Hiljainen pirtti

HILJAINEN PIRTTI

Romaani

Kirj.

REINO RAUANHEIMO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1936.

1.

Mies poikkesi kirkonkylän kohdalle tultuaan metsään, kiersi koko peltoaukean ja lähti oikaisemaan metsäisen kankaan ylitse rantaa kohti.

Korkeat puut varjostivat polkua niin, että vain siellä täällä näkyi kanervikossa kirkas auringonjuova ja ylhäällä sininen pälvi. Ilma oli kevyttä ja kuulakasta, niin että jo kaukaa kuuli tikan nakutuksen kelon kupeessa. Pikkulinnut pujahtelivat riehakkaina puiden lomissa, ja jostakin kaukaa maantieltä kuului auton hurina. Joskus kaikki nämä pienet äänet pyyhkäisi pois tuulen humahdus, ja melkein saattoi nähdä tuulen vierivän pitkin puiden latvoja, sen liepeet pyyhkäisivät oksia ja saivat ne heilumaan vielä kauan jälkeenpäin. Koko metsä oli hiljaa ja kuunteli kotvasen, ja sitten pudotti kujeileva orava kävyn maahan säikähtäen itsekin sen mätkähdystä, tiaiset kurkistelivat likinäköisillä silmillään paheksuvasti, mutta harakka rähähti taas nauramaan tyhjälle.

Kun varjoisa metsä loppui, huikaisi silmiä kirkas ja korkea taivas, jonka valkoiset pilventuputkin näyttivät pysyvän paikallaan. Vaarojen jono ui järven pintaa, ja lähinnä kellui paikoillaan pari kaarevaselkäistä saarta. Tällä rannalla oli laaja, puuton, sanajalkapensaiden ja laakeiden kivien täyttämä aho, sen alla joukko pensaita ja niiden kupeella venheitä.

Aholle ilmestyi keskelle kirkkautta ihminen, mies, pysähtyi ja katseli kauan selän yli, jossa kauimpana kohosi tuuhea vaaranrinne, vaaleita niittyjä, koivujen solakoita runkoja ja pari taloa lippusalkoineen. Niiden alla oli keltaista pellonsänkeä ja rannassa tiheä ja varjoisa tervaleppien rivi. Saaressa ei näkynyt mitään elämää, mutta kuitenkin saattoi odottaa naisten vaaleiden vaatteiden häilähtävän haavikon lomassa tai kuulla kolkahduksen, kun joku löi kolmesti perämelalla veneen tappia kiinni.

Aholla seisova mies laskeutui rantaan, pujotteli aikansa pajukossa ja säikäytti ruohikkoon piiloutuneen kuikan liikkeelle. Pian kuikan jälkeen sukeltautui ruohikosta saarta kohti miehen vene, aironlavat välähtelivät paisteessa hopeisina, mies souti väliin kiihkeästi vetäen ja väliin jättäen airot ilmaan, tuijotellessaan saaresta näkyviä taloja, kuunnellessaan yli metsäisten mäkien kuuluvaa kirkonkellojen sointia ja antaessaan veneen solua omia aikojaan. Sitten hän jatkoi taas matkaansa, häiriintyi itsekin airojen pienestä kolahtelusta, hiljensi lähellä toista rantaa vauhtiaan ja sukeltautui viimein ruohikkoon. Kortteet hajosivat kahtaalle kuin auran edessä, airot painoivat niitä upoksiin, mutta veneen mentyä ohi ne nousivat jälleen pystyyn märkyyttään kiiltäen. Vene karahti jo rantakiviin, mutta soutaja istui siinä vielä kotvasen kuin arastellen tämän uuden maan rantaa.

Mies kiskaisi veneen kuivalle ja melkein juoksi ylös rinnettä pellon reunaan saakka. Koko ranta oli raivattu, entinen tuuhea leppäryteikkö oli poissa, kannokko oli kiskottu maasta, kaikki oli kaunistunut ja avartunut, ja nyt siinä oli ylinnä äsken niitetyn rukiin sänki ja sarkojen välissä kulkeva leveä tie. Juuri tällä paikalla oli aikoinaan kulkenut talvitie, oli rannassa lähtenyt selän yli samalla kohdalla, mistä hän oli äsken soutanut, ja suorissa riveissään olivat sen viitat seisoneet jäällä tuosta saaren ohitse vastapäisen rannan aholle asti, jossa ne molemmat rivit näyttivät sulavan yhteen. Sitä viittatietä ja yhä kapenevaa viittojen loppuaukkoa kohti hän oli lapsena ajanut äitinsä kanssa kirkkoon monena pakkassunnuntaina reen jalasten jälkien kiiltäessä omaa sileyttään ja tumpelin soidessa.

Hän kääntyi taloihin päin ja tarkasteli, ettei vain ihmisiä liikkunut aukealla. Ainoastaan tuolla kaukana mäen rinteellä metsän reunassa näytti joku kulkevan, mutta hänkin oli jo niin etäällä, ettei voinut edes nähdä, oliko hän mies vai nainen. Sen vuoksi saattoi tästä hyvin kääntyä tietä pitkin kotiin. Tie tosin kulki tuossa Luukkolan rakennusten sivuitse, mutta luultavasti ei sielläkään olisi ketään pihalla eikä tarvitsisi joutua kenenkään kanssa puheisiin. Kenenkään näkemättä hän voisi tässä kulkea hitaasti ja samalla katsella, miten aika oli muuttanut ympäristöä toisenlaiseksi. Tuossakin oli metsänraja siirtynyt lähes puoli kilometriä kauemmaksi, ja tuossa kallion juurella, missä hän oli poikasena suuressa lepikossa taitellut lehmille lehtikerppuja, oli nyt sänkinen pelto. Oikealla puolen rannalla oli uusi valkoinen rakennus, nähtävästi jonkun kaupunkilaisen kesähuvila, ja tämä tiekin — hänen kotinsa tie, joka oli ennen kiemurrellut vain pienenä polkuna pellonpiennarta pitkin, oli levinnyt oikeaksi ajotieksi, jota vielä aivan äsken oli ajettukin, ja kääntyi loivasti Luukkolan ohi omia maita kohti. Luukkolassa oli uusi kivinavetta, ja kummasti oli talo muutenkin komistunut. — Kunhan vain ei ketään olisi näkemässä ja ihmettelemässä hänen kulkuaan. — Ei näkynyt olevan, ja nyt hän jo pääsi puiden suojaan, vaikka joku ihminen sattuisikin tulemaan portille ja tielle.

Tuossa kulki Luukkolan ja heidän oma rajaaitansa. Sen entinen ahdas veräjä oli kadonnut, tilalla olivat paksut honkaiset pylväät ja punavalkoinen portti, jonka outoa lukkokeksintöä oli vaikea saada auki. Portin takana riitti vielä jonkin matkaa niittyä, mutta kun hän pääsisi tuonne rinteen juurelle, alkaisi katonharja vilkkua puiden takaa. Hän ei joutanut katselemaan enää sivulle, vaan tuijotti eteenpäin odotellen rakennusta näkyväksi. Mutta vielä rinteelläkään sitä ei näkynyt. Hänen täytyi pysähtyä huohottamaan, sillä hän tunsi itsensä araksi, ja sydänkin löi kiivaasti. Kivelle istahtaessaan hän kuuli kirkonkellojen yhä soivan kuulaassa ilmassa ja ajatteli, että paljon helpompi olisi jäädä tähän istumaan ja odottamaan siksi, kun joku kotiväestä sattuisi kulkemaan tietä ohi ja huomaisi hänet. Mutta yhtä hyvinhän saattaisi ensiksi kulkea joku vieraskin, joten oli siis paras sittenkin mennä eteenpäin.

Nyt, kun hän nousisi tuohon harjun laelle, näkyisi jo ainakin kaivonvintti, sitten portaat ja koko piha. Varmastikin portailla istuva valkoturkkinen Turre huomaisi hänet ensimmäisenä, juoksisi vanhentuneilla jaloillaan kulkijaa vastaan, haukahtaisi juostessaan muutaman kerran kuin itseään rohkaistakseen, tutkisi vanhuuttaan hämärtynein silmin vierasta ja kaukaa kiertäen tulisi viimein luo kuono koholla varovasti haistelemaan kulkijan jalkoja. Kun hän silloin sanoisi Turren nimen, niin tuo valkoinen vanhus varmasti tuntisi hänet, alkaisi vinkua, ihastuneena viuhtoa tuuhealla hännällään ilmaa ja puhkeaisi villisti haukkumaan heikosta sydämestään huolimatta.

Mutta kaivonvinttiä, katonharjaa ja koiraa ei näkynyt. Hän pysähtyi äkkiä — eihän Turre voinut enää elääkään! Koira oli varmasti kuollut jo aikoja sitten, ja hänen oli nyt turha kuvitella ja muistella sen rajua haukkua tai harrasta ja itsevarmaa murinaa. Mutta missä oli talo? — Kas, nyt näkyi jo! Rinteen laelta näkyi jo kaikki! Metsä oli kaatunut nurin, ja tien molemmille puolille oli ehtinyt kasvaa jo korkea koivukuja niityn ja laakson yli taloon saakka. Tuossa oli se hirveän korkea mäki, jota hän oli lapsena laskenut vesikelkalla alas, madaltunut lyhyeksi nyppyläksi, leveä joki siltoineen oli kutistunut pieneksi puroksi ja vanhat jättiläiskoivut olivat tavallisia puita. Mutta vaikka mielikuvitus olikin monien vuosien aikana lisäillyt omia mittojaan pieniin muistikuviin ja vaikka mäet olivat madaltuneet ja kivet kutistuneet, oli itse luonto ja elämä monin verroin rikkaampaa ja runsaampaa kuin vanhat muistikuvat. Ja uuttakin oli paljon. Tuossa taas pihaan tullessa oli entinen harmaa pystyaita kaatunut ja tilalle rakennettu uusi, jonka punaisten säleiden päässä oli valkea huippu kuin pumpulituppu. Taas oli uusi portti ja sen takana ennen rakennuksia tien molemmin puolin laaja puutarha.

Portti ei narahtanut, vaikka hän pelkäsi. Kun Turre ei kerran ollut enää vastassa, tulisi varmaankin isä huomaamaan hänet ensimmäisenä ja köpittäisi puutarhan käytävää myöskin vanhana ja hämäräsilmäisenä. Mutta nyt ei saanut huomata häntä kukaan, sillä hän tahtoi ensin katsella tätä kaikkea ja keksiä sopivat sanat valmiiksi ihmisten varalle. — Tässä oli pitkä kuja dahlioita portaille saakka. Vanha rakennus oli kai jo hylätty, koskapa uusi seisoi harjanteen korkeimmalla paikalla suurine ikkunoineen ja valkoisine seinineen. Huoneiden ikkunoissa oli kirkkaat raidalliset verhot, ja kuistikon lasit kimmelsivät auringonpaisteessa. Joku nainen näkyi nousevan portaita mustassa puvussaan ja valkoinen esiliina edessä, mutta hän oli kai vieras.

Entinen kallistunut navetta oli kadonnut, ja sen tilalla seisoi pitkä kivirakennus yksille vievine siltoineen. Samoin oli metsänreunasta hävinnyt vanha riihi nokeutuneine ovenpielineen ja sammaltuneine kattoineen, ja samalla paikalla oli nyt pitkä punainen rakennus. Ennen oli tuossa lähellä ollut kuoppa turvekattoineen, mutta nyt oli paikka tasainen ja kukkapenkkien peitossa. Ja kun astui muutaman askelen rinnettä ylemmäksi, huomasi rannassa vanhan venetalaan paikalla korkean punaisen vajan, jossa oli valkoiset nurkkalaudat ja ovet. — Kummasti tämä kaikki oli muuttunut, toisaalta suurentunut ja toisaalta pienentynyt, mutta kuitenkin tullut paljon vieraammaksi. Ainoa, joka oli entisen näköinen, oli tuonne alemmaksi unohtunut vanha asuinrakennus notkoselkäisine kattoineen ja pienine ikkunoineen. Itse tannerkin näytti kasvaneen kuin entisen päälle, ja ne kivetkin, joihin pienenä juostessa lyötiin varpaat verille, olivat nyt uponneet jonnekin käytävähiekan alle.

Tuo kaikki oli tietysti isän, Ilmari-veljen ja Elina-siskon työtä, ja paljon heillä oli näinä vuosina ollutkin tekemistä, heillä kolmella...

Mutta jospa hän erehtyi? Jospa he eivät asuneetkaan enää täällä, vaan olivat siirtyneet jonnekin muualle ja jättäneet tämän kaiken vieraille? — Hän ei tahtonut vielä uskoa sitä, vaikka rannasta näkyikin nousevan tupaa kohti nuori vieras poika avopäin ja jokin laatikko kainalossaan. Ja hän tunsi äänensä särähtävän kysyessään pojalta:

»Onko isäntä kotona?»

Poika pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä:

»Mikä isäntä?»

»Tämän talon vanha isäntä tietysti.»

»Ei», vastasi poika pysähtyen, epäröi jotakin, yritti ottaa kuin juoksuaskelen kipaistakseen portaille, mutta kääntyi, siirsi laatikon toiseen kainaloonsa ja selitti:

»Isäntä kuoli kolme päivää sitten ja...»

»Kuoli?» kysyi hämmästynyt vieras kesken selityksen.

»Kuoli. Ja tänään ovat hautajaiset. Väki on juuri kirkolla saattamassa.»

Poika piti vierasta kai sekapäisenä ja aikoi lähteä, mutta joutuikin vastailemaan tämän kysymyksiin:

»Noo niin, niin! Mitäs minä siitä valehtelisin? — Kolme päivää sitten kuoli — vanhuuttaan kai. Ei ukolla mitään tautia ollut, olipahan vain nyykähtänyt kynnykselle puukantamus sylissään eikä sen jälkeen ollut huokaissutkaan. — Tuollahan se ukko asui vanhassa pirtissä, tuolla rinteen alla, ja muu väki on asunut täällä uudessa rakennuksessa...»

»Vai-i niin... No entäs muu talon väki, elävätkö he?»

»Niin mikä muu? Kenenkäs pitäisi elää?»

»Vanha emäntä?»

»Elää vielä.»

»Entäs Ilmari?»

»Mikäs sitä vaivaa? On ollut isäntänä jo pitkät ajat ja paljon on tehnytkin työtä — niinkuin näkyy. Ei se vielä naimisissa ole, mutta kylällä puhuvat, että kyllä se Luukkolan Sylvin kanssa...»

Vieras kysyi nopeasti jatkoa.

»Niin Armiko? Armi sai kansakoulunopettajan ja asuu nyt muualla, kaupungissa. On jo kaksi lastakin. — Ei, Elina ei ole vielä naimisissa, vaan täällä kotona.»

Ja poika alkoi kehua, miten paljon vieraita oli tullut hautajaisiin. Ensiksikin koko oman kylän väki, ruustinna ja pappilan nuoret, nimismies ja tohtori olivat luvanneet tulla haudalta ja... Saattojoukko oli lähtenyt täältä kymmenen aikaan, ruumis oli viety Luukkolan suurella nuottaveneellä yli, ja naiset olivat sen koristaneet kukilla ja surunauhoilla.

Kymmeneltäkö? — Jos hän olisi tullut tänne toista tietä, olisi saattojoukko tullut häntä vastaan järven takana...

»Mihin aikaan hänet haudataan? Luuletko, että vielä kerkiän sinne?» kysyi hän.

»Ette kerkiä enää. Saattokellot soivat jo puoli tuntia sitten. Ja joukko tulee jo kahden jälkeen tänne takaisin — ne, jotka tulevat.»

Poika mietti jotakin:

»Kukas te olette?»

Hän ei vastannut, sillä hän ei kuullut kysymystä. Poika vain selitti, että kaksi vierasta naista oli laittamassa päivällistä. — »Mutta jos teillä on asiaa talon väelle, niin tulkaa sisään odottamaan.»

Hän ei mennyt, vaan jäi ulos yksin. Häntä veti niin oudosti tuonne vanhan rakennuksen puolelle, jossa vainaja oli viime aikansa elänyt. Vieras lähti sinne, ja missä puutarhan hiekkakäytävä loppui, siinä alkoi kapea nurmikkopolku kohti vanhan rakennuksen portaita. Tuo polku oli siis kulunut vainajan askelista. Vieras tunsi heltyvänsä eikä voinut kävellä polkua pitkin, vaan siirtyi sen sivuun, missä kehräsaunion muodostama pehmyt matto muuttui karkeaksi heinänsängeksi. Oven edessä olivat tutut portaat, joiden askelmana oli kulunut myllynkiven puolikas. Oven yläosa oli auki, mutta alaosa melkein kiinni, hän työnsi sen varovasti sivuun ja astui hämärään eteiseen. Se oli kumman hiljainen, ja aivan kuin varoen hän avasi myöskin tuvan oven ja tunsi sen aukeavan ystävällisesti.

Nyt hän seisoi ovensuussa eikä voinut astua peremmälle. Aurinko paistoi valkeille, kuluneille lattiapalkeille, joiden oksat olivat vuosikymmenien kuluessa jääneet koholle muusta pinnasta kiiltävinä ja liukkaina. Ikkunan kohdalla oli neljä kirkasta auringonläiskää, suorakaidetta, joilla sirahteli muutama kärpänen lyhyitä lentojaan. Penkit kiersivät seiniä ja päätyikkunan alla oli pöytä, ja sillä oli iso maljakko täynnä puutarhasta leikattuja kukkia, arvatenkin Elinan tuomat, sillä äiti olisi kantanut siihen oman ruukkunsa. Ikkunalla näkyi kasvavan balsami tuohisessaan — no se ainakin oli äidin hoitama — ja rahille oli tänä aamuna unohtunut auki jonkun vieraan virsikirja. Molempien päätyikkunain välissä seisoi vanha kaappikello naksuttaen hidasta tahtiaan ja painojen keinuessa verkkaan edestakaisin pitkissä vitjoissaan. Ja uunin puoleisella peräseinämällä oli sänky — isän vuode...

Mitä poika oli sanonutkaan: isä oli kaatunut puusylyksineen kynnykselle, siis tähän näin, ja tästä hänet tietysti kannettiin tuonne sänkyyn, jossa hän sitten veti viimeisen henkäyksensä ja avasi viimeisen kerran silmänsä nähdäkseen vielä jotakin. Ja sitten — sitten hänet kannettiin vainajana tuonne eteisen taakse tyhjään kamariin, siellä pantiin sängynlauta tuolien päälle, isä nostettiin sille ja ylitse vedettiin kylmä ja valkoinen lakana... Ja hänen päänsä, rintansa ja jalkansa näkyivät vaatteen alta outoina kuhmuina...

Vieras astui verkasti keskelle lattiaa ja kuunteli. Koko hiljainen pirtti tuntui elävän: kaappikello naksutti kovemmin, ja jos kuunteli oikein tarkasti, niin saattoi erottaa selvää liikettä, aivan kuin äänettömiä kuiskauksia ja näkymättömiä askeleita. Vieras tiesi hyvin, että hän ei ollut nyt yksin, vaan jokin katsoi häneen, epäili häntä, ja jokin muu lausui sanattomia arvelultaan hänestä. Tuo kaikki tuntui vaativan häneltä jotakin ja kehoittavan häntä johonkin — mutta mihin? Koko tämä tunnelma sai hänet tahdottomaksi ja liikkumattomaksi, sitten jokin tuntui vetävän häntä peremmälle kuin pyytäen mukaansa ja kehoittaen jäämään tänne. Viimein kaikki esineet, valaistus ja pirtin näkymätön hiljainen elämä ja tunnelma nostattivat hänessä kuin hyökynä esille vanhoja muistoja, niin että huokaus pusertui rinnasta. Se tuntui tulevan kuin äänettömänä, ja hän ei jaksanut enää seisoa, vaan pääsi penkin luo. Mutta hänellä ei ollut vieläkään oikeutta istua sille, sillä se näkymätön ja hiljainen, joka täällä hallitsi, ei ollut häntä kehoittanut...

Hän tunsi tarvetta kuin hyväillä ja silitellä pöydän kulmaa, siirtyi sen viereen ja pyyhkäisi varovasti kämmenellään...

Vanha tuttu pöytä! Sen ääressä hän jo lapsena vuoleskeli lastuista monia ihmeellisyyksiä ja nautti tuosta luomisestaan. Sitten myöhemmin hän saman pöydän takana iltaisin koulumatkojensa jälkeen tutki kirjojaan ja niiden kuvia messinkisen lampun ääressä. Tuossa pöydän päässä oli isä usein verkkojaan kutomassa, ja hän tavallisesti löi puukon pöytään ja kiinnitti kuteen silmukastaan puukkoon. — Aivan oikein, tuossa nurkkahyllyllä näkyi nytkin almanakan vierellä verkonkäpy jo valmiiksi kävyttyine lankoineen. Työ oli siis jäänyt kesken ja siirretty kai johonkin pois, ettei kukaan pääsisi sitä vielä jatkamaan...

Hänen täytyi katsoa välillä ikkunasta ulos vain nähdäkseen jotakin muuta. Niin, tuolla vastapäätä oli uusi rakennus korkeine viivoineen ja puhtaine väreineen. Kova rinne näytti muuttaneen muotoaan ja laskeutui rantaan loivemmin kuin ennen. Rantaan oli entisen louhikon kohdalle ilmestynyt pieni valkoinen hietikko, ja siinä, missä ennen oli laiturina ollut vain kaksi leveätä lautaa naisten pyykinpesua varten, oli nyt kaksi kiviarkkua ja niiden päällä leveä silta. Ja laiturin kupeessa oli valkoinen vene.

Nämä kaikki muutokset olivat isonveljen ja pikkusiskon työtä. Häntä ei ollut päästetty siihen mukaan. Ja olivatko ihmisetkin muuttuneet yhtä paljon kuin kaikki muukin? — Mitä poika oli sanonut: että he tulevat takaisin kotiin muutaman tunnin kuluttua? — Mitä kukin silloin sanoo hänelle? Mitä tekee veli nähtyään hänen nyt tulleen? — Onko äiti pahastuneen näköinen vai tuleeko tervehtimään iloisena? — Ja mitkä ovat pikkusisaren ensimmäiset sanat?

Tuo kaikki oli arvaamatonta. Jos isä olisi vielä elänyt, niin kaikki olisi ollut hyvin. Hänen olisi ollut niin turvallista tavata isä juuri täällä pirtissä, ja hän voi helposti kuvitella, kuinka isän vanhanmiehen askelet olisivat tassutelleet tuosta kynnyksen yli, tuo palkki olisi hiljaa narahtanut tutusti hänen askelensa alla, sitten hän olisi pysähtynyt tuohon keskilattialle katsellen vierasta tunteakseen ja olisi nopeasti ojentanut kätensä ja astunut luo iloinen vilahdus silmäkulmassaan:

»Kah! Johan sinä tulit takaisin! Olenkin sinua jo kauan odottanut...»

Mutta vanhan miehen askeleita ei kuulunut, vaikka täällä hiljaisessa pirtissä vielä eli hänen jälkeensäkin. Hän tunsi tulleensa turhaan ja odotti vain, että jokin kehoittaisi häntä jäämään tänne eikä lähtemään takaisin pois. Mutta vaikka hän vielä jäisikin, niin anteeksiantamusta hän ei saisi enää kuitenkaan.

Vieras nyyhkäytti oudosti aivan kuin hilliten esille tulvahtavaa itkua, vaipui penkille pää käsien varaan ja muisteli, kertaili kaikkia niitä tapahtumia, jotka liittyivät tähän hiljaiseen pirttiin ja kuolleeseen vanhukseen.

2.

Vasta nyt hän ymmärsi, mitä isä oli ajatellut hänestäkin jo silloin, kun hänen leukansa tuskin ylettyi tuon pöydän reunan tasalle.

Ulkonaisesti katsoenhan isällä saattoi olla kaikki hyvin: hän omisti pienen talon kauniilla paikalla suuren saaren itärannalla, ja talon ympärillä oli juhlallinen metsä ja heti tuossa mäen alla monisaarinen järvi, joten kaunis luontokin tarjosi vaihtelua enemmän kuin oli pelkoa pitkästä yksitoikkoisuudesta. Saaren muut talot ja niiden sopeutuvat asukkaat olivat lähellä, ja jokainen sivullinen kadehti koko kyläkunnan rauhallista, kiihkotonta ja tasaista elämää aivan kuin ihmisonnen jonkinlaisena ensimmäisenä pienenä ehtona. Ja niin kai olisi kaikkien pitänyt tehdäkin.

Mutta ne, jotka asuivat täällä saaressa, näkivät ympäristönsä ja itsensä hiukan toisessa valossa. Olihan totta, että saari oli suuri, mutta se oli liian pieni monelle talolle, ja sen kauneus oli parissa metsäisessä vaarassa, jotka eivät kivikkoineen olisi kasvaneetkaan muuta kuin metsää. Ja kaunis lahti heti talon takana oli samalla se raja, jonka yli ei kannattanut uurastella ja joka aina tulisi puristamaan talon kokoon pieneksi ja köyhäksi, ellei voisi rajoja siirtää kauemmaksi jossakin naapurien puolella aitaa siirtämällä. Mutta sekään ei näyttänyt edes todennäköiseltä, ja sitä ei voinut ottaa lukuun millään tavalla.

Niinpä vanhemmat olivatkin jo kauan aikaa vaivanneet päätään sillä, miten estää talo pirstoutumasta liian pieneksi ja mistä saada lapsille tulevaisuudessa riittävä toimeentulo, kun heitä oli kaikkiaan jo neljä. Sillä tilahan ei koskaan tulisi riittämään kuin yhdelle, joten kolmen muun oli siis pakko ajatella lähtöä pois kotoa, koettaakseen voimiaan jossakin muualla tämän saaren ulkopuolella. Ja kuka heistä joutuisi lähtemään, sen saisi määrätä sattuma, sillä vanhemmista oli aivan yhtä vaikea ajatella, joutuisiko ensimmäisenä pois tuo poika vai tuo tyttö. Useampia lapsia ei voitu lähettää kouluunkaan, mutta kun toinen poika sattui kasvamaan vilkkaana ja näytti itsekin kaipailevan näkemään muutakin kuin kotia ja kotisaarta, arveltiin hänen jo luonteensakin puolesta helpoimmin sopeutuvan vieraaseen maailmaan. Niin hänet kustannettiin kaupunkiin ja kouluun ja alettiin sanattomina odotella aluksi pienempiä ja sitten suurempia hyviä uutisia ja varmaa tietoa hänen voinnistaan.

Ja sillä aikaa kun saari ja koti pysyivät paikallaan ja aivan entisensälaisina eikä sen elämäkään ehtinyt muuttaa muotoaan missään kohdassa, toi poika kahden ensimmäisen vuoden todistuksensa kotiin varsin nuhteettomina. Seuraava vuosi meni jo heikommin, mutta ei millään tavalla kääntänyt vanhempien hyvää uskoa ja varovaisia, mutta hartaita kuvitteluja pojan tulevaisuudesta.

Mutta neljännelle luokalle päästyään poika tuli syksyllä kotiin kesken kaiken eikä kotiväen yllätykseksi oikein osannut selittää uutta koti-ikäväänsä. Isä, joka oli ankaran kurin mies eikä sietänyt turhia laverteluja ja monipäiväisiä joutenoloja, alkoi puhutella poikaansa ja hiukan epäillen kuunteli tämän kehuvan itseään ja moittivan opettajiaan. Kului useita päiviä, ja pojalla ei isän kehoituksista huolimatta näyttänyt olevan kiirettä pellolle eikä kouluun. — Vai et lähde vieläkään, ajatteli kai isä ja alkoi valmistella kaupunkimatkaa viedäkseen pojan paikan päälle ja jättääkseen hänet sittenkin kouluun. Mutta poika hävisi, livahti jonnekin pakoon, ja niin isä sai matkustaa yksin, mukanaan vain torille vietävät tavarat, joista oli saatava vielä paluurahatkin. Mutta kun isä viipyi poissa vain yhden päivän, oli poika sen sijaan kolme ja ilmestyi viimein takaisin tupaan murjottaen ja sanattomana. Isä kuitenkin luopui kaikista raippatempuista, vaikka hän tiesikin jo sen, että poika oli lähtenyt koulusta karkuun pari päivää ennemmin kuin hänet olisi sieltä ajettu.

Tämä oli se ensimmäinen tapaus, jonka jälkeen hän tiesi vanhempiensa katselevan häntä alati epäillen, kuuli sisarusten syyttävän ja arvasi jääneensä kotona alakynteen. Häntä kiusasi se, kun isä jutteli vanhemmalle veljelle kuin vertaiselleen ja kuunteli tämän ehdotuksia ja kun äiti jakoi huolenpitoaan pikkusiskolle häntä huomaamatta. Hän alkoi tuntea oikeutettua kostonhalua ja heittäytyi laiskaksi. Alussa hän oli vanhempiaan mielistelläkseen ollut ahkerakin, mutta nyt harrasteli vain omia asioitaan ja tahtoi näyttää jokapäiväisen maailmansa paljon suuremmaksi kuin muiden. Kotona ei mikään ollut hyvää, kenenkään puheet eivät kelvanneet oikomatta, ja ylimalkaankin kaikki nämä ihmiset olivat kummallisen omapäisiä, hitaita ja saamattomia iankaikkisine arveluineen ja mietteineen. Sen sijaan jo puolimatkassa maailmaan oltiin tuolla selän takana manteren puolella, missä lauantai-iltaisin työväen- tai seurantalolla hanuri hihkui ja sitten aamunkoitteessa nuoret miehet laskettelivat hevosilla ja suksilla kilpaa tien leveydeltä ja halkaisivat väylän auki taivasta myöten.

Jonakin tällaisena talvisena sunnuntaina häntä odotti kotona tilinteko isän ja veljen edessä. Asia ei ollut sen kummempi, kuin että tie ei ollut auennut tarpeeksi nopeasti ja hän oli ajanut uudesta reestä toisen laidan irti johonkin portinpylvääseen, ja veli oli sen aamulla huomannut. Isä piti häntä vouhkana muiden kylän vouhkien joukossa ja löi häntä kuin lasta pitkin korvia. Samoin teki vanhempi veli hetkistä myöhemmin salaa eteisessä.

Nuoremman veljen kostonhalu alkoi kyteä kapinaksi ensin kotiväkeä ja sitten koko kotia kohtaan, ja hänen päätön vaelluksensa alkoi yhä enemmän väsyttää muita. Lisäksi tuli vielä paljon muutakin kiusaa, joka sai koko kotiväen ärsyyntymään, vanhemmat, ison veljen, ison sisaren, vieläpä pikku Elinankin. Ja tuo kiukku samalla pyrki kohdistumaan nuorempaan veljeen joko syystä tai syyttäkin. Eräänä yönä oli aitasta valutettu lattian kautta säkkiin viljaa suoraan hinkalosta ja viety pois. Ilmari, vanhempi veli, raivostui, tutki jalanjälkiä ja olisi siinä paikassa lähtenyt nimismiehen luo, mutta isä jostakin syystä piti tapausta vain vähäpätöisenä eikä antanut hänen mennä. Puhuttiin kyllä viinankeittäjistä ja kerrottiin heidän ennenkin käyttäneen tuollaisia temppuja viljanhankinnassaan, mutta isällä tuntui olevan nyt aivan omat epäilynsä ja johtopäätöksensä, mutta hänkään ei tiennyt tarkalleen, olisiko niissä mitään perää. Asia ei selvinnyt, vaikka Ilmari-veli toivoikin, hän vain odotti varkauden uusiutuvan ja valvoi kaksi yötä tallin ylisillä haulikko kädessä turhaan.

Ja hän ajatuksissaan myönsi sen itselleenkin, että hän olisi valmiimpi ampumaan, jos hiiviskelijänä olisi oma veli, kuin jos se olisi joku aivan vieras.

Viimein tuo pitkän ajan kuluessa latautunut ärtymys purkautui eräänä iltana ruokapöydässä. Ilmari syytti nuorempaa veljeään pari kertaa kautta rantain varkaaksi, vanhempi sisar Armi moitti jokaista ja vielä vanhempiaankin siitä, että nämä eivät jaksaneet pitää lapsiaan ankarammassa kurissa. Nuorempi veli alkoi kehua voimillaan ja jatkoi niin kauan, että vanhempi löi häntä. Silloin säikähti pikku sisko itkuun, äiti valitteli ja isä nousi, pyyhki rauhassa puukkonsa ja painoi sen tuppeen, asteli ovelle ja potkaisi auki:

»Tuossa on tie! Jos joku teistä ei aio pysyä ihmisiksi, saa nyt lähteä.» Hän katsoi molempia poikiaan kuin odotellen. »Ja nyt heti, ennen kuin pirtti jäähtyy! Ovi on jo auki!»

Vanhempi veli nousi äkkiä pöydästä, ja luullessaan hänen lähtevän äiti ehti jo voihkaista herrajumalansa, mutta Ilmari menikin vain peräpenkille ja riisui takkinsa kuin valmistautuen nukkumaan:

»Tehkää nyt kerrankin tilinne selviksi! Minua tämä jo haukotuttaa...»

Silloin nousi myöskin Eino, naurahti ja virkahti;

»Kun ei näy olevan muita, niin kyllähän minä lähden!»

Ja hän meni. Jos hänen tulonsa koulusta kotiin oli ollut arkaa, mutta ylpeätä, oli hänen lähtönsä jo rohkeata ja ylimielistä. Hän katosi kenenkään tietämättä aikaa, ja vasta viikkojen kuluttua sai isä kylän pojilta kuulla hänen menneen vallitöihin jonnekin pitäjän liepeille. Lähtö ei tehnyt häneen itseensä isoakaan murhetta eikä edes vaikutusta, mutta ei myöskään saanut kotitalon totuttua järjestystä millään tavoin sekaisin, vaikka hän itse oli ehkä lähtiessään sitä salaa toivonut. Kotona siitä ei edes puhuttu, ja vain pari kertaa kuului äiti mainitsevan hänen nimeään Armi-siskolle, mutta kukaan ei välittänyt kuunnella, mitä se koski ja mitä Armi vastasi.

Saaressa elettiin hitaasti ja yhä suuremmassa rauhassa, mutta ulkomaailmassa kerrottiin kaiken kääntyvän levottomammaksi ja kurittomammaksi. Täältä katsoen tuollaista älyttömyyttä voitiin enintään ihmetellä ja vähitellen salaa pelätä sen mahdollista leviämistä myöskin lähemmäksi. Kului muutamia kuukausia, ja silloin jo todettiin kaiken tosiaan levinneen jo tännekin. Ja niinpä vähitellen saatiin omassa hiljaisuudessaan elävä pieni saariyhteiskuntakin vedetyksi mukaan muun maailman asioihin. Muutamana sunnuntaina lähti jo Ilmarikin kirkolle suureen kokoukseen, jossa pitäjän väki päättäisi nimismiehensä ja kahden poliisin eroamisesta tai jäämisestä paikoilleen. Keskellä kirkonkylää tuli häntä vastaan Eino, ja tällä näkyi olevan uusi pyhäpuku ja kiiltävät saappaat, ja kokouksen tai minkä kunniaksi lie ollut rinnassa punainen rusetti. Veljekset pysähtyivät ja juttelivat hetkisen, mutta kumpikin vastahakoisesti, kuin velvollisuudesta omaa veljeä kohtaan. Eino kertoi olleensa tosiaan vallitöissä ja ansainneensa hyvin, mutta ei kysynyt sanaakaan kotikuulumisia. Ilmarikaan ei tarjoutunut niitä selostamaan, mutta mainitsi jonkin muun asian lopussa:

»Hyvä on, että tulet toimeen maailmalla. Ja olisithan sinä kai voinut elää kotonakin, jos olisit tyytynyt siihen samaan, mihin muukin kotiväki.»

Eino oli käynyt koulua juuri sen verran, että oli ehtinyt vieraantua kodistaan ja sen töistä, nyt hän oli ollut poissa jo niin kauan, että oli saanut kokoon pieniä varoja, tunsi herraluonteensa kasvaneen ja oli joutunut sellaiseen seuraan, jossa oli kuullut elämää arvosteltavan toisella tavalla kuin kotona ja koko hiljaisessa saaressa:

»Ei kannata kehua! Teidän niin kuin muidenkin elämä ja toimeentulo täällä on vain torpparin elämää, jossa ei voi yrittää, ei saa yrittää eikä kukaan lopulta tahdokaan yrittää mitään. Minä sanon sulle: jos ihminen jää vaikkapa sinne saareen, se merkitsee vain iankaikkista työtä, iankaikkista puutetta ja riitelemistä tuon puutteen kiusaamana: Kotona ei minulla enempää kuin sinullakaan ole tarjolla muuta kuin työ, toivoton työ, josta ei koskaan ole tuloksia kuin silmänlumeiksi, ettei alkaisi kapinoida. Mutta nyt minulla on palkkani sitä mukaa kuin teen työni, ja nyt saan mennä mihin haluan, tuntematta olevani vankina yhdessä muun kotiväen kanssa.»

»Se on hyvä se. Mutta älä kehu, ennenkuin olet aikasi kokeillut! Sittenhän sen näkee», vastasi vanhempi veli rauhallisena ja lähti jatkamaan matkaansa. Ja heidän erottuaan välähti nuoremman veljen mielessä kunnianhimoinen toive, että ensi kerraksi hänen täytyisi menestyksensä todisteeksi saada rinnan yli kulkevat nuoranpaksuiset kellonperät ja myöskin polkupyörä, jossa on koreanpunaiset likakaaret ja pyöränpuitteet.

Ja nyt samaan aikaan laski vanhempi veli mielessään, kannattaisiko hänen kokouksen jälkeen poiketa vielä kauppaan vai soutaisiko suoraan selän yli kotiin... Ja muistettuaan nuoremman veljensä ylimieliset sanat ja kuultuaan oman ajattelunsa korvissaan hän hätkähti omaa köyhyyttään ja pelkäsi nuoremman veljensä huomaavan hänen hiljaiset laskelmansa ja ilkkuvan olleensa oikeassa...

Hän näki Einon vielä kokouksessa, jossa oli koolla kirkonkylän ja lähiympäristön miehet totisina kuin tuomarit ja jossa meijeristi ja kansakoulunopettaja puhuivat ja vaativat isäntiä sanomaan mielipiteensä. Ovensuupuolella tyrkki toisiaan joukko supattelevia ja tyhjälle tirskuvia poikasia ja pari vallityöryssää, ja näiden joukossa seisoskeli Einokin vältellen veljensä katsetta. Nimismies ja toinen poliisi pääsivät varoituksella, mutta toisen toivottiin eroavan, ja yksimielisen ja hartaan kokouksen jälkeen Ilmari tunsi tarvetta virkahtaa jotakin sovittavaa nuoremmalle veljelleen, mutta tämä olikin jo kadonnut, arvattavasti siinä poikajoukossa, joka hälisten lähti juuri pihasta maantielle.

Sen jälkeen ei kotona tiedetty Einosta juuri mitään. Kulkupuhe kertoi hänen siirtyneen jonnekin toisille työmaille kaupungin lähelle, ja kylän entiset renkimiehet, jotka pyhäisin kävivät täällä vanhoissa paikoissaan näyttelemässä ja kehumassa vallitöissä parantuneita elämisen ehtojaan ja ansioittensa suuruutta ja varmoina tiesivät selitellä entisen porvariyhteiskunnan ja uuden työväenluokan rajaviivan ja sovittamattomat kuilut, he siinä muun lomassa kertoivat nähneensä Einonkin uusissa vallitöissä oikein sihteerinä ja elävän kaikin puolin rahakkaasti ja vapaasti kuin kaupunkilainen porvari. Kotiväki oli tähän tietoon tyytyväinen, eikä kukaan puhunut hänestä senkään vertaa kuin ennen.

Tuntui niin turvalliselta upota kokonaan kotiaskareisiin ja huoliin, kun ympärillä alkoi kaikki käydä harmaaksi, epävarmaksi ja levottomaksi. Ensin jokainen pakottautui olemaan ajattelematta ja vielä tarkemmin puhumatta mitään koko asiasta, mutta kun ympärillä jo kuohui, kerrottiin siitä toisille pingoitetun huolettomana ja kuin ohimennen. Siten voitiin vielä vähän aikaa elää tuota pingoittunutta ja keinotekoista rauhaa kotona aamuaskareita suoritellessa lampunvalon piirissä, päivittäisissä ajotöissä sinisenkirkkaissa metsissä ja iltarupeamina reenjalasta tai luokkia vääntäessä tervanhajuisessa pirtissä.

Mutta sekään ei kestänyt kauan. Nämä muuhun maailmaan nähden passiiviset ihmiset, jotka melkein tahallisesti tahtoivat osoittaa toisilleen ajattelevansa vain näitä jokapäiväisiä pieniä puuhia eivätkä mitään muuta, joutuivat vastahakoisina mukaan yhteiseen touhuun ja pian huomasivat innostuvansakin. Ja tuon innostuksen kanssa alkoivat samaan aikaan veriset kuukaudet miesten, aseiden, vaatteiden, viljan ja rahan keruineen. Jo hulmahtelivat liikkeelle moninaiset huhut saaden kaikki naiset siunailemaan ja miehet kiroilemaan. Jo nähtiin ensimmäiset haavoittuneet pää tai käsi siteessä, pian tulivat ensimmäiset voitontiedot ja ankeat sankarihautajaiset puheineen ja lauluineen. Nämä passiiviset ihmiset eivät huomanneet hullaantuneensa, ja sitä, mitä he olivat ensin kuin karttaneet puhumasta ja ajattelemasta, sitä he nyt selittivät ja levittivät kuin humaltuneina ja olivat kuin humalaiset tyytyväisiä, jos joku oli heitä kuuntelemassa. Lisää miehiä tarvittiin ja lähetettiin, ja koko maa oli kuin suuri mylly, jonka raskaiden kivien väliin jokainen tahtoi ja jokainen pyrki mennäkseen sen lävitse kuka ehjänä, kuka rusentuen.

Ilmari-veli oli ollut rintamalla jo aikoja ja Armi ja pieni Elinakin kirkonkylässä auttamassa voimiensa mukaan ja käyden kotona katsomassa vanhempiaan vain silloin, kun he ehtivät ja jaksoivat. Vanhemmat näyttivät olevan hiljaisia, mutta puhuivat ja utelivat kumpikin tahollaan varkain sitä enemmän. Kotona he eivät virkkaneet mitään Einosta, mutta hiljakseen päättelivät hänen rusentuneen ensimmäiseksi. Kun äiti kirjoitti Ilmarille rintamalle, tiedusteli hän tältäkin Einoa aivan kuin tämä olisi joutanut etsimään levotonta veljeään. Ilmari itse näki nälkää, tuskin muisti veljeään olevankaan, valvoi ja ampui, joutui sitten toiselle rintamalle, sai siellä sääriluunsa murskaksi ja myöhemmin sairaalassa kuuli sen kylmän uutisen, että hänen toinen jalkansa jäisikin ikuisiksi ajoiksi lyhyemmäksi ja hän saisi ontua lopun ikäänsä. Mutta tuosta kaikesta hän ei hiiskunut sanaakaan kirjeissään kotiin.

Kun kesä lähestyi ja pitäjän miehet alkoivat yksitellen ilmestyä takaisin, oli Ilmari vielä sairaalassa ja Eino yhä kateissa. Vanhempaa veljeä ikävöitiin julkisesti, mutta nuorempaa surtiin salaa.

Ja kuin ahdistavana enteenä ilmestyi eräänä toukokuisena sunnuntaina pihaan konstaapeli puhumaan isän kanssa ilmoista ja kevätkynnöistä. Isä koetti olla rauhallinen, mutta sormet sen sijaan rummuttivat levottomina. Myöskin naapurin, Luukkolan, isäntä tuli harvasanaisena ja pyhävaatteissaan. Vasta silloin konstaapeli mainitsi kuin ohimennen, että nimismies oli — tuota — lähettänyt hänet tänne ja käskenyt sanoa, että Eino oli — tuota — kuulemma nyt vankileirillä ja oli jo saanut tuomionkin, mutta kuulemma päästettäisiin kyllä kahden varman miehen takuuta vastaan ehdonalaiseen vapauteen.

Isä oli kauan vaiti, huokaisi siinä kivellä istuessaan kaksi kertaa pitkään »vaii-niin» ja vaikeni taas.

Silloin murahti Luukkolan isäntä, että hänkin oli oikeastaan tullut saman asian vuoksi. Nimismies oli puhunut siitä hänellekin — lautamiehelle — ja ehdottanut, että hän hankkisi sen toisen miehen ja lähtisi matkalle.

»Onhan sinun itsesi vähän vaikea sellaiselle matkalle», puhui Luukkola. »Kun toinen poika sattui toiselle ja nyt tämä toiselle puolelle...»

Ja hitaasti hän selitti kyllä lähtevänsä Tammisaareen, jos naapurilla ei olisi parempia miehiä valittavana. Ja kun lisäksi oli niin kiire aikakin, ettei isä itse oikein sen vuoksikaan...

Hän katsoi naapuriinsa, molemmat nousivat yhtä aikaa, puristivat toistensa kättä eivätkä virkkaneet mitään. Vasta pirttiin mentäessä kääntyi talon isäntä portailla sanomaan kuin kahden kesken:

»Se meidän Eino jäi lapsena muutamaa selkäsaunaa vaille. Sen vuoksi tämä tuli eteen vasta nyt. Olisi kai parhainta, jos antaisit sen saunan nyt kotimatkalla...»

»Kyllä se on saanut jo tarpeekseen, niin että anna olla...»

Ja sitten siirryttiin jälleen kevättöihin ja siemenviljoihin. Äiti näkyi myöskin aavistavan jotakin, koskapa käsi vapisi hänen asetellessaan kuppeja ja kerma-astiaa pöydälle.

Jokohan nuo toivat tiedon pojan viimeisestä menosta? Onkohan Eino kaatunut tällä vai tuolla puolen rintamaa?

Nämä kysymykset askarruttivat häntä, mutta kun isä näkyi puhelevan huolettoman näköisenä muusta, niin eivät kai asiat noin huonosti olleet...

Vieraiden lähtiessä isä meni piirongilleen ja avasi laatikon vilkaisten Luukkolaan:

»Sinä tarvitset rahaa. Tulehan, niin katsotaan...»

»Annahan olla. Selvitetään sitten.»

Mutta isä painoi hänen käteensä pari seteliä, ja miehet menivät ihastellen rantaniityn heinän nopeata nousua.

Ilmari ehti kotiin kainalosauvoineen ennen kuin Eino vanginkyydillä. Vaikka puoli kansaa puhui ja juhli voitonhumalassa, pysyivät elämä ja ajatukset ainakin täällä kotona rikkinäisinä. Arki jatkui milloin minkin puutteessa, ja jokainen puhui vähän, pysytellen enimmäkseen yksin ja ulkona. Ainoastaan Armi, joka oli ollut koko talven muonittajana harjoitusleirillä, jaksoi riehahtaa omiensa vuorenvarmoista voitoista ja ihastella voittojen nopeutta, mutta silloinkin hänet tavallisesti keskeytti Ilmari ärtyneenä:

»Ole vaiti, kun et ole mitään nähnyt!»

Ja Ilmari itse oli yhä kivulloinen, hermostunut ja kiivas liikunnon ja työn puutteessa ja viskasi monesti kainalosauvansa nurkkaan kiroillen ja heittäytyen pitkälleen penkille raskaasti huoaten, mutta hakien kuitenkin taas sauvansa esille kolkuttaakseen niillä jotakin katsomaan ulos portaille. Näki kaikesta, että hän oli katkera koko sodalle ja tulevaisuudelle ja tarvitsi jonkun, jolle voisi purkaa katkeruutensa ja pusertaa irti ne liiat voimansa, joita sota ei ollut vielä vienyt.

Kuin sitä varten tuli eräänä iltana Eino kotiin Luukkolan isännän kanssa — keltaisena nälästä, arkana ja hiljaisena. Kukaan ei puhunut paljoa, äiti vain kantoi eteen ruokaa ja surullisena hymyillen ihasteli pojan kasvaneen viime näkemästä, kun ei voinut mitään muutakaan kehua. Isäkin totesi tyytyväisenä ääneen, että oli sentään onni, kun kuulat eivät olleet raapineet niin pahasti kuin tuota Ilmaria...

»Milläs puolen maata sinä kiersitkään?»

Eino kertoi olleensa ensin Mäntyharjulla, myöhemmin Ahvolassa ja rintaman murtumisen jälkeen oli kulkenut sen suuren nuotan perässä Tienhaaraan asti.

»Vaii-i nii-in!» huusi Ilmari venytellen. »Vai Tienhaaraan asti! Herra siis kuuluikin juuri niihin roistoihin, jotka teurastivat meidän jääkärin ja ampuivat tahallaan konekiväärillä kenttäsairaalaa!»

»Se on kyllä vale minun tekemäkseni.»

»Noh, noh, lapset», rauhoitteli isä.

»Ja kaikkia piruja tänne katon alle otetaankin!» huusi vanhempi veli kiiveten seisoalleen kuin nähdäkseen paremmin. »Ihmissyöjiä ne olivat kaikki eivätkä ihmisiä. Ja sen minä sanon, että juuri nuo samat panivat jokaisen vankinsa seinää vasten ja...»

»Älähän nyt, Ilmari», hätäili äitikin.

»Ole vaiti, sinä! Kun nuo olisivat käyneet sotansa edes rehellisemmin ja ampuneet kunnollisesti keuhkot tielle, vaikkapa minultakin, mutta kun olivat niin huonoja, että vikuuttivat loppuiäksi... Ja jos sitten haavoittuneena sattui jäämään teurastettavaksi, niin...»

»No entäs te sitten?» kiukustui Eino. »Et taida tietääkään, mitä te teitte omille vangeillenne: jos niitä ei viety viisikymmenmiehisissä ryhmissä konekiväärien eteen ja yhtä huonosti teurastettavaksi, niin vietiin leirille keräämään ravinnokseen heinänjuuria maasta. Ja kun lopuksi turposi ja kuoli, heitettiin haisevaan ruumiskuoppaan kärpästen ruoaksi. Et kai ole kuullut sitäkään, että saksalaistenkin jo piti vaatia näitä suomalaisia voitonsankareita ihmisyyteen?»

»Etkö sinä perkele tuki...!» kiljahti vanhempi veli ja kohotti toista sauvaansa.

Äiti ehti siunata ja isä karata kiinni käsipuoleen mölähtäen:

»Siivolla! Tyytykää osiinne, mitä olette saaneet, mutta täällä ette enää jatka sotimistanne!»

Ilmari vaipui kiroillen ja sauvojaan kolistellen istualleen, ja Eino katsoi lattiaan silmissään outo ja lasimainen kiilto:

»Kyllä minun puolestani jo riittääkin. Vastakerralla saavat mennä, ketä haluttaa. — Minua ei huvita enää...»

Syntyi pitkä hiljaisuus, isä tunsi halua virkkaa hulttiopojalleen jotakin sovittavaa noista sanoista, mutta ei osannut, ja äiti toimitteli häntä lepäämään:

»Se on nyt sillä tavalla, että tytöt nukkuvat aitassa ja me on isän kanssa nukuttu pirtissä. Ei ole muita sänkyjä eikä vaatteitakaan kuin kamarin leveä sänky. Ei taida käydä päinsä, että te kaksi nukkuisitte kamarissa...? Mutta jos minä levitänkin sen sängyn, niin voisittehan te kai sentään molemmat pojat siinä, vai...?»

Isän silmät välähtivät melkein kujeellisina hänen katsoessaan äitiin, ja näytti kuin hän olisi pidätellyt hymyä. Kukaan ei virkkanut mitään, äiti valmisti vuoteen ja siirtyi isän mukana tupaan. Armi oli kadonnut jo aikaisemmin sanattomana, ja pikku Elina livahti vanhusten jäljessä ovesta kiertäen kaukaa toista seinämää pitkin Einon kohdalla. Tämä huomasi sen. Hän jäi odottamaan, että heidän nyt jäätyään kahden vanhempi veli joko purkautuisi uudestaan tai tulisi paiskaamaan kättä virkahtaen jotakin, että »ei kannata — antaa olla». Mutta toinen ei tullut. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Ilmari nousi, köpitti päättäväisenä sauvoineen ulos huoneesta ja jätti Einon yksin. Mutta tämäkään ei koskenut äidin leveään ja valkoiseen vuoteeseen, vaan nosti käsivartensa pöydälle, painoi otsansa niiden nojaan, hengitti katkonaisesti ja huokaillen ja näytti viimein nukkuvan istualleen.

Kesä jatkui kiireineen. Kaiken raskaan maatyön sai tehdä isä, ja hänen apunaan oli Eino sitä mukaa kuin jaksoi. Se sama outo, lasimainen kiilto, joka hänellä oli ollut silmissään palattuaan, oli niissä yhä vieläkin, ja hän ei näyttänyt koskaan iloiselta eikä surulliselta, vaan katsoi kuin tylsänä eteensä. Joskus heidän ollessaan kahden saattoi isä selitellä hänelle kuin saadakseen hänet palaamaan nykyisyyteen:

»Sinun ei tarvitse ottaa kovin raskaasti, jos Ilmari joskus tuskaileekin. Hän on katkera jalastaan eikä tietysti voi sitä purkaa kenellekään muulle kuin sinulle. Ja turhahan siitä on täällä kotona sisutella kenellekään. Eihän se ole meidän kenenkään syy...»

Silloin saattoi Eino katsoa isäänsä kuin syvästi ymmärtäen, ja lasiverho hävisi hetkeksi hänen katseestaan, kunnes hän jälleen painautui työhönsä. Iltaisin hän ei viipynyt kauan muiden joukossa, vaan kiipesi tallin ylisille vuoteelleen kahisuttaen heiniä allaan kääntelehtiessään ja sitten taas kotvasen maaten hiljaa kuin kuunnellen jotakin olematonta liikettä pihalla tai ihmetellen koivikosta tulevan linnun äänen pienuutta ja ohuutta. Hänestä tuntui oudolta, että voi olla jotakin niin pientä ja kevyttä kuin lintu ja että se voi äännellä niin hennosti, kun kaikki muu täällä maailmassa oli niin raskasta, suurta ja kovaa. Kun viimeiset ihmisäänet rakennuksenkin puolelta sammuivat, saattoi hän nukahtaa korvissaan heinien pieni sihinä, mutta keskellä yötä hypähti äkkiä pystyyn silmät kauhusta suurina ja parahti tuskaisena kesäiseen yöhön, niin että muut ihmiset tunsivat kylmiä väreitä: »Hälytys!» Joskus hän saattoi herättää koko muun talonväen surkeaan valitukseen: »Älkää tappako — älkää tappako! Voi voi voi-iih!» Ja hänen karmiva huutonsa päättyi kuin koiran ulvontaan.

Vanhemmat osasivat suhtautua tähän kaikkeen oikein, vaikka se tuntuikin tukalalta. »Hermojuttu se vain on», virkahti isä itkeskelevälle äidille tuvassa, »kyllä se siitä paranee». — Ja samaan aikaan veti pelästynyt pikku Elina aitassa peiton korviensa yli eikä uskaltanut katsoa mihinkään veristen haamujen pelossa. Vanhempi Armi-sisko saattoi joskus päivisin tolkuttaa isälleen: »Tuo huutaminen ei ole enää oikeata. Hulluhan koko mies on, selvästi! Toimittakaa ajoissa mielisairaalaan...»

Mutta isä käski Armin hoitaa omat asiansa ja hävitä työhönsä.

Ilmari alkoi vähitellen opetella kävelemään ilman sauvoja, mutta ei voinut vielä osallistua raskaampiin töihin, vaan puuhaili kaikkea pientä kotosalla tai istui joutohetkinään rantakivellä onkien. Hän näytti yhä kärsivän toimettomuudestaan, mutta nyt vanhemmat jo luottivat siihen, että Ilmari saisi paremman tuulensa takaisin sitä mukaa kuin pääsisi työhön. Mutta siitä ei näyttänyt vielä olevan tietoakaan. Hänellä oli yhä tietty ylemmyydentunteensa, jonka avulla hän piti Einoa alati perheen ulkopuolella. Vanhempien toiveet ristiriitojen sammumisesta näyttivät raukeavan muutenkin, sillä sitä mukaa kuin Eino voimistui ruumiillisesta ja sielullisesta nääntymyksestään, sitä mukaa myöskin kasvoi hänen vastustushalunsa. Ja jos Eino ylimalkaan avasi suunsa sanoakseen jotakin, oli Ilmari aina vastaan, olipa puhe sitten järkevää tai ei. Ja kun Ilmari jo syyspuolella pystyi metsään ja otti raivatakseen pienen metsäkulman pelloksi, näkyivät Einonkin voimat ja kilpailunhalu heränneen, koskapa hän meni toisaalle ja aloitti täsmälleen samankokoisen urakan. Kilpailu jatkui, katkeruus kasvoi ja näytti ennen pitkää jakavan perheen kahtia, sillä myöskin Armi-sisko oli liittynyt Ilmariin murtaakseen nuoremman veljensä äänettömän ja ylpeän vastarinnan. Ja kuitenkaan kaikella tällä kilpailulla ei Eino tarkoittanut tehdä kiusaa, niinkuin toinen luuli, vaan ainoastaan pysyä toisen kanssa tasoissa, ettei tämä saisi sillä tavalla yliotetta hänestä eikä pääsisi pilkkaamaan hänen kuntoaan. Sen oli Eino päättänyt estää, vaikka hän siihen nääntyisi.

Myöhään syksyllä sattui tapaus, joka kulki rajuna ja synkkänä kuin ukkonen ylitse, mutta kuitenkin selvitti ja ratkaisi liian jännityksen.

Päivä oli sinänsä samanlainen kuin kaikki muutkin, mutta Ilmari oli sen kuluessa jo pari kertaa heittänyt Einon eteen kompiaan ja vihjaisujaan. Kun tuli puhe piikkilangan ostamisesta, tokaisi Ilmari äkkiä:

»Mene sinä se ostamaan. Sinähän tutustuit sen lajin aitoihin jo opintomatkalla valtion kustannuksella.»

Toisen kerran, kun Eino ajoon lähtiessään olisi vaihtanut oman väsyneen punaisen hevosensa Ilmarin mustaan ajokkaaseen, huomautti tämä puolestaan:

»Aja omillasi vain, niin väritkään eivät sotkeudu!»

Eino ei aikonut ensin sanoa mitään, mutta kääntyikin äkkiä ympäri ja hymyili veljelleen kuin säälivästi:

»Sinä raukka!»

Hän lähti talliin valjastamaan omaa hevostaan, mutta hänen kulkiessaan edestakaisin toisen hevosen ohi se inahti pilttuussaan ja oikaisi kavionsa Einon reiteen. Potkaisu ei ollut paha, mutta se täytti kuitenkin kaikki mitat, ja pystymättä enää hillitsemään itseään Eino sieppasi ovensuusta aisankappaleen ja löi sillä potkaisijaa selkään. Hevonen hyppi pystyyn sitä mukaa kuin riimut antoivat myöten ja hyppiessään potkaisi pilttuustaan seinän puhki. Eino hurjistui siitä lisää, päätti opettaa tuon äkäisen kaakin, löi taas ja kohotti seipäänsä uuteen lyöntiin, kun tunsi vihaisen kouraisun omassa olkapäässään. Se oli Ilmari.

»Vieläkö sinä sankari eläimiäkin rääkkäät!»

Hän riuhtaisi aisan sen näköisenä kuin aikoisi lyödä takaisin Einoa, mutta Eino sai sen häneltä, Ilmari kompastui käsilleen lattialle, ja Einon aisa jo kohosi veljen pään yläpuolelle:

»Nyt loppuu tämän talon sota...!»

Mutta ovelta kuului vieläkin tuimemmin:

»Ihmisiksi! Koirat!»

Vieressä seisoi isä avopäin ja paitahihasillaan, ja hänen edessään seisoivat veljekset nokatusten kuin kaksi tappelevaa kukkopoikasta höyheniään pöyhistellen. Isä astui heidän väliinsä, kohotti kämmenensä hitaasti, sylkäisi siihen ja sitten äkkiä sivalsi Einoa korvalle, niin että tämä kaatui istualleen. Isä kääntyi, sylkäisi taas kouraansa ja löi Ilmariakin:

»Menkää akkojen töihin — kumpainenkin! Minä hoidan kyllä nämä!» hän karjahti ja meni pois.

Sanaakaan sanomatta hiiviskelivät veljekset pois, kiertelivät aikansa toisiaan ja taloa ja tapasivat toisensa ja muun joukon vasta illallispöydässä. Ateria syötiin äänettömänä, mutta sen jälkeen tuli isän lyhyt, mutta jyrkkä rippisaarna:

»Aikamiehet! Jos tavoitan teidät vielä kerran toistenne tukasta, niin tunkiossa ryvetän teidät molemmat!» Ja Einoon päin kääntyen: »Minä luulin sinunkin jo miehistyneen — mutta vieläkös...!»

Eino kimmahti pystyyn:

»Jos miehistyy, niin tarkoittaako se sitä, että antaa toisen iankaikkisesti nalkutella silmillään?»

»Minäkö silmillesi?» intti toinen veli. »Sinä hakkasit hevosta ja olisit kai tappanut, ellen olisi päässyt väliin. Kun vielä päähänkin löi...!»

»Suu tukkoon — tai menkää ulos!» keskeytti isä, ja väittely katkesi siihen.

Myöhemmin, kun kaikki olivat hiljaisina huokailleet aikansa nurkissaan ja isä istui kamarissa yksin, meni Eino sinne ja virkahti lyhyesti:

»Nyt minä lähden.»

Isä oli vaiti, asetti sanomalehden pois ja siirsi silmälasit nenältään pöydälle virkahtaen paljon lauhkeampana kuin poika oli odottanut:

»Mihin aiot ryhtyä?»

»En tiedä. Mutta kylläpähän tässä johonkin... Ehkä tukkitöihin — ehkä kaupunkiin — tai... En tiedä... Mutta kyllä minä jostakin työtä saan.»

Isä murahti ajatuksissaan. Sitten he keskustelivat kotvasen hyvin asiallisesti ja järkevästi, pohtien kotioloja. Ja nyt he tulivat yhdessä samaan tulokseen, mihin kumpikin oli jo varhemmin päässyt yksinään: että tila oli liian pieni, se ei jaksaisi elättää heitä kaikkia, ja sen vuoksi pitäisi parin tai kolmenkin lapsen lähteä kuitenkin joskus maailmalle. Jos Eino lähtisi, jäisi talo tietenkin Ilmarille, ja Ilmarihan oli kyllä synnynnäinen maamies. Armi saisi myös pyrkiä johonkin, ehkäpä seminaariin. Ja pitäisihän vielä joskus pikku Elinankin lähteä, mutta siihen olisi vielä aikaa, kun hän oli nyt vasta yhdeksänvuotias.

Ja sitten isä äkkiä virkahti:

»Jos nyt sitten lähdet, niin voithan lähteä sovinnossakin! Sinun ei ole vieläkään vaikea lyödä kättä sisaruksillesi, jos vain tahdot. Ja meistä vanhuksistakin olisi parempi, jos lähtisit miehekkäämmin kuin viime kerralla...»

Ainakin he kaksi tuntuivat nyt päässeen parempaan sovintoon, ja Eino mietti kauan, miten voisi mainita isälle rahasta, rikkomatta silti tämän hetken pientä voittoa. Mutta kun hän ei löytänyt sopivampia sanoja, puhui hän viimein suoraan:

»On ikävä lähteä ihan tyhjänä. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että työni tämän talon hyväksi eivät ole olleet suuret. Mutta kuitenkin olisin pyytänyt sinulta hiukan...»

Isä mainitsi Einon osuudesta taloon ja lupasi sitä vastaan hankkia lähipäivinä rahaa, mutta sillä aikaa pitäisi myöskin paljon sovittaa perheen kesken välejään, se oli ehtona kaikelle.

Sovittaa...? Se askarrutti pojan päätä aamusta iltaan, sillä hänelläkin oli nyt halu sovittaa. Ensimmäinen hyvä tilaisuus tulikin, kun äiti oli pirtissä villoja karttaamassa ja Armi näkyi puuhailevan jotakin muuta. Eino ajatteli kauan ja löysi viimein mielestään sopivat sanat:

»Olen tässä ajatellut lähteä maailmalle... Niin että jos äiti koettaisi minulle katsella vähän vaatteita mukaan.»

Äiti kyseli ja uteli, mutta poika ei osannut kertoa mitään enempää, kun ei tiennyt itsekään.

»Täytyy kerätä sukkia ja muuta... Voi voi, miten äkkiä... Rupeankin heti parsimaan.»

Hän alkoi touhuta uutta työtä ja jutteli yhä leppoisampana. Mutta kuin äidin intoa lauhduttaakseen alkoi Armi-sisko pidätellä:

»Vielä häntä... Eivätkö vaatteet kuulu maailmalla ansaittaviin, ettei kotoa tarvitse kerätä...?»

Eino ei ollut kuulevinaankaan hänen sanojaan, mutta äiti koetti vakuutella kiireensä keskeltä:

»Tuota Armia...! Vaikka itselläänkin on vielä joskus lähtö edessä... Annapas minulle nuo sakset, Ilmari! Eino lähtee nyt pois.»

»Kuka lähtee?» kysyi tämä kuin ihmetellen.

»Eino lähtee — menee pois kotoa...»

»No jo oli aikakin», murahti veli, ojensi seinältä sakset ja meni pois. Hän ei puhunut veljelleen mitään koko aikana, mutta kuitenkin tuntui muuttuneen kuin sovinnollisemmaksi.

Einosta itsestään ja ehkä isästä ja äidistäkin tämä lähtö oli jollakin tavoin suuri tapaus.

Vaikka hän oli ensimmäisellä kerralla livahtanut salaa ja päättänyt sillä matkallaan pysyä ikuisesti, tuntui tämä toinen lähtö siltä, kuin hän jättäisi kotinsa ensimmäistä kertaa. Ja kun nyt oli se tunne, kuin hän piakkoin palaisi takaisin, niin se kai merkitsi, ettei hän tulisi palaamaan koskaan.

Varmastikaan ei, sillä sen hän tunsi alakuloisesta haikeudesta heitettyään repun selkäänsä, pantuaan veräjän takanaan kiinni ja heilautettuaan mäen rinteeltä kättään isälle, joka katseli hänen jälkeensä, nojaillen ylimpään veräjäpuuhun.

Hetkisen viivähti mielessä syyllisyyskin: oliko tämä taaskin hänen omaa syytänsä, olisiko hän jollakin tavalla toisin menetellen voinut vielä jäädä, voisiko hän jäämisellään tehdä kotona kenenkään iloisemmaksi kuin lähdöllään?

Ei, vaan tämä oli ainoa mahdollisuus. Ja hän myönsi itselleen ja olisi mielellään huutanut vielä jälkeensäkin rehellisenä tunnustuksena:

»Me olemme kaikki syyllisiä — minäkin!»

Varmana siitä hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen, mutta kotia ei näkynyt enää.

3.

Kaupungin kaduille ilmestyi onnellinen mies.

Juuri tätä hän oli etsinyt! Juuri tätä hän oli toivonut: saada tuntemattomana ihmisenä sukeltautua toisten tuntemattomien joukkoon ja tasavertaisena muiden kanssa etsiä mahdollisuuksia vastaiselle elämälleen, ilman että kukaan siirtyisi hänet nähtyään syrjään tai tuijottaisi ihmeissään hänen jälkeensä.

Hän kulki kymmenet kerrat illassa samat katuosuudet ristiin rastiin, harhaili, katseli ja nautti ajatuksesta, että pian löytyisi varmasti se tien pää, josta hän voisi aloittaa vaelluksensa täysin vapaana ihmisenä. Ja kierrellessään hän teki kanssaihmisistään erään huomion: he näyttivät kaikki olevan vain jonkinlaisia passiivisia odottajia, vaikka heidän olisi pitänyt hänen mielestään etsiä jotakin ja pyrkiä johonkin. Ja yhä voimakkaammaksi alkoi hänessä kasvaa se tunne, että hän itse ei ollut olemassa tätä varten, vaan tämä kaikki häntä varten, sillä hänhän itse juuri etsi ja haki sitä elämänpiiriä, jota pitkin voisi astua kypsänä ja hyväksyttävänä ihmiskokelaana.

Oli keventävää iltaisin tuntea lämpöisen asfalttitervan tuoksua sieraimissaan ja pimentyvässä yössä aistia aurinkoisen päivän kuumentamien kiviseinien kohdalla lämmön lehahdus kasvoillaan. Ainakin silloin tarttui häneenkin näiden ihmisten välinpitämättömyys ja huolettomuus. Nuo nuoret liikeapulaiset ja työmiehet, jotka kulkivat verkkaan ohi, eivät näkyneet välittävän puntaroida kulunutta päivää hyvine ja huonoine puolineen eivätkä huolehtineet huomisen päivän henkisestä tai aineellisesta hyvyydestä. Oli kuin itsestään selvää, että huomispäivä kuluisi iltaan yhtä varmasti kuin tämäkin. Ja nuo yhtä nuoret puotien ja tehtaiden tytöt, jotka vain välttämättömyyden pakosta olivat viitsineet seisoa koko päivän työssään jalkansa puuduksiin, jaksoivat täällä kadulla vielä innostuessaan hypähtää ylimääräisen tanssiaskelen ja pelkästä hyvästä mielestä suoda hymyn jollekulle nuorukaiselle, joka oikealla hetkellä sattui osumaan tuon hymyn piiriin kuin lämminvärisen lampun valoon.

Onnellinen maalaispoika sai jossakin kulmauksessa jo nuorelta naiselta pienen punaisen kukan takkinsa rintataskuun eikä edes ehtinyt nähdä, kuka ja millainen tyttölapsi sen siihen pisti. Silloin hän yht'äkkiä tunsi tarvetta puhua jonkun kanssa, kertoa omia asioitaan ja tyytyväistä mieltään ja kiitollisena kuunnella jonkun muun puhuessa. Hän koetti muistella tuttaviaan ja ystäviään ja löysi vain yhden ihmisen, jonka saattoi tavata. Ja hänet oli nähtävä vielä tänä iltana, sillä oli synti tuhlata huomiseen sitä iloa, jota tapaaminen tuottaisi hänelle itselleen ja yhtä varmasti sille toiselle.

Ja se ihminen oli tavattava nyt heti! Hän kääntyi sivummalle, poikkeili kulmissa ja etsi tuttua katua tuttuine rakennuksineen. — Mutta jospa hän ei tapaisikaan enää? — Silloin ei auttaisi muu kuin löytää joku itsensä kaltainen yksinäinen harhailija mistä hyvänsä. Mutta varmasti hän tapaisi. Nyt hän olikin jo oikealla tiellä, sillä tuossa oli kaksikerroksinen, nokeentuneen näköinen, ennen valkoinen kasarmirakennus, joka joskus aikoja sitten, ehkä vieraassa elämässä, oli kätkenyt sisäänsä joukon nuoria miehiä ja heidän kanssaan ankeata ja ahdistavaa rintamanpelkoa, mutta josta nyt kuului avonaisesta ikkunasta hanurinsoittoa ja puhetta. Tuossa oli pienempi kansakoulu, ja tuolla kauempana näkyi tuttu kyltti vanhalla paikallaan: se oli siellä vielä!

Hän kulki pari kertaa oven ohi kuin nauttien kevyestä jännityksestä, näki parin työmiehen tulevan ovesta ulos ja astui sitten hämärävaloiseen käytävään ja portaisiin, joilla oli päivän mittaan jaloissa kulkeutunutta, lakaisematonta hiekkaa. Toisessa kerroksessa hän astui pienen ravintolan eteiseen, jossa ei kukaan uskaltanut jättää hattuaan eikä vaatteitaan tyhjään naulakkoon, vaan vei ne varmuuden vuoksi mukanaan sisään. Hänkin meni ohi tupakkakioskin ja kassan tuonne takahuoneeseen, jossa istui kaksi miestä šakkia pelaten tarjoilijan kokoillessa astioita ja avatessa terveysikkunan ajaakseen liikaa savua ulos. Eino huomasi, että tarjoilijatar oli vieras, ja nähdäkseen paremmin tyhjään etuhuoneeseen hän istuutui sopivasti nurkkaan alkaen odotella. Hän oli juuri kysymäisillään jotakin tarjoilijattarelta, kun keittiön ovesta ilmestyi etuhuoneeseen kaksi naista toraillen keskenään. Mutta hän ei huomannut riitelyä eikä ehtinyt juoda kahviaan, vaan tuijotti ilmestykseensä nauttien yllätyksestään. Viimein hän mahdollisimman huomaamattomana hivuttautui kassapöydän ääreen naisten luo ja virkkoi toiselle hyväntuulisena:

»Minä tulin nyt, Elsa-neiti!»

Nainen katsoi häntä totisena ja epäillen.

»Ettekö tunne minua enää?» kysyi hän äänessään hiven epävarmuutta.

»En.»

»Minä olen Levonen, jos nyt muistatte. Vietin täällä rintama-aikaan hauskan viikon, olimme yhdessä iltaisin, ja te lupasitte kirjoittaakin, jos minä aloittaisin. — Mutta minä en voinut...»

»Vai niin», tuli lyhyt ja ilmeetön vastaus, ja jälleennäkeminen ei nostanut ilon häivettäkään tytön kasvoille. Nuo kasvot olivat tummat ja kauniit, ja niitä katsellen mies koetti vielä selitellä:

»Se oli maaliskuulla... Olimme pitkän ja ikävän rintama-ajan jälkeen saaneet lomaa, mutta emme päässeet kotiinkaan. Sen vuoksi vietimme sen täällä, emme ajatelleet menneitä ja koetimme olla huolehtimatta tulevasta rintamamatkasta. Tulimme joka päivä tänne, ja silloin minä lupasin teille, että...»

»Vai niin. Saattaa olla. En muista sen aikaisia niin tarkkaan.»

Eino naputti sormellaan hermostuneena ja hämillään pöydänkulmaan:

»Eihän voi vaatiakaan, että muistaisitte sitä enää. Poikkesin vain sattumalta tänne kaupunkiin ja matkustan pian pois, niin että aikani kuluksi päätin käydä katsomassa...»

»Vai niin», tuli jälleen yhtä kuivasti, ja tumma pää ja solakka vartalo katosivat ovesta pois.

Einon mieltä kirveli. Hän tunsi pettyneensä ja aikoi nolona hiipiä ulos. Hämmennyksissään hän näki edessään kassapöydän koneineen, sen vieressä tupakkakaapin ja jonkun ihmisen, jonka kanssa hän alkoi hieroa tupakankauppoja vain tehdäkseen jotakin. Hän oli jo valmis menemään ja loi viimeisen silmäyksensä sulkeutuneeseen oveen, kun kuuli edestään kirkkaan äänen:

»Te onnellinen pääsette täältä pois!»

Vasta nyt hän ensimmäisen kerran katsoi kassaneitiä, jonka kanssa oli tehnyt kauppoja, ja näki edessään kirkkaan ja avoimen silmäparin hymyilevän hänelle, terveet posket, niskassa vaalean nutturan ja koko täyteläisen vartalon.

»Minne pääsen?» kysyi hän ihmetellen.

»Tehän juuri sanoitte matkustavanne pois täältä kaupungista. Täällä onkin niin kuolettavan ikävää, että minäkin, lähtisin vaikka heti, jos vain pääsisin.»

»En minä mihinkään lähde», sanoi vielä äsken niin onnellinen mies nyt puolisuutuksissaan vastaanotosta. Mutta kuta kauemmin hän katseli tyttöä, sitä enemmän hänenkin täytyi hymyillä nähdessään nuo hyväntahtoiset kasvot ja ilkamoivat silmät.

»Minä vain kurillani sanoin niin Elsa-neidille. Päinvastoin aion juuri jäädä tänne, kun olen viimeinkin tänne päässyt.»

Ja voidakseen vielä viipyä pöydän luona hän aloitti kaupanteon uudestaan. Ja vaalea tyttö vakuutti hänelle totisena:

»Kun te olette täällä nuorempi kuin minä, niin voin antaa teille erään neuvon: älkää jääkö tänne ainakaan lopullisesti, vaan pyrkikää pois maaseudulle niin pian kuin pääsette. — Miksikö? — Siksi, että kaikki ihmiset ovat niin töykeitä, ylpeitä ja tärkeitä, että jokainen uusi tulija on heidän mielestään moukka tai nousukas, joka uskaltaa tunkeutua heidän piiriinsä tallaamaan pyhää maata. Täällä täytyy omaksua samanlainen tekotärkeä ilme ja vetää ympärilleen jonkinlainen kuori, jos aikoo näyttää samanlaiselta kuin muut. Jos ihmisellä on tänne tullessaan uskoa johonkin hyvään, niin sille saa kyllä sanoa hyvästit heti. Ensi hetkellä saattaa elämä täällä näyttää hyvinkin värikkäältä ja ihmeelliseltä, mutta kun joutuu sitä katselemaan kauemmin, niin se muuttuukin likaiseksi. — Tuntuiko tämä teistä esitelmältä?»

»Mutta ette ainakaan te ole vielä huolestuneen näköinen», piti Einon lohduttaa kohteliaasti.

»En, mutta kuitenkin se on totta.»

Tyttö siirtyi nojaamaan pöytään, Eino huomasi hänen lantioviivansa kaartuvan somasti pöytään nojatessa, ja pusero kiristyi edestä. Tyttö naurahti kirkkaasti:

»Minä en peloittele teitä turhaan. Ja tehän olettekin mies, joten se voi olla paljon helpompaa. Mutta meillä naisilla se on paljon vaikeampaa, hyvin vaikeaa!»

Einon teki mieli kysyä, minkä vuoksi nuoren naisen elämä saattoi täällä olla niin vaikeata. Mutta ehkä se oli jotakin sellaista, mitä tyttö ei hänelle, vieraalle ihmiselle, kertoisi noin vain suoraa päätä.

»Jos minulla olisi mahdollisuuksia, niin lähtisin vaikka tänä iltana», huokaisi tyttö vielä.

Samalla kuului joku kutsuvan häntä toiseen huoneeseen, ja kun he molemmat kääntyivät mennäkseen, katsoi tyttö totisena:

»Jos te jäätte kaupunkiin, niin puhutaan uudestaan. Mutta silloin minä sanon teille samaa kuin nytkin: meidän on päästävä täältä pois.»

Einoa jäivät lämmittämään hänen viimeiset sanansa ja erikoisesti tuo »meidän». Miksi tuo suuri epäilijä luotti yht'äkkiä juuri häneen, vai oliko tyttö koko ajan kujeillut? — Kun hän hetkistä myöhemmin kulki etuhuoneen ja kassan ohi ulos, oli tyttö jälleen paikoillaan ja puhui jollekulle vieraalle miehelle:

»Mitä piti ollakaan? — Kiitos, aivan heti. — Ei, en minä lähdekään, teidän on turha pyytää sitä. Pääsen aivan hyvin itsekin. — Neljätoista markkaa.» Ja huomattuaan Einon hän lisäsi tälle ystävällisesti: »Tulkaa joskus takaisin, niin minä todistan puhuneeni totta!» Ja jälleen miehelle: »En tule! Oletteko te kuuro?»

Kadulle päästyään Eino huomasi ensimmäisen vastaanoton nolouden muuttuneen lyhyessä ajassa pieneksi uteliaisuudeksi ja tunsi hyvää tahtoa palata tänne pian uudestaan. Kun vain jaksaisi odottaa huomiseen tai ylihuomiseen. — Odottaako? Oliko hän siis jo näin pian vaipumassa etsijästä samanlaiseksi passiiviseksi odottelijaksi kuin nuo muutkin? Tyttö taisi turhanpäiten varoitella ja peloitelia nähtyään hänet maalaiseksi? — Mitähän se mies mahtoi vaatia, kun tyttö oli jo lähellä suuttumista? Oli suuttumaisillaan toiselle, mutta pyysi häntä tulemaan uudestaan...

Kaupunki oli vieläkin yhtä värikäs, eivätkä tytön hymyilevät varoitukset jaksaneet lannistaa hänen hyvää uskoaan. Ja vaikka hän olikin valmis kuulemaan noita varoituksia ja peloitteluja lisää, johtui se yhtä paljon hauskasti kaartuvasta lantioviivasta ja vilkkaista silmistä kuin varoitusten tarpeellisuudesta. Ja tämä outo hämärä ja seiniin tarttunut ja niistä hohtava päivän kirkas lämpö sai hänet tekemään itsessään uuden huomion: tähänastinen kujeilu ja uteliaisuus eivät tuntuneet enää riittävän äskeistä tyttöä eikä yleensäkään naista ajatellessa, vaan hän tunsi tarvetta itse etsiä ja tavoittaa naisen. Ja tuon huomion tehtyään hän ihastui yhä enemmän uuteen olotilaansa ja vapauteensa ja kulki kuin humalainen huulet suipentuneena äänettömään vihellykseen, eikä hän ajatellut hetkeäkään eteenpäin, vaan hykerteli tyytyväisenä herttaiselle nykyisyydelle ja tiesi huomisen päivän korkeintaan vain pienten ja juovuttavien yllätysten tuojana eikä rasituksena.

Hänellä ei ollut mitään määrää, sillä kukaan ei häntä odottanut ja hänen ei tarvinnut joutua mihinkään. Aikansa kuljeskeltuaan hän lähti oikaisemaan kohti kaupungin toista laitaa. Ilman kärsimyksiä hän siellä saattoi muutamalla askelella siirtyä ja sopeutua jälleen uuteen ympäristöön, koska se oli vielä välttämätöntä. Hänellä ei ollut edes asuntoa, mutta oli sopinut Kouvo & Savosen tukkuvaraston yövartijan kanssa, että saisi toistaiseksi nukkua yönsä rakennuksen ullakolla. Tuossa oli lauta-aidassa portti ja tuolla yövartijan oma koppi varastorakennuksen nurkassa. Sen vieressä oli talli, jossa liikkeen kaikki hevoset pidettiin, tallin yläkerrassa oli laaja tila heiniä, valjaita ja sen sellaisia varten, ja siellä oli kyllä lämmintä vielä tähän aikaan. Sähkövaloa ei tosin saanut polttaa turhaan, mutta hän menikin ylös vasta niin myöhään, ettei tarvinnut välittää valvomisesta. Tuoksuvat heinät ja rouskuttelevat hevosetkaan eivät enää voineet muistuttaa häntä maalaisuudesta ja ajaa pakosalle hänen uutta viehätystään, sillä tämä oli ja pysyi kaikesta huolimatta hupaisana, ja hänestä oli jo yhdentekevää, vaikka maailmaa ei kaupungin ulkopuolella enää olisikaan.

Näitä ajatellen hän omassa ylemmyydentunnossaan riisui saappaansa ja pyyhkäisi niiden varsien kiiltoa heinätukolla. Kauluksensa ja uuden rusettinsa hän pani matkalaatikkoon huomiseen asti ja aikoi asettua levolle. Ja kuin muistona entisestä ahtaammasta elämästä kuului hänen korviinsa alhaalta hevosten hörhötys, heinät kahisivat ja tuoksuivat ja ikkunakomeroon oli asettunut kaksi kyyhkystä, jotka kurnuttivat matalasti joka kerran, kun hän kääntyessään kahisteli heiniä ja häiritsi kyyhkysten torkkumista.

Hän ei vielä ensimmäisenä viikkonaan muistanut ajatellakaan sellaista kuin työtä, vaan seitsemän päivän aikana istui ainakin seitsemän kertaa ravintolassa tai nojasi sen kassapöytään ja ainakin viisi kertaa valvoi yli puolen yön päästäkseen kävelemään ravintolan oven ulkopuolelle saattaakseen Airin asuntoonsa halki öisen kaupungin.

Niinä päivinä hän todellakin tunsi kasvavansa vapaaksi ja nautti saadessaan tässä uudessa ja oudossa ihmisvirrassa huuhtoa pois monet syytökset ja synnit. Ja kuitenkin hän huomaamattaan kaipasi jotakuta ihmistä lähelleen, jolle voisi huoletta kertoa menneiden itsesyytösten koko painavuuden. Ja samalla hän kaipasi itselleen opasta jotakin uutta ja näkymätöntä etsiessä. Ulkonaisesti hän osasi katsella kaikkea jo itsekin, ja hyvää aikaa oli sitä varten riittämiin, mutta mihinkään salaiseen maailmaan saattamasta kieltäytyi Airi heti jyrkästi:

»Minä luulen, että me olemme liian paljon yhdessä. Totumme toisiimme liikaa, emme pian osaa muuten ollakaan, ja siitä onkin sitten enää vain pieni matka...»

»Rakastumiseenko?»

»Ei, rakastumista minä en pelkää, vaan sitä, että pelkkä tottumus sitoisi meidät toisiimme jo ennen rakastumista.»

Ja tyttö katsoi Einoa silmiin niin rehellisesti, että tämä tytön sanoista ja katseesta huumaantui.

Ja niinä öinä, jolloin hän joutui tyttöä saattamaan, he saivat kyllä kaunistelemattomana nähdä kaiken sen, joka kiihkeänä odotuksena oli heissä itsessään, mutta rumana ja karkeana muissa. Nuo öisen kaupungin tapahtumat he olisivat voineet ymmärtää kulkiessaan yksin, mutta kahden viattoman ihmisen katsellessa niitä yhdessä ne saivat heidät hämilleen, mutta samalla luottamaan, kunnioittamaan ja kuin suojelemaan toisiaan koko ympäristöä vastaan.

Omalle ovelle päästyään saattoi Airi huokaista:

»Kyllä tämä on roskaa! Sinuna minä lähtisin niin pian kuin pääsisin.

Eino naurahti lohdutellen:

»Hupsu! Minullahan ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä.»

Ja hän kertoi tytölle kaiken itsestään, miten hän jo muutamia vuosia sitten oli joutunut perheensä murheenlapseksi, jonka saattoi lopullisesta hunningosta pelastaa vain hyvä sattuma. Myöhemmin, sodan jälkeen, kukaan ei luottanut enää tuohon sattumaankaan, vaan vanhemmat sietivät häntä kuin jonakin ylimääräisenä taakkana muiden huolten kaupanpäällisiksi, vanhemman veljen ajatuksissa hän oli tullut vain jonkinlaiseksi pakkomielteeksi, toinen sisar häntä inhosi ja toinen pelkäsi kuin kummitusta.

»Airi, sinä et vielä ymmärrä minua. Minä tulen hiljaisessa ympäristössä hulluksi, ja yhteen aikaan luulin jo olevanikin. Kuta hiljaisempaa ja rauhallisempaa oli, sitä enemmän räjähtelivät unessani näkymättömät ammukset ja sitä enemmän kuulin ilkeitä kuolemanrääkäisyjä. Nyt olen täällä ollut vasta vähän aikaa, mutta kuitenkin ovat painajaiseni jo kadonneet, ja minun on paljon helpompi olla. — Vain täällä minä voin aloittaa, mutta en missään muualla...»

»Sano, hyvä mies, mikä sinut sotki mukaan kaikkeen.»

»Mikä? — Olin jo koulussa jonkinlainen yllytyshupsu, tein toisten usutuksesta mitä hyvänsä ja sain sitten sormilleni, muiden hykerrellessä ilosta kyttyrässä nurkan takana piilossa. Ja sota — niin, se johtui siitä samasta syystä. En malttanut olla kokeilematta, kun toiset usuttivat. Kai minulla oli pohjalla jonkinlaista kostonhalua, kun olin itse sotkenut aikaisemmin asiani. Ja kuinka minä voisin mennä kotiini, jossa isäni on sanaton ja ärtyisä ukko, joka ymmärtää vain työnsä, mutta ei elämää, ja äitini vain itkeskelevä ja huokaileva ämmä — samanlainen kuin kylän muutkin akat!»

Airi puristi häntä käsivarresta:

»No niin, ei kannata puhua. Mutta yhden asian minä vielä lisään: täällä ei menesty mikään muu kuin huijaus. Ainoastaan keinottelu, olipa se sitten henkistä tai taloudellista. Ellet sinä pysty kohoamaan keinottelijana esiin muusta joukosta, niin tiedätkö, mitä sinusta sitten tulee? — Etkö? — Minä sanon senkin: jos jaksat olla hyvin kunnollinen — ja miks'et, olethan kunnon poika — niin sinä joudut vuodesta vuoteen ehkäpä talonmiehenä lakaisemaan noita samoja katukäytäviä, jotka sinusta nyt näyttävät niin hyviltä. Tai ehkä sinä pääset loppuiäksesi seisomaan sorvin ääreen tai öljykannu kädessä kiertämään jotakin konetta tai ehkä tuijottamaan vuodesta vuoteen johonkin mittariin ja viisariin. — Mitä tuo nyt on? — Ihmisen työtäkö? — Minä tiedän sen omasta itsestäni oikein hyvin: tahtoisin jotakin joskus ajatella, suunnitella ja luoda itse, mutta kuitenkaan en voi enkä saa muuta kuin istua kassakoneen takana, painaa nappuloita ja ojentaa kuitin. — Kiitos, ei!»

»Mutta mitä meikäläinen sitten voi luoda?» nauroi Eino.

»Saat nauraa haaveilulleni, jos niin tahdot, mutta eihän sen tarvitse olla suurempaa, kuin että kaivat ahosta kiviä ja rakennat niistä uuden peltosi ympäri kiviaidan tai patoat pienen kosken ja kuuntele! sen rannalla oman myllysi jyrinää.»

Ja tyttö katsoi kauas, aivan kuin olisi jo nähnyt kiviaidan valmiina ja sen vierellä pitkinä riveinä kasvamassa korkeita horsmia tai kuullut veden roiskeen turpiinissa ja viljan hienon sihinän kivensilmässä ennen sen rusentumista yksitoikkoisessa, matalassa jyrinässä.

»Ja sinustako sitten tulee myllärin eukko?» koetti Eino laskea leikkiä kääntääkseen puheen hauskempiin asioihin.

Tyttö hymyili yhä häneen katsomatta ja vastasi enemmän itsekseen kuin toiselle:

»Siitä emme puhu — vielä... Sehän riippuu juuri sinusta, minusta ja tästä viheliäisestä ympäristöstä. Mutta tänne minä en mukaudu!»

Tuuli vetäisi hänen takkinsa auki ja puhalsi vaatteet tiukasti ihoa vasten. Eino näki tuon saman lantioviivan ja rinnan kohdalta kiristyneen puseron ja tunsi halua siepata tytön syliinsä. Mutta ainakin nyt se olisi vain pilannut kaiken, ja Airi ei olisi näyttäytynyt hänelle enää. Silloin sattui tyttö katsomaan hänen silmiinsä ja virkahti varmana:

»Ei ajatuksissa eikä teoissa...»

Ja Einolle jäi epäselväksi, oliko nuo sanat tarkoitettu hänelle vaiko ainoastaan jatkoksi tytön omiin sanoihin.

Sitten tyttö ojensi kätensä ja pujahti ovesta sisään.

4.

Kaupunkiin muutti ihmisiä virtanaan, niin että kaikkialla oli kiire rakentaa, suurentaa ja kaunistaa kuin tulevaa juhlaa varten. Heidän vaatimuksensa olivat parissa vuodessa kasvaneet kolminkertaisesti, ja heidän ajatuksensa olivat muuttuneet kokonaan. Kun vielä pari vuotta sitten puhuttiin kaikkialla vain vapaudesta, niin nyt olivat uusina iskusanoina valta ja raha, ja vapautta ei muistettu enää muulloin kuin sen muistomerkeistä riidellessä. Kaikkialla oli viimeisen päivän kiire, kaiken piti valmistua huomiseksi, ja juuri, kun kaikki olikin valmistumaisillaan niinkuin pitikin, silloin tehtiin lakko tai työnsulku. Mutta se oli hauskaa ja jännittävää kuin lasten leikki. Kapitalistit pitivät silmänsä auki ja suunsa ja kukkaronsa kiinni ja siunasivat tätä onnen kulta-aikaa. Työväestö eli hyvin, mutta oli saanut päähänsä vaikka väkisin kurjistua, harhaili punaisine lippuineen työstä toiseen ja hihkui tätä kapitalismin tuhon onnen aikaa. Yhtäällä huudettiin: »Nyt meidän on rakennettava uusi maailma» ja toisaalla huudettiin: »Entinen maailma on lyötävä tohjoksi.» Ja molemmat olivat varmasti oikeassa, sillä olivathan edellisten taistelujen uhrit jo melkein ehtineet mädäntyä haudoissaan...

Kouvo & Savosen uusi rakennus oli vasta alullaan, mutta näytti siltä, kuin työt saisivat hyvän vauhdin. Pitkin päivää jysähteli kalliolla, rautaketjuin sidotut tukkikasat hypähtelivät, ja uusia lohkareita irtautui pois vietäväksi. Toisella puolella olivat jo muurarit työssään, kun toisella vielä ammuttiin, mestari kiroili hikisenä keppi ja metrimitta kädessään, ja hevoset huohottivat vetäessään joutomaata montusta pois. Taas jysähti, taas tultiin uutta kuormaa hakemaan, ja kaikkea tätä säesti lekojen tasainen kilkahtelu porien päihin.

Vain siitä syystä, että sattui olemaan Kouvo & Savosen rakennustyömaan kohdalla, poikkesi Eino Levonen sinne pelkästä päähänpistosta ja asteli suoraa päätä rakennusmestarin puheille.

»Työtäkö?» ihmetteli mestari pyyhkien hihallaan otsaansa. »No johan nyt helvetissä! Tuossa värisee hevonen viluissaan, kun ajaja rikastui liikaa ja lähti pois!»

Levonen vilkaisi kelloaan, ja tuota pikaa oli jo ensimmäinen kuorma ajettu. Tämä nyt oli ainakin oikeata elämää! Sen kuin meni ja puhui asiansa, niin jo puolivälissä keskeytettiin: »Ala huhkia!» — Ja palkat ja muutkin olivat jo ennakolta selviä kuin taivaan määräyksestä: katso tariffeista ja taksoista, mitäs niistä kyselet! Jos et tyydy siihen, niin tee lakko, ja jos et saa valmista, niin minä teen sulun!

Kaksi ensimmäistä viikkoa Levonen ajoi täysiä kuormia yhteen suuntaan ja palasi tyhjänä takaisin. Hän ei pitänyt väliä muulla, kuin että mestari ei päässyt murisemaan hevosen turhasta seisottelemisesta ja että lapiomiehet ehtivät vetäistä henkisavut kahden kuorman välillä. Kellään ei ollut silloin mitään sanomista. Mutta sitten hän omin päin keksi, että kun oli ajettava tyhjänä takaisin, niin yhtä hyvinhän hän voisi tullessaan tuoda kuorman tiiliä muurareille mestarin iloksi, mutta miesten raivoksi. — Tuohan nyt oli päivänselvää kahden miehen työtä yhden palkalla ja siis työnriistoa! Häntä sanottiin hulluksi ja kysyttiin, eikö hänellä ollut yhtään halua totella sakin selviä päätöksiä. Mutta Eino ei ollut pikkumainen näissä asioissa, heilautti vain ohjasperiään kyselijän korvan juuritse ja vastasi:

»Kysykää tuolta kaakilta, haluaako se vai ei!»

Ja joku muurari Virtanen, joka oli jo kauan etsinyt hyviä miehiä omiin hyviin tarkoituksiinsa, ilahtui ja selitti kaverilleen:

»Katsokaas, se on maalaispoika. Mutta sakille siitä saadaankin hyvä mies, kunhan koulitaan.»

Mutta Levonen kulki vielä omia teitään. Ja iltaisin, kun toiset hänen maalaisuuttaan halveksien jättivät hänet yksin, hän veti kiiltovartiset saappaat jalkaansa, hypisteli kankein sormin kauluksen kaulaansa, ilmestyi aluksi kuppiloihin ujona, mutta myöhemmin jo tiesi, millä äänellä suuremmissa ravintoloissa kutsutaan tarjoilijatarta ja millä liikkeellä ojennetaan juomaraha eteisvartijalle. Ja kyynillisesti hän ajatteli, että nuo taisivat ollakin oikeastaan ne ainoat, joissa koko kaupunki pystyi kohoamaan muiden yläpuolelle...

Ja joskus, ensimmäisinä yksinäisyyden aikoina, tuli pakostakin mieleen haikea kuva kotoa ja kotiaskareista. Mitä hänellä olisi siellä näin illansuussa? Istuisi kai parhaillaan porraskivellä omissa ahtaissa mietteissään ja pureskelisi heinänkortta tai vuoleskelisi huvikseen varpua, katselisi naisten menoa maitosaaveineen, velimiehen puuhailua hevosvaljaiden korjailussa, isä keräilisi piha-aidan takaa ryteiköstä hellapuita, ja äiti kulkisi päällyshame ylös käärittynä juottamaan vasikoita. Kaikki olisivat kumman hiljaisia, aivan kuin jostakin tyhjästä yrmeitä toisilleen, ei kuuluisi mitään ilahduttavaa ja virkistävää, vaan ainoastaan sorsan narina lahdelta ja jonkun vieraan soutajan yksitoikkoinen airojen kolkahtelu kauempaa saaren kupeelta. Ja tämän hiljaisuuden jälkeen hänen pitäisi pelätä yötä hulluine kuvineen ja sitten yön tullessa kiivetä ylisille ja asettua raanun alle vuoteelleen vanhan tahkon ja tyhjän sahtitynnyrin väliin...

Ei, kyllä Airi oli varmasti väärässä! Täällähän oli valoa, täällä tuo lakkaamaton kohina hukutti omien aivojen synnyttämät hullut äänet, tuolla oli hauska puisto kierrellä vaikka kymmenet kerrat ympäri, tuossa penkki, jolta sai katsella ja tuossa...

»Mehu ja leivos.»

Hän odotti pöydän vieressä hartaana saadakseen annoksensa ja siirtyäkseen tuonne ulommaksi puiden viereen. Mutta juuri hänen kääntyessään joku sysäsi takaapäin, sai mehun päälleen ja kirosi matalalla äänellä:

»Kuka perkele tyrkkii?»

Vanttera, leveäharteinen mies katsoi häneen. Ja molemmat tiesivät hyvin, että tällaisissa tapauksissa joko toinen saa lasista loputkin naamalleen tai sitten nauretaan yhdessä. He odottivat kumpainenkin, mutta sitten leveäharteisen kasvot sulivat hyväntahtoiseen hymyyn:

»Tasoissa ollaan: kummankin lasi on puolillaan. Noh, terve sitten!»

Vieras kulautti omansa tyhjäksi ja kääntyi myyjään päin:

»Tuota samaa punaista, mitä kaverinkin lasissa.»

He joivat hiljaisina, mutta sitten kysäisi vieras:

»Kas, kun en ensin huomannutkaan...! Taidatte ollakin niitä Kouvo & Savosen rakennusmiehiä? — Onkos teillä muuten asuntoa?»

Eino aikoi vastata kierrellen, mutta toinen keskeytti:

»Joo, minä olen Virtanen, niitä saman työmaan muurareita. Enkä minä muun puolesta utelisikaan, mutta kun minulla on sellainen kahden hengen huone ja toverini muutti pari päivää sitten pois. On saatava toinen kaveri tai lähdettävä. En minä yksin koko hotellia maksa.»

Virtanen näytti luotettavalta, vaikka hänen silmänsä joskus peittyivät harmaan kaihin alle aivan kuin kuhalla. Ei ehditty keskustella kauankaan, kun päätettiin lähteä katsomaan huonetta. Ja kyseltyään Einon entisiä vaiheita selitteli Virtanen vakuuttavasti: »Kyllä nämä kaupunkilaisjopit ovat sentään toista kuin maalla. Minäkin rähmin siellä aikani, tulin hädin tuskin toimeen, eikä töitä riittänyt muutamina aikoina ollenkaan. Mutta täällä on hyvät palkat — vaikka eipä silti, voisihan niitä vieläkin parannella — ja työnantajat täällä juoksevat jäljessä ja rukoilevat hommiinsa.»

Hänellä oli ryppyinen takki, huokeat, mutta lujasta nahasta tehdyt kengät, käynti oli huojuvaa ja kädet heiluivat, kun hän touhukkaana selitti:

»Me helsinkiläiset olemme kyllä nykyään etullisessa asemassa maaseutun väestöön verraten. Katsohan, kaveri, tuotakin isäntämiestä tuossa: näkee heti päältä, että mies on maalainen, sellainen eliniäkseen tuomittu sontakuski, joka nyppii maastaan irti pieniä korsiaan ruoakseen ja kuvittelee olevansa kapitalisti, joo. — Kah, tässä onkin jo talo! Käyhän sisään, niin silmätään huonetta...»

Ullakon portaiden yläpäässä he avasivat matalan oven, ja Eino silmäili huonetta: pitkä ja matala komero, jonka leveän ikkunan alla oli pyöreä pöytä, keskellä lattiaa toinen ja huoneen molemmissa päissä sängyt. Ja Virtanen selitti auliina:

»Näin työmiehen mielestä onkin samantekevää, millainen parketti on lattialla ja millaisia kuvia seinällä. Pääasiahan on kunnon peti. Kun päivisin ollaan työssä ja illat seilataan kaupungilla, ei murjussa olla kuin yösytämmellä.»

Vuode oli hyvä, sellainen kuin saattoi vaatiakin, oikea rautainen resorisänky punaraitaisine peitteineen. Ja sängyn yläpuolelle seinään oli joku edellinen asukas liimaillut pitkän rivin lehdistä leikkaamiaan naisten kuvia.

Hän otti huoneen. Tästä siis alkoi Eino Levosen kilvoittelu työstään ja kaikesta muusta ja toisten ihmisten kartunveto hänen sielustaan. Virtanen onnistui ainakin hyvin huonosti: joka ilta, kun hän aikoi selitellä asuntotoverilleen työtaistelun aakkosia ja taistelun eri muotoja, oli toinen jo ennen hänen tuloaan kadonnut kaupungille ja tuli takaisin vasta hänen nukkuessaan. — Airi onnistui paremmin ja sai huoletta onnistuakin, sillä Eino ei etsinytkään muuta kuin häntä ja piti hänessä kaikesta muusta paitsi hänen tätimäisestä ilmeestään vakavina hetkinä...

Ja niinä iltoina, jolloin hän ei mennyt ulos, ilmestyi huoneeseen asuntorouva katselemaan huoneen kuntoa ja toivomaan vuokranmaksua ennakkona. Silloin hänkin innostui purkamaan sydäntään ja kertoi nuorelle miehelle kuvittelultaan tulevaisen elämän iloista. Hänen ilonsa oli kai täällä ajallisuudessa koettu, koskapa ajatukset kieppuivat vain tulevassa. Hänen kuvitelmiensa mukaan tulevaiseen elämään sisältyi keskeisimpänä suuren suuri juhlapöytä, jonka ympärille ei kutsuttaisikaan ihmisiä tämän kieron ja omahyväisen ajallisen jaon mukaan, vaan siellä istuisi uusi herrasväki. Se oli sitä parhaimmistoa, joka oli täällä ajallisuudessa kärsinyt puutetta ja kieltäymyksiä, mutta ei ollut silti kapinoinut Jumalaa ja esivaltaa vastaan, vaan oli kärsinyt vastoinkäymisensä nurkumatta ja syvästi uskoen. Ja itse Jeesus kulkisi siellä pöydän ympäri ja palvelisi uskollisiaan, tarjoillen kultavadeilta taivaan herkkuja, joita maallinen silmä ei ole koskaan nähnytkään...

Rouva oli kertonut hänelle tämän jo ainakin kymmenen eri kertaa. Siitä Eino rohkeni päätellä, että rouva piti häntäkin mahdollisena tuon uuden herrasväen seuraan. Mutta kun tuli yhdestoista kerta, tuli hän loukanneeksi rouvaa liian paljon ja pääsi hänestä eroon huomauttaessaan lyhyesti:

»Voisitte puhua asiasta Virtasellekin. Hän kai muuten olisi halukas ja täyttäisi ehdotkin, mutta pyrkii joskus vain kapinoimaan...»

Sen jälkeen pyysi rouva häneltä vuokraa aina kirjeellisesti paperilipulla, joka ilmestyi kerran kuukaudessa hänen vuoteelleen.

Eräänä aamuna, kun Kouvo & Savosen uuden liiketalon neljättä ja viimeistä kerrosta jo nostettiin, pelästytti Einoa mestarin tärkeä ääni. Einon mentyä hänen luokseen alkoi mestari selitellä, miten aika oli muuttunut, työt kasvaneet ja vaatimukset nousseet niin paljon, että tuskin enää pysyttäisiin ajan mukana, ellei myöskin töitä järjestettäisi uudella tavalla. Tästä lähtien ei tultaisi enää toimeen noilla kahdella hevosellakaan, vaan ne saataisiin lähettää makkaratehtaaseen ja tilalle hankkia Kouvo & Savosen tukkuliikkeen ensimmäinen kuorma-auto.

»Ymmärrättehän», sanoi hän. »Suurliike. Ja hevoset häviävät jo muualtakin kaupungista.»

»Eihän sille mitään voi. Etsin sitten muuta työtä...»

Mutta silloin mestari riemastui;

»Enhän minä sitä tarkoittanut! Aioin sanoa, että te menette nyt heti autokouluun ja pääsette ajamaan autoa heti, kun se ostetaan.»

Tätä ei Eino osannut arvata. Ja toinen ajomies, Uimo, joka ei ollut hänelle edes kateellinen tapauksesta, veti hänet hihasta sivuun ja selitti:

»Kuule, minä olin tänä aamuna hiton kyllästynyt koko työhön ja ikuiseen tukkanuottaan tuon sakin kanssa ja keksin silloin erään suunnitelman. Se sopii nyt hyvin yhteen tämän uutisen kanssa: sinä menet autokouluun nyt. Kun niiden on hyvin pian hankittava toinenkin auto, menen minä sitten jäljestä. Antaa firman kouluttaa meidät. Sitten tyyräilemme aikamme firman autoja ja sen jälkeen perustamme oman firman — vain me kahden sinun kanssasi — ostamme yhden henkilö- ja yhden kuorma-auton ja ajamme niitä.»

Ja mennessään hän vielä naurahti:

»Pane mieleesi tämä asia, mutta älä hiisku!» Eino ei hiiskunut lopullisesta suunnitelmasta, mutta kertoi Virtaselle oman autokouluun menonsa. Tämän silmät välähtivät outoina, vaikka hän vastasi toverilleen rauhallisena:

»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinusta tulee kaupunkilainen yhtä nopeasti kuin minustakin tuli. Kai sinä nyt hankit sellaiset ruskeat säärystimet? Ja ellei se olisi kapitalistien yksinoikeus, kehoittaisin sinua ostamaan myöskin kävelykepin...»

Einoa tämä synkkä proletaari alkoi jo säälittää! Virtasen viha herrasluokkaa vastaan näkyi johtuvan vain siitä, ettei hänellä ollut joitakin samantapaisia koristuksia! Hän voisi sammuttaa Virtasen koko luokkavihan sillä, että ostaisi tälle joululahjaksi räikeän damaskiparin ja kiiltävähelaisen kepin.

Mutta kuinka kauan menisi, ennen kuin Virtanen alkaisi kadehtia häntä ja suunnitella pienoista kostoa pysyäkseen tasoissa hänen kanssaan?

5.

Poika tunsi pettymystä siitä, kun hänen iltansa oli mennyt hukkaan, ja noloutta sen vuoksi, että ei ollut saanutkaan tahtoansa lävitse.

Tyttö karkasi seisoalleen posket punaisina ja ikkunan luota sanoi jyrkästi:

»Siitä ei tule mitään!»

Hän hieraisi molemmilla kämmenillään kuumenneita poskiaan kuin päästäkseen hereille, huokaisi syvään ja alkoi sukia hiuksiaan järjestykseen. Poika oli kääntynyt ja istui nyt poikittain sängyssä huolimattomasti, jalat suorina lattialla ja pää seinään nojaten. Hän sytytti paperossin, ja tulitikun valossa hänen silmänsä näkyivät kiihkeän pistävinä. Hän ei viitsinyt nousta, vaan heitti sammuneen tulitikun lattian yli uunin eteen huokaisten hänkin alistuneesti ja virkahtaen kuin itselleen:

»Noh, ei sitten.»

Ja mikä tähän kaikkeen oli syynä? — Vain se, että juuri samalla hetkellä, kun hän tunsi Airin käden niskansa ympärillä kiertyvän lujemmin, alkoi kaksi humalaista jätkää ikkunan alla reuhata kovaäänisesti, niin että tyttö kuin jäykistyi. Hetkistä myöhemmin, kun hän näki edessään vain tytön hiukan avoimet huulet ja kuuli hänen hengityksensä, liittyi alhaalla miesten joukkoon myöskin joku humalainen nainen alkaen tinkimisen miesten kanssa. Ja lopuksi oli Airi huomannut nuo seinällä olevat alastomat kuvat.

Eivätkö he siis missään saaneet olla kahden? — Mutta Airikin oli liian herkkä välittämään siitä, mitä muu maailma teki... Hänen mielensä teki edes hiukan pahoittaa tyttöä, vaikka myönsikin, ettei hänellä ollut siihen mitään aihetta eikä voittaisi mitään. Tyttö istuutui tuolille pöydän viereen ja katsoi rehellisesti poikaa, vaikk'ei nähnytkään hänen silmiään tässä hämärässä, vaan ainoastaan savukkeen kiiluvan pään. Kun poika vetäisi savukkeestaan, valaisi se hetkiseksi kasvoja, Airi huomasi pojan katsovan ulos ja tahtoi rehellisesti nähdä tämän silmät:

»Eino, jos minä pidänkin sinusta, niin se ei merkitse vielä kaikkea.»

»Eipä tietenkään. En minä ole sitä kuvitellutkaan.»

Nyt huokaisi tyttö pettyneesti:

»Siis vain leikittelyä — minunkin kanssani? Sinä voisit osoittaa luotettavuuttasi jollakin muulla tavalla, muuten meidän on turha tavata.»

»Naisten iankaikkista laskelmoimista!»

Airi naurahti:

»Naisten? — Kuule, väitätkö sinä tuntevasi naisia jo niin paljon!»

Hän nousi ja siirtyi luottavaisena istumaan sängylle pojan viereen:

»Nyt sinä teeskentelet, poika-parka! Minä sanon sulle yhden asian: sinä et ole vielä kokenut niin paljon, että tietäisit paljonkaan naisista ja heidän ominaisuuksistaan. Sinun on turha uskotella syntejäsi ja kokemuksiasi, sillä minä en usko kuitenkaan.» Hän siveli hyväillen toisen käsivartta. »Poika-kulta, me olemme kumpainenkin siinä asiassa aivan yhtä outoja — toistaiseksi, Jumalan kiitos.»

Einoa jollakin tavalla nolotti toisen antama heikko tunnustus, mutta samalla lämmitti tytön välitön sydämellisyys. Hän tunsi vain, että nyt oli sanottava jotakin miehekästä, mitä hyvänsä, eikä keksinyt parempaa kuin:

»Mitäpä tuosta vatvomaan... Ja minähän olen sinulle sanonut jo kerran, että voit muuttaa tänne — tähän — niin että voit jo huomenna pakata tavarasi ja tulla...»

»— rakastajattareksesi vai vaimoksesi? Ensiksikään rakastajattareksi en rupea, sen sinä kyllä tiedät. — Anna minulle tupakka! — Sinähän tunnet hyvin minun työ- ja asuntotoverini Elsan? — Anna tulta myös! — Elsan tapaus on hyvin tyypillinen, ja sen vuoksi minä kerron sen sinulle.

Jotkut sitä voivat sanoa tylsäksi. Saattaa olla, mutta se on totta kuitenkin. — Elsa oli aikoinaan hyvin paljon yhdessä erään Kivisensä kanssa. He laahasivat pitkät illat jossakin, kyllästyivät välillä omaan laahaamiseensa ja aloittivat taas uudestaan. Muuta vaihtelua siinä ei kai ollutkaan kuin tuo ajoittainen kyllästyminen... Pitkän kevään he olivat sitten riidoissa, mutta kesän tultua oli Kivisellä jo tarjottavana todellistakin vaihtelua; hän oli hankkinut moottoripyörän, ja he ajoivat ainakin pari kertaa viikossa pois kaupungista, Elsa pyörän takana istuen, ja katosivat milloin minnekin maalle, enimmäkseen uimaan tai istumaan hauskaan mäenrinteeseen. Silloin minä totisesti kadehdin Elsaa, ja muistan hyvin, miten monena iltana aivan itkin yksinäisyyttäni, kun en koskaan päässyt täältä pois. Minun teki pahaa kuulla Elsan kertovan matkoistaan, sitten syksymmällä monista ylimääräisistä illallisistaan ja tansseista jonkin maaseudun hotellin tai kesäkodin parvekkeella.

Mutta sekin romaani oli lyhyt ja loppu hyvin tylsä: alkutalvella Kivinen muutti kaupungista johonkin toiseen piiriin, ja samalla hetkellä alkoivat vuorostaan Elsan itkut. Viimeisistä matkoista oli kulunut jo niin kauan, ettei aborttia voinut enää ajatella. Hän kävi kyllä lääkärissä, mutta joka tapauksessa turhaan. Hänen tilansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava sillä hetkellä.

Ensin lapsen syntyessä toista kuukautta työttömänä ja herra matkojen päässä vaiteliaana. Lapsi oli tietysti lastenkodissa, mutta Elsa kävi joka päivä työnsä jälkeen sitä katsomassa. Illat menivät kotona vaivaisia riepuja ommellessa, ja minä vuorostani istuin hänen luonaan vain sen vuoksi, ettei hän olisi kadehtinut minun vapauttani. Sinun olisi pitänyt olla näkemässä, miten Elsa rukoilemalla rukoili, että lapsi kuolisi ja he molemmat pääsisivät kurjuudestaan...»

Pitkän hiljaisuuden jälkeen poika kysyi:

»Mitä varten sinä tuota kerrot? En minä ole...»

»— mikään Kivinen? Enkä minä Elsa? — Me emme suinkaan ole huonompia kuin hekään, mutta emme millään tavalla parempiakaan. Kerroin vain siksi, että omalta kohdaltani koetan olla hiukan järkevä, kun varoittava esimerkki on niin lähellä.

Älä ole yhtään pilkallinen. Vaimoksesi en myöskään tule, sillä minä en alistu näivettymään tänne kaupunkiin. — Ota tuo tuhkakuppi lähemmäksi! — Minä en aio menettää ainoata työtäni ollakseni vain vaimo, sillä sinun tulosi eivät voi tarjota meille muuta kuin laskemista, kieltäytymisiä ja ehkä puutettakin. Sinä voit pitää minusta tällaisena, mutta sinä et pitäisi kauankaan minusta, jos olisin ajurineukko...»

»Autonkuljettajan rouva...»

»Ajurin akka, joka kantaa yläkerran keittiöstä likasankoa alas maalaamattomia portaita ja takaisin ylös tullessaan huohottaa raskautensa vuoksi. Ja eteenpäin: jos sinä kuolisit joskus, en minä olisi muuta kuin huonosti toimeentuleva ajurinleski, jolla on neljä lasta päivisin lastentarhassa ja itse kulkee pyykinpesussa. — Ei, poika! Jos me hiukan pidämmekin toisistamme, niin sen vuoksi me emme saa eikä meillä ole oikeuttakaan tehdä elämäämme sietämättömäksi!»

Eino ei voinut vastata mitään, mutta haukotteli sitten mahdollisimman kyllästyneesti ja nousi:

»Kaunis puhe. Uskoohan tuon nyt vähemmälläkin. Se on kai sitä samaa, mitä papit sanovat 'elämän arvoksi' ja nuorisoseuralaiset 'ihanteitten voitoksi'.»

Hän huomasi onnistuneensa: tyttö todellakin pahastui. »Sinä olet mahdoton», hän huokasi, ja Eino luuli kuulevansa pari pidätettyä nyyhkytystä. Ei, hän erehtyi varmasti, koskapa Airi virkkoi ääni aivan kirkkaana:

»Voi hyvä mies, jos sinäkin oppisit joskus uskomaan, että tämä kaikki on vain suuri mylly, joka jauhaa ihmisen vähitellen rouhuksi. Vähitellen, mutta varmasti. Sinä olet hullu, jos luotat tähän ympäristöösi ja näihin ihmisiin! — Mutta minä en enää anna pettää itseäni. Minä pidän pääni ja teen työni vain sen vuoksi, että pääsisin täältä joskus pois. Luuletko, etten minä tunne mitään ja tahtoisi tietää mitään?»

Nyt hänen äänensä petti, hän nyyhkytti ja juoksi suoraa päätä ovelle riipaisten naulakosta vaatteensa, vetäen ne ylleen ja tullen Einon luo:

»Minä menen nyt. Hyvää yötä.» Ja samassa hän painoi päänsä yhä nyyhkyttäen pojan olkapäätä vasten: »Suo anteeksi, etten minä voinut...»

Vasta nyt itsekäs mies ymmärsi, mitä toinen tarkoitti. Hän tunsi tarvetta hyvittää kaiken sen pettymyksen, mitä ehkä Airikin tunsi tästä illasta, odotettuaan siitä ensin jotakin kauniimpaa ja täydellisempää. Hän tahtoi pyyhkiä pois sen pienen katkeruuden, jota hän oli ehtinyt sanoa Airille petyttyään itse vielä enemmän. Mutta sanat tuntuivat olevan liian tavallisia ja karkeita, sen vuoksi hän tyytyi vain silittämään tytön päätä ja painamaan tämän kasvoja lujemmin rintaansa vasten.

Silloin Airi kohotti kasvonsa aivan lähelle, katsoi häntä silmiin ja piilotti päänsä jälleen kuiskaten hiljaa ja katkonaisesti, kuin hengästyneenä:

»Poika! Minä en pelkää sinua, vaan sinun ympäristöäsi — ymmärrätkö! Minä tahtoisin tuntea myöskin — mutta vain jossakin muualla — missä ei ole rumaa maailmaa ympärillä. Sinä ehkä saisit ottaa minut — mutta ei täällä...»

Hän painoi huulensa pojan suulle ja samassa katosi ovesta käytävään. Kun Eino meni jäljestä, näki hän tytön varjon jo alhaalla valaistussa oviaukossa ja huusi hänen jälkeensä:

»Airi, mihin sinä menet?»

Tyttö kääntyi silmät kyynelissä ja sanoi hitaasti, mutta päättävästi:

»Minä menen pois. — Eino, voitko ja tahdotko...? Mennään yhdessä! Minä tulisin sinun kanssasi...»

Hän odotti vastausta. Poika ei liikahtanut paikaltaan, katsoi hetkisen hänen silmiään kuin arpaa lyöden ja pudisti hiljaa päätään:

»Minä en voi. Minulla ei ole, mihin menisimme...»

Airi painoi oven takanaan kiinni ja katosi. Eino seisoi kotvasen ylhäällä katsoen suljettua ovea ja yhä epäröiden, palasi huoneeseensa kuin välttyäkseen tekemästä mitään päätöstä tänä arkana hetkenä. Ikkunan edessä seisten hän näki Airin oikaisevan kadun yli ja viittaavan hänelle kuin hyvästiksi. Eino odotti toisen kääntyvän vielä sen verran, että hän voisi antaa merkin ja pyytää odottamaan siksi, kunnes hän ehtisi jäljestä. Mutta hän odotti liian kauan, tyttö meni eikä kääntynyt enää katsomaan taakseen. Nyt Einosta tuntui, kuin Airi olisi tuolla luisunut pois heidän yhteisestä maailmastaan omaan maailmaansa, ja hän itse oli liian heikko estämään sitä.

Eino tunsi outoa tyhjyyttä ja olisi tahtonut lyödä jotakin rikki ja sitten varovasti, hyvin varovasti jälleen koota palaset yhteen. Ei, ne eivät olleet palasia, vaan tytön kirkas ääni, joka solui sanoina ja lauseina kuin värikäs nauha ohi. — Hän avasi ikkunan, katseli lamppujen häilähteleviä valoja ja tunsi hämärän valuvan kuin kuumana ikkunasta sisään. Nyt piti päästä tuonne ulos!

Kääntyessään hän näki tänä hetkenä koko huoneensa kummallisen tympeänä: täällähän oli hirvittävän rumaa! Tuossa oli hänen oma vuoteensa, jonka punaraitainen peite oli heidän allaan rutistunut ja valunut puolittain lattialle, tuossa iankaikkinen piironki rikkinäisille lukkoineen, toisen sängyn alta näkyivät Virtasen saappaat ja sängyn yläpuolelta seinältä viimeisen roskalehden päällyksestä leikattu suutelukuva.

Ja vastakohtana vilahti hänen aivoissaan jälleen kuva ruohikkorantaisesta lahdesta, apilantuoksusta ja kuhankeittäjän huilusta. Ja rinteellä kävelisi rantaa kohden...

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa kuin pusertaakseen sieltä ulos kaiken pakotuksen, löi valon sammuksiin, sillä hän ei voinut enää katsella kaikkea tätä. — Juostako vielä Airin jälkeen, tavoittaa hänet ja sanoa, että hänkin oli valmis lähtemään...?

Einoa harmitti oma heikkoutensa. Juuri nyt, kun hän oli löytämäisillään jotakin, mitä oli jo kauan vaistonnut, mutta ei ollut vielä kokenut eikä tavoittanut, nyt hän tunsi yksinäisyydessään olevansa niin heikko, ettei uskaltanut.

Hän tyytyi vain siihen, että tarttui päänsä yläpuolella olevaan kuvaan, repäisi sen seinästä irti ja heitti lattialle suuri palanen kukikasta tapettia mukanaan.

6.

»Kerrankin rattoisa ilta naistenkin kanssa!» kehuskeli Virtanen jo ovella tullessaan, »Minä kun en pidä sellaisesta turhasta kävelemisestä, josta ei mitään valmistu, — Mutta kaveria onnisti — vai?»

Eino ei ollut kuulevinaankaan, vaan käänsi toisen sivun ja luki edelleen. Virtanen kysyi uudestaan, mutta kun ei saanut muuta vastausta kuin hermostuneen ähkäisyn, hän heitti turhat kokeet, riisui vaatteensa ja heittäytyi sänkyyn, sytyttäen paperossin ja vetäen sitä niin, että hänen nurkkansa väliin kirkastui ja taas hitaasti himmeni.

Eino istui, käänteli papereitaan ja luki. Hän oli joitakin kummallisia teitä myöten saanut Kouvo & Savosen konttoriin kirjeen, jossa oli kotoinen leima ja Armi-sisaren käsiala kuoressa. Hetkisen hän aprikoi kuin repiäkseen kirjeen lukematta, mutta jokin kumma uteliaisuus käski sen kuitenkin säilyttämään. Tuo Armin käsiala — jos se olisi ollut isän, niin hän olisi lukenut heti — mutta oli turha Armin selvitellä nyt sellaisia, joita ei saatu selviksi jo aikaisemmin...

Ja kun hän luki sen, kuulsivat siitä takaa isän sanat, vaikka kynä oli ollutkin Armin kädessä: »Täällä saaressa ei ole tapahtunut mitään, mutta Luukkolan hevonen taittoi jalkansa ja piti tappaa. Ilmari on raivannut suolta tilaa uudelle perunapellolle, ja ensi kesäksi kylvetäänkin hehtoa enemmän. Jalka ei enää ole vihoitellut sinun lähdettyäsi. Armi oli jo yhden talven seminaarissa ja menee pian toiseksi. Äitisi kysyy, tarvitsetko sinä sen villapaidan vai antaako hän sen Ilmarille. Meiltä kuoli viime syksynä vanha rovasti. Myöskin Elina lähettää terveisensä. Kirjoita hyvä mies kotiin matkoistasi, jotta tiedetään, vieläkö kuljet elävien kirjoissa. Toivoo kotiväki.»

Tuossa oli jotakin herttaista, joka tuntui sulattavan kaunaa, mutta kirjeen loppuun oli Armi pannut oman huomautuksensa, ja se olisi Einon mielestä saanut jäädä poiskin, jos he siellä toivoivat vastausta. Armi kirjoitti:

»Kai sinusta nyt siellä viimeinkin kehittyy mies, ettei meidän kotiväen tarvitse enää hävetä puolestasi. Aseta ihanteesi korkealle ja osoita kuntosi! Muussa tapauksessa minä ja Ilmari ja. Elinakin pidämme sinua huonona veljenä. Minä valmistun muutaman vuoden kuluttua opettajaksi. Voi hyvin! Armi.»

Eino suuttui. Mutta jonkin päivän kuluttua hän otti kynän ja laati kirjeeseen seuraavan vastauksen:

»Elämäni on kaikin puolin kunnossa. Jos teitä huvittaa kuulla, niin voin kehaista, että paikkani on hyvä ja toimeentuloni samoin. Voisin ilmoittaa osoitteenikin, mutta kun luulen, että Armi käyttäisi silloin tilaisuutta hyväkseen kasvattaakseen hulttio veljeään kirjeellisesti ikuisen häpeän pelossa, en siis ilmoita osoitettani enkä välitä neuvoistakaan. Ja Ilmari voi myöskin olla rauhassa, minä en tule enää toista kertaa hänen tielleen. Minun tulevaisuuteni on täällä, siksi pysynkin täällä ja siksi kuolen tänne, kun se aika tulee. Isälle ja äidille terveiseni.»

Tuo tuntui nyt hyvältä. Muutaman sanan hän pyyhkäisi vielä yli, käänsi paperin taskuunsa, riisuutui ja otti sänkyynsä jonkin kirjan lukeakseen, ettei tarvitsisi vastailla Virtasen kysymyksiin. Kirjan oli joskus tuonut Airi, ja se oli kuljeskellut täällä kuin tiellä, mutta oli nyt kerrankin hyvään tarpeeseen. »Suuri valhe.» — Mitähän tuokin valhe nyt oli? Kannattaisikohan lukea? — Mutta silloin alkoi Virtanen taas:

»Tietysti et ole iltaasi tyytyväinen, kun et mitään puhu. Mutta minäpä tapasinkin muutaman ihmisen, jonka kanssa ei tullut ikävä. Ja saatanhan kertoa sinulle koko jutunkin, mitä siitä ajattelet — vai nukutko sinä jo? — Jahah, se oli semmoinen asia, että minä tapasin Tyyra Johanssonin. Kuulitko?»

»Kuulin.»

»Tyyra Johanssonin. Se on entinen leskirouva vai mikä lienee. Omistaa muotikaupan tuolla Kulmakadun päässä ja pärjää hyvin — itse sanoi. Hauska ihminen, ei sen puolesta, ja minä kävin Tyyran kanssa istumassa siellä kaupallakin. Loppuilta oltiin Hiltusen luona — sinähän tiedät sen rakennusmestarin? Ja Hiltunenkin vakuutti, että Tyyra on tarmokas nainen ja että sillä on hiton paljon oikean liikeihmisen vaistoa. Kuulitko?

»Kuulin.»

»Tyyra puhui minulle, että hänellä oli tiedossa jokin paremmanpuoleinen liikehomma, joka muutamassa hetkessä tuottaa voittoa hirveästi. Ymmärsin, että hänellä on tekeillä suuri kaappaus — sellainen, josta ihminen yhdessä repäisyssä huomaa tulleensa miljuneeriksi. — Ymmärrätkö?»

»En.»

»Hän kertoi, että pitäisi olla aluksi kosolti rahaa, ja jos hänellä ensi tiistaina olisi käteistä kaksikymmentätuhatta, niin hän jo kolmen kuukauden kuluttua voisi maksaa sen takaisin kokonaan ja vielä korkoakin huimasti. Jokaisesta tuhannesta hän kolmen kuukauden kuluttua antaisi viisisatasen pelkkää korkoa. Se on liiketoimintaa, se! Jos minulla olisi enemmän seteleitä, niin panisin ne kasvamaan heti. Mutta kun on vain viisisataa. Sitä olen kasaillut jo toista vuotta, mutta nyt saisin sillä muutamassa kuukaudessa mitään tekemättä kaksi ja puoli lisää. Paljonko sinulla on rahaa?» kysyi Virtanen terhakasti.

»En muista.»

»Etkös viime viikolla kehunut, että sinulla on tuhatlappunen täynnä?»

»Saattaa olla.»

»Kuulehan! Pane se nyt likoon», innostui Virtanen. »Kolmen kuukauden kuluttua sinulla on jo puolitoista. Sitten pidetään juhlat! Ja niin voidaan rikastumista jatkaa: joka kerran, kun saadaan tilipussi käteen, ei haaskata sitä kaikkea, vaan ylimäärä viedään Tyyralle kuin pankkiin — kelpaako?»

»Mistä tiedät, miten rehellinen se vaimo on?» uskalsi Eino epäillä, mutta Virtanen vetäisi savukkeestaan kiihkeänä ja puhalsi savun tuhauttaen:

»Antaahan se siitä kuitin!»

»Antakoon vaikka kaksi, mutta minä en luota. Kun ihmisen kannattaa maksaa korkoa sellainen summa, ei kauppakaan ole kaikkein rehellisimpiä.»

Ja Virtanen vakuutteli edelleen:

»Sitä paitsi se on sivistynyt ihminen, usko pois. Ja varakas: kaksi huonetta ja niissä kalliit ja komeat huonekalut, joiden päällisetkin on samaa kangasta kuin naisten palttoot. Iso kirjoituspöytä ja helvetin suuri matto. Ja kun Hiltunenkin sanoi, että... Hiltunen ei kyllä valehtele. Ja Tyyra itsekin sanoi, ettei ole pienintäkään pelkoa hasardista. — Mitä se semmoinen on?»

»En tiedä.»

Virtanen tuntui loukkaantuvan toisen ynseydestä, odotti tämän ratkaisevia sanoja, mutta jatkoi sitten itse arvellen:

»Minäkin tarvitsisin uudet ketineet päälleni, mutta työlläni minä en saa niitä muualta kuin juutalaiselta vanhoja. Olisi hauska saada kerran oikein itseä varten tehty puku. — Kuule, viedään pois rahat sinne.»

»En ainakaan minä.»

He vaikenivat. Virtanen sytytti uuden paperossin ja tuntui puhaltelevan sitä hyvin kiivaana. Sitten hän yht'äkkiä kohottautui tyynynsä nojassa ryntäilleen:

»Jos et uskalla lainata sille rouvalle, niin vippaa minulle! Anna se tuhatlappusesi, niin saat päivälleen kolmen kuukauden kuluttua takaisin ja voitosta puolet, siis kaksi ja puoli sataa. Toinen puoli jää minulle. Tuohon käteen?»

»Samahan tuo. Ennen minä annan sinulle kuin tuntemattomille.»

»Päätetty siis! Maailmassa ei pidä surkeilla turhia. On osattava oikealla hetkellä tarttua oikeaan naruun, niin pärjää varmasti. Vai luuletko, että miljoonamiehet ovat ansainneet rahojaan arkuudellaan? Sisua siinä tarvitaan, sisua liikehommissa ja sisua työssäkin. Ja jos joku asettuu poikkiteloin tielle, niin paras on harpata yli. Saattaa käydä muutoin niin kuin tulee käymään Uimolle...»

Virtanen keskeytti, aivan kuin olisi sanonut yhden sanan liikaa, jäi odottamaan, huomaisiko Eino mitään, ja huomasi olleensa oikeassa. Tämä oli ollut omassa sängyssään jo kasvot seinään päin, mutta pyörähti ympäri kuin ampiaisen pistämänä:

»Mitä sinä Uimosta? Puhu loppuun!»

Ja Virtanen koetti verukehtia:

»Eihän se mitään. Turhaahan minä vain... Mutta kun tuli jo aloitetuksi, niin sanonpahan loppuun. — Tuota, sinähän tiedät, että Uimo oli valkoisten rintamalla. Ja sakki on sitä mieltä, ettei hän muutenkaan ole oikein sopiva meidän talon töihin — saahan hän hommia muualta, jos tahtoo. On hiukan ajateltu tehdä hänelle pientä leikkiä — noin vain hauskuudeksi. Ja joku keksi, että voitaisiinhan panna vaikka irtonainen mutteri johonkin sellaiseen auton sisärakenteeseen, josta sitä ei löydä. Sinähän sen tiedät, kun olet automies, onko se kampikammio vai mikä?»

»Ja sitten?» kuunteli Eino jännittyneenä ja pelkäsi läähättävänsä niin, että Virtanen kuulisi.

»Kun sinä olet saanut sakilta kaikin puolin hyvän maineen ja kun ymmärrät ne autoasiat paremmin kuin muut, niin ajateltiin pyytää, että sinä panisit sen mutterin sillä tavalla, että kone noin niin kuin hiukan streikkaa ja...»

»Saatanan koirat!»

Hän nousi sängyssään istualleen ja odotti. Mutta kun Virtanen häkeltyi eikä osannut virkkaa mitään, jatkoi hän itse:

»Vai sillä lailla! Kaunista sakkia! Ja minä muka lähden panemaan sen mutterin, särkemään talon auton pilalle ja tekemään tuollaisia rakkikoiran tekoja omalle toverilleni.»

Nyt osasi Virtanen jo puhuakin, ja äänensävy oli aivan toinen:

»Mutta kyllä kai sinä myönnät, että Uimo on suuri liehtari ja salakyttä! Joka paikassa työnjohtajat ja mestarit pitävät häntä kuin kukkaa kämmenellään ja vetoavat: 'Niin teki Uimo' ja 'Niin sanoi Uimo'. Jo sekin, että mies on lahtari, riittää aivan hyvin yhtä kolttosta varten. Ja sen hän vielä saakin.

»Se on kyllä valhe! Uimo on reilu mies, olkoonpa mielipiteiltään vaikka mahometti.»

»Arvasinhan minä, että sinä alat puolustella Uimoa. Mutta se on turha, jos vain osaat ajatella. Meillehän voisi tulla vaikkapa lakko — ja sellainen tulee kyllä aikanaan — ja sattuisi vielä olemaan enemmän tuollaisia Uimoja joukossa, niin he eivät ihankaan varmasti yhtyisi lakkoon, ja lakolla ei olisi silloin mitään voimaa. Me saisimme sitten nöyrinä vain muutaman Uimon takia tulla töihin vanhalla palkalla — jos enää saataisiin vanhaakaan.»

Eino alkoi jo suuttua. Uimo oli hänen työtoverinsa, ja hän aikoi epäröimättä asettua tämän rinnalle. Jos Eino joskus ennen oli ratkaisun hetkinä ollut heikko, piti hänen ainakin tällä hetkellä purra hammasta!

»Mutta jospa Uimo ei olekaan niitä miehiä, jotka menevät noin vain polvilleen?» kysyi hän.

»Silloin on leikki kaukana, ja hän itse saa vastata lopusta! Häntä on kyllä varoitettu jo ajoissa...»

Virtanen huitaisi huolettomana kättään, mutta toinen ei antanut myöten:

»Te kyllä erehdytte pahasti, te koko sakki. Uimo ei ole yhtä melto mies kuin Laakso. Laakson te pakotitte pyytämään lehdessä anteeksi valkoisten rintamalla oloaan. Puristitte miehen ahtaalle, kun hänellä oli viisi lasta eikä leipää hitustakaan. Ja monia muita olette saanut muuttamaan toisille työmaille muutamalla tiilikiven kappaleella. Mutta jos menette kokeilemaan samaa Uimolle, niin lähin mies saa hampaansa kurkkuun ja päänsä puhki, olipa hän kuka hyvänsä!»

»Ei ole pelkoa», sanoi Virtanen hitaasti ja haukotellen. »Ja päätöstä en ole tehnytkään minä yksin, vaan sakki, niin että turha sinun on kiukutella minulle. Sitä paitsi sinä olet vielä niin nuori mies, ettet ymmärrä näitä asioita...»

»Vai nii-in!» ihmetteli Eino. »Vai nuori! Ja kun minun piti pienenä poikasena laukata teurastettavaksi muka aatteen puolesta, niin silloin minun sanottiin ymmärtävän näitä asioita niin helvetin hyvin!»

Nyt Virtanenkin nousi jo istualleen:

»Minä en rupea nyt väittelemään mistään. Kysyn vain sinulta viimeisen kerran: otatko tehdäksesi sen vai etkö? Laske ja ajattele tarkkaan, ennen kuin vastaat!»

Eino astui Virtasen vuoteen viereen yhtä varmana:

»Jos te koskettekaan Uimoon, niin varokaa itseänne — myöskin sinä!»

»Ja sinä et siis ota tehdäksesi sitä mutterijekkua?»

»Ennemmin lasketan sinua leukaan.»

Virtanen heittäytyi takaisin pitkälleen kuin tehtävänsä suorittaneena ja huokaisi rauhallisesti:

»Vastaa sitten itse asioistasi, poika-parka! Minä luulin sinua mieheksi, mutta näyt olevan herra. Ja kun sinä tuolla tavoin asetut sakin mieltä vastaan, niin saat olla varma, että myöskin rusennut siinä puristuksessa! Mutta ajattelehan kuitenkin aamuun asti asiaa...»

»Jos minä rupean tässä ajattelemaan, niin pakkaan heti rojuni ja puolen tunnin kuluttua muutan toisten miesten naapuriksi!»

Hän siirtyi omalle puolelleen huonetta ja lisäsi:

»Ja eikä sinullakaan ole paljon tajua: ensin ehdottelet vippiä ja sitten alat peloitella sakillasi. Miks'et lainaa omalta roikultasi? Nyt kyllä jäi pennit minulta tulematta!»

Meni kymmenen, viisitoista minuuttia, eikä kuulunut muuta kuin kahden kiivastuneen miehen hengitys. Virtanen kääntyi seinään päin, ja Eino luuli hänen jo nukkuvan. Mutta sitten Virtanen alkoi huokailla uudestaan ja virkahti lopulta ääni sovinnollisena ja lauhkeana:

»Niin, mitäpäs me oikeastaan tässä kiistelemään, asuntotoverit... Mutta koko asia lipsahti noin vain vahingossa...»

»Ja jos sinulla on vielä muuta sanottavaa, niin anna lipsahtaa loppuun!»

Hetken kuluttua jatkoi Virtanen taas, sytytettyhän kolmannen savukkeen ja puhalleltuaan aikansa savua kattoa kohti:

»Pitihän minun oikeastaan tietää, että Uimon puolellehan sinä kuitenkin menet. Ja on parhainta, ettet mene hiiskumaan Uimolle koko asiasta mitään.»

»Teen juuri niin kuin tahdon. Enkä pelkää yhtään.»

Hän luuli Virtasen suuttuvan uudestaan, mutta hetkisen kuluttua tämä jatkoi yhtä lauhkeana:

»Jaa-ah, saattaa olla. — Mutta olisi ikävää, jos se ansio menisi hukkaan, kun et anna sitä tuhatlappustasi... Puku olisi niin tarpeen...»

»Ei tipu markkaakaan.»

Ja nyt Virtanen kuin hätääntyi ja selitti touhukkaana:

»Kuulehan, kun minä sanon! Ei välitetä! Mitäs me turhia sakista sotketaan omiin asioihimme, mitä me asuntotoverit yhdessä päätetään. Sovitaan, että sinä annat sen rahan. Ja minä en sitten myöskään välitä puhua mitään sakille siitä, mitä olet sanonut.»

»Saat puhua tai olla puhumatta. Mutta rahan minä annan vain sillä ehdolla, ettet ala tämän katon alla pihistä minulle turhista.»

Kotvan kuluttua Virtanen kääntyi seinään päin ja huokaili itsekseen:

»Puku on tarpeen. Niinpä niin, niinpä niin. Ikävä olisi, jos me toverit turhia — näin liikehommissa...»

Samassa hän alkoi kuorsata omatunto puhtaana. Eino tiesi turhaksi jatkaa muutenkaan. Tuo mies oli hullu, ja mikään ei parantaisi hänen hulluuttaan. Jos edes vuokraemäntä korjaisi hänet omaan lahkoonsa ja pyytäisi uuden herrasväen pöytään, niin silloin ei olisi vaaraa kenellekään. — Hiljaisten hupsujen lahko!

Eino heittäytyi jälleen vuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta katse harhaili vielä pitkin seiniä ja ajatukset jossakin kaukana. Hänessä kypsyi päätös, että hän jo pian muuttaisi jonnekin muualle asumaan, etsisi valoisampaa ja parempaa. Ja sitten hän etsisi Airin ja pyytäisi Airia mukaansa katsomaan...

Airi, niin. Hän tuntui kadonneen kokonaan.

7.

Ei voinut tarkalleen sanoa, oliko ilmassa enemmän kevättä vai kesää, sillä päivän lämpö oli sulattanut lumen kaikkialta jättäen sitä vain kapeina viiruina ojiin, mutta illalla kuitenkin pakastui vielä niin, että maantien pienet lammikot menivät riitteeseen ja silahtivat pyörien alla sirpaleiksi kuin ohut lasi. Oli vielä jokseenkin pimeäkin, pimeämpi kuin talvella lumen aikaan, mutta taivaan ohutta valonkajastusta vasten näkyi jääriitteinen tie edessä kiiltävänä ja liukkaana juovana kuin symboloiden ihmis-parkojen liukaspintaista elämäntietä.

Kauppaneuvos Kouvo perheineen palasi maatilaltaan takaisin kaupunkiin. Hänen tapansa oli keväästä lähtien harva se sunnuntai lähteä maalle ja palata vasta myöhään sunnuntai-iltana. Olihan paljon helpompi suunnitella siellä rauhassa tulevan viikon otteita ja kaappauksia, sillä tähän aikaan oli joka hetki käytettävä hyväksi kauppoja varten, ja näin kesää vasten piti kiirettä varastoida tulevien laiskojen päivien varalle. Myöskin rouva suosi erikoisesti näitä sunnuntaisia matkoja sen vuoksi, että sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin hän näki miehensä eikä tämä viipynyt ulkona yöhön asti hiiviskellen ryypyissään kotiin. Kuudesluokkalaisen tyttären edellinen todistus oli ollut huono, ja läksyt näyttivät menevän paljon helpommin päähän täällä maalla kuin kaupungissa tuttavien luona laukatessa, ja pieni poika suunnitteli kolmivuotiaan innostuksella tulevan kesän puuhia yksityiskohtiaan myöten.

Kauppaneuvos ja rouva istuivat takana varjellen keskellään vilustumasta poikaa, joka pahantuulisena murjotti sen vuoksi, että ei ollut saanut ottaa kaupunkiin pientä mustaa kissanpoikaa. Silmät punottivat vieläkin itkusta, ja suu oli tarmokkaasti kiinni, paitsi hänen huomauttaessaan kissan korvikkeena siitä isosta purjeveneestä, joka oli myytävänä alakerran leikkikaupan ikkunassa. Tytär istui ajajan vieressä turkiskaulus pystyssä ja vilkaisi väliin kiinnostuneena ajajan puhdasta profiilia ja pyörää piteleviä vahvoja ranteita. Ajajana oli Eino Levonen, ja hän oli kaikin puolin mielissään siitä, että juuri hänen oli käsketty hakea perhe maalta, sillä tällaiset matkathan vain varmistivat jokapäiväistä työtä ja palkkaa Kouvo & Savosen liikkeen tilipäivinä.

Kauppaneuvos itse oli laskelmissaan päätynyt varsin lohdullisiin tuloksiin ja piti varmana, että vuoden ensimmäisen puoliskon myynti nousisi ainakin kahdellakymmenellä prosentilla viime vuoden alkupuoleen verraten. Tosin rakennuspuuha oli vienyt paljon, mutta selvää pääomaahan rakennuksetkin olivat, vaikka Savonen oli arkaillutkin kustannuksia. Aika oli kaikin puolin loistava, ja näin liikemiehen silmillä katsottuna oli taivaan onni, että ajanhenki oli keksinyt niin komeat iskulauseet kuin yritteliäisyys, nousukausi, jälleenrakentaminen, kotimainen pääoma ja monet muut tepsivät lääkkeet. Ties, vaikka joku liikemies olisi nuo keksinytkin... Sen kun antoi rahan pyöriä, niin pyöriessä sen saattoi helposti siepata omaan haltuun, ja kukaan ei tuota sieppaamista huomaisi mistään muualta kuin Kouvo & Savosen tilinpäätöksistä. Ja varmaa oli, että aika ei tulisi koskaan tämän edullisemmaksi, vaan pikemminkin saattoi muutaman vuoden kuluttua odotella laskusuuntaa. Mutta sitä ennen pitikin saada kaikki valmiiksi... Kauppaneuvos hymähti Egyptin seitsemälle hyvälle ja huonolle vuodelle ja aikoi olla siinä asiassa ovelampi kuin Joosef, joka meni hölisemään viisautensa kaikelle maailmalle...

»Eivät juutalaiset ole yhtään sen kummempia kuin muutkaan, vaikka niiden liiketaitoa niin lauletaan», päätteli kauppaneuvos ajatuksissaan. »Joosef pärjäsi kyllä hyvin, mutta olisi voinut pärjätä paremminkin, kun kerran pääsi hallitusnyöreihin kiinni. Minun mielestäni aivan tavallinen suomalainen liikemiesjärki pystyy tekemään matin juutalaisestakin, jos vain on pääomaa päästä aluksi peliin. Ja juuri pääomahan on juutalaisten hyvä valtti. Kyllä kai ulkolaiset yleensäkin ovat kiukkuisia minulle. Mutta minä uskallan edelleenkin olla sitä mieltä, että meikäläinen pääoma on saatava meikäläisiin käsiin. Kun vain katsotaan sen verran, ettei tuo pääoma hajoa kovin laajalle ja menetä siten voimaansa. On muodostettava sellainen suomalainen trusti, joka panee ulkolaisten henkselinraksit repeilemään! Mutta sitä ennen on kuitenkin...»

»Muistitko sinä tuoda siemenpaketin tilanhoitajalle?» keskeytti rouva Kouvo ääneen hänen suurimman suunnitelmansa.

»Joo, ja lisäksi käskin varata parisataa kaalintainta. Viime vuonna oli liian vähän, ja niistäkin puolet kuivi kesken kasvun.» Ja kauppaneuvos jatkoi omia hiljaisia mietteitään: »Mihinkäs minä jäinkään? Eukko sotkee aina noilla pienillä asioillaan... Naisista on mukava päästä kesäksi maalle, ja sen vuoksi ne noin touhuavat... Tyttö kyllä ensin valittelee ikäväänsä, mutta jos kylään sattuu hauskoja kesävieraita, niin kylläpähän löytää seuransa. Saa nähdä, pääseekö se luokaltaan. Ja jos ei pääse, niin menköön vaikka naisopistoon. Parempi olisi saada pois Helsingistä ennen kuin ehtii siihen ikään, että alkaa hypätä miesten jäljessä. Silloin sitä ei pidä aisoissa pahuskaan.»

Auto hurisi kilometrin toisensa jälkeen. Sinkoileva hiekka rapisi likasuojissa, ja tien pienet kohoamat nostivat istujia kuin irti penkistään. Valokeila kiilsi tien jäätiköllä ja mutkissa pyyhki metsän puita herätellen kirkkaudellaan oksilla torkkuvia variksia. Talojen ikkunoissa se kiilsi tulenloimuna, ja suurilla peltoaukeamilla näkivät vastaan tulevat hevoset sen ensin kahtena nopeasti lähestyvänä pisteenä ja sitten alkoivat korviaan koristellen vikuroida tiepuoleen kääntyäkseen ympäri, ennen kuin nuo tulipisteet sokaisevat ja polttavat.

Neiti Kouvo kallistui käänteissä kuljettajan puoleen välittämättä siitä, mihin puoleen käännyttiin. Jos auto kaartui oikealle, tuki hän kuljettajaan välttyäkseen kallistumasta tämän syliin, ja jos auto kaartui vasemmalle, piti hän kevyesti kiinni kuljettajan olkavarresta, ettei tämä olisi kallistunut hänen syliinsä. Tytär kuiskasi hänelle niin, ettei isä olisi kuullut:

»Olen jo monesti rukoillut ukolta, että hän antaisi minun opetella ajamaan. Mutta joka kerran hän vastaa, ettei auto jouda eikä kukaan ehdi opettamaankaan. Mutta minusta olisi hauska joskus yllättää ukko ja tulla yksinäni hakemaan hänet autolla.»

»Et kai sinä unohtanut kirjojasi maalle?» kysyi äiti kuin tahallaan katkaistakseen tytön keskustelun.

»Ne ovat isän salkussa», vastasi tytär ja vaipui omiin ajatuksiinsa kiusaantuneena keskeytyksestä. »Kummallista huolenpitoa iankaikkisine uteluineen», mietti hän. »Mutta kyllä nuo kyselyt vielä loppuvatkin! Eivätpä huomanneet tenttiä toissailtanakaan, vaikka minä niin-niinniin pelkäsin niitä punaisia läiskiä kaulallani. Isä aikoo ajaa minut naisopistoon, mutta parempi vain. Onpahan vähän vaihtelua. Jos siellä jää luokalleen, niin saahan jäädä ainakin rauhassa liioilta kysymyksiltä. — Kylläpä nuo ajajan kädenselät ovat karvaiset... Eiköhän se palelluta käsiään, kun ajaa ilman rukkasia? Muuten hyvin siedettävän näköinen mies, vaikka onkin maalainen syntyään. On kuulemma käynyt kouluakin — ehkä hyvilleen yhtä paljon kuin minäkin? Isä pitää hänestä kovasti. Ja miks'ei hänestä voisi pitää kuka hyvänsä...» Ja ääneen hän lisäsi: »Eikö tuo ajaminen käy pitkän päälle hermoille? Ainakin kaupungissa, jossa on iankaikkinen vaara ja jossa ei saa unohtua haaveilemaan.»

»Siihen kyllä tottuu, ja se käy vaistomaisesti. Tanssiakin opetellessa täytyy ensin laskea ja harkita jokaista askelta ja käännöstä, mutta sitten sekin luistaa itsestään ja ajattelematta. — Tämä on muuten erinomainen vaunu ja niin helppo hoitaa, että teidän pikkuveliennekin tottuisi ajamaan pian.»

Hän vaikeni ja ajoi mutkan hienosti kaartaen aivan kuin näyttääkseen, miten kauniita viivoja pyörät piirsivät tiehen.

»Täytyy kääntää tuota peiliä», ajatteli hän. »Tyttö tähystelee sieltä yhtenään, niin että pääni menee sekaisin ja koko roikka löytää itsensä petäjiköstä. Ei sovi noinkaan, sillä nyt siihen tuijottaa tuo lihava rouva, ja minua hermostuttaa hänen auki unohtunut suunsa. Taitaisi tuo suu aueta vieläkin enemmän, jos rouva tietäisi, miten kauppaneuvos kumarteli ja keikaroi viime viikolla Viipuriin mennessä! Silloin olisi tuo peili saanut olla juuri noin, mutta pahusko sitä voi mennä kääntämään kesken kaiken... Mahtoikohan se suudella kädelle, vai...? Mikähän tuota toista lyhtyä nyt vaivaa, kun valo tärisee kuin vilutautinen? Lamppu on kai irti. Ja likka-pahus nipistelee olkavarresta aivan kuin ei vähemmällä pysyisi kyydissä.

Jopas tekivät Uimolle pahan jekun! Ja minä olen varma, että koko homma sai alkunsa Virtasen sakista. Hiltunen — se rakennusmestari — oli pyytänyt Uimoa Kotkasta tullessaan ajamaan Helsinkiin viisi suurta laatikkoa puolukoita ja jättämään ne rouva Tyyra Johanssonin kauppaan. Paluumatkalle lähtiessään oli pahaa aavistamaton Uimo pakannut puolukkalaatikot mukaansa, mutta jossakin Porvoon ja Helsingin välillä oli tiellä ollut poliiseja, auto tarkastettiin, ja Uimon lastin huomattiin sisältävän viisisataa litraa puhdasta pirtua, mutta ei yhtään marjaa! — No niin, minkäpäs sille voi! Kuka hitto uskoo minkään maailman vakuutteluja, kun ei ole yhtään todistajaa. Hiltunen tietysti kielsi koko homman ja uhkasi haastaa Uimon oikeuteen kunnianloukkauksesta. — Niin, ja loppujen lopuksi on varmaa, että ilmiannon teki joku sakin miehistä. He siis kostivat Uimolle. Auto meni — ja miehen maine saman tien! Yksi mies lisää luetteloista poissa! Ja olenpa varma, että pääsankarina siinä on ollut Virtanen.

Oli hyvä, että muutin toiseen asuntoon, ennen kuin jouduin enemmän kosketuksiin Virtasen sakin kanssa. Muuten minäkin saisin joskus hyvän maksun entisestä tuttavuudesta: tiilikiven päähäni tai mutterin auton koneeseen. Nyt on Virtanen minulle velkaa kolmetuhatta ja saa sen tuoda parin viikon kuluttua takaisin ja lisäksi kiikuttaa viisisatasen korkoina, muuten välit menevät kokonaan poikki. Hiiteen heidän aatteensa! Sainhan niitä jo minäkin ajaa, mutta mitäs hyödyin? Ensin juosta ja paleltua, sitten mennä piikkilanka-aituuseen, nähdä nälkää ja tuntea kylkiluissaan ja lonkassaan kiväärinperän herttaiset kolhaisut. Ja joka päivä pelko siitä, että joutuu jo seuraavassa roikassa ammuttavaksi — tai jos ei ammuta, niin saa ainakin nälissään siirtyä täältä ajasta ikuisuuteen...

Olisi hauska opettaa tuota tyttöä ajamaan. Tulkoon sanomaan vain, niin kyllähän minä lähden. Hitostakos minun tarvitsee tietää, onko hän saanut lupaa isältään vai ei. — Muuten minun täytyy tästä lähtien pureutua entistä lujemmin kiinni työhön. Pitäisi saada kokoon niin paljon, että voisi vielä kerran ostaa itsensä vapaaksi, sillä vain tyhmä viitsii tällaisena aikana hyödyttää toista, jos on hiukankin tilaisuutta käyttää omaa järkeään. Juuri nyt on otollisin aika ajatella, että autonkuljettaja Levonen muuttuu kuin huomaamatta liikemies Levoseksi.»

Hän havahtui kauppaneuvoksen kysymykseen:

»Viime viikollahan oli autojen tarkastus. Mitä poliisit sanoivat, oliko vikoja?»

»Ei ollut», vastasi hän. »Mutta määräykset ovat kyllä kiristyneet paljon. Niitä onkin ennen kierretty kaikin tavoin, ja sen vuoksi on kaikkialla sattunut haavereita. Maaseudulla eivät kuulemma ole vieläkään niin tuiki tarkkoja, mutta pirssiajureita pidetään jo lujissa pihdeissä. — Onko kauppaneuvos muuten kuullut, että nyt on tulossa toinen poliisimestari? Entinen, se erotettu, olikin niin pikkumaisesti aina automiesten kimpussa, ja pirssiajureita se painosti erikoisesti ja otti kortin pois pienestäkin rikkeestä. Kun tuli tieto hänen erostaan, soitti pirssistä muuan kuljettaja hänen asuntoonsa ja kysyi suoraan, että mitäs herra mestaripoliisi on tehnyt, kun ajokortti vietiin...»

Kauppaneuvos naurahti ja kohensi pientä poikaansa, joka oli torkahtanut istualleen ja kallistui isänsä syliin. Poika avasi silmänsä ja kysyi unisena:

»Missä me nyt olemme?»

»Vielä on neljäkymmentä kilometriä matkaa», vastasi Levonen.

Poika heittäytyi puoleksi pitkälleen, mutta ei osannut enää nukkua. Ajatukset harhailivat ympäri kuin suuri rastasparvi niityn yllä. Ensin hän harkitsi, miten uskaltaisi vielä kerran sanoa isälle siitä purjeveneestä niin, ettei isä suuttuisi. Se oli parhainta tehdä juuri nyt matkalla, sillä huomenna isä olisi niin hermostunut ja kiireinen, ettei joutaisi kuuntelemaankaan. Mutta miten uskaltaa, miten aloittaa? Olisikohan parasta ensin nukkua ja herättyään sanoa se suoraan? Ja jos isä kieltää, niin voihan olla aivan kuin olisi puhunut unissaan.

»Tässä kohdassa oli viime viikolla se suuri auto-onnettomuus, jossa kolme henkeä kuoli», ilmoitti kuljettaja.

Toiset kurkistelivat ikkunasta ulos, mutta poikaa alkoi peloittaa. Se oli tapahtunut pimeällä. Kummallista, miten kaikki paha tapahtuu aina pimeällä! Miks'ei Jumala voisi järjestää niin, että onnettomuudet ja pahat tapahtuisivat silloin, kun ihmiset nukkuvat. Silloin niistä ei kukaan tietäisi mitään. Mikähän kumma paneekin pimeässä niin peloittamaan? On aivan oikein, että ihmiset ovat keksineet nukkumisen pimeän ajaksi. Tämä auto ei muuten näyttänyt nyt enää ollenkaan autolta. Sehän oli melkein kuin se lentokone, joka oli hänen leikkikalukaappinsa alahyllyllä. Isäkin vääntyi aivan oudoksi ja oli vaikea tuntea: isähän oli aivan kuin se irvinaamainen äijä, joka oli kuvattu kirjassa jalat allaan ristissä istumassa sen ihmeellisen kirkon seinustalla. Ja äiti muistutti elävästi sitä leveähameista nukkea, joka oli jäänyt jäljelle isonsiskon leikeistä ja jota ne tyrkyttivät hänelle. Ja iso sisar tuolla edessä oli aivan kuin se filmin laulava likka, joka oli koulussa huono eikä osannut läksyjään, mutta johon se muuan upseeri rakastui ja vei sitten rouvakseen. Ja tuo uusi kuljettaja oli niin nuori, että saattoi hyvin ajaa ojaan, ennen kuin hän ehtisi nukkua. Se vanha kuljettaja oli paljon turvallisempi.

»Mutta jospa me ajammekin ojaan, kun olemme vielä valveilla?» ajatteli hän. »Silloin minä säikähdän. Nyt minä koetan nopeasti nukkua... Huh, kun tuo vastaan tuleva auto oli häikäistä silmät! — Täytyy vain mainita siitä purjeveneestä ennen kotia... Toista kättä painaa niin pahasti, täytyy korjata. — Että ne viitsivätkin tarjota minulle laivaksi sellaista laudanpätkää, joka ei ole edes laivan näköinen.»

»Onko sinun paha istua?» häiritsi äiti hänen ajatuksiaan.

»Ei, en minä istukaan, vaan nukun», vastasi hän kiireesti, oikeni parempaan asentoon eikä tiennyt itsekään, sanoiko hän ääneen vai ajatteliko vain: »Niitä purjeitakin on varmasti helppo hoitaa, ja peräsimen voi asettaa niin, että vene kääntyy itsestään, tekee vain kaaren laiturin ympäri ja palaa rantaan takaisin.»

»Poika-ressu», ajatteli äiti ja asetti huovan varovasti hänen päänsä alle. »Hän oli pienenä niin sairaalloinenkin, mutta on onneksi nyt vahvistunut. Ja sitä mukaa kuin poika on kasvanut, on isä tullut suopeammaksi häntä, minua ja koko kotia kohtaan. Isä on ollut pahoillaan sen vuoksi, että toinen poika kuoli niin pian syntymänsä jälkeen. Hän on aina huomautellut, että jokaista tyttöä kohti täytyy perheessä olla kaksi poikaa. Hänen mielestään kaikki rehkiminen on turhaa — jos ainoakin poika sattuisi vielä kuolemaan — sillä eihän isä ole muka syntynyt tänne maailmaan ja tehnyt kaikkea työtään vain vävyjensä hyväksi. Ja kyllähän minä ymmärränkin isää siinä, vaikka hän joskus onkin mielipiteissään niin ankara.»

Tie parani ja leveni jokaisella kilometrillä, mikä ajettiin lähemmäksi kaupunkia, ja ajaja oli hiljaisissa laskelmissaan ehtinyt jo näin pitkälle:

»Jos saisin palkkaa tuhatkaksisataa ja pirssiajosta tuhat viisisataa, niin noista tuloista voisi jo huoletta panna rahoja uuden auton ostoon. Näyttää muuten siltä, kuin henkilöautot eivät enää kannattaisi pitkillä matkoilla. Puolessa vuodessa on busseja ilmestynyt huimasti. Alan kallistua siihen, että minun on ennen pitkää myytävä käytetty henkilöautoni ja ostettava bussi tilalle. Pohjoiseen ja länteen menee rautatie, joten sinne on turha pyrkiä, mutta itäpuolen kaupunkeihin saavat ihmiset junassa matkustaa puolen päivää, kun he bussilla pääsisivät kolmessa neljässä tunnissa ja paljon huokeammalla. — Päätetty on: minä ostan bussin, mutta ensin hankin mistä hyvänsä lisätuloja. Asia on pantava alulle siksi nopeasti, ettei kukaan muu kerkiä edelle. Ja joskus rakennan vilkasliikenteisen tien varteen bensiiniaseman. — Täällä jossakin oli kai se paha kohta tiessä? Tuossa näkyykin jo vajonnut rumpu. — Mitä perk... Onko kumi puhki? — Juu, saakeli! Nyt jarrut päälle! Stop!»

»Nyt on kumi puhki. Hetkinen, niin muutan vain toisen», sanoi hän muille, ajoi tien oheen ja katosi ulos pimeään. Kauppaneuvos ja tytärkin nousivat pois, jotta miehen olisi helpompi nostaa auton takaosa ilmaan. Mutta kauppaneuvos ehti tuskin lopettaa savukettaan, kun kuljettaja pyysi heitä takaisin istumaan, kuului itse pumppuavan vielä ilmaa uuteen kumiin ja ilmestyi sitten paikalleen.

»Sepäs kävi nokkelasti», ajatteli kauppaneuvos.

»Ripeä mies kaikesta päättäen. Olisinpa minäkin vielä noin nuori! Silloin saisin vielä nelisenkymmentä vuotta huhkia asioiden kimpussa ja näyttää kaunista jälkeä. Mutta nyt minulla ei ole jäljellä kuin ehkä kaksikymmentä vuotta. Täytyy panna toimeksi!

Vuorinen kyllä lupasi, että jos hän vielä kerran joutuu muodostamaan hallitusta, tulee siinä hallituksessa olemaan minulla kauppa- ja teollisuusministerin salkku. Mutta siihen voi mennä nyt aikaa kauan, kun toiset puolueet ovat tällä välin nousseet korkeaan kurssiin. Mutta ei kai tämäkään hallitus ikuisesti istu... En minä mieskohtaisesti välitä siitä ministerinpaikasta, mutta olisihan se hyvää reklaamia liikkeelle.»

Ja ääneen hän lisäsi katsoen ikkunasta ulos:

»Tällä paikalla oli vapaussodan aikana tuima kahakka. Valkoistakin kaatui kaksitoista miestä.» Kun kukaan ei virkkanut mitään hänen huomautukseensa, kysyi hän kuin aikansa kuluksi: »Missä Levonen oli sodan aikana?»

Toinen hätkähti. Vastatako vai ei? Mutta kyllä hänen täytyi kuulla kysymys, niin ettei voinut olla vastaamatta. Mutta mitä? Sanoako kylmä totuus? Ainakaan silloin hän ei voisi toivoa suurempaa luottamusta kauppaneuvoksen taholta. — Tien mutkassa hän ulvautti torvea tarpeettoman pitkään, niin että poikanen nosti päätään juuri kun oli nukkumaisillaan. Levonen naurahti ja sanoi yksikantaan:

»Rintamalla minä olin.»

»Tekö? Vaii-ii niin! Mutta tehän olitte silloin melkein lapsi!»

»Niin olinkin. Olisin ollut viidennellä luokalla, jos...»

»Viidennellä luokalla», ajatteli nuori nainen hänen rinnallaan. »Sanoinhan, ettei hän ole tavallinen mies. Sopii hyvin! Olisi vain hauska tietää, miten monta luokkaa hän on käynyt sen viidennen jälkeen. Omituista muuten, että Helsingissäkin kuuluu olevan paljon opiskelijoita ansaitsemassa lukurahojaan aivan tavallisissa töissä. Sellaiset tuttavuudet voisivat joskus tarjota romanttisia tilanteita. Tarjoilijatar, joka lukee kieliä... Autonkuljettaja, joka parin vuoden kuluttua valmistuu insinööriksi...»

»Missäpäin olitte rintamalla?» kysyi kauppaneuvos Levoselta.

»Mäntyharjulla ja Ahvolassa», vastasi toinen kohteliaasti, mutta kuivahkosti selittelemättä sen enempää.

»Oletteko jo naimisissa?»

Kiitollisena siitä, että puhe kääntyi toisaalle, naurahti Levonen vapautuneesti ja vastasi:

»En. En vielä.»

»Kuulkaa: älkää menkö naimisiin ensi hätään. Se on minun neuvoni. Naimisiinmeno on kuin jarruna miehen ulkonaiselle kehitykselle ja työlle. Avioliitossa hänelle tulee niin paljon pientä huolehdittavaa, ettei hän uskalla eikä osaakaan ajatella mitään suurempaa. Monta kertaa voi naimiskauppa tuntua hyvinkin houkuttelevalta, sillä saattaahan olla rakastunut tai saa sen avulla hyvän aseman. Mutta jos ajattelee kylmästi itseään ja tulevaisuuttaan, on parhainta siirtää ja välttää avioliittoa mahdollisimman kauan, hehheh!»

Hän nauroi ystävällisille neuvoilleen ja katsoi vaimoonsa. Tämä ei ollut omilta ajatuksiltaan edes kuullut miehensä puhetta, vaan tuntien ikkunavetoa nosti kauluksensa pystympään ja jatkoi pohtimistaan:

»Huomenna täytyy muistaa ostaa uusi kynnysmatto entisen rikkinäisen tilalle. Täytyy vielä tänä iltana kotiin tultua laskea kaupan ostoliput. Niistä saan varmasti sen verran prosentteja, että voin ostaa sen maton.

Isä on viime aikoina ollut niin kiinni omissa asioissaan, ettei muista kotia välillä olevankaan. Mutta mahtaisikohan hän muuttua, jos meille syntyisi vielä toinen poika? Olisikohan myöhäistä ajatella sitä? Tosin se ei olisi oikein hauskaa, kun Eevakin on jo seitsemäntoistavuotias, siis pian aikaihminen. Mutta jos Eevan ja Martin täytyy vielä saada pikkuveli, on heidän saatava se juuri nyt. Ellei se ole jo muutenkin liian myöhäistä? — Minun kai pitäisi puhua tästä isällekin, mutta miten sen oikeastaan tekisin, ettei hän taas hymähtäisi ja sanoisi minua isoäidiksi niinkuin kerran ennen! Jos minä viittaan jotakin sinnepäin, niin tietysti hän vain katsoo kelloaan ja menee tonkimaan papereitaan konttoriin. Mutta kuitenkin minun täytyy siitä viitata, sillä kyllä se varmastikin antaisi kotiin jotakin uutta ja miellyttävää...»

Kauppaneuvos oli nojannut päätään taaksepäin tyynyyn ja siinä puoleksi loikoen johtui miettimään vielä tarkemmin sitä avioliittokysymystä:

»Kun minä olin tuon nuoren miehen ikäinen, olin ollut naimisissa jo kolme vuotta. — Huimuutta, josta olisi pelkällä kylmällä vesisuihkulla parantunut ainakin kymmeneksi vuodeksi! Jaa-ah, minkähän näköinen olisi tämä maailma, jos en olisi silloin mennyt naimisiin ja olisin saanut täydellä voimalla ottaa kiinni omasta tulevaisuudestani? — Vaikka eipä sen puolesta, en minä moiti nytkään. Onhan tässä jo hiukan edistytty. Ja luvassa on lisää vielä! Omituista vain on, miten mies kuin mies pyrkii ministerinpaikalle, vaikka siitä ei olekaan muuta etua kuin titteli. — Noh, sen saa sitten nähdä... Eihän tuo meidän mammakaan ole niin kovin edustava ministerinrouvaksi, mutta pakkokos häntä olisi viedä joka paikkaan!

Pahus, jos se Aija ei osaa pitää suutaan kiinni siitä Viipurin-matkasta! Aikamies, viitsii sillä tavalla innostua...! Kummallista vain, että Aija on jo ainakin kolmekymmenviisivuotias, mutta näyttää melkein yhtä solakalta ja nuorelta kuin tuo meidän Eeva. — Mitähän, jos minä vielä tänä iltana näytännön jälkeen soitan Aijalle ja hienoksittain varoitan häntä puhumasta mitään. Kyllä se tyttö ymmärtää puolestakin viittauksesta. — Ei sentään, sillä jos joutuisin hänen kanssaan juttusille, voisi varoittaminen unohtua ja saisin vain uutta harmiteltavaa.

Huh, oikein tuntuu pahalta asettaa tuota Eevaa sen saamarin Aijan tilalle! Teinpä tosiaan pienen tyhmyyden, ja olisi ikävä ajatella Eevaa jonkun innostuneen sedän autossa. Tuntuu kuin se koko matka olisi jollakin tavalla sovitettava Eevalle, omalle tyttärelle. Mutta miten? — Siten, että suuntaa Eevan harrastukset niin terveille urille, ettei hän innostu kokeilemaan millään liian aikaisin. Yksi keino on urheilu ja sopiva vaihtelu, ja toinen keino on se, että hän menee talveksi pois Helsingistä. Maaseutu on terveempää, ja vaikka hän ei siellä olekaan vanhempien silmälläpidon alaisena, ei hänellä ole siellä niin huonoa seuraakaan.

Mitähän tyttö on mahtanut jo tähän mennessä kokea? Sanovat, että nämä nykyiset nuoret eivät millään tavalla pelkää kokemuksia. Ja näkeehän sen selvästi, että Eevakin on jo naiseksi kehittymässä... On se vain omituista, tämä elämän kiertokulku: kun minä tutustuin tuohon Eevan äitiin, ei hän ollut juuri paljonkaan vanhempi kuin Eeva nyt, mutta kuitenkin minulla oli kiire hankkia hänelle silloin kokemuksia. Ja nyt, kun olen itse vanha, olen ensimmäisiä varjelemassa hänen omaa tytärtään samoista kokemuksista.»

Huomattuaan toisten torkkuvan takana tytär kallisti päätään ajajan puoleen ja kuiskasi tälle:

»Niin kuin jo sanoin, isä ei anna minulle lupaa. Mutta minä opettelen kuitenkin salaa. Kuulkaa: me lähdemme viimeistään ensi viikolla, ja te saatte opettaa minua. Lupaatteko?»

Toinen vain nyökkäsi päätään sanattomana. Mutta itsekseen hän ajatteli:

»Mennään vain! Jos minä olisin suuruudenhullu, niin näyttäisin kaikille, miten helposti voidaan päästä kauppaneuvoksen vävypojaksi. Mutta parhainta on olla kokeilematta, sillä jos ukko aavistaisi hitusenkaan, niin minun apuni hänen palveluksessaan loppuisivat samana tuntina. Tyttö on muuten hauskannäköinen, eikä luultavasti typeräkään. Ja mitä siihen opettelemiseen tulee, niin hän tietenkin saa selittää sen isälleen jälkeenpäin niin kuin parhaaksi näkee. Asiahan ei liikuta minua vähääkään.»

»On kyllä hyvin uskallettua ottaa tätä autoa, sillä isä voi tätä tarvita koska hyvänsä, ja silloin olen pahasti kiinni, ja vielä pahemmin on klikissä tuo mies», ajatteli nuori nainen. »Mutta hän saa hankkia auton mistä hyvänsä, sitten sovimme ajasta, hän itse ajaa auton ulos kaupungista rauhallisemmille teille, ja vasta siellä alan opetella, kun ei ole muita autoja kiusana eikä poliiseja huitomassa. Jos hän ei pysty autoa hankkimaan eikä näytä olevan edes innostunut opettamaan yleensä ja minuun erikoisesti, ei hän ole sopivakaan opettajaksi. Voinhan silloin pyytää jotakuta tuttavaa poikaa.

Muuten, jos tämä ajatus toteutuu, se tarjoaa varmasti jännitystä muullakin tavoin eikä ainoastaan ojaan ajamisen pelkoa. Ja minä niin sydämestäni toivoisin, että tuo mies ymmärtäisi minua! Ja varmasti hän ymmärtääkin ja osaa suhtautua kaikkeen oikealla tavalla, sillä ei hän ole tomppeli. Joka tapauksessa minun täytyy löytää joitakin uusia kokemuksia, sillä minun viidestä parhaasta toveristani ja ystävästäni on jo kolme aikaihmistä. Ja kun minä olen jokseenkin samanikäinen kuin hekin, on minusta niin tuskallista pysyä aina vain lapsena.»

Ja kuin päätöksenä hän ajatteli tuntiessaan miehen käsivarren kylkeään vasten:

»Jotakin uutta ja ihmeellistä täytyy tapahtua, muuten elämä on tylsistyttävän kuivaa!»

Tällä tavoin hän päätti siirtää kaiken vastuun omilta hartioiltaan sattuman varaan ja tunsi jo nyt kiihkeätä jännitystä ajatellessaan kaikkea sitä, mitä voisi kokea ja tuntea hyvinkin pian.

Rouva Kouvo oli nostanut kauluksensa niin pystyyn, ettei näkynyt hänen kasvojaan. Kauppaneuvoksen silmät olivat kiinni, mutta hän ei nukkunut. Heidän keskellään istuva pieni poika oli huokaissut itselleen viimeisen kerran hartaasti: »Minun täytyy nukkua, ettei auto mene ojaan», ja oli sitten heti torkahtanut, koskapa käsi valahti rentona alas. Kuljettaja tuijotti tietä pyyhkivään valokeilaan ja paransi vauhtia sitä mukaa kuin tiekin parani. Jostakin vilahti lyhtyjen valoon puoleksi valkoinen, puoleksi ruskea jänis ja auton edessä koikkien vilkuili silmät häikäistyneinä taakseen. Hätääntyneenä ja sokeana se ei osannut pois valoisalta tieltä ja olisi kai jäänyt pyörän alle, ellei nuori nainen olisi varovasti tarttunut toisen käsivarteen ja rukoillut koko olemuksellaan:

»Säälikää sitä raukkaa!»

Auto hiljensi vauhtiaan sen verran, että elukka sai aikaa loikata tiepuoleen. Sitten auto jälleen hurahti loivan mäen päälle, jonka laelta kajastivat kaukaa taivaanrannalta kaupungin valot. Toisia autoja alkoi yhä useammin tulla mutkan takaa vastaan, ja ympäristöasutuksen tihentyessä ilmestyivät tien varrelle ensimmäiset lamput, leimautellen tasaisten välimatkojen päässä valoaan auton ikkunoista sisään. Tuntui melkein kuin he olisivat siirtyneet johonkin uuteen olotilaan, kuin muuttuneet unesta toiseen: tähän asti oli ollut ympärillä vain tasainen koneen hurina ja musta metsä, mutta nyt liikkui jo ihmisiä, ja pimeässä tuntui vauhti monin verroin nopeammalta kuin todellisuudessa. Lamppujen häilähtelyä riitti niin kauan kuin eteen ilmestyi ensimmäinen raitiotien kiskopari. Silloin valo oli jo tasaista ja auto solui kaupunkiin sisälle ja tuntui sukeltavan kuin piiloon muuhun kohinaan. Äiti kohottautui istumaan suorempaan ja vilkaisi mieheensä mielessään hienoinen toivonkipinä, mutta äänessään arkinen sävy:

»Sinun kai täytyy ajaa vielä suoraan konttoriin papereinesi», kysyi hän varovaisena eikä voinut muuta mahdollisuutta uskoakaan.

»En mene», vastasi mies varmana, »lepään nyt ainakin tämän illan rauhassa kotona».

Hänen vaimonsa aikoi tyytyväisenä luopua laskemasta niitä ostolippuja, sillä eihän sillä matolla loppujen lopuksi olisi niin kiirettä. »Mennäänkin sitten ajoissa nukkumaan, jotta saat levätä», huomautti hän miehelleen. »Toivottavasti ei kukaan soita sinulle enää tänä iltana.» Ja hän hymyili etsiessään ajatustensa lokeroista niitä sanoja, jotka hän aikoi sanoa miehelleen kotiin päästyä.

Auto pysähtyi viimein portaiden eteen, ja kuljettaja avasi oven samaan aikaan kuin tytär rannekelloaan katsoen hypähti jalkakäytävälle ja virkahti kuin ohimennen:

»Hienosti ajettu! Kaksikymmentä minuuttia nopeammin kuin koskaan aikaisemmin, ja välillä oli vielä kumi puhki. Eikä autokaan heittänyt niin pahasti kuin ennen.»

Tavarat siirrettiin ovelle, mutta poika nukkui yhä takaistuimella eikä herännyt äitinsä pudisteluihinkaan. Kun hänet nostettiin väkivalloin istualleen, jupisi hän itsepintaisesti:

»Sen täytyy olla kunnollinen laiva eikä mikään laudanpätkä. Olenko minä huonompi kuin muiden ihmisten lapset?» Ja sitten hän avasi silmänsä hieroskellen niitä nyrkeillään: »Minä taisin nukkua turhaan, kun pelkäsin ojaa. Mehän olemmekin jo kotona.»

»Juoksepas nyt nopeasti sisälle, ettet vilustu», huolehti isä. »Ja taitaa olla parhainta, että menette heti huomenna ostamaan sen purjeveneen, koskapa se askarruttaa noin pahuksesti.»

Tällä hetkellä päätti poika mennä nukkumaan ensimmäisen kerran pitkään aikaan riitelemättä. Ja isä tuli takaisin ojentaen Levoselle seteliä:

»Minun aikani on kallista! Sen vuoksi minä maksankin sen heti, hehheh! — Hyvin ajettu, totisesti. Voitte heti huomenaamulla ilmoittaa siellä, että te tulette tästä lähtien ajamaan yksinomaan tätä autoa — ja toista tietysti vain silloin, kun minulla ei ole matkoja.»

Levonen kumarsi.

»Ja — tuota — jos tämä tyttäreni pääsee luokaltaan, jota minä en kylläkään usko, niin te saatte sitten opettaa hänet ajamaan. Mutta se on sitten sen ajan murhe — joskus kesällä.»

Hän heilautti kättään, mutta kääntyi vielä ovella salkku kainalossaan:

»Mutta autoa te ette saa särkeä — eikä mitään muutakaan — nuoret!»

Mies piteli autonovea ja kumarsi jälleen ennen kuin astui sisään ja kumautti oven kiinni. Mutta tytär, joka oli unohtanut käsineensä autoon, juoksi ovelle ja kuiskasi hänelle:

»Kaikesta huolimatta me menemme jo tällä viikolla! Minä soitan sitten ajasta. Mutta — mutta voiko koskaan taata, ettei, opetellessa särje... Hyvää yötä!»

Jossakin ylhäällä ilmestyi valo ikkunaan ja heti sen jälkeen rouva Kouvon varjo vetämään verhoa alas. Hänestä täällä oli hyvin kodikasta, ja hän hymyili onnellista, pientä hymyä. Ja hetkisen kuluttua ilmestyi viereisen huoneen ikkunaan hänen tyttärensä varjo, kun tämä otsansa ruutuun painaen katseli kuin ikävöiden vilkkaalle kadulle, jota pitkin vieri auto pois ilman häntä, mutta hakeakseen hänet pian uudestaan.

Kauppaneuvos itse oli pannut tohvelit jalkaansa ja sytytti sikariaan katsellen ihmetellen poikaansa, joka kerrankin kiirehti nukkumaan riitelemättä ja vastustamatta. — Mistähän johtui, että koko perhe oli tänä iltana niin hyvällä tuulella? Aivan kuin jokin erikoinen onni olisi juossut jokaista vastaan.

8.

Malmilla nousi autoon Virtanen, ja hänellä oli jaloissaan uutuuttaan kiiltävät kalossit, kainalossa ruskea nahkasalkku ja toisessa kädessä koukkupäinen kävelykeppi.

Mutta kuljettajaa hän ei tullut silmänneeksi ennen kuin istuutui etupenkkiin ja huomasi peilistä Levosen kasvot. Hän nyökkäsi ensin virallisesti ja näytti hiukan hämmästyvän, mutta kysyi sitten kovin ystävällisesti:

»Kenen bussia sinä ajat?»

»Omaani. — Sinua ei ole näkynytkään lähes vuoteen. — Mutta kenen salkkua ja keppiä sinä kannat?»

»Omiani», naurahti Virtanen tyytyväisenä ja asettautui selkäkenoon. Vasta loppumatkalla hän tunsi tarvetta puhua huolestuneen näköisenä: »Ei ole tosiaankaan tavattu, vaikka minä olen sinua tavoitellutkin. Olisi ollut sinulle hiukan asiaakin...»

»Asunnostani minut olisit löytänyt joka päivä», vastasi Eino melkein ynseänä. »Niin, tosiaan, mitenkäs se Tyyran pankki on toiminut? —; Oli puhe kolmesta kuukaudesta, mutta nyt on kulunut jo vuosi...»

»Juuri siitähän minun piti puhuakin. Mutta kun tässä on nyt vaikea selvitellä, on parhainta tavata illalla kaupungissa. Sopiiko tänä iltana?»

»Miksikäs ei», myönsi Eino. »Mutta ei kai sinusta sentään ole tullut pankinjohtajaa, vaikka oletkin noin muuttunut?» kiusoitteli hän toista mielikseen. »Mitä sinä noissa hepenissäsi hommaat?»

Häntä hymyilytti muistaessaan, miten Virtanen jo alusta lähtien oli koettanut karsia hänestä pois maalaisuuden jälkiä ja koettanut kaupunkilaistaa niin pitkälle kuin oli mahdollista niin, ettei toinen omaksuisi kapitalistien tapoja ja merkkejä, vaan hienostumisesta huolimatta säilyttäisi täydet proletaarin piirteet. Ja hän itse oli joskus väittänyt, että Virtasen proletaarius unohtuisi heti, kun tämä saisi käteensä hopeahelaisen kepin. Tuossa hän oli nyt valmiina ja istui selkäkenossa salkkuineen. — Ja Virtanen kumartui hänen puoleensa selittelemään hiukan hämillään:

»Niin, katsos! Minä jouduin työttömäksi jo heti pulan alussa. Jouduin kuljeskelemaan pari kolme kuukautta tyhjänä Helsingin katuja. Kyllä kai muurarin työtä olisi ollut maallakin, mutta meikäläinen, joka on jo puolen ikäänsä asunut kaupungissa ja tottunut sen vaatimuksiin, ei voi niin nopeasti mukautua takaisin maaseudun vaatimattomaan elämään. — Muistat kai meidän entisen asuntoemäntämme? Noh, hänellä oli vaikutusvaltaa omissa piireissään. Hänen avullaan — eukon vuokratulot kun riippuivat siitä, oliko minulla työtä vai ei — minä sain ensin vahtimestarin paikan heidän lahkolaiskirkossaan. Mutta en ehtinyt olla suntiona kuin kolme kuukautta, kun jouduin sieltä kiertämään ja myymään näitä kirjoja. Mutta kirjakauppiaan työ oli kai minulle liian pientä, sillä nyt olen joutunut jo hieman puhumaankin. Siellä kun täytyy hiukan jokaisen käyttää lahjojaan. Ja niin minä sitten...»

»— kohosit kirkkoherraksi?»

»Noh, ei sentään», naurahti Virtanen yhä enemmän hämillään ja olisi kaikesta päättäen ollut mieluummin selittelemättä. »Mutta kyllä minä kuitenkin olen nyt kierrellyt ympäri ja järjestänyt sellaisia puhetilaisuuksia.»

»No pastori siis kuitenkin!» hohotti Eino ääneen. Ja peiliin kurkistellessaan Virtasesta näytti siltä, kuin Levosella olisi ollut yksikseen hauskaa koko loppumatkan kaupunkiin asti.

Illalla Eino meni jo ennen sovittua aikaa istumaan ja odottelemaan Virtasta suuren ravintolan syrjäisimpään soppeen. Paikat alkoivat hiljalleen täyttyä, valonheittäjien erivärisillä valoilla koetettiin jo houkutella tanssijoita muuten melkein pimeälle tanssikorokkeelle, ja saksofonit uikuttivat tunnelmaa maailmansodan mustien rintamajoukkojen ainoana kulttuurimuistona. Jo saattoi nähdä miesten salakähmäistä kuiskailua ja naisten huolta kasvoistaan, kun suuri pienkaupunki valmistautui tyylin vaatimusten mukaan ottamaan vastaan iltaa ja yötä. Vanhat ukot puhallelivat teensä ääressä kuin kiirehtiäkseen pois ennen kevytmielisen elämän alkua, nuorempi väki harrasteli vitsejä mukavista asioista tai kehui lukeneensa viimeisen vapaata rakkautta julistavan romaanin. Viereisessä pöydässä istui lihava juutalaisrouva yksin kaksi tuntia, joi siinä ajassa pullon soodaa ja lähti sitten haukotellen pois. Samaan aikaan kiirehtivät ukot tilaamaan jo neljännen teensä ja alkoivat sormillaan rummutella pöydän kulmaan orkesterin tahdissa.

»Niin, mitenkäs ne raha-asiat oikein ovat?» kysyi kyllästynyt Eino, kun Virtasen näytti olevan vaikea aloittaa. »Vuosi sitten piti maksaa takaisin ensin itse pääomaa kolmetuhatta markkaa ja sen lisäksi vielä niin sanottuja korkoja viisisataa.»

Virtanen pyyhki etusormellaan pöydänkulmaa eikä katsonut toista silmiin:

»Asia on sillä tavalla, että minä en yhtään osannut epäillä sitä Tyyraa. Mikä lie sitten riivannut, joko sillä ei ollut maksaa tai...»

»— tai ei tahtonut maksaa...»

»Niin, tai ei tahtonut, mutta jo keväällä se oli hävinnyt kaupungista, eikä yksikään kuolevainen tiedä, mihin hän on muuttanut.»

Levonen kohottautui suoremmaksi:

»Olet kai muuten kuullut, miten Uimolle kävi? Siinä oli joko mukana se teidän armoitettu sakkinne tai yksityisten kujeet. Rakennusmestari Hiltuselle piti tuoda puolukoita, mutta kun hän mitään aavistamatta otti lastin kuljettaakseen, hän joutui kiinni viinankuljetuksesta. Usko minua, Virtanen: lasti oli siis Hiltusen ja sen sinun Tyyrasi, osa lastirahoista oli juuri sinunkin pennejäsi — ja ilmiantajana lienee sitten ollut sakki kostoksi vanhoista. Mitäs siihen sanot?»

»En mitään, sillä minä en suinkaan sotkeutunut viina-asioihin. Sakin puolesta en kyllä mene vannomaan...»

»— ja turhaa se olisikin!»

»Noh, missään tapauksessa minua ei voida syyttää mistään. Lainasin kyllä sille Tyyralle rahani, mutta tietämättä, mihin hän ne käytti. Sehän oli hänen asiansa. — Ja joka tapauksessa totuus on nyt se, että Lyyra vei mennessään niin minun kuin sinunkin rahasi.»

Levonen katsoi tiukasti silmiin:

»Minä en ihmettele, että hän hävisi. — Ja yhden asian sanon sinulle selvitykseksi: minun rahojani hän ei vienyt, sillä mehän nimenomaan sovimme, että minä lainaan ne sinulle enkä kenellekään tuntemattomalle Tyyralle. — Onko selvä?»

Virtanen oli hämmästyvinään:

»En minä muista... Ei siitä ollut puhetta... Silloin ensimmäisellä kerralla kyllä taittiin jotakin sellaista mainita, mutta...»

»Kyllä siitä oli selvä puhe. Juuri sen vuoksihan sinun piti saada puolet voitosta, kun riski oli sinun. Sen sinä kyllä muistat yhtä hyvin kuin minäkin.»

Nyt Virtasen kulmat alkoivat rypistyä ja ääni koveta, ja hän unohti jo näyttelemisensä:

»Minun mielestäni olisi aivan kohtuullista, että vahinko pidettäisiin kumpikin omana hyvänämme.»

»Siitä on turha keskustellakaan. Minä lainasin rahat sinulle ja sillä hyvä — enkä kenellekään muulle», sanoi Einokin jo jyrkemmin.

»Ja jos sinä nyt vaadit minua maksamaan takaisin koko summan, niin sanon suoraan, että se on saatanan epäkaverillista!» huusi Virtanen.

»Älä kiroile, pastori!»

Mutta tämä viittaus sai toisen vimmaansa:

»Minä sanon, mitä lystään. Ja sanon senkin, että noin huonoksi toveriksi en sinua luullut. Kai sinä helvetin hyvin tiedät, ettei minulla ole maksaa sellaista summaa. Nykyiset jopini ovat huonot, kun ei saa tehdä oikeita muurarintöitä, vaan saa pulan kourissa kulkea nälkäherrana. Ja minä sanon suoraan, että sinulla on tyypillisiä kapitalistin tapoja: ensin lainaat rahaa hyvään aikaan ja vaadit sen takaisin silloin, kun toinen on pulassa. Ja näkeehän sen päältäkin, että kapitalisti olet: sellaiset omat autot ja vehkeet...»

»Pysy rauhallisena, hyvä mies! Onhan sinullakin virka!»

Virtanen nousi seisomaan antaakseen sanoilleen pontta:

»Helvettiin minä tällaiset virat! Kyllä kai jokainen repii leukojaan leipänsä puolesta — repisit sinäkin, jos työttömäksi joutuisit. Älä luulekaan, että minä näissä vehkeissä lähden Kinnusen akan juhlapöytään, passailkoonpa siellä kuka hyvänsä. Kuljen aikani ja etsin työtä.» Hän painoi rystysensä pöydän kanteen ja katsoi synkkänä Einoon: »Ja minä en ole niin tyhmä kuin luullaan! Vallankumousta minä keppi kädessä rakennan, ja kapitalistit siitä mulle palkankin maksavat. Kun tässä kerran kuljen, niin samallahan voin hoidella niitäkin sakin asioita, hahhah...»

»Jahah, vai vielä niitäkin sivutoimena! Vai sakin vuoksi herra on vetänyt narrinvehkeet ylleen pysyäkseen piilossa! Taidatkin tietää hiukan tarkemmin siitä Uimon ja sakin suhteesta...?»

Virtanen aikoi sanoa jotakin hyvin synkkää, mutta huomasi jo nytkin puhuneensa liikaa, katsoi vihaisena Levoseen, sinkosi vielä viimeiset sanansa ja lähti ulos.

Vasta nyt alkoi Einolle selvitä Virtasen kaksinaisuus. Hän oli pitänyt naurettavana tämän herraskaisuutta ja unohtuneita proletaarin tunnusmerkkejä, mutta sisältä mies näyttikin olevan totisempi kuin koskaan ennen. Hänen uusi asunsa olikin siis naamio, mutta hänen pastorimainen käytöksensä ei ollut vielä niin harkittua, että olisi jaksanut peittää sisun kiehumista. — Ja Eino tiesi nyt senkin, että Virtanen ei tulisi pienelläkään tavalla korvaamaan takaisin vahinkoa, vaan hän saisi kiltisti tyytyä siihen, että Virtanen oli kävellyt pois ja pysyisi poissa.

Hän oli hymyillyt Virtaselle liian aikaisin. Oliko edes totta tämän suuri kaupunkilais-ihailu ja kaiken maalaisuuden halveksiminenkaan? Ehkä sekin oli jokin käsittämätön asenne? — Sehän oli vain pieni porras kiipeilijän tikapuissa, ja jokainen käytti sitä hyväkseen omalla tavallaan. Ja eikö Einossa itsessäänkin ollut hitusen tuota samaa asennetta silloin, kun Airi puhui hänelle? — Kun hän ajatteli asiaa tarkoin, piti hänen myöntää se. Hänkin oli syypää samaan syntiin, mistä nyt syytti Virtasta.

Ja eikö hän halveksinutkin tuota Virtasen ominaisuutta vain sen vuoksi, että se oli niin pinnalla hänessä itsessään? Eikö hänkin ollut tullut tänne pakoon maaseudun ennakkoluuloja?

Eikö hänkin pyrkinyt rikastumaan vain kostaakseen entisille tuomitsijoilleen? Eikö hänkin pyrkinyt menestymään vain ostaakseen siten aneita entisten syntien päästöksi? — Aivan varmasti hän oli ottanut työssään huomioon vain sen, että rahan ympärille oli nyt noussut uusi valtaluokka, joka ei kysynyt entisyyksiä eikä tulevaisuuksia, vaan ainoastaan sitä, paljonko pystyi lyömään seteleitä lautaan kansalaiskuntonsa todisteina.

Suuria valehtelijoita!

Ja Virtanen oli pieni symboli koko nykyisestä ajasta: narrinkaapu päällään ja makeat selitykset huulillaan hän peitti taitavasti todelliset ajatuksensa ja motiivinsa. Ja nuo ajatukset, mitä ne sitten olivat? — Hänen koko ideologianaan oli vain joukko päähänpinttymiä, joiden tieltä järki ja kaikki muu sai siirtyä mihin halusi. — Niin, ja jos rupeaisi etsimään, niin samanlaisia tyyppejä löytäisi koko tämän kaupungin täynnä!

Hän kiihtyi omasta ajatuksestaan enemmän kuin Virtasen menosta ja huijatuista rahoista. Asiat, joita hän ei ollut koskaan ennen miettinyt eikä välittänyt punnita, alkoivat nyt tänä hetkenä jollakin tavoin valjeta. — Ja kesken mietiskelynsä hän yht'äkkiä jäi kuuntelemaan erästä ääntä, joka kuului jostakin läheisestä kopista muun sorinan ylitse. Hän ei nähnyt sinne, mutta oli jokseenkin varma, että ääni oli Airin. — Ei, ei voinut olla, koska nainen nauroi kuin humalainen. — Milloin hän olikaan viimeksi tavannut Airin? Siitä oli jo kauan, monta kuukautta, ehkä puoli vuotta. He olivat silloin eronneet puoleksi vihaisina, kun hän oli vielä ivaillut Airin periaatteita. Mutta jo silloin hän oli vaistonnut, että Airin elämässä oli tapahtunut jokin käänne ja että tämä oli menettänyt ryhtinsä ja salasi häneltä jotakin.

Tuo nauru teki hänet nyt niin uteliaaksi, että hänen piti keksiä asiaa suuren salin toiselle puolelle vain todetakseen erehtyneensä. Kun hän kulki pitkin koppien riviä, tuijotti niistä humalaisia katseita ja hymyjä vääntyi sen mukaan, miten kauan katsoja oli istunut täällä. Ja salin keskipaikkeilla istui todellakin Airi. Samassa joukossa oli Virtasen hyvä ystävä, rakennusmestari Hiltunen rämeä-äänisenä ja turpeakasvoisena, tämän rouva ja pari muuta. Airi oli jo huomannut hänet, koskapa huusi jotakin hänen jälkeensä ja kuului nauravan muulle seurueelle jotakin, että »tuossa on se mies, joka yksin voi ja saa minut ryöstää». Kun hän hetkisen kuluttua palasi paikoilleen takaisin, tuli Airi häntä vastaan nauravana:

»Tule tänne, niin minä näytän sinua toisille! Minua on tänään kosittu, mutta minä näytin sinua miesihanteenani.»

»Olenko minä mannekiini?» kysyi Eino kuin vihaisena eikä ollut näkevinään ojennettua kättä.

»Et, vaan elävä malli miehestä, jolle täytyy vastata myöntävästi: juu!»

»Etpäs myöntänyt, vaikka kysyin.»

Airi tarttui käsipuoleen ja nojasi Einoon viedessään häntä pöytäänsä kohti:

»Äshh! Kysyit niin kömpelösti! Tulehan tänne, niin minä opetan sinulle oikeat otteet.» Ja muulle seurueelle hän esitteli: »Tässä eräs tuttavani, jonka kanssa meillä lapsina oli syvällisiä keskusteluja. — Ja nyt sinä istut pöytään ja katselet, miten paljon olen tinkinyt periaatteistani!»

Mutta Eino ei istunut, hän seisoi paikoillaan ja tuskin vaivautui kallistamaan päätään kumarrukseksi. Häntä vastaan paistoi rakennusmestarin rasvainen hymy, ja tämä sanoi kuin nuhdellen Airille:

»Ei pidä houkutella autonkuljettajia juomaan. Ne tyyräävät ojaan ja menettävät korttinsa!»

Vieraiden naurusta kuului, etteivät he olleet usein tottuneet näinkään älykkäisiin huomautuksiin. Einokin yritti hymyillä ja kumarsi kohteliaammin kuin äsken:

»— silloin, kun huijarit ovat nousseet valtaistuimelleen!» — Hän kääntyi omaan pöytäänsä, ja hänen jälkeensä viittasi Airi koko pöytäkunnan kuullen:

»Eino! Jos viet minut maalle, niin suostun kysymättäkin!»

Ja toisille hän kuului lisäävän jotakin rukin polkemisesta, pärevalkeasta ja suonikohjuisesta kuuden lapsen äidistä, niin että koko joukko tuiskahti nauramaan. — Ja viimeinen, jonka Eino kuuli, oli pöydän tuntemattoman miehen lisäys maaseudun valistuksen puutteesta, kun ehkäisykeinoja ei tunneta Riihimäkeä kauempana...

Eino meni suutuksissaan ulos ja ihmetteli vain Airia: mistä päivästä lähtien tyttö oli näytellyt hänelle, vai oliko niiden paljon puhuttujen periaatteiden luhistuminen tapahtunut vasta viime tapaamisen jälkeen. Joka tapauksessa tyttö oli uusi. Ja mistä johtui, että kaikki ihmiset olivat ruvenneet hänelle yht'äkkiä valehtelemaan, vai oliko hän tähän asti ollut niin sokea, ettei ollut sitä huomannut?

»Ja näiden ruumiillisesti jo heikontuneiden ja henkisesti kituvien ihmisten on silloin valittava avukseen valhe, itsepetos, jonka avulla he koettavat peittää jonkin salaisen syövän omassa sielussaan, huumorin tilalle he nostavat eräänlaisen kyynillisyyden osoittaakseen vielä omaavansa elämänuskoa.»

Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Se tuli esille nyt tänä hetkenä jostakin kaukaa, ehkä jostakin keskustelusta tai kirjasta. Eiköhän se ollut juuri siinä kirjassa, jonka Airi oli kerran tuonut hänen luettavakseen, mutta jonka hän oli heittänyt kuivana menemään. — Siitä se olikin, ja itse kirjan nimi oli »Suuri valhe».

Mutta missä se kirja oli nyt? Hän sai päähänpiston etsiä sen käsiinsä mistä hyvänsä, hän kalvoi pöytälaatikot, komeron ja tavara-arkun, mutta luultavasti hän oli sen jo polttanut tai joku oli vienyt sen mennessään. Mutta päähänpisto oli luja, hän koetti koko illan muistella tekijää, meni seuraavana päivänä ensi töikseen kirjakauppaan ja kanteli pakettia taskussaan pitkin päivää, ennen kuin pääsi illalla sitä lukemaan. Ja sattumalta tuli esille jotakin, joka tuntui kumman läheisesti koskevan juuri Airia:

»Vain sota pystyi vapauttamaan naisen niistä sisäisistä ja ulkonaisista kahleista, joihin koti ja mies olivat hänet pakottaneet jo ammoin. Mutta tuossa vapautumisessa on yhä suuri vaaransa, sillä naiselle on tapahtunut vielä paljon muuta, jota hän ja mieskään eivät vielä tällä hetkellä voi arvata: se on kokonaan biologista. Nurinkurinen käsityskantahan pakotti heidät olemaan yhtä lapsellisen tietämättömiä luonnontieteellisistä asioista kuin viattomiakin, mutta tuon käsityskannan murtuessa ja miehen itsekkäiden viattomuusvaatimusten hävitessä oli vastavaikutus aivan liian suuri ja nopea, niin että se pakostakin johti toiseen äärimmäisyyteen. Kaikki olisi vielä hyvin, jos nuoret naiset tyytyisivät vain ohjaamaan autoa yhtä varmoina kuin heidän äitinsä hoitivat ompelukonettaan, mutta itsenäisyys pakottaa heidät kokeilemaan voimiaan muullakin tavoin. Jo lapsena hän tahtoo päästä selville kaikesta, tuskin lapsenkamarista päästyään hän tuntee jo elämän realismin, kouluiällä jo kokeilee, hapuilee ja etsii omaa filosofiaansa. Ja mikä pahinta, tuo löydetty filosofia kieltää kaiken, mutta uskaltaa mitä hyvänsä. Ja nuori nainen tietää rakkaudesta kaiken jo kahdeksantoistavuotiaana, kaksikymmenviisivuotiaana hän on jo väsynyt ja kolmikymmenvuotiaana kova, katkera ja kyynillinen vain sen vuoksi, että tuntee jollakin tavalla pettyneensä. Mutta jos hänellä on vielä silloinkin samaa elämänhalua, on hän valmis kumoamaan yksiavioisuuslait ja moraalikäsitteet ja voi hakea onnen harhakuvaa vaikka seuraavasta kadunkulmasta.

Jos lisää tähän vielä, että mies ei jaksa henkisesti pysyä omana itsenään säilyttääkseen henkisen vapautensa, vaan heittäytyy vietäväksi ja antaa työn ratsionalisoituessa itsensä huomaamatta kuivua kokoon, on täysi syy olettaa, että tällainen kehitys luo ennen pitkää hysteerisen yhteiskunnan. Ja yhteiskunnan pitkäaikainen hermostunut tila ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin uuteen hämminkiin. Se tulee nostamaan esille eräänlaisen joko-tahi-filosofian, ehdottoman hyvä-vai-paha-vaatimuksen, ja uudet taistelut tulevat osoittamaan, miten syvälle maailma on ehtinyt rappeutua. Tämän hetken mielettömästi huvitteleva, itsepetosta harrastava ihminen ei huomaa seisovansa uuden ajanjakson kynnyksellä.»

Tuo nyt ainakin oli selvästi sanottu! Mutta silloin, kun Airi oli joskus kauan sitten, jonakin lyyrillisen herttaisena iltana ojentanut tuon kirjan hänen käteensä, ei hän ollut vielä kypsä tuota ymmärtämään. Mutta nyt, kun hänkin jo selvästi omin silmin joutui näkemään sen ajatukset, vieläpä Airissakin toteutuneina, sen saattoi jo käsittää lähemmin.

Ja nyt oli Airi saatava käsiin mistä hyvänsä ja sanottava hänelle totuus! — Vai oliko tämä setämäinen ohjaamisen ja holhoamisen halu vain peitettyä mustasukkaisuutta? — Eino punnitsi ja päätyi siihen tulokseen, että näinä monina kuukausina, joina hän ei ollut Airia edes nähnyt, olisi mustasukkaisuus pistänyt päänsä esille jo usein ennen tätä iltaa, jos olisi ollut mustasukkainen.

Hän soitti, mutta Airi ei ollut enää vanhassa paikassaan. Ynseä ja väsynyt ääni selitti hänen jo kuukausia sitten muuttaneen Hiltusen rakennustoimiston palvelukseen... Menköön sitten, ajatteli Eino ja luopui koko etsinnästä. Mutta kysymys, mikä oli oikeastaan saanut Airin muuttumaan, pelkkä aikako vai rakkaus vai ehkä jokin muu syy, tuntui askarruttavan hänen päätään niin, ettei hän saanut rauhaa. Olisihan sittenkin hauska tutkia noita syitä aivan kuin lääkäri ja samalla katsella, miten Airi itse suhtautui niihin.

Omituista vain — Eino huomasi sen itsekin — että saatuaan Airin käsiinsä hän tunsi puhelimessa suuttuvansa ja tunsi ehdottomaksi velvollisuudekseen vaatia Airin tilille teeskentelemisestä. Mutta tämä ei joutunut ymmälle, vaan sai heti yliotteen:

»Sinä olet ruvennut minua pakoilemaan, Eino! Selitähän itse ensin, miksi et ole näyttäytynyt minulle kokonaiseen vuoteen. Etkö tiedä, että on vaarallista herättää naisessa vaistoja — joko hyviä tai pahoja — ja jättää ne sitten hoivaamatta ja hoitamatta?»

»Ne ovat sinussa olleet taimella jo ennen minua. Ja itse olet kai pitänyt parempana, että niitä kitkee tai kastelee joku muu kuin minä.»

Airi naurahti sydämellisesti:

»Oletko mustasukkainen — vai?»

»En. Jos sinä olisit entisesi, niin voisin olla. Mutta nyt siitä ei ole pelkoa. Minusta näytti siltä, että sinä olet ruvennut perin pohjin tutustumaan kaupunkilais-elämän turmelukseen voidaksesi ponnistella siitä irti...»

Airi: »Onko sinusta tullut uskovainen?»

Eino: »Ei, vaan epäilijä.»

Airi: »Ja mitä sinä epäilet? Itseäsi ja...?»

Eino: »Sinuakin. Enkä ainoastaan nykyistä sinua, vaan jo hiukan entistäkin. Tahtoisin vain tietää, näytteletkö sinä vasta nyt vai näyttelitkö jo silloin.»

Airi: »Ja kuitenkaan minä en ole muuttunut yhtään entisestäni! Ja olen aivan entinen siinäkin, että pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin — vaikka olet saanutkin päähäsi loukata minua nyt.»

Eino: »Minulla on siitä kyllä toisenlaisia todisteita. Ja minä luotan omiin silmiini. Sinun on turha uskotella muuta.»

Airi: »Minä saan sinut kyllä uskomaan. Jos sinä vain löydät minut pian, niin minä kyllä löydän sinusta hyvän uskon. Katsos, poika: lähdettyäsi minä ikävöin sinua hyvin paljon, mutta sinä et tullut. Jos sen jälkeen olen löytänyt huonompaa seuraa, niin onko syy minussa? Ja niillä sinun toisenlaisilla todisteillasi ei ole mitään merkitystä, koska et ole näyttäytynyt sen vertaa, että minä olisin voinut osoittaa todella pitäväni. — Mutta nyt minä voin näyttää senkin! — Tuletko?»

Eino: »Onko tämä kosinta?»

Airi: »Ei. Sillä jos minä kosisin miestä, niin tekisin sen toisella tavalla ja toisessa paikassa, esimerkiksi — täällä!»

Eino tunsi itsensä jollakin tavalla voimattomaksi Airia vastaan. Hän oli aikonut olla pureva, ehkä hiukan häijykin, mutta nyt siitä kaikesta ei ollutkaan mitään hyötyä. Hän joutui sanattomaksi, kuului yht'äkkiä huokaavan ja vaikeni kuin alistuen. Airi kysyi uudestaan ääni hellänä, ja siitä oli poissa kaikki teeskentely:

»Vieläkö epäilet? — Tuletko?»

Hän ei vastannut heti, vaan kuiskasi pitkän ajan kuluttua:

»Tulen.»

Airin viimeisissä sanoissa oli ollut entistä lämpöä ja herttaisuutta, ja ne saivat hänen mielensä outoon vireeseen. Siinä oli puoleksi iloa, puoleksi alakuloisuutta. Airi oli koskettanut juuri sitä tyhjyyden ja yksinäisyyden tunnetta, jota hän oli kärsinyt jo kauan.

Mutta tulisiko tuo tyhjyys vaivaamaan häntä vielä senkin jälkeen, kun hän tapaisi Airin uudestaan? — Hänhän oli tarkoittanut soittaa Airille siitä iankaikkisesta valheesta, mutta ei muistanut eikä voinut selvittää sitä. Mutta se oli selvitettävä.

Niin, se valhe... Jospa se sittenkin olisi totta? Se ei varmasti päästäisi häntä enää eroon. Se oli istunut jo hänen ja Eeva Kouvonkin välissä heidän ajaessaan kaupunkia pakoon yksinäisyyteen ja piiloon. Se oli kuljettanut heidät, kaksi aivan vierasta ihmistä, syleilemään toisiaan ja etsimään toisiaan vain tilapäisen tyhjyyden poistamiseksi, se oli pakottanut heidät sitten eroamaankin ja jättänyt tilan entistä tyhjemmäksi. He olivat löytäneet toisistaan vain miehen ja naisen eikä mitään muuta.

Mitä seuraisi, jos hän menisi nyt Airin luo? — Hän seisoi jo valmiina lähtemään, mutta huomasi harkinneensa liian kauan: nyt oli myöhäistä mennä!

Hän jäi kotiin, ihmetteli omaa epäröintiään ja tunsi kummallista tyhjyyttä ja yksinäisyyttä aivan kuin suuren sairauden edellä.

9.

Virta oli kääntynyt takaisin kaupungista maaseudulle.

Ensin sodan ja nälän aikana oli maaseutu se runsauden lähde, jota jokainen kaupunkilainen samanaikaisesti kadehti ja vihasi, jossa ruoka ja juoma saatiin ilman tunti- ja päiväkausien jonottelua ja jonne jokainen olisi mennyt vaikka heti. Sotaa seuranneena jälleenrakentamisen ja suuren nousun aikana pyrkivät ja pääsivät kaikki yhtenä virtana kaupunkiin, sillä siellä riitti työtä, siellä rikastui, ja siellä oli se lakkaamaton humu ja hauskuus, joka karsi pois turhat ennakkoluulot ja aukoi tilaa uudelle ja vapaammalle elämälle. — Mutta sitten iski kuin ukkosena keskelle tuota uutta aineellista ja henkistä vapautta pula ja nälkä, työ ja toimeentulo loppui, ja vapaudesta ei ollut enää muuta muistoa kuin jyskyttävä omatunto — jos sekään enää jaksoi elää uskon kuollessa. Alkoi saalistajien ihanneaika, virta alkoi kääntyä takaisin maalle, mutta osa ei päässyt enää takaisinkaan, sillä se oli joko myynyt mahdollisuutensa tai sortunut. Samaan aikaan löi uusi työttömien ja kerjäläisten virta takaisin, ja niin muodostui jonkinlainen suuren suuri pyörre, joka nieli taloudellisesti ja henkisesti heikoimmat. Ja ne, jotka vielä pysyivät pyörteen ulkopuolella, saivat varoa joutumasta liian lähelle sitä ja etsiä pientäkin tukea pysyäkseen paikallaan. Sinne olivat pyörteen reunoille jo joutuneet monet tuttavatkin, ja monesti ei heistä jäänyt muuta muistoa kuin hätääntyneet kasvot ennen lopullista häviämistä.

Oli turha ajatella tuota! Väsyttikin tavallista enemmän. Bussi oli tupaten täynnä matkustajia, ja kaiken lisäksi piti kaupunkiin joutua nopeasti, tinkiä hiukan aikataulusta, sillä tänään oli viimeinen päivä lainan uusimiseen, ja muutoin se voitaisiin sanoa irti kokonaan.

Eino silmäili yhtenään kelloa, ja missä tie hiukankin oikeni, siinä hän paransi vauhtia. Pitkä metsätaival jäi taakse, edessä alkoivat olla tiheät kyläryhmät ja niiden kohdalta tasaista ja leveätä tietä kaupunkiin asti.

Myötämäen hän ajoi ehkä liian kovasti eikä polkenut tarpeeksi ajoissa jarruja ennen talojen kohdalle tuloa, jotta mäen antama vauhti olisi hyvin riittänyt tuonne seuraavalle kummulle asti. — Silloin se tapahtui.

Talon portista juoksi maantien yli kissa ja aivan sen jäljessä kissaa kiinni tavoitteleva pieni poikanen. Bussi ehti vain hätäisesti ulvahtaa, ja Eino yritti väistää tien sivuun, mutta kaikki oli myöhäistä. Säikähtyneet matkustajat ehtivät vain nähdä pojan juoksevan päin bussin kylkeä ja töytäyksestä kierähtävän tien sivulle ojaan asti. Naiset parahtivat, ajaja yritti kääntää bussin takaisin tielle, mutta se vikuroi pehmeässä hietikossa, raapaisi kiviseen kilometripylvääseen ja jarruja tottelematta vieri ja kallistui ojaan. Matkustajat töytäisivät päin edessä olevaa penkkiä, tavarat tulivat kuin hyyhmänä yhteen kasaan pitkin lattiaa, etulasi helähti kappaleina lattialle, ja kuljettajan kasvoista vuoti veri. Kaikki hyökkäsivät ulos, kuljettaja ensimmäisenä, ja he nostivat rennon poikasen ojasta ja asettivat nurmikolle. Hänen otsassaan oli pitkä haava, josta vuoti verta kasvoja pitkin kaulalle ja siitä maahan. Joku nainen oli jo ehtinyt saada käsiinsä sangollisen vettä, jota hän kaatoi pojan kasvoille kuin hukuttaakseen, joku huusi lääkäriä ja muut talonväkeä.

Kuljettajan tavoitti kummallinen hervottomuus, ja näytti kuin hänen hermonsa olisivat pettäneet. Hän ontui verisenä talon pihassa ja tiellä edestakaisin hokien yhtenään:

»Auto! Heti auto kaupunkiin! Täytyy saada lääkäri!»

Mutta autoa ei ollut lähimaillakaan, selittivät rauhallisimmat, ja talossa seisoi joku puhelimen ääressä soitellen lakkaamatta. Joku hääti vettä valelevan akan pois astioineen:

»Älkää herran nimessä hukuttako sitä lasta!»

»Voi voi! Se on kuollut jo...!»

»Eikö kukaan keksi mitään?»

»Voi hyvät ihmiset, ettekö saa mistään autoa ja lääkäriä!»

»Katsokaa minun päätäni! Sen luu on varmasti halki!»

»Voi voi! Tuollainen onnettomuus!»

Yleinen huuto ja hälinä jatkui. Poika kannettiin sisään, ja matkustajat jäivät valittelemaan tapausta, ja ne, joilla oli pienikin nyrjähtymä tai haava, surkuttelivat omia kipujaan, näyttelivät nenäliinansa veripilkkuja ja haukkuivat kuljettajaa.

»Mihin se mies nyt katosi? Eihän se vain aio livistää?»

Mutta kuljettaja seisoi tiellä mäen päällä ja huusi viimein kuin riemuissaan:

»Nyt tulee auto!»

Hän pysäytti ohi ajavan henkilöauton, ja joku mies — se oli kai lapsen isä — nosti pojan autoon syliinsä ja käski ajaa. Hälinä taukosi hetkeksi, kun auto syöksähti eteenpäin, lakkaamatta ulvoen katosi tien mutkaan ja jätti jälkeensä yli kylän kattojen ja puiden kohoavan pölyjuovan.

Mutta kuljettaja oli yhä hermostunut, kulki vain edestakaisin siellä, aikoi katsoa autoaan, mutta kääntyi ja meni taas hokien lakkaamatta. Hän ei huomannut omia vammojaan ennen kuin joku tarttui häntä hihasta ja vei kaivolle. Hänen kasvonsa pestiin ja haavoja katsottiin. Onneksi ne eivät olleet suuret, vaikka verta oli ehtinyt vuotaa jo paljon puvun rintamukselle ja hihoille. Toisessa ranteessa oli jo isompi haava, ja talosta löydettiin joitakin riepuja, joilla se käärittiin. Vasta nyt huomattiin, että toinen housunlahje oli polven kohdalta pitkälti halki ja veri vuoti lahjetta pitkin virtanaan. Puoliväkisin oli mies pideltävä paikoillaan, jotta hän olisi antanut rauhassa tarkastaa vammansa. Särkynyt lasi oli pudonnut hänen syliinsä ja viiltänyt ison haavan juuri polven yläpuolelle. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin koettaa kääriä se tiukkaan, jotta verenvuoto olisi hiukan ehtynyt siksi, kun jollakin tavalla päästäisiin kaupunkiin asti. Ja juuri, kun tämä haava saatiin pahimmasta vuodostaan tukituksi, tuli kaivolle kiireisenä mies, jolla oli siviilitakki, mutta päässään virkalakki. Hän oli kylän poliisi.

Nyt alkoi kilpaselittely, miten kaikki oli tapahtunut, ja jokainen oli nähnyt, että juuri ja juuri noin se tapahtui ja siten ja siten olisi pitänyt tehdä. Joku mies selitti itse ajaneensa autoa ja väitti, ettei vika ollut kuljettajassa, sillä kaikki tapahtui siksi nopeasti, ettei siinä olisi kukaan voinut mitään. Toinen selitti nukkuneensa ja heränneensä vasta ojassa. Eräs nainen väitti kimeästi, että hän oli aikonut juuri tässä kylässä nousta pois bussista ja oli jo tuolla myötämäen kohdalla soittanut kelloa, mutta kuljettaja oli vain lisännyt vauhtia. Joku lihava rouva, joka oli levittäytynyt talon portaille istumaan, voivotteli rannettaan hieroskellen:

»Aijai, kun koskee! Siinä on varmasti luunmurtuma! Miksi minä en päässyt henkilöautossa lääkäriin, voi voi? Nyt minä pian pyörryn, tuokaa vettä! — Minäkin ymmärrän auton ajoa ja sanon teille suoraan, että kuljettaja ajoi liian kovasti ja varomattomasti. Minähän näin sen, mitäh? Ja katsokaa vain tarkkaan, ettei hän ole humalassakin, kun kulkee kuin houna edestakaisin!»

»Noh noh, ei tämä nyt niin vaarallista ole!» koetti joku vanhempi mies lohduttaa.

»Mitäh, mitä te sanotte? Eikö ole tarpeeksi, kun pieni poika-raukka kuoli! Ajatelkaa: sellainen kaunis pieni poika! Tuollaisen hulttion takia kuoli. Linnaan tuo mies pitää saada, minä kyllä todistan! — Poika-parka, kasvot veressä ja henki poissa...»

Levonen kuuli itseään syytettävän ja katsoi portaille. Hän tiesi nähneensä saman rouvan jo ennen ja aikansa muisteltuaan huomasi hänet rakennusmestari Hiltusen rouvaksi, joka oli istunut yhtenä Airin joukossa ravintolassa. Muutamat joukosta tulivat huolestuneina katsomaan kuljettajaakin ja kyselemään hänen omaa vointiaan, mutta joku saattoi ärähtää vihaisena:

»Mikä sokko te olette autonkuljettajaksi?»

Ja poliisi kiersi touhukkaana ympäri, kyseli, tutki ja kirjoitteli papereihinsa. Enimmin vammoja saaneet ja kiireisimmät nousivat seuraavaan takaapäin tulevaan bussiin. Moni ilmoitti vaativansa Levoselta korvauksen, kuka menetetystä ajasta, kuka lääkärin tai sairaalan maksusta, kuka revenneestä puserosta, matkalaukussa särkyneestä pullosta tai itse matkalaukusta, kadonneista avaimista ja tuosta tytön nenästä, josta tuli verta niin-niin mahdottomasti. Mutta Levonen istui tylsänä ojanpenkerellä eikä näyttänyt kuulevankaan. Äkkiä hän joukon hajottua astui pihaan ja taloon sisälle:

»Joko he ovat joutuneet perille?»

»Eivät vielä äsken. Soitan uudelleen», virkahti rauhallisen näköinen nuori mies seisoen ovenpielessä ja nojaten puhelimeen aivan kuin vartioidakseen sitä naisten turhalta hälytykseltä. »Istukaa tähän. Nuo naiset ovat niin hermostuneita — mutta ymmärtäähän sen.»

Talon naisväkeä kulki ohi kyyneleitä pyyhkien, ja kun kukaan ei edes katsonut häneen, tiesi hän nyt olevansa äänettömästi syytetty.

»Nyt minä soitan uudelleen, on kulunut jo kymmenen minuuttia viimeisestä», sanoi mies ja väänsi kampea.

Kaikki pysähtyivät, ovia aukeili ja odottavia katseita tuijotti häneen. Mutta mies oli oudon hätäilemätön ja melkein hymyili:

»Jahah — haava päässä — kyllä minäkin sen näin. Toinen käsi poikki — jahah...»

»Sano — sano, onko hän kuollut!» parahti joku nuori nainen.

Se oli varmastikin pojan äiti.

»Siis ei ole varmasti kuollut! Vasen käsi poikki — naarmuja kasvoissa, mutta eivät vaarallisia — tajuttomana yhä — ei siis voida vielä päätellä, onko sisäisiä vammoja — pääluu ehjä — odotetaan, että tulisi tajuihinsa — jahah, kiitos.»

Ja hän tosiaankin hymyili kääntyessään ja selittäessään saman uudestaan. Helpotuksen huokaus näytti kohahtavan, ja Levonen nousi huojentuneena, yritti innostua kävelemään, mutta onnahti ja istuutui jälleen. Silloin hän muisti autonsa ja lähti katsomaan, mitä sille oli tullut. Samalla hetkellä ajoi pihaan myöskin nimismies.

Heti kaupunkiin päästyään hän meni sairaalaan katsomaan poikaa ja samalla sidottamaan omat haavansa paremmin. Mutta hänen jalkansa olikin niin paha, että polvi täytyi ommella ja hän ei päässyt kävelemään muuten kuin kainalosauvoilla. Silloin hän harkitsi, että oli mahdoton tulla yksin asunnossaan toimeen, ja kuin levätäkseen päätti pysyä piilossa ja olla sen ajan täällä. Mutta hänellä oli samalla eräs toinenkin ajatus: pojan veriset kasvot ja rentoina riippuvat kädet kiusasivat häntä niin paljon, että hän jäi vain saadakseen katsella hänen parantumistaan. Selvisi heti, ettei olisi mitään pelkoa pojan kuolemasta. Vaikka kaikki oli aluksi tuntunut ja näyttänyt paljon suuremmalta, oli pojan pahin vika käden murtuminen. Hän istuskeli vesan vuoteen vierellä katsellen tämän käärittyä päätä ja harhailevaa, pelästynyttä katsetta, koetti vähitellen virkistää poikaa puhumaan ja hymyilemään ja kannatti hänen peitteelleen kaikenlaisia pieniä paketteja houkutukseksi. Niinä hetkinä, kun poika itki kipujaan tai ikäväänsä, hän tunsi itsesyytösten tulvahtavan kimppuunsa, mietti omaa osuuttaan tähän kaikkeen, siirtyi omaan huoneeseensa, istuskeli ja huomasi kaiken kummallisen tyhjäksi ja turhaksi. Väliin kohosi pinnalle outo ajatus jättää tämä kaikki ja mennä johonkin, mihin hyvänsä uuteen ympäristöön kokemaan jotakin uutta. Se oli samaa kuin kauan sitten, kun hän kotoaan lähteneenä tunsi halua vaeltaa yhä kauemmaksi, mahdollisimman kauas kodista ja tuttavista, niin kauas, ettei itsekään tuntisi entistä itseään.

Mutta poika voimistui huomattavasti ja alkoi tottua häneen. Sanallakaan ei Eino puhunut onnettomuudesta eikä minkään maailman autoista, ja kerran, kun hänen käskystään oli ostettu pojalle leikkikalu ja sellaisena tuli pieni auto, hän palautti sen saman tien takaisin. Ja vaikka hän oli itse syypää noihin pojan kääreisiin, tunsi hän jonkinlaista pientä lohdutusta tästä istumisestaan aivan kuin poika ei olisi koskaan tullut entiselleen ilman hänen vartiointiaan.

»Setä, minkä vuoksi minä en muista tänne tuloani?»

»Sinä kai nukuit silloin.»

»Minulla on kuulemma haavoja näiden kääreiden alla. Mistä minä olen ne saanut?»

»Ehkä sinä olet langennut.»

»Minkä vuoksi äiti kahdella ensimmäisellä kerralla katsoi minuun niin omituisesti? Ja pois lähtiessään hän itki. En kai minä kuole tähän tautiin? Vaarasen Erkki viime talvena nukkui sängyssä kaksi viikkoa ja kuoli.»

»Emme me kuole kumpainenkaan! Kun me pääsemme liikkumaan, niin lähdemme kotiin molemmat. Sitten minä saatan sinut aut...»

Hänen tuli paha olla.

»Minkä vuoksi aikaihmiset itkevät aina, kun joku kuolee?»

Poika kyseli, ja hän vastaili. He tekivät yhdessä suunnitelmia sen varalle, kun pääsisivät täältä pois, mutta Eino tiesi hyvin, että ne suunnitelmat eivät kai koskaan toteutuisi.

Eivätkä ne toteutuneetkaan. Hän lähti pois jo varhemmin kuin poika ja päätti tulla joka päivä tätä katsomaan. Kerran hän kävi, mutta sai uutta ajateltavaa ja unohti sitten. Hän tunsi vain yksinäisyyttä ja tyhjyyttä.

Ajostaan hän joutui tilille. Mutta tapausta ei voitu todistaa hänen syykseen, mutta enintään otaksua, että hän oli ajanut myötämäessä ja talojen kohdalla ehkä varomattoman kovasti eikä antanut jo ajoissa varoitusmerkkejä, jolloin onnettomuus olisi ehkä vältetty. Se, että auto meni ojaan ja aiheutti siten joillekuille matkustajille lieviä vammoja, johtui tietenkin siitä, että auto väistäessään poikaa tien sivuun raapaisi kivipylvästä, ajaja menetti ohjauskykynsä ja samassa tien reuna murtui auton painosta ja vajotti sen ojaan. Kaiken kaikkiaan hänen osuutensa tapahtumaan oli niin pieni, ettei häntä voitu velvoittaa maksamaan minkäänlaisia korvauksia.

»Maksoipa nuo nyt kuka hyvänsä — en minä sitä murehdi», sanoi Eino. »Pääasia on, että poika selvisi niin vähällä.»

Mutta kuitenkin, katsoen siihen, että hän olisi voinut välttää onnettomuuden, vaikka ei itse ollut sitä aiheuttanutkaan, ja koska ja kun hän tiesi asianomaisen tapahtumapaikan hyvin vaaralliseksi kuitenkaan ottamatta tätä seikkaa tarpeeksi huomioon ja niin edespäin — hänet kiellettiin harjoittamasta ammattimaista autoliikennettä ja tuomittiin menettämään ajokorttinsa vuodeksi eteenpäin tästä päivästä lukien.

Eino Levonen ei ollut masentunut eikä iloinen. Hänhän oli jo aikoja ennen onnettomuutta tuntenut, että jotakin tämänsuuntaista tulisi joskus tapahtumaan, Ainoa, joka ehkä saisi hänet polvistumaan nöyränä eteensä, olisi tuleva huoli työstä ja sen ohessa kaikesta muustakin.

10.

Kauppaneuvos Kouvon huvilan pihassa leikki pieni tyttö. Hän oli luonut pienellä lapiollaan hiekkaa kirkasvärisen sangon täyteen, jätti sen nyt paikoilleen hiekkakasalle ja juoksi rakennuksen kulmalle katsoakseen sen pitkän, vaalean ja kiltinnäköisen sedän jälkeen, joka juuri nousi portaita mennäkseen sisään.

»Isoisä on salissa! Hän lukee lehteä parhaillaan!» huusi tyttö hänelle ja kääntyi takaisin hiekkakasalle.

Tuo sama setä oli kai soittanut tänä aamuna pari tuntia sitten. Kun ketään aikaihmisiä ei sattunut paikalle, oli hän mennyt ja vastannut puhelimeen:

»Ei isoisä ole nyt täällä! Hän on liiterissä puita hakkaamassa. Hän tahtoo laihtua. Äiti sanoo, että isoisällä on liian suuri vatsa!» Ja kun vieras setä langan toisessa päässä kuului naurahtavan, lisäsi hän asiallisesti: »Menenkö hakemaan isoisän puhelimeen?»

»Ei, ei millään muotoa», kielsi setä. »Ei saa vaivata häntä!»

»No niin», myöntyi tytär puolestaan ja sulki puhelimen.

Äänestä päättäen tuo setä, joka juuri meni isoisän luo, oli sama. He olivat yhdessä kantaneet jo kaksi sangollista hiekkaa, kun setä oli kysynyt häneltä:

»Kenen tytär sinä olet?»

»Minä olen Kaisu. Minun isäni on majuri ja asuu Viipurissa ja menee aamulla esikuntaan ja viipyy siellä koko päivän, ja nyt hän on leirillä ja tulee vasta syksyllä hakemaan äidin ja minut kotiin.»

»Kuka sinun äitisi on?» uteli setä yhä katsellen kolmivuotiaan touhua ja totista selittelyä.

»Äitikö?» Tuo oli taas niitä kysymyksiä, joita aikaihmiset joskus tekivät ja joita ei ymmärtänyt kukaan. »Ei äidillä toista nimeä olekaan — en minä tiedä. Mutta äidin lisäksi täällä on eno. Hän on vaarin poika ja lukee laiskasti ehtojaan, ja vaari on hänelle vihainen.»

»Vai niin», virkahti vieras hajamielisenä ja jäi tuijottamaan jonnekin puutarhan perälle lapsen selitellessä vieressä auliisti:

»Enkä minäkään oikein pidä enosta. Kun minä pyysin isoisältä sellaista moottorivenettä, joka on oikea pikamoottori ja sellainen, jolla isäkin ajaa pattereille, vaikka pienempi, ja jota minä voisin ajaa tuossa laiturin ympärillä ja jossa voisi istua nukke, niin eno kaivoi vinnistä esille sellaisen vanhan purjelaivansa, joka on niin hassunnäköinen. Siihen aikaan, kun eno oli pieni, olivat lasten vaatimuksetkin niin pienet, sanoo äiti. Mutta parhain olisi tietysti sellainen vene, jossa minä voisin itsekin istua ja joka palaisi itsestään rantaan. Onhan sellaisia pieniä polkupyöriäkin...»

Vieras naurahti:

»Aivan niin! Lasten vaatimukset ovat muuttuneet.»

Ja mieleen muistui eräs öinen automatka, jolloin eno oli päättänyt hankkia itselleen sen saman pienen purjelaivan, joka oli nyt niin hassunnäköinen. Mutta uusi polvi oli löytänyt itselleen uudet vaatimukset, jotka eivät saaneet olla yhtä lapsellisen pieniä ja hassuja.

Ja hän kiersi pihan puolelle, nousi portaita ja katosi eteiseen. Hetkistä myöhemmin, kun tyttö leikki avonaisen ikkunan alla ja äiti oli tullut rannasta istumaan penkille, kuului isoisän kamarista rapinaa, kun hän käänsi lehtensä kokoon ja sanoi vieraalle:

»Nyt minä muistankin! Kyllä se on niin ikävästi, ettei minulla ole nyt missään vapaita paikkoja. Ei kukaan entisistä ole menossa pois. Minähän olin silloin vastaan, kun te läksitte liikkeestä, mutta sehän oli teidän oma asianne.»

Ja hetkisen kuluttua sanoi isoisä uudelleen:

»Mutta ettekös se ollut juuri te, joka ajoitte bussin ojaan, ja eikös siinä tullut joitakin suuria vahinkoja? Muistelen jostakin kuulleeni tai lukeneeni...»

Ei kuulunut, mitä vieras vastasi, sillä hän mumisi niin hiljaa. Ja sitten taas sanoi isoisä:

»Ja sitä paitsi te aikoinaan petitte minua eräässä asiassa. Tehän kerroitte minulle olleenne rintamalla valkoisten puolella, mutta vasta lähdettyänne minä kuulin, että te olitte punakaartissa ja olitte saanut isommanpuoleisen tuomionkin? Onko siinä perää?»

Taas kuului kotvasen hiljaista mutinaa, ja sitten vieras kuului lähtevän, ja isoisän lehti rapisi jälleen. Kun mies palasi, oli hän surullisen näköinen, tuijotti jokaiseen portaan askelmaan eikä muistanut panna hattua päähänsä.

Eino unohtui seisomaan rakennuksen kulmaukseen aivan kuin muistaen jotakin, joka häneltä oli jäänyt sanomatta. Hän tuli katsoneeksi puutarhaan ja näki suuren asteripenkin lähellä hoikan naisen puhelemassa äskeisen tytön kanssa. Hän kumarsi ja näki naisen hymyilevän: tämä oli Eeva Kouvo, kauppaneuvoksen tytär. Ja kuuden tai seitsemän vuoden takaa sukelsi miehen ajatuksiin pieni kuva: kesäillan hämärässä nuori nainen ajamassa autoa, huulten ympärillä itsetietoinen ja varma ilme, ohuet sormet ohjauspyörän ympärillä, hänen oma jalkansa valmiina kaiken varalta polkemaan jarrua. Sitten kääntyi oikealle kapea sivutie, joka sukeltautui korkean koivikon sisään ja mutkitteli pitkin mäen sivua. Mutta autoa oli vaikea kääntää takaisin, nainen vilkaisi häneen, auto pysähtyi, ja hän näki kasvojensa edessä vain hymyn ja raottuneet huulet kuin valmiina suudelmaan...

»Te täällä!» sanoi nainen kirkkaasti ja laski tytön sylistään juoksemaan. »Minä luulin, että te ette ole...»

»En olekaan enää!» naurahti mies alakuloisesti. »En ole ollut enää pitkään aikaan. — Mutta maailma on lyönyt minua edestakaisin kuin tennispalloa ja leikitellyt niin paljon, että täytyi jälleen turvata kauppaneuvokseen. Turhaan...»

»No?» kummastui nainen Ja katsoi huolestuneena.

»Ei se mitään. En minä silti ole pettynyt, kun olen jo käynyt niin monessa muussakin paikassa ennen tätä.»

»Siis aivanko turhaan täälläkin?»

Mies nyökkäsi eikä katsonut häneen. Tytär huusi väliin saaden naisen punastumaan ja miehen hämilleen:

»Äiti! Tämä setä kysyi äsken sinun nimeäsi!» »Turhaan, aivan turhaan», jatkoi mies. »Mutta ei siitä kannata enempää puhua.» Hän kääntyi ja kumarsi lähtiessään: »Hauskaa kesää, rouva!»

Mutta toinen pysäytti hänet heti:

»Kuulkaa! Se on varmasti ikävää — tuollainen. Enkö minä voisi puhua isälle? Luulen, että se auttaisi. Kyllä isä sen verran voi järjestää, jos haluaa...»

Mies pudisti päätään.

»Enkö tosiaankaan voisi? Miks'en saa...?» anoi nainen.

»Ei, älkää tehkö sitä! Tietysti se olisi minusta hyvin hauskaa, mutta katsokaas — miten sen sanoisin — en sittenkään tahdo, että kumpainenkaan meistä onnistuisi siinä enää. Te ymmärrätte, rouva, jos...»

Ja nainen näytti ymmärtävän. Hänkin muisti eräitä pieniä tapauksia tyttövuosiltaan ja näki edessään miehen, joka silloin oli havahduttanut hänet löytämään itsestään naisen — mutta joka seisoi tuossa nyt surullisen näköisenä ja katsoi kauas järvelle aivan kuin peläten kyynelen pusertuvan varkain silmäkulmastaan ennen kuin ehtisi kääntyä pois peittääkseen sen. Hänen pukunsa oli nuhraantunut ja kulunut, ja polven kohdalta oli suuri halkeama kurottu kiinni kömpelösti.

Ennen kuin nainen ehti tarjota kättään, kääntyi mies, katseli portilla epäillen, kääntyisikö kaupunkia kohti vai yhä syvemmälle maaseudulle. Sitten hän kääntyi, lähti kaupunkia kohti ja kuuli jälkeensä tuuheiden puiden takaa valkoisen huvilan kohdalta pienen tytön kirkasäänisen puhelun äidilleen. Mutta äänet häipyivät pian, eteen aukeni leveä asfalttitie, ja hän sai väistellä lähelle ojanreunaa ohi ajavia autoja. Kaukaa näkyi taivasta vasten kaupungin silhuetti korkeine torneineen ja tehtaiden piipuista kohoavine savuineen.

11.

Alakuloisena hän katseli, miten Airi oli tämän kaiken lavastanut kuin pientä ja hauskaa näytelmää varten. Mutta hän ei voinut mitään sille, että oli saanut tytön jo ikävystymään ja tuntemaan pienoista pettymystä. Heti ensimmäisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Eino nousi kävelemään lattiaan tuijottaen ja puhui hiljaa:

»Muistatko, miten sinä kerran pyysit minua viemään sinut täältä pois? Sinä rukoilemalla rukoilit, että pelastaisin sinut kitumasta ja koettaisin näyttää sinulle elämää kaikkien varjokuvien asemesta. Mutta en silloin jaksanut enkä voinut sitä. Minulla ei ollut niin paljon voimia eikä mahdollisuuksia.

Nainen hymyili savukkeensa takaa:

»Kovin juhlallinen alku. Jatka!»

Mies käveli ja jatkoi:

»Nyt vuorostani minä en enää jaksa elää tällä tavoin. Alan tuntea jo itsenikin varjokuvaksi — niin kuin sinä silloin. Vastaa nyt suoraan: jos nyt vihdoinkin voisin viedä sinut täältä pois, niin oletko valmis lähtemään — ja milloin?»

»Siitä on tosiaan jo kauan», virkkoi tyttö muistellen ja vastaamatta kysymykseen, »Siitä on jo niin kauan, että tuskin muistan koko asiaa. Kaikkea sitä on tullut lapsena puhuneeksikin! — Mutta sanopa sinä puolestasi, kuinka monelle naiselle olet tällä välin puhunut tuota samaa?»

»En kenellekään — tällä tavoin», naurahti mies kuin katkerana. »Joka tapauksessa minä olen puhunut harvemmin kuin sinä olet kuullut noiden sanojen hivelevän korviasi. En ole sanonut sitä muille, sillä muut eivät edes ymmärtäisi minua. Mutta sinä olet kuitenkin niin toisenlainen, ja sen vuoksi...»

Airin kasvojen yli häivähti kuvitellun imartelun nostattama hymy:

»Ja miksi olen toisenlainen? Mitä minussa on erikoista? Olen kuullut sen...»

»Jo monesti ennen», sanoi mies ja aikoi lisätä vielä, mutta ei tahtonut loukata toista: »Ja juuri se on sinusta tehnytkin tuollaisen!»

Eino muisteli Airin silloisia terveitä kasvoja. Tukka oli ollut kauan aikaa itsepintaisesti nutturalla. Nyt tuo vaalea pojanpää oli kaunis, mutta teki hänet kovemman näköiseksi. Jo ensimmäisestä tapaamisesta oli Einon mieleen jäänyt hänen rintansa naisellinen pyöreys, mutta nyt hän oli paljon solakampi ja näytti pitemmältäkin kuin ennen. Hänen entinen hymynsä oli saanut pienen kyynillisyyden juonteen, joka saattoi joissakin tapauksissa muuttua ylpeäksikin. Nyt Airi katsoi häntä silmiin, ihmetteli ja hymyili kuin lapselle:

»Sanoin jo viimeksi, että sinusta on tullut liian vakava, Eino. Mistä lähtien olet tullut naisten seurassa ikäväksi?»

»Viimeiset puoli vuotta ovat kolhineet minua niin paljon, etten voi enää muuta. Ja onko väärin, jos olenkin totinen?»

»Ei toki!» virkahti Airi heittäen savukkeensa pois. »Kunhan vain et itke...»

Eino heittäytyi takaisin tuoliin:

»Silloin kerran pyysin sinulta enemmän, kuin mihin sinä voit suostua. Vasta jälkeenpäin huomasin sen. Ja sinun sanasi ja pieni opetuksesi saivat minut ajattelemaan ja vaivasivat minua kauan.»

»Poika-parka! Olinko sinulle liian kova suotta?»

»Suotta?» Eino katsoi Airin sääliviä kasvoja kuin selvittääkseen, puhuiko tämä piloillaan, säälikö tämä tosiaan hänen nuoruudentuskiaan vai olivatko tämän ajatukset elämästä ja maailmasta muuttuneet noin paljon. Sitä oli vaikea keksiä tuon vieraan hymyn alta. — »Suotta?» toisti Eino ihmetellen.

»Niin. Minähän pidin sinusta silloin paljon enemmän kuin luulitkaan. Minä olin hyvin rakastunut! Ja kuitenkin olin sinulle liian kova — en antanut sinulle minkäänlaisia oikeuksia — pelkästä lapsellisuudesta...»

Nyt Eino katsoi häneen epäillen. Tuo oli siis totta, ja totta oli sekin, että Airin tilalla istui nyt aivan vieras ihminen. Oliko hän siis tullut tänne turhaan? — Airi sytytti uuden savukkeen vain jotakin tehdäkseen, puhalsi savun ylös ja unohtui katselemaan sen hajoamista. Tuo sama nainen oli nuorena jaksanut pysyä voimakkaana, kun muut eivät jaksaneet, mutta nyt ajan mukana oli pala palalta unohtanut ja myynyt pois omia ajatuksiaan — ken lie niitä häneltä sitten tinkinytkin. Silloinen tyttö oli pitänyt elämää kurissa ja ohjastanut sitä omien periaatteittensa mukaan, mutta nykyinen nainen taipui ja totteli nöyränä, kun elämä vaati häneltä jotakin.

Eino kohotti päänsä ja katsoi Airia silmiin:

»Kysyin sinulta äsken: oletko valmis lähtemään kanssani nyt. Et ole vastannut vielä...»

Nyt ei Airikaan enää hymyillyt, vaan tuijotti pöytään ja leikki savukkeellaan porokupissa:

»Eino, silloin lapsena me kumpainenkin vaadimme toisiltamme liikaa: sinä vaadit minut ilman ehtoja ja minä asetin sinulle sellaisia ehtoja, joita et jaksanut täyttää. Nyt sinä voisit ne täyttää ja olet tullut hakemaan minua samoilla ehdoilla, — Mutta nämä välivuodet ovat tehneet meille suurta ivaa: minä en voi suostua niihin ehtoihin — nyt enää...»

»Siis olen sittenkin oikeassa: sinä olet muuttunut! Minä suutuin silloin, kun en saanut tahtoani lävitse, mutta otin kuitenkin kaiken opikseni.»

»Mutta nyt?»

»Nyt sinä kai vuorostasi myönnät minun olevan oikeassa, mutta valehtelet itsellesi ja petät itseäsi. Ja sitä sinä puolustelet sanomalla, että aika on muuttunut — mukamas. Ei, vaan ihmiset itse ovat muuttuneet ja ovat muuttaneet aikansa oman mielensä mukaan — jotta voisivat jollakin puolustella omia syntejään. Sinäkin olet havainnut, että maailmassa on paljon kevyempää ja hauskempaa ajateltavaa kuin periaatteet, ja sen vuoksi oletkin kitkenyt ne pois.»

Airi: »No eikö sitten saa elää kaikkein helpoimmalla tavalla? Jos sinä pudotat nyt tuon tulitikun lattialle, niin ethän ota sitä ylös asettumalla ensin seisomaan käsillesi ja nostamalla sitä hampainesi maasta, vaan sinä säästät itseäsi. Jos elämässä samalla tavalla säästää itseään...»

Eino: »— ajattelemasta liikaa...»

Airi: »— säästää voimiaan samalla tavalla, niin elää ainakin kymmenen vuotta vanhemmaksi. Ja minulla ei tosiaankaan ole halua lyhentää ikääni hyödyttömillä periaatteilla ja kuolla — kaikkein vähimmin ikävään! — Ota huomioon: koko maailma, moraali ja ajattelutapa ovat nyt toiset kuin silloin, ja minusta olisi koomillista, jos yksi ainoa nainen koettaisi intoilla niitä vastaan ja lyödä päänsä seinään — toisten nauruksi.»

Eino: »Siinä nyt ollaan! Minä juuri pääsin väittämästä, että maailma, elämä ja moraali ja mikään ei ole muuttunut hitusenkaan vertaa, mutta ihmiset väittävät sitä puolustellakseen omaa menettelyään. Aivan samoin teet sinäkin. Olet kovettanut omantuntosi, mutta väität moraalin muuttuneen — ja tuo kaikki vain sen vuoksi, että voisit helpommin toteuttaa pienet mielitekosi tai suuret intohimosi. Minä sanon sinulle nyt suoraan: entisestä Airista tulee ennen pitkää tuolla tavoin aivan tavallinen miesten metsästäjä, joka ei muista asettaa miehelle mitään ehtoja, vaan antautuu hänelle jo ilman niitäkin.»

Airi kalpeni — suuttumuksestako:

»Sinulla ei ole mitään oikeutta loukata minua!»

»Sitä en teekään, vaan ajattelin ainoastaan sitä, miten me olemme kulkeneet ympyrää: olemme kiertäneet sen piiriä kauan, mutta yhä seisomme toinen toisella puolella, olemme vain vaihtaneet paikkaa!»

Nyt Airi jälleen hymyili:

»No, eräänlaista piirileikkiähän tämä kaikki on. Mutta meidän ei tarvitse sen vuoksi olla traagillisia.» Hän oli vetänyt sormestaan sormuksen ja pyöritteli sitä pikkusormensa ympäri: »Mutta kuka käskee kiertää? Eikö olisi yhtä helppo oikaista ympyrän halki?» Hän kohotti päätään ja katsoi Einoon ilkamoivana ja samalla hieman hämillään: »Älä puhu liian vakavasti, myönnä vain, että me olimme silloin lapsia, mutta olemme nyt kasvaneet uudessa maailmassa.» Ja jälleen hän katsoi syliinsä yhä enemmän hämillään: »Vaadit minua vastaamaan... Siispä minä sanon: rakas poika, minä en lähde sinun mukaasi nyt. Mutta jos tahdot minut juuri täällä — niin ota!»

Eino meni hänen luokseen, ja Airi odotti häntä kuin valmiina avaamaan sylinsä. Mutta mies kietoi kätensä hänen olkapäittensä ympäri kuin suojaksi ja sanoi vakavana:

»Ei koskaan täällä, Airi! Täällä me emme enää kestä yhdessä kuin yhden illan tai pari. Minä en jaksa olla enää täällä. Minulla ei ole enää mahdollisuuksia pitää sinua luonani täällä. Minä en voi täällä tarjota sinulle muuta kuin arkea ja köyhyyttä. Ja kuitenkin minä tahtoisin antaa muutakin. Ymmärrätkö, minä olen niin nääntynyt, että... Minä en pyydäkään sinua enää ajanvietteeksi, niin kuin kerran...»

Airi nousi seisomaan ratkaistakseen kaiken juuri tänä hetkenä:

»Nyt täällä ja tässä paikassa — tai ei koskaan. Tässä olen!»

He katsoivat toisiaan silmiin, ja sitten mies pudisti hiljaa päätään:

»Me lähdemme nyt yhdessä pois — nyt tai ei koskaan...»

Airi jäykistyi, heitti päätään taaksepäin ylpeänä, hymyili julmaa hymyä ja joi lasinsa tyhjäksi huokaisten tuskaisesti. Hänen poskensa paloivat — entisistä muistoistako, intohimostako, jännityksestäkö vai juomisesta — sitä oli mahdoton sanoa. Sitten hän naurahti lyhyesti ja siirsi miehen käden pois olkapäällään:

»Ikävä ihminen...»

Eino huokaisi raskaasti ja ontui ikkunan luo. Näytti kuin hän olisi pyyhkäissyt silmäkulmaansa — pettymyksestäkö vai hieraistakseenko itsensä valveille kuin pieni lapsi. Hän katseli ulos ahtaalle ja tummalle pihalle kasvot jäätyneinä. Airi kuului pöydän luona kaatavan lasinsa täyteen ja juovan. Osat olivat viidentoista vuoden kuluessa kummasti vaihtuneet: Eino tunsi pettymyksestään huolimatta olevansa voitolla — ja Airikin kai myönsi sen omasta pettymyksestään huolimatta. Todellakin kuin ympyränkehällä, ja yhtä kaukana toisistaan vieläkin.

Eino virkahti hiljaa, kuin itsekseen:

»Minulla ei ole nyt enää mitään. Minun on kai nyt mentävä...?»

Alhaalla ajoi porttiaukosta pihaan jotakin suurta ja mustaa. Hän kurkisti ja näki hämärässä kahden mustan hevosen vetämät ruumisvaunut. Hevoset pysähtyivät vastapäisen matalan oven eteen, sisältä tuli miehiä, ja vakavina he kantoivat vaunuista valkoisen arkun käytävään ja ylös portaita. Hetkistä myöhemmin tuo saattue ilmestyi vastapäätä olevaan valaistuun ikkunaan, kerrosta alemmaksi, niin että Eino näki hyvin, miten miehet asettivat arkkunsa keskelle lattiaa ja seisoivat äänettöminä. Joku alkoi kiertää auki ristipäisiä ruuveja, kansi nostettiin pois ja asetettiin varovasti arkun viereen. He siirtyivät sivummalle ja jostakin näkymättömistä kantoivat hitaasti valkoista taakkaa, laskien sen arkkuun. Välimatkaa ei ollut kuin kapean pihan leveys, ja aivan hyvin saattoi Eino nähdä, että kuollut oli nuori nainen, hänen kätensä pantiin uudelleen ristiin rinnalle, ja tummapukuinen, itkevä nainen asetti ristittyjen käsien väliin kukkakimpun.

Nainen peitti kasvonsa nenäliinalla ja kumartui nyyhkyttämään. Kesti kauan, ja yksi miehistä nosti hänet pystyyn ja käänsi poispäin, mutta itse astui arkun viereen ja veti valkean kankaan hitaasti ja varovasti kuolleen kasvojen yli. Hän kohotti vielä kerran vaatteen reunaa ja katsoi sen alle. Sanattomat miehet nostivat kannen paikoilleen yhtä varovasti ja käänsivät sen hopeiset naulat kiinni. Vasta nyt kääntyi itkevä nainen, arkku kohosi jo monille käsivarsille, kääntyi hitaasti avoimesta ovesta pimeään käytävään ja ilmestyi viimein vaunujen viereen alhaalla pihalla. Se asetettiin vaunuihin, hevoset kääntyivät, ja ainoa ääni, mitä koko aikana kuului, oli hevosten kavioiden kilkahtelu kiveyksellä. Ilman sitä olisi tätä äänetöntä ja hiljaista saattuetta voinut luulla vain aaveiden kulkueeksi. Ja yhtä äänettöminä vierivät vaunut mustasta tunnelista ulos kadulle. Joukko seisoi pihassa kuin neuvottomana, hajosi sitten toisten lähtiessä vaunujen jälkeen ja toisten kääntyessä takaisin sisälle. Hetkisen kuluttua sama ikkuna aukaistiin kokonaan ja valo sammui huoneesta. Pihassa ei kuulunut eikä näkynyt enää ketään, se oli jäänyt oudon tyhjäksi ja alakuloiseksi, aivan kuin jostakin sen hämärästä kulmauksesta olisi kuulunut väsynyt huokaus ja nyyhkytys...

Eino vavahti. Tuo lyhyt näky oli mennyt ohitse kuin varjo — vai oliko sitä edes ollutkaan? Eikö hän ollut vain kuvitellut tuota kaikkea? — Oli sittenkin, koskapa vastapäinen ikkuna oli auki ja huone pimeänä. Siis jotakin oli liikkunut...

Mutta miksi se tuntui koskevan häneen, tuo vieraan ja tuntemattoman ihmisen ruumis? Miksi se vaati häntä juuri tänä hetkenä lähtemään johonkin? Ja mihin hänen oli mentävä ja päästävä? Mihin ja miksi?

Tuota kysellessään hän tunsi jotakin luhistuvan itsessään ja jotakin ratkeavan rikki. Hänen oma uskonsa tuntui kuivettuvan kokoon, mutta kuitenkin hänen oli juuri nyt lähdettävä, muutoin hän myöhästyisi. Nyt oli kerättävä viimeiset tahdonvoimat ja ponnistettava, muuten hän jäisi yksin.

Mutta hän ei ollut yksin! Jostakin kuului samanlainen nyyhkytys kuin äsken tuolta puolipimeältä pihalta vaunujen mentyä. Eino oli jo huomaamattaan siirtynyt ovelle, seisoi käsi kahvassa ja kääntyi katsomaan. Tuolissa istui Airi pää käsiin vaipuneena ja itki. Juuri nyt tyttö kohotti päänsä ja katsoi häneen surullisena:

»Mihin sinä menet?»

»Pois», vastasi hän hiljaa. »Pois.» Ja hän koetti vielä hymyillä Airille, vaikka se kysyikin voimia: »Tuletko mukaani, Airi?»

Tyttö pudisti päätään, alkoi nyyhkyttää uudestaan ja sopersi:

»En voi enää... Liian myöhäistä...»

Eino avasi ja sulki oven jälkeensä. Tyttö katsoi oveen kuin ihmetellen, silmät laajentuneina, olisi tahtonut hyökätä hänen jälkeensä ja huutaa hänen nimensä rukoillen, mutta ei enää jaksanut nousta ja mennä, vaikka tiesikin miehen lähteneen viimeisen kerran.

Kun hetkistä myöhemmin yö oli jo tullut, harhaili tyhjillä syrjäkaduilla yksinäinen sielu. Hän tahtoi päästä pakoon ennen kuin myöhästyisi ja jäisi yksin.

Siellä etsi ulospääsyä onneton mies.

12.

Hän oli tullut takaisin. Hiljainen pirtti eli ja oli kuullut hänen tunnustuksensa. Hiljaisuus soi korvissa, mutta jos unohtui kuuntelemaan sen sointia, niin siitä kuului paljon muutakin. Vanhan kaappikellon naksutus erottui verkkana ja tasaisena ja suli jälleen samaan hiljaisuuteen. Kamarin ovenripa oli kuin käden kosketuksen jäljeltä, lieden ympärillä oli lattia kulunut kuopalle äidin askelista monien vuosikymmenien aikana, ja oksien kannat olivat jääneet koholle kiiltävinä ja liukkaina. Uunin tummareunainen suu tuntui kuin uhoavan talvisten pakkasaamujen lämmitystään, ja uunin päältä saattaisi minä hetkenä hyvänsä näkyä unisen ja itseään laiskasti venyttelevän kissan köyry selkä, kunnes se äänettömästi hypähtäisi portaille, siitä penkille ja lattialle venytellen itseään kirkkaassa ja lämpöisessä auringonläiskässä uudelleen.

Aurinko oli hänen istuessaan ja ajatellessaan ehtinyt jo siirtyä päätyikkunan puolelle, mutta mitäpä merkitsi muutama tunti lähes kahden vuosikymmenen erehdysten rinnalla. Ulkoa kuului tasaisten väliaikojen jälkeen toistuva linnun liverrys, ja sen vaiettua soi taas hiljaisuus. Himmeäksi kupariksi tummuneet seinät hohtivat ystävällisinä, ja tuntui kuin se näkymätön henki, joka täällä eli ja hallitsi, olisi nyt ymmärtänyt häntä ja nyökännyt hänelle sanattomana.

Hän tunsi tulleensa takaisin kotiin. Kamarin oveen katsoessaan hän halusi avata sen ja kurkistaa sisään, mutta pidättäytyi, nousi penkiltä keskelle lattiaa, seisoi siinä hetkisen, aikoi istahtaa vanhan sängyn reunalle, mutta muistettuaan sen isän sängyksi siirtyi ikkunan eteen. Sen vanhat pienet ruudut olivat paikka paikoin muuttuneet violeteiksi, ja seinän vierellä kasvava korkea horsma kurkisti lasin läpi sisään. Jostakin ylhäältä taivaan kuvusta pyyhälsi alas tuulenpyörre ja sipaisi liepeellään horsman latvan heilumaan. Mehiläinen tavoitti sitä, teki kierroksensa ikkunan edessä ja tuulen sammuttua sukeltautui kokonaan kukkaan. Pirtin tummempi varjo lepäsi nurmikolla, ja katonharjan kuva ulottui melkein rantaan asti.

Kaikki ihmiset olivat menneet hautajaisiin, isän hautajaisiin, mutta hän oli istunut täällä omine ajatuksineen ja pelkoineen. Kukahan sieltä mahtaisi ensimmäisenä tulla ja tuntea hänet...?» Kuin vastauksena hän oli kuulevinaan lattialta selkänsä takaa vilkasta astuntaa, kun pieni Elina-sisko avojaloin kiirehti yli leveiden palkkien. Vai tassutteliko sieltä ensimmäisenä äiti vanhoja silmiään siristäen ja arvaillen, kuka tämä hautajaisiin tullut outo mies oli. Tai ehkä veljen jykevät askelet pysähtyisivät keskelle lattiaa ja hetken kuluttua kuuluisi kylmä ja epäilevä kysymys: »Jahah, siinäkös sinä nyt...?» He kaikki tulisivat, kaikki hämmästyisivät ja saisivat kuulla hänen tulonsa syyn — kaikki muut paitsi isä, jonka kanssa hän puhui jo äsken.

Ja mitä sanoisivat kaikki? Vieläkö äiti huokailisi salaa ja koettaisi hänelle edessä puhua ystävällisesti, jurottaisiko vanhempi veli eikä päästäisi häntä niin lähelle, että hän voisi puhua, selittää ja sopia? Armi-sisko kai toivoisi hänen lähtevän, ja pikku Elina pelkäisi häntä kuin kummitusta ja säikkyisi hänen öisiä parahtelujaan? Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen lähteä pois ja kadota tietämättä mitään päämäärää? Se olisi hänen viimeinen matkansa...

Nyt kuului ulkoa ääniä! Hän meni ikkunan pieleen kurkistamaan ja näki uuden puolen portailla kaksi vierasta naista mustissa puvuissaan ja valkoisine esiliinoineen viittovan, katsovan portille päin ja puhuvan keskenään. He katosivat sisään, juoksivat takaisin ja paukuttelivat ovia.

Hänen sydämensä löi kovemmin, se tuntui hajoittavan koko tämän pyhän hiljaisuuden ja sai kaappikellonkin kuin kiirehtimään. Pitäisikö hänen mennä ulos vastaan ja tavata kaikki samalla kertaa katsellakseen heidän kasvoistaan tuomiotaan? — Ei, ehkä oli parempi odottaa täällä ja jättää sattuman varaan, kuka hänet ensimmäisenä löytäisi ja näkisi. Ja nyt oli myöhäistäkin mennä ulos vastaan, sillä ensimmäiset olivat ehtineet jo portin luo ja puutarhan käytävälle korkeaan georgiini- ja dahliakujaan, toisia solui parittain pihaan heidän jäljestään ja uusia taisi olla vielä mäellä asti.

Keitä he olivat? Ensimmäisinä oli pari naista, joita hän ei tuntenut, mutta olivat myöskin Luukkolan vanha isäntä ja Sylvi. Ja nopeasti kulki hänen aivojensa lävitse liian myöhäinen ajatus: olisi ollut parempi jäädä tulomatkalla Luukkolaan ja pyytää, että vanha isäntä olisi tullut hänen puolestaan puhumaan tänne... Ei sentään, täytyihän hänessä itsessään olla sen verran miestä!

Nyt joku nuori nainen näkyi kehoittelevan ensimmäisiä vieraita sisälle ja avasi eteisen oven. Tumma ryhmä oli niin kaukana, ettei hän voinut erottaa kenenkään kasvoja. Kolme naista seisoi tuvan portailla selkä tännepäin, ja heidän keskellään se sama poika, jonka hän oli tullessaan tavannut pihalla, selitti heille jotakin ja viittasi — tännepäin. Hän siirtyi ikkunasta syrjään kuin välttyäkseen näkymästä tuonne portaille ja jäi odottamaan.

Kuuluiko askelia? Kuului varmasti! Ruohikko kahisi jonkun kulkiessa, askelet lähestyivät, joku oli jo ulkoportailla ja tuli isoon eteiseen. Harvaan ja vakavasti... Nyt lähestyi siis se hetki... Eteisen palkit narahtivat, nyt askelet pysähtyivät kuin odottamaan, jotta tulija ehtisi vielä hiukan ajatella.

Ovi aukeni, kynnyksen takana oli tumma ihmisen varjo, ja varjon takaa näkyi aurinkoinen pihanurmikko kauniina taustana. Varjo astui kynnykselle, se oli vanha nainen, ja odottaja näki hänen avaavan leukansa alta mustan liinan solmun ja korjaavan liinaa levälleen olkapäille. Jotakin valkoista siirtyi kädestä toiseen, ja vanhus kysyi kuin epäröiden:

»Einoko...? Oletko sinä meidän Eino?»

Hiljainen ja nöyrä ääni vastasi:

»Olen, äiti.»

Vanhus tapasi nopeasti toisella kädellään rintaansa, tuli luo ja ojensi kätensä:

»Sinähän se... Sinähän se tosiaankin . ..»

Hän vetäisi kätensä pois pyyhkäistäkseen silmäkulmaansa ja jatkoi silmiin katsoen kuin ihaillen:

»Minä odotin näkeväni sinut jo haudalla, mutta luulin, ettet tulisikaan... Isäähän me vietiin... Et ehtinyt nähdäkään, kun et tullut.»

Kesti tuokion hiljaisuutta. Pojan korvissa, soivat vielä sanat »minä odotin».

Hän tarttui uudestaan äitinsä käteen:

»En tullut. En tiennyt... Kuulin vasta äsken — tultuani.»

Ja sitten hän kysyi nopeasti:

»Mistä tiesit odottaa minua haudalle?»

»Toivoin vain tulevan, ja sen takia tiesin...»

Äiti hymyili ja puhui vilkkaasti välttyäkseen itkemästä ääneen. Sitten hän äkkiä pyörähti ketteränä ympäri, meni portaille, ja Eino kuuli hänen huutavan uuden puolen portaille:

»Ilmari! Tulehan tänne vähän!»

Tanakoin isännän askelin ilmestyi eteiseen ja kynnykselle vanhempi veli, äidin hupattaessa ja tepastaessa hänen ympärillään. Sitten Ilmari katsoi vieraaseen, ja hänen kasvoillaan häivähti hymy:

»Kas, tosiaan! Sinähän se olet — terve mieheen! Kun tuo äiti tuossa... En oikein ymmärtänyt, mitä se...»

Veljekset puristivat toistensa kättä, ja nuoremmasta tuntui oudolta se, ettei vanhempi katsonut häneen epäillen eikä moittivasti, vaan näkyi olevan iloinen hänen tulostaan. Ja heidän taakseen ovelle oli ilmestynyt uusi ihminen, jolle äiti selitti nyt innoissaan:

»Minä kun juuri sanoin meidän Einolle, että tiesin ihan varmasti, milloin...»

»Einolle? Missä?» kysyi nuori nainen.

»Meidän Einolle! Tässä ihan juuri», ja hän viittasi pirtin perällä seisoviin miehiin ja työnsi naista heitä kohti. Ja kun he kääntyivät, katsoi heitä kumpaistakin kaksi kirkasta silmää:

»Oletko sinä Eino?»

Tämä tarttui hänen käteensä:

»Pikku Elina...!» Ja ääni särähtäen oudosti hän toisti: »Pikku sisko!»

Pikku sisko oli kasvanut isoksi, ja nyt he kaksi tunsivat täällä toisensa, vaikka olisivat jossakin muualla kulkeneet vieraina toistensa ohi. Sisar ei tiennyt eikä osannut sanoa mitään lämmittävää, mutta häneltä oli jäänyt hautajaisista vielä jäljelle yksi kyynel, joka nyt karkasi pitkin poskia, niin että hänen piti hymyillä sanoessaan lämpimästi:

»Näytänkö vielä niin pieneltä? Minä en muista sinua ollenkaan, kun läksit. Mutta nyt minä olen hiukan kasvanut!»

Ja heidän nauraessaan toisilleen ilmestyi joukkoon vielä vieras, Armi-sisko, joka oli lihonut ja kulki selkä kenossa ihmetellen kovaäänisesti:

»Jaa — että tuoko nyt on meidän Eino! Herrajestas, kuinkasta sinä olet vanhentunut! Ja kun sinä lapsena olit niin kaunis... Oletko jo naimisissa?»

Ja hiljainen pirtti alkoi täyttyä hälinällä. Veli kysyi tulomatkaa, Armi hänen lastensa lukua ja selitti itsellään olevan jo kolme ja vanhin kävi koulua... Eino ei ehtinyt vastailla, kun äiti alkoi hoputtaa heitä toiselle puolelle. Eino esteli, sillä hänellä ei ollut nyt halua tavata ketään muita, vaan olisi jäänyt mieluummin tänne. Mutta veli virkahti jäyhänä:

»Lähtään sinne vain... Mitäs me täällä...»

Kun toiset lähtivät, jäivät he kahden tänne vaihtamaan muutaman sanan, isän kuolemasta, ja asiallisesti päätteli Ilmari:

»Oli parempi, että hän meni. Ukko-parka ei huonoine silmineen voinut liikkuakaan enää missään, eleli vain täällä vanhassa pirtissä omine pikku puuhineen eikä antanut kenenkään huolehtia itsestään. Ja hän oli niin usein sairaalloinenkin. Noh, eikä ihmekään, kun hän olikin jo niin vanha...»

Nuorempi veli tunsi, että nyt, juuri nyt hänen pitäisi virkkaa jokin sovittava sana, aivan kuin pyyhkäistä pois kaikki vanha ja vetäistä selvä suunta tulevia aikoja varten. Olihan Ilmari juuri se, jonka kanssa hänellä oli kaikkein enimmän sopimista.

He astelivat rinnan eteiseen, ja Einosta tuntui, että sen lattia olisi saanut olla tuhannen kertaa laajempi, että hän olisi vielä tämän katon alla, isän katon alla, ehtinyt sanoa sanottavansa. Sillä totisesti se oli sanottava juuri nyt! — Ulkokynnyksellä hän kääntyi Ilmariin päin ja nojasi kämmenellään oven kamanaan:

»Olisinhan minä voinut tulla jo ennemmin — isän eläessä. Mutta mistäpäs minä arvasin...»

»Olisit ainakin voinut ilmoitella itsestäsi.» Veljen käsi laskeutui hänen olkapäälleen. »Isäkin kun aina huolehti sinusta ja puhui niin usein... Mutta hyvä näinkin. Mistäpä sinä arvasit...»

Eino katsoi oviaukosta ulos puiden latvojen ylitse:

»Ei ollut enää muutakaan paikkaa, mihin... Näkyy maailma tulleen niin ahtaaksi, ettei sinne sovi...» Katse painui kynnykseen ja vanhoihin porraskiviin. »Ajattelin, että jos täällä kotona minua tarvittaisiin ja kaivattaisiin enemmän kuin siellä, niin...»

Tuli pitkä hiljaisuus, sitten Ilmarin käsi puristui hänen olkapäähänsä, ja muutamat harvat sanat repivät alas kaikki entiset rajat, kaunan ja epäilyn:

»Mikäs siinä... Kyllähän me yhdessä — me kaksi.»

Ja sitten hän arveli viipyneensä jo tarpeeksi kauan ja sanoi vilkkaammin:

»Eiköhän mennä jo? Naiset taitavat odottaa!»

Veljekset astuivat hämärästä eteisestä aurinkoiselle pihanurmikolle ja oikaisivat askelensa kohti korkeita portaita ja uutta, valkoista ovea.

Tuo selkä ja sen takaiset siniset vaarat olisivat tästä lähtien kuin rajana hänen ja maailman välillä. Ja kaikki, mitä oli niiden takana, nuo hämyyn sulavat maat, saisivat pysyä vieraina, eikä hän aikoisikaan valloittaa niitä enää uudelleen. Niin oli parempi. Hänen omien ajatustensa liikkeille ja katseelle olisi tilaa leiskua mielin määrin niiden tälläkin puolella. Ja jos ei viivasuoraan riittäisikään tilaa — hän hymähti ajatukselleen — niin kiertäkööt ympyrää! Kyllä kai viivasuorakin jossakin rajattoman kaukana yhtyi omaan lähtöpisteeseensä — sillä niin oli ainakin tehnyt hänen uransa.

Ja Eino ihmetteli, miten helppoa oli olla nyt täällä. Hän oli pelännyt monia ruhjevammoja, mutta ne pakotukset, jotka hän nyt tunsi sielussaan, eivät johtuneetkaan paluusta, vaan olivat muistona edellisistä tapahtumista. — Ruhjevammat — niin, hän myönsi saaneensa ne. Hänhän oli lähtenyt täältä mieli urmakkana aukomaan itselleen leveämpiä uria kuin mitä näissä olosuhteissa oli yleensä mahdollista, ja nyt hän sai olla kiitollinen, että oli kaikkine ruhjevammoineen paiskautunut takaisin juuri kotikamaralle.

Tuuli hulmahteli ohitse puuskittain, jättäen jälkeensä kuin oudon lämpöisenä lainehtivan vanan. Aurinko oli kiertänyt metsän toiselle puolelle, sen valo kimmahti ikkunanlasista silmiä häikäisten ja heilahteli vanhan pirtin horsmien latvoilla. Koivujen tuuheikko huojui läpinäkymättömänä, ja alimpien oksien huiput sipoivat vettä kuin huuhtoakseen sen sinessä lehtiensä kellastuvan värin tuoreemmaksi. Takaa rakennuksen puolelta kuuluivat jonkun kiireettömän ihmisen rauhalliset sanat ja aidan takaa metsästä hevosen jalkojen tömistys nurmikkoon ja kellon vilkas kilahtelu.

Hän muisti joskus nähneensä hevosen kiiltävässä ja sileässä karvassa kipeät juormut, jotka siihen oli lyöty, kääntyi metsään päin, nojasi aitaan ja vihelteli houkutellen. Kuului askelia, ne kiihtyivät, ja matalan männikön oksien taipuillessa ilmestyi pää ylpeästi koholla nuori raudikko aidan luo. Se oli ystävällinen, mutta ei enää sama kiiltomusta kuin ennen — eikä voinutkaan olla sama, sillä hänhän oli ollut niin kauan poissa. Hän taputti hevosen kaulaa, mutta olisi tahtonut sivellä myöskin sitä samaa kiiltomustaa selkää, jossa olivat olleet aiheettomien lyöntien arat viirut.

Hän kääntyi taloon päin ja katsoi sen ikkunoita. Ne olivat vielä hartaan ja alakuloisen näköiset hautajaistunnelmasta. Mutta puiden oksat huiskivat, ja kukkien pitkät rivit keinuivat edestakaisin kirkkaina ja iloisina, ja vanhan pirtin harmaa seinä näytti näin iltavalossa kumman lämpöiseltä. Toinen puoli järveä oli kirkkaansininen, mutta oma ranta oli jo melkein tyyni. Painuva aurinko valaisi vielä oman saaren korkeat mäet, mutta rusko ei ulottunut enää järven taakse, vaan sen metsät alkoivat jo hämärtyä siniseen sumuun.

Pensaiden lomasta pujahti hänen eteensä nuori nainen hymyilevänä, ja hän kuiskasi tälle ajatuksissaan tai ehkä ääneenkin:

»Pikku sisko!»

Ja Elina veti häntä luokseen aidan ylitse kääntyen menemään edellä rantaa kohti:

»Minä olen ollut niin yksinäinen, ettei ole ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhua. Olen usein kaivannut täältä pois, jonnekin hyvin kauas... Mutta tulehan tänne, niin minä kerron sinulle hyvin paljon.»

Aurinko laski ja heitti viimeiset säteensä puiden ylimpiin latvoihin. Ja saari ui sinistä usvaa kohti kuin suuri, kultainen laiva.