[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3Qf0_7q0qoBIANN4FBRTqGRVV2xAIiNdB23Mxz2-Ex0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3170,"Uhrisavu","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3170-rauanheimo-reino-uhrisavu","3170__Rauanheimo_Reino__Uhrisavu","Romaani","romaani",[],[],"fi",1937,null,24247,153928,true,[],[],[],"Lääkärinä toimiva mies on rakentanut elämänsä tarkan ja järkiperäisen kaavan varaan, jossa tunteilla on vain pieni sija. Hallittu maailmankuva alkaa kuitenkin murtua, kun hän joutuu kohtaamaan omat erehdyksensä ja pohtimaan suhdettaan vaimoonsa. Teos on psykologinen kuvaus itsetutkiskelusta ja inhimillisestä kasvusta.","Reino Rauanheimon 'Uhrisavu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3170.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","UHRISAVU\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nMinä olen näihin asti kuvitellut, että olen lääkärinä muka taitava ja\nihmisenä hyvä, mutta aivan viime päivinä olen huomannut erehtyneeni.\n\nEn tiedä, millaisia ohjeita ja taulukoita ovat muut ihmiset laatineet\nelämäänsä varten, mutta minulla on ollut jo kauan oma pieni ohjeeni\n— kaikki elämänviisaus koottuna kuin pieneen liivintaskukokoon — ja\nolenkin siihen ollut hyvin tyytyväinen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan\ntuo kaavani on ollut tämä: ajattelinpa ja teinpä mitä hyvänsä, käytän\naina toimissani kylmää järkeä kahdeksan kymmenesosaa ja tunnetta vain\nkaksi kymmenesosaa.\n\nJos joku väittää, ettei tuo ole oikein ja että siinä on liian paljon\ntätä ja taas aivan liian vähän tuota toista, niin hänelle minä voisin\nvastata tähän tapaan: »Nuo luvut olen saavuttanut omien kokemusteni\nperusteella ja ne sopivat kyllä hyvin juuri minulle. Jos joku muu\nei ole niihin tyytyväinen eikä pidä niitä oikeina, niin se johtuu\ntietenkin samasta syystä kuin vieras kenkäkin voi olla toisen ihmisen\njalassa joko liian suuri tai liian pieni.»\n\nJoskus aikaisemmin, nimittäin opiskeluvuosinani ja nuorena ja\nkokemattomana lääkärinä ollessani, sain varsin usein katua sitä, että\nannoin tunteille liian suuren vallan ja sen sijaan unohdin kokonaan\nniin sanotun kylmän järjen, joten tuosta kaikesta oli vain vahinkoa\nitselleni ja työlleni. Ja ketä onkaan sen helpompi pettää kuin\nherkkäuskoista nuorta lääkäriä, joka lankeilee kaikenkaltaisiin pieniin\nuskotteluihin ja tunteilemisiin! Juuri siitä syystä, että osaisin\nvastaisuudessa olla horjahtelematta puoleen tai toiseen, tein tuon\npienen kaavani elämääni varten.\n\nKaksi pientä heikkoutta olen siinä kuitenkin jo huomannut. Toinen on\nse, että kaikkiin omaa itseäni koskeviin seikkoihin minä helposti\nlisään tunnetta enemmän kuin olisi luvallista, joskus melkeinpä\npuoletkin. Ja toisia ihmisiä ajatellessani taas unohdan tunteen pois\nkokonaan ja käytän vain sataprosenttista kylmää järkeä. — Ja toinen\nkaavani heikkous on se, etten kaikistellen osaa sitä soveltaa omaan\nperhe-elämääni ja vaimooni. Sillä vaimoni on minulle joskus niin\nkäsittämätön, että kaavani joutuu hänen edessään kuin ymmälle ja minun\non jätettävä koko asian ratkaisu pitempiaikaisen harkinnan varaan...\n\nJuuri tänäänkin, minun lähtiessäni tavanmukaiselle vastaanotolleni,\ntapahtui juuri noin. Huomasin vaimoni itkevän ja varkain pyyhkivän\nkyyneleitään. Kun tiedustelin hänen mielipahansa syytä, ei hän\nsanonut mitään, vaan käänsi selkänsä ja meni pois. Tuo ei nyt silti\nole poikkeuksellista, sillä olenhan jo monesti ennenkin huomannut\nIrman silmien punertavan itkun jäljeltä, mutta tänään hänen omituinen\nkäyttäytymisensä on kiusannut minua koko päivän niin, etten saa siltä\nrauhaa.\n\nOlen aivan varma, ettei Irmalla ole mitään vakavampia itkun syitä,\nja ainoa oikea diagnoosi onkin se, että hän kaipaa vaihtelua ja ehkä\nhiukan huvitteluakin. Ja eikähän tuossa mitään pahaa olekaan, sillä\nnäin kesäkuumalla ei vaihtelu pahentaisi ketään muitakaan, ei edes\nminua. Eihän mikään ole sen kuolettavampaa ja väsyttävämpää kuin\npäivästä päivään tehdä sama kierros vastaanotolle, sairaalaan, sieltä\nkotiin huokaisemaan muutamaksi minuutiksi, jälleen vastaanotolle,\ntaas leikkaamaan ja vasta iltamyöhäisellä kotiin lepäämään. Joku\nvoisi tietysti kysyä heti: Kuka sitten käskee kiertämään? Miks’et ota\nuseampien kuukausien lomaa ja mene lepäämään? — Mutta tuo kysyjäpä ei\ntiedä, että minä pidän työstäni aivan liian paljon, niin että jokainen\nvatsahaava, umpilisäke tai syöpä saa minut väsyneenäkin hetkiseksi\nvirkistymään. Olen kerta kaikkiaan työhullu ja tottunut viettämään\nniin suuren osan elämästäni leikkaussalin lampun valossa, etten osaisi\nenää sopeutua toisenlaiseen olotilaan. Myönnän kyllä, että juuri tuo\nsairaalan vartioiminen väsyttää kaikkein pahimmin, ja kun työtä sattuu\nolemaan tavallista enemmän, huomaa joskus jo pieniä vikoja omissa\nhermoissaankin.\n\nEhkäpä juuri siksi, kun tehtäväni on pitää muita ihmisiä kiinni\nelämässä, en itse ehdi laisinkaan tarkastella ympärilläni kuohuvaa\nelämää ja maailmaa. Ja jos olen työhullu, niin se johtuu vain siitä,\nettä olen syntyisin niin sanotuista vaatimattomista oloista, lähtöisin\nniistä piireistä, joissa puute kulkee kantapäillä kautta koko elämän\nja joissa on jo miespolvesta toiseen totuttu ajattelemaan vain\ntyötä ja taas työtä ainoana pelastuksena. Tuo ajatus on minussakin\neräänlaista atavismia, se on juurtunut minuun jo ennen syntymääni ja\nsitten vain kasvanut poikavuosinani kulkiessani marjapoluilla pienen\nsalomökin lähistöillä. Matkani noista poikavuosista tänne saakka ei\nole ollut helppoa, ja jos olenkin ehtinyt saada itselleni varsin\nhyväksi tunnustetun kirurgin maineen, on se kaikki vain seurauksena\nankarasta työstä. Minulta on vaadittu paljon kieltäymyksiä, ja ne ovat\ntehneet minut sulkeutuneeksi ja ehkäpä kyynilliseksikin. Tuo voi olla\ntottakin. — Mutta jotkut ovat kai valitelleet sellaistakin, että minä\nolen lääkärinä ja kirurgina jo liian kovettunut ja että näen edessäni\nvain tauteja ja parannan ne, mutta en näe enää ollenkaan ihmisiä. Tuo\nkaikki on taas valhetta! Juuri ihmisen minä näen monesti paremmin\nkuin he luulevatkaan. Mutta onko minun syyni, jos samalla näen hänen\nheikkoutensakin? Onko minun syyni, jos ihmisen alaston sielu vaikuttaa\nusein paljon raihnaisemmalta kuin hänen alaston ruumiinsa? Kuitenkaan\nen silti ole vielä koskaan huomannut oireita siitä, että olisin\nkyynillisyydestäni huolimatta tulemassa ihmisvihaajaksi. Ei, minä\ntunnen ainoastaan väsymystä ja alakuloisuutta, jota ei kukaan ihminen\npysty poistamaan.\n\nJuuri parhaillaankin, kun näitä ajatellen seisoin ikkunan edessä ja\nkatselin ulos pihalle, tunsin samaa yksinäisyyttä ja turtuneisuutta.\nOli niin rauhoittavaa katsella kukkaistutusten ja rehevien puiden\nvärivaikutelmaa. Erikoisen hauskalta näytti vanha lehmus vaaleata\nseinäpintaa vasten. Suuri ja viheriäinen, suorakaiteen muotoinen\nnurmikko oli halkaistu kapealla käytävällä. Kahden kukkaryhmän vierellä\noli penkit ja niillä istui pari potilasta ja kauttaaltaan valkoinen\nhoitajatar, joka oli kai päättänyt viettää keskipäivänsä vapaan tunnin\nmahdollisimman vilpoisella tavalla. Toinen potilas oli asettanut\nvierelleen kainalosauvansa — aivan niin, hän oli juuri se, jolta oli\nsääriluu poikki — ja tuolta toiselta taas leikkasin vatsahaavan enkä\nuskonut, että hän siitä koskaan toipuu. Mutta kuitenkin pääsee tuo mies\njo huomenna kotiinsa terveenä.\n\nKoko piha oli harvinaisen kodikas, sillä olen aina vaatinut, että se\non näin kesäisin pidettävä kauniina ja värikkäänä. Käytävän hiekalle\nlankeava vanhan lehmuksen varjokin oli kuin moitteeton maalaus...\nTunsin halua mennä tuonne pihaan, istuutua sinne johonkin katveeseen,\nolla hetkisen ajattelematta työtäni ja ympäristöäni.\n\n— Mutta ei — ei sittenkään! Minä tiesin, että tuo halu oli vain\nväsymisen merkki. Minä en antanut sille valtaa, vaan tyydyin vain\nvarkain seisomaan ikkunan vieressä ja katselemaan verhon takaa\nlevätäkseni siten hetkisen.\n\nMinua häirittiin taas! Hajamielisenä vastasin koputukseen ja ovelle\nilmestyi hoitajatar. Minä ajattelin vain hänen pienen hilkkansa alta\npursuavaa mustaa tukkaa samaan aikaan kuin hän vakavana ja asiallisesti\nilmoitti:\n\n»Tohtori, täällä on uusi potilas. — Auto-onnettomuudessa loukkaantunut\nmies. — Hän on tajuton. Suuri haava päässä, vasemmassa jalassa ja\nvatsassa. — Vuotaa runsaasti. — Leikkaussalissa on kaikki jo valmista.»\n\nHän oli se uusi hoitajattaremme, joka oli tullut taloon vasta muutamia\npäiviä sitten. Ja tänä lyhyenä aikana olin saanut hänestä omituisen\nvaikutelman: että hän on nainen, joka pystyisi tekemään miehestään\ntodellisen miehen eikä vain aviopuolison...\n\n»Jahah, minä tulen», vastasin hänelle.\n\nOtin hajamielisenä pöydältä stetoskoopin ja heilutin sen punaisia\nkumiletkuja kävellessäni lattialla edestakaisin ja miettiessäni. —\nKuinkahan toisenlaista mahtaisi avioliitto ollakaan, jos perheenäitinä\nolisi tuollainen miellyttävä ja asiallinen nainen? Hänellä olisi\nvarmaankin kotonaankin samanlainen kevyt mutta varma kosketus\nkuin työssäänkin. En muuten ollenkaan ihmettele, että lääkärit ja\nhoitajattaret menevät niin usein naimisiin keskenään... Syy ei suinkaan\nole siinä, että he pelkkien olosuhteiden pakosta joutuvat niin paljon\nkosketuksiin keskenään ja pääsevät siten tutustumaan toisiinsa. Ei,\nvaan he joutuvat elämään siinä samassa asiallisessa maailmassa,\njossa on pakko ymmärtää työtä ja elämää, jossa on pakko kokea nuo\nkumpaisetkin ja jossa aivan kuin itsestään joutuu etsimään juuri\nsamanlaisia ihmisiä — siis juuri toisiaan.\n\nPanin stetoskoopin takaisin paikoilleen, napitin takkini ja läksin.\nKaikki se värikkyys, jonka äsken näin ikkunastani, vaihtui nyt\njonkinlaiseksi suoraviivaisuudeksi ja puhtaudeksi. Vaaleiden\nkesämattojen reunat näyttivät käytävän toisessa päässä yhtyvän samaksi,\nja lakatusta lattian pinnasta kuvastuivat hoitajattarien valkoiset\nhelmat kuin himmeästä peilistä. Vaikka käytävässä liikuttiin, oli\nkulkeminen kiireetöntä ja luonnollista, niin ettei sitä rikkonut\nyksikään liian äänekäs sana, ei yksikään hätäinen ja hypähtävä\njuoksuaskel eikä yksikään liika ihminen läsnäolollaan.\n\nTänä pienenä hetkenä tuntui minussakin jotakin muuttuvan. Vaikka juuri\nhetkinen sitten olin nurkunut väsymystäni, oli se nyt taas poissa.\nJa jo vanhastaan minä tiesin olevani työnhaluinen leikkaussaliin\nmennessäni. Nytkin taas tämä kaikki muodosti sellaisen onnellisen\ntilan, jota parempaa arki-ihminen ei osaa vaaliakaan: aurinkoinen ja\nkuulas ulkoilma aivan kuin hyvän ihmisen omatunto, täällä sisällä\nkaunista, puhdasta ja suurpiirteistä. Ja kuvittelinkohan väärin\najatellessani, että kaikkien hoitajattarien ilmekin kuvasti vain\nmietteliäisyyttä, rauhallisuutta ja tyytyväisyyttä omaan työhön?\n\nLeikkaussalissa oli potilas jo pöydällä ja minua odotettiin. Vaikka\ntämä olikin jokapäiväinen työhuoneeni, ehdin kuitenkin huomioida sen\nmonia pieniä yksityiskohtia: lattia kiilsi kosteudesta kirkkaana ja\nmaalattujen ikkunalasien läpi tuli valo tasaisena ja varjottomana.\nAvustajalääkäri ja hoitajattaret valmistautuivat työhön, ja puoleksi\ntajuton potilas valitteli hiljakseen silmät kiinni. Kohottelin\nplakaatteja ja katsoin haavoja. Otsalla olevan tupferin lävitse tihkui\nverta ja valui alas poskea pitkin. Myöskin vatsalla oli plakaatti ja\njalassa syvä haava...\n\nOhhoh, kun olikin käynyt pahasti! Tuosta tulisi paljon työtä!\n\nHuomasin, että miehen rinnassa oli suuri mustelma ja naarmuja aivan\nkuin siihen olisi lyöty. Painoin rintakehää ja tunsin ratinaa luiden\nhankauksesta. Pari kylkiluuta oli selvästi poikki. Ja kaiken lisäksi\nolivat oireet keuhkon vioittumisesta: ihonalainen ilmapöhö ja veristä\nvaahtoa suusta. Onneksi sentään olivat käsien ja jalkojen luut ehjät.\n\nPysähdyin hetkeksi katsomaan potilaan kasvoja, sillä hänen piirteensä\nolivat jollakin tavoin niin erikoiset ja persoonalliset. Hän oli noin\nneljänkymmenen ja kasvot olivat vakavan tarmokkaat, vaikkakin nyt\nliian kalpeat runsaasta verenvuodosta. Kuinkahan paljon sitä olikaan\njo vuotanut hänestä hukkaan? Tuo leuka, miehen ollessa tajuissaan ja\nvoimissaan, saattoi olla hyvinkin luja ja päättäväinen, vaikka se nyt\nriippuikin verisenä alhaalla suun ollessa hiukan avoinna. Tummahko\ntukka oli sekaisin. Leuassa oli vuorokauden vahvuinen parransänki\ntodistamassa, että miekkosella oli ollut paljon työtä ja kova kiire.\nTai sitten hän oli ollut hummailemassa, oli lähtenyt kotiinsa katumaan\nja oli väsyneenä hervahtanut autossa sen verran, että oli päässytkin\nnyt tuohon...\n\nHaistoin hänen hengitystään:\n\n»Ei taida olla juovuksissa?» kysyin tavan mukaan.\n\n»En huomannut minäkään», vastasi hoitajatar sivellessään potilaan\nhaavojen ympärille jodia.\n\n»Kuka hän on ja mistä hänet tuotiin?»\n\n»Poliisit toivat. Olivat löytäneet auton kumosta tien ohesta ja miehen\nautosta pinteestä ja verisenä. Oli ollut tajuttomana ja oli vielä tänne\ntuotaessakin, mutta nyt hän on hiukan selvinnyt. Papereista päättäen\nhän on joku Juhani Perttinen, luultavasti Vaajakankaan paperitehtaitten\ninsinööri.»\n\nMenin toiseen huoneeseen ja tavan mukaan riisuin pois kaiken paitaa\nmyöten ja puin ylleni ohuemman puvun, sillä työ tulisi kestämään kauan\nja tämä leikkaussalin lämpö väsyttäisi. Käsiäni pestessäni minulla oli\nhyvää aikaa ajatella, ja siinä ajan hiljaa kuluessa muistelin jälleen,\nmiten Irma itki tänä aamuna lähtiessäni. Vaimoni, niin... Hänessä oli\njotakin sulkeutunutta, ja vaikka hän joskus oli avutonkin, ei hän\nsilloinkaan puhunut mitään. Sen vuoksi kai kotikin vaikutti viileältä\nja vieraalta, vaikka minä toivoinkin sitä aivan toisenlaiseksi, sillä\nkotonahan tahdoin levätä ja saada sieltä sen rauhan ja toisaalta taas\nsen vaihtelun, jota pakostakin kaipaa tällaisen raskaan työn jälkeen.\n— No niin, Irmahan oli kasvanut toisenlaisessa maailmassa kuin minä,\nja ei kai minun silti tarvinnut seurailla hänen kaikkia oikkujaan. Hän\nsaisi tehdä mielensä mukaan, mutta jos hänen itkunsa alkaisivat minua\nkiusata, min silloin minä menisin suoraan hänen luokseen ja kysyisin,\nmikä häntä vaivasi. Sillähän siitä pääsisi... Ja aivan oikein, juuri\ntänä iltana minun olikin puhuttava vaimoni kanssa!\n\nKatselin, miten kaikki toisetkin valmistautuivat työhön. Tuolla oli\nkäsiään pesemässä myöskin kandidaatti Hevas, joka osasi sentään olla\ntäällä vakava ja totinen, vaikka olikin sairaalan ulkopuolella vehkeitä\ntäynnä. Hänen erikoisalanaan oli kertoilla ominaan kaikki kolmen tai\nneljän lääkäripolven vitsit, ja jokaisen uuden tarinansa hän aloitti\nkysyen: »Onko kukaan kertonut, että...» Katselin omista käsistäni hänen\nkäsiään, joita hän hankasi ja liotti jostakin syystä hiukan haluttoman\nnäköisenä. Aivan erikoista huomiota hän näytti pitävän kynsistään\neikä malttanut olla kesken kaiken nousematta ja korjaamatta jotakin\nnäkymätöntä rosoa pikkusormensa kynnessä. Sen leikkaaminen kävi hyvin\nhuolellisesti, vähintään yhtä perusteellisesti ja yhtä tärkein ilmein\nkuin vatsakalvon avaaminen. — Ylihoitajattaren musta tukka kehysti\nniin hauskasti valkoista hilkkaa, ja pehmoiset, juuri ja juuri hiukan\nlihavahkot kädet kuvastelivat herttaista ja hyväntahtoista naista. —\nJa suurena vastakohtana nuoren hoitajattaren koko naisellisuudelle oli\nkylmä ja kirkas instrumenttipöytä, jonka hän juuri työnsi potilaan\nviereen. Hän näytti nyt hiukan surulliselta ja...\n\nMutta miksi minä ajattelin niin paljon tuota uutta hoitajatartamme?\nMinullahan ei ollut mitään syytä nähdä häntä enempää kuin muitakaan\ntäällä — ja sitä paitsi voisivat toiset hyvinkin pian huomata turhan\ntuijotukseni...\n\nNousin, sain sterilisoidun pyyheliinani ja lakkini, työnsin käteni\nviitan hihoihin jonkun sitoessa sen niskasta kiinni, otin kumikäsineeni\n— ja niin olin vähitellen valmis auttamaan tuon miesparan repaleista\nja avutonta ruumista. Instrumentit jo kilahtelivat lasilla, hoitajatar\nparhaillaan kohotti potilaan silmäluonta todetakseen hänen nukkuvan\nja antoi katseellaan merkin, että kaikki oli valmista leikkauksen\naloittamiseksi.\n\nVatsassa oleva haava ei ollut paha ja vatsakalvo oli säilynyt ehjänä.\nPoistin tupferin ja kaivoin haavasta pienen lasinsirun ja hiukan\nkangasta. Pihdit toimivat nopeasti ja vuotava suonenpää toisensa\njälkeen sidottiin katgutilla. Leikkuuveitsen jälkeen minun rakkain\nesineeni maailmassa on neulankuljettaja, ja väsyneenäkin minä virkistyn\nviimeistään silloin, kun saan sen käteeni. Niinpä nytkin tunsin työn\ntaas luistavan, ja yhtä nopeasti luisti neulakin kuljettajassa miehen\nkudosten lävitse, silkki kutoi hänen haavansa kiinni ja minä vertailin\nitseäni eräänlaiseen koruompelijaan, jonka välineinä ovat silkki ja\nihmiskudokset.\n\nMuistanpa erään opettajani, joka myöskin oli intohimoinen kirurgi.\nKerran hän joutui pitämään puhetta, mutta kun hän ei pitänyt siitä\nyhtä paljon kuin työstänsä, ei puheesta tullut valmista, vaan hän\noli neuvoton ja tapaili sanojaan. Viimein sai joku hänelle takaapäin\npistetyksi käteen neulankuljettajan aivan huomaamatta. Kun hän nyt taas\ntunsi tutun esineen kädessään ja sai puristella sitä lakkaamatta, alkoi\npuhekin luistaa kuin itsestään!\n\nJoku voisi kai väittää, että meidän lääkärien työ on raakaa. Mutta sitä\nse ei ole, vaan minäkin nautin aina siitä, kun pistos pistokselta saan\nhaavan lyhyemmäksi ja vähitellen umpeen. Kun nytkin viimeinen tikki\noli kiinni ja avustajalääkäri jatkoi sen käsittelyä spriitukkoineen ja\nxeroformeineen, tunsin taas saaneeni jotakin aikaan. Tuon vatsan nyt\ntäytyi jo kestää, ja olin juuri käsittelemässä otsassa olevaa haavaa,\nkun vierelleni tuli joku hoitajatar:\n\n»Tohtori, tänne soitti eräs nainen ja sanoi nimekseen rouva Perttinen.\nHän tahtoo tietää kaiken miehestään. — Mitä sanon hänelle?»\n\n»Jahah, tämän miehen nimi on siis Perttinen? — Noh, sanokaa, että\nhänen miestään tutkitaan juuri. Vain lihashaavoja ja pari katkennutta\nkylkiluuta... Ei mitään erikoisen vakavaa... Käskekää hänen soittaa\nparin tunnin kuluttua uudestaan.»\n\nHän meni ja minä tartuin jälleen neulankuljettajaan. Tuntui siltä kuin\njokin olisi minua kiirehtinyt joutumaan, ettei rouva vain ehtisi nähdä,\nmiten ruman kolhaistua mieskulta oli saanut kalloonsa.\n\n»Käskekää hänen soittaa parin tunnin kuluttua uudestaan», toistelin\najatuksissani äskeisiä sanojani. Tuo nyt oli taas turhaan sanottu,\nsillä jos rouvia pyytää soittamaan uudestaan parin tunnin kuluttua,\nniin he soittavat ensimmäisen kerran jo viidentoista minuutin kuluttua\nja sen jälkeen joka viides minuutti ja joka kerran kysyvät, joko\npotilas on kotimatkalla vai joko hän on ehtinyt kuolla...\n\nPahimmat haavat oli harsittu jo kiinni ja autoseikkailijan otsakin oli\nniin ummessa, että aivot pysyisivät varmasti sisällä. Mutta paha arpi\nhänelle kuitenkin jäisi otsaan muistoksi väärällä hetkellä kohdanneesta\nhajamielisyydestä autoa ajaessa. Leikkaussalissa ei kuulunut muita\nääniä kuin potilaan kiihtynyt hengitys narkoosissa ja instrumenttien\nkilahtelu.\n\n»Valtimo?» kysyin narkoosia antavalta hoitajattarelta.\n\n»Vähän pieni», vastasi hän yhtä lyhyesti.\n\nKatsoin häneen ja arvasin hänen ilman muuta vähentävän narkoosia.\nPoistin plakaatin reiden päältä ommellakseni haavan parilla tikillä\nkiinni ja olin jo tyytyväinen, että tämä työ saataisiin pian loppumaan.\n\n»Mutta johan nyt on saakeli!» noitaisin ääneen.\n\nReiden näennäisesti pieni haava olikin luuta myöten ja lihakset\nja jänteet olivat poikki. Tämä olikin jo hiukan vakavampaa, ja\nkandidaattikin silmäsi minuun epävarmana. Nautin kylmästä äänestäni\nvirkkaessani kuin vihaisesti: »Peans!»\n\nMutta kun sain pihdeillä kiinni pahimmin vuotavien suonten päistä,\nosasin jo jälleen ajatella muutakin, ja aivoissani kiepahti kuva\nrouva Perttisestä, ehkäpä nuoresta ja miellyttävästä rouvasta, joka\nVaajakankaalla, sadan kilometrin päässä, parhaillaan vilkuili kelloon,\npyyhkäisi välillä kyynelen, käveli edestakaisin hermostuneena, oli\npeloissaan enemmän kuin oli syytäkään, tunsi itsensä oudon avuttomaksi,\norvoksi ja turvattomaksi ja tahtoi juuri tällä hetkellä seurakseen\npienen poikansa. Hän varmaankin silmäsi ulos pihanurmikolle, missä\npahaa aavistamaton poikanen leikki lapioineen ja hiekkasankoineen.\nÄidin mielessä tulvahti sääli, kun tuo pieni ja ymmärtämätön ei\naavistanut, että hän kenties tänä hetkenä saattoi jäädä orvoksi.\nJa nuori rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan syöksyi ulos\nhiekkakasalle, pusersi pojan syliinsä ja hoki hänelle jotakin\nonnettomana...\n\nMinä olin varma, että juuri tuollaista oli potilaan kotona tällä\nhetkellä. Ja minä tiesin etukäteen senkin, että rouva soittaisi minulle\nhyvin pian suoraan. Ja kun sitten selittäisin hänelle, ettei ole\nmitään erikoista vaaraa, vaan potilas pääsee sairaalasta pois ehkäpä\njo kymmenen päivän kuluttua, niin puhelin suljettaisiin nopeasti ja\nminun korviini jäisivät soimaan nuoren naisen viimeiset, onnelliset\nsanat ja iloinen nyyhkytys. Olen jo tuhat kertaa kuullut tuon maailman\nonnellisimman nyyhkytyksen kerrottuani lohduttavia uutisia. — Niin,\nmutta joskus olen kuitenkin kaiken toivon mentyä kuullut myöskin\ntuskallisen ja hämmästyneen huokauksen ja valituksen, kun perheenäiti\non saanut jättää kaiken uskonsa yhdellä hetkellä.\n\nVakuutan, etten usko hituistakaan ajatuksensiirtoon, mutta kuitenkin\nmyönnän sen, että potilaiden omaiset voivat joskus vaikeissa\ntapauksissa tehdä lääkärin hiukan hajamieliseksi. Ehkäpä rouva\nPerttinenkin juuri tällä hetkellä rukoili hyvää Jumalaa, että hän\nantaisi minulle sen taidon ja voiman, jolla voisin parantaa tuon miehen\nterveeksi jälleen. Joka tapauksessa minä nyt ajattelin kahtaalle,\najattelin rouva Perttistä itseään samaan aikaan kuin puristin pihdeillä\nhänen miehensä katkenneiden suonten päitä yhteen.\n\n»Rouva Perttinen — rouva Perttinen?» kyselin ajatuksissani itseltäni.\n»Mutta minähän tunnen hänet — Kaija Perttisen!»\n\nTunsin vavahtavani katsoessani potilasta kasvoihin. Jostakin hyvin\nsyvältä menneisyydestä sukelsi tuo nimi pinnalle, ja minä tiesin ja\ntunsin, että sellainen nimi ja ihminen olivat todellakin olemassa ja\nolivat joskus kauan sitten merkinneet minulle hyvin paljon.\n\n»Kaija Perttinen», hakkasivat ajatukseni konemaisesti samalla kuin\nkoetin hoidella katkenneita jänteitä jonkinlaiseen järjestykseen.\n»Tyttönä ollessaan hän oli minulle vielä Kaija Puotila — sellainen\nsolakka ja vaalea nainen, jonka opin piirustuskoululaisena näkemään\naina salkku ja maalilaatikko kainalossa... Juuri hän piirsi senkin\nmaton, joka parhaillaan on kotonani salin lattialla. Kerran hän\nmaalasi pienen, syksyisen akvarellin, ja sitä akvarellia minä toivoin\nylioppilasasuntoni seinälle, mutta en koskaan sitä saanut, sillä hän\nmatkusti pois. Hänestä tuli tekstiilitaiteilija — ja sitten hän katosi\nenkä nähnyt häntä sen jälkeen enää koskaan...»\n\nTunsin itseni melkein liikuttuneeksi näiden muistojen keskellä, ja\npelkään, että käteni hiukan vapisivat. Koetin sitä puolustella ääneen,\nhuokaisten kuin väsymyksestä:\n\n»Täällä aivan tukehtuu kuumuuteen!»\n\nUusi hoitajattatemme tuli ja pyyhki kasvoni kuiviksi, mutta minä en\nmuistanut edes katsoa häntä kiitollisena.\n\nVai niin! Vai tämä mies oli se Juhani Perttinen, jota en ollut\nvielä koskaan nähnyt, mutta joka tuntemattomanakin oli vaikuttanut\nniin paljon elämäni kulkuun! Jo silloin, kun olin nuori ja lukujani\nlopetteleva ylioppilas, oli tämä käännellyt ja hoidellut minun\najatuksiani hyvin paljon. Juuri tämän miehen vaikutuksesta minä tulin\nsilloin katkeraksi. Ja kun sitten nuorena lääkärinä tahallani kovetin\nja karaisin luonnettani kylmäksi ja tunteettomaksi, muistin aina tämän\nmiehen. Ja kun minusta tuli tällainen sulkeutunut, laskelmoiva ja ehkä\nitsekäskin, oli siihen syynä sarja tapauksia, jotka eivät voineet\ntehdäkään minusta mitään muuta. Ja juuri siinä sarjassa olivat yhtenä\nsuurena osana juuri Kaija Puotila ja hänen nykyinen miehensä — tämä\nsama Perttinen, josta parhaillaan koetin paikkailemalla tehdä vielä\nelävän ihmisen...\n\nOlin kohtalolle kiitollinen, että se oli järjestänyt minulle tämän\nylimääräisen ilon! Juuri tätä minä olin odottanut jo viisitoista\nvuotta, ja kun tätä ei alkanut kuulua, olin jo melkein unohtamaisillani\nkaiken. Mutta tulipas sittenkin! — Tunsin herttaista tyydytystä siksi,\nettä mies oli joutunut juuri minun eteeni tuossa kunnossa, että hän oli\nsidottavana juuri minun pöydälläni eikä kenenkään muun. Ja tietysti\nminä paikkasinkin hänet mielihyvin, kiskoin katguttia hänen suontensa\npäihin, niin että naukui. Ja toivoin vain yhtä: että hän parannuttuaan\nymmärtäisi sen verran ajatella, että jos hän ei juuri tällä hetkellä\nolisi joutunut minun ommeltavakseni, niin seuraavana hetkenä hän olisi\nvarmasti vuotanut kuiviin eikä olisi tarvinnut ompelua enää laisinkaan.\n\nMinua hiukan harmitti, että hän oli paljon miehekkäämmän ja\ntarmokkaamman näköinen kuin olin kuvitellut. Mutta tuon harmin\nminä upotin pieneen ilkuntaan. Tuossa oli auton särkynyt tuulilasi\nkatkaissut jänteen ja hän saisi ontua sitä. Ja jos minä tuossa\nalentuisin piirtämään veitsellä millimetrinkään sivuun, niin hän ei\nkävelisi tällä jalalla koskaan! Ja onpa joskus auto-onnettomuudessa\nkäynyt pahemminkin kuin tälle herralle: selkäranka on vioittunut ja\nkoko alaruumis on halvautunut liikuntakyvyttömäksi. Jos niin olisi\ntapahtunut tälle miehelle, niin se olisi ollut sattuman tuoma raskas\nkosto siitä, että hän kerran rääkkäsi minun omaa rakkauttani. Ja tuo\nkosto olisi se, että mies ei voisi liikkua, ei nauttia elämästä, ei\ntehdä työtään eikä edes mennä aviovuoteeseen. Hän tuntisi elämänsä\nolevan vain rasitusta muille ja helvettiä itselleen. Ollen impotenssi\ncoeundi hän tekisi Kaijan elämän tuskalliseksi, ja he molemmat\njoutuisivat kiusaamaan toisiaan ja lopulta nääntymään kumpainenkin.\n\nNoin ei ollut järjestänyt sattuma. Mutta jos juuri minä tahtoisin\nolla säälivämpi enkä piinaisi häntä niin kauan kuin sattuma, niin\nminä voisin taata, että tuo mies saisi jo muutaman päivän kuluttua\nkeuhkokuumeen. Katkenneiden kylkiluiden vioittama keuhkohan tekisi pian\ntehtävänsä ja viimeistään viikon kuluttua olisi Perttisen perheessä\nsurua... Ja Kaija, entinen kaunis ja reipas Kaija, kulkisi pian\nsurupuvussa itkusta turvottuneine silmineen...\n\nNaurahdin itsekin lapsellisille ajatuksilleni, sillä minähän olen\nsentään lääkäri enkä sadisti. Mutta tavattuani nyt tällä tavoin\nPerttisen tajuttomana ja heikkona — enkä enää varmana ja voittajana —\njouduin hetkeksi lapsellisen ilon valtaan. Ihmisenä, moitittuna kylmän\njärjen ihmisenä tunsin tyydytystä siitä, että jouduin auttamaan vanhaa\nvihamiestäni, mutta lääkärinä minä tunsin samanlaista tyydytystä siitä,\nettä työni alkoi olla lopussa ja että sain sen onnistumaan hyvin.\nNarkoosia antava hoitajatar piti sormiaan naamarin nupilla odottaen\nmerkkiä, milloin hän voisi lopettaa narkoosin ja panna naamarin sivuun,\nja assistentti oli tavallista nopeampi ojentaessaan jokaista uutta\ninstrumenttia. Ja minä — minä itse — katselin väsyneenä mutta pää\nkylmänä, kuinka potilaan viimeiseen haavaan siroteltiin xeroformia\nja kaiken ylle alettiin vetää heftaliuskoja. Tuota katsellessani ja\nodottaessani ajattelin itsekseni:\n\n»Hyvä on, insinööri Perttinen! Nyt olen maksanut sinulle kaiken vanhan\nja olen iloinen, etten ole sinulle enää velkaa! Minä olen saanut sinun\nkoneistosi jälleen käyntiin aivan samalla tavalla kuin sinäkin nautit\nnähdessäsi lakkoilevan koneen käyvän jälleen siivosti ja nöyränä siellä\ntehtaassasi. Sinä pääset täältä pian pois työsi ja perheesi luo, mutta\nsinun ei tarvitse olla minulle edes kiitollisuudenvelassa, sillä en\ntehnyt tätä hyväntekeväisyydestä, vaan lääkärinä. Korkeintaan voit\nmainita rouvallesi, että minä olen hänen nuoruudentuttavansa...\n\nÄlä luule, että minä tulen sentimentaaliseksi — ei. Me lääkärit emme\nyleensä ole sentimentaalisia koskaan, ja juuri minä olen kasvattanut\nitsestäni aivan yhtä kovan ja terävän kuin tämän ruiskun kärki. —\nMinusta oli hauska tutustua sinuun, ja nyt minä tuttavuutemme merkiksi\ntyönnän tämän kärjen kyynärtaipeeseesi ja puserran laskimoosi hiukan\nlääkettä, ettei kallista vertasi vuotaisi enempää hukkaan. — Kas noin!\n— Mutta muistakin olla hyvä Kaijalle...»\n\nTuli työn viimeinen vaihe, ja hän sai katkenneiden kylkiluidensa\nylitse monet siteensä ja tukensa. Kun hän alkoi jo näyttää heräämisen\nmerkkejä, huokaisivat kaikki syvään ja vapautuneesti, sillä päästäisiin\njälleen vapaaksi. Lopuksi minun mieleni teki vielä koskettaa Perttistä\nja asetin käteni hänen otsalleen aivan kuin koettaakseni sidettä.\nHänet nostettiin leikkauspöydältä vaunuille, ja kun niiden kumiset\npyörät vierivät pois, käännyin minäkin lähteäkseni ja tunsin, miten\njoku avasi tahraisen viittani nauhat ja veti sen yltäni. Hän oli uusi\nhoitajattaremme.\n\nYhtäkkiä leikkaussalissa laukesi aivan toinen tunnelma, ja minä\ntiesin, mistä kaikki johtui. Odotimme jokainen pääsevämme lepäämään.\nNäin jo kandidaatti Hevaksen kasvoilla sellaisia pieniä väreitä\nkuin ensimmäisen vitsin edellä. Nyt häntä oli varmasti pyydetty\npäivällisille johonkin sellaiseen perheeseen, jossa on pari tai\nkolmekin naimaikäistä konttoristi-tytärtä. Uuden hoitajattaremme vapaa\niltapäivä oli oikeastaan alkanut jo puoli tuntia sitten, ja hän menisi\nluultavasti moottori- tai purjehdusmatkalle saareen. Ylihoitajatar\nmenisi omaan huoneeseensa, ottaisi pois hilkkansa, heittäytyisi\nleposohvalle kädessään jokin uusi romaani ja nauttisi viereisellä\npöydällä tuoksuvasta kahvitarjottimesta.\n\nJa minä — niin. Minä tunsin olevani myöskin ihminen enkä ainoastaan\nlääkäri. Unohdinkin sen hyvin usein, mutta tunsin sen taas lämmittävän\nuutuudellaan. Nyt minun täytyi lähteä kotiin pöytäni ääreen, sillä\nminulla oli hiukan kirjoitettavaa. — Ja ovella mennessäni muistin vielä\nerään asian ja käännyin sanomaan:\n\n»Jos se rouva Perttinen tahtoo puhutella minua, niin sanokaa, etten ole\ntavattavissa. Selittäkää potilaasta niinkuin asia on.»\n\nMutta kun, tulin kotiini, en jaksanutkaan tehdä enää töitäni, vaan\nkulutin koko illan mietiskellen ja muistellen. Edessäni pöydällä oli\niso pino papereita, ne olivat eräitä harvinaisia kasvannaisia koskevat\npienet kokemukseni ja havaintoni, jotka aioin joskus julkaista pienenä\nkirjana. Mutta nuo paperit eivät miellyttäneet minua nyt, sillä\najattelin jotakin aivan muuta.\n\nEn tiedä, mistä johtui, mutta juuri tänä iltana minä olisin niin\nmielelläni siirtynyt ajassa taaksepäin omaan nuoruuteeni saakka.\nOlisin uudestaan katsellut niitä aikoja, kun viisitoista vuotta\nsitten lopettelin lukujani ja avoimin silmin näin unia värikkäästä\ntulevaisuudesta ja paljosta muusta hyvästä. Silloin näytti kaikki kyllä\nvärikkäältä edessä, vaikka nyt onkin hiukan toisenlaista.\n\nMutta olinhan minä silloin nuori ja tunsin Kaijan niin äärettömän\nhyvin...\n\n\n\n\n2.\n\n\nJoskus tuntuu siltä kuin nuoruuden merkitystä eräänlaisena elämän\nkulta-aikana hiukan liioiteltaisiin.\n\nAinakin minun kohdaltani on totuus se, etten osaa ajatella enkä\neläytyä omaan nuoruudenaikaani yksinomaan ihastuneena ja kaivaten,\nsillä minun nuoruuteeni ei paistanut liian paljon aurinkoa. Minäkin\nkuulun niihin, jotka ovat syntyneet ja varttuneet jossakin kaukana\nsydänmaan ahonvierellä seisovassa yksi-ikkunaisessa torpassa tai\nikävänharmaassa pikku talossa ja joiden mieleen jo lapsena on jäänyt\nkipeitä arpia elämän niukkuudesta. Kun tällainen nuori ihminen —\nolkoonpa hän sitten vaikka lahjakaskin — lähtee kotoaan hapuilemaan\nitselleen uusia teitä, on hänellä edessään moninkertaisia vaikeuksia\npyrkiessään niin sanotuksi ensimmäisen polven sivistyneeksi. Niitähän\noli minullakin niin paljon, etten voi kaikkia luetellakaan, mutta heti\nensimmäisenä ylioppilasvuotena olivat kiusana taloudelliset huolet,\nsen jälkeen tunsin käyttäytymisessäni tottuneeni siihen reiluun\nmaalaistyyliin, joka uuden ympäristöni sipsuttavien ja hihittävien\nihmisten mielestä oli selvää moukkamaisuutta, toisena vuonna minun\noli etiketistäkin tunnettava jotakin muutakin kuin itse nimi ja sain\nsiis tutustua siihen kopioimalla tovereitteni käyttäytymistä. Tiesin\nkyllä, että kovasti hankaamalla saa kivenkin kiiltämään, ja sainkin\nehkä itseeni välttämättömimmän silauksen, mutta näiden myöhempienkin\nopiskeluvuosieni keskeisimpänä ajatuksena oli huoli velkojen\npaisumisesta ja kotikutoisen puvun liian nopeasta kulumisesta.\n\nTuon kaikenhan kuitenkin toivorikkaana kestää, riippuen hiukan siitä,\nmillä hetkellä ja millaisena tavoittaa ensirakkautensa. Tavallisesti\nainakin silloin alkaa irtaantua omista juuristaan, huomaa lähtevänsä\nkasvamaan johonkin outoon suuntaan ja ottaa itselleen sellaisia\nvapauksia, joita ei ole varhemmin huomannutkaan. Ainakin minulla\nitselläni oli ensimmäinen irtaantumisen merkki sellainen vapaan\nkäytöksen oppiminen, joka saattoi soveltua tähän uuteen olotilaan,\nmutta ei laisinkaan vanhaan. Reippaassa ja ennakkoluulottomassa\ntoveripiirissä aloin minäkin vuosien kuluessa ymmärtää yhtä ja toista\nsellaista, jota omat vanhempani eivät olisi ymmärtäneet laisinkaan.\nToisaalta, vaikka muuten olisinkin joutunut tinkimään lapsuudessani\noppimistani, moraalia ja omaatuntoa koskevista käsitteistä, ei\nminulla ollut mitään halua nousta kotiseutuni harmaanuttuisen kansan\najatuksia ja tuomioita vastaan, sillä tunsin ne hyvin ja tiesin niiden\nedessä joutuvani voimattomana häviölle. Siitä johtuu, etteivät minun\nnuoruusvuoteni olleet myrskyisiä, niinkuin sirommin voitaisiin sanoa.\n\nSen vuoksi katselin Kaijaakin vain kaukaa ja ylöspäin — niinkuin\nyleensäkin nuoret maalaispojat katselevat sellaista tyttöä, jolle jo\nsyntymänsä hetkenä on suotu erikoisina armolahjoina kauneus, iloisuus,\nvarakkuus ja sivistynyt koti. Kauan aikaa minulle riitti se, että\ntosiaan sain katsella Kaijaa ylöspäin, sillä jo hänen pelkkä nimensäkin\nmuistutti jotakin itsenäistä, reipasta ja nauravaa.\n\nTuolta ajalta muuten tein itsestäni omituisen havainnon: lakkaamatta\nminulla oli se tunne kuin olisin lähestymässä jotakin suurta rajaa ja\nhartaasti odotin, milloin se tulisi eteeni. Sitä ei näkynyt, mutta\nkuitenkin tuijotin siihen uskaltamatta vilkuilla sivulleni pelossa,\nettä tuo elämäni suuri vaihe voisi huomaamattani vilahtaa ohitse.\nSellainen minä pohjimmaltani olin.\n\nMutta mitään rajaa ei tullutkaan, sillä tavattuaan minut innostui Kaija\nosoittelemaan monia pieniä ja kauniita idyllejä, tuijottamaan niihin ja\nlöytämään uusia vielä ihmeellisempiä. Sellainen taas oli pohjimmaltaan\nhän. Niin hän sai minutkin unohtamaan oman itseni, omat illusionini,\nniin että havahduin vasta sitten, kun kaikki oli mennyt jo ohitse,\nodottamani rajakin oli jo jossakin takana, ja edessä oli vain outo ja\nvieras maailma ja karu yksinäisyys. Minä en ehtinyt koskaan tuntea\nolevani nuori.\n\nOli mitä kaunein syksy, kun tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Kuin\nvalokuvasta on vieläkin elävästi mielessäni tuttu kadunkulma, siinä\njoukko häliseviä ystäviä ja heidän joukossaan myöskin Kaija. Hän oli\nreipas, ja vieläkin muistan hänen lyhyehkön, avaran takkinsa ja kevyen,\ntoiselle korvalliselle kallistuneen hattunsa. Kaulaliinassaan hänellä\noli jotakin tummanpunaista ja kainalossaan uskollinen piirustussalkku,\njonka koon, värin ja muodon muistin ulkoa kaikilta niiltä kerroilta,\njolloin olin nähnyt hänet ulkona ja painanut jokaisen yksityiskohdan\ntarkoin mieleeni. Tuon salkun sain nyt vihdoin kannettavakseni, ja\nsitä suuremmassa kaaressa minä heiluttelin sitä tyytyväisenä, kuta\nkauemmaksi hänen asunnostaan kuljimme. Mutta ehkäpä hänkin tunsi\njotakin uutta huolettomuutta ja keveyttä, koskapa aivan samalla\nhetkellä saimme molemmat hullun päähänpiston, nousimme autoon ja\najoimme kauas maalle päin. Matka oli varmasti pitkä, sillä me emme\nlöytäneet mieleistämme paikkaa, korkeata mäkeä ja kirkasvetistä järveä\nsen juurella.\n\nMutta mäki löytyi viimein ryteikköineen ja ranta suurine\nkallionlohkareineen. Minulle tämä ei tietenkään ollut mikään uusi\nelämys, sillä olinhan juuri viettänyt kesäni kaukana sisämaassa ja\nnähnyt siellä kauniin saloseudun monet pienet ihmeet ja rauhan. Mutta\nhänelle, kaupunkilaislapselle, tämä kahden ihmisen seikkailu merkitsi\nkai sunnuntaita:\n\n»En tule toimeen, ellen saa näitä hiljaisia kuvia katseltavakseni ja\nuusia teitä samoiltavakseni, niin ettei aina tarvitse nähdä vain samoja\nkiviseiniä ja polkea samoihin jalanjälkiin. Se on ehkä...»\n\n»Tiedonhalua?»\n\n»Sepä oli kaunis nimi seikkailunjanolle! Minun tämänpäiväiseen\ntiedonhaluuni liittyy pieni oikku: että pääsin juuri teidän,\nventovieraan miehen kanssa, etsimään näitä kallioita ja pensaikkoja.\nSillä jos te olisitte ollut joku minun vanha tuttavani, en olisi\nlähtenyt tänne laisinkaan!»\n\nMinä autoin häntä kiipeämään muutamalle jyrkänteelle ja sain\nihastuttavan kiitoksen. Sitten hän jatkoi matkaansa yksin käyttäen\nkäsiään apunaan ja selittäen hengästyneenä:\n\n»Katsokaas, minä olen kyllästynyt entisiin tuttaviini siinä määrin,\netten heistä välitä. Tiedän jo ärsyttävän hyvin, millä liikkeellä joku\npoika sytyttää savukkeensa, mikä on hänen vakinainen sananpartensa ja\nmiten joku tyttö valittaa uusia kenkiään ahtaiksi tai kertoo, mitä\nhänen serkkunsa sanoi toissakesänä. — Mutta jos te sanotte tai keksitte\nmitä hyvänsä, se ei ainakaan väsytä minua vanhuudellaan. Vaikka en\nkyllä tiedä, minkä vuoksi te olette oikeastaan niin ujo... Missä teidän\nkotinne on?»\n\nMinä pidin pienessä ilonvimmassa itseäni niin paljon parempana noita\nmuita tuttavia, että kerroin kotiseudustani jättäen kuitenkin varmuuden\nvuoksi mainitsematta kodistani. Ja vaistomaisesti riisuin takkini puun\noksalle, ettei toinen olisi huomannut sen sopivan huonosti. Mutta\nmitähän hän mahtoi tarkoittaa liialla ujoudella? Sitäkö, etten äsken\nauttaessani puristanut hänen kättään lujemmin? — Ja minä unohduin\njälleen kuuntelemaan hänen kirkasta selitystään:\n\n»Jokainen yksitoikkoinen maisema- ja matkakuvaus on taatusti ikävä niin\nkauan kuin siihen ei liity edes pienen pientä punaista lankaa juonena.\nAivan samanlainen olisi tämä sunnuntairetkikin, ellette... Noh, nyt te\nsaatte kuluttaa aikanne miten tahdotte, sillä minä istun kivelle ja\nteen akvarellin tuosta kellastuneesta koivusta.»\n\nHän laittoi kaikki välineensä kuntoon ja puheli harvakseen aivan kuin\nitselleen:\n\n»Teistä muuten tulisi oivallinen malli, sillä teillä on varmaankin\nhyvin voimakas ja ruskettunut ruumis. Jos saan tehtäväkseni sen\nuimarantaplakaatin, niin silloin saatte tulla mallikseni, sillä siihen\nplakaattiin on totisesti saatava voimaa ja kauniita lihaksia. — Nyt\nte voisitte hakea tällä kupilla vettä tuolta rannasta, jotta pääsen\naloittamaan. Mutta älkää sitten enää häiritkö minua hiljaisuudellanne!\nOlette kiltti, jos puhutte jotakin hauskaa tai sitten katoatte kokonaan\npuoleksi tunniksi. Menkää vaikka tuonne rannalle heittelemään kiviä\nveteen, sillä se on niin ärsyttävän tyyni tuon koivun taustaksi.»\n\nMinä nousin, keräilin onnellisena rannalta kaikki suuret ja pienet\nkivet ja nostatin niillä tuulta ja aallokkoa tyynessä lammessa. Kun\nkaikki irtonaiset kivet olivat loppuneet ja olin heitellyt jo puolet\nkävyistäkin, huusi hän minulle ylhäältä kalliolta:\n\n»Onko teillä muitakin hyviä ominaisuuksia kuin tottelevaisuus.»\n\n»Juuri äskenhän sanoitte, että minä olen niin kiltti, ja...»\n\nHän nauroi:\n\n»Kiltteys pukee niin huonosti aikamiestä. Mutta tarkoitukseni olikin\nkertoa teille pieni tarina. Viime vuonna suunnittelin erään nuoren\nmiehen kanssa matkaa Lappiin, ja hänen huolekseen jäi suunnitella\nmatkan käytännöllinen puoli — minä kun olisin ollut mukana vain\nkoristuksena. Kun viimein panin hänet tiukalle ja kysyin, mitä hän\noli saanut aikaan, huomasin hänen suunnitelleen koko reissun hyvin\nomalaatuisella tavalla. Hän oli kirjoittanut muistilistalleen muun\nmuassa pyjaman voidakseen nukkua rakovalkean ääressä. Samoin porokupin,\nettei tupakoidessaan sytyttäisi metsäpaloa. Ja luultavasti hän aikoi\nhyttysiä vastaan ripustaa puiden oksiin myöskin kärpäspapereita! — No\nniin, meidän matkastamme ei tullut koskaan valmista. Mutta olisikohan\nteillä enemmän käytännöllistä kykyä?» kysyi hän lopuksi.\n\nMielessäni jo häilähti kirkas säde, että ehkäpä pääsisin tuon solakan\nenkelin kanssa Lappiin. Koetin näyttää nyt miehekkäältä:\n\n»Tarkoitatteko, että minä ottaisin sateisia ilmoja varten mukaan auton\ntuulilasin pyyhkijän kiinnittääkseni sen nenääni?»\n\n»En tarkoita sitä, vaan ajattelin tässä, että kai meidän on nyt saatava\njostakin päivällistäkin.»\n\nMinä tunsin loukkaantuvani, että hän noin arkisella asialla särki\nhauskat suunnittelut. Menin vakavaksi ja annoin hänen jutella edelleen:\n\n»Muuten teidän ihonväriinne sopisi paljon paremmin ruskea kaulaliina\nkuin tuo sininen. Samoin teidän on ensi kerralla parempi valita jokin\nhyvin vaaleanruskea pukukangas...»\n\nTuo oli jo jotakin sellaista, mihin minulla ei ollut mitään lisättävää.\nSillä pukuni värin ja kankaan sai kokonaan määrätä rahakukkaroni eikä\nmaalilaatikko. Mitähän tuo nainen olisi sanonut, jos olisin kertonut\nhänelle, kuinka äskettäin pidin vielä karkeata kotikutoista pukua? —\nHänellä oli jokin erikoinen tarkoitus opettaa minua pukeutumisessa\nja käyttäytymisessä — mutta mikä se tarkoitus oli? Jostakin\nitsesäilytysvaistosta ehkä tunsin, että se asia kuuluu yksinomaan\nminulle eikä muille, ja niin tiesin parhaaksi lähteä etsimään sitä\npuhuttua päivällistä. Mutta hän pysäytti minut heti:\n\n»Millä kulkuneuvoilla palaamme kaupunkiin?»\n\n»Ne löytyvät aikanaan», vastasin totisena.\n\n»Millä me pysymme kuivina, jos tulee sade?»\n\nMinä käännyin ympäri, otin takkini puun oksalta ja asetin sen hänen\nviereensä huomauttaen:\n\n»Se on tosin sininen ja kyynärpäät kiiltävät, mutta toivottavasti ei\nsade tunne värejä.»\n\nHän kavahti pystyyn kuin pistoksen saaneena: »Kuule — kuulkaa — minä\nen tarkoittanut loukata! Minä vaikka vannon sen!» Hän tuli luokseni ja\ntarttui paitani rintamukseen: »No niin, nyt te hymyilette jo! Alkakaa\nsitten juosta!»\n\nJa kun minä loikkasin mäkeä alas, huusi hän vielä kerran:\n\n»Minä olen hiukan oikukas, mutta en pahassa mielessä. Kuules, jos sinä\npystyt nyt täyttämään kaikki minun toiveeni, niin saat palattuasi sanoa\nminua Kaijaksi!»\n\nKaikki tuntemani laulut vihellellen kiertelin pitkin rantakivikkoa,\npääsin pellonpientarelle ja arvasin jossakin pellon vaiheilla olevan\nvarmasti talonkin. Ojanpientareita kulkien pääsin viimein mäen taakse\nja taloon. Tunsin jonkinlaista tärkeää vastuunalaisuutta ja huolta\npyytäessäni voileipiä. Sain myöskin maalaisjuustoa, ja kun minulle\nitselleni tarjottiin kahvia, olisin tehnyt petoksen, ellen olisi\npyytänyt sitä pulloon ja kuusi tai seitsemän sokerinpalaa pieneen\npaperipakettiin. Pulloinani ja paketteineni kompastelin savista\npiennarta pitkin ja saavuin Kaijan luo vasta sitten, kun akvarelli\noli jo valmis. Olin ylpeä siitä katseesta, jonka sain. Me heittelimme\ntoisillemme kompia ja kilpailimme paiskelemalla kiviä alas järveen\nkuunnellen veden molskahdusta alhaalla näkymättömissä puiden takana.\n\nJa aurinkoisella kalliolla oli hänen tuore akvarellinsa. Minusta se\nvaikutti hiukan oudolta, sillä en nähnyt siinä mitään muuta kuin suuria\nläiskiä. Tuo keltainen oli arvatenkin itse pääasia, siis koivu, sen\nvierellä oleva tumma läiskä kai kuvasi kuusta ja taustan sinisyys\nvettä, jonka olin suuren työn jälkeen saanut lainehtimaan. Ja taulun\nyläreunassa oleva likavesijuova kai oli vastarannan metsää... Mutta\nkun aurinko paistoi kalliolle ja kuivasi paperia, alkoi se näyttää\nsitä mukaa kauniimmaltakin. Samoin alkoi kauniimmalta vaikuttaa koko\ntämä päivä ja kanervikolle pitkäkseen heittäytynyt nuori nainen,\njoka oli asettanut kätensä niskan alle ja katseli ylös pilviin. Minä\nkatsoin vuoroin häneen ja vuoroin kuivuvaan ja reunoistaan käyristyvään\nakvarelliin, ja niin aloin hiljakseen toivoa tuota pientä maalausta\nomakseni kiinnittääkseni sen nastoilla karun ylioppilasasuntoni\nseinään pöytäni yläpuolelle. Ja kun katsoin jälleen naiseen, huomasin\nhänen, nukahtaneen — minun takilleni — enkä uskaltanut edes liikahtaa\npaikaltani, ettei hän heräisi. Vartioidessani hänen nukkumistaan punoin\nkaikenlaisia värikkäitä suunnitelmia, annoin auringon paistaa ja metsän\nsuhista ja tiesin koko tämän vapaan ja rauhallisen olotilan johtuvan\nvain tuosta vieressäni nukkuvasta naisesta.\n\nViimein kuulin hänen huokaavan syvään ja kavahtavan nopeasti istualleen:\n\n»Hei, mies! Joko olet keksinyt ratkaisun, millä tavoin viet minut pois\ntäältä?»\n\nPudistin päätäni, sillä olin siinä mielentilassa, etten olisi tahtonut\nedes puhua, en ajatella mitään enkä liikahtaa mihinkään. Katsoin hänen\nsilmiinsä ja olin hyvin totinen sanoessani:\n\n»Jos itse saisin valita, niin en veisi koskaan sinua täältä mihinkään.»\n\nTuo oli kai olevinaan ujo rakkaudentunnustus, mutta hän sai minuun\nhyvin nopeasti toiminnanhalua:\n\n»Menomatkan onnistumisesta riippuu kokonaan, pääsetkö vielä joskus\nuudelleen kantamaan salkkuani...»\n\nNiin me lähdimme, ja minulla oli se outo tunne, etten ollut elänyt\ntätä päivää nykyisyyttä, vaan tulevaisuutta varten aivan kuin koko\ntämän päivän tunnelma ja ajatukset olisi pitänyt varastoida mielessään\ntulevaisuudelle. Laskeuduin edellä rantaa kohti ja luisuin kallion\nylitse ottaakseni hänet vastaan alhaalla. Hän seisoi ja katseli\nneuvottomana alas:\n\n»Nuo iankaikkisen kirotut hameet! Ellet olisi mies, niin riisuisin ne\npois... Mutta nyt saat kantaa minut tuon louhikon yli, sillä itse minä\nen pääse...»\n\nOtin kaiken sananmukaisesti, sieppasin tytön syliini ja kiveltä kivelle\nhorjahdellen vein häntä alemmaksi niittyä kohti. Hän puristi lujasti\nkaulastani kiinni, ja uuden kallion harjalla minä pysähdyin, katsoin\nhäntä silmiin ja aioin suudella sata kertaa ja pyörittää häntä huimassa\nkaaressa ympäri. Hän pudisti hiljaa päätään ja hymyili, ja minä tyydyin\nhänen katseeseensakin. Mutta minä tunsin, kuinka hengästynyt hän oli\nminun sylissäni...\n\nViimein tulimme tielle. Sanattomina, mutta kumpainenkin varmasti\ntoistemme ajatuksia arvaillen kuljimme eteenpäin illan jo hämärtyessä.\nVihdoin löysimme rautatien ja asemankin, ja vasta silloin hän\nvirkahti ensimmäisen kerran, ja se oli jotakin hyvin arkista. Mutta\ntuo arkisuuskin tuntui liittyvän yhtenä välttämättömänä ja hyvin\nluonnollisena osana tähän täydellisen kauniiseen sunnuntaihin.\n\nHalki pimeiden metsien ja tuttujen asemien kohisi juna valaistuun\nkaupunkiin. Tuntui kuin sekin olisi tällä välin uudistunut ja muuttunut\nkokonaan ja kuin olisimme olleet sieltä poissa hyvin kauan. Kun vihdoin\nseisoimme hänen ovensa edessä ja minä ojensin piirustussalkun hänen\nsormiinsa, en keksinyt mitään sopivia sanoja hänelle. Mutta myöskin hän\noli sanaton, ja käden, jonka hän oli jo ojentanut minulle hyvästiksi,\nhän vetäisi nopeasti pois, kietaisi sitten molemmat käsivartensa\nkaulaani, puristautui syliini ja suuteli minua.\n\n»Niin suurenmoista!» kuulin hänen kiihkeän kuiskauksensa korvani\njuuressa.\n\nSamassa hän katosi ja ovi paukahti kiinni. Minä seisoin ihastuneena\npaikoillani enkä tiennyt, mitä hänen sanansa tarkoittivat.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKaijan kanssa jouduimme näkemään toisemme hyvin usein, mutta kaikkien\ntapaamistamme yksityiskohtia on vaikea kertoa, koska niillä on\narvonsa ja merkityksensä ainoastaan meille kahdelle. Pian huomasin,\nettä Kaija olikin luonteeltaan paljon ehjempi kuin olin luullut, hän\nkarttoi puolinaisuuksia ja tahtoi elämässään olla rehellinen ainakin\nitselleen. Me yhdessä etsimme ja löysimme uusia ihmeitä, ja vaikka en\nniitä kaikkia vielä silloin osannut täysin arvioida ja arvostelukaan,\nymmärrän ne kuitenkin nyt psykologina ja lääkärinä hyvin, nähtyäni\nelämää ja muita samanlaisia tapauksia sivusta.\n\nJa kuta läheisemmäksi Kaija minulle tuli, sitä valoisammaksi tuli\nmyöskin hänen kuvansa. Minä aloin kuvitella Kaijaa jonkinlaiseksi\nvarjottomaksi olennoksi, niin kevyeksi ja herkäksi, että jo omat\ntyönikin tuntuivat arkisuudellaan ja realismillaan turmelevan sitä.\nNiinpä joka kerran, kun Kaijan piti tulla käymään luonani, siirsin\npöydältäni pois ihmisen aivokopan, johon joku luonani pistäytynyt\nlukutoveri oli heittänyt sammuneet savukkeenpätkänsä. Niinä iltoina me\nihmettelimme elämää ja toisiamme. Minä katsoin hänen silmiinsä, jotka\nvaikuttivat omituisen suurilta ja kirkkailta, ja kun näin hänen usein\nkädellään painavan punoittavia poskiaan, arvelin tuon silmien kiillon\nja poskien värin johtuvan vain siitä, että olimme kahden.\n\nJo muutamien viikkojen kuluttua olimme huomanneet ikävöivämme toisiamme\nniin, että satunnaiset yksinäiset illat tuntuivat tukalilta. Ja\njo parin kuukauden kuluttua olimme huomaamattamme joutuneet niin\npitkälle, että tavallisten käsitteiden mukaan olisi kihlaus ollut\nvarsin luonnollinen seuraus kaikesta. — Minä, joka tässä tapauksessa\nensiksi muistin nuo »tavalliset käsitteet», ehdin jo ajatellakin\nsellaista kuin kihlausta. Ja luultavasti hänkin, sillä huomasin hänen\najatustensa askartelevan jossakin hyvin vakavassa. Nyt jälkeenpäin\najatellen sellainen kihlaus — lueskelevan, köyhän maalaispojan ja\nnimettömän taiteilijan kihlaus — olisi tietenkin vaikuttanut lievästi\nkoomilliselta. Mutta silloin se ei tuntunut siltä, sillä omatuntoni hän\noli vielä valveilla, ajattelin vanhempianikin ja ajatuksissani otin\näitini tuomariksi. Jos äitini olisi tietänyt meistä sen, mitä me Kaijan\nkanssa itse tiesimme, olisi hän pitänyt minua heikkona miehenalkuna ja\nKaijaa vielä huonompana tyttönä. — Mutta me kaksi, jotka emme eläneet\nsiellä maalla ankaran, harmaapukuisen kansan keskuudessa, lohdutimme\nitseämme sillä, että täällä kaupungissahan meitä ei kukaan tahtoisi —\neikä voisikaan tuomita!\n\nJouluna matkustin pois ja lähtiessäni huomasin tämän varjottoman\nolentoni kasvoilla pienen varjon. Näytti kuin hänellä olisi ollut\nsellaista puhuttavaa, jota hän ei osannut pukea sanoiksi. Ne pari\nkirjettä, jotka sain kotiini, aavistelivat jotakin samaa, vaikk’ei hän\nmitään kertonutkaan. Häntä ja hänen ajatuksiaan kuvaavia olivat muuten\neräät kirjeen kohdat:\n\n»Meitä kahta odottaa jokin ratkaisu, sillä tällä tavoin ei kaikki\nvoi jatkua kauan. Tunnen, että jotakin täytyy tapahtua. Joku vieras\nvoisi minua pitää ehkä kevytmielisenä ja huikentelevaisena, mutta\nse ei ole totta. Juuri Sinähän sen tiedät paremmin kuin kukaan muu.\nMutta toisekseen: minkä minä sille voin, että olen jo päässyt siihen\nikäkauteen, jolloin minun luonteisen! ihminen tahtoo olla kokonainen.\nJa kokonaisena saa minut vain se, joka on itsekin samanlainen.\n(Muuten ymmärrät kai, ettei ihminen ole silti ehjä, vaikka hän ehkä\ntyyppinä onkin täydellinen originaali — vaan siihen vaaditaan paljon\nsellaisia henkisiä ja muita avuja, joita juuri tyypeiltä tavallisesti\npuuttuu. Muutenhan vanhat postineidit ja koulumestarit olisivat minun\nihanteitani.) Lisäksi ihmisen on osattava olla juuri sopivan verran\nkapinallinen, sillä ilman tyytymättömyyttä ei tämä maailma mene koskaan\naskeltakaan eteenpäin. Ja eihän meitäkään olisi olemassakaan, ellei\nesiäitini paratiisissa olisi pyrkinyt kapinoimaan. (En suinkaan minä\npuhu tuhmuuksia?)\n\nMutta älkäämme jaaritelko turhaan kirjeissä! Puhutaan sitten, kun\ntavataan. Vaikka älä sentään luule turhia: minä en ikävöi Sinua\nlaisinkaan. (Tuo oli silkkaa valhetta!) Jotakinhan minäkin sentään\najattelen ja tunnen, mutta sitä en sano. Jos Sinun palattuasi satun\nolemaan suopealla tuulella, voin kyllä kertoa jotakin, josta Sinä\nvarmasti tulet ylpeäksi. — Tai pysy poissa vain, niin minulla on\nenemmän aikaa tehdä tiliä itseni kanssa!»\n\nMinusta alkoi vähitellen tuntua siltä, että velvollisuuteni kerta\nkaikkiaan oli pyrkiä Kaijan kanssa johonkin ratkaisuun. Ja samaa hänkin\ntuntui tarkoittavan ensimmäisillä sanoillaan. Ja ratkaisun päätin\nhyvin pian tehdäkin. Kaupunkiin palattuani kuvittelin, että saisin\nKaijan kanssa eksytetyksi kaikki toverit nopeasti jäljiltämme ja että\nlöytäisimme jonkin rauhallisen sopen omaa itseämme varten. Ensimmäisenä\niltana emme onnistuneet, emme vielä toisena ja kolmantenakaan. Mutta\nKaija ei nyt enää näyttänytkään odottavan mitään vakavia pohtimisia,\nkoskapa hän jonakin hetkenä yllätti minut ja virkahti tähän tapaan:\n\n»Taisit pitää niitä kirjeitäni hassuina? Noh, joulunahan on aina\nniin hiljaista, hartaan juhlallista ja vakavaa, että ihminen erehtyy\ntulemaan mietteliääksi ja filosofoi lapsellisuuksia. Ja jouluhan\nyleensä on tilitysten aika — joten minäkin olen nyt tehnyt rippini\nselväksi — seuraavaan jouluun asti...»\n\nPidin tuota kuitenkin vain yhtenä hänen tavanomaisena\nsilmänkääntötemppunaan, joilla hän yritti peittää vakavat ajatuksensa\nhuolettomuuden verhoon. Sen vuoksi hymyilin kysyessäni:\n\n»Eikö sinun kanssasi voi siis keskustella vakavasti kuin kerta vuoteen?\nMinusta olisi ollut hauska, jos olisimme nyt vihdoinkin voineet\npäättää...»\n\n»Mitä päättää?» kysyi hän ja katsoi minuun silmät niin suurina ja\nvilpittöminä, että hämmennyin, tiesin punastuvani enkä osannut jatkaa.\n»Mistä päättää?» tiukkasi hän totisena uudestaan, ja minä yritin olla\nkömpelön vitsikäs:\n\n»Katsos — kyllä sinä sen ymmärrät... Tietenkin kihlauksesta, häistä,\nhuonekalujen väristä, lasten lukumäärästä ja nimistä, kummeista ja...»\n\nEn muistanut enää lisää lueteltavaa ja kuulin hänen hämmästyneen\nhuudahduksensa:\n\n»Herra jee! — Älä ainakaan tänään vaadi kihlajaisia, sillä minulla on\nnuha!»\n\nTuohonko kaikki siis jäikin? Hän huomasi pettymykseni, koskapa suuteli\nminua poskelle kuin lasta hyvitellen ja alkoi visertää jotakin muuta.\nJa kerrottuaan, että hänen isänsä oli luvannut hänet päästää matkoille\n— ehkä jo tänä keväänä ja ulkomaille asti — hän kuin ohimennen virkahti\notsa huolestuneesti rypyssä:\n\n»Me kyllä voimme luottaa toisiimme ilman sitoumuksiakin, sillä\nkaikki juhlalliset päätöksemme olisivat kuitenkin vain omantunnon\nlohduttamiseksi tekaistuja. Tunnusta pois, että äsken puhuit vain\neräänlaisesta velvollisuudentunnosta minua kohtaan. Siinä teitkin\nkyllä reilusti. Minähän olen ollut sinun ja olen edelleenkin, mutta\nluotan sinun miehekkyyteesi ilman valojakin. — Ja nyt saat viedä minut\njohonkin sellaiseen paikkaan, jossa on hauskaa ja jossa voit suudella\nminua — jos tahdot.»\n\nMinä tottelin, vaikka tiesin omantuntoni tosiaankin vaativan päätöksiä,\nolkootpa ne sitten vakavasti harkittuja tai tekaistuja.\n\nKadunkulmassa hälisi joukko ystäviä kuin suuri varpusparvi, ja\nminä olin huomaavinani Kaijan selvästi ilahtuvan päästyään heidän\njoukkoonsa. Menimme jonnekin istumaan, tietenkin jonkin savuisen\nravintolan nurkkaan verhon taakse, ja joku pohmeloa ja elämänongelmien\nratkaisemisvimmaa poteva oli johtanut keskustelun iäisyyskysymyksiin.\nTunnin verran minä haukottelin kuuntelematta, sillä tässä\nkapakkafilosofiassa oli jotakin säälittävän hyödytöntä, mutta sitten\nvirkistyin kuultuani Kaijan sanovan:\n\n»Minusta ei ole pääasia, elääkö ihminen vanhaksi vai ei — vaan se,\nonko hän ehtinyt ennen kuolemaansa tehdä jotakin pysyväistä. Riittää\nkyllä, jos hän on taiteilijana ehtinyt maalata edes yhden oikein hyvän\ntaulun, jos hän on lääkärinä kiistattomasti pelastanut edes yhden\nhyödyllisen ihmisen hengen, jos hän on maamiehenä saanut vesiperäisen\nsuon kasvamaan muutakin kuin kortetta ja jos insinöörinä on rakentanut\nuuden sillan liikenteelle tai vetänyt voimajohdon syvemmälle korpeen.\nNuo ovat jo pysyviä muistomerkkejä...»\n\nTuntui omituiselta kuunnella vakavaa keskustelua tällaisessa paikassa,\nvarsinkin kun juuri meidän ikäpolveamme kaikkialla moitittiin siitä,\nettei se osaa edes ajatella vakavasti, vielä vähemmin se pystyy\nsuorittamaan mitään kokoavaa ja kohottavaa, vaan kerskuu vain\nsodanjälkeisellä vapaudellaan eikä tunnusta itselleen minkäänlaisia\nvelvollisuuksia itseään eikä kansaansa kohtaan vain siitä syystä, että\näskettäin on ollut jossakin sota. Ja aivan oikein! Eräs karupuheinen\ntoverini, jolla oli sentään se ansio, että teeskenteli paljon huonompaa\nkuin itse asiassa olikaan, alkoi kiistellä vastaan:\n\n»Tuo Kaijan puhe on sellaisten työhullujen pariaatteita, jotka ottavat\nelämän kovin tärkeältä kannalta. Minun nähdäkseni tämä maailma\nvalmistuu paratiisiksi vähemmälläkin touhuamisella! Olisi tylsää\nheittää henkensä ennen kuin ehtii tutustua elämän rattoisampiin\npuoliin. Tarkoitan vain, että täytyy ehtiä sinuksi monen sellaisen\nasian kanssa, joista ei passaa puhua rippikouluikäisille ja sitä\nnuoremmille.»\n\n»Jukka itse joi sinun-maljat senkin ajurin kanssa, joka saattoi hänet\nkotiin tänä aamuna!» huomautti joku.\n\n»Tuo ei kuulu tähän», oli Jukka pahastuvinaan. »Sinä et osaa koskaan\nkeskustella vakavista asioista.»\n\nKuin seuraansa kyllästyneenä hän hivuttautui minun viereeni:\n\n»Kas minä kun en viitsi koristella enkä taiteilla näitä juttujani.»\nJa kun hän katsoi minuun silmää iskien, huomasin hänen teeskentelevän\nhumalaista. »À propos, sinähän oletkin harrastanut koristetaidetta!»\nJa taas hän vilkutti silmäänsä, niin etten viitsinyt suuttua, sillä\ntiesin sen turhaksi. »Kuule, älä viitsi, aikamies, ruveta punomaan\nkukkakransseja.» Ääni oli sen sävyinen, että arvasin tulevan jotakin\nuutta. Kummallista, mihin tarkoitusten vilinään olin tänä iltana\njoutunutkaan! Ensin koetti Kaija kaikin tavoin välttää kahdenkeskistä\nkeskustelua kanssani, ja nyt arvasin Jukalla olevan jotakin sanomista\nminulle. Odotin, sillä kun kysymyksessä oli niin hyvä toveri kuin\nJukka, ei minulla ollut mitään syytä suuttua ennakolta. Ja hän\njatkoihin tavalla, josta huomasin hänen jo etukäteen harkinneen\nsanojaan:\n\n»Nuo tuolla puhuvat parhaillaan rakkaudesta. Noh, onhan sekin yksi\npuoli elämää, niin ettei sitä kannata pilkata. Mutta tiedätkö, Aarne\nKoita, minä olen jo niin lähellä lääkäriä, etten viitsisi päätä pahkaa\nrakastua kehenkään, ennen kuin ottaisin röntgen-kuvan kohteestani\ntai ainakin saisin tutkia hänet varmistaakseni, ettei hänessä ole\nsuolikatarria eikä sappikiveä. Sillä vaikka hänellä olisikin enkelin\nulkomuoto ja jumalattaren äly, voisi hänessä piillä samat viat kuin\nmeissä ihmisissäkin.»\n\n»Järkevästi ajateltu», lisäsin minä. »Mutta mitä sinä tarkoitat?»\n\n»Sitä vain, ettei maksa vaivaa! — Älä suutu, jos ajankin\nasfalttijyrällä sinun kukkapukettiesi ylitse...»\n\nHän siirtyi taas pois ja minua alkoi vainota kummallinen onnettomuuden\naavistelu. Olisin tahtonut päästä yksikseni ajattelemaan, mutta olisin\ntahtonut kuulla jotakin lisääkin. Olinko jo nousemassa kokonaan\nhaaveiden maailmaan, niin että Jukka tahtoi karuilla sanoillaan\npysytellä minun ajatuksiani ja kantapäitäni joten kuten kiinni\nmaankamarassa? Hän muistutti minua työstämme, sillä vain meidän\ntietämämme brutaalit tapaukset ja ihmisruumiin näkeminen myöskin\nsisäpuolelta eikä vain siloitellulta ulkopuolelta oli oikea lääke\nliikatunteilua vastaan.\n\nKun nostin katseeni pöydänkannesta, huomasin Jukan kääntyvän\ntaputtamaan Kaijaa olkapäälle:\n\n»Sinä olet ainoa ihminen, joka ymmärrät minua täydellisesti! Toinen\nhyvä ihminen on tuo Aarne, mutta hän miettii liian paljon. Katsos,\nei siitäkään ole mitään hyötyä, sillä miettihän Diogeneskin ja kuoli\nkuitenkin! Mutta sinusta minä pidän, Kaija, niin että voit kyllä\nsiirtyä tänne minun viereeni...»\n\nKaija muutti sinne, he alkoivat supista keskenään, ja joku kuului\npäässeen keskustelussa jo kuolemaan asti:\n\n»Te olette siis sitä mieltä, että ihmisen täytyy ennen kuolemaansa\ntehdä työn avulla paljon hyvää ja hummailun avulla paljon pahaa? Kun\ntuon plussan ja miinuksen laskee yhteen — minähän nimittäin luen\nmatematiikkaa — niin tuloksena on nolla. On siis aivan yhtä hyvä kuolla\npienenä lapsena...»\n\n»Joo, aivan niin kuin linnunmuna pudota mäiskähtää pesästä kallioon!»\n\n»Onhan meitä lintuja monenlaisia», virkahti taas Jukka haluttomasti.\n»Niin hyviä kuin pahojakin. Minä olen vain sellainen variksenpoika...\nEi, mutta katsokaas tuota Sorjosta, kun kaatoi lasinsa! Siinä on mulla\nkyyhkynen, pyöreä ja puhdas, mutta kuitenkin likaa ympäristönsä.»\n\nNaurun jälkeen tuli pitkä ja oudon pingoittunut hiljaisuus, niinkuin\nusein silloin, kun ajanhengen kovettama nuoriso istui kapakan nurkassa\nja pohti elämänkysymyksiä. Yht’äkkiä kohosivat päät jälleen pystyyn,\nkun Kaija virkahti kirkkaalla ja luonnottoman kovalla äänellä:\n\n»En minä pelkää kuolemaa!» Hän piti pienen tauon, yritti sanoa jotakin,\nmutta ei saanutkaan enää ääntään kuuluville, ja kuiskasi viimein\nkäheästi: »Kun vain sitä ennen ehtisin...»\n\nLoppu sammui nyyhkytykseen, hänen silmänsä tulvahtivat täyteen\nkyyneliä, hän asetti kätensä pöydälle, painoi otsansa niihin ja\nhyrskähti hillittömään itkuun. Hänen kapeat hartiansa vavahtelivat,\ntoisella kädellään hän painoi nenäliinan silmilleen ja kuivasi niitä.\nJukka antoi minulle merkin, nousin ja Kaija seurasi minua eteiseen.\nTiesin, että oli parempi olla puhumatta nyt mitään, autoin vain takin\nhänen ylleen ja portaissa pujotin käteni hänen kainaloonsa.\n\n»Näin mahdoton minä olen!» huokaisi hän yrittäen hymyillä.\n\nMutta minä en myöntänyt enkä kieltänyt, sillä tämä oli jotakin,\njosta en ymmärtänyt mitään. Lohdutukseksi koetin vain puristaa hänen\nkäsivarttaan. Häliseviä ja kiirehtiviä ihmisiä, rasittumisesta\nkuivettuneita tai juomisesta pehmentyneitä piirteitä vilahti ohitsemme.\nToisilla näytti olevan kiire raatamaan, toisilla hukuttamaan raadannan\ntulokset.\n\nNuo olivat murrosajan ihmisiä, omia lähimmäisiämme, ja heidän jokaisen\nsisällä kyti jo kapina. Tuossa kai vähäosainen hautoi keinoja työnsä\nhelpottamiseksi, nuori ylioppilas oli valmis repimään auki moraalin\naitaukset, tuossa vakavasti ja harkitsevasti kulkeva pappi oli\ntyytymätön nykyiseen henkeen ja moraaliin ja etsi sitä tulisoihtua,\njoka pystyisi polttamaan noiden ihmisten sieluja, koskapa hänen omat\nsanansa olivat aivan voimattomia. Siis vain kapinaa aina jotakuta\nvastaan, ja jos tuo kapina pääsisi roihuamaan vallankumoukseksi,\nlentelisi sen liekkien keskellä itse piru innokkaimpana nähdessään\nkaikkien sodan kaikkia vastaan. Piru lisäisi vielä yhteiseen loimuun\noman tulensa ja luultavasti jäisi loppuselvityksessä ainoaksi\nvoittajaksi...\n\nKoko maailma tuntui niin rikkinäiseltä vain sen vuoksi, että tänä\niltana oli mennyt jotakin pientä rikki. Ainakin minä — ja ehkä me\nmolemmatkin — tunsimme jollakin tavoin oman avuttomuutemme. Kaija\ntuntui olevan epäselvä itse ajasta ja sen suunnasta ja kaiken\ntarkoituksesta, ja minä taas nyt, niinkuin aina alakuloisina hetkinäni,\najattelin käytännöllistä maailmaa ja arvailin, millähän tavalla voisin\nsaada vallatuksi siinä paikan itselleni, jonkin sellaisen syrjäisen\npenkinpään, jota voisin pitää omanani. Totisesti alakuloista muutamien\nkuukausien huolettomuuden jälkeen!\n\nLumi narisi kireänä askeltemme alla ja Kaija vapisi vilusta ja kääri\ntakkinsa tiukemmin ympärilleen. Hänen ovellaan hyvästellessämme näin\nsyvän varjon hänen vierellään. Hän oli siis vain tavallinen ihminen,\nniinkuin minä ja kaikki muutkin...\n\nMutta jos olisin tiennyt, etten tämän jälkeen näe Kaijaa viiteentoista\nvuoteen, on vaikea kuvitella, mitä olisin tehnyt, koskapa tämän illan\ntuottama pienikin mielipaha tuntui jo niin ylivoimaiselta.\n\nKapeana ja pää riippuen katosi Kaija oviaukosta sisään ja minun teki\npahaa katsella hänen outoa masennustaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOmituista kyllä, kului kevät sentään siedettävästi, vaikk’en\ntavannutkaan Kaijaa kertaakaan. Ainoastaan jonkinlaisen selityksen\nsaaminen häneltä painoi mieltäni niin kuin itse olisin ollut velkaa ja\nolisin jättänyt sen maksamatta. Mutta minulla olikin ajatettavanani\ntiukka kandidaattitutkinto, niin ettei minulla ollut paljonkaan aikaa\nmuiden seikkojen suremiseen. Kuulin kyllä, että Kaija oli matkustanut\nerääseen Sisä-Suomen parantolaan anemian vuoksi, ja sainhan minä\nsieltä muutaman kuivan postikortinkin, jotka eivät sisältäneet eivätkä\nsanoneet yhtään mitään.\n\nSyyskesällä kuulin hänen menneen Toukosalmelle jonkun sukulaisensa\nluokse voimistumaan ja virkistymään. Kun matka ei ollut sanomattoman\npitkä ja kun minulla oli sopiva hetki lähteä liikkeelle, menin\nmuutamana hulluna sunnuntaina tapaamaan häntä ja matkalla mietin moneen\nkertaan, miten iloiseksi hän varmaankin tulisi tästä yllätyksestä.\nTällä matkalla oli kuitenkin hyvin lyhyt ja eräälle toiselle niin\nyllättävä loppu, ettei ole mitään syytä kuvailla sitä perusteellisemmin.\n\nPuhelinsoitto kartanoon, jossa Kaija kuulemma asui setänsä luona, oli\ntuon matkan suurin tyhmyys. Sieltä nimittäin vastasi jokin miesääni, ja\nminun kysyttyäni Kaijaa soperteli tämä kohteliaasti, mutta epäselvästi:\n\n»Hetkinen vain! Minä pyydän hänet.»\n\nMutta hetkisen kuluttua sama mies tulikin itse uudestaan ja uteli:\n\n»Anteeksi, mutta oletteko hänen sukulaisensa? Keneltä saan sanoa\nterveiset?»\n\nTulin asettaneeksi ääneni tarpeettoman lämpöiseksi vastatessani\nmiehelle:\n\n»Olen tohtori Koita ja...»\n\nTuo kai teki jonkinlaisen vaikutuksen, koska hän lähti jälleen. Mutta\nminä en ehtinyt odottaa kuin muutaman silmänräpäyksen, kun puhelimeen\ntulikin joku toinen mies ja mitään kysymättä huusi humalaisen äänellään\nkorvaani, joka juuri odotti kuulevansa Kaijan rakkaan, kirkkaan äänen:\n\n»Mitä helvetin tekemistä teillä on toisen miehen morsiamen kanssa?»\n\nTunsin tarpeeksi selvästi, ettei minulla tosiaankaan ollut täällä\nmitään tekemistä. Turruin heti niin, etten osannut ajatella enkä toimia\nmitään. Virottuani ensimmäisestä hämmästyksestäni kirosin ja matkustin\npois kuin pakoon, vatvoen ajatuksissani joutavanpäiväistä runoelmaa\ntorpparinpoika Aarne Koidasta ja tukkukauppiaan tyttärestä Kaija\nPuotilasta. Aivan kuin tuo olisi ollut jokin lohdutus ja lievittänyt\nloukkaantumistani.\n\nMutta selvästi ajatellen tiesin nyt hyvin, että varjoton olento olikin\nnyt itse peittynyt jo kokonaan varjoon. Ja se sai minut huokaamaan\nhyvin syvään.\n\nSyksyllä kaupunkiin saavuttuani tapasin ensimmäisenä kyynillisen\ntoverini Jukan, jonka kanssa minun piti aloittaa työni klinikoilla.\nTaisin hehkua eräänlaista työtarmoa, sillä johan alkoi edessä häämöttää\neräs aivan uusi vaihe: ajatus päästä itsenäisenä ja valmiina miehenä\nomalle työsaralleni, niinkuin kauniisti sanotaan. Ja tuohon suureen\najatukseen liittyi tietysti paljon muita pienempiä, houkuttelevia\nsuunnitelmia. Sillä omaan työhönsä kiinni pääsevä nuori ihminen on\nsuunnitelmissaan usein yhtä hassahtava kuin sellainen kihlautunut pari,\njoka heti alussa ja pienessä kädenkäänteessä tahtoo laittaa uuden\nkotinsa kuntoon viimeistä naulaa ja sardiinipurkin avainta myöten...\nMutta minun kaltaiselleni nuorelle opiskelijalle suotakoon tuollaiset\nlapselliset suunnitelmat anteeksi, sillä naisen pettämänähän minä\ntarvitsin ylimalkaan jotakin ajateltavaa, ja minusta voi ihminen\npuskea voimansa paljon huonompiinkin tarkoituksiin tai kostaa saamansa\nloukkaukset pahemmallakin tavalla kuin suunnittelemalla tulevan\nasuntonsa nahkakalustoa ja erikoisen kiiltävää instrumenttikaappia.\nPaitsi noita, kuului kostooni vielä muutakin ylellistä ja kiiltävää,\nmutta noin viattoman koston hautominen ei ole kovin paha synti,\nvarsinkin kun ynseä elämä tuollaisista vaatimuksista tinkii\ntavallisesti heti puolet päältä pois.\n\nToverillani ei sen sijaan tuntunut olevan kovin tärkeitä suunnitelmia\neikä hän katsellut ihmisiä eikä heidän aherrustaan kovinkaan\nihanteellisesti, koskapa huomautti heti tavatessamme:\n\n»On se tuo lääkärinvirkakin mukamas jotakin! Ensin opiskelee täällä\nviisi vuotta ja haisee koko ajan lysolille, sitten pääsee palvelemaan\nklinikoille ja haisee koko ajan lysolille — lopuksi saa luvan lähteä\netsimään itselleen työtä — ja haisemaan lysolille koko loppuiäkseen.»\n\nRohkenin parilla lauseella huomauttaa hänelle elämäntehtävän\nmerkityksestä, mutta hän keskeytti aivastellen:\n\n»No mitä sitten on meidänkin elämäntehtävämme? — Päästä kaiken\ntämän odottelemisen jälkeen paiseenpuhkojaksi johonkin kuntaan tai\nsorkanpitelijäksi jonkin pikku sairaalan poliklinikalle!»\n\nTuo vain piristi minua, sillä turhan hentomielisyyteni vuoksi olin\nkarun huumorin tarpeessa. Ehkäpä hänellä oli itselläänkin samoja\najatuksia, koskapa hän yht’äkkiä laukaisi:\n\n»Joko olet saanut pääsi selväksi siitä keväällisestä humalasta?\nOlethan jo lukenut lääketiedettä sen verran, että osaat parantaa yhden\nlemmenpohmelon?»\n\n»Minkä hiton pohmelon?» kysyin mukamas ihmetellen.\n\n»Noh, ei kannata leikitellä. Eipä silti, minusta Kaija on parhaita\ntyttöjä, mitä tunnen. Oikein kunnon tyttö!» huokaisi hän kuin\nmuistellen. »Mutta minähän varoitin sinua jo talvella. Varoitin siitä\nsyystä, että te molemmat tulisitte järkiinne. Mutta sinäkös olisit\nymmärtänyt mitään. Kai sentään jo nyt tiedät, että hänellä oli Tub.\npulm. loisteliaassa alussaan? Ja kai arvaat senkin, mitä se merkitsee\nrakastuneille?»\n\n»Tiedän sen nyt, mutta en silloin.»\n\nHän oikaisi koipensa ärsyttävän pitkälle suorina, työnsi kätensä\nhousuntaskuun ja istui puiston penkillä selkäkenossa tarkastellen\njotakuta nuorta aviomiestä, joka juuri työnsi ohitsemme kitiseviä\nlastenvaunuja:\n\n»Katsos nyt. Koita! Tuossa on sinulla silmiesi edessä esimerkki,\nmiten käy, kun rakastuu ja menee naimisiin liian aikaisin. Katso nyt:\navioliitto on tehnyt tuon kolmikymmenvuotiaan miehen aivan kumaraksi\nja araksi. Näetkö, kuinka kärsinyt ja piiskattu hän on! Ja vaunujen\npyörätkin itkevät samaa murhetta... Siinä on totisesti palanen tätä\nkahlittua ja ilotonta elämää!»\n\nHän kaivoi esille paperossinsa pyytäen tulta ja minä en voinut muuta\nkuin nauraa. Vedettyään muutaman henkisavun hän jatkoi filosofoimistaan:\n\n»Ei pidä hankkia turhia huolia ja siteitä itselleen. Ja ainakaan\nminä en hanki niitä enkä yleensä mitään, mikä on maallista. Niinkuin\nsellaisen turhan rojunkin kerääminen...? Kuulehan, kun minä lähden\nparin vuoden kuluttua pois tästä kylästä, panen silloin laukkuuni vain\nvalkoisen nutun, Schniererin lunttikirjan ja reseptilomakkeet. Ne ovat\nminun aseeni köyhyyttä ja huolia vastaan ja niillä kyllä läpäisen koko\nelämän halki... Jaa, ei sentään! Asemalla junaan mennessä ostan vielä\nnakkimakkaroita — ensimmäisen oman ateriani — ja olen onnellinen kuin\nrippikoululainen...»\n\nHän tuijotti taivaalle aivan kuin arvioiden tuon onnensa suuruutta,\nja minusta näytti, että hän oli nyt kerrankin totinen. Tuntui\nturvalliselta olla hänen lohdutettavanaan, sillä minä yksin jäätyäni\npelkäsin taas ajattelevani liikaa ja potevani yhä luulotautiani, jota\nsanotaan alemmuuskompleksiksi.\n\n\u003Ctb>\n\nUuteen kauteen astuessani huomasin sen paljon helpommaksi kuin mitä\nolivat olleet köyhä lapsuuteni ja ujot, raskaat nuoruusvuoteni.\nMuutoinkin tunsin rintani paisuvan koholle, sillä nuori ihminenhän\non oikeastaan vain eräänlainen elämän kokelas, joka riippuu kiinni\nkodissaan ja vanhemmissaan, mutta renkaana varsinaiseen kansaan hän\nliittyy vasta vartuttuaan ja astuttuaan tekemään jotakin tuottavaa,\nitsenäistä työtään. Tuntuu ehkä oudolta kuulla tässä yhteydessä\nmainittavan sanan »työ». Mutta eikö sittenkin ole totta, että\nihminen on virallisesti vihitty yhteiskuntaan vasta sillä hetkellä,\njolloin hän jonkin positiivisen työn tekijänä — joko lapionvarressa,\nopettajanpöydän ääressä, lääkärin stetoskooppi kädessä tai miten\nhyvänsä — astuu oman kansakuntansa palvelijaksi?\n\nEräinä hetkinä minun täytyi myöntää, että Kaija oli saanut\naikaan paljon muutakin kuin haikeita muistoja. Vaikka alussa\nusein pahastuinkin hänen melkeinpä epähienoista neuvoistaan ja\nkasvatuksestaan, olin nyt jälkeenpäin kiitollinen kaikesta siitäkin,\nsillä olinhan Kaijan opettamana löytänyt itselleni suuren määrän\nitsenäisyyttä ja itsetuntoa ja ylpeänä tiesin kasvavani täysin\ntasapäisenä muiden ikäpolveni nuorten miesten kanssa. Voimistuva\nitseluottamukseni sai minut joskus hautomaan kostoakin siitä\nsivalluksesta, jonka olin sormilleni saanut. Mutta mitäpä kostaisin\nKaijalle ja miten voisinkaan kostaa hänelle? Ja sen humalaisen miehen\nnimeäkään minä en edes tiennyt. Ei siis ollut muuta mahdollisuutta kuin\npuskea sisunsa työhön ja jäädä odottelemaan tulevaisuudelta selitystä\nkaikkeen. Ehkäpä tuo selitys joskus tulisikin ja minäkin saisin\nvuorostani kokea pienen ylemmyydentunteen.\n\nLuotin tuohon petolliseen tulevaisuuteen, tein työtä ja sain myöskin\nJukan kaiken pilkan niskoilleni. Mutta hänkään ei pystynyt taltuttamaan\nintoani, päinvastoin hän itse alkoi myöskin tulla työhulluksi. Sainpa\nkerran kokea sellaisenkin ihmeen, että Jukka töittensä paljoutta\nmuristessaan huomautti kuin tyytymättömänä, miten »koko lääketiede on\nruodittu jo niin pahasti, ettei siitä hakemallakaan löydä mieleistään\naihetta väitöskirjalle...»\n\nTuo hyväsydäminen ja suurta kyynikkoa teeskentelevä toverini lähti\nkaupungista pois ennen minua. Ja mikäli asemalla saattaessani saatoin\narvioida, oli hänelle karttunut maallisia huolia ja kamaakin paljon\nenemmän kuin vain nuttu, reseptilomakkeet ja nakkimakkarat. Hän\nmatkusti suoraan uuteen paikkaansa ja meitä oli kaksi vilkuttamassa\nhänen lähtevälle junalleen — hänen morsiamensa ja minä.\n\nJa tapausten ja ajankin edelle kiiruhtaen voisin kai mainita, että\ntuo minun hirtehinen lohduttajani on tällä hetkellä yhden maamme\nsuurimman mielisairaalan ylilääkärinä, ja hänen väitöskirjansa samoin\nkuin eräät muutkin hänen julkaisemansa tutkimukset ovat saavuttaneet\naivan poikkeuksellista huomiota. Ja hauskinta asiassa on ehkä se, että\npari vuotta sitten hän julkaisi suurta yleisöä varten kirjoittamansa\nteoksen, jonka nimi on »Tuhlaajat» ja joka todistelee, että nuorison\nkevytmielinen ja epäsiveellinen elämä usein aiheuttaa paitsi tietenkin\nfyysillisiä sairauksia, myöskin henkistä lamaantumista, jopa hermo- ja\nmielitautejakin.\n\nAmanuenssivuoteni menivät nopeasti ja vaivattomasti kuin narkoosissa,\nsillä pureuduin lujasti kiinni kaikkeen, mikä hiukankin sivusi\nlääketiedettä. Olin kai edelleenkin työhullu, koskapa niin itse\nkaupungin elämä kuin nuoret sairaanhoitajattaretkin saivat olla\nrauhassa. Järkiintymiseni oli kai muutenkin edistynyt nopeasti,\nkoskapa jonakin päivänä — kolme vuotta Kaijan paon jälkeen — en\nhätkähtänyt hituistakaan kuullessani, että Kaija oli mennyt naimisiin\njonkun insinööri Perttisen kanssa. Tunsin hiukan — vain hyvin vähän\n— mielipahaa, mutta Jukan tyyliin lohduttauduin sillä, että nyt oli\nKaijan ainakin pakko koko loppuikänsä kuunnella miehensä kaikkea\nmuuta kuin miellyttävää hevoshuijarinääntä. Tuo huomio nosti minut\nlopulliseen tasapainooni.\n\u003Ctb>\n*\n\nOlin mielestäni jo täysin kypsä ja tasoittunut mies päästessäni\nkolmetoista vuotta sitten alilääkäriksi nykyiseen sairaalaani. Kun\naikaa oli erinomaisesti — aluksi eivät potilaatkaan häirinneet\nvastaanottohuoneitteni hiljaisuutta — sain väitöskirjani valmiiksi\nviisi vuotta myöhemmin. Koko tuona aikana en tutkimusteni vuoksi\nehtinyt katsella kummallekaan sivulle paljonkaan — ja kaikkein\nvähimmin ajatella sellaisia kuin ylioppilasvuosien rakastumisia —\nsillä olin ehtinyt jo kovettua niille ja luoda itseäni varten paljon\nkäytännöllisempiä ja kylmempiä teorioja elämästä. Ja pakko oli luodakin.\n\nTosin kyllä niihin aikoihin tutustuin Irma Suistoon, varakkaan\napteekkarin ainoaan tyttäreen. Minulla ei kylläkään sillä hetkellä\nollut erikoisen mairittelevat ajatukset rakkaudesta ja mielettömästä\nihastumisesta, mutta kuitenkin opin pitämään Irmasta hyvin paljon.\nEnnen pitkää järjestyivät kihlajaisemme kovin vaivattomasti ja\nnopeasti, ja vanha apteekkari — tuleva appeni — kulutti huomattavan\nosan kalliista työajastaan suurenmoisten häiden suunnitteluun ja\njärjestelyyn. Minä olin hänen järjestelyynsä kaikin puolin kiitollinen,\nsillä juuri vähän aikaisemmin oli työtaakkani lisääntynyt hyvin paljon,\njoten minun oli pakko ajatella vain sitä. Sattui niin omituisesti, että\nsairaalamme vanha ja harmaapartainen ylilääkäri sai sydänhalvauksen\nkesken leikkauksensa enkä saanut häntä ruiskeillakaan enää virkoamaan,\nja sananmukaisesti minun piti jatkaa hänen työtään suorittamalla ensin\ntämä leikkaus loppuun. Hänen jälkeensä tulin minä ylilääkäriksi, ja\nedeltäjäni oli kai jättänyt perintönään seuraajalleen erinomaisen\nkirurgin maineen ja suuren potilasmäärän. Minä aloin siis käyttää\nmieliesineitäni — veistä ja neulankuljettajaa — omalla vastuullani, ja\nsen vuoksi minulla ei ollut aikaa ajatella itseäni niin paljon, että\nolisin voinut luovuttaa aikaani riittävästi lepoon ja vaihteluun — en\nkaikistellen tarpeeksi paljon edes omalle nuorelle vaimollenikaan.\n\nTuo johtuu vain siitä, että olen asettanut itselleni liian monia\npäämääriä ja toiveita. Se voi olla turhaa — en tiedä — sillä\nvaimoni sanoo usein, että saatuaan toiveensa toteutumaan ihminen\non lopullisesta päämäärästään ainakin yhtä kaukana kuin aurinkoa\ntavoitteleva hullu taivallettuaan yhden päivämatkan aurinkoa kohti.\nMutta minä päättelen tähän tapaan: lapsuuteni ajatukset sain uhrata\nylivoimaiselle köyhyydelle, nuoruuteni ajatukset uhrasin oikukkaalle\nrakkaudelle, niin että minun on täysi syy uhrata miehuusvuosieni\najatukset vain työlleni ja menestymiselleni.\n\nNe nuoret kandidaatit, jotka silloin tällöin sairaalassa vaihtuvat,\ntuovat aina tullessaan pienen tuulahduksen lukuvuosilta ja vanhoista\nmuistoista. Heidän vitsinsä ovat vielä samat kuin meilläkin, heidän\ntaitonsa on pääpiirteissään sama ja ainakaan he eivät ole sen\njärkevämpiä kuin mekään. Sillä mikäli olen huomannut, ovat he hyvin\nauliita tekemään samat tyhmyydetkin kuin me. Nuo nuorten miesten\ntyhmyydet osaavat joskus olla hyvin herttaisia ja ne saavat minutkin\nherkistymään. Mutta jos nuoruutta katsellessani alkaa tuntua siltä\nkuin liikutus olisi lähellä, silloin vedän ylitseni kylmän kuoren\nja suojaudun siihen tunteilua vastaan niinkuin siili nahkaansa.\nJohan sanoin, etten ole koskaan ajatellut nuoruusvuosiani pelkästään\nihastuneena. Ja nyt, kun olen jo ehtinyt melkein nelikymmenvuotiaan\njärkevään ikään, ei minulla ole enää mitään syytä muuttaa ajatuksiani\nnuoruudesta. Päinvastoin juuri viimeiset vuoteni ovat olleet kaikkein\ntuloksellisimmat työssäni ja olen joka suhteessa päässyt lujasti\ntasapainoon. Sen vuoksi minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että\naikakin pysähtyisi hetkeksi juuri näihin vuosiin. Elämäni on nyt\nollut hyvin helppoa ja vaivatonta, mutta helppous johtuukin juuri\nsiitä, että olen kehittänyt sen pienen, taskukokoisen ohjeeni, olen\nleikellyt tunteistani liiat versot pois aivan kuin koristepensaasta ja\nnoudattanut vain kylmää järkeäni. Kaikki on ollut niin vaivatonta ja\nhyvää, ettei siitä ole edes mitään kertomista. Muut ihmiset sitä kai\nsanoisivat onneksi — ja kukapa tietää, vaikka se olisikin juuri sitä.\n\nAinoastaan viime päivinä olen huomannut jotakin häiritsevää ja\nolen päätellyt, että kaikki johtuu vain tilapäisistä hermo- tai\nruoansulatushäiriöistä. Sillä totisesti en jaksa uskoa, että minun\najatusmaailmaani pystyisi sumentamaan mikään muu. Kaikkein enimmin\nminua on alkanut vaivata vaimoni omituisen kiihkeä ja kapinallinen\nkäytös. Juuri tänään se on kiusannut erikoisesti, sillä en voinut\ntyössänikään olla miettimättä, mikä häntä oikein itketti ja mitä\nhän kaipasi. Luulen, että hänen on parhainta matkustaa johonkin\nhuvittelemaan, niin hän rauhoittuu ja palaa tyytyväisenä takaisin\nkotiin.\n\nNiin, ja lisäksi juuri tämän päivän osalle sain erään toisenkin\najateltavan: minä hätkähdin aivan tarpeettoman paljon tavatessani niin\nyllättävällä tavalla Kaijan nykyisen miehen leikkauslampun kalpeassa ja\nkirkkaassa valaistuksessa.\n\nMutta minulla ei ole mitään syytä kiinnittää liikaa huomiotani vaimoni\nkyyneliin ja johonkuhun tuntemattomaan Perttiseen. Kun vain saan Irman\nmatkustamaan ja Perttisen pois sairaalasta arpineen päivineen, niin\nhermoni paranevat taas itsestään.\n\nOnneksi sentään saan nyt levätä, kun tästä iltapäivästä tuli niin\nrauhallinen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nJa viimein tuli sen päivän iltakin. Olin luultavasti vahingossa hiukan\ntorkahtanut sohvalle, koskapa heräsin täydelliseen hiljaisuuteen enkä\noikein tiennyt, mitä kello jo oli. Sytytin savukkeen, heitin sen\npuolipalaneena pois ja yritin kävellä lattialla edestakaisin. Kaivoin\nesille paperini, ja kasvannaistutkimukset, joiden oikeastaan olisi\npitänyt jännittää minua, tuntuivat livahtavan ajatuksista kuin varkain,\nniin että vähän väliä huomasin ajattelevani tämän päivän tapahtumia\ntäällä kotona, vastaanotolla ja sairaalassa. Nyt tuntuivat niin\nkiusallisen tärkeiltä kaikki: tuntemattomat ihmiset ja vähäpätöiset\ntapahtumat, jonkun nuoren naisen puhjennut umpisuoli, vanhan\nmaalaisukon suonikohjuinen jalka, jonkun insinööri Perttisen katkenneet\nkylkiluut ja...\n\nPidätin hengitystäni pysähtyen kuuntelemaan. Äkkiä kesken\nmietiskelemistäni olin kuulevinani jostakin nyyhkytystä! Kuuntelin yhä\nja huomasin sen tulevan viereisestä huoneesta, jonka ovi oli jäänyt\nraolleen.\n\nTaas se ihminen nyyhkytti! Tuollainenhan veisi vähitellen\nhermot jo muiltakin, sillä kun on väsynyt liiasta työstä ja\najattelemisesta, toivoo ainakin kotona saavansa olla rauhassa turhalta\nkyynelehtimiseltä. Mutta ehkä siinä oli jotakin syytäkin, koskapa se\nalkoi jo aamulla ja jatkui yhä vielä. Vaikka olinkin sitä mieltä, ettei\nnaisten kyynelistä kannata tehdä kovin suurta numeroa, oli kai tällä\nkertaa ainoa keino niiden lopettamiseksi mennä ja lohdutella häntä\nhiukan.\n\nSeisahduin kynnykselle. Vaimoni ei huomannut minua, vaan istui huoneen\nperällä ja tuijotti kummallisen surullisena johonkin sylissään olevaan\nsuureen vaatekääröön. Arvelin hänen ompelevan jotakin, mutta kun hän\nkohotti tuota myttyään, huomasin sen olevan silkkiä, ehkä se oli jo\nvalmis leninki tai jokin sellainen. Samassa hän jälleen purskahti\nhillittömään itkuun ja upotti kasvonsa silkkiin. Hän itki kauan, ja\nsiinä oli jotakin niin herttaisen lapsellista ja kaunista, etten voinut\nolla nauttimatta siitä. Hymyillen virkahdinkin hänelle kuin lapselle\nseisoen yhä kynnyksellä:\n\n»Mitä suruja sinulla on? Ovatko koit, pahukset, taas syöneet reikiä\nsinun kalleuksiisi?»\n\nHän ryhdistäytyi, hillitsi itkunsa ja pyyhki kyynelensä edes\nvilkaisematta minuun. Sitten hän virkahti ääni tekaistun asiallisena ja\nkylmänä:\n\n»Eivät ole. Eikä se ole mitään muutakaan, että sinun tarvitsisi tuhlata\nsiihen aikaasi ja huomiotasi.»\n\nNäytti kuin hänen silmissään olisi ollut sääliä — minua kohtaan!\nSeisoin ymmällä enkä voinut muuta kuin uskoa, että hän pelkästä\nilkeydestä tahtoi purkaa jonkin pienen pahastumisensa minuun.\nHymähdin vain ja aioin kääntyä pois, mutta hän lisäsi jo paljon\nsovinnollisempana:\n\n»Ei tämä mitään ole... Mene sinä vain, kun sinulla on kerran kiireesi.»\n\nJa kului hetkinen, kun hän lisäsi kirkkaammin:\n\n»Tee on muuten ollut pöydässä jo kauan. Jos sinulla on aikaa juoda...»\n\nHänen äänensä oli nyt niin äidillisen hellä, että uskoin jo kaiken\nmenneen ohi — eipä tosiaankaan ansainnut suurempaa numeroa — ja sen\nvuoksi virkahdin kuin sovun ja rauhan sinetöimiseksi:\n\n»Mutta tuohan on kaunista kangasta! Siitä tulee varmaankin jotakin\nhienoa...»\n\nHän oli heittänyt vaatteen tuolille, meni ikkunan eteen ja seisoi\nsiellä selin huoneeseen ja minuun. Punertava ilta-aurinko valaisi\nhänen kasvojaan ja kiilsi hänen kosteilla poskipäillään, heittäen\nvaloisan suorakaiteen vastapäiselle seinälle ja lattialle. Huomasin,\nettä vaimoni varjo lankesi juuri Kaijan piirtämälle matolle. Seisoin\nja katselin häntä kauan, ja minun täytyi myöntää, että hän oli yhä\nvieläkin siro ja kaunis. Kun hän näytti unohtuneen siihen eikä\nmuistanut enää minuakaan, virkahdin kuin lopettaakseni hiljaisuuden:\n\n»Mitä aiot tuosta silkistäsi tehdä?»\n\nNyt hän kääntyi, katsoi minuun hyvin pitkään ja hänen suunsa vääntyi\nomituiseen hymyyn sanoessaan hyvin harvaan, aivan kuin valaa vannoen:\n\n»Ei siitä tule enää mitään! Se on... Se on minun nuoruudenaikainen\ntanssileninkini!»\n\nHän katsoi minuun yhä, sieppasi nopeasti vaatteen tuolilta, puristi\nsitä rintaansa vasten aivan kuin minä olisin tahtonut sen ryöstää, ja\nastui nopeasti pois huoneesta. Ovella hän pysähtyi, kääntyi hitaasti ja\nsanoi:\n\n»Minä en jaksa tätä enää! Nyt minä menen pois...»\n\nJäin, yksin. Mitä tämä kaikki merkitsi? Mistä hän saattoi olla vihainen\nminulle, sillä enhän ollut tehnyt enkä sanonut mitään, enhän ollut\nehtinyt nytkään kokonaiseen viikkoon vaihtaa hänen kanssaan kuin\nmuutaman sanan ruokapöydässä. Jos tosiaankin olisin pahoittanut häntä\njollakin, niin olisin hyvin mielelläni pyytänyt sen anteeksi, olisin\nniin mielelläni silittänyt hänen tukkaansa ja sanonut jotakin hyvää.\nMutta nyt seisoinkin yksin ja kuulin yhä korvissani hänen viimeiset\nsanansa: »En jaksa tätä enää.» — Tunsin itseni hiukan neuvottomaksi.\nMitä tehdä, mitä sanoa hänelle? Ehkä kaikki oli kuitenkin vain\ntilapäistä hermostumista? Olisiko parempi mennä hänen luokseen ja\ntarjota hänelle lääkettä ja kehoittaa menemään vuoteeseen?\n\nMutta kun oma ylpeyteni ei sallinut minun lähteä hänen jälkeensä, ei\nmyöskään hän tullut minun luokseni. Istuin ruokasalissa ja viivyttelin\nteeni kanssa vain hänen takiaan, mutta hän ei tullut. Menin huoneeseeni\nja yritin lukea aikani kuluksi, mutta hän ei tullut sinnekään. Silloin\nhuomasin lavastaa mahdollisimman kodikkaan tilanteen hänen tulonsa\nvaralle: menin kylpyyn aivan kuin monina muinakin iltoina rasittavan\ntyöpäivän jälkeen, istuin viitta yllä ja tohvelit jalassa mukavasti\nkirja kädessäni aivan kuin nautiskellen ja hekumoiden kodin rauhasta ja\nhiljaisuudesta. Katseeni tahtoi väkistenkin kiintyä pöydälläni olevaan\nIrman kuvaan, ja minä katselin aivan kuin etsiäkseni siitä sitä uutta\npiirrettä, jonka juuri äsken olin huomannut hänessä. Millähän tavoin\ntuo kuvakin oli ilmestynyt pöydälleni? Tuskin se oli siinä niinkään\npaljon Irman itsensä vuoksi, vaan pikemminkin eräänlaisesta totutusta\ntavasta, ehkä vieraiden ihmisten varalta, että he tuon kuvan nähdessään\nihailisivat sitä huolenpitoa ja kiintymystä, jota minä muka osoitan\nvaimolleni... Puhdasta teeskentelyä siis!\n\nIrma tuli huoneeseen ja yllätti minut juuri sillä hetkellä, kun näitä\najatellen olin tavoittamassa kuvaa käteeni. En keksinyt muuta kuin\nhämillisen hätävalheen:\n\n»Vihdoinkin pitkästä aikaa rauhallinen ja mukava ilta! En muista\ntällaisia olleen kuin joskus kauan sitten, niihin aikoihin, kun minulla\nei ollut työtä näin paljoa. Muuten katselin juuri kuvaasi ja huomasin,\nettä sinä et ole muuttunut ollenkaan kymmeneen vuoteen...»\n\n»Voi sinua, miesparka!» sanoi hän istahtaen, ja minä en totisesti\nosannut tulkita, mitä hän mahtoi tarkoittaa. Mutta en ollut\nkuulevinanikaan hänen keskeytystään, vaan jatkoin:\n\n»Minä olen vanhentunut paljonkin siitä lähtien. Mutta sinä et ole\nulkonaisesti muuttunut ollenkaan. Ja senkin, mitä olet muuttunut,\nsenkin olet vain kaunistunut.» Pidin pienen tauon, jotta imarteluni\nolisi ehtinyt vaikuttaa. »Mutta henkisesti sinä olet — kuinka nyt\nsanoisin — hieman talttunut.»\n\n»Väsynyt? Tylsistynyt?»\n\n»Et laisinkaan! Mutta kun muistelen kymmenen vuotta taaksepäin, olit\nsinä silloin raisu ja vallaton. Ja juuri niistä ominaisuuksistasi\npidin, sillä olinhan itse jokseenkin kankea ja jäykkä. Juuri\nreippautesi vuoksi minä kiinnyin sinuun ja toivon yhä vieläkin, että...»\n\n»... minä olisin täällä jonkinlainen kotipelle sinua huvittamassa...»\n\n»Muistatko vielä sitäkin matkaa, jonka teimme heti naimisiinmenomme\njälkeen? Olimme hassahtavia ja kuljimme yhtä mittaa toista kuukautta.\nOlimme ensin yhden ainoan viikon huvittelemassa ihmisten ilmoilla\nja heppuilemassa kylpyrannoilla ja sen sellaisilla. Mutta sitten\nkyllästyimme ihmisiin, ja etenkin sinua alkoi raivostuttaa, kun\nsiellä piti olla liian sovinnainen, toimeton ja istua kädet ristissä\nnauramassa jollekin tyhjänpäiväiselle. Aloit vaatia, että meidän\npitäisi matkustaa jonnekin, missä saa olla niinkuin tahtoo, tehdä mitä\ntahtoo eikä tarvitse nähdä ympärillä velttoja kasvoja ja sappitautisia\nvanhojapiikoja pahastumassa jokaisesta reippaasta potkusta ja\nliikkeestä.»\n\n»Ja silloin läksimme kuukaudeksi asumattomille saloille!»\n\n»Pakenimme korpeen saadaksemme liikkua ja elää rauhassa. Seikkailimme\nkahden, koska olimme vapaita eikä meitä sitonut, ei odottanut eikä\netsinyt kukaan. Elimme perusteellisen vapaasti, koska ennustelimme,\nettä jo seuraavana kesänä meitä olisi pidättämässä pieni lapsi emmekä\npääsisi enää uudestaan samalle matkalle. — Noh, lapsemmehan ei meitä\npidättänyt, sillä...»\n\n»Hyvä mies! Älä puhu lapsista, sillä olenhan sanonut jo sata kertaa,\netten tahdo kuulla niistä puhuttavankaan!» huusi hän kiihtyneenä väliin.\n\n»Ei puhuta, ei... Mutta sitten minä sain niin paljon työtä ja tavallaan\nmyöskin vanhenin, niin ettemme saaneet aikaan lähteä enää toista\nkertaa.»\n\nPäätin pyrkiä päämäärääni näin pitkää ja monimutkaista tietä, ja\nminusta näytti kuin Irma olisi jo hiukan sulanut kuorestaan. Niinpä\nsaatoinkin jo lähestyä pääasiaa:\n\n»Kun ajattelen sitä aikaa, tiedänkin ehkä syyn, mikä on sinut tällä\nvälin noin taltuttanut...»\n\n»Ja tylsistyttänyt?»\n\n»Se on aivan varmasti sopivan vaihtelun ja liikunnan puute!»\n\n»Sinäpä sen sanoit!»\n\n»Aivan varmasti liikunnan puute», jatkoin sitkeästi. »Minusta olisi\nhauska nähdä sinut vielä kerran yhtä pirteänä kuin silloin. Jos saisin\nsopivan loman, niin emmekö voisi lähteä uudestaan? Etsisimme maailman\nhiljaisimman paikan, jonkin kauniin järven ja pienen talon...»\n\n»Eijei!» keskeytti hän. »Ei minnekään rauhaan ja hiljaisuuteen! Ei\nmihinkään, jossa iankaikkiset ajatukseni vaivaavat minua!»\n\n»Mitkä ajatukset?» kysyin ihmeissäni, mutta hän ei mennyt ansaan, vaan\njatkoi keskeyttämättä:\n\n»Luuletko, etten ole saanut tarpeekseni hiljaisuudesta? Juuri se onkin\nminut taltuttanut! Päinvastoin tahtoisin päästä mahdollisimman suuren\nmelun ja hälinän keskelle tästä iankaikkisesti korvissa soivasta\nhiljaisuudesta ja ompeluseurojen piiristä.»\n\n»Mutta hyvä Irma... Tiedäthän, etten minä siedä ihmisiä ympärilläni...»\n\nHän katsoi minuun alentuvasti kuin opettaja sellaista koululaista,\njoka on vastannut hyvin älyttömästi, hymähti säälien ja huokaisi\ntoivottomana:\n\n»Jahah, vai niin! Sinustakos tässä olikin kysymys...?»\n\nNyt huomasin, etten voittaisi mitään, ellen antaisi myöten kaikessa ja\nodottaisi vain hänen omia suunnitelmiaan. No niin, olihan hän vielä\nnuori ihminen, ja kai minäkin olin liian armoton vaatiessani, että hän\nistuisi tällaisen kauniin kesän kotona vain sen vuoksi, kun minä en\npääse vielä pitkään aikaan mihinkään. Mutta koska vaihtelunhalu tuntui\naiheuttaneen kaikki nämä viime päivien itkut, olisi silloin kai ainoa\nlääke etsiä nuo vaihtelut ja unohtaa itkut? Kohotin katseeni häneen ja\ntunsin olevani aivan liiankin myöntyväinen sanoessani:\n\n»Mene sitten johonkin huvittelemaan.»\n\nHän ei hievahtanutkaan ja ääni tuntui epäilevältä:\n\n»Puhutko tosissasi? Tarkoitatko, että minä saan jättää tämän\nmuumiokaupungin ja etsiä ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua jonkin\nsanan pelkkien ääni jänteittänsä voimisteluttamiseksi? — Oletpa\ntodellakin suopea! Kolmena kesänä minä olen aikonut lähteä yksin, mutta\nsinä olet kieltänyt.»\n\n» Mutta nyt en kiellä mitään.»\n\nTunsin tosiaankin olevani armelias. Ja se oli minussa uusi piirre Irman\nkatseesta ja hymystä päättäen. Tiedän kyllä olleeni tähän asti hyvä\nlääkäri varsinkin siinä, missä auttaa leikkausveitsi. Mutta ehkäpä\ntästä lähtien olisin myöskin hyvä psykologi, koskapa näin pian tein\noikean diagnoosin vaimoni itkuista ja löysin keinon, millä estää hänet\nkuivettumasta. Mutta vaikka äsken myönsinkin, etten kiellä häneltä\nmitään, en tietenkään tarkoittanut sitä kovin kirjaimellisesti, vaan\noikaisin:\n\n»Sanoin äsken, että pidin sinusta paljon sen vuoksi, kun olit niin\nriehahteleva ja pirteä. Mutta sillä en tarkoita, että iäkkäälle\nihmiselle sopisi samat leikit ja kujeet kuin nuorille...»\n\nHän keskeytti nopeasti:\n\n»Ei sanaakaan neuvoja enää! Olen jo saamaisillani myrkytyksen niistä\niankaikkisista lääkkeistä, joilla sinä masennat minun ruumistani ja\nsieluani.\n\nEn tarvitse mitään reseptejä! Minä lähden nyt, mutta lähdenkin vain\nyhdellä ehdolla: älä vaadi, että minun täytyy olla sovinnainen ja\nsäännöllinen, sillä olen ilmankin jo tukehtumaisillani. Älä kiellä,\netteivät toiset miehet saa hakkailla minua, sillä en ole täällä edes\nnähnyt muita kuin ompeluseuratädit. Älä varoittele, etten saa kiivetä\nyli aitojen hameet korvissa, etten saa hypätä laiturilta jalat edellä\nja etten saa istua moottoripyörän takana! Sillä niin kauan kuin olen\nollut naimisissa lääkärin — en miehen — kanssa, olen aina kuullut\nvaroiteltavan tähän tapaan: 'Muista, Irma, ettet vahingoita itseäsi!\nTuosta hypystä voi tulla kallistumisia, siirtymisiä tai mitä vain —\ntuollainen voi tehdä sinut steriliksi — tuo vahingoittaa munuaisia’ —\nja tuollainen ja tuollainen loppumattomiin...»\n\nMinä tunsin loukkaantuvani, ja ääneni saattoi ehkä tuntua lempeältä\nja mieleni yhäkin nöyrältä, vaikka olinkin itse asiassa jo lähellä\nsuuttumista sanoessani:\n\n»Tee sitten niin kuin tahdot ja hypi niin paljon kuin haluat. Ja\nmuutenkin on parhainta, että matkustat heti huomenna. Tänään sinulla on\nvielä tarpeeksi paljon aikaa suunnitella matkasi. Koko maahan on täynnä\nloistavia paikkoja — sen kun vain valitset...» Ja nyt koetin saada\nääneeni sopivan määrän surumielisyyttä: »Ja jotta saisit todellakin\nmatkustaa vapaasti, ei sinun tarvitse sanoa minulle edes paikkaa, minne\nmatkustat... Ja nyt nopeasti matkalaukut kuntoon!»\n\nHän näytti tulevan iloiseksi minun uusimmasta reseptistäni ja heltyi\nniin, että tarttui käteeni ja nojasi päätään olkaani — pitkästä aikaa.\nMinä kai olin tyytyväinen ja hän ehkä onnellinenkin — ainakin niistä\nmuutamista oudon kirkkaista ja iloisista kyynelistä päättäen, jotka hän\nhymyili silmäkulmiinsa. Niissä oli jotakin valoisampaa kuin ennen.\n\nHäneen tuli eloa, hän haki ullakolta matkalaukut ja otsa herttaisissa\nhuolestuksen rypyissä näytti harkitsevan hyvin perusteellisesti,\nmitä sulloisi niihin. Hetkisen hän penkoi vaatekaappia ja saikin\nsieltä esille jotakin. Mutta sitten hän tuli jälleen neuvottomaksi,\nhaki kirjahyllystä kartan ja siirrellen etusormeaan pitkin sitä hän\ntavaili paikkoja, liikutellen huuliaan äänettömien sanojen mukaan.\nTaas kuljeskeltuaan tunnin verran edestakaisin touhukkaana ja taas\nistuttuaan neuvottomana karttakirja polvillaan hän viimein unohtui\nkatsomaan ikkunasta ulos ja sanoi hiljaa kuin itselleen:\n\n»Tuntuu niin vaikealta päättää... Miten minä voin matkustaa?» Ja\njälleen hetkisen kuluttua minulle kuin pyytäen: »Aarne, etkö voisi\nehdottaa minulle jotakin?»\n\n»Sinun on nyt päätettävä itse. Ja sinun on matkustettava jo huomenna.»\n\n»Mutta hyvä lapsi, minä en voi!»\n\nEn tiedä, mikä häntä vaivasi, hän vain oli totinen ja katseli haikeana\nikkunasta ulos. En myöskään tiedä, löysikö hän matkalleen suuntaa,\nmutta viimein hän huokaisi, pani kirjan takaisin hyllylle ja kulki\nhajamielisenä huoneesta toiseen heittäen väliin jonkin esineen\navonaiseen matkalaukkuunsa. Minun mieleni olisi tehnyt auttaa häntä,\nsillä hänen neuvottomuutensa oli säälittävää. Mutta äskenhän juuri\nkuulin, että iankaikkisilla neuvoillani olin jo ehtinyt riistää osan\nhänen itsenäisyyttään ja asettaa hänen luonteensa vääriin kaavoihin.\nJos nyt olisin auttanut häntä, olisi se ollut vain pahan pitkittämistä.\nSillä johan aavistin sen, että hänen täytyi kukkia vapaana omassa\nvarressaan, muutoin hänestä tulisi loiskasvi, joka ei pysyisi yksin\npystyssäkään, vaan ainoastaan toisen nojassa. Ja minun, täytyi myöntää\nitselleni, että sellaisena en hänestä jaksaisi pitää kovinkaan kauan.\n\nTänä iltana sain vaimostani jonkinlaisen uuden kuvan ja kuvittelin\ntulevaisuudessa kiintyväni häneen yhä enemmän. Kun katselin, miten hän\nvaatekaapilla valikoi ja mietti, asetti pois ja otti uudestaan esille,\ntuli mieleeni lapsi, joka leikkii rakkailla kapistuksillaan ja näyttää\nhuolestuneelta, kun ei oikein tiedä, mitä niistä milloinkin ottaisi\nesille. Olinko suhtautunut koko ajan Irmaan väärin ja itse tahtomattani\npyrkinyt kehittämään hänestä vain sellaisen toisen runkoon nojailevan\nloiskasvin?\n\nJoka tapauksessa hänen lähtönsä teki minutkin sen verran haikeaksi,\nettä tiesin kaipaavani häntä jo muutaman päivän kuluttua. Ja\ntähteessäni osoittaa hänelle nyt edes jollakin tavalla hellyyttä en\nkeksinyt muuta kuin että otin hänen valokuvansa pöydältäni ja hyvin\nvarovasti pyyhkäisin hihallani pois pölyhaituvia sen lasista.\n\n\n\n\n6.\n\n\nVaimoni piti matkustaa seuraavana aamuna. Lähtiessäni vastaanotolleni\nminä hyvästelin häntä, ja sikäli kuin näytti, oli meillä molemmilla\nhiukan ikävä, vaikka yritimmekin olla iloisia. En ehtinyt saattamaan\nhäntä asemalle, sillä viime päivinä minulla oli ollut niin paljon\nvaikeita tapauksia, jotka vaativat jokaisen vapaan minuuttini vielä\npitkiksi ajoiksi eteenpäin.\n\nJuuri tänäänkin oli eräs hyvin mielenkiintoinen tapaus, joka antoi\npaljon ajattelemisen aihetta itselleni ja sai minut eräällä tavalla\nmuistamaan matkoille lähtenyttä vaimoani. Tuon muistutuksen antoi\naavistamattaan eräs ventovieras ihminen. Kun itse tapaus — tuon vieraan\nnaisen iloinen tapaus — on hiukan erikoinen, voin kertoa sen.\n\nEräänä aamuna kauan sitten tuli vastaanotolleni nuori ja miellyttävän\nnäköinen nainen, joka kertoi olevansa erään sähkötyömiehen rouva.\nHiukan hämillään, posket punaisina ja seinälle katsellen tämä nuori\nrouva selitti olleensa naimisissa jo kolme vuotta, ilman että\nheillä oli yhtään lasta. Ja yhä enemmän hämilleen mennen hän kyynel\nsilmäkulmassaan hymyili ja puhui ilmeikkäästi ja lämpöisesti, että hän\nitse piti niin kovin paljon lapsista, samoin hänen miehensäkin, ja koti\ntuntui tyhjältä ja koko elämä ja avioliitto vain merkityksettömältä\nyhdessä asumiselta niin kauan kuin ei olisi lasta.\n\nNuoren rouvan tapaus oli jollakin tavoin niin liikuttava ja\nherttainen, että aloin miettiä asiaa. Olisin tahtonut antaa hänelle\nedes hiukan toiveita, mutta näin pikimmältään en tietenkään voinut.\nOli joka tapauksessa selvä, että rouvan pitäisi tulla joksikin ajaksi\nsairaalaan. Ja suorittaakseni pienen operation, jollaista en ollut\nvielä kertaakaan suorittanut koko praktiikkana aikana, kutsuinkin\nhänet sinne. Ja rouva tulikin. Hän oli alussa hiukan hermostunut ja\nsärmikäs käytöksessään, mutta virkistyi vähitellen ja lähti viimein\npois selvästi piristyneenä ja urhoollisesti hymyillen, jättäen minut\nhiljakseen miettimään, että toimenpiteen! olivat ehkä sittenkin olleet\nturhia ja toivottomia.\n\nNyt siitä oli kulunut jo melkoisesti aikaa, kun tänä aamuna sama rouva\ntuli jälleen vastaanotolleni reippaana ja rohkeana. Huomasin heti, että\nhän oli elämänhaluinen ja hymyilevä, ja kun tarkastin hänet, voin minä\naivan huoletta vakuuttaa ja onnitella häntä siitä, ettei hänen kotinsa\npysyisi enää kauankaan tyhjänä ja että itse avioliitto tulisi ennen\npitkää saamaan oikean merkityksensä ja koko elämä uuden värinsä.\n\nHän katsoi minua ensin pitkään ja totisena, aivan kuin ei olisi\nkäsittänyt sanojani, mutta ymmärrettyään kaiken hän purskahti\nonnellisiin nyyhkytyksiin. Hän oli kaikesta päättäen herkkä ihminen,\nhyvin herkkä, ja aivan kuin voittaakseen oman itkunsa hän yritti olla\niloinen ja alkoi filosofoida:\n\n»Tiedättekö, tohtori! Jos minä olisin sellainen nuori ihminen, jonka\ntäytyisi juuri tällä hetkellä ratkaista niin sanottu elämänuransa, niin\nminä varmasti päättäisin valmistua lääkäriksi.»\n\n»Ja miksi juuri lääkäriksi? Siinä on eräs hyvin ikävä puoli: meidän\ntyömme ei ole helppoa!»\n\n»Niin, tietenkin siinä on oma raskas vastuunsa, mutta itse ideaalinen\npuoli on niin suurenmoinen, kun saa pitää elämää vireillä kuolemankin\nlähestyessä ja kun saa nähdä elämää sielläkin, missä muut eivät\nnäe mitään. Se on joka tapauksessa hyvin — en tiedä, miten sen nyt\nsanoisin...»\n\n»Mutta se on myöskin hyvin epäkiitollista. Ellei lääkäri onnistukaan\nvuorenvarmasti, vaikka yrittääkin kaikkensa, niin hyvin pian\nhäntä syytetään mitä ihmeellisimmistä seikoista, häntä moititaan\ntaitamattomaksi, huolimattomaksi, ahneeksi ja puolueelliseksi köyhien\nja rikkaiden välillä. Sanotaan, ettei hän osaa suhtautua potilaaseen\noikealla tavalla, että hän tekee näin, kun olisi tehtävä noin — ja\nniin edelleen loppumattomiin. Ja ellei häntä voitaisi syyttää mistään\nmuusta, niin sittenkin vielä on jotakin sanomista: jos lääkäri ottaa\nliian suuret maksut, on hän sairaiden ihmisten riistäjä, jos hän\nottaa keskinkertaisen maksun, on hän turhantarkka, joka ei anna\nalennuksia edes tuttavilleen, ja jos hän lopuksi erehtyy ottamaan liian\nvähän, niin silloin hän osoittautuu niin taitamattomaksi ja huonoksi\nlääkäriksi, että koettaa halvoin hinnoin kosia itselleen potilaita.»\n\nMe puhuimme kauan lääkärin kutsumuksesta, sillä kun hän sattui sillä\nhetkellä olemaan ainoa potilas, sai hän puhua kauan. Hän lähti, ja\nraolleen jääneestä ovesta katselin, miten hän odotushuoneen naulakon\nluona viivytteli ja hymyili itsekseen onnellisena. Myöskin minä\nolin lääkärinä hyvin tyytyväinen aavistellessani, miten herttainen\npieni idylli seuraisi pian hänen kotonaan, kun hän nyt menisi sinne,\nodottaisi miestään työstä ja sitten kertoisi miehelleen kaiken...\n\nKun nuori rouva kääntyi, huomasin hänen pyyhkäisevän silmäkulmastaan\nkirkkaan ja iloisen kyynelen. Minähän olen yleensä tottunut kyyneliin,\nsillä lääkärinä joudun niitä näkemään monenlaisia joka päivä, ja\nkyynelet liittyvät työhöni vähintään yhtä läheisesti kuin maantien\npöly autonkuljettajaan tai vernissan tuoksu maalariin. Mutta kaikkein\nenimmin iloitsen itsekin juuri sellaisista kyynelistä, joita näin\nnuoren rouvan poskella. Ja tämä pieni tapaus toi mieleeni erään\ntoisen: aivan samalla tavalla seisoin oven raossa eilen, kun näin oman\nvaimoni itkevän. Hänkään ei tiennyt, että katselin häntä, mutta hänen\nkyynelissään olikin jotakin surullista ja himmeätä.\n\nTapoihini ei kuulu tulla sentimentaaliseksi, mutta silti voin tuntea\npistoksen ja masentua. Tänä hetkenä aloin aavistaa, että ehkäpä Irman\nitkujen syyt olivatkin jossakin paljon syvemmällä kuin vain vaihtelun\nkaipuussa. Hänen eilinen mielentilansa ei lopultakaan johtunut — niin\nkuin minä ymmärtämätön luulin — vain koinsyömästä vaatteesta, vaan tuo\ntyttövuosien tanssileninki kasvoi jonkinlaiseksi suureksi symboliksi,\njolla voi olla itkevän naisen sylissä paljon suurempi merkitys, kuin\nmitä me arkiset miehet aavistammekaan.\n\nEttä asia oli todellakin juuri noin, se iskettiin minun tajuntaani\nlujasti hetkistä myöhemmin — niin lujasti, etten muista pitkään aikaan\ntunteneeni sielussani niin pahaa vihlaisua. Päästessäni keskipäivällä\nhetkiseksi vapaaksi sairaalasta menin kävelemään kaupungin reunalle\npari kilometriä maalle päin. Kun tulin lähelle sitä tienhaaraa, josta\ntie kääntyy ylös mäen päälle ja hautausmaalle, näin jo kaukaa erään\nhyvin tutun hahmon ja hämmästyin kovasti. Kaupungista päin nimittäin\ntuli vastaan — oma vaimoni! Hän ei ollutkaan vielä matkustanut, vaan\nsuuri kukkavihko kädessään kääntyi hautausmaalle eikä huomannut minua.\n\nMitä ihmettä hän puuhasi? Hänenhän piti lähteä jo kolme tuntia sitten\neikä hän sanallakaan maininnut minulle käynnistään täällä ennen\nlähtöään. Olin niin hämmästynyt, etten osannut mennä suoraan hänen\nluokseen ja puhutella häntä, vaan läksin seuraamaan nähdäkseni, mitä\nhän aikoi ja mitä varten. Kuljimme halki hautausmaan vanhemman osan —\nhän edellä ja minä kaukana hänen takanaan — kunnes hän tuli uudemmalle\nosalle ja pysähtyi siellä erään käytävän reunaan katse luotuna alaspäin\nja kädet ristissä. Sitten hän kumartui ja kuin hyväillen asetti\nkukkavihkonsa haudalle.\n\nNyt tuntui kuin sisälläni olisi luja käsi repinyt jotakin riekaleiksi,\ntunsin terävää viiltoa aivan kuin joku suuri lääkäri olisi veitsellään\nleikannut auki minun huonosti kuoletettua sieluani. Jos jo tänä\naamuna olinkin saanut pienen käsityksen kivusta, niin nyt minä vasta\ntunsin täydellisesti, mitä on joutua kaikkia ihmisiä viisaamman\nlääkärin käsiin... Vaikka olenkin tähän asti luottanut vain itseeni ja\nkuvitellut tietäväni ja osaavani melkein kaiken, niin tuona lyhyenä\nhetkenä tunsin kaiken varmuuteni katoavan enkä voinut muuta kuin\nkääntyä ja lähteä pois.\n\n(Tuossa kahden vanhan haudan välillä, tuuhean pihlajan varjossa on\npieni penkki, jolle me, hyvä ystävä, voimme istahtaa hetkiseksi\nrauhassa puhumaan. Sillä nyt vihdoinkin minun on kai mainittava kaikki\nsekin, minkä olen salaisena ja laadultaan arkana jättänyt pois.\nPitkäaikainen väsymys ja tämä kuumuus kai yhdessä vaikuttavat minuun\nniin herpaisevasti, että mielelläni huokaisen ensin hiukan levätäkseni.)\n\nNo niin, näin luottamuksellisesti — vain meidän kahden kesken — voin\nkertoa, että meillä Irman kanssa on ollut avioliitossamme paljon\nsurua. Mehän jo eilen vaimoni kanssa muistelimme sitä verratonta\nmatkaa, jonka kauan sitten, heti naimisiinmenomme jälkeen, teimme\nkahden halki korpien etsien vain yksinäisyyttä. Tiesimme silloin, että\nmatkamme olisi viimeinen siitä syystä, että vastaisuudessa tulisivat\nlapset sitomaan meidät kiinni kotiin. Avioliittomme olisikin aivan\ntoisenlainen, jos lapset todellakin olisivat meidät sitoneet... Mutta\njo ennen ensimmäisen lapsen syntymää tapahtui pieni onnettomuus, jonka\nmuistona on nyt pieni hautakumpu juuri siellä, missä vaimoni seisoi\nkädet ristissä. Irma piti lapsista ja hänestä koti ilman lasta oli\naivan yhtä tyhjä ja ilmeetön kuin tämänaamuisen nuoren rouvan kotikin.\n\nNiin kului kaksi vuotta ja meille piti tulla toinen lapsi — olimme\nehtineet valita sille jo nimenkin. — Mutta kaikki päättyi aivan yhtä\nsurullisesti kuin, ensimmäiselläkin kerralla ja Irman mieleen jäi\njärkyttävä kuva toisesta lapsivainajasta, joka vietiin hautaan ja joka\nmuodosti toisen pienen kummun tuonne hopeapajujen varjoon.\n\nVaimooni tuo kaikki vaikutti masentavasti ja on ollut hänelle suurena\npainajaisena kaikki nämä vuodet, koskapa minäkin — joka sentään olen\nlääkärinä tottunut kaikkeen — tunsin kipeitä kouristuksia mielessäni.\nMutta Irma ei ole koskaan puhunut ajatuksistaan ja suruistaan. Hän\non yrittänyt olla hyvin iloinen kaikki nämä vuodet — aivan yhtä\niloinen kuin tyttövuosinaan. Mutta viime aikoina hän ei ole enää\njaksanut teeskennellä huoletonta, vaan on itkenyt usein salaa ja minun\ntietämättäni kävellyt tänne hautausmaalle kukkakimppu kädessään.\n\nMinä olen kyllä tiennyt Irman surevan, mutta en ole koskaan aavistanut\nsitä näin syväksi. Kuin lohduttaakseni olen hänelle viittaillut siihen\nmahdollisuuteen, että meillekin voisi vielä joskus tulla lapsi. Mutta\nsilloin hän on joka kerran saanut hyvin vakavan hermokohtauksen ja\nhuutanut:\n\n»Hyvä mies! Älä puhu siitä enää! Minä tulen hulluksi, jos minun täytyy\nvielä kerran nähdä kaikki se sama — ah!»\n\nJa kuitenkin hän kaipaa vain lasta... Ja mitä tuo kaipuu on, sen minä\nopin aavistamaan nuoren työläisnaisen kyynelistä. Irmankaan elämästä\nei lopultakaan puutu mitään muuta kuin lapsi, vaikka hän itseään\nrohkaistakseen ja pettääkseen koettaakin todistella, että häneltä\npuuttuu huveja ja vaihtelua ja ettei hän sellaista kuin lasta enää\nkoskaan ajattelekaan.\n\n(Nyt olemme istuneet tässä niin kauan, että minun täytyy kiirehtiä\ntakaisin sairaalaan. Voit jo hiukan arvioida, miltä minusta tuntuu\nmennä leikkaamaan jonkun kauppaneuvoksettaren kipeitä liikavarpaita\ntai lihavan lehtorin umpilisäkettä, kun itsellä on ajateltavaa ja\nhuolehdittavaa paljon enemmän kuin aikaa. Mutta tämä on niin varjoisa\nja rauhallinen paikka, että tänne voi joskus iltaisin kävellä lepäämään\nja kuuntelemaan lintujen laulua. Ei suinkaan se ole vielä vanhenemisen\nmerkki, jos ohjaakin kulkunsa hautausmaalle nauttiakseen sen rauhasta?)\n\nMinun täytyisi nyt heti keksiä Irmalle jokin uusi lääke, sillä\nhänelle ei todellakaan kelpaa se minun vanha elämänohjeeni, jonka\nmukaan pitäisi kaikkiin ajatuksiinsa ja toimiinsa sekoittaa kahdeksan\nkymmenesosaa kylmää järkeä ja vain kaksi kymmenesosaa tunnetta. Juuri\ntuolle neuvolleni onkin Irma usein nauranut ja sanonut:\n\n»Siinä on mulla mies, joka yrittää elää pelkän laskutikun mukaan!»\n\nJa minä olen loukkaantunut hänen sanoistaan. Mutta nyt minä ymmärrän,\nettä hänen täytyy löytää jokin uusi ja kannattava ajatus, sillä vain\nuusi ja salaperäinen pystyy antamaan hänelle uutta miettimistä ja\nunohtamaan kaiken sen vanhan.\n\nMentyäni päivällä sairaalaan minä soitin kotiin ja arvasin Irman jo\nmatkustaneen. Tuo minua tietenkin kevensi, mutta itsesyytöksistä en\nsilti päässyt. Istuin ja rikoin kalliin täytekynäni koettaessani\ntehdä diagnoosia omasta tyhmyydestäni. Sillä mitä muuta se oli kuin\nilmeistä tyhmyyttä, jos osuinkin näkemään edessäni jonkun potilaan\nsairaan ruumiin, kun sitä suoraan sormella osoitettiin, mutta en sen\nsijaan nähnyt, miten aivan vierelläni oli jo kauan aikaa kulkenut eräs\nkärsivä ja kiusattu sielu! Olenko minä lääkärinä vain käsityöläinen,\nkun en näe ympärilläni ihmisiä ja sieluja, vaan ainoastaan raihnaisia\nruumiita, joita sitten katselen yhtä kylmästi ja kustannuksia\narvioiden aivan kuin korjauspajan esimies katselee lakkoilevaa autoa?\nJa jos tuon raihnaisen ruumiin pystyn sitten parantamaan, kiirehdin\nminä lapsellisen ylpeänä haravoimaan siitä itselleni kaiken kunnian\najattelematta, että sattumalla ja hyvällä onnellakin voi olla siinä\nosansa.\n\nMutta tuo ei riitä! Vaimoni on eilen ja tänään opettanut, että minun\non ajateltava ja nähtävä ihmiset myöskin persoonallisuuksina. Kovin\npaatunut en kai vielä onneksi olekaan, koskapa olen aina pitänyt paljon\nerään kuuluisan lääkärin sanoista, että meidän lääkärien on opittava\nnäkemään potilaat yhtä alastomina henkisesti kuin ruumiillisestikin.\nJa senkin sanon vielä puolustuksekseni, etten ole aina toiminut\nliian konemaisesti, vaan olen pyrkinyt etsimään ja luomaan joitakin\nuusiakin ratkaisuja. En tarkoita, että olisin mikään lääketiedettä\nharrastava ikiliikkujan keksijä. Mutta kuitenkin hyvin monet kolleegani\nhymyilisivät säälivästi, jos he kuulisivat minun pyrkivän ratkaisemaan\nfyysillisiäkin sairauksia puhtaasti psykologista tietä.\n\nNäitä ajattelin kotonani työpöytäni ääressä. Kasvannaistutkimukseni\nvaikuttivat ikäviltä — vieläkin ikävämmiltä kuin nämä itsesyytökseni.\nTuntui siltä, etten saisi kirjaani valmiiksi koskaan.\n\nMutta silloin välähti ajatuksissani: helpomminhan saisin kirjan\nkaikesta tästä, mitä olen juuri ajatellut: siis lääkärin oikeasta\nsuhtautumisesta potilaisiin ja ihmisiin yleensä. — Mutta kun olenkin\noppinut ajattelemaan vasta tänään, on yhden päivän oppi siihenkin,\nliian heikko. Voisinhan kuitenkin kumota oman elämänreseptini ja\ntodistella, ettei meidän kenenkään silti tarvitse olla täydellisiä\ntunneihmisiä, vaikka pidämmekin sielutonta ihmistä vain tyhjänä\nkuorena...\n\nSillä eikö sieluton ihminen ole lopultakin vain tyhjä kotelo, josta\nitse elävä henki on ryöminyt pois aivan kuin perhosen toukka omasta\nkotelostaan ja jättänyt sen tyhjäksi. Eikö ruumis ole kuollut heti, kun\nsielu karkaa siitä pois liidelläkseen perhosen tavoin jossakin taivaan\nkuulaudessa ja niityn kukkarunsauden yllä kevyenä, sinisenä ja koville\nkosketuksille hauraana?\n\nKylläpä minun ajatukseni tänä iltana ovatkin kummallisia! En\nole miettinyt tuollaisia aikaisemmin. Mahtaisikohan se olla jo\nvanhentumisen merkki vai onko jo hermoissani vikaa?\n\nKotona oli kaikki tyhjää ja autiota. Jossakin toisessa huoneessa oli\nikkuna auki, niin että kadulta kuuluvat äänet rikkoivat hiljaisuuden\nsointia. Tunsin vain, miten hämärä tiivistyi, taulut seinillä alkoivat\nsulaa yhteen varjojen kanssa ja lattiamaton kuviot katosivat. Minua\nalkoi vähitellen uuvuttaa niin kovasti, että päätin jäädä istumaan\nnojatuoliini yöksi viitsimättä edes mennä vuoteeseen. Tuoli tuntuikin\nniin mukavalta ja turvalliselta tässä autiossa asunnossa.\n\nMutta juuri kun olin vaipumaisillani horroksiin, soitettiin sairaalasta\nja ilmoitettiin, että insinööri Perttinen — sama mies, jonka haavat\nsidoin eilen auto-onnettomuuden jälkeen — oli nyt alkanut yskiä\nkiivaammin, lämpö oli noussut 39 asteeseen ja hengitys oli käynyt\nvaikeaksi.\n\n»Selvät keuhkokuumeen oireet», sanoin ääneen itselleni ja tunsin\nvirkistyväni silmänräpäyksessä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nMeidän istuessamme kahvipöydän ääressä sairaalan varjoisalla terassilla\nkertoi kandidaatti Hevas muutamia sellaisia vitsejä, että itsekin\nymmärsi pistäytyä välillä punastumassa muualla. Siksi ajaksi jouduin\nsiis keskustelemaan ylihoitajattaren kanssa työasioista, ja luultavasti\nolin kuunnellessani hiukan hajamielinen, sillä tahtomattanikin seurasin\nuuden hoitajattaremme, neiti Ahjolan puuhia ja odotin vain tilaisuutta\nvirkkaakseni hänelle jotakin. Minua kiusasi se, että neiti Ahjola\nsitoi ajatuksiani aivan kuin hän olisi minun mielessäni jollakin\ntavalla pyrkinyt etualalle, enemmän kuin muut täällä sairaalassa ja\nenemmän kuin oma vaimonikin. Ja ettei hän ainakaan ansiottomasti\npääsisi syrjäyttämään kaikkia muita ystäviäni ja läheisiäni, sain\npäähänpiston katsoa hiukan syvemmälle hänen sieluunsa ja sitten\nvertailla häntä toisiin. Vihdoin, kun kandidaatti Hevas oli yhä\npunastelemassa ja ylihoitajatar lähti puhelimeen, katkaisin kesken\njonkin joutavanpäiväisen lauseeni ja kysyin neiti Ahjolalta:\n\n»Te vaikutatte kovin hiljaiselta ja suljetulta. Onko teillä täällä\nikävä vai oletteko aina yhtä salaperäinen ja arvoituksellinen?»\n\n»Arvoituksellinen?» kysyi hän silmät suurina ja katsoen ujosti\nohitseni. »Mitä sellainen merkitsee?»\n\n»Silloin, kun ei sanoista eikä katseesta päästä naisen luonteen\nperille, sanotaan tavallisesti, että hän on arvoituksellinen», selitin\nkuin koululaiselle ja koetin hymyillä, että hänkin huomaisi keskustelun\nleikiksi.\n\n»Vai niin», virkahti hän katsoen valkoisten kenkiensä kärkiin. »No\nen minä sitten... Eikä minulla ikäväkään... Kyllä kai minä olen aina\ntällainen.»\n\nYritin kuvitella, mitä Irma ja muut olisivat vastanneet hänen\nasemestaan, ja tuntui siltä kuin olisin antanut heille muutaman pisteen\nenemmän kuin tästä. Jatkoin vielä saadakseni keskustelullemme parempaa\nvauhtia:\n\n»Kun näin teitä ensimmäisiä kertoja, olitte te aivan erikoisen vakava.\nSilloinkin, kun insinööri Perttinen...»\n\n»Se tapaus vaikuttikin minuun niin kovasti.» »Onko hän teidän\ntuttavanne?»\n\n»Ei», selitti neiti Ahjola. »Mutta veljeni joutui kerran\nauto-onnettomuudessa raajarikoksi — ja kun tämä tapaus muistutti\nveljeäni, niin...»\n\nHän keskeytti kuin unohtuen ajattelemaan, ja minä sopersin osaaottavana:\n\n»Niinkö — sepä ikävää! Viime aikoina olen tavannut niin monta ihmistä,\njoilla on ollut suruja.»\n\nJuuri silloin, kun Perttistä sidottiin, olinkin huomannut tämän nuoren\nnaisen ensimmäisen kerran, sillä joka kerran, kun satuin vilkaisemaan\nhäneen, katsoi hänkin silmät suurina minuun. Ja niin minä hänen\nsanattomasta katseestaan ja kauniista kasvoistaan aloin kuvitella hänen\npäässeen jollakin tavalla ajatuksiini.\n\n»Jouduin sitten hoitamaan veljeäni kauan aikaa», jatkoi hän. »Työ\ntuntui miellyttävän minua, ja kaipa juuri sen vuoksi päätinkin ryhtyä\nsairaanhoitajattareksi.»\n\nOlisin tahtonut keskustella hänen kanssaan kauemmin, mutta kun hän\npuhui kovin ilmeettömällä äänellä eikä edes katsonut minua silmiin\npuhuessaan, en ollut yhtään pahoillani, vaikka ylihoitajatar tulikin\ntakaisin ja keskeytti meidät.\n\nHänen jäljestään ilmestyi myöskin kandidaatti Hevas kiskoen\nkaulanauhaansa, poikkesi ohi kulkiessaan pikkuleipävadille ja\nsaalistaan pureskellen heittäytyi korituoliin:\n\n»Onko kukaan kertonut, mitä tapahtui viime yönä? Neljän tienoissa\ntänne tuli elämänsä ehtoopuolella oleva pariskunta — miten lienevätkin\nsotkeneet oman ehtoonsa aamutunteihin — ja molemmat olivat hiukan\nhutikassa. Rouvalla oli päässään kohtalainen ruhjevamma. Ja herra, joka\nitse oli tuon ruhjevamman tekijä, talutti gentlemannin tavoin elämän\ntoveriaan käsipuolesta, kun tämä vietiin poliklinikalle. Vieläpä hän\nvarsin huolehtivana jäi viereen istumaan ja odottamaan, kun minä aloin\nkatsella rouvan päätä. Mutta heti, kun tuikkaisin ensimmäisen kerran\nneulalla rouvan nahkaan, alkoi sen sedän nenä vaaleta ja pian hän\noikaisikin pyörtyneenä koipensa sohvalle. Tädillä sen sijaan ei ollut\nhädän päivääkään. Kun hän viimein pääsi pöydältä jaloilleen lattialle,\nkysäisin häneltä, miten haava oli oikeastaan syntynyt. Mutta rouvan\nääni ei menettänyt hiluistakaan tärkeyttään eivätkä ryhti ja ilme\narvokkuuttaan, kun hän vastasi:\n\n»Noh — jaa... Se oli sellainen antiikkiesine.»\n\nYlihoitajatar nauroi hytkyen, minä otin kolmannen kupin kahvia,\nkandidaatti Hevas sytytti savukkeen heittäen tulitikun jonnekin\nniskansa taakse kukkapensaaseen ja neiti Ahjola näytti siltä kuin ei\nolisi kuullut mitään, kohautti vain kulmakarvojaan. Vedettyään pari\nhaikua kaivoi kandidaatti jotakin taskustaan:\n\n»Hiukan totisempi juttu sattui keväällä jossakin maalla. — Odottakaas,\nmissäs minun sininen muistikirjani onkaan! Tähän toiseen — punaiseen\nkirjaan — olen ikuistanut vain sellaiset tapahtumat, jotka kerrotaan\nyksinomaan miesseurassa. — Jahah, tässähän se sininen — viattomuuden\nväri — onkin!\n\n»Juu, jossakin maalaistalossa sattui sairastumaan pieni lapsi. Kun\nnyt ei turhan vuoksi viitsitty lähteä lääkäriin asti, niin emäntä\nkaivoi ullakolta esille vanhoja lääkkeitä, jotka olivat olleet siellä\npulloissaan ties kuinka kauan ja minkä tautien muistona. Eri pulloista\nhän sekoitteli mielestään hyvin sopivan annoksen ja pani joukkoon vielä\nkermaa, että lapsen olisi helpompi juoda sitä. Lähtiessään välillä\npistäytymään jossakin ulkona hän jätti lääkkeen pöydälle, josta kissa\nhuomasi sen, latki kermaannoksena suihinsa ja hyvin pian myöskin\noikaisi kinttunsa lattialle ja heitti henkensä.\n\n»Emäntä sattui viivähtämään ulkona, mutta kun hän viimein tuli sisälle,\nhuomasi lääkkeen olevan poissa ja kissan hengettömänä, suuttui hän\nkissalle ja huusi:\n\n'Senkin riivattu! Heti kun silmä välttyy, menee ja juo lapsen rohdon.’»\n\nYlihoitajatar kertoi nuoruudessaan olleensa hoitajattarena eräässä\nparantolassa, jonka lääkärillä oli tapana hyvin usein kerskua tarkkaa\nsilmäänsä ja hyviä diagnoosejaan huomauttamalla: »Jokainen potilas,\njossa minä olen todennut keuhkotaudin, on ennen pitkää joutunut\nhautausmaalle.»\n\n»Aivan niin», virkahti Hevas heittäen pois sammuneen savukkeensa ja\nottaen tilalle tällä kertaa sokerinpalan:\n\n»Erästä hyvin suurta sairaalaa rakennettaessa oli arkkitehti tehnyt\npahan virheen, niin että lääkäri usein muistutti häntä siitä sanoen:\n\n'Tuo teidän erehdyksenne on kiusallinen ja se tulee näkymään täällä\naina!’\n\nViimein arkkitehti kyllästyi tuohon ikuiseen valitukseen ja vastasi\nlääkärille rauhallisesti:\n\n'Minun erehdykseni näkyvät aina, mutta teidän erehdyksenne ovat\nkadonneet maan alle!’»\n\nHeti, kun ovelle ilmestyi hoitajatar, arvasi Hevas jotakin vakavaa\nolevan kysymyksessä ja meni silmänräpäyksessä totiseksi. Mutta hänen\nei tarvinnut lähteä, sillä joku tuli vain kertomaan minulle, että\ninsinööri Perttisen kuume näytti yhä nousevan ja pistokset kovenevan.\n\nKumman lujasti näytti kuume häneen tarttuneenkin... Jo eilen sanoin\noman levottomuuteni haihduttamiseksi, että jokainen pienikin käänne oli\nilmoitettava minulle. Sillä muistin liiankin selvästi, mitä ajattelin\nommellessani hänen haavojaan heti onnettomuuden jälkeen. Vaikka nuo\najatukseni olivatkin välähtäneet vain jonkinlaisina mahdottomina\nlohdutuksina, vaikka tätä taudin uutta käännettä ei olisi voitu millään\ntavoin muutenkaan välttää ja vaikka jokainen tekikin parhaimpansa\nhänen hyväkseen, tunsin omassatunnossani pahan kouristuksen aivan kuin\ntämä ikävä käänne olisi tullut minun toivomuksestani. Tämä oli nyt\nkuin rangaistus minulle siitä, että annoin hetkellisen vahingonilon\ntulvahtaa esille näin totisessa tapauksessa.\n\nJa nyt oli insinööri Perttinen pari kertaa vakavasti pyytänyt, että\nenkö voisi mennä hänen luokseen. Olin kierroksella vasta pari tuntia\nsitten ja silloin, hän ei virkkanut mitään, joten hänellä täytyi nyt\nolla jotakin puhumista, luultavasti jotakin muuta kuin sairautta\nkoskevaa. — Tunsin asemani samanlaiseksi kuin mies, joka huomaa tulen\nolevan irti suuressa rakennuksessa, mutta on paikalla yksin eikä löydä\nsammutus välineitä... Olin lievästi hermostunut, ja kun savukkeeni oli\njuuri loppumassa, sytytin sen pätkästä toisen, vedin kiihkeänä senkin\nloppuun ja sitten lähdin hänen luokseen.\n\nHoitajatar kertoi hänen saaneen juuri kamferiruiskeen ja odotti\nminun määräävän jotakin lisäksi, mutta nyökkäsin päätäni ja hän\npani oven kiinni. Painoin sormeni Perttisen valtimolle ja se oli\naivan samanlainen kuin päivälläkin. Hän katsoi minuun, sai taas\nyskänkohtauksensa ja varmaankin tunsi kovia pistoksia, sillä hän\nnäytti purevan leukojaan yhteen. Sisukas ja voimakas mies hän oli\njoka tapauksessa, sen olin jo monesti todennut näinä päivinä. Mutta\nlaihtunut hän oli, niin että hänen tarmokkaat piirteensä olivat\nmuuttuneet kulmikkuudeksi. Silmät olivat suuret ja syvemmällä kuin\nennen, ja vaikka katse joskus hetkisen välähtikin terävänä, oli siinä\nsairas kiiltonsa tai näkyi raollaan lepäävien silmäluomien takaa vain\nharmaana. Muistin, että voisin jo ottaa hakaset ja ompeleet haavoista,\nja pahoittelin mielessäni, että hänelle jäisi otsaan jokseenkin paha\narpi. Kiersin vuoteen toiselle puolelle toivoen, ettei hän huomaisi\neikä muistaisi minun huoneessa olevankaan eikä rasittaisi itseään\npuhumisella. Mutta hän avasi silmänsä ja hymyili niin kujeellisesti,\nettä arvasin hänen pystyvän siihen vain sisullaan:\n\n»Vahingosta viisastuu, tohtori!» Hän yski, huohotti sen päälle ja\nhymyili taas: »Jos tästä vielä selviän, niin — anteeksi epäkohtelias\ntotuus — niin enpä totisesti vieraile mielelläni tässä sängyssä\nuudelleen.»\n\n»No, sovitaan siitä sitten myöhemmin, mutta nyt teidän on parempi olla\nvain hiljaa ja levätä — vaikk’ei se hauskaa olisikaan.»\n\nMutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:\n\n»Tie — tiedän sen. En saisi. Olen vain niin yksin. Ja ajatukset\njaksavat yhä vaivata...»\n\n»Ajatuksille saatte antaa joksikin aikaa lomaa», lohduttelin\nsovinnaisesti, »Painakaa vain päänne kiltisti tyynyyn ja loikokaa\nmukavasti kuin piispa suurten syöminkien jälkeen.»\n\n»Tästä kestitsemisestä näkyy olevan tuhoisat seuraukset: ensin\nmies arpia täynnä ja lopuksi niin paha pohmelo, etten tunne edes\nilmansuuntia!» pudisti hän päätään huolestuneena.\n\nHän ei ollut vain sisukas, vaan urhoollinenkin, vaikka toivoinkin\nhänen jättävän voimannäytteensä tuonnemmaksi ja vitsailevan vasta\ntervehdyttyään. Mutta hän jatkoi kuitenkin:\n\n»Noh, ei siitä ole vahinkoa — siitä puhekiellosta. En minä niin\nsuuri lörppö ole, että siitä kärsisin. Kun vain voisitte kieltää\najattelemasta...»\n\n»Juuri se minun täytyykin kieltää.»\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja yllätti minut sitten kysymyksellään:\n\n»Onko Kaija — vaimoni — nyt täällä?»\n\n»Ei ole. En ole nähnyt. Voinhan lähettää sanan... Mutta nyt emme puhu\nenää. Minä menen ja käsken tuoda teille jotakin lääkettä, joka...»\n\nHän pidätti minut nopeasti:\n\n»Ei mitään, tohtori. Älkäämme olko niin kaavamaisia ja sovinnaisia —\nvakavalla hetkellä... Te lääkärit ja me insinöörithän olemme yleensä\nrealiteettien ihmisiä... Minä pyytäisin teiltä erästä asiaa...»\n\n»Antakaa kuulua.»\n\nOdotin kauan, kunnes hän saisi hengityksensä tasaantumaan ja voisi\npuhua asiansa. Otin tuolin ja istahdin, hänen vuoteensa viereen, sillä\naavistin nyt tulevan jotakin vakavaa ja tuon toisenhan olisi vaikea\npuhua vakavista asioista miehelle, joka seisoo kiireisenä sängyn\njalkopäässä kuin pois päästäkseen. Nyt Perttinen huokaisi syvään ja\nkatkonaisesti ja katsoi ylös kattoon:\n\n»Tohtori Koita! Jos tämä kaikki sattuisi kääntymään huonompaan päin —\nhyvin huonoksi — että loppuni tulee — niin pyytäisin, ettette puhuisi\nkriisistä mitään Kaijalle — vaimolleni — ettekä päästäisi häntä\nluokseni — ennen kuin kaikki on ohi...»\n\nOlin itsekin ajatellut jotakin samansuuntaista, että minun olisi kai\nensin valmistettava Kaija kaikkeen, vaikk’ei valmistaminen olisikaan\nhelppoa. Joka tapauksessa se nyt jäisi minun tehtäväkseni. — Virkahdin\nhiljaa Perttiselle:\n\n»Minä lupaan. Mutta eihän tietenkään ole enää pelkoa, että te tulisitte\nhuonoksi... Päinvastoin toivotaan, että paraneminen alkaa nyt hyvää\nvauhtia.»\n\nVakuutteluni tuntuivat kovin kömpelöiltä tuon miehen katseen edessä.\nMieleni teki lähteä, mutta olisin vielä mieluummin kysynyt selväksi\njotakin, joka oli vaivannut minua siitä päivästä lähtien, kun hän\nilmestyi tänne. Ehkäpä juuri nyt tulisi tilaisuus päästä vanhasta\nilkeästä epäluulostani? Ja jos nyt jättäisin sen toiseen kertaan, niin\nkenties jäisi kysymykseni tekemättäkin. Mutta miten sen tekisin? Mitä\nsanoisin hänelle?\n\nKun en voinut näännyttää potilastani liian jyrkillä kysymyksillä,\npäätin pyrkiä lähemmäksi asiaani kiertoteitä myöten. Ehkäpä sillä\ntavoin aukenisi jokin tilaisuus ja ehkäpä epäsuorastikin saisin\nselville jotakin:\n\n»Olen kai liian utelias, mutta älkää vastatko, jos se ei teidän\nmielestänne kuulu lääkärille. Mutta tahtoisin vain kuulla, minkä vuoksi\nrouvanne ei saisi olla luonanne.»\n\nHänen katseensa harhaili hetkisen sinne tänne, mutta pysähtyi sitten\nkiinteästi minuun:\n\n»Kun osaisin sen selittää... Katsokaas, vaimoni on itse ollut kauan\naikaa hyvin heikko... Vuosikausia kierrellyt parantoloissa ja ollut\naivan epävarma parantumisestaan. Hän oli reipas, mutta sairaus teki\nhänet hennoksi. Vei voimat ja uskon... Eikä olisi selvinnytkään, ellei\njoku olisi tukenut häntä henkisesti... Tuohon kylkeen pistää — antakaa\nminun levätä välillä...»\n\nHän huohotti kuin suuren ponnistuksen jälkeen, tuskallisesti ja\nkatkonaisesti, ja katsoi minua silmiin kuin anoen, että odottaisin\nkärsivällisesti ja antaisin hänen taas jatkaa, sillä juuri nyt hän\ntahtoi jatkaa! Ja minä odotin, sillä juuri nyt myöskin minä tahdoin\nkuunnella. Hetkisen kuluttua hän puhuikin yhtenäisemmin:\n\n»Minä olen siitä lähtien ollut Kaijan tukena. Olen saanut häneen\nelämänhalua. Tekisi melkein mieleni väittää, että olen tehnyt hänet\nterveeksi. Hyvin luultavasti hän olisi ilman minua kuollut...\nHän on koko ajan nojannut minuun — henkisesti. Yksin hän ei pysy\npystyssä, ellei saa jostakin tukea. Niin heikko ja hento tuli hänestä\nsairausvuosinaan. Ja jos hän nyt näkisi minut itseni heikkona —\nminut, joka olen kohonnut hänen ajatuksissaan jonkinlaiseksi voiman\nja tarkoituksen esikuvaksi — näkisi juuri minut heikkona ja ehkä\nkuolemaakin pelkäävänä — niin hänen saamansa kuva särkyisi — viimeisenä\nhetkenä... Jos kuolisin, menettäisi Kaija tukensa ja lysähtäisi\nhenkisesti — ehkäpä katkeaisikin. — Mutta hänen on pysyttävä pystyssä —\npojan vuoksi...»\n\nTuo oli minulle jotakin uutta ja järkyttävää! Kaijan, jonka muistin\nvain lujatahtoisena ja avokatseisena, oli sairaus tehnyt henkisesti\nnoin hauraaksi! Mutta jos Kaija oli tosiaan saanut elämänhalunsa\nja -voimansa tältä mieheltä, niin myöskin miehen ajatuksen ymmärsi\näärettömän hyvin. Ja tiesinhän omasta itsestänikin sen, että\nviisitoista vuotta on tarpeeksi pitkä aika muovaillakseen ihmisen aivan\ntoisenlaiseksi, niin ettei hänestä ole jäljellä vanhaa muuta kuin\nulkokuori. Mutta minähän olinkin aivan tahallani kouluttanut itseäni ja\nkovettanut ajatuksiani niinkuin fakiiri rääkkää jotakin ruumiinsa osaa,\nmutta Kaijan sen sijaan oli kiusannut henkisesti heikoksi itse elämä.\nJa juuri sen vuoksi se olikin niin järkyttävää.\n\nNousin seisomaan, aioin sanoa Perttiselle jotakin rohkaisevaa ja lähteä\nsitten pois, sillä tunsin olevani hiukan liikuttunut. Mutta hän yritti\nkuin nousta siteittensä puristuksesta — ei kuitenkaan voinut, vaan\nselkätukeensa nojaten kohotti toista kättään kuin pidättääkseen minua:\n\n»Tämä kaikki sen vuoksi, että pidän hänestä hyvin paljon... Älkää\nhymyilkö, tohtori, jos puheeni ovat lapsellisia. Mutta tällaisena\nhetkenä niin mielellään tilittää... Sanon ujostelematta, että\ntällaiselle karulle luonteelle — realistille — on kohottavaa olla\ntoisen ihmisen henkisenä voimana, Onhan meillä jo poikakin — kuusi\nvuotta vanha... Ja tiedättekö, tohtori! Pojastani tuleekin sellainen\nvesa, joka kyllä selviää yksinkin tässä maailmassa.»\n\nPerttinen huokaisi jälleen katkonaisesti ja lisäsi lopuksi kuin varoen:\n\n»Ellei siipiä katkota liian aikaisin...»\n\nNyt tunsin päässeeni hyvin lähelle sitä, mitä olin toivonut. Äsken\naioin jo lähteä, mutta nyt päätin jäädä, vaikka tuo mies väsyisi\nloppuun kesken keskustelumme. Sillä toista tällaista tilaisuutta ei\nvarmastikaan tulisi enää. Siksipä ojensin hänelle käteni, virkahdin\nvielä jotakin leikillistä ja käännyin, kun viime hetkessä olin\nmuistavinani jotakin ja sanoin hänelle:\n\n»Muuten minä luulen, että me kaksi olemme joskus ennenkin tavanneet.\nKasvonne ovat niin tutut.»\n\nTuon minä valehtelin, sillä en ollut nähnyt häntä koskaan. Mutta\nrehellisesti hymyillen koetin muistella edelleen:\n\n»Ehkäpä olemme tavanneet opiskeluvuosinamme... Ei, nyt minä\nsen tiedänkin: varmasti näin teidät viisitoista vuotta sitten\nToukosalmella! Oli eräs sunnuntai-ilta ja meitä oli suuri joukko\npitämässä hauskaa eräässä kartanossa. En muista enää nimeä...\nTosiaankin se oli silloin! Niin se aika kuluu...»\n\nTiesin näytteleväni hyvin ja hallitsin äänenikin hyvin. Nyt odotin vain\nvastausta, joka tulikin varmana, vaikka katkonaisesti yskänpuuskien\nlomassa:\n\n»Ehkä olemme tavanneet, vaikka en sitä muistakaan... En ole ollut\nToukosalmella... Ensimmäisen kerran olin siellä vasta kaksi vuotta\nsitten. Ajoin silloinkin vain ohi...»\n\nMinä tunsin jo mieleni keventyvän, mutta kaikki ei ollut selvänä vielä!\nKun tuo mies jaksaisi puhua vielä muutaman sanan — ei paljon — niin sen\njälkeen hän saisi levätä rauhassa minun puhumiseltani vaikka kuinka\nkauan. Ja minun ajatuksenikin saisivat ehkä osaltaan hiukan paremman\nrauhan. Vielä jatkoin yhtä muistelevana:\n\n»Mieleeni on vain jäänyt sellainen kuva. Ja ellen muista väärin, olitte\nte silloin Toukosalmella nykyisen rouvanne kanssa...»\n\nHuomasin, että hän ajatteli rasittuneesti, muisti sitten jotakin ja\nvastasi:\n\n»Ei, en ole ollut... Ensimmäisen kerran näin vaimoni noin kaksitoista\nvuotta sitten Saksassa.\n\nOlin itse opintomatkalla ja vaimoni palasi juuri vuoristoparantolasta\nSveitsistä toipuneena.»\n\nJos olisin noudattanut mielihaluani, olisin mennyt ja puristanut tuon\nmiehen kättä kuin kiitokseksi! Nyt olin päässyt epäilyksistäni ja se\nkyllä jo riitti! Ja minä puristinkin hänen kättään ja läksin naurahtaen\nkevyesti:\n\n»Kaikki on hyvin, insinööri! — Nyt te pysytte kiltisti vuoteessa\nettekä ajattele ettekä puhu. Pari viikkoa vain, niin silloin pääsette\ntehtaillenne — ja miks’ei vaikka autollakin ajamaan!»\n\n»Mutta vain tiellä eikä tiepuolessa», tuli hänen väsynyt vastauksensa.\n\nKun painoin oven kiinni ja tulin käytävään, piti minun ponnistaa\nvoimiani saadakseni kasvoiltani peitetyksi pienetkin ilonväreet ja\nmuovaillakseni ilmeeni yhtä kylmäksi kuin tavallisesti. Mutta se oli\nvaikeata, sillä nyt olin päässyt selville kahdesta asiasta: Kaija ei\nollut paennut minua koskaan, vaan oli vain masentunut sairaudestaan ja\npäättänyt ratkoa kaikki siteensä siksi ajoissa, ettei tuo ratkominen\nmyöhemmin tulisi vieläkin kipeämmäksi. Hän oli varmastikin tiennyt\nsairautensa jo varhemmin ja arvasi, ettei se missään tapauksessa\nmenisi ohi nopeasti. Hän pelkäsi koko ajan, että minä alkaisin vaatia\nsiteittemme lujittamista, hän ehkä toivoi ja pelkäsi sitä. Ja heti,\nkun innoissani viittasin hänelle siihen suuntaan, säikähti hän ja\nvetäytyi pois. Ja minun hyvä ystäväni Jukka oli myöskin oikeassa,\ntiesi asian ja tahtoi pelastaa kaksi nuorta ihmisparkaa liian kovilta\nkoettelemuksilta. Tavallaan oikein, tavallaan väärin... Mutta mitähän\nKaija mahtoikaan silloin kärsiä? — Joka tapauksessa hän oli menetellyt\nhyvin urhoollisesti.\n\nJa toisestakin syystä olin iloinen: joku hölmö oli muutamana kesäisenä\nsunnuntaina sattunut säikähdyttämään minua kuin lasta huutamalla\nsikamaisuuksia korvaani — ja minä aloin Perttisen leikkauspöydän\nääressä kuvitella, että se oli juuri hän ja että kaunis sattuma oli\ntällä tavoin järjestänyt minun tahtomattani näin kouraantuntuvan\nkoston. Mutta se oli onneksi erehdys, sillä Perttinen oli mies — juuri\nsellainen mies, jonka kättä puristaa mielellään.\n\nMenin huoneeseeni, sillä nyt tahdoin olla rauhassa ja ajatella. — Mitä\noli nyt tehtävä? Mistä saisin sen taidon, että Perttinen toipuisi eikä\nolisi pelkoa, että Kaija menettäisi sen tukensa, jota hän tarvitsee?\n\nVaikka kaikissa muissakin tapauksissa panin liikkeelle kaiken taitoni\nja vaikka tässä erikoisessa tapauksessakaan ei voitaisi tehdä muuta,\nkuin mitä oli tehty tähänkin asti, tunsin sittenkin pakon, joka kuin\nhuusi korvaani lakkaamatta: »Hänet täytyy pelastaa!»\n\nSillä jos Perttinen kuolisi, niin meissä muissa — minussa, Kaijassa ja\nvieläpä heidän pojassaankin — luhistuisi ja ratkeaisi jotakin, jota ei\nmikään lääkäri pystyisi enää sitomaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSattuma järjesti minut ajattelemaan kolmea naista melkein samalla\nhetkellä, niin että oli hyvin helppo tehdä havaintoja ja vertailla\nheitä keskenään.\n\nMuutama päivä sitten pahoittelin, kun en saanut keskustella enemmän\nneiti Ahjolan kanssa, sillä minulla olisi ollut paljon kyselemistä.\nTänään sain korvauksen ja jatkoin siitä, mihin edellisellä kerralla\nolin lopettanut. Katsoin häntä hellittämättä silmiin ja kysyin:\n\n»Te alatte vähitellen viihtyä täällä hyvin, neiti Ahjola?»\n\nKasvot, joita olin pitänyt kauniina, eivät ilmaisseet mitään. Ne\nolivatkin säännölliset, mutta niiden ilme ei muuttunut koskaan. Silmät,\njoita olin pitänyt sielukkaina, katsoivat jonnekin minun pääni ohitse\nhänen vastatessaan:\n\n»Kyllä minä olen viihtynyt hyvin koko ajan. Huoneeni on valoisa ja\navara eikä sinne kuulu käytävästäkään mitään ääniä.»\n\nHän ei katsonut vieläkään silmiin. Hymyilin itsekseni — en siksi, että\nneiti Ahjolan vastaus olisi minua millään tavalla huvittanut, vaan\nsiksi, että muistin omat ajatukseni nähtyäni hänet ensimmäisen kerran.\nSilloin ajattelin jotakin sinnepäin, että tuo nainen pystyisi tekemään\nmiehestään todellisen miehen eikä vain aviopuolison... Ja samoin tulin\nsilloin arvioineeksi, millainen mahtaisikaan olla avioliitto tuollaisen\nasiallisen naisen kanssa, joka otti elämän todellisena ja oikeana eikä\ntukahtunut omiin tunnelmiinsa... Noin ajattelin silloin, mutta nythän\noli hyvä tilaisuus tarkistaa mielipiteensä ja katsoa, millainen hän\ntodella olisi. Päätin aikani kuluksi järjestää itselleni pienen ja\nhauskan leikin, sillä viattomat leikit ovat usein virkistäneet minua ja\nopettaneet tuntemaan ihmisiä.\n\nPäätin järjestää pienen kokeen hänen ulkomuotonsa ja älynsä\nperusteella. Ulkomuodosta annoin korkeimman pistemäärän: kolme.\nLisäksi aioin tehdä hänelle pari kysymystä. »Jos hän ulkomuodollaan ja\nkahdella vastauksellaan saa yhteensä yhdeksän pistettä, niin hän on\ntodella sellainen kuin olen luullut, mutta jos hän saa esimerkiksi vain\nkuusi pistettä, niin hän on keskinkertainen. Ja tuosta ensimmäisestä\nvastauksesta en annakaan hänelle kuin yhden pisteen, siis tähän asti\nyhteensä neljä.» — Ryhdistäydyin tuolissani melkeinpä juhlalliseksi,\nrykäisin kuivasti ja aloitin jälleen:\n\n»Viimeksi te kerroitte viihtyvänne hyvin työssäkin. Se on hauska.\nSillä meille on ollut paljon haittaa siitä, kun hoitajattaremme ovat\nlähteneet liian nopeasti pois. Joskus olemme järjestäneet jollekulle\nhoitajattarellemme pääsyn röntgen-kursseille tai jollekin muulle.\nMutta kun asianomainen onkin sitten tullut kursseilta takaisin, on hän\njuhlallisesti ilmoittanut menevänsä naimisiin. Jaa-ah, niin on käynyt!\nJa nyt meidän hoitajattariamme on tohtorinrouvina siellä täällä ympäri\nSuomenmaata!» Koetin olla leikillisen näköinen ja vilkutin silmääni\nsaneessani: »Aijai, neiti Ahjola, älkää vain hylätkö meitä sillä\ntavoin! Mielipiteeni on, että nämä kaupungin nuoret miehet tekevät\nhyvin suurta vahinkoa meidän sairaalallemme. Olisi paljon parempi,\nettä he itse eivät näyttäytyisi täällä ollenkaan, vaan tahtoessaan\nviihdyttää hoitajattariamme voisivat sen sijaan lahjoittaa ison kirjan\nelokuvapilettejä ja suuren kirjaston. — Se olisi edullisempaa meille.»\n\nNyt neiti Ahjola katsoi minua silmiin, mutta ei näkynyt tietävän, mitä\nsanoisi. Minun piti auttaa häntä juoneen kysymällä:\n\n»Oletteko muuten nähnyt heitä jo täällä sairaalassa? Nimittäin niitä\nnuoria miehiä?»\n\nHän viivytteli, punastui ja sopersi:\n\n»Ei, en minä ole nähnyt heitä, tohtori.»\n\n»Kuinka niin... Minähän näen heitä harva se ilta liikkumassa täällä\nlähistöllä milloin tennismaila kädessä, milloin auton kanssa tai\npurjehdusseuran lakki päässä. Sanokaa totuus vain!»\n\nJa kun neiti Ahjola ei voinut välttää kysymystä, alkoi hän selitellä\nonnettomana:\n\n»Tuota — en minä oikein tiedä, onko se nyt mitään... Mutta kerran\nolivat neiti Salminen ja tohtori Hevas moottorimatkalla ja tulivat\nkotiin vasta puolen yön jälkeen. — Ja kerran he olivat suudelleet\nyläkerran parvekkeella — vaikka en minä sitä tiedä...»\n\nMinä menin ymmälle. En totisesti tiennyt, mitä olisin sanonut. Ja hän\nkatsoi minuun niin onnettomana aivan kuin olisi tehnyt jonkin hirveän\nrikoksen neiti Salmista ja kandidaatti Hevasta vastaan. Nyt minulla\nei totisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, että joku kolmas olisi\ntullut ja keskeyttänyt juttelumme! Lopuksi minua alkoi huvittaa koko\nhomma, purskahdin neuvottoman Ahjolan edessä nauramaan ja selitin:\n\n»Ei, kuulkaas! En minä tarkoittanut udella, mitä hoitajattaremme\ntekevät. Käsititte minut kokonaan väärin.» Ja itsekseni ajatellen minä\nlisäsin: »Viimeisestä vastauksesta yksi piste — ja sekin vain asian\nhuvittavuuden vuoksi — siis yhteensä ainoastaan viisi! — Voi hyvä isä,\nmiten sokea olen ollut...»\n\nKatsoin pitkään enkä todellakaan ollut kertaakaan katsonut hänen\nsilmiinsä niin syvästi kuin nyt. Nyt minulle noista silmistä selvisi\njotakin ja tein niistä erään selvän diagnoosin: niistä loisti\nyksinkertaisuus! Olisin mielelläni ottanut hänen sielunelämästään\nröntgenkuvan. Mutta pelkään, että kuvattava olisi ollut niin\nläpinäkyvä, ettei siitä olisi jäänyt filmille mitään. — Olin ollut\nsaamaisillani pienen hulluuden, pienen harhakuvan, mutta nyt vapauduin\nsiitä ja olin hyvin tyytyväinen.\n\nLäksin pois ja tapasin ylihoitajattaren käytävässä:\n\n»Neiti Ahjola on kai suorittanut työnsä hyvin?»\n\n»Kyllä. Hän on kyllä hyvin kiltti ja erinomaisen tunnollinen. Mutta...»\n\n»Mutta?»\n\n»Kuinka sen nyt sanoisin», arveli ylihoitajatar. »Hän on ajatuksiltaan\njollakin tavoin hyvin käytännöllinen.»\n\n»Sanotaan nyt sitten kauniisti käytännölliseksi, kun ei viitsitä sanoa\nsuoraan tyhmäksi», virkahdin hänelle. »Mutta pääasia on tietysti se,\nettä hän on tarkka töissään.»\n\nJoskus aikaisemmin olisin nauttinut likeistä sanoistani, mutta nyt\nkuitenkin kiirehdin niitä lieventämään:\n\n»Hän näyttää todellakin olevan hyvin kätevä ja nopea töissään. — Olen\nmuuten tavattavissa huoneessani, jos jotakin tapahtuu.»\n\nOlin hyväntuulinen jo pelkästään siitä syystä, että neiti Ahjola pyrki\nennen aikojaan valmistelemaan neiti Salmisen ja kandidaatti Hevaksen\nkihlausta. Mutta kun luin uudelleen sen kirjeen, jonka aamulla sain\nIrmalta, minun tuuleni vain parani. Siinä oli jotakin niin koomillista,\nettä se tuntui virkistäneen Irmaa itseäänkin. Hän oli matkustanut kotoa\nsuoraan Terijoelle mukamas kylpemään, mutta yhden päivän aikana hän oli\nhuomannut olevansa aivan liian yksinäinen loikoakseen hiekkarannalla,\naivan liian hyvinvoipa ja pyöristynyt heitelläkseen vesipalloa yhdessä\nhakkailevien herrojen ja luisevien nuorten naisten kanssa ja illalla\nhän tunsi olevansa liian vanha tanssiakseen paperilyhtyjen valossa ja\nhiottavan kesäillan kuumuudessa ja pölyssä. Jo seuraavana aamuna hän\nmatkusti kyllästyneenä pois ja päätti etsiä itselleen jonkin pienen,\nrauhallisen ja idyllisen, kylpykaupungin lomapaikakseen. Hän löysi\nsellaisenkin, mutta siellä hänet piirittivät heti vatsahappoaan ja\nreumatismiaan potevat vanhat tädit, niin että seuraa oli liikaakin.\nHän huomasi olevansa aivan liian reipas ja terve istuakseen pitkät\npäivät savikylvyissä. Ja illalla hän huomasi olevansa aivan liian nuori\ntorkkuakseen puiston penkillä sukuselvitystä laatimassa ja mennäkseen\nsitten puoli kymmeneltä nukkumaan haukottelevien ystäviensä mukana.\n\nMutta tämän huvittavan puolen lisäksi kirjeessä oli paljon\nlämmittävääkin. Kyllästyttyään tuohon niin sanotun huvittelun etsintään\nhän matkusti — jo kolme päivää kotoa lähtönsä jälkeen — erään serkkunsa\nmaatilalle. Kaunis seutu, ystävälliset ja työn reipastamat ihmiset\nantoivat hänelle heti ensi hetkestä lähtien uuden tuulahduksen ja\nhengen. Irma oli haltioissaan kaikesta sellaisesta näkemästään, jota\nme kaupunkilaiset emme muista olevankaan. Mikä oli hauskempaa kuin\nkatsella monipäisen sorsaperheen pulikoimista ruohikossa laiturin\nkupeella, kantaa pullanpalasia puhtaankeltaisille ja pehmoisille\nkananpojille, seurata kukon tärkeätä ilmettä ja huolenpitoa\nperheestään, kun haukka ilmestyi näkyviin, raaputella pikku nassua\nleuan alle ja nauraa, kun se kiljahtaen kipitti pakoon. Mutta Irman\nhuolenpito ei kohdistunut ainoastaan eläinpienokaisiin, vaan hän\nkirjoitti vielä lopussa:\n\n»Tunnustan suoraan, että minä ensimmäisenä päivänä itkin kaksi kertaa\nja molemmat pienen Leenan vuoksi. Ensin se tapahtui silloin, kun hän\ntarttui minua sormeen ja vaati minua hakemaan kukkia puutarhasta.\nNostin hänet syliini ja annoin hänen tavoitella punaista unikkoa.\nNoiden pienten käsien kurkottelussa ja yksivuotiaan koko ilmeessä\noli jotakin sellaista, joka symboloi meidän aikaihmisten haluja,\npyrkimyksiä ja tavoitteluja jonkin hyvän ja korean vuoksi. — Toisen\nkerran itkin samana päivänä yhdessä Leenan kanssa sen mansikkatuokkosen\ntakia, jonka kissa pudotti ja kaasi portailta nurmikolle. Yhdessä me\nLeenan kanssa yritimme lohdutella toisiamme. — Ja kaiken tämän kerron\nvain sen vuoksi, että meilläkin olisi kaikki niin toisenlaista, jos\nvain...»\n\nHuomasi kaikesta, että Irma oli löytänyt uutta ajateltavaa ja koko sen\nuuden maailman, joka tulisi vaikuttamaan häneen hyvin paljon. Hän oli\ntehnyt viisaasti lähtiessään, sillä nyt minäkin osasin jo arvioida,\nmillaiseksi koko ensi talvi ja vuosi olisi tullut, jos hän olisi ollut\nkaiken ajan vain minun luonani. Ja hänen kirjeensä kokonaisuudessaan\ntuntui herättävän niin paljon uteliaisuuttani, että mietin jo keinoa,\nmiten itsekin pääsisin hetkiseksi pois ajattelemasta tätä kaikkea.\nSillä kun muistelen omaa elämääni taaksepäin, huomaan todellakin\nmuuttuneeni paljon. Jos kukkaiskielellä ja lapsellisesti vertaisin\nentistä minääni vaikkapa siellä salomökin pihamaalla kasvaneeseen\nhorsmaan, niin nyt ainakin olen pyrkinyt muuttumaan keskuslämmössä ja\nikkunanpenkin kuivuudessa eläväksi kaktukseksi.\n\nHavahduin siihen, että ovelleni koputettiin. Ehkä olin aavistellut tai\njokin vaisto sanoi minulle, että tulija oli varmasti Kaija — tarkoitan\nrouva Perttistä. Minun ei tarvinnut edes kääntää päätäni todetakseni\nsen, sillä todellakin kuulin Kaijan äänen:\n\n»Anteeksi, tohtori, että tunkeudun tänne, mutta minä olen rouva\nPerttinen ja tahtoisin...»\n\nHänen lauseensa katkesi kesken, sillä astuin hänen eteensä, tarjosin\nkättäni ja yritin hymyillä.\n\n»Sinä! Te — tohtori!» sammalsi hän silmät hämmästyksestä suurina ja\nastui askelen taaksepäin. Olin huomaavinani hänen kasvoillaan hivenen\nhuolestusta ja pelästystäkin, kun hän ojensi kätensä konemaisesti ja\nvelttona.\n\n»Minä juuri... Ja sehän tässä merkillisintä onkin — eikö totta? Ole\nhyvä ja istu tähän, niin saamme puhella.»\n\nYhäkin ymmällä ja sanattomana hän totteli, ja minä huomasin hänen\nmasentuneen kaikesta viime päivinä kokemastaan. Yritin sanoa jotakin\nkevyttä ja huoletonta, mutta hän ei edes kuullut minua, vaan virkahti\nväsyneesti:\n\n»Kävin täällä heti onnettomuuden jälkeen, mutta mieheni ei sanallakaan\nmaininnut, että sinä olet täällä. En tiennyt...»\n\nHän ei hymyillyt jälleennäkemisestä, vaan päinvastoin minun kasvoni\nnäyttivät tulleen hänelle vain uudeksi huoleksi. Yhtäkkiä hän jatkoi\nnopeasti kuin ulkoa lukien:\n\n»Tulin taas tapaamaan häntä. Olen niin peloissani. Hoitajatar oli kovin\nvaitelias eikä sanallakaan uskaltanut luvata parantumista, ja sen\nvuoksi tulin sinun luoksesi kuullakseni totuuden — kaiken...»\n\nNyt hänen katseessaan välähti hiukan jännittynyttä odotusta, sillä hän\ntoivoi kuulevansa minulta jotakin hyvää. Pelkäsin hämmentyväni hänen\ntuijotuksensa edessä, mutta päätin näytellä osani siksi varmasti, ettei\nkatse, ääni eikä edes sormen liikahdus kielisi mitään, vaan että saisin\nhänet jollakin tavoin rauhoittumaan. Nyt todellakin tiesin, että Kaija\n— entinen reipas ja avokatseinen Kaija — oli muuttunut aivan toiseksi\nihmiseksi ja entisestä ei luultavasti ollut jäljellä muuta kuin\nvanhentunut ulkokuori.\n\nHän istui ja odotti. Jos tämä kaikki olisi tapahtunut joskus kauan\nsitten, olisin tarttunut häntä molempiin käsiin, olisin nostanut hänet\nseisomaan eteeni ja katsonut häntä silmiin. Mutta tuon lohduttamisen\naika oli mennyt enkä voinut muuta kuin heittäytyä huolettomaksi ja\nvirkahtaa:\n\n»Noh, kaikki on mennyt tähän asti oikein hyvin, miehesi on kestävä ja\nnäyttää siltä, ettei mitään yllätyksiä voi tullakaan. — Mutta olen\nkuullut kerrottavan, että sinä itse, Kaija, olet ollut kauan sairaana.\nNyt olet kuitenkin siis voimistunut ja voittanut kaiken! Se todistaa\nvain, että olet ollut rohkea etkä ole antanut sairauden peloitella\nitseäsi.»\n\nKoetin kääntää hänen ajatuksensa miehen sairaudesta häneen itseensä,\nmutta en onnistunut vielä.\n\n»Kyllä minä paranin melko nopeasti, mutta jälkeenpäin olen ollut kauan\naikaa heikko. Tämä tapaus, Juhanin onnettomuus, tuli niin yllättämällä,\nettä katkaisi minut melkein kokonaan. Kunpa hän nyt vain selviäisi\nonnellisesti kaikesta...!»\n\nLoppu tuli melkein rukouksenomaisesti. Ja niin me jatkoimme\nkeskusteluamme — minä hänestä itsestään ja hän taas miehestään.\n\n»Älä huolehdi suotta, Kaija. Olet tosiaankin väsynyt kaiken jälkeen.\nJos sallit, niin minä annan sinulle pienen neuvon: ensiksikin sinun on\noman itsesi vuoksi jätettävä turha ajatteleminen, sillä se rasittaa\nenemmän kuin luuletkaan. Ettet turmelisi hermojasi suotta, on sinun\nnukuttava hyvin. Mitä sanot, jos kirjoittaisin sinulle hyvää lääkettä?»\n\n»Mutta hyvä ystävä! Minähän en voi eikä minulla ole oikeuttakaan\nunohtaa ja nukkua ennen kuin tiedän varmasti, että Juhani paranee.\nEihän Juhania auta hituistakaan se, että minä juon lääkkeitä... Etkö\nsen sijaan voi sanoa varmasti, miten hänen käy..?»\n\nNyt minä tulin totiseksi ja muutin äänenikin vakavammaksi:\n\n»Kaija, minä ymmärrän hyvin levottomuutesi. On totta, ettei miestäsi\nauta hituistakaan se lääke, jonka sinä itse juot. — Mutta miestäsi ei\nmyöskään paranna se, että sinä turhalla huolehtimisella rasitat itseäsi\nja pilaat hermosi! Tässä on resepti, se tulee kyllä antamaan sinulle\nuusia voimia. Ja miehesi ei tule laisinkaan pahastumaan siitä, jos\nnäkeekin sinut rohkeana ja terveenä.»\n\nOjensin hänelle paperin, joka sisälsi vain hermolääkettä, ja hän\nhivutti sen käsilaukkuunsa. Asettauduin mukavaan asentoon tuoliini ja\njatkoin:\n\n»Niin, meidän piti puhua miehestäsi. Huomasin jo heti alussa, että\nhänen keuhkonsa oli vioittunut ja aiheuttaisi ehkä keuhkokuumeen. Sitä\nemme tietenkään voineet välttää, mutta ainakaan toistaiseksi meillä ei\nole mitään syytä tulla levottomiksi. Sanoinhan jo, että kaikki näyttää\nmenevän hyvin. Tietenkin teemme kaiken, mitä tehtävissämme on, mutta\ntoistaiseksi meidän on kuitenkin odotettava kärsivällisesti.»\n\nHän kohottautui tuolissaan ja katsoi silmät suurina:\n\n»Odottaa? — Sinä siis sittenkin epäilet...?»\n\n»En minä epäile. Mutta ymmärräthän, ettei kukaan ihminen voi vannoa,\nmitä kulloinkin tapahtuu. Sehän on Sallimuksen määrättävissä eikä\nmeidän.»\n\nPidin tauon vain tarkastaakseni, minkä vaikutuksen tuo Korkeimman nimen\nmainitseminen tekisi Kaijaan. Hän näytti yhä epäilevän ja puristi\nhuuliaan yhteen, niin että kasvolihakset jännittyivät. Hän joko keräsi\nvoimia kuullakseen pelkäämänsä totuuden tai taisteli kyyneliään\nvastaan. Yht’äkkiä hän kavahti seisoalleen ja kädet ristissä astui\neteeni kuin rukoillen:\n\n»Siinä on jotakin pelättävää! Minä näen sen kasvoistasi... Sano\nvain kaikki, sillä minä kestän kuulla totuuden... Olisi paljon\njärkyttävämpää — jos kaikki tulisi yllätyksenä... Onko — onko se\nsittenkin totta...?»\n\n»Ei, älä pelkää!» Tartuin hänen käsiinsä ja vein hänet jälleen\nistumaan. »Kun sanoin, että kaikki on Sallimuksen varassa, tarkoitin\nsitä, että minä olen vain pelkkä ihminen ja lääkäri enkä voi tietää\nSallimuksen töistä.» Kesken tämän piinallisen tilanteenkin ehdin\npanna merkille, että nyt lausuin puolen minuutin aikana Jumalan nimen\nuseammin kuin tähän asti viiteen vuoteen... »Ja lääkärinä minä voin\ntietää vain sen, että kaikki menee hyvään suuntaan. Ellei mitään\nodottamattomia käänteitä tapahdu, niin hän alkaa juuri näinä päivinä\nvirkistyä ja voimistua entiselleen.»\n\nNyt hän näytti jo hiukan rauhoittuvan ja huokaisi alistuneesti:\n\n»Arvaathan, millainen isku se olisi minulle — ja lapsellemme — jos hän\nei...»\n\nMinä arvasin sen — tietysti! Ja nyt, kun vähitellen sain hiukan\nhillityksi hänen pelkoaan, selitin, ettei hän missään nimessä saisi\nnäyttää tuota pelkoaan miehelleen. Ehdotin, että jos hän vielä\ntänään tahtoisi nähdä miestään, niin voisimme mennä potilaan luo\nyhdessä. Ehkäpä minä kolmantena paikan päällä saisin hänet hiukan\nnielemään kyyneliään sen sijaan, että hän valuttaisi niitä heikon ja\nmuutoinkin liian paljon ajattelevan miehensä edessä. Mutta — selitin\nedelleen — hänen miehensä ei tällä hetkellä tarvinnut mitään muuta\nkuin lepoa, ja hän tietenkin paranisi sitä nopeammin, mitä vähemmän\nhäntä rasitettaisiin käynneillä ja puhumisella. Tuohon hän näytti\nrauhoittuvan, ja niin sovimme, että hän saisi sairaalassa käydessään\noleskella täällä minun huoneessani ollakseen edes hiukan lähempänä\nmiestään.\n\nVasta nyt minä uskoin ja ymmärsin, miten täydellisesti Perttinen\noli ollut Kaijan tukena. Onneksi Kaijalle itselleen, sillä minä —\njoka kerran toivoin saavani tukea häntä — en olisi siihen pystynyt\nnoin hyvin. Minä voin korkeintaan parantaa ihmisiä fyysillisesti,\nmutta en laisinkaan tukea henkisesti, niinkuin olen huomannut omasta\nvaimostanikin. Ja Kaijankin rinnalla minä olisin luultavasti ajatellut\nliian paljon itseäni ja liian vähän toista. — Nyt, niinkuin usein\nennenkin, totesin vain, että sattumillakin on tietyt päämääränsä ja\ntarkoituksensa, vaikka me ihmiset ymmärtämättömyydessämme pidämmekin\nniitä vain oikkuina.\n\nOlin luvannut Perttiselle, että koettaisin rauhoitella Kaijaa. En\nsiis voinut puhua ainakaan potilaasta enkä keksinyt enää muutakaan\nsanottavaa. Tunsin olevani hyvin taitamaton tähän toimeen ja kuuntelin,\nmiten hän selitti jotakin ylimalkaista ja joutavaa. Kaiken vanhan\noli tietämättään jo tilittänyt Perttinen rouvansa puolesta, joten en\ntahtonutkaan puhua siitä enää. Ja mitään uutta ei ollut. Viimein luulin\nkeksineeni jotakin muistelemisen arvoista ja kysyin:\n\n»Oletko vielä harrastanut vanhaa työtäsi — maalaamista ja\npiirustamista?»\n\nVaikka kysymykseni olikin tällä hetkellä tökerö, näytti hän ilahtuvan\nja alkoi kertoa virkeämpänä:\n\n»Kyllä harrastin sitä kauan. Vielä naimisiinmenomme jälkeenkin\npiirtelin ryijyjä ja paljon muuta ja itsekin kudoin mattoja. Mutta\nJuhanin mielestä istuin liian paljon kuteitteni ääressä, ja hän kielsi\nsen minulta melkein kokonaan. Sen jälkeen, kun poika syntyi, tuli\nminulle siksi paljon uutta ajattelemista, että olen nyt unohtanut\nmelkein kaiken», hymyili hän.\n\n»Tiedätkö, Kaija?» kysäisin sytyttäessäni uuden savukkeen. »Kaikkein\nelävimpänä minulle on opiskeluajoiltani jäänyt mieleen eräs pikku\nseikka, ja sitä olen usein muistellut näinä vuosinani. Se oli pieni\nakvarelli, jonka sinä maalasit eräänä syksyisenä sunnuntaina pienen\nlammen rannalla kaukana kaupungista. Se päivä — tarkoitan akvarellia —\non ajatuksissani yhä tuoreena kuin olisin nähnyt vasta eilen.»\n\n»Ah!» huokaisi Kaija kuin tuntien pistoksen jossakin. Hän tuijotti\nensin lattiaan, mutta kohotti sitten kasvojaan, katsoi ikkunan lävitse\njonnekin pilviin ja näytti muistelevan surullisena. Minä tunsin, että\nmeidän välillämme oli nyt kaikki puhuttu loppuun eikä uutta sanottavaa\nolisi — muuta kuin insinööri Perttisen paranemisesta. Tänä hetkenä,\ntuota surullista naista katsellessani, tunsin jälleen, ettei minun\nnuoruudessani ollut paljoakaan muistelemisen arvoista — ja sekin vähän,\nmitä oli, tuntui jo verkalleen menettävän värinsä.\n\nJuuri oikealla hetkellä ja kuin päätöksenä viimeisille ajatuksilleni\nkuului ovelle koputus ja hoitajatar ilmestyi kynnykselle:\n\n»Tohtori, täällä on se tohtorin odottama potilas. Leikkaussalissa on\nkaikki jo valmiina.»\n\n»Jahah, minä tulen.»\n\nKaija nousi ja me sovimme vielä uudelleen, että tahtoessaan tavata\nmiestään hän ei menisi suoraan tämän luokse — muka herättämään nukkuvaa\npotilasta, kuten petin häntä — vaan odottaisi minun huoneessani\nja sitten menisimme yhdessä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta\nojensikin kätensä ja kumarana kuin vanha ihminen meni ovesta. Minä\nviivyin hetkisen ikkunan ääressä, sillä arvasin näkeväni hänet vielä\npihassa. Pian hän laskeutuikin portaita, kulki verkkaisin askelin\npitkin hiekkakäytävää katse tähdättynä suoraan eteenpäin aivan kuin hän\nolisi kerännyt kaiken voimansa, ettei kääntyisi ja katsoisi taakseen\nsairaalaan. — Hän näyttikin olevan rohkeampi ja rauhallisempi kuin\ntullessaan.\n\nMutta hänpä ei tiennytkään, mitä minä tiesin: että Perttisen kriisi\ntulisi hyvin todennäköisesti jo ensi yönä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKävi juuri niinkuin oletinkin. Oltuani vielä illalla potilaan\nluona ja sitten kotiin päästyäni en mennyt nukkumaankaan, vaan\nvarmana puhelinsoitosta jäin istumaan ja katselemaan iankaikkisia\nkasvannaistutkimuksiani. Selailtuani niitä aikani pääsin viimein\nsiihen viisaaseen tulokseen, että minulla on nykyisin työtä ja\najateltavaa kyllin ilman niitäkin. Kokosin siis paperini ja hautasin\nne pöytälaatikkooni alimmaiseksi. Sen jälkeen ryhdyin kirjoittamaan\nkirjettä Irmalle, mutta en ehtinyt vielä loppuun, kun sairaalasta\nilmoitettiin, että Pertti sen lämpö oli jo ruvennut alenemaan ja hän\noli nyt hyvin heikko.\n\nMenin heti sairaalaan ja päätin viipyä siellä niin kauan kuin ratkaisu\ntulisi. Aivan kuin peloittaakseni kuolemaa loitommalle menin hänen\nhuoneeseensa ollakseni hänen lähellään kohtalokkaaseen hetkeen asti.\nKuume oli pienessä ajassa laskenut jo 37.4 asteeseen ja valtimo oli\nnoin 85, mutta vielä kovin heikko. Pahin oli siis edessä. Jos lämpö\nlaskisi vielä runsaan asteen eikä valtimo alkaisi voimistua, olisi\nkaikki arvaamatonta. Potilas oli aivan voimaton ja hengitti lyhyesti\nja tuskallisesti. Huone oli muuten hämärä, mutta himmeän yölampun valo\nlankesi vuoteen lähettyville. Hoitajatar liikkui hiljaisin askelin\nvuoteen vierellä otsa huolestuksen rypyissä. Minä istuin varjoisassa\nnurkassa ja tummaa taustaa vasten muistutin valkoisine takkeineni\nluultavasti haamua. Hoitajatar ehkä oudoksui, miksi istuin potilaan\nhuoneessa ja miksi niin jännittyneenä seurasin lämpöasteiden jokaista\nkymmenesosaa.\n\nNiin paljon kuin olen joutunutkin näkemään vaikeita tapauksia oli tämä\nensimmäisiä, joka vaikutti minuun läheisesti ja syvästi aivan kuin\npotilas olisi ollut oma veljeni. Jos olisin voinut tehdä jotakin hänen\nhyväkseen, niin jokainen yritykseni olisi helpottanut ajatuksiani.\nMutta kun ei kerta kaikkiaan ollut muuta keinoa kuin nöyrä odottaminen,\ntunsin nyt, enemmän kuin milloinkaan muulloin lääkärivuosinani, olevani\nvain heikko ja voimaton ihminen. Tänä yönä saisi Perttinen yksin ja\nilman kenenkään apua kestää kaiken tai murtua, sillä me emme voisi\nauttaa häntä muuten kuin olla hänen luonaan ja antaa hänen ruumiiseensa\nsäännöllisin ajoin cardiazol-kiniiniruiskeet, kamfertit ja koffeiinit.\nKestäisikö hänen sydämensä kriisin, kestäisikö hän itse painissa\nkuoleman kanssa ja auttaisivatko nuo meidän heikot viisautemme ja\nlääkkeemme häntä yhtään? — Se nähtäisiin hyvin pian, sillä jo ennen\naamua hän joko pelastuisi tai kuolisi.\n\nKului pitkä aika, en tiedä, kuinka kauan, kun hoitajatar kuiskasi\nkuumemittari kädessään:\n\n»Tasan kolmekymmentäseitsemän.»\n\nNyökkäsin hänelle ja katsoin potilaaseen, joka heittelehti levottomana.\nLuulin, ettei hän jaksaisi huomata ympärillään olevaa elämää ja\nihmisiä, mutta yhtäkkiä hän käänsikin kasvonsa minun nurkkaani päin ja\nsanoi selvästi, vaikka katkonaisesti:\n\n»Kaikki on muuttunut niin kummalliseksi... Tohtori, jos minä kuolen —\nniin muistakaa sanoa Kaijalle — että kaikki kävi helposti eikä minulla\nollut tuskia... Naiset — naiset pitävät siitä niin suurta lukua...»\n\nTunsin kuumaa tulvahtavan sisälläni. Oliko se jokin patoutuma, joka\nuhkasi murtua sielussani? Se tuli kuin punainen verihyöky. En voinut\nsanoa mitään, mutta menin vuoteen vierelle ja tähteessäni puristaa\nhänen kättään tartuin hänen ranteeseensa ja koetin valtimoa. Hänen\ntäytyi tuntea kosketukseni ja hänen täytyi tuntea sekin, että pidin\nhäntä miehenä — paljon parempana miehenä kuin monia muita. Tuollainen\nrohkeus, tuollainen varma huolenpito omasta vaimosta juuri viimeisen\nhetken edessä oli jotakin suurenmoista. Näki kaikesta, että hän oli\nelänyt rehellisesti ja hän myöskin aikoi — jos niin kävisi — siirtyä\npois miehen tavoin. — Hänen silmänsä olivat kiinni, minä siirryin\ntakaisin hämärään paikkaani ja huusin ajatuksissani: »Hänen täytyy\njäädä elämään!» Sillä ajatuskin kuolemasta tuntui mahdottomalta ja\ntavallaan epäoikeudenmukaiselta. Se ei saisi tapahtua, sillä nyt oli\nkysymys jostakin paljon suuremmasta kuin yhden ihmisen elämästä. Mikä\ntuo suurempi oli, sitä en osannut selittää, mutta se oli ehkä jokin\nuusi pakko sisälläni. Se antoi hyvyydelle ja rehellisyydelle paljon\nsuuremman ja uudemman merkityksen, kuin mitä olin tähän asti tuntenut.\n\nMikähän tuo uusi minussa mahtoi olla? Mitähän minulle itselleni\noli tapahtumassa? — Sillä jo aikoja sitten havaitsin sielussani ja\najatuksissani outoja, vieraita muutoksia enkä osannut niitä selittää.\nKun sellaisetkin tunneseikat, jotka eivät varhemmin vaikuttaneet\nminuun laisinkaan, saivat minut nyt herkistymään, koetin löytää siihen\nkaikenlaisia syitä ja selityksiä ja päädyin viimein siihen tulokseen,\nettä hermoni olivat yhä rasittuneet. Mihinkäs muuhun tulokseen minä\nlääkärinä olisin voinut joutuakaan...? Kuitenkaan en huomioistani\nvälittänyt hituistakaan — enkä tahtonutkaan välittää — sillä luulin jo\nkovettaneeni ja karaisseeni itseni tarpeeksi lujaksi kaikkea vierasta\nvastaan. Mutta kun nyt muistelen tarkkaan, liikahti jokin ensimmäisen\nkerran minussa silloin, kun Perttisen onnettomuuden jälkeen muistelin\nomaa nuoruuttani. Jokin jo ratkesi sisälläni sinä hetkenä, kun näin\nnuoren työläisnaisen itkevän ilosta vastaanotollani. Ja samana\npäivänä hautausmaan penkillä istuessani tuo ratkeama jatkui — jotakin\nkeinotekoisesti tuettua sortui ja teki kipeätä luhistuessaan.\n\nNyt tänä hiljaisena hetkenä, kuoleman kanssa painiskelevan lähimmäiseni\nvuoteen vierellä istuessani olin herkempi ja rehellisempi itseäni\nkohtaan kuin tavallisesti. Täällä minä en enää pystynyt pettämään\nedes itseäni ja täällä minä näin elämän sellaisena kuin se oli eikä\nsellaisena kuin uskottelin. Nyt pystyin jo näkemään itseni aivan\ntoisessa valossa kuin tähän asti, ja jos vuoteella oleva sairas mies\nolisi nähnyt minut yhtä alastomana kuin itsekin, olisin varmasti\nhävennyt hänen edessään. Myönsin jo rehellisesti, että minä olin\ntodellakin vuosikausia uurastanut rakentaessani jonkinlaista suurta\nkoroketta omalle turhamaisuudelleni. Vuosikausia yritin kovettaa\najatuksiani ja tunteitani ja silata ne kullalla ja vuosikausia olin\nvain toivonut, että viimein voisin tarpeeksi kiiltävänä kultakuvana\nnousta korokkeelleni ja sieltä korkealta ihailla omaa itseäni,\njärkeäni, taitoani ja erinomaisuuttani. Noin minä olin ajatellut — enkä\nlaisinkaan muistanut, että minun pitäisi olla ihminen... Sinä poissa\noleva Irma, sinä tuntematon nuori rouva ja sinä riutuva mies olette\nyhdessä karistaneet minusta pois turhamaisuuteni hileet!\n\nTunsin nöyrtyväni. Jos nyt olisin noussut tästä ja etsinyt parempaa\nminääni, olisin nähnyt pimeässä nurkassa omalla paikallani aivan toisen\nihmisen. Ja minä näinkin ja tunsin hänet: hän oli kaukaa sydänmaasta,\njosta kivikkoisten ahojen puute oli ajanut hänet suureen maailmaan\netsimään itselleen työsarkaa uurastaakseen ja rauhallista penkin\nkulmaa levätäkseen. Hänen vaatimuksensa eivät olleet suuret. Hänen\nharmaat vaatteensa olivat lämpimät ja lujat, vaikkakin kotikutoiset.\nJa hänellä oli hyvä sydän ja rehellinen katse, vaikka hän olikin ujo\nja hiljainen. Ja nähtyään koko tämän maailman kiillon, elämän suuret\nvalheet ja ihmisten turhamaisuuden tämä nuori mies etsi esille vain\nne eväät, jotka hän oli lähtiessään saanut isältään ja äidiltään: tee\naina työsi kunniallisesti, ole aina rehellinen äläkä kumarru minkään\nmuun kuin Jumalan ja hyvyyden edessä! — Tämä nuori mies oli Aarne\nKoita ja päätti tehdä juuri noin kuin neuvottiin... Nyt hän istui\ntuossa minun paikallani ja huomasi minut, lääkärin. Koetin vakuuttaa,\nettä minullakin oli sama nimi kuin hänellä. Mutta hän ei virkkanut\nsiihen mitään, katsoi vain pitkään ja hyvin tutkivasti, käänsi viimein\nkasvonsa ylpeänä pois ja näytti ajattelevan minusta: »Orja!»\n\nTuon nuoren miehen kuva katosi ja ajatukseni katkesivat, sillä\nhavahduin taas nykyisyyteen. Aukeavasta ovesta virtasi sisään käytävän\nvaloa ja valon keskellä seisoi valkoinen hoitajatar. Hän astui vuoteen\nluo ja kuiskasi minulle:\n\n»Tohtori, kuume on kolmekymmentäkuusi ja seitsemän, suoni\nkahdeksankymmentä ja yhä vain heikko.»\n\nMiten tulisi nyt käymään? — En tiennyt, mitä kello tällä hetkellä oli,\nmutta puoliyö oli jo ohi, koskapa taivaanrannan kajastus loi uutta\nvaloa huoneeseen. Perttisen kasvot alkoivat sinertää ja väliin ei\nhuoneessa kuulunut mitään muuta kuin hänen vaivalloinen hengityksensä.\nSeisoin hänen vuoteensa vierellä ja kuuntelin happikaasusäiliön\nhiljaista sihinää. Tuossa pienessä sihinässäkö oli nyt Perttisen koko\nelämä? — Juuri siinä. Se oli nyt hyvin hauras eikä kestäisi paljoa.\nOlin melkein liikuttunut ja hoitajatarkin kai huomasi kasvoillani\njotakin vierasta ja uutta ja luuli minua väsyneeksi, koskapa virkahti\nauliisti:\n\n»Jos tohtori menee huoneeseensa, niin minä voin tulla sinne\nilmoittamaan jokaisen uuden muutoksen.»\n\nMieleni teki tosiaankin lähteä — mutta ei suinkaan pakoon. Oven\nsuljettuani tapasin käytävässä kandidaatti Hevaksen palaamassa joltakin\nmyöhäiseltä retkeltään ja Perttisen huoneeseen viitaten virkahdin\nhänelle mahdollisimman arkisesti:\n\n»Siinähän se nyt on.»\n\nSillä tuo toinen olisi varmaankin katsonut minua pitkään, jos olisin\nsanonut vaikkapa sillä tavoin, että Perttisen elämä oli nyt jonkun\nkorkeamman määrättävissä eikä meidän. — Mutta huomasin, että hänkin\nvältti minun katsettani virkahtaessaan väsyneesti:\n\n»Hän on mies — olen huomannut sen. Sattuman varassa kaikki, kuinka nyt\nkäy...»\n\nJa hänkin kai tarkoitti sattumalla Sallimusta, vaikk’ei nuorena\nlääkärinä voinut tuota nimeä lausuakaan.\n\nHuoneeseeni mentyäni koetin jatkaa äskeistä ajatteluani. Mihinkäs\nminä jäinkään? — Enkö jo myöntänyt, että olen keski-ikäisena miehenä\nunohtanut ne ajatukset ja periaatteet, joista nuorena pidin kiinni,\nettä olen täysin poikennut siltä viittatieltä, jonka suunnan jo\nvanhempani katsoivat minulle valmiiksi ja jonka itsekin pidin hyvänä?\nNiin, elämähän on eräänlaista tien viitoittamista eteenpäin ja\npysyttelemistä tuolla tiellä. Aina silloin, kun suunta alkaa olla\nepäselvänä tai kun toiminnalla ja työllä on kuollut hetkensä, on hyvä\ntilaisuus syventyä katselemaan taakseen ja arvioida uusien viittojen\npaikat eteenpäin. Kun suunta alkaa selvitä, on rivakasti pyrittävä\nsinne ja lyötävä viitta lujasti pystyyn.\n\nMutta kun jo tähänkin mennessä huomasin kulkeneeni harhaan, niin\nkuinka voisin tietää, mihin olisi pyrittävä tästä lähtien? Lapsenahan\nminua olivat siinä auttaneet juuri vanhempani, mutta kuka voisi auttaa\nnyt? Kuka ymmärtäisi minua sen verran eikä nauraisi ja ilkkuisi\neksymiselleni ja neuvottomuudelleni?\n\nNyt muistin sen nuoren miehen, joka istui äsken tuolissani potilaan\nhuoneessa ja jolla oli sama nimi kuin minullakin. Hänet minä koetin\njälleen suostutella istumaan kanssani ja ehkäpä keskustelemaankin,\nellei hän tuntisi itseään liian araksi tässä oudossa ympäristössä. Minä\nkoetin vakuutella tuolle omalle nuoruudenkuvalleni, että me olemme\nhyvin läheisiä sukulaisia ja voimme puhua aivan luottamuksellisesti,\nsillä minä ymmärrän häntä varmasti ja toivottavasti hänkin minua,\nvaikka elämänkatsomuksemme olisivatkin erilaiset.\n\nMinä olin näkevinäni nuoren Aarne Koidan. Hän oli yhä arka, mutta\nhänessä oli hitunen uteliaisuuttakin nähdessään edessään kokeneen\nlääkärin, sillä alkoihan hän itsekin lääkäriksi. Heti aluksi minä\nkerroin hänelle, kuinka minulla oli aikoinaan ollut elämästä ja työstä\nsamat käsitykset kuin hänellä nyt. Mutta sitten aika ja olosuhteet\nolivat muovailleet minut toisenlaiseksi. Kerroin, että juuri nuo\nliian hyvät ajatukseni ihmisistä ja aivan turhantarkka kiinni\nriippuminen periaatteissa tuottivat minulle nuoruusvuosinani hyvin\npaljon kärsimyksiä. Huomasin nimittäin, että toisten ikätoverieni,\njotka ottivat elämän paljon vapaammin eivätkä ajatelleet sitä huomista\npitemmälle, oli paljon helpompi ja kivuttomampi elää. Oliko siis\nväärin, että aloin pyrkiä heidän kaltaisekseen?\n\nHän katsoi minua aivan kuin harkiten, kuinka jyrkästi uskaltaisi\nvastata itseään vanhemmalle miehelle tämän loukkaantumatta, hypisteli\nsitten takkinsa nappia ja heilutti kenkänsä kärkeä ja virkahti\npoikamaisella äänellä:\n\n»Mutta jos kaikki tekisivät samoin, niin kuinka monta rehellistä\nihmistä olisi maan päällä — kuka silloin puhuisi totta ja kehen\nvoisimme luottaa?»\n\nNoin nuoren miehen sanomaksi tuo oli aika terävää. Myönsinkin sen\nhänelle, mutta kysyin kuitenkin, kuinka hän luulee nuoren ihmisen\npystyvän arvioimaan, mikä elämässä on oikein tai väärin, kun\nelämä on vasta edessäpäin. Hän hymyili minulle ja vastasi nyt jo\ntuttavallisemmin:\n\n»Me nuoret emme sitä tiedä, sillä emme ole mitään kokeneet. Mutta me\ntunnemme! Muuten olen sitä mieltä, että vanhemmat ihmiset tyrkyttävät\naivan liian paljon tuota tietämistä tuntemisen asemesta. Kylmä\ntietäminen ei ole läheskään kaikki, ja siksipä olisi hauska tavata\nsellainenkin elämää kokenut ihminen, joka myöskin tuntee jotakin.»\n\nMinä naurahdin ja väitin hänen pyrkivän filosofiassaan liian syvälle.\n\n»No niin», sanoin hänelle. »Ei jatketa nyt siitä, sillä aika on\nlyhyt. Tahtoisin puhua hiukan itsestäni. Kuten sanoin, luovuin omista\nnuoruusvuosieni hyvistä ajatuksista sen vuoksi, että sain niiden takia\nusein tuntea kipua. Tein silloin kokonaan uudet teoriani elämästä\nja päätin katsella maailmaa hyvin kylmästi ja asiallisesti. Tuo oli\nhyvin helppoa ja minä tunsin vuosikausia olevani tyytyväinen, ehkäpä\nonnellinenkin — mikäli asiallinen ihminen tuntee onnea. Mutta nyt viime\naikoina olen rehellisesti tunnustaen huomannut, etten enää jaksakaan\nkaikkialle soveltaa noita kylmiä ja hiukan yksipuolisia teoriojani.\nOn muutamia ihmisiä, joihin ne eivät sovi laisinkaan, ja taas toisia\nsellaisia, joiden kohdalla teoriani kärki katkeaa tehottomana. Mitä\nminun on niille siis tehtävä?»\n\n»Heitettävä ne menemään!» sanoi hän varmana.\n\n»Mutta kuinka voisin sen tehdä? Ovathan ne syntyneet monien vuosien\naikana ja niihin ehkä sisältyy paljonkin kokemuksia. Kuinka voisin\nyhtäkkiä tunnustaa, että olen ollut kaikki nämä vuodet väärässä ja\nkulkenut harhaan?»\n\n»Te voitte kyllä tunnustaa ne vääriksi, jos olette rehellinen itseänne\nkohtaan. Ja te voitte kyllä luopua niistä, jos teissä on — rohkeutta.»\n\nTuo nyt oli helposti sanottu, mutta toteuttaminen tuntui sentään paljon\nvaikeammalta. Sen vuoksi kysyinkin häneltä:\n\n»Se rohkeus onkin suuri kysymys... Mistä sitä saa, jos ei satu olemaan\nvanhastaan?»\n\nHän viittasi ovelle päin ja sanoi terävästi:\n\n»Menkää hakemaan tuolta kuolevan luota! Hän on mies, jolla on vielä\nrohkeutta ja rehellisyyttä.»\n\nNyt tunsin olevani heikompi hänen edessään. En loukkaantunut hänen\nsanoistaan, sillä myönsin, että hän puhui totta. Mieleni teki kysyä\nhäneltä jotakin muuta, mutta hän ei enää malttanutkaan odottaa\naloitetta minulta, vaan otti sen itselleen:\n\n»Te, tohtori, luulette ammattinne vuoksi tuntevanne elämää paremmin\nkuin muut. Sen vuoksi te olette taitavana kirurgina saanut sellaisen\nharhauskon, että elämää on vain leikkausveitsen terässä ja\nneulankärjessä. Eikö teistä tuntuisi naurettavalta vaikkapa jonkun\nsuutarin väite, että elämää on vain lestissä ja naskalissa — hahhah!\nÄlkää naurako, tohtori, te olette aivan yhtä yksipuolinen kuin se\nsuutarikin! Senpä vuoksi minä siis väitän, että elämä ei ole yksinomaan\nteidän veitsenne kärjessä, vaan jossakin muualla — meissä itsessämme.\nJa kai te sentään myönnätte, että meissä ihmisissä on sellaisia kohtia,\njoihin teidän leikkausveitsenne ei ulotu...!»\n\nHän kai piti keskustelumme jatkamista turhana, sillä hän nousi ja\nmeni. Tuoli oli tyhjä ja minä tunsin olevani hirvittävän yksin. Olisin\ntahtonut juosta hänen jälkeensä ja pidättää häntä sanoen:\n\n»Nuorempi veljeni — nuorempi minäni — viivy vielä hetkinen, niin saamme\nkeskustella niistä viitoista.»\n\nMutta minä tunsin, ettei hän tulisi enää. Hän oli pohjimmaltaan siksi\nylpeä ja piti kai parempana, että jokainen suunnitteli ja viitoitteli\ntiensä itse. Sen jo tiesin minäkin, mutta olin vain epätietoinen,\nmihin minun olisi pyrittävä. Jos jatkaisin vanhaan suuntaan, olisin\ntosiaankin epärehellinen itseäni kohtaan, ja jos aikoisin muuttaa\nsuuntaa, tarvitsisin jostakin rohkeutta lähimmäisteni naurun varalle.\nSilloin soivat korvissani uudestaan nuoren Koidan sanat:\n\n»Menkää sitä hakemaan tuolta kuolevan luota...!»\n\nMutta eihän kukaan ihminen voi luovuttaa osaa itsestään toiselle. Minun\nsiis piti tulla toimeen yksin. Ja mitä minun oli nyt tehtävä? Mitä\nminun oli juuri tällä hetkellä ja tänä yönä päätettävä, etten enää\nhuomenna päivän valossa häpeäisi omia ajatuksiani ja alkaisi jälleen\ntinkiä niistä?\n\nOlihan minulla vielä jäljellä ne vaivaiset korokkeeni jätteet,\njoille olin aikonut nostaa itseni. Eikö ollut parhainta tehdä tuosta\nomahyväisyyden korokkeesta uhrialttari ja polttaa sillä kaikki\nkeinotekoiset periaatteensa? Jos sen tekisin jo tänä yönä, en voisi\nenää huomenna peräytyä.\n\nNyt olin jo näkevinäni sinisen savun ja pienen tulenlieskan, joka\nnuoleskeli minun monia erehdyksiäni ja poltti ne karrelle. Ja täytyy\ntunnustaa, että tuon tuhkan katseleminen ei tehnyt kipeätä. Jos olisin\nollut runoilija, olisin sepittänyt runon tuosta tuhkasta. Mutta minä\nolin vain lääkäri ja oma työni kutsui minua.\n\nHavahduin siihen, että valkoinen hoitajatar seisoi ovellani:\n\n»Tohtori, potilaan valtimo heikkenee ja hän on hyvin levoton.»\n\nHän viipyi hetkisen todetakseen, että minä olin valveilla ja todellakin\nkuulin. Sitten hän lisäsi epäilevänä:\n\n»Tohtori? — Onko tohtori sairas?»\n\n»En minä ole sairas. Olen vain viime päivinä rasittunut», koetin sanoa\nääni luonnollisena ja nousin seuratakseni häntä potilaan luo.\n\nHappikaasusäiliön sihinä palautti minut todellisuuteen ja herätti\ntoiminnanhalua. Potilas oli kasvoiltaan sinertävä eikä kaikesta\npäättäen voinut tarkkailla mitään ympärillään. Hengitys oli niin\nkatkonaista, että saattoi odottaa sen minä hetkenä hyvänsä pysähtyvän\nkokonaan. Vähin hän soperteli jotakin ja yritti nousta pystyyn, mutta\nretkahti takaisin ja valitti. Kuulin hänen purevan hampaitaan ja\nsanovan: »Ei mitään hätää, poikani, minä kestän kyllä!» Sen, jälkeen\nhän tuntui laskevan tehtaittensa koneitten kierroslukuja.\n\nNyt oli jo kaikki niin pitkällä, että sydämen toiminnan pitäisi\ntasaantua, muuten hän alkaisi siirtyä kauemmaksi tästä maailmasta.\nJospa tämä olisi ollut jotakin muuta kuin tuota kirottua kuumetta!\nSilmänräpäyksessä olisimme siirtäneet hänet leikkaussaliin ja panneet\nliikkeelle kaiken taitomme ja viisautemme.\n\nMutta valtimo pysyi heikkona. Kului tunti, me tunsimme olevamme jo\nlopen uupuneita ja näimme jo auringon valaisevan puiston korkeimpien\npuiden latvoja. Kului jälleen puoli tuntia ja mittarin elohopea\noli kolmenkymmenenkuuden yläpuolella toisen ja kolmannen viirun\npuolivälissä. Minuutit kuluivat, minä katselin kelloakin aivan kuin\nsieltä olisi ollut jokin pelastuksen merkki tulossa, ja yhdessä\nseurasimme sinistä väriä potilaan kasvoilla. Hoitajatar silmäsi minuun\nkysyvänä, mutta minä pudistin päätäni ja sanoin hiljaa:\n\n»Ei vielä.»\n\nRuumiinlämpö jo hipoi alimpia rajoja, mutta eikö valtimo alkaisi jo\nvoimistua? Sammuisiko kaikki nyt tähän?\n\nKellon osoittimet kiersivät hitaasti ja puiston nurmikolle lankesi jo\nkirkkaaseen auringonvaloon rakennuksen varjo. Sisälle kuului, miten\nlinnut aloittivat aamulaulunsa ja suuren lehmuksen lehdet heiluivat\ntuulessa. Oli tullut uusi päivä, oli jälleen kääntynyt jossakin suuri\nlehti ja uusia tapahtumia alettiin panna muistiin sattumien suureen\nsarjaan. Mitähän siellä pantaisiin insinööri Perttisen sarakkeeseen\ntämän aurinkoisen aamun kohdalle?\n\nKatsoin hänen kasvojaan ja näytti siltä kuin niiden sinerrys olisi\nvähentynyt. Odotimme hartaina, sillä nyt jaksoimme jo odottaa. Hetkisen\nkuluttua hoitajatar hymyili ensin potilaalle ja sitten minulle:\n\n»Tuntuu siltä kuin sydän löisi jo tasaisemmin.»\n\nHän siis kestää! Hän pelastuu!\n\nMenin istumaan yölliseen paikkaani nurkkaan ja suljin silmäni. Oloni\ntunsin kummallisen hyväksi ja keveäksi aivan kuin olisin saanut\nsiirretyksi raskaan kantamuksen korkean kynnyksen yli. Ja minä tiesin\nsyynkin siihen: tässä huoneessa astui juuri tällä hetkellä kaksi\nihmistä uuteen elämänvaiheeseen. Samaan aikaan kuin Perttinen siirtyi\nkuoleman rajalta takaisin elämään, samaan aikaan tunsin minä, että\nSuuri Kirurgi oli tänä yönä herkällä kädellään leikannut minun omasta\nsielustani sellaisen kasvannaisen, jonka olemassaoloa en itse edes\ntiennyt. Minä tunsin sen ja ymmärsin olla siitä kiitollinen.\n\nKun avasin silmäni jälleen, näin hoitajattaren hymyilevän. Tiesin siis,\nettä kaikki vaara oli jo ohi ja nyt minua ei enää tarvittaisi täällä.\nKun nousin lähteäkseni, katsoi hoitajatar minua pitkään ja virkkoi:\n\n»En tiennyt, että potilas oli tohtorin omainen... Onko hän todellakin?»\n\nMinä mietin — tunsin, että voisin sanoa häntä vaikkapa veljeksenikin —\nja vastasin lyhyesti:\n\n»On.»\n\nMinun oli niin hyvä olla, että hymyilin yksinäni kulkiessani pitkin\naamuauringon valaisemaa käytävää. Kuulin, miten jossakin kaupungilla\nsuuri tornikello löi verkkaisesti malmisella äänellään.\n\n\n\n\n10.\n\n\nViime päivinä en ole enää ollenkaan pelännyt käteni vapisevan.\nTiedän kyllä, ettei se vielä ehtinyt todellisuudessa vapista\nhiuksenhienoissakaan tapauksissa, mutta kuitenkin minua alkoi muutama\nviikko sitten vaivata tuo pelko. Ehkä se oli vain rasitusta tai\njonkinlaista henkistä tasapainottomuutta, mutta pelkkä pelkokin käden\nvapisemisesta panee kirurgin jo huolestumaan.\n\nMuutenkin tunnen viime aikoina rauhoittuneeni paljon. — Hermot ovat\nparemmassa kunnossa, — sanoisi ehkä joku pinnallisesti ajatellen. Ei\nse ole yksinomaan sitä, vaan olen muutenkin muuttunut. Olen alkanut\nhuomata kokonaan uusia asioita ja olen alkanut ajatella uudella tavalla.\n\nJa mitä olen ajatellut? — Hyvin vakavia asioita. Varhemmin minun\nmieleni teki usein ampua sellainen ihminen, joka muodosteli\nmielipiteensä ja tuomionsa tai hyväksymisensä maailman asioista\nyksinomaan tunteen varaan. Mutta nyt minun melkein tekee mieleni sanoa\nkaikille puolivillaisille ja pinnallisille järkeilijöille, että jos\nammuttekin, niin ampukaa hiljaa, sillä elämässä on paljon sellaista,\njota me emme ymmärrä — emmekä koskaan jaksakaan ymmärtää.\n\nYksi sellainen on sana 'onni'. Pieni huoneeni on nähnyt minun kulkevan\nlattialla edestakaisin pitkät ajat, polttavan savukkeen toisensa\njälkeen ja miettivän tuon sanan ratkaisua. Mutta ratkaisua ei ole\nlöytynyt. Sen vuoksi olenkin tyytynyt uskomaan, mitä eräs viisas\nmies on kirjoittanut onnesta. Sanoja en enää muista, mutta ajatus on\njotenkin tähän tapaan: Se ikäkausi, jota ihminen parhaillaan elää, on\nkaikkein onnellisin.\n\nNuo sanat ovat varmasti hyvin tosia ja olen ne hyväksynyt sellaisenaan.\nOlen ajatellut nykyhetkeä ja koettanut tarkoin punnita, puuttuuko\nminulta mitään, huolettaako minua mikään ja kaipaanko mitään. Sillä jos\nkerran ihmisellä on puutetta, huolia tai kaipuita, ovat ne varmasti\ntyytyväisyyden tiellä yhtä vaarallisia kuin hirsi ratakiskoilla.\n\nEnsiksikään minulta ei puutu mitään. Taloudellisia huolia minulla\noli, mutta ankaralla työllä pääsin niistä, ja nyt tuntuu suorastaan\noudolta, kun niitä ei ole enää. Kotini on juuri niin täydellinen kuin\ntarvitsenkin ja se näkyy kyllä kelpaavan meille kahdelle ihmiselle.\n\nJa huolettaako minua jokin? — Kyllä, mutta se kaikki kuuluu niin\nkiinteästi jokapäiväiseen työhöni, että olisi väärin sanoa sellaista\nhuoleksi. Sillä onhan meidän kaikkien tehtävä työmme, ja jos työhön\nkuuluu hiukankin vastuuta, vaatii se myöskin tarkkaa ajattelua. Mutta\njos tuo vastuu alkaa horjuttaa ihmisen tyytyväisyyttä ja sisäistä\nrauhaa, onkin se parhain todistus siitä, että hän on epäkypsä ja\npystymätön omaan tehtäväänsä. Enhän minäkään voi nurista sitä, että\nminun on vielä tänään leikattava yksi vatsahaava, yksi umpilisäke ja\nlisäksi korjailtava kuntoon mahdolliset tapaturmat. Kun olen kerran\nottanut niiden vastuun harteilleni, täytyy minun onnistua ja olla\niloinen onnistumisestani.\n\nNo kaipaanko sitten jotakin? — En enää, sillä nyt olen päässyt\ntasapainoon itseni kanssa. Eräs pieni kaipuu minulla tosin on, mutta\nsekään ei millään tavalla häiritse mieltäni. Minä kaipaan vain hiukan\nlepoa pitkäaikaiseen väsymykseeni. Mutta se lepokin on jo luvassa,\nsillä pari päivää sitten sovin uuden sijaiseni kanssa, että hän ottaa\nensi maanantaista lähtien hoitoonsa sairaalan ja vastaanottoni.\nTarkoitukseni on nimittäin lähteä maaseudulle lepäämään ja tulemme\nsiellä vaimoni kanssa viipymään kokonaisen kuukauden. Tuota ajatusta\nen jaksanut vastustaa, sillä jo toisessa kirjeessään Irma haltioissaan\nkuvaili sitä uutta maailmaa, jonka hän on löytänyt, ja uhkasi tulla\nhakemaan minut täältä, ellen ensi tilassa järjestä lomaani ja matkusta\nhänen luokseen. Hänen kirjeensä rivien välistä minä luin vielä paljon\nmuutakin, mutta sitä en sano kenellekään, koska se on vain minun ja\nIrman kahdenkeskinen salaisuus. Joka tapauksessa näyttää siltä, että\nhänkin ennen pitkää löytää oman resignaationsa.\n\nLähimmän tulevaisuuteni tehtäviä tulee olemaan hiljainen mietiskely,\nonko minun otettava itselleni uusia tehtäviä tai onko minun omaksuttava\nuusia ajatuksia myöskin lääkärinä. Tähän astihan olen ollut sitä\nmieltä, että ihmisen ja lääkärin voi erottaa toisistaan ja ettei niiden\nvälttämättä tarvitse ajatella samalla tavalla. Mutta nyt huomaankin,\nettä minun on vaikea elää jonkinlaista kaksinaista elämää siten,\nettä täällä huoneessani ajattelisin toisin ja tuolla leikkaussalissa\naivan toisin. Ja mitä tekisin silloin, jos joutuisin samanaikaisesti\nihmisenä ja lääkärinä esimerkiksi jonkun kuolinvuoteen ääreen —\nniinkuin olin äskettäin joutua? Tähän asti olen lääkärinä ollut\nliian paljon eräänlainen käsityöläinen — tosin taitava käsityöläinen\n— mutta nyt minusta tuntuu kuin lääkärikin voisi jotakin luoda. Ja\njuuri siinähän se salaisuus onkin! Puuseppäkin on käsityöläinen niin\nkauan kuin tyytyy kiltisti kopioimaan vain niitä malleja, jotka on\naikoinaan saanut omalta mestariltaan. Mutta heti, kun hän löytää\njonkin uuden ratkaisun itse tai tekee omat mallinsa, on hänestä\ntullut taiteilija. — Pappi, joka tyytyy vuodesta vuoteen etsimään\npöytälaatikostaan vanhat saarnansa ja puhuu vain saadakseen kirkonmenot\nloppumaan, on ja pysyy iankaikkisesti leipäpappina. Mutta heti, kun hän\njättää tomuiset paperinsa kotiinsa ja puhuu suoraan sydämiin, on hän\nmuuttunut julistajaksi. — Samoin myöskin lääkäri, joka leikkaus veistä\npidellessään näkee edessään pöydällä ihmisen eikä sairaan, muuttuu\nkäsityöläisestä hyväntekijäksi, sillä hänen kättään ei silloin enää\nohjaakaan virka ja palkka, vaan elämän ja ihmissielun syvä ymmärtäminen.\n\nNäinkö synkästi minä nykyisin ajattelen, voisi ihmetellä joku\npinnallinen ihminen! — Ei ollenkaan, ei tämä ole millään tavalla\nsynkkää ja ikävää, vai onko kerta kaikkiaan kielletty, ettei nykyajan\nihminen saa olla enää sen verran vakava, että tekee joskus pienen tilin\nitsensä kanssa!\n\nSitä paitsi minulla on viime päivinä ollut sairaalassa kaikenlaista\npientä iloakin, joten olisi aivan liian ennenaikaista mennä väittämään,\nettä minussa on ilmennyt pieniä synkkämielisyyden oireita. Ainoa\nvika, mistä minua voitanee nyt moittia, on se, että tänään päivällä\npoltin kahvitunnin jälkeen mietiskellessäni kandidaatti Hevaksen\nsavukelaatikon puolilleen ja söin ylihoitajattaren leivokset. Ja nyt\niltapäivällä olimme varsin hilpeitä, sillä insinööri Perttinen lähtee\njo tänään kotiinsa ja hänen täytyi saada puhua pienessä hetkessä kaikki\nse, minkä hän sai vaieta sairautensa aikana. — Niin, ja hänen rouvansa\nnäkyi päässeen sairaudesta loppujen lopuksi varsin vähäisin huolin,\nsillä minähän kutsuinkin hänet sairaalaan vasta kriisin jälkeen, kun\npahin oli jo ohi ja potilas oli paljon parempi. Sillä tavoin pelastin\nhänet pahimmista kivuista ja sain kaikesta Perttiseltä sanattoman\nkiitoksen.\n\nHän oli ylpeä pojastaan — ja niin olisin ollut minäkin. Kun en keksinyt\nkiireessä mitään parempaa muistoa täältä meiltä nuorelle Perttiselle,\nojensin hänelle ongensiimaksi sitä silkkiä, jolla tavallisesti\nommellaan kiinni ihmisten haavat. Ja kun kerroin pojalle, että juuri\ntuolla samalla silkillä ompelin hänen isänsä otsan — sen suuren arven\n— niin pojan silmät levisivät kiitollisuudesta, sillä nyt hänellä oli\njotakin ihmeellistä kerrottavana tovereilleen. Ja Kaijalle minun täytyi\nkertoa, ettei minulla itselläni ollut vielä yhtään lasta...\n\n»Se on kyllä suuri puute», myönsin rehellisesti. »Enkä tuota puutetta\nvoi puolustella edes näillä iankaikkisilla kiireillä.»\n\nKandidaatti Hevas kertoi kaikki vitsit sinisestä kirjastaan. Meidän\nmiesten jäätyä kolmisin hän otti esille myöskin sen punaisen,\nmutta silloin tuli leikkaus ja meidän oli kaiken varalta sanottava\njäähyväiset, sillä tänään emme enää tapaisi. Ja omaksi puolustuksekseni\nminun on kerrottava, että leikkaussalissa en suinkaan enää raskaasti\nmiettinyt lääkärin kutsumusta ja tehtävää, vaan kuvittelin mielessäni\nsitä pientä ja hiekkarantaista paratiisisaarta, jonne Irma oli harva\nse päivä tehnyt souturetkiä ja josta hän lähetti valokuviakin. Tulin\nnimittäin keksineeksi sellaisen kummallisen seikan, että sinne saaren\nkeskelle voisi rakentaa pienen ja punaseinäisen rakennuksen ja\nkauneimman kesän ajaksi piiloutua sinne. Päätin maalle päästyäni käydä\nheti katsomassa saarta ja puhua asiasta Irmalle...\n\nLeikkauksen jälkeen menin huoneeseeni tyytyväisenä itseeni ja koko\nmaailmaan. Siellä oli pöydällä suurikokoinen paketti ja sen narun alla\nPerttisen visiittikortti terveisineen. Ja kortin taakse oli Perttinen\nkirjoittanut lyijykynällä:\n\n»Toivottavasti sattuma järjestää hyvin pikaisen tapaamisen — mutta ei\nleikkaussalissa!»\n\nUnohduin ajattelemaan ensimmäistä tapaamistamme — juuri leikkaussalissa\n— ja tuntui kuin siitä olisi kulunut jo puoli vuotta. Hän oli\ntullut vain tavallisena tuntemattomana potilaana niinkuin useimmat\nmuutkin. Mutta jo muutamien päivien kuluttua en ajatellut häntä enää\npotilaana, vaan ihmisenä. Ja tällä hetkellä hän oli kai jo lähtenyt\ntäältä sairaalasta — ystävänä. Arvasin hyvin, millaista nyt hänen\nlähdettyään olisi hänen tyhjässä huoneessaan: ikkunat ovat auki ja\nsiellä on kiire, sillä minä hetkenä hyvänsä voi tulla joku uusi tapaus\nja huone tarvitaan heti, kun kaikkialla on ahdasta. Perttisen omat\nesineet, kello ja sormukset, ovat jo menneet pöydältä ja luultavasti\njo tänä iltana joku toinen ihminen panee omaisuutensa juuri samalla\ntavalla pöydän kulmalle. Kukat ovat maljakosta kadonneet, ja heti,\nkun uusi potilas tuodaan vaunuilla omaan vuoteeseensa heräämään,\nilmestyvät siihen jonkun huolehtivan omaisen tai ystävän lähettäminä\nuudet punaiset ruusut... Ja kun minä huomenna päivällä menen samaan\nhuoneeseen kierrokselleni, tuntuu se aluksi taas kuin vieraalta,\nesineet ovat persoonattomampia ja kalusto kylmempi. Ja minä en edes\nhuomaa sitä nojatuolia, jossa olen istunut yhden kokonaisen yön ja\nseurannut, miten erään miehen elämänliekki alkoi hiljakseen sammua\nja miten samaan aikaan eräs toinen liekki omassa itsessäni syttyi ja\nkasvoi.\n\nMutta mitä oli tuossa paketissa? — Hitaasti availin sen solmuja ja\nnautin avaamisestani, sillä nyt minulla ei ollut mihinkään kiirettä.\nSain auki ensimmäisen paperin ja pian toisenkin. Sen sisältä nostin\nkirjapinoa vasten pystyyn pienen taulun ja siirryin katsomaan sitä\nkauempaa.\n\nSe oli kaunis akvarelli! Etualalla oli solakka, syksyn kellastama nuori\nkoivu ja koivun vierellä suurempi ja tuuheampi, auringon valaisema\nkuusi. Niiden takaa näkyi toisten puiden latvoja, ja latvojen ylitse\nsinersi kaunis, kalliorantainen lampi...\n\nSilmäni sumenivat. Ja siinä sumussa näin lammen rannalla nuoren,\nvaaleatukkaisen miehen heittelevän kiviä tyyneen rantaveteen ja\nseuraavan aaltorenkaiden laajenemista yhä suuremmiksi, kunnes ne\ntavoittivat toisen rannan. Ja ylhäällä kallionlaella, lähellä\nsitä keltaista koivua, istui nuori nainen ja naurahti, niin että\nrantametsässä kuului kuin hopeanauhan kilahdus. Ja koko maailma näytti\nolevan täynnä vain aurinkoa, nuoruutta ja — rakkautta.\n\nTuntui kuin taulun valoisuus olisi tehnyt koko huoneen kirkkaammaksi.\n— Ei sittenkään, se oli vain tämänpäivän aurinko, joka tuli esille\npyöreän pilven takaa ja paistoi vanhan lehmuksen kupeelta suoraan\npöydälle ja taulun pintaan. Siirryin ikkunan luo ja mietin, että me\nihmiset puhumme aivan liian paljon nuoruudesta ja vanhuudesta, kun\nmeidän pitäisi puhua vain elämästä. Sillä silloin, kun tuo taulu\nmaalattiin, olin minäkin vielä nuori, mutta minulla oli taakkanani\npaljon vanhan ihmisen ajatuksia. Ja nyt, kun olen todellakin jo\nvanhempi, olen päässyt siitä taakastani ja olisin valmis tuntemaan ja\nkirmaisemaan nuoren tavoin. Onko se minulta jo nyt siis myöhäistä?\n\nJoku oli kai koputtanut ovelleni, mutta en sitä kuullut. Kynnyksellä\nselkäni takana kuulin kirkkaan, mutta vakavan äänen sanovan aivan kuin\nmuistutuksena nykyhetkestä:\n\n»Tohtori, täällä on kiireellinen tapaus: pääluun murtuma.\nLeikkaussalissa on kaikki jo valmista.»\n\n»Jahah, minä tulen.»\n\nOvi sulkeutui, huoneessa oli hiljaista ja ilta-auringon valo siirtyi\nverkasti taulun pinnasta kirjapinolle. Vanhan lehmuksen varjo\nheilui verkasti ikkunanpenkillä ja ulkona pieni lintu sukelsi\nkorkeaan ja värikkääseen kukkapensaaseen. Ja puistikon puoleisia\nportaita laskeutui juuri kolme ihmistä, isä, äiti ja pieni poika.\nHe kulkivat hiekkakäytävälle lankeavien puiden varjojen poikki,\näidillä näytti olevan kuin kiire pois täältä ja poika tarttui isäänsä\nkädestä kiinni. Lyhyin, epätasaisin pojan-askelin hän kulki isänsä\nvakavampien rinnalla, katsoi vuoroin sairaalaa ja vuoroin sivulla\nolevia kukkaistutuksia, selitellen ja kysellen koko ajan vilkkaana ja\nväliin silmäten nopeasti isäänsä silmiin kuin vastausta odotellen.\nÄiti kumartui hyväilemään jotakin käytävän vierellä kasvavaa kukkaa\nja isä heilautti kättään hyvästiksi jollekulle terassilla istuvalle\nvalkopukuiselle hoitajattarelle. Siinä he menivät nyt...\n\nMinä seisoin aurinkoisen ikkunan vierellä ja tunsin liekin yhä palavan\nsielussani. Se oli se pieni sininen uhrisavu, jonka mukana katosi minun\nitsekkyyteni ja keinotekoinen kovuuteni. Ihmeellinen nykyhetki poltti\nsiinä menneiden vuosien erehdykset.\n\nTodellakin ihmeellinen nykyhetki!\n\nMutta nykyisyydestäkin huolimatta minä tunsin ikuisuuden pienen\nvavahduksen.\n\n\n\n"]