[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fELs41ogwgxpPE1QfKt8gaJJFxjuBAVYj1rSXTll7-As":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},317,"Novelleja I","Suomalainen, Samuli",1850,1907,"317-suomalainen-samuli-novelleja-i","317__Suomalainen_Samuli__Novelleja_I",null,"novelli",[],[],"fi",1876,26707,159005,false,20621,[22],"Short stories",[24],"Short Stories","\"Novelleja I\" by Samuli Suomalainen is a collection of narratives written in the late 19th century. This work presents a range of stories with themes revolving around relationships, social expectations, and personal identities, with a particular focus on the character of Beatrice, a young woman navigating her place in a society that values beauty and social standing.  The opening of \"Novelleja I\" introduces us to the aging noble couple, the Rauhalinna Counts, who are anxious about their daughter Beatrice’s future and her engagement to Baron Alfons, which has yet to be finalized. Through comedic dialogue and character interactions, we learn about the quirky nature of the old Count and his frustrations with societal norms around marriage, as well as Beatrice’s feelings of inadequacy due to her perceived lack of beauty. Her hopes for love grow complicated when a young pastor enters the picture, sparking a potential romance despite class concerns. The intricate interplay of these personal dynamics and societal pressures sets the stage for the explorations of love, family, and identity that are likely to unfold as the narrative progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],310,"Kuuden novellin kokoelma sisältää kertomuksia kartanoelämästä ja maaseudun tapahtumista. Avaustarinassa Rauhalinnan vanha kreivi viivyttää tyttärensä kihlajaisia salaperäisen yllätyksen varjolla.","Samuli Suomalaisen 'Novelleja I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 317.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NOVELLEJA I\n\nKirj.\n\nSamuli S.\n\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1876.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNäytelmä\nKaks kertaa kaks\n\"Tallellahan on!\"\nKesäinen tarina\nKesäkylvyiltä\nHallayönä\n\n\n\n\nNÄYTELMÄ.\n\n\n-- \"Mutta, _Michel_, milloinka sinä viimeinkin suostut viettämään\ntyttäremme kihlajaisia? Kohta on koko vuosi kulunut siitä kuin paroni\nAlfons pyysi Beatricen kättä ja sai lupauksen häneltä sekä meiltä.\nMutta miks'ei voi asiaa loppuun ajaa?\" Näin puhui Rauhalinnan vanha\nkreivinna miehellensä. Rauhalinnan vanhalle kreiville, aina kun he\nillallisen syötyänsä olivat istahtuneet kamiinin eteen tai kesällä\nkuistille. Ja Rauhalinnan vanha kreivi napsautti nuuskarasiaansa ja\nvastasi:\n\n-- \"Kärsimystä, kärsimystä! Olenhan sanonut, että valmistan\nodottamatonta huvitusta, surpriisia!\"\n\n-- \"Mutta olisihan jo parhainkin surpriisi ennättänyt tulla vuodessa\nvalmiiksi. Ihmiset rupeavat jo puhelemaan yhtä ja toista, sillä kaikki\ntietävät kumminkin heidän antaneen lupaukset toisillensa.\"\n\n-- \"Kärsimystä! Puhukoot nyt mitä hyvänsä; toista he sitten sanovat,\nkun saavat osansa tuosta surpriisista.\" Ja hyvin salaperäisenä nuuskasi\nkreivi uudelleen ja lisäsi:\n\n-- \"Kärsimystä, kärsimystä vaan!... Mutta nyt on aika, _mon ange_,\nsinun mennä levolle, ja minua odottaa työ?\"\n\n-- \"Mikä työ?\"\n\nKreivi lähestyi rouvaansa, koetti tehdä kasvonsa veitikkamaisiksi,\nnapsautti sormillaan ja sanoi:\n\n-- \"Surpriisi!\" Ja sitten hän nauroi, niin että peruukki oli päästä\npudota.\n\n-- \"Hyvää yötä, _Amelie_\" sanoi hän sitten ja läksi työkammioonsa,\nmutta ovella hän vielä seisahti, kääntyi ympärinsä ja heittäen\nrouvallensa mitä makeimman heittosuukon, virkkoi:\n\n-- \"Kärsimystä!\"\n\nJa salista kuului vielä selvään, kuinka kreivi pois mennessään\nnaurahteli.\n\nMutta kreivinna astui pahoilla mielin tyttärensä lepokammioon.\n\n-- \"No, _maman_, onko mitä uutta?\"\n\n-- \"Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan.\"\n\n-- \"_Fi donc_, kuinka pappa on\" -- neiti yritti sanoa: paha, mutta hän\noli liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan\nsanonut pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: \"kummallinen.\"\n\n-- \"Hän on tosiaankin\" -- kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö,\nmutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin,\nmutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi:\n\"kummallinen.\"\n\nJa kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä\nsukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden\npantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin\nhän kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa\nkauniimmalla nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti;\n-- siinä ei mitään kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään\nvanhaa rouvaansakin, -- eikä siinäkään mitään niin kummallista ole.\nMutta kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti\nlastaan liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.\n\nBeatrice ei ollut kaunis, sillä hän oli isäänsä, ja isä oli niitä\nihmisiä, joita luodessaan luonto ei ole käyttänyt kaikista hienoimpia\ntyökaluja. Beatrice ei ollut kaunis, mutta oli kumminkin rikkaan\nkreivin tytär, -- ja se on paha asianhaarain yhdistys. Hän oli tullut\njo siihen ikään, jolloin tyttönen ei enää tyydy nukkeihinsa, jolloin\nkultainenkin koti tuntuu ahtaalta, jolloin hän, sanalla sanoen, toivoo\nitsellensä kumppalia ilossa ja surussa, myötä- ja vastoin-käymisessä.\nMutta vähänpä oli toivoa elonkumppalin saamisesta, sillä, niinkuin\nsanoin, Beata ei ollut kaunis ja kumminkin ylhäistä sukua. Oman pitäjän\nja ulkopitäjäinkin nuoret aateliset olivat kaikki esteellisesti\nsivistyneitä. Jokainen heistä arveli itseksensä tällä tavalla: \"Jos nyt\nnaisin jonkun, joka ei ole kaunis, niinkuin esimerkiksi Beatan, niin\nmitenkäs kävisi? Ensimmäisenä iltana, kun astuisin rouvani kanssa\nsaloniin, nostaisivat kaikki lorgnettinsa meihin päin ja sanoisivat:\nnuorella paronilla ei ole makua. Ja semmoista ei kunnon aatelismies voi\nsietää.\" Niin he arvelivat, nuoret aateliset, sillä he olivat, niinkuin\nminä jo sanoin, esteellisesti sivistyneitä miehiä. Siitäpä syystä ja\nainoastaan siitä Beata neitona eli, neitona vanheni. Mutta jospa nyt\nneiti Beata olikin ulkomuodoltaan vähän epä-esteetillinen; jospa hänen\nnivuksensa olivatkin punertavia (mamma sanoi niitä kultakutreiksi);\njospa hänen nenänsä muoto ei ollutkaan mikään laina maailman\nkultuurikansoilta, vaan oli umpisuomalaisesti kippura; jospa hänen\nsuunsa olikin semmoinen, että hän harvoin uskalsi nauraa; jospa silmät\nolivatkin taivas tiesi minkä väriset ja sitä paitsi peräti pienet;\njospa hän käyttikin sormikkaita n:o 7 3/4; -- niin eikö hänellä ollut\nmuita suloja, esimerkiksi sielun ja varsinkin varallisuuden? --\nHerrainen aika! Oli kyllä paljonkin! Ja niillä argumenteilla kreivinna\nkoettikin kaikin mokomin saada aatelisnuorukaisten esteetillisiä\nperusteita kumotuiksi, jos ei muuta, niin ainakin _hänen_ tyttärensä,\ntuon kultakutrisen Beatricen, suhteen. Kreivinnalla, niinkuin\ntäysikasvuisten neitosten mammoilla aina, oli näet hartaimpana toivona,\nsaada hypittää polvillansa pieniä enkeleitä heidän lapsensa lapsen\nhaamussa. Ja tuossa todistustavassaan käyttihe kreivinna hyvin\nhienosti. Kun oli vieraita heillä, ja puhe kääntyi joskus soittoon,\nsilloin kreivinna huokasi:\n\n-- \"Niin, mutta ei mikään ole niin kaunista kuin Mozartin Hugenotit.\"\n\n-- \"Ei, _maman_\", oikaisi Beata. \"Hugenotit on Meyerbeerin.\"\n\n-- \"Niin vainenkin; minä aina sekoitan Mozartin ja Meyerbeerin, sillä\nminä ihailen heitä yhtä paljon kumpaakin: heillä on niin paljon\nyhtäläisyyttä. Soitithan eilen meille Hugenotteja ja minä oikein\nitkin.\"\n\nJa sitten kohteliaisudesta vieraat pyysivät Beataa heidänkin\ntunteitansa liikuttamaan.\n\nJa Beata soitti ja soitti oikein hyvin. Tahtoisinpa nähdä mitenkä\npienikätiset neitoset ottavat allegrossa useampia oktaaveja peräkkäin;\nBeatalta se sitä vastoin sujui aivan hyvin: ilmankos hänellä täytyikin\nolla sormikkaissa n:o 7 3/4!\n\nKaikki olivat ihastuneet Meyerbeerin kappaleesta, ja vihdoin pyydettiin\nkreivinnatakin soittamaan jotain, esim. Mozartilta.\n\n-- \"Ah, _messieurs_ ja _mesdames_\", sanoi kreivinna ja loi silmänsä\nmaahan kuin seitsentoistavuotias tyttö, \"minä olen jo unohtanut niin\npaljon, minulla on näinä viime vuosina ollut paljon puuhaa, niin ettei\nole ollut aikaa soiton harjoittamiseen.\"\n\nTosiaankin kreivinnalla oli niin paljon toimitusta, ett'ei hän joutanut\nsoittamaan, ja kun hän joskus istahti pianon ääreen, silloin hän ei\nmuistanut muuta kuin \"Ukko Noak\" ja \"Kukkuu, kukkuu,\" ja nekin soitti\nhän yhdellä sormella.\n\nTuon tuostakin kreivinna kutsui mammoja katsomaan niitä sametti- ja\nsilkkikankaita, kulta- ja hopeakaluja, joita Beatrice taas oli saanut\nisältään lahjaksi syntymäpäivänänsä. Ja mammat ihailivat ja ylistelivät\nja kotia tultuaan kertoivat rakkaille pojillensa niistä ihanuuksista;\nmutta aatelisten nuorukaisten esteetilliset perusteet eivät\nhorjahtaneet. Sulhasta ei kuulunut, ja Beata oli jo kahdeksankolmatta\nvanha. Epätoivo oli jo täyttää Rauhalinnan vanhan kreivin, vanhan\nkreivinnan ja vanhaksi tulevan neiti Beatan.\n\nTulipa viimein pitäjään apulaiseksi nuori, vasta Porvoosta päässyt,\npappismies. Hänen ulkonäköänsä minun ei tarvitse erittäin ruveta\nkuvaamaan. Hän oli aivan sennäköinen kuin nuoret apulaispapit\ntavallisesti ovat: kalpeat kasvot, sileäksi kammattu vaalea tukka,\nsilmälasit, musta nuttu, valkea huivi ja musta huopahattu. Hän rupesi\nkäymään Rauhalinnassa, ja mitä useammin hän siellä kävi, sitä useammin\nhän katseli Beataa. Kotiin tultuaan pastori laski kätensä sydämmelleen\nja kysäsi: \"olenko rakastunut?\" Mutta sydän ei vielä sykähtänyt mitään\nvastaukseksi. Kerran -- vuosi oli jo kulunut -- oli hän ollut\nRauhalinnassa, jossa Beata jälleen oli soitellut Meyerbeerin\nHugenotteja ja ollut hänen mielestään tavattoman lempeä. Kun nuori\npastori nyt kotia tultuaan tapansa mukaan laski kätensä sydämelleen ja\noikein hartaasti kysäsi: \"olenko rakastunut?\" -- niin jopa sykähti\nsydän, ja sitten se sykähti toisen kerran ja sitten vielä ja sitten ei\nsykkinästä loppua tullutkaan: nuori sielunpaimen oli rakastunut\nkultakutriseen Beatriceen. Nuori pappismies, niinkuin näkyy, ei ollut\nmikään esteetillisesti sivistynyt mies.\n\nSiitä pitäin kävi hän hyvin usein Rauhalinnassa, jossa vieraanvaraisuus\noli sanomattoman suuri, niinkuin Suomessa tapana on ollut maailman\nalusta. Hän puheli Beatalle paljon kaunista ja käänsi aina puhettansa\nrakkauteen. Beata tuon huomattuaan loi aina silmänsä neitsyeellisessä\nkainoudessa maahan ja sanoi:\n\n-- \"No, mutta herra pastori!\"\n\nJa herra pastori riemuitsi ja neiti Beata riemuitsi myöskin. Hän oli\ntosin toivonut itselleen ensin kreivi Albrechtia, sitten vapaherra\nFritziä, sitten aatelismies Ruprechtia, mutta kun nämä toiveet eivät\nolleet toteutuneet, niin rupesi hän huomaamaan nuoren papin olennossa\npaljon hyvää, ja pastorinrouvan elämä alkoi haamoittaa hänen silmissään\nvarsin viehättävältä, ja kun hän sitten noin sattumalta muisti\ntäyttävänsä pian 30 vuotta, niin nuori pastori näytti vielä paremmalta\nja pastorinrouvana-olo vielä viehättävämmältä.\n\nKreivinna huomasi pian heidän sydämmiensä tilan, ja ken voi semmoista\ntarkemmin huomata kuin mamma, joka toivoo saada polvillansa hypittää\npieniä enkeleitä lapsensa lapsen haamussa? Hän oli kyllä ensin hänkin\ntoivonut aatelisia syitä enkelihypitykseen, mutta nytpä huomasi hurskas\nkreivinna, että sanan julistajalla ja enkelillä on hyvin paljon\nlikeistä yhteyttä. Senvuoksi hän nyt kaikin mokomin halusi, että\npastori ja kultakutrinen Beatrice mitä pikemmin astuisivat alttarin\neteen ja sitten -- Herra siunatkoon niitä pieniä enkeleitä!\n\nViikon perästä pastori tuli jälleen. Kaunis oli syksyinen ilta, tähdet\ntuikkivat taivaalla, ja pastori istahti Beatan kanssa jasmiini-majaan.\nPastori nosti viimein kätensä ylös ja lausui:\n\n-- \"Neiti Beata!\"\n\n-- \"Herra pastori!\"\n\n-- \"Minä katselen noita tähtiä.\"\n\n-- \"Ja minä katselen myös.\"\n\n-- \"Ja minä ajattelen, miks'ei minun nimeni ole Beatus.\"\n\n-- \"Miksi niin? Teidän nimenne on Moses, ja se on hyvin kaunis,\" sanoi\nneiti.\n\n-- \"Kiitos! Mutta Beatus merkitsee: autuas. Minä tahtoisin olla\nautuas!\"\n\n-- \"Kuinka ihana ajatus!\"\n\n-- \"Niin! Ja Beata merkitsee myös: autuas. Ja silloin taivaan tähdet\nnäkisivät tässä kaksi autuasta ihmistä.\"\n\n-- \"Voiko autuaita olla maan päällä?\"\n\n-- \"Voi kyllä, kun rakkaus heidän sydämmensä sitoo.\"\n\n-- \"No, mutta herra pastori!\"\n\n-- \"Niin, neiti; autuuden esimakua tunnen aina, kun olen\nläheisyydessänne, ja autuas olisinkin, jos -- --\"\n\n-- \"Jos!?\"\n\n-- \"Jos teidän sydämmessänne olisi samoja tunteita minua kohtaan kuin\nminun sydän parassani on teitä kohtaan, neiti Beata.\"\n\nNeiti ei vastannut, hän vain nypli hyppysillään kukkasta kädessään, ja\nnyt vasta hänen mielessään oikein ihanalta näyttikin tulevaisuus papin\nrouvana.\n\n-- \"Beata, sinä et vastaa!\" kuiskasi pastori kotvasen kuluttua ja otti\nneitoa kädestä.\n\n-- \"Beatus! Mitä vastaisin enää?\" kuiskasi neiti, ottamatta kättään\npois.\n\n-- \"Minä uskallan siis toivoa, että taivaan tähdet näkevät tällä\nhetkellä -- -- --\"\n\n-- \"Kaksi autuasta!\"\n\n-- \"Amen!\" sanoi eräs ääni heidän takanaan. Sen sanoi Rauhalinnan vanha\nkreivinna, joka aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiini-majaa ja aivan\nsattumalta kuullut heidän puheensa.\n\nJa sinä hetkenä kaksi autuasta olentoa vannoivat toisillensa ikuisen\nrakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha kreivinna ja\ntaivaan kirkkaat tähdet.\n\nNiin, rakkaus oli tunnustettu molemmin puolin ja vahvistettu kreivinnan\n\"amen\" sanalla, mutta \"pamaus\" puuttui vielä; se piti saataman\nRauhalinnan vanhalta kreiviltä, ja -- sitä pamausta!\n\n-- \"Ei, ei, ja tuhat kertaa ei,\" sanoi vanha kreivi, kuultuaan\nrouvaltaan koko asian. \"Min'en salli mitään _mesalliance'a_, minä.\"\n\n-- \"Mutta pastorihan on oikein hyvä mies. Hän on nuori, hän on\nsivistynyt, hän on oppinut, hän on...\" ja nyt luetteli kreivinna\nsemmoisen rekisterin pastorin hyvistä avuista, että itse pastorikin\nolisi ihmetellyt,\n\n-- \"Mutta vaikka hän olisi vielä enempi ja vielä sitäkin enempi, niin\nhän on pappi ja torpan poika, _Mon Dieu_, kun ajattelen, mitä\nsanoisivat sukulaisemme!\"\n\n-- \"Mutta, _Michel_, muista toki, että Beatrice, näin meidän kesken\nsanoen, on,\" -- kreivinna katsahti ympärilleen, eikö muka kuka\nkuuntelisi -- \"kohta 30 vuotta vanha.\"\n\n-- \"Vaikka 90!\" kiljasi kreivi. \"Minä vaan en salli, että tyttärestäni\ntulisi nunna.\"\n\n-- \"Nunna!?\"\n\n-- \"Niin, nunna jonkun pastorin kanssa.\"\n\n-- \"No mutta, _Michel_! Mieheensä kiinni-sidottu vaimo ja nunna: --\nmikä eroitus!\"\n\n-- \"_Amelie_, sinä saatat kärsimykseni katkeamaan! Viimeinen sanani on:\ntuosta liitosta ei tule mitään.\" Ja kreivi raapasi päätään oikein\nvihoissaan, niin että peruukki siirtyi toiselle korvalle. Oikein\naviollisella rakkaudella kreivinna korjasi sen entiselle asemalle ja\nsanoi:\n\n-- \"Minä jätän siis lapsemme onnen sinun käteesi. Pastori tulee\npiakkoin itse puhumaan asiasta, Mieti tarkoin, mitä teet,\" Kreivinna\nmeni.\n\nKohta senjälkeen ilmoitti palvelija kreiville pastorin tuloa.\n\n-- \"Pyydä sisään,\" käski kreivi.\n\nJa sisään astui pastori, kasvot entistä vaaleampina, ja luultavasti\nsiitä syystä näytti nuttukin mustemmalta. Arka hän oli luonnostaankin,\ntuo nuori apulainen; kummakos olikaan, että hän, tullessaan pyytämään\nylpeältä kreiviltä hänen tytärtänsä, hieman vavahteli pelosta.\n\nKreivi pyysi istumaan.\n\nPastori istui, pyöritellen uutta huopahattuansa, uskaltamatta sanaakaan\nvirkkaa, ja mitä enemmin hän hattuansa pyöritteli, sitä enemmin\nsekaantuivat hänen ajatuksensa; hän ei muistanut kuolemakseenkaan,\nmillä sanoilla hänen piti alkaman puheensa.\n\n-- \"Kuinka voitte, herra pastori?\" kysyi viimein kreivi kohteliaasti.\n\n-- \"Kiitos! kyllä minä voin hyvin, se tahtoo sanoa minä en voi yhtään\nhyvin, se tahtoo sanoa minä voisin oikein hyvin, jos minä voisin...\" ja\nnyt hän sekaantui taas ja pudotti maahan uuden huopahattunsa.\n\n-- \"Olettepa hajamielinen tänään.\"\n\n-- \"Niin, minun ilmoituksessani on sydän, se tahtoo sanoa minun\nsydämmessäni on ... ymmärrättehän, herra kreivi?\"\n\n-- \"Ymmärrän. Se tahtoo sanoa, minä en ymmärrä ollenkaan. Mutta jos\nteillä on jotain sanomista, niin olkaa hyvä ja puhukaa rohkeasti vaan,\nherra pastori,\" sanoi kreivi ystävällisesti.\n\nTämä rohkasi nuoren sielunpaimenen mieltä ja hän alkoi:\n\n-- \"Herra kreivi! Paavali sanoo: parempi on...\"\n\n-- \"Niin, kyllä hän sanoo niin.\"\n\n-- \"Kuinka? Tiedättekö te, mitä Paavali sanoo?\"\n\n-- \"En tiedä tarkoin, mitä Paavali sanoo, mutta minä arvaan, mitä Moses\ntahtoo sanoa Paavalin sanoilla. Kreivinna on puhunut minulle kaikki.\"\n\nVoi kuinka iloinen oli nyt pastori, kun kuuli tehtävänsä jo tehdyksi!\nTuntui hänestä kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Koko\nviime yön hän oli viettänyt unetta, ajatellen vaan, mitenkä saisi\nasiansa oikein esitellyksi. Ja nyt oli jo kreiville koko asia tunnettu;\nkreivinna oli siis käynyt miestänsä ennakolta valmistamassa: tuo hyvä\nkreivinna, joka oli todistanut jasmiini-majassa kahden autuaan sielun\nrakkauden! Nyt oli pastori rohkea.\n\nHän nousi ylös ja virkkoi:\n\n-- \"Herra kreivi! Te tiedätte siis, että minä rakastan neiti Beataa;\nminä halajan häntä aviopuolisokseni ja minä halajan...\"\n\n-- \"Mutta minä -- suokaa anteeksi -- en halaja,\" tiuskasi kreivi.\n\nJa nyt oli pastorin rohkeus jälleen haihtunut, kun hän näin äkki\narvaamatta kuuli tuon sanan; haihtunut oli rohkeus, ja uusi huopahattu\noli jälleen maassa.\n\n-- \"Herra kreivi, minä en ymmärrä oikein...\"\n\n-- \"Vai niin? Ettekö ymmärrä sitä, että isän tahto vaikuttaa asiassa\njotakin ja että minä paneudun vastaan teidän ja Beatan naimista?\"\n\n-- \"Mutta mistä syystä?\" kysäsi pastori ihmetellen, \"vaimonhan pitää\nluopuman isästä ja äidistä ja mieheen kiinni sidottu oleman!\"\n\n-- \"Mutta suutarin pitää pysyä lestissänsä.\"\n\n-- \"Jassoo!!\" sanoi pastori. Hänellä ei ollut tapana sanoa tuota sanaa,\nmutta milloin hän sen sanoi, silloin oli jotain merkillistä tapahtunut.\nHän oli toivonut saada omakseen naisen, jota hän rakasti, hän oli viime\nyönä sielunsa silmillä nähnyt kauniin perhekuvan, hän oli nähnyt\nprovastin hyviä tuloja ja pullean provastinnan ja pulleaposkisia\nprovastin-alkuja, yhden, kaksi, kolme ja neljäkin ja kukaties kuinka\nsuuren siunauksen; kreivin ystävällisyys oli vielä enemmin rohaissut\nhäntä ja -- nyt oli kaikki kumossa. Senvuoksi hän vielä kerran sanoi\nhyvin painavasti:\n\n-- \"Jassoo!! Nyt ymmärrän syyn kieltoonne. Voikaa hyvin, herra kreivi!\"\nJa sen sanottuaan pastori meni, mutta ovelta hän kääntyi takaisin, hän\noli näet unohtanut uuden huopahattunsa lattialle ja ovessa hän vielä\nsanoi itsekseen:\n\n-- \"Jassoo!!!\"\n\nKuinka kauan pastori lie surrut ensimmäistä rakkauttaan, sitä en tiedä.\nMutta sen vaan tiedän, että hän piakkoin muutettiin toiseen pitäjään --\nniinkuin apulaisia tavallisesti muutellaan, luultavasti sentähden, että\nhe oppisivat tuntemaan Suomenmaata, jonka maantietoa he eivät ole\nennättäneet heprean-kielen tähden lukea sittenkuin koulussa. Sen\nmyöskin tiedän, että hänellä oli vielä kerran tilaisuus sanoa\njassoo. Uudessa pitäjässä hän nimittäin rakastui -- ja nyt kauniit\nlukijattareni oikein kuorissa veisaavat: voi noita miehiä! -- rakastui\nerään kauppiaan tyttäreen. Myöntymyksen sai hän kohta neidolta\nitseltään. Isän luo mennessään oli hän, nyt jo kokenut mies, hyvin\nrohkea ja oli varustanut oikein mahtipontisen puheen. Mutta tuskin oli\nhän ennättänyt sanoa vähän sinnepäinkään, niin isä lankesi hänen\nkaulaansa ja riemuissaan huudahti: -- \"Ottakaa hänet, hyvä pastori,\nottakaa Herran nimeen!\"\n\nJa tämä vastustelemattomuus kummastutti pastoria, näissä asioissa\nkokenutta miestä, niin kovin, että hän lausui sangen painavasti:\n\n-- \"Jassoo!\"\n\nJa sitten hän nai ja oli onnellinen, ja kaikki entiset unelmat\nprovastin tuloista, pulleasta provastinnasta, pulleaposkisista\nprovastin-aluista j.n.e. toteutuivat.\n\nMutta miten kävi Rauhalinnassa? Beata suri kauan, kun taaskin hänen\ntoivonsa oli mennyt; kreivinna suri myös, kun enkelit jäivät\nhypittämättä, ja kreivi oli pahoillaan, että joku pastori oli ollut\nvähällä tulla hänen vävykseen. Mutta aatelista ei kuulunut, ja Beata\noli jo 30 vuotta vanha. Epätoivo rupesi taas valloittamaaan, mutta --\nah! niinkuin taivaasta pudonnut enkeli tuli nyt pitäjään muuan nuori\nparoni Alfons, joka oli perinyt huononpäiväisen maatilan täällä. Tämä\nAlfons herra oli ollut monta vuotta ulkomailla ja saanut siellä\nkaikenlaisia valistuneita käsityksiä kaikenlaisista valistuneista\nasioista. Hänen maatilansa oli huono, se piti siis saataman paremmalle\nkannalle. Mutta mistä varoja? Luottamusta hänellä ei ollut, tilaan ei\nkukaan kiinnikettä olisi ottanut? Tuosta pulasta pelastivat hänet\nulkomailla saamansa valistuneet käsitykset: hän päätti naida. Rikas\nmorsian kun oli tarjona Rauhalinnassa, teki kreivi itsensä tutuksi\ntaloon, ja pian sai hän valloitetuiksi kaikkien sydämmet puoleensa,\nensin kreivinnan, sitten kreivin ja sitten Beatan. Hän oli kaunis mies,\nosasi puhua niin paljon kaunista ulkomailta, hänellä oli kaunis\nbarytoni-ääni ja hän soitti Meyerbeerin Hugenottejakin oikein\nkauniisti. Entäs hänen käytöksensä? Kreivinna sanoi, että hän on koko\nmies täynnä noblessia ja elegansia ja että hän on spirituelli ja --\nsanalla sanoen hän oli gentleman. Ja kun he sitten noin illalla\nsoittivat Beatan kanssa Hugenotteja _à quatre mains_, ja kun paroni\ntuon tuostakin loi Beataan katseen täynnä ihastusta, ja kun hänen\nsydämmestään pääsi syvä huokaus, silloin kreivinna ja kreivi, istuen\nsohvalla, katsahtivat toisiinsa säihkyvin silmin.\n\n-- \"Hän on _charmant_,\" kuiskasi kreivinna.\n\n-- _\"Charmant_!\" kuiskasi kreivi.\n\nJa sitten he vielä yhdessä kuiskasivat:\n\n-- \"Oikein _charmant_!\"\n\nJa niin tuli kerran kaunis ilta. Tähdet tuikkivat taaskin taivaalla;\nparoni ja Beata istuivat jasmiinimajassa kahdenkesken. Ja siinä puheli\nparoni kauan aikaa hyvin kauniisti. Viimein hän lausui:\n\n-- \"Ihana Beatrice! Usein olen kysynyt itseltäni, miksi elän vielä,\nmiks'en kuollut etelämaan hekumalliseen ihanuuteen tahi miks'en kuollut\ntaistellessani Algerian tiikerien kanssa. Miksi säästi minua kohtalo ja\nviskasi minut tänne kylmään Pohjolaan? Ja minä olen saanut viimeinkin\nvastauksen. Täällä kylmässä Pohjolassa olen löytänyt palavimman\nrakkauteni esineen. Neiti\" -- ja nyt laskeutui paroni polvillensa --\n\"minä rakastan teitä, niinkuin koskaan on voinut rakastaa nuorta\naatelisneitoa nuori aatelismies, joka\" ... paroni yritti sanoa: joka on\nsaanut ulkomailla valistusta, mutta niin hän ei kumminkaan sanonut,\nvaan jatkoi: \"joka, nähtyänsä eteläisen ihanimpia kukkia, on täällä\nkylmässä Pohjolassa kumminkin löytänyt kukan, jonka rinnalla eteläisen\nihanuudet kalpenevat, vaalistuvat, raukeavat tyhjään. Neiti, siinä\nvilpitön rukoukseni; minä odotan mitä te siihen sanotte.\"\n\n-- \"Amen!\" huusi nyt kuin kerran ennenkin eräs ääni heidän takanaan. Se\noli kreivinna, joka taaskin aivan sattumalta oli lähestynyt\njasmiinimajaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.\n\n-- \"Amen!\" riemuitsi hän, \"niin sanoo tyttäreni, minä tiedän sen,\nvaikka hänen kainoutensa ei salli sen sanan tulla sydämmestä ulos, ja\n'amen' sanon minäkin!\"\n\nJa niin sitten lupasivat sillä hetkellä kaksi autuasta sielua\ntoisillensa ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan\nvanha kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.\n\nRakastuneet menivät sitten soittamaan Hugenotteja, mutta kreivinna,\nonnensa tunteiden ylenpalttisuudessa, riensi kreivin kammioon ja tuskin\noli oven saanut auki, niin jo huudahti:\n\n-- \"Michel! Michel!_ Sanothan sinäkin amen!\" ja kreivinna lankesi\nmiehensä kaulaan ja suuteli häntä, mitä ei ollut tehnyt 20:een vuoteen.\nKovin kummastui kreivi, keskeytettynä näin äkkiä. Hän pyykkäsi suutansa\nja oudostuneena kysyi:\n\n-- \"Pitääkö minun sanoman amen, ja mihin?\"\n\n-- \"Mihin? Siihen kauniisen rukoukseen!\"\n\n-- \"Herran tähden, _Amelie_, mitäs puhutkaan?\"\n\n-- \"No, voi, voi, kun et sinä ymmärrä! Tiedä sitten, että minä omilla\nkorvillani kuulin, kuinka kauniisti hän rukoili. Hän sanoi ensin,\nkuinka kuumassa etelän maassa on paljon tiikerejä ja jalopeuroja, ja\nkuinka siellä kasvoi daadeleja ja palmuja ja muita Afrikan kukkasia ja\nkuinka hän sitten oli tullut kylmään Pohjolaan, jossa oli niin lämmin\nja kaikista kauniimpia kukkia ja ... ja ... en minä osaa niin sanoa,\nkuinka kauniisti hän rukoili, ja sitten hän kysyi mitä hän siihen sanoo\nja hän sanoi amen ja minä sanoin amen ja sinun pitää myös sanoa amen.\"\n\nJo nyt Rauhalinnan vanha kreivi säikähti. Kaksi neljättäkymmentä\najast'aikaa oli hän elänyt Ameliensa kanssa onnellista avioelämää.\nKreivinna oli aina ollut niin lempeä ja hiljainen. Mutta nyt äkkiä hän\noli läähättäen tullut suutelemaan miestänsä, ja hänen silmänsä paloivat\nniin kummallisesti ja tuo sekanainen puhe -- huh! Kreivin mielessä\nheräsi hirveä ajatus: olisiko rakas Amelie yht'äkkiä tullut hupsuksi?\nKreivi hyppäsi tuoliltaan, hän vapisi, hänen silmissään musteni; hän\ntarttui päähänsä molemmin käsin ja jupisi itsekseen:\n\n-- \"Mitäs tämä nyt merkitsee? Tiikerit ja jalopeurat ... Afrikan\nkukkaset ... Pohjolan kylmä lämmin ... ja hän rukoili ja hän kysyi ja\nhän sanoi amen ja hän sanoi amen ja minun pitää sanoa amen... _Amelie_,\nkuinkahan on sinun laitasi taikka kuinkahan on minun laitani, mutta\njompikumpi on meistä hullu.\"\n\n-- \"Ei, ei, me olemme molemmat hulluja ja pelkästä ilosta; ah, jos sinä\nvaan olisit kuullut...\"\n\n-- \"Mutta selitä, hyvä ihminen, mikä sinun on!\"\n\n-- \"Olenhan jo tuhat kertaa kahden minuutin kuluessa sanonut, että tuo\n_charmant_ Alfons on tunnustanut rakkautensa!\"\n\n-- \"Sinulleko?\" ja taas musteni kreivin silmissä.\n\n-- \"_Michel_, sinä olet sukkela tän'iltana. Salli minun vielä suudella\nsinua! Beatricelle hän sen tunnusti, Beatricelle!\"\n\nNyt ymmärsi kreivi asian.\n\n-- \"Huh!\" huokasi hän helpommin. \"Minä luulin taivas tiesi mitä\ntapahtuneeksi.\"\n\n-- \"Sanothan amen?\"\n\n-- \"Olen valmis antamaan lapseni tuolle kunnon miehelle; mutta hän\ntulkoon tekemään formaalisen pyynnön.\"\n\nJa huomenna paroni teki sen. Hän pyysi kreiviltä sanomattoman suurta\nonnea itsellensä, saada ihanan Beatricen käden, Beatricen, joka oli\nhänen sielunsa pyhyys j.n.e. j.n.e.\n\n-- \"Herra paroni!\" sanoi kreivi juhlallisesti. \"Te tahdotte ryöstää\npois minulta vanhain päivieni ilon, ainoan riemun, mun Beatrice\nlapseni. Minun pitäisi oikeastaan kysymän teiltä: rakastatteko\nvilpittömästi lastani? Mutta minä tunnen teidät kunnon mieheksi ja\nsenvuoksi en minä sitä kysy.\"\n\n-- \"Hyvä on, kun et kysy,\" ajatteli paroni, mutta ääneensä sanoi hän:\n\"Teidän hyvä ajatuksenne minusta on kallis aarre minulle.\"\n\nJa he puristivat toistensa kättä, tuleva appi ja tuleva vävy.\n\nEnnenkuin he saliin läksivät, meni kreivi pöydän ääreen ottaakseen\nnuuskarasiaansa. Samassa lankesivat hänen silmänsä eräälle kirjalle,\njonka selässä oli kultakirjaimilla: \"Molière.\" Kreivi pysähtyi ja\nlienee saanut jonkun äkkinäisen ajatuksen, sillä hän jäi seisomaan\npaikalleen, eikä aikaakaan, niin nousi hymy hänen huulillensa, hänen\nsilmänsä välähtelivät, hän napsautti sormiansa ja lausuen: \"tämä on\nihanata!\" läksi paronin kanssa saliin.\n\nSiellä hän yhdisti sitten Beatan ja paronin kädet ja piti pienen\npuheen. Vanha kreivi oli liikutettu ja hän olisi mielellään lausunut\njotakin jumalista tahi jonkun virren värssyn. Hän kyllä kävi kirkossa,\nniinkuin kreiveillä meidän maassa on tapana, mutta nyt niinkuin\nihmeeksi hän ei muistanut muuta kuin: \"Maa suur' ja avara, ja kaikk'\nsen tavara.\" Mutta se ei nyt oikein olisi sopinut. Lopuksi kreivi\nlausui:\n\n-- \"Lapset, te olette nyt kihlatut, mutta teidän kihlauksenne\npidämme kumminkin vielä salassa. Minussa on nimittäin herännyt kaunis\najatus. Minä tahdon valmistaa teille ja koko pitäjälle surpriisin,\nodottamattoman huvituksen. Se vaatii kumminkin aikaa; malttakaa siis\nvähän ja luvatkaa, ett'ette puhu kihlauksestanne mitään kellenkään.\"\n\nKaikki lupasivat sen.\n\nParin päivän perästä kumminkin kreivinna uskoi tämän asian\nkuiskuttamalla rouva A:lle, vaan ei kellenkään muulle. Parin päivän\nperästä kertoi rouva A. sen rouva B:lle, vaan ei kellenkään muulle.\nTämä taas teki samoin rouva C:lle, ja niin kulki asia suurena\nsalaisuutena rouvalta toiselle, kunnes koko pitäjän aatelinen\nrouva-aapelus oli läpikäyty.\n\nKului viikkoja, kului kuukausi, kaksi, jopa kolmekin, mutta kreivi ei\nvieläkään sallinut kihlajaisia viettää. Joka ilta istui hän lukittujen\novien takana hyvin myöhään saakka; kreivinna ei ollut utelias, mutta\nsattumalta hän kumminkin usein hiipi oven taakse ja pilkisti avaimen\nreiästä. Mutta kreivi oli, luultavasti myöskin sattumalta, tukkinut sen\npuumulilla sisästä päin, niin ett'ei näkynyt mitään. Tuo nyt oli\nharmillista! Kreivinna kuunteli, hengitystään pidättäen, mutta ei\nkuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja paperin kahimisesta. Ja kun\nkreivinna joskus illalla käänsi puhetta sinne päin ja tiedusteli\nmieheltään asiaa, silloin tämä hyvin salaisena virkkoi:\n\n-- \"Kärsimystä! Minä valmistan surpriisiä!\"\n\nVihdoin ruvettiin pitäjässä jo vähitellen epäilemään koko asiasta.\nNaurahdeltiin Rauhalinnan \"tulevalle surpriisille, josta ei tule\nmitään\" j.n.e.\n\nViisi kuukauta oli ummelleen kulunut, niin eräänä aamuna tuli kreivi\naamias-pöytään erinomaisen iloisena. Hän hymyili, hän tervehti\nrouvaansa sanomattoman lempeästi, hän suuteli tytärtänsä otsaan ja,\npitäen kultakutrista päätä käsissänsä, sanoi:\n\n-- \"Mun oma lapseni! Pian loppuu odottamisen aika, sillä surpriisi,\njota olen valmistanut, on jo...\"\n\n-- \"Valmis!\" riemuitsivat kuorissa mamma ja kultakutrinen Beata.\n\n-- \"Puoleksi jo!\" sanoi kreivi riemuiten.\n\n-- \"Hm!\" sanoi kreivinna, ja Beata sanoi myöskin:\n\n-- \"Hui!\"\n\n-- \"Niin, se on puoleksi jo valmiina, ja toivon sen piakkoin saavani\naivan loppuun. Mutta minun on ensin pariksi päiväksi mentävä kaupunkiin\nsitä varten. Minä lähden jo tänään. Sylvester seuratkoon minua.\"\n\nJa pian läksi kreivi kaupunkiin Sylvesterin kanssa.\n\nMutta kuka oli tämä Sylvester, jota ei edes karahteerattu millään\nkunnianimellä, vaan sanottiin noin vaan yksinkertaisesti: Sylvester?\nHän oli kreivin kamaripalvelija, parran-ajaja, vouti, asiamies,\nviinikellarin päällikkö, sanalla sanoen factotumi. Sylvester oli vanha\nuskollinen palvelija, ja sen vuoksi kreivi aina otti hänet mukaansa\nmatkoille, sillä hän osasi aina kaikesta hyvin huolen pitää. Sylvester\noli vanha ukko, noin 60:n iässä, mutta erinomaisen ketterä vielä. Pieni\nhän oli kasvultaan, peräti pieni, pienet oli hänellä silmät, pieni oli\npää, pienet kädet ja jalat; ihmiset sanoivat, että hänen älynsäkin on\npieni, mutta se oli vaan pelkkää parjausta. Kaikki oli miehessä pientä,\npaitsi nenä, joka oli niin iso ja paksu, ett'en oikein osaa sanoakaan\nkuinka iso ja paksu se oli. Kaiken isoutensa ja paksuutensa lisäksi se\nvielä oli tumman punainen. Ihmiset sanoivat sen tulleen punaiseksi\nviinan juomisesta, Sylvester kun muka oli kreivin viinikellarin\npäällikkö, mutta se oli pelkkää parjausta sekin. Päinvastoin hän piti\noikein tarkan huolen isäntänsä viinistä. Joka päivä hän kävi kellarissa\nkumminkin kolme kertaa katsomassa, oliko kaikki niin kuin olla piti.\nMutta ihmeellistä: vaikka hän niin uutteraan siellä kävi, hän ei voinut\nestää rottia särkemästä viinipulloja; joka viikko meni niitä rikki pari\nkolme kappaletta. Ja oikein sydämmen surulla Sylvester, antaessaan joka\nkuukausi tiliä viinikellarista, valitti herrallensa:\n\n-- \"Armollinen herra, kaikki on hyvin, mutta rotat ovat taas särkeneet\n20 putelia; oikein minua kummastuttaa se rottain voima.\"\n\nKreivi ei voinut olla nauramatta tuolle rottain voimalle, jonka hän\nhyvin ymmärsi. Mutta mitä huoli rikas kreivi muutamista kymmenistä\nputeleista? Kaikessa muussa tiesi hän Sylvesterin olevan oikein\nesimerkillisen palvelijan. Leikillään hän kumminkin virkkoi:\n\n-- \"Pane sinä pyydyksiä niille hitoille.\"\n\n-- \"Olen pannut, armollinen herra; mutta ne mahtaa olla hirmuisia\nrottia, kun eivät käy satimeenkaan, pulloja särkevät vaan, niin että on\noikein kauheata.\"\n\nNiin uskollinen viininvartija oli Sylvester, mutta mitäs tehdä, kun\nkellarissa oli niin pahoja rottia!\n\nSylvesterin nenä oli tunnettu ympäri koko pitäjän, ei ainoastaan\npunaisuuden, vaan myös aivastamisen tähden. Harvoin tosin Sylvester\naivasti, mutta -- herrainen aika sitä aivastusta! Ensin rupesi nenä\njuureltansa vähän värähtelemään hienoin värein, ne uudistuivat ja\ntiheytyivät; vähitellen mutistui suukin, silmät menivät kiinni ja koko\nSylvester oli niin happamen näköinen kuin etikasta nostettu kurkku.\nTässä asemassa oli hänen naamansa hetkisen, vaan sitten alkoi tuo\njättiläinen ihmisellisten nenäin seassa kohota ylöspäin, verkalleen,\nverkalleen, kunnes ei koko pienestä päästä näkynyt muuta kuin tuo\nnenällinen jättiläinen. Pieni nykäys vielä, ja sitten kuului räjähdys\nhirveä ja sitten semmoinen \"peräkaneeti\" \"haa-ah!\" Tämä räjähdys oli\nniin kova, että kun kreivinna ensi kerran sen kuuli, niin hän pyörtyi\nja olisi kenties kauankin ollut pyörryksissä, mutta kohta aivasti\nSylvester jälleen ja kreivinna heräsi. Ja heräähän sitä semmoisesta.\n\nNiinkuin sanottu, kreivi läksi kaupunkiin ja otti Sylvesterin mukaansa,\nja Sylvester läksi hänen kanssaan ja otti mukaansa kaikki pienuudet ja\nison nenänsä, joka oli niin tumman punainen ja joka aivasti niin\nmerkillisen kovaa.\n\nMitä asiaa oli kreivillä kaupunkiin? Hän oli näet tänä-aamuna tulleista\nsanomalehdistä lukenut, että Suomalainen Teateri oli tullut läheiseen\nkaupunkiin. Tuon luettuansa oli kreivi lausunut: \"Tämä tulee kuin\ntaivaasta!\" ja päättänyt paikalla lähteä matkalle. Kaupungissa hän oli\nkaksi päivää ja istui innokkaimpana kuulijana ja innokkaimpana\ntaputtajana teaterissa. Hän tutustui regissöörin kanssa ja tiedusteli\nhäneltä tarkoin kaikenlaisia asioita. Kutsuipa hän koko teaterin\njäsenet pulskiin pitoihin ja tilasi teaterin osakkeita 20 kappaletta.\n\nLopuksi hän vielä pyysi regissöörin luokseen majapaikkaansa ja siellä\nhe juttelivat milt'ei aamuun asti. Suurimmalla ystävällisyydellä\nsaattoi kreivi viimein vieraansa pois ja oli niin iloinen, että kun\nSylvester tuli auttamaan häntä riisumassa, taputti kreivi häntä olalle\nja sanoi:\n\n-- \"Sinä vanha, uskollinen Sylvester.\"\n\n-- \"Armollinen herra!\"\n\n-- \"Tähän asti ovat rotat särkeneet viinipulloja...\"\n\n-- \"Oikein kauheasti.\"\n\n-- \"Eivätkä mene satimees?\"\n\n-- \"Ei, jos halkeais!\"\n\n-- \"Särje sinä tästä puolin itse jo ennakolta pari putelia, niin\nehk'eivät rotat enää särje.\"\n\n-- \"Jaa, mutta kenties se auttais!\"\n\n-- \"Auttaa varmaan.\" Ja kreivi nauroi oikein sydämmen pohjasta ja\nlisäsi:\n\n-- \"Sinä vanha, uskollinen Sylvester!\"\n\nKreivillä oli lysti ja Sylvesterillä oli lysti. Mutta kaikkein lystintä\noli regissöörillä. Mikä häntä nauratti? Niin, kukas sen tietää, mikä\nniitä herroja naurattaa, ne ovat jo sellaista nauravaa väkeä. Mutta\nerinomaisen pilkalliselta vaan hänen naurunsa näytti.\n\nVaan koittipa viimeinkin merkillinen päivä Rauhalinnan kreivilliseen\ntaloon. Koko viime yön oli lampun nähty palavan kreivin kammiossa.\nAamulla hän oli kutsuttanut luokseen Sylvesterin ja käskenyt hänen\npaikalla mennä kutsumaan paroni Alfonsia.\n\nAlfonsin tultua kutsui kreivi saliin kreivinnan, Beatan, Alfonsin ja\nSylvesterin.\n\n-- \"Lapset,\" lausui hän juhlallisesti, \"nyt on surpriisi viimeinkin\nvalmis.\" Niin lausui kreivi ja katsahti ylpeällä riemulla läsnäoleviin,\nminkä vaikutuksen se muka tekisi heihin.\n\nKreivinna huokasi:\n\n-- \"No viimeinkin!\"\n\nBeata sanoi:\n\n-- \"Armas _papan_!\"\n\nParoni Alfons ei tiennyt oikein mitä sanoa. Surpriisin odottaminen ei\nollut hänestä tuntunut yhtään ikävältä. Hän oli saanut kreiviltä,\ntulevalta apeltaan, runsaasti varoja lainan nimellä, oli pannut\nmaatilansa hyvään kuntoon ja arveli -- ulkomailla saamainsa\nvalistuneiden käsitysten mukaan -- sopivaksi, että surpriisi viipyisi\nvaikka hyvinkin kauan ja vaikka vielä sitäkin kauemmin. Mutta nyt näkyi\nasiasta kumminkin loppu tulevan, sen ilmoitti kreivin sana. Paroni\najatteli ensin, ett'ei hän sanoisi mitään, mutta kohteliaisuudesta hän\nvirkkoi, kumartaen:\n\n-- \"Mikä onni!\"\n\nSylvester avasi silmänsä suuriksi, niin suuriksi kuin vaan pienuus\nsalli, ja sanoi hyvin painavasti:\n\n-- \"Soo-o!\"\n\nKreivi katseli sanojensa vaikutusta ja varmemmaksi vakuudeksi sanoi\nuudestaan:\n\n-- \"Niin, nyt on surpriisi valmis!\"\n\nJa sitten hän sanoi sen vielä kerran.\n\nNyt vasta ryhtyi hän selittämään koko asian. Samana päivänä, jolloin\nhän oli suostunut Alfonsin formaaliseen pyyntöön, oli hänessä herännyt\najatus, viettää ainoan lapsensa, tuon kultakutrisen Beatricen,\nkihlajaiset jollakin erinomaisella tavalla. Hän oli huomannut Molière'n\npöydällänsä ja siitä oli hänen mieleensä iskenyt toimittaa _näytelmä_\nkihlajaispäiväksi. Ja sitten oli kreivi ruvennut haeskelemaan sopivaa\nkappaletta, vaan viimein tullut siihen päätökseen, että hän itse\nkirjoittaisi sopivan näytelmän. Hän kun oli sen saanut melkein\nvalmiiksi, niin oli Suomalainen Teateri tullut läheiseen kaupunkiin.\nSinne piti kreivin mennä saamaan \"inspirationia\" ja tiedustelemaan\nregissööriltä, miten paraiten saisi seuranäytelmän pidetyksi. Ja nyt se\noli -- valmis! Kreivi oli kirjoittanut näytelmän. Määrättynä päivänä\nkutsutaan koko pitäjän aatelinen herrasväki pitoihin, joissa heitä\naivan _à propos_ kutsutaan näytelmää katsomaan. Osallisiksi näytelmään\ntulevat Beata ja Alfons, kreivi ja kreivinna sekä Sylvester, siis oman\ntalon väkeä vaan, jott'ei asia ennen aikojaan tulisi tietyksi. Näytelmä\nloppuu, niinkuin kaikki näytelmät, rakastuneiden yhtymisellä ja isän\nsiunauksella, mutta näytelmällisen siunauksen perästä astuu kreivi\nesille ja ilmoittaa, että tämä on todellinen kihlaus.\n\n-- \"Kuinka ihanata!\" sanoi Beata.\n\n-- \"Tämä on gigantillinen aate!\" huusi Alfons pathos'ella, siten jo\nosoittaen, että hänessä oli kyllä näyttelijän kykyä.\n\n-- \"_Michel_, sinussa on Meyerbeerin nero!\" lausui kreivinna.\n\nSylvester katsoi myöskin sopivaksi sanoa jotakin; hän lausui\njuhlallisesti:\n\n-- \"Totisesti, tämä on enempi kuin Meienpeer!\"\n\n-- \"Vaan, lapset,\" puuttui taas kreivi puheesen, \"aika rientää, meidän\ntäytyy kiirehtiä saada valmiiksi kaikki viikon kuluessa. Uusi liiteri\ntehdään väliaikaiseksi teateriksi.\"\n\n-- \"Jaa,\" tiesi Sylvester sanoa, \"me olemme jo palkanneet paraimmat\ntimpermannit.\" Hänellä oli tapana, niinkuin vanhoilla palvelijoilla\naina on, puhuen toimistansa, käyttää \"me\" sanaa, niinkuin he ja isäntä\nolisivat yksi ainoa eroittamaton persoona.\n\n-- \"Niin,\" jatkoi kreivi, \"ja Alfons, joka sanoo käyneensä\nmaalauskoulua Düsseldorff'issa, auttaa meitä maalaamaan dekorationeja.\nEikö niin?\"\n\n-- \"Mitä kernaimmin!\" sanoi Alfons ja koetti muistella, milloin\nihmeeksi ja kummaksi mokoma vale häneltä oli päässyt.\n\n-- \"Esiripussa tosin on vaikein asia,\" sanoi kreivi, \"mutta sen teemme\nsinisestä kankaasta ja liimaamme siihen kultatähtiä. Sehän on\n_superbe_!\"\n\n-- \"Ja sitä varten toimme me riisin kultapaperia kaupungista,\" sanoi\nSylvester ja pyyhkäsi nenällistä ihmettänsä.\n\n-- \"Mutta roolit, roolit,\" lausui Alfons: \"antakaa kirjoitettaviksi ne,\nminä menehdyn halusta saada uudistaa näyttelijätaidettani.\"\n\n-- \"Kuinka? Te olette siis pelanneet?\"\n\n-- \"Niin, vähäisessä seuranäytelmässä. Meitä oli Milanossa useampia\ntaideniekkoja ruhtinattaren Braganza Flagellinin luona. Siinä päätimme\npelata seuranäytelmää. Ja se onnistuikin vallan hyvin. Ruhtinatar itse\ntuli minua kiittämään; komplimentteja sain myös herttualta della\nCruttacellalta ynnä monelta muulta. Sanoivat minun pelanneen hyvin\nluonnollisesti.\"\n\n-- \"Mikä rooli teillä oli?\"\n\n-- \"Italialaisen bravon elikkä rosvon.\"\n\n-- \"Niinkö!\" kiljasi kreivi riemuissaan, \"sitten on kaikki\n_magnifique_! Teidän tulee nytkin pelata rosvoa.\"\n\n-- \"Ah!\" sanoi Sylvester ihastuneena; \"se sopii tosiaankin vallan\nverrattomasti, koska nuori herra pelaa niin luonnollisesti ryöväriä.\"\n\nYlenkatseellisen silmäyksen loi paroni Alfons mokomaan komplimentin\ntekijään, ja arveli itseksensä: \"vanha höperö.\"\n\n-- \"Minä en ole säästänyt aikaa enkä vaivoja, lapseni,\" lausui kreivi.\n\"Roolitkin olen itse kirjoittanut.\" Ja nyt hän antoi kullekin hänen\nroolinsa. Sylvester se kumminkin sai paksuimman pakan.\n\n-- \"Jaa, tämäkö minulle?\" kysyi hän säikähtyneenä, luullen, että hänen\ntulee lukea ulkoa koko tuo paksu kirja.\n\n-- \"Niin, sinun tulee olla nimittäin suflööri!\" -- Ja nyt selitti\nkreivi näytelmän sisällyksen.\n\nCrescentia (Beata) on ihana ruhtinatar, joka rakastaa sanomattomasti\nnuorta ruhtinasta Antoniota (Alfons). Mutta Antonio hänen mielestään on\nliian hempeä, hänessä ei muka ole sitä keskiajan ritarillisuutta, jota\nruhtinatar usein romaaneissa on ihaillut. Hän tekeytyy tahallansa\nkylmäkiskoiseksi sulhastansa kohtaan, herättääkseen vaan hänessä\nsuurempaa toimeliaisuutta. Kauan kestää sulhanen tätä, vaan viimeinkin\nhän arvaa ihanan ruhtinattaren tahdon. Hän selittää asian salaa\nmorsiamen vanhemmille ja vihkii heidät salaisuuteen. Hän nimittäin\ntahtoo kerrassaan poistaa morsiamestansa mokomat oikut. Heidän ja\nsulhasen yhteisestä sopimuksesta ilmoittavat vanhemmat eräänä päivänä\nmorsiamelle sen sanoman, että he, nähtyänsä Antonion leväperäisyyden,\novat päättäneet antaa hänelle kiellon. Ruhtinatar rukoilee hänen\npuolestansa, mutta vanhukset eivät peräydy. Pian sen jälkeen tapaa A.\nmorsiamensa yksinään. Hänkin on saanut tiedon vanhempain kiellosta ja\nnyt hän on aivan toinen ihminen. Nyt hän vasta osoittaa rakkautensa.\nVanhemmat ovat kieltäneet, mutta löytyyhän vielä keino jäljellä --\nkarata. Epätoivon riivaamana kysy hän, uskaltaisiko morsiamensa seurata\nhäntä. Haa! Kuinka ihanalta näyttää nyt neidon mielestä hän! Neito\nsuostuu, vavahtelevin sydämmin, ja ensi yönä he päättävät karata.\nSiihen loppuu ensimmäinen näytös.\n\nSeuraavassa näytöksessä ovat ruhtinas ja hänen morsiamensa synkässä\nmetsässä. Tuuli vinkuu ja ukkonen käy. Morsiamen mielestä tämä on aivan\nkuin romaanissa ja hänestä tuntuu ihanalta. Sulhanen sanoo kumminkin\nlähtevänsä katsomaan, eikö missään mökkiä näkyisi. Morsian jää\nyksiksensä. Häntä rupeaa kauhistuttamaan, sillä A. viipyy kauan.\nViimein kuuluu oksain rapina ja esiin tulee -- hirmuista! --\npartasuinen rosvo (sulhanen valevaatteissa.) Nyt vasta neitoselle hätä\nkäteen! Rosvo on oikein julma. Hän sanoo olevansa suuren rosvojoukon\npäällikkö. Hän sanoo mieltyneensä näin kauniisen impeen ja tahtovansa\nottaa hänet aviopuolisokseen. Neito yrittää huutamaan, vaan rosvo\nsanoo, että hänen maksaa vaan aivastaa, niin silloin tulee hänen\njoukkonsa, ja kuka takaa sitten miten neidon käy? Neito vaikenee, mutta\nkun rosvo tahtoo häntä suudella, rupeaa hän epätoivoissaan huutamaan.\nSilloin rosvo täyttää uhkauksensa, hän aivastaa, ja samalla astuu esiin\nmetsästä -- morsiamen vanhemmat; samalla myös rosvo heittää pois\nvalepukunsa ja seisoo katuvaisen morsiamensa edessä. Nyt lupaa morsian\nheittää pois mielestänsä kaikki ritarilliset oikut. Vanhemmat antavat\nsiunauksensa, ja siihen loppuu toinen näytös.\n\nMutta nyt ottaa isä (kreivi) rakastavien kädet ja julistaa kokouneelle\nyleisölle, että hänellä muka on ilo tosiaankin antaa siunauksensa\nparoni Alfonsille ja tyttärellensä Beatalle ja pyytää yleisön lähtemään\njälleen teaterista saliin ja juomaan siellä malja heidän onnekseen.\n\nSemmoinen oli näytelmän sisällys, ja kaikkien mielestä se oli ihana.\nSylvesteriltä oikein silmät vettyivät.\n\nJa tästä puolin oli Rauhalinnassa puuhaa. Harjoituksia oli useampia\nkertoja päivässä. Salvumiehet tekivät uudessa teaterissa näyttölavaa.\nAlfons maalaili dekorationeja, ja milloin toiset eivät oikein\nhyväksyneet hänen taideteoksiansa, silloin hän selitti tämän olevan\nDüsseldorffin koulun mukaista. Sylvester liimaili paperisia kultatähtiä\nsiniselle esirippukankaalle. Kreivinna ja Beata lukivat roolejansa ja\npitivät huolta puvuista.\n\nViikon kuluttua oli kaikki valmis. Airuet kulkivat ympäri pitäjän\nkunnioituksella kutsumassa koko pitäjän aatelista herrasväkeä tekemään\nRauhalinnalle sen kunnian, että kunnioittaisivat sitä läsnäolollansa\nensi keskiviikkona klo 8 illalla.\n\nSamana aamuna oli Rauhalinnassa pidetty viimeinen harjoitus ja kaikki\nkäynyt hyvin. Vielä oli vähän laittelemista, liiterin ulkoseinä\nkoristettiin lipuilla ja kuusilla; sisään tuotiin tuoleja ja penkkejä,\nseinille asetettiin kynttilöitä. Suflöörin koju päällystettiin\nharmaalla paperilla. Sylvester tahtoi siihenkin liimaista pari\nkultatähteä, se kun oli oleva hänen kunniasijansa, mutta ei sallittu.\nJa niin oli kello 7 aikana kaikki valmis. Odotettiin vieraita\nsykkivillä sydämmillä. Beata osasi roolinsa ulkoa; hän laitteli\npukuaan. Kreivinna kävi käskyjä antamassa. Alfons seisoi peilin edessä\nja koetteli asettua oikein sopivaan pathos-asemaan. Mutta kaikista\nrauhattomin oli Sylvester. Näytelmä taskussa käveli hän edestakaisin\nperheentuvassa ja jos joku palvelija tuli häneltä jotain kysymään,\nvastasi hän ylpeästi:\n\n-- \"Mene tiehes, tomppeli; minulla on tässä muutakin ajattelemista.\" Ja\ntuon tuostakin poikkesi hän viinikellariin särkemään pullollisen,\nennenkuin rotat sen tekisivät.\n\nVaan jo kuului aisakello lehtokujalta. Rengit hyppäsivät vastaan.\nKreivi ja kreivinna juhlapuvuissa tulivat kuistille ja saattoivat\nvieraansa sisään. Ensiksi tullut oli kreivi Kaarle, Rauhalinnan\nkreivin veli, rouvansa kanssa. Tämä Kaarle kreivi oli täysi\nvastakohta veljellensä. Suora mies hän oli, sanoi sanottavansa aina\nvilpistelemättä, usein sievistämättäkin. Nauru oli hänen huulillaan\naina, sillä hänen puheenpartensa oli: \"jok'ainoa naurettu hetki lisää\ntuuman elonlankaan.\" Sanottiin hänen olevan sivistystä vailla, ja\nsaattoi ollakin niin: kova oli hänellä ollut pää, hän ei ollut mitään\noppinut; mutta rautaruukkiansa hän hoiti miehen lailla, saneli alinomaa\nlystimäisyyksiä ja nauraa hohotteli. Ainoa vika hänessä oli se, että\nhän, maisteltuansa vähän liiemmäksi, meni vähän liiallisuuksiin\nlystimäisyyksillänsä. Usein saivat neitoset punastua hänen\nsukkeluuksilleen, joille hän tavallisesti itse nauroi kaikista enimmin;\nusein suututti hän pitäjän nuoria aatelisia, mutta kukaan ei voinut\nolla häneen kauan suutuksissa. Etiketistä hän ei tiennyt mitään; suoraa\noli hänessä kaikki. Tämä oli ensimmäinen vieras.\n\nHeti ensimmäisten tervehdysten jälkeen meni hän veljensä kanssa tämän\nkammioon, ja piippuun pannessaan sanoi kovasti ja naurusuin kuin\nainakin:\n\n-- \"Kuule, Mikko, mitä hullutuksia sinä taas olet aikonut? Mutta missäs\ntikut on? Ahaa, tuolla noin!\"\n\n-- \"Kuinka niin?\" kysyi veli.\n\n-- \"Niinpä niin! Teateriahan sinä aiot tänään pelata? Ei tule veikkonen\nmitään! Hiis, kuinka sinun piippusi on tukossa!\"\n\n-- \"Teateria? kuka niin sanoi?\"\n\n-- \"Minä.\"\n\n-- \"Mistäs sen tiedät?\"\n\n-- \"Tiedän, mitä koko pitäjä tietää; timpermannit kertoivat meidän\nruukkimiehille, ne minulle, minä muijalle, muija ystävälle ja yksi\nsanoo ystävälle, ystävä koko kylälle! Hahaha!\" ja Kaarle kreivi nauroi\nentiseen tapaansa. \"Mutta,\" lisäsi hän, \"käskepäs Sylvesterin tuoda\ntänne pullollinen hyvää Bordeaux'tasi. Käske tuoda tänne sinun\nkamariisi vaan, minä täällä hiljalleen sitä tyhjentelen. Hahaha! Mutta\nkas tuollahan Sylvester astuukin niin totisena, kuin ei olisi rotat\nsärkeneetkään tänään pulloja! Astu tänne sinä vanha, uskollinen\nSylvester, Rauhalinnan juomanlaskija! Käypäs mulle pullollinen vanhaa\nBordeaux'ta. Ei totta toisen kerran sinun nenäsi pienene ollenkaan!\" Ja\nKaarle kreivi kaikessa ystävällisyydessä napsautti hyppysillään\nSylvesterin nenälliseen ihmeesen. Kaarle kreivissä oli erinomainen halu\nnapsauttaa siihen joka kerta kuin vaan sen näki.\n\nSylvester ei rakastanut Kaarle kreiviä juuri noiden ystävällisyyksien\ntähden, jotka olivat liiankin käteen taikka oikeammin nenään tuntuvia.\nÄkäisenä toi hän viinipulloja useampiakin.\n\nRauhalinnan kreivi tunnusti nyt veljellensä näytelmän olevan tosiaankin\nhankkeissa ja pyysi veljensä olemaan tänä iltana jonkun aikaa isäntänä.\n\n-- \"Minnes sinua sitten viedään?\"\n\n-- \"Minun täytyy olla mukana näyttelemässä.\"\n\n-- \"Sinunko? Sinäkö vanhoilla päivilläsi kometiantiksi? Juokse\njärveen!\"\n\n-- \"Ei nyt juosta järveen eikä suohon!\" tiuskasi Rauhalinnan kreivi.\n\"Asia on nyt kerran niin, ja sinun pitää auttaa minua, jos olet veli!\"\n\n-- \"No, no, Mikko, älä suutu! ilmanhan minä vaan sanoa päläyttelen.\" Ja\nKaarle kreivi otti veljeänsä kaulasta, suuteli häntä ja sanoi: \"kyllä\nsinä olet hyvä mies, Mikko, mutta lapsi sinä olet. Vaan sano, missä\nvoin auttaa; sen teen kernaasti.\"\n\n-- \"Vieraiden kokoonnuttua katoamme me vähäksi aikaa, Amelie, Beata,\nAlfons ja minä. Me pelaamme, näet. Sylvesterillä lähetän tiedon,\nmilloin kaikki on valmis, ja sitten pyydät sinä kohteliaasti vieraita\nastumaan teateriin.\"\n\n-- \"Liiteriin, niinkö, hahaha!\"\n\n-- \"Teateriin! kuuletko, ihminen, teateriin?\" tiuskasi jälleen veli.\n\n-- \"No, niin, niin, teateriin. Hyvä! Tehdään niin. Minä rupean\nisännäksi. Mutta saakelin hyvää sinun viinisi vaan on. Hahaha!\"\n\nVähitellen kokoontuivat vieraat, yksi toistansa aatelisempi. Rouvat\nkuiskuttelivat keskenänsä, nuorukaiset samoin ja vanhukset myös, ja\nkaikki puhelivat vaan näytelmästä, sillä kaikki tiesivät asian. Rouva\nA. sanoi rouva B:lle, että seuranäytelmät kyllä ovat hyviä, mutta kun\non oltu esimerkiksi kuninkaallisessa teaterissa Tukholmassa, niin -- --\nja muuta hän ei sanonut, veti vaan alahuulensa vähän kurttuun. Rouva B.\noli samaa mieltä. Hän arveli, ken kerrankin on nähnyt Pietarissa\nfranskalaisia artisteja, niin sille on seuranäytelmä myöskin --\ntuommoinen kurttu alahuulella.\n\n-- \"Minä puolestani luulen, että koko näytelmästä tulee _fiasco_!\"\nsanoi aatelismies Ruprecht ja kiinnitti lasiansa vasemmassa silmässä.\n\n-- \"Ei tee mitään, hyvät herrat, ei tee mitään; me saamme komediasta\nkomedian,\" sanoi Albrecht, pitäjän rikkain nuori herra.\n\n-- \"Te olette aina yhtä sukkela,\" sanoivat nuoret miehet kuorissa\nrikkaimmalle herralle. Ja neitoset mutistivat suutaan ja lempeimmillä\nsilmäin siherryksillä sanoivat:\n\n-- \"Tosiaankin, sukkelasti sanottu!\"\n\n-- \"Komedia komediasta,\" kertoi Albrecht entisen sukkeluutensa.\n\nVaan pianpa katosi talon väki.\n\nKaarle kreivi huomasi tuon, ja hänen sydämmensä vavahti: hän pelkäsi\nveljensä joutuvan häpeään. Senvuoksi koetti hän lohdutella itseänsä\nRauhalinnan vanhalla Bordeaux'illa.\n\n-- \"Missäs kreivi on?\" kysyi viimein joku.\n\n-- \"Anteeksi, herrat,\" sanoi isännän sijainen. \"Veljeni meni liit ...\ntuota noin, hän meni valmistamaan vähäistä huvitusta.\" Ja itsekseen hän\nlisäsi: \"Mikko parka!\"\n\nÄkkiä tuli Sylvester ja kuiskasi hänelle:\n\n-- \"Herra kreivi, nyt!\"\n\n-- \"Mitäs nyt?\" kysyi toinen ja jännitti jo keskisormensa peukaloa\nvastaan.\n\n-- \"Kaikki on valmistettu,\" vastasi Sylvester, väistyen yhä kauemmaksi.\n\n-- \"Kuule Sylvester, sano oikein totta, ethän sinä isoine neninesi\nsuinkaan ota osaa komediaan?\"\n\n-- \"Entäs jos otettais?\" sanoi Sylvester ja ylpeänä läksi tiehensä.\n\n-- \"No nyt tulee maailman loppu,\" huusi Kaarle kreivi ja huusi niin\nkovaa, että kaikki vieraat säikähtäneinä keräytyivät hänen ympärilleen.\n\n-- \"Mitä tulee? Mitä tulee?\" kyseltiin.\n\n-- \"Maailman loppu tulee, tonttu olkoon!\" huusi Kaarle kreivi vieläkin\nvihoissaan.\n\nHänen rouvansa huomautti hänelle kumminkin salaa hänen unohduksensa.\n\n-- \"Hyvät herrat,\" sanoi kreivi viimein. \"Veljeni pyytää, että te\ntekisitte hyvin ja tarjoaisitte kätenne rouville ja neitosille,\nsaattaaksenne heidät Rauhalinnan liit ... tuota noin -- -- --\nteateriin, jossa veljeni pyytää saada tarjota kunnioitettaville\nvieraillensa vähän näytelmä-huvitusta.\"\n\n-- \"Tosiaankin?\" huusivat kaikki, ikäänkuin eivät asiasta mitään olisi\ntienneetkään.\n\nJa niin astuivat kaikki teateriin ja asettuivat istuimille. Satakunta\nkynttilöitä paloi seinillä näyttölavan edustalla, ja tämän äärellä\nkohoeli Sylvesterin suflöörikoju.\n\nSininen esirippu kultaisine tähtineen peitti vielä kaikkein pyhimmän.\nVieraat naurahtelivat hieman tuolle tähtitaivaalle Rauhalinnan\nliiterissä, vaan -- vait! Näyttämön takaa kuuluu uvertyyri Meyerbeerin\nHugenotteihin. Beata ja Alfons soittavat sitä _à quatre mains_. --\nSoitto loppui, kuului kellon kilinä, ja kahisten nousee esirippu.\nPuoliväliin nousee se tasaisesti, mutta siitä lähtien nousee vaan\ntoinen puoli. Kauan hinaavat hinausniekat, mutta taivas on tän'iltana\nitsepäinen, se tahtoo olla vinossa. Salissa rupeaa kuulumaan\npidätettyjä naurun tyrskäyksiä.\n\n-- \"Vetäkää yht'aikaa tomppelit,\" kuuluu viimein niinkuin maan alta\nSylvesterin ääni.\n\nSalissa räjähtää nauru, mutta viimeinkin katoaa ylä-ilmoihin\nkultatähtinen sinitaivas Rauhalinnan liiterissä. Hiljaisuus vallitsee.\nNäytelmä alkaa.\n\nEsiripun kujeellinen nouseminen oli tehnyt näyttelijöille vähän\nhäiriötä. Alfons, jonka ensin piti olla esillä, unohti pathos-asemansa\nja esiripun noustua oli vielä samassa asemassa, jonka hän oli ottanut,\nnäyttääkseen hinausmiehille, miten yht'aikaa oikein hartaasti pitää\nvetää. Vaan pian tointuu hän, ja näytelmä menee tavallista kulkuansa.\nSylvester tietää, kuinka tärkeä hänen toimensa on. Puikko kädessä\nseuraa hän rivi riviltä tekstiä ja puhuu muistamattomuudessaan niin\nkovaa, että salissa kuullaan aina samat lauseet kahdesti. Alfonsin ääni\nvoittaa kumminkin, mutta Beatan ja kreivinnan puhetta ei kuulu paljon\nollenkaan; hyvä siis, että Sylvester jo ennakolta ilmoittaa, mitä\nheidän on sanottava. Kaikki menee hiljaa eteenpäin, kunnes tulee se\nkohta, jossa Antonio rupeaa ehdottamaan neitoselle karkaamista. Silloin\non Alfons jälleen muistanut pathos-asemansa. Hän ei enää puhu, hän\nhuutaa; hän rupeaa pitkin askelin kävelemään näyttölavalla, mutta\nunohtuu ja astuu liian lähelle Sylvesterin kunniasijaa. Sylvester osaa\nväistää nenällisen ihmeensä paronin jalkain edestä, mutta hän ei osaa\nväistää kirjaansa, jota hän pitää näyttölavan permannolla. Askele vielä\n-- ja kirja lentää sähisten näyttölavan sivulle.\n\nNyt Sylvesterille hätä käteen; kauhistuneena sanoo hän aina vaan niin\nkovaa, että saliin kuuluu:\n\n\"Kirja, kirja p----le lensi tuonne noin; potkaiskaa takaisin, muuten\nhitto perii!\"\n\nMutta Alfons on nyt innoissaan, improvisationi on hänelle\nluonnonperäistä. Hän puhuu sanoja, joita ei tekstissä ollutkaan.\n\n-- \"Ei se ollut niin,\" huutaa Sylvester tuskissaan, ja kylmä hiki\npeittää hänen nenällisen jättiläisensä. Vaan yhä puhuu Alfons outoja\nsanoja; -- silloin Sylvester tekee huiman päätöksen ja nykäisee\nnuorasta merkiksi esiripun vetäjille, ja sininen tähtitaivas laskeutuu\nmaahan, katkaisten Antonion innollisen puheen.\n\nUkkosena pauhaavat nyt salissa käsien taputukset: kukin katsoo\nvelvollisuudekseen täten palkita näyttelijöitä. Sinitaivas nousee\nuudelleen, ja kumartaen kiittävät pelaajat. Tällä välin on Sylvester\nryömimällä kulkenut matalasta majastansa lavan lattian alatse ja\npölyisenä ilmaunut näyttämölle. Nyt kuuluu uudestaan taputuksia;\nesirippu nousee, ja ensimmäisenä yrittää pölyinen Sylvester astua esiin\nkiittämään hänkin kiitollista yleisöä. Mutta Alfons pidättää häntä\nnutun liepeestä, niin että kulissien takaa näkyy katsojille ainoastaan\ntuo koko pitäjässä tunnettu iso punainen nenä, ja bravo kaikuu salista\nentistä raikkaammin.\n\nKovin ahdistettiin Sylvesteriä näyttämön takana. Häntä toruttiin\nankarasti siitä, että oli puhunut niin kovaa kojustaan, ja käskettiin\ntoisessa näytöksessä sopottamaan. Sylvester lupasi ja pistihe taas\nkellariin pulloja särkemään.\n\nSillä välin kävivät palvelijat tarjoilemassa vieraille virvoituksia.\nRouvat puhelivat keskenänsä näyttelijättärien puvuista. Rouva X.\narveli, että barégeleninki olisi ollut sopivampi kreivinnalle.\n\n-- \"_Excusez moi_,\" väitti kreivinna Z. \"musta silkkinen _moiré_ olisi\npukenut paremmin. Mutta Beatan _tournure_ oli liian pieni.\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi,\" väitti jälleen rouva X, \"nykyjään ei kanneta enää\nniin isoja tournurejä.\"\n\n-- \"Älkää pahaksi panko, mutta viimeisessä numerossaan 'Die Modenwelt'\npuhuu juuri ison tournuren puolesta.\"\n\n-- \"_Mille pardons, madame_, mutta 'Der Bazar' puhuu päin vastoin, ja\nluulisin, että Bazar on isompi autoriteeti.\"\n\nJa rouvat X. ja Z. jäivät väittelemään, kumpika on etevämpi, \"Die\nModenwelt\" vai \"Der Bazar.\"\n\nNuorilla miehillä oli jalompia väitöksiä, niinkuin sopii odottaa\nesteetillisesti sivistyneiltä miehiltä. Yksi arveli, että Alfonsilla\noli liian iso pathos; toinen väitti, että pathos oli ollut liian\nvähäinen.\n\n-- \"Hän ojensi kättään näin,\" sanoi Ruprecht, \"mutta parempi olisi\nollut näin.\"\n\n-- \"Ei suinkaan,\" vastasi Albrecht. \"Näin on liian tuhma gesti, parempi\nolisi näin-ikään.\"\n\n-- \"Ei millään muotoa, _messieurs_,\" väitti eräs kolmas. \"Kaikista\nsopivinta olisi ollut tällä lailla näin.\"\n\nJa hän ojensi kätensä innoissaan, mutta vahingoissa sattui Ruprechtin\nnenälasiin.\n\n-- \"Herra!\" tiuskasi tämä. \"Te annatte minulle tyydytyksen!\"\n\n-- \"Määrätkää paikka, aika ja aseet,\" sanoi toinen hyvin\nkylmäkiskoisesti.\n\nJa siinä oli duelli valmis. Pitäjän nuoret herrat -- aateliset\nnimittäin -- pitivät usein kaksintaisteluja. Mutta ei ollut vielä veren\ntilkkaakaan vuotanut niissä. Duellit kävivät päinsä tavallisesti tällä\nlailla. Määräpäivänä tulivat riitaveljet sekundantteineen sovitulle\npaikalle. Sekundantit mittasivat 20 askelta, ja pistoolit kädessä\nasettuivat riitaveljet vastakkain, kuohuillen jalosta, aatelillisesta\nharmista. Mutta ennenkuin taistelu alkoi, astuivat sekundantit väliin,\npyytäen heitä taivaan nimessä sopimaan. Ja jalosti sopivatkin he, ei\npelosta -- taivas varjelkoon! -- ei, mutta pelkästä aatelillisesta\njalomielisyydestä. He antoivat toisillensa kättä ja rupesivat sitten\nyhdessä ampumaan variksia.\n\nMutta missä oli Kaarle kreivi? Hän ei ollut uskaltanut tulla koko\nteateriin, hänellä oli niin pahoja aavistuksia veljensä joutumisesta\nhäpeään. Rauhatonna kävi hän pöydän äärestä, jossa jo kolmas\nBordeaux-puteli seisoi, loppumassa sekin, akkunan luo, nähdäkseen,\nmiten tuolla käy. Saatuaan tämän kolmannen pullon tyhjäksi, tunsi hän\nvähän rohkeutta itsessään; hän rupesi ajattelemaan, että kenties\nnäytelmä menisikin hyvin. Kaarle kreivi alkoi neljännen \"aktin\nkomediastansa,\" niinkuin hän sanoi, elikkä neljännen putelin ja --\nmerkillisen iloiseksi hän tuli. Hänen päätänsä huimasi hieman, mutta --\nse oli iloa se.\n\n-- \"Olenpa vähän pelkuri, minä,\" arveli hän itsekseen. \"Jahka menen\nminäkin katsomaan teateria.\"\n\nJa iloisena -- kukaties liiankin iloisena -- astui Kaarle kreivi\nteateriin juuri kuin ensimmäinen näytös oli loppunut. Hän sai kuulla\nsen menneen hyvin, ja nyt nousi hänen ilonsa ylimmilleen. Silloin juuri\ntapahtui hänen lähellänsä yllämainittu duellivaatimus.\n\n-- \"Oikein, hyvät herrat!\" sanoi Kaarle kreivi. \"Tulkaa jaloon\ntaisteluunne minun pellolleni; minä olen variksista aivan\npääsemättömissä. Hahaha!\"\n\nTämä vähän loukkasi esteetillisesti sivistyneitä nuorukaisia, ja\njalolla harmilla kääntyivät he häneen selin. Mutta Kaarle kreivi ei\nollut tuosta tietääkseenkään. Hänen ilonsa kasvoi suunnattomasti. Koko\nteateri kajahteli hänen raikkaista nauruistaan, neitosten täytyi monta\nkertaa nostaa hienot hyvänhajuiset nenäliinansa silmilleen. Tuolla\nkulki palvelija, kantaen tarjottimella omenia, apelsiineja ynnä muita\nhedelmiä. Kaarle kreivi otti taskuihinsa pari kolme kutakin sorttia,\nsillä hän arveli, että jos näytelmä tulee ikävä, niinkuin ne\ntavallisesti ovat, niin on hänellä edes jotain työtä ajan kuluksi.\nVarmemmaksi vakuudeksi kävi hän vaan pikimmältäin \"lopettamassa\nneljännen aktin komediastansa.\" Hän oli juuri ennättänyt valita\nitselleen sopivan paikan aivan keskikohdalle ja paraiksi saanut\nlausutuksi erinomaisen sukkelasti: \"Kirkko keskelle kylää, hahaha!\"\nniin silloin kuului jälleen pianon säveleitä.\n\nNe loppuivat, kello kilisi ja tähtitaivas nousi jälleen.\n\n-- \"Aha!\" julisti Kaarle kreivi yleisölle.\n\nMetsäinen seutu näkyy katsojain edessä. Näyttämön takaa kuuluu tuulen\nvinkuminen. Sinne oli pantu pari renkiä suullansa mukailemaan tuulen\nvinkumista. Kuuluupa ukkonenkin: vanhaa tynnyriä kolhitaan kangella --\nillusioni täydellinen!\n\nNäytteleminen käy hyvin, sitä ei häiritse muu kuin Kaarle kreivin\nselitykset: \"oho\" ja \"aha\" ja \"äläppäs, poika,\" \"kyllä kai\" ynnä muuta\nsellaista sukkeluutta. -- Sylvester kuiskuttaa aivan hyvin. Katsojatkin\novat perehtyneet, he kuuntelevat hyvin tarkkaan. Kreivi Michel\nnäyttämön takana hieroo käsiänsä ja laususkelee itsekseen: _magnifique,\nsuperbe_! Tuleepa viimein se kohtaus, jossa Antonio ilmautuu rosvona\nvalepuvussa oikullisen morsiamensa eteen. Kuinka häneltä sujuu nyt\npuhe! Hän muistaa luultavasti rosvonrooliansa Milanossa, hänessä on\njälleen improvisationin into. Hän viuhtoo ja vauhtoo, ja koskena valuu\npuhe häneltä. Kaikki ovat ihastuksissaan. -- Tätä olisi piisannut ehkä\nkuinkakin kauan, mutta Kaarle kreivi, kovin ihastuneena, ei malttanut\nolla huutamatta, suu täynnä apelsiiniä:\n\n-- \"Bravo, Alfons, bravo!\"\n\nTämä sekaannus kumminkin sekoitti Alfonsin. Hän katsahti tuohon\nsivistymättömään huutajaan ja -- nyt hänen hengettärensä oli jättänyt\nhänen; pahempi vielä: hän ei enää muistanut rooliansa. Hän toivoi\nkumminkin Sylvesterin kuiskaavan hänelle hänen sanottavansa, mutta\npitkään aikaan ei kuulunut kojusta mitään. Situationi oli tuskallinen.\nViimein päätti Alfons katsahtaa suflöörin kojuun, silmän-iskulla\nkäskeäksensä Sylvesteriä kuiskuttamaan. Hän katsahti sinne ja... Mutta\nnyt kangistuu historioitsijan kynä, kirjoitusmuste hyytyy hirmusta, ja\nvavahtelevin käsin piirtää historioitsija Rauhalinnan aikakirjaan\nhirmun hirmuisimman, mitä koskaan on tapahtunut Rauhalinnan tyyneiden\nvainioiden välillä.\n\nAlfons huomasi, että Sylvesteriltä oli kirja jäänyt syrjälle ja hänen\nnenänsä ruvennut vavahtelemaan juureltansa. Nyt oli aivastuksen henki\ntaas tullut Sylvesterin päälle Rauhalinnan teaterin suflöörikojussa.\nAlfons tiesi, että nyt ei enää mikään voima maailmassa voi pidättää\nlähenevän ukkosen repeämistä. Sylvester aivastaa pian kojustansa, ja\nonkos se sitten inhimillistä aivastusta! Kreivinna pyörtyy, Beata\npyörtyy, kreivi saa varmaankin halvauksen, katsojat räjähtävät\npilkkanauruun, ja näytelmästä tulee täydellinen skandaali. Ja kuka\ntietää kuinka käy koko kihlauksen? Se ei juuri vaarallista se, mutta\nAlfonsille oli kreivi luvannut antaa tän'iltana 12,000 markkaa! Nyt hän\nkenties suutuksissaan ei anna, ja huomenna protestataan kaupungissa\nparonin vekseli! Huh! kylmä hiki peittää hänet. Tuskissaan kiertää hän\nkäsiänsä ja unohduksissaan parahtaa:\n\n-- \"Jospa manner mun allani halkeais!\"\n\nKatsojat ovat huomanneet jotain erinomaista; huumauksen henki lepää\nkoko aatelisen katsojajoukon päällä Rauhalinnan teaterissa. Kuultuaan\nnuo kolkot sanat, katsojat säikähtävät. Kaarle kreivi oli juuri\npuraisemassa apelsiinin puolikasta, mutta säikähtyneenä jää hän\nliikkumattomaksi, apelsiini huulilla.\n\nSilloin, ah, silloin sävähtää salamana Alfonsin aivoissa \"gigantillinen\naate.\" Hän näkee pelastuksen edessään. Hän päättää aivastaa itse\nsamalla kertaa kuin Sylvester; sittenhän kenties katsojat eivät huomaa\nSylvesterin aivastusta. Niin! Ja kuuluuhan aivastus itse näytelmään, se\non merkkinä vanhemmille tulla esille. Tosin näytelmä vähän tulee\nkatkonnaista, mutta kunnia on pelastettu! Kreivinnan ja Beatan ei\ntarvitse pyörtyä, kreivin ei huoli saada halvausta, katsojat eivät saa\nsyytä pilkkaan, skandaali päättyy loistavasti, ja vekseli tulee\nmaksetuksi.\n\nNyt on Alfons jälleen haltijoissaan, hän rupeaa puhumaan roolinsa\nmukaan uhkauksia neidolle, hän puhuu aivastamisesta, katsoen toisella\nsilmällä morsiameensa, toisella Sylvesterin kojuun. Mutta vasta on\nennättänyt Sylvesterin aivastus happamuuden-stadiumiin. Nyt vasta\nrupeaa nenällinen jättiläinen kohoilemaan, verkalleen, verkalleen\nylä-ilmoihin.\n\nKatsojat ovat vielä entisessä tilassa, ja yhä on apelsiinin puolikas\nKaarle kreivin huulilla. Vaan -- nyt räjähtää nauru koko salissa.\nSuflöörikojun alta nousee kuni aurinko meren takaa tuo ylt'ympäri\nmaailman tunnettu Sylvesterin nenällinen ihme, nousee nousemistaan, ja\nsatojen kynttiläin valo heiastuu sen kiiltävältä pinnalta.\n\nNyt luulee Alfons otollisen ajan tulleen ja aivastaa, mutta vielä yhä\nkohoilee nenällinen jättiläinen Rauhalinnan suflöörikojusta, ja\nraikkaammaksi käy nauru salissa.\n\nNeuvottomina astuvat näyttämölle kreivi ja kreivinna, uskollisina\nrooleillensa.\n\nKaarle kreivi ei ole ymmärtänyt vielä yleistä naurun syytä. Mutta jo\nhuomasi hänkin, huomasi pienen Sylvesterin ison nenän. Luullen tämän\nkuuluvan näytelmään, riemastuu hän sukkelasta juonesta, ja -- häneen\nnousee halu tavallisuuden mukaan saada napsauttaa tuota ihmeellistä\nnenää, niinkuin ainakin. Mutta se kun nyt on kaukana, niin aivan\nkoneellisesti laskee hän huuliltaan alas apelsiinin ja -- Vilhelm Teli\nei olisi hävennyt tästä heitosta -- lipsaus kuuluu salissa, ja samassa\nkajahtaa Kaarle kreivin ääni: -- \"Sinä vanha, uskollinen Sylvester!\"\nYleisö on kuolla naurusta. Neuvottomina vaan seisovat näyttelijät ...\nmutta jalo harmi täyttää Sylvesterin. Hän on kuullut lipsauksen, vaan\nmitä siitä? -- hän on _tuntenut_ sen, ja jalolla suuttumuksella\nkäännäkse hän kojussaan, sanoakseen hävyttömälle vieraalle, että tämä\nmenee liian pitkälle. Suuttumus on poistanut häneltä aivastuksen innon,\nhän on unohtanut näytelmät, suflöörin kojut, koko maailman, hän muistaa\nvaan nenällisen häväistyksen koko publiikin edessä. Hän kääntyy päin\nkatsojiin, mutta matala on liiaksi koju, hän ei ylety näkemään ketään,\nnenä vaan majesteetillisesti verkalleen kääntyy kojun katolla, kantaen\nvielä merkkejä apelsiinista. Nyt katsojat eivät enää kestä asemillaan,\nhe kimmurtelevat naurunsa tuskissa. Mutta silloin vihastuu Michel\nkreivi palvelijaansa, joka on saattanut aikaan tällaisen skandaalin.\nHänkin unohtaa näytelmän, unohtaa katsojat, unohtaa kihlauksen ja koko\nmaailman, hän näkee vaan tuossa kojun katolla punaisen jättiläisen,\njoka on tehnyt hänelle ikuisen häpeän, ja tuon jättiläisen hän päättää\nhävittää. Hän astuu askeleen sinnepäin, mutta Kaarle kreivin onneton\napeisiini joutuu hänen jalkansa alle; kuuluu kumea tohaus, sen jälkeen\nhuuto: \"alas esirippu,\" ja niin laskeutuu sininen tähtitaivas ja\npeittää katsojilta näkymön Rauhalinnan teaterissa.\n\nVieraat astuivat pois teaterista, mutta kohta tuli tieto, että kreivi\non sairastunut vuoteen omaksi. Pian läksivät vieraat senvuoksi pois,\njatkaen nauruaan. Kaarle kreiviä harmitti vaan se, että illallinen jäi\nsyömättä: nyt on vielä ajettava kokonainen peninkulma, ennenkuin kotia\npääsee. Harmillista!\n\nMutta Rauhalinnassa oli itku ja hammasten kiristys. Beata itki eikä\nvoinut lohdutusta saada; kreivi Michel makasi vuoteellansa kalpeana.\nHän ei puhunut sanaakaan, hänen silmänsä vaan mulkoilivat. Kreivinna\nistui hänen vieressään ja hieroi hänen ohimoisiaan odekolonilla. Alfons\nkäveli rauhatonna salissa, odottaen miten asia loppuisi. Mutta\nSylvester oli säikähdyksissään sytyttänyt lyhdyn ja mennyt\nviinikellariin särkemään rotilta pulloja. Uskollinen palvelija!\n\nUseampain tuntien kuluttua tointui kreivi. Hän nousi ylös ja kutsui\nAlfonsin luokseen. Antaessaan hänelle setelipakan, hän sanoi:\n\n-- \"Paroni, tässä lupaamani laina, sen saatte, tytärteni ette. Vait! ei\nsanaakaan enää. Voikaa hyvin!\"\n\nHirmuisen kolkkoa oli kreivin puhe. Alfons lausui, pistettyään ensin\nrahat taskuunsa:\n\n-- \"Herra kreivi, te murhaatte täten elämäni.\" Mutta poismennessään hän\nnaurahti ja sanoi:\n\n-- \"Hyvä juttu!\"\n\nHän maksoi huomenna vekselinsä kaupungissa ja kertoi ystävilleen siellä\nkaikenlaisilla koristuksilla skandaalista Rauhalinnan teaterissa.\nRauhalinnaan ei hän enää mennyt ja olikin hyvillään siitä, että hän oli\nsaanut toteutetuksi ulkomailla saamansa valistuneet aatteet maatilan\nparantamisesta.\n\nMutta kreivi Michel möi pian tämän jälkeen maatilansa ja muutti\nitäiselle maalle, sillä hän ei sietänyt pitäjäläisten naurua. Sinne\nmuuttivat myös kreivinna ja Beata, ja siellä oli Beata ikänsä loppuun\nasti neitosena, muistellen pappia, ja Alfonsia ja väliin soitellen\nMeyerbeerin Hugenotteja. Ja sitä kuullessaan kreivinna tavallisesti\naina itki.\n\nSylvesteristä tietävät aikakirjat kertoa, että Kaarle kreivi otti hänet\npalvelukseensa, veljensä muutettua pois. Sylvester sittemmin ylisteli\naina uutta isäntäänsä, jolla vaan oli se paha tapa, että hän tuon\ntuostakin napsautti Sylvesterin nenälliseen ihmeesen.\n\n\n\n\nKAKS KERTAA KAKS.\n\n\nKaikki ihmiset pienessä H:n kaupungissa tiesivät Niilo Niemisen olevan\nrakastuneen. Hän oli nuori mies, filosofian tohtori, historian ja\nfilosofian lehtori vast'ikään uudesti perustetussa seitsen-luokkaisessa\nlyseossa. Hän oli tullut puoli vuotta sitten kaupunkiin, oli tutustunut\nmonen perheen kanssa kaupungissa ja useimmissa perheissä oli tyttäriä\nparhaassa iässä; kuka ihmettelisikään, jos kaikki ihmiset (tyttäret\ntietysti myöskin) arvelivat aivan asian-mukaiseksi, että nuori tohtori\nottaisi itselleen elon kumppalin ilossa ja surussa ja kaikessa\nsemmoisessa? H:n neitosissa oli monta kaunista ja hyväsydämmistä; --\nsehän oli nyt varmaa, että nämä olivat vaikutuksensa tehneet tohtoriin,\naivan varmaan.\n\nHän oli rakastunut, -- siitä ei nyt mihinkään päässyt.\n\nMutta kehen?\n\nEnsi alussa oli kukin mamma, jolla tyttäriä oli, arvellut ja\nluonnollisestikin, että lehtori Nieminen rakasti hänen tytärtään; mutta\nsen koommin kuin Niilo Nieminen rupesi yhä useammin käymään\nkauppaneuvoksen Krysostomus Olkkosen talossa, täytyi kaikkien yhtyä\nsiihen ajatukseen, että Olkkosen talossa nuoren lehtorin tuleva\nkainaloinen kana piili.\n\nNiilo Nieminen pyysi kerran kaupungin nuoria herroja, ystäviänsä,\nlaulamaan serenaadiakin Olkkosen neitosille. Kumpaiselle tuo nimenomaan\noli tarkoitettu, siitä tosin ei tietoa saanut yksikään ihminen, mutta\njok'ainoa ihminen piti nyt uskonkappaleena, että lehtori Nieminen oli\nrakastunut jompaankumpaan neiti Olkkoseen.\n\nMutta kumpaanko?\n\nSiinäpä temppu ja pulma sekavan sekava.\n\n-- \"Tiedän kuin tiedänkin,\" sanoi pormestarin rouva, \"hän on valinnut\ntuon mustasilmäisen Lauran.\"\n\n-- \"Mistäpä sen niin varmaan tiedätte?\" kysäsi viskaalin rouva. \"Minä\npäinvastoin luulen hänen pitävän hyvää silmää tuohon veitikkamaiseen\nAinaan.\"\n\n-- \"Voi serkku kulta!\" vastasi toinen; \"luuletteko minulla olevan niin\nvähän huomausvoimaa? Osaan kyllä eroittaa, ketä nuori mies ainoastaan\nkunnioittaa ja ketä hän oikein rakastaa.\"\n\n-- \"Myönnän kyllä teidän erinomaisen tarkkanäköisyytenne,\" sanoi\nviskaalin rouva, \"mutta ei liene minunkaan silmäni vielä niin vallan\nvanhat. Muistaakseni oli häämme kaksi vuotta teidän häittenne jälkeen.\nMinä näin aivan selvästi viime iltahuveilla, kuinka hän tanssasi\nvalssia kumpaisenkin kanssa. Ainan kanssa tanssiessaan nautti hän\nsanomattomasti ja Aina nautti sanomattomasti, mutta Lauraa tanssitti\nhän noin vaan _par gonnessangs_.\"\n\n-- \"_Par convenance_ tahdoitte sanoa.\"\n\n-- \"Niinhän minä sanoinkin.\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, te sanoitte...\"\n\n-- \"Enpäs sanonut.\"\n\n-- \"Ette vainenkaan. Mutta kuulinpa minä, kuinka hän sanoi Lauraa\nsinuksi, mutta Ainaa hän teititteli. Sen kuulin itse, -- eikä liene\nminun korvani vielä niin vallan vanhat. Häämme oli tosin ennen teidän\nhäitänne, mutta ... hm! ... se ei todista mitään...\"\n\nTuotiin samassa toinen kuppi kahvia.\n\n-- \"Olkaa hyvä, armahin serkkuni!\" pyysi pormestarin rouva.\n\n-- \"Ei, paljo kiitoksia. Kahvinne on erittäin hyvää, mutta tiedättehän,\nettä minun hermoni ... ja sitä paitsi minun täytyy rientää kotia.\"\n\n-- \"Joko nyt?\" huokasi toinen armas serkku hyvin huolestuneena.\n\"Tuhansia terveisiä kotianne, armas!\"\n\n-- \"Paljo kiitoksia! Muistakaa meitä!\"\n\nSeurauksena oli, että pormestarin rouva ja viskaalin rouva eivät\nkahteen kuukauteen käyneet toistensa luona, ja kaikkeen tuohon oli\nsyynä -- Niilo herran rakkaus.\n\nKuinka suurta huolta sentään pikku kaupungin asukkaat pitävät\nlähimmäistensä onnesta! Ja sanotaan vielä, että kristillinen mieli on\nlaimistunut näinä aikoina!\n\nMutta kuinka nyt oikeastaan oli laita? Oliko Niilo Nieminen rakastunut?\n\nHän oli kirjoittanut kuukausi sitten ystävällensä muun muassa näin:\n\"Mitä taas tulee kysymykseesi: ovatko H:n neitoset jo saaneet pääni\npyörimään, niin täytyy tunnustaani, että onni alkaa minulle myhäillä.\nTäällä on eräs kauppaneuvos Olkkonen, jolla on kaksi mitä armainta\ntytärtä.\"\n\nMuuta ei kirjeessä ollut tästä asiasta.\n\nHän oli siis rakastunut, sen hän tunsi itse, sen ilmoittaa tuo kirje,\nja sen tiesivät kaikki ihmiset.\n\nLauraanko vai Ainaanko?\n\nSitä eivät tienneet ihmiset, sitä ei ilmaissut kirje ja -- mikä\nomituisinta oli -- sitä ei tiennyt Niilo herra itsekään.\n\nNiilo oli lujaluontoinen mies, syväoppinen; oma vakava käsitys oli\nhänellä kaikissa asioissa; sanalla sanoen häh oli oman kannan mies. Hän\nsaattoi teille puhua filosofiasta niin elävästi ja vakuutuksella, että\nparissa tunnissa saitte tietää kaikki eri filosofilliset systeemat,\njopa vähän hänen omaansakin. Suomen kansallisuudesta oli hän kerran\nväitellyt H:n kaupungin ruotsikiihkoisten kanssa puoli tuntia, ja\nseurauksena oli se, että nuo H:n kaupungin kultuuriherrat sen koommin\npelkäsivät Niilo herraa kuin ruttoa. -- Metsäasiasta piti hän kerran\neräälle toiselle lehtorille, joka oli ollut suuri metsänhaaskaaja s.o.\ntukinkauppias, semmoisen saarnan, että tämä säikähtäen heitti\nmetsäkaupat sikseen ja kustansi 10,000 kappaletta pikkukirjoja, jotka\nselittävät metsän hyötyä. Kaikessa oli hänellä oma kantansa, ja vahva\nse olikin. Mutta yhtä asiata maailmassa hän ei ymmärtänyt, ja se asia\non luokkauskivi monelle. Tuo oli -- naiset.\n\nNaiset, naiset! Mitä ihmeellisiä olentoja lienettekään!\n\nNiilo herra oli ennen Helsingissä ollessaan luullut tuntevansa\nnaisetkin! Hän oli kerran pitänyt luennonkin naisista ja puhunut heistä\noikealle ja vasemmalle, torunut heikoiksi ja ajattelemattomiksi ja --\nen minä oikein muistakaan, mitä kaikkea pahaa hän oli heissä löytänyt,\nmutta kyllä minun tätini ja kaikki hänen tuttavansa (ja niitä on\nlegiona) hyvin muistavat kaikki eri kohdat ja usein juttelevat suurella\n\"indignationilla\" Niilo herrasta. Mutta rauhoittukaa, tätiseni ja koko\nteidän tuttava-legionanne! Niilo laulaa nyt toista. Ja syynä siihen on\nse, ett'ei hän ennen tuntenut naisia, nyt hän jo vähän tuntee. Ennen\noli hän katsonut naiseen kuin \"katti kuninkaan silmiin uunin päältä;\"\nnyt hän on ollut heidän parissansa ja -- rakastunut.\n\nLaura ja Aina olivat kaksosia; yhdessä olivat syntyneet ja yhdessä aina\neläneet; toista ei nähty siellä, missä ei toistakaan ollut. Mutta niin\nerillaisia luonteiltaan! Laura oli tyyni, arvokas, ylevä kuni\nkuningatar. Hänen suurista, samettiverhoisista silmistään loisti kirkas\näly; sydämmellinen hellyys, innostus paloi niissä kaikkeen hyvään,\nmutta vastustamaton nuhde vähimpäänkin turhamaisuuteen. Aina taasen oli\nniin sanoaksemme kerkeän keväimen lapsi. Hänen kasvoillaan oli jotakin,\njoka poisti pilvet synkimmästäkin mielestä; hellä ääni se kajahti niin\nlämpimästi jokaisen sydämmessä. Ja sitten nuo silmät! Viskaalin rouva\nsanoi niitä veitikkamaisiksi, ja semmoisia ne olivatkin, nuo kauniit\nsiniset silmät. Koko hänen olennossaan oli niin paljon kevään-omaista\nmiellytystä, ett'ei ollenkaan ihme, jos jo monen nuorukaisen sydän oli\ntuntenut tuommoista armaan armasta sulamista, jota seuraa haaveilu ja\nlempi.\n\nSemmoisia olivat ne sisarukset, joiden parissa Niilo tohtori oleskeli\nvarsin usein.\n\nJa mitä useammin hän heidän parissansa oleskeli, sitä enemmin hänen\ntäytyi luopua entisistä ajatuksistansa. Laura oli hänelle elävä\ntodistus naisen älystä, järjen jäntevyydestä, joka ei myönnä sitä, että\nnaisen tulee olla miehen orja, miehen mielivallan alainen.\n\n-- \"Sallikaa kysyäni, neiti, missä tapauksessa teidän mielestänne\nsivistynyt mies on saanut semmoisen puolison, että hän voi olla\nonnellinen?\" kysäsi Niilo herra kerran.\n\n-- \"Tuossa nyt taasen miehen itsekkäisyys ilmoitaakse. Kysytte vaan,\nmilloin mies on onnellinen, vaimosta ette mitään puhu.\"\n\n-- \"Myönnän sen, ja siis kysyn, minkälaisena avioliitto teidän\nmielestänne on onnellinen.\"\n\n-- \"Silloin kuin naisen sivistyskanta joissakin määrin vastaa miehen\nsivistyskantaa. Katsokaas, nuo ensimmäiset riemastuksen hetket\navioliitossa haihtuvat pian; tuo hurmaavainen autuuden tunne siitä,\nettä on omaksensa saanut sen, jota on rakastanut, se tyyntyy vähitellen\nhiljaiseen onnellisuuteen. Mutta tähän juuri vaaditaan, että vaimo\nsaattaa ymmärtää ja käsittää miestänsä ja päinvastoin. Kuinka paljon on\nmaailmassa kohtauksia, jolloin mies, väsyneenä töihin ja ponnistuksiin,\nhaluaa rauhaa, lievitystä vaimonsa luona! Millaistapa olisi tila, jos\nvaimo silloin ei voisi asettua hänen kannallensa, tuntea samaa, kuin\nhänkin tuntee; millaista olisi tila, jos mies tuon rauhan ja\nlievityksen sijasta kohtaisi joko typerää haukottelemista tahi\nmieletöntä turhamaisuutta?\"\n\nNiilo herra oli tuommoista usein ennenkin lukenut ja kuullut, mutta nyt\nhän vasta käsitti sen, kuullessaan sitä viehättävän naisen huulilta.\nHän vaipui ajatuksiinsa, kuvaillen mielessänsä avioelämätä semmoisena,\nkuin Laura vast'ikään oli esittänyt. Ihanalta se hänestä näyttikin, ja\nsilloin hänen teki mieli luoda Lauraan katse täynnä tuota tunnetta,\nmutta hän ei uskaltanut: tunsiko Laura häntä vielä, eikö hän voisi\npitää sitä vain hetken tuomana?\n\nTällaiset keskustelut keskeytti hyvin usein Aina, joka, juostuaan\npuutarhassa tai taitavana emäntänä muka kyökissä, pilkisti äkkiä ovesta\nsisään.\n\n-- \"Onkos filosofeilla hyvinkin tärkeä asia esillä?\"\n\nJa vastausta odottamatta sipsutti hän sisään keveänä kuin keijukainen\nja kukoistavana kuin ruusu.\n\n-- \"Mitä maailmaa mullistavia ajatuksia teillä on, herra tohtori ja\nneiti tohtori, sillä kyllä Laurasta tohtori tulisi aivan varmaan, kun\nhän vaan menisi Helsinkiin lukemaan, jos ei hän nimittäin sitä ennen\ntulisi ...  hm! -- arvatkaas miksi?\"\n\n-- \"Miksi?\" kysyi Niilo herra.\n\n-- \"Jonkun tohtorin rouvaksi! Tralala-la!\" Niin lauloi Aina, silitellen\npientä kissanpoikaa, joka alinomaa oli hänen sylissään.\n\n-- \"Sinä olet aina yhtä kevytmielinen,\" virkkoi Laura.\n\n-- \"Entä sitten?\"\n\n-- \"Me keskustelimme,\" virkkoi Niilo väliin, \"siitä, millaiseksi\nonnellinen avioelämä on ajateltava.\"\n\n-- \"Ahaa!\" huudahti Aina, \"kuuluuko sekin filosofiaan? Tiedättekös,\nmitä minä ajattelen avioelämästä? Minun mielestäni on avioliitto\npelkkää suurta, suurta tanssia. Ah! kuinka onnelliseksi minä laittaisin\nkotini, jos minusta joku huolisi...\"\n\nJa Ainan silmät olivat niin täynnä mitä hilpeintä veitikkamaisuutta,\nettä se hurmasi Niilo herraa.\n\n-- \"Niin tietäkääs,\" jatkoi Aina. \"Aamulla varhain minä jo menisin\nkyökkiin, sillä minä en antaisi kenenkään muun keittää kahvia hänelle;\nitse sen aina tekisin. Sitten minä laittaisin kukkia kahvipöydälle ja\nvarustaisin hänen piippunsa jo valmiiksi; kahvia juotuamme me\nistuisimme sohvalla ja minä itse sytyttäisin hänen piippunsa. Ja kun\nhän sitten lähtisi virka-toimiinsa...\"\n\n-- \"Millaisiin?\" kysyi Laura.\n\n-- \"Esimerkiksi -- hm! -- esimerkiksi, jos hän olisi tilan-omistaja,\nniin lähtisi hän katsomaan peltojansa, ja sitten minä sanoisin: 'Suo\nanteeksi, kultaseni, minulla ei ole aikaa seurata sinua, minulla on\nniin julman paljon työtä maito-kammarissa.' Ja sitten -- jaa, mutta\nyksi asia jäi pois! Ennenkuin hän lähtisi, niin me ensin tanssisimme\npienen polkan.\"\n\n-- \"Ja kissa soittaisi pianoa,\" liitti Laura.\n\n-- \"Ole niin hyvä ja anna kissani olla rauhassa. Me tanssisimme aivan\nhyvin ilman pianoakin. Ja sitten...\"\n\nTuolla lailla jutellen soinnukkaalla äänellään, oli Aina pian luonut\nesiin erinomaisen ihanan, hymyilevän eidyllikuvan. Ja siinä aurinko\nniin heleästi paistoi, ja tuulet niin armaasti suhahtelivat. Kukkaset\nkaikki nyökyttelivät päitään niin onnellisina purosen laineille, ja\nkaukaa hongat ikivanhoja taruja kertoilivat.\n\nJa keskellä tuota eidyllistä kuvaa Niilo tohtori näki Ainan hymyilevät\nkasvot ja -- hän ei malttanut olla luomatta häneen katsetta, joka\nilmaisi hänen tunteensa.\n\n-- \"Ai, minua houkkaa!\" katkaisi Aina äkkiä äänettömyyden; \"olin\nkokonaan unohtaa! olkaa hyvä ja tulkaa puutarhaan juomaan kahvia.\"\n\n-- \"Sinunko se on keittämääsi?\" kysyi Laura verkalleen.\n\nAina punastui hetkiseksi, mutta virkkoi pian jälleen entisellä\nhilpeydellään;\n\n-- \"Arvaapas, filosofi, arvaapas!\"\n\nKotia tultuaan täten vietettyjen hetkien perästä oli Niilo herran\nmahdoton ryhtyä mihinkään muuhun työhön kuin ajattelemiseen. Niin\nLauran kuin Ainankin luomat kuvat vaihtelivat hänen edessään\nvuorotellen. Kumpainenko häntä enemmän miellytti, kumpaisessako hän\nkauemman aikaa viipyi taikka -- kysykäämme suoraan -- kumpaisenko\nluonne, Lauran vaiko Ainan, sai hänen sydämmessään lämpimämpiä tunteita\nsykkimään?\n\nSiinä juuri Niilo herran ajatusten aine, siinä hänen miettimistensä\nainainen määrä. Ajatteli hän kuinka kauan hyvänsä, vietti hän kuinka\nmonta levotonta hetkeä tahansa, -- seuraus oli aina yksi ja sama: hän\noli mieltynyt molempiin.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun viimein taivas lähetti hänen avukseen\nerään olennon, joka nähtävästi oli selvittävä koko tämän pulman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna, Niilo herran vielä maatessa, astui hänen mataminsa\nelikkä emäntäpiikansa ensimmäiseen kamariin, jossa varpaillaan hiipien\nryhtyi huoneen korjaamiseen. Pianpa kuului ulkoa kovia askeleita, eikä\naikaakaan, niin astui sisään muuan nuori, pulska herrasmies, joka\nnähtävästi ei ollut H:n kaupungin asukkaita. Korkealla äänellä kysäsi\nvieras:\n\n-- \"Täälläkö tohtori Nieminen asuu?\"\n\n-- \"Täällä,\" kuiskasi matami.\n\n-- \"Onko hän kotona ja missä hänen huoneensa?\"\n\n-- \"Kotona hän on,\" vastasi matami entistä hiljemmin.\n\n-- \"Mitä varten te sopotatte, matami?\"\n\n-- \"Hiljaa, hyvä herra, hiljaa Herran tähden; tohtori makaa vielä, hän\nvalvoi koko yön.\"\n\n-- \"Se ei ole totta.\"\n\n-- \"Ihan toden totta; puhukaa hiljaa, olkaa niin hyvä.\"\n\n-- \"No minä olen valmis vaikenemaan, kun vaan sanotte, missä hän sitten\non.\"\n\n-- \"Hän makaa.\"\n\n-- \"Mutta minun täytyy päästä sisään!\"\n\n-- \"Mutta olenhan, hyvä herra, sanonut jo monestikin, että tohtori\nvalvoi koko yön ja tarvitsee sen vuoksi unta.\"\n\n-- \"Mahdotonta, tohtori ei ole koskaan valvonut koko yötä.\"\n\n-- \"Mutta nyt valvoi. Hän on monta aikaa ollut hyvin kummallinen, aina\najatuksissansa ja hajamielinen.\"\n\n-- \"Hän ei siis ole oikein terve, ja minun pitää välttämättömästi\npäästä hänen luokseen; minä olen tohtori, en sielun tohtori, niinkuin\nNiilo herra, mutta ruumiin tohtori.\"\n\n-- \"Niin mutta...\"\n\n-- \"Ettekö usko? Soisinpa sairastuvanne koleraan.\"\n\n-- \"Taivaan tähden! Minäkö koleraan?\" kiljasi matami.\n\n-- \"Niin, parantaakseni teidät heti paikalla. Uskoisittenhan sitten.\nSanokaa nyt piammiten, missä hänen kamarinsa. Mutta arvaanhan sen\nitsekin, tuossahan se on.\"\n\nJa vieras herra yritti mennä sinne.\n\n-- \"Mutta, minä sanon...\"\n\n-- \"Mutta saakeli, nyt minua jo harmittaa,\" tiuskasi vieras ja\nkursailematta otettuaan matamia vyötäisistä, hennosti kumminkin kuin\ntanssiin viedäksensä, kiepsautti häntä pari kerrosta ympäri ja astui\nperähuoneesen.\n\nMatami jäi keskelle lattiata eikä hämmästyksissään osannut muuta kuin\nsiunata itseänsä hätimmiten.\n\n-- \"Mitä minun pitää näkemäni!\" sanoi vieras, tultuaan Niilo herran\nmakuuhuoneesen, jossa Niilo herra vielä oli vuoteellaan. \"Makaatko\nsinä, sinä, joka olit valppain mies yliopistossa? Onko sinut tämä\nviheliäinen kaupunki kokonaan riivannut? Oletko sinä ruvennut pidoissa\nkäymään? Niistähän aina ennen muinoin minulle saarnoja pidit. Oletko\nsinä... Mutta hiis! Unohdanpa sanoa sinulle hyvää huomenta.\"\n\nJa ennenkuin Niilo herra oli ennättänyt oikein saada untakaan\nkarkoitetuksi silmistänsä, oli vieras rientänyt hänen luokseen,\ntarttunut hänen käteensä, puristanut sitä ja sitten istahtanut vuoteen\nlaidalle.\n\n-- \"Ja kerro, kerro nyt juurta jaksain,\" jatkoi vieras yhteen menoon,\n\"mikä sinua vaivaa.\"\n\n-- \"Oma Yrjö ystäväni,\" pääsi viimein Niilo puhumaan. \"Oikeinhan teit\nminulle sydämmellisen ilon, kun tulit. Kuinka kauan emme ole toisiamme\nnähneet! Kuinka voit?\"\n\n-- \"Kuinka voin? Hyvin! Kaksi vuotta olin ulkomailla, suoritin sitten\ntohtori-väitökseni ja ensi työkseni riensin tänne, -- siinä minun\nhistoriani. Mutta sinä?\"\n\n-- \"Hm! Annas kuu nousen ylös, ennättäähän tuota puhua sittemmin.\"\n\n-- \"Ei maar; lepää vaan ja kerro, mikä sinun on. No, mutta hiidessä,\nmissä minun muistini? Kirjoitithan olevasi rakastunut? Kuinka on\nkäynyt? Oletko kihloissa, olethan kanalja kihloissa! Ja häät?\"\n\n-- \"Kihloissako ja häät?\" kysyi Niilo puoleksi säikähtäneenä.\n\n-- \"Se on tietty! Rakastumista seuraa kihlaus ja sitten tule häät,\nsehän on asiain tavallinen järjestys. Mutta virkas nyt kumminkin ensin,\nonko hän kaunis ja armas.\"\n\n-- \"On ystäväni, on; ja toinen on myöskin kaunis ja armas.\"\n\n-- \"Kuka toinen?\"\n\n-- \"Hänen sisarensa.\"\n\n-- \"Ahaa, sinä veitikka! Ymmärränpä yskän. Sinä muka pidät huolen\ntoisesta ja toisen suhteen muistit hyvänä ystävänä minua. Sepä\nystävyyttä, totta tosiaan!\"\n\n-- \"En, ystäväni, en ollenkaan,\" kiirehti Niilo selittämään.\n\n-- \"No selitä sitten! _Musa mihi causas memora!_ Ei se nyt oikein\ntainnut sopia, mutta muuta latinaa en muista.\"\n\n-- \"Kerronpa sitten. Tule lähemmäs ja anna kätes tänne. Ystäväni!\nTäällä on kaksi sisarusta.\"\n\n-- \"Ymmärrän sen.\"\n\n-- \"Ja minä,\" Niilo herra punehtui kuin impi, \"olen rakastunut...\"\n\n-- \"Toiseen; senkin ymmärrän,\" keskeytti Yrjö.\n\n-- \"Ja toiseen kanssa.\"\n\n-- \"Mutta sitä en ymmärrä. Ihminen saattaa tosin olla rakastunut\ntavallansa useampiinkin neitosiin, sen minä tiedän omasta\nkokemuksestani; mutta sinun tapasi ei ole meidän muiden tapaa. Sinä et\nhuikentele, sinä vakaana tietäsi kuljet. Siis en ymmärrä.\"\n\n-- \"Oma ystäväni, en minäkään oikein ymmärrä, miten tästä pulasta\npääsen; asia vaan on se, että olen rakastunut kahteen.\"\n\n-- \"Yhtä haavaa?\"\n\n-- \"Niin.\"\n\nSuurin silmin katseli Yrjö ystävätänsä.\n\n-- \"Kuules,\" sanoi hän viimein, \"aiotkos naida?\"\n\n-- \"Hm. Niinhän on aikomus.\"\n\n-- \"No?\"\n\n-- \"No?\"\n\n-- \"Katsos, ystäväni, jos me kumpikin nyt olisimme Suolajärven rannalla\nPohjois-Amerikassa ja sinä sekä minä kuuluisimme kunnioitettavan\nSmithin lahkoon, ja nuo kaksi eivät olisi sisaruksia, niin ymmärtäisin\nsinut; mutta mehän olemme evankelis-lutherilaista seurakuntaa ja...!\"\n\n-- \"Sinulla on aina irvistelemisiäsi; mutta minua ei naurata\nollenkaan.\"\n\n-- \"Minua vielä vähemmin. Nähdessäni sinussa, ennen niin vakaassa\nmiehessä, tuommoista kaksinaisuutta, joka on minusta niin vento\nvierasta, täytyy minun suuresti ihmetellä, kummastella, hämmästyä...\"\n\n-- \"Äimästyä, oudostua j.n.e. Sen kyllä uskon ja sitä olen itsekin\ntehnyt. Ainoa toivoni olet nyt sinä.\"\n\n-- \"Millä lailla?\"\n\n-- \"Aioin jo kirjoittaa sinulle, mutt'en tahtonut häiritä sinun\nväitöspuuhiasi. Aioin kutsua sinua tänne, sillä sinä yksinäsi saatat\nohjata minua, sinä yksinäsi saatat osoittaa minulle onnellisen pääsyn\ntästä epätietoisuuden labyrintistä.\"\n\n-- \"Bravissimo!\" huudahti Yrjö. \"Nyt ymmärrän, ja olisihan minun\npitänyt ymmärtää se heti paikalla. Luota minuun, ystäväni; tässä on\ntoinenkin käteni ja tässä olen minä kokonani. Käytä minua, käske minua,\nminä tottelen, ja sepä merkillistä, ett'en ennen lähtöäni tanssisi\nsinun kihlajaisissasi. Eläköön rakkaus!\n\n    Oi rakkaus, oi rakkaus...\n\nEn muista enempää, kuinka sanat sitten kuuluu, mutta eläköön rakkaus!\"\n\nKuului koputus ovella.\n\n-- \"Kuka siellä?\" kysyi Niilo.\n\n-- \"Kaks kertaa kaks!\" kuului oven takaa. \"Uskaaltako tulla sisään?\"\n\n-- \"Ole niin hyvä.\"\n\nSisään astui vanhanpuolinen pikkuinen mies, hattu ja hopeaponsinen\nsauva toisessa ja iso nuuskarasia toisessa kädessä.\n\nNiilo esitti ystävällensä lehtorin Sylvester Sylvestrius'en\nmatematiikin opettajan lyseossa.\n\n-- \"Hauskaa, hauskaa,\" puheli Sylvestrius. \"Mutta, kaks kertaa kaks,\nonkos meidän Niilo lehtori sairas?\"\n\n-- \"En suinkaan. Kuinka niin?\"\n\n-- \"Muutoin vaan arvelimme sitä siellä, kosk'et tullut opistoon\ntänään.\"\n\n-- \"Herran tähden, mitäs kello on?\" huudahti Niilo.\n\n-- \"Kaksitoista se on.\"\n\nNiilo kalpeni; hän ei osannut sanoa enää mitään. Hänelle oli ensi\nkertaa hänen elämässään tapahtunut se seikka, että oli huolimatonna\nlaiminlyönyt velvollisuutensa.\n\n-- \"Ei se vaarallista ole,\" lohdutteli Sylvestrius. \"Minä otin tuntisi,\nja sillä se oli tehty. Tulethan iltapäivällä?\"\n\n-- \"Kyllä hän tulee,\" vastasi Yrjö.\n\n-- \"No niin. Kyllä minä arvaan, mikä nuorta lehtoria vaivaa, mutta asia\nei koske minuun, ei ollenkaan, kaks kertaa kaks. Tänäänhän on\niltahuvit. Tulettehan, hyvät herrat? Ennen vanhaan pelasit siellä minun\nkanssani shakkia, Niilo, mutta nyt en pyydäkään. Minä tiedän, ettäs\nkoetat saada mattia toisella tavalla. No niin, nyt täytyy lähteäni.\nVoikaa hyvin.\"\n\nTän'iltana siis menevät Niilo ja Yrjö iltahuveihin; siellä tapaavat he\nOlkkosen neidot, ja Yrjö herra saattaa asiat selville. Niin päätettiin.\n\nKaupungin paremman ravintolan sali oli tän'iltana kirkkaaksi valaistu.\nParemman, sanoin, sillä H:n kaupungissa oli kaksi ravintolaa, toisessa\nkävivät, niinkuin sanottiin, \"huonommat,\" toisessa \"paremmat\" ihmiset.\nJa tän'iltana oli paremmilla ihmisillä oleva kirjallis-soitannolliset\niltahuvit. Ravintolan isäntä kävi tarkastelemassa kaikki paikat, oliko\nmuka kaikki, niinkuin olla piti, ja torui palvelijata siitä syystä,\nettä tämä oli nostanut liian ison liekin erääsen lamppuun. Tuo\ntomppeli, palvelija nimittäin, ei ymmärtänyt, että liian suuri liekki\nvaikuttaa liian paljon kuumuutta. Typerä palvelija! Ei hän myöskään\nosannut lukuun ottaa sitä, että raffineerattu petroleumi maksaa paljon.\n\nOdoteltiin vieraita.\n\nEnsimmäisenä tuli muutamia oppilaita lyseon korkeimmalta luokalta,\njotka heti paikalla menivät sivuhuoneesen kampaamaan tiellä\npörröttynyttä tukkaansa niin viehättävän valloittavaiseksi kuin\nmahdollista. Kaksi heistä olivat erinomaisen hyviä ystäviä: heillä\nmolemmilla kun oli ainoastaan yksi pari sormikkaita, niin päättivät he\ntanssia vuorotellen.\n\n-- \"Minä tanssin ensimmäisen françaisen Alma Parviaisen kanssa,\" sanoi\nyksi.\n\n-- \"Minä kanssa.\"\n\n-- \"Minä myös. Saa nähdä, kuka pikemmin ennättää.\"\n\n-- \"Vaiva turha,\" virkkoi vanhin joukosta, muuan lihava oppilas, joka\niän puolesta jo aikaa sitten olisi saattanut olla apulaispappina.\n\"Vaiva turha'\" kertoi hän vielä.\n\n-- \"Kuinka niin?\" kysyivät muut.\n\n-- \"Olen pyytänyt hänet jo ennakolta. Tänään tapasin hänet\nlaivasillalla ja pyysin.\"\n\n-- \"Joka paikkaan sinäkin kerkeät.\"\n\n-- \"Vaikk'ei tuota uskoisi, kun olet niin paksu.\"\n\n-- \"Mitä!?\" kysyi paksu painavasti.\n\n-- \"Muutoin vaan.\"\n\nTulipa sitten kruununvouti Parviainen yhden rouvansa ja seitsemän\ntyttärensä kanssa, joista nuorin oli Alma, lyseolaisten silmäterä ja\nalituinen riidan kapula. Oppilaiset hyökkäsivät auttamaan\npäällysvaatteita heidän päältään, joka mies tietysti Alman luo; mutta\npaksu lykkäsi heidät kaikki sivulle ja yksinänsä teki tuon ritarillisen\npalveluksen. Hän oli diplomaati, sen huomasivat toverit nyt liian\nmyöhään. Tuo veitikka, näet, auttaessaan Alma neitiä riisumassa, kuului\nnyt vasta kohteliaasti pyytävän saada tanssia hänen kanssaan\nensimmäisen françaisen.\n\nSen jälkeen tulivat kauppiaat, veljekset Forsblomit. Vanhempi oli\nhirveän laiha, nuorempi kammottavan lihava. Heistä kulki kummallinen\njuttu.  Nuorempi oli lihava siitä syystä, ett'ei tehnyt paljoa mitään;\nvanhempi taas oli laiha sentähden, että teki työtä vieläkin vähemmin.\n\nPormestarin herrasväki ja viskaalin herrasväki tulivat yht'aikaa.\n\n-- \"Hm!\" sanoi pormestarin rouva; \"eivätköhän H:n kaupungin asukkaat\nvoisi toimittaa itsellensä kerrankin oikeata seurahuonetta?\"\n\n-- \"Älkää muuta sanoko,\" vastasi viskaalin rouva. \"Täällä ollaan niin\nsaamattomia, niin _indisbonibel_.\"\n\nKauppaneuvos Olkkonen tuli tyttärineen hänkin, mutta saatettuaan\ntyttärensä sisään, kääntyi hän tapansa mukaan ja meni sivuhuoneesen,\njossa vanhat herrat viettivät iltansa toti-pöydän ääressä.\n\nVähitellen keräytyi muitakin vieraita. Tuli Niilo herrakin Yrjö\nystävänsä kanssa.\n\nNiinkuin tapana on pikkukaupungeissa tällaisissa tilaisuuksissa,\nkokoontuvat naiset saliin, vanhat herrat toiseen ja nuoret toiseen\nsivuhuoneesen. Salissa vallitsee ensin juhlallinen hiljaisuus;\nsopottomalla mammat ja tädit juttelevat keskenään päivän tärkeimmistä\ntapauksista, kihlauksista ja häistä tavallisesti. Neitoset vieläkin\nhiljemmin haastelevat keskenään -- luultavasti samoista asioista.\nKerran kun kysyin eräältä nuorelta neitoselta, mikä tämmöisissä\ntilaisuuksissa on heillä puheen-aineena, niin vastasi hän nauraen:\n\"kaikkiapa tahtoisittekin tietää.\" Minulla on senvuoksi oma ajatus\nasiasta.\n\nVanhain herrain kamarissa keskustellaan painavista asioista sielläkin.\n\n-- \"Sen minä sanon,\" virkkaa pormestari. \"Jos hän nyt myöpi Seppolan\nkartanon niin vähästä, niin on hän tuhma kuin pässi.\"\n\n-- \"Niin, arvatkaas, semmoinen metsä, kuin siinä on!\" sanoo tuomari.\n\"Norjalainen voittaa pelkällä metsällä 40,000 markkaa heti paikalla.\"\n\n-- \"Hiis kun ei ihmiset osaa käyttää rikkauttaan hyödykseen,\" sanoi\nnimituomari Hakanen.\n\n-- \"Minä hänen sijassaan rakentaisin tilalle sahan.\"\n\n-- \"Ja myllyn.\"\n\n-- \"Ja tampin.\"\n\nNuorten herrain puolella on puheen aineena vähän runollisempia asioita.\n\n-- \"Kas kuinka uusi frakkisi istuu hyvin! Missäs teetit sen?\"\n\n-- \"Blomqvist'illa.\"\n\n-- \"Kuules, veikkonen,\" kuiskaa nuori kollega toiselle, \"onkos sinulla\nlainata vähän rahaa minulle?\"\n\n-- \"Ei, veikkonen, ole,\" kuiskaa toinen vielä hiljemmin, \"ei minulla\nole kuin pari markkaa.\"\n\n-- \"Onko sinulla vis-à-vis'tä\"? kysyy tuomarin apulainen.\n\n-- \"Olishan niitä, mutta minä en voi tanssia tänään.\"\n\n-- \"Miks'et? Onko käsniä jaloissa?\"\n\n-- \"Jaloissa sekä jalkineissa.\"\n\nVähitellen astuu rohkein joukosta salin ovelle ja vaihtaa salavihkaa\nlempeän silmäyksen Dulcineansa kanssa. Toinen rohkea asettuu hänen\nselkänsä taakse, ja kotvasen kuluttua on oven suu täynnä mustatakkisia\nherroja, joitten siinä-olo vaikuttaa neitosissa vähäisiä liikahduksia:\nken koettaa asettua profiliin, ken taas \"_en face_,\" aina sen mukaan\nkuin ... tietysti sen mukaan, kuinka sopiva on istua.\n\nTämmöinen joukko oli jo kokounut oven suuhun, kun Yrjö tuli Niilon\nkanssa sisään. Kohta pyysi Yrjö Niilon esittämään häntä Olkkosen\nneitosille.\n\nNiilo saattoi hänet saliin Lauran ja Ainan luokse.\n\n-- \"Sallikaa esitelläni,\" virkkoi hän, \"paras ystäväni, tohtori Yrjö\nAnttola.\"\n\nYrjö teki kumarruksen taiteellisesti.\n\n-- \"Hauskaa varsin,\" virkkoi Laura, kohottautuen sijaltaan.\n\nAina tervehti ääneti ja puuttui pian Niilon kanssa puheluun.\n\n-- \"Helsingistäkö tulette, tohtori?\" kysäsi Laura.\n\n-- \"Viimeksi sieltä.\"\n\n-- \"Kuinka onnellisia ne, jotka saattavat asua Helsingissä!\"\n\n-- \"Mitenkä niin?\"\n\n-- \"Siellähän on niin paljon hyvää ja kaunista, jota me pikku kaupungin\nasukkaat ainoastaan kangastuksena ihailemme.\"\n\n-- \"Ja päin vastoin myöskin, sen vakuutan. Maaseutujen pikku\nkaupungeissa kohtaa pääkaupunkilainen puolestaan usein semmoista, mitä\nhän kotonansa ei edes kangastuksenakaan näe.\"\n\n-- \"Esimerkiksi?\"\n\n-- \"Esimerkiksi,\" puhui Yrjö, yhä enemmin vilkastuen, \"kun kasvien\ntutkija salolla kulkiessaan yht'äkkiä huomaa mäen rinteellä ihanan\nliljan...\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, liljoja ei kasva metsässä.\"\n\n-- \"Tavallisesti ei, mutta ken tietää, neitiseni, mitä lämmin\netelätuuli saattaa kantaa sylissään! Se tuo joskus liljan siemenen,\npudottaa sen kainoon paikkaan, ja siemen...\"\n\n-- \"Surkastuu ja kuolee, ennenkuin on itämäänkään ruvennut.\"\n\n-- \"Ei, neiti, ja tuhat kertaa ei!\" huudahti Yrjö.\n\n-- \"Mutta mitä tämä kasviopillinen esitelmä oikein tarkoittaa?\"\n\n-- \"Se on kokemustani vaan. Katsokaas, neitini, luonnon ikuinen kukka\non nainen, se on Luojan jaloin työ. Ja minä olen nähnyt noita useita,\nloistavia kukkia muilla mailla, isoissa ansareissa, ja sen vuoksi,\ntultuani maan sydämmeen, olen suuresti ihastunut, huomattuani siellä\nliljan, ylevän ja viehättävän.\"\n\n-- \"Tosiaankin!\"\n\n-- \"Neitini,\" virkkoi Yrjö, \"tuo oli ihailemani liljan kaunista\nkieltä.\"\n\nLaura katsahti terävästi nuoreen tohtoriin ja virkkoi:\n\n-- \"Te olette Helsinkiläinen. Puhukaamme jostakin muusta.\"\n\nTuo katse se nöyryytti häntä, mutta veti samassa niin\nvastustamattomasti puoleensa, että nuori tohtori tunsi olevansa hyvin\nhankalassa asemassa.\n\n-- \"Neitini,\" jatkoi hän viimein, \"sallitteko minulle kunnian saada\ntanssia teidän kanssanne ensimmäinen françaisen?\" Hän olisi kenties\nlisännyt: \"ja niin kernaasti tanssisin teidän kanssanne jok'ainoan\nfrançaisen,\" mutta hän ei sanonut sitä.\n\n-- \"Kiitos,\" virkkoi Laura.\n\nVaan Niilo tohtori astui puhelavalle esitelmää pitämään. Hän jutteli\nKiven \"Seitsemästä Veljeksestä,\" tuosta monen riidan ja väitöksen\nalaisesta suomalaisesta teoksesta. Myöntäen sen monet vaillinaisuudet,\nselitti hän sen kansallista arvoa, kertoen montakin ihanan ihanata\npaikkaa siitä.\n\nJa hartaasti kuunteli häntä erittäinkin Laura, jopa niinkin hartaasti,\nettä Yrjö tohtori -- en tiedä mistä tuo tuli -- olisi kernaasti\ntahtonut olla Niilona, tietääksensä vaan, että Laura häntä tarkasti\nkuuntelee.\n\n-- \"Kuulkaas, kuinka kauniisti hän puhuu,\" sanoi kerran Laura hänelle\nhiljaa.\n\n-- \"Se on totta se,\" vastasi Yrjö, jotain vastatakseen, mutta hän ei\nollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Niilo juuri tän'iltana niin\nviehättävästi puhui. Ylipäänsä arveli Yrjö, että koko tuo esitelmä\nolisi saanut olla pois, jotta pikemmin alkaisi tanssit.\n\nEsitelmän loputtua alkoivat lyseolaiset taputtaa, ja siihen muutkin\nyhtyivät. Kauppias Forsblom, laiha veli, arveli, että olisi sopinut\nmainita veljesten tappelua jouluyönä; se muka on loistavin kohta koko\nkirjassa.\n\nViskaalin rouva sattui istumaan juuri Yrjö tohtorin toisella puolella.\nHän kysäsi:\n\n-- \"Kukas se on kirjoittanut tuon kertomuksen, josta puhuttiin?\"\n\nYrjö herra oli hyvin ärsytetyillä hermoilla. Hän vastasi\nlakonillisesti:\n\n-- \"Walter Scott.\"\n\n-- \"Ah niin, se armas Walter Scott,\" huokasi viskaalin rouva. \"Hän ei\nvoi kirjoittaa muuta kuin _delicatesse_.\"\n\nLaura kuuli tuon.\n\n-- \"Olettehan veitikka,\" sanoi hän hiljaa Yrjölle ja katsahti häneen.\n\nTaivas, tuota katsetta!\n\nEnsimmäinen française alkoi viimein. Yrjö Lauran ja Niilo Ainan kanssa\ntanssivat vastatusten.\n\nMitä keskusteluja Lauralla ja Yrjöllä oli, siitä ei ole varmaa tietoa.\nSen tiedän vaan, että Yrjö tanssin jälkeen oli kuin haltioissaan.\nMennessään nuorten herrain kamariin astui hän epähuomiossa lihavan\nForsblomin jalalle ja pyysi -- myöskin epähuomiossa -- anteeksi\nlaihalta. Bufetissa aikoi hän käskeä itsellensä putelin seltterivettä,\nmutta ajatuksissaan käskikin voileivän. Hän läksi viimein kuistille\nvilvotteleimaan. Vähän ajan perästä tuli Niilo sinne, haettuansa häntä\nturhaan joka paikasta.\n\n-- \"No viimeinkin tapasin sinut,\" sanoi Niilo.\n\n-- \"Hm,\" vastasi Yrjö ajatuksissaan.\n\n-- \"Mitäs sinä täällä teet?\"\n\nYrjö ei kuullut.\n\n-- \"Mitäs sinä täällä teet?\" toisti Niilo kysymyksensä.\n\n-- \"Mitäkö teen? Minä ... ja mitäs se sinuun koskee?\"\n\n-- \"Kuinka?\"\n\n-- \"Oletpa vähän hajamielinen, ystäväni,\" sanoi Niilo tyyneesti.\n\"Laurako sinut semmoiseksi saattoi?\"\n\nLauran nimen lausuminen koski Yrjöön kuin sähkövirta. Hän heräsi\najatuksistaan ja kiihkeänä tarttui Niilon käteen:\n\n-- \"Laura, niin kyllä, tuo ihmeellinen tyttö. Haa, hän saattaa tehdä\nihmisen hulluksi.\"\n\n-- \"Sepä se,\" naurahti Niilo.\n\n-- \"Älä naura, rakas ystäväni, älä naura. Sinä luultavasti et oikein\ntunne häntä. Sinä et ole koskaan katsonut noihin silmiin.\"\n\n-- \"Monta kertaa.\"\n\n-- \"Ja mitä sanot?\"\n\n-- \"Kauniit silmät.\"\n\n-- \"Voi sinua, kylmäveristä, rautahermoista! Kauniit! Voiko semmoisia\nsilmiä sanoa kauniiksi vaan, sinä hidas flegma!\"\n\n-- \"Eiköhän?\"\n\n-- \"Älä sano enää niin, älä, rakas ystäväni, sano enää niin, muutoin\nystävyytemme hajoaa. Ne ovat taivaalliset! Taivaalliset ne ovat,\nkuuletko!\" ja Yrjö puristi ystävänsä käsivartta.\n\n-- \"Oikein, ystäväni, oikein. Olet siis vakuutettu, että hän voi tehdä\nihmisen onnelliseksi.\"\n\n-- \"Haa! Hän vie ihmisen taivaasen, taivaan iloa imehtimään, niin\nystäväni,\" ja Yrjö syleili innostuksissansa ystävätään.\n\n-- \"Sinä arvelet siis, että jos minä kosin, niin...\" virkkoi Niilo.\n\nYrjö säpsähti. Hän ei ollut muistanutkaan Niiloa.\n\n-- \"Kuules, ystäväni,\" puhui Yrjö: \"minä arvelen että ... että ...\njätetään huomiseksi.\"\n\n-- \"Kuinka tahdot vaan. Olenhan jättänyt asian sinun haltuusi.\"\n\nNiilo meni takaisin saliin.\n\nYrjö rupesi ajattelemaan ystävyyden velvollisuuksia ja oikeuksia.\n\n-- \"Niilo on ainoa ja paras ystäväni,\" arveli hän itsekseen, \"se on\nkyllä totta se. Mutta mitä ihmettä hän antoi asiansa minun haltuuni?\nMiten minä suorian tästä pulasta? Taivas, onkohan onni niin hänen\nkanssaan, että Laura ... vaan ei, minä tulen mielipuoleksi...\"\n\nEnempää hän ei saanut jatketuksi, sillä Niilo tuli hyvin kiireisesti\nhänen luoksensa.\n\n-- \"Ystäväni,\" huusi hän, \"joudu pian, sinua tarvitaan, tarvitaan\nlääkäriä, hän pyörtyi vast'ikään!\"\n\n-- \"Kuka?\" kysäsi Yrjö kalpeana.\n\n-- \"Joudu, oma ystäväni: Aina on sairastunut!\"\n\nYrjö riensi heti paikalla naisväen sivuhuoneesen, jossa Aina makasi\ntunnotonna sohvalla. Äkillinen pahoinvointi ja kuumuus olivat\nsaattaneet hänelle hetken pyörtymisen; sen vaarallisempaa tuo ei ollut,\nsen huomasi taitava lääkäri paikalla. Pian sai hän sairaan tointumaan,\nja määräsi hänelle rauhaa ja lepoa. Isä hyppäsi hätäyneenä kammioon.\n\n-- \"Mitä taivaan tähden on tapahtunut? Onko mun silmäteräni kipeä ja\nmiks'ei ole lääkäriä menty hakemaan? Sakari tohtori istuu tuolla\nperähuoneessa, mutta se kanalja on kiintynyt preferanssiinsa; no, mutta\nettekö te mene hakemaan toista, tuota, mikä sen nimi taas on, en muista\nmitään. Ja mitäs te, nuori herra, täällä teette seisomassa ristissä\nkäsin? Näette, että ihminen on haudan partaalla, ja katsotte noin\nkylmästi. Voi minua poloista!...\"\n\nJa hätäynyt isä olisi jatkanut tätä kuinka kauan hyvänsä, jollei Laura\nja Ainakin olisi tulleet hänen avukseen.\n\n-- \"Mutta, isä kulta,\" sanoi Aina, \"enhän minä enää ole kipeä; sain\nvaan äkillisen pyörrytyksen, ja tätä nuorta tohtoria on minun\nkiittäminen pikaisesta avusta.\"\n\n-- \"Oma lapseni, oma pikku tyttöni, -- no Jumalan kiitos! Säikähdinpä\noikein niin, että täytyy istuani. Hyvä herra,\" lisäsi hän Yrjölle, \"en\ntunne teitä, mutta minä näen teidän olevan kunnon miehen ja olettehan\npelastaneet oman kultusen tyttöni. Mutta onko hän nyt sitten jo ihan\nterve, niin ett'ei mitään vaaraa enää ole? Sanokaa, olkaa hyvä, sillä\ntunnettehan te ruumiin kaikki suonet ja muut semmoiset hermot. Olenpa\noleva teidän ikuinen velallisenne.\"\n\n-- \"Hyvä herra,\" vastasi Yrjö tyyneesti, \"te olette liian\nhyväntahtoinen. Vakuutan, ett'ei tyttärellänne ole mitään vaaraa;\nlevollisen yön kuluttua tervehtii hän teitä yhtä kukoistavana kuin\ntänäkin aamuna.\"\n\n-- \"Ja minä,\" virkkoi Aina, \"minä vakuutan, että jaksan heti paikalla\ntanssia valssia kolme täyttä kierrosta. Vai mitä sanotte tohtori?\"\n\n-- \"Neitini,\" sanoi Yrjö, katsoen kaunista tyttöä, joka oli sohvalla\npuolilepäävässä asemassa, pää käden nojassa ja hiukset vallattomasti\npudonneina otsalle, \"jos en olisi lääkäri, niin ensimmäisenä rientäisin\npyytämään itselleni kunnian ja ilon saada tanssia teidän kanssanne nuo\nkolme täyttä kierrosta, mutta -- mieleni on paha -- minun täytyy\nesittää teille lepoa ja rauhaa ja, jos tämä esitykseni saapi\nsuosiollisen myöntymisenne, niin huomenna...\"\n\n-- \"Niin, mutta se on vasta huomenna,\" virkkoi Aina vähän suuttuneena.\n\n-- \"Kas niin lapseni, nytpä tottelevaisena sairaana lähdet koreasti\nkotia, ja te, tohtori, käytte, toivoakseni, huomenna sairastanne\nkatsomassa. Eiköhän kumminkin olisi tarpeen keittää selja-teetä tai\npanna sinappia jalkapohjille, että hän oikein lämpiäisi. Vai ei\ntarvitse mitään? No niin, te ymmärrätte paremmin ne asiat, mutta olkaa\nhyvä ja koettakaa pulssia vielä kerran, sillä pulssi on hyvin tärkeä\nasia.\"\n\n-- \"Mutta, isä kulta,\" lausui Laura, \"johan tohtori vakuutti...\"\n\n-- \"Koettakaa vaan, olkaa niin hyvä,\" sanoi Aina vielä vähän\nnureillaan; \"kenties huomaatte, ett'en huomennakaan voi tanssia.\"\n\n-- \"Aina, Aina, mitäs sanotkaan?\" puuttui isä puheesen. \"Hyvä tohtori,\nälkää uskoko, että hän oikein toden perästä vihoittelee; hän on minulla\nvallaton semmoinen. Lauraseni, pidäpäs huolta, että Aina pukee\nlämpimästi päällensä.\"\n\nHe lähtivät etuhuoneesen.\n\nTohtorin auttaessa Ainaa pukeumassa, virkkoi hänen sorea sairaansa yhä\nvaan totisena:\n\n-- \"Tohtorit ovat kaikki pahan-ilkisiä.\"\n\n-- \"Minäkin?\"\n\n-- \"Etupäässä.\"\n\n-- \"Masentavaista kuulla tuota,\" sanoi tohtori hyvin alakuloisena.\n\nNiilo tuli sanomaan jäähyväisiä. Hänen äänensä värähteli, kun hän\nhellästi kysyi Ainalta, luoden häneen lempeän katseen:\n\n-- \"Kuinka voitte nyt, Aina?\"\n\n-- \"Kiitos, hyvin,\" vastasi Aina ja, ojentaessaan Niilolle kätensä,\npunehtui hieman.\n\nOvella kysäsi Yrjö vielä Ainalta:\n\n-- \"Sanotteko vieläkin, että _kaikki_ tohtorit ovat pahan-ilkisiä?\"\n\n-- \"Panitteko pahaksenne?\"\n\n-- \"Ken voisi panna pahaksensa teidän viehättäviä sanojanne?\"\n\n-- \"Kenties kaikki eivät olekaan pahan-ilkisiä, mutta...\"\n\n-- \"Mutta?\"\n\n-- \"Mutta te olette. _Au revoir_!\"\n\nKeijukaisena sipsautti Aina kynnyksen yli ja meni Lauran ja isänsä\nkanssa kotio.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummallinen oli seuraava yö Niilon talossa. Unta ei saanut silmäänsä\nfilosofi enempää kuin lääkärikään. He kävelivät ääneti pitkin lattiata,\nhyvin totisina, miettiväisinä. Iltahuveista tultuansa olivat he ensin\nvilkkaasti keskustelleet ja seurauksena siitä kai oli tämä\nmolemmanpuolinen rauhaton kävely, ajatteleminen ja äänettömyys.\n\n-- \"Mutta tästä pitää saada loppu,\" sanoi viimein Yrjö ja seisahtui.\n\n-- \"Pitää,\" sanoi Niilo juhlallisesti ja seisahtui myös.\n\n-- \"Mutta miten?\"\n\n-- \"Sepä se.\"\n\nJa ystävät astumaan taas.\n\n-- \"Ken olisi voinut aavistaakaan tätä!\" lausui Niilo kotvasen\nkuluttua.\n\n-- \"Minä kaikista vähimmin; mutta semmoiset olennot saattavat tehdä\nmahdottomatkin mahdollisiksi.\"\n\nÄänettömyys jälleen.\n\n-- \"Kuules ystäväni,\" virkkoi Niilo uudelleen. \"Ottakaamme nyt järki\navuksi, älkäämme antako tunnon yksistänsä vallita.\"\n\n-- \"Tehkäämme niin!\"\n\n-- \"Mitä sanoo tuntosi?\" kysyi Niilo.\n\n-- \"Se sanoo, että olen rakastunut kumpaankin, aivan kuin sinäkin.\"\n\n-- \"Entäs järkesi?\"\n\n-- \"Järkeni ... järkeni ... sanoo samaa. Sinun laitasi kai on päin\nvastoin?\"\n\n-- \"Mitä tarkoitat?\"\n\n-- \"Sitä, että ensin sanoo järkesi ja sitten tuntosi aivan samaa.\"\n\n-- \"Totta kyllä.\"\n\n-- \"Siltä puolen siis asia selvänä. Mutta nyt on kysymys, kelle\nkenenkin luonne paremmin sopii. Sinä olet hidas flegma.\"\n\n-- \"Ja Laura on samallainen. Aina taas on vilkas, hetken tunteitten\nlapsi, sangvininen.\"\n\n-- \"Ja semmoisen sanovat minunkin olevan.\"\n\n-- \"Aivan oikein. No?\"\n\n-- \"Samallaiset luonteet eivät sovellu yhteen.\"\n\n-- \"Päinvastoin, nehän juuri sopivatkin. Kant sanoo...\"\n\n-- \"Heitä, veli kulta, Kantit syrjään nyt, sillä Kant ei ollut nainut\neikä siis ymmärtänyt oikein näitä asioita. Luonteitten vastakohtaisuus\npuolisojen välillä näes synnyttää ihanan sulosoinnun, joka on\navioelämän onni. Toisen herkkätuntoisuus tasautuu toisen tyyneydessä,\nja toisen hitaisuutta elvyttää toisen vilkkaus. Kun taasen molemmat\novat aivan samallaisia luonteiltaan, niin heidän hyvät puolensa tosin\nastuvat esiin kaksinkertaisessa valossa, mutta samapa on laita hyväin\npuolten vastakohtienkin.\"\n\n-- \"Hm! Melkeinpä sinä olet oikeassa. Mutta mitä apua meillä on näistä\nfilosofioimisista?\"\n\n-- \"Nyt on vielä yksi asia selville saatava: kumpainenko, Laura vai\nAina, sinua rakastaa.\"\n\n-- \"Ja kumpiko sinua,\" lisäsi Niilo.\n\n-- \"Ah, ystäväni!\" huokasi Yrjö, ja nyt hän oli hellätuntoinen. \"Mitä\nsyitä minulla olisi ajatella semmoista? Sinua ovat he tunteneet kauan\naikaa, mutta minä olen vaan yhden illan ollut heidän parissansa.\nMinulla ei ole toivoja.\"\n\nYstävykset heltyivät ja läksivät kävelemään huoneessa käsityksin.\n\n-- \"Niin minä teen,\" päätti Yrjö; \"menen sinne, sairastani katsomaan,\nja jos en aivan ymmälle käy, niin luulenpa voivani huomata, kenen sydän\nsinulle sykkii.\"\n\n-- \"Kiitos, ystäväni, kiitos!\"\n\nAamulla meni Niilo opistoon. Yrjö läksi Olkkosen taloa kohti, mutta\nennenkuin hän pääsikään sinne, tapahtui muuan seikka, joka pakoitti\nhänet palaamaan kotio takaisin. Jotakin omituista oli tapahtunut, sillä\nYrjö oli palatessaan aivan läpi märkä, vaatteista vuosi vesi virtana.\nHän pukeutui kotona uudestaan ja läksi nyt nuoren sairaansa luokse.\n\nSairas oli kaikkea muuta kuin sairas. Yrjö oli ennustanut oikein: Aina\noli yhtä kukoistava ja viehättävä kuin ennenkin. Pian olivat tohtori ja\nhän puuttuneet vilkkaasen keskusteluun.\n\n-- \"Niin, minä en milloinkaan unohda sitä baalia ylioppilashuoneessa.\nMuistatteko, tohtori, kuinka viehättävältä tuo valssi 'An der schönen\nblauen Donau' kajahtelee orkesterin soittamana? Ensin noin hiljaa\nla-la-la ja sitten pieni crescendo tam-tam...\"\n\n-- \"Niin kyllä ja sitten forte trala-la-trala-la.\"\n\n-- \"Niin ja sitten vähäinen ikäänkuin vaikeroiva sävel ja...\"\n\n-- \"Ja sitten riemuisa, hurmaava fortissimo trallalla-la.\"\n\n-- \"Mieleni tekisi heti paikalla...\"\n\n-- \"Ja mikä estäisi! Sallitteko?\"\n\nJa tohtori sairaansa kanssa tanssivat, tohtorin lallattaessa ja\nrallattaessa kaikki nuo Straussin pianot ja fortet, vaikeroivat ja\nhurmaavat sävelet.\n\nHeidän tanssinsa keskeytyi sillä välin huoneesen tulleen isän\ntaputuksista;\n\n-- \"Bravo, sairas ja tohtori, bravo! Oikeinhan te tanssitte _avec\nblessir_, kuten viskaalin rouva sanoo.\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi,\" virkkoi Yrjö, \"mutta Aina neidellä oli niin\nhauskoja muistoja eräistä tanssiaisista Helsingissä, ja kun minäkin\nolen suuri tanssin ystävä...\"\n\n-- \"Niin pistitte tanssiksi, aivan oikein. Niin, muistan minäkin ne.\nSiellähän myös ensi kerran näimme Niilo tohtorin. Hänen uusi teoksensa\noli ilmaunut silloin, ja hänestä puhuttiin paljon juuri sinä iltana.\nEmme kumminkaan tutustuneet vielä silloin.\"\n\nAina löyhytti liinallaan vilvoitusta kasvoille, joille oli hehkuvan\npunan nostanut -- luultavasti äsköinen vilkas tanssi.\n\nYrjö ajatteli toisin.\n\nLaura tuli kutsumaan puistoon suurukselle.\n\nIsä läksi sieltä pian kauppatoimillensa. Lauran mentyä emännän puuhille\nsisään, virkkoi tohtori Ainalle:\n\n-- \"Tuo baali Helsingissä on siis teille hauskojen muistojen ilta?\"\n\nAina katsahti häneen terävästi.\n\n-- \"Kuinka te niin omituisesti sitä kysytte?\"\n\n-- \"Siellähän soi tuo viehättävä 'An der schönen, blauen Donau?' ...\nSen vuoksi minä vaan ... mutta _à propos_ tansseista! Eilen te\npyörryitte juuri, kun soitettiin valssia 'Tuhat ja yksi yötä'. Ja\ntiedänpä erään olennon, jolle eiliset iltahuvit ovat tuskallisten,\nrauhattomain muistojen hetki.\"\n\n-- \"Kuka se on?\"\n\n-- \"Saanko sanoa?\"\n\n-- \"Sanokaa vaan, tai -- ette saa sanoa.\"\n\n-- \"Uskokaa, neitini, että eräs, joka niin suurella huvituksella\nmuistelee 'An der schönen blauen Donau,' on vaikuttanut eräässä\ntoisessa ja vast'edeskin on vaikuttava 'tuhannen' rauhatonta yötä,\nepätietoisuuden tuskallista yötä.\"\n\nAina vaipui ajatuksiinsa; rinta aaltoeli. Hän ei kuullut, kuinka\npuiston portti narahti; hän ei nähnyt niinkuin Yrjö, että Niilo astui\npuistoon. Yrjö viittasi häntä lähenemään hiljaa.\n\n-- \"Tohtori,\" virkkoi Aina viimein, silmiään nostamatta. \"Minkätähden\nolette niin paha?\"\n\n-- \"Samaa sanoitte eilenkin, ja niin ikävätä kuin onkin kuulla tuota,\nniin hauska mun on muistaa sanoneenne, ett'eivät _kaikki_ tohtorit\nkumminkaan ole pahoja. Ja hän ei ole paha.\"\n\n-- \"Kuka?\"\n\n-- \"Saanko sanoa?\"\n\nAina peitti korvansa käsiinsä. Se oli samaa kuin \"sanokaa.\"\n\n-- \"Hän on sama, jonka muisto teissä niin miellyttävänä sekaantuu\nmuistoon noista tanssiaisista Helsingissä.\"\n\nHiljainen kaste kimalteli purpuraisilla kukilla.\n\nYrjö nousi hiljalleen. Niilo oli saapunut aivan lähelle. Yrjö otti\nystäväänsä kädestä ja viitaten Ainaan, kuiskasi:\n\n-- \"Hän.\"\n\nNiilo istahti Ainan viereen...\n\nSalissa, jonne Yrjö meni, istuivat isä ja Laura, kuunnellen Sylvester\nSylvestrius'en puhetta. Vanhalla lehtorilla näkyi olevan jotakin hyvin\ntärkeätä kerrottavana. Yrjön astuessa sisään, huudahti hän: \"Kas\ntuossa, tuossa tulee hän, tuo jalo mies, ylevä nuorukainen! Sallikaa\npuristaa kättänne!\"\n\n-- \"Mutta mitä tarkoitatte, lehtori?\" kysyi Yrjö, hämmästyneenä\nkatsellen ympärilleen.\n\n-- \"Sitä tarkoitan, että te olette jalo mies. Ja minä kerron tässä\nystävilleni koko asian. Älkää kieltäkö minua, älkää kieltäkö. Niin,\"\njatkoi lehtori, \"sillalla näkee hän, että Kuitusen pieni tytär oli\npudonnut laiturilta veteen, ja silloin hän, mitään muuta miettimättä,\nsyöksyy sillalta, kolmen sylen korkeudesta, suin päin veteen,\najattelematta, että saattaisihan pohjalla olla kiviä, joihin hän\nhelposti musertuisi. Tuokion ajan ovat hän sekä lapsi veden alla, mutta\npian nousee hän, käsissään kallis taakka. Hän ui rannalle, laskee\nlapsen hätäyneen äidin syliin ja, ennenkuin tämä ennättää sanoa\nsanaakaan, on hän jo kaukana poissa. Äiti ei häntä tuntenut, mutta\nonneksi satuin minä sillan toisesta päästä näkemään, ja minä\nolen valmis koko maailmalle kertomaan, että vielä on jaloutta,\naltiiksi-antaumista maailmassa, on, kaks kertaa kaks, niinkin! Ja tämä\njalo mies olette te tohtori, te itse!\"\n\n-- \"Hyvä herra,\" virkkoi Yrjö; \"te liioittelette: mitä minä tein, olisi\nkuka hyvänsä tehnyt.\"\n\n-- \"Ei olisi joka mies tehnyt, kaks kertaa kaks!\"\n\nLaura katseli nuorta tohtoria ihastunein silmin; viimein hän nousi ja,\nojentaen hälle kätensä, sanoi:\n\n-- \"Kiitos, jalo herra; kiitos monin kerroin: te olette pelastaneet\nristityttäreni!\"\n\n-- \"Mikä onni!\" huudahti Yrjö ja puristi pehmoista kättä ja puristi\nsitä kauan.\n\nHeidän katseensa kohtasivat tosiaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului kuukausi. Olkkosen talossa oli muutamia vieraita. Yrjö ja Niilo\nolivat myös siellä.\n\nKauppaneuvos piti vieraille pienen puheen, jota seurasivat lasien\nhelähdykset ja kaksinkertaiset onnentoivotukset.\n\n-- \"Kukas oli oikeassa?\" kysäsi pormestarin rouva hiljaa viskaalin\nrouvalta.\n\n-- \"Jaa, sitä oli minun mahdoton arvata, _imbossibel_!\"\n\nSylvester Sylvestrius tarttui lasiinsa ja rupesi pitämään puhetta.\n\n-- \"Hyvä herrasväki,\" lausui hän. \"Kaks kertaa kaks on neljä, sen\ntietää kukin. Ja tän'iltana on tapahtunut juuri semmoinen kombinationi.\nMutta onnellisuuden maailmassa käy laskut toisin kuin tavallisessa. Nyt\non ilmeisesti todistettu, ja minunkin vanha sydämmeni tuntee, että kaks\nkertaa kaks onnellista on sittenkin ainoastaan kaksi onnellista, sillä\nkaksi ovat onnellisia silloin, kun tuntevat itsensä _yhdeksi_\nonnelliseksi olennoksi. Niin aina olkoon ja siihen maljan juon!\"\n\nMuutamat vieraista arvelivat Sylvestrius'en puhetta näppäräksi;\nmuutamat eivät arvelleet mitään; viskaalin rouva arveli, ett'ei\ntässä ollenkaan olisi huolinut astua esiin \"geografillisilla\nkvantiteeteilla.\"\n\nMutta kaikki kilistelivät laseja ja sanoivat:\n\n-- \"Onneksenne!\"\n\n\n\n\n\"TALLELLAHAN ON!\"\n\n(Lääkärin päiväkirjasta.)\n\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Pikku Emmi on hyvin kipeänä: jos suinkin voit, niin riennä meille.\" --\nNäin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.\n\nPikku Emmi, hänen viisi-vuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini.\nSattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen\nsynnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja\npitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja -- lääkärin\ntaidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan -- pikku Emmi jäi\neloon. Lääkäri tuntee -- hetkeksi ainakin -- tavallista suurempaa\nkiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka\npelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista\non ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen\nkuiskaisevan minulle: \"tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi\" ...\nEnnetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin\nasiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden\nmahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille,\njuuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: \"tuo lapsi tekee käänteen\nelämässäsi...\"\n\nAinoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana\nkäydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta,\nniin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku\nEmmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa:\n\"Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!\" -- niin on pienonen minua\naina nimittänyt -- ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen\nnähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja\nistahdettuani on pienonen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut,\nnaurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämmelle käyvällä\ntavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin\non Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten,\njännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten\najatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena\nmuinoin, ja sydämmeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka\nmaailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkoittaneet. Olen silloin,\nlapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle\nsamoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut\nhänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja\nlapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut\niloinen, onnellinen hänkin.\n\nMutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveillut haamuina\nhaihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän,\nkolkon kalman-yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville\nposkusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut\nlapsen polviltani pois.\n\nKaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen\nja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet\nolivat vaatineet minun olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja\njuuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen: \"Pikku Emmi on hyvin\nkipeänä, jos suinkin voit, niin riennä meille.\"\n\nMinä kiiruhdin paikalla sinne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa\npienosen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän\nmakasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä\nvirkkoi: \"jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!\" -- Me\nastuimme sairaan kammioon.\n\n-- \"Kas niin,\" huudahti Emmi, nähtyään minut, \"tulettehan te, Emmin\ntohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa\nniin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä\nuskoo. -- Painaahan tämä?\" lisäsi hän ja tarttui käteeni.\n\n-- \"Kyllä se painaa, lapseni,\" vastasin minä, \"mutta koetahan olla\nkärsivällinen vielä vähän aikaa; huomenna olet jo terve.\"\n\n-- \"Huomenna jo!\" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän\nnaurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskän-kohtaus, joka pani sydämmeni\nvavahtamaan.\n\nMinun ei huolinut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa\nsitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin\nrintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma,\ntauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieten taisteluja sitä vastaan,\nvamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan ja joka,\npienoseen sijansa otettuaan, tekee elon-aamusta illan ennen aikojaan.\nMinun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut\nn.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämmellä istahdin pöydän ääreen,\nkirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt\nkäteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen\nlääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.\n\nVähitellen taukosi taudinpuuska, Ahdistus alkoi lievetä; valitus\nvaikeni, ja vähemmin temmotellen kohoeli rinta. Emmi nukahti...\n\nHetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä\nkirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli\nkasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.\n\n-- \"Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin\nhyviä rohtoja.\"\n\nNiin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn...\nTuota hymyä en unohda milloinkaan.\n\nIloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö\nsamassa joku aavistus, vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain\nkamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan\nlapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin\nsanonut totuuden.\n\n-- \"Mitäs itket, äiti?\" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. --\n\"Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?\"\nliitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja\nmyhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä\nkoeteltavaksi.\n\nHiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni... Pitikö minun\nilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkoittaa ennen aikojaan\ntuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää\nlasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta?\nMiksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin\nilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea;\ntiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten;\nnyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen ... niinpä\nnukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on\nmatanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa\nsuhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimen, uuvuttakoon\nkuni ilta-uneen vain... Minä vastasin: \"terve olet, pienoseni, ja\nhuomenna olet ihan terve.\"\n\n-- \"Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!\" huudahti\nhän iloissaan. -- \"Mutta,\" lisäsi hän vähän ajan perästä, \"minua rupeaa\nnukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta,\nmutta kastele, äiti, sinä ne tän'iltana.\"\n\nJa totuttuun tapaansa pani pienonen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan\niltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia,\nmutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini\nminulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät\nkäteni ristiin, ja jok'ainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta\nsydämmessäni...\n\nRukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen,\npyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain\nruokkimaan kanarianlintua; tän'aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä.\n-- \"Hyvää yötä, Emmin tohtori,\" virkkoi hän viimein minulle. Hänen\näänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää\nkuiskausta vaan. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja\nsuutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli\nviimeinen kuolon tempaus... Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi\ntaipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen...\n\nTuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut\nkuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen\nsilmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat;\nmutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina\nlausunut itsekseni: \"Nythän on _kaikki_ lopussa. Hän _oli_, häntä _ei\nole_ enää\"... Mutta toisin oli nyt. Min'en voinut irroittaa kättäni\nvainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille\n_oli_ jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys:\n\"Virka, vainaja, mitä näet nyt?\"\n\nSurun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori\nistahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan,\noikealla silitteli hänen armaita suortuviansa.\n\n-- \"Tallellahan on!\" virkki viimein pastori.\n\nKului hetkinen... Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäsi pois kyynelensä ja\ntoisti:\n\n-- \"Tallellahan on!\"\n\nVait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin\nkanarianlintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle;\nlauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan\nunohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat\nyhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan.\nLännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin\nkasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai syömmeeni\nsykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin\nsilmässäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä\noleessa silmässäni, ja nyt -- ensi kertaa kakskymmenvuotisten riitain\nja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin:\n\n-- \"Tallellahan on!\"\n\n\n\n\nKESÄINEN TARINA.\n\n\nPäivä oli kovin helteinen, se paistoi koko terältä, eipä ihmekään siis,\nettä koko luonto oli kuin uneen uupunut. Pilviä, ei valkoisiakaan\nhattaroita, jaksanut kohota taivaalle, linnut eivät laulaneet, eivät\näännelleetkään, liikkunut ei lehtikään puussa, tuskinpa haavankaan.\nKeltainen maantie yksin ei saanut maata. Mäeltä laskivat alas rattaat,\nkolisten kovalla hiekalla. Kolinasta heräsi lintu oksalla, jänis\npensaan takaa hyppäsi maantien poikki korvat sojossa, pari hiekkajyvää\nsinkosi pyöristä tienviereiseen lammikkoon; se röyhelsihe tuokioksi,\nvaan pian oli sen pinta jälleen tyyni, pian oli jänis pensaan takana\ntaaskin rauhassa, lintu painanut päänsä siiven alle: rattaat olivat\nkaukana, ne nousivat tuolla verkalleen ylös mäkeä.\n\nLähdemme seuraamaan rattaita.\n\nNiillä istui nuori mies ajatuksissaan. Mitä hän mietti, sitä ei niin\nvarmaan tiedä, mutta monenlaista hän vaan näkyi miettivän. Hevonen\njuoksi joutuisaan.\n\n-- \"Mitäs sitä elukkatasi rääkkäät?\" sanoi herra; \"ennätetään tässä\nvähemmälläkin. Anna käydä!\"\n\nKyytipoika katsahti kiitollisena herraan ja pysäytti juoksun. Hiljaa\nkulkivat rattaat. Aurinko paahtoi jälleen, rattaiden ritinä se oli niin\nyksipuolista, aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa. Hevonen kulki\npuolitorkuksissa, kyytipoika oli koko torkuksissa. Äkkiä äänsi herra:\n\n-- \"Ei tässä nyt makaamaan ruveta maantielle. Anna jaosta!\"\n\nKyytipoika käski hevostaan; tämä puisteli vähän päätään ja läksi\njolkottamaan. Jott'ei torkku taaskin valtaa saisi, rupesi kyytipoika\nensin hyräilemään, koroittaen hyräilyänsä vähitellen lauluksi. Eikä\nollutkaan hänen laulunsa pelkkiä \"rekiviisuja\"; yksinkertainen se oli,\nmutta sisälsi niin paljon totuutta, että se olisi antanut aihetta\npaksulle filosofilliselle teokselle. Poika lauloi:\n\n    \"Makkarass' on kaksi päätä:\n    Toinen pää ja toinen pää.\"\n\nLaulettuaan sen kerran, lauloi hän sen vielä kerran ja sitten vielä\nmonta kertaa, niin että tuo ajatuksiinsa vaipunut herrakin rupesi\nkuuntelemaan sitä. Ja mitä enemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmin hän\nhuomasi laulun totuuden. Mitä tarkemmin hän ajatteli omaa elämäänsä ja\ntilaansa, sitä selvemmin huomasi hän, että makkarass' on kaksi päätä:\ntoinen pää ja toinen pää.\n\nHän oli nuori maisteri, tiedonhalukas, oli päättänyt lukea\nyliopistossa, -- siinä toinen pää. Mutta varat loppuivat, maaseudulla\noli kelpo kotiopettajan paikka tarjona, sinne hän nyt meni varoja\nhankkimaan, -- siinä toinen pää.\n\nHän oli oppinut ja taitava, hän tulee siis toimeen uudessa virassaan,\n-- siinä toinen pää; mutta hän ei ole ylhäisissä seuroissa ollut ja\nsemmoisiin hän nyt oli menossa; mitenkä hän tulee toimeen siellä? --\nsiinä jälleen toinen pää.\n\nJa tämä viimeksi mainittu seikka huoletti maisteria kaikista enimmin.\nTalo, johon hän nyt menee, on hänelle umpi outo. Isäntäväki on ylhäistä\nherrasväkeä, aristokraatillista. Isäntä itse kuuluu olevan suora mies,\nemäntä vanha hyvä-sydämminen rouva, -- heidän kanssaan siis pian\nperehtyy; oppilaansa kanssa, joka oli 13-vuotias poika, hän kohta tulee\ntuttavaksi. Siltä puolen siis asia suoritettu. Mutta sitten kuuluu\ntalossa olevan tytär, kaunis ja nuori, oleskellut ulkomailla...\nMitenkäs maisteri hänen kanssaan tulee toimeen? Sitten kuuluu heillä\nkäyvän paljo vieraita, niiden joukossa tietysti runsas määrä nuoria\nneitosia -- siinä tulee seurustelemiset, siinä leikit, siinä monet muut\nsemmoiset, joista maisteri kernaasti olisi poissa, mutta sehän ei sovi,\njoukkoon täytyy mennä. Ja hiis! Siinä sitten satut sanomaan sanan vähän\ntoisapäin kuin olla pitäisi, siitä he sitten nauravat ja... Mutta\nmitäpäs minä heidän nauruistaan? Olen semmoinen kuin olen, teen\ntehtäväni rehellisesti; vähät minä ihmisten naurusta...\n\nTuolla tavalla hän aina lohdutteli itseään, mutta yhä suuremmalla\nvoimalla tunkivat entiset ajatukset jälleen esiin. Uudet olot ... uudet\ntoimet ... uudet seurat ... uudet ... hm... Ja maisteri tunsi tuossa\nsydämmen alla semmoista kummallista puristusta. Hän sytytti papirossin,\nmutta se vaan pahensi asiata. Oikein rupesi vatsaa kivistämään, ei\njuuri kivistämään, mutta se tuntui vaan niin kummalliselta, ja yhä\nkummallisemmalta se tuntui, kuta lähemmäs tultiin kestikievaria. Siitä\nei enää ole kuin pyssyn kantama siihen hoviin, johon hänen matkansa\npiti. Voi jos olisi vielä edes parinkaan peninkulman päässä, niin\nennättäisi vielä oikein tarkasti miettiä! Niin ajatteli maisteri, mutta\nsitten johtui hänelle taas mieleen, että parempihan on mitä pikemmin\npääsee perille, sillä tehtävähän mikä tehtävä. Kyytipoika ikäänkuin\narvasi hänen ajatuksensa; hän lauloi nyt niin, että vuoret vastaelivat:\n\n    \"Makkarass' on kaksi päätä:\n    Toinen pää ja toinen pää.\"\n\n-- \"Niin on, poikaseni, niin on! Kohtakos tullaan kestikievariin?\"\n\nHe käänsivät samalla oikeaan.\n\n-- \"Tuoss' on!\" sanoi poika, viitaten ruoskan varrella punaista taloa\nmäen alla.\n\n-- \"Jumalan kiitos! Viimeinkin!\" sanoi maisteri.\n\nKestikievarin pihan poikki kulki samassa muuan nais-ihminen\nkaupunkilaisessa palvelustytön puvussa. Ehdottomastikin säpsähti\nmaisteri:\n\n-- \"Tuo mahtaa olla hovin piikoja!\"\n\nJa entistä pahemmin kivisti sydän-alusta, ei juuri kivistänyt, mutta\ntuntui vaan niin kummalliselta.\n\n-- \"Tarvitsetteko hevosta, herra?\" kysyi kestikievari.\n\n-- \"Tarvitsen kyllä, taikka ... en tarvitse vielä; niin no, odottakaa\nnyt vähän!\" Ja maisteri meni vierastupaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului hetki, eikä maisteri vieläkään vaatinut hevosta; hän virui\nsohvalla ja ajatteli vaan, mitenkä hän nyt ensin tulee sisään uuteen\ntaloon ja tekee ensimmäiset tuttavuudet. Ja yhä vaan tuntui\nkummalliselta tuo sydän-alus, niinkuin ainakin, kun hermot kiihtyvät\nepätietoisessa odotuksessa. Viimein nousi hän ylös, otti hattunsa ja\nmeni ulos kävelemään, vähän virvoittuakseen, ennenkuin hoviin lähtisi.\n\nParinkymmenen sylen päässä alkoi männikkö; sinne hän meni, yhä\nsyvemmälle ja syvemmälle. Löysipä hän lähteen, ja kivelle sen viereen\nistahti hän. Puiden humina, lähteen lirinä -- nuo olivat vanhoja\ntuttuja hänelle, ne saivat hänet rauhoittumaan. Hän rupesi\nmietiskelemään tulevaista oloansa yliopistossa: siellä hän taas pääsee\nrakkaiden Romalaistensa ja Kreikkalaistensa pariin, nauttimaan hengen\nravintoa, jommoista ei enää nykyaika voi luoda. Ja kuinka lavealle\nleviää sitten hänelle vaikutusala! Edistystä tieteelle, hyötyä ja\nkunniaa isänmaalle! Kuinka ihanata!... Maisteri ei istunut enää kivellä\nmetsässä, hän istui yliopistossa, opetus-istuimella, hän puhui\nhartaille kuulijoille, niin innollisesti, niin...\n\nSamassa kuului vähän matkan päässä pyssyn laukaus.\n\nKoneen-omaisesti läksi maisteri kulkemaan sinnepäin, josta laukaus oli\nkuulunut. Hän astui puoleksi ajatuksissaan muutamia askeleita, mutta\näkkiä hän pysähtyi, sillä hänen eteensä aukeni kuva, jota hän ei enää\nmilloinkaan unohtanut.\n\nViiden kuuden sylen päässä näki hän ison hongan, sen juurella oli iso\nkivi, ja kivellä seisoi nuori neitonen. Nuori oli tuo neitonen ja\nkaunis kuin kevät-aamu. Vaaleat kiharat laskeutuivat punanauhaisen\nolkihatun alta ja tuuheina valuivat hartioille. Kasvot tosin eivät\nolleet säännölliset, mutta joka ainoa piirre niissä oli hentoutta,\narmautta, ja pitkäin ripsien alta näkyi -- silmät, niinkö luulette? ei!\n-- taivas sieltä näkyi, ei taivas, mutta kaksi taivasta; ja suu -- vaan\nei, se on liian lauha sana -- suukkonen, tuommoinen pikkuruinen, täynnä\nvallattomuutta!... Sininen hame, lumivalkoiset sukat, ja kengät\npienoiset kuin keijukaisen. -- Selässä riippui neitosella pieni pyssy.\n\nMaisteri ei voinut liikahtaa paikaltaan. Taanoiset klassilliset\najatukset olivat hänellä vielä jäljellä: hän luuli tosiaankin näkevänsä\nitse Dianan. -- Vaan mitä katselee metsän mieluinen emäntä niin\nlakkaamatta ylös honkaan? Vait! Hän liikahtaa, hän kurottaa kätensä\nalimmaista oksaa kohti, pieni hyppäys, -- ja kauniit kädet saivat\nkiinni oksasta, ja niin siinä riippuu Diana. Ja yhä ylemmäs on hänellä\nmieli, käsi kurotakse seuraavaan oksaan, mutta liian se on korkealla.\nVaan kas tuossahan pistää ulos sopiva oksa toiselta puolen puuta. Hips!\nSiinä riippuu neitonen, entistä pikkuisen ylempänä, mutta ei enää ole\nkiven kohdalla. Yhä vieläkin ylemmäs on hänen halunsa, mutta\nharmillistahan on, että juuri tämä honka on niin oudosti luotu,\netteivät kauniit, huimapäiset Dianat pääse ylemmäksi: seuraava oksa on\nliian korkealla, sinne ei yrittämistäkään. Alas siis! Vaan voi!\nAlhaalla on juuri lähteen silmä: märäksi käyvät sorjat kengät, kastuvat\nvalkoiset sukat ja sitten vielä on lähteen vesi niin kylmää -- brrr!\n\nSiinä riippuu metsän mieluinen emäntä maan ja taivaan välillä, milloin\nharmilla silmäisten ylös, milloin kauhulla katsahtaen alas.\n\n-- \"Ah!\" kiljaisee hän viimein. Maisteri seisoi tuolla huomaamatonna\nentisellä paikallaan, lumottuna, ihastuneena. Entäs sitten tuo \"ah!\"?\nkuinka ihanalta se kuului, raikkaana, hopeankirkkaana! Ja hiljalleen\nkertoi metsän kaiku: ah! Ja sitten vielä järven toinen ranta kuiskasi\nniin armaasti: ah! -- Niin ihanata oli tuo maisterin mielestä, että hän\nolisi kernaasti tahtonut olla koko ikänsä metsässä, katsella salaa\nkaunista Dianaa ja kuulla sen huutelevan: ah!\n\nKului muutama silmänräpäys, niin jo äänsi neitonen;\n\n-- \"Aih!\"\n\nJa kun vielä silmänräpäys oli kulunut, niin häneltä kuului:\n\n-- \"Voih!\"\n\nJa tämä ei enää ollutkaan niin heleätä; siinä kuului jotakin\npelon-alaista. Pian herätti maisterin hänen makeista unelmistaan kimeä:\n\n-- \"Auttakaa!\"\n\nJa nyt vasta huomasi hän neitosen huutelevan vaarassa. Pari hyppäystä\n-- ja hän oli Dianansa luona. Hellästi tarttui hän lumoajattareen ja\nnosti hänet vielä suuremmalla hellyydellä alas kivelle.\n\n-- \"Herra, kuinka olen teille kiitollinen,\" lausui neitonen,\nlaskeumatta kiveltä alas. \"Katsokaas herra,\" lisäsi hän osoittaen ylös\npuuhun, \"tuota oravaa teki mieleni saada: minä ammuin sen, mutta\nnähtävästi vaan haavoitin poloisen. Katsokaas, kuinka se raukka tuolla\nistuu hyyristyneenä oksain juureen. Voi, voi jos minä sen saisin!\" Ja\npienoinen jalka polkasi sammaleiseen kiveen kaksi kolme kertaa\nperäkkäin.\n\n-- \"Te tahdotte tuota oravaa, niinkö?\" sanoi maisteri. \"Heti paikalla!\"\n\nNämä viimeiset sanat kuuluivat jo hongasta. Harvoin on orava niin\nnopeasti kiivennyt puuhun, kuin maisteri nyt.\n\nSilmänräpäyksessä oli immen sylissä pienoinen orava.\n\n-- \"Ty-ty-ty!\" puhui Diana otukselleen. \"Poloinen, kuinka sun jalkasi\non käynyt pahoin; mutta älä huoli, kyllä se parannetaan. Herran tähden,\nkuinka sinä olet sorja! Katsokaas, herra, eikö se ole kaunis?\"\n\nMaisteri katsoi ihastuksella, ei kumminkaan oravaan, vaan kauniisin\nkätösiin, jotka oravaa hyväilivät.\n\n-- \"Ne ovat erinomaisen kauniit,\" sanoi hän ihastuksensa\nylenpalttisuudessa.\n\n-- \"Kauniit? Mitkä niin?\" kysäsi neiti ihmetellen.\n\n-- \"Kaunis, kaunis,\" selitti maisteri nolostuen, \"kaunis on, nimittäin\ntuo orava, oikein totta minä tarkoitin oravaa.\"\n\nPitkät ripset kohosivat puolilleen ja kaksi taivasta katseli niiden\nalta niin veitikkamaisesti tuohon nolostuneesen Apollonin poikaan.\nMutta äkkiä purskahti tyttönen nauruun, heleään, kirkkaasen.\n\n-- \"Herra, voi kuinka te olette lystin näköinen?\"\n\n-- \"Kuinka? Minäkö?\" änkytti maisteri aivan neuvotonna.\n\n-- \"No, taivas, pikkuruinen käpy on tarttunut teille tuohon noin!\"\n\nMaisteri pyyhkäsi käpysen parrastansa, jota hän piti _à la Napoléon_,\nja kirosi mielessänsä kaikki semmoiset kävyt, jotka saattavat nuoren\nmiehen noloksi.\n\n-- \"Ty-ty-ty!\" puhui Diana jälleen oravalle. Hän hyväili sitä,\nsilitteli sitä, jopa suutelikin niin armaasti ja viehättävästi, että\nmaisteri kesken nolouttaan unohti kaikki klassilliset unelmat ja toivoi\nolevansa tuommoinen pikkuinen, haavoitettu orava.\n\n-- \"Antakaas kätenne, herra,\" sanoi neitonen, \"minä hyppään alas.\"\n\nMaisteri otti kädestä, neitonen hyppäsi maahan. Ja mikä hyppäys! Niin,\ntäynnä suloutta! Se viehätti maisteria niin, ettei hän muistanut\npäästää pois Dianan kättä omastaan, ja -- ihmeellistä! -- ei Dianakaan\nsitä vetänyt pois. Ja niin he seisoivat tuossa, sanaakaan virkkamatta:\nkaksi taivasta ja kaksi klassillista silmää vastatusten. Vaan pian\nlaskeutuivat taivaan kannet, ja hehkuva puna lensi immen kasvoille.\n\n-- \"Herra,\" kuiskasi; hän kainona, vetäen hiljaa kätensä pois. \"Minä\nkaiketi näytän teistä hyvin kummalliselta, minä ... minä...\" Neitonen\nkävi hämille.\n\n-- \"Ty-ty-ty,\" lisäsi hän, kääntyen oravan puoleen.\n\n-- \"Neitoseni,\" vastasi maisteri, \"jos uskaltaisin sanoa, niin näytätte\nte ... te...\" ja hänkin sekottui ja kävi hämille.\n\n-- \"Ty-ty-ty,\" lisäsi hän, kääntyen myöskin oravan puoleen.\n\nPian toipui Diana.\n\n-- \"Kummallisesti olemme tutustuneet. Sallikaa esitteleidäni: nimeni on\nAnni, Koskelan herran tytär.\"\n\n-- \"Kosk... Kosk...?\"\n\n-- \"Koskelan.\"\n\n-- \"Herran tähden!\" äänsi äkkiä maisteri ja samassa johtui hänelle taas\nmieleen kyytipojan laulu.\n\n-- \"Kuinka te sanoitte?\" kysäsi toinen kummastellen.\n\n-- \"Minä sanoin: 'Herran tähden!'\"\n\n-- \"Miksikä niin?\"\n\n-- \"Näettekö, neitiseni, nimeni on Lauri Leinola...\"\n\n-- \"Lein...?\"\n\n-- \"Leinola.\"\n\n-- \"Herran tähden!\" äänsi vuoroansa Anni. \"Sittenhän olette sama\nmaisteri, jota olemme odottaneet veljeni opettajaksi?\"\n\n-- \"Niin juuri,\" sanoi maisteri huoaten.\n\n-- \"Jesta! kuinka hauskaa, kuinka erinomaisen hauskaa, että minä\nensimmäisenä saan sanoa teille terve-tultuanne!\"\n\nJa neitonen ojensi Laurille kätensä ja puristi oikein sydämmellisesti.\n\n-- \"Kiitos!\" virkkoi Lauri ja -- en tiedä mistä se tuli, mutta --\nhänkin puristi oikein sydämmellisesti.\n\nJa siinä he nyt jälleen seisoivat käsi kädessä, vaan sitten jälleen\nlankesivat katseet maahan. Taas oli orava hyvään tarpeesen.\n\n-- \"Ty-ty-ty!\" sanoi sille Anni.\n\nJa maisteri sanoi myöskin:\n\n-- \"Ty-ty-ty!\"\n\nKohta he läksivät metsästä ulos.\n\nTiellä kertoi hänelle Anni lähteneensä tän'aamuna pikku veljensä kanssa\nkirkonkylään rattailla. Takaisin lähdettäessä oli hän lähettänyt\nveljensä ajamaan yksin, itse sitä vastoin oli hän tullut oikotietä,\nsoutanut veneellä Vellamonlahden poikki, kulkenut ruuhella Sinisalmen\nyli ja sitten metsikössä ampunut oravia: hän muka rakastaa\nerinomaisesti metsästämistä.\n\nMaantiellä oli veli jo odottamassa rattainensa.\n\nAnni käski pojan mennä jalkaisin kotia, hyppäsi rattaille ja pyysi\nmaisterin istumaan viereensä; kaikki tuo tapahtui niin pikaisesti, että\nmaisteri tuskin oli istahtanut Dianan viereen, niin jo läksivät rattaat\nliikkeelle. Valkoiset kädet olivat ohjaksissa, Lauri oli saanut\nhoidettavikseen pyssyn ja armaan oravan.\n\nJa huimaa menoa tuossa mentiin.\n\n-- \"Ajakaa varovasti, neitiseni,\" sanoi maisteri säikähdyksissä, \"täss'\non pahoja kiviä,\"\n\nVastaukseksi helähti heleä nauru.\n\n-- \"Pelkäättekö?\" kysäsi Anni, veitikkamaisesti katsoen vieressään\nistuvan Adoniin, jolla oli työ ja tuska, pidellessään pyssyä, oravaa ja\n-- hattuansa. \"Kiire ajaminen on parhaimpia huvituksiani. Hips!\"\n\nJa kivet iskivät tulta.\n\nLauri herra oli kuin puolipyörryksissä. Hän istui mukavasti keijuvilla\nrattailla, ihana Diana ohjasi virkkua juoksijata, ja puut ja pensaat\nkiitivät heidän ohitsensa, ja tuolta näkyi jo hovikin, ja nyt ajettiin\nsillan yli...\n\n-- \"Tpruu!\" Nyt oltiin päärakennuksen portaiden edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa sekin yö, minkä maisteri nyt ensi kertaa vietti uudessa talossa!\nOikeastaan ei se olut mikään yö eikä se ollut päiväkään: yöllä ihmiset\nmakaavat, päivällä he valvovat, mutta Lauri maisteri ei maannut eikä\nvalvonut tänä yönä, olihan tuommoisessa unen ja valveen sekaisessa\nolossa, jota ei oikein osaa nimittääkään. Eilispäivän tapaukset\nilmautuivat tuhansissa ja tuhansissa eri muodoissa hänen sielunsa\nsilmäin eteen. Hän näki ukko Ciceronin, niin vanhan ja vakaan näköisen;\nhän ihaili vanhaa puhujaa, mutta kun hän tarkemmin katseli, niin\nhuomasi hän Ciceronin harmaassa parrassa pienen männyn-kävyn. Ja vähän\nmatkan päässä seisoi Diana, nauraen käpyjutulle, nauraen niin, että\nLaurin kävi oikein sääli vanhaa miestä. Toisinaan hän taas oli\nkiipeevinänsä korkeaan puuhun, ylemmäs, vielä ylemmäs, ja sieltä puhui\nhän hartaille kuulijoille, joiden joukossa hän näki kaunokaisen immen,\norava sylissä. Toisinaan hän seisoi tuon immen kanssa, piti häntä\nkädestä, ja kaikki oli niin suloista ja hiljaa ympärillä. Lauri oli\nniin merkillisen rohkea, hän puhui neitoselle niin hyvästi ja\nkauniisti, ja neitonen hymyili vielä kauniimmin, ja -- Lauri nosti tuon\npienosen käden huulillensa ja oli painaa siihen palavan suudelman,\nmutta silloin näki hän, että hänen edessään seisoikin ukko Ciceroni,\nparrassa pieni männynkäpy.\n\nTuollaisia kuvia hän näki koko pitkoisen yön, käännellen itseänsä\nkupeelta toiselle.\n\nHänen herätessään oli aurinko ollut ylhäällä pari hetkeä. Aamu oli\nkaunis. Minä kernaasti kertoisin ja kuvailisin tuota aamun ihanuutta,\nmutta kyllähän lukijattareni ja lukijani itsestänsäkin tietävät kuinka\nihmeen ihanata kesäinen aamu on Suomessa (nimittäin kun ei ilma ole\npaha). Lauri nousi, avasi akkunan ja rupesi, niinkuin sanotaan, täysin\nhengähdyksin nauttimaan raikasta ilmaa. Maisterin asunto oli\npihanpuoleisessa rakennuksessa, ja sieltä hän nyt katseli pulskaa\npäärakennusta, jonka asukkaat vielä näkyivät olevan unen vallassa.\nMutta vähän ajan perästä liikahtivat kartiinit eräässä akkunassa, ne\nvetäysivät syrjään ja akkunassa näkyi -- Anni, keveässä aamupuvussa,\nihanana, viehättävänä.\n\n-- \"Tipu, tipu, tipu, kuli, kuli, kuli,\" huuteli Anni akkunastaan, eikä\naikaakaan niin lensi akkunan alle koko joukko kyyhkysiä, joille Anni\nheitteli herneitä ja jyviä. Kasvoipa siivekästen vierasten joukko: pian\ntuli sinne varpusiakin. Taampaa nämä ensin katsoivat kyyhkysten makean\nleivän juhlaa, ja sitten pienin hyppäyksin uskalsivat vähitellen\nlähestyä isoisten ateriaa. Karjapihalta kurkisti kukkokin kateellisin\nsilmin tätä mässäämistä, mutta pian tuo mahomettilainen kutsui monen\nmonet puolisonsa ympärilleen, nämä taas monen monet poikansa ja\ntyttärensä, ja ylpeesti johdatti pappa kukko ne Annin akkunan alle.\nOlipa tuossa nokkinaa! Kyyhkysistä oli eräs valkoinen vallan rohkea: se\nlentää leyhytteli ensin Annin pään kohdalla, vaan viimein laskeusi\nhänen olallensa, ja huuliltansa syötti Anni lempilintuaan. Lauri\nei ollut jouten hänkään. Hän oli hiljalleen ottanut esille\npiirustusvihkonsa ja yks kaks pannut paperille tuon kauniin kuvan\nkauniina kesä-aamuna (paitsi muita taitoja oli näet hänellä myös\ntavattoman hyvä piirustamisen taito). Hän oli koko ajan ollut\nnäkymättömissä, mutta saatuaan valmiiksi kyyhkysen Annin olalle, hän\nihastellen työtään, ojensi sitä vähän kauemmaksi ja katseli sitä,\npäätään kallistellen. Kyyhkysen varvas oli vielä korjattava; hän\nkatsahti alkuperäiseen kuvaan, mutta samassa huomasi Anni hänet.\n\n-- \"Ai!\" kiljasi hän jälleen hopeankirkkaalla äänellään ja veti\nkartiinit eteensä, niin ettei niiden takaa näkynyt muuta kuin ihana pää\nja kauniit suortuvat.\n\n-- \"Hyvää huomenta, maisteri!\" sanoi hän ja hymyili, Laurin mielestä,\nniinkuin Rafaelin enkeli.\n\n-- \"Jumal'antakoon!\" vastasi Lauri ja koetti piiloittaa piirustansa.\n\n-- \"Näittekö kaunista unta ensimmäisenä yönä uudessa talossa?\" kysyi\nAnni.\n\n-- \"Erittäin kaunista!\"\n\n-- \"Kestä te unta näitte?\"\n\n-- \"Teistä,\" sanoi maisteri viattomasti.\n\n-- \"Minustako? Hahaha! Hyvästi!\"\n\nJa Rafaelin enkeli katosi akkunasta.\n\n-- \"Nyt hän varmaankin suuttui,\" arveli Lauri ja oli hyvin pahoillansa.\n\nEn tiedä, oliko Anni suuttunut, mutta sen varmaan tiedän, etteivät\nAnnin siivekkäät ystävät tykänneet yhtään hyvää ateriansa\nkeskeyttämisestä. Varpuset eivät uskaltaneet tosin muuta kuin tehdä\npari pientä epäkohteliasta hyppäystä, kyyhkyset päätänsä kurottaen\nlausuivat vain parilla kolmella sanalla paheksumisensa, mutta kukko se\npiti aika melua, kaakatti ja leyhytteli siipiään ja viimein loukatulla\nambitionilla kutsui perheensä pois epäkohteliaan vieraan näkyvistä.\n\n-- \"Kyllä hän varmaan suuttui,\" lausui Lauri jälleen. \"Ei olisi pitänyt\nnoin suoraa päätä sanoa hänelle, mitä unta minä näin. Paha onkin sanoa\nsellaista nuorelle tytölle, jota tuskin vielä tunteekaan.\"\n\nAamiaisen jälkeen kohtasi hän Annin yksin.\n\n-- \"Neitini,\" yritti hän puhumaan ja pysähtyi, sillä kaksi taivasta\nnäkyi jälleen.\n\n-- \"Herrani?\" vastasi toinen.\n\n-- \"Te olette luultavasti ... hm...\"\n\n-- \"En ole ensinkään hm.\"\n\n-- \"Ei, mutta minä tarkoitan sitä, että te...\" ja Lauri nolostui yhä\nenemmin.\n\n-- \"Mitä niin?\"\n\n-- \"Että aamulla, kun teidät näin...\"\n\n-- \"Niin mitä sitte?\"\n\n-- \"Niin minä tulin sanoneeksi teille jotakin...\"\n\nKirkas puna lensi Annin kasvoille, mutta hän, niinkuin neitoset aina,\nosaavat sen jälleen poistaa, kun tahtovat. Hän sanoi huolimattomasti:\n\n-- \"Mitäs te sitten sanoitte?\"\n\n-- \"No, mutta,\" arveli maisteri itsekseen, \"pitääkös minun nyt uudistaa\ntaanoinen tuhmuus?\"\n\n-- \"Mitäs se sanoittekaan? Kertokaa.\"\n\n-- \"Sanoin, että unissani olin nähnyt teitä.\"\n\n-- \"Entäs sitte?\"\n\n-- \"Ei muuta mitään.\"\n\n-- \"Hm.\"\n\n-- \"Hm.\"\n\n-- \"Mutta mitäs te nyt oikeastaan tarkoitatte?\" kysäsi Anni, ja suu,\ntuo pieni ruusuinen suu, oli taas niin vallaton.\n\n-- \"Minä näette pelkään...\"\n\n-- \"Nähdä minua unissanne, niinkö?\"\n\n-- \"Niin juuri,\" sanoi maisteri, huomaamatta Annin ansaa.\n\n-- \"Ha-ha-ha! Kuinka te olette kohtelias!\"\n\n-- \"Voi, voi, neitini,\" vaikeroi Lauri tuskissaan, \"minä tarkoitin ihan\ntoista. Minä näette pelkäsin teidän suuttuneen, kun sanoin nähneeni\nteistä unta.\"\n\n-- \"Vai niin, te siis vain narrasitte?\"\n\n-- \"En narrannut, en,\" vakuutti Lauri.\n\n-- \"No mutta minkätähden minä olisin suuttunut siitä?\"\n\n-- \"En minä tiedä, minä päätin vaan siitä, kun te niin vetäysitte\nakkunasta pois ja sanoitte: hyvästi.\"\n\n-- \"Herran tähden, kuinka te vielä olette naiivi ja ujo, voi, voi!\"\n\nTuossa hän seisoi Lauri parka punaisena ja neuvotonna noin suorasta\npuheesta. Anni huomasi sanoneensa liian paljon ja hänenkin oli hankala\nolla ja kun hän tarkemmin katsoi Lauriin, niin tuli hänen vielä\nhankalampi olla, sillä kaikessa noloudessaan oli Lauri kaunis mies.\nAnni koetti naurahtaa, mutta se ei onnistunut. Vaan milloin on nainen\nkauan ollut neuvotonna?\n\n-- \"Ai, ai, kelvoton Ponttu, kun taas ahdistaa Mirriäni,\" kiljasi hän\näkkiä, ja \"hush, Ponttu!\" kuului kohta sen jälkeen tuolta pihan perältä\nAnnin ääni.\n\nLauri meni kammioonsa. \"Te olette vielä niin naiivi ja ujo\": -- tuo\nlause ei antanut hänelle rauhaa. Hän päätti olla tästä puolin toisin.\nMutta miten? Keltä kysyisi hän neuvoa? Lauri aprikoi kauan tuota asiaa\nja viimeinkin näkyi keksineen keinon. Hän istahti ja kirjoitti\nparaimmalle ystävällensä Helsinkiin seuraavan kirjeen:\n\n  \"Oma Ystäväni!\n\n  Heti kun olet saanut tämän kirjeen, niin mene kirjakauppaan ja osta\n  mulle eräs kirja, jonka nimeä en minä itsekään tiedä, mutta jotain\n  tuollaista se on; 'Gentilhomme' tai 'Das Gesellschaftsleben,' --\n  sanalla sanoen osta semmoinen kirja, jossa on hyviä neuvoja\n  seuraelämää varten. Osta se kiiresti ja vielä kiireemmästi lähetä\n  se ystävällesi\n\n                  _Laurille_.\n\n  _P. S._ Ensi kirjeessä laveammalta itsestäni. Älä unohda:\n  'Gentilhomme' tai jotakin sellaista.\"\n\nSyystä tai toisesta kirja viipyi kaksi viikkoa, ja näiden kahden viikon\naikana oli maisterilla useampiakin kohtauksia, jotka saattoivat hänen\nsuuresti kaipaamaan tuota \"Gentilhommea\" tai jotakin sellaista. Vaan\nniistä kertoileminen ehkä väsyttäisi lukijata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuolimatta veitikkamaisuudestaan oli Anni helläsydämmisin neitonen\nmaan päällä. Usein sattui niin, että koko talon herrasväki meni\nillanpuhteella järven yli huvitteleimaan. Maisteri tietysti oli mukana\noppilaansa kanssa. Kaikkialla oli hovin tiluksia, ja hovinherra, kuten\nkunnon isäntä konsanaankin, piti hauskimpana työnään kävellä peltojaan\nja niittyjään katsomassa. Hyvällä aviopuolisolla ei voi olla muuta kuin\nmyötätuntoisuutta miehensä kanssa: peltoja ja niittyjä rakasti rouvakin\nkatsella. Niinpä kävikin usein noilla mainituilla huvimatkoilla, että\npappa tarjosi mammalle kätensä, ja niin he menivät. Lauri, Anni ja\nAnnin veli jäivät kolmen kesken, mutta maisterin johdolla oli pojasta\ntullut uuttera kasvien tutkija: hänkin katosi metsään hakemaan\nharvinaisempia kasveja, -- ja niin jäivät Anni ja Lauri yksikseen.\nSilloin he istahtivat jollekin kauniille paikalle.\n\n-- \"Kertokaa, maisteri, nyt jotakin.\"\n\n-- \"Mitäpä minä osaisin kertoa?\"\n\n-- \"Noin te aina sanotte, mutta kun kerran vaan pääsette alkuun, niin\nsitten kerrotte niin kauniisti.\"\n\n-- \"Te luulette?\"\n\n-- \"Ihan totta.\" Ja Anni katsoi suurilla silmillään Lauriin niin\nvilpittömästi ja pyytämällä, että olisipa ollut hyvin kova sydän sillä,\njoka olisi voinut kieltää.\n\nLauri kertoi, ja hän sitä osasikin tehdä. Milloin otti hän puheeksi\nluonnontieteiden suuren edistymisen, hän jutteli milloin\ntähtitieteestä, milloin kemiasta, milloin taas runoudesta. Hän puhui\naina kernaasti Shakespearen Hamletista, tuosta kohtalon vainoamasta,\njoka on kutsunut hautain maailmasta yllykettä kostolleen, jota huutaa\nhänen isänsä veri; Hamletista, joka aina vain epäilee, jonka innollinen\npuhkuaminen raukenee ja mieli ei kykene työhön; Hamletista, joka näkee\n_kohtalon_ joka paikassa, arvellen: mikä huomenna tapahtuu, ei tapahdu\ntänään.\n\nHän ei ollut kaunopuhelias, Lauri maisteri, hän istui hiljaa\nasemillaan, viuhtomatta, vauhtomatta, mutta ääni se oli niin\nsoinnukasta, niin sydämmen pohjasta lähtenyttä, ja silmissä paloi\ninnostuksen tuli. Ja Anni kuunteli häntä hartaasti, innostuen hänen\nkanssaan, heltyen hänen kanssaan. Tuolloin, kuullessaan Laurin puhetta,\nhän tunsi itsensä nöyryytetyksi, Lauri oli hänen mielestänsä jotain\ntavallista enempi, ja usein Annissa arkana heräsi ajatus, olla usein,\nhyvin usein Laurin kaltaisen olennon luona, hyyristyä hänen syliinsä\nmyrskyssä ja iloita hänen kanssaan silloin kuin sydän tuntee rauhaa,\nonnea, voimatta selittää syytä siihen. Mutta kun oli nuoria neitosia\nsamassa seurassa, silloin oli hän jälleen entinen huimapäinen Anni,\njossa Laurin neuvottomuus isoissa seuroissa herätti sanomatonta iloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlipa taaskin kaunis aamu. Lauri meni ulos kävelylle, mukana nyt,\nniinkuin ainakin, piirustusvihkonsa. Mutta ihmeellistä! Sen koommin\nkuin kuva Annista ja kyyhkysestä oli valmistunut, oli Lauri piirustanut\nuseampia muitakin, mutta kaikkiin niihin kuvasi hän ehdottomastikin\njoko Annin ja kyyhkysen tai kyyhkysen ja Annin. Niin kävi tänäkin\naamuna. Tultuaan metsään ohjasi hän askeleensa -- tietämättänsä, sehän\non arvattava -- sille paikalle, jossa hän ensi kerran oli kohdannut\nAnnin. Hän istahti sen kiven juurelle, jolla Anni oli seisonut silloin,\nja -- tämäkin tietysti tapahtui hänen tietämättänsä, aivan kuin\nromaaneissa on tavallista. Siinä hän otti esille piirustusvihkonsa, ja\nrupesi piirustamaan, päästäen huolimattomasti kynän kulkemaan\npaperilla. Kului tuokio, niin ilmausi paperille järvi, järvelle ruuhi,\npienonen tietysti, ruuhen perälle neitonen, Anni tietysti. Jo ilmautui\nosa kyyhkystäkin olalle, mutta nyt vasta rupesi maisteri ajattelemaan,\nsopiiko muka kyyhkystä nyt tuohonkin panna. \"Kenties olisi sentään\nparempi, jos laittaisi oravan, kesyn oravan; niin, mutta...\"\n\nJa hän ajatteli, kumpiko olisi luonnollisempi, oravako vai kyyhkynen.\nTies kuinka kauan hän olisi siinä istunut, jollei häntä olisi\nkeskeyttänyt heleä ääni hänen takanaan.\n\n-- \"Miks'ette jatka eidyllistä kuvaanne?\"\n\nHerran tähden: Annihan se oli! Hän oli hiljaa hiipinyt luokse ja\nkatsellut olan ylitse maisterin työtä.\n\n-- \"Miks'ette jatka?\" kysyi Anni toistamiseen.\n\n-- \"Siks' että te niin äkkiä...\"\n\n-- \"Häiritsin teitä, niinkö?\"\n\n-- \"Ette millään muotoa, mutta...\"\n\n-- \"Ketä olette tahtoneet piirustaa tuohon?\"\n\n-- \"Tahtonutko? Eikö se ole onnistunut? Ettekö tunne, kuka ruuhessa\nistuu? Malttakaas! Pari piirrettä vielä. Kas näin. Tunnetteko nyt?\"\n\nAnni punastui.\n\n-- \"Kuka teille on antanut luvan piirustella minun muotokuviani?\" sanoi\nhän hyvin äkäisenä.\n\nVoi neitosia, voi ihmeellisiä olentoja! Kun sattumalta, äkkiä kosketat\nheidän herkkään hermoonsa, sanot heille jotakin miellyttäväistä, jonka\näkkinäisyys estää heidät kohta vastausta löytämästä, niin he joko\nitkevät tahi ovat suuttuvinansa!\n\nSäikähtäneenä vakuutti Lauri:\n\n-- \"Tuhannesti anteeksi, neiti: minä en tiennyt tämän olevan teidän\nmieltänne vastoin. Minä vakuutan, ett'en tästä puolin enää kertaakaan\nsitä tee.\"\n\nLauri parkaa! Hän oli niin viaton vielä. Kaikesta näkyi, ettei hän\nvielä ollut lukenut Gentilhommea tai jotakin sellaista. Gentilhomme ei\nolisi puhunut noin vilpittömästi.\n\nVähäinen harmin, nimittäin oikean harmin, väre lehahti Annin kasvoilla.\n\n-- \"Sallitteko minun edes säilyttää tämän kuvan itselleni?\" kysyi\nvilpitön Lauri.\n\n-- \"En.\"\n\n-- \"Minä revin sen siis rikki. Tahdotteko sitä?\"\n\n-- \"En.\"\n\n-- \"Mutta kuinkas sitten?\"\n\n-- \"Antakaa minulle tuo lehti.\"\n\n-- \"Kuinka?\"\n\n-- \"Luonnollisesti siten, että repäisette sen irti vihostanne ja\nannatte minulle.\"\n\n-- \"Mutta, neitini...\"\n\n-- \"Mutta, herrani, tahdotteko taas suututtaa minua?\" ja pieni jalka\nyritti polkea pienen lemmikin, joka sattui olemaan sen kohdalla.\n\n-- \"Taivas varjelkoon!\"\n\nJa Anni sai mitä oli tahtonut. Hän kumartui, otti tuon korean lemmikin\nja tarjosi sen ääneti Laurille, joka otti sen yhtä ääneti vastaan.\n\n-- \"Mitäs tämä nyt merkitsee?\" arveli Lauri itseksensä. \"Ensin\nsuututaan kuvasta ja sitten se otetaan ja pannaan koreasti povelle ja\nsitten annetaan lemmikki. Hiis! Eiköhän tuommoisesta olisi selitystä\nGentilhommessa?\"\n\nHe läksivät kulkemaan kotiapäin.\n\nAnni oli suutuksissaan koko matkan, hän puhuikin koko matkan selvällä\nsuuttumuksen äänellä. Hän rupesi kyselemään, oliko Laari jo kauan\nharjoitellut piirustusta; ilmoitti sitten itsellään olevan suuren halun\noppia piirustamaan ja lopuksi, aina vaan suuttuneella äänellä, kysäsi:\n\n-- \"Tahtoisitteko ruveta opettamaan minulle piirustusta?\"\n\n-- \"Teillekö!\"\n\n-- \"No onko se niin ihmeellistä?\"\n\n-- \"Ei suinkaan.\"\n\n-- \"Tahdotteko, minä kysyn?\"\n\n-- \"Vallan kernaasti.\"\n\nHe olivat juuri tulleet päärakennuksen portaiden kohdalle.\n\n-- \"Alkakaamme jo tänään,\" sanoi Anni.\n\n-- \"Niinkuin käskette.\"\n\n-- \"Nyt juuri, käykäämme saliin.\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, nyt en voi; Kaarlo veljenne odottaa minua. Meidän\npitää lukea.\"\n\n-- \"Miks'ei hän saata mennä kukkia hakemaan?\"\n\n-- \"Meidän pitää ensin tutkia eilen kootut kukat?\"\n\n-- \"Tutkikaa illalla vasta.\"\n\n-- \"Ne näivettyvät siksi.\"\n\n-- \"Herran tähden, kuinka olette itsepäinen!\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, minä vaan tiedän velvollisuuteni,\" vastasi Lauri\nvakaasti.\n\n-- \"No niin, minä ymmärrän sen,\" lausui Anni sulattavalla äänellä,\nleppyneenä. \"Mutta sitten eikö niin?\" liitti hän, ojentaen Laurille\nkättä.\n\n-- \"Heti kuin olemme lopettaneet.\"\n\nLauri meni oppilaansa luo.\n\nTaivas, sitä kukkain paljoutta, minkä poika oli koonnut eilen! Niitä\ntutkiessahan menee pari tuntia! Mutta onneksi olivat useimmat jo\nennättäneet näivettyä. Tuoreet tutkittiin, siihen kului puoli tuntia,\njoka maisterista tuntui iankaikkisuudelle. Hän istui rauhatonna,\nteroittaen valmiiksi kaksi lyijykynää.\n\n-- \"Maisteri,\" sanoi Kaarlo, \"tästä kukasta en voi saada selkoa, se\nnäkyy olevan _cruciferi_.\"\n\n-- \"Ai, se on hyvin vaikea _cruciferi_; menehän nyt hakemaan muitakin\nsamallaisia, niin tutkimme ne yhdessä.\"\n\nKaarlo meni kukkia hakemaan, mutta pian palasi hän jälleen.\n\n-- \"Maisteri, tässä tuli teille kirja ristisiteessä.\"\n\nSe oli -- \"Gentilhomme,\" tuo kauan ikävällä odoteltu Gentilhomme, mutta\nnyt ei Lauri olisi malttanut ruveta lukemaan oman veljensäkään\nkirjettä, niin kiire oli hänellä.\n\nAnni odotti häntä, ja odottaessaan oli myöskin teroittanut valmiiksi\nkaksi lyijykynää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnni oli hyvin ahkera oppilas ja edistyi hyvin, vaikka hän joskus,\nharmissaan onnistumattomasta piirteestä, repäsi koko lehden tuhansiin\npalasiin.\n\n-- \"Mitäs varten te nyt repäsitte sen?\" sanoi Lauri silloin aivan\ntyyneesti.\n\n-- \"Mitä vasten! Minua harmittaa, kun ei saa, mitä tahtoo.\"\n\n-- \"Maailma ei olisikaan maailma, jos täällä kaikki saisi heti paikalla\nilman mitään vaivaa.\"\n\n-- \"Mikäs se sitten olisi?\"\n\n-- \"Onnen taivas.\"\n\n-- \"Hm.\"\n\nJa Anni piirusti jälleen tyyneenä.\n\nJos oli oppilas hyvin innollinen, niin ei opettajakaan ollut vähemmin\ninnollinen. Ja tuo molemmanpuolinen into kasvoi päivä päivältä.\n\nEntäs \"Gentilhomme?\"\n\nLaurilta oli suurissa määrin kadonnut halu saamaan Gentilhommen\nviisaita neuvoja. Hän selaili sitä kumminkin joskus. Muun muassa sai\nhän tietää, että gentilhomme, astuessaan ulkona naisten luokse, ei\nainoastaan ota hattua päästänsä, vaan pitää sitä kädessään, kunnes\nnaiset pyytävät hänen panemaan sen jälleen päähän.\n\n-- \"Jospa koettaisi,\" arveli hän.\n\nSattui kerran olemaan vieraita heillä, neitosia suuri joukko. Lauri\nkutsuttiin puistoon, jossa immet istuivat. Hän meni ja tultuaan heidän\nluokseen teki kuin gentilhomme. Annia ei ollut siinä. Puhe alkoi\nkauniista ilmasta ja loppui pahaan ilmaan, ja alkoi jälleen kauniista\nj.n.e. Annin tultua muuttui puheen-aine vilkkaaksi, huvittavaksi. Mutta\naina vaan piti Lauri hattua kädessään -- uskollisena Gentilhommen\nseuraajana. Hän rupesi jo vähitellen pitkästymään paljain-päin-oloon.\nHän nosti hattuansa, päähän pannakseen, vaan laski sen jälleen alas.\n\n-- \"Mikäs teillä nyt on?\" kysäsi viimein Anni.\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n-- \"Miksi olette paljain päin, vaikka aurinko paahtaa niin\nsanomattomasti? Miks'ette pane hattua päähänne?\"\n\n-- \"Teidän luvallanne,\" virkkoi opettelevainen Gentilhomme ja teki kuin\noli käsketty.\n\n-- \"Kuinka? Ha-ha-ha!\" helähti Anni nauramaan. \"Mistä saakka te olette\nruvenneet seuraamaan joutavan päiväisiä etiketin sääntöjä? Minä en\nainakaan niitä siedä, ja pahimpia vihollisiani ovat hienot\ngentilhommet.\"\n\n-- \"Gentilh...?\" kysäsi Lauri, arvellen itsekseen: \"tietäisikö hän\nminun lukeneen tuota kirja-repaletta?\"\n\nVieraiden kesken nousi väittelyä etiketin tarpeellisuudesta ja\ntarpeettomuudesta, ja sillä välin maisteri mitään virkkamatta riensi\nkamariinsa, jonka uuni pian oli täynnä revityn Gentilhommen palasia. Ja\nensi yönä nousi sakea savu piharakennuksen uuninpiipusta: koko\nGentilhomme haihtui hiljaiseen yön ilmaan.\n\n-- \"Minä en tahdo olla hänen vihollisensa.\" oli Lauri arvellut,\nsytyttäessään paperiroviotansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kesä kuluu. Elokuu on jo puolessa, ja loppuhunsa juoksee kesäinen\ntarina.\n\nJos joku lukijoista paheksuu sitä, etten ole mitään puhunut Annin\nvanhemmista, niin pyydän heidän muistamaan, että vanhemmat, joilla on\njo tyttäriä, tuommoisia kesäisiä kukka-olentoja, kuuluvat syksypuoleen,\nja niihin ei kesäinen tarina ulotu.\n\nPiirustustunnit tulivat viimein Annille ja Laurille joksikin\nvälttämättömän tarpeelliseksi asiaksi. Sunnuntait olivat heistä\nikävimpiä päiviä, sillä silloin ei piirustettu.\n\nOliko Annissa herännyt niin sanomattoman suuri piirustamisen into?\n\nEn tiedä varmaan. Mutta yksinänsä hän ei piirustanut koskaan, aina piti\nLaurin olla ohjaamassa. Ja sitä paitsi oli hänen niin peräti hauskaa\nhaastella Laurin kanssa kaikellaisista asioista ja kuulla hänen\nhuvittavia puheitaan. Lauri kertoili taiteen historiasta kertoi\nTitianista, Rafaelista, kertoi yksinkertaisella tavallaan, mutta\nlämpimästi, innostunein katsein. Taiteesta Lauri ei voinut kauan puhua,\nkääntämättä puhettansa kansalliseen taiteesen, ja voi kuinka kauniisti\nhän siitä puhui! Usein silloin luisui kynä hiljaa, huomaamatta Annin\nkädestä; hän kuunteli hartaasti, kauniin silmin lakkaamatta katsoen\npuhujaan. Ja yhä useammin nousi hänen mieleensä ajatus, saada olla\nusein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon rinnalla, iloita, innostua\nhänen kanssaan, ja niin luottavaisena hyyristyä hänen rintaansa vasten,\nkun myrsky käy ja ukkonen pauhaa. Mutta ei! Lauri seisoi hänen\nmielestänsä liian korkealla hänestä, ja sitä paitsi: mitä sanoo isä?\nHarvemmin ja harvemmin kajahteli metsä Annin iloisista lauluista; usein\naamulla jäivät siivekkäät ystävät unhotuksiin: Annin oli mieluista\nuinailla olennosta, johon voisi täydellä luottamuksella kiintyä.\n\nLauri oli muuttunut hänkin. Samassa määrässä kuin Annin rajuus väheni,\nväheni Laurin ujous. Usein hän piirustustunnilla ihaili kaunista\noppilastansa, joka tuossa niin uutterana piirteli, niin lapsellisen\ntotisena. Keskusteluissaan Annin kanssa oli hän tullut huomaamaan hänen\npuhtaan sydämmensä. Annin vilkkaus oli hänestä vaan \"keväisen\nvirvoittavia tuulahduksia keskellä elämän syksyistä kolkkoutta,\"\nniinkuin Lauri itsekseen sanoi. Ja tuon tuostakin arveli Lauri, kuinka\nhauska olisi usein, hyvin usein nauttia noita tuulahduksia, imeä niistä\njälleen uutta virkeyttä uupuneesen mieleen. Mutta ei! Anni oli\nkorkeammalla asemalla kuin hän, ja sitä paitsi: mitä sanoo Annin isä?\n\nMitä Annin äitiin tulee, niin oli Lauri hänen kultapoikansa, sen tiesi\nLauri. Senvuoksi he eivät ollenkaan kysyneet: mitä sanoo äiti? He\nolivat vain epätiedossa siitä, mitä isä sanoisi.\n\nErään kerran oli Anni piirustanut veneen, joka teloillansa seisoo\njärven rannalla. Illemmalla olivat kaikki puutarhassa teetä juomassa.\nAnni toi piirustuksensa, joka oli hänen mielestänsä onnistunut paremmin\nkuin muut, ja näytti sitä isälle.\n\n-- \"Hm,\" sanoi isä, \"varsin somasti tehty, kunnia opettajallesi!\nMutta,\" lisäsi hän, naurahtaen: \"tiedätkös mitä tämä oikeastaan\nmerkitsee?\"\n\n-- \"Mitäs se merkitsee?\"\n\n-- \"Kuvan alle sopisi kirjoittaa\":\n\n        \"Vesille venosen mieli\n        tervatuiltakin teloilta.\"\n\n-- \"Ai; kuinka kaunista!\" huudahti Anni, ja paikalla oli kaunis lause\nkuvan alle kirjoitettu.\n\n-- \"Onpa tuohon vielä jatkoakin,\" nauroi isä ja katsahti maisteriin,\njoka oli kuin tulisilla hiilillä.\n\n-- \"Jatkakaa isä.\"\n\n-- \"Tahdotko?\"\n\n-- \"Minä pyydän.\"\n\nIsä nousi, lähestyi tytärtänsä ja nipistäen häntä poskesta sanoi: se\nkuuluu näin:\n\n        \"Neidon mieli miehelähän\n        kultaisestakin kodista.\"\n\nSen sanottuaan meni isä pois. Anni punastui ja painoi päänsä äidin\nsyliin. -- Tuo kuva oli maisterista milt'ei kauniimpi kuin kyyhkyskuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli elokuun 31:s päivä. Anni ja Lauri tulivat saliin piirustustunnille.\nEnsi kertaa ei Anni uskaltanut katsoa Lauria silmiin, hän oli\nhämillänsä aivan kuin Laurikin.\n\nKuva, jota Annin nyt oli piirustaminen esitti nuorta naista kutomassa.\n\nKauan oli kumpainenkin ääneti.\n\n-- \"Mitä ajattelette maisteri?\"\n\n-- \"Muistuu mieleeni Schillerin lause, katsoessani tuota kuvaa.\"\n\n-- \"Mikä niin?\"\n\n-- \"Tämä\":\n\n        \"Kunnia naisten! he kutovat\n        meille Taivahan ruusuja elomme teille.\"\n\n-- \"Min'en ymmärrä,\" sanoi Anni, vaikka ymmärsi vallan hyvin.\n\nTaas äänettömyys.\n\n-- \"Voi, voi kuin tuo paikka on vaikea!\" sanoi jälleen Anni. \"Auttakaa\nminua, maisteri! Ottakaa kädestäni kiinni ja taivuttakaa sitä tekemään\ntuo vaikea kohta.\"\n\nLauri istahti hänen viereensä, ja hänestä tuntui niin omituiselta, niin\nihanan omituiselta.\n\n-- \"Kas niin, tuossa on käteni teille,\" sanoi Anni.\n\n-- \"Kätennekö minulle?\" kysäsi maisteri ja katsahti kahteen taivaasen.\n\n-- \"Niin juuri. Miksi niin kummallisesti katsotte minuun?\" vastasi\nAnni, ja ruusupilviä näkyi ympäri taivasten rantoja.\n\nLauri otti Annia kädestä. Taivas, sitä sähkövirtaa, mikä nyt\nvirtailemaan Laurin suonissa! Hän piti kauan kädestä kiinni.\n\n-- \"Miks'ette opeta mua piirustamaan?\"\n\n-- \"Siks'että, siks'että...\" hän ei saanut muuta sanotuksi, sillä,\nnäettehän, tuo sähkövirta...\n\nViimein joutui hän niin kokonaan tunteittensa valtaan, ettei muistanut\nmitä teki. Hän nosti tuon kauniin, pehmosen käden ja suuteli sitä\nkerran, kaksi ja vielä monta kertaa.\n\n-- \"Herra!\" huudahti Anni, \"mitä tämä merkitsee?\" Lauri ei laskenut\nhäntä.\n\n-- \"Tahdotko,\" kuiskasi hän, \"tahdotko kutoa taivahan ruusuja elämäni\ntielle?\"\n\n-- \"Päästä, Lauri, sinä olet niin liian runollinen tänään,\" sanoi Anni,\nriuhtasihe irti ja juoksi ovelle. Pysähtyen siellä, kääntyi hän\nmaisteriin ja entisellä veitikkamaisuudellaan sanoi:\n\n-- \"Enemmin runoa, Lauriseni! Luulenpa, että minäkin sain runonhengen.\"\n\n-- \"Oi, virka,\" lausueli Lauri innoissansa, \"Sä kiellätkö pyyntöni,\nkiellätkö sen?\"\n\n-- \"Sun pyyntöäs? ... en!\"\n\n-- \"Sen tahdot siis täyttää!\"\n\n-- \"Siltä se näyttää,\" liitti Anni ja juoksi ilmoittamaan papalle ja\nmammalle uutista, jota pappa ja mamma jo kauan olivat odottaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna...\n\nMutta huomenna oli jo syyskuun 1 päivä, ja kesäinen tarina ei kerro\nsyksyn ajoista.\n\n\n\n\nKESÄKYLVYILTÄ.\n\n\nKun tulee kesä, niin silloin Helsinkiläiset, kuka vaan voi, kiirehtivät\nmaalle -- terveyttä hakemaan, sillä kaupungin kuumuus, pöly ja tomu on\nniin hankalata, vahingollista. Maalla taas arvellaan toisin: nyt tulee\nkesä, pitää mennä Helsinkiin -- terveyttä hakemaan, siellähän on\nhöyrykaapit, massagit, puolikylvyt, kokokylvyt, dushit, istuinkylvyt,\njalkakylvyt, hikikylvyt ja -- taivas tiesi mitä kaikkea.\n\nJos siis herra Rikkinen, rikas maatilan omistaja Sortavalan tienoilta,\ntuli nuoren Amelie rouvansa kanssa Helsinkiin, ja jos herra Nikkisien,\nrikas maatilan omistaja Porin tienoilta, tuli nuoren Emelie rouvansa\nkanssa Helsinkiin, -- niin siinä ei ole mitään kummallista, sillä\nkumpaisellakin oli silmämääränä: \"Jolla raitis ruumis on, terveys\nkanss' hyvä\" j.n.e.\n\nHerrat Nikkinen ja Rikkinen olivat olleet koulutovereita, hyviä\nystäviä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, olivat he eronneet eri\nhaaroille, muistellen tosin toisiaan, mutta tietoja toisistansa\nsaamatta. Sortavalan ja Porin väli onkin jota kuinkin pitkä ja\nhankalakin, ennenkuin kaikki aikeissa olevat emä- ja haararadat meidän\nmaassa alkavat siunatun vaikutuksensa. Toisistansa mitään tietämättä jo\nkymmeneen vuoteen, olivat he kumpikin rouvansa kanssa tulleet\nHelsinkiin.\n\nMuutamia päiviä Helsinkiin tulonsa jälkeen istui herra Nikkinen\nkylpylän salissa, odotellen vuoroansa ja sillä välin lukien\nsanomalehteä. Kotvasen kuluttua tuli sinne herra Rikkinenkin. Hän\nistui, ympärilleen katsahtamatta, toisen pöydän ääreen ja, odottaessaan\nvuoroansa, rupesi hänkin lukemaan sanomalehteä.\n\nKului vähän aikaa, niin tuli matami ilmoittamaan, että nyt pääsee\nkylpemään herra ... kas niin, hän oli unohtanut, kummanko vuoro olisi\nensin Nikkisenkö vai Rikkisenkö. Asia on nimittäin se, että joka\nkylpymatamilla on määrätyt alituiset kylpyvieraansa, ja Rikkinen sekä\nNikkinen sattuivat saamaan saman, tietysti itse siitä vielä mitään\ntietämättä. Matami sekoitti nuo niin läheiset nimet ja oli kotvan aikaa\nneuvotonna, mutta pian hän keksi keinon. Hän lausui kovaa:\n\n-- \"Nyt on amme valmiina, herra ... hm ... ikkinen.\"\n\n-- \"Jaha! Jaha!\" vastasi salista yhtä haavaa kaksi henkeä, jotka myös\nsamalla kiiruhtivat ovea kohti käytävään ja sieltä ammehuoneesen.\n\n-- \"Suokaa anteeksi,\" sanoi Rikkinen, kummastellen toisen röyhkeyttä.\n(Hän ei vielä tuntenut ystäväänsä). \"Minun on vuoroni.\"\n\n-- \"Ei mitään anteeksi pyytämistä,\" vastasi Nikkinen, \"mutta minunpa\nvuoroni nyt onkin.\"\n\n-- \"Ei suinkaan; sanoihan matami selvään minua nimeni.\"\n\n-- \"Mikäs teidän nimenne sitten on?\"\n\n-- \"Rikkinen.\"\n\n-- \"Mitä?!\"\n\n-- \"Rikkinen se on, teidän palvelukseksenne. Entäs teidän?\"\n\n-- \"Nikkinen.\"\n\n-- \"Mitä?!\"\n\n-- \"Nikkinen se on, teidän palveluksenne.\"\n\nJa kaksi -ikkistä katselivat toisiinsa tarkasti.\n\n-- \"No, koira vieköön, sinäkös se olet?\" huudahti viimein Rikkinen.\n\n-- \"Ihan oikein, mutta jollet sinäkin ole sinä, niin annan sormen\nkädestäni!\"\n\n-- \"Ystäväni armas!\"\n\n-- \"Oma viljon veljyeni!\"\n\nJa kaksi -ikkistä syleilivät toisiaan.\n\n-- \"Kuinka ihmeellisesti olemme tulleet yhteen näin monen vuoden\nperästä?\" lausui Nikkinen. \"En luullut Porista lähtiessäni saavani\ntäällä niin suurta iloa. Kuinka ihmeellistä!\"\n\n-- \"Ihmeellistä,\" arveli Rikkinen. \"Sinä tulet Porista, minä\nSortavalasta.\"\n\n-- \"Mutta kerro, veliseni, kerro...\"\n\n-- \"Anteeksi, hyvät herrat,\" virkkoi matami. \"Paljo kylpyvieraita on\nodottamassa minua. Ettekö suvaitsisi kylpeä pikemmin?\"\n\n-- \"Matami kulta,\" sanoi Nikkinen, \"menkää, menkää ja pitäkää huolta\nmuista, kyllä minä itse valelen ystävääni.\"\n\n-- \"Kukas teitä sitten valelee?\"\n\n-- \"Minä, minä, arvattavasti minä,\" lausui Rikkinen.\n\nMatami meni nauraen pois. Ystävykset jäivät kahden kesken. Ja\nkylpymatami ei ole kuuna päivänä niin hartaasta kädestä valellut\nkylpyvierasta, kuin nyt Nikkinen Rikkistä ja Rikkinen Nikkistä.\n\n-- \"Veliseni,\" virkkoi Nikkinen, sittenkuin kumpikin oli tarpeeksensa\nvalellut ja valeltu. \"Tohtorin määräystä myöten pitää nyt kävellä\nkokonainen tunti. Emmekö menisi Alppilaan? Sinne on pari virstaa,\ntakaisin toinen mokoma, siinähän saisimme jutella yhtä ja toista.\"\n\n-- \"Sehän sopii vallan hyvin.\"\n\nYstävät läksivät astumaan Alppilaan päin.\n\n-- \"Paha juttu, kun tohtori on kieltänyt tupakkaa polttamasta,\" arveli\ntoinen vähän ajan kuluttua.\n\n-- \"Hyvin se on paha.\"\n\n-- \"Minä arvelen kumminkin, ettei kelpo sikari juuri mitään vaaraa\ntekisi. Minulla taitaa vielä olla mukana matkaltani muutamia.\"\n\n-- \"Taitaapa minullakin vielä olla pari kappaletta.\"\n\nMolemmat ottivat taskustansa sikarikotelot, jotka kummallakin olivat\ntäynnä kelpo havannoja. Sikarit pantiin tulelle ja käsi kädessä\nastuivat ystävykset, vilkkaasti puhellen keskenänsä.\n\n-- \"Ystäväni Nikkinen!\" sanoi toinen kotvasen kuluttua.\n\n-- \"Ystäväni Rikkinen!\"\n\n-- \"Tiedäs, mitä ajattelen?\"\n\n-- \"Melkeinpä arvaan. Sinun mielestäsi matka kai tuntunee pitkältä näin\njalan astua.\"\n\n-- \"Aivan niin. Mitäpäs jos otamme hevosen?\"\n\n-- \"Entäs tohtorin käskyt?\"\n\n-- \"Mutta onhan niitä vielä aikaa seurata; ystäväänsä ei tapaa kymmenen\nvuoden perästä joka päivä.\"\n\n-- \"Samaa minäkin, ystäväni Rikkinen.\"\n\n-- \"Ei siis muuta kuin: isvossikka!\"\n\nEi viipynyt montakaan minuutia, niin istuivat -ikkiset Alpin\nverandalla, viinilasit edessä.\n\n-- \"Vai niin, vai niin,\" virkkoi Nikkinen ja löi ystävätänsä olalle,\n\"vai olet sinäkin siis nainut! No, ei muuta kuin morjens! Ollos\nonnellinen, niinkuin lauletaan Preciosassa.\"\n\n-- \"Kiitos; samaa sulle! Kuinka olet tyytyväinen avioliittoosi?\"\n\n-- \"Älä, veliseni, kyselekään! Nyt minä vasta oikein elämätä nautin,\nonnea nautin, autuutta nautin. Minun Amelieni se vasta enkeli on:\nhiljainen, lempeä -- ja kuinka hän rakastaa minua! Ajatteles, eikös tuo\nole ihanata, kun tulet kotia, niin sulla on tuommoinen pikkarainen\nmustasilmä vastassa. Se tulee ovella jo luoksesi, suikkaa suuta ja\nsanoo: armaani, kultaseni...\"\n\n-- \"Niin juuri: armaani, kultaseni, miksis viivyit kauan ulkon'?\"\n\n-- \"Niin lempeästi, niin hiiden lempeästi! Entäs sitten, kun mieli\ntekee uutta hattua tai parasollia ja niin edespäin, niin voi vietävä\nkuinka kauniisti hän pyytää! Olispa peto, joka kieltäisi. -- Ei,\nveikkoni, toista on nainen miehen elämä, toista. Vaan kuinka on sinun\nlaitasi?\"\n\n-- \"Aivan sama. Sanon kuin ennen muinoin Väinämöinen: kaikkea mies\nkatuu, vaan ei nuorra naimistaan. Enkeli on minunkin Emelieni. Ja niin\nhellä niin hellä! Kun joskus tuhmuudessani satun kieltämään häneltä\njotakin, niin hän rupeaa itkemään, ja kyyneleitä valuu silloin\nsilmistä...\"\n\n-- \"Onko ne mustat?\"\n\n-- \"Siniset, veikkonen, siniset ihan kuin taivas! Niin, silloin itkee\nhän ja sanoo: ah! ja jos kuulisit tuon: ah! niin heltyisitpä,\nheltyisitpä paikalla.\"\n\nJa ystävykset ylistelemään vaimojensa hyviä avuja ja sitä onnea, jonka\navio-elämä tuo mukanaan. He muistelivat muun muassa niitä, toisinaan\nhyvinkin kuivia, päiviä, joita olivat saaneet ennen vanhaan Helsingissä\nviettää. Esimerkiksi nuo aterioimiset siellä ravintolassa. Toista muka\non nyt, toista, koira vieköön, kun tuommoinen musta- tai sinisilmäinen\nkaataa lautasellesi lientä, sanoen: \"tässä, kultaseni.\"\n\n-- \"Apropos liemestä,\" lausui äkkiä herra Nikkinen. \"Mitäs arvelet,\nemmeköhän söisi aamiaista täällä?\"\n\n-- \"Samaa yritin sanoa minäkin.\"\n\nTeetettiin kelpo aamiainen ja nautittiin se, höystäen sitä kelpo\nviinillä ja nuoruuden muistelmilla.\n\nSittenkuin kaikki avioelämän runolliset puolet oli kuvailtuina selvää\nselvemmiksi, kääntyi puhe yksivakaisemmille aloille.\n\n-- \"En saata kieltää,\" lausui Nikkinen, \"kyllä minulla on turvallinen\nasema. Rikas minä en juuri ole, mutta onhan minulla talo, kelpo talo\nonkin; sitä paitsi olen osakkaana parissa kolmessa tehtaassa, parissa\nlaivassa ja Porin teateriyhtiössä. Asiani käyvät hyvin. Mutta näes olen\njoskus arvellut sitäkin, että vasta maailmassa ehkä ilmautuu\ntuommoisia, hm...\"\n\n-- \"Niin, minä ymmärrän, tuommoisia pikku Nikkisiä, he-he-he!\"\n\n-- \"Niin juuri, ja tietysti niistä on huolta pitäminen. Senvuoksi\njoskus tuntuu kuin en eläisi oikein säästäväisenä. Usein olen päättänyt\nedes osaksi vähentää menoja, mutta...\"\n\n-- \"Mustat silmät...\"\n\n-- \"Niin kyllä, sääli on näet kieltää. Muija on vielä niin nuori,\ntahtoo huvituksia, ja tiedäthän, etten minäkään niitä juuri hylji, ja\nsenvuoksi jäävät säästämis-aikeet aina siksensä.\"\n\n-- \"Samaa olen minäkin ajatellut, aivan samaa kuin sinäkin. Ja, näin\nmeidän kesken sanoen, kyllä se on varmaa, että nuoren muijan kanssa\nmenot kasvavat puolta suuremmiksi.\"\n\n-- \"Se on ihan varmaa.\"\n\n-- \"Vaikk'en minä sitä suinkaan sano millään pahalla tarkoituksella.\"\n\n-- \"Enempää kuin minäkään.\"\n\n-- \"Minulla on nyt varoja, Luojalle kiitos, runsaasti, kauppa-asiani\nPietarissa käyvät vallan hyvin. Mutta näes, kun ajattelen...\"\n\n-- \"Pikkisiä Rikkisiä, he-he-he!\"\n\n-- \"... niin tuntuu toisinaan, etten ole minäkään oikein säästäväinen.\nOtetaan nyt esimerkiksi tämä kylpymatka.\"\n\n-- \"Niin, tämä kylpymatka.\"\n\n-- \"Mitä se nyt oli tarpeen? Emelie on terve, minä itse en ole tautia\ntuntenut koskaan, ja,\" lisäsi Rikkinen, lyöden vatsaansa, \"terveys\nkasvaa kasvamistaan. Mutta hän arveli sen olevan niin hauskaa, ja pyysi\nja pyysi: mennään, kultaseni, Helsinkiin, mennään, lintuseni! -- No,\nmitäs tuohon voi muuta sanoa kuin: mennään, mennään. Mutta kyllä\ntämäkin matka maksaa kauniin summan.\"\n\n-- \"Maksaa maar.\"\n\n-- \"Ei tämä kylpeminen juuri, mutta otapa lukuun muut menot. Asunnot\nkallistuvat Helsingissä sitä myöten kuin uusia taloja rakennetaan\n(täällä näet kaikki käy nurin niskoin), osta mitä hyvänsä, kaikki on\nniin hirveän kallista. Tämä viiniputeli esimerkiksi, maksaa ravintolan\nisännälle 6 markkaa, mutta hän ottaa siitä 12.\"\n\n-- \"Sata prosenttia!\"\n\n-- \"Sitten on Emeliellä paljon tuttavia, ja minne mennään, niin kohta\nsanoo hän: rakkaani, käskepäs à la glacea tai muuta semmoista. Arvaahan\nsen mikä summa siihen menee!\"\n\n-- \"Mutta tiedätkös, Rikkinen, mitä?\" sanoi äkkiä Nikkinen. \"Minä olen\nsaanut ihanan ajatuksen.\"\n\n-- \"Minkä niin?\"\n\n-- \"Koska me kumpainenkin olemme tahtoneet olla säästäväisiä, mutta se\najatus on jäänyt aina sikseen, niin tehdäänpäs nyt oikein luja päätös:\nei tehdä kaikkea mitä muijamme tahtovat, nimittäin semmoista, johon\nrahaa menee.\"\n\n-- \"Tuohon käteen!\"\n\n-- \"Ja jos horjumme, niin silloin aina kehoituksilla autamme\ntoisiamme.\"\n\n-- \"Olkoon menneeksi! Siten säästyy varoja noiden pikkisien Nikkisien\nja Rikkisien varalta.\"\n\n-- \"Aivan niin.\"\n\n-- \"Maltas, milläs me ensinkin aloitamme? Otetaanpas vähän järjen\njännitystä. Poika! Puteli Champagnea!\"\n\nYstävykset tekivät säästäväisyys-liiton, jonka ensimmäinen hedelmä\nolisi se, ettei kumpikaan mene rouvansa kanssa huomenna\nsoitannollisille iltahuveille Runnipuistoon: siellä menee näet niin\npaljon rahaa, kun Ameliella sekä Emeliellä on paljon tuttavia, ja niitä\ntietysti täytyy kutsua teelle ja illalliselle, eikä sitä huonoa\nillallista ilkeä teettääkään. Riemuissansa liitostaan päättivät\nystävykset olla koko tämän päivän yhdessä: syödä päivällistä\nRunnipuiston table-d'hôtessa ja illemmällä pistäytyä Wiaporia\nkatsomassa. Hauska tuota tosin olisi, arvelivat he, ottaa muijat\nmukaan, mutta saahan heidän kanssaan aina olla yhdessä, lapsuuden\nystävää ei tapaa kymmenen vuoden perästä joka päivä.\n\n-- \"Täytyy kumminkin käydä sanomassa, etteivät odota meitä\npäivälliselle,\" sanoi Rikkinen.\n\n-- \"Hm. Se on vähän vaikeata.\"\n\n-- \"Kyllä se on vaikeata.\"\n\n-- \"Minä tiedän, mitä tehdään. Kirjoitetaan pieni kirje ja lähetetään\nse vaikka ravintolan pojalla heille.\"\n\n-- \"Sinä olet yhtä kekseliäs kuin ennenkin.\"\n\nHerrat Nikkinen ja Rikkinen ilmoittivat mitä kauniimmilla sanoilla\nkumpikin rouvallensa, ettei heitä huoli päivälliselle odottaa, sillä --\nno niin, sitten he panivat pienen valheen, en muista varmaan minkä.\nMutta jos joku tahtoo siitä tietoa saada, niin kysyköön ensimmäiseltä\nmieheltä, jolla on tuommoinen musta- tai sinisilmäinen, joka sanoo:\narmas ukkoseni, taikka huokaa: ah!\n\nVoi rouva parkoja, kun jäivät koko päiväksi yksinänsä ikäviin! -- niin\nhuokaa ehkä joku. Ei heillä ollut hätääkään. Ihmeellinen sattumus\nlaittoi näet asiat niin, että rouvat Nikkinen ja Rikkinen olivat\nvanhoja koulukumppaleja ja -- mikä vielä kummallisempaa -- olivat\nkohdanneet toisensa myöskin kylpylaitoksessa. (Aseta nyt tuommoinen\nsattumus esim. näytelmään taikka novelliin, niin on varma, että useakin\nTuomas epäilee ja sanoo: ei ole totta). Arvattavasti oli näillä\nnaispuolisillakin ystävyksillä ollut julman paljon kertomista\ntoisilleen, kenties vielä enemmin kuin heidän miehillänsä. Senvuoksi\nolivat hekin päättäneet viettää tämän päivän yhdessä, käydä\nRunnipuistossa, Alppilassa, Wiaporissa j.n.e. Rouva Nikkisellä oli eräs\nkaukainen sukulainen Helsingissä, ylioppilas. Rouva Rikkisellä taas oli\ntäällä setä, virkamies erityisiä asioita varten tai jotakin sellaista.\n\nYstävykset tapasivat ylioppilaan ja virkamiehen esplanaadilla, ja nämä\ntuskin olivat saaneet kuulla rouvien kauniin päätöksen, niin jo\ntarjoutuivat heti paikalla ciceroneiksi. Heillä olikin hyvä aika.\nYlioppilaat tekevät lukukauden aikana hirveän paljon työtä, -- sitähän\nei kukaan epäile; ei siis kummakaan, että he kesällä lepäävät\nvaivoistansa. Virkamiehet erityisiä asioita varten taas ovat sellaisia,\njotka erityisesti tekevät sangen vähän ja ylipäänsä ei mitään.\n\nNiin, sitten läksivät he katsomaan Helsingin ihania seutuja.\nSattumuksesta olivat he päättäneet käydä samoissa paikoissa kuin heidän\nmiehensä, mutta aivan toisessa järjestyksessä vaan -- taas sattumus.\nH:rat Nikkinen ja Rikkinen olivat aamiaisella Alppilassa, päivällisellä\nRunnipuistossa ja illalla kävivät Wiaporissa. Rouvat taas kävivät\naamulla Wiaporissa, söivät aamiaista Runnipuistossa, päivällistä\nAlppilassa ja -- se sanottakoon heidän kunniaksensa -- viettivät illan\nkotonansa, odotellen miehiänsä kotia.\n\nVaan lähdemmepä seuraamaan herroja -ikkisiä, aion päätöksen tehneitä\nystävyksiä.\n\nRunnipuistossa söivät he pulskan päivällisen, saivat paljon uusia\ntuttavia ja, ruoan sulamisen edistämiseksi, menivät heittämään keiloja.\nKello oli 10 j. pp., kun tuo Olympian leikki päättyi. Kaikki olivat\nperäti iloisella tuulella, herrat Nikkinen ja Rikkinen kaikista\niloisimmalla. Tekipä heidän mielensä vielä pistäytyä Wiaporiin, ja niin\nhe tekivätkin: katsoivat Ehrensvärdin hautapatsasta ja moittivat\nWiaporin huonoa champagnea.\n\n-- \"Aika olisi jo kotiakin,\" arveli toinen.\n\n-- \"Aikapa olisi.\"\n\nHe menivät rannalle, mutta -- ah! Hyöryveneet eivät kuljekaan\nyösydännä! Mitä tehdä? Höyryvene oli rannassa, mutta makeinta unta\nlepäsi kokassa penkin alla masinisti. Ei muuta neuvoksi kuin\nröykytettiin masinisti ylös.\n\n-- \"Laita kaupunkiin meidät,\" sanoi Nikkinen, ja Rikkinen sanoi samalla\nlailla.\n\n-- \"Kuka hullu sinne yöllä menee? Minä tahdon maata. Hyvää yötä,\nherrat!\" vastasi masinisti haukotellen ja, käännyttyään toiselle\nkupeelle, nukkui kuin tallukka.\n\nKauan aikaa olivat ystävykset neuvottomina, mutta viimeinkin saivat\nerään venäläisen sotamiehen soutamaan heidät kaupunkiin.\n\nYö oli kirkas ja ihana. Tuulonen puhalteli niin armahaisesti,\nleyhyttäen vilvoitusta ystävysten tulistuneille kasvoille. He riisuivat\npalttoot pois ja nauttivat ihanata yöilmaa, yhä enemmin käyden\nrunolliselle tuulelle.\n\n-- \"Pysähdy, veikkonen,\" sanoi Rikkinen sotamiehelle. \"Älä souda!\"\n\n-- \"Ne ponimaju.\"\n\n-- \"Stoi! Ymmärrätkös nyt?\"\n\n-- \"Aha!\"\n\nJa vene keijuili hiljaa.\n\n-- \"Ystäväni,\" sanoi Nikkinen Rikkiselle jotenkin kankealla kielellä,\nmutta sitä suuremmalla hartaudella. \"Oletkos lukenut 'Margaretaa'?\"\n\n-- \"Sitäkö, joka on ollut Kuukauslehdessä?\" kysyi toinen yhtä\nkankeasti.\n\n-- \"Ei, mutta sitä toista.\"\n\n-- \"Kivenkö kirjoittamaa?\"\n\n-- \"Niin.\"\n\n-- \"Olen kyllä lukenut.\"\n\n-- \"Muistatkos, siinä on eräs kaunis kohta.\"\n\n-- \"Siinä on montakin kaunista kohtaa.\"\n\n-- \"Kyllä minäkin sen tiedän. Mutta siinä on eräs, joka sopisi tähän.\"\n\n-- \"Veneesenkö?\"\n\n-- \"Ei, mutta tähän tilaisuuteen. Se on niin ihmeen ihana kohta.\"\n\n-- \"Kuinkas se kuuluu?\"\n\n-- \"En muista kuolemaksenikaan. Vaan maltas, kielelläni pyörii... Jo\nmuistan; se kuuluu: Vait...\"\n\n-- \"Entä sitten?\"\n\n-- \"En muista muuta, mutta näin se alkaa: vait! -- Ihmeen ihana kohta.\"\n\n-- \"Totisesti. Mutta aika kuluu, ja luulenpa muijain ikävöivän meitä;\nkello onkin 1/2 3.\"\n\n-- \"Onko se niin paljo jo? Souda, veikkonen, souda!\" lisäsi hän\nkääntyen sotamieheen.\n\n-- \"Ne ponimaju.\"\n\n-- \"Marsh! Ymmärrätkös nyt?\"\n\n-- \"Aha!\"\n\nKaupungin rantaan tultuansa, he maksoivat runsaalla mitalla\nsoutomiehelle ja olivat jo mennä pois, kun sotamies huudahti:\n\n-- \"A paljtoo, hospodaa!\"\n\n-- \"Kas saakeli,\" sanoi Nikkinen, \"kun olivat jäädä veneesen meidän\npalttoomme. Rehellinen mies, tuo soutaja. Vot!\" lisäsi hän ja antoi\nmiehelle juomarahaa.\n\nNäin nyt olivat ystävykset viettäneet hauskasti päivän ja yön yhdessä.\nTämän ajan kuluessa olivat he muistelleet yhtä ja toista niin runsaissa\nmäärin, että päätä huimasi aika lailla. Kankeana oli kummallakin kieli\nja siitä syystä ei mielikään enää ollut täysissä höyryissään.\n\n-- \"Hyvästi nyt, rakas ystäväni,\" sanoi Rikkinen, \"minä käännyn tästä\nkotia.\"\n\n-- \"Jumalan haltuun, makaa makeasti ja muista päätöstämme.\"\n\n-- \"Mitä päätöstä?\"\n\n-- \"Säästäväisyyden päätöstä.\"\n\n-- \"Niin, no se on tietty.\"\n\nEmelie rouva heräsi miehensä tullessa kotia ja, arvattavasti, huokasi:\nah! kun mies näin kauan oli ollut poissa. Nikkinen ei kumminkaan\nruvennutkaan puolusteleimaan, vaan pani kaikessa äänettömyydessä maata.\n\nAmelie rouva heräsi myöskin.\n\n-- \"Armaani, onko tämä laitaa, että nuori vaimo jätetään yksiksensä?\nKaarle, Kaarle, missä on sinun entinen hehkuva rakkautesi?\"\n\n-- \"Lapsukaiseni,\" lausueli Rikkinen, joka oli oikein runollisella\ntuulella ja puhui suurella pathosella, \"sinä sanot rakkaus. Haa, mikä\non rakkaus? Rakkaus, rakkaus se on semmoinen ... joka rakastamansa\nolennon tähden ei mitään säästä... Ei, ei, minun ei niin pitänyt\nsanoani. Minä tarkoitin: joka rakastamansa tähden säästää, hyvin paljon\nsäästää. Haa! Rakkaus, se on, se on, niin sanoakseni ... tunto ...\nsanalla sanoen se on rakkaus!\"\n\nJa Rikkinen nukkui kesken luentonsa rakkaudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla vallitsi puolisojen välillä entinen rauha ja sovinto. Jalo\nsäästäväisyyden päätös oli miehisillä puolilla tarkassa muistissa.\nNaispuolisilla oli myöskin tarkassa muistissa jotain: he näet olivat\npäättäneet lähteä tänä iltana Runnipuistoon iltahuveille. Niin olivat\nehdottaneet ylioppilas ja tuo virkamies erityisiä asioita varten ja\nrouvat olivat ilomielellä siihen suostuneet.\n\nKahvipöydässä lausui rouva Nikkinen miehellensä:\n\n-- \"Tiedäs, Fredrik, kuinka kauniita hattuja minä näin Fontellin\nakkunassa!\"\n\n-- \"Vai niin?\"\n\n-- \"Ne olivat niin erinomaisen sieviä, ja niin helppoja kuin kuuluvat\nolevan!\"\n\n-- \"Soo-o!\"\n\n-- \"Mitäs arvelet, Fredrik?\" kysyi Emelie vähän ajan kuluttua.\n\n-- \"Että tänään on kaunis ilma.\"\n\n-- \"Ei, mutta niistä hatuista?\"\n\n-- \"Hattu mikä hattu,\" arveli Fredrik ja päätti olla lujana.\n\n-- \"Katsos nyt, kultaseni, tuota minun hattuani. Katsos!\"\n\n-- \"Katson.\"\n\n-- \"Mitä arvelet siitä?\"\n\n-- \"Hm. Hattu mikä hattu.\"\n\n-- \"Niin, mutta minä arvelen,\" sanoi Emelie rouva, jolta kärsimys jo\nrupesi loppumaan, \"minun mielestäni se ei ole mikään hattu, onhan\ntuommoinen lällä.\"\n\n-- \"No olkoon vaikka lällä.\"\n\n-- \"Ja senvuoksi ostat sä minulle uuden hatun.\"\n\n-- \"Hm.\"\n\n-- \"Ostathan?\"\n\n-- \"En tiedä.\"\n\n-- \"Mitä? Etkö tiedä? Sinä siis kiellät! Fredrik, ensi kertaa kuulen\nsinulta kiellon pyynnölleni, nyt jo, kun vasta olemme pari kuukautta\nolleet yhdessä!\"\n\n-- \"Kokonaista seitsemän.\"\n\n-- \"Vai niin, siis on aika ruveta olemaan vaimonsa tyrannina!\"\n\nEmelie rouva jatkoi vielä vähän aikaa samalla nuotilla, jonka loppuna\noli sydäntä särkevä: ah! siihen kuuluvain kyynelten kanssa silmissä,\njotka olivat siniset kuin taivas.\n\nMuuta ei tarvinnut. Jutun loppu oli se, että herra Nikkinen heltyi, ja\nloppujen loppu oli se, että hän lupasi ostaa rouvalleen kauniimman\nhatun.\n\nVoi kuinka kaunis oli Emelie, kun hän nyt hymyili kesken kyyneleitään!\nSe oli niin kaunista, että herra Nikkinen vastustelematta lupasi\nillalla lähteä Runnipuistoon.\n\n-- \"Mutta,\" arveli hän sitten itsekseen, \"en puhu Rikkiselle mitään.\nHän tietysti ei tule sinne, sillä hän on paljoa lujempi mies kuin\nminä.\"\n\nAivan samalla lailla oli käynyt aamulla Rikkisenkin luona. Amelien\nparasolli oli viikon kuluessa käynyt huonoksi; siis: ensin makeat\npyynnöt, sitten vähän kieltoa, sitten pikkusen itkua ja huokauksia,\nsitten anteeksi pyynnöt ja lopuksi lupaus sekä ostaa parasolli kuin\nmyöskin mennä Runnipuistoon.\n\n-- \"Mutta,\" arveli hän, annettuaan tämän jälkimmäisen lupauksen, \"en\npuhu Nikkiselle mitään. Hän varmaankin on jyrkästi kieltänyt eikä\nsuinkaan tule sinne, sillä hän on lujempi minua.\"\n\nYstävykset rouvinensa tapasivat toisensa Fontellin puodissa.\n\nNikkinen otti ystävänsä sivulle ja kysäsi:\n\n-- \"Kuules, ethän sinä suinkaan mene Runnipuistoon tän'iltana?\"\n\n-- \"Ja niin, minäkö?\"\n\n-- \"Niin, sinä.\"\n\n-- \"Tuota ... niin, en minä mene, ja niinhän me päätimmekin. Entäs\nsinä?\"\n\n-- \"Jaa niin, minäkö?\"\n\n-- \"Niin, sinä.\"\n\n-- \"En minäkään mene, muistanhan minäkin päätöksemme.\"\n\nKumpikin tunsi sanomattoman helpoituksen: nythän sopii kainostumatta\ntehdä mieliksi musta- tai sinisilmäiselle, joka sanoo: \"kultaseni\" tahi\nhuokaa: ah!\n\nIllalla istui Runnipuiston verandalla erään pöydän ääressä herra\nNikkinen rouvansa kanssa; pian liittyi seuraan myöskin ylioppilas ja\nvirkamies. Herra Nikkinen oli peräti hyvällä tuulella. Emelie pyysi\nà la glacea, ja herra Nikkinen rientämällä riensi sitä käskemään, mutta\nei malttanut odottaa palvelijaa, vaan itse läksi tuomaan sitä\nrouvallensa. Tällä välin oli paraikaa saapunut herra Rikkinenkin\nrouvinensa ja asettunut saman pöydän ääreen.\n\nHerra Nikkinen tuli à la glacen kanssa. Kovinpa hän säikähti,\nhuomattuaan Rikkisen, joka puolestaan ei uskaltanut katsoa häntä\nsilmiin. Herra Nikkinen nolostui nolostumistansa ja pysähtyi viimein\npöydän ääreen, suu auki tuijottaen eteensä.\n\n-- \"Mitä perk...\" rupesi hän sanomaan, mutta pysähtyi kumminkin, ja\npurskahti viimein kovaan nauruun, johon pian yhtyi Rikkinenkin.\n\n-- \"Mitä kuuluu, ystäväni?\" sanoi Nikkinen nauraen Rikkiselle.\n\n-- \"Kiitos, hyvin vain, kuinka itse jaksat?\"\n\nIlta vietettiin varsin hauskasti. Ylioppilas oli oikein sukkela, ja\nvirkamies osasi jutella sanomattoman paljon hauskaa ulkomaisista\nkylpylaitoksista, joissa hän joskus oli käynyt erityisiä asioita\nvarten. Hän kertoi niin perin viehättävästi, että herrat Nikkinen ja\nRikkinen lupasivat ensi kesäksi lähteä rouvainsa kanssa Baden-Badeniin\nkesäkylvyille.\n\n\n\n\nHALLAYÖNÄ.\n\n\nNiin tuskallisen kolkkoa oli kaikki...\n\nKesä oli mennyt menojaan, sen mukana kirkkaat päivät ja valoisat yöt.\nMyöhäistä oli kesä ollut tänä vuonna: ruis oli vielä monessa kohdin\nleikkaamatta, vaikka jo oli syyskuu. Myöhään illalla saavuin erääsen\nkestikievariin matkoillani. Matkoillani ... paremmin sanoen\nharharetkillä; matkalla on aina joku määrä, tarkoitus, -- minä samoilin\nseudusta toiseen. Olin kadottanut jotain ja haeskelin sitä,\ntietämättäni mistä sen löytäisin. Olin lähtenyt jotain pakoon, --\nmieletön työ! -- se seurasi mua kaikkialla. Rauhan olin kadottanut,\nsurua pakenin; toista en löytänyt, toisesta en päässyt.\n\nÄitini oli otettu minulta pois... Minä ymmärsin nyt runoilijan sanat:\n\n    \"Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla\n    Joku, ken haavat sitoo, hellä on, --\n    Vaan ilman haut' on sydän puoltaan vailla,\n    Se itkee verta ja on rauhaton.\"\n\nJa minä vaelsin ulos uusiin seutuihin, oudoille aloille, kuljin sinne,\nmissä sanoivat Suomen aukenevan silmäin eteen ihanimmassa puvussaan,\nsinne, missä jylhää oli ja kolkkoa ... kaiken tuon näin, mutta rauhaa\nei ollut missään.\n\nSillä tapaa saavuin kerran syys-illalla myöhään erääsen kestikievariin\npohjoisessa Satakunnassa.\n\n -- \"Jäättekö yöksi?\" kysyi kestikievari.\n\n-- \"En jää.\"\n\n-- \"Kiire mahtaa olla?\"\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n-- \"Kun lähdette tuonne kylmään yön selkään.\"\n\nMinä arvelin itsekseni: ei mahda ulkona olla kylmempi kuin\nrinnassanikaan.\n\n-- \"Valjastakaa!\" sanoin isännälle.\n\nHän raapasi päätään ja virkkoi verkalleen:\n\n-- \"Hevoset vietiin niitylle tuonne kauas.\"\n\n-- \"Haettakaa; minä odotan.\"\n\nIsäntä läksi.\n\nMinä heittäysin puiselle sohvalle. Pöydällä paloi talikynttilä. Kauan\naikaa, kykenemättä mitään varsinaista ajattelemaan, katselin kuinka\nkarsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, taivuttaen verkalleen punaista\npäätään. Harmaat seinät puhuivat mulle jotain, -- en ymmärtänyt mitä;\ntyhjyyttä kai puhuivat tyhjään sydämmeen. Pienestä akkunasta välähti\njoskus tähtikin; kyllä sekin jotain puhui, mutta en ymmärtänyt tähden\nkieltä ... kenties ei puhunutkaan mitään. Sirkka uunin raossa sirkautti\npari kertaa, mutta lakkasi jälleen, -- paras olikin, sillä tuskin sun\nkotoista ääntäsi olisin ymmärtänyt, sirkka. Mutta kynttilässä kasvoi\nkarsi yhä pitemmäksi ... minä tuijotin siihen. Ajatusvoima koetteli\ntyötään tehdä: ajatus syntyi, kasvoi vähän, vaan keskosena katosi,\nuudestaan syntyäkseen ja jälleen keskeytyäkseen, kunnes kokonaan\nvaivuin ajatusten ja tunteiden maailmasta. Mielenkuvailu heräsi.\n\nKaukana täältä pienessä kamarissa seisoin pikku poikana. Äitini tuli,\npani kirjat kainalooni ja lapaset käteeni; korjasihan vielä huivia\nkaulassani ja sanoi sitten naurahtaen:\n\n-- \"Voi pikkuista koulupoikaani!\"\n\nPiti näet ensi kertaa lähteäni kouluun.\n\nMinä suutelin äitiäni ja olisin hänen rinnoillaan tahtonut ikäni\nriippua, unohtaa kaikki ja tietää vaan, että _äiti_ on olemassa; mutta\nhän sanoi: mene lapseni, mene!\n\nMa läksin...\n\nMutta ovella käännyin ja tahdoin vielä kerran katsahtaa äitiin... Häntä\nei enää ollut, eikä ollut päiväkään nyt, vaan pimeä oli. Harmaat seinät\npuhuivat minulle jälleen jotain tyhjyyttä... Tähti loi minuun taaskin\nmykkää valoansa... Sirkka äännähti kerran, sitten vielä kerran, ja\nvaikeni kokonaan. Mutta karsi oli kynttilässä kasvanut hyvin\npitkäksi...\n\nAskeleita kuului ulkoa. Ovi aukeni ja isäntä astui sisään.\n\n-- \"Hevonen olis valmis,\" sanoi hän.\n\nMä läksin tuvasta ulos ja nousin rattaille. Yö oli synkkä, mutta taivas\ntähdessä ja kirkas, isäntä tuvan ovelta katseli kohti pohjoista ja\nsanoi:\n\n-- \"Halla on tänä yönä, Jumal' armahtakoon!\"\n\nHevonen läksi liikkeelle; rattaat alkoivat yksitoikkoisen litinänsä.\nYölepakko lensi äänetönnä riihen katolle. Naapuritalosta kuului koira\nunisena haukahtavan pari kertaa veltosti. Tie kääntyi pian metsään.\n\nNiin tuskallisen kolkkoa oli kaikki... Yö oli tyyni, kamalan tyyni.\nTähdet paistoivat kirkkaasti, mutta niin omituista oli niiden kirkkaus,\n-- tuntui, kuin olisivat ne paistaneet jonkun verhon läpi, loistoaan\nkumminkaan kadottamatta. Niin, jäisen verhon kautta ne paistoivat,\nsillä tänä yönä oli halla. Voi, olento Tuonen maasta, niin tuiki tuttu\nja vieras sittenkin! Onkohan missään suomalaista sydäntä, jota ei halla\nsana saisi säpsähtämään? Puhu muukalaiselle pakkasesta kesä-yönä, niin\nhän joko päätään puistelee uskomatonna tahi korkeintaan kouraan\npuhaltaa, kylmää muka poistaakseen. Mutta meillä on halla sana pitkän\npitkä aave-tarina pettyneistä toiveista, kurjuudesta, viheliäisyydestä,\njonka tie päättyy kalman ovelle, joskus rikokseenkin. Halla on meillä\npeikko, joka kivikalliotakin kulkien on jättänyt siihen jäljet. Ja\nvuosia kuluu, ennenkuin aika saa ne poiskuluttaneeksi. Vihollista ei\nole Suomalainen ikinä pelännyt, mutta suora hän on ja rinta rintaa\nvastaan hän taistella tahtoo; salaa-väjyvän kanssa hän ei osaa\ntaistella, sitä hän pelkää. Kummakos sitten, jos hän, halla sanan\nkuultuaan, säpsähtää: ei tiedä, milloin vihollinen on asettunut selän\ntaakse ja ampuu sieltä nuolensa.\n\nJa tänä yönä oli kova halla.\n\nKyytiin oli minulle annettu vähäinen tyttö.\n\n-- \"Eikö sinun ole kylmä?\" kysäsin vähän ajan perästä häneltä. \"Aika\nhalla nyt onkin.\"\n\n-- \"Hallapa tuntuu olevan,\" vastasi tyttö, vetäen lapaset povestansa.\nHän jatkoi: \"Ei se sentään rukiille enää mahda juuri paljoa, mutta\ntouot ovat vielä arkoja.\"\n\nTyttönen näytti minusta vielä niin pieneltä, mutta hänen äänessään asui\naika ihmisen totisuus ja vakavuus.\n\n-- \"Kuinka vanha sinä olet?\" kysäsin.\n\n-- \"Mikon päivänä tulee kolmetoista.\"\n\nTuo kummastutti minua.\n\n-- \"Etkö pelkää takaisin tullessasi näin yösydännä?\"\n\n-- \"Mitäpäs minä pelkäisin? olenhan jo niin monta kyytiä vienyt.\"\n\n-- \"Oletko talon lapsia?\"\n\n-- \"Kasvatti minä vaan olen.\"\n\n-- \"Ovatko vanhempasi kuolleet?\"\n\n-- \"Isä on elossa vielä; sydänmaalla tervaa polttaa.\"\n\n-- \"Entäs äitisi?\"\n\n-- \"Äitini kuoli silloin köyhänä vuonna.\"\n\n-- \"Nälkäänkö äitisi kuoli?\"\n\n-- \"Eikä hän niin nälkäänkään kuollut. Viikon sairasti ja sitten\nkuoli.\"\n\nTyttönen puhui yksitoikkoisella, vakavalla äänellään. Ja ympärillä oli\nkolkko metsä; pimeä oli, niin että tuskin hevosen päätä näkyi. Ilma oli\njäistä, mutta kamalan hiljaista: murhamiesihän hiipien kulkee.\n\n-- \"Muistatko äitiäsi vielä?\"\n\n-- \"Miks'enpäs muistaisi? Iso tyttöhän jo olin silloin.\"\n\n-- \"Kerros, kuinka hän kuoli.\"\n\n-- \"Mitäpäs siinä paljon kertomista! Oli näin niinkuin tänään\nlauantaina. Aamulla minä menin paimeneen naapurin lehmiä ja illalla,\nkun kotia tulin, seisoi isä minua odottamassa. Tule, tule, sanoi, kyllä\nnyt taitaa loppu jo olla. Mökissä makasi äiti viimeisillään. Kova jano\noli hänellä ollut koko päivän. Ei taida olla maitoa, sanoi äiti. --\nMistäpä sitä maitoa otti siihen aikaan? -- Onko sinun yhtään helpompi?\nkysyi isä. -- Eikä ole helpompikaan; kyllähän kuolemalla on kovat\nkourat, mutta sitten tulee helppo. Älä sinä minua itke; itke noita,\nsanoi hän isälle ja osoitti veljeäni ja minua. Otas, sanoi hän sitten\nminulle, raamattu ja lue se eilinen paikka. Isä otti valkeata päreesen\nja minä luin. Kun olin lopettanut, virkkoi äiti: kyllä _Hän_ murheen\npitää. Enempää hän sitten ei puhunutkaan. Vähän ajan perästä kun\nkatsottiin, niin oli hän jo kylmä.\"\n\nTyttö vaikeni.\n\nKuu nousi metsän takaa ja loi hopeata härmään.\n\n-- \"Kuinka sitten kävi?\"\n\n-- \"Kolmen päivän perästä hän sitten haudattiin. Kestikievari otti\nminut luokseen, ja hyviähän he ovat minulle olleetkin; veli joutui\nkaupunkiin oppiin. Isä meni sydänmaalle tervaa polttamaan. Juhannuksena\nkävi hän täällä, huivin toi minulle ja rusinoita.\"\n\nJa yhä vaan yksitoikkoisena puheli tyttö: en kuullut värähdystäkään\nhänen äänessään.\n\nKuinka hätä ja puute tekee lapsesta pian aika ihmisen, sen saatoin\nvielä ymmärtää. Mutta kuinka saattoi tyttö olla niin tyytyväinen? ei\nsanaakaan valitusta, ei moitetta! Ma katsoin tyttöön; suuret mustat\nsilmät olivat niin levolliset, -- ja kumminkin oli hän nyt juuri\njutellut tapauksen samallaisen, kuin mikä minut oli syössyt syvälle\nepätoivoon, ja hän oli lapsi, minä mies. Levollisina katsoivat suuret\nsilmät, -- ja hän oli halla-yönä kyyditsemässä outoa kautta synkän\nsalon ja tiesi, ettei hänellä ole omaa kotia.\n\n-- \"Suritko kauan äitiäsi?\" kysyin.\n\n-- \"Itkin minä ensin paljonkin, mutta silloin muistui mieleeni... Vaan\nkas tuossa on Toriseva.\"\n\nOlin taas tuon kuuluisan järven rannalla, jossa aina mieleeni on\nmuistunut muukalaisen runoilijan sanat:\n\n    Sun kauneutees kolkkohon\n    Pysähtyy katse ihamiellä:\n    Kivisten päälle vuorten on\n    Kiviset vuoret syösseet siellä.\n\nÄkkijyrkkänä laskee vuoren seinä parin virstan matkalla röyhyisenä,\njylhänä kapeaan järveen, tyyneesen ja mustaan, ja jatkaa siellä\nkulkuansa yhä alas, yhtyen hopeiseen kuutamo-taivaasen. Ja vesi on\njärvessä syvää, kerrotaan, hirmuisen syvää, ja siellä kummalliset oudot\nkalat asuntoaan pitävät. Niitä eivät enää nykyajan ihmiset saa nähdä,\nmutta vaarin aikoina niitä vielä nähtiin joskus. Ja Juhannus-yönä aina\nsadan vuoden perästä nousee aave järven pohjasta.\n\nMinä pysäytin hevosen ja äänettönnä katselin Torisevaa.\n\n-- \"Tuo on Inkerin kallio,\" sanoi tyttöni, osoittaen kädellään\nulospistävää vuoren laitaa.\n\n-- \"Minkätähden sitä Inkerin kallioksi sanotaan?\"\n\n-- \"Siitähän Inkeri järveen heittihe.\"\n\n-- \"Kukas se Inkeri oli?\"\n\n-- \"Niin ainakin vanhat ihmiset kertovat; talvi-iltoina äiti vainaja\nusein jutteli sitä; mummolta sanoi kuulleensa lapsena ollessaan.\"\n\n-- \"Mitäs se oli sitten?\"\n\n-- \"Tuolla puolen vuoren, sanovat, oli ennen vanhaan suuri kartano\nelikkä linna semmoinen, jossa suuri ritari asui, ja hänellä oli tytär,\nInkeri nimeltään, niin kaunis, niin kaunis, ettei missään ollut niin\nkaunista. Sulhanen oli hänellä, nuori Lalmanti ritari, josta hän oli\npitänyt jo pienestä saakka. Olis häätkin tulleet kohta, mutta syttyi\nsuuri sota Saksanmaalla ja sinne täytyi Lalmantinkin lähteä kuninkaan\nkanssa; sillä kuningas sanoi, että kaikkien ritarien pitää lähteä\nsotimaan uskon edestä Turkkilaisia ja murjaaneja vastaan. Tuolla\nkalliolla he sitten istuivat yhdessä viimeisen illan ja lupasivat olla\nuskollisia toisillensa. Lalmanti läksi ja oli poissa monta vuotta.\nSillä välin tuli heidän taloonsa ruma Eerikki ritari ja kosi Inkeriä;\nmutta kun ei häntä saanut, niin kirjoitti hän valheellisen kirjeen\nsemmoisen, jossa sanottiin, että Lalmanti muka oli kaatunut sodassa.\nKun nyt ensimmäinen sulhanen oli kuollut, niin pakoitettiin Inkeri\nmenemään Eerikki ritarille. Väen vietiin tyttö parka vihille; mutta kun\nhää-iltana morsianta piti morsiuskamariin saatettaman, niin hän oli\nkadonnut kokonaan, ei löydetty mistään. Inkeri oli paennut tuolle\nkalliolle. Siinä istui hän ja katsoi alas Torisevaan, katsoi, katsoi ja\nitki. Kyyneleet putosivat rotkoon tuonne ja helmiksi muuttuivat, ja\nsiellä ne vielä tänäänkin ovat, mutta sinne ei kukaan voi päästä niitä\nnoutamaan. Kaikki kyyneleet putosivat rotkoon, paitsi yhtä, jonka tuuli\nkantoi järveen. Se ei helmeksi muuttunutkaan, mutta siitä Vellamon\nneitonen syntyi. Tämä istahti lumpeen lehdelle kiikkumaan ja lauloi:\n\n    \"Tule, tule neiti nuori,\n    Tule, Inkeri ihana!\n    Armas ompi Ahdin mailla\n    Olo oiva Aaltolassa;\n    Tääll' on vuoret, kullan vuoret,\n    Tääll' on laaksot, lemmen laaksot,\n    Täält' ei nouda nuodemiehet,\n    Raasta rautaiset ritarit\n    Väen vienoa vihille,\n    Pakon sulhasen sylihin.\n    Tääll' on vuode, puhdas vuode\n    Puhtahalle pulmuselle,\n    Tehty lemmen lehtisistä,\n    Sotkan uuden untuvista;\n    Veden väki, Vellamoiset,\n    Aallotarten armas kansa\n    Sua siinä tuudittavi,\n    Unten maille uuvuttavi.\n    Siitä Koittaret koreat,\n    Päivän tyttäret soreat\n    Kutsuilevat karkeloihin,\n    Lemmen leikin lyöntilöihin.\n\n\"Ja sitten nousi järven pintaan suunnaton joukko pieniä Vellamoisia,\njotka ulpukoista portaat laittoivat semmoiset aina kallioille saakka ja\nsaattoivat Inkerin alas.\n\n\"Silloin oli Juhannus-yö.\n\n\"Eipä aikaakaan, niin palasi Lalmanti ritari Saksanmaalta ja kuultuaan\nmorsiamensa hukkuneen ja saatuaan tietää Eerikki ritarin viekkauden,\nvaati hän Eerikin miekkasille ja tappoi hänet. Hän riensi takaisin\nmuille maille ja sanotaan saaneen surmansa kaukana itäisellä maalla,\ntoisella puolen Arapian korpea. Mutta aina sadan vuoden perästä\nJuhannus-yönä Lalmanti ritari tulee tänne valkoisen ratsun selässä; hän\nrientää Inkerin kalliolle, ja sinne Inkerikin nousee Torisevasta\nVellamon neitona. Siinä he käsityksin istuvat, kunnes Juhannus-aurinko\nnousee; silloin he eroavat taas sadaksi vuodeksi. Mutta Eerikki ritari\nei ole saanut rauhaa haudassaan: hän samoilee vuorella tuolla ja niin\nkolkosti vastaa, kun paimenet tältä rannalta sinne huutelevat.\"\n\nTyttö vaikeni...\n\nPuolivälissä kalliota ja järven pintaa kasvaa petäjä, moni mutkainen\ntarupetäjä. Kauan vielä ajattelin: olisikohan tuo voinut estää Inkeriä\nputoamasta...\n\nKuu kumotti niin kirkkaasti Inkerin kalliolle; minä laskin katsettani\nalemmas, nähdäkseni paikkaa, missä Vellamo lumpeen lehdellä oli\nlaulellut; mutta usmaa oli Toriseva ruvennut nostamaan. Järven pintaa\nei näkynyt enää; näin vaan, että\n\n    Kivisten päälle vuorten on\n    Kiviset vuoret syösseet siellä.\n\nJa Eerikki ritari rauhatonna vaeltaa vuorella. Miltähän kuuluu\nrauhattoman haamun huuto, ajattelin. Minä äänsin, ja Eerikki ritari\nvastasi.\n\nHuh! Tuo oli kamalaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Eiköhän tule kylmä?\" kuulin tyttöseni viimein sanovan. \"Hevonenkin\nrupeaa jo värisemään.\"\n\nMe nousimme rattaille. Sääli minun oli tyttöä; ma heitin villavaippani\nhänen ylitsensä ja otin itse ohjakset.\n\nPian tulimme kestikievariin.\n\n-- \"Suuri kiitos, hyvä herra, paljon kiitoksia,\" sanoi tyttönen,\ntultuamme vierastupaan ja pantuaan vaippani tuolin selkämykselle.\n\nMinä käskin valkeata uuniin ja istuin sitten hänen kanssaan\nlämmittelemään,\n\n-- \"Puhaltakoonhan hevonen vähän,\" sanoi tyttönen, ojentaen pieniä\nkäsiänsä lähemmäs valkeata; \"pian lähden takaisin. Paljon nyt kulkee\nmatkustajia, ja huomen-aamulla tulee postikin.\"\n\n-- \"Ei suinkaan sinua tänä yönä enää kyytiin panna?\"\n\n-- \"Molemmat rengit on kipeinä meillä, isännän täytyy odottaa postia,\nkukas sitten muuta kyytiä veisi jollen minä? Hollinpito on meillä\nurakalla: hollimiehiä ei ole. Saanhan huomenna sitten levätä.\"\n\nMiks'et valittanut, lapsi, miks'et? Moni sinun sijassasi olisi tehnyt\nniin.\n\n-- \"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n-- \"Maija Leena. Äiti vainaja sanoi Lienuksi vaan.\"\n\n-- \"Jäipä puheemme taanoin kesken. Suritko kauan äitiäsi?\"\n\n-- \"Itkin ensin monta päivää, mutta sitten muistin sen virren, mitä\näiti vainaja niin mielellään aina oli laulanut, ja sitten en itkenyt\nenää.\"\n\n-- \"Mikä se oli?\"\n\n-- \"Olipahan vaan Virsikirjasta virsi semmoinen.\"\n\n-- \"Laulas, tyttöni, se.\"\n\nTyttö katsahti minuun, arveli vähän ja lauloi sitten:\n\n    \"Hän tietää oikean avun-ajan,\n    Hän toimittaa kaikk' parahin.\"\n\nLienu pysähtyi. Hän huomasi äänensä olevan sorroksissa; hän punastui\nvähän ja äänetönnä katsoi leimuavaan takkaan.\n\nMutta takkavalkea se loisti nyt niin kirkkaasti harmaille seinille.\n\nKotvasen kuluttua nousi hän tuolilta.\n\n-- \"No kyllä nyt taas tarkenee,\" sanoi hän. \"Jumalan haltuun, herra.\nVaan kas kuinka tuo on pitkä,\" lisäsi hän ja niisti kynttilästä pitkän\nkarren mennessään.\n\nHän meni ulos. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, auttaakseni häntä\nhevosta kääntämässä kapealla pihalla, mutta tyttönen oli jo portilla.\n\n-- \"Hyvästi!\" huusi hän vielä kerran ja katosi hallaiseen usmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas olin yksinäni kestikievari-tuvassa, mutta nyt siellä oli valoisa\nja lämmin. Lienu oli niistänyt karren kynttilästä ja uuni liehtoi\nlämmintä.\n\nKauan vielä istuin uunin ääressä ja ajattelin pientä Lienua, kunnes\nviimein itsekseni rupesin hyräilemään:\n\n    Hän tietää oikean avun ajan.\n\nTuntui, kuin ei sydän enää olisikaan puoltaan vailla.\n\nHuomenna jatkoin matkaani; mutta määrätön se ei enää ollut: kotiani\nkuljin.\n\nAamu oli lämmin ja kaunis. Halla oli tehnyt paljon vahinkoa, mutta\nkulkeissani V:n kappelin kirkon ohitse, lauloivat siellä ihmiset:\n\n    Hän toimittaa kaikk' parahin.\n\n-- \"Hallainen maa tarvitsee kyntäjiä,\" lausuin itsekseni ja riensin\nkotia.\n\nRauhaa olin saanut.\n\n\n\n"]