[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fY0r_eDPn5H2SY7WA8pZzqENlAY7UMex3qWlTEJIjjYs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3169,"Luostarin kasvatti","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3169-rauanheimo-reino-luostarin-kasvatti","3169__Rauanheimo_Reino__Luostarin_kasvatti",null,"romaani",[],[],"fi",1927,41498,254648,false,74059,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Historical Novels","\"Luostarin kasvatti: Kertomus vanhasta Karjalasta\" by Reino Rauanheimo is a historical novel written in the early 20th century. The book explores themes of faith and cultural conflicts in the historical region of Karelia, introducing a central character, Ilja, a monk dedicated to converting the local populace to Christianity amidst prevailing pagan beliefs.   At the start of the story, harsh winter conditions are described as a group of monks return to their monastery, Kuhasalo. Anticipating the arrival of Ilja, who is on a baptism journey, the monks engage in banter while waiting, revealing their apprehensions about local hostility and the challenges of their mission. When Ilja's party finally arrives, they discover the dire circumstances of some locals, prompting Ilja to act decisively to save a woman and her children who have succumbed to the cold. This initial encounter sets the stage for Ilja's commitment to his spiritual mission and highlights the struggles faced by both the monks and the local people during a time of socio-religious upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[],242,"Historiallinen kertomus sijoittuu Vanhaan Karjalaan ja Kuhasalon erakkoluostariin. Se kuvaa ortodoksisten munkkien elämää, kristinuskon leviämistä ja jännitteitä paikallisten asukkaiden keskuudessa ankarissa luonnonoloissa.","Reino Rauanheimon 'Luostarin kasvatti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3169. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LUOSTARIN KASVATTI\n\nKertomus Vanhasta Karjalasta\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli ankara pakkasilta. Kuhasalon erakkolan veljet palasivat juuri\nmessusta, jota vanhin munkeista oli johtanut esimiehen itsensä ollessa\nkastematkoilla Karjalassa jossakin Kaltimon ja Ilomantsin seuduilla.\nEnnen nukkumaan menoaan aikoi jokainen lämmitellä vielä hetkisen lieden\nääressä, sillä seinien sisäpuolellakin tahtoivat sormet väkistenkin\njäätyä, ja varmaan olisivat jäätyneet, ellei alituiseen olisi lisätty\npuita lieteen. Nyt ei ollut hauska missään, ei ainakaan niillä, jotka\njoutuivat kulkemaan ulkona. Pari päivää aikaisemmin oli vielä lisäksi\nollut kova lumisade, joka oli tuiskuttanut kaikki tietkin umpeen. Ja\nvain suurella työllä ja vaivalla oli saatu erakkolan portaiden edestä\nluoduksi kinoksia pois sen verran, että ovet olivat päässeet aukeamaan\nja ihmiset liikkumaan pihalla.\n\nOlisihan nytkin, Ilja-munkin saapuessa taas Kuhasaloon pitkiltä\nmatkoiltaan, pitänyt oikeastaan saada koko pihamaa puhdistetuksi\nliiasta lumesta, portaat lapioiduksi ja niiden eteen kannetuksi uudet\nhavut. Mutta kun ei kukaan kahtena sateen jälkeisenä päivänä ollut\nehtinyt sitä vielä tehdä, niin tunnollisimmatkaan eivät lähteneet\nnyt pakkasessa palelluttamaan sormiaan lapionvarressa. Ja kun ketään\nei ollut käskemässä, niin mitäpäs he olisivat työntyneet sinne\nvapaaehtoisesti, kun oli työtä sisälläkin, sillä joka huone oli\nlämmitettävä kuumaksi kuin sauna, ettei munkki Stefan, erakkolan ankara\nvaravanhin, saavuttuaan Iljan mukana kotiin, nostaisi ensi töikseen\nkovaa rähinää laiskottelemisesta. Ja kun molempien suurten tupien,\nkoppien ja kirkon lämmittäminen oli helppoa ja kaikin puolin mukavaa\nhommaa, niin siinä työssä olivatkin jokainen nykyjään luostarissa\nolevista veljistä. Ja mikäpäs siinä olikaan istuessa, saattoihan\njoskus huvikseen viskata tuleen halon lämmikkeeksi ja tovereille sanan\npuheen ylläpitämiseksi, ettei takan heittäessä suuria valoläiskiään\nseinille olisi olo tuntunut millään tavoin liian kolkolta noissa\nmerkillisissä suojissa, joista niin monta ihmeellistä ja kaameaa\ntarinaa kiersi laiskottelevassa veljesparvessa. Ja noista kertomuksista\nkaikkein verisimmät liittyivät aina kastamattomiin karjalaisiin, jotka\njoskus olivat liiankin kärkkäitä upottamaan puukkonsa jonkun hurskaan\nnovgorodilaisen tai moskovalaisen luostariveljen kylkilihaksiin.\n\n»Ihmeen kauan ne matkamiehet viipyvätkin», sanoi yksi, »pakkanen on\nniin kova, ja sitäpaitsi— — —» Munkki ei ehtinyt vielä lopettaa\nlausettaan, kun jo toinen arvasi ajatuksen ja sanoi:\n\n»Nyt ei ole mitään pelkoa siitä, että he olisivat joutuneet\nkarjalaisten koston uhriksi; onhan heillä nyt mukanaan aseistettuja\npajarin miehiä.»\n\n»Luuletko, että karjalaiset välittävät siitä! Olithan itsekin mukana\nsilloin, kun Ilomantsissa tapeltiin ja se karjalaiskehno Ontto saatiin\nnuijituksi hengettömäksi. Muistatko, miten karjalaiset kostivat meille\npäällikkönsä kuoleman! Kolme meistä tapettiin. Ne kirotut pakanat eivät\npelkää peistäkään, vaan käyvät päälle kuin ampiaiset, kun tiukka tulee.»\n\n»Minä en muuten usko Iljan seurueen tällaisessa pakkasessa tulevan\nollenkaan. Munkit ovat varmasti jääneet yöksi Kaltimoon ja tulevat\nsieltä vasta päiväsaikaan. Eihän nyt löydä kunnolla tietäkään.»\n\n»Ei, Stefan ei uskalla jäädä yöksi sinne, varsinkaan kun he ovat jo\nnäin lähellä erakkolaa, sillä hän ainakin pitää henkeään siksi suuressa\narvossa, ettei tahdo kuolla, ennenkuin on saanut tuntea olevansa\nKuhasalon luostarin kaikkivaltias igumeeni, hahhahhaa!»\n\n»Mutta nytpä siellä onkin mukana toinen mies, joka sanoo, koska\nlähdetään ja koska jäädään! Ja silloin on Stefaninkin jäätävä yöksi\nvaikka navettaan lehmien ja sikojen sekaan, kun se mies käskee.»\n\n»Kyllä on parhainta, että odotamme Iljaa valveilla vaikka aamuun\nsaakka, sillä tänne saavuttuaan hän ajaa kuitenkin meidät ylös\njokaikisen. Ja saattepa nähdä, että hän tuo taas tullessaan pari reen\ntäyttä kerjäläisiä, joita me saamme sitten syöttää», arveli munkeista\nyksi, jolle minkäänlainen laupeudentyö ei tuntunut olevan liian rakasta.\n\nJa taas siihen lisäsi joku:\n\n»Minä jo alan toivoa, että Ilja menisi takaisin Novgorodiin ja jättäisi\nkaiken johdon Teofiluksen tai Stefanin haltuun. Silja hän teettää\nmeillä työtä enemmän kuin on tarpeellista, hän käskee meidän seurata\nmukana noilla kastematkoillaan, joilla yks' kaks' saattaa päästä eroon\nhengestäänkin, ja hän pakottaa meidät liian turhan tarkasti elämään\nkaikkien luostarisääntöjen mukaan. Ja Pyhä Neitsyt varjelkoon sitä,\njoka ei tee niinkuin hän sanoo!»\n\nMutta yksi, jolle munkinvelvollisuudet tuntuivat olevan arvokkaammat,\npuhui:\n\n»Se on oikein! Jospa Kuhasalossa olisi aina yksi sellainen mies kuin\nisä Ilja! Jos Iljan ei tarvitsisi huolehtia kansan kastamisesta ja\nhyvinvoinnista, vaan saisi mielin määrin toimia täällä monasterissa,\nniin Kuhasalo olisi ennen pitkää suurempi kuin Valamo ja jokaisessa\nmuussakin saaressa seisoisi silloin tällaisia, — Ja kun te kerran\nolette tulleet tänne munkeiksi, niin teidän on toteltava ja tehtävä\ntyötä yhtä paljon kuin muidenkin, sillä hyvä! Ja nyt suu kiinni siitä\nasiasta!»\n\nKoko joukko vaikeni yht'äkkiä, ei kylläkään niin paljon itse käskyn\nvoimasta kuin pelosta, että heidän puheensa saattaisivat jollakin\ntavoin tulla itsensä Iljan tietoon. Ja jos niin olisi käynyt, niin\nseuraukset eivät olisi tulleet veljille millään tavoin miellyttäviksi.\n\nSamaan aikaan, kun munkit näin keskustelivat matkuetta odottaen, oli\nseitsemän hevoskuormaa käsittävä miesjoukko vasta Jakokoskella tulossa\nKuhasaloa kohti. Lumituiskun jälkeen oli tietä jo ajettu sen verran,\nettä kulkeminen ei kinosten takia käynyt millään tavoin mahdottomaksi.\nPakkanen vain tuntui yhä kiristyvän, mutta kuu oli kylmänä ja\nvärittömänä noussut valaisemaan autioita, ihmisasunnottomia metsiä ja\nyksinäisten matkalaisten tietä. Nyt oli seurue suurempi kuin kenties\nkoskaan ennen, sillä eräs pajari, saavuttaakseen mahtavan kastajamunkin\nluottamuksen, oli lähettänyt tälle kaksi reen täyttä asemiehiä\nsuojaksi. Ilja ei niitä kylläkään millään tavoin tarvinnut eikä\nkaivannut, mutta oli antanut heidän kuitenkin seurata itseään. Iljan\nomia miehiä, Kuhasalon munkkeja, oli jo kokonaista viisi rekikuntaa.\n\nTuosta koko saattueesta ei kuulunut nyt mitään muuta ääntä kuin\nrekien jalasten ilkeä narina ja hevosten askelet. Jokainen oli\nkääriytynyt turkkeihinsa niin hyvin kuin osasi eikä kellään ollut halua\nminkäänlaiseen keskusteluun. Muutamat näyttivät aivan nukkuneen. Jonon\nloppupäässä ajavat pajarin miehet olivat hiukan tyytymättömiä koko\nmatkaan, sillä lähtiessä he olivat olleet siinä hurskaassa uskossa,\nettä he pitkästä aikaa saisivat taas tapella karjalaisten kanssa ja\nnyt viimeinkin maksaa niille vanhat kalavelkansa verisesti takaisin.\nKoko matkalla ei kumminkaan ollut syntynyt mitään kahnauksia, vaikka\nasemiehet olivatkin ärsyttäneet karjalaismiehiä. Iljakin oli kenties\narvannut asian ja alkanut puhella, kuinka suuri synti on vuodattaa\nlähimmäisen verta, olipa tämä sitten venäläinen tai suomalainen. Ja\nniin menivät asemiesten tappelutuumat hukkaan. Vaikka kukapa sen\ntietää, kenelle olisi voitto tullut, jos verileikki olisi päässytkin\nvauhtiinsa. Olivathan venäläiset monta kertaa ennenkin puhuneet paljon\nja aikoneet melkein yhtä paljon, mutta itse he siinä kylvyssä olivat\nkuitenkin aina kuumimman löylyn saaneet. Ja mikäpäs siinä, kun mies on\nhuono, niin ota pois selkääsi vain, olitpa sitten vaikka itse pajari!\n\nNiin oli nyt käynyt asemiehille, mutta Iljan mielestä sitävastoin\nmatka oli onnistunut hyvin. Kreikkalaiskatolinen kirkko oli Karjalassa\nsaanut uusia alueita itselleen, ja ties' miten kauaksi pohjoiseen olisi\nuskonto levinnytkin, jos siellä olisi ollut enemmän asuttuja seutuja\nja jos kaikki matkat olisivat olleet niin hyviä kuin tämä. Vaikka\neipä silti, että kastamisyritykset olisivat koskaan täydellisesti\nepäonnistuneet. Jos hankauksia karjalaisten kanssa sattuikin,\noli toisen puolen aina taivuttava ensiksi, sillä sitä taitoa ei\nIlja-munkki ollut vielä vanhanakaan saanut opituksi. Suurimmatkin\nkarjalaisuroot saivat aprikoida, mistä Ilja oli saanut tuon voittoisan\nja peräänantamattoman luonteensa, joka hänellä oli. Puhuttiin kyllä,\nettä tuo munkki muka oli venäläinen, mutta sitä ei kukaan karjalainen\nuskonut.\n\n»Tuollaisia miehiä kuin Ilja ei kasva muualla kuin Suomessa!» —\nsanottiin.\n\nSe olikin parhain tunnustus, minkä Pyhä Ilja saattoi tässä maassa\nitselleen saada.\n\nTuli eteen jyrkkä vastamäki. Kun ensimmäinen hevonen pysähtyi siinä,\noli kaikkien muidenkin tehtävä samoin. Korkeat, puut molemmin puolin\ntietä tekivät paikan niin pimeäksi, ettei tahtonut nähdä eteen eikä\ntaakseen. Hevoset huoahtivat hetkisen.\n\nKun tuli aika jatkaa matkaa, nykäisi etumainen ajaja ohjaksiaan; mutta\nse oli turhaa, hevonen nosteli tosin jalkojaan kuin aikoen tehdä\nhypyn jonkin esteen ylitse, muttei liikkunut mihinkään. Ajaja rupesi\nkatselemaan tarkemmin ja näki tiellä hevosen edessä jotakin tummaa.\n\n»Kuka siellä? Pois alta!» — huusi hän.\n\nTuohon huutoon heräsi reen perässä torkkuva munkki Stefan horroksistaan\nja karjaisi karkealla äänellään:\n\n»Pois alta, karjalaiskoirat!»\n\n»Pidä suusi kiinni, Stefan! Yksi ihminen ei ole sen suurempi koira kuin\ntoinenkaan», sanoi jyrkkä ääni hänen vierestään.\n\nKun nuo huudot kuuluivat, ja kun hevonen ei lähtenyt mihinkään, alkoi\njo toisistakin reistä ilmestyä kurkottelevia päitä ja jokainen heräsi\nvarmasti, luullen jo etupuolella syntyneen julkitappelun. Mutta\netumaisesta reestä nousi varavanhimman vierestä mies, joka oli lausunut\nnuo moittivat sanat, ja meni katsomaan, mikä hevosta pidätti.\n\n»Taas kolme — — —» pääsi hänellä huokaus nähtyään tiellä edessään\nmustan kasan. Hän arvasi kuoleman korjanneen taas pois kolme\nkarjalaista pakkasen kynsistä.\n\n»Taas kolme kuollutta», sanoi hän uudelleen, »mitä me nyt näille\nteemme? Emmehän voi jättää heitä tänne susien revittäviksi, vaikka\novatkin kuolleita!»\n\n»Kuolleitako vain?» — kysyi reestä entinen karkea ääni. »Potkitaan ne\nsyrjään ja jatketaan matkaa!»\n\nSiinä munkin jalkojen juuressa makasi liikkumattomana nainen kahden\nlapsensa kanssa. He olivat nähtävästi olleet kerjuumatkalla ja\nkangistuneet tielle. Vielä viimeisenä hetkenäänkin he olivat kai\ntahtoneet lämmittää toisiaan, koskapa olivat jääneet niin vierekkäin\nyhteen kasaan. Munkki katsoi heitä. Vaimo ei näyttänyt olevan kovin\nvanha, mutta kuihtuneet olivat kasvot olleet jo ennen kuolemaakin.\nToinen lapsista, tyttö, oli vain kolmen tai neljän vuoden vanha ja\npoika kenties yhdeksän- tai kymmenvuotias. Munkki käänsi ruumiita\nhuutaen samassa:\n\n»Lapsi elää vielä! Nopeasti tänne, miehet! Nostakaa paleltuneet pois!\nSinä, Stefan, saat siirtyä toiseen rekeen, niin nämä kannetaan siihen.»\n\nViipymättä täytettiin määräykset, ja viipymättä siirtyi karkeaääninen\nmieskin paikaltaan antaakseen tilaa vainajille omassa reessään.\n\n»Ajakaa kovasti!» — oli viimeinen käsky, ja matka lyheni taas.\n\nToisessa reessä ajatteli silloin munkki Stefan: »On tämäkin\narmeliaisuutta, kun hankitaan vielä kuolleita mukaansa, vaikka\nelävätkin tahtovat paleltua. Koskahan tuo joutava raatojen ja\nkerjäläisten kerääminen loppuu? Jos minulla olisi hiukan enemmän\nvaltaa, niin varmasti pidettäisiin myös enemmän huolta itsestä kuin\nnoista pakanoista.»\n\nTuolla raatojen ja kerjäläisten kerääjällä hän tarkoitti miestä,\nKarjalan kastajaa, jonka itse Novgorodin ja Pihkovan suuri arkkipiispa\nMakarij oli lähettänyt tänne Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitšin\nkehoituksesta hävittämään pakanuutta koko Novgorodin Karjalasta ja\nkastamaan sen asukkaat ainoaan oikeaan uskoon. Ja tuo »raatojen\nkerääjä» oli sen tehnytkin jo suurimmaksi osaksi. Vain syrjäseuduilla\noli enää pakanallisia heimoja, ja niiden keskelle tuo mies parhaillaan\npystytteli kappelikirkkoja ja tsasounia. Olipa jo perustettu suurikin\npaikka, Kuhasalon erakkola, jota kastettu kansa ja uskonveljet jo\nnimittivät oikeaksi monasteriksi.\n\nMatka ei ollut enää pitkä. Pian tultiin asutummille seuduille, missä\nsiellä täällä tien varrella oli jokin pieni ja köyhä mökki. Kun seurue\nmeni sellaisten ohi, saattoi ovenrakoon ilmestyä lapsenkasvot, jotka\nuteliaina koettivat tutkia ajajia. Silloin saattoi myöskin sisältä\nkuulua vihainen ääni:\n\n»Älä laske pakkasta sisälle! Eivät ne ole kuitenkaan muita kuin\nKuhasalon venäläisiä, anna niiden mennä matkoihinsa!»\n\nJa niin ovi sulkeutui jälleen. Tiedettiin ja arvattiin hyvin, ettei\nsillä tavoin ajaneet muut kuin pelätyt pajarit tai itse Ilja-munkki.\n\nMutta paljon entistään apeampana istui ensimmäisessä reessä vanha mies,\njoka oli antanut korjata paleltuneet pois tieltä. Hän tiesi sen hyvin,\nettä kansa oli jo nääntymäisillään puutteeseen eikä erakkola jaksanut\nelättää enää kaikkia, vaikka velvollisuus olisi ollutkin. Siinä hänen\nvierellään oli taas kolme, jotka piti ottaa hoiviinsa, jos mieli antaa\nheille elämä jälleen, elleivät he olleetkin jo kuolleita. Ja kaikkien\nnälkäisten ulosajaminen erakkolasta olisi ollut suoraa murhaamista.\nNytkin, siinä matkan varrella näkyi muutamia autioita asuntoja, joiden\nasukkaat olivat tietysti kuolleet. Ja kun katsoi kauemmas, niin samaa\nautiota näkyi kaikkialla, edessä oli jo Pielisjoki koskineen, Pyhäselkä\nja sen saaret. Ja kaikkialla ympärillä oli synkkä ja reunaton erämaa!\nSen keskeltä näkyivät jo petäjien takaa matalat erakkolan katot ja\nsiellä oli pohjoisimman Karjalan ainoa sivistyskeskus, joka toivoi\npääsevänsä vielä kerran tyydyttämään karjalaisen kansan vähäisiä\nuskontarpeita.\n\n»Antaakohan Jumala tälle heimolle koskaan parempia päiviä ja ovatkohan\nnämä seudut tämän rikkaampia milloinkaan?» — ajatteli munkki itsekseen.\n»Kenties satojen vuosien jälkeen on täälläkin laajat, lainehtivat\nviljapellot, ja kansa kulkee onnellisena ja tyytyväisenä yhteiseen\nhuoneeseen palvelemaan ainoata oikeata Jumalaa.»\n\nJo laskeutuivat matkamiehet alas järvelle, missä tielle oli\ntuiskuttanut lunta niin paljon, etteivät väsyneet hevoset enää\ntahtoneet jaksaa vetää lyhyttä loppumatkaa. Mutta salmi, joka erotti\nKuhasalon manteresta, oli kapea, ja pian oltiin saaressa, hevoset\nponnistelivat ylös rinnettä ja seisoivat siinä tuokiossa erakkolan\npihassa.\n\n»Nostakaa paleltuneet sisään!» — käski johtajana ollut vanha munkki\nniitä, jotka olivat tulleet pihalle matkamiehiä vastaan. Itsekin hän\nastui sisään, heitti turkit pois päältään ja lämmitteli hetkisen lieden\nääressä. Mutta kauan hän ei siinä viipynyt, vaan meni katsomaan, miten\nhänen pelastamansa ihmiset jaksoivat.\n\n»Ei näiden uupumiseen ole ollut syynä paleltuminen, vaan leivän puute»,\nsanoi se, joka johti sairaiden hoitamista.\n\n»Pelastakaa heidät keinolla millä tahansa», sanoi vanhus hänelle.\n\nJa ennenkuin aamu alkoi sarastaa, oli pieni poika, joka jo alunperin\noli osoittanut elonmerkkejä, täydellisesti palannut elämään, ja pian\nsen jälkeen äiti ja tytärkin, vaikka tosin heikkoina.\n\n»Jumalalle kiitos, veljet, olemme taas pelastaneet kolmen ihmisen\nhengen», sanoi vanha munkki, »kiittäkäämme Korkeinta heidän\npelastumisestaan!»\n\nMunkit polvistuivat pyhäinkuvan alle hetkiseksi. Sitten nousi tuo\nsamainen vanhus ylös ja sanoi:\n\n»Veljet, näen teidän ymmärtävän tehtävänne paremmin kuin muut. Sillä\naikaa, kun toiset nukkuvat, olemme me saaneet elämän jälleen sinne,\nmistä se oli ehtinyt jo kadota. Ja kun minä lähden joskus teidän\nluotanne pois, niin olkaa armeliaita kaikille ihmisille, joilla on\nkärsimyksiä, sillä sellaiset ihmiset ovat aina hyviä. Auttakaa heitä\nniinkuin minäkin olen tehnyt. Jumala on silloin siunaava teidän työnne.»\n\nJa vain pienen levon soi tuo mies itselleen. Heti hän ilmestyi\nuudelleen sairaiden luo, jotka makasivat vielä, mutta kuitenkin jo\ntäydessä tajussaan.\n\n»Veli Nikitin», sanoi hän vuoteen ääressä yhä valvovalle vanhalle\nmunkille, »mene nyt nukkumaan, minä istun tässä vuorostani.»\n\nJa kun munkki oli mennyt, kysyi hän vaimolta:\n\n»Kuka olet ja miten jouduit tielle?»\n\n»Ilomantsista olen. Apua läksimme ihmisiltä pyytämään. En tiedä, miten\njäimme tielle, sen vain muistan, että voimat rupesivat loppumaan.»\n\n»Ovatko nämä molemmat sinun lapsiasi?»\n\n»Minun ovat. Ruoka loppui kotona ja pakko oli lähteä liikkeelle.»\n\n»Elääkö miehesi vielä?»\n\n»Ei elä. Sotaretkelle läksi kolme vuotta sitten ja sinne jäikin.»\n\n»Kuka oli miehesi?»\n\n»Hän oli Ontro, heimopäällikkö.»\n\n»Ontro? Oletko sinä Ontron vaimo? Ja nuo siis, ovat hänen lapsiaan?\nJumalako johdatti sen pakanan perheen minun pelastettavakseni?»\n\nMunkki katsoi vuoteessa makaavaa poikaa. Hän oli kuullut paljon\npuhuttavan Ontrosta, pohjoisimman Karjalan suuresta uroosta ja\ntappelijasta, joka usein oli joukkoineen vapisuttanut Karjalan\nvenäläisiä luostareita, jopa joskus käynyt Ruotsin rajan takanakin.\nEikä hän ollut yksinomaan kuullut, vaan olipa nähnytkin hänet, tosin\nvainajana silloin, kun Ontro oli kaatunut venäläiseen keihääseen\nhyökättyään munkkien kimppuun kastepaikalla.\n\n»Oletteko kastetut uskoon Jeesuksessa Kristuksessa?»\n\n»Itse kastoit meidät Mekrijärvellä toissa kesänä.»\n\n»Ovatko nuo lapsesikin kastetut?»\n\n»Kastetut ovat nekin.»\n\n»Vieläkö uskot Jeesukseen ja Jumalaan?»\n\n»Uskoin kyllä, mutta kun onnettomuus tuli eikä apua löytynyt, ajattelin\njumalaisen minut hyljänneen ja sentähden haltioille uhrasin. Mutta tuho\ntuli, jumalainen kosti meille ja hankeen kuolemaan heitti.»\n\nMunkki näki nyt edessään yhden niistä monista, jotka syystä tai\ntoisesta olivat kasteestaan huolimatta palvelleet vielä omia\npakanallisia haltioitaan. Mutta hän ei siitä kuitenkaan vihastunut,\nvaan sanoi vakuuttavasti:\n\n»Ei Jumala hylkää ketään, joka vain häneen uskoo. Nyt lähetti Hän\nmeidät pelastamaan sinun sielusi, kun rupesit jälleen pakanallisia\njumaliasi palvelemaan.»\n\n»Niin, sinut lähetti, isä. En tiedä, millä tekosi palkitsisin, kuu\nminulla ei ole hopeoita antaa monasterille.»\n\n»Ei Kuhasalo köyhien ja kärsivien hopeoita tahdo. Kiitä kaikesta\nJeesusta ja rukoile vastaisuudessa aina häntä, niin siinä on\npalkintosi, vaimo parka.»\n\n»Mutta onhan minulla poika. Ota sinä hänet tänne monasteriin ja tee\nhänestä kelvollinen mies ja oikean Jumalan palvelija. Poikani uhraan\npelastuksestamme Jumalan äidille. Kun Jumala antoi pojalleni ja meille\nkaikille jälleen elämän, niin täytyyhän poikanikin silloin pyhittää se\nHänen palvelemiseensa. Ja suokoon taivas, että lapsestani tulisi yhtä\nhyvä kuin sinäkin olet ja jotta hän uskonsa kautta tulisi vielä kerran\nmonien muiden minun kaltaisteni onnettomien pelastajaksi. Ota hänet ja\ntee hänestä hyvä ihminen ja oman heimonsa pelastaja!»\n\nMunkki istui pitkän aikaa äänettömänä ja mietti, mihin hän voisi poikaa\nkäyttää. Veli Nikitin saisi opettaa häntä ja antaa hänelle edes osan\nomasta viisaudestaan ja uskostaan, ennenkuin itse kuolisi. Sitten poika\nvoisi kasvettuaan tulla todella pelastajaksi. Hän saisi kulkea, auttaa\nihmisiä ja puhua Jumalasta.\n\n»Kiitos, nyt olet tehnyt hyvän työn, josta Pyhä Neitsyt on oleva\niloinen! Minä otan poikasi tänne ja teen hänestä miehen, joka auttaa\nomaa heimoaan ja tekee työtä sen parhaaksi. Siten hänestä on tuleva\nkuuluisa mies, jota kansa tulee kiittämään pelastuksestaan. Mutta miten\nvoit luopua hänestä?»\n\n»Ylen on vaikea pojasta luopua, sen tiedät, mutta onhan hänen parempi\nolla täälläkin kuin kulkea saloja pitkin kerjäämässä.»\n\nVanhus huomasi erakkolalla olevan jo ystäviäkin kansan keskuudessa.\nJa minkätähden niitä ei olisi ollutkin siellä, missä oli saatu aikaan\nhyvää. Liikuttavaahan oli usein nähdä, kuinka varsinkin naiset\nkantoivat ainoita korujaan munkeille, pyytäen, että nämä koristaisivat\nniillä Jumalan äidin kuvaa kirkossa. Paljon oli Kuhasaloonkin tullut\nkansan vähiä kalleuksia, jotka sitten oli sulatettu ja tehty kirkkoon\notollisiksi esineiksi. Ja nyt oli tuossa vaimo, joka hopean puutteessa\nantoi oman poikansa, luullen sillä tavoin todella palkitsevansa\nhyväntekijöitään, että luopui hetken mielijohteen vallassa omasta\ntoivostaan; hän luopui siitä, joka suureksi tultuaan olisi pitänyt\nhuolta omasta maamostaankin, jotta tällä olisi ollut parempi\ntoimeentulo eikä olisi tarvinnut juosta rukoilemassa maailmalta apua.\n\nJa munkki näki edessään olevassa pojassa koko pohjoisimman Karjalan\nkansan, hän näki lapsen silmistä kaikki sen kärsimykset, puutteen ja\ntoivon. Tietämättään edusti tuo miehenalku koko herkkää ja taikauskon\nvallassa olevaa heimoa, joka odotti hyväntekijäänsä ja parempien\npäivien tuojaa. Oliko se odotettu hyväntekijä tuo vuoteen vieressä\nistuva ajan hopeoima munkki? Tämä itse tunsi kyllä suurta halua ottaa\nkaikki niskoilleen, mutta jaksaisiko hän tehdä niin paljon kuin piti?\nHänet oli kyllä kutsuttu takaisin etelään, pois näiltä mailta, mutta\nmikä esti häntä palaamasta takaisin näiden seutujen valistajaksi,\nseutujen, jotka ulottuivat Pyhäselästä Pielisjärven pohjoisimpaan\nsopukkaan ja Ilomantsista Liperiin.\n\nTuota ajatellessaan innostui munkki huomaamattaan, nousi pystyyn ja\nkäveli lattialla edestakaisin. Viimein pitkän miettimisen jälkeen\nhän pysähtyi, suunnaten katseensa lasista ulos johonkin kaukaiseen\npisteeseen.\n\n»Uskallanko ottaa tämän kansan onnen niskoilleni?» kysyi hän itseltään.\n\nKatse laskeutui alemmaksi ja kohtasi kolme kuolemankielistä\npelastunutta. Ja niiden kaikkien silmistä hän luki samaa: kärsimyksiä.\nSilloin puristui jo käsi nyrkkiin ja putosi jysähtäen pöytään.\n\n»Minä teen sen!» — tulivat silloin sanat.\n\nMunkki, ulkomaalainen munkki oli vannonut valansa, tulevansa koko\nPohjois-Karjalan pelastajaksi. Sen valan oli tehnyt mies, joka siihen\nsaakka ei ollut rikkonut vielä mitään, mitä oli luvannut eikä ollut\nluvannut mitään, mitä ei tiennyt varmasti voivansa täyttää.\n\n»Vaimo», sanoi hän kääntyen naisen puoleen. »Kun menet nyt takaisin\ntuonne pokostalle, niin kerro siellä ihmisille, että Jumalan sanaa\ntullaan entistään enemmän levittämään ja kansaa tullaan opettamaan.\nPian kyntää jokainen omalla pellollaan oikeauskoisena; ja köyhyyskin\nsaadaan pois, ettei ihmisten tarvitse kuolla enää nälkään.»\n\nKyynel kihosi vaimon silmään, ja munkki vaipui polvilleen pyhäinkuvan\nalle. Ja pieni, vuoteessa makaava poika kuvitteli silloin näkevänsä\nmaan, jossa oli ainainen kesä; purot soittivat kauniimmin kuin\nyksikään niistä kannelniekoista, joita hän oli kuullut; kultaiset\nlehdet kimallelivat koivuissa, ja peltomiehen kyntäessä kierivät kivet\nkultamohkareina auran edessä.\n\nNäin oli karjalaispoika Jorma joutunut nyt Kuhasalon erakkolaan. Se\ntuli tästä lähtien olemaan hänen kotinaan ja hänen ainoina tovereinaan\nmuukalaiset munkit. Ja kauan poika katsoi sitä pienenevää pistettä\nPyhäselän jäällä, rekeä, jossa hänen äitinsä ja sisarensa menivät\ntakaisin maailmalle, jättäen hänet. Hän ei itkenyt, sillä hän tiesi,\nettä tulevaisuus oli kyllä korjaava kaiken sen, minkä nykyisyys särki.\nJa kun hän aina oli hävennyt kyyneleitä, pyörähti hän nyt melkein\nkiukkuisena ympäri, kun tuulenviima tai jokin muu nostatti veden\nsilmiin.\n\n»Tulehan sisälle äläkä ole pahoillasi», sanoi se vanha, hyväntahtoinen\nmunkki, jonka nimeä Jorma ei vielä tiennyt. »Oletkos nyt tyytyväinen,\nkun jäit Kuhasaloon?»\n\n»Kyllä, jos täällä on hyvä olla.»\n\n»Sinä taidat olla vikkelä poika?»\n\n»Sitähän ne kaikki ovat sanoneet.»\n\n»Mitä kaikkea sinä osaat tehdä?» »Osaan minä jo hiukan tapella ja\nlaulaakin.»\n\n»Hahhahhaa, täällä sinun ei sentään tarvitse tapella, mutta annahan\nkuulua, mitä sinä laulat!»\n\nJa niin aloitti poika lapsen äänellään:\n\n    »Vieras tuli Viron takoa.\n    Pyhä Ilja Inkeristä,\n    alkoi kirkkoa kohota,\n    säässynätä saaren päähän,\n    risti miehet mielihyvin,\n    vaimot vastenmielisetkin.\n    Ilja, pyhän miehen poika,\n    veessä kastoi karjalaiset,\n    silmät risti riitamiesten,\n    sovitti sotaisen kansan.\n    Hajalle ilon saattoi,\n    sulosanat Sotkumalle.\n    Liperille liian hyvät.»\n\nKun poika lopetti laulunsa ja katsoi munkkiin, hymähti tämä ensin,\nmutta vaipui sitten mietteisiinsä. Ja nyt tuon vanhuksen kasvot, jotka\nolivat olleet niin lempeän näköiset, muuttuivat hyvin vakaviksi,\nsitten yhä surullisemmiksi, ja poika alkoi jo ihmetellä, miten hänen\nlaulunsa sai munkin niin liikutetuksi. Mutta kauan ei kestänyt se\nsurumielisyyskään, vaan kasvojen ilme yhä synkkeni, kunnes koko mies\nnäytti muuttuneen kuin raudasta valetuksi.\n\n»Mikä sinulle tuli?» — kysyi poika viattomana.\n\nMutta munkki ei vastannut, vaan kysyi puolestaan:\n\n»Mistä olet tuon laulun oppinut?»\n\n»Ilomantsissa opin, siellä sitä lauletaan.»\n\n»Oletko koskaan nähnyt tuota Pyhää Iljaa?»\n\n»Olen nähnyt silloin, kun minut kastettiin, mutta en enää muista. Hyvä\nmies hän kuuluu olevan. Paljon kuuluu auttavan ihmisiä. Mutta missä se\nPyhä Ilja on? Tahtoisin nähdä hänet.»\n\nJo hymyili vanhus ja sanoi:\n\n»Kyllä sinä näet vielä hänet. Ja saat olla varma siitä, että hän tulee\npitämään sinusta hyvin paljon!»\n\nVanhus kumartui silittämään pojan päätä. Ajatukset näyttivät\nkulkevan jossakin kaukana, kenties niissä monissa mökeissä, joissa\nhäntä kaivattiin, toisissa kaivattiin ja toisissa vihattiin. Ja\nkun hän katsoi jälleen alas, kohtasi pojan katse hänet. Pitkään ja\nräväyttämättä katsoi poika ja sanoi:\n\n»Kuka sinä sitten olet?»\n\n»Kukako minä olen? Olenpahan vain vanha mies, joka ei ole saanut\nsopia vielä oman elämänsä kanssa ja joka ei ole vielä löytänyt\ntyydytystä työstään. Minä olen yksi sellainen, joka olen tahtonut\nkorjata entisiä elämäni vikoja ja virheitä tekemällä paljon hyvää\ntoisille. Mutta tunnen, etten ole vielä saanut niin paljon aikaan,\nettä hyvät työni korvaisivat täydellisesti kaiken sen pahan, mitä\nolen tahtomattani tuottanut. Minun takiani on murhattu ihmisiäkin,\nmutta heidän kuolemansa minä tahdon sovittaa. Toivon vielä senkin ajan\ntulevan, että olen päässyt pitemmälle, sillä en tahdo jättää jälkeeni\nsuorittamattomia lupauksia ja täyttymättömiä toiveita.»\n\nLiekö poika silloin ymmärtänyt munkin puhetta vai ei, mutta hän katsoi\njonnekin vanhuksen katseen suuntaan kuin olisi nähnyt ja tajunnut\njotakin, että elämä vaatii kultakin ihmiseltä paljon, hyvin paljon. Ja\npoika heräsi vasta silloin, kun munkki huusi käskevällä äänellä:\n\n»Stefan, veli Stefan! Anna valjastaa hevoset, nyt lähdemme Liperiin!»\n\nJa lempeä, vanha mies, joka juuri oli puhunut pojan kanssa elämän\nsuurista asioista, oli äkkiä muuttunut mahtavaksi Karjalan kastajaksi.\n\nItsekseen ajatteli hän:\n\n»Vanhuus ja kuolema tulevat pian, mutta matka on vielä pitkä.\nKiirehtikäämme, ennenkuin kaikki on myöhäistä!» Ja pojalle hän lisäsi:\n»Sinä, Jorma, saat tulla mukaan, jotta opit tuntemaan oman kansasi.»\n\n\n\n\nII.\n\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin joukko luostariveljiä oli taas matkalla\npakkasessa, kinosten peittämiä teitä myöten saloille, joilla haltioiden\npalveleminen, uhrit, köyhyys ja taudit rehoittivat enemmän kuin\nkristinusko, sivistys ja hyvinvointi. Ja ennenkuin ilta saapui,\npysähtyi seurue erään matkan varrella olevan mökin eteen, jotta\nsiellä sisällä olisi saatu lämmitellä reessä kangistuneita jäseniä.\nMutta mökkiin ei päästy, vaikka portaiden edessä olikin jälkiä, jotka\nilmaisivat, että sisällä täytyi olla ihmisiä, joko eläviä tai kuolleita.\n\n»Miksi hän nyt ottaa meidät näin huonosti vastaan?» sanoi joku.\n\n»Jotakin on täytynyt tapahtua», vastasi toinen, »ehkä hän on ruvennut\njälleen palvelemaan haltioita eikä laske meitä luokseen.»\n\nSilloin jyskytti vanha munkki ovelle ja huusi:\n\n»Avaa ovi ja laske meidät lämmittelemään! Vai etkö ota vastaan enää\nmeitä luostariveljiä?»\n\nSisältä kuuluivat askelet, pian aukeni uksi; sen raossa näkyi vanhan\nvaimon pää, ja vapiseva ääni kuului:\n\n»En tarkoittanut pahaa, isä, mutta luulin tulevan pajarin väkeä ja\nsiksi pidin oven kiinni.»\n\nJoukko meni sisälle ja kuuli siellä vaimon surkean uutisen:\n\nVaimon poika oli ollut työssä pajari Jakovin hovissa. Muutama päivä\nsitten oli joku ampunut metsästä salaa pajaria itseään, mutta nuoli\noli kaatanutkin vain hevosen miehen alta. Koko renkijoukko oli\nkäsketty ajamaan murhaajaa takaa, mutta tuloksetta. Vaimon poika oli\nsilloin juuri ollut käymässä kotonaan, ja siitä oli pajari alkanut\nepäillä poikaa tihutyön tekijäksi. Poika, joka oli viaton, ei tietysti\ntunnustanut aikoneensa murhata pajaria. Mutta tämä oli rääkkäämällä\npakottanut poikaa puhumaan.\n\n»Kyllä tunnustat!» — oli pajari kiljunut ja käskenyt sitten kiduttaa\nja pieksää poikaa. Hänet oli muun muassa sidottu nuoriin ja laskettu\nkaivon suusta riippumaan ilmassa pää alaspäin. Siinä asennossa\noli poika saanut olla puolen rupeamaa kovassa pakkasessa nuorien\npuristaessa vyötäistä ja jalkoja.\n\nVaimo ei voinut nyyhkytykseltään jatkaa kertomustaan, vaan lopetti\nsanoen:\n\n»Kyllä ne ovat jo varmasti tappaneet hänet. En tiedä, miten tässä nyt\nkäy, kun itseltänikin on ruoka jo lopussa.»\n\nEsimies nyökkäsi päätään eräälle nuorelle munkille. Tämä meni ulos, toi\nreestä ison kantamuksen ruokaa ja antoi sen vaimolle. Vanha johtajaveli\nnousi silloin rahilta pystyyn, suoristi itsensä ja sanoi tiukasti:\n\n»Nyt mennään pajarin hoviin!»\n\nEi oltu ehditty vielä kunnolla lämmitelläkään, kun piti joutua matkalle\nuudestaan. Ja kun se vanha munkki astui viimeisenä ovesta ulos, tuli\nvaimo hänen luokseen arkana ja pyysi:\n\n»Isä, anna minulle siunauksesi!»\n\nMunkki laski kätensä naisen pään päälle ja puhui jotakin hiljaa. Pian\nolivat kaikki jälleen reessä, matkalla kuulun pajarin kartanoon. Jorma\nihmetteli siinä itsekseen, minkä vuoksi vaimo oli kutsunut munkkia\nisäkseen. Jokainen muu seurueen mies tunsi pelonsekaista aavistusta\nja kuvitteli, mitä kaikkea lähimpinä hetkinä tulisi tapahtumaan.\nSillä nyt seurue oli matkalla sellaiseen paikkaan, jossa saattoi niin\nhelposti saada kuolemansakin. Ainoastaan Jorma oli yhtä rauhallinen\nkuin ennenkin, hän vain työnsi syrjään kasvojensa edessä olevan\nturkinkauluksen, katseli vieressään istuvaa suojelijaansa ja kysyi:\n\n»Miten sinä uskallat mennä pajarin hoviin?»\n\n»Ketä minä pelkäisin?» — vastasi munkki.\n\n»Niin, mutta tällaisia matkoja ei varmaankaan ole aikaisemmin\nuskaltaneet tehdä muut kuin itse Pyhä Ilja. Hän kuuluu menevän vaikka\nkarhunpesään.»\n\n»Mutta jospa minä en pelkäisi pajaria enemmän kuin Iljakaan?»\n\nPoika katsoi vielä tutkivasta mieheen ja sanoi viimein terhakasti:\n\n»Kuule, sanopa, kuka sinä olet? Oletko sinä Ilja itse?»\n\nVanhus ei vastannut, vaan kysyi vuorostaan:\n\n»Mitäs, jos olisinkin?»\n\n»Silloin näkisin sen suuren Karjalan kastajan.»\n\n»Kyllä, kyllä minä olen Ilja, mutta en mikään Pyhä Ilja, vaan\nainoastaan tavallinen ihminen.»\n\n»Pyhä Ilja», lausui Jorma kuin itsekseen, ihmetellen katsellessaan\nvanhuksen kasvoja. Ja hymy nousi pojan huulille. Lieneekö se tullut\nsentähden, että Jorma tiesi nyt olevansa suuren miehen seurassa vai\nsiitä turvallisuudentunteestako, jota hän tunsi nyt varmasti istuessaan\nitsensä Pyhän Iljan rinnalla.\n\nLumi narskui kuuraisten hevosten jalkojen alla, ja ilkeästi vinkuivat\ntaas rekien jalakset, niin muiden kuin senkin, missä istui koko\nNovgorodin Karjalan kreikkalaiskatolisen kirkon itsevaltias valmiina\nuhmaamaan toista suurta itsevaltiasta, Liperin pajaria, ja hänen\nvieressään istui pieni karjalaispoika. — Hänen seuraajansako? — Niin\noli ainakin Ilja itse päättänyt, miten sitten tulisi käymäänkään.\n\nLumi narskui ja reki vinkui. Kukaan ei puhunut. Hevoset vain\nhuohottivat ja puhalsivat vastamäessä sieraimistaan kuin savua edessä\nistuvien kasvoille tai pyyhkäisivät jäätyvää vaahtoa suupielistään\nturkinselkämykseen. Jostakin pohjoisen puoleiselta vaaralta alkoi\nkuulua suden surullinen ja kaihoava ulvonta. Se kieri pitkin metsiä\ntähtien syttyessä ja revontulten ensimmäisen kajastuksen noustessa\npohjoisessa. Ulvontaan vastasi jostakin kaukaa toinen susi, ja niiden\nmolempien kaiku kieri vaaroja vastaan selvänä. Se nosti väkistenkin\nkylmän väristyksen matkamiesten selkään, vaikkei tämä ollutkaan\nensimmäinen kerta, kun he kuulivat nuo surulliset äänet. Ja kun\nhetkisen kuluttua tie nousi korkean vaaran laelle, ja edessä aukenivat\nlaajat, tasaiset lumikentät ja niiden takana näkyi tumma metsä,\ntäydensi kolkon seudun kuvaa vielä metsän takaa kajastava tulipalon\npunainen loimu.\n\n»Tuon parempaa tienviittaa emme tarvitse löytääksemme pajarin»,\najatteli itsekseen Ilja-munkki.\n\nJa molemmin puolin tietä olevista peltotilkuista saattoi jo huomata\nasutumpien seutujen olevan tulossa vastaan. Eikä kestänytkään kauan,\nennenkuin kolme täyttä hevoskuormaa kutsumattomia vieraita ajoi suuren\nhovin pihaan.\n\nPajarilla oli juomingit parhaimmillaan. Rekien narina ja hevosten\npärskyminen pihamaalla toi jokaisen valaistun ikkunan täyteen uteliaita\nkasvoja. Tuskin reet olivat pysähtyneet, kun sisältä purkautui ulos\nmeluava orjalauma. Mutta nämä tuskin ehtivät hevosten luo, kun jo\nhuomasivat, keitä tulijat oikeastaan olivat. Pian alkoi kuiskiminen\nmiesjoukossa; huomasi selvästi, että taloon oli odotettu joitakin\ntoisenlaisia vieraita kuin kirkonmiehiä. Kukaan ei tahtonut mennä\nottamaan hevosia vastaan, vaan keskenään poristen painuivat miehet\ntaaksepäin kuin tahtoen mennä sisälle takaisin. Mutta Ilja oli\nensimmäisenä hypännyt pystyyn omasta reestään ja kysyi tiukasti:\n\n»Miehet, mikä tuolla mäen päällä palaa?»\n\n»Ka mikä lie tulipalo», vastasi veltto ääni pimeästä.\n\n»No miksette ole siellä sammuttamassa?» — kivahti Ilja tavalla, josta\nsaattoi jo kuulla vihaista sävähdystä kuin piiskan lyöntiä.\n\nJa sama ääni vastasi taas:\n\n»Pajari käski polttaa liian mökin maaltaan. Kysykää häneltä, hän sen\nparhaiten tietää!»\n\n»Sitokaa hevoset kiinni ja heti!»\n\nTämä oli käsky, jossa ei ollut tinkimisen varaa. Ilja heitti jo\nreestä koppaamansa piiskan takaisin sinne ja meni varmoin askelin\nylös portaita, katsomatta, seurasivatko toiset vai eivät. Ja ovea\navatessa oli hänen takanaan vain Jorma, jota Ilja ei kiivastuksissaan\nollut muistanut olevankaan. Munkki ei pysähtynyt porstuassakaan,\nvaan astui sen takana olevaan suureen pirtintapaiseen, joka oli\ntäynnä miehiä. Niistä ei kukaan kumartanut kirkonmiehen edessä eikä\npyytänyt hänen siunaustaan. Ei sitä pyytänyt isäntäkään itselleen\neikä talolleen. Ja yhtä vähän Iljakaan sitä kenellekään tarjosi. Hän\nseisoi hetkisen ovensuussa, siristäen valon sokaisemia silmiään ja\nkatsellen ympäri huonetta. Keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä viina-\nja oluttuoppeineen, joita vieraat näkyivät parhaillaan tyhjentävän.\nHuutoa, naurua ja humalaisten käheätä puhetta kuului joka suunnalta,\nmutta heikolta kaikki sekin kuului Iljan kanojen rinnalla:\n\n»Missä pajari on?»\n\nKun viimeinen sana oli mennyt, oli huoneessa hiljaista\nsilmänräpäyksessä, sameita silmiä tuijotti vanhaan, mutta teräksiseen\nmieheen; ja keskilattialle alkoi jo tulla vapaata tilaa kuin itsestään.\nJokainen kyllä tiesi varmasti, mikä mies siinä heidän edessään seisoi.\n\n»Täällä on», kuului ääni pöydän päästä, »kuka minua kysyy?»\n\n»Tule ja katso», oli munkin valmis vastaus.\n\n»Kuka tuolla tavoin uskaltaa minulle puhua?»— urisi humalainen,\nhorjahteleva mies, lähtien tuoppi kädessä hoipertelemaan ovensuuta\nkohti. Silloin yhtyivät kahden miehen katseet, ja tuoppi pajarin\nkädessä kallistui niin, että viina valui lattialle.\n\n»Munkki kelvotonhan se on! Terve, Ilja, sinä karjalaisakkojen\nkastaja!» — rähähti pajari. Samassa tuli jo sisään koko Iljan seurue,\njääden seisomaan ovensuuhun esimiehensä taakse. Mutta Ilja ei ollut\nkuulevinaankaan humalaista, vaan sanoi:\n\n»Näkee kaikesta, ettei ainakaan täällä vaivaa sama puute ja köyhyys\nkuin tämän talon porttien ulkopuolella. Minä kysyn sinulta, pajari,\nmitä sinä tahdot kaikella tällä, onko tarkoituksesi saattaa kansa\nniskaasi ja varma kuolema itsellesi?»\n\n»Mitä minä kansasta ja sinusta! Minä elän niinkuin itseäni huvittaa.»\n\n»Et elä! Sille elämällesi panee varman sulun juuri kansa ja — minä!»\n\n»Hahhahhaa», kaikui humalaisen pirullinen nauru. Sen jälkeen oli\nkaikki hetkisen hiljaista kuin kirkossa, vaikka pirtissä seisoi yli\nkaksikymmentä miestä kahdessa joukossa, puolet niistä pajarin takana ja\ntoiset puolet Ilja-munkin ympärillä.\n\n»Missä se lesken poika on, jota sinä olet rääkännyt kaivossa?» — kysyi\nIlja.\n\n»Kysy niiltä, jotka sen tietävät.»\n\n»Ja mikä palo on parastaikaa tuolla mäen päällä, onko sekin sinun\nkonnuuksiasi?»\n\n»Kysy niiltä, jotka sen ovat sytyttäneet.»\n\nIljan kädet menivät jo nyrkkiin hänen sanoessaan:\n\n»Sen olet sytyttänyt juuri sinä! Luuletko, etten sitä tiedä! Mutta minä\nteen lopun töistäsi täällä, usko se!»\n\n»Älä rämise, munkki», sanoi pajari, ruveten jo tarjoamaan rauhaa. »Istu\ntuohon alas kaikkine vahtikoirinesi ja juo pajarin tyttären kihlajaisia\nja uusia ikkunalaseja. Näetkö, munkki, tässä talossa on lasi-ikkunat\nniinkuin monasterissakin, vaikkei täällä sentään messutakaan samalla\näänellä.»\n\n»Koska minun sanani eivät tepsi sinuun, niin minä aion tehdä jotakin\nmuuta.» Ilja katseli ympäri huonetta ja karjaisi talon vieraille:\n\n»Tänne verihurtan luo te toiset tulette mässäämään ja suunnittelemaan\nyhdessä konnuuksia, joita tuo mies sitten panee toimeen. Mutta nyt tuli\nkaikesta loppu! Ulos ja pian koko joukko!»\n\nLienevätkö nuo kaikki toiset jo ennemmin saaneet tuntea Iljan otteen\nniskassaan vai mikä lie vaikuttanut, mutta hiljalleen ja mitään\nsanomatta alkoi koko mieslauma liikkua ovea kohti.\n\n»Mitä? Aiotko sinä tyhjentää minun taloni? Sinut itsesi minä heitän\nulos!»—kiljui pajari iskien kädessään olevan tuopin pöytään niin, että\nse halkesi, yrittäen sitten verestävin silmin ja pöytään nojaten mennä\nIljan päälle. Mutta kun hän tuli jo aivan munkin eteen, joka ei aikonut\nperäytyä askeltakaan, huomasi hän munkin takaa pienen pojan, jolla oli\nkädessään viritetty jousi, nuolenkärki suoraan pajarin rintaa kohti.\nPajari hätkähti ja pysähtyi. Ilja katsoi sivulleen ja näki Jorman, joka\nsuuressa uteliaisuudessaan oli katsellut seinillä riippuvia aseita,\nottanut jousen käteensä ja nähtyään tuon venäläisen läänitysherran\naikovan käydä hänen oman suojelijansa päälle, astui nyt esiin valmiina\nlaukaisemaan.\n\n»Jorma, pane pois se! Me emme sellaisia tarvitse», sanoi Ilja\nrauhallisena pojalle, »ja veljet», sanoi hän kääntyen toisiin\nmunkkeihin päin, »nyt tyhjennetään talo vieraista!»\n\nNe viimeiset, jotka olivat viivytelleet liian kauan lähtöään, saivat\nnyt merkillisen kiireen.\n\n»Pysykää alallanne», karjui pajari vierailleen, »minä se heitän nuo\nmunkkikoirat tunkiolle! Hei, rengit, tulkaa ja potkikaa nuo haaskat\novesta ulos!»\n\nMutta ääni oli jo niin käheä, ettei se kuulunut enää omille\napulaisillekaan. Ja mies oli itse niin humalassa, ettei pysynyt enää\npystyssä muuten kuin pöytään nojaten. Mutta sittenkin hän kykeni vielä\nheittämään munkkeihin sellaisia silmäyksiä, joista saattoi lukea vain\nvihaa ja uhkauksia. Ja jos pajari oli aikaisemmin jakanut sellaisia\nkatseitaan, olivat ne silloin ennustaneet varmaa kuolemaa. Mutta nyt\neivät kuolemanuhkauksetkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.\n\n»Pajari, minä olen tullut tänne kutsumatta ja myöskin menen heittämättä\nulos. Mutta sitä ennen ilmoitan sinulle kuitenkin, että tulen tekemään\ntöistäsi valituksen suuriruhtinaalle. Ja olen varma, että hovisi ja\nmaasi tullaan sinulta ottamaan pois, sillä minua on niissä asioissa\nkuultu aina ennenkin. Ei riitä, että remuaisit täällä, mutta sinä vielä\nrääkkäät ihmisiä aivankuin sinulla olisi jokin oikeus rangaista ja\nkiduttaa heitä, olivatpa he sitten syyllisiä tai eivät. Sen takia saat\ntästä päivästä lähtien lukea minut pahimpien vastustajiesi joukkoon.\nJa sinä tiedät kyllä senkin, mitä se merkitsee ja mitä seurauksia\nsiitä on. Nyt nöyrry, pajari, polvistu heti ja rukoile Jumalalta\nanteeksiantamusta rikoksillesi!»\n\nIlja vaikeni ja odotti, mutta vastaukseksi tuli vain vihainen murina.\n\n»Koska et näy tahtovan totella sanoja, niin teot kai tepsivät\nparemmin», sanoi munkki, astui pöydän luo, jolla oli suuri joukko\ntuoppeja, tarttui sen kulmaan ja käänsi koko pöydän nurin lattialle. Ja\npajari, joka täten menetti ainoan tukensa, kaatui lattialla virtaavaan\nviinaan eikä kyennyt enää nousemaan, vaan jäi siihen. Pöydän mukana\nmenivät nurin myöskin kynttilät sammuen, ja nyt oli kaikki pimeätä.\nIlja tarttui Jormaa käteen ja meni tovereineen ulos pajarin viimeisen\nmurinan saattaessa heitä ovelle.\n\nMutta tultuaan pihalle saikin munkki uuden päähänpiston ja nousi toisia\nportaita ylös suureen rahvaantupaan, joka oli laitojaan myöten täynnä\nmiehiä ja naisia. Siellä oli myöskin pajarin vaimo tyttärineen, ja\nkaikkien jännittyneistä katseista huomasi heidän tietävän jo kaiken,\nmitä toisaalla oli äsken tapahtunut. Ja kaikki näkyivät myöskin\ntuntevan, kuka oli astunut tupaan, koskapa talon emäntä astui munkin\neteen, teki ristinmerkin ja anoi siunausta.\n\n»Polvistukaa ja ottakaa vastaan siunaus», sanoi Ilja kaikille.\n\nJa myöskin ne luihunnäköiset miehet, jotka näyttivät tahtovan\nmyöhästyä, menivät polvilleen lattialle, kohdattuaan munkin leimahtavan\nkatseen.\n\nRauha oli tullut taloon. Iljan mennessä ulos ei kuulunut sisältä enää\nsamaa huutoa ja melua, mikä oli ollut ottamassa vieraita vastaan heidän\ntullessaan. Rauhan oli munkki saanut tänä iltana siihenkin taloon, joka\noli koko seudun suurena vitsauksena. Tullessaan olikin vanhus päättänyt\nnujertaa siellä jokaisen suurimmasta pienimpään, ja palasi nyt takaisin\ntyytyväisenä tekoonsa. Ja varsinkin juuri suuria ja mahtavia tahtoi\nIlja nöyryyttää, sillä hän tiesi niiden elävän liian vapaata ja\nhuoletonta elämää. Ja kun kerran karjalaisilla oli vitsauksia, niin\nmiksei silloin venäläisillä pajareilla olisi ollut samanlaisia, jos ei\nmuita, niin ainakin yksi ja paha: Ilja itse!\n\n»Matkaan, miehet!» — huusi hän pihalla toisille munkeille, »huomenna\nkastetaan taas kansaa ja vieraillaan kaikissa pajarien hoveissa!»\n\nJa munkit, jotka olivat melkein vavisseet pelosta astuessaan sisään\ntaloon, huokasivat nyt helpotuksesta, kun reet lähtivät jälleen\nliikkeelle. Käynti pajarin luona ei ollut vaaratonta, vaikkei nyt tällä\nkertaa ollut mitään tapahtunutkaan. Mutta he myöskin tiesivät, että\nsellaisia vaaroja oli vielä useita edessä, ennenkuin he pääsisivät\njälleen turvaan Kuhasalon seinien sisälle.\n\nJorma, tuo erakkolan pieni suojatti, oli ollut ensimmäisen päivän\nulkona maailmalla ilman äitiä. Ja tuona päivänä hän oli saanut nähdä\njo paljon; sitä vartenhan hänet oli mukaan otettukin. Ja nyt oli pojan\nluottamus ja kunnioitus Pyhää Iljaa kohtaan noussut huimaavan korkealle.\n\nJa vasta nyt reessä istuessa taisi ensimmäisen kerran muistua\nmieleen äitikin. Vasta nyt herahti esiin pari kolme kyyneltä jäätyen\nposkipäille. Mutta samassa sukeltautui turkinhihasta esiin pieni\nnyrkkikin, joka pyyhkäisi pois jäähelmet kasvoilta. Silloin kääntyi\nvierellä istuva vanhus pojan puoleen ja sanoi:\n\n»Älä itke, Jorma, elämä ei ole hauskaa, kun ajattelee sen\ntoivottomimpia hetkiä. Mutta muistelkaamme vain niitä, jotka ovat\nolleet meille hyviä. Onhan kaikilla ihmisillä suruja, samoin\nminullakin. Kaikilla on raskasta erota kerran äidistään. Kerronko\nsinulle lyhyen tarinan eräästä pojasta, joka joutui kerran pois kotoaan\nainiaaksi eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan?»\n\nNyyhkyttävä vastaus oli: »Kerro!»\n\nJa niin kertoi hopeahapsinen munkki Ilja sinä yönä Jormalle tarinan\nomasta elämästään, kuinka hän oli pienenä, inkeriläisenä poikana\njoutunut kerjuumatkallaan luostariin, tullut sinne noviisiksi,\nmyöhemmin munkiksi ja saanut kärsiä kaikki mahdolliset ristiriidat.\nVuosikymmeniä kestäneiden kieltäytymisten jälkeen hän oli joutunut\nviimein itsensä metropoliitan eteen, joka oli antanut hänelle vapauden,\nlähettämällä hänet kastamaan jotakin sukulaiskansaa, karjalaisia,\nkaukana pohjoisessa keskellä saloja ja erämaita. Se työ oli suuri,\nmutta tahto oli hyvä saada kokonaiset heimot menemään paljon eteenpäin,\ntuhota pakanallisten heimopäälliköiden ja poppamiesten valta ja poistaa\nraakuus sieltä, missä ihmiset jo palvelivat oikeata Jumalaa.\n\nJa pitkän kertomuksensa lopetti Ilja sanoilla:\n\n»Jumala suokoon voimaa, etteivät ne loppuisi kesken ennenkuin kaikki\non tehty! Senjälkeen vasta voin jättää kaiken toisiin käsiin luottaen\nkarjalaisten valoisampiin päiviin. — Tässä kuulet nyt, Jorma, ilottoman\ntarinani, ja varmasti tulee sinunkin elämäsi olemaan paljon parempi.\nToivottavasti sinä vältyt suurista kärsimyksistä, sillä kaikki eivät\njaksaisi niitä kestää! Jumala meitä kahta varjelkoon!»\n\nSiihen loppuivat vanhan miehen sanat. Jos elämä olikin ollut pimeätä\nhänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oli se vanhuuden tultua\nkirkastunut sitäkin enemmän. — Ja vaikka varjot olivatkin synkkiä\nympärillä juuri nyt, kun oli yö, koitti seuraava päivä sitäkin\nkauniimpana ja keväisempänä.\n\nJorma, pakkasen kourissa värisevä miehenalku, oli ensimmäisenä\npäivänään ulkona maailmalla oppinut sen, että ihmisen täytyy ensin\nkärsiä, ennenkuin hänellä on oikeutta vaatia itselleen onnea ja\nsielunrauhaa vanhuuden varalle. Ja munkki neuvoi häntä:\n\n»Ellemme löydä kärsimyksiä muuten, niin meidän tulee etsiä niitä.»\n\nKun Ilja aamulla, matkalla hiukan levättyään ja hevosia syötettyään,\nsaapui kylään, jossa oli vain muutamia matalia mökkejä, näytti kaikki\nsiellä olevan kuollutta. Jokaisessa mökissä käytiin ja jokaiselle\novelle jyskytettiin, mutta tyhjin toimin saatiin palata rekien luo.\nKuin ihmeen kautta oli taaskin aavistettu munkkien tulo. Tai oikeammin\nse ei ollut mikään ihme, vaan karjalaisten valppaus, joka muutamassa\nsilmänräpäyksessä sai tyhjiksi kokonaiset kylät, aivan kuin vainolainen\nolisi ollut tulossa. Mutta vaikka karjalaiset joka paikassa näyttivät\nvarustautuneen puolustamaan itseään, ei silti koskaan sattunut vakavia\nyhteenottoja, vaikka pieniä kahakoita tulikin. Ainoa, mikä lienee\nherättänyt pelkoa, oli kastajamunkin pelätty nimi. Sillä kuinkahan koko\nIljan suuren seurueen olisi käynytkään, jos pakanalliset karjalaiset\nolisivat tienneet, kuinka vähän se oli luotu taisteluita varten! Mutta\ntuo kastajamunkkihan olikin oikeastaan samaa sisukasta kansaa kuin\nkastettavat itsekin, ja muut kaikki venäläisiä.\n\nTultiin erään syrjäisen talon lähelle, jonne kymmenet suksenjäljet\njohtivat, näyttäen, minne asukkaat olivat menneet kastevettä pakoon.\nJa kuin kotiinsa astui sinne Ilja: epäröimättä hän avasi oven, lausui\nystävällisen tervehdyksensä ja alkoi riisua pois turkkejaan; teko, joka\nei kylläkään herättänyt oikein yhteisymmärrystä isännän ja vieraan\nvälillä, mutta osoitti sitäkin enemmän Iljan siekailemattomuutta\nkäydessä suureen toimitukseen käsiksi.\n\n»Tuolla pihalla on verta», sanoi munkki. »Mistä on hurme hangelle\nvalunut?»\n\nTuvan perältä tuli Iljaa kohti nainen.\n\n»Minun miestäni löivät, isä. Me olemme kastettuja, siksi nuo\ntoiset toivat meidät tänne mukanaan, ettemme antaisi ilmi heidän\npiilopirttiään.»\n\n»Ole vaiti, akka!» — karjaisi talon isäntä pöydän takaa. »Valehtelet\nnoille monasterin hurtille!»\n\n»Puhu pois vain!» — sanoi Ilja naiselle. Ja tämä jatkoi:\n\n»Väkisten meidät tänne toivat, ja kun mieheni tuolla pihalla yritti\nkarata ja alkoi puolustaa itseään, niin silloin löivät toiset häntä.\nIsä, ei ole helppoa kastettujen elää täällä. Paljon meitä vainotaan.»\n\nJa siellä makasi nurkassa mies pää puhki lyötynä. Naisia istui\nkarsinassa, ja kastamattomat miehet ovensuupuolella kyyröttivät\nuhkaavannäköisinä. Ja kun munkki alkoi puhua järkeä siihen\nihmisjoukkoon, ei hän päässyt alkua pitemmälle, kun jo isäntä nousi ja\nsanoi:\n\n»Ei ole teitä kutsuttu tänne! Menkää Kuhasaloon ja pysykää siellä!»\n\nMutta mistään välittämättä munkki puhui edelleen. Silloin nousi hänen\ntakaansa mies, koppasi penkin alta kirveen, tullen Iljaa kohti, Mutta\nsamassa kuului toisten munkkien joukosta varoitus- tai paremminkin\nhätähuuto. Puhuja kääntyi, ja samassa kirveskin kohosi. Mutta kohosi\nIljan käsikin, hän viittasi vain rauhallisesti miehelle, sanoen\nvieläkin rauhallisemmin, melkeinpä ivan viiva suupielessään:\n\n»Pane vain pois kirves, minä en pelkää sitä kuitenkaan!»\n\nNuo sanat tulivat niin rauhoittavina, että käsi laskeutui vähitellen,\nja viimein mies lähätti kirveen kiroten nurkkaan, niin että kolisi.\nIlja kääntyi rauhallisena ja alkoi puhua. Hän vakuutti, että jos kaikki\nkääntyisivät oikeaan uskoon, unohtaisivat pakanalliset haltiansa\nja keskinäiset riitansa, niin koko Karjala tulisi silloin paljon\nparemmaksi. Ei Ilja houkutellut ketään nöyrään novgorodilaiseen\norjuuteen ja vieraan vallan alaisuuteen, vaan hän rehellisesti tahtoi\nsaada jokaisen ymmärtämään, mikä merkitys oli kristinuskolla, sitä\nseuranneella sivistyksellä ja vaurastumisella. Ja kun Jorma tarkasti\nkatseli kaikkien kasvoja, huomasi hän niistä ensin epäilyä, mutta\nmyöhemmin jo jännittynyttä Iljan sanojen seuraamista.\n\n»Tuokaa vettä, veljet», sanoi Ilja munkeilleen.\n\nKaikki oli kypsää, kastettavia tuli, tuli rauha kylään taas.\n\nJa kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen\nrekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi\nluottamuksestaan.\n\nJorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut\nsen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi\nkansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla\ntavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että\nvain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei\nkoskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit\nhalkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin\nsamat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän\nja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan,\njossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka\nkenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä\nhyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.\n\nKevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen\nvalonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän\nlaineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään\nkorkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja\npuute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa\nentisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle,\nsaattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan\nkastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt\njo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut\nvielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän\nvasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja\ntiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä\nPohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.\n\nMutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin\nsen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin\npääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut\nketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli\nNikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.\n\nIljan huoneessa ei käynyt juuri ketään muita kuin veljet Teofilus ja\nNikitin sekä pikku Jorma. Mutta he istuivatkin siellä pitkät päivät,\nsillä nyt oli pojan tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lukeminen vanhan\nNikitinin opastamana. Ja kun tuo vanhus väsyi, silloin sai sairas itse\njatkaa kirjainten opettamista pienelle, mutta innostuneelle oppilaalle.\n\nEnnen lähtöä kului Iljalta monta päivää yksistään neuvojen jakamiseen\njälkeen jääville. Jokainen erikseen sai käydä sairaan luona noutamassa\nkiitokset tai moitteet entisistä töistä, ohjeita tulevaisuutta varten\nja pyhän miehen siunauksen.\n\n»Jos paranen», sanoi Ilja jokaiselle, »niin tulen heti luoksenne\ntakaisin.»\n\nJa veli Stefan, venäläinen pappismunkki, Valamosta Kuhasaloon\ntullut, määrättiin siksi ajaksi, kun veljesten vanhin, Teofilus, oli\nmatkoilla Käkisalmeen ja Novgorodiin, pitämään varajohtajana huolta\nsielunhoidosta erakkolassa. Teofilus oli nyt Iljan kanssa yhtä matkaa\nlähtemässä etelään arkkipiispan ja mahdollisesti itse metropoliitankin\nluo anomaan, että Kuhasalon skiitasta tehtäisiin oikea monasteri,\nsellainen kuin Valamo ja Soloviets olivat. Noilla matkoillaan oli\nTeofilus viipyvä kauan, kenties syksyyn saakka.\n\nUudesta varavanhimmasta Stefanista kerrottiin, että hän oli aikoinaan\nollut sielunpaimenena jossakin Sisä-Venäjällä ja tehnyt siellä niin\npaljon pahaa, että oli ollut pakotettu eräällä pyhiinvaellusmatkallaan\njäämään munkiksi Solovietsin luostariin. Sillä jos hän olisi palannut\ntakaisin entisille paikoille, olisi hänet lähetetty sieltä toiselle\nja ikuiselle pyhiinvaellusmatkalle suoraan helvettiin. Solovietsistä\nStefan oli tullut Valamoon, jonka igumeeni oli, havaittuaan hänet\nrohkeaksi ja oppineeksi mieheksi, äskettäin lähettänyt Kuhasalon\nerakkolaan kastamattomain karjalaisten ja päälle karkailevien\nsavolaisten maanvalloittajain keskuuteen. Ja nyt tuli siis munkki\nStefanista mahtava mies: koko Kuhasalon ja kaikkien Ilomantsin\npokostalla olevien oikeauskoisten päämies, mies, joka veti vallassa\nvertoja suurimmillekin pajareille.\n\nViimeisenä iltanaan nousi Ilja vuoteestaan ylös ja istuutui Jorman\nviereen.\n\n»Jorma, sanopa suoraan, tahdotko tulla kunnon pojaksi ja suureksi\ntultuasi kastaa karjalaisia niinkuin olet nähnyt minun tekevän?»\n\n»Tahdon, jos vain opin sen tekemään.»\n\n»Sen sinä kyllä opit. Ei sinun tarvitse opettaa heille muuta kuin\nJumalan sanaa ja kaskenkaatamista. Lopusta he pitävät huolen.\nJa sen kaiken sinä saat tehdä säikkymättä, vaikka sinua joskus\nvainottaisiinkin, sillä eiväthän vihamiehesikään ole muita kuin\ntavallisia ihmisiä.»\n\n»Yhtä minä kuitenkin pelkään täällä monasterissa.»\n\n»Ja se on?»\n\n»Stefan.»\n\n»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis\nvieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta\nen tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos\nsattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän.\nJos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu\nja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä.\nJa kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin\nsilloin ei edes kuolemakaan peloita.\n\nPojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä\nhän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä\nNovgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet\nnurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki\nrukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan\nedessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen.\nHän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se\nkimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili.\nKaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että\nkyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma\nmaamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi\nleipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä\npäällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä\nenää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa\nniihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki\nnousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle\nja siunasi hänet.\n\nSe oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt\npojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan,\njonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo\nennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama\nkuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla\nkatsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista\nhuolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista\nsiinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä\ntaisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut,\nkenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja\nkaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli\nkoko hänen elämänsä tuleva.\n\nKun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka\njo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana,\nja kysyi:\n\n»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit\nsellaista!»\n\nJa kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet\njärvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan\nsanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa:\n\n»Vetisteletkö sinä, pakanapoika, sitä, että maailmassa täytyy tehdä\ntyötä? Ja luuletko, että täällä vielä nytkin kärsitään yhtä paljon\nlaiskoja kuin eilen ja sitä ennen!»\n\nHän vei Jorman suureen pirtintapaiseen, osoitti sen lieden päällä\nolevia pärepuita ja sanoi:\n\n»Kisko päreitä, ne ovat lopussa. Mutta kiskokin paljon!»\n\nPoika tarttui puukkoon ja teki työtä koko sen päivän saaden kätensä\nniin täyteen haavoja, ettei voinut tehdä mitään ilman ettei veri olisi\ntihkunut joka sormesta. Päreitä oli päivän kuluessa karttunut iso\npino, niitä olisi riittänyt polttaa vaikka ympäri vuorokauden. Mutta\nkun Stefan tuli tarkastuskierrolleen, elämänsä ensimmäiselle, tuli hän\nJormankin luo ja sanoi kaikkea muuta kuin lohduttavan arvostelun:\n\n»Nuo eivät kelpaa. Toiset niistä ovat liian paksuja, toiset taas liian\nohuita. Saatkin tehdä tätä niin kauan, kun opit sen tekemään hyvin.\nMetsässä kyllä riittää pärepuita, vaikka lieden päältä loppuisikin.»\n\nSitä seuraavana päivänä ei pojan työstä kipeillä käsillä tahtonut\ntulla enää mitään. Ja ne työmunkit, jotka olivat pirtissä omissa\naskareissaan, kiskoivat silloin tällöin jonkin päreen, jottei Jorman\npäivätyö olisi näyttänyt liian vähäiseltä. Poika oli huomannut seinällä\nnauloissa jousipyssyjä, ja ne häntä vetivät koko ajan puoleensa,\njoten työ ei luistanut senkään takia. Eikä hän lopulta enää malttanut\npidättää haluaan, vaan otti niistä jokaisen käsiinsä vuorotellen,\nkatseli ja koetti virittää. Ja tietysti juuri silloin sattui myöskin\nStefan tulemaan sinne.\n\n»Mikset pysy työssäsi?» — karjaisi hän Jormalle.\n\n»En voi kiskoa päreitä, kun käteni ovat puukonhaavoja täynnä», koetti\npoika selittää arkana ja anteeksi pyytävänä.\n\n»Ja kyllä voit, kun minä tahdon! Tässä talossa ei puristakaan vastaan,\nkun käsketään. Ymmärrätkö?»\n\nJorma ei vastannut mitään.\n\n»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen\npoikaa olkapäästä.\n\nJokin pala kohosi Jorman kurkkuun, ja vapisevin huulin koetti hän sanoa:\n\n»Ymmärrän.»\n\n»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten\nhänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja\nroiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»\n\n»Ei isäni ollut ruotsi eikä roisto, vaan karjalainen.»\n\n»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin\nkurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»\n\nEsimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he\nStefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi\ntuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin\nkohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan\ntalossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä\ntuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut\nliikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui\nnyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli\nlaskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei\ntuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja\nJorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset\nkätensä, sanoi:\n\n»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne\nparanevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran\nmäärännyt päätehtäväksesi.»\n\nJorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että\nerakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta\noli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta\nhuolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan\noli käsketty kaikessa luottaa.\n\n»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja\nheitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi\nsiihen.\n\n»Da, da, kyllä sinä voit vaikka ampua lintuja tuolla puukollasi. Mutta\nammupas jousella, se on vasta miehen työtä, se!» — sanoi joku munkeista\nvilkuttaen silmää toisille.\n\n»Osaan minä sitäkin», sanoi Jorma itsetietoisena.\n\n»Ethän sinä jaksa edes virittää tuota suurinta jousta», ivasi taas sama\nmies kuiskaten jotakin toisten korvaan.\n\nPoikaa ei tarvinnut usuttaa enemmän. Heti meni hän peräseinälle ja\notti sieltä suurimman aseen alas puunaulastaan. Munkit nauroivat, he\nolivat houkutelleet taas pojan käsittelemään jousta saadakseen edes\njonkun härnäämään liian mahtavaa Stefania, kun itse eivät voineet sitä\nkuuliaisina luostariveljinä tehdä. Niin veti Jorma viinestä ulos suuren\npinon nuolia ja valitsi niistä rautakärkisen. Tottuneesti otti hän\nkäteensä jousen ja nuolen ja alkoi hymyillen vetää asetta vireeseen.\nSuu tosin vääristyi hymyssään vähän ja kädet värisivät, kun kaikista\nsormien haavoista purskahti verta. Mutta hitaasti ja varmasti virittyi\nase.\n\n»Katsos tuota mukulaa! Sillähän on miesten kynnet!» — ihmetteli vanha\nNikitin. »Saatkin tästä lähtien mennä metsiin ja pitää huolen kaikista\notuksista, jotka kelpaavat syötäviksi.»\n\n»Koetapas ampua tuohon!» — sanoi toinen näyttäen pihkaista oksaa\nseinässä.\n\nJorma tähtäsi, vaikkei käsi oikein jaksanutkaan pysyä paikoillaan,\nlaukaisi, ja vihaisesti suhahtaen meni nuoli pirtin halki rautaisen\nkärjen upotessa tuumaa syvälle seinään juuri maalina olleen oksan\nviereen. Poika tunsi ylpeyttä astellessaan yli lattian irroittamaan\nnuolta seinästä. Sitten hän meni entiselle paikalleen, viritti\nuudestaan ja aikoi näyttää vieläkin parempaa taitoa, kun ovi aukeni\nja Stefan astui taas sisään. Jorma ei touhultaan huomannut, kuinka\nmunkit silmänräpäyksessä painautuivat työhönsä ja Stefan astui keskelle\nlattiaa katsellen ympärilleen.\n\n»Lupaan tuoda huomenna kaksikymmentä oravaa, ellen saa nyt tuota oksaa\nhalki!» — huusi Jorma innoissaan munkeille näkemättä miestä edessään.\n\n»Mitä?» — ärähti Stefan vastaan. »Noinko kauan uskoitkin minun\nsanojani?»\n\nPoika säikähti ja katsoi ällistyneenä munkkiin.\n\n»Kuulitko, pentu?»\n\nKun Jorma kuuli viimeisen sanan, hyökkäsi veri hänen kasvoihinsa ja\nsilmät leimahtivat.\n\n»Osaan minä Taataakin, jos sitä tarvitaan, vaikkapa näillä verisillä\nkynsillänikin. Mutta Ilja on sanonut, ettei minun ole siihen pakko,\nvaan saan lukea!»\n\n»Onko tuo sitten lukemista?» — kiljui Stefan ottaen lattialta\nsormenpaksuisen, reen saverikoksi aiotun koivuvitsan ja astui poikaa\nkohti. Jorma näki, että häntä uhkasi selkäsauna, hätääntyi ja peräytyi\nnurkkaan pöydän taa. Mutta kun Stefan tuli yhä jäljestä, välähtivät\npojan silmät uudestaan ja vieläkin vihaisemmin, ja nyt niistä ainakin\noli pelko ja nöyryys poissa! Nyt hän ei enää tahtonutkaan pyytää\nanteeksi, vaan kohotti viritetyn jousen ylös ja tähtäsi keskelle\nStefanin rintaa. Stefan pysähtyi, mutta luullen, ettei poika ampuisi,\nastui sitten kuitenkin edelleen.\n\n»Varo, tämä saattaa laueta!» — huusi Jorma.\n\nÄäni oli siksi vakava, että toisen täytyi pysähtyä pojan käskystä.\nAinoastaan pöytä oli välillä, ja Jorma alkoi jo luulla, ettei munkki\nuskaltaisi tulla enää lähemmäksi. Mutta silloin pyörähtikin raippa\nyht'äkkiä ilmassa ja putosi läsähtäen pojan käsille. Jousi putosi\nkäsistä, ja Jorma parahti tuskasta.\n\n»Nyt minä pieksän sinut!» — säliisi Stefan, tarttuen poikaan kiinni\nja lyöden häntä vitsalla vasten kasvoja. Poika parahti tuskissaan\nvielä toisen kerran, mutta sitten ei kuulunut enää mitään, vaikka mies\nlöikin kaikin voimin. Jokaisella iskulla ruumis tosin nytkähti, mutta\nsuu pysyi sisukkaasti suljettuna eikä munkki näyttänyt sitä saavan\nlyönneillä enää aukeamaankaan. Kun kaikki muut näkivät pojan tappelun\nitkua vastaan, ei vanha Nikitin voinut hillitä enää itseään, vaan\nastui esimiehensä eteen, tarttui koholla olevaan ranteeseen ja sanoi\ntutisevin päin:\n\n»Älä lyö sitä poikaa enää!»\n\nStefan kääntyi ympäri kuin aikoen antaa sivalluksen vanhuksellekin,\nmutta pidättyi siitä kuitenkin viime hetkessä, tietäen sen hyvin\nitsekin, että se olisi ollut hänen viimeinen sivalluksensa Kuhasalossa\nennenkuin itse olisi tullut heitetyksi ovesta ulos. Hän tyrkkäsi\ntoisella kädellään pojan menemään, lyöden toisella vielä kerran. Jorma\nlysähti kasaan lattialle ja jäi siihen kiemurtelemaan. Pitkä, verinen\nviiva kulki yli molempien kädenselkien ja samanlainen vasemmasta\nkorvasta nenän yli oikeaan suupieleen. Siinä hän vääntelehti, ja\nvasta nyt alkoi henkeä salpaava nyyhkytys tunkeutua ulos rinnasta.\nJorma koetti vielä urhoollisesti vastustaa sen tulemista, ja vartalo\nnytkähteli aivan kuin lyönnit olisivat vieläkin jatkuneet. Stefan\nkarjaisi jotakin munkeille ja meni ulos. Nikitin tuli pojan luo,\npyyhkien hänen kasvojaan ja saattaen hänet sitten tuvasta ulos. Toiset\nmunkit istuivat kaikki hiljaa, ihmetellen itsekseen pojan suurenmoista\nsisua, ja heissä kaikissa aikoi kasvaa hitunen kunnioitusta onnetonta\nkohtaan. Viimein huokasi heistä joku raskaasti ja sanoi:\n\n»Näkee kaikesta, että isä Ilja on mennyt. Täällä oli kyllä monta\nsellaista, jotka toivoivat hänen lähtöään, mutta odottakoothan nekin\nvielä, niin näkevät, ovatko tulevat ajat sen parempia kuin entisetkään.»\n\nSe oli veli Mikael, nuori karjalaissyntyinen munkki, joka näin sanoi.\n\nLyönnit ja ruumiillinen tuska eivät olleet kyenneet nostamaan kyyneliä\nJorman silmiin, vaikka sisäiset kärsimykset saattoivat sen tehdäkin. Se\noli parhain todistus siitä, mikä mies hänestä oli kerran tuleva. Häntä\nei tultaisi taivuttamaan lyöntien kovuudella, mutta jos osattaisiin\ntaitavasti pistää suoraan sydämeen, voitaisiin hänet saada näyttämään\ntuskiensa suuruus. Ruumis ja sisu olivat lujia, ne kyllä kestäisivät\nraaimmatkin kokeet, mutta sydän oli hellempi, se saattoi joutua\nkärsimään pienimmästäkin kosketuksesta.\n\nJa ensimmäisiä ajatuksia sen jälkeen, kun Nikitin saattoi Jorman pois,\noli pojalla:\n\n»Miten pääsen karkaamaan luostarista?»\n\nMutta sitä ajatusta hän ei uskonut kenellekään, vaan hautoi sitä\nyksinään, istuessaan kirjansa ääressä. Ensimmäisen tilaisuuden\nsattuessa hän oli varmasti yrittävä Ilomantsiin, sitä ei voinut estää\nmatkan pituuskaan. Sillä pois oli päästävä, tulipa eteen mitä tahansa.\nVaikkei kotona ollutkaan niin paljon ruokaa kuin erakkolassa, niin\nolihan siellä kuitenkin maamo ja hyvää kohtelua.\n\nRiidat eivät olleet vielä siitäkään päivältä loppuneet. Kun munkkien\nsyödessä illallista Jormakin aikoi tehdä samoin, otti Stefan pöydältä\nleivänpalasen ja heitti sen poikaa kohti sanoen:\n\n»Tuossa on, syö. Ja opi vasta olemaan niskoittelematta!»\n\nPalanen putosi lattialle Jorman jalkojen juureen, jääden siihen. Poika\nseisoi kuin aikoen kääntyä ympäri ja mennä pois, sillä sitä palasta\nhäntä ei olisi saatu syömään koskaan.\n\n»Syö, Iljan elätti, olet syönyt huonompaakin!» — lisäsi vielä Stefan.\n\n»Jorma», sanoi silloin Nikitin, »istu tähän minun viereeni ja syö aivan\nrauhassa. Tule pois vain, äläkä pelkää!»\n\n»Sitäpaitsi», sanoi veli Mikael, »sitäpaitsi huomautan minä veli\nStefanille, ettei tästä pöydästä ole vielä koskaan ennen heitetty\nruokaa lattialle. Eikä täällä muutenkaan ole opittu elämään koiran\ntavoin. Pitäisihän miehen, joka itse on pöytään astuessaan siunannut\nleivän, ymmärtää, ettei sitä pilkata tuolla tavoin, kun Jumala on\nantanut sen meille ja pelastanut meidät samasta nälästä, mikä on\nKuhasalon ulkopuolella kaikkialla. Tämän teon johdosta katson parhaaksi\npyytää itselleni vapautusta iltamessusta, sillä en luule sen kuitenkaan\ntulevan otolliseksi ennenkuin tuo rikos on rukoiltu anteeksi.»\n\nTämä oli jo selvää puhetta Stefanille. Mutta tämä vain ei näyttänyt\nymmärtävän sitä, koskapa ei virkkanut mitään, murahti vain. Mutta\nkun messun aika tuli, alkoi kai jo hänkin arvata seuraukset, sillä\nvain puolet munkeista oli siellä mukana. Kaikki toiset olivat omissa\nkomeroissaan pyhäinkuvan alla ja rukoilivat Jumalaa olemaan erakkolalle\nyhtä suosiollinen kuin tähänkin asti. Kaikki nämä messusta pois jääneet\nolivat niitä, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet olemaan\npaljon Ilja-munkin seurassa. Mutta kirkossa piti Stefan messua niiden\nkanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin uusi esimiehen sijainen\nitsekin, ja joiden tahdon mukaan kreikkalaiskatolisen kirkon valta\npääsi yhden vuosikymmenen kuluttua menemään ei yksin Kuhasalossa, vaan\nkoko Ilomantsin pokostalla.\n\nJorma valvoi sinä iltana lavitsallaan. Hänen alleen oli pehmikkeiksi\nheitetty muutamia vanhoja, repaleita vaatteita ja peitteeksi jokin\nkulunut, likainen munkkikaapu. Siinä mietiskeli Jorma, nosti silloin\ntällöin lattialle valuvaa peitettään ylemmäksi ja katseli sitä rakasta,\nkaulassaan riippuvaa muistoa, jonka äiti oli hänelle jättänyt.\nSe oli vain halpa, nauhassa riippuva pieni taikakalu, uhrikuusen\noksasta vuoltu viisikanta, johon oli piirretty pari pientä onnelle ja\nmenestymiselle välttämätöntä merkkiä. Äiti oli lähtiessä antanut sen\npojalle ja varoittanut kadottamasta sitä. Oikeastaan se oli aikaisemmin\nkuulunut Jorman isälle, ja kerrottiin, että juuri sentähden oli isä\nsaanut surmansa tappelussa Iljan munkkeja vastaan, kun taikakalu oli\nlähtiessä unohtunut kotiin. Samoin Jorman isoisäkin, suuri tietäjä ja\nkarhuntappaja, oli tavattu metsästä pää murskattuna, kun oli ilman\nviisikantaa mennyt ajamaan karhua ulos pesästä. Nyt katseli Jorma tuota\ntietäjien taikakalua kädessään ja vannoi itsekseen, ettei hän koskaan\njättäisi sitä pois kaulastaan. Olihan äiti sanonut vielä senkin, että\njos unohtaa tai kadottaa viisikannan, ei sama henkilö saa sitä enää\ntakaisin, sillä turma kerkiäisi kohdata miehen jo piankin. Poika pisti\nviisikannan kaulaansa, peläten sen pimeässä putoavan lattialle, sieltä\npalkin rakoon ja sillan alle.\n\nJorman katse siirtyi pimeässä toisaalle. Hän muisti päivällä saamansa\nkurituksen, ja haavat kirvelivät vieläkin selässä. Lattialla taisi\nvirua sama raippakin, joka oli tehnyt ne. Pimeässä uuninkolossa näytti\njotakin liikkuvan. Poikaa alkoi jo peloittaa nukkuessa yksin isossa\npirtissä, kun hänet oli Iljan huoneestakin jo ajettu pois. Mutta\nsiinähän lähellä näkyivät riippuvan kaikki aseet, kunpa hän olisi vain\nyltänyt kurkoittamaan niistä jonkin käsiinsä. Vaikka mistäs sen tiesi,\nvaikka noita samoja jousia olisi aikaisemmin käytetty ihmisten surmaksi\nsilloin, kun karjalaiset ennen Iljan tuloa olivat tehneet sisukkaita\nhyökkäyksiään munkkien päälle. Ja kenties juuri noilla samoilla aseilla\noli surmattu hänen oman heimonsa miehiä, joiden henget nyt pimeässä\npirtissä saattoivat tulla Jormalta vaatimaan verikostoa seinän takana\nnukkuville muukalaisille munkeille, varsinkin Stefanille.\n\n»Minulla on taikakalu kaulassani. Nyt minulle ei tapahdu mitään pahaa»,\najatteli poika itsekseen.\n\nMutta sittenkin näytti jotakin mustaa liikkuvan sopessa. Se liikkui\nvarmasti ja tuli lähemmäksi. Mutta sehän olikin Stefan! Jorma ei\nuskaltanut enää katsoa sinne, vaan veti kaavun kasvojensa ylitse.\n\nMutta sittenkin hän tiesi Stefanin tulevan hitaasti ja äänettömästi\nkohti, sen mustapartaisen ja kiiluvasilmäisen paholaisen, joka kutsui\nitseään Kuhasalon varavanhimmaksi. Nyt se oli varmasti lähtenyt\nsurmaamaan Jorman, orpolapsen, pimeässä pirtissä keskellä yötä. Nyt\noli Stefan jo lähellä. Tuskanhiki tunkeutui ulos pojan vapisevasta\nruumiista, kun tiesi miehen jo nostavan kätensä iskuun. Käsi laskeutui\nalemmaksi, ja pian oli puukko uppoava pojan kylkeen. Mutta merkillistä,\nettei hän vielä lyönytkään! Se pelätty käsi laskeutuikin vain hänen\npäänsä päälle ja silitti sitä. Eikö se ollutkaan Stefan? Ja kuka mahtoi\nolla, joka silitti häntä ja hyväili aivankuin äiti aikoinaan? Ja ääni\nsanoi Jormalle:\n\n»Ole aina uskollinen, poikaseni! Ole uskollinen itsellesi ja kaikille\nniille, joita sinä rakastat!»\n\nIljahan se oli! Jorma kuuli nuo Iljan sanat nyt yhtä selvään kuin\njossakin aikaisemminkin. Hän näki munkin kasvotkin vakavina edessään.\nIlja oli siis tullut jo näin pian takaisin! Jorma koetti sanoa jotakin\nsuojelijalleen, mutta tämä ei kuullut häntä, katsoi vain ja alkoi\nsitten hiljaa, kuulumattomin askelin mennä kauemmaksi eikä kuullut\npojan huutojakaan, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt häntä jäämään.\nJorma huusi Iljalle niin, että kolkko kaiku vastasi joka nurkasta,\nheitti sitten kaavun pois päältään, koettaen nousta ylös, muttei\njaksanut seurata munkkia, vaan vaipui kovalle lattialle.\n\nJorma ei ollut nähnyt Iljaa eikä ketään muutakaan, sillä eihän ketään\nollut tuvassa käynytkään, vaan hän oli teutaroinut ja huutanut vain\nkuumehoureissaan. Kun veljet, kuultuaan pojan avunhuudot, tulivat\nkatsomaan, löysivät he Jorman haparoiden etsimässä lieden takaa Iljaa.\nHerätettiin Nikitin ja poika jätettiin hänen huostaansa.\n\nPäiviä, kenties kokonainen viikkokin oli jo kulunut, kun Jorma alkoi\nviimein saada muistinsa takaisin. Ja luultavasti siihen oli kulunut\npitkä aika, koskapa ulkona oli jo kesä tulossa. Mutta ikävää vain\noli, kun poika sai auringon paistaessa virua vuoteessaan Nikitinin\npitäessä silmällä, ettei hän pääsisi karkaamaan pystyyn ja ulos. Mutta\nvähitellen elämä alkoi mennä entiselle uralleen, koskapa mieleen jo\nloppuajalta jäi paljon pieniä muistojakin. Ja vihdoinkin, tuomien\nkukkimisaikana, meni Jorma ensimmäisen kerran ulos vapaan taivaan alle.\n\nKun hän oli nyt joutunut makaamaan vuoteessaan koko kevään ajan,\ntuntenut kuoleman hiiviskelevän ympärillään ja pääsi ulos nyt juuri,\nkun nurmikot olivat vihreimmillään, järvien selät sinisinä ja tuomet\nkukassaan, tuntui elämä suorastaan ihmeelliseltä ja paljon entistään\nparemmalta. Eikä hän voinut enää olla kaikkea tuota katsellessaan\najattelematta kyynelsilmin:\n\n»Olenkohan minä jo kuollut ja tullut taivaaseen, vai onko tämä kaikki\nKarjalaa!»\n\nNyt alkoi taas kokonaan uusi, mutta lyhyt ajanjakso. Hän sai kaikkien\nveljien puolelta kokea paljon sydämellisyyttä, varsinkin Nikitinin. Ja\nitse Stefankin näytti olevan aivan välinpitämätön pojasta, häpesi kai\nentistä kohteluaan. Tai olivatkohan toiset veljet ojentaneet Stefania\npojan puolesta? Poika ymmärsi hyvin, että jos sellaista oli tapahtunut,\nniin hän saisi vielä kerran odottaa Stefanilta kaikessa hiljaisuudessa\nvarmaa kostoa, sillä sellainen mies ei koskaan jättäisi maksamatta\nmitään nöyryytyksiä moninverroin takaisin.\n\nPäivät pitkät Jorma kuljeskeli ympäri saarta ja joskus manterenkin\npuolella eikä kukaan kieltänytkään hänen menoaan. Siitä oli\nseurauksena, että poika tervehdyttyäänkin kierteli yhä kalastellen\ntai harrastaen oman mielensä mukaista huvia. Ja olihan selvää, että\nkun kukaan ei pidättänyt häntä erakkolassa, koetti hän unohtaa sen ja\nsamoili metsissä, ulottaen matkansa yhä kauemmaksi saloille. Ja lopulta\nhän oppi tuntemaan jokaisen mökin, melkeinpä kaikki kivetkin Kuhasalon\nympäristössä.\n\nJa eräs tapaus, joka pysyväisesti vaikutti häneen, oli se, kun hän\npalattuaan metsästä keskellä päivää huomasi koko luostarin olevan\nhartaudenharjoituksissa. Hän kysyi lähimmältä:\n\n»Minkä vuoksi messu on tänään keskellä päivää?»\n\n»Tuli sanoma Käkisalmesta, että Pyhä Ilja on kuollut ja on viimeisinä\nhetkinään pyytänyt kaikkia Karjalan luostareita toimittamaan\nesirukouksia sielunsa pelastukseksi.»\n\nJorma seisoi hetkisen liikkumattomana paikoillaan, katse suunnattuna\njonnekin taivaanrannan yläpuolelle, poskilihakset värähdellen ja\nnähtävästi suuria, sisäisiä tuskia kärsien. Sitten hän läksi pois, meni\nyksin metsiin ja viipyi siellä päiväkausia.\n\n»Palaanko monasteriin enää koskaan?» — kysyi hän siellä itseltään.\n\nMutta muistettuaan Iljaa hän ei voinut ajatella karkaamista, sillä se\nolisi ollut rikos pyhän miehen muistoa kohtaan.\n\n»Mitä tulisi minun sitten tehdä, että Ilja olisi minuun tyytyväinen\nkatsellessaan taivaasta alas?»\n\nJa hän oli kuulevinaan kuin kuiskauksen korvassaan:\n\n»Hyviä töitä!»\n\nPoika tuli apeaksi ja luuli jo Iljan vihastuneen. Senvuoksi hän lähti\nkiireimmän kaupalla Kuhasaloon takaisin ja ryhtyi töihin. Muutamia\npäiviä hän kakkasi puita, kiskoi päreitä, kantoi rannasta vettä ja\nkoetti lukeakin. Mutta silloin Nikitin huomasi, että ruumiillisesta\nraadannasta väsynyt poika ei jaksanut tehdä enää henkistä työtä. Hän\nkysyi syytä pojan intoon.\n\n»Minua kaduttaa», vastasi Jorma, »etten ole tehnyt tarpeeksi työtä.»\n\n»Onko Stefan sulle huomauttanut siitä?» — ärähti ukko vihaisena.\n\n»Ei, mutta minä kysyin kerran Iljalta, mitä minun pitäisi tehdä, ja hän\nkäski minun tehdä hyviä töitä.»\n\nNikitin huomasi, että poika kyllä tuollaisessa itsetutkistelussa\nnäkyisi kasvattavan vaikka itsekin itsensä paljon paremmin kuin\nerakkoia ankarine sääntöineen. Eihän siellä juuri kukaan kiinnittänyt\nhuomiotaan poikaan, joten se tietysti tuntuikin hänestä paljon enemmän\nvankilalta kuin kodilta. Ja Nikitin tiesi senkin, ettei autioissa\nmetsissä ollut sitä asuttujen seutujen huonoa seuraa, mikä olisi\nsaattanut houkutella poikaa pahaan. Siksipä taivuttikin hän Jorman\nentisiin mieleisiinsä harrastuksiin:\n\n»Eihän hyvillä töillä tarkoiteta sitä, että sinä raadat täällä kuin\norja, vaan että autat lähimmäisiäsi ja teet heille hyvää.»\n\nNiin unohtui pojalta katkeruus erakkolaa kohtaan, kun Nikitin vähensi\nhänen velvollisuuksiaan, siksipä hän ei muistanutkaan enää karkaamista,\njota hän oli suunnitellut Stefanin kurituksen jälkeen.\n\nEteen aukenivat vapaat päivät. Korven huoleton elämä houkutteli\nJormaa yhä syvemmälle metsiin, joiden suuri hiljaisuus toi aina uusia\najatuksia hänen aivoihinsa. Sieltä virtasi hänen vereensä uutta\nvoimaa, joka alkoi tulena kiertää ruumiissa. Joskus Jorma pysähtyi\npitkiksi ajoiksi kuuntelemaan hiljaista kohinaa, eikä hän lopulta enää\ntiennyt, oliko tuon kohinan aiheuttaja metsä vaiko hänen oma verensä.\nJa niin tuo ainainen vaeltaminen nostatti hänen mieleensä vapaan\nmiehen ajatuksia: Pitkät ja voimia kysyvät matkat kasvattivat pienestä\npojasta miestä, ampuminen kehitti silmää ja kättä, ja alituinen\nmietiskeleminen osoitti tulevaa vakavaa ja varmaa luonnetta. Karjalan\nluonto kasvatti poikaa mieleisekseen ja kaltaisekseen, ja sen vaikutus\nolikin paljon suurempi kuin sen, minkä vieraat, novgorodilaiset munkit,\nisänmurhaajat, saattoivat orvolle pojalle antaa.\n\nJa vaikkapa Jormalla olisi huolia ollutkin, niin mikäs olisi ollut sen\nhauskempaa ja turvallisempaa kuin omien voimien kasvaminen yhtä rintaa\nvastuksien kanssa, kiipeillessä rinteitä ylös, kun tuuli puhalsi kuin\nsuoraan läpi sydämen, huuhtoen sieltä pois kaiken tomun ja saastan,\nja kun järvet kimaltelivat tuhansin pienin tähdin ja koristein kuin\nkaunein messukaapu.\n\nHän oli ensimmäinen valloittaja näillä monilla asumattomilla seuduilla\nja samalla myöskin viimeinen, joka näki vielä koskemattomina ne monet\nsalot, joita ihmiset vähäistä myöhemmin alkoivat muokata mieleisikseen.\n\nJa missä asumuksia oli, sinne Jorma toi ensimmäiset tiedot Iljan\nkuolemasta.\n\n»Hän meni liian aikaisin pois», sanottiin tavallisesti.\n\nJorma tiesi sen itsekin hyvin. Mutta kun hän kuuli sanottavan:\n»Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuollessaan niin rakastettuja kuin\nIlja», niin hän tunsi, ettei onnen ehtona ole yksistään se, että\nihminen on tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, vaan kaikkeen täytyy\nliittyä vielä toistenkin ihmisten kiitos ja ihailu. Ja nyt vasta hän\nalkoi käsittää, mitä merkitsivät ne hyvät työt, joiksi hän ensin oli\nluullut orjamaista raatamista. Ja nyt hän tiesi senkin, miksi Iljaa\nkaivattiin melkein kaikissa mökeissä.\n\nSiellä syrjäseuduilla taas, missä ihmiset olivat pysyneet kiinni\nentisessä vainajain ja haltiain palvelemisessa, ei vuodatettu\nkyyneleitä, vaan sanottiin ainoastaan:\n\n»No, nyt ainakaan ei kukaan pakota meitä kasteeseen, kun Ilja on\nkuollut.»\n\nSiinäkin oli tarpeeksi vihamiehen tunnustukseksi. Mutta noiden sanojen\njälkeen Jorma tunsi kuitenkin vihaa lausujaa kohtaan Iljan puolesta.\nHänen aivoissaan kypsyikin silloin uhkaus: »Odottakaahan, kyllä te\nvielä kerran teette ristinmerkkejäkin!»\n\nIljan muisto pakotti hänet ajattelemaan noin. Se kasvoi hiljaisuudessa\nja tuli päätökseksi.\n\nErakkola oli näihin aikoihin laajentanut saaren sisällä olevia pieniä\nviljelyksiään jo manterenkin puolelle. Oli valloitettu suuret alat\nhyviä maita ja kaadettu ne kaskeksi. Oltiin varmoja siitä, että\nTeofilus olisi takaisin palattuaan hyvin tyytyväinen tuohon tekoon.\nSillä nythän ei munkkien enää tarvinnut luottaa niin paljon köyhien\nkarjalaiskalastajien almuihin kuin ennen, vaan he voivat jo itsekin\nhankkia syömätarpeensa, vieläpä vuorostaan auttaa karjalaisiakin, jos\nniin tarvittiin.\n\nKun Jorma oli joskus sattunut näkemään viljan jakamista, muisti hän\nsen nyt, meni varastoon, otti sieltä vähän väliä suuret kantamukset\nruokaa ja jakoi sitä tarvitseville. Mutta Nikitin huomasi pian suuret\nvajaukset viljasäkeissä ja arvasi erakkolan toimeentulon olevan\ntulevana talvena vaarassa, jos vain poika saisi sillä tavoin jatkaa\nhyväntekeväisyyttään. Toiselta puolen hän oli kyllä iloinen siitä\nperinpohjaisuudesta, jolla Jorma toimitti yksinpä munkkien ainoan\nravinnon jakamisenkin. Mutta salaa hän kuitenkin koetti kääntää pojan\nharrastukset erakkolan rajain sisäpuolelle takaisin, ennenkuin nälkä\nja siitä johtuvat Stefanin riehumiset uhkaisivat heitä jokaista. Jos\nlempeä Teofilus vain olisi tullut takaisin, niin silloinhan kyllä olisi\nvoitu nähdä nälkääkin ilomielin, jos vain olisi voitu auttaa muita.\nMutta nyt hän viipyi yhä, ja hänen sijaisensa muuttui päivä päivältä\nankarammaksi.\n\nNikitin oli jo niin vanha, ettei hänen tarvinnut tehdä enää työtä,\nvaan hän kuului hartaudenharjoittajiin. Mutta nyt hän sai kuitenkin\nyht'äkkiä verrattoman työinnon ja seurasi Jormaa kaikkialle. Toiset\nmunkit jo ihmettelivät Nikitinissä puhjennutta uutta elämää, sillä\ntämä oli koko erakkolassaoloaikansa ollut vaipuneena niin ankaraan\nmietiskelyyn, että hänen oli jo epäilty hautovan ajatusta siirtyä pois\nKuhasalosta ja mennä johonkin yksinäiseen saareen erakoksi.\n\nNyt, istuessaan työpirtin kolpitsalla tai soudellessaan kalamatkoilla\npitkin Pyhäselkää, antoi hän pojalle lisäoppia. Hän kertoi hämäläisten\nvainoretkistä, savolaisten tunkeutumisista karjalaisten alueille,\nRuotsin rajasta ja monesta muusta. Mutta kuultuaan kaikesta poika kysyi\nheti:\n\n»Miksi sitten Viipuri on Ruotsin puolella, vaikka sielläkin asuu\nkarjalaisia? Miksei sekin kuulu Vatjan viidennekseen?»\n\nJa pitkiä kiertoteitä myöten piti Nikitinin selittää asia, vaikka se\nukolle täisikin käydä ylivoimaiseksi. Ja lopputulos siitä oli, että\nJorma nousi innostuneena veneen teljolle pystyyn ja huusi:\n\n»Jospa minäkin saisin kerran tapella karjalaisten mukana!»\n\n»Älä puhu syntiä, Jorma. Sinustahan tulee vielä kerran munkki.»\n\n»Niin, niin, sepä se juuri surkeata onkin. Miksen minä saisi tapella\nmuiden mukana, kun yhdeltä puolen tunkevat päälle venäläiset pajarit ja\ntoiselta ruotsit? Ja karjalaisten täytyy olla siinä heidän keskessään\nja kärsiä heitä.»\n\n»Ruotsit aikovat vielä valloittaa haltuunsa koko Karjalan. Sen tähden\nrajantakaiset savolaiset muuttavat tänne asumaan, heitä kehoitetaan\nsiihen.»\n\n»Mutta miksi sitten pajarit tulevat? Eiväthän hekään ole karjalaisia.»\n\n»Kaipa myöskin Novgorod ja suuri Venäjä aikovat samaa kuin Ruotsikin.»\n\n»Siis nekään eivät ole sen parempia. Nyt minä vasta ymmärrän,\nminkätähden isäni tappeli samalla kertaa ruotseja ja novgorodilaisia\nvastaan. Ne molemmat olivat isäni vihollisia.»\n\nNikitin koetti kääntää pojan ajatukset toisaalle sanomalla:\n\n»Katsos, tuonne rannalle on taas joku savolainen rakentanut talonsa!»\n\n»Mennään katsomaan. Ehkäpä he tarvitsevat jotakin apua.»\n\n»Ei meidän tarvitse auttaa savolaisia, ne ovat meidän vihollisiamme.»\n\n»Mutta Iljahan sanoi, että meidän tulee auttaa kaikkia ihmisiä, niin\nvihollisia kuin ystäviäkin», väitti poika vastaan.\n\nJa nyt luiskahtivat ukon suusta ne varomattomat sanat, joita hän sai\nkatua kauan:\n\n»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja\nsavolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa,\nvaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»\n\n»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin\nkarjalaiset ja Ilja?»\n\n»Ei. Melkein kaikki meistä veljistä ovat venäläisiä.»\n\n»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla\ntavoin kuin ruotsien?»\n\nUkko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä\nsitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:\n\n»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin\nvastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»\n\nVastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen\nolla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot\nnäkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän\nkäänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti\nmiettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat\npyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen\nnovgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo\nsavolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin\nitsekseen:\n\n»Mutta minä olen Ontron poika!»\n\nTuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus,\njonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri\nnuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä\nKuhasalon että pojan omankin kohtalon.\n\nMunkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi\nkuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin näkymätön\nhursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista\nvenäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja —\nhäpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa\nkarjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.\n\nKun Nikitin ja Jorma palasivat saaren rantaan, ei poika noussutkaan\nveneestä, vaan jäi siihen kuin aikoen takaisin järvelle.\n\n»Mihin sinä vielä aiot mennä?» — kysyi ukko.\n\n»Soutelemaan.»\n\n»Minne tähän aikaan?» — murahti Stefan, joka myöskin sattui olemaan\nvalkamalla. »Iltahartaus on jo ohi, mene ylös ja sillä hyvä!»\n\n»En mene, vaan lähden sinne uuteen ruotsin taloon, johon te muut ette\nuskalla mennä, kun olette venäläisiä!»\n\n»Mihin?»\n\n»Ruotsin taloon; eiväthän ruotsit ole sen pahempia vihollisia kuin\ntekään.»\n\n»Kenen luvalla sinä räkytät meille ja kuljeskelet pitkin kyliä?»\n— huusi Stefan, joka suuttuessaan ei osannut puhua muuten kuin\nhärnäävästi. Mutta tällä kertaa hän ärsyttikin ilveksen pentua, joka ei\nollut vielä ehtinyt kasvattaa kaikkia kynsiään.\n\n»Iljan luvalla», kuului pojan rauhallinen vastaus.\n\n»Mutta nyt et kiertelekään hänen luvallaan, vaan menet kerrankin\ntyöhösi ja pian!»\n\n»Minähän lähden, minne haluan!»\n\nStefan astui kivelle, tarttui kiinni veneenkokkaan juuri, kun Jorma\naikoi työntää sitä airolla irti rannasta, ja vetäisi venettä, jotta\npoika horjahti ja kaatui nurin teljolle.\n\n»Heitä irti!» — huusi Jorma kiukkuisena, hyppäsi pystyyn, kohotti airon\nja löi sillä Stefania kynsille niin, että kolahti. Silmänräpäyksessä\nirtosivat munkin sormet kokasta, hän kirosi ja aikoi käydä pojan\nkimppuun, mutta silloin oli jo venekin irti rannasta ja lipui pois\nhänen ulottuvillaan.\n\n»Nyt et pieksäkään minua!»— ilkkui Jorma soutaen täysin vedoin takaisin\njärvelle. Vanha Nikitin seisoi kauan rannalla, niin kauan kuin näki\nyhä etenevän veneen, pudisti sitten päätänsä aivan kuin olisi tehnyt\nelämänsä suurimman harha-askelen ja sanoi itsekseen:\n\n»Tuo kaikki oli minun syytäni! Miksi minä rupesinkin puhumaan pojalle\nkaikesta? Mutta enhän voinut uskoa häntä niin teräväksi, kuin hän on.»\n\nJa Stefan oli saanut pahan iskun, ei niinkään pahaa sormilleen kuin\nylpeydelleen, kun oli antanut pienen pojan kolhia kynsille itseään,\nvoimatta tälle mitään, vieläpä toisten nähden. Nolona hän oli hieronut\nrannalla käsiään, murissut itsekseen kostonuhkauksia ja lähtenyt sitten\nsynkkänä kiipeämään ylös mäkeä.\n\nJorma souti järvellä kuin tilanteen herra konsanaan. Äskeisen\nsuuttumuksen nostama puna poltteli vielä poskilla. Mutta alkoipa\nvähitellen aavistuksen tavoin tulla varmuus siitäkin, että äskeisen\npahanteon seuraukset tulisivat vielä kerran näkymään punaisina\nveriviivoina hänen selässään.\n\n»Mitäs minä teen, kun Stefan tulee antamaan minulle selkään?»— kysyi\nhän itseltään. »Minä raavin häntä ja sanon: 'Mene matkaasi, senkin\nvenäläinen!' Tyytyväisenä keksimäänsä lauseeseen souti poika edelleen.\n\nHämärä alkoi muuttua vähitellen pimeydeksi, rannat katosivat näkyvistä\nja laineet kohosivat laajalla selällä entistään korkeampina, heiluttaen\nvenettä mielin määrin, pojan saamatta sitä enää tuumaakaan eteenpäin.\nHenkeä salpaava tulppa alkoi kohota Jorman kurkkuun, sillä nyt hän\nuskoi jo eksyneensä järvelle.\n\n»En minä ainakaan itke!» — vakuutti hän itselleen ja koetti rukoilla.\nMutta kun hänen erakkolassa oppimansa rukoukset eivät auttaneet,\nalkoi hän lukea loihtuja. Mutta yhtä tuloksetonta oli haltioidenkin\nmaanitteleminen.\n\n»Kyllähän Ilja auttaa, jos ei muut», ajatteli poika, puristaen molemmin\nkäsin teljosta kiinni. Nytkin, niinkuin ennenkin vaikeina hetkinä, hän\noli rukoillut Iljaa, ja tämä oli kuullut poikaa. Se auttoi nytkin.\nTuntui niin turvalliselta ja helpolta. Ei hän itse tullut ajatelleeksi,\nettä hän luostarista lähtiessään oli soutanut suoraan vastatuuleen.\nMutta nyt se ei varmasti ollut mikään muu kuin Ilja, joka vei poikaa\ntakaisin rantaan. Hän kuvitteli veneen menevän jonnekin uuteen maahan,\njossa aurinko paistaisi lämpimästi, punaisin purjein soluisi vene\nsen koivikkorantaan, ja hän itse astuisi pian omaan valtakuntaansa,\njossa ei ollut huolia eikä suruja. — Kuinka kauan tuollaista menoa lie\nkestänyt, sitä ei poika tiennyt, sillä vaikka vilu tahtoihin takertua\njäseniin, oli väsymys sitäkin voimakkaampi, ja hän nukahti.\n\nKun aamu koitti ja Jorma heräsi, eivät unelmien maat tarjonneet hänelle\nkovinkaan paljon; Kahden munkin välissä hän sai tallustella mäkeä ylös\nerakkolaan, jossa edellisen illan töiden seuraukset tulivat vastaan\nkirvelevinä ja haihduttivat viimeisenkin uskon uniin. Siitä hän oli\nkuitenkin iloinen, että muisti Stefanin häntä pieksäessä potkia ja\nhuutaa niin, että seinät raikuivat:\n\n»Älä koske minuun tai revin silmät päästäsi, senkin venäläinen susi!»\n\nJorma oli oppinut maailmalta jo paljon ja edistynyt elämässään niin\npitkälle, että osasi tarvittaessa lyödä takaisin.\n\nSamalla hetkellä, kun Stefan luuli jo antaneensa pojalle raippaa\ntarpeeksi ja aikoi jättää tämän rauhaan, syöksyi joku uksesta tuulena\nsisään ja huusi:\n\n»Isä Teofilus on tullut!»\n\nEi tarvinnut kehoittaa ketään lähtemään pihalle, jotta Jorma olisi\nsaanut edes rauhassa itkeä selkäsaunaansa; jokainen oli siinä\nsilmänräpäyksessä ovella. Ristinmerkit tehtiin puolella ja toisella.\nJa ennenkuin Teofilus oli ehtinyt nousta ylös portaillekaan, sanoi hän\nmunkeille:\n\n»Suuren Venäjän oikeauskoisen kirkon ja Pihkovan arkkipiispan tervehdys\nJeesuksessa Kristuksessa teille, veljet! Kuhasalon skiitasta on nyt\ntehty oikea monasteri ja Ilja on julistettu sen suojeluspyhimykseksi!»\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun\nKuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren\nrantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven\nyli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä\ntaas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut\nnoina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana\nennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat\nkoivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen\nmukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä\nrantoja vasten mielinmäärin.\n\nYhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja\nsellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen\nja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin\nvanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi\njoka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin\nilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.\n\nAlkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla,\nvietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja\nTapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman\nviisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten\nsalojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan\nuskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä\npakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.\n\nNiin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista\nvieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon\nkansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.\n\nKarjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin\nympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin\nkiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka\nsuunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta,\ntoisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen,\nnäkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina\nLieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.\n\nElettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat\nohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä\nolivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava\ntänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä\nTeofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen\ntoisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä\nTeofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin\nolevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta\nsyystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon\nkarjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla\nkeskeyttämään viimeisillään olevia töitä.\n\n»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa\nsirppimiehille.\n\nMutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli\njaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa\nurakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto:\n»He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden\nyli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.\n\n»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä\ntoveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.\n\nHyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli\nluultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla\noltu niin pitkällä.\n\n»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme»,\nhämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.\n\n»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä\nkaipaat», vastasi siihen Stefan.\n\n»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»\n\n»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki\nmyöntyi samaan.\n\nMentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat\ntulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat\nkuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen\niltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen,\nniinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi\nsaaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä\nsyrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt\ntodella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä\nhuolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.\n\nVielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi\nmetsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen\nsanoi isä Teofilus:\n\n»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se\non vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa\nmeille ja rauhaa maalle.»\n\nKukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko\nhajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.\n\nMutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään\nkaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas\nkarjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen\nmääräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan\nkaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää\nyksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä\nnukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan\nmukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja\nasetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin\njokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.\n\nKarjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa\nkirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä\nkeitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän\nsaakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan Kuhasalossa.\nKuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin Pyhää Iljaa,\nei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto\ntuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat\npohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja\nsankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja\ntuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista,\nvaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti\nvielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia,\nkansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas\nvaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.\n\nSaman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon.\nSiellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kala- ja\nmetsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä\nsolmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne,\njoilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja\nostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.\n\nPian avattiin kirkon ovet ja niistä tulvasi kymmenien palavien\ntuohusten valo hämärään porstuaan. Oudosta salon asukkaasta kirkko\nnäytti nyt kaikessa kirkkaudessaan siltä taivaalta, josta he olivat\nkuulleet opetettavan. Ei kukaan uskaltanut ensiksi astua yli\nkynnyksen. Jokainen teki siinä paikoillaan ristinmerkin. Samassa\nastui ikonostaasin eteen isä Teofilus messukaavussaan, ja veljeskuoro\nviritti: »Davai tšarstvo niebiesnoje ...» — Teofiluksen viittauksesta\nvasta uskallettiin mennä tuon taivaallisen valon keskelle, mutta\nvarsinkaan naiset eivät kestäneet nähdä ympärillään olevaa ihanuutta,\nvaan vaipuivat ristinmerkkejä tehden polvilleen. Messu oli alkanut,\nkansa seisoi paimenensa edessä ja kuunteli, vaikkei ymmärtänytkään\nmitään. Mutta säveliähän ymmärsivät karjalaisetkin, ja ne kuuluivatkin\nniin ihmeen kauniilta ja juhlallisilta, ettei koskaan ennen oltu\nsellaista kuultukaan.\n\nMutta nuori Jorma oli yksin seisonut eteisessä ja katsellut sieltä. Hän\nei ajatellut mitään, seurasi vain sitä, kuinka munkit kirkon sisällä\nkuin yhteisestä käskystä kumarsivat syvään ja heilauttivat kaikki\nsamanlaisella liikkeellä viittansa lievettä kumartaessaan, kun Teofilus\nvastasi kuorolle: »hospodi pamilui-ii». Mutta nyt hän kuuli äkkiä\nliikettä pihalta, heräsi ajatuksiinsa takaisin ja astui portaille.\nSiellä näkyi uusia kirkkovieraita arastellen tulevan ovesta tulvivan\nvalon kohdalle. Hän sanoi miehille:\n\n»Messu on alkanut, joutukaa pian kirkkoon!»\n\nMiesjoukko painui supisten syrjempään, vain yksi astui rohkeasti\nportaita kohden ja tuli Jorman eteen. Mitään aavistamatta ojensi Jonna\nhänelle tuohuksen käteen ja sanoi uudelleen:\n\n»Tuossa on tuohus, mene kirkkoon.»\n\nMutta mies viskasi nauraen tuohuksen maahan, tarttui toisella kädellään\näkkiä Jormaa kurkkuun, kohotti toisella kirveen ja säliisi:\n\n»Kuole, ryssä, ruotsit ovat nyt täällä!»\n\nJorma säpsähti, mutta vain niin lyhyeksi ajaksi, että tunsi kuuman\nlaineen kulkevan kautta ruumiinsa. Lyöjän ennenaikainen ilo sammui\nhyvin pian; hän lensi kirveineen nurin portailta, ja Jorma oli hänen\nkimpussaan. Muutaman silmänräpäyksen painivat nuo kaksi miestä pihan\npimeässä. Ja se, joka yksin nousi maasta ylös, Jorma, juoksi portaita\nylös, käytävästä kirkkoon ja huusi siellä niin, että se kuului\nkuoronkin ylitse:\n\n»Aseihin miehet! Ruotsit ovat täällä!»\n\nSilloin jo astui metsästä kymmeninen savolaisjoukko pihalle, missä jo\nyksi heidän miehistään makasi. Samalla he näkivät, kuinka valaistusta\nkirkosta tuli porstuaan vanha, mahtavan näköinen mies kirjailtuine\nkaapuineen ja hänen jäljessään kymmeniä karjalaisuroita täysissä\naseissa. Ja kuka ei ollut vielä ehtinyt saada niitä kirkon seinältä,\nse otti jousen tai kirveen eteisen naulasta. Teofilus meni portaille\nja aikoi puhua Jumalan rauhasta, mutta ensimmäinen nuolituisku teki\njo reiät hänen kaapuunsa ja ovenpieliin. Samalla syöksyivät ulos jo\nmiehetkin, ja miesten työ oli alkava. Saatuaan pahaa vastustusta\nperääntyivät savolaiset puiden suojassa rantaa kohden karjalaisten\nseuraamana. Siellä hakulin molemmin puolin syntyi ilkeä kahakka elokuun\nyön pimeässä. Sen verran vain nähtiin, ettei lyöty omaa miestä, jos\nviholliseenkaan ei osuttu. Yli huudon ja melskeen kuului Teofiluksen\nääni:\n\n»Katsokaa, etteivät polta monasteria!»\n\nJorma yritti lähteä, mutta huomasi samassa, miten Teofilus horjahti,\näännähti jotakin ja vaipui sitten maahan. Nuorukainen kumartui\nalas ja näki, miten nuoli oli sattunut igumeenia kaulaan. Jorma\nnosti haavoittuneen, muttei jaksanut kantaa. Apua saatuaan hän sai\nisän viedyksi kirkkoon, josta näkyi muutamassa hetkessä tulleen\nhaavoittuneiden hoitopaikka. Muutama siellä oli jo ennestään,\nja Nikitin hääräsi siellä parin naisen kanssa. — Sattuipa Jorma\nkurkistamaan myöskin ikonostaasin taakse. Siellä kyyrötti piilossa veli\nStefan muutamien muiden kaltaistensa kanssa. Jorma huusi heille:\n\n»Mitä te täällä teette silloin, kun toiset tappelevat?»\n\nKun vastausta ei tullut, huusi hän uudestaan:\n\n»Kuuletko, ruotsit ovat niskassasi, veli!»\n\nJa sen jälkeen putosi Jorman nyrkki Stefanin kasvoille: »Tuoss'\non sinulle, raukka!» Stefan yritti puolustautua, mutta Jorma sai\nikonostaasin seinästä kopatuksi jonkin aseen ja löi sen palasiksi\nStefanin päähän. Nyt vasta hän huomasi, että se oli jokin\njumalankuvalla koristettu sauva, arvonmerkki, jota Teofilus sai käyttää\njumalanpalveluksissa. Kun Stefan alkoi voihkien hieroskella saamaansa\nkuhmua, meni Jorma ulos lopettamaan tappelua siellä.\n\nMutta savolaiset olivat olleet jo pakotettuja turvautumaan veneisiinsä.\nNyt heitä ammuttiin niihin rantakivikolta. Nuo ympäristöjen loiset\nolivat kai luulleet, että luostari oli helppo polttaa ja sen asukkaat\nyhtä helppo murhata, mutta olivat tulleetkin väärään aikaan, kun siellä\nsattui olemaan karjalaistakin vastusta. Nyt siellä täällä vaipui joku\nsavolainen veneen pohjalle tai molskahti laidan yli järveen. Mutta\nvälimatka ja pimeys pelasti loput, ja karjalaiset kääntyivät takaisin\nmetsään katsomaan, oliko sinne vielä joku eksynyt.\n\nRauha palasi vähitellen saareen. Viimeiset savolaisveneet olivat\npäässeet jo karkuun ja viimeiset metsään eksyneet saatiin kuin\nelättijänikset kiinni. Suuren juhlapäivän rauha vain oli häiriytynyt.\nMutta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun messun\nkeskeyttivät savolaiset, eikä myöskään viimeinen, kun luostarissa,\ntuossa rauhan ja rakkauden tyyssijassa valtimot pulppusivat verta\nkuiviin.\n\nKun uroot kokoontuivat myöhemmin kirkkoon, huomasivat he kuusi miestä\nsiellä makaavan huonona. Teofilus kuiskasi hiljaa:\n\n»Rukoilkaa, miehet!»\n\nMutta näytti siltä, ettei kukaan osannut sitä tehdä tällaisena yönä.\nEräs vanhus vain teki ristinmerkin Jumalan Äidin ikoonille ja sanoi\nhartaana:\n\n»Varjele Karjalaa, siunaa Ontroa, Iljaa ja meitä kaikkia!»\n\nSanoista kuuli jo, mikä hän oli miehiään: vanhoja Ontron uroita.\nTeofilus kohotti silloin kätensä, osoitti sillä Jorma:» ja kuiskasi\ntaas:\n\n»Tuossa on Ontron poika!»\n\nNiin, siinä seisoi Ontron juuri mieheksi varttuva poika venäläisen\nluostarin kasvattina. Hän näkyi hehkuvan tappeluinnosta eikä huomannut,\nkuinka kaikki katsoivat häneen kuin uuteen ilmestykseen: »Ontron\npoika!» Hän itse vain hymyillen tarkasteli, kuinka Stefan näkyi\nparhaillaan tulevan esiin ikonostaasin takaa ja sitovan käärettä\nkuhmuisen päänsä ympäri.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVuosi vierähti taas. Ja se oli luonutkin tullessaan paljon uutta: Isä\nTeofilus oli saatettu Kalmaniemeen ja kurja Stefan oli päässyt hänen\ntilalleen. Muu maailma meni hyvää vauhtia eteenpäin, mutta Kuhasalon\nmonasteri kulki suoraan pahennusta ja kadotusta kohti. Heti Teofiluksen\nkaatumisen jälkeen tapahtui tuo muutos. Kun Stefan pääsi igumeeniksi,\nalkoivat karjalaisten luostarissa käymiset vähentyä. Kun Stefan kielsi,\narkkipiispan paimenkirjeeseen nojautuen, karjalaisia palvelemasta\nOntroa pyhimyksenään — niinkuin oli jo tehty — niin lakkasivat kirkossa\nkäymiset kokonaan. Näihin saakka olivat karjalaisten ja luostarin välit\npysyneet vielä sentään viileinä, mutta kun tapahtuma seurasi toistaan,\nniin ne katkesivat lopulta kokonaan, ja kukaan karjalainen ei lopulta\nenää, nähtyään kirkon kupooiin kohoavan metsikön yläpuolelle, voinut\njatkaa matkaansa kiroamatta synkästi koko luostaria ja sen kurjia\nasukkaita.\n\n— Kurjia —? — Niin. Sillä jo puolisen vuotta senjälkeen, kun Stefan\noli saanut vallan käsiinsä, alkoivat munkkien karkailemiset olla\njokapäiväisiä tapahtumia. Jokainen, joka oli tyytymätön ja tahtoi\nsäilyttää itsensä synnittömänä ja vähänkään kunnioitti ja ihaili Pyhän\nIljan ja isä Teofiluksen muistoa, hävisi jonakin yönä Kuhasalosta ja\nsuuntasi matkansa joko Valamoon tai Solovietsiin. Niin veljesten luku\nväheni. Jäljelle oli jäänyt vain Stefan kaikkine mieluisine tovereineen\nisännöimään edelleen. Ja heidän joukossaan saivat vanha Nikitin ja\nJorma olla kahden.\n\nJoskus — eikä se ollutkaan enää harvinaista — saattoi tapahtua\nsellaistakin, että ruokavarat Kuhasalossa loppuivat kesken eikä suuri\nmunkkilauma tiennyt, mitä olisi syönyt seuraavana päivänä. Tämä johtui\ntietysti vain siitä, ettei luostarin suuria viljelyksiä vaivauduttu\nkäyttämään enää hyväkseen. Olihan sieltä Iljan aikoihin lähetetty\nviljaa paljon poiskin, mutta nyt ei enää rukoiltu, että Kaikkivaltias\nolisi armossaan antanut tarpeellisen toimeentulon venäläisille\nmunkkilurjuksillekin, jotka eivät sentään pitäneet itseään liian\nlaiskoina syömään, vaikka unohtivatkin peltojensa muokkaamisen. Eikä\nollut enää harvinaista sekään, että Stefan, pääpaholainen, huusi\nuskotuilleen:\n\n»Veljet, menkää hakemaan meille ruokaa täksi viikoksi!»\n\n»Mutta jos emme sitä enää saa? Kansa ei ole meille enää suosiollista.»\n\n»Ottakaa silloin väkisten!»\n\nJa niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään\nmiesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.\n\nJoskus toisella kerralla saattoi Stefan huutaa:\n\n»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä\nhevonen!»\n\n»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä\nenää anneta.»\n\n»Menkää sitten niin pitkälle, että saatte!»\n\nJos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin\nsyötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei\nkukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan\nalle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.\n\nMutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään\npieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä\ntoisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten\nnoukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että\nnoukkasi itsekin.\n\nStefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei\nvoinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan\npakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei\ntapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa\nkuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan.\nJa milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat\nkasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin\nkaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.\n\nEräänä aamuna tuli Jorma Nikitinin luo ja sanoi huoahtaen:\n\n»Viime yönä ovat veljet Mikael ja Sergei karanneet.»\n\n»Hekin jo!»\n\n»Niin, hekin jo, viimeiset karjalaiset, jotka täällä olivat.\nEilen illalla puhelin Mikaelin kanssa, ja hän puhui silloin niin\nkummallisesti, että aloin aavistaa hänen karkaamistaan.»\n\n»Mitä hän sanoi?» — kysyi vanhus.\n\n»Hän sanoi vain aikovansa lähiaikoina tehdä joitakin ihmeitä. Kysyin\nmillaisia, mutta sitä hän ei kertonut. Sen hän vain sanoi, että jos\nhänen suunnitelmansa menisivät hukkaan ja jos hänestä ei alkaisi\ntalveen mennessä kuulua täällä luostarissa mitään erikoista, niin minun\ntäytyisi jatkaa mitä häneltä on jäänyt tekemättä.\n\n'No, mitä minun pitäisi tehdä?' — kysyin minä Mikaelilta, ja hän\nvastasi:\n\n'Jorma, sinä olet Ontron poika, ja sinut on luotu suurempia töitä\nvarten kuin minut. En sano, mitä sinun on tehtävä, mutta kyllä sinä\nhuomaat sen vielä itsekin.' — Noin puhui Mikael minulle.»\n\n»Vai meni hänkin, viimeinen kunnollinen mies luostarista ja viimeinen,\njoka olisi saattanut horjuttaa Stefa — — —» lopetti ukko äkkiä\npuheensa.\n\n»Niin, ajatelkaamme vain, mutta älkäämme puhuko esimiehestämme pahaa!»\n— lisäsi Jorma nauraen.\n\nMolemmat olivat varmoja siitä, että Mikael ja Sergei olivat menneet\nValamoon ja kertoisivat siellä igumeenille, millä kannalla Kuhasalon\nasiat olivat, ja kehoittaisivat häntä tarttumaan rautaisella\nkouralla kiinni tuon sisarluostarin rempalleen menneisiin oloihin.\nEi ollut mahdotonta, että Mikael tulisi jonakin päivänä takaisin\nviisikymmenmiehisen munkkijoukon kanssa ja ottaisi itselleen Kuhasalon\nigumeenin vallan ja merkit.\n\nOdotettiin kesä, syksy ja talvi. Joka päivä kysyi Nikitinin katse\nJormalta:\n\n»Eikö Mikael tule jo?»\n\n»Ei, ei kuulu mitään Valamosta.»\n\nKun kevät taas tuli, oli viimeinenkin toivo Kuhasalon luostarin\npelastumisesta jo rauennut. Vanhus uskoi jo, ettei oloja parantaisi\nkukaan muu kuin Iljan kasvatti, Jorma itse. Niin ajatteli jo Jormakin.\n\nNiin painautuivat molemmat taas työhönsä ja rupesivat yksissä voimin\nammentamaan niitä tiedonjyväsiä, joita he saattoivat löytää vanhoista\nkirjoista. Tosin oli varmaa, ettei niitä jyviä ammennettu kauhalla\nsilloin, kun Nikitin oli opettajana, vaan etsittiin kauan, yksi\nkerrallaan, ja pantiin piiloon sitä mukaa kuin saatiin. Hitaasti kävi\ntyö, mutta hartaasti; aivankuin koko Karjalan kansan tulevaisuus\nja onni olisivat olleet kirjoissa. Ja niinpä alkoikin Jormalle jo\nvähitellen tulla aavistuksia siitä, mitä kaikkea kuului kristinoppiin\nja miten kunnon kreikkalaiskatolisen munkin tuli elää, ollakseen yhtä\nhyvä ja nuhteeton Herran edessä kuin vanha ja harmaapartainen Nikitin.\nJorma ei kylläkään osannut asettaa Nikitiniä esikuvakseen, vaan piti\nhäntä useinkin liiallisen varovaisuutensa takia vanhuudenhöperönä.\nMutta ukko itse kyllä tiesi, ettei vanhuus ollut mikään vika, vielä\nvähemmin synti, vaan varovainenkin mies saattoi olla munkeista\nparhaimpia ja ihmisistä kelvollisimpia. Ja eiväthän kaikki olleetkaan\nluodut niin vahvoiksi kuin Ilja.\n\n»Mikset sinä, Nikitin, tee vanhimpana veljistä loppua tuosta Stefanin\nmääräilemisestä täällä?» — kysyi Jorma kerran ystävältään.\n\n»Munkkilupauksen yksi tärkein seikka on kuuliaisuus, olipa esimies\nmillainen tahansa. Sitäpaitsi en elä kauan, vaan pääsen näkemästä\nkaikkea tätä jumalattomuutta. Luotan siihen, että sinä pidät kaikesta\nhuolen.»\n\nJa ikuiseen lepoon Nikitin paasikin. Hänet, kenties viimeinen, joka\noli täydellisesti noudattanut omasta kohdastaan kaikki säännöt ja\nlupaukset, yhtymättä toisten houkutuksiin, saatettiin pois kuolleiden\njoukkoon Kalmaniemeen.\n\nNyt ei Jormallakaan siis ollut enää sitä vanhaa neuvonantajaa, jota\nilman hän aikaisemmin ei olisi voinut tulla toimeen. Mutta nyt oli jo\npojalle itselleen karttunut ikää ja voimia niin paljon, että saattoi\ntulla toimeen omin neuvoinkin. Hän oli ottanut kestääkseen noviisiajan\nmonet koettelemukset ja ristiriidat. Ja kautta elämänsä hän oli\nmuistava sen tärkeän päivän, jolloin Nikitin oli siirtänyt syrjään\njuuri lukemansa kirjan, katsellut. Jormaa kauan ja sanonut:\n\n»Jorma, nyt olet jo niin vanha, että voit päästä noviisiksi. Oletko\npäättänyt, mitä teet?»\n\n»Mitä sinä neuvot minua tekemään?»\n\n»Minä en tahdo vaikuttaa sinuun tässä asiassa, sillä sehän koskee\nkokonaan sinun omaa elämääsi. Nyt saat kuunnella vain omaa sydäntäsi.\nJos vieläkin tahdot tulla siksi, mitä Pyhä Ilja sinusta toivoi, niin\nvoit jäädäkin.» Jorma oli punninnut asiaa tarkoin ja tehnyt seuraavat\npäätelmät:\n\n»Pyhä Ilja toivoi minusta miestä, joka jatkaisi hänen työtänsä. — Siis\nminun olisi jäätävä munkiksi tänne.\n\nIlja pelasti minun elämäni. — Silloin on minun velvollisuuteni käyttää\nse hänen toivomustensa mukaisesti.\n\nIlja tahtoi nostaa karjalaisten joukosta miehen, joka opettaisi ja\nkastaisi kansaa. Kuka se mies on? — Ei ole ketään muita kuin minä.\n\nIhmiset ovat alkaneet unohtaa Jumalan jälleen, eikä kukaan lähde täältä\nluostarista tukemaan heidän uskoaan. — Se siis on minun tehtävä.\n\nLuostarin johto on kelvottomissa käsissä, parannus on saatava aikaan,\nrikolliset on saatava rangaistukseen. Ja kuka sen kaiken tekee? — Ei\nnähtävästi kukaan! Se siis jää minun huolekseni.\n\nTäältä pitää löytyä mies, yhtä hurskas ja voimakas kuin Ilja, muuten ei\ntule mitään parannusta. Kuka se mies on? — Ei kukaan, ellen juuri minä!\n— Siis minun on jäätävä luostariin ja taisteltava vaikka yksin. Mutta\nvoiton täytyy viimein tulla, muutoin ei Pyhä Ilja ole kasvattiinsa\ntyytyväinen. Kykenenkö siihen? — Varmasti!»\n\nNäin oli Jormassa syntynyt päätös. Hän oli astunut takaisin Nikitinin\nluo ja sanonut:\n\n»Minä jään! Siunaa minut, jotta kestäisin kaiken sen, mitä on tuleva\neteen. Anna minulle omaa uskoasi, jotta minusta tulisi yhtä luja kuin\nIlja ja yhtä hurskas kuin sinä!»\n\nNikitin oli antanut pojalle siunauksensa, toivoen tällä riittävän\nvoimia loppumattomiin, sillä loppumatonhan oli se työkin, joka Jormalla\noli edessään. Ja niin oli poika muutamia päiviä myöhemmin päässyt\nnoviisiksi.\n\nPoikako? — Ei, hän ei ollut enää poika, vaan heti täysi mies, jonka\npäälaki jo Nikitinin eläessä ulottui tämän korvien tasalle. Hän jaksoi\njo vetää veneenkin kiukuspäissään rannasta ylös luostarin pihaan, kun\njoku oli sattunut sanomaan, että hän oli unohtanut sen tuuliajolle. Ja\nolisi hän kyllä voinut nostaa itse igumeeni Stefania niskasta ja pistää\nhänet pyhäinjäännöskaapin päälle muistoksi ja jäännökseksi Kuhasalon\nluostarin loistoajoilta.\n\nMutta nyt, kun Jormasta oli tullut noviisi, huomasi esimies olevansa\nkäenpojasta pääsemättömissä; ei ollut siis muuta keinoa kuin taivuttaa\nhänet omalle puolelleen. — Mutta miten? — Se oli arka paikka, joka\nolisi saattanut väärästä kosketuksesta pilata kaiken. Kauan Stefan\nvaivasi päätään, miten hän saisi sidotuksi karjalaispenikan tiukasti\nkiikkiin. Ja kun mies tuli lopulta niin häpeämättömäksi kuin Stefankin,\nniin häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Niinpä hän, luottaen liiaksi\nitseensä, puhui jo kerran Jormalle:\n\n»Oletko käynyt pitkään aikaan kylässä?»\n\n»En. Mitä sitten?»\n\n»Jegor, etkö menisi vakoilemaan sinne?»\n\n»Jumaliste, nimeni on Jorma eikä Jegor. — Mitä minun pitäisi vakoilla?»\n\n»Sinä tunnet ihmiset hyvin. Mene vakoilemaan, onko karjalaisilla\naikomus tappaa minut, jos sattuvat kohtaamaan jossakin. Olen kuullut\nsellaisia uhkauksia.»\n\n»Sitä he eivät sano minulle!»\n\n»Mutta mene kuitenkin, minä kehoitan.»\n\n»En mene, sillä en ole syntynyt vakoilemaan oman heimoni keskuudessa!»\n\n»Vai niin! Milloin ovat noviisit uskaltaneet vastailla tuolla tavalla,\nvieläpä olla tottelematta igumeenia?»\n\nStefan alkoi jo huomata menettäneensä taas kaiken.\n\n»Ainakin nyt, jos ei aikaisemmin!» — vastasi noviisi tyynenä.\n\n»Mutta nyt minä en sinua enää pyydä, vaan käsken!»\n\n»Pyydä tai käske, se on aivan yhdentekevää, sillä minä en mene\nkuitenkaan. Nuuskiminen ei tietääkseni kuulu noviisin tehtäviin, ei\nvaikka metropoliitta käskisi! Minä tiedän, ettei sinulla ole oikeutta\nkäskeä tekemään pahaa, vaikka meidän velvollisuutemme onkin totella. Ja\npakolla sinä et saa minua mihinkään, varsinkaan nyt, kun olemme täällä\nkahden!»\n\n»Mene koppiisi ja rukoile anteeksi, kun olet vastustanut minua, vieläpä\nuhannutkin!»\n\n»En ole uhannut.»\n\n»Mene tiehesi!» — karjaisi Stefan mustien silmien kiiluessa kuin hiilet.\n\n»Sen minä voin kyllä tehdä», sanoi Jorma kääntyen ympäri ja mennen\nnäennäisesti rauhallisena pois, vaikka sisällä sanoikin jokin: »Nyt\nolette kahden täällä. Tartu kurkkuun tuota konnaa ja heitä seinää\nvasten, niin että talttuu!»\n\nJorma läksi varmana siitä, ettei Stefan tulisi enää koskaan pyytämään\nhäntä asioilleen. Mutta kun noviisi oli mennyt, vääristi munkki\nsuupielensä pirulliseen hymyyn ja mietti:\n\n»Odotahan, kyllä sinunkin aikasi tulee!»\n\nJorma oli päättänyt olla taipumatta, ja Stefan oli päättänyt taivuttaa\nhänet. Mikä siitä olisi seurauksena? — Yhteenotto, jossa heikomman\nolisi annettava perään.\n\nJorma läksi pois saarelta, muttei Stefanin käskystä, vaan oma halu ajoi\nhäntä yksinäisyyteen. Sitäpaitsi hän ei ollut pitkään aikaan käynyt\nniissä karjalaisissa mökeissä, joissa hän ennen oli ollut harva se\npäivä. Niin hän astui sisään ensimmäiseen, joka sattui olemaan tien\nvarrella.\n\n»Kah, Jorma, sinäkö se olet? Olemme jo odottaneet sinua pitkän aikaa.\nTiedätkös, täällä taitaa tulla tappeluja, ja sinä olisit silloin mainio\nmies mukana.»\n\n»Mitä tappeluja?»\n\n»No niin, minä selitän. Etelämpänä ovat kastetut menneet kuin ampiaiset\npakanain päälle ja saaneet pahasti selkäänsä. Muutamia kymmeniä\nRistin Kiesuksen miehiä kuuluu jo tapetunkin. Mutta se on vain alkua.\nToissapäivänä oli ollut rytäkkä jo Kiteelläkin, pari päivää aikaisemmin\nPälkjärvellä. Nyt se näkyy leviävän tänne pohjoiseen päin, ja täälläkin\nkuuluvat jo kastetut hiovan puukkojaan ja kirveitään meidän varallemme.\nMutta sen minä vain sanon, että siitä tulee paha löyly tappelun\naloittajille. Sitäpaitsi kaikki vihaavat luostaria. Jos vaino syttyy,\nniin silloin menemme kaikkein ensiksi luostariin ja poltamme sen.»\n\n»Mutta voisiko täälläkin sellaista tulla?»\n\n»Kyllä varmasti. Kastetut kuuluvat aikovan tappaa meidät haltioiden\npalvelijat, ja me olemme yhtä vahvasti päättäneet puolustautua. —\nKuule, Jorma, sinä olet Ontron poika, ja me olemme jokainen tapelleet\nsinun isäsi voittamattomina suksimiehinä. Mitähän, jos sinä johtaisit\nmeidät niitä Kiesuksen miehiä vastaan!»\n\n»Ei. En voi tuhota luostaria tappaen ja polttaen, sillä olen päättänyt\nmuuttaa sen asiat rauhallista tietä: Jumalan sanalla. — Sitäpaitsi ei\nisäni vienyt teitä tappelemaan oman heimonsa miehiä vastaan, enkä sitä\ntee minäkään. Kuinka te saman heimon miehet voitte tosiaankin nousta\ntoisianne vastaan?»\n\n»Niin, sanos muuta! Onhan meillä ennenkin ollut tappeluja, mutta\neipä ole sentään tarvinnut tällaisia vitsauksia nähdä. Mutta syy on\nniiden venäläisten susien: Jos he eivät itse kykene tappelemaan meidän\nkanssamme, niin he koettavat silloin villitä karjalaisen heimon,\nniinkuin nytkin. Nyt nousevat jo karjalaiset pojat isiänsä ja veljiänsä\nvastaan. Mutta se on viimeinen venäläisten hyvätyö. Sen minä takaan\nainakin omasta puolestani, jos kerkiän tarttua kirvesvarteen!»\n\nJorma näytti melkein surulliselta, sitten hän nousi kiivaasti ja sanoi:\n\n»Venäläisille pitää kyllä maksaa heidän palkkansa, mutta te oman heimon\nmiehet ette saa tapella toisianne vastaan noiden novgorodilaisten\ntakia. Jos tahdotte tuhota luostarin, niin minä lupaan olla\npuolustamatta sitä, mutta muistakaa, ettette tapa toisianne.»\n\n»Mutta kuka sitten rauhoittaa kastettujen miesten mielet? Ensimmäiset\nkahakat voivat syttyä jo tänään tai huomenna. Näetkös, tuolla nurkassa\non minullakin karhukeihäs!»\n\n»Minä menen ja rauhoitan mielet!»\n\n»Sinäkö, Jorma?»\n\n»Niin! Kuten sanoin, luostarille saatte minusta nähden tehdä mitä\nhaluatte, mutta minä koetan estää karjalaisten keskinäiset riidat.»\n\n»Jospa sinulle itsellesi sattuisi siinä työssäsi jotakin pahaa! Tuo\npukusi on vihattu, muista se!»\n\n»Minä en pelkää ketään.»\n\n»Poikani, sinä olet oikeassa! Sinä olet ainoa, joka voit lauhduttaa\nmiesten mielet. Koeta tehdä parhaasi, niin haltiatkin ovat sinulle\nsuosiollisia!»\n\n»En tee sitä haltioiden enkä muiden kummitusten takia, vaan sen vuoksi,\nettei turhaan laskettaisi verta kuiviin.»\n\n»Mene, mene sen Jumalasi nimeen, joka suojelee sinua, mutta ei meitä.\nJa tee niinkuin ennen muinoin Ilja, joka 'sovitti sotaisen kansan'.»\n\n»Anna minulle puku, sukset ja puukko, niin minä lähden heti!»\n\nJorma heitti päältään noviisin vaatteet, veti niiden sijaan karjalaisen\npuvun, löi kättä isänsä aikaiselle uroolle, nousi sitten suksilleen ja\nkatosi.\n\nSiitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan\nottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän\nilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren\nnoviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja\nsuorinta tietä.\n\nJorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan\ntoisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui\nJeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat\nkiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä\nkastetta ei pitänyt kirveillä levittää.\n\nJorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri\nlähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan\nlähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa\ntakuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse\npajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat\npanemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina\nloppuivat alkuunsa.\n\nJorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki\ntyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain\nkasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta\nhän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu.\nJa näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.\n\nJa niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja\noli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen\nkulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän\nränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat\npesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että\ntuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa\nuskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse\noli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa.\nTodistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi\nselvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.\n\nNiinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman\ntervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet\nihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:\n\n»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»\n\nKohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi\nJormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.\n\n»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»\n\nMutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:\n\n»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei\ntuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa\npäälaessani, kuka sitä on silitellyt.»\n\n»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen:\n»Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin\nennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»\n\nJorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian\nja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän\ntuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana\njärjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen\nja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet\nnyt hänelle.\n\nKun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä\npohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.\n\n»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.\n\n»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi\nnyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.\n\nSilloin julmistui Stefan taas:\n\n»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä\nkunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät\nnälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»\n\n»Menköön se, joka uskaltaa!»\n\nNiin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa\nolisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen\nkiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä\nvoi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui\nsuoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:\n\n»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee\nsinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja\nannankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti\ntällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä\noksassa, kun manterelle ilmestytte.»\n\nTämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen.\nMutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:\n\n»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet\nollut koko tämän talven?»\n\n»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi\nrauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä\nhetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista\nrosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei\nolisi annettu.»\n\n»Mistä olet oppinut tuollaisen puhetavan?»\n\n»Sieltä, mistä tulen. Siellä osataan sanoa suoraankin, jos tarvitaan.»\n\n»Saat mennä.»\n\n»Niin teenkin!»\n\nJa Jorma meni. Kiertäessään karjalaiskyliä oli hän saanut sellaisen\nvarmuuden, jonka nähtyään ei Stefaninkaan mieli tehnyt kääntää hänen\nniskojaan nurin. Mutta jos Jorman puvun sisällä olisi ollutkin nyt\ntoinen mies, ei hänen olonsa olisi luostarissa ollut kovinkaan\nturvallista, jos hän olisi sinne asti koskaan päässytkään.\n\nJa Stefan ei myöskään olisi ollut viisas, ellei olisi osannut käyttää\nJormaa hyväkseenkin. — Luostarin ja pajarin piti nimittäin kantaa\nyhdessä maavero torppareilta, ja se veronkanto tilaisuus ei Stefanista\nnäyttänyt lupaavalta, varsinkaan niiden tietojen jälkeen, joita Jorma\noli tuonut. Sentähden pitikin hän parhaimpana lähettää sinne puolestaan\nJorman mukanaan pari munkkia. Niinpä kutsuikin Stefan tuon sisukkaan\nnoviisin puheilleen ja selitti tälle lipevin sanoin, kuinka hän antaisi\nJormalle kaikki oikeudet ja vallan kantaa luostarin verot ja kysyi,\noliko noviisi halukas lähtemään.\n\nJorma hymyili ivallisesti miettien hetkisen. Kyllä, kyllä hän oli\nvalmis lähtemään, sillä verot olivat aivan lailliset. Mutta hän lähtisi\nvain siinä tapauksessa, että määräämisvalta kaikessa annettaisiin siksi\naikaa hänelle. Esimies Stefanilla ei ollut mitään sitäkään vastaan.\nNyt Jorma huomasi kohtalon ivan, että igumeenin valta oli siirtynyt\nhetkiseksi hänen käsiinsä, ja hän tiesi myöskin, kuinka hän sitä nyt\nkäyttäisi.\n\nAsia oli siis molemmin puolin selvä. Jorma meni valitsemaan apulaisensa\nja otti kaksi pahinta lurjusta. Toiset munkit levittivät siitä\nsilmänsä suuriksi, asianomaiset itse olivat yhtä hämmästyneitä ja\nsäikähtyneitäkin, mutta Jorma ajatteli vain:\n\n»Antaapa roikaleiden kulkea minunkin käskystäni, niin oppivathan\nkulkemaan ihmisiksi!»\n\nMutta lähtiessään noviisi häpesi kuitenkin omaa seuruettaan niin, että\nmeni itse jalkaisin maita myöten Mönniin ja antoi munkkien kiskoa\nraskasta venettä ylös Pielisjokea.\n\nPerevaaraan oli kokoontunut ihmisiä laajalta alalta, ei yksin Monnin\nympäristöstä, vaan Juuasta, jopa Pankajärveltäkin. Oliko tuolla\nsuurella mieslaumalla joitakin erikoisia aikeita, sitä ei Jorma osannut\nvielä heti päätellä. Mutta jos sellaisia oli, niin hänen asiansa oli\nestää ne.\n\n»Kukas se Kuhasalon tavarat ottaa?» — kysyttiin Jormalta.\n\n»Minä ja pari munkkia, jotka tulevat jäljestä.»\n\nMiesjoukossa vaihdettiin silmäyksiä, jotka Jorma kyllä huomasi ja sanoi:\n\n»Vaikka onhan se luostari tainnut verottaa joskus silloinkin, kun\nveronkantoa ei ole ollutkaan.»\n\n»On. On verottanut pahan kerran! Ja siitähän me kaikki tulimme tänne\npuhumaankin. — Vai ovat ne venäläiset jo saaneet sinutkin verojaan\nkantamaan? Taitaa niitä jo peloittaa yksin tullessa?»\n\n»Läksinpähän minäkin järjestelemään asioita», vastasi Jorma yhtä\nrauhallisesti kuin oli kysyttykin.\n\nEihän siinä sen suurempaa puhetta syntynyt, mutta Jorma kuitenkin\nhuomasi joutuneensa monien kuiskailemisten ja silmäysten esineeksi. Ja\nnäytti siltä, että jos hänen paikallaan siinä kivellä olisi istunut\njoku muu Kuhasalon mies, niin silloin olisi karjalaisjoukko kyllä\ntiennyt, mitä varten se oli kokoontunut.\n\nPajarin miehet ja toiset munkit saapuivat vasta pitkän ajan kuluttua,\nja veronkantamisen piti alkaa. Kun kaikki oli tätä varten valmista,\nnousi Jorma kivelle ja sanoi, että kaikki veronkanto-oikeudet ja\nvalta oli tällä kerralla annettu hänelle, mikäli oli kysymyksessä\nluostarin saatavat. Siksi hän, tuon valtansa nojalla, ilmoitti kaikille\nmaksajille, että luostari ei nyt ottaisi veroja, koskapa munkit olivat\njo liiankin paljon varastelleet ihmisten viljoja.\n\nVäkijoukossa syntyi kuhinaa, mutta Jorma käski kaikkien olla hiljaa ja\njatkoi:\n\n»Samoin kehoitan myöskin pajarin miehiä jättämään verot tällä kertaa\nkantamatta!»\n\n»Niitä ei jätetä, vaan otetaan tarkempaan kuin koskaan ennen», tuli\nlyhyt vastaus Jorman sanoihin. Mutta tämä lisäsi harmista punastuen\ntakaisin pajarin miehelle:\n\n»Ka, vastatkaa sitten seurauksistakin!»\n\nToimitus alkoi. Veronkantajat huusivat vuorotellen nimiä, asianomainen\ntuli, jätti tavaransa ja meni.\n\n»Gondiolahden gula!» — huusi pajarin venäläinen vouti.\n\n»Moskovassako noin pehmeästi puhutaan?» — naljaili siihen joku\nkarjalainen toisten virnistellessä. Vouti heitti vihaisen silmäyksen\nnaurajiin. Hän oli yksi pajarin innokkaimpia verikoiria, siksipä\nkarjalaiset tahtoivatkin hiukan koetella miestä.\n\n»Flauri Dorgo!» — huusi pehmeäkielinen Ivan tai Vasili edelleen.\n\n»Ei meillä ole sellaista!» — vastasi joku.\n\n»Lauri Torkko!» — oikaisi toinen pajarin mies.\n\n»Torkko ei ole täällä.»\n\n»Missä hän on?»\n\n»Kuollut!»\n\n»No kuka sitten maksaa veron?»\n\nSamassa astui väkijoukosta säkkiä kantava nuori tyttö ja meni miesten\nluo avaten pussinsa. Mutta kun veronkantaja näki sen sisällön,\npurskahti hän nauruun:\n\n»Vanhoja, tyttö tuo meille vanhoja ja karvattomia oravannahkoja! Eivät\nnämä kelpaa! Katsohan, nämä ovat jo homehtuneita!\n\nTyttö seisoi miesten edessä kotvasen, katsoen neuvottomana maahan.\nKatsekin oli niin surullinen, että Jorma ajatteli vain hyvin raa'an\nmiehen voivan nauraa tytön köyhyydelle. Ja Jorma yritti jo sekaantua\npuheeseen, mutta toinen kerkisikin sanomaan ennen häntä voudille:\n\n»On sikamaista, että Torkon vaimon täytyy maksaa veroa noille\nvenäläisille porhoille, vaikka juuri nehän tappoivat hänen miehensä.\nVaimo itse on jo niin vanha, ettei kykene enää mihinkään, ja tuo\ntyttökään ei enempää jaksa!»\n\nSe oli joku kontiolahtelainen, joka noin puhui.\n\n»Niin on», myönsi tanakka Lehmon mies, seisten hajalla säärin ja\närsyttävän näköisenä voudin edessä.\n\nTyttö poistui punoittavana miesjoukkoon, jättäen säkkinsä paikoilleen.\n\n»Eivät nämä kelpaa!» — huusi vouti vielä kerran pöydän takaa.\n\n»Kyllä ne saavat kelvata, kun parempia ei ole!» sanoi lähimpänä seisova\nkontiolahtelainen.\n\n»Pitäkää suunne kiinni!»\n\n»Omallani puhun, jos puhunkin!»\n\nSilloin suuttui pajarin mies, nousi uhkaavan näköisenä ja katsoi\nriidanhaastajaan. Jorma katseli silloin tyttöön, joka parhaillaan\nkihersi itkua, ja nuorukaisessa heräsi sääli tuota raukkaa kohtaan,\njoka oli koettanut maksaa parhaansa mukaan, minkä oli voinut.\n\n»Istu alas vain!» — sanoi äskeinen tytön puolustaja voudille, »ethän\nsinä uskalla päälle kuitenkaan!»\n\nMutta mies ei istunutkaan, vaan koppasi maasta nahkasäkin, kiljaisi ja\nheitti sen tyttöä kohti:\n\n»Viekää roskanne takaisin!»\n\nMutta säkki ei sattunutkaan tyttöön, vaan putosi suoraan ja täydellä\nvauhdilla sivuttain istuvan Jorman päähän, lennättäen hänet nurin.\nSuuri naurunrähäkkä nousi miesjoukosta; toiset viisastelivat\nheittäjälle, muutamat jo Jormallekin.\n\n»Jo minä antaisin takaisin!»—huusi Lehmon mies Jormalle.\n\nSilloin Jorma nousi ylös punaisena kiukusta, tietämättä, mistä isku oli\ntullut. Joku osoitti pöydän takana julmistelevaa moskovalaista ja sanoi:\n\n»Jos olet nyt mies, niin anna mennä!»\n\nJorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu\nlyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten\nmiesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa.\nHän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä\nheittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi,\nmitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.\n\n»Sepä vasta mainio tälli!» — kuului jonkun huuto joukosta.\n\nSamassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta\ntämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju\nnykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat\nkumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.\n\nTämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli\npuro. Joku huusi Jormalle:\n\n»Uita purossa!»\n\nSilloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta\nsen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi\ntuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti\nsiinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen\nseurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta\nollut yksikään kuivalla maalla.\n\n»Uikaa nyt, venäläiset, jos osaatte!» — huudettiin vielä maalta.\n\n»Työnnetään verotavarat jäljestä!»\n\n»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia\nrosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»\n\n»Mutta sen minä sanon, että pajari piru maksaa tämän huvin vielä koron\nkanssa takaisin!»\n\nSiinä huudeltiin kaikenlaista ryssien pulikoidessa purossa. Ja niin\nkauan kuin miesjoukko seisoi rannalla, eivät ne uskaltaneet nousta\nkuivalle, vaan värjöttivät vedessä. Mutta eihän siinä joudettu\nkatselemaan veronkantajia, vaan siirryttiin ylemmäksi pohtimaan kahakan\nkulkua.\n\n»Kuuluvathan ne etelämpänäkin antaneen kyytiä pajareille ja uuden uskon\nsaarnaajille, miksei täälläkin olisi heitä ryvetetty hiukan! Mutta se\non vain varmaa, että nyt vasta tositappelut tulevatkin.»\n\n»Tulkoon vain pajarikin Kontiolahdelle! Höytiäinen on paikka paikoin\nniin syvä, että sopii siinä hänenkin pulikoida.»\n\nKun kaikki toiset jäivät siihen neuvottelemaan puolustustoimenpiteistä\npajarin koston varalle, oli Jorma jo omantunnon tuskissaan kadonnut ja\nlähtenyt jalkaisin patikoimaan takaisin Kuhasaloon muistamatta toisia\nmunkkeja ollenkaan.\n\n»Nyt olen tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden. Olen aloittanut\njulkisodan pajarin ja karjalaisten välillä. Olen antanut ensimmäisen\nlyönnin, josta on seurauksena se, että toiset jatkavat noita lyöntejä\nloppumattomiin. Olen nostanut karjalaisten niskoille pajarin verisen\nkoston, ja olen siis velvoitettu jollakin tavoin kärsimään minäkin.\n\nOlisinhan voinut antaa voudille anteeksi sen heiton, mutta kun toiset\nvirnistelivät, niin kiukutti jo liiaksi. Ja sitäpaitsi se häijy kiusasi\ntyttöä aivan tarpeettomasti. Vouti ansaitsi kylpynsä, mutta minunkin\non saatava sellainen rangaistus, jotta opin hillitsemään itseni.\nMerkillistä vain, miten se tytön katse kiusaa minua vieläkin.»\n\nJa katsomatta eteensä Jorma kulki syyttäen koko ajan itseään kuin\nsuuremmastakin rikoksesta.\n\n»Mihin minä nyt menen?»\n\n»Kotiin, kotiin», takoi aivoissa vastaus joka askelella.\n\n»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma\nolikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.\n\n»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin\nrääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei\nmuulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen\nvuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen\njälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.\n\nJo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse.\nJäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana\nHöytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten\nvanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen\nrantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!\n\nJorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka\nalla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren\nmiehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat,\nhänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki\noli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella\npaleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä\nsiksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän\nyhteisen hautansa!\n\nMutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! —\nJorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohti\nJoutsenisen ympärillä.\n\n»Tuonne tahtoisin vielä kerran päästä!» — huusi hän ääneen.\n\nNiin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten\ntahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei\nmaailma kyennyt niitä repimään.\n\n»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni\nja töineni!»\n\nJorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas\nsaattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian\npoissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee\nherättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin\nhän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan\nniinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä\nhän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo\nhorjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien\nsyyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän\ntiesi nyt kestävänsä sen.\n\nJo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan\noli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän\nsiinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että\nigumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut\nnyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja\nvastasi:\n\n»Ei minulla ole hänelle mitään asiaa!»\n\nJa nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia,\njotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan\nomalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:\n\n»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin\nennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»\n\nNuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven\nkiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:\n\n»Nyt olen täällä ensi kevääseen, vaikka itse Stefan ajaisi ulos!»\n\nPitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää\nahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan\nolisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt\nvapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä\nolihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän\nolisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun\nhän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli\nse, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut\ntekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven\ntaakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:\n\n»Kuinka kauan aiot vielä olla kopissa?»\n\n»Siksi kunnes tulen täältä pois.»\n\n»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin\nitseäni huvittaa!»\n\n»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun\nhaluan.»\n\nSiihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt\ntavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan.\nJa vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä\nvoittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan\nlähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin\nentistään pahemman sisun.\n\nKun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo\nluonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset\nja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään\nyksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä\nmunkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä\nhän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun\nperääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan,\nettä hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.\n\nJa kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin\noli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten,\nkun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti,\nnoviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä\nmunkki Jegoriksi.\n\nSuuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli\nkestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat\nvain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret\nsuunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä\nvapautta ei ollut tuleva enää mistään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä\nriippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten\nmuistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua\nikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä\nmenneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta\nmiehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja:\nolivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten\nkaukaisten vaarojen taa.\n\nSisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle\ntärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta\nnythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen\nja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se\njoskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut\nJormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen\nmiehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!\n\nMunkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään\ntulivat ajatukset:\n\n»Olenko tyytyväinen kohtalooni nyt? — En! —\n\nJätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi\nolisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on\nelämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole\nantaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»\n\nYksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet\nluostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti\nunohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan\nvaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen\nsuu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat\nja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät,\npyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.\n\nJorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean\nselän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin,\nmutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat\nkuljettivat minne tahtoivat?\n\nTäysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa\nsisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä,\nvaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.\n\nMunkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti\nrantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen\nkasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä\nriehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.\n\nVielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin\nkasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti\nmunkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen\nmiehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.\n\n»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän\npäivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.\n\nPian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella\naironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin\ntyötä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia,\nja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken\nalle.\n\n»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen\nnyt teen!»\n\nHän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin\nrantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi,\nkosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten\nvastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat\npitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös\nJaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä\nkuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat\ntuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon\nja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet,\njotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja\nmenivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta\nhalua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.\n\nJa tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi,\nkunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään\nmetsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen\noksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet\nkanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti\npujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas\ntömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle\nnotkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän\njuoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä\ntietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta\nhän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli\nerehtynyt.\n\n»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti\nhän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta\nsinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.\n\n»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun\nkäännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen\njalkaisin luostariin takaisin!»\n\nMutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle,\nantaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.\n\n»Missähän äiti ja sisar Marjatta ovat nyt? — Kuolleet kenties!»\n\nNiin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään\nmaamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut\nkäynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen\näidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin\noli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät\njuovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti\njo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat\nparasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä\nväsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli\nkerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta\nnuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.\n\n»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin ja\nMarjatta-siskon!»\n\nJorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut.\nSe oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja\nnäköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä\nkiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis\njossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.\n\nKuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin\nlammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki,\njota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä\nhetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden\nniitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän\nmuisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä.\nJa tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota\nmajaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta\nkun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka\nlahonnut.\n\n»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on\nsittenkin kuin luostari!»\n\nJa niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui\nsiellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan\npirtin peränurkasta:\n\n»Pianpa jouduitkin, Marjatta.»\n\nJorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään\nvoinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma\nsiitä, että mökki oli autio.\n\n»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. Ja\nJorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:\n\n»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen\nnyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen.\nLuulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan\nvoinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»\n\n»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä\nolla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen\nkuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»\n\n»Millä voin auttaa?»\n\n»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä\nsinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee\npian ja tuo jotakin tullessaan.»\n\nJorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa\nvasten hän seisoi siinä oviaukossa.\n\n»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen\nristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»\n\nJa vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista.\nJorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu,\nmutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän\nkiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon\nja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi\najettu täältä armotta ulos.\n\n»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita,\njotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin\nkunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä\ntahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»\n\nTähän lopetti vaimo, mutta jatkoi sitten kuin lepyttääkseen Jormaa:\n\n»No, haehan nyt ne kalat ja katso, joko Marjattaa näkyy tulevaksi.»\n\nJorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun\npuutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja\nsaattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli\ntekikin.\n\nTämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli\nkarjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa\nyksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen\nuuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan\nvaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma\noli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä.\nSillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi,\nuneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli\ntehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin\nsiihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen\nvierailunsa olisi loppunut lyhyeen.\n\nJa tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa\npaikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen\nkodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma\nkotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka\nolivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät\nniin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan\nkerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä\npois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen\njälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset\nolivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän\nrunottomimmankin puolen.\n\nHerättyään Jorma kysyi vaimolta;\n\n»Milläs minä palkitsen teille tämän kaiken?»\n\n»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän\nsinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä\nsiihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho\nja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin\nnekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain\nonnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit\novat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta\nvieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»\n\n»Mikä sitten?»\n\n»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se\nmustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»\n\nJorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi\nsamalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä\nmunkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään\nryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.\n\nJorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa\nkoti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset\ntähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa\nkovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta\nkun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin\neteen ja sanoi tälle:\n\n»Minä aion mennä vielä tänään Ilomantsiin.»\n\n»Mitä sinne?»\n\n»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävät\nKoitereen rannoilla.»\n\n»No mitäpä sinä heistä?»\n\n»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut\ntoistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis\nliian usein juossut siellä.»\n\n»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään\nmunkki.»\n\n»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne\nluostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan\ntäällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan\nkansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»\n\n»Aiotko siirtyä erakkomajaan?»\n\n»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua\nluostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette\nkastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä,\nniin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset\nsanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin\nnaaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän\nkivahti:\n\n»Mistä sen tiedät?»\n\n»Olen vain kuullut!»\n\n»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet\nnoin viisas, varsinkin vakoilemaan!»\n\nJorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään.\nOlisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä\njälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut\ntaaskaan voittanut.\n\nMatka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä\noman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen\nvanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä\nomassakin kodissa?\n\nJa vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja\nkaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut\nvain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa\nhän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että\noli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.\n\nMutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä\nhämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi\nnähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut\nsanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli\nlähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen\npitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.\n\nJorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä\nkotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis\nmentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku:\n\n»Ei täällä ole sellaisia, mutta mene eteenpäin, niin ehken löydät.»\n\nJorma meni kolmanteen, ja siellä kertoi taas muuan:\n\n»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet\npois.»\n\nJa toinen tiesi kertoa:\n\n»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta\nen tiedä minne.»\n\nJa kolmas, vanha haltioiden palvelija pakisi:\n\n»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen\nkuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho\ntuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»\n\nNyt raivostui taas Jorma;\n\n»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää\nvielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»\n\n— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella\nmenneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja\nlöysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen\nmuisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin\noli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin.\nEipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli\npitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät\nhäntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko\ntulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat\nmunkkiin.\n\n»Kuhasalostako tullaan ja kastamaanko vai kerjäämäänkö lähdettiin?» —\nkysyttiin heti.\n\nJorma ei nähnyt pyhäinkuvaa nurkassa, jossa se varmasti olisi ollut,\njos äiti olisi asunut talossa.\n\n»En ole kastamaan tullut, vielä vähemmän keneltäkään kerjäämään. Vanhaa\nkotitaloani vain katsomaan läksin.»\n\n»Missä on sinun kotisi?»\n\n»Tällä samalla paikalla se aikoinaan seisoi.»\n\n»Vai niin. Kukas olet?»\n\n»Jorma on nimeni täällä. Kuhasalossa se on Jegor.»\n\n»Ja oletko Ontro-vainaan poika?»\n\n»Se olen.»\n\n»Vai sinä se olet!» — ihmetteli isäntä. »Olen kyllä kuullut puhuttavan,\nettä sinusta on tullut mies mainio siellä, missä venäläiset rosvot\nasustelevat. — Mitähän Ontro sanoisi, kun tietäisi poikansa venäläisiä\nhännystelevän? Mutta mitenkäs tänne tulit?»\n\nTuossa oli jo sanottu sen verran, että se sai Jorman veret liikkeelle.\nMutta hän hillitsi itsensä vielä ja vastasi vain rauhallisesti:\n\n»Jalkaisin tulin.»\n\n»Niin, niin, mutta tarkoitin, että kuinka sinä uskalsit tulla tänne?»\n\n»Ketäs minä pelkäisin?»\n\n»Täällä on tavallisesti annettu selkäsauna niille, jotka leikkivät\nliian paljon novgorodilaista tai saarnaavat heidän oppejaan. Sukkela\nlähtö on niille annettu, ja ovatpa taitaneet muutamia jo tappaakin.\nEipä vain ole munkkeja täällä ennen kuljeskellut.»\n\n»No, nythän ainakin näette yhden!\n\nJorman sisällä kaiveli, kaivelipa niin, että vesi yritti kiukusta\nkihota silmiin. Olihan hän luullut tapaavansa entisen kodin rakkaille\nasujaimineen, mutta nyt vihjailtiin samassa paikassa ulosajamisesta ja\nselkäsaunasta. Kaikkea muuta hän kyllä saattoi vielä kärsiä, muttei\nyhtään lyöntiä! Sisäisen surunsa hän saattoi vielä kestää ja peittää,\nmuttei häväistystä! Jorma koetti hillitä vielä itseään ja omasta\npuolestaan kiertää kaikki pahat sanat, mutta puhe joutui sittenkin\ntakaisin uskontoon. Ja hänelle kerrottiin:\n\n»Viime talvena täällä oli paha yhteenotto. Kun Ristin Kiesuksen uskoon\nkastetut eivät antaneet meille toisille rauhaa enää missään, annettiin\nheille selkään miesjoukolla ja ajettiin pois koko näiltä seuduilta.\nMuutamia niistä taisi mennä itään, toisia Lieksaan ja Juukaankin\npakoon. — Ja lopuksi ne kaikkein pahimmat, joiden sisu ei antanut\nmyöten mennä pakoon, pääsivät hengestään.»\n\n»Ikävää on sellainen.»\n\n»Niin on, mutta kun alkoivat isännöidä joka paikassa kuin kotonaan!\nMikäs siinä, uskokoot ihmiset mitä tahansa, mutta älkööt tulko toisten\ntupiin myökämään. Mitä lienevät pahaa henkeä palvelleet jumalanaan.\nOletkos sinäkin sellainen, munkki?»\n\nJorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi\nosannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.\n\n»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä,\n»novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat.\nEikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme\nennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät\nmeidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista\nmetsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä\nkylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin\nkarhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea\noikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin\nhyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle\npuolelle.»\n\n»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin,\nmutta toinen keskeytti hänet:\n\n»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien\njoukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet\nkavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»\n\nNyt ei Jorma enää sietänyt enempää, vaan hyppäsi pystyyn ja kivahti:\n\n»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin,\nvaikka — — —»\n\n»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä!\nTuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä\nhyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä\nhyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta\nhän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin\nsaava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea\netkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet\nja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin\nmeillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen\najettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja\nviisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään,\nolen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin\ntapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»\n\nJorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman.\nTuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana,\nsäikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän\npäässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla?\nMiksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?\n\nSuuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa,\nja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja\npainanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset\nsanansa.\n\nSitten sanoi isäntä jo ystävällisemmin:\n\n»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta\nriehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet\nvielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö\nhyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»\n\nJorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat\nhänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen\nöisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle,\nmutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin\nsaunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä\nkarjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä\nmunkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että\nsen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin,\nmutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi\nmukaan.\n\n»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntä\nJormalta.\n\n»Se on isieni vanha taikakalu.»\n\n»Mistä tuo taikakalu sinua suojelee?»\n\n»Se suojelee kantajaansa kaikista onnettomuuksista.»\n\n»Ja mikä on tuo toinen, tuo hopeinen?»\n\n»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja\nmunkin kaulassa.»\n\n»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun\nsen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»\n\nJorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku,\njota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja\nitsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta.\nVielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon\ntuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti.\nHänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella\npienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa,\njos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut\nluottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua,\njonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi\nkuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin.\nHän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset,\nmutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä\nainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut\nja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta\nkantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta,\njonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan\nei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi\ntuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle\nselvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli:\n\n»Mutta onko sitten ketään, joka uskoo eikä tee syntiä? Olikohan Ilja\nuskonut? — Ei. Iljassakin oli yksi vika: Hän oli opettanut, ettei saa\ntappaa lähimmäistään, ja Iljan joukot kuitenkin olivat tappaneet hänen\nisänsäkin. Senkin hän oli kuullut ensi kerran vasta tänä iltana. — Ja\nse, joka levittää Jumalan sanaa, levittäköön sitä ilman puukkoja ja\nkirveitä, muutoin hän on yhtä suuri syntinen kuin pakanatkin.»\n\nLopulta Jorma ei näyttänyt löytävän enää ketään, jossa ei olisi ollut\njotakin vikaa.\n\n»Onkohan ketään», ajatteli munkki taas, »joka uskoo aivan täydellisesti\nja elää itsekin sen mukaan kuin opettaa ja arvostelee toisia?\n\nJa lopulta tuli vastaus tähänkin:\n\n»Ei ole. Ihmisillä näkyy olevan halu edistää hyvää, mutta kuitenkin\njokainen ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia enemmän kuin he\nsallivat niitä lähimmäisilleen.»\n\nJa nyt, kun Jorma huomasi, ettei hän ollutkaan ainoa, joka oli rikkonut\nomaa oppiaan vastaan, meni hän vanhan miehen luo ja kysyi:\n\n»Miksi sitten ihmiset opettavat tuota uutta uskoa, miksi he kastavat\nihmisiä ja miksi he puhuvat Jumalasta toisille, vaikkeivät usko\nJumalaan itsekään? Miksi he saarnaavat, ettei pidä tappaa, vaikka\novat itse valmiit tekemään sen koska tahansa? Miksi he kieltävät\nvarastamasta, vaikka heillä itsellään on vaikka kuinka paljon\nluvattomalla tavalla hankittua tavaraa?»\n\nJa tuo toinen vastasi hänelle silloin:\n\n»Siksi, että he sokeasti pitävät kaikkea uutta parempana kuin vanhaa.\nHe kastavat ihmisiä vain sen takia, että saisivat näyttää jollakin\ntavoin valtaansa ja voimaansa, tullakseen edes hiukkasen kuuluisiksi\nja saadakseen nimensä kaikkien huulille. He puhuvat meille pakanoille\nJumalasta vain näyttääkseen olevansa tiedoiltaan suurempia kuin me,\nvaikkeivät mitään tietäjiä olekaan. Huutamalla olevansa Jumalan\nsanansaattajia tahtovat he asettua meidän muiden ihmisten yläpuolelle,\nja kuitenkaan ei Jumala ole lähettänyt heitä. He saarnaavat tappamista\nvastaan vain sentähden, ettemme ajatuksissammekaan tulisi loukanneiksi\nheitä itseään, sillä he ovat suuria pelkureita. He kieltävät\nvarastamasta vain sentähden, ettemme osaisi epäillä, kuinka paljon\nhe itse tekevät sitä, ja ettemme varastaisi heiltä enää takaisin. —\nTuossa ovat syyt heidän suureen huutoonsa! Ja kastajat ja mahtajat\nhuutavatkin äänensä käheiksi vain sentähden, että saisivat: huutaa\nenemmän kuin muut ihmiset. Helppoahan on jokaisen huutaa kansajoukoille\nuskoaan, mutta ei ole yhtä helppoa näyttää sitä toteen. — Vain se, joka\nhiljaisuudessa palvelee haltioitaan tai rukoilee Jumalaansa kerskumatta\nsiitä toisille, saattaa uskoa todella itsekin siihen, mitä palvelee. —\nYmmärrätkö nyt minua, poikani?»\n\n»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»\n\n»No niin, vastaa nyt minulle, oletko elänyt niinkuin sinun olisi\npitänyt elää ollaksesi kelvollinen opettamaan toisia?»\n\n»En.»\n\n»Se on rehellisen miehen puhetta! — Ja sano, luuletko koskaan tulevasi\nniin hyväksi, että voit kerskua uskovasi täydellisesti jumalaasi ja\nluottavasi hänen voimiinsa yksin etkä mihinkään muuhun maailmassa, et\nomaan itseesikään?»\n\n»En.»\n\n»Ja sano, kykeneekö kukaan elämässään täyttämään sen, mitä sinun oppisi\nneuvoo?»\n\n»Ei.»\n\n»Kerro, mihin saakka olet nyt päässyt Kiesuksen uskollasi vai etkö\nmihinkään?»\n\nVastausta ei kuulunut. Vasta pitkän ajan kuluttua Jorma avasi suunsa ja\nsanoi:\n\n»Olin kerjäläinen silloin, kun läksin tästä talosta. Olen kärsinyt\ntoistakymmentä vuotta uskoni takia. Ja kerjäläinen olen vielä nytkin,\nkun tulin takaisin.»\n\n»Olisitkos kerjäläinen, jos et olisi jäänyt Kuhasaloon intoilemaan,\nvaan olisit pysynyt tässä talossa?»\n\n»Tuskin!»\n\nJa siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha\nja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja\ntyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei\nollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas\noli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle.\nHän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut\nsaaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän\nsattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei\nhän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille\nsormilleen.\n\nSinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana\nolevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä\nhän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa\nvanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi.\nJos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut\nloukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä\ntavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut\nkäydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi\nturmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien\nainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan\nhän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin\nkuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä\nsilloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja\noli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa\nvalojensa rikkojalle.\n\nSiinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä\nkoko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä\ntullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja\nkahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:\n\n»Mitä minun pitää tehdä?»\n\n»Mene Kuhasaloon!» — oli hän joka kerta kuulevinaan vastauksen\nkorvissaan.\n\n»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen\ntakia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on\nsanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen\nsiis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu\nolevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla\nsuureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua\npäästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä\nminä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»\n\nEpätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan\numpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä\nläpi keinolla millä tahansa!\n\n»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se\nvanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat\nhiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö\nminunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin\naikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on\nluotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua\nsellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä\nkostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän\nkaiken aikani rukoilemiseen!»\n\nSelvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo\nsanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä\noikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti\npaikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää,\nettä se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.\n\nJos joku olisi nyt vapauttanut Jorman valoistaan, olisi tämä jo\nensimmäisenä hetkenä ollut valmis jättämään kaiken entisen ja\naloittanut uuden elämän vapaana miehenä. Niin voimakkaan vaikutuksen\nolivat häneen tehneet vanhan miehen puheet Koitereellä. Mutta kun nuo\nmunkinvelvollisuudet painoivat vielä hänen omallatunnollaan, ei hän\ntotisesti voinut muuta kuin mennä Kuhasaloon ja odottaa siellä sokeasti\naikaa, että jotakin tulisi tapahtumaan, joka toisi ratkaisun itsestään.\n\n»Niin, mihinkäpäs minä munallekaan kuin Kuhasaloon?» — huokasi hän ja\nsuuntasi sitten askelensa suoraan etelää kohti.\n\nMatkan varrella teki mieli poiketa sinne vanhan vaimon ja hänen\ntyttärensä mökkiin, mutta peloitti, että siellä saattaisi tulla niin\nkova vapauden kaipuu, joka voittaisi vielä hänetkin, Jorman, ja hän\nraukkamaisesti luopuisi rististään.\n\n»Mitähän, jos koettaisin etsiä äidin vielä käsiini ja kysellä häneltä\nneuvoa?»\n\nMutta mistäs sen tiesi, löytyisikö äiti enää koskaan.\n\n»Tai jos kysyisin neuvoa siltä Kontiolahden vanhalta vaimolta, hän on\nkyllä niin viisas, että osaa sanoa kaiken. Mutta hän vihaa luostaria ja\nneuvoo tietysti aivan samaa kuin Koitereen mieskin: minun on heitettävä\ntämä novgorodilainen kaapu nurkkaan, mentävä raivaamaan itselleni omaa\npeltoa ja unohdettava ainiaaksi kaikki opit ja autuudet.»\n\nJorman teki mieli saada tuo neuvo kaikilta ihmisiltä, mutta toiselta\npuolen hän sitä taas pelkäsi.\n\n»Ei, minun täytyy vain karistaa heidän sanansa pois ajatuksistani!\nSiinä on kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä päästäkseni entiselleni»,\narveli munkki.\n\nMutta kun hän matkalla tapasi ihmisiä tai itse poikkesi taloihin,\nhuomasi hän, etteivät nuo kaksi ihmistä olleetkaan enää ainoat toisin\najattelevat. Sillä kaikkialla, missä Jorma kävi sisällä, puuttui\npyhäinkuva nurkasta, ja häntä itseään katseltiin ja puhuteltiin hyvin\nkarsaasti. Ja vielä vuosi sitten, kun hän oli liikkunut samoissa\ntaloissa, oli siellä palveltu samaa Jumalaa kuin hänkin. Siis menneen\ntalven aikana, jonka Jorma oli istunut, rangaistuskopissa eikä ollut\ntiennyt ulkomaailman tapahtumista mitään, oli tämä suuri muutos\nkaikkialla tapahtunut.\n\n»Kyllä minun täytyy jotakin tehdä, jottei karjalaisten tarvitse\nkatsella Ontron poikaa noin julmasti; minä näytän heille vielä, että\npoika on samaa verta kuin isäkin», ajatteli munkki jo silloin, kun\nlähestyi luostaria.\n\nNiin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon.\nMutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt\näitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat,\njoihin hän oli matkalla sotkeutunut.\n\n»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut\nvielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko\ntätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta\nnöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua\noman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»\n\nJa nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski\ntulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:\n\n»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun\ntäytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin\nkuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette\nsyntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka\nkoirille annetaan!»\n\nJa kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman\npalanneen:\n\n»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit\ntakaisin?»\n\n»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin\nmenen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»\n\n»Ja minne aiot mennä, veli Jegor? Pakanainko keskuuteen?»\n\n»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että\nminun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJa Jorma läksi taas. Vasta hetki sitten hän oli tullut luostariin\npitkältä ja voimia kysyvältä matkaltaan, ja nyt hänen täytyi jo\nlähteä takaisin kuin kulkurin. Mutta mieluummin yksi yö nälkäisenä ja\nväsyneenä taivasalla kuin armosta luostarin kattojen suojissa!\n\nKun noissa ajatuksissaan kulkeva munkki sattui katsomaan ympärilleen,\nhuomasi hän päässeensä jo matkojen päähän Kuhasalosta. Hiki virtasi ja\njalkoja väsytti.\n\n»Mihin minulla on tällainen kiire?» — kysyi hän itseltään. —\n»Menenpähän rauhaan, kuljen vaikka elämäni loppuun saakka; sitä\npikemminhän pääsen perille, kun kiirehdin!»\n\nSuutuksissaan hän heitti märän ja painavan kaapunsa metsään ja jatkoi\nkulkuaan. Ja miten matka lie huomaamatta joutunutkaan, mutta hän\nhuomasi tulleensa Kontiolahden pohjukkaan samalle paikalle, missä hän\njokin aika sitten oli eksyneenä istunut kivellä lepäämässä. Ja pian hän\nastui yli tutun pihamaan ja mietti:\n\n»Tännekös minä taas tulinkin. Mikähän minut tuo aina tänne silloin, kun\nolen väsynyt?»\n\nHän meni pimeään pirttiin ja sanoi siellä:\n\n»Kun kerran olin väsynyt, niin täällä annettiin minun levätä. Mutta nyt\nminä olen vieläkin voimattomampi ja pyydän, ettette ajaisi minua ulos,\nvaikka olenkin kastettu.»\n\n»Ei, meiltä ei nälkäistä ja väsynyttä ajeta, jos hän on oikea mies!\nMutta mistä tulet?»\n\n»Olen kierrellyt tuolla Pyhäselän tienoilla, mutta siellä ei minua\nnäytty tarvittavan.»\n\n»Vai ei. No, jää tänne sitten! Marjatta on hankkinut ruokaa; saat siis\nsyötävääkin, vaikkei sitä viime kerralla ollutkaan.»\n\n»En voi syödä teidän vähiä ruokianne, jos en itse kykene mitään\nhankkimaan.»\n\n»Syö nyt kuitenkin rauhassa, voithan sitten tehdä jotakin, kun olet\nlevännyt.»\n\n»Jos teillä on työtä, niin antakaa sitä minulle.»\n\n»Työtäkin saat, jos sitä tahdot. Mene huomenna Marjatan kanssa heinää\ntekemään.»\n\nMarjatta? — Niin, Jorma luuli hämärästi muistavansa, että hän oli\njoskus toivonut juuri sitä, että he Marjatan kanssa yhdessä saisivat\ntehdä heinää. Hän niittäisi ja tyttö kulkisi haravoineen jäljessä ja\nlevittäisi luokopäät kuivumaan auringonpaisteeseen. Tuntui siltä kuin\nhän olisi odottanut noita vaimon sanoja jo kauan, mutta ehken se oli\nvain unta. Joka tapauksessa viikate tulisi heilumaan huomenna kevyesti!\n\nNyt vaimo huomasi taas Jorman kaulassa ristin ja sanoi:\n\n»Etkö sinä vieläkään ole nakannut järveen tuota ristiäsi?»\n\n»En. Olen vieläkin kastettu.»\n\n»Mutta miksi sitten olet? Sinä taidat olla viimeinen, joka kannatat\ntässä maassa vielä novgorodilaisten jumalaista.»\n\n»Mutta samat novgorodilaiset pelastivat aikoinaan minun henkeni, ja\nsiksi minä vielä kiitollisuudesta kuulun heidän kastamiinsa», koetti\nJorma keksiä jonkinlaiseksi puolustukseksi.\n\n»Kiitollisuudesta! Mies hylkää oman heimonsa kiitollisuudesta!\nTosiaankin suurenmoista! — Ole kiitollinen vain sille, joka sinut on\npelastanut, mutta älä myy itseäsi heidän uskolleen. Älä teeskentele\nkiitollisuuttasi venäläisille, vaan heitä se ristisi menemään, sillä\nitsekin tiedät olevasi liian hyvä sellaisia kantamaan!»\n\nTämä oli jo toinen ihminen, joka sanoi samaa. Mutta Jorman voimat\nolivat jo niin lopussa, ettei hän syötyään jaksanut ajatella enää\nmitään eikä tahtonutkaan, vaan puolitylsänä heittäytyi penkille\npitkälleen ja nukahti.\n\nJa Jorma näki unta, että joku suuri mies, joka oli mahtavampi kuin\nIlja-munkki ja Valamon igumeeni, korkeampi kuin Moskovan metropoliitta,\nsuuriruhtinas ja kaikki maailman hallitsijat yhteensä, oli noussut\nKolin korkeimmalle kukkulalle jakamaan apuaan, neuvojaan ja tuomioitaan\nPohjois-Karjalan asujaimille. Sadat ja tuhannet ihmiset olivat\nkokoontuneet Kolin juurelle, rohkeimmat olivat uskaltaneet nousta sen\nrinteillekin pyytämään mikä mitäkin. Ja jokainen, joka oli saanut\nasiansa puhutuksi, palasi takaisin tyytyväisin kasvoin.\n\nTuossa suuressa odottavien joukossa seisoi Jormakin, vaikkei\ntiennytkään, mitä asiaa hänen piti Jumalalta kysyä. — Silloin hän näki\nStefanin tunkeutuvan, toisia ihmisiä tyrkkien, aivan Kaikkivaltiaan\nkasvojen eteen, tekevän ristinmerkin ja sanovan:\n\n»Isä, karjalaiset ovat vihaisia meille munkeille, jotka levitämme Sinun\nsanaasi, koetamme elää hurskaina kaikki käskysi täyttäen ja kastamme\nihmisiä Sinun uskoosi. Lähetä rutto karjalaisten keskuuteen ja tapa ne,\njotka vainoovat meitä. Sinun uskollisia palvelijoitasi!»\n\nSilloin tuo mahtavimpienkin isien Isä kysyi kansalta:\n\n»Onko totta, että vainootte tätä miestä?»\n\nJa sadat, tuhannet suut jyräyttivät Herralle vastauksensa:\n\n»Totta, totta on!»\n\nJa Jumala kysyi:\n\n»Tahdotteko, että minä lähetän ruton teidän keskuuteenne?»\n\nNyt ei Stefan voinut hillitä enää julmaa hymyään Korkeimman kasvojen\nedessäkään, sillä hän luuli jo voittaneensa. Ja kansa vastasi Jumalalle:\n\n»Anna oikeamielinen tuomiosi! Jos olemme tehneet väärin, kun emme\nole noudattaneet niiden mieltä, jotka ovat Sinun lähettejäsi täällä,\nniin anna tuomiosi langeta! Mutta nuo Sinunkaan miehesi eivät ole\nsynnittömiä!»\n\n»Minä tiedän kaiken. Minä tiedän karjalaisten ja munkkien synnit. Mutta\nteidän uskonne ei ole oleva se, mitä nämä munkit tahtovat, vaan se\ntulee teidän omienne luota ja valloittaa teidät vastarinnatta. Minä\nlähetän toisia kastajia teidän luoksenne. Mutta mitä te teette silloin\ntälle miehelle?»\n\nJorma näki, kuinka Stefan alkoi väristä pelosta, että karjalaiset\nkostaisivat hänelle, ja koetti pujahtaa pakoon, mutta silloin Jumala\npidätti hänet.\n\nKansa vastasi:\n\n»Jos tahdot, isä, niin me tapamme tai ajamme hänet pois täältä.»\n\n»Karjalan kansa, te ette aja häntä pois, vaan Minä se olen, joka\nlangetan hänen tuomionsa. Minä tulen lähettämään teille toiset kastajat\nlännestä, siirrän rajan kauaksi itään ja erotan teidät ainiaaksi näistä\nmiehistä.»\n\nJa noin sanottuaan Jumala otti mahtavan miekkansa, piirsi sillä viivan\nmetsien ja järvien halki merestä mereen. Ja siellä, missä miekka kulki,\nmenivät kaikki metsät lakoon kuin ruispelto rankkasateessa. Ja Hän\nsanoi:\n\n»Tässä kulkee se veriviiva, joka erottaa teidät, vihamiehet,\ntoisistanne. Kun ette ole eläneet sovussa, niin minä asetan teidän\nvälillenne ikuisen vainon. Tämän viivan molemmin puolin liikkuu\nkuolema, ja se, joka pyrkii menemään toiselle puolelle, joutuu armotta\nhänen käsiinsä. Nyt olette siis kuulleet tuomioni ja muistakaa nämä\nsanani! — Ja te, karjalaiset, menkää nyt rauhassa kotiinne ja tehkää\ntöitä pelloillanne, mutta katsokaa samalla, ettei tämä viiva enää\nkoskaan siirry takaisin sinne, missä se on tähän saakka ollut!»\n\nJa kansa läksi tyytyväisenä pois. Mutta Jorma jäi vielä neuvottomana\npaikoilleen seisomaan, sillä hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt\njäädä karjalaisten puolelle vai mennäkö Stefanin mukana viivan yli ja\njäädä sinne. Silloin Jumala huomasi Jorman ja sanoi:\n\n»Nuori mies, ratkaise pian!»\n\nMutta Jorma ei voinut sitä ratkaista itse. Hän näki Iljan katseen, joka\npyysi häntä viivan toiselle puolelle. Hän näki myöskin kotitalonsa\nisännän synkän ja odottavan katseen. Ja toisaalla seisoi vanha vaimo\ntyttärensä Marjatan kanssa, ja vaimo huusi Jormalle uhaten nyrkillään:\n\n»Kastettu, lurjus! Heitä ristisi järveen ja mene huomenna niittämään!»\n\nJa Marjatta katsoi Jormaa niin rukoilevasti kuin vain lempeillä ja\nkauneilla silmillään voi ja kuiskasi sitten hiljaa:\n\n»Älä mene, jää tänne!»\n\nJa silloin Jorma kääntyi Jumalan puoleen, suoristi vahvan vartalonsa\ntäyteen pituuteensa, nosti päänsä pystyyn niinkuin Ontron pojan pitikin\nja sanoi:\n\n»Isä, minä jään! Jos se on väärin, niin rankaise minua!»\n\nMutta Jumala hymyilikin lempeästi ja sanoi:\n\n»Kas niin, joko tiedät viisikannan paremmaksi kuin venäläisen\nristinmerkin!»\n\nSilloin Jorma koetteli kaulaansa aikoen heittää ristinsä menemään,\nmutta kumpainenkin merkki oli sieltä kadonnut. Jumala heitti hänen oman\nviisikantansa takaisin hänen käteensä, ja samalla kuului Ilja-munkin\nääni jostakin hyvin kaukaa:\n\n»Ole aina uskollinen itsellesi ja uskollinen kaikille niille, joita\nsinä rakastat!»\n\nJumala hymyili, kansa hymyili, ja kaukaa lännestä alkoi tulla outoja\nmiehiä miekkoineen ja risteineen kastamaan ihmisiä. Mutta heidän\nristinsä eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka riippuivat venäläisten\nmunkkien kaulassa. — Jumala laskeutui alas istuimeltaan ja meni\npois, ja Pielisen laineet läikkyivät Kolin juurella kirkkaampina ja\npuhtaampina kuin koskaan pyhä vihkivesi Stefanin astiassa.\n\nAamulla herättyään Jorma ei tuntenut enää ollenkaan sitä ahdistusta,\njonka vallassa hän oli edellisenä iltana ollut. Ja vaikkeivät asiat\nolleet muuttuneetkaan entisestään, tuntui nyt kuitenkin maailman\nluonnollisimmalta seikalta, että hän meni aittaan, otti sieltä\nviikatteen, nitoi sen varteensa ja alkoi niittää mökin seinivieriä.\n\nPian oli pihan ympärys niitetty, ja niittäjä sai mennä alemmaksi rannan\npuolelle. Ja hänestä tuntui niin hyvältä, kun myöhemmin Marjattakin\njoutui mukaan alkaen levitellä heiniä. Ja Jorma puhui jo tälle kuin\nparhaimmalle ystävällensä:\n\n»Marjatta, oletko miettinyt, millä tavoin tulette äitisi kanssa toimeen\nensi talven yli?»\n\n»En tiedä sitä ollenkaan», vastasi tyttö huoaten. »Viljaa on kylvetty\nliian vähän ja heinätkin loppuvat varmasti kesken. Jos olisin yksin,\nniin hankkisin toimeentuloni, menisin vaikka pajarille orjaksi. Mutta\nkun ei ole ketään toista, joka hoitaisi sairasta äitiä, niin en voi\njättää häntä yksin.»\n\n»Minä koetan auttaa sinua kaikissa kotitöissäsi ja hoitaa äitiäsikin\nniin paljon kuin kerkiän — jos vain sallit sen.»\n\n»Kiitos lupauksestasi! Tiedäthän, että saat sen tehdä, jos tahdot.\nÄiti ei ole pitkiin aikoihin kyennyt mihinkään — siis minulla on liian\npaljon työtä.»\n\n»Marjatta parka! Olet varmaankin raatanut paljon, kun kasvosikin ovat\nkäyneet noin kalpeiksi.»\n\nJa Jorma katseli tyttöä niin rehellisesti silmiin, että tämä punastui\nja painoi päänsä alas aivankuin häveten kalpeuttaan.\n\n»Sen jälkeen, kun isä kuoli», jatkoi tyttö, »tuntui aivan mahdottomalta\nelää, vaikka äitikin oli silloin vielä terve. Mutta nyt emme monesti\ntiedä, miten päästä edes kuluvan päivän iltaan saakka.»\n\n»Kuule, minä autan sinua kaikessa! Minulla ei ole kotia ja tahtoisin\nolla hetkisen edes toisten luona. Tosin pistäydyn joskus täältä poissa,\nmutta kerkiänkän tehdä työtä täälläkin.»\n\n»Minne aiot mennä?»\n\nJa nyt tyttö parka tuli niin murheellisen näköiseksi, että Jorma\nmuisti viimeöistä untaan, jossa Marjatta oli sanonut hänelle, niin\nrukoilevana: »Älä mene, jää tänne!» Nytkin oli tuo katse samanlainen,\nja Jorman piti sanoa lohdutukseksi:\n\n»Käyn melkein joka päivä täällä ja tuon tullessani jotakin hyvää teille\nmolemmille.»\n\n»Sinä olet niin hyvä! — Mutta sano, mikä mies sinä olet? Sinussa on\njotakin salaperäistä!»\n\n»Minä olen eräs rauhaton sielu, jota kaikkialla vihataan ja joka on\nniin paha, että ajetaan joka paikasta pois. Toisaalta ajetaan sen\nvuoksi, että olen karjalainen ja toisaalta taas sen takia, että olen\nkastettu.»\n\n»Ethän sinä paha ole, vaikka oletkin kastettu! Äiti vain tahtoo epäillä\nkaikkia, joilla hän näkee ristin kuvan; eikä syyttä, sillä isäni kaatui\nnovgorodilaisten kirveestä, ja veljeni sortui häpeälliseen kuolemaan\ntuon saman uskon vuoksi.»\n\n»Millä tavoin?»\n\n»En voi kertoa sitä. Äitikin tahtoo unohtaa hänet ja toivoo, ettei\nveljestäni puhuttaisi koskaan mitään.»\n\nNiin kului aika. — Ja kun Jorma sen mennessä oli saanut päähänsä\npalata takaisin luostariin, tuntui hänestä ihmeelliseltä se, kun\nhän ei ollenkaan pelännyt mennä sinne eikä tuntenut jälkeäkään\nsiitä ahdistuksesta, jonka vallassa hän oli ollut viimeksi sieltä\nlähtiessään. Tämä lyhyt aika Kontiolahden pohjukassa oli muuttanut koko\nmiehen aivan uudeksi. Ja kaikkein merkillisintä munkista oli, kun ei\nminkäänlaista yhteenottoa sattunut nyt Stefanin ja hänen välillään,\nkun hän eräänä päivänä ilmestyi kuin vanhat vihat unohtaneena takaisin\nluostariin. Niin alkoi Jorma jo kuvitella, että kaikki syy oli\nedellisellä kerralla ollutkin hänessä itsessään.\n\nMutta vaikkei hän silti nähnyt pyhimyskehää Stefanin pään ympärillä, ei\nhän tuntenut erikoista tappelunhaluakaan. Jorma oli vain enimmäkseen\nyksin, mietti ja katseli ympäristöänsä, joka viime näkemästä näytti\nmuuttuneen paljon kauniimmaksi ja paremmaksi. Itse luostarirakennuskaan\nei tuntunut enää vankilalta, tie rantaan näytti paljon sileämmältä,\nkaikki puut humisivat aivan eri äänellä ja veneet rannassa olivat\nkuin sorsanpoikue. Sisälläkin oli nyt paljon tilaa, kun suurin osa\nveljiä oli mennyt kaukaisille ulkotiloille heinättämään ja jäljelle\nolivat jääneet vain vanhukset. Ja itse Stefankin saattoi kulkea Jorman\nsivuitse niin toisten ihmisten tavoin, ettei tämän mieli tehnyt yhtään\nhärnäillä esimiestään.\n\n»Mikähän tämän kaiken on muuttanut niin toisenlaiseksi?» — mietti\nJorma. »Tai kenties se onkin vain tyyntä myrskyn edellä!»\n\nMutta jos joku syrjäinen olisi katsonut Jormaa itseään, olisi hän\nsaattanut sanoa vuorostaan:\n\n»Veli Jegor on niin erilainen kuin ennen. Mitähän hyvää hänelle lienee\ntapahtunut?»\n\nJa kenties itse Stefan saattoikin salaa katsella Jorman touhuamista ja\najatella:\n\n»Kas, kun nuorin veljistä, Jegor, on tullut katumukseen ja koettaa\nmielistellä minua töillään! Niin, niin! Kyllä sinä olet jo saanut\nnähdä ja näet vielä vastakin, että sinun täytyy taipua Kuhasalon\noikeaksi mieheksi eivätkä sinun laisesi kukkopojat saa leikitellä minun\nkanssani!»\n\nMutta Jorma ei huomannut mitään muutosta omassa itsessään, vaan\najatteli:\n\n»Jos täällä olisi aina näin hyvä olla, niin mieleni ei tekisi koskaan\npois!»\n\nNiin, mutta Marjatan kotona hänen oli käytävä, sillä niittäminen oli\nvielä kesken. Ja sitten, kun heinät kuivuisivat, piti hänen pistää\nne pielekselle, leikata syksyllä vähäinen ohrapelto ja korjata\nnauriit kuoppaan. Ja olihan hänen käytävä hyvän tavan vuoksi heinässä\nluostarinkin niityillä, vaikkei siellä yhtä miestä kaivattukaan.\n\nJa käytyään vanhan vaimon ja hänen tyttärensä luona ja tehtyään vuoroin\nsiellä pari päivää töitä, vuoroin taas saman ajan luostarissa kuin\nparahin orja, luuli Jorma jo löytäneensä itsellensä tehtävän, joka\nilman ristiriitoja antaisi tyydytystä hänelle itselleen, näkyvämpiä\ntuloksia aherruksesta ja hyötyä muille.\n\nJa mikä merkillisintä: Nykyjään hän ei joutanut ajattelemaan uskoa enää\nollenkaan eikä muistanut vaivata päätään sillä, pitikö hänen kantaa\nristiä vai viisikantaa. Nyt oli vain yksi ainoa ajatus: Työ! — ja se\nsai tekemään kaiken, mihin vain voimat riittivät. Ja paljonhan niitä\nriittikin.\n\nJoka aamu, kun aurinko päästi valoaan tiheän metsän läpi luostarin\npihaan, alkoi silloin jo munkin mielikin mennä yhtä matkaa katseen\nkanssa yli selän manteren puolelle. Ja kun päivä oli ehtinyt\npidemmälle, latoi Jorma säkkinsä täyteen kaikenlaista tavaraa,\netupäässä ruokaa, heitti pussin selkäänsä, astui alas rantaan, ja pian\nläksi sieltä liikkeelle vene suunnaten kokkansa joensuuta kohti. Ja\nsilloin Jorma matkasi aina joko luostarin niityille tai vanhan vaimon\nmökille, palatakseen vasta illalla takaisin.\n\nJa usein öisin, kun uni ei tahtonut tulla kovalla vuoteella, nousi hän\nylös ja meni rantaan, missä hänen tapansa oli seisoa silloin, kun liiat\najatukset alkoivat painaa. Siellä hän seisoi vanhaan, tuttavaan koivuun\nnojaten ja antoi katseensa harhailla jonnekin kauas kuin hakien sieltä\nhyvin pientä pistettä, jossa oli hänen elämänsä pää. Sitäkö hän lie\netsinyt vai muutako ajatellut seisoessaan siinä, mutta kun hän jälleen\nheräsi, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä, melkeinpä ilosta.\nVasta silloin hän saattoi palata takaisin vuoteelleen ja nukahtaa kuin\nmies, joka on tehnyt kunnollisen päivätyön. Mutta vielä nukkuessakin\nsaattoivat ajatukset harhailla yli laajan kankaan sinne, missä suuren\njoen ja kaunisrantaisen järven välillä on korkea harju, harjun juurella\npieni lampi ja sen rannalla mökkipahanen, jonka lakeisesta kierii\nsavu ylös korkeiden koivujen latvoihin ja sitten hajoaa tuulen mukana\navaruuteen.\n\nJa joka kerran, kun Jorma aamulla ilmestyi sinne samaan mökkiin ja\ntyhjensi säkkinsä sen pöydälle, kysyi vaimo:\n\n»Mistä sinä tuot nuo kaikki ruuat?»\n\nSiihen Jorma, kun ei voinut sanoa tuovansa niitä luostarista, vastasi\nepämääräisesti:\n\n»Käyn tekemässä töitä eräässä talossa kaukana täältä ja raadan siellä\npitkät päivät, ettei minun tarvitse näitä varastaa, vaan otan ne\npalkkana töistäni.»\n\nVäliin keveni säkki hyvin paljon jo matkan varrella muissa mökeissä,\nmutta aivan tyhjä se ei ollut koskaan tänne tullessa. Ja Jorma sanoikin:\n\n»Antakaa minun kulkea täällä säkkineni, sillä se on parhain huvini. Jo\nlapsena opin auttamaan ihmisiä ja olen aivan onneton, ellen saa tehdä\nsitä vielä nytkin. Ja jos en saa tehdä työtä, jää minulle liian paljon\naikaa ajattelemiseen ja silloin olen tulemaisillani hulluksi.»\n\nJa eihän kukaan tahtonut estääkään häntä, sillä jokainen muukin\nhuomasi, että saadessaan kulkea ja ahertaa mielin määrin Jorma oli\ntyytyväinen eikä antanut liian raskaiden ajatusten painaa itseään.\n\nJa kaiken tuon vaivan suurimpana palkkana oli se, kun aamulla hänen\ntullessaan Torkon mökkiin oli pihalla vastassa hymyilevä neito ja huusi:\n\n»Johan sinä tulit viimeinkin, Jorma!»\n\n»Olenkos sitten myöhästynyt?»\n\n»Et, mutta olen odottanut sinua.»\n\nJa viimeinen, joka illalla näki Jorman poistuvan, oli sama tyttö, joka\nportailla seisten heilautti kättään rinnettä ylös kiipeävälle Jormalle:\n\n»Jorma, koska sinä tulet takaisin?»\n\n»Parin päivän kuluttua taas!»\n\nViimeiset jäähyväiset vielä huudettiin, ja sitten katosi nuorukainen\nkoivujen sekaan.\n\nMutta lopulta, kun pitkät päivätkään eivät olleet tarpeeksi pitkiä\nyhdessä ololle, lähti Marjatta vielä saattamaankin Jormaa, varsinkin,\nkun tämä aikoi viipyä poissa useampia päiviä. Joka kerta piteni\nsaattomatka yhä kauemmaksi Jaamankankaalle ja ulottui lopulta sinne\nsaakka, missä Jorma oli kerran ajanut takaa metsänpiikoja ja eksynyt.\n\n»Muistatkos tätä paikkaa, Jorma. Täällä sinä ajoit minua takaa.»\n\n»Sinäkö se olit? Sinuako minä ajoin?»\n\n»Niin, karkaankos nytkin?»\n\n»Et!»\n\n»Menenpäs, ota kiinni, jos saat!»\n\nJa niin lähti tyttö puikkelehtimaan puiden lomitse kotiansa kohti ja\npoika nuolena perässä niinkuin edelliselläkin kerralla. Mutta nyt\nJormakin tiesi, kuka pakenija oli ja mihin hän meni. Siksipä hän\nsaavuttikin vähitellen muutamia syliä edempänä juoksevaa Marjattaa, ja\nkun eteen tuli se ryteikkö myötämäessä, missä tyttö oli edellisellä\nkerralla eksyttänyt takaa-ajajansa, saavutti Jorma tämän, koppasi\nvyötäisiltä kiinni ja piteli aivankuin olisi pelännyt tytön karkaavan\nvieläkin.\n\n»Päästähän nyt sentään, en karkaa enää», koetti Marjatta vakuuttaa,\nkooten samalla hajalle mennyttä tukkaansa. Mutta Jorma ei päästänyt,\nsillä nyt hän tiesi, mitä varten maailma oli tuntunut niin hyvältä. Nyt\nvasta vaikeni hänelle itselleenkin, miksi kaikki tämä pitkäaikainen\ntyö ja monien kymmenien virstojen pituiset taipalet olivat tuntuneet\nniin helpoilta ja hauskoilta. Vasta nyt hän tiesi senkin, miksi he\nMarjatan kanssa olivat ikävöineet toisiaan ollessaan erossa ja miksi\nhe olivat viihtyneet niin hyvin pitkät päivät työn ääressä. Ja tiesipä\nJorma jo senkin, miksi hän oli aloittanut tappelun perevaaralla pajarin\nveronkantajia vastaan.\n\nJa kun he vasta pitkän ajan kuluttua erosivat, läksi tyttö posket\npunaisena kirmaisemaan koivikon halki kotiansa kohti. Ja hän, Jorma,\nnousi mäelle, pysähtyi siellä ja jäi katsomaan Marjatan jälkeen. Kun\naskelten ääni viimein katosi, läksi Jormakin harppimaan luostaria kohti\nkuin päästään sekaisin. Nyt ei mikään tuntunut häntä painavan. Kun\nmatkakaan ei joutunut tarpeeksi pian, pisti hän välillä juoksuksi ja\nväliin taas levähti, päästäen kuuluville sellaisen laulunhoilotuksen,\nettä metsät raikuivat.\n\nJa kaikki olisi taas ollut hyvin, elleivät aavistamattomat\nvelvollisuudet olisi toisin määränneet. Sillä kun hän kiipesi mäkeä\nylös luostarin pihaan, kuuli hän laulua ja ihmetteli, mitä se merkitsi\ntähän aikaan, jolloin mitään hartaudenharjoituksia ei pitänyt olla.\nNopeasti hän juoksi sisään, veti kirkkokaavun työvaatteittensa päälle,\nsitoi sen kiinni ja hiljaa hiipien koetti huomaamatta päästä messuun.\nOli Neitsyt Marian kuolinpäivä, sen Jorma muisti vasta nyt ja tiesi\ntehneensä anteeksi antamattoman rikoksen, kun ei ollut muistanut koko\njuhlapäivää, vaan oli viettänyt sen työssä ja kaiken lisäksi myöhästyi\nmessusta.\n\n»Sisälle kirkkoon ehdolla millä tahansa, ennenkuin Stefan huomaa poissa\noloni!» — käski hän itseään. — Kun Jorma avasi hiljaa oven, olivat\nkaikki veljet vaipuneet rukoukseen. Jotkut siellä täällä kohottivat\nkasvonsa Jumalan äidin kuvaan päin, tekivät ristinmerkin ja painuivat\njälleen alas. Hymy karehti Jorman huulilla, sillä hän tiesi tulleensa\nnyt parhaimpaan aikaan. Hän katsoi ovenraosta, huomasi Stefanin olevan\npoispäin itsestään, pujahti nopeasti sisään ja oli silmänräpäyksessä\npolvillaan lattialla rukoilemassa hartaamman näköisenä kuin kukaan\nmuu. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut vilkuilla minnekään, mutta\nkun kohotti viimein kasvonsa tehdäkseen ristinmerkin tai oikeammin\nvain katsoakseen, oliko kukaan huomannut hänen tuloaan, leimusivat\nikonostaasin edestä jo vastaan Stefanin sysimustat silmät. Vain tuokion\nkohtasivat nämä kaksi silmäparia toisensa, mutta siinäkin ajassa ehti\nJorma jo lukea vihamiehensä katseesta:\n\n»Odotahan, Jegor, jumaliste!»\n\nStefan oli siis sittenkin huomannut! Yht'aikaa molemmat käänsivät\npoispäin päänsä ja ainoastaan nämä kaksi tiesivät, että tässä messussa\noli tapahtunut jotakin erikoista. Vielä tehtiin viimeiset ristinmerkit,\nviimeinen kerta suudeltiin pyhäinkuvaa ja hitaasti alkoi munkkijono\nsolua kirkosta ulos. Kun Jorma tuli surkeaan koppiinsa, avasi hän\nvyöltään nyörit, heitti kaavun pois päältään ja viskasi sen nurkkaan\nsellaisella liikkeellä, että ainakin siitä oli poissa liika hurskaus.\n\n»Menköön tuokin, tässä taitaakin tulla jo tappelu», ajatteli hän,\nheittäytyen lavitsalleen niin rentona, että se parahti huonouttaan\nkuin aikoen särkyä. Mutta vaikka Jorma odotti, ei Stefanin kutsua vain\nkuulunut, ja ilta alkoi jo muuttua yöksi. Siksi hän saikin rauhansa\nja pääsi ajatuksissaan taas Marjattaan ja siihen, mitä hän Marjatasta\nerotessa oli äsken tuntenut. Hän oli juuri uneen vaipumassa, kun joku\nveljistä katsoi ovesta sisään ja sanoi:\n\n»Igumeeni odottaa sinua!»\n\nJorma ei vastannut mitään, nousi vain ja ajatteli itsekseen:\n\n»Minä olen odottanut häntä jo kauan. Mutta tulkoonpa mitä tahansa,\nkaikki kestetään, onhan minulla nyt Marjatta!»\n\nJorma astui sisään siihen pyhimpään, mistä Stefan hallitsi koko taloa.\nSe oli sama, jossa Ilja oli aikoinaan sairastanut, ja nurkassa oli\nvielä sama pyhäinkuvakin, jonka alle Ilja ja Jorma olivat toisistaan\nerotessaan polvistuneet. Paljon olivat ajat siitä lähtien Kuhasalossa\nmuuttuneet.\n\n»Missä olet ollut?» — olivat Stefanin ensimmäiset sanat.\n\n»Kontiolahdella», vastasi toinen yhtä varmana.\n\n»Mitä varten?»\n\n»Olen tehnyt siellä heinäpieleksen.»\n\n»Olet siis ollut työssä Pyhän Neitsyen kuolinpäivänä. Etkö tiennyt,\nettei tänään saa tehdä mitään?»\n\n»Tiesin sen, mutta en muistanut päivää eikä niistä näy täällä kukaan\netukäteen ilmoittavan. Ja läksin aamulla jo niin varhain, että koko\nluostari vielä nukkui.»\n\n»Olet siis tehnyt suuren rikoksen.»\n\n»Niin olen.»\n\nTuli lyhyt hiljaisuus, sen aikana huoneessa ei kuulunut muuta kuin\nJorman tukahdutettu, raskas huokaus.\n\n»Ja sitten toinen asia», jatkoi Stefan, »sinä olet kantanut\nmakuulavitsallesi sammalia pehmikkeeksi, vaikka se on kielletty.\nSilloin, kun kerran olet meidän luostariveljiämme, täytyy sinun totella\nmääräyksiä, jos ei muuten, niin pakolla.»\n\n»Niin, mutta minä teen päivisin työtä enemmän kuin muut. Siis levonkin\ntäytyy olla sitä parempi.»\n\n»Se ei kuulu siihen. Sinä olet veljistä kaikkein nuorin, mutta myöskin\npahin. Säännöistä sinä et välitä mitään. Mutta jos et ala oppia niitä\nmuuten, niin tulee pakko opettamaan nekin vielä sinulle.»\n\nSana »pakko» nosti jo verta Jorman päähän, mutta kuitenkin hän hillitsi\nitsensä koettaen kestää kaiken. Ja kun hän ei sanonut mitään, jatkoi\nStefan:\n\n»Viime syksynä osasit itse valita rangaistuksen synnistäsi.\nToivottavasti teet sen nytkin, kun olet loukannut Pyhää Neitsyttä.\nMutta tästä vuodeasiasta määrään minä rangaistuksen.»\n\nNyt selvisi Jormalle, että häneltä aiottiin riistää pitkiksi ajoiksi\nvapaus nähdä Marjattaa, mahdollisesti puoleksi vuodeksi, kenties\nvuodeksikin. Ei, siihen hän ei alistuisi millään!\n\n»Onko sitten varmaa, että minä olen ainoa, joka olen rikkonut\nmääräyksiä siinä, etten ole nukkunut kovalla lavitsalla?»\n\n»On, sillä minä olen tarkastanut ne kaikki.»\n\nMutta nyt nousi Jorman huulille pilkallinen hymy, ja hänen kätensä\nkohosi osoittaen seinävierellä olevaa vuodetta, joka oli itsensä\nigumeenin oma. Stefanin pää kääntyi Jorman osoittamaan suuntaan ja\nkasvoille ilmestyivät kaikki raivon merkit, silmät kiiluivat, hampaat\nvälähtivät, otsa tuli punaiseksi ja kaikki suonet kohosivat siinä\nnäkyville.\n\n»Sikiö!» — sähähti hän Jormalle. »Mitä se sinuun kuuluu!»\n\n»Ei kuulukaan. En minä aio rangaista isää, vaikkei hänen vuoteensa\nolekaan sellainen kuin pitäisi olla», vastasi Jorma.\n\nJorma näki, kuinka toisen sormet jo puristuivat nyrkkiin, ja luuli jo\nStefanin karkaavan päällensä. — Ja juuri tällä hetkellä hän tunsi taas\nsen kaiken hyvyyden ja kauneuden olevan poissa, mitä hän oli vähän\naikaa nähnyt kaikkialla. Nyt Jorma näki tässä huoneessa novgorodilaisen\npirun ja kuuluisan miehen sisukkaan pojan vastakkain. — Ja tuolta\nedessään seisovalta mieheltä hän oli saanut niin paljon moitetta ja\nsaanut tuntea hänen raippaansa, että tunsi halua maksaa nyt kaikki\nkaksinverroin takaisin. Niin avasi jo Jorma rehellisen suunsa ja sanoi:\n\n»Koko roska näytte olevan samanlaisia syntisiä kuin minäkin!»\n\n»Sanoitko minua roskaksi?»\n\n»Samanlaisia tekopyhiä roistoja olette kuin veli Jegorkin. Eikä teissä\nole hurskautta ollutkaan, vaan kun huonon elämänne takia olette\nmenettäneet mahdollisuutenne muualla, niin olette tulleet luostariin\npakoon ihmisten kostoa. Ja täällä te nyt palvelette kiiltäviä kuvia,\nyltäkylläisyyttä ja laiskuutta. Täällä te vetelehditte niin kauan kuin\nruokaa riittää. Kun se on lopussa, menette sitä varastelemaan köyhiltä\nihmisiltä — — —»\n\n»Ole hiljaa taikka —» kerkisi Stefan sanoa väliin.\n\n»En ole. Sillä kun kerran olen aloittanut, niin en jätä kesken! —\nMuutamat kyllä ovat tulleet tänne lujana uskossaan, mutta te toiset\nkonnat olette tehneet heistäkin itsenne kaltaisia. Ja sellainen kai\nminustakin olisi tullut, jos olisin juossut sinun palkkalaisenasi kyliä\npitkin vakoilemassa ja rosvoilemassa. Luuletko sinä, Stefan, etten minä\ntiedä, kuinka monta karjalaista sinä olet tapattanut tässäkin saaressa!\nJa uskotko sinä oman pääsi vastaavan todella heidän elämänsä? Minä\nvaroitin sinua jo kerran, että anna ihmisten olla rauhassa, muutoin\nriiput ensimmäisessä oksassa, joka sinut kantaa — — —»\n\n»Minä kuristan sinut!» — sihisi Stefan.\n\n»Kurista, jos kyntesi kestävät kurkussani! Mutta voi sinua viheliäistä,\njos ne eivät siinä kestäkään! — Sanoin äsken, etten ole ruvennut sinun\nvainukoiraksesi niinkuin toiset veljet. Juuri sentähden vainoot sinä\nminua, jotta saisit minut kiinni edes jostakin pahasta, vaikka kaikki\nmuut saavatkin olla rauhassa. Mutta nyt minä kerta kaikkiaan sanon\nsinulle, »isä» Stefan: Jos vielä kerran etsit syytöksiä minua kohtaan\netkä kuitenkaan rankaise toisia, niin muista, että minä olen sen miehen\npoika, joka aikoinaan tappoi niputtain teikäläisiä! Ja sinullekin voi\nkäydä huonosti, vaikka oletkin nyt sattumalta esimieheni!»\n\nLopetettuaan Jorma pyörähti ympäri, läksi pois ja löi oven kiinni,\njotta seinät tärisivät. Silloin huusi Stefan toisille munkeille:\n\n»Veljet, veljet, tulkaa tänne pian! Veli Jegor on häväissyt luostaria\nja uhkaillut meitä kaikkia! Se pakanallinen kansa on hänet riivannut!»\n\nJa kuin raatoa vainuava korppiparvi lehahti joka suunnalta päämiehensä\nympärille joukko niitä mustia otuksia, joita Jorma tähän saakka oli\nluullut ihmisiksi. Jorma itse meni suureen tupaan koettaen rauhoittua,\njottei palaisi enää takaisin panemaan sanojaan täytäntöön. Hän veti\nesille ne kaksi kaulassaan riippuvaa taikakalua, tuntien, että ratkaisu\nniiden välillä oli tehtävä juuri tällä hetkellä. Kauan aikaa hän\nkatseli niitä molempia, punniten taas kädessään, kumpi niistä olisi\nkelvollisempi riippumaan hänen kaulassaan. Hän nojasi päätään seinään\nja sulki silmänsä, koettaen olla ajattelematta, mutta siitä havahdutti\nhänet Stefanin huuto pihalta:\n\n»Ottakaa kiinni! Ottakaa Jegor kiinni ennenkuin ehtii karkaamaan\nsaaresta! Piru on riivannut Jegorin, ottakaa kiinni!»\n\nJorma säpsähti, kuunteli hetkisen, ja kun huudot tarkoittivat todella\nhäntä, pisti hän kiireissään viisikannan ja ristin seinänrakoon,\nkoppasi seinältä parhaimman jousen käsiinsä, samoin viinen ja kirosi:\n\n»Juuri te itse olette niitä piruja, jotka olette minut riivanneet!\nMutta ottakaa vain kiinni, jos voimanne siihen riittävät!»\n\nHän karkasi ulos samalla hetkellä, kun toiset olivat tulossa sisälle,\npainoi parilla iskulla munkkien joukon kahtia, juoksi alas valkamaan,\ntyönsi veneensä vesille ja alkoi kaikin voimin soutaa ulos rannasta.\n\n»Ampukaa», huusi Stefan takaa-ajajille, »ampukaa ennenkuin ehtii\nkarkaamaan!»\n\nSamassa kerkisi munkkilauma alas rantaan ja veneen sivuitse suhahti\npari, kolme vihaista nuolta pärskäyttäen kauempana vettä korkealle.\nJormakin otti oman jousensa, viritti ja laukaisi, mutta nuoli\nhurahtikin juuri Stefanin pään ylitse lepikkoon. Toista kertaa\nhän ei joutanut ampumaan, vaan katsoi terveellisemmäksi soutaa\nnuolenkantomatkan ulkopuolelle. Munkeille hän huusi vielä:\n\n»Tulkaa vielä tännekin, mutta tulkaa yksitellen! Ja näkemiin, Stefan!\nJos me kaksi vielä kerran tapaamme toisemme, niin minä lyön pääsi\nhalki!»\n\nStefan huitoi vielä rannalla, koettaen saada laumaansa ajamaan Jormaa\nveneillä takaa, mutta kellään ei näyttänyt olevan siihen enää halua.\n\nSamaa tietä, mitä hän vasta äskettäin oli kulkenut iloisin mielin kohti\nKuhasaloa, meni hän nyt takaisin Kontiolahdelle. Mutta väsyneesti\nja verkkaan liikkuivat jalat nyt. Ja yö oli jo sivu puolesta, kun\nhän viimein jyskytti lahoavaa ovea. Marjatta avasi sen hätääntyneenä\ntiedustellen syytä, miksi Jorma palasi jo työhönsä näin aikaisin.\n\n»En voinut viipyä enää», vastasi toinen vältellen.\n\nJa kun hän huoaten lysähti penkille, kysyi vaimo: »Mikä sinua vaivaa?\nOletko sairas?»\n\nJa Jorma murisi vastaukseksi sanat, joita toiset eivät käsittäneet;\n\n»Se ratkaisu tuli nyt, itsestään.»\n\n»Mitä sinä puhut? Oletko riivattu vai oletko tehnyt murhan?»\n\n»Riivatuksi ne kyllä äskenkin sanoivat. Mutta murhaa en ole tehnyt,\nvaikkei se kaukana ollutkaan. Tapasin vain tuolla metsässä muutaman\nmunkin ja jouduin selvittämään asioita hänen kanssaan. Ihmettelen,\netten tappanut häntä.»\n\n»Kuka munkki se oli?»\n\n»En tiedä, hän — hän kai oli se Stefan, se munkki.»\n\n»Stefan! Olisit tappanut sen epäkelvon!»\n\n»Äiti, mitä sinä — — —» koetti Marjatta rauhoittaa äitiään puristaen\nsalaa Jormaa kädestä.\n\n»Niin, niin, olisit vain tappanut, sillä se juuri vainoo ihmisiä\nkaikkialla. Sittenpähän hän ei kiertelisi täälläkään.»\n\n»Nyt hän ei kyllä tule niin kauan kuin minä olen täällä», vakuutti\nJorma.\n\n»Sanopa minulle», kysyi vaimo, »pelkäätkö sinä?»\n\n»Minäkö? Ja ketä?»\n\n»Arvelin vain, että jos sinä pelkäät, niin silloin sinun on mentävä\nparempaan piiloon, mutta jos et pelkää, niin mene ja polta koko se\nvenäläisten pesä, jotta käärmeet siellä tukehtuvat savuun.»\n\nJa nyt Jorma muisti, että hänen viisikantansa oli jäänyt luostarin\ntyöpirtin seinänrakoon.\n\n»Äiti», sanoi Marjatta, »miksi kehoitat Jormaa menemään sinne, vaikka\nhän on juuri pelastunut heidän käsistään. Ja miksi sinä usutat Jormaa\nheitä vastaan? Tulevat pian tänne ja kostavat sitten!»\n\n»Tyttö, sinä et tiedä asioita niin paljon kuin minä, vaikken ole niistä\npuhunutkaan sinulle.»\n\n»Sano, maamo, mitä tiedät!»\n\n»Olen aikonut olla sinulle siitä puhumatta. Mutta voisihan sattua, että\nminä kuolisin ja silloin et sinä saisi varoitusta ja tuho saattaisi\ntulla.»\n\n»Eihän se vain ole pahaa?»\n\n»Sinä, Marjatta, et siis ole huomannut, mitä varten Stefan kuljeskelee\ntäällä?»\n\n»En.»\n\n»Mutta tiedätkös nyt, jos sanon, että hän katselee sinua hyvin\nluihuilla silmillä.»\n\n»Samalla tavoinhan hän katselee kaikkia.»\n\n»Ei katsele. Sinua hän katselee aivan eri tavalla.»\n\nJorma hyppäsi pystyyn kuin salamaniskusta ja huusi:\n\n»Onko se totta?»\n\n»Totta on! Ja pidä sinä, Jorma, huoli siitä, ettei Stefan tule tänne.\nJos minä olisin mies, niin kuristaisin sen lurjuksen heti!»\n\n»Jos tuo on totta, niin sen voin minäkin tehdä! Ja pahoittelen, etten\njo kuristanutkin! Mutta enhän tiennyt, että hän vainoo Marjattaa sillä\ntavoin. Mutta ensi kerralla teen sen kyllä!»\n\nMarjatta nyyhkytti:\n\n»Miksi sanoit Jorman kuullen tuollaista, äiti? Nyt hän raivostuu ja\nmenee surmauttamaan itsensä!»\n\n»Se on huono mies, joka antaa venäläisten tappaa itsensä», sanoi vaimo\nkylmästi.\n\nJa Jorma itse vakuutti:\n\n»Minkäs minä raivostumiselleni voin, kun ihmiselle on annettu näin\nkuuma veri? Ja kuka voisi olla raivostumatta sinun puolestasi nyt? Minä\nolen varma, ettei koko Novgorodissa ole sellaista miestä, joka kykenisi\nminut tappamaan silloin, kun puolustan sinua, uskotko?»\n\nTyttö katsoi rakastettuunsa eikä voinut muuta kuin sanoa:\n\n»Uskon.»\n\nTästä päivästä lähtien Jorma vietti kaiket päivät työssä kuin tahtoen\nnäyttää, että hän olikin omien sanojensa veroinen. Hän leikkasi\nMarjatan kylvämän ohran eikä huolinut toista avukseen, vaan sanoi:\n\n»Kun sinä olet tämän kerran kylvänyt, niin pitäähän minun saada se\nleikatuksi.»\n\nKun se työ oli lopussa, alkoi hän kutoa verkkoa valittaen, että hänen\nveneensä oli jäänyt Pielisjoen suuhun.\n\n»Sen minä käyn soutamassa virtaa ylös ja vetämässä kankaan poikki\nHöytiäiseen, sillä täytyyhän talossa olla venekin, jotta saamme\nkalastella.»\n\nMutta Marjatta aavisteli, että tuo kaikki oli vain tekosyy, jolla Jorma\ntahtoi pujahtaa uudelle tilinteolle Stefanin kanssa. Sentähden hän\nkäänsi tämän ajatuksia toisaalle. Ja Marjatta oli hyvillään, kun sai\nlykätyksi noita aikeita päivästä päivään. Mutta samaan aikaan koetti\ntaas äiti tehdä venäläisvihansa takia kaikkensa saadakseen Jorman\nsurmaamaan Stefanin ja polttamaan koko luostarin. Ja aina silloin, kun\näiti otti puheeksi sen, luuli Marjatta menettävänsä oman asiansa.\n\n»Joko viimeinkin olet viisastunut niin paljon, että alat jättää\nkasteesi?» — kysyi vaimo. »Joko nyt, kun tapasit sen suurimman roiston,\nalat uskoa, että jumalaiset ovat hulluja houreita?»\n\n»Kuka on sanonut, että olen jättänyt kasteeni?» kysäisi Jorma nopeasti.\n\n»Näenhän sen sinusta itsestäsi.»\n\n»No niin, olkoonpa kuinka tahansa, mutta uskoa en ole vielä muuttanut.\nEnkä luule, että usko, vaan sen miehet ovat täällä vääriä.» Ja\nitsekseen hän ajatteli: »Taikakalun haen luostarista pois, vaikka koko\nNovgorod ja Moskova olisivat minua vastassa!»\n\nAjan oloon alkoi Jorma kotiutua mökkiin. Hän raatoi päivät päästään\nnäyttäen, ettei vaimo turhaan pitänyt vierasta miestä kattonsa\nalla. Munkinvelvollisuudet näyttivät jo unohtuneen, ja tilalle oli\ntullut vanhojen raivaajien työhalu. Marjatta oli epäilemättä tuosta\nmuutoksesta hyvin mielissään. Hän katsoi, kuinka Jorma laittoi uudet\novet, korjasi lattiaa, kantoi uusia turpeita ja tuohia katolle ja\ntouhusi kuin omassa kodissaan.\n\nMutta vaikka Jorma olikin aina reipas, puhelias ja avomielinen\nkaikessa, huomasi tarkkasilmäinen Marjatta jonkin seikan painavan\nhäntä. Ja kerran, noiden kahden laskiessa verkkoja Kontioniemen\nkupeelle, katseli Marjatta ensin ääneti Jorman puuhailemista veneen\nperässä ja kysyi sitten:\n\n»Sanopa, mikä asia sinusta ei ole niinkuin pitäisi olla? Oletko\nkyllästynyt äitiin?»\n\n»Minäkö kyllästynyt? Ja miksi juuri häneen, joka on antanut suojan\npääni päälle?»\n\n»Luulin, että olisit, kun äiti on niin kummallisen ankara siinä\nkasteasiassa. Mutta syy on siinä, että hän on niin vanha ja sairas. Hän\nvihaa venäläisiä aivan sydämensä pohjasta.»\n\n»Äitisi on kunnon ihminen.»\n\n»No, sano sitten, mikä sinua painaa!»\n\n»Minä olen vain levoton itseni tähden, sillä olenhan liikaa teidän\nluonanne. Mutta en tiedä muutakaan paikkaa, minne voisin mennä.»\n\n»Jorma!»\n\n»Niin, katsos, minähän asun teillä kuin kotonani.»\n\n»Niinhän sinun pitääkin tehdä!»\n\n»Mutta minusta tuntuu kuin en osaisi olla tarpeeksi paljon avuksi\nteille. Sen takia olen koettanut tehdä paljon uutta ja hyödyllistä. —\nSano, Marjatta, eikö ole parhainta, että minä menen?»\n\n»Ei, sinä et saa mennä, eihän äitikään sitä tarkoita!»\n\n»Mutta sitten on eräs toinenkin asia, jota sinä kenties et ole tullut\najatelleeksi», alkoi Jorma vähitellen lähestyä sitä oikeata seikkaa,\nmikä häntä painoi.\n\n»Ja se on?»\n\n»Se, että me kaksi rakastamme toisiamme, teemme yhdessä kaikki työt,\nasumme yhdessä ja olemme aikoneet mennä yhteenkin. — Mutta kuitenkin\nsiinä on vielä hyvin paha este.»\n\n»Etkö sinä tahdokaan minua sitten?»\n\n»Voi, Marjatta, sinähän tiedät, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta\netkö ole huomannut, ettemme voi mennä yhteen, kun sinä olet kastamaton\nja minä kastettu.» Ja mielessään Jorma lisäsi: »Kun minä olen munkki!»\n\n»Jorma, vieläkö sinä ajattelet sitä? Minä jo luulin, että sinä jätit\nsen asian ainiaaksi mielestäsi. Hylkää koko se kirottu uskosi! Me\nasumme sitten yhdessä täällä ja rakennamme vaikka hovin. Äiti kuolee\npian, ja silloin minä jäisin aivan yksin tänne metsään, jos sinäkin\nmenisit pois.»\n\nTässä Marjatta hyrähti itkuun, mutta kyynelensä kuivuttuaan jatkoi:\n\n»Etkö todellakaan rakasta minua niin paljon, että voisit jäädä\nluokseni?»\n\n»Marjatta, minä lupaan, etten koskaan jätä sinua yksin! Minä koetan\netsiä tietäjän, joka pesee minusta pois kasteveden, ja sitten otan minä\nsinut omakseni.»\n\n»Tee se! Tee se minun tähteni, muutoin tulisin liian onnettomaksi!»\n\nNiin jäi Jorman huoleksi järjestää parhaimpansa mukaan kahden ihmisen\ntulevaisuus. Hän sai vastuuntunnotta kahden ihmisen onnesta, mutta\nsepäs antoikin voimia kahta vertaa enemmän toimia niin, ettei Marjatan\ntarvitsisi pettyä toiveissaan. Helppohan Jorman olisi ollut kadota\nmaailmasta vaikka minne, jos hän olisi ollut yksin, mutta nythän heitä\nolikin jo kaksi kulkemassa samaa tietä.\n\nJa päivät päästään hän koetti miettiä, miten päästä irti\nmunkkivalastaan ja saada Marjatta omakseen. Ja vaikkei ollut vielä\nmitään ratkaisua ilmaantunutkaan, oli hän kuitenkin varma, ettei hän\nkoskaan jättäisi tyttöä. Ja kaikki tuntui siltä kuin jokin hyvä keino\nolisi ollut tulossa. Mutta jos sellaista ei olisi tullut, olisi hänen\ntäytynyt tehdä itselleen se häpeä, että rikkoisi rohkeasti valansa,\nottaisi Marjatan vaimokseen ja olisi puhumatta sanaakaan siitä, että\nhän oli munkki.\n\nÄiti oli viime aikoina tullut entistään huonommaksi, muttei silti\nantanut toisten hoitaa itseään.\n\nKun Marjatta tiedusteli, tahtoiko hän jotakin, saattoi vaimo vain\nvastata:\n\n»En tahdo mitään. Tee sinä vain omia töitäsi. Minä joutaisinkin\nkuolemaan jo, sillä johan te Jorman kanssa näytte osaavan tulla toimeen\nja pitää huolta itsestänne. Olen iloinen, että olet löytänyt hänet\nitsellesi. Jorma on hyvä mies, vaikken vielä tiedäkään, kuka ja mistä\nhän on. Luulen, että hänellä on takanaan jotakin surullisia tarinoita,\njoita hän ei tahdo meillekään kertoa. Mutta hän kyllä pitää sinustakin\nhuolen. Koeta sinä vain saada kitketyksi viimeisetkin kasteen\nvaikutukset hänestä, niin silloin on kaikki hyvin!»\n\nJa iltaisin taas, kun kaikki kolme olivat yhdessä, puhui äiti nuorille\naivan kuin tahtoen jättää heille viimeiset neuvonsa ennen pois\nlähtöään. Ja viimeiset sanat olivat joka kerta:\n\n»Älkää luottako koskaan liian paljon muihin kuin toisiinne ja itseenne,\nsillä ihmiset pettävät teitä helposti, mutta toisillenne ja itsellenne\nolette te kumpainenkin uskollisia.»\n\nJa eräänä syksyisenä päivänä, kun Jorma oli aamusta iltaan saakka\nollut metsässä, ei tyttö malttanut enää odottaa, vaan meni hakemaan\nhäntä kotiin. Etsitty löytyi kaukana kankaalla istumassa kaatamansa\nhirsikasan päällä pää käsien varaan vaipuneena. Pitkän matkan päästä\ntoinen heilutti kättään ja huusi Jormalle:\n\n»Hei, poika!»\n\n»Oletpas sinä lähtenyt tänään kauas liikkeelle.»\n\nMarjatta tuli Jorman vierelle silittäen tämän päätä ja sanoi:\n\n»En voinut olla enää sisällä, kun aloin jo olla levoton sinusta. Eihän\nluostari ole kaukana täältä ja sieltä saattaa tulla kaikenlaista\npahaa. En tiedä, mutta minusta tuntuu kuin jokin olisi alituiseen ja\nkaikkialla vainoomassa sinua.»\n\n»Jos sinä pelkäät sitä, niin en jätä sinua yksin koskaan.»\n\n»Silloin sinä olet hyvä.»\n\n»Mutta minullapa on sinulle uutinen, Marjatta!»\n\n»No?»\n\n»Tänä aamuna tapasin matka miehiä, jotka olivat menossa jonnekin\nhyvin kauas etelään. Kysyin heidän matkansa määrää, ja he kertoivat\nmenevänsä jonkin linnan lähistölle, mistä ruotsit kuuluvat antavan\nmaata viljeltäväksi kaikille niille, jotka sitä haluavat. He kuuluvat\ntahtovan asuttaa sen linnansa aution ympäristön. Miehet kertoivat\nminulle, että paljon ihmisiä on jo mennyt Karjalastakin sinne. Myöskin\nitäänpäin kuuluu muuttaneen paljon kastamattomia, mutta siellä Ruotsin\npuolella kuuluu olevan paljon paremmat olot. Ei siellä ole pajareita,\nja verotkin ovat pienet. Ja kuuluu siellä olevan uusi ja hyvä uskokin,\njohon kaikki ihmiset ovat antaneet kastaa itsensä. Ajattelin,\nettä mekin menisimme sinne, ottaisimme maata, kääntyisimme heidän\nkasteeseensa, ja silloin minäkin pääsisin tästä kirotusta uskostasi\nirti ja me kaksi saisimme toisemme.»\n\nMarjatta innostui heti:\n\n»Menemmekö sinne?»\n\n»Mennään vain! Mutta kuitenkaan emme voi lähteä täältä vielä aivan\nheti, sillä matka kysyy paljon valmistuksia. Ja sitäpaitsi siinä on\nvielä yksi paha este, nimittäin sinun äitisi.»\n\n»Se on totta! Häntä emme voi nyt sairaana ollessa lähteä kuljettamaan\nminnekään. Mikä neuvoksi?»\n\n»Odottakaamme, se on parhain keino. Ehkenpä äitisi paranee ja sitten\nvoimme saada houkutelluksi hänet mukaamme.»\n\n»Jorma, sinne me lähdemme, mutta koska?»\n\n»Heti, kun vain saamme kaiken valmiiksi. Minä otan tarkan selon\nkaikista asioista, jottei pettymyksiä tulisi.»\n\n»Jorma, meille tulee ihana elämä!» — huusi tyttö, lentäen toisen\nkaulaan ja jääden riippumaan ilmassa. »Mennään nyt kertomaan äidille\nuudesta suunnitelmastamme!»\n\n»Kumpi meistä puhuu siitä ensiksi?»\n\n»Puhu sinä, Jorma.»\n\nNäin kuiskutellen seisoivat he jo portailla, ja vasta kun Marjatta\nsuostui puhumaan asiasta äidilleen, astuivat he sisään. Mutta kun he\ntulivat vuoteen viereen, ei äiti enää kuullutkaan heitä, vaan nukkui\nliikkumattomana lavitsalla, silmät suljettuina ja huulilla hymy, joka\nkertoi, että äiti oli jo lähtenyt ennen nuoria pois vanhasta kodistaan\netsimään onnellisempia oloja. Nyt hän oli lähtenyt aivankuin tahtoen\nsiirtyä pois tieltä, ettei olisi ollut estämässä nuorten onnea ja\nheidän matkaansa uusiin maihin.\n\nKun nämä huomasivat vanhuksen kuolleen, seisoivat he hetkisen\nhämmästyneinä, sillä kaikki oli tullut niin odottamatta ja\naavistamatta. Ja sitten, kun Marjatta alkoi tajuta, mitä oli\ntapahtunut, voihkaisi hän: »Äiti!» — ja itkuun hyrskähtäen vaipui\nlavitsan viereen polvilleen. Siinä nyyhkytti tuo onneton eikä kuullut\nJorman lohdutusta.\n\n»Marjatta, älä itke, näethän, kuinka äitisi hymyilee. Hän varmaan\naavisti meidän puheemme ja mielessään suostui meidän suunnitelmiimme.»\n\n»Jorma», sanoi tyttö, »nyt minä olen yhtä yksin kuin sinäkin silloin,\nkun tulit ensimmäisen kerran meille. Nyt minulla ei ole minkäänlaista\nturvaa, — pidä siis sinä huoli minusta!»\n\n»Älä ole levoton! Tiedäthän, että olen luonasi.»\n\nOrpo suojeli toista orpoa ja koditon auttoi sitä, jolla ei\nitselläänkään ollut kattoa päänsä päällä. Koko yön he istuivat ruumiin\nääressä, sillä Marjatta ei tahtonut mennä lepäämään ja Jorma ei\njättänyt häntä. Väliin katkaisi hiljaisuuden tytön rinnasta lähtevä\nnyyhkytys tai huokaus. Jorma istuutui rahille, antaen päänsä vaipua\nkäsien varaan. Oliko hän siinä hetkisen nukahtanut tai eikö, mutta\nkun hän nosti päänsä jälleen ylös, pilkisti aurinko jo ikkunaluukusta\nsisälle, tehden lattialle kirkkaan valojuovan. Marjatta oli nukahtanut,\npäätään lavitsan reunaan nojaten. Mutta kauan hän ei ollut nukkunut,\nkoskapa silmäripsissä loisti vielä pieni, kirkas kyynel.\n\nJorma nousi ja hiipi hiljaa ulos, missä kaste loisti samanlaisina\npieninä kyynelinä. Mutta pianhan oli aurinko haihduttava kastehelmet\nkukkien lehdiltä ja pian oli kuivuva kyynel Marjalankin silmästä. Ja\njuuri silloin, kun kastehelmet alkoivat kieriä maahan, heräsi nukkuja\nensimmäiseen orpoutensa päivään.\n\nJa kun paria päivää myöhemmin pidettiin hautajaiset, ei saattajina\nollut muita kuin Marjatta, Jorma ja pari kolme lähintä naapuria,\nsamat Lehmon ja Kontiolahden miehet, jotka olivat aikoinaan olleet\nveronkantopaikalla yht'aikaa Jorman kanssa. Munkkia he eivät kuitenkaan\nenää tunteneet.\n\nKun ilta saapui, niin Marjatta ja Jorma istuivat vieretysten\npirtin porras kivellä. Aurinko oli jo painumassa Höytiäisen taa,\nKontioniemessä kuului hovin lehmäkarjan kellokas helisyttävän kelloaan\nja lahdella souti vene täynnä nuorta, ilakoivaa väkeä.\n\n»Nythän, Jorma, me voisimme lähteä matkalle sinne Ruotsin puolelle.»\n\n»Niin, me kaksi voisimme lähteä vaikka heti. Etsisimme itsellemme työtä\ntalveksi, ehkäpä minä pääsisin linnan varusväkeen. Ja siinä sivussa\nvoisimme katsella talonpaikkaa ja keväällä aloittaa kovat työt.»\n\n»Tämä mökki jääköön tänne, sehän on pajarin ja hän saa sen vaikka\npolttaa, jos huvittaa. — Mutta mikä se paikka on, jonne meidän pitää\nmennä?»\n\n»En muista varmaan, mutta taisivat sanoa sitä Olavinlinnaksi. Itse\nraja kuuluu menneen niin peittoon, etteivät suuret herratkaan kuulu\ntietävän, mistä se kulkee, joten sen yli karkaaminen on helppoa. Ja\nruotsalaiset kuuluvat olevan hyvin mielissään siitä, että täältä\nNovgorodin Karjalasta muuttaa sinne ihmisiä.»\n\n»Ja milloin lähdemme?»\n\n»Vaikka heti, kun vain saamme asiat kuntoon!»\n\n»Joko ylihuomenna, Jorma?»\n\n»Jo!»\n\nMutta enempää he eivät joutaneet keskustelemaan, sillä pirtissä istui\nvieraita odottaen, että Marjatta hyvänä emäntänä laittaisi heille eteen\ntalon antimia. Ja pöydän ääressä istuessa ja oluttuoppia kierrätellessä\nmiehet alkoivat kertoa kuulleensa, että lähiaikoina saattaisi jo\nluostarikin hävitä maan tasalle. Oli jo koottu partiojoukkokin\nhävittämään viimeinkin koko sen hirmupaikan, jota oli niin kauan\nkärsitty alituisena vaarana ja jonne niin moni karjalaismies oli nyt\nStefanin aikana kadonnut, tulematta koskaan takaisin.\n\nJa Jorma jo kysyikin:\n\n»Milloin on aikomus mennä sinne tappamaan?»\n\n»Eihän aikaa ole vielä niin tarkoin määrätty, mutta joka tapauksessa\nmenemme heti, kun vain saamme tarpeeksi paljon miehiä kokoon.»\n\nJa toinen sanoi Jormalle:\n\n»Olen kuullut, että sinulla on jotakin pahaa kaunaa luostaria vastaan.\nEtköhän lähtisi mukaan?»\n\nJorma ei kerinnyt vielä vastata, kun Marjatta jo sanoi:\n\n»Jorma, älä mene sinne! Muista meidän yhteistä matkaamme!»\n\nHän tunsi, että oli raukkamaista kieltäytyä lähtemästä. Ja sisällä\ntaisteli hetkisen voitosta kolme tekijää: Ontron poika, Kuhasalon\nmunkki ja rakkaus Marjattaan. Mutta viimeinen taisi sittenkin voittaa,\nkoskapa Jorma ei vastannut myöntävästi, jos ei kieltävästikään:\n\n»En luule siinä talossa löytyvän niin suurta vastusta, että siihen\ntarvittaisiin suuria joukkoja.»\n\nEihän Jorma erikoisemmin tahtonutkaan olla siinä yrityksessä mukana,\nsillä olihan luostari kaikesta huonoudestaan huolimatta ollut hänen\nkotinsa yli kymmenen vuotta.\n\nJa nyt, kun Jorma muisti luostarin ja matkan Olavinlinnaan, muistui\nmieleen taikakalukin.\n\n»Sen minä haen sieltä ennenkuin lähdemme täältä Marjatan kanssa pois!»—\najatteli hän itsekseen, mutta jatkoi ääneen vierailleen: »Eihän\nsellaisten kuin Stefanin ja muidenkin nujertaminen tuota kovin paljon\nvaivaa yhdellekään miehelle.»\n\n»Ei, mutta kun on mukana useampia miehiä, niin siinähän menee samalla\nkoko luostarikin yhdellä kerralla. Kun kerran aikoo mennä sinne, niin\ntekeepähän siitä niin puhtaan, ettei tarvitse enää uudelleen lähteä!\nMillainen mies se pääpeto Stefan muuten on?»\n\n»Onpahan mies musta ja ilkeä kuin piru, röyhkeämpi kuin pahinkaan\npajari, pelkurimpi kuin yksikään muu munkki ja kavalampi kuin veljensä\npaholainen itse.»\n\nJa eräs nainen, jonka puheesta saattoi vielä huomata Pyhän Iljan\nkasteveden vaikutusta, sanoi:\n\n»Älkää hyvät miehet tappako ketään, se on synti taivasta vastaan!» Ja\nhänen oma miehensä vastasi siihen:\n\n»Kunhan ensin saisimme järjestykseen kaiken tämän maan päällä olevan,\nniin voisimme sitten ajatella taivaallisiakin asioita.»\n\nMutta Jormaa vain ei saatu mukaan. Hän istui mietiskelevänä, ja\nMarjatta oli tyytyväinen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu\nsaattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän\ntiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen\nmuutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se\nkenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen\nkaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle\nheidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön\naatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi\ntyöpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä\nsalaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla\nmennessään Marjatalle:\n\n»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole\nlevoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»\n\n»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaan\nJaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»\n\n»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen\nvälille. Silloin joudun takaisin.»\n\nMarjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he\npysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan\nviimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä.\nTuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran,\nettä viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman\nja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli\nvanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille,\njotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet\nmonet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät\npois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin,\npikemmin kuin he aavistivatkaan.\n\n»Tiedäthän, Jorma, että minä pelkään täällä, älä viivy kauan!»\n\n»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin\nsilloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän\nmatkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»\n\nVielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi\nylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät,\nei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat\npuiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun\nJorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana\nmetsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä\nmuuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.\n\nJa kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa\nkanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi:\n\n»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule\nsinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen\nyllätyksen!»\n\nJa samaan aikaan ajatteli jäljempänä kulkeva Jorma:\n\n»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan\nminua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää,\nettä on olemassa eräs, joka odottaa!»\n\nMatka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja\nedessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen\npinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin\nkatot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä\nkuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli\nseisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut\nhälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä\nkatsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli\nmessusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei,\nveljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka\ntuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta,\nniin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut\nsatoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut\nsilloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa\nparhaillaan:\n\nVeljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville.\nKuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan,\nhuokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien\nläpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja\nikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan\n— — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!\n\nStefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä\ntilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi\nhänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta\ntaas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen\nveli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin\nmerkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja\njättäisi siihen!\n\nJorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla\nmennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se\ntuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti\nitseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.\n\n»Mitähän, jos nyt kangistus tulisi ja minä hukkuisin?» — ajatteli hän.\n\nEihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin.\n— Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan,\ntaivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen\nsieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä\npois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten\nkivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja\nneljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo\nensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja\nniin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia\nJormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien\nja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä\nkuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta\nvirtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen\npäällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.\n\n»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän\non vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»\n\n»Ei mikään veli, vaan lurjus, joka asui täällä, meni sitten\nperevaaralle tappelemaan ja löysi sieltä karjalaisorjan ja piian, joka\nteki miehestä pakanan», härnäsi se, joka oli ollut Jorman mukana veroja\nkantamassa.\n\nJorma huomasi nyt kaikesta, että hänen oli aivan turhaa rukoilla\narmoa, eikä hän sitä olisi tehnytkään. Ainoastaan paha sisu ja nyrkit\nsaattoivat pelastaa miehen, muttei mikään muu! Nyt kohahti jo veri\npäähän, ja hän käsitti, että tuima tappelu oli tulossa, tappelu, jossa\nmenisi joko hän tai kymmenen muuta.\n\n»Milloin veljet ovat saaneet luvan kantaa aseita?» — kiljaisi Jorma\nlähimmälle ja sysäsi tätä olkapäällään kasvoihin niin, että mies\nkieri kirveineen nurin kivikolle. — »Ja jos minä olenkin pakana, niin\nsaivatpa täällä Iljan aikana olla pakanatkin messua kuulemassa, mutta\nte tulette silmille kuin ampiaiset. Korjatkaa nyt luunne tai pieksän\nteidät jokaisen!»\n\n»Ah, sinut pieksetään, kun karkasit pois ja ammuit isä Stefania!»\n\n»Koeta pieksää, niin näet, kumpi meistä on pehmeämpi! Ja päästäkää\nminut irti tai vastatkaa jokainen itsestänne!»\n\n»Hahhahhaa!» — raikui kuoro Jorman ympärillä, »viedään Jegor ylös\nluostariin, Stefan tahtoo nähdä hänet!»\n\nNiin tarttuivat miehet Jormaan kiinni aikoen taluttaa hänet ylös,\nmutta tällä olikin vielä kaksi nuorista vapaata jalkaa, jotka tekivät\njälkeään munkkiparvessa.\n\n»Kas, kas, veli Jegor potkii vielä, viekäämme hänet kantamalla!»\n\nYlhäältä tuli munkkeja lisää, Jormaan tartuttiin uudestaan kiinni ja\nlähdettiin retuuttamaan kuin ruumista ylös mäelle. Mutta ennenkuin\noltiin luostarin pihassa, oli jo puolet munkeista saanut potkuja\nkasvoihinsa.\n\n»Minä potkin teidän päänne entistään pehmeämmiksi niin kauan kuin\njalkani liikkuvat!» — huusi Jorma vielä portaita ylös mentäessä. Nyt\nvasta hän oli oma itsensä, kun tiesi saavansa käyttää mielin määrin\nluontoaan ja voimiaan. Oikein mieluista tilaisuutta ei ollut vielä tätä\nennen sattunutkaan, mutta nyt oli jo sentään yksi, vieläpä luostarissa\nja sellaisessa mielentilassa — voi peijakkaat! Jorma tunsi aivan riemua\nsisällään, vaikka olikin nuorissa. Mutta tuo riemu johtui siitä,\nkun hän tiesi, etteivät nuorat kestäisi häntä. Ja mielessä vilahti\nkarjalaisten aikomus tulla hävittämään luostari.\n\n»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli\nhän.\n\nMutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti\nhän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni\npolvilleen portaille.\n\n»Et sinä potki enää, kun viemme sinut Stefanin luo», sanoi joku.\n\n»Sinnehän minä juuri tahdonkin!» — vastasi Jorma.\n\nNiin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän\nedelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt,\nettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut\nvapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen\nlattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn\nja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti\npilkallinen hymy huulillaan.\n\nStefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut,\npäättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja\ntalttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot\nolivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta\naikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja\nsentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.\n\nStefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan\nnäköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.\n\n»Laskeudu polvillesi ja kadu», sanoi hän hiljaa, mutta varmana Jormalle.\n\nJa Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua\nniin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa\njälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että\nkajahti:\n\n»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan\nen sitä tee!»\n\nTämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi\nsen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu\nselviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään,\nristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon\nmiehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa\nvelvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.\n\n»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat\noven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat.\nVankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin\nhurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui\nnoin lempeästi.\n\n»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt\npaljon syntiä — — —»\n\n»Ja sinä et ollenkaan, niinkö?»\n\n»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa\nja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen\nja — — —»\n\n»Ja mitä sitten?»\n\n»— — — ja sinua tullaan rankaisemaan ankarasti.»\n\n»Ei tulla!»\n\n»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»\n\nTässä Stefan hetkeksi vaikeni. Jorma odotti, ja toinen jatkoikin:\n\n»Olet tehnyt sellaisia rikoksia, joista Jumala tulee rankaisemaan sinua\nsuurilla kärsimyksillä.»\n\n»Ja sinäkö kuvittelet olevasi se jumala?»\n\nIva ei näyttänyt pystyvän Stefaniin ollenkaan, tämä jatkoi vain:\n\n»Olet tehnyt Jumalan äidin surulliseksi rikoksillasi: Olet karannut,\nolet rikkonut valasi, olet hylännyt Jumalan, olet aikonut surmata omia\nveljiäsi täällä, olet mennyt pakanain keskuuteen ja antautunut siellä\nmaallisen rakkauden valtaan; vieläpä rakkauden, joka ei ole sallittua\nkenellekään muullekaan ihmiselle, kaikkein vähimmän luostariveljelle.\nTiedätkö sinä ollenkaan, mitä kaikkea olet tehnyt?»\n\n»Minä en vastaa teoistani sinulle!»\n\n»Älä ole röyhkeä, Jegor, sillä kun minä sanon sinulle vielä erään\nasian, niin sinä kyllä taivut ja kadut katkerasti syntejäsi.»\n\n»Sano sitten, mutta pian!»\n\n»Sinä rakastat sen suuren hirtehisen Torkon tyttöä Kontiolahdelta ja\nolet asunut hänen luonaan. Älä kielläkään sitä!»\n\n»En kielläkään! Mutta mitä se sinuun kuuluu?»\n\n»Mutta nyt tulee sinun tuhosi, veli parka! Minä saan sinusta sisun\npois!»\n\n»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet\ntuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»\n\n»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon\ntyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa\nlannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:\n\n»Se on vale! Olisivathan he tunteneet minut!»\n\n»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta\nsitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki\nhopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun\nyritit puolustautua.»\n\n»Mistä tiesit, että tyttö oli sisareni?»\n\n»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä.\nSilloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet\npakanoiksi jälleen.»\n\nNyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan\npuhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin\nhalveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän\nmuisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!\n\nOli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti\nkasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme.\nSiinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei\nmitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut\njoku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin\nkasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja\nmustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan\nsen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja,\nsillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.\n\nJorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat\nkasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa,\nhyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan:\n\n»Laskeudu polvillesi ja kadu!»\n\nMutta taaskin oli sanoilla toisenlainen vaikutus kuin mitä hän oli\nluullut. Stefanin äänen kuuleminen sai Jorman taas heräämään, hän aivan\nhätkähti, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:\n\n»Olen iloinen, että näin kauan etsittyäni sain vihdoinkin omaiseni\nkäsiini. Olen iloinen, että juuri omassa kodissani sain turvan silloin,\nkun rosvot ja murhamiehet eivät antaneet minun olla rauhassa täällä.\nOlen rakastanut sisartani puhtaasti niinkuin hänkin minua. En ole\ntehnyt hänen kanssaan mitään luvatonta, vaikken tiennytkään hänen\nolevan sisareni. Sen puhtaammin ei voi rakastaa enää veli ja sisarkaan\nkuin me Marjatan kanssa.»\n\nStefan oli liian aikaisin riemuinnut voitostaan, sillä nyt näytti uhri\nvirkoavan jälleen. Hän ei voinut sanoa enää mitään, siksipä hetkisen\nkuluttua jatkoi Jorma:\n\n»Kun minä rakastan, en tee sitä sillä tavoin kuin sinä!»\n\nTämä oli Jorman ensimmäinen vastaisku Stefanille, saaden aikaan sen,\nettä munkkipirun koko näytteleminen loppui siihen. Lempeä ja tekopyhä\nilme katosi kasvoilta silmänräpäyksessä ja kädet puristuivat nyrkkiin.\nJa nyt Jorma, huomattuaan satuttaneensa vuorostaan, jatkoi:\n\n»Mitä sinä, musta roikale, olet itse kierrellyt minun äitini ja\nsisareni kotona? Luuletko, etten tiedä, että juuri sinä olet himoinnut\nMarjattaa omaksesi ja vieläpä sillä tavoin kuin vain sinunlaisesi\nkonnat osaavat! Vastaa, jos sinulla on vastattavaa, mutta tee se nyt\npian!»\n\n»Minä kuristan sinut!»\n\n»Kurista, senhän olet aikonut ennenkin, mutta mittaa kuitenkin voimasi\nennenkuin teet sen!»\n\nNyt olivat jo kaikki voiton toiveet kadonneet Stefanilta. Hänen\nJormalle vasten naamaa sinkauttamansa tieto ei ollut kyennytkään\nnujertamaan tätä. Ja nyt, tuon uhkauksen kuultuaan, tunsi nuorukainen\nvain voimistuvansa. Nyt oli Stefanin häviö varma, siksipä tämä ei\nkyennytkään enää hillitsemään itseään, vaan huusi Jormalle:\n\n»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan\nhänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin\nen kysy mitään keinoja!»\n\n»Minun sisareni — — —!» — parkaisi Jorma.\n\n»Sinun sisaresi minä otan ja sinut itsesi minä tapan!»\n\nHumaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla\nhetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.\n\n»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun,\njännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään\nvapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä.\nSiinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana\nraivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen\nhuutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta\njakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara\noli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi\nhuomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas,\nja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen.\nVoihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi\nsiinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta\nkun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään\nkolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen\npyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki\nnurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi\nJorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois\nseinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista\nparhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa\najamana.\n\nJa Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan\nmeni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi\nvielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella\ntavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut\nrannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli\naina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja\nhermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin\nJorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan\nPyhäselkään.\n\nNiin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset\nLehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana\nkohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja\njostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti\ntyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli\nkuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan\nmukana kulkemaan Höytiaiselle päin.\n\n»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman\nuutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet\nkumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta\nitselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain\nmeni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»\n\nVähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi.\nOliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta,\njosta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin.\nJorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä\nolisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.\n\nNäissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan\nrinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo\ntakertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken\näskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne\nalkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.\n\n»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja\nmuille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha\nminultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»\n\nJa ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti\nhyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän\nkatseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:\n\n»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä\nenää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin\nmaat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan.\nTuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä\nviljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»\n\nJorma huomasi auringon kadonneen jo näkymättömiin.\n\n»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen\nmyöhästynyt paljon.»\n\nJa yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin\nja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta\ntyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä\nkuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli\nvain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla.\nSydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut\nyhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki\nlaidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden\nja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa\nkuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä\noli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.\n\nJo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan\nsuoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse\nmökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.\n\n»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat\nsinkoilevat läheisestä.»\n\nJuoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan\nholviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä\npaikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa\nhirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä\nkatsellen paloa eikä käsittänyt mitään.\n\n»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta\nja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»\n\nMutta vastaukseksi tuli vain hänen oman äänensä kaiku, joka kieri\npitkin vaarojen rinteitä yhä kauemmaksi saloille. Vielä kerran kokosi\nJorina voimansa ja huusi pitkään, melkein epätoivoisen avunhuudon,\nmutta vastaus oli taaskin se sama hätähuuto, joka kuului kaukaa,\ntoistaen hänen sanansa:\n\n»Marjatta!»\n\nKun kaiku taas oli vaiennut ja painostava hiljaisuus tullut, tunsi\nnuorukainen kaiken katoavan ajatuksista ja jotakin leijaili hänen\nsilmiensä eteen. Jokin näkymätön seinä tuli edessä yhä tiiviimmäksi\nja tiiviimmäksi, ja Jorma tunsi vaipuvansa johonkin suloiseen ja\npehmoiseen. Hänen tajuntansa alkoi jo sammua ja silmätkään eivät\ntahtoneet nähdä mitään. Mutta silloin tuntui joku lähestyvän häntä.\nJorma ponnistautui takaisin tajuntaansa ja näkikin savuavan raunion\nkeskeltä mustan haamun nousevan ilkeästi häneen katsoen.\n\n»Stefan», tuli ähkäisy Jorman rinnasta.\n\nJa Stefan tuli vain lähemmäksi hymyillen pirullisesti, pirullisenimin\nkuin koskaan elämässään, ja paljaassa päälaessa oli iso, verinen reikä.\nMunkki tuli aivan Jorman viereen, antoi hampaittensa välähtää, kääntyi\nsitten savuaviin hirsiin päin, osoitti niitä kädellään, virnistäen koko\najan voitonriemuisena. Sitten osoittava käsi kääntyi verkalleen, näytti\nmäen päälle johtavaa polkua ja siirtyi sen jälkeen Pielisjoen suuntaan.\nJa sitten kuului yössä Stefanin raikuva pilkkanauru, joka tuntui\nmerkitsevän:\n\n»Minä tein tämän kaiken! Ja minä se olin, joka vein Marjatankin pois!»\n\n»Perkele!» — karjaisi Jorma.\n\nStefanin haamu katosi samalla, ja kuin hulluna Jorma syöksyi ylös\nmäelle. Ja hullu hän kai olikin, koskapa hän meni polvillaan polkua\nylös kuin etsien jotakin. Lieneekö hän löytänyt sieltä mitään vai ei,\nmutta äkkiä hän nousi jälleen pystyyn lähtien juoksemaan Pielisjokea\nkohti. Hän tuli sen rantaan, mutta ei näyttänyt olevan vieläkään\ntyytyväinen, vaan jatkoi kulkuaan rantaa pitkin etelään kohti Kuhasaloa.\n\nJa kun hän viimein tuli lähelle joensuuta, kuuli hän ääniä rannalta\nja pysähtyi kuuntelemaan. Sitten hän hiipi puulta puulle kuin kylään\ntuleva vainolainen, ja näki viimein edessään munkin ahertavan jotakin\nrannalla veneensä luona. Jorma syöksyi kaikin voimin munkin päälle,\ntarttui kiinni tämän kurkkuun, ja munkki vaipui polvilleen Jorman eteen.\n\n»Missä Marjatta on?»\n\n»En tiedä mitään Marjattaa», koetti munkki änkyttää sillä vähäisellä\nhengellään, mikä virtasi hänen kurkustaan.\n\n»Valehtelet, käärme! Missä se tyttö on, jonka munkit toivat luostariin?»\n\nNoiden sanojen aikana kohosi Jorman käsi jo munkin pään päälle, ja se\nantoikin toiselle halun puhua:\n\n»Voi, veli Jegor, tyttö annettiin isä Stefanin käskystä hakea\nluostariin, mutta kun noutajat tulivat hänen kanssaan veneellä alas\njokea, kaasi tyttö tuossa koskessa veneen ja kaikki muut hukkuivat\npaitsi yksi veli!»\n\n»Onko se totta?»\n\n»Totta on! Etsimme täällä juuri hukkuneita, mutta emme pimeässä löydä\nmitään», koetti munkki selittää viattomana ja ristinmerkkejä tehden.\n\n»Onko Stefan kuollut?»\n\n»Kyllä, pyhä isä Stefan on kuollut», huokasi munkki.\n\nJa nyt Jorma kirosi, kirosi hartaammin kuin koskaan ennen ja huusi:\n\n»Pyhäkö? Pyhiä te pirut olette vielä sittenkin, vaikka tapoitte\nMarjatan! Mutta nyt ette enää syljeskelekään minun silmilleni, senkin\nkyyt!»\n\nJa Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta\nylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin\nkäsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli\nhetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt,\nläksi hän eteenpäin.\n\n»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma\nitselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen,\nlähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.\n\nJa mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet\nvasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne\ntekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema\nkulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä,\nvieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä,\nja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä\ntehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli\nyhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan\nei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt,\noli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja\nsuurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies\noli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan\nsilloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan\nkoskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja\npääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään\nkaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät\nihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen\nseipään, jolla miesten päät oli halkaistu.\n\nTarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan\njälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen\nautioissa suojissa etsien jotakin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMurhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena\nlähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea\ntakaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt\nkatseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään\nkorkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli\nhänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta\ntoissapäivänä peittäneet.\n\n»Tännekös minä tulinkin!» sanoi Jorma silittäen multaa kädellään.\n\nMennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki\nkultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan\nhauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä\nPyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti\njokainen puu, paloraunio ja — luostari.\n\nMutta se oli luotava umpeen!\n\n»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä\nmaailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn\nja läksi menemään kohti palopaikkaa.\n\n»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta\nvaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole\nvielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun\npäämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla\nvereni!»\n\nJa aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti\nsavuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi\njonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se\nolisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen,\nmissä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin\nraskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan\nliinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti\nkoivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon.\nNyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki\njäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.\n\n»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo\nnähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»\n\nJorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen\nkeskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana\nkuin ennenkin.\n\n»Tuonne minä menen!»\n\nLadottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä\nviimeisen kerran ja ajatteli:\n\n»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen\nkanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle\nmatkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset,\njotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette\nkaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt\nsitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan\nkenties senkin vielä!»\n\nNyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa\nuutta elämää kohti.\n\nHän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata\nmaailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien\nsuojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että\nseisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei\ntahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei\npahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli\ntehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella\nja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti\nmajan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan\nkylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi\nja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.\n\nKun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan\nitselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin\npaikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva\nvalkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa\njärvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli\npieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein\npäiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja\nkatsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.\n\nIhmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa\nmuutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran\nkoivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli\naava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat,\nja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. —\nEtelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi\nsavu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin\nKinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin\nrantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta\nja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut\nlukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta\nkun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine\nja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet\nnäkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja\nne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne\nrantahietikolle.\n\nJa tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea\nhallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun,\npensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan\nkieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja\ntunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi\nkuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne\nolivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.\n\n»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli\nhän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni\nkaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi\ntäysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta\nmitään tuskaa jättäessäni elämän!»\n\nJormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan\nsäilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului,\njos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle\nilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät\ntunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat\ntehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun\nJoutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.\n\nKun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa\nniinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa\nkivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan\npitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta\nnyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta.\nHän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä\nasuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen,\nvaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä\nenää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi\nkuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.\n\nNiiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle,\nvoidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille\nniiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet\najoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti\nuudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet\nkastettua miestä lähelleen.\n\n»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani\nlähettyville.»\n\nHän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa\nhaltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja\nuhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin\nvaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli\nparhaat palat lihasta syöty pois.\n\nSiitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja\nsuurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä.\nLopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään\nkuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa\nselvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu\nleveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.\n\nVarmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain\nonnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien\nkuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi.\nRiistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin,\nmissä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen\nmunkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään\npakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut\nkukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin\nnovgorodilaisten Jumala milloinkaan.\n\nNäin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä\nasuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!\n\nJa mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni\nniiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta\npalattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen\nsäkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia\nantimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja\nmistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja\nkuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin\npaljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä\nmyöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä\noli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni\naitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.\n\n»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin\nkoskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon,\nettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä\nkuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää\nonneaan sieltä!»\n\nJorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen,\nuskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.\n\n»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole\nvielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä\nhuolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin,\nmutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten,\nkun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että\nOntron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin\ntullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon\nkuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»\n\nJorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo\nkorkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi\nsen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa,\nhautautuisi ainiaaksi puun alle.\n\n»Nyt siis tiedän, milloin minun aikani tulee täyteen!»\n\nKerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen\nsuuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden\nkuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä\nJorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi\nkerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan\nne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta\nulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset\nhäneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi\nhetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti\nkolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!\n\nSellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn\nvuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja\nkostonhalussaan muutamassa hetkessä.\n\n»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain\nsovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä\nolen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa.\nJokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää\nketään.»\n\nHän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti\nniinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei\nkenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu\nvain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon\nkuin eilinenkin.\n\nVähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot\nja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä.\nHän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan\nhätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen\nkalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana\nkuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata\npeltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan\nsadon, vaikka se tulisikin ihmisille.\n\nOliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään\nihmisiä hyvinä?\n\nEi, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut\nvalloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt\nniitä vihollisinaan.\n\n»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin\nheidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen\nsaanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta\nnyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän\nomaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala\nvaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen\ntein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron\npoikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin\non tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on\npaljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan\nnimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin\najateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse\nomantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää\nsillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan\nOntron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»\n\nKului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään\nhiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten\nsilloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma\npakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet,\nkutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat\nsaattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen\nulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää,\nottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin\npalasi Jorma piilostaan ja ajatteli:\n\n»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun\nensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän\nkurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»\n\nJa joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö\nse saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo\nsiltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä\ntulemasta löydetyksi.\n\n»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään\nmaksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en\nolisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän\nhyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa\nmitään parannusta elämääni.»\n\nMahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa,\nkoskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi.\nEpäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren\nroiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin\nsaarta karttaa, kenties pelätäkin.\n\nJa silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään\nuseammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa\nollessa.\n\n»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja\nminä itse saan olla rauhassa.»\n\nMutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia,\njotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko\nnovgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin\noli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla!\nNo, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää\nolemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille\nristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei\nhän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain\nolisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan\nviisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut\nmitään pahaa.\n\nSillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan\nerakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa\nja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin\nja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta\nihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä\nhänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa\nsuksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi,\nmilloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi\nkalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä\nsiitä mitään.\n\nKun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma\neikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista,\nväsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo\nJormakin ajatteli:\n\n»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän\nkaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta\nenää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle\nsuosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni\nanteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt\nolen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa,\nvaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin\nrauhaani? Olen, uskon saaneeni!»\n\nErakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut\ntäydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden.\nJa sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli\nkypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.\n\nMutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa\nilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka\nhänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa\nkuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän\noli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin\njokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin\nhaamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun\nkuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin,\nvaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä\ntuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin\npiinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö\nStefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?\n\nNyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin\npois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka\noli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan.\nJa hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri\nsellaisena kuin munkkina ollessaankin.\n\nOliko hän ollut hullu ja saanut nyt järkensä takaisin?\n\nEhken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan\nmaailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän\nsaakka ympäröinyt häntä.\n\nJa nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja\nkatseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan\nhän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat\nja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat\naivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan\nryppyiset.\n\nNyt Jorma tunsi taas itsensä ja huomasi olevansa hyvin vanha.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSiitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen\nJorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen\nihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut\nsaavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan\nlaskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa\nkärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?\n\nKun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja\nkatsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan\nuutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen\npäälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.\n\n»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin\npuolelle», ajatteli hän.\n\nJorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen\nhämmästyksissään:\n\n»Voi, hyvät haltiat, luostariako sinne rakennetaankin!»\n\nSe rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se\nei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin\njotakin kupoolin tapaistakin.\n\n»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät\npäästäni, ellei se ole luostari!»\n\nKauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi\npitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan\nnovgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen\nhänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää\nKuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa\ntoinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen\nja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut\nruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä\njo erakkoon pelkokin:\n\n»Jos ne koirat tulevat tänne saareen, niin mitä minä silloin teen?»\n\nLieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa\njärjen kanssa ja pani vastaamaan:\n\n»Jos yksikään munkki tulee tänne, niin minä tapan sen armotta!»\n\nNyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa\nja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen\nkäsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut\njaksaa vetää asetta enää vireeseen.\n\n»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan\nkuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki\nihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva\nja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan\ntaipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle\nkyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten,\nminun tietämättäni?»\n\nPitäisikö hänenkin siis taipua kasteeseen, koskapa hän oli viimeinen?\n\n»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen\nuutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta\nerakkona!»\n\nMutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului\naivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin\njotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi\nolisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä,\nvarmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä.\nJa niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta\nkohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan\nkarjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa,\nmuttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja\nkarjalaisia kastamaan?\n\nJorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja\nja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt\nhän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli,\nkuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka\noli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo\ntipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn\nja huusi:\n\n»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin\nedessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse\neikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman\nheimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät\ntuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten\nole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen\nne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun\nhaltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin\nuhrikuuselle ja majalle.»\n\nJorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin\nhakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että\noli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi\nhänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut\nkuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen\ntoteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.\n\nJorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään\nvesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän\nvedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.\n\n»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo\nensimmäinen luostarin mukana!»\n\nJorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten\nseipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen\nkahtia.\n\n»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin\nvenäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»\n\nKäärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki\nriistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja\nsamalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!\n\nKun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu\nkallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja\npainautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi\ntaas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä\nsuojassa ja mietti:\n\n»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja\njos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin\nheistä jonkun haltioilleni.»\n\nMutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja\nviipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen\nmajansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä\nsiihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset\ntulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä\njoka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.\n\nJa kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita\nja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä\nkoskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät\npöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi,\nettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin\nihmisten tuomia.\n\nJopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin\nvälittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö\nolleet koko saaressakaan?\n\nIllalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle\nja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta\nmitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi\npuistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt\nmitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen\nja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä\nyötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan\nkarvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän\nolikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi\nviimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin\nkatkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin\nlie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui\nkaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä\nentistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa\nmenettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen\njuuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti\nvaltavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi\noli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin\nluurangon kädet.\n\n»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne\nsaareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut\nminun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.\n\nErakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla\nnäkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi\naikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin\nvoimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia\nihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin\ntuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun\nkuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata\nsuurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli\npitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.\n\nNyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä\nsamana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika\nollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä,\nettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain,\nettä haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia\ntulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.\n\nSenkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan\nhaltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden\npilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän\nkaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina\nvähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen\nkuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen\nelämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin\nJorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.\n\n»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään\nminut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä\nelämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»\n\nJorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen\nkohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli\nvain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi\nsama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten.\nSe tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten\nsivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin\nratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen\nliittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden\nhakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni\nhyvin kaukaa:\n\n»Mikset tulekaan luokseni, Jorma? Aurinko on ehtinyt jo Joutsenisen\ntaakse!»\n\nKuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus\nkuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan\nkolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:\n\n»Minä tapan sinut, koira!»\n\nEi, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja\nsamalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.\n\n»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä\ntavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat\nruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa\njokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»\n\nHän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta\nparralle ja siitä vuodesammalille.\n\n»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle\nsellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa\nsen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»\n\nMutta ääni vastasi hänelle:\n\n»Ei ole tullut vielä aikasi, Ontron poika, kärsi vain ja odota!»\n\n»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen\nsaa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo\nrauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää\nantako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut\nmuuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»\n\n»Oman sielusi hinnallako?»\n\n»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä\nlöydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»\n\nNyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis\npuhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua\nkellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä.\nErakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin\näsken.\n\n»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» —\nvoihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi\nainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin\ntahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa\nniinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»\n\nErakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut,\nhänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset\nkokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät\nolleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat\nhoureitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että\ntietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta\nsitten saatava anteeksiantamus.\n\nJorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa,\nsaadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin\njo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten\npoika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria\noli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki\nhyvin? Vai oliko hän viimeisin?\n\nSilloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut\nmajan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti\njokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain\nkuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen\nlomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut\nKunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen,\nja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties\nJaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli\nhangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin\nsanoikin joku:\n\n»Näin paljon vaaditaan uhreja jälkeesi!»\n\nJa erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet\nylös, risti ne ja sanoi huokaisten:\n\n»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»\n\nKun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä\nrinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin\nihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä\nkaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen\nja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen\npuuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän\nollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa\nhajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.\n\nKun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot\nkäyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi.\nPalo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken\nläpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja\nkellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle,\nsinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja\nnyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan\nsitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä.\nSilloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun\nhän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille\nhyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti\naivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei\nsiirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää\nkoskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi\nja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin\nihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.\n\nIllalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi,\nnähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä\ntulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene\nmeni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta\nkohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin,\nsieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni\nrinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon,\njossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.\n\nKauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat\ntulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon,\nettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän\nkiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä\nhänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään\nnuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli\njätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi\nmajalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan\nlähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.\n\nSiiloin sanoi vanha vaimo:\n\n»Kenties hän ei olekaan enää täällä, vaan on kuollut tai mennyt pois.»\n\n»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin\ntuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla,\noli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»\n\n»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin\niloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»\n\nJa sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien\nkymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään.\nHän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut\nsen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka\ntiesivät hänen nimensä?\n\n»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö\nraikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»\n\nKun erakko ei vastannut, sanoi vaimo miehelle: »Minä tunnen, että\nmonien vuosien etsimisen jälkeen olen jo päässyt lähelle häntä. Mutta\nen jaksa huutaa enää, — mene sinä tuonne metsään ja kutsu häntä!»\n\nMies läksi, kulki aivan Jorman piilopaikan sivuitse ja kierteli ympäri\nsaarta. Sillä aikaa erakko koetti arvata, ketä vieraat olivat, koskapa\nvaimo sanoi etsineensä häntä jo vuosikausia. Kun mies palasi metsästä\ntyhjin toimin takaisin, alkoi Jorma jo uskoa, ettei noilla ihmisillä\nollut mitään pahaa mielessä, nousi piilosta ja käveli majalleen. Ja\nnähtyään Jorman nousi nainen seisomaan, tuli vanhusta vastaan ja sanoi:\n\n»Jorma, vihdoinkin löysin sinut!»\n\n»Ihminen, mitä tahdot täältä saareltani?»\n\nVaimo hämmästyi erakon kylmiä sanoja ja ääntä, mutta kysyi kuitenkin\nvuorostaan:\n\n»Sano, oletko sinä Jorma, joka kauan sitten oli munkkina Kuhasalossa?»\n\n»Mitä sitten, jos olisin?»\n\n»Sano, oletko sinä se munkki, jonka Pyhä Ilja korjasi äitisi ja\nsisaresi kanssa maantieltä paleltumasta ja otti sitten luostariin\nkasvatiksi? Sano, oletko sinä Ontron poika, joka tappoi igumeeni\nStefanin ja monta muuta munkkia?»\n\n»Kuka sinä olet, joka kyselet murhaajaa?»\n\n»Minä olen Marjatta, Ontron tytär, ja tahdon löytää oman veljeni.»\n\n»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt\nsisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.\n\n»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan,\npuristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta\ntuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän\nvajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta\nmitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:\n\n»Oletko sinä Marjatta?»\n\nJorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut\nvainajan kyselevän itseään.\n\n»Voi, Jorma, kyllä minä olen Marjatta, sinun sisaresi!»\n\nKauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät\nniin, että olivat pakahtua.\n\nJa Jorma sanoi:\n\n»Marjatta, sinä et siis olekaan kuollut, vaikka minulle niin\nkerrottiin!»\n\n»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut\nelääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä\nmatkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»\n\n»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan\non käsketty odottamaan ja kärsimään.»\n\n»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa,\nmutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin,\nOlavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta\neilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan,\nettä täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo\nluopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin\ntänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit\nluostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»\n\n»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut\nkuolleeksi.»\n\n»Kuolleeksi? Miten sellaista luulit?»\n\n»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen\nja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun\nkuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka\nsiellä tapasin.»\n\n»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen\nvienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun\nläksimme äidin kanssa Viipuriin!»\n\n»Viipuriin? Äidin kanssa?»\n\n»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa\nensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja\nViipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»\n\n»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos,\ntuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»\n\n»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi\nole enää hyvä?»\n\n»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta\nsinä itse et muista enää minua!»\n\n»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä\nkymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä\npieni tyttö.»\n\n»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö\nasunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä\nOlavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»\n\n»Ei koskaan ole tapahtunut tuollaista!»\n\nYhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli\nnäkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai\nkysytyksi:\n\n»Etkö sinä olekaan se sama Marjatta, jota minä rakastin Kontiolahdella?»\n\n»En, Jorma. En ole koskaan asunut siellä.»\n\nNyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat\nerakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:\n\n»Stefan, Stefan siis valehteli!»\n\n»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin\nlöysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»\n\nVeli nosti päätään.\n\n»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä,\njonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti\ntämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo\nminua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»\n\nMarjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen,\nkatsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:\n\n»Se on hyvin surullinen tarina!»\n\n»Mikä?»\n\n»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet\nainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»\n\nJa niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän\ntarinansa sanoilla:\n\n»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta\nmorsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on\nStefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai\njo hänen viimeinen pistonsa!»\n\n»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain\nluostarin takia!»\n\nKauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä\nkokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin\nolisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.\n\n»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken\nviimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»\n\nJorma katsoi pitkään ja vihaisena sisareensa, sanoen:\n\n»Jumala? — Uskotko sinä Jumalaan?»\n\n»Tietysti! Hänhän pitää huolen meistä kaikista.»\n\n»Minä olen saanut kärsiä niin paljon Jumalani takia, eikä Hän\nkuitenkaan ole tuonut minulle koskaan lohdutusta, vaikka rukoilinkin\nsitä. Minä uskoin kyllä Häneen, mutta en saanut palkakseni muuta kuin\nonnettomuuksia.»\n\n»Se jumala, jota Kuhasalossa muinoin palveltiin, oli paholainen itse.\nJa kaikki hänen venäläiset palvelijansa olivat piruja myöskin. Niin on\nminulle kerrottu täällä, kun olen kysellyt kaikkea. Mutta sinun pitää\nuskoa siihen toiseen, oikeaan Jumalaan, josta meidän oma kirkkomme\nmeille puhuu. Sillä kun Häneen luotat, niin huomaat Hänen olevan hyvän.»\n\n»Eikö se ole sitten sama kuin Kuhasalossa?»\n\n»Ei ole. Se Jumala on tullut meille kaukaa Suomen puolelta. Hän\non tehnyt paljon hyvää koko Karjalalle siitä lähtien, kun Karjala\nliitettiin Suomeen. Ja niin ihmiset alkoivatkin uskoa tuohon Suomen\nJumalaan. Mutta etkö ole kuullut Hänestä mitään?»\n\n»En, sillä en ole puhutellut ketään ihmistä sen jälkeen, kun tulin\ntänne saareen.»\n\n»Ja kuinka kauan olet ollut täällä saaressasi?»\n\n»Nuoresta miehestä horjuvaksi ukoksi, en varmaan muista», vastasi\nJorma, mutta kysyi sitten vuorostaan äkkiä:\n\n»Sitäkö samaa Jumalaa ihmiset palvelevat tuolla Kontiolahdellakin?»\n\n»Niin.»\n\n»Tuo heidän Jumalansa näytti minulle merkkejä itsestään viime yönä.»\n\n»Häntä palvellaan nyt Kontiolahdella ja melkein kaikkialla Karjalassa\nja koko Suomessa. Vain pahimmat novgorodilaisten kannattajat ovat\npaenneet rajan taa. Kaikki sen entisen novgorodilaisen jumalan munkit\nja saamamiehet on nyt julistettu lainsuojattomiksi ja heidät saa\ntappaa, missä vain tavataan. Uusi Jumala on paljon parempi, vaikka\nihmiset Häntä vielä pelkäävätkin. Kontiolahdellakin on nyt pieni\nrukoushuone, tuo tuolla, mikä näkyy. Siellä käy pappi muutamia kertoja\nvuodessa pitämässä menoja ihmisille. Nyt hän on juuri parasta aikaa\nKontiolahdella. — Ja juuri tuo sama Jumala ottaa varmaankin sinutkin\nluokseen, sillä 'Hän päättää meidän sielustamme ja lunastaa meidän\nhenkemme', niinkuin Hän itse sanoo.»\n\nMarjatta kertoi Jormalle kaiken, mitä tiesi suomalaisten uskonnosta, ja\nJorma kuunteli innokkaana kuin pieni lapsi. Lopulta Marjatta ehdotti,\nettä he molemmat menisivät Kontiolahdelle. Jorma ensin kieltäytyi.\nMutta ajatellessaan, että tämä kai oli juuri se merkki, jota hänen oli\npitänyt odottaa, hän myöntyi.\n\n»Minä taidan olla viimeinen pakana», hän ajatteli. »Siksipä taivun,\nsillä en tahdo kuolla koiran tavoin.»\n\nNoin ajatteli Ontron poika. —\n\nNiin he molemmat läksivät vielä samana iltana soudattamaan itseään\nmanteren puolelle papin luo ja pyysivät siellä, että Jorma\nkastettaisiin siihen oikeaan suomalaisten uskoon ja että he molemmat\nsaisivat Herran Pyhän Ehtoollisen, sillä saattoihan kuolema heidät,\nvanhat, korjata pois koska tahansa.\n\nJa pappi, joka oli tullut Karjalaan etupäässä Liperiä, Kontiolahtea\nja Ilomantsia varten jostakin Viipurin tienoilta, suostui tietysti\npyyntöön mielellään, sillä juuri kastamista vartenhan hänet oli\nlähetettykin. Kauan hän kyseli Jormalta tämän tarinaa, sillä kaikki\nihmiset olivat jo kertoneet Joutsenisen erakosta, jonka luo hänkin oli\njo monta kertaa aikonut mennä puhumaan Jumalasta. — Nyt seisoi suuren\ntietäjän ja pakanuuden aikaisten päälliköitten poika kristityn papin\nedessä kertomassa ei yksin omaansa, vaan koko mahtavan sukunsa elämää\nja kysyi lopuksi:\n\n»Voiko sitten suomalaisten Jumala antaa minulle anteeksi kaiken sen\npahan, mitä olen tehnyt?»\n\nJa pappi vastasi:\n\n»Paljon olet kärsinyt, mutta siitä kaikesta sanoo Jumala: 'Parempi on\nmurhe kuin nauru, sillä kun kasvot ovat murheelliset, on se sydämelle\nhyväksi.' Ja anteeksiantamuksesta sanoo Hän: 'Katso, Minä olen\nanteeksiantamus.'»\n\n»Mutta minähän olen tappanut ihmisiä, ja sen suomalaistenkin Jumala\nkieltää varmasti!» — sanoi Jorma toivottomana.\n\n»Täällä kirjassa sanotaan: 'Nouse, Herra, pelasta minut, Jumalani,\nsillä Sinä olet kaikkia vihollisiasi lyönyt poskelle, Sinä olet\nmurskannut hampaat jumalattomilta. — Herrassa on pelastus, se\nsiunaukseksi tulkoon kansallesi.' — Kerroit tappaneesi novgorodilaisia,\nsinä vanhus. Siitä sinä kuulet täältä: 'Pakanat ovat vajonneet\nkaivamaansa hautaan, heidän jalkansa ovat takertuneet verkkoon, jonka\nhe itse toisille virittivät. Herra on pannut tuomionsa toimeen, kietoen\njumalattomat heidän omien kättensä tekoihin. — Herra on sorretun linna\nja turva ahdinkojen aikoina, Hän, verenkostaja, on muistanut heitä,\njotka Häneen turvaavat eikä unohtanut kurjain huutoa.' — Kas niin,\nvanhus, sinä olet varmasti saava anteeksi sen, että olet antanut\nlangeta tuomion pakanain ja pahantekijäin päälle, sillä sellaisiahan\novat kaikki novgorodilaiset. He ovat meidän vihollisiamme, he ovat\nJumalankin vihollisia. Ja sinä, tietäjän poika, olet ollut vain luja\nase Jumalan kädessä pelastamassa tätä kansaa heidän vallaltaan ja\nväärältä uskoltaan. Sinä olet vapauttanut maatasi, et ole kylläkään\ntaistellut Jumalaa vastaan niinkuin isäsi, mutta olet silti taistellut\nyhtä hyvin kuin hänkin, paljon paremminkin. Ja jokaisen on kiitettävä\nnyt sinuakin, että he ovat vapaita ja kuuluvat omaan Suomen kansaan.\nHerra suokoon, ettei koskaan tulisi toisin käymään!»\n\nMutta Jorma vain ei voinut vieläkään käsittää, kuinka hän oli niin\nhelposti saava anteeksi, vieläpä ihmisten kiitostakin. Pappi selitti\nsitä hänelle kauan, kuinka Jumala oli määrännyt juuri hänet tekemään\nsuuria töitä vainottujen puolesta ja kostamaan vainoojille ja\nväärintekijöille itselleen, sillä Herra oli mieltynyt Karjalan maahan\nja sen kansaan ja oli ottanut sen omakseen. — Niin sanoi pappi.\n\nJa viimein erakko tyytyi arvellen, että enemmänhän pappi tiesi\nniistä asioista kuin hän. Niin kastettiin Jorma toisten suomalaisten\nja toisten karjalaisten tavoin siihen uskoon, joka lopulta tuli\npysyväiseksi, yhdisti kaikki heimot, Karjalankin Suomeen, ja teki ne\nsamaksi kansaksi.\n\nSaatuaan Pyhän Ehtoollisen läksivät Joutsenisen erakko ja hänen\nsisarensa takaisin saareen, jossa oli nyt heidän yhteinen kotinsa.\nPappi kyllä pyysi heitä molempia jäämään vielä luokseen, sillä juuri\nJormahan olisi hänen mielestään ollut sopiva mies puhumaan ihmisille\nkärsimyksistä ja niiden jälkeisestä pelastuksesta. Mutta Jorma ei\ntahtonut ryhtyä enää mihinkään, sillä hän oli jo omasta puolestaan\ntehnyt kaikkensa ja saanut oman rauhansa. Ja sitä hän ei tahtonut enää\nkadottaa maailman huminaan.\n\nNyt oli Jorma onnellisempi kuin koskaan ennen, sen huomasi\nkasvoistakin. Stefanin viimeisen iskun jäljetkin lakkasivat\nkirvelemästä ajatellessa, että hänellä oli sittenkin vielä sisar\nelossa. Ja kaikki muutkin tuskat loppuivat, kun hän rukoili hartaasti,\nettä Hän veisi Jorman sielun sinne, niissä Marjatta häntä varmaankin\nvielä odotti. Uskontoa ja ihmisiä oli Jorma paennut, mutta kun oli nyt\njälleen tullut kastetuksi, tunsi hän nyt tuon viimeisen rukouksensa\ntulevan kuulluksi.\n\nJa seuraavana päivänä, kun ihmiset olivat jo kuulleet, että Joutsenisen\nerakko oli antanut kastaa itsensä, tahtoivat he kaikki nähdä sen\nmerkillisen miehen. He tahtoivat puhutella häntä, kysellä hänen\nelämänsä monia vaiheita, tietää, kuinka hän yksinään oli hävittänyt\nKuhasalon luostarin ja tappanut sen munkit, ja tietää vielä senkin,\nkuinka vanha erakko oli. Kun pappi ja toiset ihmiset luulivat,\nettei Jorma enää pakenisi ihmisiä, menivät he suurella joukolla\nkatsomaan kuuluisien tietäjien viimeistä poikaa ja Kuhasalon ryssien\ntappajaa. Mutta kun he tulivat saareen, tapasivat he siellä vain\nkaksi kylmentynyttä ruumista, Jorman ja hänen sisarensa. Erakko itse\noli nukahtanut kaatuneen uhri kuusen viereen. Näytti siltä kuin hän\nkasteeseen tultuaan olisi tahtonut siirtää syrjään sen pakanallisen\npuun rungon ja siinä raskaassa työssään uupunut ainiaaksi. Sisar oli\nkuollut aivan rauhallisesti kivivuoteelle majan sisälle. Arvailtiin,\nkumpi heistä kahdesta oli ensin muuttanut pois, ja tultiin siihen\ntulokseen, että molemmat olivat kuolleet samalla hetkellä, koskapa\nkumpainenkaan ei ollut koskenut toistensa ruumiiseen tahtoessaan auttaa\nkuolevaa. Pohdittiin, pitikö vanhukset haudata saareen, sillä olihan\nJoutseninen ollut erakon koko maailma ja koti. Mutta pappi kuitenkin\nsanoi, että molemmat vietäisiin manteren puolelle siunattuun maahan.\n\nIhminen, kun sinä matkallasi joudut joskus sinne, missä Pielisjoen\nvedet valuvat kohisten Pyhäselkään, ovat kuvat edessäsi toisenlaiset\nkuin Ontron, Iljan ja Jorman aikoihin. Silloin siellä rantamilla oli\nvain jokunen mökki, pieni ja köyhä, tai kalasauna veden äyräällä.\nNyt on virran molemmilla reunoilla kasvava kaupunki. Vähän matkaa\njoen suusta olevasta saaresta ei kohoa enää metsikön yläpuolelle\nkreikkalaiskatolisen luostarin pieni kupooli risteilleen eikä järvellä\nnäy enää kalastelevien munkkien veneitä. Koko saarikin — Kuhasalo —\non jo muuttanut tuon entisen, sekavia muistoja nostattavan nimensä\nKukkosensaareksi. Ja sen rannalla, missä Jorma ennen koivuun nojaten\nkatseli yli selän, kuuluvat nyt tukkilaisten repäisevät laulut.\nHuonosti ne sopivat yhteen saaren entisten muistojen kanssa, mutta\neiväthän nuo muistot ole kaikki niin hyviä, että niitä kannattaisi\nsäilytellä. — Niin, antaa nykyisten laulujen vain häätää pois kaikki\nsaaren entiset pahat henget! Ja parempi kai lienee sekin, että annamme\nvuosisataisen unohduksen sovittaa kaikki viattomat veret.\n\nKatsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä\nkuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon\navunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main\nenää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla\najalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten\nsuuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin\nmaksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. —\nEi kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin\nOntron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä\nlukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.\n\nMutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys\nhäiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen\nvanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin\nkasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista\nsaarta ja sanoo:\n\n»Tuolla hän eli ja kuoli!»\n\nSinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo\nmelkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:\n\n»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös\nmäelle!»\n\nSiellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: »Tuossa oli erakon kivivuode!»\n\nJa Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet\nsiirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja\nalat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta\nparhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja\nmurha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun\ntautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan.\nTuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu\nvihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin\nkallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma,\nsillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa\naikomuksissa.\n\nMutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut\non jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen\nJaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen\nsuuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät\nLuojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat\nviimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen\nvoi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa\nja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi\nerakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja\nkatselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se\nhoukuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa\nyli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa\nmuusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee\nihmisiä eikä maailma.\n\n\n\n"]