[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKWzpvo3CLUHf9ZY0FxJjVReEFJ6zxL781WpJIiDmy6I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3172,"Hiljainen pirtti","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3172-rauanheimo-reino-hiljainen-pirtti","3172__Rauanheimo_Reino__Hiljainen_pirtti","Romaani","romaani",[],[],"fi",1936,null,28634,175899,true,[],[],[],"Mies saapuu saaristoon ja asettuu pieneen yhteisöön, jossa luonnonrauha kätkee taakseen ihmisten välisiä ristiriitoja. Romaani seuraa maaseudun elämää ja arkisia kohtaamisia, joissa menneisyyden tapahtumat ja henkilöiden väliset vastakkainasettelut nousevat esiin.","Reino Rauanheimon 'Hiljainen pirtti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3172. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivissto ja Projekti Lönnrot.","HILJAINEN PIRTTI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1936.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nMies poikkesi kirkonkylän kohdalle tultuaan metsään, kiersi koko\npeltoaukean ja lähti oikaisemaan metsäisen kankaan ylitse rantaa kohti.\n\nKorkeat puut varjostivat polkua niin, että vain siellä täällä näkyi\nkanervikossa kirkas auringonjuova ja ylhäällä sininen pälvi. Ilma oli\nkevyttä ja kuulakasta, niin että jo kaukaa kuuli tikan nakutuksen\nkelon kupeessa. Pikkulinnut pujahtelivat riehakkaina puiden lomissa,\nja jostakin kaukaa maantieltä kuului auton hurina. Joskus kaikki\nnämä pienet äänet pyyhkäisi pois tuulen humahdus, ja melkein saattoi\nnähdä tuulen vierivän pitkin puiden latvoja, sen liepeet pyyhkäisivät\noksia ja saivat ne heilumaan vielä kauan jälkeenpäin. Koko metsä oli\nhiljaa ja kuunteli kotvasen, ja sitten pudotti kujeileva orava kävyn\nmaahan säikähtäen itsekin sen mätkähdystä, tiaiset kurkistelivat\nlikinäköisillä silmillään paheksuvasti, mutta harakka rähähti taas\nnauramaan tyhjälle.\n\nKun varjoisa metsä loppui, huikaisi silmiä kirkas ja korkea taivas,\njonka valkoiset pilventuputkin näyttivät pysyvän paikallaan.\nVaarojen jono ui järven pintaa, ja lähinnä kellui paikoillaan\npari kaarevaselkäistä saarta. Tällä rannalla oli laaja, puuton,\nsanajalkapensaiden ja laakeiden kivien täyttämä aho, sen alla joukko\npensaita ja niiden kupeella venheitä.\n\nAholle ilmestyi keskelle kirkkautta ihminen, mies, pysähtyi ja katseli\nkauan selän yli, jossa kauimpana kohosi tuuhea vaaranrinne, vaaleita\nniittyjä, koivujen solakoita runkoja ja pari taloa lippusalkoineen.\nNiiden alla oli keltaista pellonsänkeä ja rannassa tiheä ja varjoisa\ntervaleppien rivi. Saaressa ei näkynyt mitään elämää, mutta kuitenkin\nsaattoi odottaa naisten vaaleiden vaatteiden häilähtävän haavikon\nlomassa tai kuulla kolkahduksen, kun joku löi kolmesti perämelalla\nveneen tappia kiinni.\n\nAholla seisova mies laskeutui rantaan, pujotteli aikansa pajukossa\nja säikäytti ruohikkoon piiloutuneen kuikan liikkeelle. Pian kuikan\njälkeen sukeltautui ruohikosta saarta kohti miehen vene, aironlavat\nvälähtelivät paisteessa hopeisina, mies souti väliin kiihkeästi vetäen\nja väliin jättäen airot ilmaan, tuijotellessaan saaresta näkyviä\ntaloja, kuunnellessaan yli metsäisten mäkien kuuluvaa kirkonkellojen\nsointia ja antaessaan veneen solua omia aikojaan. Sitten hän jatkoi\ntaas matkaansa, häiriintyi itsekin airojen pienestä kolahtelusta,\nhiljensi lähellä toista rantaa vauhtiaan ja sukeltautui viimein\nruohikkoon. Kortteet hajosivat kahtaalle kuin auran edessä, airot\npainoivat niitä upoksiin, mutta veneen mentyä ohi ne nousivat jälleen\npystyyn märkyyttään kiiltäen. Vene karahti jo rantakiviin, mutta\nsoutaja istui siinä vielä kotvasen kuin arastellen tämän uuden maan\nrantaa.\n\nMies kiskaisi veneen kuivalle ja melkein juoksi ylös rinnettä pellon\nreunaan saakka. Koko ranta oli raivattu, entinen tuuhea leppäryteikkö\noli poissa, kannokko oli kiskottu maasta, kaikki oli kaunistunut ja\navartunut, ja nyt siinä oli ylinnä äsken niitetyn rukiin sänki ja\nsarkojen välissä kulkeva leveä tie. Juuri tällä paikalla oli aikoinaan\nkulkenut talvitie, oli rannassa lähtenyt selän yli samalla kohdalla,\nmistä hän oli äsken soutanut, ja suorissa riveissään olivat sen viitat\nseisoneet jäällä tuosta saaren ohitse vastapäisen rannan aholle asti,\njossa ne molemmat rivit näyttivät sulavan yhteen. Sitä viittatietä\nja yhä kapenevaa viittojen loppuaukkoa kohti hän oli lapsena ajanut\näitinsä kanssa kirkkoon monena pakkassunnuntaina reen jalasten jälkien\nkiiltäessä omaa sileyttään ja tumpelin soidessa.\n\nHän kääntyi taloihin päin ja tarkasteli, ettei vain ihmisiä liikkunut\naukealla. Ainoastaan tuolla kaukana mäen rinteellä metsän reunassa\nnäytti joku kulkevan, mutta hänkin oli jo niin etäällä, ettei voinut\nedes nähdä, oliko hän mies vai nainen. Sen vuoksi saattoi tästä\nhyvin kääntyä tietä pitkin kotiin. Tie tosin kulki tuossa Luukkolan\nrakennusten sivuitse, mutta luultavasti ei sielläkään olisi ketään\npihalla eikä tarvitsisi joutua kenenkään kanssa puheisiin. Kenenkään\nnäkemättä hän voisi tässä kulkea hitaasti ja samalla katsella, miten\naika oli muuttanut ympäristöä toisenlaiseksi. Tuossakin oli metsänraja\nsiirtynyt lähes puoli kilometriä kauemmaksi, ja tuossa kallion\njuurella, missä hän oli poikasena suuressa lepikossa taitellut lehmille\nlehtikerppuja, oli nyt sänkinen pelto. Oikealla puolen rannalla oli\nuusi valkoinen rakennus, nähtävästi jonkun kaupunkilaisen kesähuvila,\nja tämä tiekin — hänen kotinsa tie, joka oli ennen kiemurrellut\nvain pienenä polkuna pellonpiennarta pitkin, oli levinnyt oikeaksi\najotieksi, jota vielä aivan äsken oli ajettukin, ja kääntyi loivasti\nLuukkolan ohi omia maita kohti. Luukkolassa oli uusi kivinavetta, ja\nkummasti oli talo muutenkin komistunut. — Kunhan vain ei ketään olisi\nnäkemässä ja ihmettelemässä hänen kulkuaan. — Ei näkynyt olevan, ja nyt\nhän jo pääsi puiden suojaan, vaikka joku ihminen sattuisikin tulemaan\nportille ja tielle.\n\nTuossa kulki Luukkolan ja heidän oma rajaaitansa. Sen entinen ahdas\nveräjä oli kadonnut, tilalla olivat paksut honkaiset pylväät ja\npunavalkoinen portti, jonka outoa lukkokeksintöä oli vaikea saada auki.\nPortin takana riitti vielä jonkin matkaa niittyä, mutta kun hän pääsisi\ntuonne rinteen juurelle, alkaisi katonharja vilkkua puiden takaa. Hän\nei joutanut katselemaan enää sivulle, vaan tuijotti eteenpäin odotellen\nrakennusta näkyväksi. Mutta vielä rinteelläkään sitä ei näkynyt. Hänen\ntäytyi pysähtyä huohottamaan, sillä hän tunsi itsensä araksi, ja\nsydänkin löi kiivaasti. Kivelle istahtaessaan hän kuuli kirkonkellojen\nyhä soivan kuulaassa ilmassa ja ajatteli, että paljon helpompi olisi\njäädä tähän istumaan ja odottamaan siksi, kun joku kotiväestä sattuisi\nkulkemaan tietä ohi ja huomaisi hänet. Mutta yhtä hyvinhän saattaisi\nensiksi kulkea joku vieraskin, joten oli siis paras sittenkin mennä\neteenpäin.\n\nNyt, kun hän nousisi tuohon harjun laelle, näkyisi jo ainakin\nkaivonvintti, sitten portaat ja koko piha. Varmastikin portailla\nistuva valkoturkkinen Turre huomaisi hänet ensimmäisenä, juoksisi\nvanhentuneilla jaloillaan kulkijaa vastaan, haukahtaisi juostessaan\nmuutaman kerran kuin itseään rohkaistakseen, tutkisi vanhuuttaan\nhämärtynein silmin vierasta ja kaukaa kiertäen tulisi viimein luo\nkuono koholla varovasti haistelemaan kulkijan jalkoja. Kun hän silloin\nsanoisi Turren nimen, niin tuo valkoinen vanhus varmasti tuntisi hänet,\nalkaisi vinkua, ihastuneena viuhtoa tuuhealla hännällään ilmaa ja\npuhkeaisi villisti haukkumaan heikosta sydämestään huolimatta.\n\nMutta kaivonvinttiä, katonharjaa ja koiraa ei näkynyt. Hän pysähtyi\näkkiä — eihän Turre voinut enää elääkään! Koira oli varmasti kuollut\njo aikoja sitten, ja hänen oli nyt turha kuvitella ja muistella sen\nrajua haukkua tai harrasta ja itsevarmaa murinaa. Mutta missä oli\ntalo? — Kas, nyt näkyi jo! Rinteen laelta näkyi jo kaikki! Metsä oli\nkaatunut nurin, ja tien molemmille puolille oli ehtinyt kasvaa jo\nkorkea koivukuja niityn ja laakson yli taloon saakka. Tuossa oli se\nhirveän korkea mäki, jota hän oli lapsena laskenut vesikelkalla alas,\nmadaltunut lyhyeksi nyppyläksi, leveä joki siltoineen oli kutistunut\npieneksi puroksi ja vanhat jättiläiskoivut olivat tavallisia puita.\nMutta vaikka mielikuvitus olikin monien vuosien aikana lisäillyt omia\nmittojaan pieniin muistikuviin ja vaikka mäet olivat madaltuneet ja\nkivet kutistuneet, oli itse luonto ja elämä monin verroin rikkaampaa\nja runsaampaa kuin vanhat muistikuvat. Ja uuttakin oli paljon. Tuossa\ntaas pihaan tullessa oli entinen harmaa pystyaita kaatunut ja tilalle\nrakennettu uusi, jonka punaisten säleiden päässä oli valkea huippu kuin\npumpulituppu. Taas oli uusi portti ja sen takana ennen rakennuksia tien\nmolemmin puolin laaja puutarha.\n\nPortti ei narahtanut, vaikka hän pelkäsi. Kun Turre ei kerran ollut\nenää vastassa, tulisi varmaankin isä huomaamaan hänet ensimmäisenä ja\nköpittäisi puutarhan käytävää myöskin vanhana ja hämäräsilmäisenä.\nMutta nyt ei saanut huomata häntä kukaan, sillä hän tahtoi ensin\nkatsella tätä kaikkea ja keksiä sopivat sanat valmiiksi ihmisten\nvaralle. — Tässä oli pitkä kuja dahlioita portaille saakka. Vanha\nrakennus oli kai jo hylätty, koskapa uusi seisoi harjanteen\nkorkeimmalla paikalla suurine ikkunoineen ja valkoisine seinineen.\nHuoneiden ikkunoissa oli kirkkaat raidalliset verhot, ja kuistikon\nlasit kimmelsivät auringonpaisteessa. Joku nainen näkyi nousevan\nportaita mustassa puvussaan ja valkoinen esiliina edessä, mutta hän oli\nkai vieras.\n\nEntinen kallistunut navetta oli kadonnut, ja sen tilalla seisoi pitkä\nkivirakennus yksille vievine siltoineen. Samoin oli metsänreunasta\nhävinnyt vanha riihi nokeutuneine ovenpielineen ja sammaltuneine\nkattoineen, ja samalla paikalla oli nyt pitkä punainen rakennus.\nEnnen oli tuossa lähellä ollut kuoppa turvekattoineen, mutta nyt oli\npaikka tasainen ja kukkapenkkien peitossa. Ja kun astui muutaman\naskelen rinnettä ylemmäksi, huomasi rannassa vanhan venetalaan\npaikalla korkean punaisen vajan, jossa oli valkoiset nurkkalaudat ja\novet. — Kummasti tämä kaikki oli muuttunut, toisaalta suurentunut ja\ntoisaalta pienentynyt, mutta kuitenkin tullut paljon vieraammaksi.\nAinoa, joka oli entisen näköinen, oli tuonne alemmaksi unohtunut vanha\nasuinrakennus notkoselkäisine kattoineen ja pienine ikkunoineen. Itse\ntannerkin näytti kasvaneen kuin entisen päälle, ja ne kivetkin, joihin\npienenä juostessa lyötiin varpaat verille, olivat nyt uponneet jonnekin\nkäytävähiekan alle.\n\nTuo kaikki oli tietysti isän, Ilmari-veljen ja Elina-siskon työtä, ja\npaljon heillä oli näinä vuosina ollutkin tekemistä, heillä kolmella...\n\nMutta jospa hän erehtyi? Jospa he eivät asuneetkaan enää täällä, vaan\nolivat siirtyneet jonnekin muualle ja jättäneet tämän kaiken vieraille?\n— Hän ei tahtonut vielä uskoa sitä, vaikka rannasta näkyikin nousevan\ntupaa kohti nuori vieras poika avopäin ja jokin laatikko kainalossaan.\nJa hän tunsi äänensä särähtävän kysyessään pojalta:\n\n»Onko isäntä kotona?»\n\nPoika pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä:\n\n»Mikä isäntä?»\n\n»Tämän talon vanha isäntä tietysti.»\n\n»Ei», vastasi poika pysähtyen, epäröi jotakin, yritti ottaa kuin\njuoksuaskelen kipaistakseen portaille, mutta kääntyi, siirsi laatikon\ntoiseen kainaloonsa ja selitti:\n\n»Isäntä kuoli kolme päivää sitten ja...»\n\n»Kuoli?» kysyi hämmästynyt vieras kesken selityksen.\n\n»Kuoli. Ja tänään ovat hautajaiset. Väki on juuri kirkolla saattamassa.»\n\nPoika piti vierasta kai sekapäisenä ja aikoi lähteä, mutta joutuikin\nvastailemaan tämän kysymyksiin:\n\n»Noo niin, niin! Mitäs minä siitä valehtelisin? — Kolme päivää sitten\nkuoli — vanhuuttaan kai. Ei ukolla mitään tautia ollut, olipahan vain\nnyykähtänyt kynnykselle puukantamus sylissään eikä sen jälkeen ollut\nhuokaissutkaan. — Tuollahan se ukko asui vanhassa pirtissä, tuolla\nrinteen alla, ja muu väki on asunut täällä uudessa rakennuksessa...»\n\n»Vai-i niin... No entäs muu talon väki, elävätkö he?»\n\n»Niin mikä muu? Kenenkäs pitäisi elää?»\n\n»Vanha emäntä?»\n\n»Elää vielä.»\n\n»Entäs Ilmari?»\n\n»Mikäs sitä vaivaa? On ollut isäntänä jo pitkät ajat ja paljon on\ntehnytkin työtä — niinkuin näkyy. Ei se vielä naimisissa ole, mutta\nkylällä puhuvat, että kyllä se Luukkolan Sylvin kanssa...»\n\nVieras kysyi nopeasti jatkoa.\n\n»Niin Armiko? Armi sai kansakoulunopettajan ja asuu nyt muualla,\nkaupungissa. On jo kaksi lastakin. — Ei, Elina ei ole vielä naimisissa,\nvaan täällä kotona.»\n\nJa poika alkoi kehua, miten paljon vieraita oli tullut hautajaisiin.\nEnsiksikin koko oman kylän väki, ruustinna ja pappilan nuoret,\nnimismies ja tohtori olivat luvanneet tulla haudalta ja... Saattojoukko\noli lähtenyt täältä kymmenen aikaan, ruumis oli viety Luukkolan\nsuurella nuottaveneellä yli, ja naiset olivat sen koristaneet kukilla\nja surunauhoilla.\n\nKymmeneltäkö? — Jos hän olisi tullut tänne toista tietä, olisi\nsaattojoukko tullut häntä vastaan järven takana...\n\n»Mihin aikaan hänet haudataan? Luuletko, että vielä kerkiän sinne?»\nkysyi hän.\n\n»Ette kerkiä enää. Saattokellot soivat jo puoli tuntia sitten. Ja\njoukko tulee jo kahden jälkeen tänne takaisin — ne, jotka tulevat.»\n\nPoika mietti jotakin:\n\n»Kukas te olette?»\n\nHän ei vastannut, sillä hän ei kuullut kysymystä. Poika vain selitti,\nettä kaksi vierasta naista oli laittamassa päivällistä. — »Mutta jos\nteillä on asiaa talon väelle, niin tulkaa sisään odottamaan.»\n\nHän ei mennyt, vaan jäi ulos yksin. Häntä veti niin oudosti tuonne\nvanhan rakennuksen puolelle, jossa vainaja oli viime aikansa elänyt.\nVieras lähti sinne, ja missä puutarhan hiekkakäytävä loppui, siinä\nalkoi kapea nurmikkopolku kohti vanhan rakennuksen portaita. Tuo\npolku oli siis kulunut vainajan askelista. Vieras tunsi heltyvänsä\neikä voinut kävellä polkua pitkin, vaan siirtyi sen sivuun, missä\nkehräsaunion muodostama pehmyt matto muuttui karkeaksi heinänsängeksi.\nOven edessä olivat tutut portaat, joiden askelmana oli kulunut\nmyllynkiven puolikas. Oven yläosa oli auki, mutta alaosa melkein\nkiinni, hän työnsi sen varovasti sivuun ja astui hämärään eteiseen. Se\noli kumman hiljainen, ja aivan kuin varoen hän avasi myöskin tuvan oven\nja tunsi sen aukeavan ystävällisesti.\n\nNyt hän seisoi ovensuussa eikä voinut astua peremmälle. Aurinko\npaistoi valkeille, kuluneille lattiapalkeille, joiden oksat olivat\nvuosikymmenien kuluessa jääneet koholle muusta pinnasta kiiltävinä\nja liukkaina. Ikkunan kohdalla oli neljä kirkasta auringonläiskää,\nsuorakaidetta, joilla sirahteli muutama kärpänen lyhyitä lentojaan.\nPenkit kiersivät seiniä ja päätyikkunan alla oli pöytä, ja sillä oli\niso maljakko täynnä puutarhasta leikattuja kukkia, arvatenkin Elinan\ntuomat, sillä äiti olisi kantanut siihen oman ruukkunsa. Ikkunalla\nnäkyi kasvavan balsami tuohisessaan — no se ainakin oli äidin hoitama\n— ja rahille oli tänä aamuna unohtunut auki jonkun vieraan virsikirja.\nMolempien päätyikkunain välissä seisoi vanha kaappikello naksuttaen\nhidasta tahtiaan ja painojen keinuessa verkkaan edestakaisin pitkissä\nvitjoissaan. Ja uunin puoleisella peräseinämällä oli sänky — isän\nvuode...\n\nMitä poika oli sanonutkaan: isä oli kaatunut puusylyksineen\nkynnykselle, siis tähän näin, ja tästä hänet tietysti kannettiin\ntuonne sänkyyn, jossa hän sitten veti viimeisen henkäyksensä ja avasi\nviimeisen kerran silmänsä nähdäkseen vielä jotakin. Ja sitten — sitten\nhänet kannettiin vainajana tuonne eteisen taakse tyhjään kamariin,\nsiellä pantiin sängynlauta tuolien päälle, isä nostettiin sille ja\nylitse vedettiin kylmä ja valkoinen lakana... Ja hänen päänsä, rintansa\nja jalkansa näkyivät vaatteen alta outoina kuhmuina...\n\nVieras astui verkasti keskelle lattiaa ja kuunteli. Koko hiljainen\npirtti tuntui elävän: kaappikello naksutti kovemmin, ja jos kuunteli\noikein tarkasti, niin saattoi erottaa selvää liikettä, aivan kuin\näänettömiä kuiskauksia ja näkymättömiä askeleita. Vieras tiesi hyvin,\nettä hän ei ollut nyt yksin, vaan jokin katsoi häneen, epäili häntä,\nja jokin muu lausui sanattomia arvelultaan hänestä. Tuo kaikki tuntui\nvaativan häneltä jotakin ja kehoittavan häntä johonkin — mutta mihin?\nKoko tämä tunnelma sai hänet tahdottomaksi ja liikkumattomaksi,\nsitten jokin tuntui vetävän häntä peremmälle kuin pyytäen mukaansa ja\nkehoittaen jäämään tänne. Viimein kaikki esineet, valaistus ja pirtin\nnäkymätön hiljainen elämä ja tunnelma nostattivat hänessä kuin hyökynä\nesille vanhoja muistoja, niin että huokaus pusertui rinnasta. Se tuntui\ntulevan kuin äänettömänä, ja hän ei jaksanut enää seisoa, vaan pääsi\npenkin luo. Mutta hänellä ei ollut vieläkään oikeutta istua sille,\nsillä se näkymätön ja hiljainen, joka täällä hallitsi, ei ollut häntä\nkehoittanut...\n\nHän tunsi tarvetta kuin hyväillä ja silitellä pöydän kulmaa, siirtyi\nsen viereen ja pyyhkäisi varovasti kämmenellään...\n\nVanha tuttu pöytä! Sen ääressä hän jo lapsena vuoleskeli lastuista\nmonia ihmeellisyyksiä ja nautti tuosta luomisestaan. Sitten myöhemmin\nhän saman pöydän takana iltaisin koulumatkojensa jälkeen tutki\nkirjojaan ja niiden kuvia messinkisen lampun ääressä. Tuossa pöydän\npäässä oli isä usein verkkojaan kutomassa, ja hän tavallisesti löi\npuukon pöytään ja kiinnitti kuteen silmukastaan puukkoon. — Aivan\noikein, tuossa nurkkahyllyllä näkyi nytkin almanakan vierellä\nverkonkäpy jo valmiiksi kävyttyine lankoineen. Työ oli siis jäänyt\nkesken ja siirretty kai johonkin pois, ettei kukaan pääsisi sitä vielä\njatkamaan...\n\nHänen täytyi katsoa välillä ikkunasta ulos vain nähdäkseen jotakin\nmuuta. Niin, tuolla vastapäätä oli uusi rakennus korkeine viivoineen\nja puhtaine väreineen. Kova rinne näytti muuttaneen muotoaan ja\nlaskeutui rantaan loivemmin kuin ennen. Rantaan oli entisen louhikon\nkohdalle ilmestynyt pieni valkoinen hietikko, ja siinä, missä ennen oli\nlaiturina ollut vain kaksi leveätä lautaa naisten pyykinpesua varten,\noli nyt kaksi kiviarkkua ja niiden päällä leveä silta. Ja laiturin\nkupeessa oli valkoinen vene.\n\nNämä kaikki muutokset olivat isonveljen ja pikkusiskon työtä. Häntä\nei ollut päästetty siihen mukaan. Ja olivatko ihmisetkin muuttuneet\nyhtä paljon kuin kaikki muukin? — Mitä poika oli sanonut: että he\ntulevat takaisin kotiin muutaman tunnin kuluttua? — Mitä kukin silloin\nsanoo hänelle? Mitä tekee veli nähtyään hänen nyt tulleen? — Onko äiti\npahastuneen näköinen vai tuleeko tervehtimään iloisena? — Ja mitkä ovat\npikkusisaren ensimmäiset sanat?\n\nTuo kaikki oli arvaamatonta. Jos isä olisi vielä elänyt, niin kaikki\nolisi ollut hyvin. Hänen olisi ollut niin turvallista tavata isä\njuuri täällä pirtissä, ja hän voi helposti kuvitella, kuinka isän\nvanhanmiehen askelet olisivat tassutelleet tuosta kynnyksen yli, tuo\npalkki olisi hiljaa narahtanut tutusti hänen askelensa alla, sitten hän\nolisi pysähtynyt tuohon keskilattialle katsellen vierasta tunteakseen\nja olisi nopeasti ojentanut kätensä ja astunut luo iloinen vilahdus\nsilmäkulmassaan:\n\n»Kah! Johan sinä tulit takaisin! Olenkin sinua jo kauan odottanut...»\n\nMutta vanhan miehen askeleita ei kuulunut, vaikka täällä hiljaisessa\npirtissä vielä eli hänen jälkeensäkin. Hän tunsi tulleensa turhaan ja\nodotti vain, että jokin kehoittaisi häntä jäämään tänne eikä lähtemään\ntakaisin pois. Mutta vaikka hän vielä jäisikin, niin anteeksiantamusta\nhän ei saisi enää kuitenkaan.\n\nVieras nyyhkäytti oudosti aivan kuin hilliten esille tulvahtavaa itkua,\nvaipui penkille pää käsien varaan ja muisteli, kertaili kaikkia niitä\ntapahtumia, jotka liittyivät tähän hiljaiseen pirttiin ja kuolleeseen\nvanhukseen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nVasta nyt hän ymmärsi, mitä isä oli ajatellut hänestäkin jo silloin,\nkun hänen leukansa tuskin ylettyi tuon pöydän reunan tasalle.\n\nUlkonaisesti katsoenhan isällä saattoi olla kaikki hyvin: hän omisti\npienen talon kauniilla paikalla suuren saaren itärannalla, ja talon\nympärillä oli juhlallinen metsä ja heti tuossa mäen alla monisaarinen\njärvi, joten kaunis luontokin tarjosi vaihtelua enemmän kuin oli pelkoa\npitkästä yksitoikkoisuudesta. Saaren muut talot ja niiden sopeutuvat\nasukkaat olivat lähellä, ja jokainen sivullinen kadehti koko kyläkunnan\nrauhallista, kiihkotonta ja tasaista elämää aivan kuin ihmisonnen\njonkinlaisena ensimmäisenä pienenä ehtona. Ja niin kai olisi kaikkien\npitänyt tehdäkin.\n\nMutta ne, jotka asuivat täällä saaressa, näkivät ympäristönsä ja\nitsensä hiukan toisessa valossa. Olihan totta, että saari oli suuri,\nmutta se oli liian pieni monelle talolle, ja sen kauneus oli parissa\nmetsäisessä vaarassa, jotka eivät kivikkoineen olisi kasvaneetkaan\nmuuta kuin metsää. Ja kaunis lahti heti talon takana oli samalla\nse raja, jonka yli ei kannattanut uurastella ja joka aina tulisi\npuristamaan talon kokoon pieneksi ja köyhäksi, ellei voisi rajoja\nsiirtää kauemmaksi jossakin naapurien puolella aitaa siirtämällä. Mutta\nsekään ei näyttänyt edes todennäköiseltä, ja sitä ei voinut ottaa\nlukuun millään tavalla.\n\nNiinpä vanhemmat olivatkin jo kauan aikaa vaivanneet päätään sillä,\nmiten estää talo pirstoutumasta liian pieneksi ja mistä saada lapsille\ntulevaisuudessa riittävä toimeentulo, kun heitä oli kaikkiaan jo neljä.\nSillä tilahan ei koskaan tulisi riittämään kuin yhdelle, joten kolmen\nmuun oli siis pakko ajatella lähtöä pois kotoa, koettaakseen voimiaan\njossakin muualla tämän saaren ulkopuolella. Ja kuka heistä joutuisi\nlähtemään, sen saisi määrätä sattuma, sillä vanhemmista oli aivan yhtä\nvaikea ajatella, joutuisiko ensimmäisenä pois tuo poika vai tuo tyttö.\nUseampia lapsia ei voitu lähettää kouluunkaan, mutta kun toinen poika\nsattui kasvamaan vilkkaana ja näytti itsekin kaipailevan näkemään\nmuutakin kuin kotia ja kotisaarta, arveltiin hänen jo luonteensakin\npuolesta helpoimmin sopeutuvan vieraaseen maailmaan. Niin hänet\nkustannettiin kaupunkiin ja kouluun ja alettiin sanattomina odotella\naluksi pienempiä ja sitten suurempia hyviä uutisia ja varmaa tietoa\nhänen voinnistaan.\n\nJa sillä aikaa kun saari ja koti pysyivät paikallaan ja aivan\nentisensälaisina eikä sen elämäkään ehtinyt muuttaa muotoaan missään\nkohdassa, toi poika kahden ensimmäisen vuoden todistuksensa kotiin\nvarsin nuhteettomina. Seuraava vuosi meni jo heikommin, mutta ei\nmillään tavalla kääntänyt vanhempien hyvää uskoa ja varovaisia, mutta\nhartaita kuvitteluja pojan tulevaisuudesta.\n\nMutta neljännelle luokalle päästyään poika tuli syksyllä kotiin kesken\nkaiken eikä kotiväen yllätykseksi oikein osannut selittää uutta\nkoti-ikäväänsä. Isä, joka oli ankaran kurin mies eikä sietänyt turhia\nlaverteluja ja monipäiväisiä joutenoloja, alkoi puhutella poikaansa\nja hiukan epäillen kuunteli tämän kehuvan itseään ja moittivan\nopettajiaan. Kului useita päiviä, ja pojalla ei isän kehoituksista\nhuolimatta näyttänyt olevan kiirettä pellolle eikä kouluun. — Vai et\nlähde vieläkään, ajatteli kai isä ja alkoi valmistella kaupunkimatkaa\nviedäkseen pojan paikan päälle ja jättääkseen hänet sittenkin kouluun.\nMutta poika hävisi, livahti jonnekin pakoon, ja niin isä sai matkustaa\nyksin, mukanaan vain torille vietävät tavarat, joista oli saatava vielä\npaluurahatkin. Mutta kun isä viipyi poissa vain yhden päivän, oli poika\nsen sijaan kolme ja ilmestyi viimein takaisin tupaan murjottaen ja\nsanattomana. Isä kuitenkin luopui kaikista raippatempuista, vaikka hän\ntiesikin jo sen, että poika oli lähtenyt koulusta karkuun pari päivää\nennemmin kuin hänet olisi sieltä ajettu.\n\nTämä oli se ensimmäinen tapaus, jonka jälkeen hän tiesi vanhempiensa\nkatselevan häntä alati epäillen, kuuli sisarusten syyttävän ja arvasi\njääneensä kotona alakynteen. Häntä kiusasi se, kun isä jutteli\nvanhemmalle veljelle kuin vertaiselleen ja kuunteli tämän ehdotuksia ja\nkun äiti jakoi huolenpitoaan pikkusiskolle häntä huomaamatta. Hän alkoi\ntuntea oikeutettua kostonhalua ja heittäytyi laiskaksi. Alussa hän oli\nvanhempiaan mielistelläkseen ollut ahkerakin, mutta nyt harrasteli\nvain omia asioitaan ja tahtoi näyttää jokapäiväisen maailmansa paljon\nsuuremmaksi kuin muiden. Kotona ei mikään ollut hyvää, kenenkään puheet\neivät kelvanneet oikomatta, ja ylimalkaankin kaikki nämä ihmiset olivat\nkummallisen omapäisiä, hitaita ja saamattomia iankaikkisine arveluineen\nja mietteineen. Sen sijaan jo puolimatkassa maailmaan oltiin tuolla\nselän takana manteren puolella, missä lauantai-iltaisin työväen-\ntai seurantalolla hanuri hihkui ja sitten aamunkoitteessa nuoret\nmiehet laskettelivat hevosilla ja suksilla kilpaa tien leveydeltä ja\nhalkaisivat väylän auki taivasta myöten.\n\nJonakin tällaisena talvisena sunnuntaina häntä odotti kotona tilinteko\nisän ja veljen edessä. Asia ei ollut sen kummempi, kuin että tie ei\nollut auennut tarpeeksi nopeasti ja hän oli ajanut uudesta reestä\ntoisen laidan irti johonkin portinpylvääseen, ja veli oli sen aamulla\nhuomannut. Isä piti häntä vouhkana muiden kylän vouhkien joukossa ja\nlöi häntä kuin lasta pitkin korvia. Samoin teki vanhempi veli hetkistä\nmyöhemmin salaa eteisessä.\n\nNuoremman veljen kostonhalu alkoi kyteä kapinaksi ensin kotiväkeä ja\nsitten koko kotia kohtaan, ja hänen päätön vaelluksensa alkoi yhä\nenemmän väsyttää muita. Lisäksi tuli vielä paljon muutakin kiusaa, joka\nsai koko kotiväen ärsyyntymään, vanhemmat, ison veljen, ison sisaren,\nvieläpä pikku Elinankin. Ja tuo kiukku samalla pyrki kohdistumaan\nnuorempaan veljeen joko syystä tai syyttäkin. Eräänä yönä oli aitasta\nvalutettu lattian kautta säkkiin viljaa suoraan hinkalosta ja viety\npois. Ilmari, vanhempi veli, raivostui, tutki jalanjälkiä ja olisi\nsiinä paikassa lähtenyt nimismiehen luo, mutta isä jostakin syystä piti\ntapausta vain vähäpätöisenä eikä antanut hänen mennä. Puhuttiin kyllä\nviinankeittäjistä ja kerrottiin heidän ennenkin käyttäneen tuollaisia\ntemppuja viljanhankinnassaan, mutta isällä tuntui olevan nyt aivan omat\nepäilynsä ja johtopäätöksensä, mutta hänkään ei tiennyt tarkalleen,\nolisiko niissä mitään perää. Asia ei selvinnyt, vaikka Ilmari-veli\ntoivoikin, hän vain odotti varkauden uusiutuvan ja valvoi kaksi yötä\ntallin ylisillä haulikko kädessä turhaan.\n\nJa hän ajatuksissaan myönsi sen itselleenkin, että hän olisi valmiimpi\nampumaan, jos hiiviskelijänä olisi oma veli, kuin jos se olisi joku\naivan vieras.\n\nViimein tuo pitkän ajan kuluessa latautunut ärtymys purkautui eräänä\niltana ruokapöydässä. Ilmari syytti nuorempaa veljeään pari kertaa\nkautta rantain varkaaksi, vanhempi sisar Armi moitti jokaista ja\nvielä vanhempiaankin siitä, että nämä eivät jaksaneet pitää lapsiaan\nankarammassa kurissa. Nuorempi veli alkoi kehua voimillaan ja jatkoi\nniin kauan, että vanhempi löi häntä. Silloin säikähti pikku sisko\nitkuun, äiti valitteli ja isä nousi, pyyhki rauhassa puukkonsa ja\npainoi sen tuppeen, asteli ovelle ja potkaisi auki:\n\n»Tuossa on tie! Jos joku teistä ei aio pysyä ihmisiksi, saa nyt\nlähteä.» Hän katsoi molempia poikiaan kuin odotellen. »Ja nyt heti,\nennen kuin pirtti jäähtyy! Ovi on jo auki!»\n\nVanhempi veli nousi äkkiä pöydästä, ja luullessaan hänen lähtevän\näiti ehti jo voihkaista herrajumalansa, mutta Ilmari menikin vain\nperäpenkille ja riisui takkinsa kuin valmistautuen nukkumaan:\n\n»Tehkää nyt kerrankin tilinne selviksi! Minua tämä jo haukotuttaa...»\n\nSilloin nousi myöskin Eino, naurahti ja virkahti;\n\n»Kun ei näy olevan muita, niin kyllähän minä lähden!»\n\nJa hän meni. Jos hänen tulonsa koulusta kotiin oli ollut arkaa, mutta\nylpeätä, oli hänen lähtönsä jo rohkeata ja ylimielistä. Hän katosi\nkenenkään tietämättä aikaa, ja vasta viikkojen kuluttua sai isä kylän\npojilta kuulla hänen menneen vallitöihin jonnekin pitäjän liepeille.\nLähtö ei tehnyt häneen itseensä isoakaan murhetta eikä edes vaikutusta,\nmutta ei myöskään saanut kotitalon totuttua järjestystä millään\ntavoin sekaisin, vaikka hän itse oli ehkä lähtiessään sitä salaa\ntoivonut. Kotona siitä ei edes puhuttu, ja vain pari kertaa kuului äiti\nmainitsevan hänen nimeään Armi-siskolle, mutta kukaan ei välittänyt\nkuunnella, mitä se koski ja mitä Armi vastasi.\n\nSaaressa elettiin hitaasti ja yhä suuremmassa rauhassa, mutta\nulkomaailmassa kerrottiin kaiken kääntyvän levottomammaksi ja\nkurittomammaksi. Täältä katsoen tuollaista älyttömyyttä voitiin\nenintään ihmetellä ja vähitellen salaa pelätä sen mahdollista\nleviämistä myöskin lähemmäksi. Kului muutamia kuukausia, ja silloin jo\ntodettiin kaiken tosiaan levinneen jo tännekin. Ja niinpä vähitellen\nsaatiin omassa hiljaisuudessaan elävä pieni saariyhteiskuntakin\nvedetyksi mukaan muun maailman asioihin. Muutamana sunnuntaina\nlähti jo Ilmarikin kirkolle suureen kokoukseen, jossa pitäjän väki\npäättäisi nimismiehensä ja kahden poliisin eroamisesta tai jäämisestä\npaikoilleen. Keskellä kirkonkylää tuli häntä vastaan Eino, ja tällä\nnäkyi olevan uusi pyhäpuku ja kiiltävät saappaat, ja kokouksen tai\nminkä kunniaksi lie ollut rinnassa punainen rusetti. Veljekset\npysähtyivät ja juttelivat hetkisen, mutta kumpikin vastahakoisesti,\nkuin velvollisuudesta omaa veljeä kohtaan. Eino kertoi olleensa\ntosiaan vallitöissä ja ansainneensa hyvin, mutta ei kysynyt sanaakaan\nkotikuulumisia. Ilmarikaan ei tarjoutunut niitä selostamaan, mutta\nmainitsi jonkin muun asian lopussa:\n\n»Hyvä on, että tulet toimeen maailmalla. Ja olisithan sinä kai voinut\nelää kotonakin, jos olisit tyytynyt siihen samaan, mihin muukin\nkotiväki.»\n\nEino oli käynyt koulua juuri sen verran, että oli ehtinyt vieraantua\nkodistaan ja sen töistä, nyt hän oli ollut poissa jo niin kauan, että\noli saanut kokoon pieniä varoja, tunsi herraluonteensa kasvaneen ja oli\njoutunut sellaiseen seuraan, jossa oli kuullut elämää arvosteltavan\ntoisella tavalla kuin kotona ja koko hiljaisessa saaressa:\n\n»Ei kannata kehua! Teidän niin kuin muidenkin elämä ja toimeentulo\ntäällä on vain torpparin elämää, jossa ei voi yrittää, ei saa yrittää\neikä kukaan lopulta tahdokaan yrittää mitään. Minä sanon sulle: jos\nihminen jää vaikkapa sinne saareen, se merkitsee vain iankaikkista\ntyötä, iankaikkista puutetta ja riitelemistä tuon puutteen kiusaamana:\nKotona ei minulla enempää kuin sinullakaan ole tarjolla muuta kuin\ntyö, toivoton työ, josta ei koskaan ole tuloksia kuin silmänlumeiksi,\nettei alkaisi kapinoida. Mutta nyt minulla on palkkani sitä mukaa kuin\nteen työni, ja nyt saan mennä mihin haluan, tuntematta olevani vankina\nyhdessä muun kotiväen kanssa.»\n\n»Se on hyvä se. Mutta älä kehu, ennenkuin olet aikasi kokeillut!\nSittenhän sen näkee», vastasi vanhempi veli rauhallisena ja lähti\njatkamaan matkaansa. Ja heidän erottuaan välähti nuoremman veljen\nmielessä kunnianhimoinen toive, että ensi kerraksi hänen täytyisi\nmenestyksensä todisteeksi saada rinnan yli kulkevat nuoranpaksuiset\nkellonperät ja myöskin polkupyörä, jossa on koreanpunaiset likakaaret\nja pyöränpuitteet.\n\nJa nyt samaan aikaan laski vanhempi veli mielessään, kannattaisiko\nhänen kokouksen jälkeen poiketa vielä kauppaan vai soutaisiko suoraan\nselän yli kotiin... Ja muistettuaan nuoremman veljensä ylimieliset\nsanat ja kuultuaan oman ajattelunsa korvissaan hän hätkähti omaa\nköyhyyttään ja pelkäsi nuoremman veljensä huomaavan hänen hiljaiset\nlaskelmansa ja ilkkuvan olleensa oikeassa...\n\nHän näki Einon vielä kokouksessa, jossa oli koolla kirkonkylän ja\nlähiympäristön miehet totisina kuin tuomarit ja jossa meijeristi\nja kansakoulunopettaja puhuivat ja vaativat isäntiä sanomaan\nmielipiteensä. Ovensuupuolella tyrkki toisiaan joukko supattelevia ja\ntyhjälle tirskuvia poikasia ja pari vallityöryssää, ja näiden joukossa\nseisoskeli Einokin vältellen veljensä katsetta. Nimismies ja toinen\npoliisi pääsivät varoituksella, mutta toisen toivottiin eroavan,\nja yksimielisen ja hartaan kokouksen jälkeen Ilmari tunsi tarvetta\nvirkahtaa jotakin sovittavaa nuoremmalle veljelleen, mutta tämä olikin\njo kadonnut, arvattavasti siinä poikajoukossa, joka hälisten lähti\njuuri pihasta maantielle.\n\nSen jälkeen ei kotona tiedetty Einosta juuri mitään. Kulkupuhe kertoi\nhänen siirtyneen jonnekin toisille työmaille kaupungin lähelle, ja\nkylän entiset renkimiehet, jotka pyhäisin kävivät täällä vanhoissa\npaikoissaan näyttelemässä ja kehumassa vallitöissä parantuneita\nelämisen ehtojaan ja ansioittensa suuruutta ja varmoina tiesivät\nselitellä entisen porvariyhteiskunnan ja uuden työväenluokan rajaviivan\nja sovittamattomat kuilut, he siinä muun lomassa kertoivat nähneensä\nEinonkin uusissa vallitöissä oikein sihteerinä ja elävän kaikin puolin\nrahakkaasti ja vapaasti kuin kaupunkilainen porvari. Kotiväki oli tähän\ntietoon tyytyväinen, eikä kukaan puhunut hänestä senkään vertaa kuin\nennen.\n\nTuntui niin turvalliselta upota kokonaan kotiaskareisiin ja\nhuoliin, kun ympärillä alkoi kaikki käydä harmaaksi, epävarmaksi ja\nlevottomaksi. Ensin jokainen pakottautui olemaan ajattelematta ja\nvielä tarkemmin puhumatta mitään koko asiasta, mutta kun ympärillä jo\nkuohui, kerrottiin siitä toisille pingoitetun huolettomana ja kuin\nohimennen. Siten voitiin vielä vähän aikaa elää tuota pingoittunutta\nja keinotekoista rauhaa kotona aamuaskareita suoritellessa lampunvalon\npiirissä, päivittäisissä ajotöissä sinisenkirkkaissa metsissä ja\niltarupeamina reenjalasta tai luokkia vääntäessä tervanhajuisessa\npirtissä.\n\nMutta sekään ei kestänyt kauan. Nämä muuhun maailmaan nähden\npassiiviset ihmiset, jotka melkein tahallisesti tahtoivat osoittaa\ntoisilleen ajattelevansa vain näitä jokapäiväisiä pieniä puuhia eivätkä\nmitään muuta, joutuivat vastahakoisina mukaan yhteiseen touhuun ja pian\nhuomasivat innostuvansakin. Ja tuon innostuksen kanssa alkoivat samaan\naikaan veriset kuukaudet miesten, aseiden, vaatteiden, viljan ja rahan\nkeruineen. Jo hulmahtelivat liikkeelle moninaiset huhut saaden kaikki\nnaiset siunailemaan ja miehet kiroilemaan. Jo nähtiin ensimmäiset\nhaavoittuneet pää tai käsi siteessä, pian tulivat ensimmäiset\nvoitontiedot ja ankeat sankarihautajaiset puheineen ja lauluineen. Nämä\npassiiviset ihmiset eivät huomanneet hullaantuneensa, ja sitä, mitä he\nolivat ensin kuin karttaneet puhumasta ja ajattelemasta, sitä he nyt\nselittivät ja levittivät kuin humaltuneina ja olivat kuin humalaiset\ntyytyväisiä, jos joku oli heitä kuuntelemassa. Lisää miehiä tarvittiin\nja lähetettiin, ja koko maa oli kuin suuri mylly, jonka raskaiden\nkivien väliin jokainen tahtoi ja jokainen pyrki mennäkseen sen lävitse\nkuka ehjänä, kuka rusentuen.\n\nIlmari-veli oli ollut rintamalla jo aikoja ja Armi ja pieni Elinakin\nkirkonkylässä auttamassa voimiensa mukaan ja käyden kotona katsomassa\nvanhempiaan vain silloin, kun he ehtivät ja jaksoivat. Vanhemmat\nnäyttivät olevan hiljaisia, mutta puhuivat ja utelivat kumpikin\ntahollaan varkain sitä enemmän. Kotona he eivät virkkaneet mitään\nEinosta, mutta hiljakseen päättelivät hänen rusentuneen ensimmäiseksi.\nKun äiti kirjoitti Ilmarille rintamalle, tiedusteli hän tältäkin Einoa\naivan kuin tämä olisi joutanut etsimään levotonta veljeään. Ilmari\nitse näki nälkää, tuskin muisti veljeään olevankaan, valvoi ja ampui,\njoutui sitten toiselle rintamalle, sai siellä sääriluunsa murskaksi\nja myöhemmin sairaalassa kuuli sen kylmän uutisen, että hänen toinen\njalkansa jäisikin ikuisiksi ajoiksi lyhyemmäksi ja hän saisi ontua\nlopun ikäänsä. Mutta tuosta kaikesta hän ei hiiskunut sanaakaan\nkirjeissään kotiin.\n\nKun kesä lähestyi ja pitäjän miehet alkoivat yksitellen ilmestyä\ntakaisin, oli Ilmari vielä sairaalassa ja Eino yhä kateissa. Vanhempaa\nveljeä ikävöitiin julkisesti, mutta nuorempaa surtiin salaa.\n\nJa kuin ahdistavana enteenä ilmestyi eräänä toukokuisena sunnuntaina\npihaan konstaapeli puhumaan isän kanssa ilmoista ja kevätkynnöistä.\nIsä koetti olla rauhallinen, mutta sormet sen sijaan rummuttivat\nlevottomina. Myöskin naapurin, Luukkolan, isäntä tuli harvasanaisena ja\npyhävaatteissaan. Vasta silloin konstaapeli mainitsi kuin ohimennen,\nettä nimismies oli — tuota — lähettänyt hänet tänne ja käskenyt sanoa,\nettä Eino oli — tuota — kuulemma nyt vankileirillä ja oli jo saanut\ntuomionkin, mutta kuulemma päästettäisiin kyllä kahden varman miehen\ntakuuta vastaan ehdonalaiseen vapauteen.\n\nIsä oli kauan vaiti, huokaisi siinä kivellä istuessaan kaksi kertaa\npitkään »vaii-niin» ja vaikeni taas.\n\nSilloin murahti Luukkolan isäntä, että hänkin oli oikeastaan tullut\nsaman asian vuoksi. Nimismies oli puhunut siitä hänellekin —\nlautamiehelle — ja ehdottanut, että hän hankkisi sen toisen miehen ja\nlähtisi matkalle.\n\n»Onhan sinun itsesi vähän vaikea sellaiselle matkalle», puhui Luukkola.\n»Kun toinen poika sattui toiselle ja nyt tämä toiselle puolelle...»\n\nJa hitaasti hän selitti kyllä lähtevänsä Tammisaareen, jos naapurilla\nei olisi parempia miehiä valittavana. Ja kun lisäksi oli niin kiire\naikakin, ettei isä itse oikein sen vuoksikaan...\n\nHän katsoi naapuriinsa, molemmat nousivat yhtä aikaa, puristivat\ntoistensa kättä eivätkä virkkaneet mitään. Vasta pirttiin mentäessä\nkääntyi talon isäntä portailla sanomaan kuin kahden kesken:\n\n»Se meidän Eino jäi lapsena muutamaa selkäsaunaa vaille. Sen vuoksi\ntämä tuli eteen vasta nyt. Olisi kai parhainta, jos antaisit sen saunan\nnyt kotimatkalla...»\n\n»Kyllä se on saanut jo tarpeekseen, niin että anna olla...»\n\nJa sitten siirryttiin jälleen kevättöihin ja siemenviljoihin.\nÄiti näkyi myöskin aavistavan jotakin, koskapa käsi vapisi hänen\nasetellessaan kuppeja ja kerma-astiaa pöydälle.\n\nJokohan nuo toivat tiedon pojan viimeisestä menosta? Onkohan Eino\nkaatunut tällä vai tuolla puolen rintamaa?\n\nNämä kysymykset askarruttivat häntä, mutta kun isä näkyi puhelevan\nhuolettoman näköisenä muusta, niin eivät kai asiat noin huonosti\nolleet...\n\nVieraiden lähtiessä isä meni piirongilleen ja avasi laatikon vilkaisten\nLuukkolaan:\n\n»Sinä tarvitset rahaa. Tulehan, niin katsotaan...»\n\n»Annahan olla. Selvitetään sitten.»\n\nMutta isä painoi hänen käteensä pari seteliä, ja miehet menivät\nihastellen rantaniityn heinän nopeata nousua.\n\nIlmari ehti kotiin kainalosauvoineen ennen kuin Eino vanginkyydillä.\nVaikka puoli kansaa puhui ja juhli voitonhumalassa, pysyivät elämä\nja ajatukset ainakin täällä kotona rikkinäisinä. Arki jatkui\nmilloin minkin puutteessa, ja jokainen puhui vähän, pysytellen\nenimmäkseen yksin ja ulkona. Ainoastaan Armi, joka oli ollut koko\ntalven muonittajana harjoitusleirillä, jaksoi riehahtaa omiensa\nvuorenvarmoista voitoista ja ihastella voittojen nopeutta, mutta\nsilloinkin hänet tavallisesti keskeytti Ilmari ärtyneenä:\n\n»Ole vaiti, kun et ole mitään nähnyt!»\n\nJa Ilmari itse oli yhä kivulloinen, hermostunut ja kiivas liikunnon ja\ntyön puutteessa ja viskasi monesti kainalosauvansa nurkkaan kiroillen\nja heittäytyen pitkälleen penkille raskaasti huoaten, mutta hakien\nkuitenkin taas sauvansa esille kolkuttaakseen niillä jotakin katsomaan\nulos portaille. Näki kaikesta, että hän oli katkera koko sodalle ja\ntulevaisuudelle ja tarvitsi jonkun, jolle voisi purkaa katkeruutensa ja\npusertaa irti ne liiat voimansa, joita sota ei ollut vielä vienyt.\n\nKuin sitä varten tuli eräänä iltana Eino kotiin Luukkolan isännän\nkanssa — keltaisena nälästä, arkana ja hiljaisena. Kukaan ei puhunut\npaljoa, äiti vain kantoi eteen ruokaa ja surullisena hymyillen ihasteli\npojan kasvaneen viime näkemästä, kun ei voinut mitään muutakaan kehua.\nIsäkin totesi tyytyväisenä ääneen, että oli sentään onni, kun kuulat\neivät olleet raapineet niin pahasti kuin tuota Ilmaria...\n\n»Milläs puolen maata sinä kiersitkään?»\n\nEino kertoi olleensa ensin Mäntyharjulla, myöhemmin Ahvolassa ja\nrintaman murtumisen jälkeen oli kulkenut sen suuren nuotan perässä\nTienhaaraan asti.\n\n»Vaii-i nii-in!» huusi Ilmari venytellen. »Vai Tienhaaraan asti! Herra\nsiis kuuluikin juuri niihin roistoihin, jotka teurastivat meidän\njääkärin ja ampuivat tahallaan konekiväärillä kenttäsairaalaa!»\n\n»Se on kyllä vale minun tekemäkseni.»\n\n»Noh, noh, lapset», rauhoitteli isä.\n\n»Ja kaikkia piruja tänne katon alle otetaankin!» huusi vanhempi veli\nkiiveten seisoalleen kuin nähdäkseen paremmin. »Ihmissyöjiä ne olivat\nkaikki eivätkä ihmisiä. Ja sen minä sanon, että juuri nuo samat panivat\njokaisen vankinsa seinää vasten ja...»\n\n»Älähän nyt, Ilmari», hätäili äitikin.\n\n»Ole vaiti, sinä! Kun nuo olisivat käyneet sotansa edes rehellisemmin\nja ampuneet kunnollisesti keuhkot tielle, vaikkapa minultakin, mutta\nkun olivat niin huonoja, että vikuuttivat loppuiäksi... Ja jos sitten\nhaavoittuneena sattui jäämään teurastettavaksi, niin...»\n\n»No entäs te sitten?» kiukustui Eino. »Et taida tietääkään, mitä te\nteitte omille vangeillenne: jos niitä ei viety viisikymmenmiehisissä\nryhmissä konekiväärien eteen ja yhtä huonosti teurastettavaksi, niin\nvietiin leirille keräämään ravinnokseen heinänjuuria maasta. Ja kun\nlopuksi turposi ja kuoli, heitettiin haisevaan ruumiskuoppaan kärpästen\nruoaksi. Et kai ole kuullut sitäkään, että saksalaistenkin jo piti\nvaatia näitä suomalaisia voitonsankareita ihmisyyteen?»\n\n»Etkö sinä perkele tuki...!» kiljahti vanhempi veli ja kohotti toista\nsauvaansa.\n\nÄiti ehti siunata ja isä karata kiinni käsipuoleen mölähtäen:\n\n»Siivolla! Tyytykää osiinne, mitä olette saaneet, mutta täällä ette\nenää jatka sotimistanne!»\n\nIlmari vaipui kiroillen ja sauvojaan kolistellen istualleen, ja Eino\nkatsoi lattiaan silmissään outo ja lasimainen kiilto:\n\n»Kyllä minun puolestani jo riittääkin. Vastakerralla saavat mennä, ketä\nhaluttaa. — Minua ei huvita enää...»\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus, isä tunsi halua virkkaa hulttiopojalleen\njotakin sovittavaa noista sanoista, mutta ei osannut, ja äiti\ntoimitteli häntä lepäämään:\n\n»Se on nyt sillä tavalla, että tytöt nukkuvat aitassa ja me on isän\nkanssa nukuttu pirtissä. Ei ole muita sänkyjä eikä vaatteitakaan kuin\nkamarin leveä sänky. Ei taida käydä päinsä, että te kaksi nukkuisitte\nkamarissa...? Mutta jos minä levitänkin sen sängyn, niin voisittehan te\nkai sentään molemmat pojat siinä, vai...?»\n\nIsän silmät välähtivät melkein kujeellisina hänen katsoessaan äitiin,\nja näytti kuin hän olisi pidätellyt hymyä. Kukaan ei virkkanut mitään,\näiti valmisti vuoteen ja siirtyi isän mukana tupaan. Armi oli kadonnut\njo aikaisemmin sanattomana, ja pikku Elina livahti vanhusten jäljessä\novesta kiertäen kaukaa toista seinämää pitkin Einon kohdalla. Tämä\nhuomasi sen. Hän jäi odottamaan, että heidän nyt jäätyään kahden\nvanhempi veli joko purkautuisi uudestaan tai tulisi paiskaamaan\nkättä virkahtaen jotakin, että »ei kannata — antaa olla». Mutta\ntoinen ei tullut. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Ilmari nousi, köpitti\npäättäväisenä sauvoineen ulos huoneesta ja jätti Einon yksin. Mutta\ntämäkään ei koskenut äidin leveään ja valkoiseen vuoteeseen, vaan\nnosti käsivartensa pöydälle, painoi otsansa niiden nojaan, hengitti\nkatkonaisesti ja huokaillen ja näytti viimein nukkuvan istualleen.\n\nKesä jatkui kiireineen. Kaiken raskaan maatyön sai tehdä isä, ja hänen\napunaan oli Eino sitä mukaa kuin jaksoi. Se sama outo, lasimainen\nkiilto, joka hänellä oli ollut silmissään palattuaan, oli niissä yhä\nvieläkin, ja hän ei näyttänyt koskaan iloiselta eikä surulliselta, vaan\nkatsoi kuin tylsänä eteensä. Joskus heidän ollessaan kahden saattoi isä\nselitellä hänelle kuin saadakseen hänet palaamaan nykyisyyteen:\n\n»Sinun ei tarvitse ottaa kovin raskaasti, jos Ilmari joskus\ntuskaileekin. Hän on katkera jalastaan eikä tietysti voi sitä purkaa\nkenellekään muulle kuin sinulle. Ja turhahan siitä on täällä kotona\nsisutella kenellekään. Eihän se ole meidän kenenkään syy...»\n\nSilloin saattoi Eino katsoa isäänsä kuin syvästi ymmärtäen, ja\nlasiverho hävisi hetkeksi hänen katseestaan, kunnes hän jälleen\npainautui työhönsä. Iltaisin hän ei viipynyt kauan muiden joukossa,\nvaan kiipesi tallin ylisille vuoteelleen kahisuttaen heiniä allaan\nkääntelehtiessään ja sitten taas kotvasen maaten hiljaa kuin kuunnellen\njotakin olematonta liikettä pihalla tai ihmetellen koivikosta tulevan\nlinnun äänen pienuutta ja ohuutta. Hänestä tuntui oudolta, että voi\nolla jotakin niin pientä ja kevyttä kuin lintu ja että se voi äännellä\nniin hennosti, kun kaikki muu täällä maailmassa oli niin raskasta,\nsuurta ja kovaa. Kun viimeiset ihmisäänet rakennuksenkin puolelta\nsammuivat, saattoi hän nukahtaa korvissaan heinien pieni sihinä, mutta\nkeskellä yötä hypähti äkkiä pystyyn silmät kauhusta suurina ja parahti\ntuskaisena kesäiseen yöhön, niin että muut ihmiset tunsivat kylmiä\nväreitä: »Hälytys!» Joskus hän saattoi herättää koko muun talonväen\nsurkeaan valitukseen: »Älkää tappako — älkää tappako! Voi voi voi-iih!»\nJa hänen karmiva huutonsa päättyi kuin koiran ulvontaan.\n\nVanhemmat osasivat suhtautua tähän kaikkeen oikein, vaikka se tuntuikin\ntukalalta. »Hermojuttu se vain on», virkahti isä itkeskelevälle äidille\ntuvassa, »kyllä se siitä paranee». — Ja samaan aikaan veti pelästynyt\npikku Elina aitassa peiton korviensa yli eikä uskaltanut katsoa\nmihinkään veristen haamujen pelossa. Vanhempi Armi-sisko saattoi joskus\npäivisin tolkuttaa isälleen: »Tuo huutaminen ei ole enää oikeata.\nHulluhan koko mies on, selvästi! Toimittakaa ajoissa mielisairaalaan...»\n\nMutta isä käski Armin hoitaa omat asiansa ja hävitä työhönsä.\n\nIlmari alkoi vähitellen opetella kävelemään ilman sauvoja, mutta ei\nvoinut vielä osallistua raskaampiin töihin, vaan puuhaili kaikkea\npientä kotosalla tai istui joutohetkinään rantakivellä onkien.\nHän näytti yhä kärsivän toimettomuudestaan, mutta nyt vanhemmat\njo luottivat siihen, että Ilmari saisi paremman tuulensa takaisin\nsitä mukaa kuin pääsisi työhön. Mutta siitä ei näyttänyt vielä\nolevan tietoakaan. Hänellä oli yhä tietty ylemmyydentunteensa,\njonka avulla hän piti Einoa alati perheen ulkopuolella. Vanhempien\ntoiveet ristiriitojen sammumisesta näyttivät raukeavan muutenkin,\nsillä sitä mukaa kuin Eino voimistui ruumiillisesta ja sielullisesta\nnääntymyksestään, sitä mukaa myöskin kasvoi hänen vastustushalunsa.\nJa jos Eino ylimalkaan avasi suunsa sanoakseen jotakin, oli Ilmari\naina vastaan, olipa puhe sitten järkevää tai ei. Ja kun Ilmari jo\nsyyspuolella pystyi metsään ja otti raivatakseen pienen metsäkulman\npelloksi, näkyivät Einonkin voimat ja kilpailunhalu heränneen, koskapa\nhän meni toisaalle ja aloitti täsmälleen samankokoisen urakan. Kilpailu\njatkui, katkeruus kasvoi ja näytti ennen pitkää jakavan perheen kahtia,\nsillä myöskin Armi-sisko oli liittynyt Ilmariin murtaakseen nuoremman\nveljensä äänettömän ja ylpeän vastarinnan. Ja kuitenkaan kaikella tällä\nkilpailulla ei Eino tarkoittanut tehdä kiusaa, niinkuin toinen luuli,\nvaan ainoastaan pysyä toisen kanssa tasoissa, ettei tämä saisi sillä\ntavalla yliotetta hänestä eikä pääsisi pilkkaamaan hänen kuntoaan. Sen\noli Eino päättänyt estää, vaikka hän siihen nääntyisi.\n\nMyöhään syksyllä sattui tapaus, joka kulki rajuna ja synkkänä kuin\nukkonen ylitse, mutta kuitenkin selvitti ja ratkaisi liian jännityksen.\n\nPäivä oli sinänsä samanlainen kuin kaikki muutkin, mutta Ilmari oli sen\nkuluessa jo pari kertaa heittänyt Einon eteen kompiaan ja vihjaisujaan.\nKun tuli puhe piikkilangan ostamisesta, tokaisi Ilmari äkkiä:\n\n»Mene sinä se ostamaan. Sinähän tutustuit sen lajin aitoihin jo\nopintomatkalla valtion kustannuksella.»\n\nToisen kerran, kun Eino ajoon lähtiessään olisi vaihtanut oman väsyneen\npunaisen hevosensa Ilmarin mustaan ajokkaaseen, huomautti tämä\npuolestaan:\n\n»Aja omillasi vain, niin väritkään eivät sotkeudu!»\n\nEino ei aikonut ensin sanoa mitään, mutta kääntyikin äkkiä ympäri ja\nhymyili veljelleen kuin säälivästi:\n\n»Sinä raukka!»\n\nHän lähti talliin valjastamaan omaa hevostaan, mutta hänen kulkiessaan\nedestakaisin toisen hevosen ohi se inahti pilttuussaan ja oikaisi\nkavionsa Einon reiteen. Potkaisu ei ollut paha, mutta se täytti\nkuitenkin kaikki mitat, ja pystymättä enää hillitsemään itseään\nEino sieppasi ovensuusta aisankappaleen ja löi sillä potkaisijaa\nselkään. Hevonen hyppi pystyyn sitä mukaa kuin riimut antoivat myöten\nja hyppiessään potkaisi pilttuustaan seinän puhki. Eino hurjistui\nsiitä lisää, päätti opettaa tuon äkäisen kaakin, löi taas ja kohotti\nseipäänsä uuteen lyöntiin, kun tunsi vihaisen kouraisun omassa\nolkapäässään. Se oli Ilmari.\n\n»Vieläkö sinä sankari eläimiäkin rääkkäät!»\n\nHän riuhtaisi aisan sen näköisenä kuin aikoisi lyödä takaisin Einoa,\nmutta Eino sai sen häneltä, Ilmari kompastui käsilleen lattialle, ja\nEinon aisa jo kohosi veljen pään yläpuolelle:\n\n»Nyt loppuu tämän talon sota...!»\n\nMutta ovelta kuului vieläkin tuimemmin:\n\n»Ihmisiksi! Koirat!»\n\nVieressä seisoi isä avopäin ja paitahihasillaan, ja hänen edessään\nseisoivat veljekset nokatusten kuin kaksi tappelevaa kukkopoikasta\nhöyheniään pöyhistellen. Isä astui heidän väliinsä, kohotti kämmenensä\nhitaasti, sylkäisi siihen ja sitten äkkiä sivalsi Einoa korvalle, niin\nettä tämä kaatui istualleen. Isä kääntyi, sylkäisi taas kouraansa ja\nlöi Ilmariakin:\n\n»Menkää akkojen töihin — kumpainenkin! Minä hoidan kyllä nämä!» hän\nkarjahti ja meni pois.\n\nSanaakaan sanomatta hiiviskelivät veljekset pois, kiertelivät\naikansa toisiaan ja taloa ja tapasivat toisensa ja muun joukon vasta\nillallispöydässä. Ateria syötiin äänettömänä, mutta sen jälkeen tuli\nisän lyhyt, mutta jyrkkä rippisaarna:\n\n»Aikamiehet! Jos tavoitan teidät vielä kerran toistenne tukasta, niin\ntunkiossa ryvetän teidät molemmat!» Ja Einoon päin kääntyen: »Minä\nluulin sinunkin jo miehistyneen — mutta vieläkös...!»\n\nEino kimmahti pystyyn:\n\n»Jos miehistyy, niin tarkoittaako se sitä, että antaa toisen\niankaikkisesti nalkutella silmillään?»\n\n»Minäkö silmillesi?» intti toinen veli. »Sinä hakkasit hevosta ja\nolisit kai tappanut, ellen olisi päässyt väliin. Kun vielä päähänkin\nlöi...!»\n\n»Suu tukkoon — tai menkää ulos!» keskeytti isä, ja väittely katkesi\nsiihen.\n\nMyöhemmin, kun kaikki olivat hiljaisina huokailleet aikansa nurkissaan\nja isä istui kamarissa yksin, meni Eino sinne ja virkahti lyhyesti:\n\n»Nyt minä lähden.»\n\nIsä oli vaiti, asetti sanomalehden pois ja siirsi silmälasit nenältään\npöydälle virkahtaen paljon lauhkeampana kuin poika oli odottanut:\n\n»Mihin aiot ryhtyä?»\n\n»En tiedä. Mutta kylläpähän tässä johonkin... Ehkä tukkitöihin — ehkä\nkaupunkiin — tai... En tiedä... Mutta kyllä minä jostakin työtä saan.»\n\nIsä murahti ajatuksissaan. Sitten he keskustelivat kotvasen hyvin\nasiallisesti ja järkevästi, pohtien kotioloja. Ja nyt he tulivat\nyhdessä samaan tulokseen, mihin kumpikin oli jo varhemmin päässyt\nyksinään: että tila oli liian pieni, se ei jaksaisi elättää heitä\nkaikkia, ja sen vuoksi pitäisi parin tai kolmenkin lapsen lähteä\nkuitenkin joskus maailmalle. Jos Eino lähtisi, jäisi talo tietenkin\nIlmarille, ja Ilmarihan oli kyllä synnynnäinen maamies. Armi saisi myös\npyrkiä johonkin, ehkäpä seminaariin. Ja pitäisihän vielä joskus pikku\nElinankin lähteä, mutta siihen olisi vielä aikaa, kun hän oli nyt vasta\nyhdeksänvuotias.\n\nJa sitten isä äkkiä virkahti:\n\n»Jos nyt sitten lähdet, niin voithan lähteä sovinnossakin! Sinun ei ole\nvieläkään vaikea lyödä kättä sisaruksillesi, jos vain tahdot. Ja meistä\nvanhuksistakin olisi parempi, jos lähtisit miehekkäämmin kuin viime\nkerralla...»\n\nAinakin he kaksi tuntuivat nyt päässeen parempaan sovintoon, ja Eino\nmietti kauan, miten voisi mainita isälle rahasta, rikkomatta silti\ntämän hetken pientä voittoa. Mutta kun hän ei löytänyt sopivampia\nsanoja, puhui hän viimein suoraan:\n\n»On ikävä lähteä ihan tyhjänä. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin,\nettä työni tämän talon hyväksi eivät ole olleet suuret. Mutta kuitenkin\nolisin pyytänyt sinulta hiukan...»\n\nIsä mainitsi Einon osuudesta taloon ja lupasi sitä vastaan hankkia\nlähipäivinä rahaa, mutta sillä aikaa pitäisi myöskin paljon sovittaa\nperheen kesken välejään, se oli ehtona kaikelle.\n\nSovittaa...? Se askarrutti pojan päätä aamusta iltaan, sillä hänelläkin\noli nyt halu sovittaa. Ensimmäinen hyvä tilaisuus tulikin, kun äiti oli\npirtissä villoja karttaamassa ja Armi näkyi puuhailevan jotakin muuta.\nEino ajatteli kauan ja löysi viimein mielestään sopivat sanat:\n\n»Olen tässä ajatellut lähteä maailmalle... Niin että jos äiti koettaisi\nminulle katsella vähän vaatteita mukaan.»\n\nÄiti kyseli ja uteli, mutta poika ei osannut kertoa mitään enempää, kun\nei tiennyt itsekään.\n\n»Täytyy kerätä sukkia ja muuta... Voi voi, miten äkkiä... Rupeankin\nheti parsimaan.»\n\nHän alkoi touhuta uutta työtä ja jutteli yhä leppoisampana. Mutta kuin\näidin intoa lauhduttaakseen alkoi Armi-sisko pidätellä:\n\n»Vielä häntä... Eivätkö vaatteet kuulu maailmalla ansaittaviin, ettei\nkotoa tarvitse kerätä...?»\n\nEino ei ollut kuulevinaankaan hänen sanojaan, mutta äiti koetti\nvakuutella kiireensä keskeltä:\n\n»Tuota Armia...! Vaikka itselläänkin on vielä joskus lähtö edessä...\nAnnapas minulle nuo sakset, Ilmari! Eino lähtee nyt pois.»\n\n»Kuka lähtee?» kysyi tämä kuin ihmetellen.\n\n»Eino lähtee — menee pois kotoa...»\n\n»No jo oli aikakin», murahti veli, ojensi seinältä sakset ja meni pois.\nHän ei puhunut veljelleen mitään koko aikana, mutta kuitenkin tuntui\nmuuttuneen kuin sovinnollisemmaksi.\n\nEinosta itsestään ja ehkä isästä ja äidistäkin tämä lähtö oli jollakin\ntavoin suuri tapaus.\n\nVaikka hän oli ensimmäisellä kerralla livahtanut salaa ja päättänyt\nsillä matkallaan pysyä ikuisesti, tuntui tämä toinen lähtö siltä, kuin\nhän jättäisi kotinsa ensimmäistä kertaa. Ja kun nyt oli se tunne, kuin\nhän piakkoin palaisi takaisin, niin se kai merkitsi, ettei hän tulisi\npalaamaan koskaan.\n\nVarmastikaan ei, sillä sen hän tunsi alakuloisesta haikeudesta\nheitettyään repun selkäänsä, pantuaan veräjän takanaan kiinni ja\nheilautettuaan mäen rinteeltä kättään isälle, joka katseli hänen\njälkeensä, nojaillen ylimpään veräjäpuuhun.\n\nHetkisen viivähti mielessä syyllisyyskin: oliko tämä taaskin hänen omaa\nsyytänsä, olisiko hän jollakin tavalla toisin menetellen voinut vielä\njäädä, voisiko hän jäämisellään tehdä kotona kenenkään iloisemmaksi\nkuin lähdöllään?\n\nEi, vaan tämä oli ainoa mahdollisuus. Ja hän myönsi itselleen ja olisi\nmielellään huutanut vielä jälkeensäkin rehellisenä tunnustuksena:\n\n»Me olemme kaikki syyllisiä — minäkin!»\n\nVarmana siitä hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen, mutta kotia\nei näkynyt enää.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKaupungin kaduille ilmestyi onnellinen mies.\n\nJuuri tätä hän oli etsinyt! Juuri tätä hän oli toivonut: saada\ntuntemattomana ihmisenä sukeltautua toisten tuntemattomien joukkoon\nja tasavertaisena muiden kanssa etsiä mahdollisuuksia vastaiselle\nelämälleen, ilman että kukaan siirtyisi hänet nähtyään syrjään tai\ntuijottaisi ihmeissään hänen jälkeensä.\n\nHän kulki kymmenet kerrat illassa samat katuosuudet ristiin rastiin,\nharhaili, katseli ja nautti ajatuksesta, että pian löytyisi varmasti\nse tien pää, josta hän voisi aloittaa vaelluksensa täysin vapaana\nihmisenä. Ja kierrellessään hän teki kanssaihmisistään erään huomion:\nhe näyttivät kaikki olevan vain jonkinlaisia passiivisia odottajia,\nvaikka heidän olisi pitänyt hänen mielestään etsiä jotakin ja pyrkiä\njohonkin. Ja yhä voimakkaammaksi alkoi hänessä kasvaa se tunne, että\nhän itse ei ollut olemassa tätä varten, vaan tämä kaikki häntä varten,\nsillä hänhän itse juuri etsi ja haki sitä elämänpiiriä, jota pitkin\nvoisi astua kypsänä ja hyväksyttävänä ihmiskokelaana.\n\nOli keventävää iltaisin tuntea lämpöisen asfalttitervan tuoksua\nsieraimissaan ja pimentyvässä yössä aistia aurinkoisen päivän\nkuumentamien kiviseinien kohdalla lämmön lehahdus kasvoillaan. Ainakin\nsilloin tarttui häneenkin näiden ihmisten välinpitämättömyys ja\nhuolettomuus. Nuo nuoret liikeapulaiset ja työmiehet, jotka kulkivat\nverkkaan ohi, eivät näkyneet välittävän puntaroida kulunutta päivää\nhyvine ja huonoine puolineen eivätkä huolehtineet huomisen päivän\nhenkisestä tai aineellisesta hyvyydestä. Oli kuin itsestään selvää,\nettä huomispäivä kuluisi iltaan yhtä varmasti kuin tämäkin. Ja nuo yhtä\nnuoret puotien ja tehtaiden tytöt, jotka vain välttämättömyyden pakosta\nolivat viitsineet seisoa koko päivän työssään jalkansa puuduksiin,\njaksoivat täällä kadulla vielä innostuessaan hypähtää ylimääräisen\ntanssiaskelen ja pelkästä hyvästä mielestä suoda hymyn jollekulle\nnuorukaiselle, joka oikealla hetkellä sattui osumaan tuon hymyn piiriin\nkuin lämminvärisen lampun valoon.\n\nOnnellinen maalaispoika sai jossakin kulmauksessa jo nuorelta naiselta\npienen punaisen kukan takkinsa rintataskuun eikä edes ehtinyt\nnähdä, kuka ja millainen tyttölapsi sen siihen pisti. Silloin hän\nyht'äkkiä tunsi tarvetta puhua jonkun kanssa, kertoa omia asioitaan ja\ntyytyväistä mieltään ja kiitollisena kuunnella jonkun muun puhuessa.\nHän koetti muistella tuttaviaan ja ystäviään ja löysi vain yhden\nihmisen, jonka saattoi tavata. Ja hänet oli nähtävä vielä tänä iltana,\nsillä oli synti tuhlata huomiseen sitä iloa, jota tapaaminen tuottaisi\nhänelle itselleen ja yhtä varmasti sille toiselle.\n\nJa se ihminen oli tavattava nyt heti! Hän kääntyi sivummalle,\npoikkeili kulmissa ja etsi tuttua katua tuttuine rakennuksineen. —\nMutta jospa hän ei tapaisikaan enää? — Silloin ei auttaisi muu kuin\nlöytää joku itsensä kaltainen yksinäinen harhailija mistä hyvänsä.\nMutta varmasti hän tapaisi. Nyt hän olikin jo oikealla tiellä, sillä\ntuossa oli kaksikerroksinen, nokeentuneen näköinen, ennen valkoinen\nkasarmirakennus, joka joskus aikoja sitten, ehkä vieraassa elämässä,\noli kätkenyt sisäänsä joukon nuoria miehiä ja heidän kanssaan ankeata\nja ahdistavaa rintamanpelkoa, mutta josta nyt kuului avonaisesta\nikkunasta hanurinsoittoa ja puhetta. Tuossa oli pienempi kansakoulu, ja\ntuolla kauempana näkyi tuttu kyltti vanhalla paikallaan: se oli siellä\nvielä!\n\nHän kulki pari kertaa oven ohi kuin nauttien kevyestä jännityksestä,\nnäki parin työmiehen tulevan ovesta ulos ja astui sitten\nhämärävaloiseen käytävään ja portaisiin, joilla oli päivän mittaan\njaloissa kulkeutunutta, lakaisematonta hiekkaa. Toisessa kerroksessa\nhän astui pienen ravintolan eteiseen, jossa ei kukaan uskaltanut jättää\nhattuaan eikä vaatteitaan tyhjään naulakkoon, vaan vei ne varmuuden\nvuoksi mukanaan sisään. Hänkin meni ohi tupakkakioskin ja kassan tuonne\ntakahuoneeseen, jossa istui kaksi miestä šakkia pelaten tarjoilijan\nkokoillessa astioita ja avatessa terveysikkunan ajaakseen liikaa savua\nulos. Eino huomasi, että tarjoilijatar oli vieras, ja nähdäkseen\nparemmin tyhjään etuhuoneeseen hän istuutui sopivasti nurkkaan alkaen\nodotella. Hän oli juuri kysymäisillään jotakin tarjoilijattarelta,\nkun keittiön ovesta ilmestyi etuhuoneeseen kaksi naista toraillen\nkeskenään. Mutta hän ei huomannut riitelyä eikä ehtinyt juoda kahviaan,\nvaan tuijotti ilmestykseensä nauttien yllätyksestään. Viimein hän\nmahdollisimman huomaamattomana hivuttautui kassapöydän ääreen naisten\nluo ja virkkoi toiselle hyväntuulisena:\n\n»Minä tulin nyt, Elsa-neiti!»\n\nNainen katsoi häntä totisena ja epäillen.\n\n»Ettekö tunne minua enää?» kysyi hän äänessään hiven epävarmuutta.\n\n»En.»\n\n»Minä olen Levonen, jos nyt muistatte. Vietin täällä rintama-aikaan\nhauskan viikon, olimme yhdessä iltaisin, ja te lupasitte kirjoittaakin,\njos minä aloittaisin. — Mutta minä en voinut...»\n\n»Vai niin», tuli lyhyt ja ilmeetön vastaus, ja jälleennäkeminen ei\nnostanut ilon häivettäkään tytön kasvoille. Nuo kasvot olivat tummat ja\nkauniit, ja niitä katsellen mies koetti vielä selitellä:\n\n»Se oli maaliskuulla... Olimme pitkän ja ikävän rintama-ajan jälkeen\nsaaneet lomaa, mutta emme päässeet kotiinkaan. Sen vuoksi vietimme\nsen täällä, emme ajatelleet menneitä ja koetimme olla huolehtimatta\ntulevasta rintamamatkasta. Tulimme joka päivä tänne, ja silloin minä\nlupasin teille, että...»\n\n»Vai niin. Saattaa olla. En muista sen aikaisia niin tarkkaan.»\n\nEino naputti sormellaan hermostuneena ja hämillään pöydänkulmaan:\n\n»Eihän voi vaatiakaan, että muistaisitte sitä enää. Poikkesin vain\nsattumalta tänne kaupunkiin ja matkustan pian pois, niin että aikani\nkuluksi päätin käydä katsomassa...»\n\n»Vai niin», tuli jälleen yhtä kuivasti, ja tumma pää ja solakka vartalo\nkatosivat ovesta pois.\n\nEinon mieltä kirveli. Hän tunsi pettyneensä ja aikoi nolona hiipiä\nulos. Hämmennyksissään hän näki edessään kassapöydän koneineen, sen\nvieressä tupakkakaapin ja jonkun ihmisen, jonka kanssa hän alkoi hieroa\ntupakankauppoja vain tehdäkseen jotakin. Hän oli jo valmis menemään ja\nloi viimeisen silmäyksensä sulkeutuneeseen oveen, kun kuuli edestään\nkirkkaan äänen:\n\n»Te onnellinen pääsette täältä pois!»\n\nVasta nyt hän ensimmäisen kerran katsoi kassaneitiä, jonka kanssa\noli tehnyt kauppoja, ja näki edessään kirkkaan ja avoimen silmäparin\nhymyilevän hänelle, terveet posket, niskassa vaalean nutturan ja koko\ntäyteläisen vartalon.\n\n»Minne pääsen?» kysyi hän ihmetellen.\n\n»Tehän juuri sanoitte matkustavanne pois täältä kaupungista. Täällä\nonkin niin kuolettavan ikävää, että minäkin, lähtisin vaikka heti, jos\nvain pääsisin.»\n\n»En minä mihinkään lähde», sanoi vielä äsken niin onnellinen mies\nnyt puolisuutuksissaan vastaanotosta. Mutta kuta kauemmin hän\nkatseli tyttöä, sitä enemmän hänenkin täytyi hymyillä nähdessään nuo\nhyväntahtoiset kasvot ja ilkamoivat silmät.\n\n»Minä vain kurillani sanoin niin Elsa-neidille. Päinvastoin aion juuri\njäädä tänne, kun olen viimeinkin tänne päässyt.»\n\nJa voidakseen vielä viipyä pöydän luona hän aloitti kaupanteon\nuudestaan. Ja vaalea tyttö vakuutti hänelle totisena:\n\n»Kun te olette täällä nuorempi kuin minä, niin voin antaa teille\nerään neuvon: älkää jääkö tänne ainakaan lopullisesti, vaan pyrkikää\npois maaseudulle niin pian kuin pääsette. — Miksikö? — Siksi, että\nkaikki ihmiset ovat niin töykeitä, ylpeitä ja tärkeitä, että jokainen\nuusi tulija on heidän mielestään moukka tai nousukas, joka uskaltaa\ntunkeutua heidän piiriinsä tallaamaan pyhää maata. Täällä täytyy\nomaksua samanlainen tekotärkeä ilme ja vetää ympärilleen jonkinlainen\nkuori, jos aikoo näyttää samanlaiselta kuin muut. Jos ihmisellä on\ntänne tullessaan uskoa johonkin hyvään, niin sille saa kyllä sanoa\nhyvästit heti. Ensi hetkellä saattaa elämä täällä näyttää hyvinkin\nvärikkäältä ja ihmeelliseltä, mutta kun joutuu sitä katselemaan\nkauemmin, niin se muuttuukin likaiseksi. — Tuntuiko tämä teistä\nesitelmältä?»\n\n»Mutta ette ainakaan te ole vielä huolestuneen näköinen», piti Einon\nlohduttaa kohteliaasti.\n\n»En, mutta kuitenkin se on totta.»\n\nTyttö siirtyi nojaamaan pöytään, Eino huomasi hänen lantioviivansa\nkaartuvan somasti pöytään nojatessa, ja pusero kiristyi edestä. Tyttö\nnaurahti kirkkaasti:\n\n»Minä en peloittele teitä turhaan. Ja tehän olettekin mies, joten\nse voi olla paljon helpompaa. Mutta meillä naisilla se on paljon\nvaikeampaa, hyvin vaikeaa!»\n\nEinon teki mieli kysyä, minkä vuoksi nuoren naisen elämä saattoi täällä\nolla niin vaikeata. Mutta ehkä se oli jotakin sellaista, mitä tyttö ei\nhänelle, vieraalle ihmiselle, kertoisi noin vain suoraa päätä.\n\n»Jos minulla olisi mahdollisuuksia, niin lähtisin vaikka tänä iltana»,\nhuokaisi tyttö vielä.\n\nSamalla kuului joku kutsuvan häntä toiseen huoneeseen, ja kun he\nmolemmat kääntyivät mennäkseen, katsoi tyttö totisena:\n\n»Jos te jäätte kaupunkiin, niin puhutaan uudestaan. Mutta silloin minä\nsanon teille samaa kuin nytkin: meidän on päästävä täältä pois.»\n\nEinoa jäivät lämmittämään hänen viimeiset sanansa ja erikoisesti tuo\n»meidän». Miksi tuo suuri epäilijä luotti yht'äkkiä juuri häneen, vai\noliko tyttö koko ajan kujeillut? — Kun hän hetkistä myöhemmin kulki\netuhuoneen ja kassan ohi ulos, oli tyttö jälleen paikoillaan ja puhui\njollekulle vieraalle miehelle:\n\n»Mitä piti ollakaan? — Kiitos, aivan heti. — Ei, en minä lähdekään,\nteidän on turha pyytää sitä. Pääsen aivan hyvin itsekin. — Neljätoista\nmarkkaa.» Ja huomattuaan Einon hän lisäsi tälle ystävällisesti: »Tulkaa\njoskus takaisin, niin minä todistan puhuneeni totta!» Ja jälleen\nmiehelle: »En tule! Oletteko te kuuro?»\n\nKadulle päästyään Eino huomasi ensimmäisen vastaanoton nolouden\nmuuttuneen lyhyessä ajassa pieneksi uteliaisuudeksi ja tunsi hyvää\ntahtoa palata tänne pian uudestaan. Kun vain jaksaisi odottaa huomiseen\ntai ylihuomiseen. — Odottaako? Oliko hän siis jo näin pian vaipumassa\netsijästä samanlaiseksi passiiviseksi odottelijaksi kuin nuo muutkin?\nTyttö taisi turhanpäiten varoitella ja peloitelia nähtyään hänet\nmaalaiseksi? — Mitähän se mies mahtoi vaatia, kun tyttö oli jo lähellä\nsuuttumista? Oli suuttumaisillaan toiselle, mutta pyysi häntä tulemaan\nuudestaan...\n\nKaupunki oli vieläkin yhtä värikäs, eivätkä tytön hymyilevät\nvaroitukset jaksaneet lannistaa hänen hyvää uskoaan. Ja vaikka hän\nolikin valmis kuulemaan noita varoituksia ja peloitteluja lisää, johtui\nse yhtä paljon hauskasti kaartuvasta lantioviivasta ja vilkkaista\nsilmistä kuin varoitusten tarpeellisuudesta. Ja tämä outo hämärä ja\nseiniin tarttunut ja niistä hohtava päivän kirkas lämpö sai hänet\ntekemään itsessään uuden huomion: tähänastinen kujeilu ja uteliaisuus\neivät tuntuneet enää riittävän äskeistä tyttöä eikä yleensäkään naista\najatellessa, vaan hän tunsi tarvetta itse etsiä ja tavoittaa naisen.\nJa tuon huomion tehtyään hän ihastui yhä enemmän uuteen olotilaansa ja\nvapauteensa ja kulki kuin humalainen huulet suipentuneena äänettömään\nvihellykseen, eikä hän ajatellut hetkeäkään eteenpäin, vaan hykerteli\ntyytyväisenä herttaiselle nykyisyydelle ja tiesi huomisen päivän\nkorkeintaan vain pienten ja juovuttavien yllätysten tuojana eikä\nrasituksena.\n\nHänellä ei ollut mitään määrää, sillä kukaan ei häntä odottanut ja\nhänen ei tarvinnut joutua mihinkään. Aikansa kuljeskeltuaan hän\nlähti oikaisemaan kohti kaupungin toista laitaa. Ilman kärsimyksiä\nhän siellä saattoi muutamalla askelella siirtyä ja sopeutua jälleen\nuuteen ympäristöön, koska se oli vielä välttämätöntä. Hänellä ei\nollut edes asuntoa, mutta oli sopinut Kouvo & Savosen tukkuvaraston\nyövartijan kanssa, että saisi toistaiseksi nukkua yönsä rakennuksen\nullakolla. Tuossa oli lauta-aidassa portti ja tuolla yövartijan oma\nkoppi varastorakennuksen nurkassa. Sen vieressä oli talli, jossa\nliikkeen kaikki hevoset pidettiin, tallin yläkerrassa oli laaja tila\nheiniä, valjaita ja sen sellaisia varten, ja siellä oli kyllä lämmintä\nvielä tähän aikaan. Sähkövaloa ei tosin saanut polttaa turhaan,\nmutta hän menikin ylös vasta niin myöhään, ettei tarvinnut välittää\nvalvomisesta. Tuoksuvat heinät ja rouskuttelevat hevosetkaan eivät enää\nvoineet muistuttaa häntä maalaisuudesta ja ajaa pakosalle hänen uutta\nviehätystään, sillä tämä oli ja pysyi kaikesta huolimatta hupaisana, ja\nhänestä oli jo yhdentekevää, vaikka maailmaa ei kaupungin ulkopuolella\nenää olisikaan.\n\nNäitä ajatellen hän omassa ylemmyydentunnossaan riisui saappaansa ja\npyyhkäisi niiden varsien kiiltoa heinätukolla. Kauluksensa ja uuden\nrusettinsa hän pani matkalaatikkoon huomiseen asti ja aikoi asettua\nlevolle. Ja kuin muistona entisestä ahtaammasta elämästä kuului hänen\nkorviinsa alhaalta hevosten hörhötys, heinät kahisivat ja tuoksuivat\nja ikkunakomeroon oli asettunut kaksi kyyhkystä, jotka kurnuttivat\nmatalasti joka kerran, kun hän kääntyessään kahisteli heiniä ja\nhäiritsi kyyhkysten torkkumista.\n\nHän ei vielä ensimmäisenä viikkonaan muistanut ajatellakaan sellaista\nkuin työtä, vaan seitsemän päivän aikana istui ainakin seitsemän kertaa\nravintolassa tai nojasi sen kassapöytään ja ainakin viisi kertaa valvoi\nyli puolen yön päästäkseen kävelemään ravintolan oven ulkopuolelle\nsaattaakseen Airin asuntoonsa halki öisen kaupungin.\n\nNiinä päivinä hän todellakin tunsi kasvavansa vapaaksi ja nautti\nsaadessaan tässä uudessa ja oudossa ihmisvirrassa huuhtoa pois monet\nsyytökset ja synnit. Ja kuitenkin hän huomaamattaan kaipasi jotakuta\nihmistä lähelleen, jolle voisi huoletta kertoa menneiden itsesyytösten\nkoko painavuuden. Ja samalla hän kaipasi itselleen opasta jotakin uutta\nja näkymätöntä etsiessä. Ulkonaisesti hän osasi katsella kaikkea jo\nitsekin, ja hyvää aikaa oli sitä varten riittämiin, mutta mihinkään\nsalaiseen maailmaan saattamasta kieltäytyi Airi heti jyrkästi:\n\n»Minä luulen, että me olemme liian paljon yhdessä. Totumme toisiimme\nliikaa, emme pian osaa muuten ollakaan, ja siitä onkin sitten enää vain\npieni matka...»\n\n»Rakastumiseenko?»\n\n»Ei, rakastumista minä en pelkää, vaan sitä, että pelkkä tottumus\nsitoisi meidät toisiimme jo ennen rakastumista.»\n\nJa tyttö katsoi Einoa silmiin niin rehellisesti, että tämä tytön\nsanoista ja katseesta huumaantui.\n\nJa niinä öinä, jolloin hän joutui tyttöä saattamaan, he saivat kyllä\nkaunistelemattomana nähdä kaiken sen, joka kiihkeänä odotuksena oli\nheissä itsessään, mutta rumana ja karkeana muissa. Nuo öisen kaupungin\ntapahtumat he olisivat voineet ymmärtää kulkiessaan yksin, mutta kahden\nviattoman ihmisen katsellessa niitä yhdessä ne saivat heidät hämilleen,\nmutta samalla luottamaan, kunnioittamaan ja kuin suojelemaan toisiaan\nkoko ympäristöä vastaan.\n\nOmalle ovelle päästyään saattoi Airi huokaista:\n\n»Kyllä tämä on roskaa! Sinuna minä lähtisin niin pian kuin pääsisin.\n\nEino naurahti lohdutellen:\n\n»Hupsu! Minullahan ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä.»\n\nJa hän kertoi tytölle kaiken itsestään, miten hän jo muutamia\nvuosia sitten oli joutunut perheensä murheenlapseksi, jonka saattoi\nlopullisesta hunningosta pelastaa vain hyvä sattuma. Myöhemmin, sodan\njälkeen, kukaan ei luottanut enää tuohon sattumaankaan, vaan vanhemmat\nsietivät häntä kuin jonakin ylimääräisenä taakkana muiden huolten\nkaupanpäällisiksi, vanhemman veljen ajatuksissa hän oli tullut vain\njonkinlaiseksi pakkomielteeksi, toinen sisar häntä inhosi ja toinen\npelkäsi kuin kummitusta.\n\n»Airi, sinä et vielä ymmärrä minua. Minä tulen hiljaisessa ympäristössä\nhulluksi, ja yhteen aikaan luulin jo olevanikin. Kuta hiljaisempaa ja\nrauhallisempaa oli, sitä enemmän räjähtelivät unessani näkymättömät\nammukset ja sitä enemmän kuulin ilkeitä kuolemanrääkäisyjä. Nyt olen\ntäällä ollut vasta vähän aikaa, mutta kuitenkin ovat painajaiseni jo\nkadonneet, ja minun on paljon helpompi olla. — Vain täällä minä voin\naloittaa, mutta en missään muualla...»\n\n»Sano, hyvä mies, mikä sinut sotki mukaan kaikkeen.»\n\n»Mikä? — Olin jo koulussa jonkinlainen yllytyshupsu, tein toisten\nusutuksesta mitä hyvänsä ja sain sitten sormilleni, muiden\nhykerrellessä ilosta kyttyrässä nurkan takana piilossa. Ja sota — niin,\nse johtui siitä samasta syystä. En malttanut olla kokeilematta, kun\ntoiset usuttivat. Kai minulla oli pohjalla jonkinlaista kostonhalua,\nkun olin itse sotkenut aikaisemmin asiani. Ja kuinka minä voisin mennä\nkotiini, jossa isäni on sanaton ja ärtyisä ukko, joka ymmärtää vain\ntyönsä, mutta ei elämää, ja äitini vain itkeskelevä ja huokaileva ämmä\n— samanlainen kuin kylän muutkin akat!»\n\nAiri puristi häntä käsivarresta:\n\n»No niin, ei kannata puhua. Mutta yhden asian minä vielä lisään:\ntäällä ei menesty mikään muu kuin huijaus. Ainoastaan keinottelu,\nolipa se sitten henkistä tai taloudellista. Ellet sinä pysty\nkohoamaan keinottelijana esiin muusta joukosta, niin tiedätkö, mitä\nsinusta sitten tulee? — Etkö? — Minä sanon senkin: jos jaksat olla\nhyvin kunnollinen — ja miks'et, olethan kunnon poika — niin sinä\njoudut vuodesta vuoteen ehkäpä talonmiehenä lakaisemaan noita samoja\nkatukäytäviä, jotka sinusta nyt näyttävät niin hyviltä. Tai ehkä sinä\npääset loppuiäksesi seisomaan sorvin ääreen tai öljykannu kädessä\nkiertämään jotakin konetta tai ehkä tuijottamaan vuodesta vuoteen\njohonkin mittariin ja viisariin. — Mitä tuo nyt on? — Ihmisen työtäkö?\n— Minä tiedän sen omasta itsestäni oikein hyvin: tahtoisin jotakin\njoskus ajatella, suunnitella ja luoda itse, mutta kuitenkaan en voi\nenkä saa muuta kuin istua kassakoneen takana, painaa nappuloita ja\nojentaa kuitin. — Kiitos, ei!»\n\n»Mutta mitä meikäläinen sitten voi luoda?» nauroi Eino.\n\n»Saat nauraa haaveilulleni, jos niin tahdot, mutta eihän sen tarvitse\nolla suurempaa, kuin että kaivat ahosta kiviä ja rakennat niistä uuden\npeltosi ympäri kiviaidan tai patoat pienen kosken ja kuuntele! sen\nrannalla oman myllysi jyrinää.»\n\nJa tyttö katsoi kauas, aivan kuin olisi jo nähnyt kiviaidan valmiina ja\nsen vierellä pitkinä riveinä kasvamassa korkeita horsmia tai kuullut\nveden roiskeen turpiinissa ja viljan hienon sihinän kivensilmässä ennen\nsen rusentumista yksitoikkoisessa, matalassa jyrinässä.\n\n»Ja sinustako sitten tulee myllärin eukko?» koetti Eino laskea leikkiä\nkääntääkseen puheen hauskempiin asioihin.\n\nTyttö hymyili yhä häneen katsomatta ja vastasi enemmän itsekseen kuin\ntoiselle:\n\n»Siitä emme puhu — vielä... Sehän riippuu juuri sinusta, minusta ja\ntästä viheliäisestä ympäristöstä. Mutta tänne minä en mukaudu!»\n\nTuuli vetäisi hänen takkinsa auki ja puhalsi vaatteet tiukasti\nihoa vasten. Eino näki tuon saman lantioviivan ja rinnan kohdalta\nkiristyneen puseron ja tunsi halua siepata tytön syliinsä. Mutta\nainakin nyt se olisi vain pilannut kaiken, ja Airi ei olisi\nnäyttäytynyt hänelle enää. Silloin sattui tyttö katsomaan hänen\nsilmiinsä ja virkahti varmana:\n\n»Ei ajatuksissa eikä teoissa...»\n\nJa Einolle jäi epäselväksi, oliko nuo sanat tarkoitettu hänelle vaiko\nainoastaan jatkoksi tytön omiin sanoihin.\n\nSitten tyttö ojensi kätensä ja pujahti ovesta sisään.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKaupunkiin muutti ihmisiä virtanaan, niin että kaikkialla oli kiire\nrakentaa, suurentaa ja kaunistaa kuin tulevaa juhlaa varten. Heidän\nvaatimuksensa olivat parissa vuodessa kasvaneet kolminkertaisesti, ja\nheidän ajatuksensa olivat muuttuneet kokonaan. Kun vielä pari vuotta\nsitten puhuttiin kaikkialla vain vapaudesta, niin nyt olivat uusina\niskusanoina valta ja raha, ja vapautta ei muistettu enää muulloin\nkuin sen muistomerkeistä riidellessä. Kaikkialla oli viimeisen päivän\nkiire, kaiken piti valmistua huomiseksi, ja juuri, kun kaikki olikin\nvalmistumaisillaan niinkuin pitikin, silloin tehtiin lakko tai\ntyönsulku. Mutta se oli hauskaa ja jännittävää kuin lasten leikki.\nKapitalistit pitivät silmänsä auki ja suunsa ja kukkaronsa kiinni ja\nsiunasivat tätä onnen kulta-aikaa. Työväestö eli hyvin, mutta oli\nsaanut päähänsä vaikka väkisin kurjistua, harhaili punaisine lippuineen\ntyöstä toiseen ja hihkui tätä kapitalismin tuhon onnen aikaa. Yhtäällä\nhuudettiin: »Nyt meidän on rakennettava uusi maailma» ja toisaalla\nhuudettiin: »Entinen maailma on lyötävä tohjoksi.» Ja molemmat olivat\nvarmasti oikeassa, sillä olivathan edellisten taistelujen uhrit jo\nmelkein ehtineet mädäntyä haudoissaan...\n\nKouvo & Savosen uusi rakennus oli vasta alullaan, mutta näytti siltä,\nkuin työt saisivat hyvän vauhdin. Pitkin päivää jysähteli kalliolla,\nrautaketjuin sidotut tukkikasat hypähtelivät, ja uusia lohkareita\nirtautui pois vietäväksi. Toisella puolella olivat jo muurarit\ntyössään, kun toisella vielä ammuttiin, mestari kiroili hikisenä keppi\nja metrimitta kädessään, ja hevoset huohottivat vetäessään joutomaata\nmontusta pois. Taas jysähti, taas tultiin uutta kuormaa hakemaan, ja\nkaikkea tätä säesti lekojen tasainen kilkahtelu porien päihin.\n\nVain siitä syystä, että sattui olemaan Kouvo & Savosen rakennustyömaan\nkohdalla, poikkesi Eino Levonen sinne pelkästä päähänpistosta ja asteli\nsuoraa päätä rakennusmestarin puheille.\n\n»Työtäkö?» ihmetteli mestari pyyhkien hihallaan otsaansa. »No johan\nnyt helvetissä! Tuossa värisee hevonen viluissaan, kun ajaja rikastui\nliikaa ja lähti pois!»\n\nLevonen vilkaisi kelloaan, ja tuota pikaa oli jo ensimmäinen kuorma\najettu. Tämä nyt oli ainakin oikeata elämää! Sen kuin meni ja puhui\nasiansa, niin jo puolivälissä keskeytettiin: »Ala huhkia!» — Ja palkat\nja muutkin olivat jo ennakolta selviä kuin taivaan määräyksestä: katso\ntariffeista ja taksoista, mitäs niistä kyselet! Jos et tyydy siihen,\nniin tee lakko, ja jos et saa valmista, niin minä teen sulun!\n\nKaksi ensimmäistä viikkoa Levonen ajoi täysiä kuormia yhteen suuntaan\nja palasi tyhjänä takaisin. Hän ei pitänyt väliä muulla, kuin että\nmestari ei päässyt murisemaan hevosen turhasta seisottelemisesta ja\nettä lapiomiehet ehtivät vetäistä henkisavut kahden kuorman välillä.\nKellään ei ollut silloin mitään sanomista. Mutta sitten hän omin päin\nkeksi, että kun oli ajettava tyhjänä takaisin, niin yhtä hyvinhän hän\nvoisi tullessaan tuoda kuorman tiiliä muurareille mestarin iloksi,\nmutta miesten raivoksi. — Tuohan nyt oli päivänselvää kahden miehen\ntyötä yhden palkalla ja siis työnriistoa! Häntä sanottiin hulluksi\nja kysyttiin, eikö hänellä ollut yhtään halua totella sakin selviä\npäätöksiä. Mutta Eino ei ollut pikkumainen näissä asioissa, heilautti\nvain ohjasperiään kyselijän korvan juuritse ja vastasi:\n\n»Kysykää tuolta kaakilta, haluaako se vai ei!»\n\nJa joku muurari Virtanen, joka oli jo kauan etsinyt hyviä miehiä omiin\nhyviin tarkoituksiinsa, ilahtui ja selitti kaverilleen:\n\n»Katsokaas, se on maalaispoika. Mutta sakille siitä saadaankin hyvä\nmies, kunhan koulitaan.»\n\nMutta Levonen kulki vielä omia teitään. Ja iltaisin, kun toiset hänen\nmaalaisuuttaan halveksien jättivät hänet yksin, hän veti kiiltovartiset\nsaappaat jalkaansa, hypisteli kankein sormin kauluksen kaulaansa,\nilmestyi aluksi kuppiloihin ujona, mutta myöhemmin jo tiesi, millä\näänellä suuremmissa ravintoloissa kutsutaan tarjoilijatarta ja millä\nliikkeellä ojennetaan juomaraha eteisvartijalle. Ja kyynillisesti hän\najatteli, että nuo taisivat ollakin oikeastaan ne ainoat, joissa koko\nkaupunki pystyi kohoamaan muiden yläpuolelle...\n\nJa joskus, ensimmäisinä yksinäisyyden aikoina, tuli pakostakin mieleen\nhaikea kuva kotoa ja kotiaskareista. Mitä hänellä olisi siellä näin\nillansuussa? Istuisi kai parhaillaan porraskivellä omissa ahtaissa\nmietteissään ja pureskelisi heinänkortta tai vuoleskelisi huvikseen\nvarpua, katselisi naisten menoa maitosaaveineen, velimiehen puuhailua\nhevosvaljaiden korjailussa, isä keräilisi piha-aidan takaa ryteiköstä\nhellapuita, ja äiti kulkisi päällyshame ylös käärittynä juottamaan\nvasikoita. Kaikki olisivat kumman hiljaisia, aivan kuin jostakin\ntyhjästä yrmeitä toisilleen, ei kuuluisi mitään ilahduttavaa ja\nvirkistävää, vaan ainoastaan sorsan narina lahdelta ja jonkun vieraan\nsoutajan yksitoikkoinen airojen kolkahtelu kauempaa saaren kupeelta.\nJa tämän hiljaisuuden jälkeen hänen pitäisi pelätä yötä hulluine\nkuvineen ja sitten yön tullessa kiivetä ylisille ja asettua raanun alle\nvuoteelleen vanhan tahkon ja tyhjän sahtitynnyrin väliin...\n\nEi, kyllä Airi oli varmasti väärässä! Täällähän oli valoa, täällä tuo\nlakkaamaton kohina hukutti omien aivojen synnyttämät hullut äänet,\ntuolla oli hauska puisto kierrellä vaikka kymmenet kerrat ympäri,\ntuossa penkki, jolta sai katsella ja tuossa...\n\n»Mehu ja leivos.»\n\nHän odotti pöydän vieressä hartaana saadakseen annoksensa ja\nsiirtyäkseen tuonne ulommaksi puiden viereen. Mutta juuri hänen\nkääntyessään joku sysäsi takaapäin, sai mehun päälleen ja kirosi\nmatalalla äänellä:\n\n»Kuka perkele tyrkkii?»\n\nVanttera, leveäharteinen mies katsoi häneen. Ja molemmat tiesivät\nhyvin, että tällaisissa tapauksissa joko toinen saa lasista loputkin\nnaamalleen tai sitten nauretaan yhdessä. He odottivat kumpainenkin,\nmutta sitten leveäharteisen kasvot sulivat hyväntahtoiseen hymyyn:\n\n»Tasoissa ollaan: kummankin lasi on puolillaan. Noh, terve sitten!»\n\nVieras kulautti omansa tyhjäksi ja kääntyi myyjään päin:\n\n»Tuota samaa punaista, mitä kaverinkin lasissa.»\n\nHe joivat hiljaisina, mutta sitten kysäisi vieras:\n\n»Kas, kun en ensin huomannutkaan...! Taidatte ollakin niitä Kouvo &\nSavosen rakennusmiehiä? — Onkos teillä muuten asuntoa?»\n\nEino aikoi vastata kierrellen, mutta toinen keskeytti:\n\n»Joo, minä olen Virtanen, niitä saman työmaan muurareita. Enkä minä\nmuun puolesta utelisikaan, mutta kun minulla on sellainen kahden hengen\nhuone ja toverini muutti pari päivää sitten pois. On saatava toinen\nkaveri tai lähdettävä. En minä yksin koko hotellia maksa.»\n\nVirtanen näytti luotettavalta, vaikka hänen silmänsä joskus peittyivät\nharmaan kaihin alle aivan kuin kuhalla. Ei ehditty keskustella\nkauankaan, kun päätettiin lähteä katsomaan huonetta. Ja kyseltyään\nEinon entisiä vaiheita selitteli Virtanen vakuuttavasti: »Kyllä nämä\nkaupunkilaisjopit ovat sentään toista kuin maalla. Minäkin rähmin\nsiellä aikani, tulin hädin tuskin toimeen, eikä töitä riittänyt\nmuutamina aikoina ollenkaan. Mutta täällä on hyvät palkat — vaikka\neipä silti, voisihan niitä vieläkin parannella — ja työnantajat täällä\njuoksevat jäljessä ja rukoilevat hommiinsa.»\n\nHänellä oli ryppyinen takki, huokeat, mutta lujasta nahasta tehdyt\nkengät, käynti oli huojuvaa ja kädet heiluivat, kun hän touhukkaana\nselitti:\n\n»Me helsinkiläiset olemme kyllä nykyään etullisessa asemassa maaseutun\nväestöön verraten. Katsohan, kaveri, tuotakin isäntämiestä tuossa:\nnäkee heti päältä, että mies on maalainen, sellainen eliniäkseen\ntuomittu sontakuski, joka nyppii maastaan irti pieniä korsiaan\nruoakseen ja kuvittelee olevansa kapitalisti, joo. — Kah, tässä onkin\njo talo! Käyhän sisään, niin silmätään huonetta...»\n\nUllakon portaiden yläpäässä he avasivat matalan oven, ja Eino silmäili\nhuonetta: pitkä ja matala komero, jonka leveän ikkunan alla oli pyöreä\npöytä, keskellä lattiaa toinen ja huoneen molemmissa päissä sängyt. Ja\nVirtanen selitti auliina:\n\n»Näin työmiehen mielestä onkin samantekevää, millainen parketti on\nlattialla ja millaisia kuvia seinällä. Pääasiahan on kunnon peti. Kun\npäivisin ollaan työssä ja illat seilataan kaupungilla, ei murjussa olla\nkuin yösytämmellä.»\n\nVuode oli hyvä, sellainen kuin saattoi vaatiakin, oikea rautainen\nresorisänky punaraitaisine peitteineen. Ja sängyn yläpuolelle seinään\noli joku edellinen asukas liimaillut pitkän rivin lehdistä leikkaamiaan\nnaisten kuvia.\n\nHän otti huoneen. Tästä siis alkoi Eino Levosen kilvoittelu työstään\nja kaikesta muusta ja toisten ihmisten kartunveto hänen sielustaan.\nVirtanen onnistui ainakin hyvin huonosti: joka ilta, kun hän aikoi\nselitellä asuntotoverilleen työtaistelun aakkosia ja taistelun eri\nmuotoja, oli toinen jo ennen hänen tuloaan kadonnut kaupungille ja\ntuli takaisin vasta hänen nukkuessaan. — Airi onnistui paremmin ja\nsai huoletta onnistuakin, sillä Eino ei etsinytkään muuta kuin häntä\nja piti hänessä kaikesta muusta paitsi hänen tätimäisestä ilmeestään\nvakavina hetkinä...\n\nJa niinä iltoina, jolloin hän ei mennyt ulos, ilmestyi huoneeseen\nasuntorouva katselemaan huoneen kuntoa ja toivomaan vuokranmaksua\nennakkona. Silloin hänkin innostui purkamaan sydäntään ja kertoi\nnuorelle miehelle kuvittelultaan tulevaisen elämän iloista. Hänen\nilonsa oli kai täällä ajallisuudessa koettu, koskapa ajatukset\nkieppuivat vain tulevassa. Hänen kuvitelmiensa mukaan tulevaiseen\nelämään sisältyi keskeisimpänä suuren suuri juhlapöytä, jonka ympärille\nei kutsuttaisikaan ihmisiä tämän kieron ja omahyväisen ajallisen jaon\nmukaan, vaan siellä istuisi uusi herrasväki. Se oli sitä parhaimmistoa,\njoka oli täällä ajallisuudessa kärsinyt puutetta ja kieltäymyksiä,\nmutta ei ollut silti kapinoinut Jumalaa ja esivaltaa vastaan, vaan oli\nkärsinyt vastoinkäymisensä nurkumatta ja syvästi uskoen. Ja itse Jeesus\nkulkisi siellä pöydän ympäri ja palvelisi uskollisiaan, tarjoillen\nkultavadeilta taivaan herkkuja, joita maallinen silmä ei ole koskaan\nnähnytkään...\n\nRouva oli kertonut hänelle tämän jo ainakin kymmenen eri kertaa. Siitä\nEino rohkeni päätellä, että rouva piti häntäkin mahdollisena tuon\nuuden herrasväen seuraan. Mutta kun tuli yhdestoista kerta, tuli hän\nloukanneeksi rouvaa liian paljon ja pääsi hänestä eroon huomauttaessaan\nlyhyesti:\n\n»Voisitte puhua asiasta Virtasellekin. Hän kai muuten olisi halukas ja\ntäyttäisi ehdotkin, mutta pyrkii joskus vain kapinoimaan...»\n\nSen jälkeen pyysi rouva häneltä vuokraa aina kirjeellisesti\npaperilipulla, joka ilmestyi kerran kuukaudessa hänen vuoteelleen.\n\nEräänä aamuna, kun Kouvo & Savosen uuden liiketalon neljättä ja\nviimeistä kerrosta jo nostettiin, pelästytti Einoa mestarin tärkeä\nääni. Einon mentyä hänen luokseen alkoi mestari selitellä, miten\naika oli muuttunut, työt kasvaneet ja vaatimukset nousseet niin\npaljon, että tuskin enää pysyttäisiin ajan mukana, ellei myöskin\ntöitä järjestettäisi uudella tavalla. Tästä lähtien ei tultaisi enää\ntoimeen noilla kahdella hevosellakaan, vaan ne saataisiin lähettää\nmakkaratehtaaseen ja tilalle hankkia Kouvo & Savosen tukkuliikkeen\nensimmäinen kuorma-auto.\n\n»Ymmärrättehän», sanoi hän. »Suurliike. Ja hevoset häviävät jo\nmuualtakin kaupungista.»\n\n»Eihän sille mitään voi. Etsin sitten muuta työtä...»\n\nMutta silloin mestari riemastui;\n\n»Enhän minä sitä tarkoittanut! Aioin sanoa, että te menette nyt heti\nautokouluun ja pääsette ajamaan autoa heti, kun se ostetaan.»\n\nTätä ei Eino osannut arvata. Ja toinen ajomies, Uimo, joka ei ollut\nhänelle edes kateellinen tapauksesta, veti hänet hihasta sivuun ja\nselitti:\n\n»Kuule, minä olin tänä aamuna hiton kyllästynyt koko työhön ja ikuiseen\ntukkanuottaan tuon sakin kanssa ja keksin silloin erään suunnitelman.\nSe sopii nyt hyvin yhteen tämän uutisen kanssa: sinä menet autokouluun\nnyt. Kun niiden on hyvin pian hankittava toinenkin auto, menen minä\nsitten jäljestä. Antaa firman kouluttaa meidät. Sitten tyyräilemme\naikamme firman autoja ja sen jälkeen perustamme oman firman — vain me\nkahden sinun kanssasi — ostamme yhden henkilö- ja yhden kuorma-auton ja\najamme niitä.»\n\nJa mennessään hän vielä naurahti:\n\n»Pane mieleesi tämä asia, mutta älä hiisku!» Eino ei hiiskunut\nlopullisesta suunnitelmasta, mutta kertoi Virtaselle oman autokouluun\nmenonsa. Tämän silmät välähtivät outoina, vaikka hän vastasi\ntoverilleen rauhallisena:\n\n»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinusta tulee kaupunkilainen yhtä\nnopeasti kuin minustakin tuli. Kai sinä nyt hankit sellaiset ruskeat\nsäärystimet? Ja ellei se olisi kapitalistien yksinoikeus, kehoittaisin\nsinua ostamaan myöskin kävelykepin...»\n\nEinoa tämä synkkä proletaari alkoi jo säälittää! Virtasen viha\nherrasluokkaa vastaan näkyi johtuvan vain siitä, ettei hänellä ollut\njoitakin samantapaisia koristuksia! Hän voisi sammuttaa Virtasen\nkoko luokkavihan sillä, että ostaisi tälle joululahjaksi räikeän\ndamaskiparin ja kiiltävähelaisen kepin.\n\nMutta kuinka kauan menisi, ennen kuin Virtanen alkaisi kadehtia häntä\nja suunnitella pienoista kostoa pysyäkseen tasoissa hänen kanssaan?\n\n\n\n\n5.\n\n\nPoika tunsi pettymystä siitä, kun hänen iltansa oli mennyt hukkaan, ja\nnoloutta sen vuoksi, että ei ollut saanutkaan tahtoansa lävitse.\n\nTyttö karkasi seisoalleen posket punaisina ja ikkunan luota sanoi\njyrkästi:\n\n»Siitä ei tule mitään!»\n\nHän hieraisi molemmilla kämmenillään kuumenneita poskiaan kuin\npäästäkseen hereille, huokaisi syvään ja alkoi sukia hiuksiaan\njärjestykseen. Poika oli kääntynyt ja istui nyt poikittain sängyssä\nhuolimattomasti, jalat suorina lattialla ja pää seinään nojaten. Hän\nsytytti paperossin, ja tulitikun valossa hänen silmänsä näkyivät\nkiihkeän pistävinä. Hän ei viitsinyt nousta, vaan heitti sammuneen\ntulitikun lattian yli uunin eteen huokaisten hänkin alistuneesti ja\nvirkahtaen kuin itselleen:\n\n»Noh, ei sitten.»\n\nJa mikä tähän kaikkeen oli syynä? — Vain se, että juuri samalla\nhetkellä, kun hän tunsi Airin käden niskansa ympärillä kiertyvän\nlujemmin, alkoi kaksi humalaista jätkää ikkunan alla reuhata\nkovaäänisesti, niin että tyttö kuin jäykistyi. Hetkistä myöhemmin,\nkun hän näki edessään vain tytön hiukan avoimet huulet ja kuuli\nhänen hengityksensä, liittyi alhaalla miesten joukkoon myöskin joku\nhumalainen nainen alkaen tinkimisen miesten kanssa. Ja lopuksi oli Airi\nhuomannut nuo seinällä olevat alastomat kuvat.\n\nEivätkö he siis missään saaneet olla kahden? — Mutta Airikin oli liian\nherkkä välittämään siitä, mitä muu maailma teki... Hänen mielensä teki\nedes hiukan pahoittaa tyttöä, vaikka myönsikin, ettei hänellä ollut\nsiihen mitään aihetta eikä voittaisi mitään. Tyttö istuutui tuolille\npöydän viereen ja katsoi rehellisesti poikaa, vaikk'ei nähnytkään hänen\nsilmiään tässä hämärässä, vaan ainoastaan savukkeen kiiluvan pään.\nKun poika vetäisi savukkeestaan, valaisi se hetkiseksi kasvoja, Airi\nhuomasi pojan katsovan ulos ja tahtoi rehellisesti nähdä tämän silmät:\n\n»Eino, jos minä pidänkin sinusta, niin se ei merkitse vielä kaikkea.»\n\n»Eipä tietenkään. En minä ole sitä kuvitellutkaan.»\n\nNyt huokaisi tyttö pettyneesti:\n\n»Siis vain leikittelyä — minunkin kanssani? Sinä voisit osoittaa\nluotettavuuttasi jollakin muulla tavalla, muuten meidän on turha\ntavata.»\n\n»Naisten iankaikkista laskelmoimista!»\n\nAiri naurahti:\n\n»Naisten? — Kuule, väitätkö sinä tuntevasi naisia jo niin paljon!»\n\nHän nousi ja siirtyi luottavaisena istumaan sängylle pojan viereen:\n\n»Nyt sinä teeskentelet, poika-parka! Minä sanon sulle yhden asian: sinä\net ole vielä kokenut niin paljon, että tietäisit paljonkaan naisista\nja heidän ominaisuuksistaan. Sinun on turha uskotella syntejäsi ja\nkokemuksiasi, sillä minä en usko kuitenkaan.» Hän siveli hyväillen\ntoisen käsivartta. »Poika-kulta, me olemme kumpainenkin siinä asiassa\naivan yhtä outoja — toistaiseksi, Jumalan kiitos.»\n\nEinoa jollakin tavalla nolotti toisen antama heikko tunnustus, mutta\nsamalla lämmitti tytön välitön sydämellisyys. Hän tunsi vain, että nyt\noli sanottava jotakin miehekästä, mitä hyvänsä, eikä keksinyt parempaa\nkuin:\n\n»Mitäpä tuosta vatvomaan... Ja minähän olen sinulle sanonut jo kerran,\nettä voit muuttaa tänne — tähän — niin että voit jo huomenna pakata\ntavarasi ja tulla...»\n\n»— rakastajattareksesi vai vaimoksesi? Ensiksikään rakastajattareksi en\nrupea, sen sinä kyllä tiedät. — Anna minulle tupakka! — Sinähän tunnet\nhyvin minun työ- ja asuntotoverini Elsan? — Anna tulta myös! — Elsan\ntapaus on hyvin tyypillinen, ja sen vuoksi minä kerron sen sinulle.\n\nJotkut sitä voivat sanoa tylsäksi. Saattaa olla, mutta se on totta\nkuitenkin. — Elsa oli aikoinaan hyvin paljon yhdessä erään Kivisensä\nkanssa. He laahasivat pitkät illat jossakin, kyllästyivät välillä\nomaan laahaamiseensa ja aloittivat taas uudestaan. Muuta vaihtelua\nsiinä ei kai ollutkaan kuin tuo ajoittainen kyllästyminen... Pitkän\nkevään he olivat sitten riidoissa, mutta kesän tultua oli Kivisellä jo\ntarjottavana todellistakin vaihtelua; hän oli hankkinut moottoripyörän,\nja he ajoivat ainakin pari kertaa viikossa pois kaupungista, Elsa\npyörän takana istuen, ja katosivat milloin minnekin maalle, enimmäkseen\nuimaan tai istumaan hauskaan mäenrinteeseen. Silloin minä totisesti\nkadehdin Elsaa, ja muistan hyvin, miten monena iltana aivan itkin\nyksinäisyyttäni, kun en koskaan päässyt täältä pois. Minun teki\npahaa kuulla Elsan kertovan matkoistaan, sitten syksymmällä monista\nylimääräisistä illallisistaan ja tansseista jonkin maaseudun hotellin\ntai kesäkodin parvekkeella.\n\nMutta sekin romaani oli lyhyt ja loppu hyvin tylsä: alkutalvella\nKivinen muutti kaupungista johonkin toiseen piiriin, ja samalla\nhetkellä alkoivat vuorostaan Elsan itkut. Viimeisistä matkoista oli\nkulunut jo niin kauan, ettei aborttia voinut enää ajatella. Hän kävi\nkyllä lääkärissä, mutta joka tapauksessa turhaan. Hänen tilansa oli\nkaikkea muuta kuin kadehdittava sillä hetkellä.\n\nEnsin lapsen syntyessä toista kuukautta työttömänä ja herra matkojen\npäässä vaiteliaana. Lapsi oli tietysti lastenkodissa, mutta Elsa\nkävi joka päivä työnsä jälkeen sitä katsomassa. Illat menivät kotona\nvaivaisia riepuja ommellessa, ja minä vuorostani istuin hänen luonaan\nvain sen vuoksi, ettei hän olisi kadehtinut minun vapauttani. Sinun\nolisi pitänyt olla näkemässä, miten Elsa rukoilemalla rukoili, että\nlapsi kuolisi ja he molemmat pääsisivät kurjuudestaan...»\n\nPitkän hiljaisuuden jälkeen poika kysyi:\n\n»Mitä varten sinä tuota kerrot? En minä ole...»\n\n»— mikään Kivinen? Enkä minä Elsa? — Me emme suinkaan ole huonompia\nkuin hekään, mutta emme millään tavalla parempiakaan. Kerroin vain\nsiksi, että omalta kohdaltani koetan olla hiukan järkevä, kun\nvaroittava esimerkki on niin lähellä.\n\nÄlä ole yhtään pilkallinen. Vaimoksesi en myöskään tule, sillä minä en\nalistu näivettymään tänne kaupunkiin. — Ota tuo tuhkakuppi lähemmäksi!\n— Minä en aio menettää ainoata työtäni ollakseni vain vaimo, sillä\nsinun tulosi eivät voi tarjota meille muuta kuin laskemista,\nkieltäytymisiä ja ehkä puutettakin. Sinä voit pitää minusta tällaisena,\nmutta sinä et pitäisi kauankaan minusta, jos olisin ajurineukko...»\n\n»Autonkuljettajan rouva...»\n\n»Ajurin akka, joka kantaa yläkerran keittiöstä likasankoa alas\nmaalaamattomia portaita ja takaisin ylös tullessaan huohottaa\nraskautensa vuoksi. Ja eteenpäin: jos sinä kuolisit joskus, en minä\nolisi muuta kuin huonosti toimeentuleva ajurinleski, jolla on neljä\nlasta päivisin lastentarhassa ja itse kulkee pyykinpesussa. — Ei,\npoika! Jos me hiukan pidämmekin toisistamme, niin sen vuoksi me emme\nsaa eikä meillä ole oikeuttakaan tehdä elämäämme sietämättömäksi!»\n\nEino ei voinut vastata mitään, mutta haukotteli sitten mahdollisimman\nkyllästyneesti ja nousi:\n\n»Kaunis puhe. Uskoohan tuon nyt vähemmälläkin. Se on kai sitä samaa,\nmitä papit sanovat 'elämän arvoksi' ja nuorisoseuralaiset 'ihanteitten\nvoitoksi'.»\n\nHän huomasi onnistuneensa: tyttö todellakin pahastui. »Sinä olet\nmahdoton», hän huokasi, ja Eino luuli kuulevansa pari pidätettyä\nnyyhkytystä. Ei, hän erehtyi varmasti, koskapa Airi virkkoi ääni aivan\nkirkkaana:\n\n»Voi hyvä mies, jos sinäkin oppisit joskus uskomaan, että tämä\nkaikki on vain suuri mylly, joka jauhaa ihmisen vähitellen rouhuksi.\nVähitellen, mutta varmasti. Sinä olet hullu, jos luotat tähän\nympäristöösi ja näihin ihmisiin! — Mutta minä en enää anna pettää\nitseäni. Minä pidän pääni ja teen työni vain sen vuoksi, että pääsisin\ntäältä joskus pois. Luuletko, etten minä tunne mitään ja tahtoisi\ntietää mitään?»\n\nNyt hänen äänensä petti, hän nyyhkytti ja juoksi suoraa päätä ovelle\nriipaisten naulakosta vaatteensa, vetäen ne ylleen ja tullen Einon luo:\n\n»Minä menen nyt. Hyvää yötä.» Ja samassa hän painoi päänsä yhä\nnyyhkyttäen pojan olkapäätä vasten: »Suo anteeksi, etten minä voinut...»\n\nVasta nyt itsekäs mies ymmärsi, mitä toinen tarkoitti. Hän tunsi\ntarvetta hyvittää kaiken sen pettymyksen, mitä ehkä Airikin tunsi tästä\nillasta, odotettuaan siitä ensin jotakin kauniimpaa ja täydellisempää.\nHän tahtoi pyyhkiä pois sen pienen katkeruuden, jota hän oli ehtinyt\nsanoa Airille petyttyään itse vielä enemmän. Mutta sanat tuntuivat\nolevan liian tavallisia ja karkeita, sen vuoksi hän tyytyi vain\nsilittämään tytön päätä ja painamaan tämän kasvoja lujemmin rintaansa\nvasten.\n\nSilloin Airi kohotti kasvonsa aivan lähelle, katsoi häntä silmiin\nja piilotti päänsä jälleen kuiskaten hiljaa ja katkonaisesti, kuin\nhengästyneenä:\n\n»Poika! Minä en pelkää sinua, vaan sinun ympäristöäsi — ymmärrätkö!\nMinä tahtoisin tuntea myöskin — mutta vain jossakin muualla — missä ei\nole rumaa maailmaa ympärillä. Sinä ehkä saisit ottaa minut — mutta ei\ntäällä...»\n\nHän painoi huulensa pojan suulle ja samassa katosi ovesta käytävään.\nKun Eino meni jäljestä, näki hän tytön varjon jo alhaalla valaistussa\noviaukossa ja huusi hänen jälkeensä:\n\n»Airi, mihin sinä menet?»\n\nTyttö kääntyi silmät kyynelissä ja sanoi hitaasti, mutta päättävästi:\n\n»Minä menen pois. — Eino, voitko ja tahdotko...? Mennään yhdessä! Minä\ntulisin sinun kanssasi...»\n\nHän odotti vastausta. Poika ei liikahtanut paikaltaan, katsoi hetkisen\nhänen silmiään kuin arpaa lyöden ja pudisti hiljaa päätään:\n\n»Minä en voi. Minulla ei ole, mihin menisimme...»\n\nAiri painoi oven takanaan kiinni ja katosi. Eino seisoi kotvasen\nylhäällä katsoen suljettua ovea ja yhä epäröiden, palasi huoneeseensa\nkuin välttyäkseen tekemästä mitään päätöstä tänä arkana hetkenä.\nIkkunan edessä seisten hän näki Airin oikaisevan kadun yli ja\nviittaavan hänelle kuin hyvästiksi. Eino odotti toisen kääntyvän vielä\nsen verran, että hän voisi antaa merkin ja pyytää odottamaan siksi,\nkunnes hän ehtisi jäljestä. Mutta hän odotti liian kauan, tyttö meni\neikä kääntynyt enää katsomaan taakseen. Nyt Einosta tuntui, kuin\nAiri olisi tuolla luisunut pois heidän yhteisestä maailmastaan omaan\nmaailmaansa, ja hän itse oli liian heikko estämään sitä.\n\nEino tunsi outoa tyhjyyttä ja olisi tahtonut lyödä jotakin rikki ja\nsitten varovasti, hyvin varovasti jälleen koota palaset yhteen. Ei, ne\neivät olleet palasia, vaan tytön kirkas ääni, joka solui sanoina ja\nlauseina kuin värikäs nauha ohi. — Hän avasi ikkunan, katseli lamppujen\nhäilähteleviä valoja ja tunsi hämärän valuvan kuin kuumana ikkunasta\nsisään. Nyt piti päästä tuonne ulos!\n\nKääntyessään hän näki tänä hetkenä koko huoneensa kummallisen tympeänä:\ntäällähän oli hirvittävän rumaa! Tuossa oli hänen oma vuoteensa, jonka\npunaraitainen peite oli heidän allaan rutistunut ja valunut puolittain\nlattialle, tuossa iankaikkinen piironki rikkinäisille lukkoineen,\ntoisen sängyn alta näkyivät Virtasen saappaat ja sängyn yläpuolelta\nseinältä viimeisen roskalehden päällyksestä leikattu suutelukuva.\n\nJa vastakohtana vilahti hänen aivoissaan jälleen kuva\nruohikkorantaisesta lahdesta, apilantuoksusta ja kuhankeittäjän\nhuilusta. Ja rinteellä kävelisi rantaa kohden...\n\nHän pyyhkäisi kädellään otsaansa kuin pusertaakseen sieltä ulos kaiken\npakotuksen, löi valon sammuksiin, sillä hän ei voinut enää katsella\nkaikkea tätä. — Juostako vielä Airin jälkeen, tavoittaa hänet ja sanoa,\nettä hänkin oli valmis lähtemään...?\n\nEinoa harmitti oma heikkoutensa. Juuri nyt, kun hän oli löytämäisillään\njotakin, mitä oli jo kauan vaistonnut, mutta ei ollut vielä kokenut\neikä tavoittanut, nyt hän tunsi yksinäisyydessään olevansa niin heikko,\nettei uskaltanut.\n\nHän tyytyi vain siihen, että tarttui päänsä yläpuolella olevaan kuvaan,\nrepäisi sen seinästä irti ja heitti lattialle suuri palanen kukikasta\ntapettia mukanaan.\n\n\n\n\n6.\n\n\n»Kerrankin rattoisa ilta naistenkin kanssa!» kehuskeli Virtanen\njo ovella tullessaan, »Minä kun en pidä sellaisesta turhasta\nkävelemisestä, josta ei mitään valmistu, — Mutta kaveria onnisti — vai?»\n\nEino ei ollut kuulevinaankaan, vaan käänsi toisen sivun ja luki\nedelleen. Virtanen kysyi uudestaan, mutta kun ei saanut muuta vastausta\nkuin hermostuneen ähkäisyn, hän heitti turhat kokeet, riisui vaatteensa\nja heittäytyi sänkyyn, sytyttäen paperossin ja vetäen sitä niin, että\nhänen nurkkansa väliin kirkastui ja taas hitaasti himmeni.\n\nEino istui, käänteli papereitaan ja luki. Hän oli joitakin kummallisia\nteitä myöten saanut Kouvo & Savosen konttoriin kirjeen, jossa oli\nkotoinen leima ja Armi-sisaren käsiala kuoressa. Hetkisen hän aprikoi\nkuin repiäkseen kirjeen lukematta, mutta jokin kumma uteliaisuus käski\nsen kuitenkin säilyttämään. Tuo Armin käsiala — jos se olisi ollut\nisän, niin hän olisi lukenut heti — mutta oli turha Armin selvitellä\nnyt sellaisia, joita ei saatu selviksi jo aikaisemmin...\n\nJa kun hän luki sen, kuulsivat siitä takaa isän sanat, vaikka kynä oli\nollutkin Armin kädessä: »Täällä saaressa ei ole tapahtunut mitään,\nmutta Luukkolan hevonen taittoi jalkansa ja piti tappaa. Ilmari\non raivannut suolta tilaa uudelle perunapellolle, ja ensi kesäksi\nkylvetäänkin hehtoa enemmän. Jalka ei enää ole vihoitellut sinun\nlähdettyäsi. Armi oli jo yhden talven seminaarissa ja menee pian\ntoiseksi. Äitisi kysyy, tarvitsetko sinä sen villapaidan vai antaako\nhän sen Ilmarille. Meiltä kuoli viime syksynä vanha rovasti. Myöskin\nElina lähettää terveisensä. Kirjoita hyvä mies kotiin matkoistasi,\njotta tiedetään, vieläkö kuljet elävien kirjoissa. Toivoo kotiväki.»\n\nTuossa oli jotakin herttaista, joka tuntui sulattavan kaunaa, mutta\nkirjeen loppuun oli Armi pannut oman huomautuksensa, ja se olisi Einon\nmielestä saanut jäädä poiskin, jos he siellä toivoivat vastausta. Armi\nkirjoitti:\n\n»Kai sinusta nyt siellä viimeinkin kehittyy mies, ettei meidän kotiväen\ntarvitse enää hävetä puolestasi. Aseta ihanteesi korkealle ja osoita\nkuntosi! Muussa tapauksessa minä ja Ilmari ja. Elinakin pidämme sinua\nhuonona veljenä. Minä valmistun muutaman vuoden kuluttua opettajaksi.\nVoi hyvin! Armi.»\n\nEino suuttui. Mutta jonkin päivän kuluttua hän otti kynän ja laati\nkirjeeseen seuraavan vastauksen:\n\n»Elämäni on kaikin puolin kunnossa. Jos teitä huvittaa kuulla, niin\nvoin kehaista, että paikkani on hyvä ja toimeentuloni samoin. Voisin\nilmoittaa osoitteenikin, mutta kun luulen, että Armi käyttäisi silloin\ntilaisuutta hyväkseen kasvattaakseen hulttio veljeään kirjeellisesti\nikuisen häpeän pelossa, en siis ilmoita osoitettani enkä välitä\nneuvoistakaan. Ja Ilmari voi myöskin olla rauhassa, minä en tule enää\ntoista kertaa hänen tielleen. Minun tulevaisuuteni on täällä, siksi\npysynkin täällä ja siksi kuolen tänne, kun se aika tulee. Isälle ja\näidille terveiseni.»\n\nTuo tuntui nyt hyvältä. Muutaman sanan hän pyyhkäisi vielä yli,\nkäänsi paperin taskuunsa, riisuutui ja otti sänkyynsä jonkin kirjan\nlukeakseen, ettei tarvitsisi vastailla Virtasen kysymyksiin. Kirjan oli\njoskus tuonut Airi, ja se oli kuljeskellut täällä kuin tiellä, mutta\noli nyt kerrankin hyvään tarpeeseen. »Suuri valhe.» — Mitähän tuokin\nvalhe nyt oli? Kannattaisikohan lukea? — Mutta silloin alkoi Virtanen\ntaas:\n\n»Tietysti et ole iltaasi tyytyväinen, kun et mitään puhu. Mutta minäpä\ntapasinkin muutaman ihmisen, jonka kanssa ei tullut ikävä. Ja saatanhan\nkertoa sinulle koko jutunkin, mitä siitä ajattelet — vai nukutko\nsinä jo? — Jahah, se oli semmoinen asia, että minä tapasin Tyyra\nJohanssonin. Kuulitko?»\n\n»Kuulin.»\n\n»Tyyra Johanssonin. Se on entinen leskirouva vai mikä lienee. Omistaa\nmuotikaupan tuolla Kulmakadun päässä ja pärjää hyvin — itse sanoi.\nHauska ihminen, ei sen puolesta, ja minä kävin Tyyran kanssa istumassa\nsiellä kaupallakin. Loppuilta oltiin Hiltusen luona — sinähän tiedät\nsen rakennusmestarin? Ja Hiltunenkin vakuutti, että Tyyra on tarmokas\nnainen ja että sillä on hiton paljon oikean liikeihmisen vaistoa.\nKuulitko?\n\n»Kuulin.»\n\n»Tyyra puhui minulle, että hänellä oli tiedossa jokin paremmanpuoleinen\nliikehomma, joka muutamassa hetkessä tuottaa voittoa hirveästi.\nYmmärsin, että hänellä on tekeillä suuri kaappaus — sellainen,\njosta ihminen yhdessä repäisyssä huomaa tulleensa miljuneeriksi. —\nYmmärrätkö?»\n\n»En.»\n\n»Hän kertoi, että pitäisi olla aluksi kosolti rahaa, ja jos hänellä\nensi tiistaina olisi käteistä kaksikymmentätuhatta, niin hän jo\nkolmen kuukauden kuluttua voisi maksaa sen takaisin kokonaan ja vielä\nkorkoakin huimasti. Jokaisesta tuhannesta hän kolmen kuukauden kuluttua\nantaisi viisisatasen pelkkää korkoa. Se on liiketoimintaa, se! Jos\nminulla olisi enemmän seteleitä, niin panisin ne kasvamaan heti. Mutta\nkun on vain viisisataa. Sitä olen kasaillut jo toista vuotta, mutta nyt\nsaisin sillä muutamassa kuukaudessa mitään tekemättä kaksi ja puoli\nlisää. Paljonko sinulla on rahaa?» kysyi Virtanen terhakasti.\n\n»En muista.»\n\n»Etkös viime viikolla kehunut, että sinulla on tuhatlappunen täynnä?»\n\n»Saattaa olla.»\n\n»Kuulehan! Pane se nyt likoon», innostui Virtanen. »Kolmen kuukauden\nkuluttua sinulla on jo puolitoista. Sitten pidetään juhlat! Ja niin\nvoidaan rikastumista jatkaa: joka kerran, kun saadaan tilipussi käteen,\nei haaskata sitä kaikkea, vaan ylimäärä viedään Tyyralle kuin pankkiin\n— kelpaako?»\n\n»Mistä tiedät, miten rehellinen se vaimo on?» uskalsi Eino epäillä,\nmutta Virtanen vetäisi savukkeestaan kiihkeänä ja puhalsi savun\ntuhauttaen:\n\n»Antaahan se siitä kuitin!»\n\n»Antakoon vaikka kaksi, mutta minä en luota. Kun ihmisen kannattaa\nmaksaa korkoa sellainen summa, ei kauppakaan ole kaikkein\nrehellisimpiä.»\n\nJa Virtanen vakuutteli edelleen:\n\n»Sitä paitsi se on sivistynyt ihminen, usko pois. Ja varakas: kaksi\nhuonetta ja niissä kalliit ja komeat huonekalut, joiden päällisetkin on\nsamaa kangasta kuin naisten palttoot. Iso kirjoituspöytä ja helvetin\nsuuri matto. Ja kun Hiltunenkin sanoi, että... Hiltunen ei kyllä\nvalehtele. Ja Tyyra itsekin sanoi, ettei ole pienintäkään pelkoa\nhasardista. — Mitä se semmoinen on?»\n\n»En tiedä.»\n\nVirtanen tuntui loukkaantuvan toisen ynseydestä, odotti tämän\nratkaisevia sanoja, mutta jatkoi sitten itse arvellen:\n\n»Minäkin tarvitsisin uudet ketineet päälleni, mutta työlläni minä en\nsaa niitä muualta kuin juutalaiselta vanhoja. Olisi hauska saada kerran\noikein itseä varten tehty puku. — Kuule, viedään pois rahat sinne.»\n\n»En ainakaan minä.»\n\nHe vaikenivat. Virtanen sytytti uuden paperossin ja tuntui puhaltelevan\nsitä hyvin kiivaana. Sitten hän yht'äkkiä kohottautui tyynynsä nojassa\nryntäilleen:\n\n»Jos et uskalla lainata sille rouvalle, niin vippaa minulle! Anna se\ntuhatlappusesi, niin saat päivälleen kolmen kuukauden kuluttua takaisin\nja voitosta puolet, siis kaksi ja puoli sataa. Toinen puoli jää\nminulle. Tuohon käteen?»\n\n»Samahan tuo. Ennen minä annan sinulle kuin tuntemattomille.»\n\n»Päätetty siis! Maailmassa ei pidä surkeilla turhia. On osattava\noikealla hetkellä tarttua oikeaan naruun, niin pärjää varmasti. Vai\nluuletko, että miljoonamiehet ovat ansainneet rahojaan arkuudellaan?\nSisua siinä tarvitaan, sisua liikehommissa ja sisua työssäkin. Ja jos\njoku asettuu poikkiteloin tielle, niin paras on harpata yli. Saattaa\nkäydä muutoin niin kuin tulee käymään Uimolle...»\n\nVirtanen keskeytti, aivan kuin olisi sanonut yhden sanan liikaa, jäi\nodottamaan, huomaisiko Eino mitään, ja huomasi olleensa oikeassa. Tämä\noli ollut omassa sängyssään jo kasvot seinään päin, mutta pyörähti\nympäri kuin ampiaisen pistämänä:\n\n»Mitä sinä Uimosta? Puhu loppuun!»\n\nJa Virtanen koetti verukehtia:\n\n»Eihän se mitään. Turhaahan minä vain... Mutta kun tuli jo aloitetuksi,\nniin sanonpahan loppuun. — Tuota, sinähän tiedät, että Uimo oli\nvalkoisten rintamalla. Ja sakki on sitä mieltä, ettei hän muutenkaan\nole oikein sopiva meidän talon töihin — saahan hän hommia muualta, jos\ntahtoo. On hiukan ajateltu tehdä hänelle pientä leikkiä — noin vain\nhauskuudeksi. Ja joku keksi, että voitaisiinhan panna vaikka irtonainen\nmutteri johonkin sellaiseen auton sisärakenteeseen, josta sitä ei\nlöydä. Sinähän sen tiedät, kun olet automies, onko se kampikammio vai\nmikä?»\n\n»Ja sitten?» kuunteli Eino jännittyneenä ja pelkäsi läähättävänsä niin,\nettä Virtanen kuulisi.\n\n»Kun sinä olet saanut sakilta kaikin puolin hyvän maineen ja kun\nymmärrät ne autoasiat paremmin kuin muut, niin ajateltiin pyytää, että\nsinä panisit sen mutterin sillä tavalla, että kone noin niin kuin\nhiukan streikkaa ja...»\n\n»Saatanan koirat!»\n\nHän nousi sängyssään istualleen ja odotti. Mutta kun Virtanen häkeltyi\neikä osannut virkkaa mitään, jatkoi hän itse:\n\n»Vai sillä lailla! Kaunista sakkia! Ja minä muka lähden panemaan\nsen mutterin, särkemään talon auton pilalle ja tekemään tuollaisia\nrakkikoiran tekoja omalle toverilleni.»\n\nNyt osasi Virtanen jo puhuakin, ja äänensävy oli aivan toinen:\n\n»Mutta kyllä kai sinä myönnät, että Uimo on suuri liehtari ja\nsalakyttä! Joka paikassa työnjohtajat ja mestarit pitävät häntä kuin\nkukkaa kämmenellään ja vetoavat: 'Niin teki Uimo' ja 'Niin sanoi Uimo'.\nJo sekin, että mies on lahtari, riittää aivan hyvin yhtä kolttosta\nvarten. Ja sen hän vielä saakin.\n\n»Se on kyllä valhe! Uimo on reilu mies, olkoonpa mielipiteiltään vaikka\nmahometti.»\n\n»Arvasinhan minä, että sinä alat puolustella Uimoa. Mutta se on turha,\njos vain osaat ajatella. Meillehän voisi tulla vaikkapa lakko — ja\nsellainen tulee kyllä aikanaan — ja sattuisi vielä olemaan enemmän\ntuollaisia Uimoja joukossa, niin he eivät ihankaan varmasti yhtyisi\nlakkoon, ja lakolla ei olisi silloin mitään voimaa. Me saisimme sitten\nnöyrinä vain muutaman Uimon takia tulla töihin vanhalla palkalla — jos\nenää saataisiin vanhaakaan.»\n\nEino alkoi jo suuttua. Uimo oli hänen työtoverinsa, ja hän aikoi\nepäröimättä asettua tämän rinnalle. Jos Eino joskus ennen oli ratkaisun\nhetkinä ollut heikko, piti hänen ainakin tällä hetkellä purra hammasta!\n\n»Mutta jospa Uimo ei olekaan niitä miehiä, jotka menevät noin vain\npolvilleen?» kysyi hän.\n\n»Silloin on leikki kaukana, ja hän itse saa vastata lopusta! Häntä on\nkyllä varoitettu jo ajoissa...»\n\nVirtanen huitaisi huolettomana kättään, mutta toinen ei antanut myöten:\n\n»Te kyllä erehdytte pahasti, te koko sakki. Uimo ei ole yhtä melto\nmies kuin Laakso. Laakson te pakotitte pyytämään lehdessä anteeksi\nvalkoisten rintamalla oloaan. Puristitte miehen ahtaalle, kun hänellä\noli viisi lasta eikä leipää hitustakaan. Ja monia muita olette saanut\nmuuttamaan toisille työmaille muutamalla tiilikiven kappaleella. Mutta\njos menette kokeilemaan samaa Uimolle, niin lähin mies saa hampaansa\nkurkkuun ja päänsä puhki, olipa hän kuka hyvänsä!»\n\n»Ei ole pelkoa», sanoi Virtanen hitaasti ja haukotellen. »Ja päätöstä\nen ole tehnytkään minä yksin, vaan sakki, niin että turha sinun on\nkiukutella minulle. Sitä paitsi sinä olet vielä niin nuori mies, ettet\nymmärrä näitä asioita...»\n\n»Vai nii-in!» ihmetteli Eino. »Vai nuori! Ja kun minun piti pienenä\npoikasena laukata teurastettavaksi muka aatteen puolesta, niin silloin\nminun sanottiin ymmärtävän näitä asioita niin helvetin hyvin!»\n\nNyt Virtanenkin nousi jo istualleen:\n\n»Minä en rupea nyt väittelemään mistään. Kysyn vain sinulta viimeisen\nkerran: otatko tehdäksesi sen vai etkö? Laske ja ajattele tarkkaan,\nennen kuin vastaat!»\n\nEino astui Virtasen vuoteen viereen yhtä varmana:\n\n»Jos te koskettekaan Uimoon, niin varokaa itseänne — myöskin sinä!»\n\n»Ja sinä et siis ota tehdäksesi sitä mutterijekkua?»\n\n»Ennemmin lasketan sinua leukaan.»\n\nVirtanen heittäytyi takaisin pitkälleen kuin tehtävänsä suorittaneena\nja huokaisi rauhallisesti:\n\n»Vastaa sitten itse asioistasi, poika-parka! Minä luulin sinua\nmieheksi, mutta näyt olevan herra. Ja kun sinä tuolla tavoin asetut\nsakin mieltä vastaan, niin saat olla varma, että myöskin rusennut siinä\npuristuksessa! Mutta ajattelehan kuitenkin aamuun asti asiaa...»\n\n»Jos minä rupean tässä ajattelemaan, niin pakkaan heti rojuni ja puolen\ntunnin kuluttua muutan toisten miesten naapuriksi!»\n\nHän siirtyi omalle puolelleen huonetta ja lisäsi:\n\n»Ja eikä sinullakaan ole paljon tajua: ensin ehdottelet vippiä ja\nsitten alat peloitella sakillasi. Miks'et lainaa omalta roikultasi? Nyt\nkyllä jäi pennit minulta tulematta!»\n\nMeni kymmenen, viisitoista minuuttia, eikä kuulunut muuta kuin kahden\nkiivastuneen miehen hengitys. Virtanen kääntyi seinään päin, ja\nEino luuli hänen jo nukkuvan. Mutta sitten Virtanen alkoi huokailla\nuudestaan ja virkahti lopulta ääni sovinnollisena ja lauhkeana:\n\n»Niin, mitäpäs me oikeastaan tässä kiistelemään, asuntotoverit... Mutta\nkoko asia lipsahti noin vain vahingossa...»\n\n»Ja jos sinulla on vielä muuta sanottavaa, niin anna lipsahtaa loppuun!»\n\nHetken kuluttua jatkoi Virtanen taas, sytytettyhän kolmannen savukkeen\nja puhalleltuaan aikansa savua kattoa kohti:\n\n»Pitihän minun oikeastaan tietää, että Uimon puolellehan sinä kuitenkin\nmenet. Ja on parhainta, ettet mene hiiskumaan Uimolle koko asiasta\nmitään.»\n\n»Teen juuri niin kuin tahdon. Enkä pelkää yhtään.»\n\nHän luuli Virtasen suuttuvan uudestaan, mutta hetkisen kuluttua tämä\njatkoi yhtä lauhkeana:\n\n»Jaa-ah, saattaa olla. — Mutta olisi ikävää, jos se ansio menisi\nhukkaan, kun et anna sitä tuhatlappustasi... Puku olisi niin tarpeen...»\n\n»Ei tipu markkaakaan.»\n\nJa nyt Virtanen kuin hätääntyi ja selitti touhukkaana:\n\n»Kuulehan, kun minä sanon! Ei välitetä! Mitäs me turhia sakista\nsotketaan omiin asioihimme, mitä me asuntotoverit yhdessä päätetään.\nSovitaan, että sinä annat sen rahan. Ja minä en sitten myöskään välitä\npuhua mitään sakille siitä, mitä olet sanonut.»\n\n»Saat puhua tai olla puhumatta. Mutta rahan minä annan vain sillä\nehdolla, ettet ala tämän katon alla pihistä minulle turhista.»\n\nKotvan kuluttua Virtanen kääntyi seinään päin ja huokaili itsekseen:\n\n»Puku on tarpeen. Niinpä niin, niinpä niin. Ikävä olisi, jos me toverit\nturhia — näin liikehommissa...»\n\nSamassa hän alkoi kuorsata omatunto puhtaana. Eino tiesi turhaksi\njatkaa muutenkaan. Tuo mies oli hullu, ja mikään ei parantaisi hänen\nhulluuttaan. Jos edes vuokraemäntä korjaisi hänet omaan lahkoonsa\nja pyytäisi uuden herrasväen pöytään, niin silloin ei olisi vaaraa\nkenellekään. — Hiljaisten hupsujen lahko!\n\nEino heittäytyi jälleen vuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta katse\nharhaili vielä pitkin seiniä ja ajatukset jossakin kaukana. Hänessä\nkypsyi päätös, että hän jo pian muuttaisi jonnekin muualle asumaan,\netsisi valoisampaa ja parempaa. Ja sitten hän etsisi Airin ja pyytäisi\nAiria mukaansa katsomaan...\n\nAiri, niin. Hän tuntui kadonneen kokonaan.\n\n\n\n\n7.\n\n\nEi voinut tarkalleen sanoa, oliko ilmassa enemmän kevättä vai kesää,\nsillä päivän lämpö oli sulattanut lumen kaikkialta jättäen sitä vain\nkapeina viiruina ojiin, mutta illalla kuitenkin pakastui vielä niin,\nettä maantien pienet lammikot menivät riitteeseen ja silahtivat\npyörien alla sirpaleiksi kuin ohut lasi. Oli vielä jokseenkin\npimeäkin, pimeämpi kuin talvella lumen aikaan, mutta taivaan ohutta\nvalonkajastusta vasten näkyi jääriitteinen tie edessä kiiltävänä ja\nliukkaana juovana kuin symboloiden ihmis-parkojen liukaspintaista\nelämäntietä.\n\nKauppaneuvos Kouvo perheineen palasi maatilaltaan takaisin kaupunkiin.\nHänen tapansa oli keväästä lähtien harva se sunnuntai lähteä maalle\nja palata vasta myöhään sunnuntai-iltana. Olihan paljon helpompi\nsuunnitella siellä rauhassa tulevan viikon otteita ja kaappauksia,\nsillä tähän aikaan oli joka hetki käytettävä hyväksi kauppoja varten,\nja näin kesää vasten piti kiirettä varastoida tulevien laiskojen\npäivien varalle. Myöskin rouva suosi erikoisesti näitä sunnuntaisia\nmatkoja sen vuoksi, että sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin hän näki\nmiehensä eikä tämä viipynyt ulkona yöhön asti hiiviskellen ryypyissään\nkotiin. Kuudesluokkalaisen tyttären edellinen todistus oli ollut huono,\nja läksyt näyttivät menevän paljon helpommin päähän täällä maalla kuin\nkaupungissa tuttavien luona laukatessa, ja pieni poika suunnitteli\nkolmivuotiaan innostuksella tulevan kesän puuhia yksityiskohtiaan\nmyöten.\n\nKauppaneuvos ja rouva istuivat takana varjellen keskellään vilustumasta\npoikaa, joka pahantuulisena murjotti sen vuoksi, että ei ollut saanut\nottaa kaupunkiin pientä mustaa kissanpoikaa. Silmät punottivat\nvieläkin itkusta, ja suu oli tarmokkaasti kiinni, paitsi hänen\nhuomauttaessaan kissan korvikkeena siitä isosta purjeveneestä, joka\noli myytävänä alakerran leikkikaupan ikkunassa. Tytär istui ajajan\nvieressä turkiskaulus pystyssä ja vilkaisi väliin kiinnostuneena ajajan\npuhdasta profiilia ja pyörää piteleviä vahvoja ranteita. Ajajana oli\nEino Levonen, ja hän oli kaikin puolin mielissään siitä, että juuri\nhänen oli käsketty hakea perhe maalta, sillä tällaiset matkathan vain\nvarmistivat jokapäiväistä työtä ja palkkaa Kouvo & Savosen liikkeen\ntilipäivinä.\n\nKauppaneuvos itse oli laskelmissaan päätynyt varsin lohdullisiin\ntuloksiin ja piti varmana, että vuoden ensimmäisen puoliskon\nmyynti nousisi ainakin kahdellakymmenellä prosentilla viime vuoden\nalkupuoleen verraten. Tosin rakennuspuuha oli vienyt paljon,\nmutta selvää pääomaahan rakennuksetkin olivat, vaikka Savonen oli\narkaillutkin kustannuksia. Aika oli kaikin puolin loistava, ja näin\nliikemiehen silmillä katsottuna oli taivaan onni, että ajanhenki oli\nkeksinyt niin komeat iskulauseet kuin yritteliäisyys, nousukausi,\njälleenrakentaminen, kotimainen pääoma ja monet muut tepsivät lääkkeet.\nTies, vaikka joku liikemies olisi nuo keksinytkin... Sen kun antoi\nrahan pyöriä, niin pyöriessä sen saattoi helposti siepata omaan\nhaltuun, ja kukaan ei tuota sieppaamista huomaisi mistään muualta\nkuin Kouvo & Savosen tilinpäätöksistä. Ja varmaa oli, että aika ei\ntulisi koskaan tämän edullisemmaksi, vaan pikemminkin saattoi muutaman\nvuoden kuluttua odotella laskusuuntaa. Mutta sitä ennen pitikin saada\nkaikki valmiiksi... Kauppaneuvos hymähti Egyptin seitsemälle hyvälle\nja huonolle vuodelle ja aikoi olla siinä asiassa ovelampi kuin Joosef,\njoka meni hölisemään viisautensa kaikelle maailmalle...\n\n»Eivät juutalaiset ole yhtään sen kummempia kuin muutkaan,\nvaikka niiden liiketaitoa niin lauletaan», päätteli kauppaneuvos\najatuksissaan. »Joosef pärjäsi kyllä hyvin, mutta olisi voinut\npärjätä paremminkin, kun kerran pääsi hallitusnyöreihin kiinni. Minun\nmielestäni aivan tavallinen suomalainen liikemiesjärki pystyy tekemään\nmatin juutalaisestakin, jos vain on pääomaa päästä aluksi peliin. Ja\njuuri pääomahan on juutalaisten hyvä valtti. Kyllä kai ulkolaiset\nyleensäkin ovat kiukkuisia minulle. Mutta minä uskallan edelleenkin\nolla sitä mieltä, että meikäläinen pääoma on saatava meikäläisiin\nkäsiin. Kun vain katsotaan sen verran, ettei tuo pääoma hajoa kovin\nlaajalle ja menetä siten voimaansa. On muodostettava sellainen\nsuomalainen trusti, joka panee ulkolaisten henkselinraksit repeilemään!\nMutta sitä ennen on kuitenkin...»\n\n»Muistitko sinä tuoda siemenpaketin tilanhoitajalle?» keskeytti rouva\nKouvo ääneen hänen suurimman suunnitelmansa.\n\n»Joo, ja lisäksi käskin varata parisataa kaalintainta. Viime vuonna oli\nliian vähän, ja niistäkin puolet kuivi kesken kasvun.» Ja kauppaneuvos\njatkoi omia hiljaisia mietteitään: »Mihinkäs minä jäinkään? Eukko\nsotkee aina noilla pienillä asioillaan... Naisista on mukava päästä\nkesäksi maalle, ja sen vuoksi ne noin touhuavat... Tyttö kyllä ensin\nvalittelee ikäväänsä, mutta jos kylään sattuu hauskoja kesävieraita,\nniin kylläpähän löytää seuransa. Saa nähdä, pääseekö se luokaltaan. Ja\njos ei pääse, niin menköön vaikka naisopistoon. Parempi olisi saada\npois Helsingistä ennen kuin ehtii siihen ikään, että alkaa hypätä\nmiesten jäljessä. Silloin sitä ei pidä aisoissa pahuskaan.»\n\nAuto hurisi kilometrin toisensa jälkeen. Sinkoileva hiekka rapisi\nlikasuojissa, ja tien pienet kohoamat nostivat istujia kuin irti\npenkistään. Valokeila kiilsi tien jäätiköllä ja mutkissa pyyhki\nmetsän puita herätellen kirkkaudellaan oksilla torkkuvia variksia.\nTalojen ikkunoissa se kiilsi tulenloimuna, ja suurilla peltoaukeamilla\nnäkivät vastaan tulevat hevoset sen ensin kahtena nopeasti lähestyvänä\npisteenä ja sitten alkoivat korviaan koristellen vikuroida tiepuoleen\nkääntyäkseen ympäri, ennen kuin nuo tulipisteet sokaisevat ja polttavat.\n\nNeiti Kouvo kallistui käänteissä kuljettajan puoleen välittämättä\nsiitä, mihin puoleen käännyttiin. Jos auto kaartui oikealle, tuki hän\nkuljettajaan välttyäkseen kallistumasta tämän syliin, ja jos auto\nkaartui vasemmalle, piti hän kevyesti kiinni kuljettajan olkavarresta,\nettei tämä olisi kallistunut hänen syliinsä. Tytär kuiskasi hänelle\nniin, ettei isä olisi kuullut:\n\n»Olen jo monesti rukoillut ukolta, että hän antaisi minun opetella\najamaan. Mutta joka kerran hän vastaa, ettei auto jouda eikä kukaan\nehdi opettamaankaan. Mutta minusta olisi hauska joskus yllättää ukko ja\ntulla yksinäni hakemaan hänet autolla.»\n\n»Et kai sinä unohtanut kirjojasi maalle?» kysyi äiti kuin tahallaan\nkatkaistakseen tytön keskustelun.\n\n»Ne ovat isän salkussa», vastasi tytär ja vaipui omiin ajatuksiinsa\nkiusaantuneena keskeytyksestä. »Kummallista huolenpitoa iankaikkisine\nuteluineen», mietti hän. »Mutta kyllä nuo kyselyt vielä loppuvatkin!\nEivätpä huomanneet tenttiä toissailtanakaan, vaikka minä niin-niinniin\npelkäsin niitä punaisia läiskiä kaulallani. Isä aikoo ajaa minut\nnaisopistoon, mutta parempi vain. Onpahan vähän vaihtelua. Jos\nsiellä jää luokalleen, niin saahan jäädä ainakin rauhassa liioilta\nkysymyksiltä. — Kylläpä nuo ajajan kädenselät ovat karvaiset... Eiköhän\nse palelluta käsiään, kun ajaa ilman rukkasia? Muuten hyvin siedettävän\nnäköinen mies, vaikka onkin maalainen syntyään. On kuulemma käynyt\nkouluakin — ehkä hyvilleen yhtä paljon kuin minäkin? Isä pitää hänestä\nkovasti. Ja miks'ei hänestä voisi pitää kuka hyvänsä...» Ja ääneen\nhän lisäsi: »Eikö tuo ajaminen käy pitkän päälle hermoille? Ainakin\nkaupungissa, jossa on iankaikkinen vaara ja jossa ei saa unohtua\nhaaveilemaan.»\n\n»Siihen kyllä tottuu, ja se käy vaistomaisesti. Tanssiakin opetellessa\ntäytyy ensin laskea ja harkita jokaista askelta ja käännöstä, mutta\nsitten sekin luistaa itsestään ja ajattelematta. — Tämä on muuten\nerinomainen vaunu ja niin helppo hoitaa, että teidän pikkuveliennekin\ntottuisi ajamaan pian.»\n\nHän vaikeni ja ajoi mutkan hienosti kaartaen aivan kuin näyttääkseen,\nmiten kauniita viivoja pyörät piirsivät tiehen.\n\n»Täytyy kääntää tuota peiliä», ajatteli hän. »Tyttö tähystelee sieltä\nyhtenään, niin että pääni menee sekaisin ja koko roikka löytää\nitsensä petäjiköstä. Ei sovi noinkaan, sillä nyt siihen tuijottaa\ntuo lihava rouva, ja minua hermostuttaa hänen auki unohtunut suunsa.\nTaitaisi tuo suu aueta vieläkin enemmän, jos rouva tietäisi, miten\nkauppaneuvos kumarteli ja keikaroi viime viikolla Viipuriin mennessä!\nSilloin olisi tuo peili saanut olla juuri noin, mutta pahusko sitä voi\nmennä kääntämään kesken kaiken... Mahtoikohan se suudella kädelle,\nvai...? Mikähän tuota toista lyhtyä nyt vaivaa, kun valo tärisee\nkuin vilutautinen? Lamppu on kai irti. Ja likka-pahus nipistelee\nolkavarresta aivan kuin ei vähemmällä pysyisi kyydissä.\n\nJopas tekivät Uimolle pahan jekun! Ja minä olen varma, että koko\nhomma sai alkunsa Virtasen sakista. Hiltunen — se rakennusmestari\n— oli pyytänyt Uimoa Kotkasta tullessaan ajamaan Helsinkiin viisi\nsuurta laatikkoa puolukoita ja jättämään ne rouva Tyyra Johanssonin\nkauppaan. Paluumatkalle lähtiessään oli pahaa aavistamaton Uimo\npakannut puolukkalaatikot mukaansa, mutta jossakin Porvoon ja Helsingin\nvälillä oli tiellä ollut poliiseja, auto tarkastettiin, ja Uimon\nlastin huomattiin sisältävän viisisataa litraa puhdasta pirtua,\nmutta ei yhtään marjaa! — No niin, minkäpäs sille voi! Kuka hitto\nuskoo minkään maailman vakuutteluja, kun ei ole yhtään todistajaa.\nHiltunen tietysti kielsi koko homman ja uhkasi haastaa Uimon oikeuteen\nkunnianloukkauksesta. — Niin, ja loppujen lopuksi on varmaa, että\nilmiannon teki joku sakin miehistä. He siis kostivat Uimolle. Auto meni\n— ja miehen maine saman tien! Yksi mies lisää luetteloista poissa! Ja\nolenpa varma, että pääsankarina siinä on ollut Virtanen.\n\nOli hyvä, että muutin toiseen asuntoon, ennen kuin jouduin enemmän\nkosketuksiin Virtasen sakin kanssa. Muuten minäkin saisin joskus hyvän\nmaksun entisestä tuttavuudesta: tiilikiven päähäni tai mutterin auton\nkoneeseen. Nyt on Virtanen minulle velkaa kolmetuhatta ja saa sen\ntuoda parin viikon kuluttua takaisin ja lisäksi kiikuttaa viisisatasen\nkorkoina, muuten välit menevät kokonaan poikki. Hiiteen heidän\naatteensa! Sainhan niitä jo minäkin ajaa, mutta mitäs hyödyin? Ensin\njuosta ja paleltua, sitten mennä piikkilanka-aituuseen, nähdä nälkää ja\ntuntea kylkiluissaan ja lonkassaan kiväärinperän herttaiset kolhaisut.\nJa joka päivä pelko siitä, että joutuu jo seuraavassa roikassa\nammuttavaksi — tai jos ei ammuta, niin saa ainakin nälissään siirtyä\ntäältä ajasta ikuisuuteen...\n\nOlisi hauska opettaa tuota tyttöä ajamaan. Tulkoon sanomaan vain,\nniin kyllähän minä lähden. Hitostakos minun tarvitsee tietää, onko\nhän saanut lupaa isältään vai ei. — Muuten minun täytyy tästä lähtien\npureutua entistä lujemmin kiinni työhön. Pitäisi saada kokoon niin\npaljon, että voisi vielä kerran ostaa itsensä vapaaksi, sillä vain\ntyhmä viitsii tällaisena aikana hyödyttää toista, jos on hiukankin\ntilaisuutta käyttää omaa järkeään. Juuri nyt on otollisin aika\najatella, että autonkuljettaja Levonen muuttuu kuin huomaamatta\nliikemies Levoseksi.»\n\nHän havahtui kauppaneuvoksen kysymykseen:\n\n»Viime viikollahan oli autojen tarkastus. Mitä poliisit sanoivat, oliko\nvikoja?»\n\n»Ei ollut», vastasi hän. »Mutta määräykset ovat kyllä kiristyneet\npaljon. Niitä onkin ennen kierretty kaikin tavoin, ja sen vuoksi\non kaikkialla sattunut haavereita. Maaseudulla eivät kuulemma ole\nvieläkään niin tuiki tarkkoja, mutta pirssiajureita pidetään jo lujissa\npihdeissä. — Onko kauppaneuvos muuten kuullut, että nyt on tulossa\ntoinen poliisimestari? Entinen, se erotettu, olikin niin pikkumaisesti\naina automiesten kimpussa, ja pirssiajureita se painosti erikoisesti ja\notti kortin pois pienestäkin rikkeestä. Kun tuli tieto hänen erostaan,\nsoitti pirssistä muuan kuljettaja hänen asuntoonsa ja kysyi suoraan,\nettä mitäs herra mestaripoliisi on tehnyt, kun ajokortti vietiin...»\n\nKauppaneuvos naurahti ja kohensi pientä poikaansa, joka oli torkahtanut\nistualleen ja kallistui isänsä syliin. Poika avasi silmänsä ja kysyi\nunisena:\n\n»Missä me nyt olemme?»\n\n»Vielä on neljäkymmentä kilometriä matkaa», vastasi Levonen.\n\nPoika heittäytyi puoleksi pitkälleen, mutta ei osannut enää nukkua.\nAjatukset harhailivat ympäri kuin suuri rastasparvi niityn yllä.\nEnsin hän harkitsi, miten uskaltaisi vielä kerran sanoa isälle siitä\npurjeveneestä niin, ettei isä suuttuisi. Se oli parhainta tehdä juuri\nnyt matkalla, sillä huomenna isä olisi niin hermostunut ja kiireinen,\nettei joutaisi kuuntelemaankaan. Mutta miten uskaltaa, miten aloittaa?\nOlisikohan parasta ensin nukkua ja herättyään sanoa se suoraan? Ja jos\nisä kieltää, niin voihan olla aivan kuin olisi puhunut unissaan.\n\n»Tässä kohdassa oli viime viikolla se suuri auto-onnettomuus, jossa\nkolme henkeä kuoli», ilmoitti kuljettaja.\n\nToiset kurkistelivat ikkunasta ulos, mutta poikaa alkoi peloittaa.\nSe oli tapahtunut pimeällä. Kummallista, miten kaikki paha tapahtuu\naina pimeällä! Miks'ei Jumala voisi järjestää niin, että onnettomuudet\nja pahat tapahtuisivat silloin, kun ihmiset nukkuvat. Silloin\nniistä ei kukaan tietäisi mitään. Mikähän kumma paneekin pimeässä\nniin peloittamaan? On aivan oikein, että ihmiset ovat keksineet\nnukkumisen pimeän ajaksi. Tämä auto ei muuten näyttänyt nyt enää\nollenkaan autolta. Sehän oli melkein kuin se lentokone, joka oli hänen\nleikkikalukaappinsa alahyllyllä. Isäkin vääntyi aivan oudoksi ja oli\nvaikea tuntea: isähän oli aivan kuin se irvinaamainen äijä, joka oli\nkuvattu kirjassa jalat allaan ristissä istumassa sen ihmeellisen kirkon\nseinustalla. Ja äiti muistutti elävästi sitä leveähameista nukkea,\njoka oli jäänyt jäljelle isonsiskon leikeistä ja jota ne tyrkyttivät\nhänelle. Ja iso sisar tuolla edessä oli aivan kuin se filmin laulava\nlikka, joka oli koulussa huono eikä osannut läksyjään, mutta johon se\nmuuan upseeri rakastui ja vei sitten rouvakseen. Ja tuo uusi kuljettaja\noli niin nuori, että saattoi hyvin ajaa ojaan, ennen kuin hän ehtisi\nnukkua. Se vanha kuljettaja oli paljon turvallisempi.\n\n»Mutta jospa me ajammekin ojaan, kun olemme vielä valveilla?» ajatteli\nhän. »Silloin minä säikähdän. Nyt minä koetan nopeasti nukkua... Huh,\nkun tuo vastaan tuleva auto oli häikäistä silmät! — Täytyy vain mainita\nsiitä purjeveneestä ennen kotia... Toista kättä painaa niin pahasti,\ntäytyy korjata. — Että ne viitsivätkin tarjota minulle laivaksi\nsellaista laudanpätkää, joka ei ole edes laivan näköinen.»\n\n»Onko sinun paha istua?» häiritsi äiti hänen ajatuksiaan.\n\n»Ei, en minä istukaan, vaan nukun», vastasi hän kiireesti, oikeni\nparempaan asentoon eikä tiennyt itsekään, sanoiko hän ääneen vai\najatteliko vain: »Niitä purjeitakin on varmasti helppo hoitaa, ja\nperäsimen voi asettaa niin, että vene kääntyy itsestään, tekee vain\nkaaren laiturin ympäri ja palaa rantaan takaisin.»\n\n»Poika-ressu», ajatteli äiti ja asetti huovan varovasti hänen päänsä\nalle. »Hän oli pienenä niin sairaalloinenkin, mutta on onneksi nyt\nvahvistunut. Ja sitä mukaa kuin poika on kasvanut, on isä tullut\nsuopeammaksi häntä, minua ja koko kotia kohtaan. Isä on ollut\npahoillaan sen vuoksi, että toinen poika kuoli niin pian syntymänsä\njälkeen. Hän on aina huomautellut, että jokaista tyttöä kohti täytyy\nperheessä olla kaksi poikaa. Hänen mielestään kaikki rehkiminen on\nturhaa — jos ainoakin poika sattuisi vielä kuolemaan — sillä eihän\nisä ole muka syntynyt tänne maailmaan ja tehnyt kaikkea työtään vain\nvävyjensä hyväksi. Ja kyllähän minä ymmärränkin isää siinä, vaikka hän\njoskus onkin mielipiteissään niin ankara.»\n\nTie parani ja leveni jokaisella kilometrillä, mikä ajettiin lähemmäksi\nkaupunkia, ja ajaja oli hiljaisissa laskelmissaan ehtinyt jo näin\npitkälle:\n\n»Jos saisin palkkaa tuhatkaksisataa ja pirssiajosta tuhat viisisataa,\nniin noista tuloista voisi jo huoletta panna rahoja uuden auton\nostoon. Näyttää muuten siltä, kuin henkilöautot eivät enää kannattaisi\npitkillä matkoilla. Puolessa vuodessa on busseja ilmestynyt huimasti.\nAlan kallistua siihen, että minun on ennen pitkää myytävä käytetty\nhenkilöautoni ja ostettava bussi tilalle. Pohjoiseen ja länteen menee\nrautatie, joten sinne on turha pyrkiä, mutta itäpuolen kaupunkeihin\nsaavat ihmiset junassa matkustaa puolen päivää, kun he bussilla\npääsisivät kolmessa neljässä tunnissa ja paljon huokeammalla. —\nPäätetty on: minä ostan bussin, mutta ensin hankin mistä hyvänsä\nlisätuloja. Asia on pantava alulle siksi nopeasti, ettei kukaan muu\nkerkiä edelle. Ja joskus rakennan vilkasliikenteisen tien varteen\nbensiiniaseman. — Täällä jossakin oli kai se paha kohta tiessä? Tuossa\nnäkyykin jo vajonnut rumpu. — Mitä perk... Onko kumi puhki? — Juu,\nsaakeli! Nyt jarrut päälle! Stop!»\n\n»Nyt on kumi puhki. Hetkinen, niin muutan vain toisen», sanoi hän\nmuille, ajoi tien oheen ja katosi ulos pimeään. Kauppaneuvos ja\ntytärkin nousivat pois, jotta miehen olisi helpompi nostaa auton\ntakaosa ilmaan. Mutta kauppaneuvos ehti tuskin lopettaa savukettaan,\nkun kuljettaja pyysi heitä takaisin istumaan, kuului itse pumppuavan\nvielä ilmaa uuteen kumiin ja ilmestyi sitten paikalleen.\n\n»Sepäs kävi nokkelasti», ajatteli kauppaneuvos.\n\n»Ripeä mies kaikesta päättäen. Olisinpa minäkin vielä noin nuori!\nSilloin saisin vielä nelisenkymmentä vuotta huhkia asioiden kimpussa ja\nnäyttää kaunista jälkeä. Mutta nyt minulla ei ole jäljellä kuin ehkä\nkaksikymmentä vuotta. Täytyy panna toimeksi!\n\nVuorinen kyllä lupasi, että jos hän vielä kerran joutuu muodostamaan\nhallitusta, tulee siinä hallituksessa olemaan minulla kauppa- ja\nteollisuusministerin salkku. Mutta siihen voi mennä nyt aikaa kauan,\nkun toiset puolueet ovat tällä välin nousseet korkeaan kurssiin. Mutta\nei kai tämäkään hallitus ikuisesti istu... En minä mieskohtaisesti\nvälitä siitä ministerinpaikasta, mutta olisihan se hyvää reklaamia\nliikkeelle.»\n\nJa ääneen hän lisäsi katsoen ikkunasta ulos:\n\n»Tällä paikalla oli vapaussodan aikana tuima kahakka. Valkoistakin\nkaatui kaksitoista miestä.» Kun kukaan ei virkkanut mitään hänen\nhuomautukseensa, kysyi hän kuin aikansa kuluksi: »Missä Levonen oli\nsodan aikana?»\n\nToinen hätkähti. Vastatako vai ei? Mutta kyllä hänen täytyi kuulla\nkysymys, niin ettei voinut olla vastaamatta. Mutta mitä? Sanoako kylmä\ntotuus? Ainakaan silloin hän ei voisi toivoa suurempaa luottamusta\nkauppaneuvoksen taholta. — Tien mutkassa hän ulvautti torvea\ntarpeettoman pitkään, niin että poikanen nosti päätään juuri kun oli\nnukkumaisillaan. Levonen naurahti ja sanoi yksikantaan:\n\n»Rintamalla minä olin.»\n\n»Tekö? Vaii-ii niin! Mutta tehän olitte silloin melkein lapsi!»\n\n»Niin olinkin. Olisin ollut viidennellä luokalla, jos...»\n\n»Viidennellä luokalla», ajatteli nuori nainen hänen rinnallaan.\n»Sanoinhan, ettei hän ole tavallinen mies. Sopii hyvin! Olisi vain\nhauska tietää, miten monta luokkaa hän on käynyt sen viidennen\njälkeen. Omituista muuten, että Helsingissäkin kuuluu olevan paljon\nopiskelijoita ansaitsemassa lukurahojaan aivan tavallisissa töissä.\nSellaiset tuttavuudet voisivat joskus tarjota romanttisia tilanteita.\nTarjoilijatar, joka lukee kieliä... Autonkuljettaja, joka parin vuoden\nkuluttua valmistuu insinööriksi...»\n\n»Missäpäin olitte rintamalla?» kysyi kauppaneuvos Levoselta.\n\n»Mäntyharjulla ja Ahvolassa», vastasi toinen kohteliaasti, mutta\nkuivahkosti selittelemättä sen enempää.\n\n»Oletteko jo naimisissa?»\n\nKiitollisena siitä, että puhe kääntyi toisaalle, naurahti Levonen\nvapautuneesti ja vastasi:\n\n»En. En vielä.»\n\n»Kuulkaa: älkää menkö naimisiin ensi hätään. Se on minun neuvoni.\nNaimisiinmeno on kuin jarruna miehen ulkonaiselle kehitykselle ja\ntyölle. Avioliitossa hänelle tulee niin paljon pientä huolehdittavaa,\nettei hän uskalla eikä osaakaan ajatella mitään suurempaa. Monta kertaa\nvoi naimiskauppa tuntua hyvinkin houkuttelevalta, sillä saattaahan\nolla rakastunut tai saa sen avulla hyvän aseman. Mutta jos ajattelee\nkylmästi itseään ja tulevaisuuttaan, on parhainta siirtää ja välttää\navioliittoa mahdollisimman kauan, hehheh!»\n\nHän nauroi ystävällisille neuvoilleen ja katsoi vaimoonsa. Tämä ei\nollut omilta ajatuksiltaan edes kuullut miehensä puhetta, vaan tuntien\nikkunavetoa nosti kauluksensa pystympään ja jatkoi pohtimistaan:\n\n»Huomenna täytyy muistaa ostaa uusi kynnysmatto entisen rikkinäisen\ntilalle. Täytyy vielä tänä iltana kotiin tultua laskea kaupan\nostoliput. Niistä saan varmasti sen verran prosentteja, että voin ostaa\nsen maton.\n\nIsä on viime aikoina ollut niin kiinni omissa asioissaan, ettei muista\nkotia välillä olevankaan. Mutta mahtaisikohan hän muuttua, jos meille\nsyntyisi vielä toinen poika? Olisikohan myöhäistä ajatella sitä? Tosin\nse ei olisi oikein hauskaa, kun Eevakin on jo seitsemäntoistavuotias,\nsiis pian aikaihminen. Mutta jos Eevan ja Martin täytyy vielä saada\npikkuveli, on heidän saatava se juuri nyt. Ellei se ole jo muutenkin\nliian myöhäistä? — Minun kai pitäisi puhua tästä isällekin, mutta miten\nsen oikeastaan tekisin, ettei hän taas hymähtäisi ja sanoisi minua\nisoäidiksi niinkuin kerran ennen! Jos minä viittaan jotakin sinnepäin,\nniin tietysti hän vain katsoo kelloaan ja menee tonkimaan papereitaan\nkonttoriin. Mutta kuitenkin minun täytyy siitä viitata, sillä kyllä se\nvarmastikin antaisi kotiin jotakin uutta ja miellyttävää...»\n\nKauppaneuvos oli nojannut päätään taaksepäin tyynyyn ja siinä puoleksi\nloikoen johtui miettimään vielä tarkemmin sitä avioliittokysymystä:\n\n»Kun minä olin tuon nuoren miehen ikäinen, olin ollut naimisissa jo\nkolme vuotta. — Huimuutta, josta olisi pelkällä kylmällä vesisuihkulla\nparantunut ainakin kymmeneksi vuodeksi! Jaa-ah, minkähän näköinen olisi\ntämä maailma, jos en olisi silloin mennyt naimisiin ja olisin saanut\ntäydellä voimalla ottaa kiinni omasta tulevaisuudestani? — Vaikka eipä\nsen puolesta, en minä moiti nytkään. Onhan tässä jo hiukan edistytty.\nJa luvassa on lisää vielä! Omituista vain on, miten mies kuin mies\npyrkii ministerinpaikalle, vaikka siitä ei olekaan muuta etua kuin\ntitteli. — Noh, sen saa sitten nähdä... Eihän tuo meidän mammakaan ole\nniin kovin edustava ministerinrouvaksi, mutta pakkokos häntä olisi\nviedä joka paikkaan!\n\nPahus, jos se Aija ei osaa pitää suutaan kiinni siitä\nViipurin-matkasta! Aikamies, viitsii sillä tavalla innostua...!\nKummallista vain, että Aija on jo ainakin kolmekymmenviisivuotias,\nmutta näyttää melkein yhtä solakalta ja nuorelta kuin tuo meidän Eeva.\n— Mitähän, jos minä vielä tänä iltana näytännön jälkeen soitan Aijalle\nja hienoksittain varoitan häntä puhumasta mitään. Kyllä se tyttö\nymmärtää puolestakin viittauksesta. — Ei sentään, sillä jos joutuisin\nhänen kanssaan juttusille, voisi varoittaminen unohtua ja saisin vain\nuutta harmiteltavaa.\n\nHuh, oikein tuntuu pahalta asettaa tuota Eevaa sen saamarin Aijan\ntilalle! Teinpä tosiaan pienen tyhmyyden, ja olisi ikävä ajatella Eevaa\njonkun innostuneen sedän autossa. Tuntuu kuin se koko matka olisi\njollakin tavalla sovitettava Eevalle, omalle tyttärelle. Mutta miten?\n— Siten, että suuntaa Eevan harrastukset niin terveille urille, ettei\nhän innostu kokeilemaan millään liian aikaisin. Yksi keino on urheilu\nja sopiva vaihtelu, ja toinen keino on se, että hän menee talveksi pois\nHelsingistä. Maaseutu on terveempää, ja vaikka hän ei siellä olekaan\nvanhempien silmälläpidon alaisena, ei hänellä ole siellä niin huonoa\nseuraakaan.\n\nMitähän tyttö on mahtanut jo tähän mennessä kokea? Sanovat, että nämä\nnykyiset nuoret eivät millään tavalla pelkää kokemuksia. Ja näkeehän\nsen selvästi, että Eevakin on jo naiseksi kehittymässä... On se vain\nomituista, tämä elämän kiertokulku: kun minä tutustuin tuohon Eevan\näitiin, ei hän ollut juuri paljonkaan vanhempi kuin Eeva nyt, mutta\nkuitenkin minulla oli kiire hankkia hänelle silloin kokemuksia. Ja nyt,\nkun olen itse vanha, olen ensimmäisiä varjelemassa hänen omaa tytärtään\nsamoista kokemuksista.»\n\nHuomattuaan toisten torkkuvan takana tytär kallisti päätään ajajan\npuoleen ja kuiskasi tälle:\n\n»Niin kuin jo sanoin, isä ei anna minulle lupaa. Mutta minä opettelen\nkuitenkin salaa. Kuulkaa: me lähdemme viimeistään ensi viikolla, ja te\nsaatte opettaa minua. Lupaatteko?»\n\nToinen vain nyökkäsi päätään sanattomana. Mutta itsekseen hän ajatteli:\n\n»Mennään vain! Jos minä olisin suuruudenhullu, niin näyttäisin\nkaikille, miten helposti voidaan päästä kauppaneuvoksen vävypojaksi.\nMutta parhainta on olla kokeilematta, sillä jos ukko aavistaisi\nhitusenkaan, niin minun apuni hänen palveluksessaan loppuisivat samana\ntuntina. Tyttö on muuten hauskannäköinen, eikä luultavasti typeräkään.\nJa mitä siihen opettelemiseen tulee, niin hän tietenkin saa selittää\nsen isälleen jälkeenpäin niin kuin parhaaksi näkee. Asiahan ei liikuta\nminua vähääkään.»\n\n»On kyllä hyvin uskallettua ottaa tätä autoa, sillä isä voi tätä\ntarvita koska hyvänsä, ja silloin olen pahasti kiinni, ja vielä\npahemmin on klikissä tuo mies», ajatteli nuori nainen. »Mutta hän saa\nhankkia auton mistä hyvänsä, sitten sovimme ajasta, hän itse ajaa\nauton ulos kaupungista rauhallisemmille teille, ja vasta siellä alan\nopetella, kun ei ole muita autoja kiusana eikä poliiseja huitomassa.\nJos hän ei pysty autoa hankkimaan eikä näytä olevan edes innostunut\nopettamaan yleensä ja minuun erikoisesti, ei hän ole sopivakaan\nopettajaksi. Voinhan silloin pyytää jotakuta tuttavaa poikaa.\n\nMuuten, jos tämä ajatus toteutuu, se tarjoaa varmasti jännitystä\nmuullakin tavoin eikä ainoastaan ojaan ajamisen pelkoa. Ja minä niin\nsydämestäni toivoisin, että tuo mies ymmärtäisi minua! Ja varmasti\nhän ymmärtääkin ja osaa suhtautua kaikkeen oikealla tavalla, sillä ei\nhän ole tomppeli. Joka tapauksessa minun täytyy löytää joitakin uusia\nkokemuksia, sillä minun viidestä parhaasta toveristani ja ystävästäni\non jo kolme aikaihmistä. Ja kun minä olen jokseenkin samanikäinen kuin\nhekin, on minusta niin tuskallista pysyä aina vain lapsena.»\n\nJa kuin päätöksenä hän ajatteli tuntiessaan miehen käsivarren kylkeään\nvasten:\n\n»Jotakin uutta ja ihmeellistä täytyy tapahtua, muuten elämä on\ntylsistyttävän kuivaa!»\n\nTällä tavoin hän päätti siirtää kaiken vastuun omilta hartioiltaan\nsattuman varaan ja tunsi jo nyt kiihkeätä jännitystä ajatellessaan\nkaikkea sitä, mitä voisi kokea ja tuntea hyvinkin pian.\n\nRouva Kouvo oli nostanut kauluksensa niin pystyyn, ettei näkynyt hänen\nkasvojaan. Kauppaneuvoksen silmät olivat kiinni, mutta hän ei nukkunut.\nHeidän keskellään istuva pieni poika oli huokaissut itselleen viimeisen\nkerran hartaasti: »Minun täytyy nukkua, ettei auto mene ojaan», ja oli\nsitten heti torkahtanut, koskapa käsi valahti rentona alas. Kuljettaja\ntuijotti tietä pyyhkivään valokeilaan ja paransi vauhtia sitä mukaa\nkuin tiekin parani. Jostakin vilahti lyhtyjen valoon puoleksi\nvalkoinen, puoleksi ruskea jänis ja auton edessä koikkien vilkuili\nsilmät häikäistyneinä taakseen. Hätääntyneenä ja sokeana se ei osannut\npois valoisalta tieltä ja olisi kai jäänyt pyörän alle, ellei nuori\nnainen olisi varovasti tarttunut toisen käsivarteen ja rukoillut koko\nolemuksellaan:\n\n»Säälikää sitä raukkaa!»\n\nAuto hiljensi vauhtiaan sen verran, että elukka sai aikaa loikata\ntiepuoleen. Sitten auto jälleen hurahti loivan mäen päälle, jonka\nlaelta kajastivat kaukaa taivaanrannalta kaupungin valot. Toisia autoja\nalkoi yhä useammin tulla mutkan takaa vastaan, ja ympäristöasutuksen\ntihentyessä ilmestyivät tien varrelle ensimmäiset lamput, leimautellen\ntasaisten välimatkojen päässä valoaan auton ikkunoista sisään. Tuntui\nmelkein kuin he olisivat siirtyneet johonkin uuteen olotilaan, kuin\nmuuttuneet unesta toiseen: tähän asti oli ollut ympärillä vain tasainen\nkoneen hurina ja musta metsä, mutta nyt liikkui jo ihmisiä, ja\npimeässä tuntui vauhti monin verroin nopeammalta kuin todellisuudessa.\nLamppujen häilähtelyä riitti niin kauan kuin eteen ilmestyi ensimmäinen\nraitiotien kiskopari. Silloin valo oli jo tasaista ja auto solui\nkaupunkiin sisälle ja tuntui sukeltavan kuin piiloon muuhun kohinaan.\nÄiti kohottautui istumaan suorempaan ja vilkaisi mieheensä mielessään\nhienoinen toivonkipinä, mutta äänessään arkinen sävy:\n\n»Sinun kai täytyy ajaa vielä suoraan konttoriin papereinesi», kysyi hän\nvarovaisena eikä voinut muuta mahdollisuutta uskoakaan.\n\n»En mene», vastasi mies varmana, »lepään nyt ainakin tämän illan\nrauhassa kotona».\n\nHänen vaimonsa aikoi tyytyväisenä luopua laskemasta niitä ostolippuja,\nsillä eihän sillä matolla loppujen lopuksi olisi niin kiirettä.\n»Mennäänkin sitten ajoissa nukkumaan, jotta saat levätä», huomautti hän\nmiehelleen. »Toivottavasti ei kukaan soita sinulle enää tänä iltana.»\nJa hän hymyili etsiessään ajatustensa lokeroista niitä sanoja, jotka\nhän aikoi sanoa miehelleen kotiin päästyä.\n\nAuto pysähtyi viimein portaiden eteen, ja kuljettaja avasi oven samaan\naikaan kuin tytär rannekelloaan katsoen hypähti jalkakäytävälle ja\nvirkahti kuin ohimennen:\n\n»Hienosti ajettu! Kaksikymmentä minuuttia nopeammin kuin koskaan\naikaisemmin, ja välillä oli vielä kumi puhki. Eikä autokaan heittänyt\nniin pahasti kuin ennen.»\n\nTavarat siirrettiin ovelle, mutta poika nukkui yhä takaistuimella eikä\nherännyt äitinsä pudisteluihinkaan. Kun hänet nostettiin väkivalloin\nistualleen, jupisi hän itsepintaisesti:\n\n»Sen täytyy olla kunnollinen laiva eikä mikään laudanpätkä. Olenko minä\nhuonompi kuin muiden ihmisten lapset?» Ja sitten hän avasi silmänsä\nhieroskellen niitä nyrkeillään: »Minä taisin nukkua turhaan, kun\npelkäsin ojaa. Mehän olemmekin jo kotona.»\n\n»Juoksepas nyt nopeasti sisälle, ettet vilustu», huolehti isä. »Ja\ntaitaa olla parhainta, että menette heti huomenna ostamaan sen\npurjeveneen, koskapa se askarruttaa noin pahuksesti.»\n\nTällä hetkellä päätti poika mennä nukkumaan ensimmäisen kerran pitkään\naikaan riitelemättä. Ja isä tuli takaisin ojentaen Levoselle seteliä:\n\n»Minun aikani on kallista! Sen vuoksi minä maksankin sen heti, hehheh!\n— Hyvin ajettu, totisesti. Voitte heti huomenaamulla ilmoittaa siellä,\nettä te tulette tästä lähtien ajamaan yksinomaan tätä autoa — ja toista\ntietysti vain silloin, kun minulla ei ole matkoja.»\n\nLevonen kumarsi.\n\n»Ja — tuota — jos tämä tyttäreni pääsee luokaltaan, jota minä en\nkylläkään usko, niin te saatte sitten opettaa hänet ajamaan. Mutta se\non sitten sen ajan murhe — joskus kesällä.»\n\nHän heilautti kättään, mutta kääntyi vielä ovella salkku kainalossaan:\n\n»Mutta autoa te ette saa särkeä — eikä mitään muutakaan — nuoret!»\n\nMies piteli autonovea ja kumarsi jälleen ennen kuin astui sisään ja\nkumautti oven kiinni. Mutta tytär, joka oli unohtanut käsineensä\nautoon, juoksi ovelle ja kuiskasi hänelle:\n\n»Kaikesta huolimatta me menemme jo tällä viikolla! Minä soitan sitten\najasta. Mutta — mutta voiko koskaan taata, ettei, opetellessa särje...\nHyvää yötä!»\n\nJossakin ylhäällä ilmestyi valo ikkunaan ja heti sen jälkeen rouva\nKouvon varjo vetämään verhoa alas. Hänestä täällä oli hyvin kodikasta,\nja hän hymyili onnellista, pientä hymyä. Ja hetkisen kuluttua ilmestyi\nviereisen huoneen ikkunaan hänen tyttärensä varjo, kun tämä otsansa\nruutuun painaen katseli kuin ikävöiden vilkkaalle kadulle, jota pitkin\nvieri auto pois ilman häntä, mutta hakeakseen hänet pian uudestaan.\n\nKauppaneuvos itse oli pannut tohvelit jalkaansa ja sytytti sikariaan\nkatsellen ihmetellen poikaansa, joka kerrankin kiirehti nukkumaan\nriitelemättä ja vastustamatta. — Mistähän johtui, että koko perhe oli\ntänä iltana niin hyvällä tuulella? Aivan kuin jokin erikoinen onni\nolisi juossut jokaista vastaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nMalmilla nousi autoon Virtanen, ja hänellä oli jaloissaan uutuuttaan\nkiiltävät kalossit, kainalossa ruskea nahkasalkku ja toisessa kädessä\nkoukkupäinen kävelykeppi.\n\nMutta kuljettajaa hän ei tullut silmänneeksi ennen kuin istuutui\netupenkkiin ja huomasi peilistä Levosen kasvot. Hän nyökkäsi ensin\nvirallisesti ja näytti hiukan hämmästyvän, mutta kysyi sitten kovin\nystävällisesti:\n\n»Kenen bussia sinä ajat?»\n\n»Omaani. — Sinua ei ole näkynytkään lähes vuoteen. — Mutta kenen\nsalkkua ja keppiä sinä kannat?»\n\n»Omiani», naurahti Virtanen tyytyväisenä ja asettautui selkäkenoon.\nVasta loppumatkalla hän tunsi tarvetta puhua huolestuneen näköisenä:\n»Ei ole tosiaankaan tavattu, vaikka minä olen sinua tavoitellutkin.\nOlisi ollut sinulle hiukan asiaakin...»\n\n»Asunnostani minut olisit löytänyt joka päivä», vastasi Eino melkein\nynseänä. »Niin, tosiaan, mitenkäs se Tyyran pankki on toiminut? —; Oli\npuhe kolmesta kuukaudesta, mutta nyt on kulunut jo vuosi...»\n\n»Juuri siitähän minun piti puhuakin. Mutta kun tässä on nyt vaikea\nselvitellä, on parhainta tavata illalla kaupungissa. Sopiiko tänä\niltana?»\n\n»Miksikäs ei», myönsi Eino. »Mutta ei kai sinusta sentään ole tullut\npankinjohtajaa, vaikka oletkin noin muuttunut?» kiusoitteli hän toista\nmielikseen. »Mitä sinä noissa hepenissäsi hommaat?»\n\nHäntä hymyilytti muistaessaan, miten Virtanen jo alusta lähtien\noli koettanut karsia hänestä pois maalaisuuden jälkiä ja koettanut\nkaupunkilaistaa niin pitkälle kuin oli mahdollista niin, ettei toinen\nomaksuisi kapitalistien tapoja ja merkkejä, vaan hienostumisesta\nhuolimatta säilyttäisi täydet proletaarin piirteet. Ja hän itse oli\njoskus väittänyt, että Virtasen proletaarius unohtuisi heti, kun tämä\nsaisi käteensä hopeahelaisen kepin. Tuossa hän oli nyt valmiina ja\nistui selkäkenossa salkkuineen. — Ja Virtanen kumartui hänen puoleensa\nselittelemään hiukan hämillään:\n\n»Niin, katsos! Minä jouduin työttömäksi jo heti pulan alussa. Jouduin\nkuljeskelemaan pari kolme kuukautta tyhjänä Helsingin katuja. Kyllä\nkai muurarin työtä olisi ollut maallakin, mutta meikäläinen, joka on\njo puolen ikäänsä asunut kaupungissa ja tottunut sen vaatimuksiin, ei\nvoi niin nopeasti mukautua takaisin maaseudun vaatimattomaan elämään.\n— Muistat kai meidän entisen asuntoemäntämme? Noh, hänellä oli\nvaikutusvaltaa omissa piireissään. Hänen avullaan — eukon vuokratulot\nkun riippuivat siitä, oliko minulla työtä vai ei — minä sain ensin\nvahtimestarin paikan heidän lahkolaiskirkossaan. Mutta en ehtinyt olla\nsuntiona kuin kolme kuukautta, kun jouduin sieltä kiertämään ja myymään\nnäitä kirjoja. Mutta kirjakauppiaan työ oli kai minulle liian pientä,\nsillä nyt olen joutunut jo hieman puhumaankin. Siellä kun täytyy hiukan\njokaisen käyttää lahjojaan. Ja niin minä sitten...»\n\n»— kohosit kirkkoherraksi?»\n\n»Noh, ei sentään», naurahti Virtanen yhä enemmän hämillään ja olisi\nkaikesta päättäen ollut mieluummin selittelemättä. »Mutta kyllä\nminä kuitenkin olen nyt kierrellyt ympäri ja järjestänyt sellaisia\npuhetilaisuuksia.»\n\n»No pastori siis kuitenkin!» hohotti Eino ääneen. Ja peiliin\nkurkistellessaan Virtasesta näytti siltä, kuin Levosella olisi ollut\nyksikseen hauskaa koko loppumatkan kaupunkiin asti.\n\nIllalla Eino meni jo ennen sovittua aikaa istumaan ja odottelemaan\nVirtasta suuren ravintolan syrjäisimpään soppeen. Paikat alkoivat\nhiljalleen täyttyä, valonheittäjien erivärisillä valoilla koetettiin jo\nhoukutella tanssijoita muuten melkein pimeälle tanssikorokkeelle, ja\nsaksofonit uikuttivat tunnelmaa maailmansodan mustien rintamajoukkojen\nainoana kulttuurimuistona. Jo saattoi nähdä miesten salakähmäistä\nkuiskailua ja naisten huolta kasvoistaan, kun suuri pienkaupunki\nvalmistautui tyylin vaatimusten mukaan ottamaan vastaan iltaa ja yötä.\nVanhat ukot puhallelivat teensä ääressä kuin kiirehtiäkseen pois ennen\nkevytmielisen elämän alkua, nuorempi väki harrasteli vitsejä mukavista\nasioista tai kehui lukeneensa viimeisen vapaata rakkautta julistavan\nromaanin. Viereisessä pöydässä istui lihava juutalaisrouva yksin kaksi\ntuntia, joi siinä ajassa pullon soodaa ja lähti sitten haukotellen\npois. Samaan aikaan kiirehtivät ukot tilaamaan jo neljännen teensä ja\nalkoivat sormillaan rummutella pöydän kulmaan orkesterin tahdissa.\n\n»Niin, mitenkäs ne raha-asiat oikein ovat?» kysyi kyllästynyt Eino,\nkun Virtasen näytti olevan vaikea aloittaa. »Vuosi sitten piti maksaa\ntakaisin ensin itse pääomaa kolmetuhatta markkaa ja sen lisäksi vielä\nniin sanottuja korkoja viisisataa.»\n\nVirtanen pyyhki etusormellaan pöydänkulmaa eikä katsonut toista silmiin:\n\n»Asia on sillä tavalla, että minä en yhtään osannut epäillä sitä\nTyyraa. Mikä lie sitten riivannut, joko sillä ei ollut maksaa tai...»\n\n»— tai ei tahtonut maksaa...»\n\n»Niin, tai ei tahtonut, mutta jo keväällä se oli hävinnyt kaupungista,\neikä yksikään kuolevainen tiedä, mihin hän on muuttanut.»\n\nLevonen kohottautui suoremmaksi:\n\n»Olet kai muuten kuullut, miten Uimolle kävi? Siinä oli joko mukana\nse teidän armoitettu sakkinne tai yksityisten kujeet. Rakennusmestari\nHiltuselle piti tuoda puolukoita, mutta kun hän mitään aavistamatta\notti lastin kuljettaakseen, hän joutui kiinni viinankuljetuksesta. Usko\nminua, Virtanen: lasti oli siis Hiltusen ja sen sinun Tyyrasi, osa\nlastirahoista oli juuri sinunkin pennejäsi — ja ilmiantajana lienee\nsitten ollut sakki kostoksi vanhoista. Mitäs siihen sanot?»\n\n»En mitään, sillä minä en suinkaan sotkeutunut viina-asioihin. Sakin\npuolesta en kyllä mene vannomaan...»\n\n»— ja turhaa se olisikin!»\n\n»Noh, missään tapauksessa minua ei voida syyttää mistään. Lainasin\nkyllä sille Tyyralle rahani, mutta tietämättä, mihin hän ne käytti.\nSehän oli hänen asiansa. — Ja joka tapauksessa totuus on nyt se, että\nLyyra vei mennessään niin minun kuin sinunkin rahasi.»\n\nLevonen katsoi tiukasti silmiin:\n\n»Minä en ihmettele, että hän hävisi. — Ja yhden asian sanon sinulle\nselvitykseksi: minun rahojani hän ei vienyt, sillä mehän nimenomaan\nsovimme, että minä lainaan ne sinulle enkä kenellekään tuntemattomalle\nTyyralle. — Onko selvä?»\n\nVirtanen oli hämmästyvinään:\n\n»En minä muista... Ei siitä ollut puhetta... Silloin ensimmäisellä\nkerralla kyllä taittiin jotakin sellaista mainita, mutta...»\n\n»Kyllä siitä oli selvä puhe. Juuri sen vuoksihan sinun piti saada\npuolet voitosta, kun riski oli sinun. Sen sinä kyllä muistat yhtä hyvin\nkuin minäkin.»\n\nNyt Virtasen kulmat alkoivat rypistyä ja ääni koveta, ja hän unohti jo\nnäyttelemisensä:\n\n»Minun mielestäni olisi aivan kohtuullista, että vahinko pidettäisiin\nkumpikin omana hyvänämme.»\n\n»Siitä on turha keskustellakaan. Minä lainasin rahat sinulle ja sillä\nhyvä — enkä kenellekään muulle», sanoi Einokin jo jyrkemmin.\n\n»Ja jos sinä nyt vaadit minua maksamaan takaisin koko summan, niin\nsanon suoraan, että se on saatanan epäkaverillista!» huusi Virtanen.\n\n»Älä kiroile, pastori!»\n\nMutta tämä viittaus sai toisen vimmaansa:\n\n»Minä sanon, mitä lystään. Ja sanon senkin, että noin huonoksi\ntoveriksi en sinua luullut. Kai sinä helvetin hyvin tiedät, ettei\nminulla ole maksaa sellaista summaa. Nykyiset jopini ovat huonot, kun\nei saa tehdä oikeita muurarintöitä, vaan saa pulan kourissa kulkea\nnälkäherrana. Ja minä sanon suoraan, että sinulla on tyypillisiä\nkapitalistin tapoja: ensin lainaat rahaa hyvään aikaan ja vaadit sen\ntakaisin silloin, kun toinen on pulassa. Ja näkeehän sen päältäkin,\nettä kapitalisti olet: sellaiset omat autot ja vehkeet...»\n\n»Pysy rauhallisena, hyvä mies! Onhan sinullakin virka!»\n\nVirtanen nousi seisomaan antaakseen sanoilleen pontta:\n\n»Helvettiin minä tällaiset virat! Kyllä kai jokainen repii leukojaan\nleipänsä puolesta — repisit sinäkin, jos työttömäksi joutuisit.\nÄlä luulekaan, että minä näissä vehkeissä lähden Kinnusen akan\njuhlapöytään, passailkoonpa siellä kuka hyvänsä. Kuljen aikani ja\netsin työtä.» Hän painoi rystysensä pöydän kanteen ja katsoi synkkänä\nEinoon: »Ja minä en ole niin tyhmä kuin luullaan! Vallankumousta minä\nkeppi kädessä rakennan, ja kapitalistit siitä mulle palkankin maksavat.\nKun tässä kerran kuljen, niin samallahan voin hoidella niitäkin sakin\nasioita, hahhah...»\n\n»Jahah, vai vielä niitäkin sivutoimena! Vai sakin vuoksi herra on\nvetänyt narrinvehkeet ylleen pysyäkseen piilossa! Taidatkin tietää\nhiukan tarkemmin siitä Uimon ja sakin suhteesta...?»\n\nVirtanen aikoi sanoa jotakin hyvin synkkää, mutta huomasi jo nytkin\npuhuneensa liikaa, katsoi vihaisena Levoseen, sinkosi vielä viimeiset\nsanansa ja lähti ulos.\n\nVasta nyt alkoi Einolle selvitä Virtasen kaksinaisuus. Hän oli\npitänyt naurettavana tämän herraskaisuutta ja unohtuneita proletaarin\ntunnusmerkkejä, mutta sisältä mies näyttikin olevan totisempi kuin\nkoskaan ennen. Hänen uusi asunsa olikin siis naamio, mutta hänen\npastorimainen käytöksensä ei ollut vielä niin harkittua, että olisi\njaksanut peittää sisun kiehumista. — Ja Eino tiesi nyt senkin, että\nVirtanen ei tulisi pienelläkään tavalla korvaamaan takaisin vahinkoa,\nvaan hän saisi kiltisti tyytyä siihen, että Virtanen oli kävellyt pois\nja pysyisi poissa.\n\nHän oli hymyillyt Virtaselle liian aikaisin. Oliko edes totta tämän\nsuuri kaupunkilais-ihailu ja kaiken maalaisuuden halveksiminenkaan?\nEhkä sekin oli jokin käsittämätön asenne? — Sehän oli vain pieni porras\nkiipeilijän tikapuissa, ja jokainen käytti sitä hyväkseen omalla\ntavallaan. Ja eikö Einossa itsessäänkin ollut hitusen tuota samaa\nasennetta silloin, kun Airi puhui hänelle? — Kun hän ajatteli asiaa\ntarkoin, piti hänen myöntää se. Hänkin oli syypää samaan syntiin, mistä\nnyt syytti Virtasta.\n\nJa eikö hän halveksinutkin tuota Virtasen ominaisuutta vain sen vuoksi,\nettä se oli niin pinnalla hänessä itsessään? Eikö hänkin ollut tullut\ntänne pakoon maaseudun ennakkoluuloja?\n\nEikö hänkin pyrkinyt rikastumaan vain kostaakseen entisille\ntuomitsijoilleen? Eikö hänkin pyrkinyt menestymään vain ostaakseen\nsiten aneita entisten syntien päästöksi? — Aivan varmasti hän\noli ottanut työssään huomioon vain sen, että rahan ympärille oli\nnyt noussut uusi valtaluokka, joka ei kysynyt entisyyksiä eikä\ntulevaisuuksia, vaan ainoastaan sitä, paljonko pystyi lyömään seteleitä\nlautaan kansalaiskuntonsa todisteina.\n\nSuuria valehtelijoita!\n\nJa Virtanen oli pieni symboli koko nykyisestä ajasta: narrinkaapu\npäällään ja makeat selitykset huulillaan hän peitti taitavasti\ntodelliset ajatuksensa ja motiivinsa. Ja nuo ajatukset, mitä ne sitten\nolivat? — Hänen koko ideologianaan oli vain joukko päähänpinttymiä,\njoiden tieltä järki ja kaikki muu sai siirtyä mihin halusi. — Niin, ja\njos rupeaisi etsimään, niin samanlaisia tyyppejä löytäisi koko tämän\nkaupungin täynnä!\n\nHän kiihtyi omasta ajatuksestaan enemmän kuin Virtasen menosta ja\nhuijatuista rahoista. Asiat, joita hän ei ollut koskaan ennen miettinyt\neikä välittänyt punnita, alkoivat nyt tänä hetkenä jollakin tavoin\nvaljeta. — Ja kesken mietiskelynsä hän yht'äkkiä jäi kuuntelemaan\nerästä ääntä, joka kuului jostakin läheisestä kopista muun sorinan\nylitse. Hän ei nähnyt sinne, mutta oli jokseenkin varma, että ääni oli\nAirin. — Ei, ei voinut olla, koska nainen nauroi kuin humalainen. —\nMilloin hän olikaan viimeksi tavannut Airin? Siitä oli jo kauan, monta\nkuukautta, ehkä puoli vuotta. He olivat silloin eronneet puoleksi\nvihaisina, kun hän oli vielä ivaillut Airin periaatteita. Mutta jo\nsilloin hän oli vaistonnut, että Airin elämässä oli tapahtunut jokin\nkäänne ja että tämä oli menettänyt ryhtinsä ja salasi häneltä jotakin.\n\nTuo nauru teki hänet nyt niin uteliaaksi, että hänen piti keksiä asiaa\nsuuren salin toiselle puolelle vain todetakseen erehtyneensä. Kun hän\nkulki pitkin koppien riviä, tuijotti niistä humalaisia katseita ja\nhymyjä vääntyi sen mukaan, miten kauan katsoja oli istunut täällä.\nJa salin keskipaikkeilla istui todellakin Airi. Samassa joukossa oli\nVirtasen hyvä ystävä, rakennusmestari Hiltunen rämeä-äänisenä ja\nturpeakasvoisena, tämän rouva ja pari muuta. Airi oli jo huomannut\nhänet, koskapa huusi jotakin hänen jälkeensä ja kuului nauravan muulle\nseurueelle jotakin, että »tuossa on se mies, joka yksin voi ja saa\nminut ryöstää». Kun hän hetkisen kuluttua palasi paikoilleen takaisin,\ntuli Airi häntä vastaan nauravana:\n\n»Tule tänne, niin minä näytän sinua toisille! Minua on tänään kosittu,\nmutta minä näytin sinua miesihanteenani.»\n\n»Olenko minä mannekiini?» kysyi Eino kuin vihaisena eikä ollut\nnäkevinään ojennettua kättä.\n\n»Et, vaan elävä malli miehestä, jolle täytyy vastata myöntävästi: juu!»\n\n»Etpäs myöntänyt, vaikka kysyin.»\n\nAiri tarttui käsipuoleen ja nojasi Einoon viedessään häntä pöytäänsä\nkohti:\n\n»Äshh! Kysyit niin kömpelösti! Tulehan tänne, niin minä opetan sinulle\noikeat otteet.» Ja muulle seurueelle hän esitteli: »Tässä eräs\ntuttavani, jonka kanssa meillä lapsina oli syvällisiä keskusteluja.\n— Ja nyt sinä istut pöytään ja katselet, miten paljon olen tinkinyt\nperiaatteistani!»\n\nMutta Eino ei istunut, hän seisoi paikoillaan ja tuskin vaivautui\nkallistamaan päätään kumarrukseksi. Häntä vastaan paistoi\nrakennusmestarin rasvainen hymy, ja tämä sanoi kuin nuhdellen Airille:\n\n»Ei pidä houkutella autonkuljettajia juomaan. Ne tyyräävät ojaan ja\nmenettävät korttinsa!»\n\nVieraiden naurusta kuului, etteivät he olleet usein tottuneet näinkään\nälykkäisiin huomautuksiin. Einokin yritti hymyillä ja kumarsi\nkohteliaammin kuin äsken:\n\n»— silloin, kun huijarit ovat nousseet valtaistuimelleen!» — Hän\nkääntyi omaan pöytäänsä, ja hänen jälkeensä viittasi Airi koko\npöytäkunnan kuullen:\n\n»Eino! Jos viet minut maalle, niin suostun kysymättäkin!»\n\nJa toisille hän kuului lisäävän jotakin rukin polkemisesta,\npärevalkeasta ja suonikohjuisesta kuuden lapsen äidistä, niin että\nkoko joukko tuiskahti nauramaan. — Ja viimeinen, jonka Eino kuuli, oli\npöydän tuntemattoman miehen lisäys maaseudun valistuksen puutteesta,\nkun ehkäisykeinoja ei tunneta Riihimäkeä kauempana...\n\nEino meni suutuksissaan ulos ja ihmetteli vain Airia: mistä päivästä\nlähtien tyttö oli näytellyt hänelle, vai oliko niiden paljon puhuttujen\nperiaatteiden luhistuminen tapahtunut vasta viime tapaamisen jälkeen.\nJoka tapauksessa tyttö oli uusi. Ja mistä johtui, että kaikki ihmiset\nolivat ruvenneet hänelle yht'äkkiä valehtelemaan, vai oliko hän tähän\nasti ollut niin sokea, ettei ollut sitä huomannut?\n\n»Ja näiden ruumiillisesti jo heikontuneiden ja henkisesti kituvien\nihmisten on silloin valittava avukseen valhe, itsepetos, jonka avulla\nhe koettavat peittää jonkin salaisen syövän omassa sielussaan, huumorin\ntilalle he nostavat eräänlaisen kyynillisyyden osoittaakseen vielä\nomaavansa elämänuskoa.»\n\nMissä hän oli kuullut tuon lauseen? Se tuli esille nyt tänä hetkenä\njostakin kaukaa, ehkä jostakin keskustelusta tai kirjasta. Eiköhän\nse ollut juuri siinä kirjassa, jonka Airi oli kerran tuonut hänen\nluettavakseen, mutta jonka hän oli heittänyt kuivana menemään. — Siitä\nse olikin, ja itse kirjan nimi oli »Suuri valhe».\n\nMutta missä se kirja oli nyt? Hän sai päähänpiston etsiä sen käsiinsä\nmistä hyvänsä, hän kalvoi pöytälaatikot, komeron ja tavara-arkun,\nmutta luultavasti hän oli sen jo polttanut tai joku oli vienyt sen\nmennessään. Mutta päähänpisto oli luja, hän koetti koko illan muistella\ntekijää, meni seuraavana päivänä ensi töikseen kirjakauppaan ja\nkanteli pakettia taskussaan pitkin päivää, ennen kuin pääsi illalla\nsitä lukemaan. Ja sattumalta tuli esille jotakin, joka tuntui kumman\nläheisesti koskevan juuri Airia:\n\n»Vain sota pystyi vapauttamaan naisen niistä sisäisistä ja ulkonaisista\nkahleista, joihin koti ja mies olivat hänet pakottaneet jo ammoin.\nMutta tuossa vapautumisessa on yhä suuri vaaransa, sillä naiselle\non tapahtunut vielä paljon muuta, jota hän ja mieskään eivät vielä\ntällä hetkellä voi arvata: se on kokonaan biologista. Nurinkurinen\nkäsityskantahan pakotti heidät olemaan yhtä lapsellisen tietämättömiä\nluonnontieteellisistä asioista kuin viattomiakin, mutta tuon\nkäsityskannan murtuessa ja miehen itsekkäiden viattomuusvaatimusten\nhävitessä oli vastavaikutus aivan liian suuri ja nopea, niin että se\npakostakin johti toiseen äärimmäisyyteen. Kaikki olisi vielä hyvin,\njos nuoret naiset tyytyisivät vain ohjaamaan autoa yhtä varmoina kuin\nheidän äitinsä hoitivat ompelukonettaan, mutta itsenäisyys pakottaa\nheidät kokeilemaan voimiaan muullakin tavoin. Jo lapsena hän tahtoo\npäästä selville kaikesta, tuskin lapsenkamarista päästyään hän tuntee\njo elämän realismin, kouluiällä jo kokeilee, hapuilee ja etsii omaa\nfilosofiaansa. Ja mikä pahinta, tuo löydetty filosofia kieltää kaiken,\nmutta uskaltaa mitä hyvänsä. Ja nuori nainen tietää rakkaudesta\nkaiken jo kahdeksantoistavuotiaana, kaksikymmenviisivuotiaana hän\non jo väsynyt ja kolmikymmenvuotiaana kova, katkera ja kyynillinen\nvain sen vuoksi, että tuntee jollakin tavalla pettyneensä. Mutta jos\nhänellä on vielä silloinkin samaa elämänhalua, on hän valmis kumoamaan\nyksiavioisuuslait ja moraalikäsitteet ja voi hakea onnen harhakuvaa\nvaikka seuraavasta kadunkulmasta.\n\nJos lisää tähän vielä, että mies ei jaksa henkisesti pysyä omana\nitsenään säilyttääkseen henkisen vapautensa, vaan heittäytyy vietäväksi\nja antaa työn ratsionalisoituessa itsensä huomaamatta kuivua kokoon,\non täysi syy olettaa, että tällainen kehitys luo ennen pitkää\nhysteerisen yhteiskunnan. Ja yhteiskunnan pitkäaikainen hermostunut\ntila ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin uuteen hämminkiin. Se\ntulee nostamaan esille eräänlaisen joko-tahi-filosofian, ehdottoman\nhyvä-vai-paha-vaatimuksen, ja uudet taistelut tulevat osoittamaan,\nmiten syvälle maailma on ehtinyt rappeutua. Tämän hetken mielettömästi\nhuvitteleva, itsepetosta harrastava ihminen ei huomaa seisovansa uuden\najanjakson kynnyksellä.»\n\nTuo nyt ainakin oli selvästi sanottu! Mutta silloin, kun Airi oli\njoskus kauan sitten, jonakin lyyrillisen herttaisena iltana ojentanut\ntuon kirjan hänen käteensä, ei hän ollut vielä kypsä tuota ymmärtämään.\nMutta nyt, kun hänkin jo selvästi omin silmin joutui näkemään sen\najatukset, vieläpä Airissakin toteutuneina, sen saattoi jo käsittää\nlähemmin.\n\nJa nyt oli Airi saatava käsiin mistä hyvänsä ja sanottava hänelle\ntotuus! — Vai oliko tämä setämäinen ohjaamisen ja holhoamisen halu\nvain peitettyä mustasukkaisuutta? — Eino punnitsi ja päätyi siihen\ntulokseen, että näinä monina kuukausina, joina hän ei ollut Airia edes\nnähnyt, olisi mustasukkaisuus pistänyt päänsä esille jo usein ennen\ntätä iltaa, jos olisi ollut mustasukkainen.\n\nHän soitti, mutta Airi ei ollut enää vanhassa paikassaan. Ynseä ja\nväsynyt ääni selitti hänen jo kuukausia sitten muuttaneen Hiltusen\nrakennustoimiston palvelukseen... Menköön sitten, ajatteli Eino ja\nluopui koko etsinnästä. Mutta kysymys, mikä oli oikeastaan saanut Airin\nmuuttumaan, pelkkä aikako vai rakkaus vai ehkä jokin muu syy, tuntui\naskarruttavan hänen päätään niin, ettei hän saanut rauhaa. Olisihan\nsittenkin hauska tutkia noita syitä aivan kuin lääkäri ja samalla\nkatsella, miten Airi itse suhtautui niihin.\n\nOmituista vain — Eino huomasi sen itsekin — että saatuaan Airin\nkäsiinsä hän tunsi puhelimessa suuttuvansa ja tunsi ehdottomaksi\nvelvollisuudekseen vaatia Airin tilille teeskentelemisestä. Mutta tämä\nei joutunut ymmälle, vaan sai heti yliotteen:\n\n»Sinä olet ruvennut minua pakoilemaan, Eino! Selitähän itse ensin,\nmiksi et ole näyttäytynyt minulle kokonaiseen vuoteen. Etkö tiedä, että\non vaarallista herättää naisessa vaistoja — joko hyviä tai pahoja — ja\njättää ne sitten hoivaamatta ja hoitamatta?»\n\n»Ne ovat sinussa olleet taimella jo ennen minua. Ja itse olet kai\npitänyt parempana, että niitä kitkee tai kastelee joku muu kuin minä.»\n\nAiri naurahti sydämellisesti:\n\n»Oletko mustasukkainen — vai?»\n\n»En. Jos sinä olisit entisesi, niin voisin olla. Mutta nyt siitä ei\nole pelkoa. Minusta näytti siltä, että sinä olet ruvennut perin pohjin\ntutustumaan kaupunkilais-elämän turmelukseen voidaksesi ponnistella\nsiitä irti...»\n\nAiri: »Onko sinusta tullut uskovainen?»\n\nEino: »Ei, vaan epäilijä.»\n\nAiri: »Ja mitä sinä epäilet? Itseäsi ja...?»\n\nEino: »Sinuakin. Enkä ainoastaan nykyistä sinua, vaan jo hiukan\nentistäkin. Tahtoisin vain tietää, näytteletkö sinä vasta nyt vai\nnäyttelitkö jo silloin.»\n\nAiri: »Ja kuitenkaan minä en ole muuttunut yhtään entisestäni! Ja olen\naivan entinen siinäkin, että pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin —\nvaikka olet saanutkin päähäsi loukata minua nyt.»\n\nEino: »Minulla on siitä kyllä toisenlaisia todisteita. Ja minä luotan\nomiin silmiini. Sinun on turha uskotella muuta.»\n\nAiri: »Minä saan sinut kyllä uskomaan. Jos sinä vain löydät minut pian,\nniin minä kyllä löydän sinusta hyvän uskon. Katsos, poika: lähdettyäsi\nminä ikävöin sinua hyvin paljon, mutta sinä et tullut. Jos sen jälkeen\nolen löytänyt huonompaa seuraa, niin onko syy minussa? Ja niillä sinun\ntoisenlaisilla todisteillasi ei ole mitään merkitystä, koska et ole\nnäyttäytynyt sen vertaa, että minä olisin voinut osoittaa todella\npitäväni. — Mutta nyt minä voin näyttää senkin! — Tuletko?»\n\nEino: »Onko tämä kosinta?»\n\nAiri: »Ei. Sillä jos minä kosisin miestä, niin tekisin sen toisella\ntavalla ja toisessa paikassa, esimerkiksi — täällä!»\n\nEino tunsi itsensä jollakin tavalla voimattomaksi Airia vastaan. Hän\noli aikonut olla pureva, ehkä hiukan häijykin, mutta nyt siitä kaikesta\nei ollutkaan mitään hyötyä. Hän joutui sanattomaksi, kuului yht'äkkiä\nhuokaavan ja vaikeni kuin alistuen. Airi kysyi uudestaan ääni hellänä,\nja siitä oli poissa kaikki teeskentely:\n\n»Vieläkö epäilet? — Tuletko?»\n\nHän ei vastannut heti, vaan kuiskasi pitkän ajan kuluttua:\n\n»Tulen.»\n\nAirin viimeisissä sanoissa oli ollut entistä lämpöä ja herttaisuutta,\nja ne saivat hänen mielensä outoon vireeseen. Siinä oli puoleksi iloa,\npuoleksi alakuloisuutta. Airi oli koskettanut juuri sitä tyhjyyden ja\nyksinäisyyden tunnetta, jota hän oli kärsinyt jo kauan.\n\nMutta tulisiko tuo tyhjyys vaivaamaan häntä vielä senkin jälkeen,\nkun hän tapaisi Airin uudestaan? — Hänhän oli tarkoittanut soittaa\nAirille siitä iankaikkisesta valheesta, mutta ei muistanut eikä voinut\nselvittää sitä. Mutta se oli selvitettävä.\n\nNiin, se valhe... Jospa se sittenkin olisi totta? Se ei varmasti\npäästäisi häntä enää eroon. Se oli istunut jo hänen ja Eeva Kouvonkin\nvälissä heidän ajaessaan kaupunkia pakoon yksinäisyyteen ja piiloon.\nSe oli kuljettanut heidät, kaksi aivan vierasta ihmistä, syleilemään\ntoisiaan ja etsimään toisiaan vain tilapäisen tyhjyyden poistamiseksi,\nse oli pakottanut heidät sitten eroamaankin ja jättänyt tilan entistä\ntyhjemmäksi. He olivat löytäneet toisistaan vain miehen ja naisen eikä\nmitään muuta.\n\nMitä seuraisi, jos hän menisi nyt Airin luo? — Hän seisoi jo valmiina\nlähtemään, mutta huomasi harkinneensa liian kauan: nyt oli myöhäistä\nmennä!\n\nHän jäi kotiin, ihmetteli omaa epäröintiään ja tunsi kummallista\ntyhjyyttä ja yksinäisyyttä aivan kuin suuren sairauden edellä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVirta oli kääntynyt takaisin kaupungista maaseudulle.\n\nEnsin sodan ja nälän aikana oli maaseutu se runsauden lähde, jota\njokainen kaupunkilainen samanaikaisesti kadehti ja vihasi, jossa\nruoka ja juoma saatiin ilman tunti- ja päiväkausien jonottelua\nja jonne jokainen olisi mennyt vaikka heti. Sotaa seuranneena\njälleenrakentamisen ja suuren nousun aikana pyrkivät ja pääsivät kaikki\nyhtenä virtana kaupunkiin, sillä siellä riitti työtä, siellä rikastui,\nja siellä oli se lakkaamaton humu ja hauskuus, joka karsi pois turhat\nennakkoluulot ja aukoi tilaa uudelle ja vapaammalle elämälle. — Mutta\nsitten iski kuin ukkosena keskelle tuota uutta aineellista ja henkistä\nvapautta pula ja nälkä, työ ja toimeentulo loppui, ja vapaudesta ei\nollut enää muuta muistoa kuin jyskyttävä omatunto — jos sekään enää\njaksoi elää uskon kuollessa. Alkoi saalistajien ihanneaika, virta\nalkoi kääntyä takaisin maalle, mutta osa ei päässyt enää takaisinkaan,\nsillä se oli joko myynyt mahdollisuutensa tai sortunut. Samaan\naikaan löi uusi työttömien ja kerjäläisten virta takaisin, ja niin\nmuodostui jonkinlainen suuren suuri pyörre, joka nieli taloudellisesti\nja henkisesti heikoimmat. Ja ne, jotka vielä pysyivät pyörteen\nulkopuolella, saivat varoa joutumasta liian lähelle sitä ja etsiä\npientäkin tukea pysyäkseen paikallaan. Sinne olivat pyörteen reunoille\njo joutuneet monet tuttavatkin, ja monesti ei heistä jäänyt muuta\nmuistoa kuin hätääntyneet kasvot ennen lopullista häviämistä.\n\nOli turha ajatella tuota! Väsyttikin tavallista enemmän. Bussi oli\ntupaten täynnä matkustajia, ja kaiken lisäksi piti kaupunkiin joutua\nnopeasti, tinkiä hiukan aikataulusta, sillä tänään oli viimeinen päivä\nlainan uusimiseen, ja muutoin se voitaisiin sanoa irti kokonaan.\n\nEino silmäili yhtenään kelloa, ja missä tie hiukankin oikeni, siinä\nhän paransi vauhtia. Pitkä metsätaival jäi taakse, edessä alkoivat\nolla tiheät kyläryhmät ja niiden kohdalta tasaista ja leveätä tietä\nkaupunkiin asti.\n\nMyötämäen hän ajoi ehkä liian kovasti eikä polkenut tarpeeksi ajoissa\njarruja ennen talojen kohdalle tuloa, jotta mäen antama vauhti olisi\nhyvin riittänyt tuonne seuraavalle kummulle asti. — Silloin se tapahtui.\n\nTalon portista juoksi maantien yli kissa ja aivan sen jäljessä kissaa\nkiinni tavoitteleva pieni poikanen. Bussi ehti vain hätäisesti\nulvahtaa, ja Eino yritti väistää tien sivuun, mutta kaikki oli\nmyöhäistä. Säikähtyneet matkustajat ehtivät vain nähdä pojan juoksevan\npäin bussin kylkeä ja töytäyksestä kierähtävän tien sivulle ojaan asti.\nNaiset parahtivat, ajaja yritti kääntää bussin takaisin tielle, mutta\nse vikuroi pehmeässä hietikossa, raapaisi kiviseen kilometripylvääseen\nja jarruja tottelematta vieri ja kallistui ojaan. Matkustajat\ntöytäisivät päin edessä olevaa penkkiä, tavarat tulivat kuin hyyhmänä\nyhteen kasaan pitkin lattiaa, etulasi helähti kappaleina lattialle, ja\nkuljettajan kasvoista vuoti veri. Kaikki hyökkäsivät ulos, kuljettaja\nensimmäisenä, ja he nostivat rennon poikasen ojasta ja asettivat\nnurmikolle. Hänen otsassaan oli pitkä haava, josta vuoti verta kasvoja\npitkin kaulalle ja siitä maahan. Joku nainen oli jo ehtinyt saada\nkäsiinsä sangollisen vettä, jota hän kaatoi pojan kasvoille kuin\nhukuttaakseen, joku huusi lääkäriä ja muut talonväkeä.\n\nKuljettajan tavoitti kummallinen hervottomuus, ja näytti kuin hänen\nhermonsa olisivat pettäneet. Hän ontui verisenä talon pihassa ja tiellä\nedestakaisin hokien yhtenään:\n\n»Auto! Heti auto kaupunkiin! Täytyy saada lääkäri!»\n\nMutta autoa ei ollut lähimaillakaan, selittivät rauhallisimmat, ja\ntalossa seisoi joku puhelimen ääressä soitellen lakkaamatta. Joku hääti\nvettä valelevan akan pois astioineen:\n\n»Älkää herran nimessä hukuttako sitä lasta!»\n\n»Voi voi! Se on kuollut jo...!»\n\n»Eikö kukaan keksi mitään?»\n\n»Voi hyvät ihmiset, ettekö saa mistään autoa ja lääkäriä!»\n\n»Katsokaa minun päätäni! Sen luu on varmasti halki!»\n\n»Voi voi! Tuollainen onnettomuus!»\n\nYleinen huuto ja hälinä jatkui. Poika kannettiin sisään, ja matkustajat\njäivät valittelemaan tapausta, ja ne, joilla oli pienikin nyrjähtymä\ntai haava, surkuttelivat omia kipujaan, näyttelivät nenäliinansa\nveripilkkuja ja haukkuivat kuljettajaa.\n\n»Mihin se mies nyt katosi? Eihän se vain aio livistää?»\n\nMutta kuljettaja seisoi tiellä mäen päällä ja huusi viimein kuin\nriemuissaan:\n\n»Nyt tulee auto!»\n\nHän pysäytti ohi ajavan henkilöauton, ja joku mies — se oli kai lapsen\nisä — nosti pojan autoon syliinsä ja käski ajaa. Hälinä taukosi\nhetkeksi, kun auto syöksähti eteenpäin, lakkaamatta ulvoen katosi\ntien mutkaan ja jätti jälkeensä yli kylän kattojen ja puiden kohoavan\npölyjuovan.\n\nMutta kuljettaja oli yhä hermostunut, kulki vain edestakaisin siellä,\naikoi katsoa autoaan, mutta kääntyi ja meni taas hokien lakkaamatta.\nHän ei huomannut omia vammojaan ennen kuin joku tarttui häntä hihasta\nja vei kaivolle. Hänen kasvonsa pestiin ja haavoja katsottiin. Onneksi\nne eivät olleet suuret, vaikka verta oli ehtinyt vuotaa jo paljon puvun\nrintamukselle ja hihoille. Toisessa ranteessa oli jo isompi haava,\nja talosta löydettiin joitakin riepuja, joilla se käärittiin. Vasta\nnyt huomattiin, että toinen housunlahje oli polven kohdalta pitkälti\nhalki ja veri vuoti lahjetta pitkin virtanaan. Puoliväkisin oli mies\npideltävä paikoillaan, jotta hän olisi antanut rauhassa tarkastaa\nvammansa. Särkynyt lasi oli pudonnut hänen syliinsä ja viiltänyt ison\nhaavan juuri polven yläpuolelle. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin\nkoettaa kääriä se tiukkaan, jotta verenvuoto olisi hiukan ehtynyt\nsiksi, kun jollakin tavalla päästäisiin kaupunkiin asti. Ja juuri,\nkun tämä haava saatiin pahimmasta vuodostaan tukituksi, tuli kaivolle\nkiireisenä mies, jolla oli siviilitakki, mutta päässään virkalakki. Hän\noli kylän poliisi.\n\nNyt alkoi kilpaselittely, miten kaikki oli tapahtunut, ja jokainen\noli nähnyt, että juuri ja juuri noin se tapahtui ja siten ja siten\nolisi pitänyt tehdä. Joku mies selitti itse ajaneensa autoa ja väitti,\nettei vika ollut kuljettajassa, sillä kaikki tapahtui siksi nopeasti,\nettei siinä olisi kukaan voinut mitään. Toinen selitti nukkuneensa\nja heränneensä vasta ojassa. Eräs nainen väitti kimeästi, että hän\noli aikonut juuri tässä kylässä nousta pois bussista ja oli jo tuolla\nmyötämäen kohdalla soittanut kelloa, mutta kuljettaja oli vain lisännyt\nvauhtia. Joku lihava rouva, joka oli levittäytynyt talon portaille\nistumaan, voivotteli rannettaan hieroskellen:\n\n»Aijai, kun koskee! Siinä on varmasti luunmurtuma! Miksi minä en\npäässyt henkilöautossa lääkäriin, voi voi? Nyt minä pian pyörryn,\ntuokaa vettä! — Minäkin ymmärrän auton ajoa ja sanon teille suoraan,\nettä kuljettaja ajoi liian kovasti ja varomattomasti. Minähän näin\nsen, mitäh? Ja katsokaa vain tarkkaan, ettei hän ole humalassakin, kun\nkulkee kuin houna edestakaisin!»\n\n»Noh noh, ei tämä nyt niin vaarallista ole!» koetti joku vanhempi mies\nlohduttaa.\n\n»Mitäh, mitä te sanotte? Eikö ole tarpeeksi, kun pieni poika-raukka\nkuoli! Ajatelkaa: sellainen kaunis pieni poika! Tuollaisen hulttion\ntakia kuoli. Linnaan tuo mies pitää saada, minä kyllä todistan! —\nPoika-parka, kasvot veressä ja henki poissa...»\n\nLevonen kuuli itseään syytettävän ja katsoi portaille. Hän tiesi\nnähneensä saman rouvan jo ennen ja aikansa muisteltuaan huomasi\nhänet rakennusmestari Hiltusen rouvaksi, joka oli istunut yhtenä\nAirin joukossa ravintolassa. Muutamat joukosta tulivat huolestuneina\nkatsomaan kuljettajaakin ja kyselemään hänen omaa vointiaan, mutta joku\nsaattoi ärähtää vihaisena:\n\n»Mikä sokko te olette autonkuljettajaksi?»\n\nJa poliisi kiersi touhukkaana ympäri, kyseli, tutki ja kirjoitteli\npapereihinsa. Enimmin vammoja saaneet ja kiireisimmät nousivat\nseuraavaan takaapäin tulevaan bussiin. Moni ilmoitti vaativansa\nLevoselta korvauksen, kuka menetetystä ajasta, kuka lääkärin tai\nsairaalan maksusta, kuka revenneestä puserosta, matkalaukussa\nsärkyneestä pullosta tai itse matkalaukusta, kadonneista avaimista ja\ntuosta tytön nenästä, josta tuli verta niin-niin mahdottomasti. Mutta\nLevonen istui tylsänä ojanpenkerellä eikä näyttänyt kuulevankaan. Äkkiä\nhän joukon hajottua astui pihaan ja taloon sisälle:\n\n»Joko he ovat joutuneet perille?»\n\n»Eivät vielä äsken. Soitan uudelleen», virkahti rauhallisen näköinen\nnuori mies seisoen ovenpielessä ja nojaten puhelimeen aivan kuin\nvartioidakseen sitä naisten turhalta hälytykseltä. »Istukaa tähän. Nuo\nnaiset ovat niin hermostuneita — mutta ymmärtäähän sen.»\n\nTalon naisväkeä kulki ohi kyyneleitä pyyhkien, ja kun kukaan ei edes\nkatsonut häneen, tiesi hän nyt olevansa äänettömästi syytetty.\n\n»Nyt minä soitan uudelleen, on kulunut jo kymmenen minuuttia\nviimeisestä», sanoi mies ja väänsi kampea.\n\nKaikki pysähtyivät, ovia aukeili ja odottavia katseita tuijotti häneen.\nMutta mies oli oudon hätäilemätön ja melkein hymyili:\n\n»Jahah — haava päässä — kyllä minäkin sen näin. Toinen käsi poikki —\njahah...»\n\n»Sano — sano, onko hän kuollut!» parahti joku nuori nainen.\n\nSe oli varmastikin pojan äiti.\n\n»Siis ei ole varmasti kuollut! Vasen käsi poikki — naarmuja kasvoissa,\nmutta eivät vaarallisia — tajuttomana yhä — ei siis voida vielä\npäätellä, onko sisäisiä vammoja — pääluu ehjä — odotetaan, että tulisi\ntajuihinsa — jahah, kiitos.»\n\nJa hän tosiaankin hymyili kääntyessään ja selittäessään saman\nuudestaan. Helpotuksen huokaus näytti kohahtavan, ja Levonen nousi\nhuojentuneena, yritti innostua kävelemään, mutta onnahti ja istuutui\njälleen. Silloin hän muisti autonsa ja lähti katsomaan, mitä sille oli\ntullut. Samalla hetkellä ajoi pihaan myöskin nimismies.\n\nHeti kaupunkiin päästyään hän meni sairaalaan katsomaan poikaa ja\nsamalla sidottamaan omat haavansa paremmin. Mutta hänen jalkansa olikin\nniin paha, että polvi täytyi ommella ja hän ei päässyt kävelemään\nmuuten kuin kainalosauvoilla. Silloin hän harkitsi, että oli mahdoton\ntulla yksin asunnossaan toimeen, ja kuin levätäkseen päätti pysyä\npiilossa ja olla sen ajan täällä. Mutta hänellä oli samalla eräs\ntoinenkin ajatus: pojan veriset kasvot ja rentoina riippuvat kädet\nkiusasivat häntä niin paljon, että hän jäi vain saadakseen katsella\nhänen parantumistaan. Selvisi heti, ettei olisi mitään pelkoa pojan\nkuolemasta. Vaikka kaikki oli aluksi tuntunut ja näyttänyt paljon\nsuuremmalta, oli pojan pahin vika käden murtuminen. Hän istuskeli\nvesan vuoteen vierellä katsellen tämän käärittyä päätä ja harhailevaa,\npelästynyttä katsetta, koetti vähitellen virkistää poikaa puhumaan\nja hymyilemään ja kannatti hänen peitteelleen kaikenlaisia pieniä\npaketteja houkutukseksi. Niinä hetkinä, kun poika itki kipujaan tai\nikäväänsä, hän tunsi itsesyytösten tulvahtavan kimppuunsa, mietti omaa\nosuuttaan tähän kaikkeen, siirtyi omaan huoneeseensa, istuskeli ja\nhuomasi kaiken kummallisen tyhjäksi ja turhaksi. Väliin kohosi pinnalle\nouto ajatus jättää tämä kaikki ja mennä johonkin, mihin hyvänsä\nuuteen ympäristöön kokemaan jotakin uutta. Se oli samaa kuin kauan\nsitten, kun hän kotoaan lähteneenä tunsi halua vaeltaa yhä kauemmaksi,\nmahdollisimman kauas kodista ja tuttavista, niin kauas, ettei itsekään\ntuntisi entistä itseään.\n\nMutta poika voimistui huomattavasti ja alkoi tottua häneen. Sanallakaan\nei Eino puhunut onnettomuudesta eikä minkään maailman autoista,\nja kerran, kun hänen käskystään oli ostettu pojalle leikkikalu ja\nsellaisena tuli pieni auto, hän palautti sen saman tien takaisin.\nJa vaikka hän oli itse syypää noihin pojan kääreisiin, tunsi hän\njonkinlaista pientä lohdutusta tästä istumisestaan aivan kuin poika ei\nolisi koskaan tullut entiselleen ilman hänen vartiointiaan.\n\n»Setä, minkä vuoksi minä en muista tänne tuloani?»\n\n»Sinä kai nukuit silloin.»\n\n»Minulla on kuulemma haavoja näiden kääreiden alla. Mistä minä olen ne\nsaanut?»\n\n»Ehkä sinä olet langennut.»\n\n»Minkä vuoksi äiti kahdella ensimmäisellä kerralla katsoi minuun niin\nomituisesti? Ja pois lähtiessään hän itki. En kai minä kuole tähän\ntautiin? Vaarasen Erkki viime talvena nukkui sängyssä kaksi viikkoa ja\nkuoli.»\n\n»Emme me kuole kumpainenkaan! Kun me pääsemme liikkumaan, niin lähdemme\nkotiin molemmat. Sitten minä saatan sinut aut...»\n\nHänen tuli paha olla.\n\n»Minkä vuoksi aikaihmiset itkevät aina, kun joku kuolee?»\n\nPoika kyseli, ja hän vastaili. He tekivät yhdessä suunnitelmia sen\nvaralle, kun pääsisivät täältä pois, mutta Eino tiesi hyvin, että ne\nsuunnitelmat eivät kai koskaan toteutuisi.\n\nEivätkä ne toteutuneetkaan. Hän lähti pois jo varhemmin kuin poika ja\npäätti tulla joka päivä tätä katsomaan. Kerran hän kävi, mutta sai\nuutta ajateltavaa ja unohti sitten. Hän tunsi vain yksinäisyyttä ja\ntyhjyyttä.\n\nAjostaan hän joutui tilille. Mutta tapausta ei voitu todistaa hänen\nsyykseen, mutta enintään otaksua, että hän oli ajanut myötämäessä ja\ntalojen kohdalla ehkä varomattoman kovasti eikä antanut jo ajoissa\nvaroitusmerkkejä, jolloin onnettomuus olisi ehkä vältetty. Se, että\nauto meni ojaan ja aiheutti siten joillekuille matkustajille lieviä\nvammoja, johtui tietenkin siitä, että auto väistäessään poikaa\ntien sivuun raapaisi kivipylvästä, ajaja menetti ohjauskykynsä ja\nsamassa tien reuna murtui auton painosta ja vajotti sen ojaan. Kaiken\nkaikkiaan hänen osuutensa tapahtumaan oli niin pieni, ettei häntä voitu\nvelvoittaa maksamaan minkäänlaisia korvauksia.\n\n»Maksoipa nuo nyt kuka hyvänsä — en minä sitä murehdi», sanoi Eino.\n»Pääasia on, että poika selvisi niin vähällä.»\n\nMutta kuitenkin, katsoen siihen, että hän olisi voinut välttää\nonnettomuuden, vaikka ei itse ollut sitä aiheuttanutkaan, ja koska\nja kun hän tiesi asianomaisen tapahtumapaikan hyvin vaaralliseksi\nkuitenkaan ottamatta tätä seikkaa tarpeeksi huomioon ja niin edespäin\n— hänet kiellettiin harjoittamasta ammattimaista autoliikennettä ja\ntuomittiin menettämään ajokorttinsa vuodeksi eteenpäin tästä päivästä\nlukien.\n\nEino Levonen ei ollut masentunut eikä iloinen. Hänhän oli jo aikoja\nennen onnettomuutta tuntenut, että jotakin tämänsuuntaista tulisi\njoskus tapahtumaan, Ainoa, joka ehkä saisi hänet polvistumaan nöyränä\neteensä, olisi tuleva huoli työstä ja sen ohessa kaikesta muustakin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKauppaneuvos Kouvon huvilan pihassa leikki pieni tyttö. Hän oli luonut\npienellä lapiollaan hiekkaa kirkasvärisen sangon täyteen, jätti sen nyt\npaikoilleen hiekkakasalle ja juoksi rakennuksen kulmalle katsoakseen\nsen pitkän, vaalean ja kiltinnäköisen sedän jälkeen, joka juuri nousi\nportaita mennäkseen sisään.\n\n»Isoisä on salissa! Hän lukee lehteä parhaillaan!» huusi tyttö hänelle\nja kääntyi takaisin hiekkakasalle.\n\nTuo sama setä oli kai soittanut tänä aamuna pari tuntia sitten. Kun\nketään aikaihmisiä ei sattunut paikalle, oli hän mennyt ja vastannut\npuhelimeen:\n\n»Ei isoisä ole nyt täällä! Hän on liiterissä puita hakkaamassa. Hän\ntahtoo laihtua. Äiti sanoo, että isoisällä on liian suuri vatsa!» Ja\nkun vieras setä langan toisessa päässä kuului naurahtavan, lisäsi hän\nasiallisesti: »Menenkö hakemaan isoisän puhelimeen?»\n\n»Ei, ei millään muotoa», kielsi setä. »Ei saa vaivata häntä!»\n\n»No niin», myöntyi tytär puolestaan ja sulki puhelimen.\n\nÄänestä päättäen tuo setä, joka juuri meni isoisän luo, oli sama. He\nolivat yhdessä kantaneet jo kaksi sangollista hiekkaa, kun setä oli\nkysynyt häneltä:\n\n»Kenen tytär sinä olet?»\n\n»Minä olen Kaisu. Minun isäni on majuri ja asuu Viipurissa ja menee\naamulla esikuntaan ja viipyy siellä koko päivän, ja nyt hän on leirillä\nja tulee vasta syksyllä hakemaan äidin ja minut kotiin.»\n\n»Kuka sinun äitisi on?» uteli setä yhä katsellen kolmivuotiaan touhua\nja totista selittelyä.\n\n»Äitikö?» Tuo oli taas niitä kysymyksiä, joita aikaihmiset joskus\ntekivät ja joita ei ymmärtänyt kukaan. »Ei äidillä toista nimeä olekaan\n— en minä tiedä. Mutta äidin lisäksi täällä on eno. Hän on vaarin poika\nja lukee laiskasti ehtojaan, ja vaari on hänelle vihainen.»\n\n»Vai niin», virkahti vieras hajamielisenä ja jäi tuijottamaan jonnekin\npuutarhan perälle lapsen selitellessä vieressä auliisti:\n\n»Enkä minäkään oikein pidä enosta. Kun minä pyysin isoisältä sellaista\nmoottorivenettä, joka on oikea pikamoottori ja sellainen, jolla isäkin\najaa pattereille, vaikka pienempi, ja jota minä voisin ajaa tuossa\nlaiturin ympärillä ja jossa voisi istua nukke, niin eno kaivoi vinnistä\nesille sellaisen vanhan purjelaivansa, joka on niin hassunnäköinen.\nSiihen aikaan, kun eno oli pieni, olivat lasten vaatimuksetkin niin\npienet, sanoo äiti. Mutta parhain olisi tietysti sellainen vene, jossa\nminä voisin itsekin istua ja joka palaisi itsestään rantaan. Onhan\nsellaisia pieniä polkupyöriäkin...»\n\nVieras naurahti:\n\n»Aivan niin! Lasten vaatimukset ovat muuttuneet.»\n\nJa mieleen muistui eräs öinen automatka, jolloin eno oli päättänyt\nhankkia itselleen sen saman pienen purjelaivan, joka oli nyt niin\nhassunnäköinen. Mutta uusi polvi oli löytänyt itselleen uudet\nvaatimukset, jotka eivät saaneet olla yhtä lapsellisen pieniä ja\nhassuja.\n\nJa hän kiersi pihan puolelle, nousi portaita ja katosi eteiseen.\nHetkistä myöhemmin, kun tyttö leikki avonaisen ikkunan alla ja äiti oli\ntullut rannasta istumaan penkille, kuului isoisän kamarista rapinaa,\nkun hän käänsi lehtensä kokoon ja sanoi vieraalle:\n\n»Nyt minä muistankin! Kyllä se on niin ikävästi, ettei minulla ole nyt\nmissään vapaita paikkoja. Ei kukaan entisistä ole menossa pois. Minähän\nolin silloin vastaan, kun te läksitte liikkeestä, mutta sehän oli\nteidän oma asianne.»\n\nJa hetkisen kuluttua sanoi isoisä uudelleen:\n\n»Mutta ettekös se ollut juuri te, joka ajoitte bussin ojaan, ja eikös\nsiinä tullut joitakin suuria vahinkoja? Muistelen jostakin kuulleeni\ntai lukeneeni...»\n\nEi kuulunut, mitä vieras vastasi, sillä hän mumisi niin hiljaa. Ja\nsitten taas sanoi isoisä:\n\n»Ja sitä paitsi te aikoinaan petitte minua eräässä asiassa. Tehän\nkerroitte minulle olleenne rintamalla valkoisten puolella, mutta vasta\nlähdettyänne minä kuulin, että te olitte punakaartissa ja olitte saanut\nisommanpuoleisen tuomionkin? Onko siinä perää?»\n\nTaas kuului kotvasen hiljaista mutinaa, ja sitten vieras kuului\nlähtevän, ja isoisän lehti rapisi jälleen. Kun mies palasi, oli\nhän surullisen näköinen, tuijotti jokaiseen portaan askelmaan eikä\nmuistanut panna hattua päähänsä.\n\nEino unohtui seisomaan rakennuksen kulmaukseen aivan kuin muistaen\njotakin, joka häneltä oli jäänyt sanomatta. Hän tuli katsoneeksi\npuutarhaan ja näki suuren asteripenkin lähellä hoikan naisen\npuhelemassa äskeisen tytön kanssa. Hän kumarsi ja näki naisen\nhymyilevän: tämä oli Eeva Kouvo, kauppaneuvoksen tytär. Ja kuuden tai\nseitsemän vuoden takaa sukelsi miehen ajatuksiin pieni kuva: kesäillan\nhämärässä nuori nainen ajamassa autoa, huulten ympärillä itsetietoinen\nja varma ilme, ohuet sormet ohjauspyörän ympärillä, hänen oma jalkansa\nvalmiina kaiken varalta polkemaan jarrua. Sitten kääntyi oikealle kapea\nsivutie, joka sukeltautui korkean koivikon sisään ja mutkitteli pitkin\nmäen sivua. Mutta autoa oli vaikea kääntää takaisin, nainen vilkaisi\nhäneen, auto pysähtyi, ja hän näki kasvojensa edessä vain hymyn ja\nraottuneet huulet kuin valmiina suudelmaan...\n\n»Te täällä!» sanoi nainen kirkkaasti ja laski tytön sylistään\njuoksemaan. »Minä luulin, että te ette ole...»\n\n»En olekaan enää!» naurahti mies alakuloisesti. »En ole ollut enää\npitkään aikaan. — Mutta maailma on lyönyt minua edestakaisin kuin\ntennispalloa ja leikitellyt niin paljon, että täytyi jälleen turvata\nkauppaneuvokseen. Turhaan...»\n\n»No?» kummastui nainen Ja katsoi huolestuneena.\n\n»Ei se mitään. En minä silti ole pettynyt, kun olen jo käynyt niin\nmonessa muussakin paikassa ennen tätä.»\n\n»Siis aivanko turhaan täälläkin?»\n\nMies nyökkäsi eikä katsonut häneen. Tytär huusi väliin saaden naisen\npunastumaan ja miehen hämilleen:\n\n»Äiti! Tämä setä kysyi äsken sinun nimeäsi!» »Turhaan, aivan turhaan»,\njatkoi mies. »Mutta ei siitä kannata enempää puhua.» Hän kääntyi ja\nkumarsi lähtiessään: »Hauskaa kesää, rouva!»\n\nMutta toinen pysäytti hänet heti:\n\n»Kuulkaa! Se on varmasti ikävää — tuollainen. Enkö minä voisi puhua\nisälle? Luulen, että se auttaisi. Kyllä isä sen verran voi järjestää,\njos haluaa...»\n\nMies pudisti päätään.\n\n»Enkö tosiaankaan voisi? Miks'en saa...?» anoi nainen.\n\n»Ei, älkää tehkö sitä! Tietysti se olisi minusta hyvin hauskaa,\nmutta katsokaas — miten sen sanoisin — en sittenkään tahdo, että\nkumpainenkaan meistä onnistuisi siinä enää. Te ymmärrätte, rouva,\njos...»\n\nJa nainen näytti ymmärtävän. Hänkin muisti eräitä pieniä tapauksia\ntyttövuosiltaan ja näki edessään miehen, joka silloin oli havahduttanut\nhänet löytämään itsestään naisen — mutta joka seisoi tuossa nyt\nsurullisen näköisenä ja katsoi kauas järvelle aivan kuin peläten\nkyynelen pusertuvan varkain silmäkulmastaan ennen kuin ehtisi kääntyä\npois peittääkseen sen. Hänen pukunsa oli nuhraantunut ja kulunut, ja\npolven kohdalta oli suuri halkeama kurottu kiinni kömpelösti.\n\nEnnen kuin nainen ehti tarjota kättään, kääntyi mies, katseli portilla\nepäillen, kääntyisikö kaupunkia kohti vai yhä syvemmälle maaseudulle.\nSitten hän kääntyi, lähti kaupunkia kohti ja kuuli jälkeensä tuuheiden\npuiden takaa valkoisen huvilan kohdalta pienen tytön kirkasäänisen\npuhelun äidilleen. Mutta äänet häipyivät pian, eteen aukeni leveä\nasfalttitie, ja hän sai väistellä lähelle ojanreunaa ohi ajavia autoja.\nKaukaa näkyi taivasta vasten kaupungin silhuetti korkeine torneineen ja\ntehtaiden piipuista kohoavine savuineen.\n\n\n\n\n11.\n\n\nAlakuloisena hän katseli, miten Airi oli tämän kaiken lavastanut\nkuin pientä ja hauskaa näytelmää varten. Mutta hän ei voinut mitään\nsille, että oli saanut tytön jo ikävystymään ja tuntemaan pienoista\npettymystä. Heti ensimmäisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Eino nousi\nkävelemään lattiaan tuijottaen ja puhui hiljaa:\n\n»Muistatko, miten sinä kerran pyysit minua viemään sinut täältä pois?\nSinä rukoilemalla rukoilit, että pelastaisin sinut kitumasta ja\nkoettaisin näyttää sinulle elämää kaikkien varjokuvien asemesta. Mutta\nen silloin jaksanut enkä voinut sitä. Minulla ei ollut niin paljon\nvoimia eikä mahdollisuuksia.\n\nNainen hymyili savukkeensa takaa:\n\n»Kovin juhlallinen alku. Jatka!»\n\nMies käveli ja jatkoi:\n\n»Nyt vuorostani minä en enää jaksa elää tällä tavoin. Alan tuntea jo\nitsenikin varjokuvaksi — niin kuin sinä silloin. Vastaa nyt suoraan:\njos nyt vihdoinkin voisin viedä sinut täältä pois, niin oletko valmis\nlähtemään — ja milloin?»\n\n»Siitä on tosiaan jo kauan», virkkoi tyttö muistellen ja vastaamatta\nkysymykseen, »Siitä on jo niin kauan, että tuskin muistan koko asiaa.\nKaikkea sitä on tullut lapsena puhuneeksikin! — Mutta sanopa sinä\npuolestasi, kuinka monelle naiselle olet tällä välin puhunut tuota\nsamaa?»\n\n»En kenellekään — tällä tavoin», naurahti mies kuin katkerana. »Joka\ntapauksessa minä olen puhunut harvemmin kuin sinä olet kuullut\nnoiden sanojen hivelevän korviasi. En ole sanonut sitä muille, sillä\nmuut eivät edes ymmärtäisi minua. Mutta sinä olet kuitenkin niin\ntoisenlainen, ja sen vuoksi...»\n\nAirin kasvojen yli häivähti kuvitellun imartelun nostattama hymy:\n\n»Ja miksi olen toisenlainen? Mitä minussa on erikoista? Olen kuullut\nsen...»\n\n»Jo monesti ennen», sanoi mies ja aikoi lisätä vielä, mutta ei tahtonut\nloukata toista: »Ja juuri se on sinusta tehnytkin tuollaisen!»\n\nEino muisteli Airin silloisia terveitä kasvoja. Tukka oli ollut kauan\naikaa itsepintaisesti nutturalla. Nyt tuo vaalea pojanpää oli kaunis,\nmutta teki hänet kovemman näköiseksi. Jo ensimmäisestä tapaamisesta\noli Einon mieleen jäänyt hänen rintansa naisellinen pyöreys, mutta nyt\nhän oli paljon solakampi ja näytti pitemmältäkin kuin ennen. Hänen\nentinen hymynsä oli saanut pienen kyynillisyyden juonteen, joka saattoi\njoissakin tapauksissa muuttua ylpeäksikin. Nyt Airi katsoi häntä\nsilmiin, ihmetteli ja hymyili kuin lapselle:\n\n»Sanoin jo viimeksi, että sinusta on tullut liian vakava, Eino. Mistä\nlähtien olet tullut naisten seurassa ikäväksi?»\n\n»Viimeiset puoli vuotta ovat kolhineet minua niin paljon, etten voi\nenää muuta. Ja onko väärin, jos olenkin totinen?»\n\n»Ei toki!» virkahti Airi heittäen savukkeensa pois. »Kunhan vain et\nitke...»\n\nEino heittäytyi takaisin tuoliin:\n\n»Silloin kerran pyysin sinulta enemmän, kuin mihin sinä voit suostua.\nVasta jälkeenpäin huomasin sen. Ja sinun sanasi ja pieni opetuksesi\nsaivat minut ajattelemaan ja vaivasivat minua kauan.»\n\n»Poika-parka! Olinko sinulle liian kova suotta?»\n\n»Suotta?» Eino katsoi Airin sääliviä kasvoja kuin selvittääkseen,\npuhuiko tämä piloillaan, säälikö tämä tosiaan hänen nuoruudentuskiaan\nvai olivatko tämän ajatukset elämästä ja maailmasta muuttuneet noin\npaljon. Sitä oli vaikea keksiä tuon vieraan hymyn alta. — »Suotta?»\ntoisti Eino ihmetellen.\n\n»Niin. Minähän pidin sinusta silloin paljon enemmän kuin luulitkaan.\nMinä olin hyvin rakastunut! Ja kuitenkin olin sinulle liian kova — en\nantanut sinulle minkäänlaisia oikeuksia — pelkästä lapsellisuudesta...»\n\nNyt Eino katsoi häneen epäillen. Tuo oli siis totta, ja totta oli\nsekin, että Airin tilalla istui nyt aivan vieras ihminen. Oliko hän\nsiis tullut tänne turhaan? — Airi sytytti uuden savukkeen vain jotakin\ntehdäkseen, puhalsi savun ylös ja unohtui katselemaan sen hajoamista.\nTuo sama nainen oli nuorena jaksanut pysyä voimakkaana, kun muut eivät\njaksaneet, mutta nyt ajan mukana oli pala palalta unohtanut ja myynyt\npois omia ajatuksiaan — ken lie niitä häneltä sitten tinkinytkin.\nSilloinen tyttö oli pitänyt elämää kurissa ja ohjastanut sitä omien\nperiaatteittensa mukaan, mutta nykyinen nainen taipui ja totteli\nnöyränä, kun elämä vaati häneltä jotakin.\n\nEino kohotti päänsä ja katsoi Airia silmiin:\n\n»Kysyin sinulta äsken: oletko valmis lähtemään kanssani nyt. Et ole\nvastannut vielä...»\n\nNyt ei Airikaan enää hymyillyt, vaan tuijotti pöytään ja leikki\nsavukkeellaan porokupissa:\n\n»Eino, silloin lapsena me kumpainenkin vaadimme toisiltamme liikaa:\nsinä vaadit minut ilman ehtoja ja minä asetin sinulle sellaisia ehtoja,\njoita et jaksanut täyttää. Nyt sinä voisit ne täyttää ja olet tullut\nhakemaan minua samoilla ehdoilla, — Mutta nämä välivuodet ovat tehneet\nmeille suurta ivaa: minä en voi suostua niihin ehtoihin — nyt enää...»\n\n»Siis olen sittenkin oikeassa: sinä olet muuttunut! Minä suutuin\nsilloin, kun en saanut tahtoani lävitse, mutta otin kuitenkin kaiken\nopikseni.»\n\n»Mutta nyt?»\n\n»Nyt sinä kai vuorostasi myönnät minun olevan oikeassa, mutta\nvalehtelet itsellesi ja petät itseäsi. Ja sitä sinä puolustelet\nsanomalla, että aika on muuttunut — mukamas. Ei, vaan ihmiset itse ovat\nmuuttuneet ja ovat muuttaneet aikansa oman mielensä mukaan — jotta\nvoisivat jollakin puolustella omia syntejään. Sinäkin olet havainnut,\nettä maailmassa on paljon kevyempää ja hauskempaa ajateltavaa kuin\nperiaatteet, ja sen vuoksi oletkin kitkenyt ne pois.»\n\nAiri: »No eikö sitten saa elää kaikkein helpoimmalla tavalla? Jos\nsinä pudotat nyt tuon tulitikun lattialle, niin ethän ota sitä ylös\nasettumalla ensin seisomaan käsillesi ja nostamalla sitä hampainesi\nmaasta, vaan sinä säästät itseäsi. Jos elämässä samalla tavalla säästää\nitseään...»\n\nEino: »— ajattelemasta liikaa...»\n\nAiri: »— säästää voimiaan samalla tavalla, niin elää ainakin kymmenen\nvuotta vanhemmaksi. Ja minulla ei tosiaankaan ole halua lyhentää ikääni\nhyödyttömillä periaatteilla ja kuolla — kaikkein vähimmin ikävään! —\nOta huomioon: koko maailma, moraali ja ajattelutapa ovat nyt toiset\nkuin silloin, ja minusta olisi koomillista, jos yksi ainoa nainen\nkoettaisi intoilla niitä vastaan ja lyödä päänsä seinään — toisten\nnauruksi.»\n\nEino: »Siinä nyt ollaan! Minä juuri pääsin väittämästä, että maailma,\nelämä ja moraali ja mikään ei ole muuttunut hitusenkaan vertaa, mutta\nihmiset väittävät sitä puolustellakseen omaa menettelyään. Aivan samoin\nteet sinäkin. Olet kovettanut omantuntosi, mutta väität moraalin\nmuuttuneen — ja tuo kaikki vain sen vuoksi, että voisit helpommin\ntoteuttaa pienet mielitekosi tai suuret intohimosi. Minä sanon sinulle\nnyt suoraan: entisestä Airista tulee ennen pitkää tuolla tavoin aivan\ntavallinen miesten metsästäjä, joka ei muista asettaa miehelle mitään\nehtoja, vaan antautuu hänelle jo ilman niitäkin.»\n\nAiri kalpeni — suuttumuksestako:\n\n»Sinulla ei ole mitään oikeutta loukata minua!»\n\n»Sitä en teekään, vaan ajattelin ainoastaan sitä, miten me olemme\nkulkeneet ympyrää: olemme kiertäneet sen piiriä kauan, mutta yhä\nseisomme toinen toisella puolella, olemme vain vaihtaneet paikkaa!»\n\nNyt Airi jälleen hymyili:\n\n»No, eräänlaista piirileikkiähän tämä kaikki on. Mutta meidän ei\ntarvitse sen vuoksi olla traagillisia.» Hän oli vetänyt sormestaan\nsormuksen ja pyöritteli sitä pikkusormensa ympäri: »Mutta kuka käskee\nkiertää? Eikö olisi yhtä helppo oikaista ympyrän halki?» Hän kohotti\npäätään ja katsoi Einoon ilkamoivana ja samalla hieman hämillään: »Älä\npuhu liian vakavasti, myönnä vain, että me olimme silloin lapsia,\nmutta olemme nyt kasvaneet uudessa maailmassa.» Ja jälleen hän katsoi\nsyliinsä yhä enemmän hämillään: »Vaadit minua vastaamaan... Siispä minä\nsanon: rakas poika, minä en lähde sinun mukaasi nyt. Mutta jos tahdot\nminut juuri täällä — niin ota!»\n\nEino meni hänen luokseen, ja Airi odotti häntä kuin valmiina avaamaan\nsylinsä. Mutta mies kietoi kätensä hänen olkapäittensä ympäri kuin\nsuojaksi ja sanoi vakavana:\n\n»Ei koskaan täällä, Airi! Täällä me emme enää kestä yhdessä kuin yhden\nillan tai pari. Minä en jaksa olla enää täällä. Minulla ei ole enää\nmahdollisuuksia pitää sinua luonani täällä. Minä en voi täällä tarjota\nsinulle muuta kuin arkea ja köyhyyttä. Ja kuitenkin minä tahtoisin\nantaa muutakin. Ymmärrätkö, minä olen niin nääntynyt, että... Minä en\npyydäkään sinua enää ajanvietteeksi, niin kuin kerran...»\n\nAiri nousi seisomaan ratkaistakseen kaiken juuri tänä hetkenä:\n\n»Nyt täällä ja tässä paikassa — tai ei koskaan. Tässä olen!»\n\nHe katsoivat toisiaan silmiin, ja sitten mies pudisti hiljaa päätään:\n\n»Me lähdemme nyt yhdessä pois — nyt tai ei koskaan...»\n\nAiri jäykistyi, heitti päätään taaksepäin ylpeänä, hymyili julmaa hymyä\nja joi lasinsa tyhjäksi huokaisten tuskaisesti. Hänen poskensa paloivat\n— entisistä muistoistako, intohimostako, jännityksestäkö vai juomisesta\n— sitä oli mahdoton sanoa. Sitten hän naurahti lyhyesti ja siirsi\nmiehen käden pois olkapäällään:\n\n»Ikävä ihminen...»\n\nEino huokaisi raskaasti ja ontui ikkunan luo. Näytti kuin hän olisi\npyyhkäissyt silmäkulmaansa — pettymyksestäkö vai hieraistakseenko\nitsensä valveille kuin pieni lapsi. Hän katseli ulos ahtaalle ja\ntummalle pihalle kasvot jäätyneinä. Airi kuului pöydän luona kaatavan\nlasinsa täyteen ja juovan. Osat olivat viidentoista vuoden kuluessa\nkummasti vaihtuneet: Eino tunsi pettymyksestään huolimatta olevansa\nvoitolla — ja Airikin kai myönsi sen omasta pettymyksestään huolimatta.\nTodellakin kuin ympyränkehällä, ja yhtä kaukana toisistaan vieläkin.\n\nEino virkahti hiljaa, kuin itsekseen:\n\n»Minulla ei ole nyt enää mitään. Minun on kai nyt mentävä...?»\n\nAlhaalla ajoi porttiaukosta pihaan jotakin suurta ja mustaa. Hän\nkurkisti ja näki hämärässä kahden mustan hevosen vetämät ruumisvaunut.\nHevoset pysähtyivät vastapäisen matalan oven eteen, sisältä tuli\nmiehiä, ja vakavina he kantoivat vaunuista valkoisen arkun käytävään\nja ylös portaita. Hetkistä myöhemmin tuo saattue ilmestyi vastapäätä\nolevaan valaistuun ikkunaan, kerrosta alemmaksi, niin että Eino\nnäki hyvin, miten miehet asettivat arkkunsa keskelle lattiaa ja\nseisoivat äänettöminä. Joku alkoi kiertää auki ristipäisiä ruuveja,\nkansi nostettiin pois ja asetettiin varovasti arkun viereen. He\nsiirtyivät sivummalle ja jostakin näkymättömistä kantoivat hitaasti\nvalkoista taakkaa, laskien sen arkkuun. Välimatkaa ei ollut kuin\nkapean pihan leveys, ja aivan hyvin saattoi Eino nähdä, että kuollut\noli nuori nainen, hänen kätensä pantiin uudelleen ristiin rinnalle,\nja tummapukuinen, itkevä nainen asetti ristittyjen käsien väliin\nkukkakimpun.\n\nNainen peitti kasvonsa nenäliinalla ja kumartui nyyhkyttämään. Kesti\nkauan, ja yksi miehistä nosti hänet pystyyn ja käänsi poispäin, mutta\nitse astui arkun viereen ja veti valkean kankaan hitaasti ja varovasti\nkuolleen kasvojen yli. Hän kohotti vielä kerran vaatteen reunaa ja\nkatsoi sen alle. Sanattomat miehet nostivat kannen paikoilleen yhtä\nvarovasti ja käänsivät sen hopeiset naulat kiinni. Vasta nyt kääntyi\nitkevä nainen, arkku kohosi jo monille käsivarsille, kääntyi hitaasti\navoimesta ovesta pimeään käytävään ja ilmestyi viimein vaunujen viereen\nalhaalla pihalla. Se asetettiin vaunuihin, hevoset kääntyivät, ja\nainoa ääni, mitä koko aikana kuului, oli hevosten kavioiden kilkahtelu\nkiveyksellä. Ilman sitä olisi tätä äänetöntä ja hiljaista saattuetta\nvoinut luulla vain aaveiden kulkueeksi. Ja yhtä äänettöminä vierivät\nvaunut mustasta tunnelista ulos kadulle. Joukko seisoi pihassa kuin\nneuvottomana, hajosi sitten toisten lähtiessä vaunujen jälkeen ja\ntoisten kääntyessä takaisin sisälle. Hetkisen kuluttua sama ikkuna\naukaistiin kokonaan ja valo sammui huoneesta. Pihassa ei kuulunut eikä\nnäkynyt enää ketään, se oli jäänyt oudon tyhjäksi ja alakuloiseksi,\naivan kuin jostakin sen hämärästä kulmauksesta olisi kuulunut väsynyt\nhuokaus ja nyyhkytys...\n\nEino vavahti. Tuo lyhyt näky oli mennyt ohitse kuin varjo — vai oliko\nsitä edes ollutkaan? Eikö hän ollut vain kuvitellut tuota kaikkea? —\nOli sittenkin, koskapa vastapäinen ikkuna oli auki ja huone pimeänä.\nSiis jotakin oli liikkunut...\n\nMutta miksi se tuntui koskevan häneen, tuo vieraan ja tuntemattoman\nihmisen ruumis? Miksi se vaati häntä juuri tänä hetkenä lähtemään\njohonkin? Ja mihin hänen oli mentävä ja päästävä? Mihin ja miksi?\n\nTuota kysellessään hän tunsi jotakin luhistuvan itsessään ja jotakin\nratkeavan rikki. Hänen oma uskonsa tuntui kuivettuvan kokoon, mutta\nkuitenkin hänen oli juuri nyt lähdettävä, muutoin hän myöhästyisi. Nyt\noli kerättävä viimeiset tahdonvoimat ja ponnistettava, muuten hän jäisi\nyksin.\n\nMutta hän ei ollut yksin! Jostakin kuului samanlainen nyyhkytys\nkuin äsken tuolta puolipimeältä pihalta vaunujen mentyä. Eino oli\njo huomaamattaan siirtynyt ovelle, seisoi käsi kahvassa ja kääntyi\nkatsomaan. Tuolissa istui Airi pää käsiin vaipuneena ja itki. Juuri nyt\ntyttö kohotti päänsä ja katsoi häneen surullisena:\n\n»Mihin sinä menet?»\n\n»Pois», vastasi hän hiljaa. »Pois.» Ja hän koetti vielä hymyillä\nAirille, vaikka se kysyikin voimia: »Tuletko mukaani, Airi?»\n\nTyttö pudisti päätään, alkoi nyyhkyttää uudestaan ja sopersi:\n\n»En voi enää... Liian myöhäistä...»\n\nEino avasi ja sulki oven jälkeensä. Tyttö katsoi oveen kuin ihmetellen,\nsilmät laajentuneina, olisi tahtonut hyökätä hänen jälkeensä ja huutaa\nhänen nimensä rukoillen, mutta ei enää jaksanut nousta ja mennä, vaikka\ntiesikin miehen lähteneen viimeisen kerran.\n\nKun hetkistä myöhemmin yö oli jo tullut, harhaili tyhjillä\nsyrjäkaduilla yksinäinen sielu. Hän tahtoi päästä pakoon ennen kuin\nmyöhästyisi ja jäisi yksin.\n\nSiellä etsi ulospääsyä onneton mies.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHän oli tullut takaisin. Hiljainen pirtti eli ja oli kuullut\nhänen tunnustuksensa. Hiljaisuus soi korvissa, mutta jos unohtui\nkuuntelemaan sen sointia, niin siitä kuului paljon muutakin. Vanhan\nkaappikellon naksutus erottui verkkana ja tasaisena ja suli jälleen\nsamaan hiljaisuuteen. Kamarin ovenripa oli kuin käden kosketuksen\njäljeltä, lieden ympärillä oli lattia kulunut kuopalle äidin askelista\nmonien vuosikymmenien aikana, ja oksien kannat olivat jääneet koholle\nkiiltävinä ja liukkaina. Uunin tummareunainen suu tuntui kuin uhoavan\ntalvisten pakkasaamujen lämmitystään, ja uunin päältä saattaisi minä\nhetkenä hyvänsä näkyä unisen ja itseään laiskasti venyttelevän kissan\nköyry selkä, kunnes se äänettömästi hypähtäisi portaille, siitä\npenkille ja lattialle venytellen itseään kirkkaassa ja lämpöisessä\nauringonläiskässä uudelleen.\n\nAurinko oli hänen istuessaan ja ajatellessaan ehtinyt jo siirtyä\npäätyikkunan puolelle, mutta mitäpä merkitsi muutama tunti lähes kahden\nvuosikymmenen erehdysten rinnalla. Ulkoa kuului tasaisten väliaikojen\njälkeen toistuva linnun liverrys, ja sen vaiettua soi taas hiljaisuus.\nHimmeäksi kupariksi tummuneet seinät hohtivat ystävällisinä, ja tuntui\nkuin se näkymätön henki, joka täällä eli ja hallitsi, olisi nyt\nymmärtänyt häntä ja nyökännyt hänelle sanattomana.\n\nHän tunsi tulleensa takaisin kotiin. Kamarin oveen katsoessaan hän\nhalusi avata sen ja kurkistaa sisään, mutta pidättäytyi, nousi penkiltä\nkeskelle lattiaa, seisoi siinä hetkisen, aikoi istahtaa vanhan sängyn\nreunalle, mutta muistettuaan sen isän sängyksi siirtyi ikkunan eteen.\nSen vanhat pienet ruudut olivat paikka paikoin muuttuneet violeteiksi,\nja seinän vierellä kasvava korkea horsma kurkisti lasin läpi sisään.\nJostakin ylhäältä taivaan kuvusta pyyhälsi alas tuulenpyörre ja sipaisi\nliepeellään horsman latvan heilumaan. Mehiläinen tavoitti sitä, teki\nkierroksensa ikkunan edessä ja tuulen sammuttua sukeltautui kokonaan\nkukkaan. Pirtin tummempi varjo lepäsi nurmikolla, ja katonharjan kuva\nulottui melkein rantaan asti.\n\nKaikki ihmiset olivat menneet hautajaisiin, isän hautajaisiin, mutta\nhän oli istunut täällä omine ajatuksineen ja pelkoineen. Kukahan sieltä\nmahtaisi ensimmäisenä tulla ja tuntea hänet...?» Kuin vastauksena hän\noli kuulevinaan lattialta selkänsä takaa vilkasta astuntaa, kun pieni\nElina-sisko avojaloin kiirehti yli leveiden palkkien. Vai tassutteliko\nsieltä ensimmäisenä äiti vanhoja silmiään siristäen ja arvaillen, kuka\ntämä hautajaisiin tullut outo mies oli. Tai ehkä veljen jykevät askelet\npysähtyisivät keskelle lattiaa ja hetken kuluttua kuuluisi kylmä ja\nepäilevä kysymys: »Jahah, siinäkös sinä nyt...?» He kaikki tulisivat,\nkaikki hämmästyisivät ja saisivat kuulla hänen tulonsa syyn — kaikki\nmuut paitsi isä, jonka kanssa hän puhui jo äsken.\n\nJa mitä sanoisivat kaikki? Vieläkö äiti huokailisi salaa ja koettaisi\nhänelle edessä puhua ystävällisesti, jurottaisiko vanhempi veli eikä\npäästäisi häntä niin lähelle, että hän voisi puhua, selittää ja sopia?\nArmi-sisko kai toivoisi hänen lähtevän, ja pikku Elina pelkäisi häntä\nkuin kummitusta ja säikkyisi hänen öisiä parahtelujaan? Ja pitäisikö\nhänen kaiken tämän jälkeen lähteä pois ja kadota tietämättä mitään\npäämäärää? Se olisi hänen viimeinen matkansa...\n\nNyt kuului ulkoa ääniä! Hän meni ikkunan pieleen kurkistamaan ja näki\nuuden puolen portailla kaksi vierasta naista mustissa puvuissaan ja\nvalkoisine esiliinoineen viittovan, katsovan portille päin ja puhuvan\nkeskenään. He katosivat sisään, juoksivat takaisin ja paukuttelivat\novia.\n\nHänen sydämensä löi kovemmin, se tuntui hajoittavan koko tämän pyhän\nhiljaisuuden ja sai kaappikellonkin kuin kiirehtimään. Pitäisikö hänen\nmennä ulos vastaan ja tavata kaikki samalla kertaa katsellakseen heidän\nkasvoistaan tuomiotaan? — Ei, ehkä oli parempi odottaa täällä ja jättää\nsattuman varaan, kuka hänet ensimmäisenä löytäisi ja näkisi. Ja nyt oli\nmyöhäistäkin mennä ulos vastaan, sillä ensimmäiset olivat ehtineet jo\nportin luo ja puutarhan käytävälle korkeaan georgiini- ja dahliakujaan,\ntoisia solui parittain pihaan heidän jäljestään ja uusia taisi olla\nvielä mäellä asti.\n\nKeitä he olivat? Ensimmäisinä oli pari naista, joita hän ei tuntenut,\nmutta olivat myöskin Luukkolan vanha isäntä ja Sylvi. Ja nopeasti kulki\nhänen aivojensa lävitse liian myöhäinen ajatus: olisi ollut parempi\njäädä tulomatkalla Luukkolaan ja pyytää, että vanha isäntä olisi tullut\nhänen puolestaan puhumaan tänne... Ei sentään, täytyihän hänessä\nitsessään olla sen verran miestä!\n\nNyt joku nuori nainen näkyi kehoittelevan ensimmäisiä vieraita sisälle\nja avasi eteisen oven. Tumma ryhmä oli niin kaukana, ettei hän voinut\nerottaa kenenkään kasvoja. Kolme naista seisoi tuvan portailla selkä\ntännepäin, ja heidän keskellään se sama poika, jonka hän oli tullessaan\ntavannut pihalla, selitti heille jotakin ja viittasi — tännepäin. Hän\nsiirtyi ikkunasta syrjään kuin välttyäkseen näkymästä tuonne portaille\nja jäi odottamaan.\n\nKuuluiko askelia? Kuului varmasti! Ruohikko kahisi jonkun kulkiessa,\naskelet lähestyivät, joku oli jo ulkoportailla ja tuli isoon eteiseen.\nHarvaan ja vakavasti... Nyt lähestyi siis se hetki... Eteisen palkit\nnarahtivat, nyt askelet pysähtyivät kuin odottamaan, jotta tulija\nehtisi vielä hiukan ajatella.\n\nOvi aukeni, kynnyksen takana oli tumma ihmisen varjo, ja varjon\ntakaa näkyi aurinkoinen pihanurmikko kauniina taustana. Varjo astui\nkynnykselle, se oli vanha nainen, ja odottaja näki hänen avaavan\nleukansa alta mustan liinan solmun ja korjaavan liinaa levälleen\nolkapäille. Jotakin valkoista siirtyi kädestä toiseen, ja vanhus kysyi\nkuin epäröiden:\n\n»Einoko...? Oletko sinä meidän Eino?»\n\nHiljainen ja nöyrä ääni vastasi:\n\n»Olen, äiti.»\n\nVanhus tapasi nopeasti toisella kädellään rintaansa, tuli luo ja ojensi\nkätensä:\n\n»Sinähän se... Sinähän se tosiaankin . ..»\n\nHän vetäisi kätensä pois pyyhkäistäkseen silmäkulmaansa ja jatkoi\nsilmiin katsoen kuin ihaillen:\n\n»Minä odotin näkeväni sinut jo haudalla, mutta luulin, ettet\ntulisikaan... Isäähän me vietiin... Et ehtinyt nähdäkään, kun et\ntullut.»\n\nKesti tuokion hiljaisuutta. Pojan korvissa, soivat vielä sanat »minä\nodotin».\n\nHän tarttui uudestaan äitinsä käteen:\n\n»En tullut. En tiennyt... Kuulin vasta äsken — tultuani.»\n\nJa sitten hän kysyi nopeasti:\n\n»Mistä tiesit odottaa minua haudalle?»\n\n»Toivoin vain tulevan, ja sen takia tiesin...»\n\nÄiti hymyili ja puhui vilkkaasti välttyäkseen itkemästä ääneen. Sitten\nhän äkkiä pyörähti ketteränä ympäri, meni portaille, ja Eino kuuli\nhänen huutavan uuden puolen portaille:\n\n»Ilmari! Tulehan tänne vähän!»\n\nTanakoin isännän askelin ilmestyi eteiseen ja kynnykselle vanhempi\nveli, äidin hupattaessa ja tepastaessa hänen ympärillään. Sitten Ilmari\nkatsoi vieraaseen, ja hänen kasvoillaan häivähti hymy:\n\n»Kas, tosiaan! Sinähän se olet — terve mieheen! Kun tuo äiti tuossa...\nEn oikein ymmärtänyt, mitä se...»\n\nVeljekset puristivat toistensa kättä, ja nuoremmasta tuntui oudolta\nse, ettei vanhempi katsonut häneen epäillen eikä moittivasti, vaan\nnäkyi olevan iloinen hänen tulostaan. Ja heidän taakseen ovelle oli\nilmestynyt uusi ihminen, jolle äiti selitti nyt innoissaan:\n\n»Minä kun juuri sanoin meidän Einolle, että tiesin ihan varmasti,\nmilloin...»\n\n»Einolle? Missä?» kysyi nuori nainen.\n\n»Meidän Einolle! Tässä ihan juuri», ja hän viittasi pirtin perällä\nseisoviin miehiin ja työnsi naista heitä kohti. Ja kun he kääntyivät,\nkatsoi heitä kumpaistakin kaksi kirkasta silmää:\n\n»Oletko sinä Eino?»\n\nTämä tarttui hänen käteensä:\n\n»Pikku Elina...!» Ja ääni särähtäen oudosti hän toisti: »Pikku sisko!»\n\nPikku sisko oli kasvanut isoksi, ja nyt he kaksi tunsivat täällä\ntoisensa, vaikka olisivat jossakin muualla kulkeneet vieraina toistensa\nohi. Sisar ei tiennyt eikä osannut sanoa mitään lämmittävää, mutta\nhäneltä oli jäänyt hautajaisista vielä jäljelle yksi kyynel, joka\nnyt karkasi pitkin poskia, niin että hänen piti hymyillä sanoessaan\nlämpimästi:\n\n»Näytänkö vielä niin pieneltä? Minä en muista sinua ollenkaan, kun\nläksit. Mutta nyt minä olen hiukan kasvanut!»\n\nJa heidän nauraessaan toisilleen ilmestyi joukkoon vielä vieras,\nArmi-sisko, joka oli lihonut ja kulki selkä kenossa ihmetellen\nkovaäänisesti:\n\n»Jaa — että tuoko nyt on meidän Eino! Herrajestas, kuinkasta sinä\nolet vanhentunut! Ja kun sinä lapsena olit niin kaunis... Oletko jo\nnaimisissa?»\n\nJa hiljainen pirtti alkoi täyttyä hälinällä. Veli kysyi tulomatkaa,\nArmi hänen lastensa lukua ja selitti itsellään olevan jo kolme ja\nvanhin kävi koulua... Eino ei ehtinyt vastailla, kun äiti alkoi\nhoputtaa heitä toiselle puolelle. Eino esteli, sillä hänellä ei ollut\nnyt halua tavata ketään muita, vaan olisi jäänyt mieluummin tänne.\nMutta veli virkahti jäyhänä:\n\n»Lähtään sinne vain... Mitäs me täällä...»\n\nKun toiset lähtivät, jäivät he kahden tänne vaihtamaan muutaman sanan,\nisän kuolemasta, ja asiallisesti päätteli Ilmari:\n\n»Oli parempi, että hän meni. Ukko-parka ei huonoine silmineen voinut\nliikkuakaan enää missään, eleli vain täällä vanhassa pirtissä omine\npikku puuhineen eikä antanut kenenkään huolehtia itsestään. Ja hän oli\nniin usein sairaalloinenkin. Noh, eikä ihmekään, kun hän olikin jo niin\nvanha...»\n\nNuorempi veli tunsi, että nyt, juuri nyt hänen pitäisi virkkaa jokin\nsovittava sana, aivan kuin pyyhkäistä pois kaikki vanha ja vetäistä\nselvä suunta tulevia aikoja varten. Olihan Ilmari juuri se, jonka\nkanssa hänellä oli kaikkein enimmän sopimista.\n\nHe astelivat rinnan eteiseen, ja Einosta tuntui, että sen lattia olisi\nsaanut olla tuhannen kertaa laajempi, että hän olisi vielä tämän katon\nalla, isän katon alla, ehtinyt sanoa sanottavansa. Sillä totisesti se\noli sanottava juuri nyt! — Ulkokynnyksellä hän kääntyi Ilmariin päin ja\nnojasi kämmenellään oven kamanaan:\n\n»Olisinhan minä voinut tulla jo ennemmin — isän eläessä. Mutta mistäpäs\nminä arvasin...»\n\n»Olisit ainakin voinut ilmoitella itsestäsi.» Veljen käsi laskeutui\nhänen olkapäälleen. »Isäkin kun aina huolehti sinusta ja puhui niin\nusein... Mutta hyvä näinkin. Mistäpä sinä arvasit...»\n\nEino katsoi oviaukosta ulos puiden latvojen ylitse:\n\n»Ei ollut enää muutakaan paikkaa, mihin... Näkyy maailma tulleen niin\nahtaaksi, ettei sinne sovi...» Katse painui kynnykseen ja vanhoihin\nporraskiviin. »Ajattelin, että jos täällä kotona minua tarvittaisiin ja\nkaivattaisiin enemmän kuin siellä, niin...»\n\nTuli pitkä hiljaisuus, sitten Ilmarin käsi puristui hänen olkapäähänsä,\nja muutamat harvat sanat repivät alas kaikki entiset rajat, kaunan ja\nepäilyn:\n\n»Mikäs siinä... Kyllähän me yhdessä — me kaksi.»\n\nJa sitten hän arveli viipyneensä jo tarpeeksi kauan ja sanoi\nvilkkaammin:\n\n»Eiköhän mennä jo? Naiset taitavat odottaa!»\n\nVeljekset astuivat hämärästä eteisestä aurinkoiselle pihanurmikolle ja\noikaisivat askelensa kohti korkeita portaita ja uutta, valkoista ovea.\n\nTuo selkä ja sen takaiset siniset vaarat olisivat tästä lähtien\nkuin rajana hänen ja maailman välillä. Ja kaikki, mitä oli niiden\ntakana, nuo hämyyn sulavat maat, saisivat pysyä vieraina, eikä hän\naikoisikaan valloittaa niitä enää uudelleen. Niin oli parempi. Hänen\nomien ajatustensa liikkeille ja katseelle olisi tilaa leiskua mielin\nmäärin niiden tälläkin puolella. Ja jos ei viivasuoraan riittäisikään\ntilaa — hän hymähti ajatukselleen — niin kiertäkööt ympyrää! Kyllä kai\nviivasuorakin jossakin rajattoman kaukana yhtyi omaan lähtöpisteeseensä\n— sillä niin oli ainakin tehnyt hänen uransa.\n\nJa Eino ihmetteli, miten helppoa oli olla nyt täällä. Hän oli\npelännyt monia ruhjevammoja, mutta ne pakotukset, jotka hän nyt\ntunsi sielussaan, eivät johtuneetkaan paluusta, vaan olivat muistona\nedellisistä tapahtumista. — Ruhjevammat — niin, hän myönsi saaneensa\nne. Hänhän oli lähtenyt täältä mieli urmakkana aukomaan itselleen\nleveämpiä uria kuin mitä näissä olosuhteissa oli yleensä mahdollista,\nja nyt hän sai olla kiitollinen, että oli kaikkine ruhjevammoineen\npaiskautunut takaisin juuri kotikamaralle.\n\nTuuli hulmahteli ohitse puuskittain, jättäen jälkeensä kuin oudon\nlämpöisenä lainehtivan vanan. Aurinko oli kiertänyt metsän toiselle\npuolelle, sen valo kimmahti ikkunanlasista silmiä häikäisten ja\nheilahteli vanhan pirtin horsmien latvoilla. Koivujen tuuheikko huojui\nläpinäkymättömänä, ja alimpien oksien huiput sipoivat vettä kuin\nhuuhtoakseen sen sinessä lehtiensä kellastuvan värin tuoreemmaksi.\nTakaa rakennuksen puolelta kuuluivat jonkun kiireettömän ihmisen\nrauhalliset sanat ja aidan takaa metsästä hevosen jalkojen tömistys\nnurmikkoon ja kellon vilkas kilahtelu.\n\nHän muisti joskus nähneensä hevosen kiiltävässä ja sileässä karvassa\nkipeät juormut, jotka siihen oli lyöty, kääntyi metsään päin, nojasi\naitaan ja vihelteli houkutellen. Kuului askelia, ne kiihtyivät, ja\nmatalan männikön oksien taipuillessa ilmestyi pää ylpeästi koholla\nnuori raudikko aidan luo. Se oli ystävällinen, mutta ei enää sama\nkiiltomusta kuin ennen — eikä voinutkaan olla sama, sillä hänhän oli\nollut niin kauan poissa. Hän taputti hevosen kaulaa, mutta olisi\ntahtonut sivellä myöskin sitä samaa kiiltomustaa selkää, jossa olivat\nolleet aiheettomien lyöntien arat viirut.\n\nHän kääntyi taloon päin ja katsoi sen ikkunoita. Ne olivat vielä\nhartaan ja alakuloisen näköiset hautajaistunnelmasta. Mutta puiden\noksat huiskivat, ja kukkien pitkät rivit keinuivat edestakaisin\nkirkkaina ja iloisina, ja vanhan pirtin harmaa seinä näytti\nnäin iltavalossa kumman lämpöiseltä. Toinen puoli järveä oli\nkirkkaansininen, mutta oma ranta oli jo melkein tyyni. Painuva aurinko\nvalaisi vielä oman saaren korkeat mäet, mutta rusko ei ulottunut enää\njärven taakse, vaan sen metsät alkoivat jo hämärtyä siniseen sumuun.\n\nPensaiden lomasta pujahti hänen eteensä nuori nainen hymyilevänä, ja\nhän kuiskasi tälle ajatuksissaan tai ehkä ääneenkin:\n\n»Pikku sisko!»\n\nJa Elina veti häntä luokseen aidan ylitse kääntyen menemään edellä\nrantaa kohti:\n\n»Minä olen ollut niin yksinäinen, ettei ole ollut ketään, jonka kanssa\nolisin voinut puhua. Olen usein kaivannut täältä pois, jonnekin hyvin\nkauas... Mutta tulehan tänne, niin minä kerron sinulle hyvin paljon.»\n\nAurinko laski ja heitti viimeiset säteensä puiden ylimpiin latvoihin.\nJa saari ui sinistä usvaa kohti kuin suuri, kultainen laiva.\n\n\n\n"]