Lääkärinä toimiva mies on rakentanut elämänsä tarkan ja järkiperäisen kaavan varaan, jossa tunteilla on vain pieni sija. Hallittu maailmankuva alkaa kuitenkin murtua, kun hän joutuu kohtaamaan omat erehdyksensä ja pohtimaan suhdettaan vaimoonsa. Teos on psykologinen kuvaus itsetutkiskelusta ja inhimillisestä kasvusta.
Reino Rauanheimon 'Uhrisavu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3170. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
UHRISAVU
Romaani
Kirj.
REINO RAUANHEIMO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.
1.
Minä olen näihin asti kuvitellut, että olen lääkärinä muka taitava ja ihmisenä hyvä, mutta aivan viime päivinä olen huomannut erehtyneeni.
En tiedä, millaisia ohjeita ja taulukoita ovat muut ihmiset laatineet elämäänsä varten, mutta minulla on ollut jo kauan oma pieni ohjeeni — kaikki elämänviisaus koottuna kuin pieneen liivintaskukokoon — ja olenkin siihen ollut hyvin tyytyväinen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo kaavani on ollut tämä: ajattelinpa ja teinpä mitä hyvänsä, käytän aina toimissani kylmää järkeä kahdeksan kymmenesosaa ja tunnetta vain kaksi kymmenesosaa.
Jos joku väittää, ettei tuo ole oikein ja että siinä on liian paljon tätä ja taas aivan liian vähän tuota toista, niin hänelle minä voisin vastata tähän tapaan: »Nuo luvut olen saavuttanut omien kokemusteni perusteella ja ne sopivat kyllä hyvin juuri minulle. Jos joku muu ei ole niihin tyytyväinen eikä pidä niitä oikeina, niin se johtuu tietenkin samasta syystä kuin vieras kenkäkin voi olla toisen ihmisen jalassa joko liian suuri tai liian pieni.»
Joskus aikaisemmin, nimittäin opiskeluvuosinani ja nuorena ja kokemattomana lääkärinä ollessani, sain varsin usein katua sitä, että annoin tunteille liian suuren vallan ja sen sijaan unohdin kokonaan niin sanotun kylmän järjen, joten tuosta kaikesta oli vain vahinkoa itselleni ja työlleni. Ja ketä onkaan sen helpompi pettää kuin herkkäuskoista nuorta lääkäriä, joka lankeilee kaikenkaltaisiin pieniin uskotteluihin ja tunteilemisiin! Juuri siitä syystä, että osaisin vastaisuudessa olla horjahtelematta puoleen tai toiseen, tein tuon pienen kaavani elämääni varten.
Kaksi pientä heikkoutta olen siinä kuitenkin jo huomannut. Toinen on se, että kaikkiin omaa itseäni koskeviin seikkoihin minä helposti lisään tunnetta enemmän kuin olisi luvallista, joskus melkeinpä puoletkin. Ja toisia ihmisiä ajatellessani taas unohdan tunteen pois kokonaan ja käytän vain sataprosenttista kylmää järkeä. — Ja toinen kaavani heikkous on se, etten kaikistellen osaa sitä soveltaa omaan perhe-elämääni ja vaimooni. Sillä vaimoni on minulle joskus niin käsittämätön, että kaavani joutuu hänen edessään kuin ymmälle ja minun on jätettävä koko asian ratkaisu pitempiaikaisen harkinnan varaan...
Juuri tänäänkin, minun lähtiessäni tavanmukaiselle vastaanotolleni, tapahtui juuri noin. Huomasin vaimoni itkevän ja varkain pyyhkivän kyyneleitään. Kun tiedustelin hänen mielipahansa syytä, ei hän sanonut mitään, vaan käänsi selkänsä ja meni pois. Tuo ei nyt silti ole poikkeuksellista, sillä olenhan jo monesti ennenkin huomannut Irman silmien punertavan itkun jäljeltä, mutta tänään hänen omituinen käyttäytymisensä on kiusannut minua koko päivän niin, etten saa siltä rauhaa.
Olen aivan varma, ettei Irmalla ole mitään vakavampia itkun syitä, ja ainoa oikea diagnoosi onkin se, että hän kaipaa vaihtelua ja ehkä hiukan huvitteluakin. Ja eikähän tuossa mitään pahaa olekaan, sillä näin kesäkuumalla ei vaihtelu pahentaisi ketään muitakaan, ei edes minua. Eihän mikään ole sen kuolettavampaa ja väsyttävämpää kuin päivästä päivään tehdä sama kierros vastaanotolle, sairaalaan, sieltä kotiin huokaisemaan muutamaksi minuutiksi, jälleen vastaanotolle, taas leikkaamaan ja vasta iltamyöhäisellä kotiin lepäämään. Joku voisi tietysti kysyä heti: Kuka sitten käskee kiertämään? Miks’et ota useampien kuukausien lomaa ja mene lepäämään? — Mutta tuo kysyjäpä ei tiedä, että minä pidän työstäni aivan liian paljon, niin että jokainen vatsahaava, umpilisäke tai syöpä saa minut väsyneenäkin hetkiseksi virkistymään. Olen kerta kaikkiaan työhullu ja tottunut viettämään niin suuren osan elämästäni leikkaussalin lampun valossa, etten osaisi enää sopeutua toisenlaiseen olotilaan. Myönnän kyllä, että juuri tuo sairaalan vartioiminen väsyttää kaikkein pahimmin, ja kun työtä sattuu olemaan tavallista enemmän, huomaa joskus jo pieniä vikoja omissa hermoissaankin.
Ehkäpä juuri siksi, kun tehtäväni on pitää muita ihmisiä kiinni elämässä, en itse ehdi laisinkaan tarkastella ympärilläni kuohuvaa elämää ja maailmaa. Ja jos olen työhullu, niin se johtuu vain siitä, että olen syntyisin niin sanotuista vaatimattomista oloista, lähtöisin niistä piireistä, joissa puute kulkee kantapäillä kautta koko elämän ja joissa on jo miespolvesta toiseen totuttu ajattelemaan vain työtä ja taas työtä ainoana pelastuksena. Tuo ajatus on minussakin eräänlaista atavismia, se on juurtunut minuun jo ennen syntymääni ja sitten vain kasvanut poikavuosinani kulkiessani marjapoluilla pienen salomökin lähistöillä. Matkani noista poikavuosista tänne saakka ei ole ollut helppoa, ja jos olenkin ehtinyt saada itselleni varsin hyväksi tunnustetun kirurgin maineen, on se kaikki vain seurauksena ankarasta työstä. Minulta on vaadittu paljon kieltäymyksiä, ja ne ovat tehneet minut sulkeutuneeksi ja ehkäpä kyynilliseksikin. Tuo voi olla tottakin. — Mutta jotkut ovat kai valitelleet sellaistakin, että minä olen lääkärinä ja kirurgina jo liian kovettunut ja että näen edessäni vain tauteja ja parannan ne, mutta en näe enää ollenkaan ihmisiä. Tuo kaikki on taas valhetta! Juuri ihmisen minä näen monesti paremmin kuin he luulevatkaan. Mutta onko minun syyni, jos samalla näen hänen heikkoutensakin? Onko minun syyni, jos ihmisen alaston sielu vaikuttaa usein paljon raihnaisemmalta kuin hänen alaston ruumiinsa? Kuitenkaan en silti ole vielä koskaan huomannut oireita siitä, että olisin kyynillisyydestäni huolimatta tulemassa ihmisvihaajaksi. Ei, minä tunnen ainoastaan väsymystä ja alakuloisuutta, jota ei kukaan ihminen pysty poistamaan.
Juuri parhaillaankin, kun näitä ajatellen seisoin ikkunan edessä ja katselin ulos pihalle, tunsin samaa yksinäisyyttä ja turtuneisuutta. Oli niin rauhoittavaa katsella kukkaistutusten ja rehevien puiden värivaikutelmaa. Erikoisen hauskalta näytti vanha lehmus vaaleata seinäpintaa vasten. Suuri ja viheriäinen, suorakaiteen muotoinen nurmikko oli halkaistu kapealla käytävällä. Kahden kukkaryhmän vierellä oli penkit ja niillä istui pari potilasta ja kauttaaltaan valkoinen hoitajatar, joka oli kai päättänyt viettää keskipäivänsä vapaan tunnin mahdollisimman vilpoisella tavalla. Toinen potilas oli asettanut vierelleen kainalosauvansa — aivan niin, hän oli juuri se, jolta oli sääriluu poikki — ja tuolta toiselta taas leikkasin vatsahaavan enkä uskonut, että hän siitä koskaan toipuu. Mutta kuitenkin pääsee tuo mies jo huomenna kotiinsa terveenä.
Koko piha oli harvinaisen kodikas, sillä olen aina vaatinut, että se on näin kesäisin pidettävä kauniina ja värikkäänä. Käytävän hiekalle lankeava vanhan lehmuksen varjokin oli kuin moitteeton maalaus... Tunsin halua mennä tuonne pihaan, istuutua sinne johonkin katveeseen, olla hetkisen ajattelematta työtäni ja ympäristöäni.
— Mutta ei — ei sittenkään! Minä tiesin, että tuo halu oli vain väsymisen merkki. Minä en antanut sille valtaa, vaan tyydyin vain varkain seisomaan ikkunan vieressä ja katselemaan verhon takaa levätäkseni siten hetkisen.
Minua häirittiin taas! Hajamielisenä vastasin koputukseen ja ovelle ilmestyi hoitajatar. Minä ajattelin vain hänen pienen hilkkansa alta pursuavaa mustaa tukkaa samaan aikaan kuin hän vakavana ja asiallisesti ilmoitti:
»Tohtori, täällä on uusi potilas. — Auto-onnettomuudessa loukkaantunut mies. — Hän on tajuton. Suuri haava päässä, vasemmassa jalassa ja vatsassa. — Vuotaa runsaasti. — Leikkaussalissa on kaikki jo valmista.»
Hän oli se uusi hoitajattaremme, joka oli tullut taloon vasta muutamia päiviä sitten. Ja tänä lyhyenä aikana olin saanut hänestä omituisen vaikutelman: että hän on nainen, joka pystyisi tekemään miehestään todellisen miehen eikä vain aviopuolison...
»Jahah, minä tulen», vastasin hänelle.
Otin hajamielisenä pöydältä stetoskoopin ja heilutin sen punaisia kumiletkuja kävellessäni lattialla edestakaisin ja miettiessäni. — Kuinkahan toisenlaista mahtaisi avioliitto ollakaan, jos perheenäitinä olisi tuollainen miellyttävä ja asiallinen nainen? Hänellä olisi varmaankin kotonaankin samanlainen kevyt mutta varma kosketus kuin työssäänkin. En muuten ollenkaan ihmettele, että lääkärit ja hoitajattaret menevät niin usein naimisiin keskenään... Syy ei suinkaan ole siinä, että he pelkkien olosuhteiden pakosta joutuvat niin paljon kosketuksiin keskenään ja pääsevät siten tutustumaan toisiinsa. Ei, vaan he joutuvat elämään siinä samassa asiallisessa maailmassa, jossa on pakko ymmärtää työtä ja elämää, jossa on pakko kokea nuo kumpaisetkin ja jossa aivan kuin itsestään joutuu etsimään juuri samanlaisia ihmisiä — siis juuri toisiaan.
Panin stetoskoopin takaisin paikoilleen, napitin takkini ja läksin. Kaikki se värikkyys, jonka äsken näin ikkunastani, vaihtui nyt jonkinlaiseksi suoraviivaisuudeksi ja puhtaudeksi. Vaaleiden kesämattojen reunat näyttivät käytävän toisessa päässä yhtyvän samaksi, ja lakatusta lattian pinnasta kuvastuivat hoitajattarien valkoiset helmat kuin himmeästä peilistä. Vaikka käytävässä liikuttiin, oli kulkeminen kiireetöntä ja luonnollista, niin ettei sitä rikkonut yksikään liian äänekäs sana, ei yksikään hätäinen ja hypähtävä juoksuaskel eikä yksikään liika ihminen läsnäolollaan.
Tänä pienenä hetkenä tuntui minussakin jotakin muuttuvan. Vaikka juuri hetkinen sitten olin nurkunut väsymystäni, oli se nyt taas poissa. Ja jo vanhastaan minä tiesin olevani työnhaluinen leikkaussaliin mennessäni. Nytkin taas tämä kaikki muodosti sellaisen onnellisen tilan, jota parempaa arki-ihminen ei osaa vaaliakaan: aurinkoinen ja kuulas ulkoilma aivan kuin hyvän ihmisen omatunto, täällä sisällä kaunista, puhdasta ja suurpiirteistä. Ja kuvittelinkohan väärin ajatellessani, että kaikkien hoitajattarien ilmekin kuvasti vain mietteliäisyyttä, rauhallisuutta ja tyytyväisyyttä omaan työhön?
Leikkaussalissa oli potilas jo pöydällä ja minua odotettiin. Vaikka tämä olikin jokapäiväinen työhuoneeni, ehdin kuitenkin huomioida sen monia pieniä yksityiskohtia: lattia kiilsi kosteudesta kirkkaana ja maalattujen ikkunalasien läpi tuli valo tasaisena ja varjottomana. Avustajalääkäri ja hoitajattaret valmistautuivat työhön, ja puoleksi tajuton potilas valitteli hiljakseen silmät kiinni. Kohottelin plakaatteja ja katsoin haavoja. Otsalla olevan tupferin lävitse tihkui verta ja valui alas poskea pitkin. Myöskin vatsalla oli plakaatti ja jalassa syvä haava...
Ohhoh, kun olikin käynyt pahasti! Tuosta tulisi paljon työtä!
Huomasin, että miehen rinnassa oli suuri mustelma ja naarmuja aivan kuin siihen olisi lyöty. Painoin rintakehää ja tunsin ratinaa luiden hankauksesta. Pari kylkiluuta oli selvästi poikki. Ja kaiken lisäksi olivat oireet keuhkon vioittumisesta: ihonalainen ilmapöhö ja veristä vaahtoa suusta. Onneksi sentään olivat käsien ja jalkojen luut ehjät.
Pysähdyin hetkeksi katsomaan potilaan kasvoja, sillä hänen piirteensä olivat jollakin tavoin niin erikoiset ja persoonalliset. Hän oli noin neljänkymmenen ja kasvot olivat vakavan tarmokkaat, vaikkakin nyt liian kalpeat runsaasta verenvuodosta. Kuinkahan paljon sitä olikaan jo vuotanut hänestä hukkaan? Tuo leuka, miehen ollessa tajuissaan ja voimissaan, saattoi olla hyvinkin luja ja päättäväinen, vaikka se nyt riippuikin verisenä alhaalla suun ollessa hiukan avoinna. Tummahko tukka oli sekaisin. Leuassa oli vuorokauden vahvuinen parransänki todistamassa, että miekkosella oli ollut paljon työtä ja kova kiire. Tai sitten hän oli ollut hummailemassa, oli lähtenyt kotiinsa katumaan ja oli väsyneenä hervahtanut autossa sen verran, että oli päässytkin nyt tuohon...
Haistoin hänen hengitystään:
»Ei taida olla juovuksissa?» kysyin tavan mukaan.
»En huomannut minäkään», vastasi hoitajatar sivellessään potilaan haavojen ympärille jodia.
»Kuka hän on ja mistä hänet tuotiin?»
»Poliisit toivat. Olivat löytäneet auton kumosta tien ohesta ja miehen autosta pinteestä ja verisenä. Oli ollut tajuttomana ja oli vielä tänne tuotaessakin, mutta nyt hän on hiukan selvinnyt. Papereista päättäen hän on joku Juhani Perttinen, luultavasti Vaajakankaan paperitehtaitten insinööri.»
Menin toiseen huoneeseen ja tavan mukaan riisuin pois kaiken paitaa myöten ja puin ylleni ohuemman puvun, sillä työ tulisi kestämään kauan ja tämä leikkaussalin lämpö väsyttäisi. Käsiäni pestessäni minulla oli hyvää aikaa ajatella, ja siinä ajan hiljaa kuluessa muistelin jälleen, miten Irma itki tänä aamuna lähtiessäni. Vaimoni, niin... Hänessä oli jotakin sulkeutunutta, ja vaikka hän joskus oli avutonkin, ei hän silloinkaan puhunut mitään. Sen vuoksi kai kotikin vaikutti viileältä ja vieraalta, vaikka minä toivoinkin sitä aivan toisenlaiseksi, sillä kotonahan tahdoin levätä ja saada sieltä sen rauhan ja toisaalta taas sen vaihtelun, jota pakostakin kaipaa tällaisen raskaan työn jälkeen. — No niin, Irmahan oli kasvanut toisenlaisessa maailmassa kuin minä, ja ei kai minun silti tarvinnut seurailla hänen kaikkia oikkujaan. Hän saisi tehdä mielensä mukaan, mutta jos hänen itkunsa alkaisivat minua kiusata, min silloin minä menisin suoraan hänen luokseen ja kysyisin, mikä häntä vaivasi. Sillähän siitä pääsisi... Ja aivan oikein, juuri tänä iltana minun olikin puhuttava vaimoni kanssa!
Katselin, miten kaikki toisetkin valmistautuivat työhön. Tuolla oli käsiään pesemässä myöskin kandidaatti Hevas, joka osasi sentään olla täällä vakava ja totinen, vaikka olikin sairaalan ulkopuolella vehkeitä täynnä. Hänen erikoisalanaan oli kertoilla ominaan kaikki kolmen tai neljän lääkäripolven vitsit, ja jokaisen uuden tarinansa hän aloitti kysyen: »Onko kukaan kertonut, että...» Katselin omista käsistäni hänen käsiään, joita hän hankasi ja liotti jostakin syystä hiukan haluttoman näköisenä. Aivan erikoista huomiota hän näytti pitävän kynsistään eikä malttanut olla kesken kaiken nousematta ja korjaamatta jotakin näkymätöntä rosoa pikkusormensa kynnessä. Sen leikkaaminen kävi hyvin huolellisesti, vähintään yhtä perusteellisesti ja yhtä tärkein ilmein kuin vatsakalvon avaaminen. — Ylihoitajattaren musta tukka kehysti niin hauskasti valkoista hilkkaa, ja pehmoiset, juuri ja juuri hiukan lihavahkot kädet kuvastelivat herttaista ja hyväntahtoista naista. — Ja suurena vastakohtana nuoren hoitajattaren koko naisellisuudelle oli kylmä ja kirkas instrumenttipöytä, jonka hän juuri työnsi potilaan viereen. Hän näytti nyt hiukan surulliselta ja...
Mutta miksi minä ajattelin niin paljon tuota uutta hoitajatartamme? Minullahan ei ollut mitään syytä nähdä häntä enempää kuin muitakaan täällä — ja sitä paitsi voisivat toiset hyvinkin pian huomata turhan tuijotukseni...
Nousin, sain sterilisoidun pyyheliinani ja lakkini, työnsin käteni viitan hihoihin jonkun sitoessa sen niskasta kiinni, otin kumikäsineeni — ja niin olin vähitellen valmis auttamaan tuon miesparan repaleista ja avutonta ruumista. Instrumentit jo kilahtelivat lasilla, hoitajatar parhaillaan kohotti potilaan silmäluonta todetakseen hänen nukkuvan ja antoi katseellaan merkin, että kaikki oli valmista leikkauksen aloittamiseksi.
Vatsassa oleva haava ei ollut paha ja vatsakalvo oli säilynyt ehjänä. Poistin tupferin ja kaivoin haavasta pienen lasinsirun ja hiukan kangasta. Pihdit toimivat nopeasti ja vuotava suonenpää toisensa jälkeen sidottiin katgutilla. Leikkuuveitsen jälkeen minun rakkain esineeni maailmassa on neulankuljettaja, ja väsyneenäkin minä virkistyn viimeistään silloin, kun saan sen käteeni. Niinpä nytkin tunsin työn taas luistavan, ja yhtä nopeasti luisti neulakin kuljettajassa miehen kudosten lävitse, silkki kutoi hänen haavansa kiinni ja minä vertailin itseäni eräänlaiseen koruompelijaan, jonka välineinä ovat silkki ja ihmiskudokset.
Muistanpa erään opettajani, joka myöskin oli intohimoinen kirurgi. Kerran hän joutui pitämään puhetta, mutta kun hän ei pitänyt siitä yhtä paljon kuin työstänsä, ei puheesta tullut valmista, vaan hän oli neuvoton ja tapaili sanojaan. Viimein sai joku hänelle takaapäin pistetyksi käteen neulankuljettajan aivan huomaamatta. Kun hän nyt taas tunsi tutun esineen kädessään ja sai puristella sitä lakkaamatta, alkoi puhekin luistaa kuin itsestään!
Joku voisi kai väittää, että meidän lääkärien työ on raakaa. Mutta sitä se ei ole, vaan minäkin nautin aina siitä, kun pistos pistokselta saan haavan lyhyemmäksi ja vähitellen umpeen. Kun nytkin viimeinen tikki oli kiinni ja avustajalääkäri jatkoi sen käsittelyä spriitukkoineen ja xeroformeineen, tunsin taas saaneeni jotakin aikaan. Tuon vatsan nyt täytyi jo kestää, ja olin juuri käsittelemässä otsassa olevaa haavaa, kun vierelleni tuli joku hoitajatar:
»Tohtori, tänne soitti eräs nainen ja sanoi nimekseen rouva Perttinen. Hän tahtoo tietää kaiken miehestään. — Mitä sanon hänelle?»
»Jahah, tämän miehen nimi on siis Perttinen? — Noh, sanokaa, että hänen miestään tutkitaan juuri. Vain lihashaavoja ja pari katkennutta kylkiluuta... Ei mitään erikoisen vakavaa... Käskekää hänen soittaa parin tunnin kuluttua uudestaan.»
Hän meni ja minä tartuin jälleen neulankuljettajaan. Tuntui siltä kuin jokin olisi minua kiirehtinyt joutumaan, ettei rouva vain ehtisi nähdä, miten ruman kolhaistua mieskulta oli saanut kalloonsa.
»Käskekää hänen soittaa parin tunnin kuluttua uudestaan», toistelin ajatuksissani äskeisiä sanojani. Tuo nyt oli taas turhaan sanottu, sillä jos rouvia pyytää soittamaan uudestaan parin tunnin kuluttua, niin he soittavat ensimmäisen kerran jo viidentoista minuutin kuluttua ja sen jälkeen joka viides minuutti ja joka kerran kysyvät, joko potilas on kotimatkalla vai joko hän on ehtinyt kuolla...
Pahimmat haavat oli harsittu jo kiinni ja autoseikkailijan otsakin oli niin ummessa, että aivot pysyisivät varmasti sisällä. Mutta paha arpi hänelle kuitenkin jäisi otsaan muistoksi väärällä hetkellä kohdanneesta hajamielisyydestä autoa ajaessa. Leikkaussalissa ei kuulunut muita ääniä kuin potilaan kiihtynyt hengitys narkoosissa ja instrumenttien kilahtelu.
»Valtimo?» kysyin narkoosia antavalta hoitajattarelta.
»Vähän pieni», vastasi hän yhtä lyhyesti.
Katsoin häneen ja arvasin hänen ilman muuta vähentävän narkoosia. Poistin plakaatin reiden päältä ommellakseni haavan parilla tikillä kiinni ja olin jo tyytyväinen, että tämä työ saataisiin pian loppumaan.
»Mutta johan nyt on saakeli!» noitaisin ääneen.
Reiden näennäisesti pieni haava olikin luuta myöten ja lihakset ja jänteet olivat poikki. Tämä olikin jo hiukan vakavampaa, ja kandidaattikin silmäsi minuun epävarmana. Nautin kylmästä äänestäni virkkaessani kuin vihaisesti: »Peans!»
Mutta kun sain pihdeillä kiinni pahimmin vuotavien suonten päistä, osasin jo jälleen ajatella muutakin, ja aivoissani kiepahti kuva rouva Perttisestä, ehkäpä nuoresta ja miellyttävästä rouvasta, joka Vaajakankaalla, sadan kilometrin päässä, parhaillaan vilkuili kelloon, pyyhkäisi välillä kyynelen, käveli edestakaisin hermostuneena, oli peloissaan enemmän kuin oli syytäkään, tunsi itsensä oudon avuttomaksi, orvoksi ja turvattomaksi ja tahtoi juuri tällä hetkellä seurakseen pienen poikansa. Hän varmaankin silmäsi ulos pihanurmikolle, missä pahaa aavistamaton poikanen leikki lapioineen ja hiekkasankoineen. Äidin mielessä tulvahti sääli, kun tuo pieni ja ymmärtämätön ei aavistanut, että hän kenties tänä hetkenä saattoi jäädä orvoksi. Ja nuori rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan syöksyi ulos hiekkakasalle, pusersi pojan syliinsä ja hoki hänelle jotakin onnettomana...
Minä olin varma, että juuri tuollaista oli potilaan kotona tällä hetkellä. Ja minä tiesin etukäteen senkin, että rouva soittaisi minulle hyvin pian suoraan. Ja kun sitten selittäisin hänelle, ettei ole mitään erikoista vaaraa, vaan potilas pääsee sairaalasta pois ehkäpä jo kymmenen päivän kuluttua, niin puhelin suljettaisiin nopeasti ja minun korviini jäisivät soimaan nuoren naisen viimeiset, onnelliset sanat ja iloinen nyyhkytys. Olen jo tuhat kertaa kuullut tuon maailman onnellisimman nyyhkytyksen kerrottuani lohduttavia uutisia. — Niin, mutta joskus olen kuitenkin kaiken toivon mentyä kuullut myöskin tuskallisen ja hämmästyneen huokauksen ja valituksen, kun perheenäiti on saanut jättää kaiken uskonsa yhdellä hetkellä.
Vakuutan, etten usko hituistakaan ajatuksensiirtoon, mutta kuitenkin myönnän sen, että potilaiden omaiset voivat joskus vaikeissa tapauksissa tehdä lääkärin hiukan hajamieliseksi. Ehkäpä rouva Perttinenkin juuri tällä hetkellä rukoili hyvää Jumalaa, että hän antaisi minulle sen taidon ja voiman, jolla voisin parantaa tuon miehen terveeksi jälleen. Joka tapauksessa minä nyt ajattelin kahtaalle, ajattelin rouva Perttistä itseään samaan aikaan kuin puristin pihdeillä hänen miehensä katkenneiden suonten päitä yhteen.
»Rouva Perttinen — rouva Perttinen?» kyselin ajatuksissani itseltäni. »Mutta minähän tunnen hänet — Kaija Perttisen!»
Tunsin vavahtavani katsoessani potilasta kasvoihin. Jostakin hyvin syvältä menneisyydestä sukelsi tuo nimi pinnalle, ja minä tiesin ja tunsin, että sellainen nimi ja ihminen olivat todellakin olemassa ja olivat joskus kauan sitten merkinneet minulle hyvin paljon.
»Kaija Perttinen», hakkasivat ajatukseni konemaisesti samalla kuin koetin hoidella katkenneita jänteitä jonkinlaiseen järjestykseen. »Tyttönä ollessaan hän oli minulle vielä Kaija Puotila — sellainen solakka ja vaalea nainen, jonka opin piirustuskoululaisena näkemään aina salkku ja maalilaatikko kainalossa... Juuri hän piirsi senkin maton, joka parhaillaan on kotonani salin lattialla. Kerran hän maalasi pienen, syksyisen akvarellin, ja sitä akvarellia minä toivoin ylioppilasasuntoni seinälle, mutta en koskaan sitä saanut, sillä hän matkusti pois. Hänestä tuli tekstiilitaiteilija — ja sitten hän katosi enkä nähnyt häntä sen jälkeen enää koskaan...»
Tunsin itseni melkein liikuttuneeksi näiden muistojen keskellä, ja pelkään, että käteni hiukan vapisivat. Koetin sitä puolustella ääneen, huokaisten kuin väsymyksestä:
»Täällä aivan tukehtuu kuumuuteen!»
Uusi hoitajattatemme tuli ja pyyhki kasvoni kuiviksi, mutta minä en muistanut edes katsoa häntä kiitollisena.
Vai niin! Vai tämä mies oli se Juhani Perttinen, jota en ollut vielä koskaan nähnyt, mutta joka tuntemattomanakin oli vaikuttanut niin paljon elämäni kulkuun! Jo silloin, kun olin nuori ja lukujani lopetteleva ylioppilas, oli tämä käännellyt ja hoidellut minun ajatuksiani hyvin paljon. Juuri tämän miehen vaikutuksesta minä tulin silloin katkeraksi. Ja kun sitten nuorena lääkärinä tahallani kovetin ja karaisin luonnettani kylmäksi ja tunteettomaksi, muistin aina tämän miehen. Ja kun minusta tuli tällainen sulkeutunut, laskelmoiva ja ehkä itsekäskin, oli siihen syynä sarja tapauksia, jotka eivät voineet tehdäkään minusta mitään muuta. Ja juuri siinä sarjassa olivat yhtenä suurena osana juuri Kaija Puotila ja hänen nykyinen miehensä — tämä sama Perttinen, josta parhaillaan koetin paikkailemalla tehdä vielä elävän ihmisen...
Olin kohtalolle kiitollinen, että se oli järjestänyt minulle tämän ylimääräisen ilon! Juuri tätä minä olin odottanut jo viisitoista vuotta, ja kun tätä ei alkanut kuulua, olin jo melkein unohtamaisillani kaiken. Mutta tulipas sittenkin! — Tunsin herttaista tyydytystä siksi, että mies oli joutunut juuri minun eteeni tuossa kunnossa, että hän oli sidottavana juuri minun pöydälläni eikä kenenkään muun. Ja tietysti minä paikkasinkin hänet mielihyvin, kiskoin katguttia hänen suontensa päihin, niin että naukui. Ja toivoin vain yhtä: että hän parannuttuaan ymmärtäisi sen verran ajatella, että jos hän ei juuri tällä hetkellä olisi joutunut minun ommeltavakseni, niin seuraavana hetkenä hän olisi varmasti vuotanut kuiviin eikä olisi tarvinnut ompelua enää laisinkaan.
Minua hiukan harmitti, että hän oli paljon miehekkäämmän ja tarmokkaamman näköinen kuin olin kuvitellut. Mutta tuon harmin minä upotin pieneen ilkuntaan. Tuossa oli auton särkynyt tuulilasi katkaissut jänteen ja hän saisi ontua sitä. Ja jos minä tuossa alentuisin piirtämään veitsellä millimetrinkään sivuun, niin hän ei kävelisi tällä jalalla koskaan! Ja onpa joskus auto-onnettomuudessa käynyt pahemminkin kuin tälle herralle: selkäranka on vioittunut ja koko alaruumis on halvautunut liikuntakyvyttömäksi. Jos niin olisi tapahtunut tälle miehelle, niin se olisi ollut sattuman tuoma raskas kosto siitä, että hän kerran rääkkäsi minun omaa rakkauttani. Ja tuo kosto olisi se, että mies ei voisi liikkua, ei nauttia elämästä, ei tehdä työtään eikä edes mennä aviovuoteeseen. Hän tuntisi elämänsä olevan vain rasitusta muille ja helvettiä itselleen. Ollen impotenssi coeundi hän tekisi Kaijan elämän tuskalliseksi, ja he molemmat joutuisivat kiusaamaan toisiaan ja lopulta nääntymään kumpainenkin.
Noin ei ollut järjestänyt sattuma. Mutta jos juuri minä tahtoisin olla säälivämpi enkä piinaisi häntä niin kauan kuin sattuma, niin minä voisin taata, että tuo mies saisi jo muutaman päivän kuluttua keuhkokuumeen. Katkenneiden kylkiluiden vioittama keuhkohan tekisi pian tehtävänsä ja viimeistään viikon kuluttua olisi Perttisen perheessä surua... Ja Kaija, entinen kaunis ja reipas Kaija, kulkisi pian surupuvussa itkusta turvottuneine silmineen...
Naurahdin itsekin lapsellisille ajatuksilleni, sillä minähän olen sentään lääkäri enkä sadisti. Mutta tavattuani nyt tällä tavoin Perttisen tajuttomana ja heikkona — enkä enää varmana ja voittajana — jouduin hetkeksi lapsellisen ilon valtaan. Ihmisenä, moitittuna kylmän järjen ihmisenä tunsin tyydytystä siitä, että jouduin auttamaan vanhaa vihamiestäni, mutta lääkärinä minä tunsin samanlaista tyydytystä siitä, että työni alkoi olla lopussa ja että sain sen onnistumaan hyvin. Narkoosia antava hoitajatar piti sormiaan naamarin nupilla odottaen merkkiä, milloin hän voisi lopettaa narkoosin ja panna naamarin sivuun, ja assistentti oli tavallista nopeampi ojentaessaan jokaista uutta instrumenttia. Ja minä — minä itse — katselin väsyneenä mutta pää kylmänä, kuinka potilaan viimeiseen haavaan siroteltiin xeroformia ja kaiken ylle alettiin vetää heftaliuskoja. Tuota katsellessani ja odottaessani ajattelin itsekseni:
»Hyvä on, insinööri Perttinen! Nyt olen maksanut sinulle kaiken vanhan ja olen iloinen, etten ole sinulle enää velkaa! Minä olen saanut sinun koneistosi jälleen käyntiin aivan samalla tavalla kuin sinäkin nautit nähdessäsi lakkoilevan koneen käyvän jälleen siivosti ja nöyränä siellä tehtaassasi. Sinä pääset täältä pian pois työsi ja perheesi luo, mutta sinun ei tarvitse olla minulle edes kiitollisuudenvelassa, sillä en tehnyt tätä hyväntekeväisyydestä, vaan lääkärinä. Korkeintaan voit mainita rouvallesi, että minä olen hänen nuoruudentuttavansa...
Älä luule, että minä tulen sentimentaaliseksi — ei. Me lääkärit emme yleensä ole sentimentaalisia koskaan, ja juuri minä olen kasvattanut itsestäni aivan yhtä kovan ja terävän kuin tämän ruiskun kärki. — Minusta oli hauska tutustua sinuun, ja nyt minä tuttavuutemme merkiksi työnnän tämän kärjen kyynärtaipeeseesi ja puserran laskimoosi hiukan lääkettä, ettei kallista vertasi vuotaisi enempää hukkaan. — Kas noin! — Mutta muistakin olla hyvä Kaijalle...»
Tuli työn viimeinen vaihe, ja hän sai katkenneiden kylkiluidensa ylitse monet siteensä ja tukensa. Kun hän alkoi jo näyttää heräämisen merkkejä, huokaisivat kaikki syvään ja vapautuneesti, sillä päästäisiin jälleen vapaaksi. Lopuksi minun mieleni teki vielä koskettaa Perttistä ja asetin käteni hänen otsalleen aivan kuin koettaakseni sidettä. Hänet nostettiin leikkauspöydältä vaunuille, ja kun niiden kumiset pyörät vierivät pois, käännyin minäkin lähteäkseni ja tunsin, miten joku avasi tahraisen viittani nauhat ja veti sen yltäni. Hän oli uusi hoitajattaremme.
Yhtäkkiä leikkaussalissa laukesi aivan toinen tunnelma, ja minä tiesin, mistä kaikki johtui. Odotimme jokainen pääsevämme lepäämään. Näin jo kandidaatti Hevaksen kasvoilla sellaisia pieniä väreitä kuin ensimmäisen vitsin edellä. Nyt häntä oli varmasti pyydetty päivällisille johonkin sellaiseen perheeseen, jossa on pari tai kolmekin naimaikäistä konttoristi-tytärtä. Uuden hoitajattaremme vapaa iltapäivä oli oikeastaan alkanut jo puoli tuntia sitten, ja hän menisi luultavasti moottori- tai purjehdusmatkalle saareen. Ylihoitajatar menisi omaan huoneeseensa, ottaisi pois hilkkansa, heittäytyisi leposohvalle kädessään jokin uusi romaani ja nauttisi viereisellä pöydällä tuoksuvasta kahvitarjottimesta.
Ja minä — niin. Minä tunsin olevani myöskin ihminen enkä ainoastaan lääkäri. Unohdinkin sen hyvin usein, mutta tunsin sen taas lämmittävän uutuudellaan. Nyt minun täytyi lähteä kotiin pöytäni ääreen, sillä minulla oli hiukan kirjoitettavaa. — Ja ovella mennessäni muistin vielä erään asian ja käännyin sanomaan:
»Jos se rouva Perttinen tahtoo puhutella minua, niin sanokaa, etten ole tavattavissa. Selittäkää potilaasta niinkuin asia on.»
Mutta kun, tulin kotiini, en jaksanutkaan tehdä enää töitäni, vaan kulutin koko illan mietiskellen ja muistellen. Edessäni pöydällä oli iso pino papereita, ne olivat eräitä harvinaisia kasvannaisia koskevat pienet kokemukseni ja havaintoni, jotka aioin joskus julkaista pienenä kirjana. Mutta nuo paperit eivät miellyttäneet minua nyt, sillä ajattelin jotakin aivan muuta.
En tiedä, mistä johtui, mutta juuri tänä iltana minä olisin niin mielelläni siirtynyt ajassa taaksepäin omaan nuoruuteeni saakka. Olisin uudestaan katsellut niitä aikoja, kun viisitoista vuotta sitten lopettelin lukujani ja avoimin silmin näin unia värikkäästä tulevaisuudesta ja paljosta muusta hyvästä. Silloin näytti kaikki kyllä värikkäältä edessä, vaikka nyt onkin hiukan toisenlaista.
Mutta olinhan minä silloin nuori ja tunsin Kaijan niin äärettömän hyvin...
2.
Joskus tuntuu siltä kuin nuoruuden merkitystä eräänlaisena elämän kulta-aikana hiukan liioiteltaisiin.
Ainakin minun kohdaltani on totuus se, etten osaa ajatella enkä eläytyä omaan nuoruudenaikaani yksinomaan ihastuneena ja kaivaten, sillä minun nuoruuteeni ei paistanut liian paljon aurinkoa. Minäkin kuulun niihin, jotka ovat syntyneet ja varttuneet jossakin kaukana sydänmaan ahonvierellä seisovassa yksi-ikkunaisessa torpassa tai ikävänharmaassa pikku talossa ja joiden mieleen jo lapsena on jäänyt kipeitä arpia elämän niukkuudesta. Kun tällainen nuori ihminen — olkoonpa hän sitten vaikka lahjakaskin — lähtee kotoaan hapuilemaan itselleen uusia teitä, on hänellä edessään moninkertaisia vaikeuksia pyrkiessään niin sanotuksi ensimmäisen polven sivistyneeksi. Niitähän oli minullakin niin paljon, etten voi kaikkia luetellakaan, mutta heti ensimmäisenä ylioppilasvuotena olivat kiusana taloudelliset huolet, sen jälkeen tunsin käyttäytymisessäni tottuneeni siihen reiluun maalaistyyliin, joka uuden ympäristöni sipsuttavien ja hihittävien ihmisten mielestä oli selvää moukkamaisuutta, toisena vuonna minun oli etiketistäkin tunnettava jotakin muutakin kuin itse nimi ja sain siis tutustua siihen kopioimalla tovereitteni käyttäytymistä. Tiesin kyllä, että kovasti hankaamalla saa kivenkin kiiltämään, ja sainkin ehkä itseeni välttämättömimmän silauksen, mutta näiden myöhempienkin opiskeluvuosieni keskeisimpänä ajatuksena oli huoli velkojen paisumisesta ja kotikutoisen puvun liian nopeasta kulumisesta.
Tuon kaikenhan kuitenkin toivorikkaana kestää, riippuen hiukan siitä, millä hetkellä ja millaisena tavoittaa ensirakkautensa. Tavallisesti ainakin silloin alkaa irtaantua omista juuristaan, huomaa lähtevänsä kasvamaan johonkin outoon suuntaan ja ottaa itselleen sellaisia vapauksia, joita ei ole varhemmin huomannutkaan. Ainakin minulla itselläni oli ensimmäinen irtaantumisen merkki sellainen vapaan käytöksen oppiminen, joka saattoi soveltua tähän uuteen olotilaan, mutta ei laisinkaan vanhaan. Reippaassa ja ennakkoluulottomassa toveripiirissä aloin minäkin vuosien kuluessa ymmärtää yhtä ja toista sellaista, jota omat vanhempani eivät olisi ymmärtäneet laisinkaan. Toisaalta, vaikka muuten olisinkin joutunut tinkimään lapsuudessani oppimistani, moraalia ja omaatuntoa koskevista käsitteistä, ei minulla ollut mitään halua nousta kotiseutuni harmaanuttuisen kansan ajatuksia ja tuomioita vastaan, sillä tunsin ne hyvin ja tiesin niiden edessä joutuvani voimattomana häviölle. Siitä johtuu, etteivät minun nuoruusvuoteni olleet myrskyisiä, niinkuin sirommin voitaisiin sanoa.
Sen vuoksi katselin Kaijaakin vain kaukaa ja ylöspäin — niinkuin yleensäkin nuoret maalaispojat katselevat sellaista tyttöä, jolle jo syntymänsä hetkenä on suotu erikoisina armolahjoina kauneus, iloisuus, varakkuus ja sivistynyt koti. Kauan aikaa minulle riitti se, että tosiaan sain katsella Kaijaa ylöspäin, sillä jo hänen pelkkä nimensäkin muistutti jotakin itsenäistä, reipasta ja nauravaa.
Tuolta ajalta muuten tein itsestäni omituisen havainnon: lakkaamatta minulla oli se tunne kuin olisin lähestymässä jotakin suurta rajaa ja hartaasti odotin, milloin se tulisi eteeni. Sitä ei näkynyt, mutta kuitenkin tuijotin siihen uskaltamatta vilkuilla sivulleni pelossa, että tuo elämäni suuri vaihe voisi huomaamattani vilahtaa ohitse. Sellainen minä pohjimmaltani olin.
Mutta mitään rajaa ei tullutkaan, sillä tavattuaan minut innostui Kaija osoittelemaan monia pieniä ja kauniita idyllejä, tuijottamaan niihin ja löytämään uusia vielä ihmeellisempiä. Sellainen taas oli pohjimmaltaan hän. Niin hän sai minutkin unohtamaan oman itseni, omat illusionini, niin että havahduin vasta sitten, kun kaikki oli mennyt jo ohitse, odottamani rajakin oli jo jossakin takana, ja edessä oli vain outo ja vieras maailma ja karu yksinäisyys. Minä en ehtinyt koskaan tuntea olevani nuori.
Oli mitä kaunein syksy, kun tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Kuin valokuvasta on vieläkin elävästi mielessäni tuttu kadunkulma, siinä joukko häliseviä ystäviä ja heidän joukossaan myöskin Kaija. Hän oli reipas, ja vieläkin muistan hänen lyhyehkön, avaran takkinsa ja kevyen, toiselle korvalliselle kallistuneen hattunsa. Kaulaliinassaan hänellä oli jotakin tummanpunaista ja kainalossaan uskollinen piirustussalkku, jonka koon, värin ja muodon muistin ulkoa kaikilta niiltä kerroilta, jolloin olin nähnyt hänet ulkona ja painanut jokaisen yksityiskohdan tarkoin mieleeni. Tuon salkun sain nyt vihdoin kannettavakseni, ja sitä suuremmassa kaaressa minä heiluttelin sitä tyytyväisenä, kuta kauemmaksi hänen asunnostaan kuljimme. Mutta ehkäpä hänkin tunsi jotakin uutta huolettomuutta ja keveyttä, koskapa aivan samalla hetkellä saimme molemmat hullun päähänpiston, nousimme autoon ja ajoimme kauas maalle päin. Matka oli varmasti pitkä, sillä me emme löytäneet mieleistämme paikkaa, korkeata mäkeä ja kirkasvetistä järveä sen juurella.
Mutta mäki löytyi viimein ryteikköineen ja ranta suurine kallionlohkareineen. Minulle tämä ei tietenkään ollut mikään uusi elämys, sillä olinhan juuri viettänyt kesäni kaukana sisämaassa ja nähnyt siellä kauniin saloseudun monet pienet ihmeet ja rauhan. Mutta hänelle, kaupunkilaislapselle, tämä kahden ihmisen seikkailu merkitsi kai sunnuntaita:
»En tule toimeen, ellen saa näitä hiljaisia kuvia katseltavakseni ja uusia teitä samoiltavakseni, niin ettei aina tarvitse nähdä vain samoja kiviseiniä ja polkea samoihin jalanjälkiin. Se on ehkä...»
»Tiedonhalua?»
»Sepä oli kaunis nimi seikkailunjanolle! Minun tämänpäiväiseen tiedonhaluuni liittyy pieni oikku: että pääsin juuri teidän, ventovieraan miehen kanssa, etsimään näitä kallioita ja pensaikkoja. Sillä jos te olisitte ollut joku minun vanha tuttavani, en olisi lähtenyt tänne laisinkaan!»
Minä autoin häntä kiipeämään muutamalle jyrkänteelle ja sain ihastuttavan kiitoksen. Sitten hän jatkoi matkaansa yksin käyttäen käsiään apunaan ja selittäen hengästyneenä:
»Katsokaas, minä olen kyllästynyt entisiin tuttaviini siinä määrin, etten heistä välitä. Tiedän jo ärsyttävän hyvin, millä liikkeellä joku poika sytyttää savukkeensa, mikä on hänen vakinainen sananpartensa ja miten joku tyttö valittaa uusia kenkiään ahtaiksi tai kertoo, mitä hänen serkkunsa sanoi toissakesänä. — Mutta jos te sanotte tai keksitte mitä hyvänsä, se ei ainakaan väsytä minua vanhuudellaan. Vaikka en kyllä tiedä, minkä vuoksi te olette oikeastaan niin ujo... Missä teidän kotinne on?»
Minä pidin pienessä ilonvimmassa itseäni niin paljon parempana noita muita tuttavia, että kerroin kotiseudustani jättäen kuitenkin varmuuden vuoksi mainitsematta kodistani. Ja vaistomaisesti riisuin takkini puun oksalle, ettei toinen olisi huomannut sen sopivan huonosti. Mutta mitähän hän mahtoi tarkoittaa liialla ujoudella? Sitäkö, etten äsken auttaessani puristanut hänen kättään lujemmin? — Ja minä unohduin jälleen kuuntelemaan hänen kirkasta selitystään:
»Jokainen yksitoikkoinen maisema- ja matkakuvaus on taatusti ikävä niin kauan kuin siihen ei liity edes pienen pientä punaista lankaa juonena. Aivan samanlainen olisi tämä sunnuntairetkikin, ellette... Noh, nyt te saatte kuluttaa aikanne miten tahdotte, sillä minä istun kivelle ja teen akvarellin tuosta kellastuneesta koivusta.»
Hän laittoi kaikki välineensä kuntoon ja puheli harvakseen aivan kuin itselleen:
»Teistä muuten tulisi oivallinen malli, sillä teillä on varmaankin hyvin voimakas ja ruskettunut ruumis. Jos saan tehtäväkseni sen uimarantaplakaatin, niin silloin saatte tulla mallikseni, sillä siihen plakaattiin on totisesti saatava voimaa ja kauniita lihaksia. — Nyt te voisitte hakea tällä kupilla vettä tuolta rannasta, jotta pääsen aloittamaan. Mutta älkää sitten enää häiritkö minua hiljaisuudellanne! Olette kiltti, jos puhutte jotakin hauskaa tai sitten katoatte kokonaan puoleksi tunniksi. Menkää vaikka tuonne rannalle heittelemään kiviä veteen, sillä se on niin ärsyttävän tyyni tuon koivun taustaksi.»
Minä nousin, keräilin onnellisena rannalta kaikki suuret ja pienet kivet ja nostatin niillä tuulta ja aallokkoa tyynessä lammessa. Kun kaikki irtonaiset kivet olivat loppuneet ja olin heitellyt jo puolet kävyistäkin, huusi hän minulle ylhäältä kalliolta:
»Onko teillä muitakin hyviä ominaisuuksia kuin tottelevaisuus.»
»Juuri äskenhän sanoitte, että minä olen niin kiltti, ja...»
Hän nauroi:
»Kiltteys pukee niin huonosti aikamiestä. Mutta tarkoitukseni olikin kertoa teille pieni tarina. Viime vuonna suunnittelin erään nuoren miehen kanssa matkaa Lappiin, ja hänen huolekseen jäi suunnitella matkan käytännöllinen puoli — minä kun olisin ollut mukana vain koristuksena. Kun viimein panin hänet tiukalle ja kysyin, mitä hän oli saanut aikaan, huomasin hänen suunnitelleen koko reissun hyvin omalaatuisella tavalla. Hän oli kirjoittanut muistilistalleen muun muassa pyjaman voidakseen nukkua rakovalkean ääressä. Samoin porokupin, ettei tupakoidessaan sytyttäisi metsäpaloa. Ja luultavasti hän aikoi hyttysiä vastaan ripustaa puiden oksiin myöskin kärpäspapereita! — No niin, meidän matkastamme ei tullut koskaan valmista. Mutta olisikohan teillä enemmän käytännöllistä kykyä?» kysyi hän lopuksi.
Mielessäni jo häilähti kirkas säde, että ehkäpä pääsisin tuon solakan enkelin kanssa Lappiin. Koetin näyttää nyt miehekkäältä:
»Tarkoitatteko, että minä ottaisin sateisia ilmoja varten mukaan auton tuulilasin pyyhkijän kiinnittääkseni sen nenääni?»
»En tarkoita sitä, vaan ajattelin tässä, että kai meidän on nyt saatava jostakin päivällistäkin.»
Minä tunsin loukkaantuvani, että hän noin arkisella asialla särki hauskat suunnittelut. Menin vakavaksi ja annoin hänen jutella edelleen:
»Muuten teidän ihonväriinne sopisi paljon paremmin ruskea kaulaliina kuin tuo sininen. Samoin teidän on ensi kerralla parempi valita jokin hyvin vaaleanruskea pukukangas...»
Tuo oli jo jotakin sellaista, mihin minulla ei ollut mitään lisättävää. Sillä pukuni värin ja kankaan sai kokonaan määrätä rahakukkaroni eikä maalilaatikko. Mitähän tuo nainen olisi sanonut, jos olisin kertonut hänelle, kuinka äskettäin pidin vielä karkeata kotikutoista pukua? — Hänellä oli jokin erikoinen tarkoitus opettaa minua pukeutumisessa ja käyttäytymisessä — mutta mikä se tarkoitus oli? Jostakin itsesäilytysvaistosta ehkä tunsin, että se asia kuuluu yksinomaan minulle eikä muille, ja niin tiesin parhaaksi lähteä etsimään sitä puhuttua päivällistä. Mutta hän pysäytti minut heti:
»Millä kulkuneuvoilla palaamme kaupunkiin?»
»Ne löytyvät aikanaan», vastasin totisena.
»Millä me pysymme kuivina, jos tulee sade?»
Minä käännyin ympäri, otin takkini puun oksalta ja asetin sen hänen viereensä huomauttaen:
»Se on tosin sininen ja kyynärpäät kiiltävät, mutta toivottavasti ei sade tunne värejä.»
Hän kavahti pystyyn kuin pistoksen saaneena: »Kuule — kuulkaa — minä en tarkoittanut loukata! Minä vaikka vannon sen!» Hän tuli luokseni ja tarttui paitani rintamukseen: »No niin, nyt te hymyilette jo! Alkakaa sitten juosta!»
Ja kun minä loikkasin mäkeä alas, huusi hän vielä kerran:
»Minä olen hiukan oikukas, mutta en pahassa mielessä. Kuules, jos sinä pystyt nyt täyttämään kaikki minun toiveeni, niin saat palattuasi sanoa minua Kaijaksi!»
Kaikki tuntemani laulut vihellellen kiertelin pitkin rantakivikkoa, pääsin pellonpientarelle ja arvasin jossakin pellon vaiheilla olevan varmasti talonkin. Ojanpientareita kulkien pääsin viimein mäen taakse ja taloon. Tunsin jonkinlaista tärkeää vastuunalaisuutta ja huolta pyytäessäni voileipiä. Sain myöskin maalaisjuustoa, ja kun minulle itselleni tarjottiin kahvia, olisin tehnyt petoksen, ellen olisi pyytänyt sitä pulloon ja kuusi tai seitsemän sokerinpalaa pieneen paperipakettiin. Pulloinani ja paketteineni kompastelin savista piennarta pitkin ja saavuin Kaijan luo vasta sitten, kun akvarelli oli jo valmis. Olin ylpeä siitä katseesta, jonka sain. Me heittelimme toisillemme kompia ja kilpailimme paiskelemalla kiviä alas järveen kuunnellen veden molskahdusta alhaalla näkymättömissä puiden takana.
Ja aurinkoisella kalliolla oli hänen tuore akvarellinsa. Minusta se vaikutti hiukan oudolta, sillä en nähnyt siinä mitään muuta kuin suuria läiskiä. Tuo keltainen oli arvatenkin itse pääasia, siis koivu, sen vierellä oleva tumma läiskä kai kuvasi kuusta ja taustan sinisyys vettä, jonka olin suuren työn jälkeen saanut lainehtimaan. Ja taulun yläreunassa oleva likavesijuova kai oli vastarannan metsää... Mutta kun aurinko paistoi kalliolle ja kuivasi paperia, alkoi se näyttää sitä mukaa kauniimmaltakin. Samoin alkoi kauniimmalta vaikuttaa koko tämä päivä ja kanervikolle pitkäkseen heittäytynyt nuori nainen, joka oli asettanut kätensä niskan alle ja katseli ylös pilviin. Minä katsoin vuoroin häneen ja vuoroin kuivuvaan ja reunoistaan käyristyvään akvarelliin, ja niin aloin hiljakseen toivoa tuota pientä maalausta omakseni kiinnittääkseni sen nastoilla karun ylioppilasasuntoni seinään pöytäni yläpuolelle. Ja kun katsoin jälleen naiseen, huomasin hänen, nukahtaneen — minun takilleni — enkä uskaltanut edes liikahtaa paikaltani, ettei hän heräisi. Vartioidessani hänen nukkumistaan punoin kaikenlaisia värikkäitä suunnitelmia, annoin auringon paistaa ja metsän suhista ja tiesin koko tämän vapaan ja rauhallisen olotilan johtuvan vain tuosta vieressäni nukkuvasta naisesta.
Viimein kuulin hänen huokaavan syvään ja kavahtavan nopeasti istualleen:
»Hei, mies! Joko olet keksinyt ratkaisun, millä tavoin viet minut pois täältä?»
Pudistin päätäni, sillä olin siinä mielentilassa, etten olisi tahtonut edes puhua, en ajatella mitään enkä liikahtaa mihinkään. Katsoin hänen silmiinsä ja olin hyvin totinen sanoessani:
»Jos itse saisin valita, niin en veisi koskaan sinua täältä mihinkään.»
Tuo oli kai olevinaan ujo rakkaudentunnustus, mutta hän sai minuun hyvin nopeasti toiminnanhalua:
»Menomatkan onnistumisesta riippuu kokonaan, pääsetkö vielä joskus uudelleen kantamaan salkkuani...»
Niin me lähdimme, ja minulla oli se outo tunne, etten ollut elänyt tätä päivää nykyisyyttä, vaan tulevaisuutta varten aivan kuin koko tämän päivän tunnelma ja ajatukset olisi pitänyt varastoida mielessään tulevaisuudelle. Laskeuduin edellä rantaa kohti ja luisuin kallion ylitse ottaakseni hänet vastaan alhaalla. Hän seisoi ja katseli neuvottomana alas:
»Nuo iankaikkisen kirotut hameet! Ellet olisi mies, niin riisuisin ne pois... Mutta nyt saat kantaa minut tuon louhikon yli, sillä itse minä en pääse...»
Otin kaiken sananmukaisesti, sieppasin tytön syliini ja kiveltä kivelle horjahdellen vein häntä alemmaksi niittyä kohti. Hän puristi lujasti kaulastani kiinni, ja uuden kallion harjalla minä pysähdyin, katsoin häntä silmiin ja aioin suudella sata kertaa ja pyörittää häntä huimassa kaaressa ympäri. Hän pudisti hiljaa päätään ja hymyili, ja minä tyydyin hänen katseeseensakin. Mutta minä tunsin, kuinka hengästynyt hän oli minun sylissäni...
Viimein tulimme tielle. Sanattomina, mutta kumpainenkin varmasti toistemme ajatuksia arvaillen kuljimme eteenpäin illan jo hämärtyessä. Vihdoin löysimme rautatien ja asemankin, ja vasta silloin hän virkahti ensimmäisen kerran, ja se oli jotakin hyvin arkista. Mutta tuo arkisuuskin tuntui liittyvän yhtenä välttämättömänä ja hyvin luonnollisena osana tähän täydellisen kauniiseen sunnuntaihin.
Halki pimeiden metsien ja tuttujen asemien kohisi juna valaistuun kaupunkiin. Tuntui kuin sekin olisi tällä välin uudistunut ja muuttunut kokonaan ja kuin olisimme olleet sieltä poissa hyvin kauan. Kun vihdoin seisoimme hänen ovensa edessä ja minä ojensin piirustussalkun hänen sormiinsa, en keksinyt mitään sopivia sanoja hänelle. Mutta myöskin hän oli sanaton, ja käden, jonka hän oli jo ojentanut minulle hyvästiksi, hän vetäisi nopeasti pois, kietaisi sitten molemmat käsivartensa kaulaani, puristautui syliini ja suuteli minua.
»Niin suurenmoista!» kuulin hänen kiihkeän kuiskauksensa korvani juuressa.
Samassa hän katosi ja ovi paukahti kiinni. Minä seisoin ihastuneena paikoillani enkä tiennyt, mitä hänen sanansa tarkoittivat.
3.
Kaijan kanssa jouduimme näkemään toisemme hyvin usein, mutta kaikkien tapaamistamme yksityiskohtia on vaikea kertoa, koska niillä on arvonsa ja merkityksensä ainoastaan meille kahdelle. Pian huomasin, että Kaija olikin luonteeltaan paljon ehjempi kuin olin luullut, hän karttoi puolinaisuuksia ja tahtoi elämässään olla rehellinen ainakin itselleen. Me yhdessä etsimme ja löysimme uusia ihmeitä, ja vaikka en niitä kaikkia vielä silloin osannut täysin arvioida ja arvostelukaan, ymmärrän ne kuitenkin nyt psykologina ja lääkärinä hyvin, nähtyäni elämää ja muita samanlaisia tapauksia sivusta.
Ja kuta läheisemmäksi Kaija minulle tuli, sitä valoisammaksi tuli myöskin hänen kuvansa. Minä aloin kuvitella Kaijaa jonkinlaiseksi varjottomaksi olennoksi, niin kevyeksi ja herkäksi, että jo omat työnikin tuntuivat arkisuudellaan ja realismillaan turmelevan sitä. Niinpä joka kerran, kun Kaijan piti tulla käymään luonani, siirsin pöydältäni pois ihmisen aivokopan, johon joku luonani pistäytynyt lukutoveri oli heittänyt sammuneet savukkeenpätkänsä. Niinä iltoina me ihmettelimme elämää ja toisiamme. Minä katsoin hänen silmiinsä, jotka vaikuttivat omituisen suurilta ja kirkkailta, ja kun näin hänen usein kädellään painavan punoittavia poskiaan, arvelin tuon silmien kiillon ja poskien värin johtuvan vain siitä, että olimme kahden.
Jo muutamien viikkojen kuluttua olimme huomanneet ikävöivämme toisiamme niin, että satunnaiset yksinäiset illat tuntuivat tukalilta. Ja jo parin kuukauden kuluttua olimme huomaamattamme joutuneet niin pitkälle, että tavallisten käsitteiden mukaan olisi kihlaus ollut varsin luonnollinen seuraus kaikesta. — Minä, joka tässä tapauksessa ensiksi muistin nuo »tavalliset käsitteet», ehdin jo ajatellakin sellaista kuin kihlausta. Ja luultavasti hänkin, sillä huomasin hänen ajatustensa askartelevan jossakin hyvin vakavassa. Nyt jälkeenpäin ajatellen sellainen kihlaus — lueskelevan, köyhän maalaispojan ja nimettömän taiteilijan kihlaus — olisi tietenkin vaikuttanut lievästi koomilliselta. Mutta silloin se ei tuntunut siltä, sillä omatuntoni hän oli vielä valveilla, ajattelin vanhempianikin ja ajatuksissani otin äitini tuomariksi. Jos äitini olisi tietänyt meistä sen, mitä me Kaijan kanssa itse tiesimme, olisi hän pitänyt minua heikkona miehenalkuna ja Kaijaa vielä huonompana tyttönä. — Mutta me kaksi, jotka emme eläneet siellä maalla ankaran, harmaapukuisen kansan keskuudessa, lohdutimme itseämme sillä, että täällä kaupungissahan meitä ei kukaan tahtoisi — eikä voisikaan tuomita!
Jouluna matkustin pois ja lähtiessäni huomasin tämän varjottoman olentoni kasvoilla pienen varjon. Näytti kuin hänellä olisi ollut sellaista puhuttavaa, jota hän ei osannut pukea sanoiksi. Ne pari kirjettä, jotka sain kotiini, aavistelivat jotakin samaa, vaikk’ei hän mitään kertonutkaan. Häntä ja hänen ajatuksiaan kuvaavia olivat muuten eräät kirjeen kohdat:
»Meitä kahta odottaa jokin ratkaisu, sillä tällä tavoin ei kaikki voi jatkua kauan. Tunnen, että jotakin täytyy tapahtua. Joku vieras voisi minua pitää ehkä kevytmielisenä ja huikentelevaisena, mutta se ei ole totta. Juuri Sinähän sen tiedät paremmin kuin kukaan muu. Mutta toisekseen: minkä minä sille voin, että olen jo päässyt siihen ikäkauteen, jolloin minun luonteisen! ihminen tahtoo olla kokonainen. Ja kokonaisena saa minut vain se, joka on itsekin samanlainen. (Muuten ymmärrät kai, ettei ihminen ole silti ehjä, vaikka hän ehkä tyyppinä onkin täydellinen originaali — vaan siihen vaaditaan paljon sellaisia henkisiä ja muita avuja, joita juuri tyypeiltä tavallisesti puuttuu. Muutenhan vanhat postineidit ja koulumestarit olisivat minun ihanteitani.) Lisäksi ihmisen on osattava olla juuri sopivan verran kapinallinen, sillä ilman tyytymättömyyttä ei tämä maailma mene koskaan askeltakaan eteenpäin. Ja eihän meitäkään olisi olemassakaan, ellei esiäitini paratiisissa olisi pyrkinyt kapinoimaan. (En suinkaan minä puhu tuhmuuksia?)
Mutta älkäämme jaaritelko turhaan kirjeissä! Puhutaan sitten, kun tavataan. Vaikka älä sentään luule turhia: minä en ikävöi Sinua laisinkaan. (Tuo oli silkkaa valhetta!) Jotakinhan minäkin sentään ajattelen ja tunnen, mutta sitä en sano. Jos Sinun palattuasi satun olemaan suopealla tuulella, voin kyllä kertoa jotakin, josta Sinä varmasti tulet ylpeäksi. — Tai pysy poissa vain, niin minulla on enemmän aikaa tehdä tiliä itseni kanssa!»
Minusta alkoi vähitellen tuntua siltä, että velvollisuuteni kerta kaikkiaan oli pyrkiä Kaijan kanssa johonkin ratkaisuun. Ja samaa hänkin tuntui tarkoittavan ensimmäisillä sanoillaan. Ja ratkaisun päätin hyvin pian tehdäkin. Kaupunkiin palattuani kuvittelin, että saisin Kaijan kanssa eksytetyksi kaikki toverit nopeasti jäljiltämme ja että löytäisimme jonkin rauhallisen sopen omaa itseämme varten. Ensimmäisenä iltana emme onnistuneet, emme vielä toisena ja kolmantenakaan. Mutta Kaija ei nyt enää näyttänytkään odottavan mitään vakavia pohtimisia, koskapa hän jonakin hetkenä yllätti minut ja virkahti tähän tapaan:
»Taisit pitää niitä kirjeitäni hassuina? Noh, joulunahan on aina niin hiljaista, hartaan juhlallista ja vakavaa, että ihminen erehtyy tulemaan mietteliääksi ja filosofoi lapsellisuuksia. Ja jouluhan yleensä on tilitysten aika — joten minäkin olen nyt tehnyt rippini selväksi — seuraavaan jouluun asti...»
Pidin tuota kuitenkin vain yhtenä hänen tavanomaisena silmänkääntötemppunaan, joilla hän yritti peittää vakavat ajatuksensa huolettomuuden verhoon. Sen vuoksi hymyilin kysyessäni:
»Eikö sinun kanssasi voi siis keskustella vakavasti kuin kerta vuoteen? Minusta olisi ollut hauska, jos olisimme nyt vihdoinkin voineet päättää...»
»Mitä päättää?» kysyi hän ja katsoi minuun silmät niin suurina ja vilpittöminä, että hämmennyin, tiesin punastuvani enkä osannut jatkaa. »Mistä päättää?» tiukkasi hän totisena uudestaan, ja minä yritin olla kömpelön vitsikäs:
»Katsos — kyllä sinä sen ymmärrät... Tietenkin kihlauksesta, häistä, huonekalujen väristä, lasten lukumäärästä ja nimistä, kummeista ja...»
En muistanut enää lisää lueteltavaa ja kuulin hänen hämmästyneen huudahduksensa:
»Herra jee! — Älä ainakaan tänään vaadi kihlajaisia, sillä minulla on nuha!»
Tuohonko kaikki siis jäikin? Hän huomasi pettymykseni, koskapa suuteli minua poskelle kuin lasta hyvitellen ja alkoi visertää jotakin muuta. Ja kerrottuaan, että hänen isänsä oli luvannut hänet päästää matkoille — ehkä jo tänä keväänä ja ulkomaille asti — hän kuin ohimennen virkahti otsa huolestuneesti rypyssä:
»Me kyllä voimme luottaa toisiimme ilman sitoumuksiakin, sillä kaikki juhlalliset päätöksemme olisivat kuitenkin vain omantunnon lohduttamiseksi tekaistuja. Tunnusta pois, että äsken puhuit vain eräänlaisesta velvollisuudentunnosta minua kohtaan. Siinä teitkin kyllä reilusti. Minähän olen ollut sinun ja olen edelleenkin, mutta luotan sinun miehekkyyteesi ilman valojakin. — Ja nyt saat viedä minut johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on hauskaa ja jossa voit suudella minua — jos tahdot.»
Minä tottelin, vaikka tiesin omantuntoni tosiaankin vaativan päätöksiä, olkootpa ne sitten vakavasti harkittuja tai tekaistuja.
Kadunkulmassa hälisi joukko ystäviä kuin suuri varpusparvi, ja minä olin huomaavinani Kaijan selvästi ilahtuvan päästyään heidän joukkoonsa. Menimme jonnekin istumaan, tietenkin jonkin savuisen ravintolan nurkkaan verhon taakse, ja joku pohmeloa ja elämänongelmien ratkaisemisvimmaa poteva oli johtanut keskustelun iäisyyskysymyksiin. Tunnin verran minä haukottelin kuuntelematta, sillä tässä kapakkafilosofiassa oli jotakin säälittävän hyödytöntä, mutta sitten virkistyin kuultuani Kaijan sanovan:
»Minusta ei ole pääasia, elääkö ihminen vanhaksi vai ei — vaan se, onko hän ehtinyt ennen kuolemaansa tehdä jotakin pysyväistä. Riittää kyllä, jos hän on taiteilijana ehtinyt maalata edes yhden oikein hyvän taulun, jos hän on lääkärinä kiistattomasti pelastanut edes yhden hyödyllisen ihmisen hengen, jos hän on maamiehenä saanut vesiperäisen suon kasvamaan muutakin kuin kortetta ja jos insinöörinä on rakentanut uuden sillan liikenteelle tai vetänyt voimajohdon syvemmälle korpeen. Nuo ovat jo pysyviä muistomerkkejä...»
Tuntui omituiselta kuunnella vakavaa keskustelua tällaisessa paikassa, varsinkin kun juuri meidän ikäpolveamme kaikkialla moitittiin siitä, ettei se osaa edes ajatella vakavasti, vielä vähemmin se pystyy suorittamaan mitään kokoavaa ja kohottavaa, vaan kerskuu vain sodanjälkeisellä vapaudellaan eikä tunnusta itselleen minkäänlaisia velvollisuuksia itseään eikä kansaansa kohtaan vain siitä syystä, että äskettäin on ollut jossakin sota. Ja aivan oikein! Eräs karupuheinen toverini, jolla oli sentään se ansio, että teeskenteli paljon huonompaa kuin itse asiassa olikaan, alkoi kiistellä vastaan:
»Tuo Kaijan puhe on sellaisten työhullujen pariaatteita, jotka ottavat elämän kovin tärkeältä kannalta. Minun nähdäkseni tämä maailma valmistuu paratiisiksi vähemmälläkin touhuamisella! Olisi tylsää heittää henkensä ennen kuin ehtii tutustua elämän rattoisampiin puoliin. Tarkoitan vain, että täytyy ehtiä sinuksi monen sellaisen asian kanssa, joista ei passaa puhua rippikouluikäisille ja sitä nuoremmille.»
»Jukka itse joi sinun-maljat senkin ajurin kanssa, joka saattoi hänet kotiin tänä aamuna!» huomautti joku.
»Tuo ei kuulu tähän», oli Jukka pahastuvinaan. »Sinä et osaa koskaan keskustella vakavista asioista.»
Kuin seuraansa kyllästyneenä hän hivuttautui minun viereeni:
»Kas minä kun en viitsi koristella enkä taiteilla näitä juttujani.» Ja kun hän katsoi minuun silmää iskien, huomasin hänen teeskentelevän humalaista. »À propos, sinähän oletkin harrastanut koristetaidetta!» Ja taas hän vilkutti silmäänsä, niin etten viitsinyt suuttua, sillä tiesin sen turhaksi. »Kuule, älä viitsi, aikamies, ruveta punomaan kukkakransseja.» Ääni oli sen sävyinen, että arvasin tulevan jotakin uutta. Kummallista, mihin tarkoitusten vilinään olin tänä iltana joutunutkaan! Ensin koetti Kaija kaikin tavoin välttää kahdenkeskistä keskustelua kanssani, ja nyt arvasin Jukalla olevan jotakin sanomista minulle. Odotin, sillä kun kysymyksessä oli niin hyvä toveri kuin Jukka, ei minulla ollut mitään syytä suuttua ennakolta. Ja hän jatkoihin tavalla, josta huomasin hänen jo etukäteen harkinneen sanojaan:
»Nuo tuolla puhuvat parhaillaan rakkaudesta. Noh, onhan sekin yksi puoli elämää, niin ettei sitä kannata pilkata. Mutta tiedätkö, Aarne Koita, minä olen jo niin lähellä lääkäriä, etten viitsisi päätä pahkaa rakastua kehenkään, ennen kuin ottaisin röntgen-kuvan kohteestani tai ainakin saisin tutkia hänet varmistaakseni, ettei hänessä ole suolikatarria eikä sappikiveä. Sillä vaikka hänellä olisikin enkelin ulkomuoto ja jumalattaren äly, voisi hänessä piillä samat viat kuin meissä ihmisissäkin.»
»Järkevästi ajateltu», lisäsin minä. »Mutta mitä sinä tarkoitat?»
»Sitä vain, ettei maksa vaivaa! — Älä suutu, jos ajankin asfalttijyrällä sinun kukkapukettiesi ylitse...»
Hän siirtyi taas pois ja minua alkoi vainota kummallinen onnettomuuden aavistelu. Olisin tahtonut päästä yksikseni ajattelemaan, mutta olisin tahtonut kuulla jotakin lisääkin. Olinko jo nousemassa kokonaan haaveiden maailmaan, niin että Jukka tahtoi karuilla sanoillaan pysytellä minun ajatuksiani ja kantapäitäni joten kuten kiinni maankamarassa? Hän muistutti minua työstämme, sillä vain meidän tietämämme brutaalit tapaukset ja ihmisruumiin näkeminen myöskin sisäpuolelta eikä vain siloitellulta ulkopuolelta oli oikea lääke liikatunteilua vastaan.
Kun nostin katseeni pöydänkannesta, huomasin Jukan kääntyvän taputtamaan Kaijaa olkapäälle:
»Sinä olet ainoa ihminen, joka ymmärrät minua täydellisesti! Toinen hyvä ihminen on tuo Aarne, mutta hän miettii liian paljon. Katsos, ei siitäkään ole mitään hyötyä, sillä miettihän Diogeneskin ja kuoli kuitenkin! Mutta sinusta minä pidän, Kaija, niin että voit kyllä siirtyä tänne minun viereeni...»
Kaija muutti sinne, he alkoivat supista keskenään, ja joku kuului päässeen keskustelussa jo kuolemaan asti:
»Te olette siis sitä mieltä, että ihmisen täytyy ennen kuolemaansa tehdä työn avulla paljon hyvää ja hummailun avulla paljon pahaa? Kun tuon plussan ja miinuksen laskee yhteen — minähän nimittäin luen matematiikkaa — niin tuloksena on nolla. On siis aivan yhtä hyvä kuolla pienenä lapsena...»
»Joo, aivan niin kuin linnunmuna pudota mäiskähtää pesästä kallioon!»
»Onhan meitä lintuja monenlaisia», virkahti taas Jukka haluttomasti. »Niin hyviä kuin pahojakin. Minä olen vain sellainen variksenpoika... Ei, mutta katsokaas tuota Sorjosta, kun kaatoi lasinsa! Siinä on mulla kyyhkynen, pyöreä ja puhdas, mutta kuitenkin likaa ympäristönsä.»
Naurun jälkeen tuli pitkä ja oudon pingoittunut hiljaisuus, niinkuin usein silloin, kun ajanhengen kovettama nuoriso istui kapakan nurkassa ja pohti elämänkysymyksiä. Yht’äkkiä kohosivat päät jälleen pystyyn, kun Kaija virkahti kirkkaalla ja luonnottoman kovalla äänellä:
»En minä pelkää kuolemaa!» Hän piti pienen tauon, yritti sanoa jotakin, mutta ei saanutkaan enää ääntään kuuluville, ja kuiskasi viimein käheästi: »Kun vain sitä ennen ehtisin...»
Loppu sammui nyyhkytykseen, hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä, hän asetti kätensä pöydälle, painoi otsansa niihin ja hyrskähti hillittömään itkuun. Hänen kapeat hartiansa vavahtelivat, toisella kädellään hän painoi nenäliinan silmilleen ja kuivasi niitä. Jukka antoi minulle merkin, nousin ja Kaija seurasi minua eteiseen. Tiesin, että oli parempi olla puhumatta nyt mitään, autoin vain takin hänen ylleen ja portaissa pujotin käteni hänen kainaloonsa.
»Näin mahdoton minä olen!» huokaisi hän yrittäen hymyillä.
Mutta minä en myöntänyt enkä kieltänyt, sillä tämä oli jotakin, josta en ymmärtänyt mitään. Lohdutukseksi koetin vain puristaa hänen käsivarttaan. Häliseviä ja kiirehtiviä ihmisiä, rasittumisesta kuivettuneita tai juomisesta pehmentyneitä piirteitä vilahti ohitsemme. Toisilla näytti olevan kiire raatamaan, toisilla hukuttamaan raadannan tulokset.
Nuo olivat murrosajan ihmisiä, omia lähimmäisiämme, ja heidän jokaisen sisällä kyti jo kapina. Tuossa kai vähäosainen hautoi keinoja työnsä helpottamiseksi, nuori ylioppilas oli valmis repimään auki moraalin aitaukset, tuossa vakavasti ja harkitsevasti kulkeva pappi oli tyytymätön nykyiseen henkeen ja moraaliin ja etsi sitä tulisoihtua, joka pystyisi polttamaan noiden ihmisten sieluja, koskapa hänen omat sanansa olivat aivan voimattomia. Siis vain kapinaa aina jotakuta vastaan, ja jos tuo kapina pääsisi roihuamaan vallankumoukseksi, lentelisi sen liekkien keskellä itse piru innokkaimpana nähdessään kaikkien sodan kaikkia vastaan. Piru lisäisi vielä yhteiseen loimuun oman tulensa ja luultavasti jäisi loppuselvityksessä ainoaksi voittajaksi...
Koko maailma tuntui niin rikkinäiseltä vain sen vuoksi, että tänä iltana oli mennyt jotakin pientä rikki. Ainakin minä — ja ehkä me molemmatkin — tunsimme jollakin tavoin oman avuttomuutemme. Kaija tuntui olevan epäselvä itse ajasta ja sen suunnasta ja kaiken tarkoituksesta, ja minä taas nyt, niinkuin aina alakuloisina hetkinäni, ajattelin käytännöllistä maailmaa ja arvailin, millähän tavalla voisin saada vallatuksi siinä paikan itselleni, jonkin sellaisen syrjäisen penkinpään, jota voisin pitää omanani. Totisesti alakuloista muutamien kuukausien huolettomuuden jälkeen!
Lumi narisi kireänä askeltemme alla ja Kaija vapisi vilusta ja kääri takkinsa tiukemmin ympärilleen. Hänen ovellaan hyvästellessämme näin syvän varjon hänen vierellään. Hän oli siis vain tavallinen ihminen, niinkuin minä ja kaikki muutkin...
Mutta jos olisin tiennyt, etten tämän jälkeen näe Kaijaa viiteentoista vuoteen, on vaikea kuvitella, mitä olisin tehnyt, koskapa tämän illan tuottama pienikin mielipaha tuntui jo niin ylivoimaiselta.
Kapeana ja pää riippuen katosi Kaija oviaukosta sisään ja minun teki pahaa katsella hänen outoa masennustaan.
4.
Omituista kyllä, kului kevät sentään siedettävästi, vaikk’en tavannutkaan Kaijaa kertaakaan. Ainoastaan jonkinlaisen selityksen saaminen häneltä painoi mieltäni niin kuin itse olisin ollut velkaa ja olisin jättänyt sen maksamatta. Mutta minulla olikin ajatettavanani tiukka kandidaattitutkinto, niin ettei minulla ollut paljonkaan aikaa muiden seikkojen suremiseen. Kuulin kyllä, että Kaija oli matkustanut erääseen Sisä-Suomen parantolaan anemian vuoksi, ja sainhan minä sieltä muutaman kuivan postikortinkin, jotka eivät sisältäneet eivätkä sanoneet yhtään mitään.
Syyskesällä kuulin hänen menneen Toukosalmelle jonkun sukulaisensa luokse voimistumaan ja virkistymään. Kun matka ei ollut sanomattoman pitkä ja kun minulla oli sopiva hetki lähteä liikkeelle, menin muutamana hulluna sunnuntaina tapaamaan häntä ja matkalla mietin moneen kertaan, miten iloiseksi hän varmaankin tulisi tästä yllätyksestä. Tällä matkalla oli kuitenkin hyvin lyhyt ja eräälle toiselle niin yllättävä loppu, ettei ole mitään syytä kuvailla sitä perusteellisemmin.
Puhelinsoitto kartanoon, jossa Kaija kuulemma asui setänsä luona, oli tuon matkan suurin tyhmyys. Sieltä nimittäin vastasi jokin miesääni, ja minun kysyttyäni Kaijaa soperteli tämä kohteliaasti, mutta epäselvästi:
»Hetkinen vain! Minä pyydän hänet.»
Mutta hetkisen kuluttua sama mies tulikin itse uudestaan ja uteli:
»Anteeksi, mutta oletteko hänen sukulaisensa? Keneltä saan sanoa terveiset?»
Tulin asettaneeksi ääneni tarpeettoman lämpöiseksi vastatessani miehelle:
»Olen tohtori Koita ja...»
Tuo kai teki jonkinlaisen vaikutuksen, koska hän lähti jälleen. Mutta minä en ehtinyt odottaa kuin muutaman silmänräpäyksen, kun puhelimeen tulikin joku toinen mies ja mitään kysymättä huusi humalaisen äänellään korvaani, joka juuri odotti kuulevansa Kaijan rakkaan, kirkkaan äänen:
»Mitä helvetin tekemistä teillä on toisen miehen morsiamen kanssa?»
Tunsin tarpeeksi selvästi, ettei minulla tosiaankaan ollut täällä mitään tekemistä. Turruin heti niin, etten osannut ajatella enkä toimia mitään. Virottuani ensimmäisestä hämmästyksestäni kirosin ja matkustin pois kuin pakoon, vatvoen ajatuksissani joutavanpäiväistä runoelmaa torpparinpoika Aarne Koidasta ja tukkukauppiaan tyttärestä Kaija Puotilasta. Aivan kuin tuo olisi ollut jokin lohdutus ja lievittänyt loukkaantumistani.
Mutta selvästi ajatellen tiesin nyt hyvin, että varjoton olento olikin nyt itse peittynyt jo kokonaan varjoon. Ja se sai minut huokaamaan hyvin syvään.
Syksyllä kaupunkiin saavuttuani tapasin ensimmäisenä kyynillisen toverini Jukan, jonka kanssa minun piti aloittaa työni klinikoilla. Taisin hehkua eräänlaista työtarmoa, sillä johan alkoi edessä häämöttää eräs aivan uusi vaihe: ajatus päästä itsenäisenä ja valmiina miehenä omalle työsaralleni, niinkuin kauniisti sanotaan. Ja tuohon suureen ajatukseen liittyi tietysti paljon muita pienempiä, houkuttelevia suunnitelmia. Sillä omaan työhönsä kiinni pääsevä nuori ihminen on suunnitelmissaan usein yhtä hassahtava kuin sellainen kihlautunut pari, joka heti alussa ja pienessä kädenkäänteessä tahtoo laittaa uuden kotinsa kuntoon viimeistä naulaa ja sardiinipurkin avainta myöten... Mutta minun kaltaiselleni nuorelle opiskelijalle suotakoon tuollaiset lapselliset suunnitelmat anteeksi, sillä naisen pettämänähän minä tarvitsin ylimalkaan jotakin ajateltavaa, ja minusta voi ihminen puskea voimansa paljon huonompiinkin tarkoituksiin tai kostaa saamansa loukkaukset pahemmallakin tavalla kuin suunnittelemalla tulevan asuntonsa nahkakalustoa ja erikoisen kiiltävää instrumenttikaappia. Paitsi noita, kuului kostooni vielä muutakin ylellistä ja kiiltävää, mutta noin viattoman koston hautominen ei ole kovin paha synti, varsinkin kun ynseä elämä tuollaisista vaatimuksista tinkii tavallisesti heti puolet päältä pois.
Toverillani ei sen sijaan tuntunut olevan kovin tärkeitä suunnitelmia eikä hän katsellut ihmisiä eikä heidän aherrustaan kovinkaan ihanteellisesti, koskapa huomautti heti tavatessamme:
»On se tuo lääkärinvirkakin mukamas jotakin! Ensin opiskelee täällä viisi vuotta ja haisee koko ajan lysolille, sitten pääsee palvelemaan klinikoille ja haisee koko ajan lysolille — lopuksi saa luvan lähteä etsimään itselleen työtä — ja haisemaan lysolille koko loppuiäkseen.»
Rohkenin parilla lauseella huomauttaa hänelle elämäntehtävän merkityksestä, mutta hän keskeytti aivastellen:
»No mitä sitten on meidänkin elämäntehtävämme? — Päästä kaiken tämän odottelemisen jälkeen paiseenpuhkojaksi johonkin kuntaan tai sorkanpitelijäksi jonkin pikku sairaalan poliklinikalle!»
Tuo vain piristi minua, sillä turhan hentomielisyyteni vuoksi olin karun huumorin tarpeessa. Ehkäpä hänellä oli itselläänkin samoja ajatuksia, koskapa hän yht’äkkiä laukaisi:
»Joko olet saanut pääsi selväksi siitä keväällisestä humalasta? Olethan jo lukenut lääketiedettä sen verran, että osaat parantaa yhden lemmenpohmelon?»
»Minkä hiton pohmelon?» kysyin mukamas ihmetellen.
»Noh, ei kannata leikitellä. Eipä silti, minusta Kaija on parhaita tyttöjä, mitä tunnen. Oikein kunnon tyttö!» huokaisi hän kuin muistellen. »Mutta minähän varoitin sinua jo talvella. Varoitin siitä syystä, että te molemmat tulisitte järkiinne. Mutta sinäkös olisit ymmärtänyt mitään. Kai sentään jo nyt tiedät, että hänellä oli Tub. pulm. loisteliaassa alussaan? Ja kai arvaat senkin, mitä se merkitsee rakastuneille?»
»Tiedän sen nyt, mutta en silloin.»
Hän oikaisi koipensa ärsyttävän pitkälle suorina, työnsi kätensä housuntaskuun ja istui puiston penkillä selkäkenossa tarkastellen jotakuta nuorta aviomiestä, joka juuri työnsi ohitsemme kitiseviä lastenvaunuja:
»Katsos nyt. Koita! Tuossa on sinulla silmiesi edessä esimerkki, miten käy, kun rakastuu ja menee naimisiin liian aikaisin. Katso nyt: avioliitto on tehnyt tuon kolmikymmenvuotiaan miehen aivan kumaraksi ja araksi. Näetkö, kuinka kärsinyt ja piiskattu hän on! Ja vaunujen pyörätkin itkevät samaa murhetta... Siinä on totisesti palanen tätä kahlittua ja ilotonta elämää!»
Hän kaivoi esille paperossinsa pyytäen tulta ja minä en voinut muuta kuin nauraa. Vedettyään muutaman henkisavun hän jatkoi filosofoimistaan:
»Ei pidä hankkia turhia huolia ja siteitä itselleen. Ja ainakaan minä en hanki niitä enkä yleensä mitään, mikä on maallista. Niinkuin sellaisen turhan rojunkin kerääminen...? Kuulehan, kun minä lähden parin vuoden kuluttua pois tästä kylästä, panen silloin laukkuuni vain valkoisen nutun, Schniererin lunttikirjan ja reseptilomakkeet. Ne ovat minun aseeni köyhyyttä ja huolia vastaan ja niillä kyllä läpäisen koko elämän halki... Jaa, ei sentään! Asemalla junaan mennessä ostan vielä nakkimakkaroita — ensimmäisen oman ateriani — ja olen onnellinen kuin rippikoululainen...»
Hän tuijotti taivaalle aivan kuin arvioiden tuon onnensa suuruutta, ja minusta näytti, että hän oli nyt kerrankin totinen. Tuntui turvalliselta olla hänen lohdutettavanaan, sillä minä yksin jäätyäni pelkäsin taas ajattelevani liikaa ja potevani yhä luulotautiani, jota sanotaan alemmuuskompleksiksi.
Uuteen kauteen astuessani huomasin sen paljon helpommaksi kuin mitä olivat olleet köyhä lapsuuteni ja ujot, raskaat nuoruusvuoteni. Muutoinkin tunsin rintani paisuvan koholle, sillä nuori ihminenhän on oikeastaan vain eräänlainen elämän kokelas, joka riippuu kiinni kodissaan ja vanhemmissaan, mutta renkaana varsinaiseen kansaan hän liittyy vasta vartuttuaan ja astuttuaan tekemään jotakin tuottavaa, itsenäistä työtään. Tuntuu ehkä oudolta kuulla tässä yhteydessä mainittavan sanan »työ». Mutta eikö sittenkin ole totta, että ihminen on virallisesti vihitty yhteiskuntaan vasta sillä hetkellä, jolloin hän jonkin positiivisen työn tekijänä — joko lapionvarressa, opettajanpöydän ääressä, lääkärin stetoskooppi kädessä tai miten hyvänsä — astuu oman kansakuntansa palvelijaksi?
Eräinä hetkinä minun täytyi myöntää, että Kaija oli saanut aikaan paljon muutakin kuin haikeita muistoja. Vaikka alussa usein pahastuinkin hänen melkeinpä epähienoista neuvoistaan ja kasvatuksestaan, olin nyt jälkeenpäin kiitollinen kaikesta siitäkin, sillä olinhan Kaijan opettamana löytänyt itselleni suuren määrän itsenäisyyttä ja itsetuntoa ja ylpeänä tiesin kasvavani täysin tasapäisenä muiden ikäpolveni nuorten miesten kanssa. Voimistuva itseluottamukseni sai minut joskus hautomaan kostoakin siitä sivalluksesta, jonka olin sormilleni saanut. Mutta mitäpä kostaisin Kaijalle ja miten voisinkaan kostaa hänelle? Ja sen humalaisen miehen nimeäkään minä en edes tiennyt. Ei siis ollut muuta mahdollisuutta kuin puskea sisunsa työhön ja jäädä odottelemaan tulevaisuudelta selitystä kaikkeen. Ehkäpä tuo selitys joskus tulisikin ja minäkin saisin vuorostani kokea pienen ylemmyydentunteen.
Luotin tuohon petolliseen tulevaisuuteen, tein työtä ja sain myöskin Jukan kaiken pilkan niskoilleni. Mutta hänkään ei pystynyt taltuttamaan intoani, päinvastoin hän itse alkoi myöskin tulla työhulluksi. Sainpa kerran kokea sellaisenkin ihmeen, että Jukka töittensä paljoutta muristessaan huomautti kuin tyytymättömänä, miten »koko lääketiede on ruodittu jo niin pahasti, ettei siitä hakemallakaan löydä mieleistään aihetta väitöskirjalle...»
Tuo hyväsydäminen ja suurta kyynikkoa teeskentelevä toverini lähti kaupungista pois ennen minua. Ja mikäli asemalla saattaessani saatoin arvioida, oli hänelle karttunut maallisia huolia ja kamaakin paljon enemmän kuin vain nuttu, reseptilomakkeet ja nakkimakkarat. Hän matkusti suoraan uuteen paikkaansa ja meitä oli kaksi vilkuttamassa hänen lähtevälle junalleen — hänen morsiamensa ja minä.
Ja tapausten ja ajankin edelle kiiruhtaen voisin kai mainita, että tuo minun hirtehinen lohduttajani on tällä hetkellä yhden maamme suurimman mielisairaalan ylilääkärinä, ja hänen väitöskirjansa samoin kuin eräät muutkin hänen julkaisemansa tutkimukset ovat saavuttaneet aivan poikkeuksellista huomiota. Ja hauskinta asiassa on ehkä se, että pari vuotta sitten hän julkaisi suurta yleisöä varten kirjoittamansa teoksen, jonka nimi on »Tuhlaajat» ja joka todistelee, että nuorison kevytmielinen ja epäsiveellinen elämä usein aiheuttaa paitsi tietenkin fyysillisiä sairauksia, myöskin henkistä lamaantumista, jopa hermo- ja mielitautejakin.
Amanuenssivuoteni menivät nopeasti ja vaivattomasti kuin narkoosissa, sillä pureuduin lujasti kiinni kaikkeen, mikä hiukankin sivusi lääketiedettä. Olin kai edelleenkin työhullu, koskapa niin itse kaupungin elämä kuin nuoret sairaanhoitajattaretkin saivat olla rauhassa. Järkiintymiseni oli kai muutenkin edistynyt nopeasti, koskapa jonakin päivänä — kolme vuotta Kaijan paon jälkeen — en hätkähtänyt hituistakaan kuullessani, että Kaija oli mennyt naimisiin jonkun insinööri Perttisen kanssa. Tunsin hiukan — vain hyvin vähän — mielipahaa, mutta Jukan tyyliin lohduttauduin sillä, että nyt oli Kaijan ainakin pakko koko loppuikänsä kuunnella miehensä kaikkea muuta kuin miellyttävää hevoshuijarinääntä. Tuo huomio nosti minut lopulliseen tasapainooni.*
Olin mielestäni jo täysin kypsä ja tasoittunut mies päästessäni kolmetoista vuotta sitten alilääkäriksi nykyiseen sairaalaani. Kun aikaa oli erinomaisesti — aluksi eivät potilaatkaan häirinneet vastaanottohuoneitteni hiljaisuutta — sain väitöskirjani valmiiksi viisi vuotta myöhemmin. Koko tuona aikana en tutkimusteni vuoksi ehtinyt katsella kummallekaan sivulle paljonkaan — ja kaikkein vähimmin ajatella sellaisia kuin ylioppilasvuosien rakastumisia — sillä olin ehtinyt jo kovettua niille ja luoda itseäni varten paljon käytännöllisempiä ja kylmempiä teorioja elämästä. Ja pakko oli luodakin.
Tosin kyllä niihin aikoihin tutustuin Irma Suistoon, varakkaan apteekkarin ainoaan tyttäreen. Minulla ei kylläkään sillä hetkellä ollut erikoisen mairittelevat ajatukset rakkaudesta ja mielettömästä ihastumisesta, mutta kuitenkin opin pitämään Irmasta hyvin paljon. Ennen pitkää järjestyivät kihlajaisemme kovin vaivattomasti ja nopeasti, ja vanha apteekkari — tuleva appeni — kulutti huomattavan osan kalliista työajastaan suurenmoisten häiden suunnitteluun ja järjestelyyn. Minä olin hänen järjestelyynsä kaikin puolin kiitollinen, sillä juuri vähän aikaisemmin oli työtaakkani lisääntynyt hyvin paljon, joten minun oli pakko ajatella vain sitä. Sattui niin omituisesti, että sairaalamme vanha ja harmaapartainen ylilääkäri sai sydänhalvauksen kesken leikkauksensa enkä saanut häntä ruiskeillakaan enää virkoamaan, ja sananmukaisesti minun piti jatkaa hänen työtään suorittamalla ensin tämä leikkaus loppuun. Hänen jälkeensä tulin minä ylilääkäriksi, ja edeltäjäni oli kai jättänyt perintönään seuraajalleen erinomaisen kirurgin maineen ja suuren potilasmäärän. Minä aloin siis käyttää mieliesineitäni — veistä ja neulankuljettajaa — omalla vastuullani, ja sen vuoksi minulla ei ollut aikaa ajatella itseäni niin paljon, että olisin voinut luovuttaa aikaani riittävästi lepoon ja vaihteluun — en kaikistellen tarpeeksi paljon edes omalle nuorelle vaimollenikaan.
Tuo johtuu vain siitä, että olen asettanut itselleni liian monia päämääriä ja toiveita. Se voi olla turhaa — en tiedä — sillä vaimoni sanoo usein, että saatuaan toiveensa toteutumaan ihminen on lopullisesta päämäärästään ainakin yhtä kaukana kuin aurinkoa tavoitteleva hullu taivallettuaan yhden päivämatkan aurinkoa kohti. Mutta minä päättelen tähän tapaan: lapsuuteni ajatukset sain uhrata ylivoimaiselle köyhyydelle, nuoruuteni ajatukset uhrasin oikukkaalle rakkaudelle, niin että minun on täysi syy uhrata miehuusvuosieni ajatukset vain työlleni ja menestymiselleni.
Ne nuoret kandidaatit, jotka silloin tällöin sairaalassa vaihtuvat, tuovat aina tullessaan pienen tuulahduksen lukuvuosilta ja vanhoista muistoista. Heidän vitsinsä ovat vielä samat kuin meilläkin, heidän taitonsa on pääpiirteissään sama ja ainakaan he eivät ole sen järkevämpiä kuin mekään. Sillä mikäli olen huomannut, ovat he hyvin auliita tekemään samat tyhmyydetkin kuin me. Nuo nuorten miesten tyhmyydet osaavat joskus olla hyvin herttaisia ja ne saavat minutkin herkistymään. Mutta jos nuoruutta katsellessani alkaa tuntua siltä kuin liikutus olisi lähellä, silloin vedän ylitseni kylmän kuoren ja suojaudun siihen tunteilua vastaan niinkuin siili nahkaansa. Johan sanoin, etten ole koskaan ajatellut nuoruusvuosiani pelkästään ihastuneena. Ja nyt, kun olen jo ehtinyt melkein nelikymmenvuotiaan järkevään ikään, ei minulla ole enää mitään syytä muuttaa ajatuksiani nuoruudesta. Päinvastoin juuri viimeiset vuoteni ovat olleet kaikkein tuloksellisimmat työssäni ja olen joka suhteessa päässyt lujasti tasapainoon. Sen vuoksi minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että aikakin pysähtyisi hetkeksi juuri näihin vuosiin. Elämäni on nyt ollut hyvin helppoa ja vaivatonta, mutta helppous johtuukin juuri siitä, että olen kehittänyt sen pienen, taskukokoisen ohjeeni, olen leikellyt tunteistani liiat versot pois aivan kuin koristepensaasta ja noudattanut vain kylmää järkeäni. Kaikki on ollut niin vaivatonta ja hyvää, ettei siitä ole edes mitään kertomista. Muut ihmiset sitä kai sanoisivat onneksi — ja kukapa tietää, vaikka se olisikin juuri sitä.
Ainoastaan viime päivinä olen huomannut jotakin häiritsevää ja olen päätellyt, että kaikki johtuu vain tilapäisistä hermo- tai ruoansulatushäiriöistä. Sillä totisesti en jaksa uskoa, että minun ajatusmaailmaani pystyisi sumentamaan mikään muu. Kaikkein enimmin minua on alkanut vaivata vaimoni omituisen kiihkeä ja kapinallinen käytös. Juuri tänään se on kiusannut erikoisesti, sillä en voinut työssänikään olla miettimättä, mikä häntä oikein itketti ja mitä hän kaipasi. Luulen, että hänen on parhainta matkustaa johonkin huvittelemaan, niin hän rauhoittuu ja palaa tyytyväisenä takaisin kotiin.
Niin, ja lisäksi juuri tämän päivän osalle sain erään toisenkin ajateltavan: minä hätkähdin aivan tarpeettoman paljon tavatessani niin yllättävällä tavalla Kaijan nykyisen miehen leikkauslampun kalpeassa ja kirkkaassa valaistuksessa.
Mutta minulla ei ole mitään syytä kiinnittää liikaa huomiotani vaimoni kyyneliin ja johonkuhun tuntemattomaan Perttiseen. Kun vain saan Irman matkustamaan ja Perttisen pois sairaalasta arpineen päivineen, niin hermoni paranevat taas itsestään.
Onneksi sentään saan nyt levätä, kun tästä iltapäivästä tuli niin rauhallinen.
5.
Ja viimein tuli sen päivän iltakin. Olin luultavasti vahingossa hiukan torkahtanut sohvalle, koskapa heräsin täydelliseen hiljaisuuteen enkä oikein tiennyt, mitä kello jo oli. Sytytin savukkeen, heitin sen puolipalaneena pois ja yritin kävellä lattialla edestakaisin. Kaivoin esille paperini, ja kasvannaistutkimukset, joiden oikeastaan olisi pitänyt jännittää minua, tuntuivat livahtavan ajatuksista kuin varkain, niin että vähän väliä huomasin ajattelevani tämän päivän tapahtumia täällä kotona, vastaanotolla ja sairaalassa. Nyt tuntuivat niin kiusallisen tärkeiltä kaikki: tuntemattomat ihmiset ja vähäpätöiset tapahtumat, jonkun nuoren naisen puhjennut umpisuoli, vanhan maalaisukon suonikohjuinen jalka, jonkun insinööri Perttisen katkenneet kylkiluut ja...
Pidätin hengitystäni pysähtyen kuuntelemaan. Äkkiä kesken mietiskelemistäni olin kuulevinani jostakin nyyhkytystä! Kuuntelin yhä ja huomasin sen tulevan viereisestä huoneesta, jonka ovi oli jäänyt raolleen.
Taas se ihminen nyyhkytti! Tuollainenhan veisi vähitellen hermot jo muiltakin, sillä kun on väsynyt liiasta työstä ja ajattelemisesta, toivoo ainakin kotona saavansa olla rauhassa turhalta kyynelehtimiseltä. Mutta ehkä siinä oli jotakin syytäkin, koskapa se alkoi jo aamulla ja jatkui yhä vielä. Vaikka olinkin sitä mieltä, ettei naisten kyynelistä kannata tehdä kovin suurta numeroa, oli kai tällä kertaa ainoa keino niiden lopettamiseksi mennä ja lohdutella häntä hiukan.
Seisahduin kynnykselle. Vaimoni ei huomannut minua, vaan istui huoneen perällä ja tuijotti kummallisen surullisena johonkin sylissään olevaan suureen vaatekääröön. Arvelin hänen ompelevan jotakin, mutta kun hän kohotti tuota myttyään, huomasin sen olevan silkkiä, ehkä se oli jo valmis leninki tai jokin sellainen. Samassa hän jälleen purskahti hillittömään itkuun ja upotti kasvonsa silkkiin. Hän itki kauan, ja siinä oli jotakin niin herttaisen lapsellista ja kaunista, etten voinut olla nauttimatta siitä. Hymyillen virkahdinkin hänelle kuin lapselle seisoen yhä kynnyksellä:
»Mitä suruja sinulla on? Ovatko koit, pahukset, taas syöneet reikiä sinun kalleuksiisi?»
Hän ryhdistäytyi, hillitsi itkunsa ja pyyhki kyynelensä edes vilkaisematta minuun. Sitten hän virkahti ääni tekaistun asiallisena ja kylmänä:
»Eivät ole. Eikä se ole mitään muutakaan, että sinun tarvitsisi tuhlata siihen aikaasi ja huomiotasi.»
Näytti kuin hänen silmissään olisi ollut sääliä — minua kohtaan! Seisoin ymmällä enkä voinut muuta kuin uskoa, että hän pelkästä ilkeydestä tahtoi purkaa jonkin pienen pahastumisensa minuun. Hymähdin vain ja aioin kääntyä pois, mutta hän lisäsi jo paljon sovinnollisempana:
»Ei tämä mitään ole... Mene sinä vain, kun sinulla on kerran kiireesi.»
Ja kului hetkinen, kun hän lisäsi kirkkaammin:
»Tee on muuten ollut pöydässä jo kauan. Jos sinulla on aikaa juoda...»
Hänen äänensä oli nyt niin äidillisen hellä, että uskoin jo kaiken menneen ohi — eipä tosiaankaan ansainnut suurempaa numeroa — ja sen vuoksi virkahdin kuin sovun ja rauhan sinetöimiseksi:
»Mutta tuohan on kaunista kangasta! Siitä tulee varmaankin jotakin hienoa...»
Hän oli heittänyt vaatteen tuolille, meni ikkunan eteen ja seisoi siellä selin huoneeseen ja minuun. Punertava ilta-aurinko valaisi hänen kasvojaan ja kiilsi hänen kosteilla poskipäillään, heittäen valoisan suorakaiteen vastapäiselle seinälle ja lattialle. Huomasin, että vaimoni varjo lankesi juuri Kaijan piirtämälle matolle. Seisoin ja katselin häntä kauan, ja minun täytyi myöntää, että hän oli yhä vieläkin siro ja kaunis. Kun hän näytti unohtuneen siihen eikä muistanut enää minuakaan, virkahdin kuin lopettaakseni hiljaisuuden:
»Mitä aiot tuosta silkistäsi tehdä?»
Nyt hän kääntyi, katsoi minuun hyvin pitkään ja hänen suunsa vääntyi omituiseen hymyyn sanoessaan hyvin harvaan, aivan kuin valaa vannoen:
»Ei siitä tule enää mitään! Se on... Se on minun nuoruudenaikainen tanssileninkini!»
Hän katsoi minuun yhä, sieppasi nopeasti vaatteen tuolilta, puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin minä olisin tahtonut sen ryöstää, ja astui nopeasti pois huoneesta. Ovella hän pysähtyi, kääntyi hitaasti ja sanoi:
»Minä en jaksa tätä enää! Nyt minä menen pois...»
Jäin, yksin. Mitä tämä kaikki merkitsi? Mistä hän saattoi olla vihainen minulle, sillä enhän ollut tehnyt enkä sanonut mitään, enhän ollut ehtinyt nytkään kokonaiseen viikkoon vaihtaa hänen kanssaan kuin muutaman sanan ruokapöydässä. Jos tosiaankin olisin pahoittanut häntä jollakin, niin olisin hyvin mielelläni pyytänyt sen anteeksi, olisin niin mielelläni silittänyt hänen tukkaansa ja sanonut jotakin hyvää. Mutta nyt seisoinkin yksin ja kuulin yhä korvissani hänen viimeiset sanansa: »En jaksa tätä enää.» — Tunsin itseni hiukan neuvottomaksi. Mitä tehdä, mitä sanoa hänelle? Ehkä kaikki oli kuitenkin vain tilapäistä hermostumista? Olisiko parempi mennä hänen luokseen ja tarjota hänelle lääkettä ja kehoittaa menemään vuoteeseen?
Mutta kun oma ylpeyteni ei sallinut minun lähteä hänen jälkeensä, ei myöskään hän tullut minun luokseni. Istuin ruokasalissa ja viivyttelin teeni kanssa vain hänen takiaan, mutta hän ei tullut. Menin huoneeseeni ja yritin lukea aikani kuluksi, mutta hän ei tullut sinnekään. Silloin huomasin lavastaa mahdollisimman kodikkaan tilanteen hänen tulonsa varalle: menin kylpyyn aivan kuin monina muinakin iltoina rasittavan työpäivän jälkeen, istuin viitta yllä ja tohvelit jalassa mukavasti kirja kädessäni aivan kuin nautiskellen ja hekumoiden kodin rauhasta ja hiljaisuudesta. Katseeni tahtoi väkistenkin kiintyä pöydälläni olevaan Irman kuvaan, ja minä katselin aivan kuin etsiäkseni siitä sitä uutta piirrettä, jonka juuri äsken olin huomannut hänessä. Millähän tavoin tuo kuvakin oli ilmestynyt pöydälleni? Tuskin se oli siinä niinkään paljon Irman itsensä vuoksi, vaan pikemminkin eräänlaisesta totutusta tavasta, ehkä vieraiden ihmisten varalta, että he tuon kuvan nähdessään ihailisivat sitä huolenpitoa ja kiintymystä, jota minä muka osoitan vaimolleni... Puhdasta teeskentelyä siis!
Irma tuli huoneeseen ja yllätti minut juuri sillä hetkellä, kun näitä ajatellen olin tavoittamassa kuvaa käteeni. En keksinyt muuta kuin hämillisen hätävalheen:
»Vihdoinkin pitkästä aikaa rauhallinen ja mukava ilta! En muista tällaisia olleen kuin joskus kauan sitten, niihin aikoihin, kun minulla ei ollut työtä näin paljoa. Muuten katselin juuri kuvaasi ja huomasin, että sinä et ole muuttunut ollenkaan kymmeneen vuoteen...»
»Voi sinua, miesparka!» sanoi hän istahtaen, ja minä en totisesti osannut tulkita, mitä hän mahtoi tarkoittaa. Mutta en ollut kuulevinanikaan hänen keskeytystään, vaan jatkoin:
»Minä olen vanhentunut paljonkin siitä lähtien. Mutta sinä et ole ulkonaisesti muuttunut ollenkaan. Ja senkin, mitä olet muuttunut, senkin olet vain kaunistunut.» Pidin pienen tauon, jotta imarteluni olisi ehtinyt vaikuttaa. »Mutta henkisesti sinä olet — kuinka nyt sanoisin — hieman talttunut.»
»Väsynyt? Tylsistynyt?»
»Et laisinkaan! Mutta kun muistelen kymmenen vuotta taaksepäin, olit sinä silloin raisu ja vallaton. Ja juuri niistä ominaisuuksistasi pidin, sillä olinhan itse jokseenkin kankea ja jäykkä. Juuri reippautesi vuoksi minä kiinnyin sinuun ja toivon yhä vieläkin, että...»
»... minä olisin täällä jonkinlainen kotipelle sinua huvittamassa...»
»Muistatko vielä sitäkin matkaa, jonka teimme heti naimisiinmenomme jälkeen? Olimme hassahtavia ja kuljimme yhtä mittaa toista kuukautta. Olimme ensin yhden ainoan viikon huvittelemassa ihmisten ilmoilla ja heppuilemassa kylpyrannoilla ja sen sellaisilla. Mutta sitten kyllästyimme ihmisiin, ja etenkin sinua alkoi raivostuttaa, kun siellä piti olla liian sovinnainen, toimeton ja istua kädet ristissä nauramassa jollekin tyhjänpäiväiselle. Aloit vaatia, että meidän pitäisi matkustaa jonnekin, missä saa olla niinkuin tahtoo, tehdä mitä tahtoo eikä tarvitse nähdä ympärillä velttoja kasvoja ja sappitautisia vanhojapiikoja pahastumassa jokaisesta reippaasta potkusta ja liikkeestä.»
»Ja silloin läksimme kuukaudeksi asumattomille saloille!»
»Pakenimme korpeen saadaksemme liikkua ja elää rauhassa. Seikkailimme kahden, koska olimme vapaita eikä meitä sitonut, ei odottanut eikä etsinyt kukaan. Elimme perusteellisen vapaasti, koska ennustelimme, että jo seuraavana kesänä meitä olisi pidättämässä pieni lapsi emmekä pääsisi enää uudestaan samalle matkalle. — Noh, lapsemmehan ei meitä pidättänyt, sillä...»
»Hyvä mies! Älä puhu lapsista, sillä olenhan sanonut jo sata kertaa, etten tahdo kuulla niistä puhuttavankaan!» huusi hän kiihtyneenä väliin.
»Ei puhuta, ei... Mutta sitten minä sain niin paljon työtä ja tavallaan myöskin vanhenin, niin ettemme saaneet aikaan lähteä enää toista kertaa.»
Päätin pyrkiä päämäärääni näin pitkää ja monimutkaista tietä, ja minusta näytti kuin Irma olisi jo hiukan sulanut kuorestaan. Niinpä saatoinkin jo lähestyä pääasiaa:
»Kun ajattelen sitä aikaa, tiedänkin ehkä syyn, mikä on sinut tällä välin noin taltuttanut...»
»Ja tylsistyttänyt?»
»Se on aivan varmasti sopivan vaihtelun ja liikunnan puute!»
»Sinäpä sen sanoit!»
»Aivan varmasti liikunnan puute», jatkoin sitkeästi. »Minusta olisi hauska nähdä sinut vielä kerran yhtä pirteänä kuin silloin. Jos saisin sopivan loman, niin emmekö voisi lähteä uudestaan? Etsisimme maailman hiljaisimman paikan, jonkin kauniin järven ja pienen talon...»
»Eijei!» keskeytti hän. »Ei minnekään rauhaan ja hiljaisuuteen! Ei mihinkään, jossa iankaikkiset ajatukseni vaivaavat minua!»
»Mitkä ajatukset?» kysyin ihmeissäni, mutta hän ei mennyt ansaan, vaan jatkoi keskeyttämättä:
»Luuletko, etten ole saanut tarpeekseni hiljaisuudesta? Juuri se onkin minut taltuttanut! Päinvastoin tahtoisin päästä mahdollisimman suuren melun ja hälinän keskelle tästä iankaikkisesti korvissa soivasta hiljaisuudesta ja ompeluseurojen piiristä.»
»Mutta hyvä Irma... Tiedäthän, etten minä siedä ihmisiä ympärilläni...»
Hän katsoi minuun alentuvasti kuin opettaja sellaista koululaista, joka on vastannut hyvin älyttömästi, hymähti säälien ja huokaisi toivottomana:
»Jahah, vai niin! Sinustakos tässä olikin kysymys...?»
Nyt huomasin, etten voittaisi mitään, ellen antaisi myöten kaikessa ja odottaisi vain hänen omia suunnitelmiaan. No niin, olihan hän vielä nuori ihminen, ja kai minäkin olin liian armoton vaatiessani, että hän istuisi tällaisen kauniin kesän kotona vain sen vuoksi, kun minä en pääse vielä pitkään aikaan mihinkään. Mutta koska vaihtelunhalu tuntui aiheuttaneen kaikki nämä viime päivien itkut, olisi silloin kai ainoa lääke etsiä nuo vaihtelut ja unohtaa itkut? Kohotin katseeni häneen ja tunsin olevani aivan liiankin myöntyväinen sanoessani:
»Mene sitten johonkin huvittelemaan.»
Hän ei hievahtanutkaan ja ääni tuntui epäilevältä:
»Puhutko tosissasi? Tarkoitatko, että minä saan jättää tämän muumiokaupungin ja etsiä ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua jonkin sanan pelkkien ääni jänteittänsä voimisteluttamiseksi? — Oletpa todellakin suopea! Kolmena kesänä minä olen aikonut lähteä yksin, mutta sinä olet kieltänyt.»
» Mutta nyt en kiellä mitään.»
Tunsin tosiaankin olevani armelias. Ja se oli minussa uusi piirre Irman katseesta ja hymystä päättäen. Tiedän kyllä olleeni tähän asti hyvä lääkäri varsinkin siinä, missä auttaa leikkausveitsi. Mutta ehkäpä tästä lähtien olisin myöskin hyvä psykologi, koskapa näin pian tein oikean diagnoosin vaimoni itkuista ja löysin keinon, millä estää hänet kuivettumasta. Mutta vaikka äsken myönsinkin, etten kiellä häneltä mitään, en tietenkään tarkoittanut sitä kovin kirjaimellisesti, vaan oikaisin:
»Sanoin äsken, että pidin sinusta paljon sen vuoksi, kun olit niin riehahteleva ja pirteä. Mutta sillä en tarkoita, että iäkkäälle ihmiselle sopisi samat leikit ja kujeet kuin nuorille...»
Hän keskeytti nopeasti:
»Ei sanaakaan neuvoja enää! Olen jo saamaisillani myrkytyksen niistä iankaikkisista lääkkeistä, joilla sinä masennat minun ruumistani ja sieluani.
En tarvitse mitään reseptejä! Minä lähden nyt, mutta lähdenkin vain yhdellä ehdolla: älä vaadi, että minun täytyy olla sovinnainen ja säännöllinen, sillä olen ilmankin jo tukehtumaisillani. Älä kiellä, etteivät toiset miehet saa hakkailla minua, sillä en ole täällä edes nähnyt muita kuin ompeluseuratädit. Älä varoittele, etten saa kiivetä yli aitojen hameet korvissa, etten saa hypätä laiturilta jalat edellä ja etten saa istua moottoripyörän takana! Sillä niin kauan kuin olen ollut naimisissa lääkärin — en miehen — kanssa, olen aina kuullut varoiteltavan tähän tapaan: 'Muista, Irma, ettet vahingoita itseäsi! Tuosta hypystä voi tulla kallistumisia, siirtymisiä tai mitä vain — tuollainen voi tehdä sinut steriliksi — tuo vahingoittaa munuaisia’ — ja tuollainen ja tuollainen loppumattomiin...»
Minä tunsin loukkaantuvani, ja ääneni saattoi ehkä tuntua lempeältä ja mieleni yhäkin nöyrältä, vaikka olinkin itse asiassa jo lähellä suuttumista sanoessani:
»Tee sitten niin kuin tahdot ja hypi niin paljon kuin haluat. Ja muutenkin on parhainta, että matkustat heti huomenna. Tänään sinulla on vielä tarpeeksi paljon aikaa suunnitella matkasi. Koko maahan on täynnä loistavia paikkoja — sen kun vain valitset...» Ja nyt koetin saada ääneeni sopivan määrän surumielisyyttä: »Ja jotta saisit todellakin matkustaa vapaasti, ei sinun tarvitse sanoa minulle edes paikkaa, minne matkustat... Ja nyt nopeasti matkalaukut kuntoon!»
Hän näytti tulevan iloiseksi minun uusimmasta reseptistäni ja heltyi niin, että tarttui käteeni ja nojasi päätään olkaani — pitkästä aikaa. Minä kai olin tyytyväinen ja hän ehkä onnellinenkin — ainakin niistä muutamista oudon kirkkaista ja iloisista kyynelistä päättäen, jotka hän hymyili silmäkulmiinsa. Niissä oli jotakin valoisampaa kuin ennen.
Häneen tuli eloa, hän haki ullakolta matkalaukut ja otsa herttaisissa huolestuksen rypyissä näytti harkitsevan hyvin perusteellisesti, mitä sulloisi niihin. Hetkisen hän penkoi vaatekaappia ja saikin sieltä esille jotakin. Mutta sitten hän tuli jälleen neuvottomaksi, haki kirjahyllystä kartan ja siirrellen etusormeaan pitkin sitä hän tavaili paikkoja, liikutellen huuliaan äänettömien sanojen mukaan. Taas kuljeskeltuaan tunnin verran edestakaisin touhukkaana ja taas istuttuaan neuvottomana karttakirja polvillaan hän viimein unohtui katsomaan ikkunasta ulos ja sanoi hiljaa kuin itselleen:
»Tuntuu niin vaikealta päättää... Miten minä voin matkustaa?» Ja jälleen hetkisen kuluttua minulle kuin pyytäen: »Aarne, etkö voisi ehdottaa minulle jotakin?»
»Sinun on nyt päätettävä itse. Ja sinun on matkustettava jo huomenna.»
»Mutta hyvä lapsi, minä en voi!»
En tiedä, mikä häntä vaivasi, hän vain oli totinen ja katseli haikeana ikkunasta ulos. En myöskään tiedä, löysikö hän matkalleen suuntaa, mutta viimein hän huokaisi, pani kirjan takaisin hyllylle ja kulki hajamielisenä huoneesta toiseen heittäen väliin jonkin esineen avonaiseen matkalaukkuunsa. Minun mieleni olisi tehnyt auttaa häntä, sillä hänen neuvottomuutensa oli säälittävää. Mutta äskenhän juuri kuulin, että iankaikkisilla neuvoillani olin jo ehtinyt riistää osan hänen itsenäisyyttään ja asettaa hänen luonteensa vääriin kaavoihin. Jos nyt olisin auttanut häntä, olisi se ollut vain pahan pitkittämistä. Sillä johan aavistin sen, että hänen täytyi kukkia vapaana omassa varressaan, muutoin hänestä tulisi loiskasvi, joka ei pysyisi yksin pystyssäkään, vaan ainoastaan toisen nojassa. Ja minun, täytyi myöntää itselleni, että sellaisena en hänestä jaksaisi pitää kovinkaan kauan.
Tänä iltana sain vaimostani jonkinlaisen uuden kuvan ja kuvittelin tulevaisuudessa kiintyväni häneen yhä enemmän. Kun katselin, miten hän vaatekaapilla valikoi ja mietti, asetti pois ja otti uudestaan esille, tuli mieleeni lapsi, joka leikkii rakkailla kapistuksillaan ja näyttää huolestuneelta, kun ei oikein tiedä, mitä niistä milloinkin ottaisi esille. Olinko suhtautunut koko ajan Irmaan väärin ja itse tahtomattani pyrkinyt kehittämään hänestä vain sellaisen toisen runkoon nojailevan loiskasvin?
Joka tapauksessa hänen lähtönsä teki minutkin sen verran haikeaksi, että tiesin kaipaavani häntä jo muutaman päivän kuluttua. Ja tähteessäni osoittaa hänelle nyt edes jollakin tavalla hellyyttä en keksinyt muuta kuin että otin hänen valokuvansa pöydältäni ja hyvin varovasti pyyhkäisin hihallani pois pölyhaituvia sen lasista.
6.
Vaimoni piti matkustaa seuraavana aamuna. Lähtiessäni vastaanotolleni minä hyvästelin häntä, ja sikäli kuin näytti, oli meillä molemmilla hiukan ikävä, vaikka yritimmekin olla iloisia. En ehtinyt saattamaan häntä asemalle, sillä viime päivinä minulla oli ollut niin paljon vaikeita tapauksia, jotka vaativat jokaisen vapaan minuuttini vielä pitkiksi ajoiksi eteenpäin.
Juuri tänäänkin oli eräs hyvin mielenkiintoinen tapaus, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta itselleni ja sai minut eräällä tavalla muistamaan matkoille lähtenyttä vaimoani. Tuon muistutuksen antoi aavistamattaan eräs ventovieras ihminen. Kun itse tapaus — tuon vieraan naisen iloinen tapaus — on hiukan erikoinen, voin kertoa sen.
Eräänä aamuna kauan sitten tuli vastaanotolleni nuori ja miellyttävän näköinen nainen, joka kertoi olevansa erään sähkötyömiehen rouva. Hiukan hämillään, posket punaisina ja seinälle katsellen tämä nuori rouva selitti olleensa naimisissa jo kolme vuotta, ilman että heillä oli yhtään lasta. Ja yhä enemmän hämilleen mennen hän kyynel silmäkulmassaan hymyili ja puhui ilmeikkäästi ja lämpöisesti, että hän itse piti niin kovin paljon lapsista, samoin hänen miehensäkin, ja koti tuntui tyhjältä ja koko elämä ja avioliitto vain merkityksettömältä yhdessä asumiselta niin kauan kuin ei olisi lasta.
Nuoren rouvan tapaus oli jollakin tavoin niin liikuttava ja herttainen, että aloin miettiä asiaa. Olisin tahtonut antaa hänelle edes hiukan toiveita, mutta näin pikimmältään en tietenkään voinut. Oli joka tapauksessa selvä, että rouvan pitäisi tulla joksikin ajaksi sairaalaan. Ja suorittaakseni pienen operation, jollaista en ollut vielä kertaakaan suorittanut koko praktiikkana aikana, kutsuinkin hänet sinne. Ja rouva tulikin. Hän oli alussa hiukan hermostunut ja särmikäs käytöksessään, mutta virkistyi vähitellen ja lähti viimein pois selvästi piristyneenä ja urhoollisesti hymyillen, jättäen minut hiljakseen miettimään, että toimenpiteen! olivat ehkä sittenkin olleet turhia ja toivottomia.
Nyt siitä oli kulunut jo melkoisesti aikaa, kun tänä aamuna sama rouva tuli jälleen vastaanotolleni reippaana ja rohkeana. Huomasin heti, että hän oli elämänhaluinen ja hymyilevä, ja kun tarkastin hänet, voin minä aivan huoletta vakuuttaa ja onnitella häntä siitä, ettei hänen kotinsa pysyisi enää kauankaan tyhjänä ja että itse avioliitto tulisi ennen pitkää saamaan oikean merkityksensä ja koko elämä uuden värinsä.
Hän katsoi minua ensin pitkään ja totisena, aivan kuin ei olisi käsittänyt sanojani, mutta ymmärrettyään kaiken hän purskahti onnellisiin nyyhkytyksiin. Hän oli kaikesta päättäen herkkä ihminen, hyvin herkkä, ja aivan kuin voittaakseen oman itkunsa hän yritti olla iloinen ja alkoi filosofoida:
»Tiedättekö, tohtori! Jos minä olisin sellainen nuori ihminen, jonka täytyisi juuri tällä hetkellä ratkaista niin sanottu elämänuransa, niin minä varmasti päättäisin valmistua lääkäriksi.»
»Ja miksi juuri lääkäriksi? Siinä on eräs hyvin ikävä puoli: meidän työmme ei ole helppoa!»
»Niin, tietenkin siinä on oma raskas vastuunsa, mutta itse ideaalinen puoli on niin suurenmoinen, kun saa pitää elämää vireillä kuolemankin lähestyessä ja kun saa nähdä elämää sielläkin, missä muut eivät näe mitään. Se on joka tapauksessa hyvin — en tiedä, miten sen nyt sanoisin...»
»Mutta se on myöskin hyvin epäkiitollista. Ellei lääkäri onnistukaan vuorenvarmasti, vaikka yrittääkin kaikkensa, niin hyvin pian häntä syytetään mitä ihmeellisimmistä seikoista, häntä moititaan taitamattomaksi, huolimattomaksi, ahneeksi ja puolueelliseksi köyhien ja rikkaiden välillä. Sanotaan, ettei hän osaa suhtautua potilaaseen oikealla tavalla, että hän tekee näin, kun olisi tehtävä noin — ja niin edelleen loppumattomiin. Ja ellei häntä voitaisi syyttää mistään muusta, niin sittenkin vielä on jotakin sanomista: jos lääkäri ottaa liian suuret maksut, on hän sairaiden ihmisten riistäjä, jos hän ottaa keskinkertaisen maksun, on hän turhantarkka, joka ei anna alennuksia edes tuttavilleen, ja jos hän lopuksi erehtyy ottamaan liian vähän, niin silloin hän osoittautuu niin taitamattomaksi ja huonoksi lääkäriksi, että koettaa halvoin hinnoin kosia itselleen potilaita.»
Me puhuimme kauan lääkärin kutsumuksesta, sillä kun hän sattui sillä hetkellä olemaan ainoa potilas, sai hän puhua kauan. Hän lähti, ja raolleen jääneestä ovesta katselin, miten hän odotushuoneen naulakon luona viivytteli ja hymyili itsekseen onnellisena. Myöskin minä olin lääkärinä hyvin tyytyväinen aavistellessani, miten herttainen pieni idylli seuraisi pian hänen kotonaan, kun hän nyt menisi sinne, odottaisi miestään työstä ja sitten kertoisi miehelleen kaiken...
Kun nuori rouva kääntyi, huomasin hänen pyyhkäisevän silmäkulmastaan kirkkaan ja iloisen kyynelen. Minähän olen yleensä tottunut kyyneliin, sillä lääkärinä joudun niitä näkemään monenlaisia joka päivä, ja kyynelet liittyvät työhöni vähintään yhtä läheisesti kuin maantien pöly autonkuljettajaan tai vernissan tuoksu maalariin. Mutta kaikkein enimmin iloitsen itsekin juuri sellaisista kyynelistä, joita näin nuoren rouvan poskella. Ja tämä pieni tapaus toi mieleeni erään toisen: aivan samalla tavalla seisoin oven raossa eilen, kun näin oman vaimoni itkevän. Hänkään ei tiennyt, että katselin häntä, mutta hänen kyynelissään olikin jotakin surullista ja himmeätä.
Tapoihini ei kuulu tulla sentimentaaliseksi, mutta silti voin tuntea pistoksen ja masentua. Tänä hetkenä aloin aavistaa, että ehkäpä Irman itkujen syyt olivatkin jossakin paljon syvemmällä kuin vain vaihtelun kaipuussa. Hänen eilinen mielentilansa ei lopultakaan johtunut — niin kuin minä ymmärtämätön luulin — vain koinsyömästä vaatteesta, vaan tuo tyttövuosien tanssileninki kasvoi jonkinlaiseksi suureksi symboliksi, jolla voi olla itkevän naisen sylissä paljon suurempi merkitys, kuin mitä me arkiset miehet aavistammekaan.
Että asia oli todellakin juuri noin, se iskettiin minun tajuntaani lujasti hetkistä myöhemmin — niin lujasti, etten muista pitkään aikaan tunteneeni sielussani niin pahaa vihlaisua. Päästessäni keskipäivällä hetkiseksi vapaaksi sairaalasta menin kävelemään kaupungin reunalle pari kilometriä maalle päin. Kun tulin lähelle sitä tienhaaraa, josta tie kääntyy ylös mäen päälle ja hautausmaalle, näin jo kaukaa erään hyvin tutun hahmon ja hämmästyin kovasti. Kaupungista päin nimittäin tuli vastaan — oma vaimoni! Hän ei ollutkaan vielä matkustanut, vaan suuri kukkavihko kädessään kääntyi hautausmaalle eikä huomannut minua.
Mitä ihmettä hän puuhasi? Hänenhän piti lähteä jo kolme tuntia sitten eikä hän sanallakaan maininnut minulle käynnistään täällä ennen lähtöään. Olin niin hämmästynyt, etten osannut mennä suoraan hänen luokseen ja puhutella häntä, vaan läksin seuraamaan nähdäkseni, mitä hän aikoi ja mitä varten. Kuljimme halki hautausmaan vanhemman osan — hän edellä ja minä kaukana hänen takanaan — kunnes hän tuli uudemmalle osalle ja pysähtyi siellä erään käytävän reunaan katse luotuna alaspäin ja kädet ristissä. Sitten hän kumartui ja kuin hyväillen asetti kukkavihkonsa haudalle.
Nyt tuntui kuin sisälläni olisi luja käsi repinyt jotakin riekaleiksi, tunsin terävää viiltoa aivan kuin joku suuri lääkäri olisi veitsellään leikannut auki minun huonosti kuoletettua sieluani. Jos jo tänä aamuna olinkin saanut pienen käsityksen kivusta, niin nyt minä vasta tunsin täydellisesti, mitä on joutua kaikkia ihmisiä viisaamman lääkärin käsiin... Vaikka olenkin tähän asti luottanut vain itseeni ja kuvitellut tietäväni ja osaavani melkein kaiken, niin tuona lyhyenä hetkenä tunsin kaiken varmuuteni katoavan enkä voinut muuta kuin kääntyä ja lähteä pois.
(Tuossa kahden vanhan haudan välillä, tuuhean pihlajan varjossa on pieni penkki, jolle me, hyvä ystävä, voimme istahtaa hetkiseksi rauhassa puhumaan. Sillä nyt vihdoinkin minun on kai mainittava kaikki sekin, minkä olen salaisena ja laadultaan arkana jättänyt pois. Pitkäaikainen väsymys ja tämä kuumuus kai yhdessä vaikuttavat minuun niin herpaisevasti, että mielelläni huokaisen ensin hiukan levätäkseni.)
No niin, näin luottamuksellisesti — vain meidän kahden kesken — voin kertoa, että meillä Irman kanssa on ollut avioliitossamme paljon surua. Mehän jo eilen vaimoni kanssa muistelimme sitä verratonta matkaa, jonka kauan sitten, heti naimisiinmenomme jälkeen, teimme kahden halki korpien etsien vain yksinäisyyttä. Tiesimme silloin, että matkamme olisi viimeinen siitä syystä, että vastaisuudessa tulisivat lapset sitomaan meidät kiinni kotiin. Avioliittomme olisikin aivan toisenlainen, jos lapset todellakin olisivat meidät sitoneet... Mutta jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää tapahtui pieni onnettomuus, jonka muistona on nyt pieni hautakumpu juuri siellä, missä vaimoni seisoi kädet ristissä. Irma piti lapsista ja hänestä koti ilman lasta oli aivan yhtä tyhjä ja ilmeetön kuin tämänaamuisen nuoren rouvan kotikin.
Niin kului kaksi vuotta ja meille piti tulla toinen lapsi — olimme ehtineet valita sille jo nimenkin. — Mutta kaikki päättyi aivan yhtä surullisesti kuin, ensimmäiselläkin kerralla ja Irman mieleen jäi järkyttävä kuva toisesta lapsivainajasta, joka vietiin hautaan ja joka muodosti toisen pienen kummun tuonne hopeapajujen varjoon.
Vaimooni tuo kaikki vaikutti masentavasti ja on ollut hänelle suurena painajaisena kaikki nämä vuodet, koskapa minäkin — joka sentään olen lääkärinä tottunut kaikkeen — tunsin kipeitä kouristuksia mielessäni. Mutta Irma ei ole koskaan puhunut ajatuksistaan ja suruistaan. Hän on yrittänyt olla hyvin iloinen kaikki nämä vuodet — aivan yhtä iloinen kuin tyttövuosinaan. Mutta viime aikoina hän ei ole enää jaksanut teeskennellä huoletonta, vaan on itkenyt usein salaa ja minun tietämättäni kävellyt tänne hautausmaalle kukkakimppu kädessään.
Minä olen kyllä tiennyt Irman surevan, mutta en ole koskaan aavistanut sitä näin syväksi. Kuin lohduttaakseni olen hänelle viittaillut siihen mahdollisuuteen, että meillekin voisi vielä joskus tulla lapsi. Mutta silloin hän on joka kerran saanut hyvin vakavan hermokohtauksen ja huutanut:
»Hyvä mies! Älä puhu siitä enää! Minä tulen hulluksi, jos minun täytyy vielä kerran nähdä kaikki se sama — ah!»
Ja kuitenkin hän kaipaa vain lasta... Ja mitä tuo kaipuu on, sen minä opin aavistamaan nuoren työläisnaisen kyynelistä. Irmankaan elämästä ei lopultakaan puutu mitään muuta kuin lapsi, vaikka hän itseään rohkaistakseen ja pettääkseen koettaakin todistella, että häneltä puuttuu huveja ja vaihtelua ja ettei hän sellaista kuin lasta enää koskaan ajattelekaan.
(Nyt olemme istuneet tässä niin kauan, että minun täytyy kiirehtiä takaisin sairaalaan. Voit jo hiukan arvioida, miltä minusta tuntuu mennä leikkaamaan jonkun kauppaneuvoksettaren kipeitä liikavarpaita tai lihavan lehtorin umpilisäkettä, kun itsellä on ajateltavaa ja huolehdittavaa paljon enemmän kuin aikaa. Mutta tämä on niin varjoisa ja rauhallinen paikka, että tänne voi joskus iltaisin kävellä lepäämään ja kuuntelemaan lintujen laulua. Ei suinkaan se ole vielä vanhenemisen merkki, jos ohjaakin kulkunsa hautausmaalle nauttiakseen sen rauhasta?)
Minun täytyisi nyt heti keksiä Irmalle jokin uusi lääke, sillä hänelle ei todellakaan kelpaa se minun vanha elämänohjeeni, jonka mukaan pitäisi kaikkiin ajatuksiinsa ja toimiinsa sekoittaa kahdeksan kymmenesosaa kylmää järkeä ja vain kaksi kymmenesosaa tunnetta. Juuri tuolle neuvolleni onkin Irma usein nauranut ja sanonut:
»Siinä on mulla mies, joka yrittää elää pelkän laskutikun mukaan!»
Ja minä olen loukkaantunut hänen sanoistaan. Mutta nyt minä ymmärrän, että hänen täytyy löytää jokin uusi ja kannattava ajatus, sillä vain uusi ja salaperäinen pystyy antamaan hänelle uutta miettimistä ja unohtamaan kaiken sen vanhan.
Mentyäni päivällä sairaalaan minä soitin kotiin ja arvasin Irman jo matkustaneen. Tuo minua tietenkin kevensi, mutta itsesyytöksistä en silti päässyt. Istuin ja rikoin kalliin täytekynäni koettaessani tehdä diagnoosia omasta tyhmyydestäni. Sillä mitä muuta se oli kuin ilmeistä tyhmyyttä, jos osuinkin näkemään edessäni jonkun potilaan sairaan ruumiin, kun sitä suoraan sormella osoitettiin, mutta en sen sijaan nähnyt, miten aivan vierelläni oli jo kauan aikaa kulkenut eräs kärsivä ja kiusattu sielu! Olenko minä lääkärinä vain käsityöläinen, kun en näe ympärilläni ihmisiä ja sieluja, vaan ainoastaan raihnaisia ruumiita, joita sitten katselen yhtä kylmästi ja kustannuksia arvioiden aivan kuin korjauspajan esimies katselee lakkoilevaa autoa? Ja jos tuon raihnaisen ruumiin pystyn sitten parantamaan, kiirehdin minä lapsellisen ylpeänä haravoimaan siitä itselleni kaiken kunnian ajattelematta, että sattumalla ja hyvällä onnellakin voi olla siinä osansa.
Mutta tuo ei riitä! Vaimoni on eilen ja tänään opettanut, että minun on ajateltava ja nähtävä ihmiset myöskin persoonallisuuksina. Kovin paatunut en kai vielä onneksi olekaan, koskapa olen aina pitänyt paljon erään kuuluisan lääkärin sanoista, että meidän lääkärien on opittava näkemään potilaat yhtä alastomina henkisesti kuin ruumiillisestikin. Ja senkin sanon vielä puolustuksekseni, etten ole aina toiminut liian konemaisesti, vaan olen pyrkinyt etsimään ja luomaan joitakin uusiakin ratkaisuja. En tarkoita, että olisin mikään lääketiedettä harrastava ikiliikkujan keksijä. Mutta kuitenkin hyvin monet kolleegani hymyilisivät säälivästi, jos he kuulisivat minun pyrkivän ratkaisemaan fyysillisiäkin sairauksia puhtaasti psykologista tietä.
Näitä ajattelin kotonani työpöytäni ääressä. Kasvannaistutkimukseni vaikuttivat ikäviltä — vieläkin ikävämmiltä kuin nämä itsesyytökseni. Tuntui siltä, etten saisi kirjaani valmiiksi koskaan.
Mutta silloin välähti ajatuksissani: helpomminhan saisin kirjan kaikesta tästä, mitä olen juuri ajatellut: siis lääkärin oikeasta suhtautumisesta potilaisiin ja ihmisiin yleensä. — Mutta kun olenkin oppinut ajattelemaan vasta tänään, on yhden päivän oppi siihenkin, liian heikko. Voisinhan kuitenkin kumota oman elämänreseptini ja todistella, ettei meidän kenenkään silti tarvitse olla täydellisiä tunneihmisiä, vaikka pidämmekin sielutonta ihmistä vain tyhjänä kuorena...
Sillä eikö sieluton ihminen ole lopultakin vain tyhjä kotelo, josta itse elävä henki on ryöminyt pois aivan kuin perhosen toukka omasta kotelostaan ja jättänyt sen tyhjäksi. Eikö ruumis ole kuollut heti, kun sielu karkaa siitä pois liidelläkseen perhosen tavoin jossakin taivaan kuulaudessa ja niityn kukkarunsauden yllä kevyenä, sinisenä ja koville kosketuksille hauraana?
Kylläpä minun ajatukseni tänä iltana ovatkin kummallisia! En ole miettinyt tuollaisia aikaisemmin. Mahtaisikohan se olla jo vanhentumisen merkki vai onko jo hermoissani vikaa?
Kotona oli kaikki tyhjää ja autiota. Jossakin toisessa huoneessa oli ikkuna auki, niin että kadulta kuuluvat äänet rikkoivat hiljaisuuden sointia. Tunsin vain, miten hämärä tiivistyi, taulut seinillä alkoivat sulaa yhteen varjojen kanssa ja lattiamaton kuviot katosivat. Minua alkoi vähitellen uuvuttaa niin kovasti, että päätin jäädä istumaan nojatuoliini yöksi viitsimättä edes mennä vuoteeseen. Tuoli tuntuikin niin mukavalta ja turvalliselta tässä autiossa asunnossa.
Mutta juuri kun olin vaipumaisillani horroksiin, soitettiin sairaalasta ja ilmoitettiin, että insinööri Perttinen — sama mies, jonka haavat sidoin eilen auto-onnettomuuden jälkeen — oli nyt alkanut yskiä kiivaammin, lämpö oli noussut 39 asteeseen ja hengitys oli käynyt vaikeaksi.
»Selvät keuhkokuumeen oireet», sanoin ääneen itselleni ja tunsin virkistyväni silmänräpäyksessä.
7.
Meidän istuessamme kahvipöydän ääressä sairaalan varjoisalla terassilla kertoi kandidaatti Hevas muutamia sellaisia vitsejä, että itsekin ymmärsi pistäytyä välillä punastumassa muualla. Siksi ajaksi jouduin siis keskustelemaan ylihoitajattaren kanssa työasioista, ja luultavasti olin kuunnellessani hiukan hajamielinen, sillä tahtomattanikin seurasin uuden hoitajattaremme, neiti Ahjolan puuhia ja odotin vain tilaisuutta virkkaakseni hänelle jotakin. Minua kiusasi se, että neiti Ahjola sitoi ajatuksiani aivan kuin hän olisi minun mielessäni jollakin tavalla pyrkinyt etualalle, enemmän kuin muut täällä sairaalassa ja enemmän kuin oma vaimonikin. Ja ettei hän ainakaan ansiottomasti pääsisi syrjäyttämään kaikkia muita ystäviäni ja läheisiäni, sain päähänpiston katsoa hiukan syvemmälle hänen sieluunsa ja sitten vertailla häntä toisiin. Vihdoin, kun kandidaatti Hevas oli yhä punastelemassa ja ylihoitajatar lähti puhelimeen, katkaisin kesken jonkin joutavanpäiväisen lauseeni ja kysyin neiti Ahjolalta:
»Te vaikutatte kovin hiljaiselta ja suljetulta. Onko teillä täällä ikävä vai oletteko aina yhtä salaperäinen ja arvoituksellinen?»
»Arvoituksellinen?» kysyi hän silmät suurina ja katsoen ujosti ohitseni. »Mitä sellainen merkitsee?»
»Silloin, kun ei sanoista eikä katseesta päästä naisen luonteen perille, sanotaan tavallisesti, että hän on arvoituksellinen», selitin kuin koululaiselle ja koetin hymyillä, että hänkin huomaisi keskustelun leikiksi.
»Vai niin», virkahti hän katsoen valkoisten kenkiensä kärkiin. »No en minä sitten... Eikä minulla ikäväkään... Kyllä kai minä olen aina tällainen.»
Yritin kuvitella, mitä Irma ja muut olisivat vastanneet hänen asemestaan, ja tuntui siltä kuin olisin antanut heille muutaman pisteen enemmän kuin tästä. Jatkoin vielä saadakseni keskustelullemme parempaa vauhtia:
»Kun näin teitä ensimmäisiä kertoja, olitte te aivan erikoisen vakava. Silloinkin, kun insinööri Perttinen...»
»Se tapaus vaikuttikin minuun niin kovasti.» »Onko hän teidän tuttavanne?»
»Ei», selitti neiti Ahjola. »Mutta veljeni joutui kerran auto-onnettomuudessa raajarikoksi — ja kun tämä tapaus muistutti veljeäni, niin...»
Hän keskeytti kuin unohtuen ajattelemaan, ja minä sopersin osaaottavana:
»Niinkö — sepä ikävää! Viime aikoina olen tavannut niin monta ihmistä, joilla on ollut suruja.»
Juuri silloin, kun Perttistä sidottiin, olinkin huomannut tämän nuoren naisen ensimmäisen kerran, sillä joka kerran, kun satuin vilkaisemaan häneen, katsoi hänkin silmät suurina minuun. Ja niin minä hänen sanattomasta katseestaan ja kauniista kasvoistaan aloin kuvitella hänen päässeen jollakin tavalla ajatuksiini.
»Jouduin sitten hoitamaan veljeäni kauan aikaa», jatkoi hän. »Työ tuntui miellyttävän minua, ja kaipa juuri sen vuoksi päätinkin ryhtyä sairaanhoitajattareksi.»
Olisin tahtonut keskustella hänen kanssaan kauemmin, mutta kun hän puhui kovin ilmeettömällä äänellä eikä edes katsonut minua silmiin puhuessaan, en ollut yhtään pahoillani, vaikka ylihoitajatar tulikin takaisin ja keskeytti meidät.
Hänen jäljestään ilmestyi myöskin kandidaatti Hevas kiskoen kaulanauhaansa, poikkesi ohi kulkiessaan pikkuleipävadille ja saalistaan pureskellen heittäytyi korituoliin:
»Onko kukaan kertonut, mitä tapahtui viime yönä? Neljän tienoissa tänne tuli elämänsä ehtoopuolella oleva pariskunta — miten lienevätkin sotkeneet oman ehtoonsa aamutunteihin — ja molemmat olivat hiukan hutikassa. Rouvalla oli päässään kohtalainen ruhjevamma. Ja herra, joka itse oli tuon ruhjevamman tekijä, talutti gentlemannin tavoin elämän toveriaan käsipuolesta, kun tämä vietiin poliklinikalle. Vieläpä hän varsin huolehtivana jäi viereen istumaan ja odottamaan, kun minä aloin katsella rouvan päätä. Mutta heti, kun tuikkaisin ensimmäisen kerran neulalla rouvan nahkaan, alkoi sen sedän nenä vaaleta ja pian hän oikaisikin pyörtyneenä koipensa sohvalle. Tädillä sen sijaan ei ollut hädän päivääkään. Kun hän viimein pääsi pöydältä jaloilleen lattialle, kysäisin häneltä, miten haava oli oikeastaan syntynyt. Mutta rouvan ääni ei menettänyt hiluistakaan tärkeyttään eivätkä ryhti ja ilme arvokkuuttaan, kun hän vastasi:
»Noh — jaa... Se oli sellainen antiikkiesine.»
Ylihoitajatar nauroi hytkyen, minä otin kolmannen kupin kahvia, kandidaatti Hevas sytytti savukkeen heittäen tulitikun jonnekin niskansa taakse kukkapensaaseen ja neiti Ahjola näytti siltä kuin ei olisi kuullut mitään, kohautti vain kulmakarvojaan. Vedettyään pari haikua kaivoi kandidaatti jotakin taskustaan:
»Hiukan totisempi juttu sattui keväällä jossakin maalla. — Odottakaas, missäs minun sininen muistikirjani onkaan! Tähän toiseen — punaiseen kirjaan — olen ikuistanut vain sellaiset tapahtumat, jotka kerrotaan yksinomaan miesseurassa. — Jahah, tässähän se sininen — viattomuuden väri — onkin!
»Juu, jossakin maalaistalossa sattui sairastumaan pieni lapsi. Kun nyt ei turhan vuoksi viitsitty lähteä lääkäriin asti, niin emäntä kaivoi ullakolta esille vanhoja lääkkeitä, jotka olivat olleet siellä pulloissaan ties kuinka kauan ja minkä tautien muistona. Eri pulloista hän sekoitteli mielestään hyvin sopivan annoksen ja pani joukkoon vielä kermaa, että lapsen olisi helpompi juoda sitä. Lähtiessään välillä pistäytymään jossakin ulkona hän jätti lääkkeen pöydälle, josta kissa huomasi sen, latki kermaannoksena suihinsa ja hyvin pian myöskin oikaisi kinttunsa lattialle ja heitti henkensä.
»Emäntä sattui viivähtämään ulkona, mutta kun hän viimein tuli sisälle, huomasi lääkkeen olevan poissa ja kissan hengettömänä, suuttui hän kissalle ja huusi:
'Senkin riivattu! Heti kun silmä välttyy, menee ja juo lapsen rohdon.’»
Ylihoitajatar kertoi nuoruudessaan olleensa hoitajattarena eräässä parantolassa, jonka lääkärillä oli tapana hyvin usein kerskua tarkkaa silmäänsä ja hyviä diagnoosejaan huomauttamalla: »Jokainen potilas, jossa minä olen todennut keuhkotaudin, on ennen pitkää joutunut hautausmaalle.»
»Aivan niin», virkahti Hevas heittäen pois sammuneen savukkeensa ja ottaen tilalle tällä kertaa sokerinpalan:
»Erästä hyvin suurta sairaalaa rakennettaessa oli arkkitehti tehnyt pahan virheen, niin että lääkäri usein muistutti häntä siitä sanoen:
'Tuo teidän erehdyksenne on kiusallinen ja se tulee näkymään täällä aina!’
Viimein arkkitehti kyllästyi tuohon ikuiseen valitukseen ja vastasi lääkärille rauhallisesti:
'Minun erehdykseni näkyvät aina, mutta teidän erehdyksenne ovat kadonneet maan alle!’»
Heti, kun ovelle ilmestyi hoitajatar, arvasi Hevas jotakin vakavaa olevan kysymyksessä ja meni silmänräpäyksessä totiseksi. Mutta hänen ei tarvinnut lähteä, sillä joku tuli vain kertomaan minulle, että insinööri Perttisen kuume näytti yhä nousevan ja pistokset kovenevan.
Kumman lujasti näytti kuume häneen tarttuneenkin... Jo eilen sanoin oman levottomuuteni haihduttamiseksi, että jokainen pienikin käänne oli ilmoitettava minulle. Sillä muistin liiankin selvästi, mitä ajattelin ommellessani hänen haavojaan heti onnettomuuden jälkeen. Vaikka nuo ajatukseni olivatkin välähtäneet vain jonkinlaisina mahdottomina lohdutuksina, vaikka tätä taudin uutta käännettä ei olisi voitu millään tavoin muutenkaan välttää ja vaikka jokainen tekikin parhaimpansa hänen hyväkseen, tunsin omassatunnossani pahan kouristuksen aivan kuin tämä ikävä käänne olisi tullut minun toivomuksestani. Tämä oli nyt kuin rangaistus minulle siitä, että annoin hetkellisen vahingonilon tulvahtaa esille näin totisessa tapauksessa.
Ja nyt oli insinööri Perttinen pari kertaa vakavasti pyytänyt, että enkö voisi mennä hänen luokseen. Olin kierroksella vasta pari tuntia sitten ja silloin, hän ei virkkanut mitään, joten hänellä täytyi nyt olla jotakin puhumista, luultavasti jotakin muuta kuin sairautta koskevaa. — Tunsin asemani samanlaiseksi kuin mies, joka huomaa tulen olevan irti suuressa rakennuksessa, mutta on paikalla yksin eikä löydä sammutus välineitä... Olin lievästi hermostunut, ja kun savukkeeni oli juuri loppumassa, sytytin sen pätkästä toisen, vedin kiihkeänä senkin loppuun ja sitten lähdin hänen luokseen.
Hoitajatar kertoi hänen saaneen juuri kamferiruiskeen ja odotti minun määräävän jotakin lisäksi, mutta nyökkäsin päätäni ja hän pani oven kiinni. Painoin sormeni Perttisen valtimolle ja se oli aivan samanlainen kuin päivälläkin. Hän katsoi minuun, sai taas yskänkohtauksensa ja varmaankin tunsi kovia pistoksia, sillä hän näytti purevan leukojaan yhteen. Sisukas ja voimakas mies hän oli joka tapauksessa, sen olin jo monesti todennut näinä päivinä. Mutta laihtunut hän oli, niin että hänen tarmokkaat piirteensä olivat muuttuneet kulmikkuudeksi. Silmät olivat suuret ja syvemmällä kuin ennen, ja vaikka katse joskus hetkisen välähtikin terävänä, oli siinä sairas kiiltonsa tai näkyi raollaan lepäävien silmäluomien takaa vain harmaana. Muistin, että voisin jo ottaa hakaset ja ompeleet haavoista, ja pahoittelin mielessäni, että hänelle jäisi otsaan jokseenkin paha arpi. Kiersin vuoteen toiselle puolelle toivoen, ettei hän huomaisi eikä muistaisi minun huoneessa olevankaan eikä rasittaisi itseään puhumisella. Mutta hän avasi silmänsä ja hymyili niin kujeellisesti, että arvasin hänen pystyvän siihen vain sisullaan:
»Vahingosta viisastuu, tohtori!» Hän yski, huohotti sen päälle ja hymyili taas: »Jos tästä vielä selviän, niin — anteeksi epäkohtelias totuus — niin enpä totisesti vieraile mielelläni tässä sängyssä uudelleen.»
»No, sovitaan siitä sitten myöhemmin, mutta nyt teidän on parempi olla vain hiljaa ja levätä — vaikk’ei se hauskaa olisikaan.»
Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:
»Tie — tiedän sen. En saisi. Olen vain niin yksin. Ja ajatukset jaksavat yhä vaivata...»
»Ajatuksille saatte antaa joksikin aikaa lomaa», lohduttelin sovinnaisesti, »Painakaa vain päänne kiltisti tyynyyn ja loikokaa mukavasti kuin piispa suurten syöminkien jälkeen.»
»Tästä kestitsemisestä näkyy olevan tuhoisat seuraukset: ensin mies arpia täynnä ja lopuksi niin paha pohmelo, etten tunne edes ilmansuuntia!» pudisti hän päätään huolestuneena.
Hän ei ollut vain sisukas, vaan urhoollinenkin, vaikka toivoinkin hänen jättävän voimannäytteensä tuonnemmaksi ja vitsailevan vasta tervehdyttyään. Mutta hän jatkoi kuitenkin:
»Noh, ei siitä ole vahinkoa — siitä puhekiellosta. En minä niin suuri lörppö ole, että siitä kärsisin. Kun vain voisitte kieltää ajattelemasta...»
»Juuri se minun täytyykin kieltää.»
Hän vaikeni hetkiseksi ja yllätti minut sitten kysymyksellään:
»Onko Kaija — vaimoni — nyt täällä?»
»Ei ole. En ole nähnyt. Voinhan lähettää sanan... Mutta nyt emme puhu enää. Minä menen ja käsken tuoda teille jotakin lääkettä, joka...»
Hän pidätti minut nopeasti:
»Ei mitään, tohtori. Älkäämme olko niin kaavamaisia ja sovinnaisia — vakavalla hetkellä... Te lääkärit ja me insinöörithän olemme yleensä realiteettien ihmisiä... Minä pyytäisin teiltä erästä asiaa...»
»Antakaa kuulua.»
Odotin kauan, kunnes hän saisi hengityksensä tasaantumaan ja voisi puhua asiansa. Otin tuolin ja istahdin, hänen vuoteensa viereen, sillä aavistin nyt tulevan jotakin vakavaa ja tuon toisenhan olisi vaikea puhua vakavista asioista miehelle, joka seisoo kiireisenä sängyn jalkopäässä kuin pois päästäkseen. Nyt Perttinen huokaisi syvään ja katkonaisesti ja katsoi ylös kattoon:
»Tohtori Koita! Jos tämä kaikki sattuisi kääntymään huonompaan päin — hyvin huonoksi — että loppuni tulee — niin pyytäisin, ettette puhuisi kriisistä mitään Kaijalle — vaimolleni — ettekä päästäisi häntä luokseni — ennen kuin kaikki on ohi...»
Olin itsekin ajatellut jotakin samansuuntaista, että minun olisi kai ensin valmistettava Kaija kaikkeen, vaikk’ei valmistaminen olisikaan helppoa. Joka tapauksessa se nyt jäisi minun tehtäväkseni. — Virkahdin hiljaa Perttiselle:
»Minä lupaan. Mutta eihän tietenkään ole enää pelkoa, että te tulisitte huonoksi... Päinvastoin toivotaan, että paraneminen alkaa nyt hyvää vauhtia.»
Vakuutteluni tuntuivat kovin kömpelöiltä tuon miehen katseen edessä. Mieleni teki lähteä, mutta olisin vielä mieluummin kysynyt selväksi jotakin, joka oli vaivannut minua siitä päivästä lähtien, kun hän ilmestyi tänne. Ehkäpä juuri nyt tulisi tilaisuus päästä vanhasta ilkeästä epäluulostani? Ja jos nyt jättäisin sen toiseen kertaan, niin kenties jäisi kysymykseni tekemättäkin. Mutta miten sen tekisin? Mitä sanoisin hänelle?
Kun en voinut näännyttää potilastani liian jyrkillä kysymyksillä, päätin pyrkiä lähemmäksi asiaani kiertoteitä myöten. Ehkäpä sillä tavoin aukenisi jokin tilaisuus ja ehkäpä epäsuorastikin saisin selville jotakin:
»Olen kai liian utelias, mutta älkää vastatko, jos se ei teidän mielestänne kuulu lääkärille. Mutta tahtoisin vain kuulla, minkä vuoksi rouvanne ei saisi olla luonanne.»
Hänen katseensa harhaili hetkisen sinne tänne, mutta pysähtyi sitten kiinteästi minuun:
»Kun osaisin sen selittää... Katsokaas, vaimoni on itse ollut kauan aikaa hyvin heikko... Vuosikausia kierrellyt parantoloissa ja ollut aivan epävarma parantumisestaan. Hän oli reipas, mutta sairaus teki hänet hennoksi. Vei voimat ja uskon... Eikä olisi selvinnytkään, ellei joku olisi tukenut häntä henkisesti... Tuohon kylkeen pistää — antakaa minun levätä välillä...»
Hän huohotti kuin suuren ponnistuksen jälkeen, tuskallisesti ja katkonaisesti, ja katsoi minua silmiin kuin anoen, että odottaisin kärsivällisesti ja antaisin hänen taas jatkaa, sillä juuri nyt hän tahtoi jatkaa! Ja minä odotin, sillä juuri nyt myöskin minä tahdoin kuunnella. Hetkisen kuluttua hän puhuikin yhtenäisemmin:
»Minä olen siitä lähtien ollut Kaijan tukena. Olen saanut häneen elämänhalua. Tekisi melkein mieleni väittää, että olen tehnyt hänet terveeksi. Hyvin luultavasti hän olisi ilman minua kuollut... Hän on koko ajan nojannut minuun — henkisesti. Yksin hän ei pysy pystyssä, ellei saa jostakin tukea. Niin heikko ja hento tuli hänestä sairausvuosinaan. Ja jos hän nyt näkisi minut itseni heikkona — minut, joka olen kohonnut hänen ajatuksissaan jonkinlaiseksi voiman ja tarkoituksen esikuvaksi — näkisi juuri minut heikkona ja ehkä kuolemaakin pelkäävänä — niin hänen saamansa kuva särkyisi — viimeisenä hetkenä... Jos kuolisin, menettäisi Kaija tukensa ja lysähtäisi henkisesti — ehkäpä katkeaisikin. — Mutta hänen on pysyttävä pystyssä — pojan vuoksi...»
Tuo oli minulle jotakin uutta ja järkyttävää! Kaijan, jonka muistin vain lujatahtoisena ja avokatseisena, oli sairaus tehnyt henkisesti noin hauraaksi! Mutta jos Kaija oli tosiaan saanut elämänhalunsa ja -voimansa tältä mieheltä, niin myöskin miehen ajatuksen ymmärsi äärettömän hyvin. Ja tiesinhän omasta itsestänikin sen, että viisitoista vuotta on tarpeeksi pitkä aika muovaillakseen ihmisen aivan toisenlaiseksi, niin ettei hänestä ole jäljellä vanhaa muuta kuin ulkokuori. Mutta minähän olinkin aivan tahallani kouluttanut itseäni ja kovettanut ajatuksiani niinkuin fakiiri rääkkää jotakin ruumiinsa osaa, mutta Kaijan sen sijaan oli kiusannut henkisesti heikoksi itse elämä. Ja juuri sen vuoksi se olikin niin järkyttävää.
Nousin seisomaan, aioin sanoa Perttiselle jotakin rohkaisevaa ja lähteä sitten pois, sillä tunsin olevani hiukan liikuttunut. Mutta hän yritti kuin nousta siteittensä puristuksesta — ei kuitenkaan voinut, vaan selkätukeensa nojaten kohotti toista kättään kuin pidättääkseen minua:
»Tämä kaikki sen vuoksi, että pidän hänestä hyvin paljon... Älkää hymyilkö, tohtori, jos puheeni ovat lapsellisia. Mutta tällaisena hetkenä niin mielellään tilittää... Sanon ujostelematta, että tällaiselle karulle luonteelle — realistille — on kohottavaa olla toisen ihmisen henkisenä voimana, Onhan meillä jo poikakin — kuusi vuotta vanha... Ja tiedättekö, tohtori! Pojastani tuleekin sellainen vesa, joka kyllä selviää yksinkin tässä maailmassa.»
Perttinen huokaisi jälleen katkonaisesti ja lisäsi lopuksi kuin varoen:
»Ellei siipiä katkota liian aikaisin...»
Nyt tunsin päässeeni hyvin lähelle sitä, mitä olin toivonut. Äsken aioin jo lähteä, mutta nyt päätin jäädä, vaikka tuo mies väsyisi loppuun kesken keskustelumme. Sillä toista tällaista tilaisuutta ei varmastikaan tulisi enää. Siksipä ojensin hänelle käteni, virkahdin vielä jotakin leikillistä ja käännyin, kun viime hetkessä olin muistavinani jotakin ja sanoin hänelle:
»Muuten minä luulen, että me kaksi olemme joskus ennenkin tavanneet. Kasvonne ovat niin tutut.»
Tuon minä valehtelin, sillä en ollut nähnyt häntä koskaan. Mutta rehellisesti hymyillen koetin muistella edelleen:
»Ehkäpä olemme tavanneet opiskeluvuosinamme... Ei, nyt minä sen tiedänkin: varmasti näin teidät viisitoista vuotta sitten Toukosalmella! Oli eräs sunnuntai-ilta ja meitä oli suuri joukko pitämässä hauskaa eräässä kartanossa. En muista enää nimeä... Tosiaankin se oli silloin! Niin se aika kuluu...»
Tiesin näytteleväni hyvin ja hallitsin äänenikin hyvin. Nyt odotin vain vastausta, joka tulikin varmana, vaikka katkonaisesti yskänpuuskien lomassa:
»Ehkä olemme tavanneet, vaikka en sitä muistakaan... En ole ollut Toukosalmella... Ensimmäisen kerran olin siellä vasta kaksi vuotta sitten. Ajoin silloinkin vain ohi...»
Minä tunsin jo mieleni keventyvän, mutta kaikki ei ollut selvänä vielä! Kun tuo mies jaksaisi puhua vielä muutaman sanan — ei paljon — niin sen jälkeen hän saisi levätä rauhassa minun puhumiseltani vaikka kuinka kauan. Ja minun ajatuksenikin saisivat ehkä osaltaan hiukan paremman rauhan. Vielä jatkoin yhtä muistelevana:
»Mieleeni on vain jäänyt sellainen kuva. Ja ellen muista väärin, olitte te silloin Toukosalmella nykyisen rouvanne kanssa...»
Huomasin, että hän ajatteli rasittuneesti, muisti sitten jotakin ja vastasi:
»Ei, en ole ollut... Ensimmäisen kerran näin vaimoni noin kaksitoista vuotta sitten Saksassa.
Olin itse opintomatkalla ja vaimoni palasi juuri vuoristoparantolasta Sveitsistä toipuneena.»
Jos olisin noudattanut mielihaluani, olisin mennyt ja puristanut tuon miehen kättä kuin kiitokseksi! Nyt olin päässyt epäilyksistäni ja se kyllä jo riitti! Ja minä puristinkin hänen kättään ja läksin naurahtaen kevyesti:
»Kaikki on hyvin, insinööri! — Nyt te pysytte kiltisti vuoteessa ettekä ajattele ettekä puhu. Pari viikkoa vain, niin silloin pääsette tehtaillenne — ja miks’ei vaikka autollakin ajamaan!»
»Mutta vain tiellä eikä tiepuolessa», tuli hänen väsynyt vastauksensa.
Kun painoin oven kiinni ja tulin käytävään, piti minun ponnistaa voimiani saadakseni kasvoiltani peitetyksi pienetkin ilonväreet ja muovaillakseni ilmeeni yhtä kylmäksi kuin tavallisesti. Mutta se oli vaikeata, sillä nyt olin päässyt selville kahdesta asiasta: Kaija ei ollut paennut minua koskaan, vaan oli vain masentunut sairaudestaan ja päättänyt ratkoa kaikki siteensä siksi ajoissa, ettei tuo ratkominen myöhemmin tulisi vieläkin kipeämmäksi. Hän oli varmastikin tiennyt sairautensa jo varhemmin ja arvasi, ettei se missään tapauksessa menisi ohi nopeasti. Hän pelkäsi koko ajan, että minä alkaisin vaatia siteittemme lujittamista, hän ehkä toivoi ja pelkäsi sitä. Ja heti, kun innoissani viittasin hänelle siihen suuntaan, säikähti hän ja vetäytyi pois. Ja minun hyvä ystäväni Jukka oli myöskin oikeassa, tiesi asian ja tahtoi pelastaa kaksi nuorta ihmisparkaa liian kovilta koettelemuksilta. Tavallaan oikein, tavallaan väärin... Mutta mitähän Kaija mahtoikaan silloin kärsiä? — Joka tapauksessa hän oli menetellyt hyvin urhoollisesti.
Ja toisestakin syystä olin iloinen: joku hölmö oli muutamana kesäisenä sunnuntaina sattunut säikähdyttämään minua kuin lasta huutamalla sikamaisuuksia korvaani — ja minä aloin Perttisen leikkauspöydän ääressä kuvitella, että se oli juuri hän ja että kaunis sattuma oli tällä tavoin järjestänyt minun tahtomattani näin kouraantuntuvan koston. Mutta se oli onneksi erehdys, sillä Perttinen oli mies — juuri sellainen mies, jonka kättä puristaa mielellään.
Menin huoneeseeni, sillä nyt tahdoin olla rauhassa ja ajatella. — Mitä oli nyt tehtävä? Mistä saisin sen taidon, että Perttinen toipuisi eikä olisi pelkoa, että Kaija menettäisi sen tukensa, jota hän tarvitsee?
Vaikka kaikissa muissakin tapauksissa panin liikkeelle kaiken taitoni ja vaikka tässä erikoisessa tapauksessakaan ei voitaisi tehdä muuta, kuin mitä oli tehty tähänkin asti, tunsin sittenkin pakon, joka kuin huusi korvaani lakkaamatta: »Hänet täytyy pelastaa!»
Sillä jos Perttinen kuolisi, niin meissä muissa — minussa, Kaijassa ja vieläpä heidän pojassaankin — luhistuisi ja ratkeaisi jotakin, jota ei mikään lääkäri pystyisi enää sitomaan.
8.
Sattuma järjesti minut ajattelemaan kolmea naista melkein samalla hetkellä, niin että oli hyvin helppo tehdä havaintoja ja vertailla heitä keskenään.
Muutama päivä sitten pahoittelin, kun en saanut keskustella enemmän neiti Ahjolan kanssa, sillä minulla olisi ollut paljon kyselemistä. Tänään sain korvauksen ja jatkoin siitä, mihin edellisellä kerralla olin lopettanut. Katsoin häntä hellittämättä silmiin ja kysyin:
»Te alatte vähitellen viihtyä täällä hyvin, neiti Ahjola?»
Kasvot, joita olin pitänyt kauniina, eivät ilmaisseet mitään. Ne olivatkin säännölliset, mutta niiden ilme ei muuttunut koskaan. Silmät, joita olin pitänyt sielukkaina, katsoivat jonnekin minun pääni ohitse hänen vastatessaan:
»Kyllä minä olen viihtynyt hyvin koko ajan. Huoneeni on valoisa ja avara eikä sinne kuulu käytävästäkään mitään ääniä.»
Hän ei katsonut vieläkään silmiin. Hymyilin itsekseni — en siksi, että neiti Ahjolan vastaus olisi minua millään tavalla huvittanut, vaan siksi, että muistin omat ajatukseni nähtyäni hänet ensimmäisen kerran. Silloin ajattelin jotakin sinnepäin, että tuo nainen pystyisi tekemään miehestään todellisen miehen eikä vain aviopuolison... Ja samoin tulin silloin arvioineeksi, millainen mahtaisikaan olla avioliitto tuollaisen asiallisen naisen kanssa, joka otti elämän todellisena ja oikeana eikä tukahtunut omiin tunnelmiinsa... Noin ajattelin silloin, mutta nythän oli hyvä tilaisuus tarkistaa mielipiteensä ja katsoa, millainen hän todella olisi. Päätin aikani kuluksi järjestää itselleni pienen ja hauskan leikin, sillä viattomat leikit ovat usein virkistäneet minua ja opettaneet tuntemaan ihmisiä.
Päätin järjestää pienen kokeen hänen ulkomuotonsa ja älynsä perusteella. Ulkomuodosta annoin korkeimman pistemäärän: kolme. Lisäksi aioin tehdä hänelle pari kysymystä. »Jos hän ulkomuodollaan ja kahdella vastauksellaan saa yhteensä yhdeksän pistettä, niin hän on todella sellainen kuin olen luullut, mutta jos hän saa esimerkiksi vain kuusi pistettä, niin hän on keskinkertainen. Ja tuosta ensimmäisestä vastauksesta en annakaan hänelle kuin yhden pisteen, siis tähän asti yhteensä neljä.» — Ryhdistäydyin tuolissani melkeinpä juhlalliseksi, rykäisin kuivasti ja aloitin jälleen:
»Viimeksi te kerroitte viihtyvänne hyvin työssäkin. Se on hauska. Sillä meille on ollut paljon haittaa siitä, kun hoitajattaremme ovat lähteneet liian nopeasti pois. Joskus olemme järjestäneet jollekulle hoitajattarellemme pääsyn röntgen-kursseille tai jollekin muulle. Mutta kun asianomainen onkin sitten tullut kursseilta takaisin, on hän juhlallisesti ilmoittanut menevänsä naimisiin. Jaa-ah, niin on käynyt! Ja nyt meidän hoitajattariamme on tohtorinrouvina siellä täällä ympäri Suomenmaata!» Koetin olla leikillisen näköinen ja vilkutin silmääni saneessani: »Aijai, neiti Ahjola, älkää vain hylätkö meitä sillä tavoin! Mielipiteeni on, että nämä kaupungin nuoret miehet tekevät hyvin suurta vahinkoa meidän sairaalallemme. Olisi paljon parempi, että he itse eivät näyttäytyisi täällä ollenkaan, vaan tahtoessaan viihdyttää hoitajattariamme voisivat sen sijaan lahjoittaa ison kirjan elokuvapilettejä ja suuren kirjaston. — Se olisi edullisempaa meille.»
Nyt neiti Ahjola katsoi minua silmiin, mutta ei näkynyt tietävän, mitä sanoisi. Minun piti auttaa häntä juoneen kysymällä:
»Oletteko muuten nähnyt heitä jo täällä sairaalassa? Nimittäin niitä nuoria miehiä?»
Hän viivytteli, punastui ja sopersi:
»Ei, en minä ole nähnyt heitä, tohtori.»
»Kuinka niin... Minähän näen heitä harva se ilta liikkumassa täällä lähistöllä milloin tennismaila kädessä, milloin auton kanssa tai purjehdusseuran lakki päässä. Sanokaa totuus vain!»
Ja kun neiti Ahjola ei voinut välttää kysymystä, alkoi hän selitellä onnettomana:
»Tuota — en minä oikein tiedä, onko se nyt mitään... Mutta kerran olivat neiti Salminen ja tohtori Hevas moottorimatkalla ja tulivat kotiin vasta puolen yön jälkeen. — Ja kerran he olivat suudelleet yläkerran parvekkeella — vaikka en minä sitä tiedä...»
Minä menin ymmälle. En totisesti tiennyt, mitä olisin sanonut. Ja hän katsoi minuun niin onnettomana aivan kuin olisi tehnyt jonkin hirveän rikoksen neiti Salmista ja kandidaatti Hevasta vastaan. Nyt minulla ei totisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, että joku kolmas olisi tullut ja keskeyttänyt juttelumme! Lopuksi minua alkoi huvittaa koko homma, purskahdin neuvottoman Ahjolan edessä nauramaan ja selitin:
»Ei, kuulkaas! En minä tarkoittanut udella, mitä hoitajattaremme tekevät. Käsititte minut kokonaan väärin.» Ja itsekseni ajatellen minä lisäsin: »Viimeisestä vastauksesta yksi piste — ja sekin vain asian huvittavuuden vuoksi — siis yhteensä ainoastaan viisi! — Voi hyvä isä, miten sokea olen ollut...»
Katsoin pitkään enkä todellakaan ollut kertaakaan katsonut hänen silmiinsä niin syvästi kuin nyt. Nyt minulle noista silmistä selvisi jotakin ja tein niistä erään selvän diagnoosin: niistä loisti yksinkertaisuus! Olisin mielelläni ottanut hänen sielunelämästään röntgenkuvan. Mutta pelkään, että kuvattava olisi ollut niin läpinäkyvä, ettei siitä olisi jäänyt filmille mitään. — Olin ollut saamaisillani pienen hulluuden, pienen harhakuvan, mutta nyt vapauduin siitä ja olin hyvin tyytyväinen.
Läksin pois ja tapasin ylihoitajattaren käytävässä:
»Neiti Ahjola on kai suorittanut työnsä hyvin?»
»Kyllä. Hän on kyllä hyvin kiltti ja erinomaisen tunnollinen. Mutta...»
»Mutta?»
»Kuinka sen nyt sanoisin», arveli ylihoitajatar. »Hän on ajatuksiltaan jollakin tavoin hyvin käytännöllinen.»
»Sanotaan nyt sitten kauniisti käytännölliseksi, kun ei viitsitä sanoa suoraan tyhmäksi», virkahdin hänelle. »Mutta pääasia on tietysti se, että hän on tarkka töissään.»
Joskus aikaisemmin olisin nauttinut likeistä sanoistani, mutta nyt kuitenkin kiirehdin niitä lieventämään:
»Hän näyttää todellakin olevan hyvin kätevä ja nopea töissään. — Olen muuten tavattavissa huoneessani, jos jotakin tapahtuu.»
Olin hyväntuulinen jo pelkästään siitä syystä, että neiti Ahjola pyrki ennen aikojaan valmistelemaan neiti Salmisen ja kandidaatti Hevaksen kihlausta. Mutta kun luin uudelleen sen kirjeen, jonka aamulla sain Irmalta, minun tuuleni vain parani. Siinä oli jotakin niin koomillista, että se tuntui virkistäneen Irmaa itseäänkin. Hän oli matkustanut kotoa suoraan Terijoelle mukamas kylpemään, mutta yhden päivän aikana hän oli huomannut olevansa aivan liian yksinäinen loikoakseen hiekkarannalla, aivan liian hyvinvoipa ja pyöristynyt heitelläkseen vesipalloa yhdessä hakkailevien herrojen ja luisevien nuorten naisten kanssa ja illalla hän tunsi olevansa liian vanha tanssiakseen paperilyhtyjen valossa ja hiottavan kesäillan kuumuudessa ja pölyssä. Jo seuraavana aamuna hän matkusti kyllästyneenä pois ja päätti etsiä itselleen jonkin pienen, rauhallisen ja idyllisen, kylpykaupungin lomapaikakseen. Hän löysi sellaisenkin, mutta siellä hänet piirittivät heti vatsahappoaan ja reumatismiaan potevat vanhat tädit, niin että seuraa oli liikaakin. Hän huomasi olevansa aivan liian reipas ja terve istuakseen pitkät päivät savikylvyissä. Ja illalla hän huomasi olevansa aivan liian nuori torkkuakseen puiston penkillä sukuselvitystä laatimassa ja mennäkseen sitten puoli kymmeneltä nukkumaan haukottelevien ystäviensä mukana.
Mutta tämän huvittavan puolen lisäksi kirjeessä oli paljon lämmittävääkin. Kyllästyttyään tuohon niin sanotun huvittelun etsintään hän matkusti — jo kolme päivää kotoa lähtönsä jälkeen — erään serkkunsa maatilalle. Kaunis seutu, ystävälliset ja työn reipastamat ihmiset antoivat hänelle heti ensi hetkestä lähtien uuden tuulahduksen ja hengen. Irma oli haltioissaan kaikesta sellaisesta näkemästään, jota me kaupunkilaiset emme muista olevankaan. Mikä oli hauskempaa kuin katsella monipäisen sorsaperheen pulikoimista ruohikossa laiturin kupeella, kantaa pullanpalasia puhtaankeltaisille ja pehmoisille kananpojille, seurata kukon tärkeätä ilmettä ja huolenpitoa perheestään, kun haukka ilmestyi näkyviin, raaputella pikku nassua leuan alle ja nauraa, kun se kiljahtaen kipitti pakoon. Mutta Irman huolenpito ei kohdistunut ainoastaan eläinpienokaisiin, vaan hän kirjoitti vielä lopussa:
»Tunnustan suoraan, että minä ensimmäisenä päivänä itkin kaksi kertaa ja molemmat pienen Leenan vuoksi. Ensin se tapahtui silloin, kun hän tarttui minua sormeen ja vaati minua hakemaan kukkia puutarhasta. Nostin hänet syliini ja annoin hänen tavoitella punaista unikkoa. Noiden pienten käsien kurkottelussa ja yksivuotiaan koko ilmeessä oli jotakin sellaista, joka symboloi meidän aikaihmisten haluja, pyrkimyksiä ja tavoitteluja jonkin hyvän ja korean vuoksi. — Toisen kerran itkin samana päivänä yhdessä Leenan kanssa sen mansikkatuokkosen takia, jonka kissa pudotti ja kaasi portailta nurmikolle. Yhdessä me Leenan kanssa yritimme lohdutella toisiamme. — Ja kaiken tämän kerron vain sen vuoksi, että meilläkin olisi kaikki niin toisenlaista, jos vain...»
Huomasi kaikesta, että Irma oli löytänyt uutta ajateltavaa ja koko sen uuden maailman, joka tulisi vaikuttamaan häneen hyvin paljon. Hän oli tehnyt viisaasti lähtiessään, sillä nyt minäkin osasin jo arvioida, millaiseksi koko ensi talvi ja vuosi olisi tullut, jos hän olisi ollut kaiken ajan vain minun luonani. Ja hänen kirjeensä kokonaisuudessaan tuntui herättävän niin paljon uteliaisuuttani, että mietin jo keinoa, miten itsekin pääsisin hetkiseksi pois ajattelemasta tätä kaikkea. Sillä kun muistelen omaa elämääni taaksepäin, huomaan todellakin muuttuneeni paljon. Jos kukkaiskielellä ja lapsellisesti vertaisin entistä minääni vaikkapa siellä salomökin pihamaalla kasvaneeseen horsmaan, niin nyt ainakin olen pyrkinyt muuttumaan keskuslämmössä ja ikkunanpenkin kuivuudessa eläväksi kaktukseksi.
Havahduin siihen, että ovelleni koputettiin. Ehkä olin aavistellut tai jokin vaisto sanoi minulle, että tulija oli varmasti Kaija — tarkoitan rouva Perttistä. Minun ei tarvinnut edes kääntää päätäni todetakseni sen, sillä todellakin kuulin Kaijan äänen:
»Anteeksi, tohtori, että tunkeudun tänne, mutta minä olen rouva Perttinen ja tahtoisin...»
Hänen lauseensa katkesi kesken, sillä astuin hänen eteensä, tarjosin kättäni ja yritin hymyillä.
»Sinä! Te — tohtori!» sammalsi hän silmät hämmästyksestä suurina ja astui askelen taaksepäin. Olin huomaavinani hänen kasvoillaan hivenen huolestusta ja pelästystäkin, kun hän ojensi kätensä konemaisesti ja velttona.
»Minä juuri... Ja sehän tässä merkillisintä onkin — eikö totta? Ole hyvä ja istu tähän, niin saamme puhella.»
Yhäkin ymmällä ja sanattomana hän totteli, ja minä huomasin hänen masentuneen kaikesta viime päivinä kokemastaan. Yritin sanoa jotakin kevyttä ja huoletonta, mutta hän ei edes kuullut minua, vaan virkahti väsyneesti:
»Kävin täällä heti onnettomuuden jälkeen, mutta mieheni ei sanallakaan maininnut, että sinä olet täällä. En tiennyt...»
Hän ei hymyillyt jälleennäkemisestä, vaan päinvastoin minun kasvoni näyttivät tulleen hänelle vain uudeksi huoleksi. Yhtäkkiä hän jatkoi nopeasti kuin ulkoa lukien:
»Tulin taas tapaamaan häntä. Olen niin peloissani. Hoitajatar oli kovin vaitelias eikä sanallakaan uskaltanut luvata parantumista, ja sen vuoksi tulin sinun luoksesi kuullakseni totuuden — kaiken...»
Nyt hänen katseessaan välähti hiukan jännittynyttä odotusta, sillä hän toivoi kuulevansa minulta jotakin hyvää. Pelkäsin hämmentyväni hänen tuijotuksensa edessä, mutta päätin näytellä osani siksi varmasti, ettei katse, ääni eikä edes sormen liikahdus kielisi mitään, vaan että saisin hänet jollakin tavoin rauhoittumaan. Nyt todellakin tiesin, että Kaija — entinen reipas ja avokatseinen Kaija — oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi ja entisestä ei luultavasti ollut jäljellä muuta kuin vanhentunut ulkokuori.
Hän istui ja odotti. Jos tämä kaikki olisi tapahtunut joskus kauan sitten, olisin tarttunut häntä molempiin käsiin, olisin nostanut hänet seisomaan eteeni ja katsonut häntä silmiin. Mutta tuon lohduttamisen aika oli mennyt enkä voinut muuta kuin heittäytyä huolettomaksi ja virkahtaa:
»Noh, kaikki on mennyt tähän asti oikein hyvin, miehesi on kestävä ja näyttää siltä, ettei mitään yllätyksiä voi tullakaan. — Mutta olen kuullut kerrottavan, että sinä itse, Kaija, olet ollut kauan sairaana. Nyt olet kuitenkin siis voimistunut ja voittanut kaiken! Se todistaa vain, että olet ollut rohkea etkä ole antanut sairauden peloitella itseäsi.»
Koetin kääntää hänen ajatuksensa miehen sairaudesta häneen itseensä, mutta en onnistunut vielä.
»Kyllä minä paranin melko nopeasti, mutta jälkeenpäin olen ollut kauan aikaa heikko. Tämä tapaus, Juhanin onnettomuus, tuli niin yllättämällä, että katkaisi minut melkein kokonaan. Kunpa hän nyt vain selviäisi onnellisesti kaikesta...!»
Loppu tuli melkein rukouksenomaisesti. Ja niin me jatkoimme keskusteluamme — minä hänestä itsestään ja hän taas miehestään.
»Älä huolehdi suotta, Kaija. Olet tosiaankin väsynyt kaiken jälkeen. Jos sallit, niin minä annan sinulle pienen neuvon: ensiksikin sinun on oman itsesi vuoksi jätettävä turha ajatteleminen, sillä se rasittaa enemmän kuin luuletkaan. Ettet turmelisi hermojasi suotta, on sinun nukuttava hyvin. Mitä sanot, jos kirjoittaisin sinulle hyvää lääkettä?»
»Mutta hyvä ystävä! Minähän en voi eikä minulla ole oikeuttakaan unohtaa ja nukkua ennen kuin tiedän varmasti, että Juhani paranee. Eihän Juhania auta hituistakaan se, että minä juon lääkkeitä... Etkö sen sijaan voi sanoa varmasti, miten hänen käy..?»
Nyt minä tulin totiseksi ja muutin äänenikin vakavammaksi:
»Kaija, minä ymmärrän hyvin levottomuutesi. On totta, ettei miestäsi auta hituistakaan se lääke, jonka sinä itse juot. — Mutta miestäsi ei myöskään paranna se, että sinä turhalla huolehtimisella rasitat itseäsi ja pilaat hermosi! Tässä on resepti, se tulee kyllä antamaan sinulle uusia voimia. Ja miehesi ei tule laisinkaan pahastumaan siitä, jos näkeekin sinut rohkeana ja terveenä.»
Ojensin hänelle paperin, joka sisälsi vain hermolääkettä, ja hän hivutti sen käsilaukkuunsa. Asettauduin mukavaan asentoon tuoliini ja jatkoin:
»Niin, meidän piti puhua miehestäsi. Huomasin jo heti alussa, että hänen keuhkonsa oli vioittunut ja aiheuttaisi ehkä keuhkokuumeen. Sitä emme tietenkään voineet välttää, mutta ainakaan toistaiseksi meillä ei ole mitään syytä tulla levottomiksi. Sanoinhan jo, että kaikki näyttää menevän hyvin. Tietenkin teemme kaiken, mitä tehtävissämme on, mutta toistaiseksi meidän on kuitenkin odotettava kärsivällisesti.»
Hän kohottautui tuolissaan ja katsoi silmät suurina:
»Odottaa? — Sinä siis sittenkin epäilet...?»
»En minä epäile. Mutta ymmärräthän, ettei kukaan ihminen voi vannoa, mitä kulloinkin tapahtuu. Sehän on Sallimuksen määrättävissä eikä meidän.»
Pidin tauon vain tarkastaakseni, minkä vaikutuksen tuo Korkeimman nimen mainitseminen tekisi Kaijaan. Hän näytti yhä epäilevän ja puristi huuliaan yhteen, niin että kasvolihakset jännittyivät. Hän joko keräsi voimia kuullakseen pelkäämänsä totuuden tai taisteli kyyneliään vastaan. Yht’äkkiä hän kavahti seisoalleen ja kädet ristissä astui eteeni kuin rukoillen:
»Siinä on jotakin pelättävää! Minä näen sen kasvoistasi... Sano vain kaikki, sillä minä kestän kuulla totuuden... Olisi paljon järkyttävämpää — jos kaikki tulisi yllätyksenä... Onko — onko se sittenkin totta...?»
»Ei, älä pelkää!» Tartuin hänen käsiinsä ja vein hänet jälleen istumaan. »Kun sanoin, että kaikki on Sallimuksen varassa, tarkoitin sitä, että minä olen vain pelkkä ihminen ja lääkäri enkä voi tietää Sallimuksen töistä.» Kesken tämän piinallisen tilanteenkin ehdin panna merkille, että nyt lausuin puolen minuutin aikana Jumalan nimen useammin kuin tähän asti viiteen vuoteen... »Ja lääkärinä minä voin tietää vain sen, että kaikki menee hyvään suuntaan. Ellei mitään odottamattomia käänteitä tapahdu, niin hän alkaa juuri näinä päivinä virkistyä ja voimistua entiselleen.»
Nyt hän näytti jo hiukan rauhoittuvan ja huokaisi alistuneesti:
»Arvaathan, millainen isku se olisi minulle — ja lapsellemme — jos hän ei...»
Minä arvasin sen — tietysti! Ja nyt, kun vähitellen sain hiukan hillityksi hänen pelkoaan, selitin, ettei hän missään nimessä saisi näyttää tuota pelkoaan miehelleen. Ehdotin, että jos hän vielä tänään tahtoisi nähdä miestään, niin voisimme mennä potilaan luo yhdessä. Ehkäpä minä kolmantena paikan päällä saisin hänet hiukan nielemään kyyneliään sen sijaan, että hän valuttaisi niitä heikon ja muutoinkin liian paljon ajattelevan miehensä edessä. Mutta — selitin edelleen — hänen miehensä ei tällä hetkellä tarvinnut mitään muuta kuin lepoa, ja hän tietenkin paranisi sitä nopeammin, mitä vähemmän häntä rasitettaisiin käynneillä ja puhumisella. Tuohon hän näytti rauhoittuvan, ja niin sovimme, että hän saisi sairaalassa käydessään oleskella täällä minun huoneessani ollakseen edes hiukan lähempänä miestään.
Vasta nyt minä uskoin ja ymmärsin, miten täydellisesti Perttinen oli ollut Kaijan tukena. Onneksi Kaijalle itselleen, sillä minä — joka kerran toivoin saavani tukea häntä — en olisi siihen pystynyt noin hyvin. Minä voin korkeintaan parantaa ihmisiä fyysillisesti, mutta en laisinkaan tukea henkisesti, niinkuin olen huomannut omasta vaimostanikin. Ja Kaijankin rinnalla minä olisin luultavasti ajatellut liian paljon itseäni ja liian vähän toista. — Nyt, niinkuin usein ennenkin, totesin vain, että sattumillakin on tietyt päämääränsä ja tarkoituksensa, vaikka me ihmiset ymmärtämättömyydessämme pidämmekin niitä vain oikkuina.
Olin luvannut Perttiselle, että koettaisin rauhoitella Kaijaa. En siis voinut puhua ainakaan potilaasta enkä keksinyt enää muutakaan sanottavaa. Tunsin olevani hyvin taitamaton tähän toimeen ja kuuntelin, miten hän selitti jotakin ylimalkaista ja joutavaa. Kaiken vanhan oli tietämättään jo tilittänyt Perttinen rouvansa puolesta, joten en tahtonutkaan puhua siitä enää. Ja mitään uutta ei ollut. Viimein luulin keksineeni jotakin muistelemisen arvoista ja kysyin:
»Oletko vielä harrastanut vanhaa työtäsi — maalaamista ja piirustamista?»
Vaikka kysymykseni olikin tällä hetkellä tökerö, näytti hän ilahtuvan ja alkoi kertoa virkeämpänä:
»Kyllä harrastin sitä kauan. Vielä naimisiinmenomme jälkeenkin piirtelin ryijyjä ja paljon muuta ja itsekin kudoin mattoja. Mutta Juhanin mielestä istuin liian paljon kuteitteni ääressä, ja hän kielsi sen minulta melkein kokonaan. Sen jälkeen, kun poika syntyi, tuli minulle siksi paljon uutta ajattelemista, että olen nyt unohtanut melkein kaiken», hymyili hän.
»Tiedätkö, Kaija?» kysäisin sytyttäessäni uuden savukkeen. »Kaikkein elävimpänä minulle on opiskeluajoiltani jäänyt mieleen eräs pikku seikka, ja sitä olen usein muistellut näinä vuosinani. Se oli pieni akvarelli, jonka sinä maalasit eräänä syksyisenä sunnuntaina pienen lammen rannalla kaukana kaupungista. Se päivä — tarkoitan akvarellia — on ajatuksissani yhä tuoreena kuin olisin nähnyt vasta eilen.»
»Ah!» huokaisi Kaija kuin tuntien pistoksen jossakin. Hän tuijotti ensin lattiaan, mutta kohotti sitten kasvojaan, katsoi ikkunan lävitse jonnekin pilviin ja näytti muistelevan surullisena. Minä tunsin, että meidän välillämme oli nyt kaikki puhuttu loppuun eikä uutta sanottavaa olisi — muuta kuin insinööri Perttisen paranemisesta. Tänä hetkenä, tuota surullista naista katsellessani, tunsin jälleen, ettei minun nuoruudessani ollut paljoakaan muistelemisen arvoista — ja sekin vähän, mitä oli, tuntui jo verkalleen menettävän värinsä.
Juuri oikealla hetkellä ja kuin päätöksenä viimeisille ajatuksilleni kuului ovelle koputus ja hoitajatar ilmestyi kynnykselle:
»Tohtori, täällä on se tohtorin odottama potilas. Leikkaussalissa on kaikki jo valmiina.»
»Jahah, minä tulen.»
Kaija nousi ja me sovimme vielä uudelleen, että tahtoessaan tavata miestään hän ei menisi suoraan tämän luokse — muka herättämään nukkuvaa potilasta, kuten petin häntä — vaan odottaisi minun huoneessani ja sitten menisimme yhdessä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ojensikin kätensä ja kumarana kuin vanha ihminen meni ovesta. Minä viivyin hetkisen ikkunan ääressä, sillä arvasin näkeväni hänet vielä pihassa. Pian hän laskeutuikin portaita, kulki verkkaisin askelin pitkin hiekkakäytävää katse tähdättynä suoraan eteenpäin aivan kuin hän olisi kerännyt kaiken voimansa, ettei kääntyisi ja katsoisi taakseen sairaalaan. — Hän näyttikin olevan rohkeampi ja rauhallisempi kuin tullessaan.
Mutta hänpä ei tiennytkään, mitä minä tiesin: että Perttisen kriisi tulisi hyvin todennäköisesti jo ensi yönä.
9.
Kävi juuri niinkuin oletinkin. Oltuani vielä illalla potilaan luona ja sitten kotiin päästyäni en mennyt nukkumaankaan, vaan varmana puhelinsoitosta jäin istumaan ja katselemaan iankaikkisia kasvannaistutkimuksiani. Selailtuani niitä aikani pääsin viimein siihen viisaaseen tulokseen, että minulla on nykyisin työtä ja ajateltavaa kyllin ilman niitäkin. Kokosin siis paperini ja hautasin ne pöytälaatikkooni alimmaiseksi. Sen jälkeen ryhdyin kirjoittamaan kirjettä Irmalle, mutta en ehtinyt vielä loppuun, kun sairaalasta ilmoitettiin, että Pertti sen lämpö oli jo ruvennut alenemaan ja hän oli nyt hyvin heikko.
Menin heti sairaalaan ja päätin viipyä siellä niin kauan kuin ratkaisu tulisi. Aivan kuin peloittaakseni kuolemaa loitommalle menin hänen huoneeseensa ollakseni hänen lähellään kohtalokkaaseen hetkeen asti. Kuume oli pienessä ajassa laskenut jo 37.4 asteeseen ja valtimo oli noin 85, mutta vielä kovin heikko. Pahin oli siis edessä. Jos lämpö laskisi vielä runsaan asteen eikä valtimo alkaisi voimistua, olisi kaikki arvaamatonta. Potilas oli aivan voimaton ja hengitti lyhyesti ja tuskallisesti. Huone oli muuten hämärä, mutta himmeän yölampun valo lankesi vuoteen lähettyville. Hoitajatar liikkui hiljaisin askelin vuoteen vierellä otsa huolestuksen rypyissä. Minä istuin varjoisassa nurkassa ja tummaa taustaa vasten muistutin valkoisine takkeineni luultavasti haamua. Hoitajatar ehkä oudoksui, miksi istuin potilaan huoneessa ja miksi niin jännittyneenä seurasin lämpöasteiden jokaista kymmenesosaa.
Niin paljon kuin olen joutunutkin näkemään vaikeita tapauksia oli tämä ensimmäisiä, joka vaikutti minuun läheisesti ja syvästi aivan kuin potilas olisi ollut oma veljeni. Jos olisin voinut tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin jokainen yritykseni olisi helpottanut ajatuksiani. Mutta kun ei kerta kaikkiaan ollut muuta keinoa kuin nöyrä odottaminen, tunsin nyt, enemmän kuin milloinkaan muulloin lääkärivuosinani, olevani vain heikko ja voimaton ihminen. Tänä yönä saisi Perttinen yksin ja ilman kenenkään apua kestää kaiken tai murtua, sillä me emme voisi auttaa häntä muuten kuin olla hänen luonaan ja antaa hänen ruumiiseensa säännöllisin ajoin cardiazol-kiniiniruiskeet, kamfertit ja koffeiinit. Kestäisikö hänen sydämensä kriisin, kestäisikö hän itse painissa kuoleman kanssa ja auttaisivatko nuo meidän heikot viisautemme ja lääkkeemme häntä yhtään? — Se nähtäisiin hyvin pian, sillä jo ennen aamua hän joko pelastuisi tai kuolisi.
Kului pitkä aika, en tiedä, kuinka kauan, kun hoitajatar kuiskasi kuumemittari kädessään:
»Tasan kolmekymmentäseitsemän.»
Nyökkäsin hänelle ja katsoin potilaaseen, joka heittelehti levottomana. Luulin, ettei hän jaksaisi huomata ympärillään olevaa elämää ja ihmisiä, mutta yhtäkkiä hän käänsikin kasvonsa minun nurkkaani päin ja sanoi selvästi, vaikka katkonaisesti:
»Kaikki on muuttunut niin kummalliseksi... Tohtori, jos minä kuolen — niin muistakaa sanoa Kaijalle — että kaikki kävi helposti eikä minulla ollut tuskia... Naiset — naiset pitävät siitä niin suurta lukua...»
Tunsin kuumaa tulvahtavan sisälläni. Oliko se jokin patoutuma, joka uhkasi murtua sielussani? Se tuli kuin punainen verihyöky. En voinut sanoa mitään, mutta menin vuoteen vierelle ja tähteessäni puristaa hänen kättään tartuin hänen ranteeseensa ja koetin valtimoa. Hänen täytyi tuntea kosketukseni ja hänen täytyi tuntea sekin, että pidin häntä miehenä — paljon parempana miehenä kuin monia muita. Tuollainen rohkeus, tuollainen varma huolenpito omasta vaimosta juuri viimeisen hetken edessä oli jotakin suurenmoista. Näki kaikesta, että hän oli elänyt rehellisesti ja hän myöskin aikoi — jos niin kävisi — siirtyä pois miehen tavoin. — Hänen silmänsä olivat kiinni, minä siirryin takaisin hämärään paikkaani ja huusin ajatuksissani: »Hänen täytyy jäädä elämään!» Sillä ajatuskin kuolemasta tuntui mahdottomalta ja tavallaan epäoikeudenmukaiselta. Se ei saisi tapahtua, sillä nyt oli kysymys jostakin paljon suuremmasta kuin yhden ihmisen elämästä. Mikä tuo suurempi oli, sitä en osannut selittää, mutta se oli ehkä jokin uusi pakko sisälläni. Se antoi hyvyydelle ja rehellisyydelle paljon suuremman ja uudemman merkityksen, kuin mitä olin tähän asti tuntenut.
Mikähän tuo uusi minussa mahtoi olla? Mitähän minulle itselleni oli tapahtumassa? — Sillä jo aikoja sitten havaitsin sielussani ja ajatuksissani outoja, vieraita muutoksia enkä osannut niitä selittää. Kun sellaisetkin tunneseikat, jotka eivät varhemmin vaikuttaneet minuun laisinkaan, saivat minut nyt herkistymään, koetin löytää siihen kaikenlaisia syitä ja selityksiä ja päädyin viimein siihen tulokseen, että hermoni olivat yhä rasittuneet. Mihinkäs muuhun tulokseen minä lääkärinä olisin voinut joutuakaan...? Kuitenkaan en huomioistani välittänyt hituistakaan — enkä tahtonutkaan välittää — sillä luulin jo kovettaneeni ja karaisseeni itseni tarpeeksi lujaksi kaikkea vierasta vastaan. Mutta kun nyt muistelen tarkkaan, liikahti jokin ensimmäisen kerran minussa silloin, kun Perttisen onnettomuuden jälkeen muistelin omaa nuoruuttani. Jokin jo ratkesi sisälläni sinä hetkenä, kun näin nuoren työläisnaisen itkevän ilosta vastaanotollani. Ja samana päivänä hautausmaan penkillä istuessani tuo ratkeama jatkui — jotakin keinotekoisesti tuettua sortui ja teki kipeätä luhistuessaan.
Nyt tänä hiljaisena hetkenä, kuoleman kanssa painiskelevan lähimmäiseni vuoteen vierellä istuessani olin herkempi ja rehellisempi itseäni kohtaan kuin tavallisesti. Täällä minä en enää pystynyt pettämään edes itseäni ja täällä minä näin elämän sellaisena kuin se oli eikä sellaisena kuin uskottelin. Nyt pystyin jo näkemään itseni aivan toisessa valossa kuin tähän asti, ja jos vuoteella oleva sairas mies olisi nähnyt minut yhtä alastomana kuin itsekin, olisin varmasti hävennyt hänen edessään. Myönsin jo rehellisesti, että minä olin todellakin vuosikausia uurastanut rakentaessani jonkinlaista suurta koroketta omalle turhamaisuudelleni. Vuosikausia yritin kovettaa ajatuksiani ja tunteitani ja silata ne kullalla ja vuosikausia olin vain toivonut, että viimein voisin tarpeeksi kiiltävänä kultakuvana nousta korokkeelleni ja sieltä korkealta ihailla omaa itseäni, järkeäni, taitoani ja erinomaisuuttani. Noin minä olin ajatellut — enkä laisinkaan muistanut, että minun pitäisi olla ihminen... Sinä poissa oleva Irma, sinä tuntematon nuori rouva ja sinä riutuva mies olette yhdessä karistaneet minusta pois turhamaisuuteni hileet!
Tunsin nöyrtyväni. Jos nyt olisin noussut tästä ja etsinyt parempaa minääni, olisin nähnyt pimeässä nurkassa omalla paikallani aivan toisen ihmisen. Ja minä näinkin ja tunsin hänet: hän oli kaukaa sydänmaasta, josta kivikkoisten ahojen puute oli ajanut hänet suureen maailmaan etsimään itselleen työsarkaa uurastaakseen ja rauhallista penkin kulmaa levätäkseen. Hänen vaatimuksensa eivät olleet suuret. Hänen harmaat vaatteensa olivat lämpimät ja lujat, vaikkakin kotikutoiset. Ja hänellä oli hyvä sydän ja rehellinen katse, vaikka hän olikin ujo ja hiljainen. Ja nähtyään koko tämän maailman kiillon, elämän suuret valheet ja ihmisten turhamaisuuden tämä nuori mies etsi esille vain ne eväät, jotka hän oli lähtiessään saanut isältään ja äidiltään: tee aina työsi kunniallisesti, ole aina rehellinen äläkä kumarru minkään muun kuin Jumalan ja hyvyyden edessä! — Tämä nuori mies oli Aarne Koita ja päätti tehdä juuri noin kuin neuvottiin... Nyt hän istui tuossa minun paikallani ja huomasi minut, lääkärin. Koetin vakuuttaa, että minullakin oli sama nimi kuin hänellä. Mutta hän ei virkkanut siihen mitään, katsoi vain pitkään ja hyvin tutkivasti, käänsi viimein kasvonsa ylpeänä pois ja näytti ajattelevan minusta: »Orja!»
Tuon nuoren miehen kuva katosi ja ajatukseni katkesivat, sillä havahduin taas nykyisyyteen. Aukeavasta ovesta virtasi sisään käytävän valoa ja valon keskellä seisoi valkoinen hoitajatar. Hän astui vuoteen luo ja kuiskasi minulle:
»Tohtori, kuume on kolmekymmentäkuusi ja seitsemän, suoni kahdeksankymmentä ja yhä vain heikko.»
Miten tulisi nyt käymään? — En tiennyt, mitä kello tällä hetkellä oli, mutta puoliyö oli jo ohi, koskapa taivaanrannan kajastus loi uutta valoa huoneeseen. Perttisen kasvot alkoivat sinertää ja väliin ei huoneessa kuulunut mitään muuta kuin hänen vaivalloinen hengityksensä. Seisoin hänen vuoteensa vierellä ja kuuntelin happikaasusäiliön hiljaista sihinää. Tuossa pienessä sihinässäkö oli nyt Perttisen koko elämä? — Juuri siinä. Se oli nyt hyvin hauras eikä kestäisi paljoa. Olin melkein liikuttunut ja hoitajatarkin kai huomasi kasvoillani jotakin vierasta ja uutta ja luuli minua väsyneeksi, koskapa virkahti auliisti:
»Jos tohtori menee huoneeseensa, niin minä voin tulla sinne ilmoittamaan jokaisen uuden muutoksen.»
Mieleni teki tosiaankin lähteä — mutta ei suinkaan pakoon. Oven suljettuani tapasin käytävässä kandidaatti Hevaksen palaamassa joltakin myöhäiseltä retkeltään ja Perttisen huoneeseen viitaten virkahdin hänelle mahdollisimman arkisesti:
»Siinähän se nyt on.»
Sillä tuo toinen olisi varmaankin katsonut minua pitkään, jos olisin sanonut vaikkapa sillä tavoin, että Perttisen elämä oli nyt jonkun korkeamman määrättävissä eikä meidän. — Mutta huomasin, että hänkin vältti minun katsettani virkahtaessaan väsyneesti:
»Hän on mies — olen huomannut sen. Sattuman varassa kaikki, kuinka nyt käy...»
Ja hänkin kai tarkoitti sattumalla Sallimusta, vaikk’ei nuorena lääkärinä voinut tuota nimeä lausuakaan.
Huoneeseeni mentyäni koetin jatkaa äskeistä ajatteluani. Mihinkäs minä jäinkään? — Enkö jo myöntänyt, että olen keski-ikäisena miehenä unohtanut ne ajatukset ja periaatteet, joista nuorena pidin kiinni, että olen täysin poikennut siltä viittatieltä, jonka suunnan jo vanhempani katsoivat minulle valmiiksi ja jonka itsekin pidin hyvänä? Niin, elämähän on eräänlaista tien viitoittamista eteenpäin ja pysyttelemistä tuolla tiellä. Aina silloin, kun suunta alkaa olla epäselvänä tai kun toiminnalla ja työllä on kuollut hetkensä, on hyvä tilaisuus syventyä katselemaan taakseen ja arvioida uusien viittojen paikat eteenpäin. Kun suunta alkaa selvitä, on rivakasti pyrittävä sinne ja lyötävä viitta lujasti pystyyn.
Mutta kun jo tähänkin mennessä huomasin kulkeneeni harhaan, niin kuinka voisin tietää, mihin olisi pyrittävä tästä lähtien? Lapsenahan minua olivat siinä auttaneet juuri vanhempani, mutta kuka voisi auttaa nyt? Kuka ymmärtäisi minua sen verran eikä nauraisi ja ilkkuisi eksymiselleni ja neuvottomuudelleni?
Nyt muistin sen nuoren miehen, joka istui äsken tuolissani potilaan huoneessa ja jolla oli sama nimi kuin minullakin. Hänet minä koetin jälleen suostutella istumaan kanssani ja ehkäpä keskustelemaankin, ellei hän tuntisi itseään liian araksi tässä oudossa ympäristössä. Minä koetin vakuutella tuolle omalle nuoruudenkuvalleni, että me olemme hyvin läheisiä sukulaisia ja voimme puhua aivan luottamuksellisesti, sillä minä ymmärrän häntä varmasti ja toivottavasti hänkin minua, vaikka elämänkatsomuksemme olisivatkin erilaiset.
Minä olin näkevinäni nuoren Aarne Koidan. Hän oli yhä arka, mutta hänessä oli hitunen uteliaisuuttakin nähdessään edessään kokeneen lääkärin, sillä alkoihan hän itsekin lääkäriksi. Heti aluksi minä kerroin hänelle, kuinka minulla oli aikoinaan ollut elämästä ja työstä samat käsitykset kuin hänellä nyt. Mutta sitten aika ja olosuhteet olivat muovailleet minut toisenlaiseksi. Kerroin, että juuri nuo liian hyvät ajatukseni ihmisistä ja aivan turhantarkka kiinni riippuminen periaatteissa tuottivat minulle nuoruusvuosinani hyvin paljon kärsimyksiä. Huomasin nimittäin, että toisten ikätoverieni, jotka ottivat elämän paljon vapaammin eivätkä ajatelleet sitä huomista pitemmälle, oli paljon helpompi ja kivuttomampi elää. Oliko siis väärin, että aloin pyrkiä heidän kaltaisekseen?
Hän katsoi minua aivan kuin harkiten, kuinka jyrkästi uskaltaisi vastata itseään vanhemmalle miehelle tämän loukkaantumatta, hypisteli sitten takkinsa nappia ja heilutti kenkänsä kärkeä ja virkahti poikamaisella äänellä:
»Mutta jos kaikki tekisivät samoin, niin kuinka monta rehellistä ihmistä olisi maan päällä — kuka silloin puhuisi totta ja kehen voisimme luottaa?»
Noin nuoren miehen sanomaksi tuo oli aika terävää. Myönsinkin sen hänelle, mutta kysyin kuitenkin, kuinka hän luulee nuoren ihmisen pystyvän arvioimaan, mikä elämässä on oikein tai väärin, kun elämä on vasta edessäpäin. Hän hymyili minulle ja vastasi nyt jo tuttavallisemmin:
»Me nuoret emme sitä tiedä, sillä emme ole mitään kokeneet. Mutta me tunnemme! Muuten olen sitä mieltä, että vanhemmat ihmiset tyrkyttävät aivan liian paljon tuota tietämistä tuntemisen asemesta. Kylmä tietäminen ei ole läheskään kaikki, ja siksipä olisi hauska tavata sellainenkin elämää kokenut ihminen, joka myöskin tuntee jotakin.»
Minä naurahdin ja väitin hänen pyrkivän filosofiassaan liian syvälle.
»No niin», sanoin hänelle. »Ei jatketa nyt siitä, sillä aika on lyhyt. Tahtoisin puhua hiukan itsestäni. Kuten sanoin, luovuin omista nuoruusvuosieni hyvistä ajatuksista sen vuoksi, että sain niiden takia usein tuntea kipua. Tein silloin kokonaan uudet teoriani elämästä ja päätin katsella maailmaa hyvin kylmästi ja asiallisesti. Tuo oli hyvin helppoa ja minä tunsin vuosikausia olevani tyytyväinen, ehkäpä onnellinenkin — mikäli asiallinen ihminen tuntee onnea. Mutta nyt viime aikoina olen rehellisesti tunnustaen huomannut, etten enää jaksakaan kaikkialle soveltaa noita kylmiä ja hiukan yksipuolisia teoriojani. On muutamia ihmisiä, joihin ne eivät sovi laisinkaan, ja taas toisia sellaisia, joiden kohdalla teoriani kärki katkeaa tehottomana. Mitä minun on niille siis tehtävä?»
»Heitettävä ne menemään!» sanoi hän varmana.
»Mutta kuinka voisin sen tehdä? Ovathan ne syntyneet monien vuosien aikana ja niihin ehkä sisältyy paljonkin kokemuksia. Kuinka voisin yhtäkkiä tunnustaa, että olen ollut kaikki nämä vuodet väärässä ja kulkenut harhaan?»
»Te voitte kyllä tunnustaa ne vääriksi, jos olette rehellinen itseänne kohtaan. Ja te voitte kyllä luopua niistä, jos teissä on — rohkeutta.»
Tuo nyt oli helposti sanottu, mutta toteuttaminen tuntui sentään paljon vaikeammalta. Sen vuoksi kysyinkin häneltä:
»Se rohkeus onkin suuri kysymys... Mistä sitä saa, jos ei satu olemaan vanhastaan?»
Hän viittasi ovelle päin ja sanoi terävästi:
»Menkää hakemaan tuolta kuolevan luota! Hän on mies, jolla on vielä rohkeutta ja rehellisyyttä.»
Nyt tunsin olevani heikompi hänen edessään. En loukkaantunut hänen sanoistaan, sillä myönsin, että hän puhui totta. Mieleni teki kysyä häneltä jotakin muuta, mutta hän ei enää malttanutkaan odottaa aloitetta minulta, vaan otti sen itselleen:
»Te, tohtori, luulette ammattinne vuoksi tuntevanne elämää paremmin kuin muut. Sen vuoksi te olette taitavana kirurgina saanut sellaisen harhauskon, että elämää on vain leikkausveitsen terässä ja neulankärjessä. Eikö teistä tuntuisi naurettavalta vaikkapa jonkun suutarin väite, että elämää on vain lestissä ja naskalissa — hahhah! Älkää naurako, tohtori, te olette aivan yhtä yksipuolinen kuin se suutarikin! Senpä vuoksi minä siis väitän, että elämä ei ole yksinomaan teidän veitsenne kärjessä, vaan jossakin muualla — meissä itsessämme. Ja kai te sentään myönnätte, että meissä ihmisissä on sellaisia kohtia, joihin teidän leikkausveitsenne ei ulotu...!»
Hän kai piti keskustelumme jatkamista turhana, sillä hän nousi ja meni. Tuoli oli tyhjä ja minä tunsin olevani hirvittävän yksin. Olisin tahtonut juosta hänen jälkeensä ja pidättää häntä sanoen:
»Nuorempi veljeni — nuorempi minäni — viivy vielä hetkinen, niin saamme keskustella niistä viitoista.»
Mutta minä tunsin, ettei hän tulisi enää. Hän oli pohjimmaltaan siksi ylpeä ja piti kai parempana, että jokainen suunnitteli ja viitoitteli tiensä itse. Sen jo tiesin minäkin, mutta olin vain epätietoinen, mihin minun olisi pyrittävä. Jos jatkaisin vanhaan suuntaan, olisin tosiaankin epärehellinen itseäni kohtaan, ja jos aikoisin muuttaa suuntaa, tarvitsisin jostakin rohkeutta lähimmäisteni naurun varalle. Silloin soivat korvissani uudestaan nuoren Koidan sanat:
»Menkää sitä hakemaan tuolta kuolevan luota...!»
Mutta eihän kukaan ihminen voi luovuttaa osaa itsestään toiselle. Minun siis piti tulla toimeen yksin. Ja mitä minun oli nyt tehtävä? Mitä minun oli juuri tällä hetkellä ja tänä yönä päätettävä, etten enää huomenna päivän valossa häpeäisi omia ajatuksiani ja alkaisi jälleen tinkiä niistä?
Olihan minulla vielä jäljellä ne vaivaiset korokkeeni jätteet, joille olin aikonut nostaa itseni. Eikö ollut parhainta tehdä tuosta omahyväisyyden korokkeesta uhrialttari ja polttaa sillä kaikki keinotekoiset periaatteensa? Jos sen tekisin jo tänä yönä, en voisi enää huomenna peräytyä.
Nyt olin jo näkevinäni sinisen savun ja pienen tulenlieskan, joka nuoleskeli minun monia erehdyksiäni ja poltti ne karrelle. Ja täytyy tunnustaa, että tuon tuhkan katseleminen ei tehnyt kipeätä. Jos olisin ollut runoilija, olisin sepittänyt runon tuosta tuhkasta. Mutta minä olin vain lääkäri ja oma työni kutsui minua.
Havahduin siihen, että valkoinen hoitajatar seisoi ovellani:
»Tohtori, potilaan valtimo heikkenee ja hän on hyvin levoton.»
Hän viipyi hetkisen todetakseen, että minä olin valveilla ja todellakin kuulin. Sitten hän lisäsi epäilevänä:
»Tohtori? — Onko tohtori sairas?»
»En minä ole sairas. Olen vain viime päivinä rasittunut», koetin sanoa ääni luonnollisena ja nousin seuratakseni häntä potilaan luo.
Happikaasusäiliön sihinä palautti minut todellisuuteen ja herätti toiminnanhalua. Potilas oli kasvoiltaan sinertävä eikä kaikesta päättäen voinut tarkkailla mitään ympärillään. Hengitys oli niin katkonaista, että saattoi odottaa sen minä hetkenä hyvänsä pysähtyvän kokonaan. Vähin hän soperteli jotakin ja yritti nousta pystyyn, mutta retkahti takaisin ja valitti. Kuulin hänen purevan hampaitaan ja sanovan: »Ei mitään hätää, poikani, minä kestän kyllä!» Sen, jälkeen hän tuntui laskevan tehtaittensa koneitten kierroslukuja.
Nyt oli jo kaikki niin pitkällä, että sydämen toiminnan pitäisi tasaantua, muuten hän alkaisi siirtyä kauemmaksi tästä maailmasta. Jospa tämä olisi ollut jotakin muuta kuin tuota kirottua kuumetta! Silmänräpäyksessä olisimme siirtäneet hänet leikkaussaliin ja panneet liikkeelle kaiken taitomme ja viisautemme.
Mutta valtimo pysyi heikkona. Kului tunti, me tunsimme olevamme jo lopen uupuneita ja näimme jo auringon valaisevan puiston korkeimpien puiden latvoja. Kului jälleen puoli tuntia ja mittarin elohopea oli kolmenkymmenenkuuden yläpuolella toisen ja kolmannen viirun puolivälissä. Minuutit kuluivat, minä katselin kelloakin aivan kuin sieltä olisi ollut jokin pelastuksen merkki tulossa, ja yhdessä seurasimme sinistä väriä potilaan kasvoilla. Hoitajatar silmäsi minuun kysyvänä, mutta minä pudistin päätäni ja sanoin hiljaa:
»Ei vielä.»
Ruumiinlämpö jo hipoi alimpia rajoja, mutta eikö valtimo alkaisi jo voimistua? Sammuisiko kaikki nyt tähän?
Kellon osoittimet kiersivät hitaasti ja puiston nurmikolle lankesi jo kirkkaaseen auringonvaloon rakennuksen varjo. Sisälle kuului, miten linnut aloittivat aamulaulunsa ja suuren lehmuksen lehdet heiluivat tuulessa. Oli tullut uusi päivä, oli jälleen kääntynyt jossakin suuri lehti ja uusia tapahtumia alettiin panna muistiin sattumien suureen sarjaan. Mitähän siellä pantaisiin insinööri Perttisen sarakkeeseen tämän aurinkoisen aamun kohdalle?
Katsoin hänen kasvojaan ja näytti siltä kuin niiden sinerrys olisi vähentynyt. Odotimme hartaina, sillä nyt jaksoimme jo odottaa. Hetkisen kuluttua hoitajatar hymyili ensin potilaalle ja sitten minulle:
»Tuntuu siltä kuin sydän löisi jo tasaisemmin.»
Hän siis kestää! Hän pelastuu!
Menin istumaan yölliseen paikkaani nurkkaan ja suljin silmäni. Oloni tunsin kummallisen hyväksi ja keveäksi aivan kuin olisin saanut siirretyksi raskaan kantamuksen korkean kynnyksen yli. Ja minä tiesin syynkin siihen: tässä huoneessa astui juuri tällä hetkellä kaksi ihmistä uuteen elämänvaiheeseen. Samaan aikaan kuin Perttinen siirtyi kuoleman rajalta takaisin elämään, samaan aikaan tunsin minä, että Suuri Kirurgi oli tänä yönä herkällä kädellään leikannut minun omasta sielustani sellaisen kasvannaisen, jonka olemassaoloa en itse edes tiennyt. Minä tunsin sen ja ymmärsin olla siitä kiitollinen.
Kun avasin silmäni jälleen, näin hoitajattaren hymyilevän. Tiesin siis, että kaikki vaara oli jo ohi ja nyt minua ei enää tarvittaisi täällä. Kun nousin lähteäkseni, katsoi hoitajatar minua pitkään ja virkkoi:
»En tiennyt, että potilas oli tohtorin omainen... Onko hän todellakin?»
Minä mietin — tunsin, että voisin sanoa häntä vaikkapa veljeksenikin — ja vastasin lyhyesti:
»On.»
Minun oli niin hyvä olla, että hymyilin yksinäni kulkiessani pitkin aamuauringon valaisemaa käytävää. Kuulin, miten jossakin kaupungilla suuri tornikello löi verkkaisesti malmisella äänellään.
10.
Viime päivinä en ole enää ollenkaan pelännyt käteni vapisevan. Tiedän kyllä, ettei se vielä ehtinyt todellisuudessa vapista hiuksenhienoissakaan tapauksissa, mutta kuitenkin minua alkoi muutama viikko sitten vaivata tuo pelko. Ehkä se oli vain rasitusta tai jonkinlaista henkistä tasapainottomuutta, mutta pelkkä pelkokin käden vapisemisesta panee kirurgin jo huolestumaan.
Muutenkin tunnen viime aikoina rauhoittuneeni paljon. — Hermot ovat paremmassa kunnossa, — sanoisi ehkä joku pinnallisesti ajatellen. Ei se ole yksinomaan sitä, vaan olen muutenkin muuttunut. Olen alkanut huomata kokonaan uusia asioita ja olen alkanut ajatella uudella tavalla.
Ja mitä olen ajatellut? — Hyvin vakavia asioita. Varhemmin minun mieleni teki usein ampua sellainen ihminen, joka muodosteli mielipiteensä ja tuomionsa tai hyväksymisensä maailman asioista yksinomaan tunteen varaan. Mutta nyt minun melkein tekee mieleni sanoa kaikille puolivillaisille ja pinnallisille järkeilijöille, että jos ammuttekin, niin ampukaa hiljaa, sillä elämässä on paljon sellaista, jota me emme ymmärrä — emmekä koskaan jaksakaan ymmärtää.
Yksi sellainen on sana 'onni'. Pieni huoneeni on nähnyt minun kulkevan lattialla edestakaisin pitkät ajat, polttavan savukkeen toisensa jälkeen ja miettivän tuon sanan ratkaisua. Mutta ratkaisua ei ole löytynyt. Sen vuoksi olenkin tyytynyt uskomaan, mitä eräs viisas mies on kirjoittanut onnesta. Sanoja en enää muista, mutta ajatus on jotenkin tähän tapaan: Se ikäkausi, jota ihminen parhaillaan elää, on kaikkein onnellisin.
Nuo sanat ovat varmasti hyvin tosia ja olen ne hyväksynyt sellaisenaan. Olen ajatellut nykyhetkeä ja koettanut tarkoin punnita, puuttuuko minulta mitään, huolettaako minua mikään ja kaipaanko mitään. Sillä jos kerran ihmisellä on puutetta, huolia tai kaipuita, ovat ne varmasti tyytyväisyyden tiellä yhtä vaarallisia kuin hirsi ratakiskoilla.
Ensiksikään minulta ei puutu mitään. Taloudellisia huolia minulla oli, mutta ankaralla työllä pääsin niistä, ja nyt tuntuu suorastaan oudolta, kun niitä ei ole enää. Kotini on juuri niin täydellinen kuin tarvitsenkin ja se näkyy kyllä kelpaavan meille kahdelle ihmiselle.
Ja huolettaako minua jokin? — Kyllä, mutta se kaikki kuuluu niin kiinteästi jokapäiväiseen työhöni, että olisi väärin sanoa sellaista huoleksi. Sillä onhan meidän kaikkien tehtävä työmme, ja jos työhön kuuluu hiukankin vastuuta, vaatii se myöskin tarkkaa ajattelua. Mutta jos tuo vastuu alkaa horjuttaa ihmisen tyytyväisyyttä ja sisäistä rauhaa, onkin se parhain todistus siitä, että hän on epäkypsä ja pystymätön omaan tehtäväänsä. Enhän minäkään voi nurista sitä, että minun on vielä tänään leikattava yksi vatsahaava, yksi umpilisäke ja lisäksi korjailtava kuntoon mahdolliset tapaturmat. Kun olen kerran ottanut niiden vastuun harteilleni, täytyy minun onnistua ja olla iloinen onnistumisestani.
No kaipaanko sitten jotakin? — En enää, sillä nyt olen päässyt tasapainoon itseni kanssa. Eräs pieni kaipuu minulla tosin on, mutta sekään ei millään tavalla häiritse mieltäni. Minä kaipaan vain hiukan lepoa pitkäaikaiseen väsymykseeni. Mutta se lepokin on jo luvassa, sillä pari päivää sitten sovin uuden sijaiseni kanssa, että hän ottaa ensi maanantaista lähtien hoitoonsa sairaalan ja vastaanottoni. Tarkoitukseni on nimittäin lähteä maaseudulle lepäämään ja tulemme siellä vaimoni kanssa viipymään kokonaisen kuukauden. Tuota ajatusta en jaksanut vastustaa, sillä jo toisessa kirjeessään Irma haltioissaan kuvaili sitä uutta maailmaa, jonka hän on löytänyt, ja uhkasi tulla hakemaan minut täältä, ellen ensi tilassa järjestä lomaani ja matkusta hänen luokseen. Hänen kirjeensä rivien välistä minä luin vielä paljon muutakin, mutta sitä en sano kenellekään, koska se on vain minun ja Irman kahdenkeskinen salaisuus. Joka tapauksessa näyttää siltä, että hänkin ennen pitkää löytää oman resignaationsa.
Lähimmän tulevaisuuteni tehtäviä tulee olemaan hiljainen mietiskely, onko minun otettava itselleni uusia tehtäviä tai onko minun omaksuttava uusia ajatuksia myöskin lääkärinä. Tähän astihan olen ollut sitä mieltä, että ihmisen ja lääkärin voi erottaa toisistaan ja ettei niiden välttämättä tarvitse ajatella samalla tavalla. Mutta nyt huomaankin, että minun on vaikea elää jonkinlaista kaksinaista elämää siten, että täällä huoneessani ajattelisin toisin ja tuolla leikkaussalissa aivan toisin. Ja mitä tekisin silloin, jos joutuisin samanaikaisesti ihmisenä ja lääkärinä esimerkiksi jonkun kuolinvuoteen ääreen — niinkuin olin äskettäin joutua? Tähän asti olen lääkärinä ollut liian paljon eräänlainen käsityöläinen — tosin taitava käsityöläinen — mutta nyt minusta tuntuu kuin lääkärikin voisi jotakin luoda. Ja juuri siinähän se salaisuus onkin! Puuseppäkin on käsityöläinen niin kauan kuin tyytyy kiltisti kopioimaan vain niitä malleja, jotka on aikoinaan saanut omalta mestariltaan. Mutta heti, kun hän löytää jonkin uuden ratkaisun itse tai tekee omat mallinsa, on hänestä tullut taiteilija. — Pappi, joka tyytyy vuodesta vuoteen etsimään pöytälaatikostaan vanhat saarnansa ja puhuu vain saadakseen kirkonmenot loppumaan, on ja pysyy iankaikkisesti leipäpappina. Mutta heti, kun hän jättää tomuiset paperinsa kotiinsa ja puhuu suoraan sydämiin, on hän muuttunut julistajaksi. — Samoin myöskin lääkäri, joka leikkaus veistä pidellessään näkee edessään pöydällä ihmisen eikä sairaan, muuttuu käsityöläisestä hyväntekijäksi, sillä hänen kättään ei silloin enää ohjaakaan virka ja palkka, vaan elämän ja ihmissielun syvä ymmärtäminen.
Näinkö synkästi minä nykyisin ajattelen, voisi ihmetellä joku pinnallinen ihminen! — Ei ollenkaan, ei tämä ole millään tavalla synkkää ja ikävää, vai onko kerta kaikkiaan kielletty, ettei nykyajan ihminen saa olla enää sen verran vakava, että tekee joskus pienen tilin itsensä kanssa!
Sitä paitsi minulla on viime päivinä ollut sairaalassa kaikenlaista pientä iloakin, joten olisi aivan liian ennenaikaista mennä väittämään, että minussa on ilmennyt pieniä synkkämielisyyden oireita. Ainoa vika, mistä minua voitanee nyt moittia, on se, että tänään päivällä poltin kahvitunnin jälkeen mietiskellessäni kandidaatti Hevaksen savukelaatikon puolilleen ja söin ylihoitajattaren leivokset. Ja nyt iltapäivällä olimme varsin hilpeitä, sillä insinööri Perttinen lähtee jo tänään kotiinsa ja hänen täytyi saada puhua pienessä hetkessä kaikki se, minkä hän sai vaieta sairautensa aikana. — Niin, ja hänen rouvansa näkyi päässeen sairaudesta loppujen lopuksi varsin vähäisin huolin, sillä minähän kutsuinkin hänet sairaalaan vasta kriisin jälkeen, kun pahin oli jo ohi ja potilas oli paljon parempi. Sillä tavoin pelastin hänet pahimmista kivuista ja sain kaikesta Perttiseltä sanattoman kiitoksen.
Hän oli ylpeä pojastaan — ja niin olisin ollut minäkin. Kun en keksinyt kiireessä mitään parempaa muistoa täältä meiltä nuorelle Perttiselle, ojensin hänelle ongensiimaksi sitä silkkiä, jolla tavallisesti ommellaan kiinni ihmisten haavat. Ja kun kerroin pojalle, että juuri tuolla samalla silkillä ompelin hänen isänsä otsan — sen suuren arven — niin pojan silmät levisivät kiitollisuudesta, sillä nyt hänellä oli jotakin ihmeellistä kerrottavana tovereilleen. Ja Kaijalle minun täytyi kertoa, ettei minulla itselläni ollut vielä yhtään lasta...
»Se on kyllä suuri puute», myönsin rehellisesti. »Enkä tuota puutetta voi puolustella edes näillä iankaikkisilla kiireillä.»
Kandidaatti Hevas kertoi kaikki vitsit sinisestä kirjastaan. Meidän miesten jäätyä kolmisin hän otti esille myöskin sen punaisen, mutta silloin tuli leikkaus ja meidän oli kaiken varalta sanottava jäähyväiset, sillä tänään emme enää tapaisi. Ja omaksi puolustuksekseni minun on kerrottava, että leikkaussalissa en suinkaan enää raskaasti miettinyt lääkärin kutsumusta ja tehtävää, vaan kuvittelin mielessäni sitä pientä ja hiekkarantaista paratiisisaarta, jonne Irma oli harva se päivä tehnyt souturetkiä ja josta hän lähetti valokuviakin. Tulin nimittäin keksineeksi sellaisen kummallisen seikan, että sinne saaren keskelle voisi rakentaa pienen ja punaseinäisen rakennuksen ja kauneimman kesän ajaksi piiloutua sinne. Päätin maalle päästyäni käydä heti katsomassa saarta ja puhua asiasta Irmalle...
Leikkauksen jälkeen menin huoneeseeni tyytyväisenä itseeni ja koko maailmaan. Siellä oli pöydällä suurikokoinen paketti ja sen narun alla Perttisen visiittikortti terveisineen. Ja kortin taakse oli Perttinen kirjoittanut lyijykynällä:
»Toivottavasti sattuma järjestää hyvin pikaisen tapaamisen — mutta ei leikkaussalissa!»
Unohduin ajattelemaan ensimmäistä tapaamistamme — juuri leikkaussalissa — ja tuntui kuin siitä olisi kulunut jo puoli vuotta. Hän oli tullut vain tavallisena tuntemattomana potilaana niinkuin useimmat muutkin. Mutta jo muutamien päivien kuluttua en ajatellut häntä enää potilaana, vaan ihmisenä. Ja tällä hetkellä hän oli kai jo lähtenyt täältä sairaalasta — ystävänä. Arvasin hyvin, millaista nyt hänen lähdettyään olisi hänen tyhjässä huoneessaan: ikkunat ovat auki ja siellä on kiire, sillä minä hetkenä hyvänsä voi tulla joku uusi tapaus ja huone tarvitaan heti, kun kaikkialla on ahdasta. Perttisen omat esineet, kello ja sormukset, ovat jo menneet pöydältä ja luultavasti jo tänä iltana joku toinen ihminen panee omaisuutensa juuri samalla tavalla pöydän kulmalle. Kukat ovat maljakosta kadonneet, ja heti, kun uusi potilas tuodaan vaunuilla omaan vuoteeseensa heräämään, ilmestyvät siihen jonkun huolehtivan omaisen tai ystävän lähettäminä uudet punaiset ruusut... Ja kun minä huomenna päivällä menen samaan huoneeseen kierrokselleni, tuntuu se aluksi taas kuin vieraalta, esineet ovat persoonattomampia ja kalusto kylmempi. Ja minä en edes huomaa sitä nojatuolia, jossa olen istunut yhden kokonaisen yön ja seurannut, miten erään miehen elämänliekki alkoi hiljakseen sammua ja miten samaan aikaan eräs toinen liekki omassa itsessäni syttyi ja kasvoi.
Mutta mitä oli tuossa paketissa? — Hitaasti availin sen solmuja ja nautin avaamisestani, sillä nyt minulla ei ollut mihinkään kiirettä. Sain auki ensimmäisen paperin ja pian toisenkin. Sen sisältä nostin kirjapinoa vasten pystyyn pienen taulun ja siirryin katsomaan sitä kauempaa.
Se oli kaunis akvarelli! Etualalla oli solakka, syksyn kellastama nuori koivu ja koivun vierellä suurempi ja tuuheampi, auringon valaisema kuusi. Niiden takaa näkyi toisten puiden latvoja, ja latvojen ylitse sinersi kaunis, kalliorantainen lampi...
Silmäni sumenivat. Ja siinä sumussa näin lammen rannalla nuoren, vaaleatukkaisen miehen heittelevän kiviä tyyneen rantaveteen ja seuraavan aaltorenkaiden laajenemista yhä suuremmiksi, kunnes ne tavoittivat toisen rannan. Ja ylhäällä kallionlaella, lähellä sitä keltaista koivua, istui nuori nainen ja naurahti, niin että rantametsässä kuului kuin hopeanauhan kilahdus. Ja koko maailma näytti olevan täynnä vain aurinkoa, nuoruutta ja — rakkautta.
Tuntui kuin taulun valoisuus olisi tehnyt koko huoneen kirkkaammaksi. — Ei sittenkään, se oli vain tämänpäivän aurinko, joka tuli esille pyöreän pilven takaa ja paistoi vanhan lehmuksen kupeelta suoraan pöydälle ja taulun pintaan. Siirryin ikkunan luo ja mietin, että me ihmiset puhumme aivan liian paljon nuoruudesta ja vanhuudesta, kun meidän pitäisi puhua vain elämästä. Sillä silloin, kun tuo taulu maalattiin, olin minäkin vielä nuori, mutta minulla oli taakkanani paljon vanhan ihmisen ajatuksia. Ja nyt, kun olen todellakin jo vanhempi, olen päässyt siitä taakastani ja olisin valmis tuntemaan ja kirmaisemaan nuoren tavoin. Onko se minulta jo nyt siis myöhäistä?
Joku oli kai koputtanut ovelleni, mutta en sitä kuullut. Kynnyksellä selkäni takana kuulin kirkkaan, mutta vakavan äänen sanovan aivan kuin muistutuksena nykyhetkestä:
»Tohtori, täällä on kiireellinen tapaus: pääluun murtuma. Leikkaussalissa on kaikki jo valmista.»
»Jahah, minä tulen.»
Ovi sulkeutui, huoneessa oli hiljaista ja ilta-auringon valo siirtyi verkasti taulun pinnasta kirjapinolle. Vanhan lehmuksen varjo heilui verkasti ikkunanpenkillä ja ulkona pieni lintu sukelsi korkeaan ja värikkääseen kukkapensaaseen. Ja puistikon puoleisia portaita laskeutui juuri kolme ihmistä, isä, äiti ja pieni poika. He kulkivat hiekkakäytävälle lankeavien puiden varjojen poikki, äidillä näytti olevan kuin kiire pois täältä ja poika tarttui isäänsä kädestä kiinni. Lyhyin, epätasaisin pojan-askelin hän kulki isänsä vakavampien rinnalla, katsoi vuoroin sairaalaa ja vuoroin sivulla olevia kukkaistutuksia, selitellen ja kysellen koko ajan vilkkaana ja väliin silmäten nopeasti isäänsä silmiin kuin vastausta odotellen. Äiti kumartui hyväilemään jotakin käytävän vierellä kasvavaa kukkaa ja isä heilautti kättään hyvästiksi jollekulle terassilla istuvalle valkopukuiselle hoitajattarelle. Siinä he menivät nyt...
Minä seisoin aurinkoisen ikkunan vierellä ja tunsin liekin yhä palavan sielussani. Se oli se pieni sininen uhrisavu, jonka mukana katosi minun itsekkyyteni ja keinotekoinen kovuuteni. Ihmeellinen nykyhetki poltti siinä menneiden vuosien erehdykset.
Todellakin ihmeellinen nykyhetki!
Mutta nykyisyydestäkin huolimatta minä tunsin ikuisuuden pienen vavahduksen.