[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz8HM3mpxrzRgi4UuUSlHmGBYjRt1ncznhJ4UM4VETeo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3173,"Viinamäen Eemeli","Hoikkanen, Juho",1876,1947,"3173-hoikkanen-juho-viinamaen-eemeli","3173__Hoikkanen_Juho__Viinamäen_Eemeli",null,"romaani",[],[],"fi",1916,20656,137211,false,74114,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Viinamäen Eenokki: Kertomus\" by Juho Hoikkanen is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of Eenokki, an elderly man grappling with the burdens of aging and existential reflections amidst pastoral scenes, and touches upon themes of family, tradition, and the search for meaning in life.   The opening of the novel introduces readers to the tranquil yet lively setting of a rural household at dawn, where a rooster crows to awaken the inhabitants. As the day unfolds, we are introduced to various characters, including the household's master, his wife, and their daughter, Esteri, who navigates the attention of suitors while harboring feelings for a young clerk, Kustaa Tikander. Additionally, there are hints of foreboding dreams and premonitions concerning danger and loss, setting the stage for the conflicts and relationships that will define the narrative. The scene is rich with detail, establishing a vivid rural atmosphere and suggesting deeper, underlying tensions within the household. (This is an automatically generated summary.)",[],242,"Maaseudulle sijoittuva kertomus kuvaa Viinamäen talon arkea ja kyläyhteisön elämää. Teoksessa seurataan talon väen vaiheita, joihin kuuluvat niin uskonnolliset kokoukset kuin kamppailu alkoholin kiusauksia vastaan.","Juho Hoikkasen 'Viinamäen Eemeli' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3173. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VIINAMÄEN EENOKKI\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nJUHO HOIKKANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSuuri punainen kukko nosti päänsä siiven alta ja kohentuen\nmakuuasemasta jaloilleen yöpuullaan navetan nurkassa venytteli siipiään\nja jalkojaan taaksepäin. Sitten se vilkuili arvostelevasti sivuillaan\nmakaaviin kanoihin ja kurkisti toisella silmällään alemmalle orrelle,\nmutta sielläkin näyttiin nukuttavan vielä sikeässä unessa. Vanha kukko\nkurkotti nyt kaulaansa ja honottavalla nenä-äänellä päästi ensimäisen\naamukiekaisunsa: agga-aa-gaa! Jääden hetkeksi ylevään lauluasentoonsa\nkukko pää kallellaan kuulosti, millaisen vaikutuksen laulu teki\nnukkujiin. Mutta se ei näyttänyt tehneen juuri minkäänlaista vaikutusta\n— joku uninen urahdus, joku rakoutuva ja taas umpeen painuva silmä tai\nlaiska pyrstön heilahdus vain. Perheen pää painautui jälleen makuulle,\nveti päänsä tuuheitten kaulahöyhentensä suojaan kuin turkin kaulukseen\nja pyrstö veltosti riippuen, punaiset liperit rinnalla, näytti\nvaipuneen jonkunlaisiin torkkuviin mietteisiin — mitä lie mietiskellyt.\n\nPuoli tuntia myöhemmin kukko lauloi toisen kerran, ja sen äänessä\nkalskahti tällöin niin käskevä sointu, että se ravisti uneliaimmankin\nkanan hereille.\n\n— Hot-hot-hot — hyvää huomenta, hyvää huomenta, eukkoseni, honotti\nkukko ystävällisesti.\n\nPäivä näytti alkavan suloisessa sovussa. Mutta silloin muuan\nperhetapoja halveksiva poikakana lentää räpsäytti _ensimäisenä_ alas\nyöpuulta.\n\n— Hot-hot! kiljahti loukkaantunut kukko julmistuneena, pudottausi alas\nja pää ojona, siivet harassa lähti kiitämään räkättävän hulikaanin\njäljessä. Juuri kun pitempisäärinen kukko oli saamaisillaan nokallaan\nkiinni pakenijan pyrstöstä, pelastautui tämä lentämällä ylös, jollaista\ntemppua kömpelö kukko ei kyennyt niin nopeasti tekemään. Tällä tavoin\nkierreltyä ja risteiltyä tyhjässä navetassa sai kukko viimein kanan\nahdistetuksi erääseen nurkkaan, iski nokallaan sen niskaan kiinni ja\ntukisti — tukisti niin, että irtautuneet niskahöyhenet pöllysivät.\nLopuksi kannustettuaan ja vedettyään siipeä jätti kukko hairahtuneen\nomiin oloihinsa.\n\nToiset kanat, jotka sydän kurkussa olivat orrellaan seuranneet\njärkyttävää perhekohtausta, lentää räpyttivät vuorotellen alas,\nja perhekunta lähti rattoisasti jokeltaen toikkaroimaan navetan\navonaisesta ovesta ulos. Kanojen nokkiessa syötävää suuhunsa lentää\nrapsautti kukko piha-aidan harjalle ja kiekaisi:\n\n— Agga-aa-gaaa!\n\nViinamäen talon isäntä kohotti päätänsä kamarin sängyssä ja katsoi\nkelloon. Se oli neljän paikkeilla, niinkuin ollakin piti — tämä talon\nnykyinen kukko ei hairahtunut juuri koskaan. Isäntä nousi vuoteelta\nja puoleksi pukeutuneena meni soittamaan tallin päädyssä olevaa\nruokakelloa. Hänen tempoessaan maahan ulottuvasta nuorasta meurusi\nsuuri kello kaikkien ruokakello en yhteistä säveltä: vel-lil-le,\nvel-lil-le, vel-lil-le! Katollinen kannatinteline tutisi ja kitisi ja\nsen jatkona oleva salko heiluen kirahtelevine viirinlehtineen huojui\nkuin myrskyn käsissä.\n\nHetkistä myöhemmin avautuivat makuuaittojen ovet ja unisilmäisiä,\npörröpäisiä palvelijoita työntyi ulos päivän toimiin. Naiset ottivat\nmaitoaitasta puhtaat kiulunsa ja kyykistyen; karjatarhassa Torstikkinsa\nja Perjakkansa kupeelle alkoivat hyräillen aamulypsynsä. Valkoisina\nsuihkuina virtasi maito sohisten vaahtoaviin kiuluihin.\n\nMiesväki meni väentupaan, jonne jo aikaisemmin oli kertynyt useita\npäivätöihin tulleita torppareita. Isännän tuotua pöytään pikarin ja\nviinapullon kävivät miehet vuorotellen naukkaamassa aamuryyppynsä\n— kahvia annettiin työväelle vain pyhä-aamuin — minkä jälkeen he\nviitakkeet olalla painuivat läheiselle niitylle heinän kaadantaan.\n\nIsäntä palasi kamariinsa päärakennukseen. Kumottuaan suuhunsa pari\nryyppyä hän — pullo toisessa kädessä, pikari toisessa — jäi suu\nmaireellaan katsomaan avatusta akkunasta ulos, nauttien hiljaisuudessa\nraikkaan aamun ja ryyppyjen aiheuttamasta hyväntunteesta. Mutta\nkun isännän katse sattumalta osui lypsypuuhissa ahkeroiviin\npalvelijattariin, synkistyi hänen muotonsa. Hän iski vihaisena pullon\npöytään ja käveli kiivaasti parin huoneen läpi emännän makuukamarin\novelle. Kuunneltuaan kotvan sekavaa unissapuhelua hän jysäytti\nnyrkillään, oveen, viivähti vielä hetkisen tarkkaavana paikallaan ja\npoistui hitain askelin kamariinsa, jatkaen siellä verkkaista kävelyänsä\nedestakaisin, pää miettivästi kumarassa, kädet selän takana.\n\nJysäykseen herättyään emäntä ponnahti säikähtäen istualle vuoteellaan,\npukeutui ja polvistui lattialle sänkynsä viereen rukoilemaan, tällä\nkertaa tavallista kiihkeämmin. Hän kurkotti ristiin liitetyt kätensä\nlaipiota kohti ja pudisteli niitä, ikäänkuin siten pakoittaakseen\nylhäällä olijan kuulemaan tuskaisia kuiskauksiansa. Hänen ylös\nkohotetut kasvonsa olivat melkein läpikuultavan valkeat, ja suurissa\nsinisissä silmissä vaihteli heijastaen sydämen tunteitten valo ja\nvarjo, niinkuin sinisen lammen pinnalla pilvien ajalehtiessa auringon\nohi.\n\n»Rukoile sinäkin Jumalaa, Esteri lapseni, ettei hän sälyttäisi\npäällemme raskaampaa kuormaa kuin kantaa voimme», sanoi emäntä\nrukouksensa päätettyään vuoteella loikovalle tyttärelleen, joka\nvaaleassa kauneudessaan oli äitinsä täydellinen nuoruuden kuva.\n\n»Näin unta.»\n\n»Unta, unta... äiti näkee aina unta», keskeytti tytär hiukan\nkärsimättömästi.\n\n»Niin, unta näin. Oli olevinaan seurat, lapseni, suuret uskovaisten\nseurat. Läänevä tupa oli Herran valittuja täynnä kuin pistetty\nhumalisto, ja pappi puhui pöydän päässä, palava kynttilä edessä. Kesken\nsaarnaa tunkeutui ovesta sisään mykkä mies, raskas nahkasäkki selässä,\nraivasi kyynärpäillään tiensä väkijoukon läpi pöydän luo ja viittasi\nkädellään papin vaikenemaan... Kuunteletko sinä ollenkaan?»\n\n»Kuuntelen, kuuntelen — 'viittasi kädellään papin vaikenemaan'».\n\n»Mies pudottaa jysäytti helisevän säkkinsä pöydälle pyhän kirjan\nviereen, otti kouransa täyteen kirkkaita hopearahoja ja säkinside\nhampaissa vaihtoi niitä kädestä toiseen, niinkuin lapset leikkivät\nhiekalla. Sitten mykkä pudotteli kilahtelevat rahat yksitellen toisten\njoukkoon, ojensi toisella kädellään rahasäkkiin, toisella raamattuun ja\nkatsoi mustilla silmillään väkijoukkoon liikkumatonna kuin kuva — näin,\ntällä-tavalla.»\n\n»Hui! Ei äiti nyt tuolla tavalla mullistele silmiään... Entäs sitten?»\n\n»Sitten — rakas Esteri, minun kieleni ei taivu sitä sanomaan: suurin\nosa uskovaisia seurasi sitä mykkää miestä. Ja — voi, hyvä Jumala!»\n\n»Mitä nyt?»\n\n»Viimeisenä meni pappi, raamattu kainalossa.»\n\n»Minnekkä ne sitten menivät, papit ja muut?»\n\n»Lavealle tielle, lavealle tielle menivät, tämän maailman jumalan\njäljessä juoksivat. Me muutamat jäljelle jääneet hyyvistyimme yhteen\nkuin hätääntyneet lampaat ja lauloimme — näin:\n\n    »Yhdeksänkymmentä yhdeksän\n    meni lammashuoneesta pois...\n\n»Murheellisina veisatessamme kuului autiossa tuvassa humaus, niinkuin\nsuurten siipien isku, ja jääkylmä viima löi vasten kasvojamme.\nKynttilän liekki lepatti kuin tuulessa ja tupsahti viimein sammuksiin.\nIstua värjötimme pilkkosen pimeässä, kun yhtäkkiä — voi, kauhistuksen\npaikka! — akkunat leimahtivat veripunaisiksi ja koko maailma näytti\nolevan tulen vallassa. Ulkoa kuului hätäkellon soittoa ja ohi rientäviä\nkiivaita askeleita. — Maailman loppu, maailman loppu! kuiskailimme\ntoisillemme, kun samassa alkoi kuulua hätähuutoja: Valkea on irti!\nViinamäen talo palaa! Kiiruhdimme vaaran paikalle. Tuli roihusi jo\ntämän uuden pytingin katolla ja lipoi punaisilla kielillään mustaa\ntaivasta. Oli paljon väkeä palavan rakennuksen ympärillä, mutta kukaan\nei pannut tikkua ristiin valkeaa sammuttaakseen. Se mykkä mies seisoi\nulohtaalla käsivarret ristissä rinnalla ja katseli toimetonna, niinkuin\nmuutkin — vaikka isäsi oli kamarissaan palavassa talossa.»\n\n»Miksei isä tullut ulos?» kysyi Esteri.\n\n»Isä oli kytkettynä kahleilla seinään kiinni.»\n\n»Eikä kukaan mennyt pelastamaan?»\n\n»Ei kukaan. Viimein putosi katto sisään, ja siihen romahdukseen\nheräsin... Tämä uni tietää jotakin, sano minun sanoneen.»\n\n»Mitäpä se muuta tietäisi kuin häitä, äiti kulta: tulihan tietää\nrakkautta», sanoi tytär leikillisesti. »Mutta se katon romahdus taisi\nvain olla isän hyvä huomen meille, kun makaamme näin myöhään. Äiti\nmenisi nyt maitoa siilaamaan tai puuhaamaan jotakin, mitä hyvänsä,\nettei isä suutu. Onko äidin paha olla, kun isä on toisinaan niin kova?»\n\n»Ei viihdy pääskynen kotkan pesässä», sanoi äiti ja meni ulos.\n\nEsteri, parinkymmenen korvissa oleva talon ainoa perillinen, jäi\nedelleen virumaan vuoteelleen. Hän oli kuunnellut äitinsä unikertomusta\nvain puolella korvalla, ajatuksen asustaessa ylhäällä ullakolla, missä\nKustaa Tikander, nuori tuomarin kirjuri ja nimismiehen apulainen,\nluultavasti vielä nukkui. Viime kevätkäräjiltä lautamiehen toimesta\npalatessaan isäntä oli tuonut »herrassöötingin» mukanaan ja siitä\nalkaen tämä oli asunut talon ullakkokamarissa vuokralaisena.\n\nJo useana vuotena, aina Esterin ripille pääsystä alkaen, olivat\nkosiomiesten komeat oriit kalistelleet rautariimujaan Viinamäen talon\ntallin seinässä, milloin ulko- milloin sisäpuolella, riippuen siitä,\nkuinka mieluinen kävijä oli isännälle. Sulhasia ja näiden puhemiehiä\noli käynyt läheltä ja kaukaa ulkopitäjistä asti, kuuluisia rikkaitakin.\nMutta heidän naimatarjouksiinsa Esteri ei antanut myöntävää ei\nkieltävää vastausta, löi useimmiten asian vain leikiksi ja kuittasi\nnaurulla, kiihottaen siten kosijoita yhä uusiin ponnistuksiin.\n\nTuli sitten tämä köyhä kirjuri, ja siitä pitäen Esteri piiloutui\nkamariinsa, milloin joku kosija talonpoikaiskomeudessaan karautti\noriillaan Viinamäen pihalle. Ei siksi, että hän olisi ollut kihloissa\nKustaa Tikanderin kanssa tai edes tiennyt, rakastiko tämä häntä\nsiinä mielessä, mutta niin oli, että vain Kustaan kuva väikkyi hänen\nmielessään päivin ja unettomin öin.\n\nViimeisenä talonväestä nousi Esteri vuoteeltaan, pukeutui jotenkin\nkoristeellisesti ja kampasi jakauksen pään vasemmalle puolelle.\nToimitettuaan lopuksi huolellisen itsekatselmuksen salin suuren\nkuvastimen edessä hän ullakon jyrkkiä portaita kavuten vei aamukahvia\nkirjurille, laskien tarjottimen kirjoituspöydälle, jonka ääreen\nTikander oli jo asettunut työskentelemään.\n\n»Te olette kovin ahkera, herrassöötinki. Mitä te aina kirjoitatte,\npäivät pitkät?» kysyi Esteri ja kumartui tarkastamaan pöydällä olevia\npapereita.\n\n»Oikeuden pöytäkirjoja ne vain ovat joutavanpäiväisiä riitajuttuja»,\nvastasi kirjuri.\n\n»En ymmärrä — taitaa olla ruotsia?» sanoi Esteri, saatuaan selon vain\nparista nimestä.\n\n»Ruotsiahan se on.»\n\n»Mistä asiasta nämä Saara Mattstotter ja Ville Laulainen riitelevät\nkeskenään?» uteli Esteri edelleen.\n\nKirjuri viivytti vastaustaan ja hymyili.\n\n»Onpahan... ei se ole juuri mitään.»\n\n»Mikä juttu se on?»\n\n»Tämä Saara Mattsdotter riitelee vain tältä Ville Laulaiselta eläkettä\nlapselleen.»\n\n»Hyi!» huudahti Esteri punastuen ja kääntyi lähteäkseen.\n\n»Ei niin kiirettä», sanoi kirjuri kietaisten kätensä tytön vyötäisille\nja veti hänet syliinsä kiikkutuoliin.\n\n»Ei saa — ei saa», kuiskasi Esteri tuskin kuuluvasti, yrittämättäkään\nvapautua suloisesta vankeudestaan.\n\n»Miksei saa?» suhisi kirjuri hänen niskaansa ja pusersi saalistaan yhä\nkiinteämmin rintaansa vasten.\n\n»Ei vaan.»\n\nRakastuneet istuivat ääneti sylityksin ja keinuivat hiljaa, kunnes\nkirjuri alkoi tuntea hiljaista nytkähtelemistä povellansa. Vilkaistuaan\nEsteriin hän huomasi kyyneleitä tämän silmissä.\n\n»Mitä nyt?» hätääntyi kirjuri.\n\n»Päästäkää minut», nyyhkytti Esteri.\n\n»Mitä varten? Mikä Esterille tuli?»\n\n»Päästäkää minut», jämäsi tyttö ykskantaan.\n\n»Sanokaa toki, rakas Esteri, mikä teille tuli. Oletteko sairas?»\n\n»Ette te kuitenkaan minua... ei herrassöötinki minusta välitä.»\n\n»Sitä se Esteri aina...»\n\n»Niin mutta...»\n\n»Välitänhän minä, rakastanhan minä», vakuutti kirjuri ja sanojensa\ntueksi pusersi tyttöä sylissään, että rutisi.\n\n»Niin mutta... jos te narraatte, jos herrassöötinki vain aikansa\nkuluksi — paremman puutteessa», epäili Esteri ja yritti kietoa kätensä\nkirjurin kaulalle, mutta nykäisi sen kuitenkin takaisin.\n\n»Nyt Esteri on paha», sanoi Tikander ja huomattuaan tytön aikeen kiersi\nhänen kätensä kaulalleen.\n\n»Onko nyt hyvä?»\n\n»On... minä olen nyt niin onnellinen», sanoi Esteri ja alkoi vapaan\nkätensä etusormen kynnellä raaputtaa ja puhaltaa kirjurin takin\nrintapielestä kuivunutta ruuan jätettä. Esterin sydämessä läikähti\nniin lämpimästi, että hän tunsi tarvetta jollakin tavoin osoittaa\nmyötätuntoaan kirjurin yksitoikkoiselle työlle.\n\n»Miten sen Mattstotterin jutun sitten kävi?» hän kysyi osaaottaen.\n\n»Ei näy saaneen toteen — mutta kulut näytään kuitatun», vastasi kirjuri.\n\n»Olihan tuo edes hyvä, ettei kulunkia... Ai! kahvi jäähtyy. Minun\ntäytyy nyt lähteä», sanoi Esteri ja poistui kevein askelin.\n\nKirjuri ryyppäsi jäähähtäneen kahvin ja levein kirjaimin ryhtyi\njatkamaan Saara Mattsdotterin ja Ville Laulaisen ruotsalaista\nasiakirjaa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPäivä oli kulunut iltaan.\n\nEenokki Aataminpoika istui puolialastonna akkunan pielessä Viinamäen\ntalon pienessä pihanpääkamarissa ja silmälasit nenällä etsi paitansa\nkauluksesta »murheen harmaita karitsoita». Löydettyään kureitten väliin\npiiloutuneita eläväisiä hän hyppystensä välissä nosteli niitä pöydän\nlaidalle ja peukalonsa kynnellä napsautteli kuoliaaksi. Vain märät\npilkut pöydän laidalla todistivat sammunutta elämää.\n\nKun saalis viimein näytti väsääntyvän, hän otti lasit nenältään, puki\nylleen karkean rohdinpaitansa ja katsoi pienestä neliruutuisesta\nakkunastaan ulos pihamaalle. Heinäkuun ilta-aurinko paistoi vielä\npeltojen ja niittyjen takaiselle Honkavaaralle ja pihamaalla näkyi\nihmisliikettä: ei ollut aika lähteä öiselle retkelle juuri vielä.\nHän otti taskustaan kaksi avainta ja avasi kamarin lattiaan lujilla\nrautakiskoilla kiinnitetyn arkun ulko- ja sisälukon. Kopeloimaan\nvanhuuttaan mustuneitten paperien joukosta eläkekirjansa hän istui\njälleen pöytänsä ääreen. Vaikka Eenokki ei osannut lukea kirjoitusta,\ntiesi hän kuitenkin tarkalleen, mitä paperi sisälsi.\n\n »Tämän kautta siton minä itseni, että Veljelleni Talonpojallen Eenokki\n Aataminpojallen annan ruuan yhtessä pöytässä minun perheeni kanssa\n niin kauan kuin hän voi talon hyötyksi työtä tehtä. Kuin myös yhten\n kamarin lämpimän kanssa, yhten aitan, puolivillaiset vaatteet joka\n toinen vuosi, pukinnahkaiset vaatteet joka kolmas vuosi, kahtet\n alusvaatteet, yhtet saappaat, yhtet sukat ynnä teräset, yhtet lapaset,\n yhtet rukkaset, kymmenen kapanalaa peltoa ja hevosen kirkkoon yhten\n kerran kuussa.\n\n                                     Hesekiel Aataminpoika Kotka.\n                                             Talollinen.»\n\nEenokki oli viime aikoina entistä useammin ottanut eläkekirjan\narkustaan, katsellut sen kellastuneita lehtiä samoin tuntein kuin lapsi\nkuolemansairaan elättäjänsä kuihtuneita kasvoja ja koettanut mielessään\nkuvitella tulevaa kohtaloansa. Mutta joka kerta oli ajatus ajautunut\nsamaan umpikujaan ja sinne läpipääsemättömään kinokseen takertunut:\n\n»‒ ‒ niin kauan kuin voi talon hyötyksi työtä tehtä ‒ ‒»\n\nKarjatarhassa lehdeksiä hakatessaan Eenokki oli tänään entistä\nelävämmin tuntenut, että hän ei jaksa enää kauan talon hyödyksi työtä\ntehdä, eikä kenenkään muunkaan hyödyksi.\n\nMutta kuinka on silloin käyvä, kun vapiseva käsi ei jaksa enää kassaraa\nkohottaa?\n\nHän kätki ryppyiset kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja nojautuen\npöytää vasten vaipui mietteisiinsä. Aika-ajoin hänen harmaa päänsä\ntutisi, ikäänkuin joku olisi hartioista ravistanut, ja hän puhalsi\nsieramistaan silloin tällöin pitkän, puoleksi viheltävän henkäisyn kuin\nhöyrykattilasta liian paineen.\n\nKamarin nurkassa iänikuinen, mustunut kaappikello ainoine viisarineen\nmittaili hiljaisia yönhetkiä hitain askelin.\n\nVanhus kohotti päänsä ja katsoi ulos akkunastaan. Viimeinkin auringon\nrusko Honkavaaran korkeitten petäjien latvoissa oli sammunut ja heikko\nhämärä levittäinyt kaiken ylle. Talo, niityt, pellot, kaikki näyttivät\nnukkuvan ja uneksivan.\n\nEenokki nousi ja kätki eläkekirjan arkkuunsa lukkojen taakse, puki\nylleen pukinnahkaisen puoliturkin, jonka harmaat karkeat karvat\ntörröttivät päällä päin, ja painoi karvalakin korvilleen. Sitten hän\nsalpasi saranoilla kääntyvän suojuksen akkunan eteen ja meni ulos.\nLukittuaan kamarin oven kahteen lukkoon hän kävellä köpitti maantietä\njonkun matkaa, kunnes talon näköpiiristä kadottua kampesi metsäpolulle,\njoka peltojen ja niittyjen aitovartta noudatellen johti Honkavaaralle.\n\nKuta pitemmälle matka edistyi, sitä kiivaampaa oli kulku. Oli oltava\nperillä sydänyön hetkellä — silloin se ilmestyy, jos on ilmestyäkseen.\nLoppumatkalla Eenokki palavassa kiihkossaan koetti juosta lönkyttää\nmutkittelevaa polkua kuin kömpelö karhu, puhkuen, hien valuessa\nkasvoilta. Honkavaara läheni lähenemistään suurena, peloittavana,\nsalaperäisenä kuin tuhatvuotista untaan nukkuva jättiläinen, jota on\nvaarallista herättää.\n\nVuoren juurelle päästyään Eenokki otti kätköstään kaatuneen hongan\nontosta rungosta puiseen varteen kiinnitetyn rautakoukun. Tämä ase\nkädessä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ettei vahingossakaan\nsanaa luiskahtaisi, hän hiipi eteenpäin varpaisillaan kuin arkaa lintua\nväijyvä kissa. Viimein hän pysähtyi, kohotti aseensa iskuvalmiiksi ja\nkurkottausi eteenpäin niin syvään, että oli kuukahtaa päin edessänsä\nolevaan lähteeseen. Siihen asentoonsa hän jäi, valmiina iskemään\nrautakoukkunsa kuparikattilan sankaan, milloin se vain näyttäytyisi.\n\nTähän Honkavaaran kuuluisaan lähteeseen on kätkettynä suuri summaton\naarre.\n\nMuuan upporikas sotaherra oli muinoisina vainonaikoina siihen hopeansa\nupottanut kuparikattilassa — saattoi olla useampiakin kattiloita.\nSitten oli sotaherra kaatunut taistelussa vihollista vastaan, eikä\nkukaan tiennyt, minne hän oli määrättömät rikkautensa piilottanut.\n\nJonkun ajan kuluttua kuolemansa jälkeen herra oli ilmestynyt unessa\nentiselle palvelijalleen kesäisenä yönä ja neuvonut aarteen. Siihen\nuneensa herättyään mies oli kimmahtanut ylös vuoteeltaan kuin raketti\nja lähtenyt liinasillaan juoksemaan lähteelle. Hänen vaimonsa luullen\nmiehen tulleen hulluksi oli lähtenyt paitasillaan vilkaisemaan\njäljessä. Lähteelle ehdittyhän he olivat nähneet kuparikattilan täynnä\nhopearahoja kelluvan veden pinnalla kevyenä kuin lastun. Kotkana oli\nmies iskenyt sankaan sulin käsin ja alkanut, raastaa aarretta ylös.\nJuuri kun hän oli saamaisillaan saaliinsa lähteen reunalle, ei vaimo\nollut voinut hillitä itseään, vaan oli huudahtanut ilosta. Ikäänkuin\nnäkymättömän käden tempaisemana oli kattila siinä silmänräpäyksessä\nvajonnut syvyyteen niin äkkiä, että oli nyäistä entisen palvelijan\nhelvettiin herransa luo.\n\nSiitä hetkestä alkaen oli mies istunut lähteen reunalla valoisina öinä\nja odottanut aarteen uudelleen ilmestymistä kuolemaansa asti — mutta\nturhaan.\n\nMonet nauroivat koko aarreasialle ja pitivät sitä satuna, mutta\nkuitenkin oli aina joku, joka siihen uskoi. Ja Eenokki Aataminpoika oli\nkaikkein uskovaisimpia.\n\nSilmää räpäyttämättä hän yhä tuijotti lähteen kiehuvaan pohjaan. Mikä\nhelvetin tuli sitä kiehuttanee, ja kuitenkin sen vesi on kylmää kuin\njää ja niin läpinäkyvää kuin kirkkain lasi. Lähteen himmeän hopean\nvärisille seinille oli sirotettu yltyleensä hopeankirkkaita palloja,\nisompia ja pienempiä. Mutta kun Eenokki niitä koukullaan kosketti,\nsärkyivät ne kuin saippuakuplat.\n\n— Mitä!... Välähtikö kuohussa joku kiiltävä?\n\nEenokki kääpäsi koukullaan pehmeää pohjamutaa, joka hetkeksi sekoitti\nosan lähteen vettä.\n\n— »Ssaatana!» hän sähähti hampaittensa välistä kuin käärme.\n\nEenokkia suututti ja hävetti. Hän oli lukemattomat kerrat ennen\nnäinikään tyhjää kouraissut. Hän on pöllö, pöllö — pähkähullu! Ei\nsiellä ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan — valetta kaikki!\n\nMutta Eenokki oli aarteen orja, hän tiesi sen itsekin. Kun vesi taas\nselvisi kirkkaaksi, tuntui jälleen siltä, että nyt — juuri nyt täytyy\nkattilan pullahtaa esiin lähteen kuohuvasta kidasta. Hän puri yhteen\nharvat jäljellä olevat hampaansa ja kohotti aseensa kuin tuulasmies,\njoka on iskemäisillään atransa hauen niskaan. Auta armias sitä\nkissanhännän vetoa, kun hän saa koukkunsa kattilan sankaan! Vetäköön\nsotaherra aarrettaan alaspäin, hän kiskoo ylöspäin. Jumaliste, hän ei\nhellitä koukun varresta — ennen vaikka päin lähteeseen.\n\nYhtäkkiä Eenokki hätkähti, kalpeni ja kallistihe nopeasti taapäin,\nikäänkuin välttääkseen äkillistä iskua. Hänen juuri sotaherraa\najatellessa tämän hirveä haamu näyttäytyi lähteessä, karvaisena,\nkasvoiltaan peloittavana, pitkä keihäs kädessä ojennettuna Eenokin\nrintaa kohti. Pelosta vapisten vanhus aikoi hiipiä hiljaa pois\nvaaralliselta paikalta. Mutta samassa hänen mieleensä iski vapauttava\najatus. Hän kurkisti varovasti uudelleen lähteeseen ja näki siellä oman\npukinnahkaisen kuvansa. Eenokki käsitti nyt, että hän oli kammahtanut\nomaa kuvaansa. Mutta miksi se ilmestyi juuri silloin, kun hän uhmaten\najatteli sotaherraa, ja miksei hän kuvaistaan ennen huomannut, vaikka\nsen olisi pitänyt näkyä kaiken aikaa hänen lähteeseen katsoessaan\n— sitä hän ei ymmärtänyt. Siksi tämä seikka jätti hänen mieleensä\njäytävän epävarmuuden siitä, oliko äskeinen näky hänen kuvansa vai\nsotaherran haamu — tai joku vieläkin pahempi.\n\nArveltuaan puoliyön hetken jo vierähtäneen ohi ja toiveensa taaskin\ntyhjiin rauenneen Eenokki tunsi jännityksen lauettua pettymyksen\naiheuttamaa herpaisevaa väsymystä. Hän kätki koukkunsa entiseen\nsäilöönsä onttoon honkaan ja alkoi vaivaloisesti kavuta jyrkkää vuoren\nrinnettä ylös. Sen päälle päästyään hän poikkesi polulta jonkun verran\nsyrjään ja vilkuiltuaan varovasti ympärilleen väänsi maan pinnalta\nlitteän sammalpeitteisen paaden pystyyn vieressä olevaa puunrunkoa\nvasten. Kiven alla piilossa olleesta pienestä kuopasta hän nosti esiin\npyöreän läkkisen karamellipöntön. Vedettyään kannen auki hän työnsi\nkätensä pönttöön kuin kirnuun ja otti sieltä polvelleen paksun nipun\nsetelirahoja, katseli ja hyväili niitä kuin äiti rakasta lastaan.\nKotitalosta saamansa perintöosuus ja lisäksi nuoruudessa muuten\nhankkimansa omaisuus oli siinä koskematonna. Täällä maan povessa\nmaatessaan se ei ollut kasvanut, mutta ei ollut vähentynytkään. Eikä\nse saanut vastaisuudessakaan vähentyä — ennen kappale sydämestä kuin\nainoakaan seteli toiselle.\n\nSilloin tällöin peukaloonsa sylkäisten Eenokki laski visusti rahat ja\nlateli ne yksitellen jälleen pönttöön.\n\n— Oikein oli. Mutta kosteuttapas ovat imeneet itseensä.\n\nAsetettuaan kivikannen jälleen kuopan päälle Eenokki pisti pöntön\nkainaloonsa ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas.\n\nAamupuolella yötä ehdittyään kamariinsa hän jännitti nuoran seinästä\nseinään sänkynsä yli ja ripusti setelit sille kuivamaan. Maaten\nselällään likaisella vuoteellaan päällyksettömän lammasnahkapeiton\nalla, suu autuaallisessa hymyssä, hän katseli seteleitä, jotka\npitkänä rivinä näyttivät liitelevän hänen yllään kuin suojelusenkelit\nlevitetyin siivin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli lämmin, elokuun iltapäivä.\n\nViinamäen talossa oli seurat, oikeat uskovaisten eli kämmentäjien\nseurat. Kaunis ilma ja naapurikylästä tulleen puhujan, räätäli Karstan\nmaine oli houkutellut paitsi kämmentäjiä paljon muutakin väkeä\nkokoustalon pihamaalle, jossa räätäli pienen pöydän ääressä seisten\nsaarnasi. Vihreällä nurmikolla lähinnä puhujaa istui uskovaisten lauma\nkylki kyljessä jäykän hartaana, silmät luotuina kiinteästi saarnaajaan.\nMuut kuulijat oleilivat loitompana mikä missäkin.\n\nRäätäli Karsta, laiha, tulisilmäinen mies, selitti testamentista\nlukemaansa kohtaa aluksi hillitysti ja asiallisesti. Mutta nähtyään\nedessään vain jäykkiä, kyyneleettömiä silmiä arvostelevina tuijottavan\nhäneen Karsta huomasi saarnaajamaineensa olevan vaarassa: se ei ole\npappi eikä mikään, joka ei kykene edes akkoja itkettämään. Räätäliä\nsuututti, hän kiihtyi kiihtymistään, samalla kun hän monen mielestä\npoikkesi väärälle raiteelle, hypäten aiheettomasti helvettiin. Hän\nkuvasi sen loppumattomia vaivoja, ja kidutusta niin elävästi ja\nvoimallisesti, että kuulijain selkäpiitä karmi kylmät väreet ja maa\ntuntui polttavan jätkäin alla. Sinne joutuvat kaikki, jotka eivät\nheihin liity, kaikki, jotka eivät taivuta päätänsä heidän käsiensä alle\nja saa syntejään anteeksi heiltä.\n\nUskovaisten joukosta alkoi kuulua itkuntyrskähdyksiä, voihkinaa ja\nvoivotusta, ikäänkuin he olisivat joutuneet siihen piinanpaikkaan, jota\npuhuja juuri oli kuvannut. Siellä ja täällä horjahti joku heikkoverinen\npyörtyneenä nurmikolle pitkin pituuttaan. Näitä palttinankalpeita,\ntylsästi eteensä tuijottavia virkeämmät käsikoukusta tukien taluttivat\nkaivolle, valellen kylmää vettä heidän ohimoilleen.\n\nItkukohtauksen ohi mentyä puhuja alkoi kuvata taivaan iloja ja\nihanuutta, jotka heitä uskovaisia odottavat, myös niin kuulijainsa maun\nmukaisesti, että useat heistä eivät malttaneet olla hiljaa alallansa,\nvaan päästivät äänekkäitä naurun hörähdyksiä, hihkuivat ja syleilivät\ntoisiaan.\n\nRäätälin puhuessa talon isäntä ja kirjuri olivat istuneet piilossa\nvierashuoneen avatun akkunan pielissä, kuunnellen kuin varkain. Mutta\nkun pihamaalla saarnan päätyttyä alkoi tavanmukainen kämmentäminen, he\nasettuivat akkunan eteen katselemaan tätä toimitusta. Puhuja aluksi\nkysyi, oliko osaveljien ja -sisarien omillatunnoilla seurakunnalle\ntunnustettavia syntejä.\n\nOlihan niitä tunnustettavia — lihan syntejä enimmäkseen.\n\n»Sehän käy kuin rasvattu. Ei muuta kuin tunnustaa kolttosensa, kämmenet\nkiireelle ja — sillä hyvä», huomautti kirjuri.\n\n»Ei se aina niin helposti käy. Näkeekö herrässöötinki tuon pitkän\nmiehen korston — tuon yksinäisen tuolla syrjempänä?» kysyi isäntä\nosoittaen sormellaan tarkoittamaansa henkilöä.\n\n»Tuonko punatukkaisen hongankolistajan, joka pyyhkii kämmenillään\nsilmiänsä?»\n\n»Senpä sen.»\n\n»Äijä paran sydämellä näyttää olevan jotakin — jotakin todellista. Mikä\nhän on miehiänsä?»\n\n»Onpahan muuan mökkiläinen tuolta. Rannankylältä, Rannan Joosepiksi\nsanotaan. Eräänä yönä tässä kesemmällä... No, turkinpunainen!...\njokohan Jooseppikin...?»\n\nHuiskauttaen pitkää kättänsä kuin siten karkoittaakseen kaikki\nepäröimiset Jooseppi päättävästi käveli puhujan pöydän luo ja\ntaivuttaen punaisen päänsä Karstan eteen sanoi:\n\n»Anon hämmentämistä.»\n\n»Näytät murheelliselta, veljeni. Mikä painaa raskaana sydäntäsi?» kysyi\nKarsta.\n\n»Se vene», oli lyhyt vastaus.\n\nKun kysyjä ei näyttänyt pääsevän asian perille, kuiskutti muuan\nuskonveli hänen korvaansa jotakin.\n\n»Niin... hm... niinkuin tiedätte, on tämä veli Jooseppi horjahtanut\nsynnin polulle, uskoville murheeksi, maailman lapsille iloksi. Mutta\nnyt hän katuvaisena anoo anteeksiantamusta... Annetaanko?»\n\n»Annetaan!»\n\nPolvistuneen Joosepin pään päälle sateli nyt päällekkäin ladottuja\nkäsiä niin runsaasti, että hän oli luhistua kokoon ylenpalttisen armon\nja anteeksiannon painosta.\n\n»Etkö sinä myös tahdo antaa veljelle anteeksi?» kysyi räätäli eräältä\nkämmentäjältä, joka syrjempänä synkännäköisenä mulkoili toimitusta alta\nkulmain.\n\n»En anna», vastasi mies jyrkästi. »Siihen kalloon en laske kämmentäni\nminä.»\n\n»Et millään ehdolla?»\n\n»Jos Jooseppi lyö kolmekymmentä markkaa pöytään ja viisi markkaa\nsovinnolta, niin kuitit ollaan.»\n\n»Et muuten?»\n\n»En.»\n\n»Ihminen on heikko.»\n\n»Mutta vene on luja... Perhana!... menepäs ja kähvellä yöllä naapurisi\ntalaasta paras vene — paras tietysti, jopahan se huonoimman otti —\nsoutele sitä tappuratullot hangoissa virstamäärin vieraisiin valkamiin\nja myö hivauta omanasi tietämättömälle... Kämmentäkää mitä kämmennätte,\nmutta minä annan Joosepille manuun syyslakiin — ja linnassa istuu mies.»\n\n»Linnassa!» kulki kuiskaus uskovaisten joukossa.\n\nToinen toisensa jälkeen kämmentäjistä nykäisi kätensä Joosepin pään\npäältä ja vetäytyi kammoen loitommalle, jättäen hyljätyn miehen kuin\nalasti riisuttuna kaikkien katseltavaksi. Hän kohoutui polviltaan ja\nlähti polkua myöten kotimökilleen raskain askelin, ikäänkuin kahleet\nolisivat jo olleet jalkoja painamassa, uskovaisten jäädessä jatkamaan\nseurojensa pitoa.\n\nEenokki oli heti seurojen alkaessa sulkeutunut kamariinsa pihan\nperällä ja käsi korvan taustassa kuunnellut salaa oven raosta. Miestä\nparaten olivat uskovaiset usein häntäkin kiven kovaan tahtoneet\nseuraansa liittymään, olivat selittäneet, kuinka tärkeätä se olisi\njuuri Eenokille, joka jo hoippuu haudan partaalla, ja miten kamalat\nseuraukset voivat olla, ellei hän ajoissa tartu auttavaan käteen,\nellei ota vaaria viimeisestä etsikkoajastansa. Vaikka Eenokin täytyi\nsalaisesti myöntää kämmentäjien tässä kohdin olevan oikeassa, oli\nhänelle vastenmielistä heidän opissaan ja menettelytavoissaan\nvallitseva omakohtaisuus. Nähtyään millaisen voimallisen vaikutuksen\nKarstan saarna teki eräisiin kämmentäjiin Eenokkia alkoi peloittaa\nsiinä piilevän jotakin yliluonnollista. Välttyäkseen vaipumasta liian\nsyviin itsetutkisteluihin hän sulki oven ja alkoi pöytänsä ääressä\nsaarnaavalla nuotilla lukea Freseniuksen »Omantunnon Kysymyxiä»,\njatkaen aamupäivällä alkamaansa »Ensimäistä Traktatia Dantzista ja\nSpelistä.»\n\n»Ämmä itä mitä taas ässä äspelihin tai taikka kortein ässä äslantein\nia tää ärrä täärninkein hoo eittä heittämisiin vee aa rantaa vaarantaa\netes pee yy arrä pyrkei etespyrkei hän osot osottamasa niiten katot\nkatottavaista vee ahin vahingota, samain näiten koo oo kolomen asian\nhoo aaran haaran asianhaaran jii älä jäläkeen, ia pee pani myös siihen\nsen ännä neljännen: Että mingä kautta ämmä eitän meitän ai aialliset\netus teetuxme etustuxeme ja tavaramme hukatan Iii Jumalan päälle\ntee tarkoituksia päälletarkoituksia vastan, ia se ionga kanta ih\nämmä immeinen vie vietellään peto petoxen, ja vääryyten, se on toti\ntotisesti syndi ‒ ‒.»\n\n\n\n\nIV.\n\n\nUskovaisten veisatessa seurojensa loppuvirttä poikkesi maantieltä\nhevosella ajaen Viinamäen pihaan kaksi kämmentäjille outoa matkustajaa:\nlihavahko keski-ikäinen herrasmies ja nuori hattupäinen neiti.\n\nTulijat huomattuaan isäntä kiiruhti vieraita vastaan.\n\n»Patruuna Parrula», esitti mies tervehtiessään. — »Tyttäreni Anna.»\n\n»Terve tulemasta», toivotti isäntä.\n\n»Kiitos. Maantiellä taloa lähetessämme arvelimme, että meitä oikein\nlaulaen otetaan vastaan», sanoi patruuna leikillisesti. »Mutta\ntäällähän näyttää olevan hartaushetki.»\n\n»Hm. — niin, sen tapaistahan se on olevinaan», vastasi isäntä.\n\n»Niin, niin... Kaiketi herrastuomari on saanut kirjeeni, jossa ilmoitin\ntulostamme?» kysyi patruuna.\n\n»Kyllä — kiitos. Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään.»\n\n»Teillähän on tässä pytinki kuin keisarin linna», kehahti patruuna\nkatsellen ympärilleen runsaasti kalustetussa vierashuoneessa. »Oikeassa\noli tuttavani varatuomari Strömberg suositellessaan teidän taloanne\nmajapaikakseni. Tunteehan herrastuomari Strömbergin niiltä ajoilta,\njolloin hän oli täällä tuomarin viransijaisena?»\n\n»Ooja, kyllä minä Römperin tunnen... Niin, onhan näitä tässä suojia,\nyksitoista tulisijaa. Kuinka monta huonetta herrasväki tahtoo\nasuakseen?» kysyi isäntä.\n\n»Eihän näin pieni perhe isoja tiloja tarvitse — kolme, neljä kamaria\nja kyökki riittää aluksi: tarvitsen yhden asuin- ja makuuhuoneekseni,\ntoisen konttorihuoneeksi, ja tyttäreni tietysti tahtoo oman kamarinsa.\nHyvähän olisi olemassa myös jonkunlainen vierashuone. Järjestämme oman\ntalouden, kun ehdimme saada tulossa olevat tavaramme, joiden mukana\ntulee myös palvelijatar ja muutamia metsätöihin tottuneita miehiä.»\n\n»Aikooko patruuna kauankin viipyä näillä main?»\n\n»Tjaa — sitä on vaikea tietää vielä. Johtuu siitä, kuinka tukkiliike\nrupeaa täällä sisämaassa luonnistumaan. Täällähän on vielä jotenkin\nkoskemattomat metsät?»\n\n»Koskemattomathan ne on.»\n\n»Aikomukseni on nyt aluksi syksyn kuluessa luettaa ja ostella jonkun\nverran metsiä ja rakentaa pieni saha. Heti talvikelin tultua aletaan\najot, ja ensi kesän alussa pitäisi saada saha käyntiin — ehkä myös\njonkunlainen oluttehdas. Kun liikkeessäni tulee olemaan monta rautaa\ntulessa, tarvitsisin apulaisen. Ehkä herrastuomari voisi suositella\ntällaiseen toimeen sopivaa, luotettavaa miestä paikkakunnalta?»\n\n»Ei tahdo näin sydänmaissa, ei ainakaan lähikuuluvilla olla\nkoulunkäyneitä miehiä — mitähän vähän on pyhä- ja rippikoulua käyty.\nMutta miten mahtaisi olla — kyllä tässä meillä asuu muuan nuori\nherrassöötinki, Tikander nimeltään...»\n\n»Niinkö!» keskeytti Anna-neiti.\n\nHuomattuaan vierellään istuvan talon tyttären punastuvan hän sanoi\nruotsiksi isälleen:\n\n»Ta' honom, pappa.»\n\n»Tuomari?... Ei, ei lakimiestä», epäsi patruuna.\n\n»Herra Tikander ei oikeastaan ole käynyt tuomarin koulua loppuun,\nvaikka häntä näin kansan kesken herrassöötingiksi sanotaan — miten lie\nkirjat vähän luiskahtaneet kaivoon. Hän vain kirjoittaa tuomarille\nja toimittaa siinä sivussa vanhan nimismiehemme pieniä virkatehtäviä\ntäällä pitäjän laitapuolilla», selitti isäntä.\n\nPatruuna mietti hetkisen.\n\n»Näin meidän kesken: herra Tikander on kai kunnon mies?» hän kysyi\npuoleksi kuiskaten.\n\n»Miesten paraita pohjaltaan», kehui isäntä.\n\n»Entä — onko hän viinaan menevä?»\n\n»No, ei hän kyllä pikariin sylkäise, mutta ei silti ole mikään\nrattijuoppo.»\n\n»Tjaa... ehkäpä juuri hän on minulle oikea mies, jos muuten suostunee.\nOnko herra Tikander kotona nyt?»\n\n»Kyllä. Esteri, meneppä pyytämään herrassöötinki tänne alas», sanoi\nisäntä tyttärelleen.\n\nKauriin keveydellä oli Esteri aina ennen kavunnut ullakon portaita,\nvieden kahvia kirjurille tai mennen pyytämään häntä alas ruualle. Mutta\nnyt tuntuivat portaat niin jyrkiltä, niiden askeleet niin korkeilta,\nettä piti käsin kaiteeseen tukien ikäänkuin vetää itseänsä ylös. —\n»Niinkö!» viilteli hänen sydäntään vieraan neidin iloinen huudahdus.\nEsteri pysähtyi kaksiosaisten portaitten välisillalle ja loi surullisen\nkatseen rappujen yläpäähän kuin johonkin saavuttamattomaan korkeuteen.\nVasta nyt hän oikein tunsi, kuinka syvästi hän oli kirjuriin rakastunut\n— nyt, kun hänen naisellinen vaistonsa aavisti, mitä tulossa oli. Hyvä\nJumala, hän ei voi kestää sitä. Esteriä väsytti sormenpäitä myöten,\nhänen teki mieli heittäytyä pitkäkseen siihen portaitten välisillalle\nja itkeä — itkeä.\n\n»Isä pyysi herrassöötingin tulemaan alas, tuli vieraita», sanoi hän\ntultuaan kirjurin kamariin.\n\n»Ketä vieraita, lintuseni?» kysyi kirjuri ja tapansa mukaan kietoi\nkätensä Esterin kaulalle.\n\n»Se tuli nyt se tukkiherra.»\n\n»Yksinkö?»\n\n»On sillä tyttärensä mukanaan.»\n\nEsteri tunsi kirjurin otteen kaulallansa jonkun verran heltiävän.\n\n»Entäs rouva?»\n\n»Neiti sanoi, että hänen äitinsä on kuollut.»\n\n»Vai niin... täytyy mennä», sanoi kirjuri ja taputti Esteriä\nkiireisesti pari kertaa olalle. »Mutta yksi asia, Esteri: vieraitten\nnähden meidän tulee käyttäytyä, niinkuin välillämme ei olisi koskaan\nmitään ollutkaan.»\n\n»Minkä tähden?»\n\n»On parempi sillä lailla — eikö niin?» houkutteli kirjuri, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut joku hätä.\n\n»Niin — niin kai», huokasi Esteri.\n\nKirjurin oltua jonkun aikaa vierashuoneessa patruuna otti laukustaan\ntulijaispullon. Miesten maistellessa sen hienomakuista sisältöä,\nsiirtyi talon emäntä neidin seurasta juomapöydän ääreen, istui\npatruunan viereen ja ristiin liitetyt kädet helmassa leväten nuokutteli\nuskovaisten tapaan jonkun aikaa äänetönnä ruumistaan.\n\n»Voi, miesparat, mitä kadotuksen tulivettä nielettekään», sanoi hän\nvihdoin nuhtelevasti. »Me uskovaiset emme ryyppää — eivät miehetkään.»\n\nSitten hän käänsi katseensa suoraan patruunan silmiin ja kysyi:\n\n»Joko se tämä herra on autuas?»\n\nPatruuna sipaisi nopeasti kädellään päänsä yli vasemmalta oikealle,\nsamaan suuntaan kuin hänen pitkät hiussuortuvansa olivat kammatut\nkaljun päälaen suojaksi. Isäntä rypisteli tyytymättömänä kulmiaan\nja kirjuri odotti patruunan maailmanmiehenä lyövän asian leikiksi\ntai katkaisevan jyrkästi keskustelun uskonasioista. Mutta tapahtui\npäinvastoin. Parrula, osottautuen tarkaksi Sanan tuntijaksi, alkoi\npuhua kuin paras pappi. Varsin seikkaperäisesti hän puolusti väitettä,\nettei se, mikä suusta menee alas, saastuta ihmistä, tukien esitystään\nraamatun esimerkeillä Noan viinamäestä alkaen Kaanaan häihin ja\nhelluntaijuhliin asti. Tultuaan keskustelun jatkuessa tuntemaan emännän\nuskonnollisen kannan anteeksiannosta ja käsien päälle panemisesta hän\nhyväksyi senkin täydellisesti, lupasi itsekin silloin tällöin pistäytyä\nuskovaisten kokouksissa, vieläpä, jos tarpeelliseksi nähdään, antaa\nkämmentääkin itsensä.\n\nEmännän poistuttua ja miesten jatkettua tulijaisryyppyjen naukkaamista\nsiihen asteeseen, jolloin ollaan kohteliaita, varomattoman avomielisiä\nja pidetään kyyneliin asti liikuttavia puheita vanhoista muistoista,\nkertoi patruuna:\n\n»Minä olen alkanut köyhästä, hyvät herrat. Lapsena olen kulkenut\nkerjuupussi olalla kruunun sarkaa pitkin ja rukoillut leipäpalaa\nhenkeni pitimiksi. Minä olen nähnyt nälkää ja vilua ja minua on\npotkittu kuin kulkukoiraa maantielle rikkaitten ovilta. Minä itkin,\npurin hammasta ja kädet nyrkissä kuljin eteenpäin, hautoen kiusatussa\nmielessäni: kun kasvan isoksi ja saan suuret hampaat, niin minä puren\nsääreen teitä, perkeleet, kuin ärsytty koira.»\n\nPatruuna pysähtyi pidättääkseen lapsuutensa muistojen aiheuttamaa\nliikutusta.\n\n»Isommaksi kasvettuani pääsin kyytipojaksi muutamaan majataloon. Piti\nlähteä matkaan yöllä ja päivällä, tuiskussa ja pakkasessa huonoissa\nriitineissä; siksipä onkin näiltä ajoilta ranteissani lähtemättömänä\nmuistona reumatismi, joka tekee kirjoittamisen toisinaan hyvin\nvaikeaksi. Mutta matkustavilta herroilta oppii paljon kyytipoika, jolla\non korvat kuulla. Kuskipukki oli minun ensimäinen koulupenkkini, jossa\nsain kuulla monta ja monenlaista opettajaa. Muutaman vuoden käytyäni\ntätä kuskipukkikoulua eräs matkustaja toimitti minut juoksupojaksi\nsuureen kaupunkilaisliikkeeseen. Sain käydä jonkun verran oikeata\nkoulua, pääsin puotipojaksi, ylenin konttoristiksi, siitä suuren\npuutavaraliikkeen johtomieheksi — ja nyt seison omilla jaloillani.\nNiin, hyvät herrat ... Ja teille, herra Tikander — patruuna käänsi\npuheen ruotsiksi — kun nyt olemme kättä lyöden tehneet sopimuksen,\nannan yhden tärkeän neuvon: jos aiotte menestyä, nopeasti nousta tällä\nalalla, niin pistäkää niin sanottu omatunto taskuunne... Skål!»\n\n»Skål!»\n\n»Terveydeksi, herrastuomari!»\n\n»Terveh!»\n\nTikander, joka tällä kertaa käytti konjakkia tavallista säästeliäämmin,\nsiirtyi illemmalla viereiseen huoneeseen Anna-neidin ja Esterin\nseuraan. Tehtyään salaisia vertailuja neitosten kesken, johtui hänen\nmieleensä yö ja päivä: vaalea toinen ja toinen tumma. Esteri niinkuin\nmetsän valkoinen ruusu, kaino, hiljainen, siniset silmät kuin valkeat\nterälehdet avoinna auringolle. Toinen, vieras neiti, kuin jalostettu\npuutarhan kukka, väkevät värit, huumaavat tuoksut, mustien silmien\ntakana tumma tuntemattomuus.\n\n»Kuinka neiti Parrula uskalsi lähteä sieltä suuren maailman elämästä\ntänne sydänmaan yksinäisyyteen, eikö peloittanut mahdollinen ikävä ja\nseuran puute?» kysyi Tikander.\n\n»Kyllä se vähän peloitti, ja kyllä siinä vaaka kallistui puoleen ja\ntoiseen, ennen kun lopullisen päätökseni tein», sanoi neiti.\n\n»Oli varmaan hyvin painava syy, joka kykeni kallistamaan vaakalautasen\nlähtönne eduksi?»\n\n»Oli — isä on niin yksin.»\n\n»Isänrakkaus painoi siis enemmän kuin kaikki muu?»\n\n»Niin. Eikö menettelyni ole oikea teidänkin mielestä, herra Tikander?»\n\n»Ah!... se on enemmän kuin oikein.»\n\n»Muuten, lieneekö täällä sentään niinkään yksinäistä», arveli neiti.\n»Onhan meitä tässäkin jo riittävä seura.»\n\n»Ei minusta ole», sanoi Esteri vaatimattomasti, kuunneltuaan mykkänä\ntoisten keskustelua.\n\nTikander ja neiti vilkaisivat hymyillen toisiinsa.\n\n»Miksi neidistä ei olisi?» kysyi Anna.\n\n»Ei vaan — enkä minä mikään neiti ole», väitti Esteri punastuen, sillä\nseuratoverien hymystä päättäen hän arveli lausuneensa jotakin tyhmää.\n\n»Rouva sitten, tai siksi tuleva — ai, minä aavistan. Saako onnitella\nneitiä ja herra Tikanderia?»\n\n»Ee-ei, ei saa», sanoi Esteri, jonka teeskentelemättömästä hymystä ja\nrehellisistä silmistä molemmat toiset lukivat kuin kirjasta: jos se\ntietäisi tuo vieras neiti, mitä välillämme on ollut, niin vähemmän se\nonnittelisi. Mutta sepä ei tiedä, ei yhtään mitään.\n\n»Erehdys, hyvä neiti, ei mitään semmoista», sanoi Tikander hämillään,\nja neidin katseen kääntyessä hetkiseksi toisaalle hän pudisti kiivaasti\npäätänsä Esterille, huulissa ja silmissä tuima, vihaisesti varoittava\nilme.\n\nSe vaikutti kuin puukon pisto Esterin sydämeen. Hänen päänsä nuokahti\nalas ja silmissä kuvastui hukkuvan hätä.\n\n»Lähdemmekö ulos kävelemään?» ehdotti Anna-neiti, kun keskustelusta ei\ntahtonut tulla enää mitään.\n\n»Hyvin mielelläni, jos suvaitsette», myöntyi Tikander.\n\n»No, miksi noin allapäin, Esteri? Menkäämme kävelemään kolmisin, ulkona\non kaunis kuutamo», suostutteli Anna.\n\n»Niin, ehkä Esteri tulee mukaan», lisäsi Tikander välinpitämättömästi.\n\n»Ei, en minä tule», sanoi Esteri, silmät yhä luotuina lattiaan,\nikäänkuin hän olisi nähnyt edessään jonkun hirveän näyn.\n\nPyynnöistä välittämättä, jos lie niitä kuullutkaan, Esteri ei liikkunut\npaikaltaan. Vasta toisten mentyä hän hoippui ulos kuin unissakävijä.\nKuunneltuaan pihassa jonkun aikaa Anna-neidin ja Tikanderin etenevää\npuhelua ja iloista naurua hän hiipi kamariinsa. Äidin myöhemmin tultua\nhuoneeseen hän tapasi Esterin sängyssä makuullaan itkemässä.\n\n»Mikä sinun on, rakas lapsi?» kysyi hän ja laski kätensä hellästi\nEsterin otsalle, joka tuntui ainoastaan hiukan kuumalta.\n\nVastaamatta mitään Esteri katsoi äitiinsä itkettyneillä silmillään kuin\ntuntemattomaan, vilkuili sitten ympärilleen, niinkuin olisi katseillaan\netsinyt jotakin. Kun äiti yritti kohottaa häntä hartioista parempaan\nasentoon, tuntui Esterin ruumis hervottomalta kuin lankavyyhti, pää\nhervahti alas ja hänen kurkkuunsa tunkeutui jotakin tukahduttavaa,\njota hän vaikein ponnistuksin koetti niellä alas, ikäänkuin joku olisi\nkaulasta kuristanut.\n\n»Herra varjelkoon! Mikä sinua vaivaa?» hätäili äiti yhä.\n\n»Antakaa minun olla», sanoi Esteri ja hengitti raskaasti.\n\n»Sinä olet säikähtänyt tai saanut jonkun muun kohtauksen. Otatko, niin\nannan tuolta kaapista säikäystippoja» kysyi äiti.\n\n»En minä mitään tarvitse, antakaa minun olla.»\n\n»Tai ottaisitko kokeeksi Tiilmannin tippoja?»\n\n»Hyvä Jumala!... pitäkää tippanne», sanoi Esteri huiskauttaen\nkärsimättömästi kättänsä.\n\n»Sinä suotta äksyilet, vaikka olet sairas ‒ kun nyt ei tiilmannitkaan\nkelpaa. Näkyy täällä rohtopullon pohjassa olevan vielä pisara\nsydämenvahvistustippojakin — ottaisitko niitä?»\n\n»Kuulkaa, äiti, joko ne ovat tulleet?» Esteri käänsi puheen toisaalle.\n\n»Ketkä ne?... Niin, sinä tarkoitat herrassöötinkiä ja röökinätä. Johan\nnuo tulivat. Se näkyy herrassöötinki heti ensi iltana tarrautuneen\ntuohon heitukkaan kuin kiiliäinen lehmän häntään. Aina se vakka\nkantensa valitsee. Tuonne kun menin nurkkakamariin, niin eikös olla\nsiellä piiloisessa nurkassa yhdessä nikulissa hiljaa kuin hiiret,\nherrassöötingin käsivarret vanteina röökinän vyötäisillä... Voi, voi,\nvihlasiko taas? Sydämestäkö se ottaa?»\n\n»Sydämestä. Äiti antaisi nyt niitä sydämenvahvistustippoja.»\n\nEsterin nielaistua lääkkeen äiti seisoi sängyn vieressä jonkun aikaa\näänettömänä, rohtopullo toisessa kädessä, teelusikka toisessa,\nikäänkuin odottaen tippojen salassa tekemää vaikutusta.\n\n»Tuntuuko nyt paremmalta?» hän viimein kysyi.\n\n»Tuntuu.»\n\n»Koeta sitten nukkua, että paranet», kehoitti äiti.\n\nKuinka pitkälle yö lienee jo kulunut, kun emäntä, joka Esterin\nrauhattoman kääntelehtimisen takia ei tahtonut saada unta silmiinsä,\nkuuli tämän sanovan:\n\n»Äiti — joko äiti nukkuu?»\n\n»En, lapseni. Tarvitsetko jotakin?»\n\n»Kuulkaa — tehän tiedätte, kun olette uskovainen — pääsiköhän se Bertta\ntaivaaseen?»\n\n»Mikä Bertta?»\n\n»Se köyhä tyttö, josta lauletaan veisussa 'Bertta ja Vilho'. Minä\nlaulan hiljaa — laulanko?»\n\n»Laulahan sitten.»\n\n    »Oli eräs talo varakas\n    tuolla Keski-Suomessa.\n    Sen pojan nimi Vilho oi'\n    ja vilkas luonteeltaan.»\n\n»Älä, Esteri, laula tuommoisia maallisia renkutuksia», keskeytti äiti.\n»Veisaisit ennemmin jumalisia lauluja Siionin kanteleesta... Miten\nsille Bertalle sitten kävi?»\n\n»Se tappoi itsensä — hyppäsi koskeen.»\n\n»Voi, tyttö raukkaa, kun piti joutua nuorena kadotukseen.»\n\n»Niin, mutta eikös niille anneta armoa, jotka surmaavat itsensä sen\ntakia, että sulhanen on pettänyt?»\n\n»No, jospa hyvinkin näille petetyille vielä välitilassa annettaneen\narmo parannukseen, niinkuin vedenpaisumuksessa hukkuneille, kun\npoloisten tekoseen on vähän niinkuin toisen syy.»\n\n»Mikä se semmoinen välitila on?» kysyi Esteri.\n\n»Se on se paikka, jossa ollaan ja odotellaan viimeistä tuomiota. Mutta\nmiksi sinä nyt näitä kyselet? Koetetaan nukkua.»\n\n»Ei, valvotaan nyt tämä yö yhdessä, äiti... ei tiedä, vaikka ei enää\nensi yönä yhdessä oltaisikaan.»\n\nÄiti kohotti päänsä pieluksesta, niinkuin olisi kuullut väärin.\n\n»Mitä!... mitä sinä sanot?»\n\n»Kuulkaas, äiti.»\n\n»No?»\n\n»Eikös niin ole, että taivaassa on kaikilla valkoiset vaatteet yllä?»\n\n»Valkoiset vaatteet, kruunut päässä ja palmunoksat käsissä, niinkuin\nmorsiamilla.»\n\n»Voivatkos ne petetyt morsiamet ilmestyä sellaisissa puvuissa\npettäjilleen täällä maan päällä — unessa eli muuten?»\n\n»Ehkä voivat, mutta koeta nukkua nyt.»\n\n»Minä koetan.»\n\n\n\n\nV.\n\n\nHarvaan ja säännöllisin väliajoin kuin koneen terä putoili Eenokin\nhavurauta pölkyn päähän hänen hakatessaan lehdeksiä Viinamäen\nkarjapihassa. Rouhitun lehdeskasan hitaasti kasvaessa havutukin tasalle\nhän nosteli sen kaksihaaraisella puutaikolla isompaan kasaan ja siirsi\npölkkyä tarpeen mukaan ulommaksi.\n\n— Alkaa tuo tukkikin kulua jo liian matalaksi ja pyöreäpäiseksi,\nvaikka on koivuista janhuspuuta. Monta onkin jo iskua saanut\nvisaiseen kalloonsa — kuinka monta liekään. On vaikea pidellä siinä\nhakattavaansa, ja ottaa selkään kumarassa. Olisi saatava uusi pölkky\n— jos häntä lie enää uuden tarvitsijaa; ja onpa näitä jo tullut\ntarvituksikin yhden miehen osalle. Olisivat tuossa yhdessä rantteessa\nkaikki käyttämäni havutukit, ja kun ottaisi ja latoisi ne korvastimien\nväliin, niin niistä tulisi hyvinkin sylinen riihipino, likipitäin\nvuoden tarpeet. Ollapa tuossa koskemattomana kaikki se havun ja\nlehdeksen törky, minkä kolmen, neljän vuosikymmenen vieriessä olen\nrouheiksi kopsinut, niin siinä olisi kasa korkea kuin Paapelin torni.\nSen kun huipulle kiipeäisi ja maailmaa katselisi, niin sieltä voisi\naueta katsojalle hyvinkin aveat näköalat... Hmm...! On se yhtäkaikki\nvähän kummallista tämä ihmisen elämä. Sitä olen minäkin ollut joskus\nnuori, kipotellut ja heittänyt häränpyllyä tuossa pihanurmikolla.\nMutta jopa siitä on sen jälkeen monet heinät niitetty ja pitkä\non vierähtänyt ajan purto, mitä liekään ajastaikoja yksin lukien\nsiinä kahdeksan-, yhdeksänkymmenen korvilla. Isäukko kuoli siinä\nkeväthölseessä, Markun päivä olikin, ja vanhin veli, Hesekiel —\nvattupensas kukkimassa jo senkin päälaella — astui isännyyteen. Jäin\ntähän syntymäsijalleni elelemään naimattomana setämiehenä — olihan sitä\nniinkuin puheen tapaista olevinaan sen Rummakon Ievastiina-vainaan\nkanssa piipahtaa vähän vihillä, mutta ei päästy puhetta pitemmälle,\nsiihen se lärähti — se, niinkuin monet muutkin meiningit. Noh, sielläpä\nhäntä tavannee Ievastiina-vainaankin, kun tästä tuonnempana samoille\nteille kampeutuu... Montahan sitä on nähty. On tuo kuolemakin jo liki\npäätäni hiipaissut, parikin kertaa. Kerran Luijankoskea laskiessani\nvei veneeni kiveen, löi kokan mäsäksi seitsemättä kaaripuuta myöten\nja heitti miehen kiehuvaan koskeen — mutta täällä ollaan vielä.\nToisen kerran ollessani Mustikkasuon niityllä heinää niittämässä löi\nsalama viitakkeeni terään, nakkasi miehen pari syltä ilmaan ja sieltä\nmätkäytti mahalleen märkään nevaan — mutta täälläpäs ollaan... Oli se\nJumalan lykky se, että hoksasin pyytää Hesekieliltä sen syytinkikirjan\naikanaan ja että se tuli kihlakunnassa vahvistettua ja vahvistus\nuusittua aina kymmenen vuoden päästä. Sitä semmoista paperia ei ikinä\nolisi antanut veljenpoika, tämä talon nykyinen haltija, joka on ollut\nrepimässä rikki sitä entistäkin, riidellyt monet maalait, aina hoviin\nasti. Mutta eihän se ole ehjälle mitään mahtanut... Niin vain. Sitä\nolen silpiytynyt kuin nuoren vihreän metsän ympäröimä kelohonka yksin\naikalaisistani tänne maailman erämaahan.\n\nEenokin mietteet keskeytyivät, kun tuvasta tuli useita patruunan\nmiehiä, kädessä valmistamansa puuhaarukat, jotka he pihassa\nkiinnittivät pitkien, valkeiksi kuorittujen riukujen nenään. Notkuvat\nsaitat keihäinä olalla miehet lähtivät suoraan peltojen ja niittyjen\npoikki Honkavaaraa kohti. Eellinnä kulki Tikander, sileäksi höylätty\nlaudankappale kainalossa ja jaloissa pitkävartiset pieksut, kuten\ntoisillakin miehillä.\n\nEenokki pysäytti hakkuunsa ja katsoi pitkään menijöitten jälkeen.\nMitä kumman kojeita ne ovat nuo? Ja mitä tekemistä miehillä on\nHonkavaaralla? Yhtäkkiä hänen; mieleensä iski kamala aavistus: aarteen\netsijöitä! Hän näki hengessään, kuinka joku miehistä painaa pitkän\nkoukkupäisen riukunsa lähteen pohjasta veden kulkutietä myöten maan\nuumeniin, yhä syvemmälle ja syvemmälle, tarttuu riu'un latvaan ja\npolvistuen lähteen laidalle kurkottaa käsivartensa saitan jatkoksi,\nniinkuin ottaisi varsikapalla vettä liian syvästä kaivosta. Oltuaan\nvähän aikaa siinä asennossaan mies alkaa nostaa riukuansa ylös,\nhitaasti, varovasti, ettei koukku luiskahtaisi irti kattilan sangasta.\nTuntuu raskaalta. Miesten seisoessa kehänä lähteen ympärillä tarttuu\nyhä useampia käsiä riu'un varteen... ja... Perhana!... Ettei hän ole\ntuota keinoa hoksannut.\n\nVanhus rauhoittui jonkun verran, kun vuoren juurelta alkoi kuulua hänen\npuukellonsa soittoa ja sen vaiettua lyhyitä huudahduksia. Hän koetti\nkäsi korvan taustassa kuunnella, mitä miehet möykkävät, mutta ei voinut\neroittaa sanoja. Eenokin kauhuksi miehet alkoivat huudosta — päättäen\nkohoutua hitaasti vuoren rinnettä ylös — suoraan hänen rahakätköään\nkohti. Kuta korkeammalle he nousivat sitä suuremmaksi kasvoi Eenokin\npelko. Kuitenkaan ei ollut pahinta hätää niin kauan kuin ääntä kuului;\nse oli merkkinä siitä, että mitään ei oltu huomattu. Mutta lopuksi\ntapahtui se mitä hän jo alunpitäen oli aavistellut: vuoren huipulla,\nihan kätkön kohdalla huudahdukset lakkasivat kuin tikkua taittaen.\nSelvää oli: joku miehistä on sattumalta astunut paadelle, joka on\nhiukan onnahtanut, ontosti kumahtanut ja herättänyt miehen epäluuloa.\nTämä on nostanut kiven reunaa ja — siinä ovat kaikki kuin korpit\nhaaskan kimpussa, köyhän miehen ainoan aarteen... Tai olisiko pitänyt\nlöytönsä yksin eikä olisi hiiskunut toisille mitään.\n\nEenokin naama kouristui surkeaan tuskan väännökseen. Hän kopeloi\nkoukkuiset sormensa ristiin ja käänsi katseensa syyskorkeata taivasta\nkohti:\n\n»Jumala varjelkoon — khuu!»\n\nSe huokaus tuli sydämen pohjasta. Mutta ikäänkuin ei olisi sittenkään\njaksanut oikein luottaa kaitselmukseen tässä asiassa hän yritti useita\nkertoja lähteä vuorelle, kulkikin jo jonkun matkaa sinne päin, mutta\npyörsi kuitenkin väliltä takaisin.\n\nVuorella vallitsi Eenokin mielestä kokonainen iankaikkisuus pahaa\ntietävää hiljaisuutta, kunnes möykkäminen taas alkoi, etääntyi\nvähitellen vuoren takaisia sydänmaita kohti, yhä hiljeten ja lakaten\nviimein kokonaan kuulumasta.\n\nEenokki jatkoi taas hakkaamistansa, väliin kiivaasti, väliin\nhidastellen ja unohtuen toisinaan pitkäksi toviksi seisomaan pölkkynsä\nviereen, käsi kassaran varressa katsellen Honkavaaralle.\n\nKun eväättömät metsänlukijat iltapäivällä palasivat kotiin nälkäisinä\nkuin sudet, Eenokin teki mieli iskeä kourin heidän kurkkuunsa kuin\npentujaan puolustava peto ja ottaa omansa pois. Ulkonaisesti hän\npysyi kuitenkin täysin tyynenä, silmäili vain salavihkaa, pullottiko\nmiesten povessa tai housuntaskuissa mitään epäiltävää, ja koki heidän\npuheistaan ja eleistään tarkata, oliko metsässä tapahtunut jotakin\nerikoista. Mutta näitten tutkimustensa avulla hän ei voinut päättää\nsitä eikä tätä. Ehkä eivät ole löytäneetkään aarretta enempää kuin\nrahakätköäkään. Tai jos ovat löytäneet, osannevat löytönsä salata,\nkaiken maailman kulkijamet.\n\nIllemmalla Eenokki lähti omia piiloisia polkujaan myöten Honkavaaralle\nkatastamaan, mitä miehillä siellä on ollut tekeillä. Hän meni ensin\nlähdettä tarkastamaan. Siihenpäs ovat jättäneet riukunsa puuta vasten\nnojalleen, aikovat kai jatkaa naaraamistaan vastakin, kun eivät tänään\nnähtävästi ole onnistuneet. Ja tuossa on niiden tuohilippo pistettynä\npystyyn varrestaan lähteen laitaan. Ne ovat siinä juoneet ja loirineet,\npilaavat vielä koko meiningit.\n\nLähteeltä Eenokki lähti kapuamaan vuoren rinnettä rahakätkölleen.\nSaahan nähdä, miten siellä on asiat... läpättää tuo sydänkin kuin\nlampaan häntä. Tarttuen kourin kuopan kansikiveen hän hetken epäröi,\nennenkun uskalsi raottaa paaden laitaa ja kurkistaa sen alle. Tallella\nnäkyy olevan pönttö, mutta... Eenokin kädet vapisivat niin, että hänen\noli vaikea saada kantta auki. Laskettuaan nopeasti rahat hän tänään\ntoistamiseen risti kätensä ja käänsi onnellisen katseensa taivaalle.\n\n»Jumalalle kiitos ja kunnia — khuu!» Rauhoituttuaan ja piiloitettuaan\nrahat jälleen kuoppaan Eenokin suu vetäytyi vahingoniloiseen\nirvistykseen. Miehet näkyvät tässä levähtäneen mäen päälle päästyään.\nIstuksineet tuossa sammalmättäillä, tupakoineet ja sylkeä ropsineet\n— eivätkä ole aavistaneetkaan, mikä kallis aarre on ollut siinä ihan\nkäden ylettyvillä. Eenokin oli oikein hyvä olla. Mutta kun hän katseli\ntaas metsänlukijain veistämiä valkeita pilkkuja suurten petäjien\nkupeissa ja arvasi niiden merkityksen, tuntui hänestä, ollen tottunut\npitämään Honkavaaran seutuja omana rauhoitettuna alueenaan, tämä kaikki\nmetsän pyhyyden loukkaukselta. Ennen kaikkea hän oli levoton aarteen\nsuhteen; siinä asiassa oli ryhdyttävä toimenpiteisiin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon\nlaulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin\nja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei\nluopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja\ntaskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin\nviilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan\n»Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen\npitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.\n\nVasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen\nharmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan\npenkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella\nnäkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni,\nja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja.\nTervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.\n\n»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri,\nvetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.\n\n»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen\nAatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.\n\n»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko\non asiat teilläkin?»\n\n»Ukollehan sitä vähän on asian nimellistä.»\n\n»Kiersi kylmän renkaan sydämeni ympärille, kun vääntäysitte tupaan,\nturkki nurin yllä: hulluja näet käy täällä parannuksilla väliin\nyksinkin. Mutta te taidatte ollakin sama äijä, jonka on määrä tänään\ntulla kysymään neuvoa jostakin aarteesta?» Eenokki säpsähti.\n\n»Kuka sitä on sanonut?» hän kysyi.\n\n»Ukko tuota kuului aamupäivällä haastavan.»\n\n»Kukas sen on ukolle sanonut?»\n\n»Kukahan lie — sillä on, ukolla, omat sanojansa. Hän näet tietää\nedeltäpäin kaikki, niinkuin senkin, ketä kunakin päivänä hänen\nluoksensa tulee ja millä asioilla mikin.»\n\n»Taitaa ollakin tämä oikea noita, taitaa olla vielä härevämpi kuin\nLöytynmäen vaari?»\n\n»Oikea on. Löytynmäen vaari ei kelpaa tälle kyytipojaksikaan.»\n\n»Mistähän lie ukko tietonsa saanut?»\n\n»Pohjanmaalla se kuuluu ne saaneen eräältä rovastilta Kokkolan\nmatkallaan. Samalta papilta, jota piru kuuluu henkiheittona kuletelleen\n— ja sen kelkkaan sitä kuoltuaan ukkokin istuu — kuuluu saaneen kaksi\nsuurta kirjaa, joista toinen, punaisilla puustavilla räntätty, kuuluu\nolevan kuudes Mooseksen kirja; mutta sitä ukko ei näytä kenellekään\nsyrjäiselle.»\n\nHeidän puhelunsa keskeytyi, kun suuri, romuluinen ukko kalalta\nkoteutuen astua lääpötti tupaan, märät virsut jaloissa. Pysähtyen\nhetkeksi ovensuuhun vieraita tarkastamaan hän sanaakaan lausumatta\npoistui eteisen läpi tuvan vastapäätä olevaan kamaripöksään, joka oli\njonkunlainen vastaanottohuone olevinaan.\n\nEnsimäisenä odottajista meni ukon pakeille muuan kalastaja, ollen\nvuorossa vanhin.\n\n»Kun minun koukkuvehkeitäni näyttää tuo veden karja tänä syyskautena\nkatselevan kierosilmin, niin alkoi viimein epäusko mielessäni\nkolkuttaa, olisinko miten kuten tietämättäni tullut myrryttäneeksi\nveden haltijaväen nurkumieliseksi itseäni kohtaan — tai olisiko ehkä\nkateen silmä syynä tähän kalakatoon. Pyörähdin nyt ajan ollen isännältä\nkysäisemään, miten saisin entisen hyvän kalaonneni takaisin», esitti\nkalastaja asiansa.\n\nUkolla oli vastaus heti valmiina.\n\n»Ota tieltä löydetty virsu mukaasi rannalle, kerää ruohoja tai\nmuuta veden tuomaa pärtöä lisäksi ja sytytä nuotio tuleen.\nRipusta koukut kielustimistaan savuun riippumaan ja ammu lepästä\ntehdyllä jousipyssyllä, johon olet laittanut punaisesta langasta\nyhdeksänsolmuisen jänteen, yhdeksän kertaa koukkunippuun\ntervasnuolella. Apposien sisään, joina käytät pieniä murokkaan\npoikasia, pane puuntoukkia. Kun lähdet koukkujasi laskemaan, ota\nmukaasi vasta, joka on tehty kolmelta veromaalta, yhdeksän oksaa\nkultakin, ja kylvetä sillä vastallasi veden emäntä.»\n\n»Mielelläänhän tuon palveluksen emännälle tekisi, kun ottaisi ja\ntietäisi, miten ja missä ylhäisyyttään olisi kylvettää ropsittava.»\n\n»Istu veneen perätuhdolle koukunlaskupaikalla ja läiskytä vastallasi\nvettä veneen kahden puolen. Kun olet koukut laskenut, heitä vanha raha\nvasemman olkasi yli veteen. Näin on veden emäntä hyvitetty, jos liet\nmieltänsä loukannut. Onko sinulla vielä muuta kysyttävää?»\n\n»On väliin ottanut luontooni ja merkitkin viittavat sinne päin, että\njoku pitkäkyntinen hiiviksii öisin koukkujani kalailemassa, vähääkin\nvähentämässä. Olisikohan olemassa muita pihtejä kuin lainkoura, joilla\nkälmin kynsiä voisi nipistää vähän lyhemmiksi?»\n\n»Ooja. Leikkaa lapaset kädessä kappale koukkulankaa, josta epäilet\nkaloja varastetun. Kaiva näverillä reikä sellaiseen rantahakoon,\njonka toinen pää on vedessä, toinen maalla, pane lanka reikään ja lyö\nkolmikanttinen kiila suulle. Kolmena torstaina peräkkäin käy lyömässä\nkiilaa lujempaan ja sano: Purista, perkele, varasta, että vapisee.\nSillä se on tehty.»\n\n»Entäpä, jos varas alkaisi lykätä katumusta kuin karvaköyttä ja\nheittäytyisi armoille, miten voro olisi niistä pinteistä päästettävä?»\n\n»Kun otat tapin reiästä pois, on varas vapaa.»\n\n»Alkaa tässä kohtapuolin syysmuikun veto, niin olisin yksin häpein\nkysäissyt vielä nuotankin taikaa.»\n\n»Kaiva nuotan perälautaan reikä ja pane siihen elohopealla täytetty\nja pihlajaisella naulalla suljettu metsäkanan kynä, jonka kiinnität\nyhdeksällä vuolaisulla tehdyllä leppänaulalla. Kun korjattavana\nollutta nuottaa lähdet viemään tuvasta ulos, on sen perään heitettävä\nleipälapioita, piakoita, korennolta ja pieniä istuimia. Vesille\nlähdettäessä on nuottamiesten heitettävä airoillaan vettä maalle\nyhdeksän kertaa.»\n\n»Vai ei muuta. No, kost' Jumala. Mitäs nyt ollaan velkaa?» kysyi\nneuvottu.\n\n»Mitäpähän lie, itse tiennet», sanoi ukko.\n\nKalastaja jätti pöydälle hopearahan, ja sisään astui vuorollaan muuan\nmetsänkävijä pyssyineen ja koirineen.\n\n»Mikäs pyssyä vaivaa?» kysyi ukko.\n\n»Pahan suovan pilaukset: ei tapa», vastasi metsästäjä.\n\n»Kierrä metsässä pyssyn peräruuvi auki ja lirauta perän puolelta piipun\nläpi. Sitten puhdistat ja panostat, ja ruudin päälle muista vuolaista\nkolme hopeasirua ja murene leipää. Laukaise sitten vasemman olkasi yli\nitää kohti, ja pilaukset ovat pyssystäsi lähteneet. Jos pyssysi ei\nsytytä, ota vasemman käden nimettömällä vaikkua korvastasi ja hivauta\nnalliin... Lumoissako se on tuo koirasikin?»\n\n»Lumoissahan se on.»\n\n»Eikö se hauku?»\n\n»Mitäpähän vähän tyhjää louskuttaa.»\n\n»Sinun on hankittava löydetty karjan kello, jonka omistajaa ei tiedetä.\nPane se täyteen vasta lypsettyä lehmän maitoa, mene pellon veräjälle\nja siitä pohjoiseen käsin seitsemännen varaseipään alla anna koiran\nlatkia maitoa kellosta. Jos lumot siitä eivät ota lähteäkseen, mene\nsunnuntaiaamuna kellotapuliin, leikkaa kielenkantimesta palanen ja\njuota se maidossa koirallasi, niin jopa alkaa luika kuulua metsästä.»\n\nEräs vanhahko uutismökin mies tuli metsästäjän jälkeen kamariin.\n\n»Jopa olet äijä raukka ujunut ohkaiseksi kuin ankerias. Sinun\nsairautesi mahtaa olla suun kautta mennyttä», sanoi ukko puoleksi\nleikillä, puoleksi säälien.\n\n»Ihmekös tuo, isäntä hyvä, jos tämä syntinen suoltuukin, kun vihamies\non peltoni pilannut, niin että vilja pyrkii kasvamaan alaspäin maan\nsisään», selitti mies.\n\n»Ja nyt tulit kysymään, miten peltosi on pilauksesta päästettävä?»\n\n»Joo, siinä mielessä tänne itseni rahtasin tuolta korpien ja nevojen\ntakaa.»\n\nUkko neuvoi ystävällisesti:\n\n»Pane vaskikattilaan vettä, kolme sammakkoa ja yksi paistettu ahven.\nKierrä peltosi kahdesti myötä- ja yhden kerran vastapäivään ja\nleppäisellä vastalla vihmo vettä pilatulle pellollesi. Pyydystä sitten\nelävä kala, esimerkiksi hauki, sido punonnaisella paistettu kala elävän\nkalan pyrstöön ja päästä järveen. Pahantekijä katuu niin kauan kun\npaistettu kala pysyy elävän kalan pyrstössä, ja vilja alkaa kasvaa\nylöspäin.»\n\nKysyjä jätti pöydälle kuparirahan ja poistui, mutta pyörsi eteisestä\ntakaisin kysäisemään:\n\n»Voipi kaiketi isännän neuvoon luottaa — meinaan: eihän teillä liene\nketunhäntä kainalossa?»\n\n»Ketunhäntä!»\n\nUkko muuttui kasvoiltaan tuhanharmaaksi ja hänen suupielensä alkoivat\nnytkähdellä.\n\n»Ketunhäntä!... Minä olen päästänyt lumoista satoja peltoja ja voin\nlumota ne jälleen, niin ettei itse pelsepuupi kykene niitä pelastamaan.\nMinä peräytän äskeiset sanani: kirottu olkoon peltosi, älköön siitä\nkohotko ainoaa oljenkortta. Mene nyt — ja mitäs tänne tulitkaan, kun\net kerta usko. Mitä sinä viivyttelet? Minun ei tarvitse kuin kolmasti\nviheltää, ja siinä tuokiossa on tämä kamari tupaten täynnä vanhaa\nväkeä, joka muutamassa silmänräpäyksessä lennättää sinut kuin höyhenen\nseitsemän kirkon yli.»\n\nMiehen rynnätessä kauhistuneena ulos ukko otti hänen pöydälle\njättämänsä lantin, sylkäisi halveksien siihen ja nakkasi pakenijan\nperään eteisen lattialle.\n\nUkko oli niin tuohtuneella päällä, että kukaan ei uskaltanut mennä\nhänen luoksensa hetken aikaan. Viimein meni vastaanottohuoneeseen mies,\njonka vasen poski oli näöltään kuin paistettu lantun puolikas, sulkien\nsilmän ja kiskoen suun ja koko naaman toiselle puolelle kuin kampelalla.\n\n»Mitä sinulla on asiaa?» kysyi ukko kärtyisästi.\n\nMies katsoi kummeksien ukkoon toisella silmällään, viittasi poskeensa\nja sai vaivoin puoleksi umpeen menneestä suustansa:\n\n»Hammas.»\n\n»Uskotko sinä, että minä voin sen parantaa?» tiuskasi ukko.\n\n»Uskon.»\n\n»Hyvä on, että uskot; tässä oli äsken semmoinenkin teikari, joka ei\nuskonut. Vieläkö se nälkäkurki siellä pihalla koikkelehtii?»\n\n»Se lähti kuin korppi kuumilta kiviltä», sopotti mies paisuneesta\nposkestaan.\n\n»Taitaa kolottaa hammasta kovastikin?» kysyi ukko nyt jo leppyneenä.\n\n»Vie kuin vihollinen.»\n\n»Ota, mies parka, kolmelta veromaalta kolme tervastikkua ja kaiva joka\ntikulla kipeätä hammasta. Kaiva sitten näverillä puuhun reikä, pistä\ntikut siihen, lyö tappi reiän suuhun ja sano: Pure puuta, älä luuta.\nSillä keinoin poskesi sulaa ja kolotus lakkaa.»\n\nTuli vihdoin Eenokinkin vuoro. Hän selvitti ukolle juurta jaksain\naarteen koko historian ja pelkonsa siitä, että joku toinen voisi\nsen saada. Hän, vanha mies, on tullut pitkän matkan takaa hädissään\nkysymään neuvoa, miten aarre olisi estettävä joutumasta muitten kuin\nhänen käsiinsä.\n\n— Tähän laatuaan harvinaiseen kyselyyn ukko ei ollut valmis vastaamaan\nheti.\n\n»Minä luulen, että tähän sinun asiaasi on kysyttävä neuvoa kuolleilta\n— ehkä itsensä sotaherran hengeltä», sanoi hän pitkän miettimisen\nperästä: »Onko sinussa miestä lähtemään minun kanssani kirkkoon yöllä\nvanhaa väkeä haastattamaan?»\n\nVastausta antamatta Eenokki näytti taistelevan kahden tulen välissä.\n\n»Sinulla ei ole siellä muuta tehtävää turkkisikin kun on jo nurinpäin\n— kunhan valmiiksi muistat hypätä tasajalkaa kirkon kynnyksen yli,\nettet jää jalastasi loukkuun, etkä kättele ketään, vaikka siellä on\nkäsiä tuhansittain ojossa tulijaa kohti. Seisot vain hiljaa kirkon\nristikäytävällä niin kauan kun minä kyselen alttarilla vanhalta väeltä\naarteen uhria», jatkoi ukko.\n\n»On tuo vähän kaameata näin meikäläisen luonnolle. Etteköhän uskaltaisi\nyksin mennä?»\n\n»Uskaltaisi!... En kait minä sinua, körilästä, ratokseni kaipaa, mutta\ntämän asiasi takia sinun on itsesi oltava mukana.»\n\n»Tiukat on paikat. Ei taitaisi teillä olla mitään muuta keinoa?»\n\nNähtävästi odottaen tämän tapaista ehdotusta ukko vaipui jälleen\nmietteisiinsä.\n\n»Oletko sinä varma siitä, että aarteen haltija, sotaherra, kuoli miekan\nterään?» hän kysyi, ikäänkuin olisi saanut kiinni toisen, helpommin\nliestyvän langan päästä.\n\n»En pane sormeani kirjan päälle, mutta muuten olen varma», vastasi\nEenokki.\n\n»Hyvä on. Tässä sinun asiassasi on pantava kova kovaa vastaan, on\nseurattava vanhaa Mooseksen lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta.\nHaeksi hautuumaalta pääkallo ja nykäise leukaluusta kaksi hammasta,\njoista toisen pudotat aarrelähteeseen ja toista kannat taskussasi. Jos\nkattila ei kohoa sinulle, niin ei se tule toisellekaan.»\n\n»Onhan tuo edes hyvä, ettei toiselle», sanoi Eenokki hiukan pettyneenä\nja antoi ukolle hopearahan palkkioksi neuvosta.\n\nKun päivä oli jo iltaan kallistumassa jäi Eenokki ja joku muu\npitkämatkainen yöksi ukon taloon. Toisekseen heitä pidätti uteliaisuus\nnähdä, miten ukko menettelee hulluja parantaessaan.\n\nKyseltyään kamarissaan mielisairaitten kuljettajilta yhtä ja toista\nnäitä koskevaa ukko meni tupaan, pysähtyi mielipuolen eteen ja\npienillä, terävillä silmillään katsoi suoraan tämän silmiin. Hullu\ntaivutti kätensä ylös ja sormet koukussa kuin kotkan kynnet näytti\nhaluavan ensi työkseen repiä silmät ukon päästä. Mutta kun ukko yhä\nsilmää räpäyttämättä tuijotti häneen, alkoivat naisen kädet hiljaa\nvaipua alas ja retkahtivat viimein voimattomina kupeille, samalla kun\nhän ukon katsetta vältellen alkoi vapista kuin vilussa. Muitten tuvassa\nolijain kauhuksi ukko alkoi päästellä mielisairaan siteitä auki.\nVapauduttuaan köysistänsä nainen näytti saavan jonkun verran takaisin\nentistä tarmoansa. Kyykistäen kissamaisesti notkeaa varttansa hän\nnäytti aikovan salakavalasti hyökätä joko ukon kimppuun tai ovesta ulos.\n\n»Seis!» kiljahti ukko niin musertavalla äänellä, että nainen lysähti\nhervottomana penkille istualleen kuin olisi saanut iskun niskaansa.\n\n»Tule tänne!» komensi taas ukko niin käskevästi, että nainen\nvastustelematta totteli. Rantaan tultua hän kehoitti saattaja miehen\nlykkäämään veneen vesille ja istumaan airoihin, asettuen itse\nmielisairaan kera seisomaan keskelle venettä. Jonkun matkaa rannasta\nedettyä hän äkkiarvaamatta tyrkkäsi hullun päistikkaa järveen. Ensi\nsäikähdyksestä toinnuttuaan uimataitoinen nainen alkoi räpilöidä\nrannalle. Maalle päästyään hän näytti häpeävän jotakin, ollen niin\nuupunut, että hänet oli taluttaen saatettava lämpimään tupaan. Saatuaan\nkuivaa yllensä nainen vuoteelle laskeuduttuaan nukkui pian rauhaisaan\nuneen.\n\nMyöhemmin, pimeän tultua ukko otti kamarin seinältä panostetun pyssyn\nja meni saunaan, jonne toinen, seinähullu oli suljettuna. Vieraitten\njännittyneinä seuratessa ukon öisiä puuhia alkoi saunasta kuulua ukon\nja mielipuolen hirveätä ärjyntää, niinkuin kaksi vihaista petoa olisi\ntapellut keskenään. Yhtäkkiä katkaisi melun voimakas paukahdus, jonka\njälleen pimeässä saunassa vallitseva kuoleman hiljaisuus tuntui ulkona\nolijain mielestä vielä kammottavammalta.\n\n»Jokohan ampui miehen kuoliaaksi?» arveli joku vieraista.\n\n»Vielä mitä. Se on ukon tapa parantaa hulluja, näinikään säikäyttämällä\npalauttaa sekaantunut veri asemilleen», tiesi toinen. »Kerran kuuluu\ntyrkänneen nöyräpäisen pajassaan palavaan ahjoon.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana aamuna Eenokki lähti paluumatkalle, lähimpänä päämääränään\nkotipitäjänsä kirkonkylä. Välttääkseen herättämästä huomiota ja\nkiusallisia kyselyjä matkastansa hän yöpyi erääseen saunaan, söi\neväskontistaan iltasensa ja paneutui penkille maata.\n\nLevottoman yön jälkeen Eenokki oli jalkeilla jo hyvin varhain,\nkulkien kiertoteitse hautuumaata kohti. Kavuttuaan matalan kiviaidan\nyli kalmistoon hän hiipi ristien keskellä arkana kuin se, joka\ntietää liikkuvansa luvattomilla teillä. Oli hiljaista, ainoastaan\njoku ruostunut rautakoriste jossakin ristin nenässä kirahti tuulen\nliikuttamana sydäntä vihlaisevasti.\n\nYhtäkkiä Eenokki pysähtyi ja sydän kurkussa vilkuili ympärilleen:\nkuului puheen hyminää jostakin, mutta mitään puhujaa ei näkynyt.\nTarkemmin kuunnellen ääni tuntui tulevan maan sisästä. Taivas\nvarjelkoon! Haastavatko kuolleet keskenään haudoissansa? Eenokki oli\njo lähtemäisillään pois tästä kammon paikasta, kun hän huomasi multaa\nheitettävän maan sisästä, jolloin hänelle kirkastui totuus siinä\nsilmänräpäyksessä: haudankaivajia. Hän hiipi likemmä ja piiloutui\nerästä hautakumpua ympäröivän tiheän pensaikon suojaan, josta saattoi\nnähdä pitkässä, yhteisessä haudassa työskentelevät miehet ja kuulla\nheidän puhelunsa. Toinen näkyi olevan itse suntio ja toinen muuan\npitäjäntuvassa asuva Matti-niminen loismies. Samalla kun Eenokin olo\ntuntui turvallisemmalta elävien ihmisten läheisyydessä, hän toivoi näin\nsattuman avulla päässeensä askeleen päämääräänsä likemmäksi. Yhteisten\nhautojen partailla hän oli usein nähnyt mullan mukana nakeltuja\npääkalloja ja muita ihmisluita.\n\nVanhuksen seuratessa tarkasti jokaista lapiopistoa näkyi hautuumaan\nportilta tulevan muuan mies haudankaivajien luo.\n\n»Ette sitä tekään ole Vehniän Pekan unia vedelleet», sanoi mies\npysähtyen haudan partaalle.\n\n»Saa sitä täällä kerta vielä Pekankin unia vedellä», vastasi suntio.\n\n»Saapi kaiketi, saa siellä tarpeekseen unta, uneliaampikin, lepoa\nlaiskempikin», myönsi mies.\n\n»Saa, joka saa — rikas ja tuo muu ylhäinen», väitti Matti. »Tämä\nyhteinen kansa se ajetaan ylös haudastakin kesken uniaan... Kas niin!\nSiinäpäs pätkähti taas luu poikki.»\n\n»Niinpähän kuului rouskahtaneen.»\n\nHetken vaiettua sanoi haudan partaalla olija kuin ohimennen:\n\n»Riston Matleena se kuuluu kyöpelin nähneen.»\n\nMiehet jatkoivat vähän aikaa työtänsä, pysäyttivät sitten kaivunsa ja\nlapioihinsa nojaten katsoivat ylös.\n\n»Niin minkä nähneen?»\n\n»Kyöpelin tuo kertoi nähneensä.»\n\n»Ne on niitä Matleenan kyöpeleitä. Milloinka se on sen nähnyt?»\n\n»Nyt viime yönä — eli paremminkin siinä aamuhämärissä.»\n\n»Missä se on sen nähnyt, kotonaanko vai jossain muualla?»\n\n»Kotonaan. Mitäpähän lie Matleena pyörähtänyt nurkan taakse asialleen,\nja siinä kun vähän kyykähtää, niin siihen liittoon pistähtää kyöpelikin\nsaunan ovesta ulos... Oli tullut Matleenalle hyvin hapan lähtö, ja\nsiunannut oli.»\n\n»Jopa kai lähtö. Minkä se on ollut näköinen, ihmisenkö eli tuon muun\neläimen?»\n\n»Oli ollut näköjään koommin kuin vanha mies, mutta karvainen kuin\npukki, ja selässä sillä oli ollut kontti olevinaan.»\n\n»No sen arvaa, että karvainen. Minnekä se on sitten mennyt, vai\nsiihenkö on hävinnyt saunan eteen, kun kuuli siunattavan?»\n\n»Tänne se oli lähtenyt tulemaan hautuumaalle päin omia teitään.»\n\nMiehen mentyä haudankaivajat jatkoivat työtänsä vaieten, niinkuin\nolisivat hiljaisuudessa miettineet kuulemaansa kyöpelijuttua ja\nsydämessään hiukan peljänneetkin, vaikka varoivat sitä toisilleen\nilmaisemasta.\n\n»Onpa siinä vielä jotenkin ehyt pääkallo; kenenkähän lie?» keskeytti\nMatti äänettömyyden, pidellen lapionsa terällä löytöänsä.\n\n»On näemmä vielä kaksi hammastakin ikenissä», lisäsi suntio.\n\nMatin nakattua kallon haudan partaalle molemmat miehet hiukan\nsäpsähtivät, niin karaistuja kuin olivatkin.\n\n»Mikä kohaus se tuolta pensaikosta kuului?» kysäisi suntio.\n\n»Kunhan siellä ei vain olisi se Matleenan kyöpeli kakistelemassa»,\narveli Matti puolittain leikillä ja polkaisi lapionsa multaan, mutta\nnykäisi sen samassa ylös, kuin peläten rikkovansa jotakin särkyvää.\n\nMiehet katselivat kotvan kysyvinä toisiinsa.'\n\n»Mikä kilaus se oli?» kysäisi suntio.\n\n»Ties vaikka olisi raha-aarre», arveli Matti. »Mutta mikä peeveli tuota\npensasta puistelee?»\n\nMiehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän\njotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti\ntoverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin:\n\n»Mikäs tämä on?»\n\n»Pullo totta totisesti onkin!» totesi Matti.\n\n»Mitäs sillä nyt aiot tehdä?»\n\n»Kunhan ensin rassaan puukollani korkin auki, niin sittenpä nähdään,\nmitä on tehtävä», sanoi suntio.\n\nSaatuaan korkin kappaleina ulos suntio haisteli pullon suusta, ojensi\nsen sitten toverillensa ja sanoi hiukan ylpeillen:\n\n»Haistappas!»\n\n»Viinalle hajahtaa.»\n\n»Viinalle.»\n\n»Hyvinkin tuopin pullo.»\n\n»Hyvinkin.»\n\n»Siinä on mahtanut olla juoppo mies, kun on varannut eväspullon\nmukaansa vielä tällekin matkalleen», sanoi Matti.\n\n»Hyvää on varannutkin», kehui suntio. »Otappa tästä, niin pidetään\nukolle pienet rääpiäiset.»\n\n»Kun tuosta ei saisi pitämistä», epäröi Matti.\n\n»Kaiketi siitä pitämistä päähäsi saat, on se semmoista junkkaria —\nhautunut ja väkevöitynyt täällä maan sisässä kuinka kauan liekään...\nIstutaan», kehoitti suntio.\n\nMiehet istuivat polvet koukussa lapioillensa haudan pohjassa, pullo\nvälillänsä, josta he ahkeraan naukkasivat.\n\n»Se on sillä lailla, Matti, niinkuin ki-kirkherra-vainaan oli tapana\nsanoa, että kaikki mikä on i-iankaikkista, se sä-säilyy», sanoi suntio.\n\n»Ni-niinkuin tämä viinakin?»\n\n»Si-sitä minä ajan takaa: ukko on mä-märännyt, mutta vi-viina on\nsäilynyt.»\n\n»O-onpahan se niinkin.»\n\nViimein miehet väsyivät ja torkahtivat vastakkain, selät haudan\nseinään nojaten, päät nuokuksissa. Mutta vasta sitten kun haudasta\nalkoi kuulua hiljaista kuorsaamista Eenokki katsoi parhaaksi lähteä\npiilopaikastansa. Kun nyt vain onnistuisi miesten huomaamatta saada\nsaatavansa; sillä se on sentään koiranunta, jota täällä elävä nukkuu\nhumalassakin. Nyäistyään ainoat jäljellä olevat hampaat haudan\npartaalle nakatun kallon leukaluusta Eenokki miten lie hädissään\npudottanut pääkallon vapisevista käsistänsä, niin että se vierähti\ntakaisin hautaan, pysähtyen viinapullon viereen. Haudankaivajien\nsamalla raoitettua sameita silmiänsä he huomasivat mykistyneinä\npääkallon, joka ammottavilla silmäkuopillaan näytti moittivan heitä.\n\n»Enkös minä sitä sanonut?» lausui vihdoin Matti osittain syyttäen.\n\nVastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan,\njonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet\njatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät\nvaihtaneet keskenään halaistua sanaa.\n\nIltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja\npudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas\nilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla\nollutkaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOn kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen\ntuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun\nverran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla\npienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu\nkesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä,\nmutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta\ntalviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas\nhengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on\ntoiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla\npilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka\nasuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen\ntalo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa\nja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle\njonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan\nulkonäön.\n\nOluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan\nmiesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen\niltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin\nkorttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat\nkävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli\nsupistunut hyvin vähiin.\n\nNiinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla\njoukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa\nsuuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken\noli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä\najoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen,\njolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa\npatruunaa ja olevia oloja vastaan.\n\n»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä\nkohta joka mies», intoili Otto.\n\n»Tätäkö ryyppäämistä?»\n\n»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten\npeltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat\nkallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin\npöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti\nhätäisen sirppihalla.»\n\n»Se sattui kuin naulan kantaan,» myönsivät toverit. »Mutta mikäs siihen\non syynä, että pellot eivät enää kasva?»\n\n»Se siihen on syynä, että vaikka suurennuslasilla etsit, et pienintä\npulikkata löydä monenkaan pellolta. Ja sen parako niitä sinne toisi,\nkun miehet ja hevoset junnaavat patruunan tukkeja talvet pitkät. Jos\nei luoja ihmeitä tee — ja minkäpä se luojakaan tyhjästä teki — niin\nmahoksi — perhana ollen jää syksyllä monen talollisenkin pelto ja\nsaavatpa kissa vie keräillä tyhjiin säkkeihinsä talvella kolomiensä\ntukkien kuoria leiväksiksi... Vaikka en minä sillä eikä millä — että\nminun peltoni sen parempi olisi.»\n\n»Kaiketi patruuna syksymmällä taas rahtuuttaa Kokkolasta ryssän\nmattojauhoja ja suoloja myötäväksi niinkuin ennenkin», arvelivat\ntoverit.\n\n»Kaiketi se niitä rahtuuttaa, ja hukkahan tässä muuten perisikin.\nSiellähän se on patruunan takana useimman honkavaaralaisen\nleipävaikkana, ja Parrulan nimeenhän nuo kuuluvat moniaat jo leipänsä\nsiunaavankin. Niinpä tässä taanneissa päivänä Retulaisen renkipoika\nistuuduttuaan isäntänsä kera pöytään oli ristinyt kätensä ja alkanut\ntosissaan: 'Parrula siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä, Parrula\nvalistakoon kasvonsa meidän päällemme ja olkoon meille armollinen'.»\n\n»Mitäs Retulainen?»\n\n»Oli tavoittanut leipäkannikalla poikaa päähän, mutta tämä oli ehtinyt\nlivahtaa ovesta ulos.»\n\n»Entäs karjanhoito!» jatkoi Mikkos-Otto. »Satuin keväällä pallipohjaksi\ntuonne Viinamäen taloon, kun elukoita ensi kertaa laskettiin\nlaitumelle. Ennen nuo ovat Viinamäen lehmät keväisin ulos päästyään\nhypänneet hännät pystyssä kuin villit, keikkuneet ja puskeneet, että\nkankien kanssa on pitänyt olla eroittamassa. Nyt talutettiin horjuvia\nluurankoja navetasta ulos kuin sivuttomia siukkoja lasareetin ovesta.\nSattui karjatarhassa kellokas könähtämään polvilleen kuin rukoukseen,\nja kun se siinä mölähti ja katsoi hoitajaansa, niin itkupas tillahti\nemännältä, ja järähti siinä isännänkin leuka... En minä sillä eikä\nmillä — että minun Perjakkani sen parempi olisi.»\n\n»Ihmekös tuo, kun hevosilla syötetään heinät ja muut, että jaksaisivat\ntukkeja kiskoa ja juosta kilpaa kirkkotiellä. Lehmille mitähän vähän\nhevosen lantaa annetaan ja oljensuortuvata eteen viskataan.»\n\n»Ja kun näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa.»\n\n»Mene tiedä, mikä tässä kohta on tuoretta, mikä kuivaa. Huhuillaan,\nettä ne pitäisi Viinamäenkin piiput olla pahasti kallellaan keltaiseen\ntaloon päin.»\n\n»Ettäköhän olisi Kotkakin velkaantunut?»\n\n»On se tainnut velkaantuakin, ja mitenhän lie juovuspäissään\nkirjoittanut nimensä sellaiseen paperiin, että sen kun patruuna pistää\nherrastuomarin nenän eteen, niin Kotka saa kohota siivilleen ja lentää\nkatselemaan uutta pesäpaikkaa.»\n\n»Niinpä siinä parhaina ystävinä ajeltiinkin kuomireessä, Tikander\nkuskilla, pidettiin juominkeja yökaudet, matkustettiin Helsingit ja\nPietarit ja elettiin, Kotkakin, kuin suuret herrat.»\n\n»Niitä tappioitaan Kotka kai nyt koettaa lypsää takaisin, kun ei kuulu\ntyöväelleen enää yön unta antavan. Kerrankin oli kuskannut renkinsä\nnuotalle pyhäissä yönä. Mutta lyhyeen oli loppunut sillä kertaa\nnuotanveto.»\n\n»Miten niin lyhyeen?»\n\n»Miehet olivat saaneet sellaisen varoituksen, että ei tehnyt mieli\njatkaa pitemmälle», sanoi Otto.\n\n»Emme ole kuulleetkaan.»\n\n»Olivat nähneet aaveen.»\n\n»Niinkö nuottamiehet?»\n\n»Nepä ne. Kun miehet Huutoniemen nenässä olivat potkeneet nuottansa\napajalle ja alkaneet rannalla köysistä vetää, niin oli apajan perillä\npylkähtänyt vedestä esiin niinkuin miehen pää ja jälleen kadonnut.»\n\n»Miehen pää?»\n\n»Nuoren miehen pää. Jos lie ollut juoppotukki, olivat nuottamiehet\ntoisekseen arvelleet, kun sama pää oli ilmestynyt uudelleen, tällä\nkertaa hartioita myöten.»\n\n»Mitäs miehet silloin?».\n\n»Joku oli vieläkin epäillyt. Mutta kun kolmannen kerran oli kohonnut\nvedestä alaston miehen ruumis vyötäisiä myöten ja pyörähtänyt ympäri,\nniin ei se epäilijäkään enää ollut puhunut juoppotukista. Häthätää\nolivat miehet nyäisseet nuotan veneeseen ja lähteneet soutamaan\nkotiinsa kiireimmän kautta.»\n\n»Olikohan tuo puhunut mitään nuottamiehille — aave?»\n\n»Ei se kyllä ollut maininnut mitään.»\n\n»Vaikkapa ei maininnutkaan, niin oli siinä silti Kotkalle huomautusta\nkerrakseen.»\n\n»Oli huomautusta — vaikka voihan se muutakin ennustaa.»\n\n»Voipi hyvinkin ennustella.»\n\nMiesten aikansa ryypättyä panimonhoitaja tuli karhuamaan maksua\noluesta. Mutta kun lasku tehtiin, eivät Mikkos-Oton rahat\nriittäneetkään, vaikka hän käänsi kukkaronsa nurin. Kun panimonhoitaja\nhäntä tästä nuhteli, riuskasi Otto harmistuneena vastaan:\n\n»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän\ntuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen\nhäntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se\nkaljupäinen pääkettu.»\n\n»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni\nsuuttuneena pois.\n\nIllemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen\ntieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku\nentinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka\nmentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä,\nvarsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi\nheti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle.\nTultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi\nsormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat\nluetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine\ntyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan\npiiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain\nrauhassa laulaa mielilauluansa:\n\n    »Yhdeksänkymmentä yhdeksän\n    meni lammashuoneesta pois ‒ ‒»\n\n»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta\nlaulun lakattua.\n\n»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä\nlempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja\nvain yksi ainoa kaitaa.»\n\nHän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri\nsuunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa,\nei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he\nolivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen\nullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen,\nikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä\ntänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui\nkatsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.\n\nKuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän\nkuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan\nsisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin\nseuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle\nja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos\nTikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla\näänellä:\n\n»Esteri.»\n\nEsteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän\npäätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet\nvaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:\n\n»Esteri, minä olen onneton mies.»\n\n»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen\nnäköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä\nherrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.\n\n»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander.\n»Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan\nsanoa teitä ystäväksi?»\n\n»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui\ntuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.\n\n»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi\nkirjuri huomionsa.\n\n»Tottapa siihen on ollut omat syynsä», sanoi Esteri.\n\n»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne\nkamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä\nmuistan niin hyvin sen elokuun illan.»\n\n»Minäkin muistan. Siitä on nyt neljä vuotta.»\n\n»Niin, neljä vuotta... Kuinka nopeasti aika rientää: tuntuu aivan kuin\nolisin vasta eilen lähtenyt.»\n\n»Minusta taas tuntuu, niinkuin lähdöstänne olisi kulunut jo monta\nkymmentä vuotta», sanoi Esteri.\n\n»Minkä tähden niin — monta kymmentä vuotta?»\n\n»Miksikäs herrassöötingistä tuntuu siltä, kuin olisitte vasta eilen\nlähtenyt?» kysyi Esteri vuorostaan. »Ehkä se on neiti Parrulan ansiota.»\n\n»Niin, hänen ansiotansa se on», myönsi Tikander avomielisesti: »Hänen\ntähtensä minä olen palvellut nämä neljä vuotta tuota keltaisen linnan\nrahanhimoista petoa.»\n\n»Herrassöötinki on siis ansainnut neiti Parrulaa työllänsä samoin kuin\nJaakop Raakeliansa?»\n\n»Aivan niin. Minä, köyhä mies, koetin miellyttää heitä molempia, isää\nja tytärtä. Olen tehnyt työtä ja hyödyttänyt Parrulaa näinä vuosina\nkymmeniä tuhansia, satoja tuhansia markkoja — ja minä luulen, että\nminusta olisi tullut mies, jos...»\n\nTikander pysähtyi pidättääkseen mielenliikutustansa.\n\n»Luulin olevani varma siitä, että Anna rakasti minua», jatkoi kirjuri.\n»Yhdessä me soutelimme kesäisin, luistelimme syksyisin, talvisin\nhiihtelimme — ja vuodet lensivät kuin siivin. Patruuna näki ja\ntiesi tämän kaiken, mutta hän ei koskaan millään tavoin ilmaissut\nvastenmielisyyttään seurustelustamme, minusta päinvastoin näytti\nkuin hän olisi toivonut sitä. Mutta nyt tiedän, että Parrula tällä\nnäennäisellä suosiollaan tahtoi vain herättää minussa turhia toiveita\nja siten pidättää minua palveluksessaan niin kauan kuin voi.»\n\n»Mitenkä niin?» kysyi Esteri.\n\n»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani\nalkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta\npatruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani\nja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan\npalkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen\npitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini\nääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras\npalkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi —\nsydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»\n\n»Entäs sitten?» kysyi Esteri uteliaana.\n\n»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt\npois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä,\njoka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan\nmielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on\nkonttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin\ntäyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä\nole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai\nei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja\nkun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki\nlaskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko\noikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä\nsitä nyt ollaan taas.»\n\n»Niin... Tervetuloa vain.»\n\n»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle\ntuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»\n\n»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi\nEsteri surullisesti.\n\n»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi\npitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei\nonnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla\non ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta\nhyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne\npikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta\nsitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä\nlohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän... Vaan jos te\ntahtoisitte, niin...»\n\n»Mitä?»\n\n»... te voisitte pelastaa minut... Esteri, minä ojennan käteni teitä\nkohti kuin — kuin hukkuva.»\n\nEsterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai\ntaistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa:\n\n»Se on myöhäistä nyt, herrassöötinki — minulla on jo.»\n\n»Mikä on — sulhanenko?»\n\n»Niin.»\n\nTikanderin ojennetut kädet vaipuivat toistamiseen alas ja hän kysyi\nsoinnuttomalla äänellä:\n\n»Kuka hän on?»\n\n»Jumalan poika.»\n\nJonkun ajan päästä Esterin mentyä tuli isäntä kamariin.\n\n»Täällä sitä nyt ollaan taas», ehätti Tikander kuin häpeillään,\nennenkun isäntä ehti vielä mitään kysyä.\n\n»Terve tulemasta», toivotti isäntä. »Kuulin Esteriltä asianne ja\nsurkuttelen kohtaloanne. Meillä on tässä itsekullakin omat murheemme,\nja tulinkin oikeastaan kysymään neuvoa omaan asiaani teiltä, joka\nolette lakia lukenut mies.»\n\n»Olen käytettävänänne, mikäli voin teitä neuvoillani auttaa», sanoi\nTikander.\n\n»On kai tarpeetonta huomauttaa, että keskustelumme tulee jäädä näiden\nseinien sisälle.»\n\n»Voitte luottaa.»\n\n»Asiani on tällainen: lainailtuani Parrulalta silloin tällöin\npieniä rahasummia satunnaisiin tarpeisiini hän useat kerrat viime\nkevättalvella ehdotti, että kanavoimalla kuivaisin Pajulammen\nheinämaaksi. Niin hyödylliseen tarkoitukseen hän sanoi olevansa\nhalukas lainaamaan suuremmankin rahasumman. Epäilin koko kuivaamisen\nkannattavaisuutta, mutta kun hän laski ja kuvaili kanavoimisen\ntuottamaa hyötyä, sai hän minut viimein houkutelluksi lainan ottoon.\nTehtiin velkakirja, suuruudelleen useita kymmeniä tuhansia, mutta kun\nhänellä sillä kertaa ei sattunut olemaan rahoja luonansa, lupasi hän\nantaa summan muutaman päivän päästä, käytyään sen pankista ottamassa.»\n\n»Entäs velkakirja?» kysyi Tikander.\n\n»Velkakirjan jätin Parrulalle.»\n\nKuultuaan tämän Tikander sai kuin sähköiskun.\n\n»Teidän on tarpeetonta jatkaa, minä tunnen Parrulan», sanoi hän. »Kun\nmuutaman päivän päästä menitte rahoja pyytämään, Parrula sanoi ne jo\nantaneensa — eikö niin?»\n\n»Aivan niin.»\n\n»Se on ihan Parrulan tapaista, ja minä voisin mainita lukemattomia\nmuita samanlaisia esimerkkejä. Metsiä ostellessaan hän tavallisesti\nmenettelee näin: lainailee, jopa suoraan tyrkyttää rahojansa\njollekin vähävaraiselle talonmiehelle jonkun summan. Vainuttuaan\nsitten velallisella olevan kaikkein heikoimman hetken hän vaatii\nrahojansa takaisin, on muka välttämätön tarve. Kun muu ei auta täytyy\nlainanottajan luovuttaa metsänsä siihen pilkkahintaan, minkä Parrula\nsuvaitsee maksaa. Monen talon hän on tällä tavoin keinotellut itselleen\nmelkein ilmaiseksi.»\n\n»Jopa on koko piru», huomautti isäntä harmistuneena.\n\n»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä\nantaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa\njotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen\nmyönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat\ntukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot\nja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan\ntarvitsijoille korkohintoihin... Semmoinen hän on. Mutta en olisi\nuskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä\nharjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan\nkuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»\n\n»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu\nkasvaa syödessä», sanoi isäntä.\n\n»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa\nvelkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»\n\n»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan\nsanoen hiukan hiprakassa.»\n\n»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka\navulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.\n\n»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä\nminun asiassani?» kysyi isäntä.\n\n»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma\nannetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.\n\n»Ei ollut puhetta siitä.»\n\n»Siinä tapauksessa minä valitettavasti en näe muuta keinoa kuin...»\n\n»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät\non myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon\nkirotun kitaan.»\n\nOltiin ääneti jonkun aikaa.\n\n»Minä olen tässä puhunut vain omista asioistani», alkoi isäntä. »Minkä\nviran herrassöötinki aikoo ottaa nyt, kun ette enää ole Parrulan\npalveluksessa?»\n\n»En osaa sanoa. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en kykene vielä\noikein selvästi ajattelemaan. Ehkäpä koetan saada taas tuomarilta\nkirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia. Tätä syksyä kauemmin\nen missään tapauksessa voi viipyä tällä paikkakunnalla.»\n\n»Mihin maan paikkaan herrassöötinki aikoo sitten myöhemmin mennä?»\n\n»Sitä en tiedä vielä.»\n\nIsäntä lähti, ja Tikander asettui taas akkunan eteen katselemaan\npatruunan taloon, rakkauden, häpeän ja vihan rintaa raadellessa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEenokin hallussa oli paitsi Viinamäen talossa olevaa pihanpääkamaria ja\nkaksikerroksista aittaa hänen myöhemmällä iällään Honkavaaran juurelle\nrakentamansa Möyryläksi haukuttu pieni rakennus, jossa oli kaksi\nhuonekoppia päällekkäin ja alinna mahdottoman iso kivikellari.\n\nHiukan ylempänä vuoren rinteellä oli hänen laittamansa puukello kahden\nvierekkäin kasvavan petäjän välissä. Se oli suuri, alapäästään ontto\nkelohongan pölkky, jonka yläpäähän kaivettuun reikään oli kiinnitetty\npuutanko, minkä päät olivat upotetut petäjien kupeisiin koverrettuihin\nsyvennyksiin, niin että se ympäri pyörien heilutti pölkkyä kuin kelloa\nainakin. Pölkyn yläosaan molemmin puolin oli kiinnitetty rinnakkain\nkaksi vaakasuorassa asennossa olevaa laudankappaletta, joiden väliin\nkellon kielet, koivuiset nuijat, olivat yläpäässään olevista rei'istä\nripustetut lautoja yhdistävään puunaulaan siten, että ne voivat\nvapaasti heilua. Pölkkyä ruokakellon tapaan »kannalleen» soitettaessa\nkahden puolen olevat nuijat iskivät vuoroin pölkyn kupeisiin. Tätä\nkelloansa Eenokki joutilaina pyhäpäivinä huviksensa soitteli väliin\ntunnittain, ja saattoi kumea pauke tyyninä kesäiltoina kuulua\nvirstamäärin.\n\nVuoren juurella oli Eenokilla myös pieni suoviljelys eläkekirjassa\nluvatun pellon vastineena. Apumiehen joskus ollessa viljelystöissä\nEenokki ruoka-ajoin soitti paukutteli puukellolla miestä\nvalmistamalleen murkinalle Möyrylän ylikertaan.\n\nAina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon\nhyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden\nvuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan\nlupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta\nsai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.\n\nEenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova,\npaikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin\nlaitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa\nkärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä.\nHuonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin\nsärpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.\n\nSyötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä\ntaulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille\nkyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita,\njoita on näinä viime vuosina mietiskellyt.\n\nOn saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin\ntullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen\nuhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa\naika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta\nja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien\nvaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä\npääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan\ntakaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo\njossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia\nleukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon\nalaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava\nkivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja\nvielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat\nkiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies\non joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin\nkoira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi\nolemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota\nvuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin\nsaada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä\nvielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä\noikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät\nvielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi\nsiipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa\nnoihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä\nkestävät kaukaisiinkin aikoihin.\n\nEenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone\nalkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran\nkiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä\nhuone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului\njyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut\nraunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä\nnostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen\npeloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa\nsäesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei\nollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on\nmyrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on\nsurman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää\nja kuolemankelloa läppäilee... Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi\narmonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä\nvielä on keskeneräistä.\n\nUkkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta\npojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua\nperäkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän\nosaa.\n\n»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et\nosannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja\npantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.\n\n»Ethän sinäkään saanut.»\n\n»Sainpas, ja vielä kiitettiin ja päälaelle taputettiin.»\n\n»Mutta etpäs sinä osaa saarnata», kerskui Jussi puolestaan.\n\n»Et sinäkään osaa.»\n\n»Osaanpas!»\n\n»Etpäs osaa!»\n\nEnempää väittelemättä Jussi kiipesi suurelle kivelle ja papillisella\näänellä lointeli pitkän saarnansa, joka kuului olleen kirjoitettuna\n»tuohiraamatun tuossa laidassa, kupparin kirjan kuudennessa luvussa.»\nSaarnan päätyttyä hän esitti yhtä pitkän kuulutuksen laitumelta\nkadonneesta hevosesta, joka on »täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa.»\n\n»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyi Matti.\n\n»Sahan eltari sen on minulle opettanut», vastasi Jussi ylpeänä\ntiedoistaan. »Ja osaan minä isä-meidänkin: Is meki tai, pyhä kallis,\nmaar menkkel, taas temppel, hus hus, pani viritykseen, ettemme ruiskis,\nkakkara kara nauskis...»\n\n»Älä räpätä, anna hapata, äitis huomenna leipoo», keskeytti Matti\nkateudesta pakahtumaisillaan ja nakkasi »pappia» kalikalla sääreen,\nlähtien samalla juoksemaan pakoon, Jussi jäljessä.\n\nTuokkoset kädessä pojat juoksivat polkua peräkkäin, että kangas\ntömisi. Tultuaan näin vauhdilla Möyrylän luokse he, ryhtymättä tällä\nkertaa tappeluun, tekivät sulan sovinnon ja neuvottelivat keskenään,\nmitä vallattomuutta taas osattaisiin tehdä Eenokin laitoksille. Siinä\nMöyrylää kierrellessään ja kurkistellessaan he suureksi ihmeekseen\nhuomasivat ylikerran oven olevan hiukan raollaan. Tyydyttääkseen\nuteliaisuuttaan pojat hiipivät portaita myöten ylös ja pujahtivat\nsisään niin hiljaa, että Eenokki, joka selin oveen veisteli\npuukappaletta, ei kuullut heidän tuloansa.\n\nAikansa katseltuaan nuoralla kuivamassa olevia rahoja ja keskellä\nlattiaa olevaa kummallista laitosta pojat viimein rähähtivät nauramaan.\nEenokki silloin mölähti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston\nsydämeensä. Säikähdyksestä toinnuttuaan hän tavoitti lyödä poikia\nkädessään olevalla puukappaleella, mutta nämä rävähtivät rappuja alas\nkuin oravat ja sivaltaen lakit käteensä vilkaisivat jäniksinä ylös\nvuoren rinnettä, että paljaat kintut vilkkoivat. Ehtipä Jussi ohi\nmennessään hiukan soittaa kalauttaa Eenokin puukelloakin.\n\nHuomattuaan takaa-ajon turhaksi Eenokki salpasi sisäpuolelta oven, joka\noli unohtunut sulkematta hänen äsken ulkona käytyään, ja ensi työkseen\nkokosi rahat nuoralta pönttöön. Pojat tietysti kertovat näkemänsä,\ntieto hänen rahoistansa leviää ympäri kylää ja ties kuinka laajalle.\nEenokki ei pitänyt edes Honkavaaraa enää turvallisena säilytyspaikkana.\n_Minne_ hän rahansa kätkee nyt, sitä hän mietti koko iltapäivän ja\nvielä kappaleen yötäkin, kunnes viimein keksi mielestänsä parhaimman\nsäilytyskeinon.\n\nTapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä\nkäynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden\nusvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta\npidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan\narvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren\nrikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin\nsaanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa\npaperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat\nsiitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin\nolleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa\ntaivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli\nniin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin\nEenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi\nkäsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei\nvoitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen\nluukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.\n\nNäihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla\nkaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa\nhänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa\nuteliaisuuttansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä\npistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.\n\n»Tulin kerran setääkin katsomaan», sanoi isäntä hyvin ystävällisesti.\n\n»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki\njotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.\n\n»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana,\nniin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä\ntulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin\nasumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä\nniinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»\n\n»Mikset tätä jo keväällä sanonut?» kysyi Eenokki.\n\n»Enpä tuota hoksannut silloin, mutta parempi myöhään kuin ei\nmilloinkaan.\n\n»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että\nunohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan\npuolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»\n\n»Minkä tähden sinä sitä mielenkannettasi tunnet _nyt_ vasta — etkä\ntuntenut silloin kun eläkekirjaani rikki riitelit?» kiusasi Eenokki\nedelleen.\n\n»Ei nyt setä menneitä muistele. Sitä kun tuo Sanakin neuvoo, että älkää\nantako auringon laskea vihanne yli. Jos setä antaisi anteeksi, mitä\nehkä olen tullut rikettä tehneeksi, niin minä puolestani koettaisin\nolla sedälle mieliksi.»\n\n»Millä lailla mieliksi?»\n\n»Kun sairastutte, minä setää hoitelisin ja hoiteluttaisin lämpimällä\nkädellä.»\n\nSitä asiaapa Eenokki ei ollut tullut tarkemmin harkinneeksi: kuka\nhoitelee, kun perin avuttomaksi kemmertyy. Olisi epäviisasta olla\nkäyttämättä hyväkseen tarjottua etua. Hän ojensi kätensä, vaikka hyvin\nvastenmielisesti, veljenpojalle ja sanoi:\n\n»Tuossa on lapa — olkoon kuitti minunkin puoleltani.»\n\n»No, nythän ollaan oikealla tiellä», sanoi isäntä ja otti pullon\ntaskustansa. »Pistin poveeni pisaran väkevän puolta, että otettaisiin\npienet sovintoryypyt.»\n\nEenokki kulautti pullon suusta jonkun verran, mutta isännän kiihkeistä\nhoukutuksista huolimatta hän ei suostunut ottamaan enempää.\n\n»Kun tässä nyt on sovintoryypyt ryypätty, niin olisi minulla sedälle\nvielä yksi ehdotus», sanoi isäntä.\n\n»Minkälainen ehdotus?»\n\n»Sitä kun useinkin nuo jälkeenjääneet riitelevät ja rähisevät\nperinnöistä kuin sudet haaskalla, ennenkun asianomainen on ehtinyt\nkunnolleen edes silmiänsä ummistaa, niin ajattelin, että sedän jo oman\nrauhansakin vuoksi olisi teetettävä testamentti.»\n\n»Testamentti?... Kenelle minä sen teettäisin?»\n\n»Minähän noista elossa olevista taitaisin lähintä perillistä olla»,\nsanoi isäntä. »Ja minä siitä hyvästä pitäisin sedälle kunnialliset\nhautajaiset.»\n\nEhdotus kosketti läheltä Eenokin salaisia toivomuksia. Hetken\nmietittyään hän sanoi:\n\n»Jos teetän testamentin, niin lupaatko sinä toimittaa minut omaan\nerikoiseen hautaan, kun kuolen?»\n\n»Tietysti erikoiseen! Yksin saatte yönne maata siellä — niinkuin\ntäälläkin. Ja koululla, kelloja soittaen hautaan sedän, lukkari ja\npappeja parittain saattonne etunenässä», lupasi isäntä.\n\nEenokki oli hengessään näkevinään kaiken tuon komeuden, ja\nkuolemanajatus alkoi tuntua ikäänkuin kevyemmältä.\n\n»Suostuisitko sinä laittamaan vielä kiven haudalleni?» Eenokki yhä\ntinki.\n\n»Vaikka kaksi, jos setä niin haluaa», myönsi isäntä.\n\nAntamatta varmaa vastausta Eenokki lupasi vielä miettiä asiaa\ntarkemmin. Setä ja veljenpoika erosivat näköjään hyvinä ystävinä,\nkumpikin mielestänsä hyvän askeleen toiveittensa päämäärää lähempänä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nIsännän käynnin jälkeen Eenokki mietti ja harkitsi testamentti-asiaa\nviikon päivät. Saatuaan viimein suunnitelmansa valmiiksi hän meni\nTikanderin luokse Viinamäen ullakkokamariin, kolme vierastamiestä\nmukanansa, ja esitti kirjurille asiansa:\n\n»Kun tässä on tullut elää kituutettua tätä maailmaa jo lähemmä sata\nvuotta eikä ole tietoa, minä päivänä tuo henkiriepu, jota minussa ei\nolekaan enää juuri muualla kuin hivene nenänpäässä, lähtenee, niin\nolisin pyytänyt herrassöötinkiä — te kun olette semmoinen kirjamies —\nkirjoittamaan testamenttini eli viimeisen tahtoni.»\n\nKun kirjurilla ei ollut mitään pyyntöä vastaan, kirjoitti hän Eenokin\nsanelun mukaan, muotoa tosin mukaillen, seuraavan testamentin:\n\n »Minun viimeinen tahtoni on:\n\n 1) että kun minusta Eenokki Aataminpojasta aika jättää, on\n leposijakseni hankittava arkku, arvoltaan vähintään sadan (100) markan\n hintainen, ja on sen kansi kiinnitettävä puunauloilla;\n\n 2) että peijaisiani eli maahanpanijaisiani on vietettävä kolme (3)\n vuorokautta keskeytymättä, ja on niihin kutsuttava paitsi ulompana\n asuvia sukulaisiani kaikki tämän Honkavaaran kyläkunnan asukkaat,\n ikään, säätyyn, varallisuuteen tai muuhun katsomatta, sekä kaikki\n pitäjän arvohenkilöt. Kuokkavieraat ovat pidettävät kutsuvieraitten\n veroisina, ja kaikille on annettava ruokaa ja viinaa niin paljon kuin\n kunkin maha ja pää vetää;\n\n 3) että kaikkein köyhimmille sukulaisilleni on hautajaisiani varten\n teetettävä ja ikuiseksi omaisuudeksi annettava vaatteet, miehille\n mustasta verasta, naisille mustasta vihtoriinista, sekä hyvät kengät;\n\n 4) että säilyisin jälkimaailman muistossa, on haudalleni pystyttävä\n kivinen, kaikilta puolin sileäksi kiilloitettu hautapatsas, jonka\n tulee olla kaksitoista (12) jalkaa korkea, kuusi (6) jalkaa leveä ja\n kolme (3) jalkaa paksu.\n\n Tämän jälkeen seurasi pitkä, yksityiskohtainen selonteko patsaaseen\n hakattavista kirjoituksista ja kuvista, jalkakivistä, patsasta\n ympäröivästä kullatusta malmiaidasta y. m.\n\n 5) että minun jälkeenjäänyttä omaisuuttani ei saa liikuttaa, minulle\n kuuluvien lukittujen huoneitten: aitan ja n.s. Möyrylän ovia ei saa\n avata eikä perinnönjakoa pitää, ennenkun hautajaiseni on pidetty ja\n edellisessä kohdassa mainittu kivi haudalleni pystytetty;\n\n 6) että Herrastuomari Kaarl Hesekielinpoika Kotkan määrään\n tämän testamenttini toimeenpanijaksi, ja saa hän, toimitettuaan\n tarkalleen edellä mainitut määräykseni, ottaa kuluttamansa varat\n ja vaivanpalkkionsa jälkeenjääneestä keksinnöstäni sen myötyänsä.\n Ylijäämä keksinnön hinnasta ja muu jäljellejäänyt omaisuuteni on\n jaettava perillisteni kesken kunkin perintöosuuden mukaan sovussa ja\n rakkaudessa.\n\n Honkavaaran kylässä syyskuun 13 päivänä 18—.\n\n Eenokki Aataminpoika.\n\n Eläkevanhus Honkavaaran kylässä.\n\n (Puumerkki).\n\n Me allekirjoitetut samalla kertaa läsnäolleet vieraatmiehet todistamme\n täten, että Eläkevanhus Eenokki Aataminpoika täydellä ymmärryksellä ja\n vapaasta tahdosta on tehnyt edellä olevan testamentin ja ilmoittanut\n meille sen olevan viimeisen tahtonsa.\n\n Paikka ja aika kuin yllä.\n\n     Gustaf Tikander. Antti Antinpoika. Kirjoitti Sama. (Puumerkki).\n     Heikki Hurskanen. Ulla viteen (Puumerkki). omakä Si.»\n\nTikanderin kirjoitettua Eenokin pyynnöstä vielä jäljennöksen\ntestamentin toimeenpanijalle tämä pisti asiakirjat taskuunsa\nja korvaukseksi vaivoista ja paperista pyysi kirjurin tulemaan\nhautajaisiinsa.\n\nEenokin annettua isännälle testamentin jäljennöksen tämä oli sen\nmääräyksiin tyytymätön. Hänen mielestänsä hautakivi ensinnäkin oli\nkohtuuttoman suuri ja koko hautajaiskomento liiallista. Toiseksi\nhänen tarkoituksensa oli ollut testamentin määräyksen kautta saada\nyksin periä sedän omaisuus. Mutta kun Eenokki esitti ajatuksen: mitä\nminä kirjoitin, sen minä kirjoitin, ja oli taipumaton muuttamaan\nvalmista asiakirjaa, isäntä ei uskaltanut jännittää jousta kovin\nkireälle, peläten yksipäisen ukon suuttuvan ja mahdollisesti määräävän\nsuuret rikkautensa jollekin ventovieraalle. Hän lupautui testamentin\ntoimeenpanijaksi, varsinkin kun muut perijät olivat niin väärän koivun\ntakaisia, että heidän osuutensa tulisi suhteellisesti hyvin pieneksi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien\npilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa.\nMetsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja\nhataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta\nvalittavaa ulvontaa.\n\nValkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset\nnukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin\nakkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut\nmelkein läpi öitten.\n\nKustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona\nriehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin\nniin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi\nväkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä\npyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja\nvaltaa olisi.\n\nSaatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa,\nilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa\nhän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen\ntoimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt\neivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin\njuopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta\nkuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä\njohtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin\nkanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä\nluistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen\nhän niitä muisteli.\n\nMutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin,\ntuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat\nkohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten\nkuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.\n\nMutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa\nmonin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin\nasti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.\n\nJo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa\nsäilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi\noli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten\nheikkouttansa.\n\nSiinä ne olivat taaskin pöydällä hänen edessänsä.\n\nMyrsky ulkona tuntui vain kiihtyvän. Vilkaistuaan kelloon Tikander\nnousi kiikkutuolistansa ja käveli jonkun kerran edestakaisin huoneensa\nlattiaa. Pysähtyen sen jälkeen hetkiseksi miettimään hän kulautti\nviinapullostansa pari pitkää ryyppyä, puki nopeasti palttoon yllensä,\nnosti kauluksen pystyyn ja painoi lippalakin syvään päähänsä. Otettuaan\npöydältä tuohen ja paloöljypullon hän puheli itsekseen puoliääneen:\n\n»Pannaan ne taskuun, ja pistetään sinne yksin tein jäljellä olevan\nomantunnon riekaleet, sinnepäinhän se muistaakseni oli Parrulan neuvo.»\n\nHiljaa, koettelemalla, hiivittyään ullakon portaita alas Tikander\netukumarassa, ikäänkuin myrskyä ja pimeyttä päällänsä puskien, lähti\nkulkemaan Parrulan taloon, sahalle ja oluttehtaalle vievää tietä myöten.\n\nMyrskyn ulvonnassa oli öisen kulkijan mielestä jotakin helvetillistä\nriemua, joka soi samassa äänilajissa hänen oman rintansa sävelten\nkanssa. Ulkonaisen ja sisäisen yhteissoiton innoittamana hän,\nepämusikaalinen mies, alkoi omalla nuotillansa puoliääneen laulaa\ntilanteen mieleen johtamaa veisua, samalla kulkiessaan vaistomaisesti\nnotkutellen polviansa kuin puoleksi tanssien:\n\n    »Arpa lankesi herra Petteriin,\n    ja hän syntinsä tunnusti näin:\n    kolme pappia olen minä tappanut,\n    kolme kirkkoa polttanut,\n    kolme vahvaa talonpojan renkiä\n    olen puukolla surmannut.»\n\nParrulan talon kohdalle tultuansa Tikander pysähtyi ja katsoi kotvan\naikaa ristiriitaisin tuntein rakennusta, joka pimeässä häämöitti\nmustana kuin suuri suunnaton ruumisarkku. Jonkun verran epäröityään,\nmennäkö eteenpäin vai pyörtääkö takaisin, hän jatkoi matkaansa ohi\nkäynnissä olevan sahan, jonka savutorvesta sinkoili milloin yksityisiä\ntulikipeniä, milloin kokonainen säkeneparvi pimeyteen kadoten, tuli\noluttehtaalle ja hiipi tehdasrakennuksessa olevaan halkovajaan.\nSytytettyään tulitikulla taskustaan ottamansa tuohenkäpryn hän pisti\nsen pinojen vieressä olevaan lastukasaan, johon ensin oli kaatanut\npaloöljyn pullostansa.\n\nPurjehdittuaan myrskyn työntämänä selkäkenossa kiireesti kamariinsa\nTikander jäi akkunan eteen pimeässä seisten odottamaan tekonsa\nseurauksia.\n\nKun oluttehtaalta päin pitkään aikaan ei näkynyt mitään elonmerkkiä,\narveli Tikander sytyttämänsä tulen umpinaisessa huoneessa sammuneen,\neikä hän oikein tiennyt, kumpaa enemmän toivoisi, syttymistä vai\nsammumista. Viimein alkoi kuitenkin pimeydestä kajastaa heikko, tuskin\nhuomattava punerrus, ja ennen pitkää leimahtivat liekit korkealle\nilmaan. Samassa alkoi sahan pilli huutaa, katkonaisesti, valittavasti.\n\nTikanderin mielestä palo oli kaamean juhlallinen näky näin kauempaa\nkatsoen. Levottomat liekit milloin hulmusivat myrskyn painamina\nvaakasuorassa kuin huikkaavan hevosen häntä, milloin hetkeksi\npyörsivät ylös, erottaen itsestänsä kokonaisia tulipalloja korkeuteen.\nMyöhemmin laipioiden alkaessa putoilla alas, leimautti koko tienoon\nniin häikäisevän valkeaksi, että Tikander akkunansa edessä hätkähtäen\nperäytyi pari askelta takaperin. Pilvissä tulipalon yllä näytti olevan\nkuin suuren suuri jättiläislintu, joka poutahaukan tavoin paikaltansa\nliikkumatta värisytti veripunaisia siipiänsä.\n\nAamulla varhain Tikander sai Parrulalta kutsun tulla nimismiehen\nvirantoimittajana pitämään poliisitutkintoa, sillä arveltiin\nmurhapolton tapahtuneen.\n\nTutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi mitään erikoista. Voitiin vain\nyksinkertaisesti todeta, että tehdas on palanut perustuksia myöten ja\nettä tulipalo sahan työmiesten tietämän mukaan on alkanut halkovajasta\nnoin kello kahden aikaan yöllä. Ketään määrättyä henkilöä ei voitu\nepäillä palon aiheuttajaksi, varsinkaan kun ei saatu varmuutta edes\nsiihen, onko tapahtuma todella murhapoltto. Tulipalopaikalle kertynyt\nväen paljous ja sen harvinaisen innokas toiminta sammutustöissä näytti\npäinvastoin viittaavan siihen, että tehdas oli paikkakuntalaisille\nrakas ja että sitä epätoivoisin- ponnistuksin koetettiin tulen tuholta\npelastaa. Saattaahan olla mahdollista, että joku ryypiskelemässä ollut\nhumalainen on käynyt halkovajassa asioillaan ja piippunsa sytytettyään\nheittänyt palavan tulitikun helposti syttyvään lastukkoon.\n\nViimein muisti panimonhoitaja, että Mikkos-Otto oli kerran eräänä\nsunnuntai-iltana uhannut »pistää tuohikäpryä tehtaan nurkan alle ja\ntuikata tulen häntään.» Ja muutenkin oli Otto esiintynyt sopimattomasti\nja röyhkeästi, sadatellut panimonhoitajaa ja haukkunut patruunaa\nkaljupäiseksi pääketuksi.\n\nParrula, ollen hyvin kiihtynyt ja hermostunut, vaati Tikanderia\nvangitsemaan Mikkos-Oton heti epäluulonalaisena murhapolttoon. Tikander\nei kuitenkaan pitänyt pelkkää uhkausta kyllin pätevänä syynä tällaiseen\nvoimatoimenpiteeseen. Kuitenkin hän haetti kuulusteltavaksi Oton ja ne\npari miestä, jotka tämän kanssa olivat yhdessä ryypiskelleet kysymyksen\nalaisena iltana.\n\n»Täällä on panimonhoitaja tehnyt teitä vastaan sellaisen ilmiannon,\nettä olette uhannut polttaa oluttehtaan. Tunnustaako Otto Mikkonen\nilmiannon oikeaksi?» kysyi Tikander virallisella äänellä.\n\n»Minäkö?... Sanooko tämä rykmestari, että minä olen polttanut\noluttehtaan?\n\n»Jumala varjelkoon!» huudahti Oton muija, joka vapaaehtoisesti\ntutkintotilaisuuteen tullen oli asettunut seisomaan miehensä rinnalle\nvaikeana hetkenä.\n\n»Sitä hän ei ole sanonut, ja toistaiseksi ei olekaan kysymys siitä,\nkuka palon on aiheuttanut. Mutta oletteko _uhannut_ polttaa tehtaan?»\n\n»En muista», sanoi Otto.\n\n»Kyllä minä muistan. Ja kaiketi muistavat nämä miehetkin, joita\nnimenomaan kehoitin panemaan hampaansa koloon Oton uhkauksen», sanoi\npanimonhoitaja.\n\n»Niin, kyllähän tämä Otto taisi kerran jotakin semmoista lausua,\nmutta ei kait hän nyt sillä totta tarkoittanut. Miten lie mielensä\nmyrtynyt, kun ei ollut rahaa piisalle juomansa oluen maksuun, ja siinä\nkimmastuksissaan lie tullut hölpöttäneeksi päätöntä pötyä — niinkuin se\non vähän muutenkin tämän Oton tapa», sanoi kysyttyä toinen miehistä,\ntoisen yhtyessä kaikissa kohdin hänen lausuntoonsa.\n\n»Oliko Otto Mikkonen viime yönä tehtaan paloa sammuttamassa?» kysyi\npatruuna, jonka mielestä Tikanderin tutkimus syyllisen ilmisaamiseksi\noli merkillisen laimeata.\n\n»En ollut», vastasi Otto.\n\n»Tämä on tärkeä tiedonanto; merkitkää se pöytäkirjaan», kehoitti\nParrula.\n\n»Missä te olitte viime yönä?» jatkoi Tikander kuulustelua.\n\n»Minä makasin koko yön akkani vieressä», sanoi Otto.\n\n»Voitteko sen todistaa?» kysäisi Parrula.\n\n»Maikki!» sanoi Otto, tyrkäten vaimoansa kyynärpäähän.\n\n»Se on sitten niin vissi kuin minä tässä, että Otto maata mätkötti\nkuin vesihako vieressäni koko yön — voin sen vaikka vannoa Jumalan ja\nihmisten edessä», todisti Maikki.\n\nAsian vakavuudesta huolimatta tutkinnon pitäjät hiukan hymähtivät.\n\n»Mikä oli syynä siihen, että ette tullut tulipaloa sammuttamaan,\nvaikka teidän olisi pitänyt kuulla sahan hätäpillin huuto, niinkuin\nmuittenkin?» kiristi Parrula paulaansa yhä tiukemmalle.\n\n»Kuulla?... Kuulla sen, joka maata mätköttää kuin vesihako ja kuorsaa,\nettä tupa tärisee», ehätti Maikki miehensä puolesta.\n\n»Jos miehenne nukkui niin raskaasti kuin sanotte — jota muuten ei ole\ntodistettu — niin teidän velvollisuutenne olisi ollut herättää hänet»,\nsyytti patruuna vaimoa.\n\n»En minä kuullut hätäpillin huutoa minäkään», väitti Maikki.\n\n»Olisi se pitänyt kuulla.»\n\n»Kuulla ja kuulla!... Kun Otto tekee päivän raskasta työtä ja syö\niltasekseen muun lisäksi suuren puukupillisen ruispuuroa, niinkuin nyt\neilen illallakin, ja pantuaan maata nahkasten alle tuvassa, joka on\nniin lämmin, että vesi silmäkuopassa kiehuu — kun Otto, sanon minä,\nsiinä nukahtaa ja alkaa kuorsata, niin siinä ei kuulevakaan kuule\nmitään muuta. Ja jos ei patruuna minua usko, niin tulkaa kuulemaan ja\npankaa pillinne soimaan... Siihen lisäksi mokoma myrsky kuin nyt tämä\nviime öinenkin, ja tuuli sinne meidän mökille oli vastainen sahalta\nkäsin.»\n\nAsia oli niin terhakasti ja järkeen menevästi todistettu, että\nkuulustelun jatkamista pidettiin hyödyttömänä. Tikander kirjoitti\ntutkintopöytäkirjan, jonka loppuosa kuului näin:\n\n »— — — todistettu, että usein mainittu mäkitupalainen Otto Mikkonen\n on uhannut polttaa ylempänä mainitun oluttehtaan. Mutta kun\n allekirjoittaneen pidettyä perusteellisen kuulustelun Mikkosen viaksi\n ei ilmennyt raskauttavampaa kuin mainittu uhkaus, ei häntä, Otto\n Mikkosta, voida nykyisten asianhaarain vallitessa pidättää ja vangita,\n joten kanteen nostaminen oikeusistuimessa syyttäjäviranomaisen puolelta\n pidetään aiheettomana.\n\n                                            Gustaf Tikander.»\n\n»Vangita!... Saatana!»\n\nOtto heristeli rehennellen nyrkkejänsä.\n\n»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan\ntämän taivaan kannen alla... Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin\nvain Mikkos-Otto.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta\ntehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten\npian unohdetun kärsitty tappio.\n\nToisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen\nsielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä\nniille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta!\n— Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin\npäivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat\nhänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan\nomantunnon suurennuslasin läpi.\n\nMitä pahaa Parrula oli _hänelle_ tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä\nkostotoimiin?... Ja Anna-neiti?... Ei niin mitään! Hän on yhtä\nsyyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä\nneljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin.\nHänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten\nymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla\nmarkalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat.\nHäntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja\neivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina\nhetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin\nturralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.\n\nKaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin\nheikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi\nParrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut\nhuutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen.\nMutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää\nmitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala\nmelkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen\nja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin\nkädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja\nsaatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa\nettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen\nlakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää\nkäsialaa.\n\nKamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat\nkerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen\nvaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut\nehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta\nlaskeutumaan alaspäin.\n\nNyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi\naskel alaspäin — pitkä askel...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä\nkuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet,\njotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he\nlöysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen\ntyynen veden pinnalta.\n\n»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti\nköysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.\n\n»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen\nairomies.\n\n»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden\njohtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja\ntähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota\nnoustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja\napajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»\n\n»Ei kait sitä nyt sinnekään jätetä», myönsivät toiset miehet.\n\nSe oli synkkää ja äänetöntä nuotanvetoa ja jännittävää odotusta.\n\nPerämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo\nensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa\nniemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista\nsaalistansa Viinamäen rantaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen\nvoimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja\nistuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto,\nkuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan,\nhänen pölkyllänsä.\n\n»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi\nmuutamakseen uusi havunhakkaaja.\n\n»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi\nEenokki.\n\n»Eikä se taida Eenokin kohdalta enää kesken katketakaan.»\n\n»Eikö nuo lie nämä istuksimiset ja oleilemiset niitä viteitä, että on\ntässä alkamassa minulle se iankaikkinen kissaviikko.»\n\n»Niinpä kyllä — iankaikkinen. Se on tämä maailma kuin suuren suuri\ntalo, jossa tuo ihminen on palvelijana elämänsä pitkän vuoden,\nkukin kohdallansa. Vaan kertahan se sekin vuosi köyriin päättyy ja\nitsekullekin pääsinkakku leivotaan», sanoi havunhakkaaja.\n\n»Ja päästökirja annetaan», lisäsi Eenokki.\n\n»Joo. Mutta sehän tuo olisi ylen hyvä, että erotessa näistä maallisista\npalveluspaikoista olisi muassa virheettömät paperit uusille isännille\nuusiin palveluspaikkoihin. Sillä onpa tämä ajallinen elämä toisekseen\nkuin suuri pestuupäivä vielä pitempiä sitoumuksia varten. Ja sehän\nsiinä olisi tärkeintä — niitä kun sielläkin lie useampiakin ottajia —\nettä kenelle tuon mullikkansa ikuiseksi myöpi.»\n\n»Sehän siinä taitaisi tähdellisintä olla», myönsi Eenokki.\n\n»Taitaa Eenokilla olla jo varmuus siitä, kummalta isännältä pitkän\npestin ottaa?»\n\n»Hmm...!» mörähti Eenokki vastaukseksi.\n\n»Taloisiahan nuo lienevät taloja kumpikin ja palvelusajan pituus\nsama, niin että siinä kohdin ovat yhdenveroisia. Mutta palkanmaksu\ntuo lie hyvinkin erilainen. Rikas mies ei saanut vesipisaraa kielensä\nkostukkeeksi — siellä, missä oli.»\n\n»Sitä on näin Mattiin päästyä taas talven selkä taittumassa, koska\nnäkyy jo rikka rupeavan hankeen sijaansa syömään», käänsi Eenokki\npuheen toisaalle ja kävellä köpitti keppineen kamariinsa.\n\nMatinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin\nauringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt\nkäymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan,\nuskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään\nmahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.\n\nMummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa\nkamariin.\n\nOn muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita\nloimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä\nloikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin\nkoskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä\nhyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt,\nsai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi\nmieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon\nasemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä\nnäinkin.\n\nMyöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti\npaistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset\ntaikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita.\nNäin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten\nherkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa,\nmutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.\n\nIltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin\nsängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi\nlyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»\n\n»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin\nkonstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten\nmärkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja\nterve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin\nnäljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule\nkansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin\nkauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»\n\nVanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka\nlämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUsein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin\nvakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän\nrahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän\nolisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen\nlöydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena\nmiehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden\nkätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että\nrahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.\n\nEenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut\nmitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla\najallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin\nsen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja\nainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa\nlähtöänsä rauhallisin mielin.\n\nKun kuolema vihdoin heinäkuun lopulla seitsemän unikeon päivänä saapui,\nlausui hän kuitenkin viimeisiksi sanoikseen — ehkä hourien, ehkä\nkirkastunein ymmärryksin:\n\n»Painaa — painaa... kivi painaa raskaana — rintaa... Ottakaa se pois...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nViinamäen talossa alkoi puuha ja kiire. Isäntä ensi työkseen\najoi kaupunkiin ostamaan setä-vainajalle arkkua ja samalla\nhautajaistarpeita. Aikaisemmin tilaamansa hautakiven hän oli jo\ntalvikelissä kuljetuttani kirkolle kaikessa hiljaisuudessa.\n\nKun lämpimänä kesäsydännä ei käynyt päinsä säilyttää vainajaa kotona\nhautajaisiin asti, vietiin se kirkolle viileään ruumishuoneeseen.\nPaikkakunnan tapana oli kyllä viedä ruumiit näin kuuman aikana heti\nhautaan ja käydä myöhemmin vain valekoulu. Mutta kun Eenokin vaatetettu\narkku oli niin kaunis, että kävi sääliksi mullata sitä ensinkään maan\npoveen, tahtoi isäntä, että koko hautajaisyleisö saisi sen nähdä.\nMahdollisten epäilysten välttämiseksi hän samalla tahtoi osoittaa\ntäyttäneensä testamentin määräykset täsmälleen tässäkin kohdin.\n\nLähinnä tehtävänä tämän jälkeen oli hautajaisvieraitten kutsuminen.\nPitäjän säätyhenkilöille: papeille, lukkarille ja nimismiehelle isäntä\nkirjoitti kutsukirjeet, käyttäen ohjeena jolloinkin saamaansa painettua\nhautajaiskutsua:\n\n »Pyytän Teitä ystävällisesti saattamaan korkiasti rakastettua\n Setä-vainajaani\n\n Eenokki Aataminpoikaa\n\n hänen viimeiseen leposijaansa N:n hautausmaalle sunnuntaina elokuun 13\n päivänä 18.. kello 9 aamulla ja jumalanpalveluksen jälkeen saapumaan\n suruhuoneeseen Honkavaaran Viinamäen taloon viettämään rakkaan\n poismenneen muistoa.\n\n Kunnioituksella\n\n                                          Kaarle Hesekielinpoika Kotka.\n                                               Herrastuomari.»\n\nOmalla kylällä kulkivat isäntä ja Esteri kumpikin tahollansa talosta\ntaloon, töllistä tölliin surullisesti hautajaisiin kutsumassa.\nLukuunottamatta patruuna Parrulaa tyttärineen ei ketään unohdettu.\nTestamentissa mainituille köyhille sukulaisille isäntä toimitti\nriittävän määrän rahaa hautajaispuvun ja kenkien laittamista varten.\n\nTalossa pestiin huoneita, teurastettiin, leivottiin, paistettiin,\npantiin olutta. Kylältä lainattiin omien lisäksi suuria kahvipannuja,\nkahvikuppeja, lautasia, veitsiä, haarukoita. Sekaannusten estämiseksi\noli etenkin porsliiniastioiden pohjaan alapuolelle kaiverrettu\nomistajan puumerkki, joten aivan kuin lampaitten korvissa oli kullakin\noma merkkinsä leikattuna.\n\nNiistä perheistä, joista aiottiin pitoihin tulla, kuljetettiin taloon\nhautajaispäivän edellisenä lauantaina maitoa niin mahdottomat määrät,\nettä piti kylältä lainata astioita sen säilyttämistä varten.\n\nKaikki viittasi siihen, että Viinamäkeen on tulossa paikkakunnalla\nennen kuulumattoman suuremmoiset pidot, ja jännityksellä niitä\nodotettiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKaunis on paareilla kellotapulin kupeella Eenokin arkku. Se on\nvärilleen musta, päissä pienet hopearistit, nimikilpi ja kannen kahden\npuolen metalliset, hopeanväriset palmunlehdet. Kannen reunoista riippuu\nmusta hetulelaitainen koristevaate, jota vieno aamutuuli hiljaa\nhäilyttelee — ainoa elonmerkki tuossa muuten elottomassa ryhmässä.\n\n»Kaunis on arkku, niinkuin sopiikin olla suuren rikkaan», huomauttaa\nmuuan saattajista.\n\n»Somapa siinä on levähtää väsyneen», lisää toinen.\n\n»Kun muistelen vainajaa pukinnahkaisine turkkeineen ja maanpäällisine\nmakuusijoineen, niin tuntuu minusta katsellessani tuota arkkua, kuin\nEenokki olisi tieten tahtoen joutunut vieraalle vuoteelle lepäämään\nikuista untansa», lausuu kolmas eroavan mielipiteensä.\n\nKatseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät\neri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan\narkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta\nelonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen\nsitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki\nväkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on\n_minun_ vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?\n\nMuutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi\nhautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen\nhavainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.\n\n»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan\nLiisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin\nelämä ja itkua, eikä mitään muuta.»\n\n»Vaikka ei suinkaan köyhyyttä ollut eikä leivän puutetta.»\n\n»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli\nmies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»\n\n»Vaan katsokaapas tätä!»\n\n»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois\nnukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan\nhyvänpä valitsi osan Eveliina.»\n\n»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja\nhääpuku toinen.»\n\nNaiset kulkivat jonkun matkaa eteenpäin. \u003C\n\n»Onpas tuohon tien poskeen ilmestynyt uusi kivi sitten viime näkemän»,\nhuomautti muuan.\n\n»Niinpähän näkyy ilmautuneen. Ja niin on kivi valkoinen kuin lumi, että\nsulavan luulisi. Eikö siihen olekin rasvaa pinnalle kihonnut — oikein\npitää sormella koettaa.»\n\n»Kukahan levännee tuonkin alla... Miten siinä kiven kupeessa lukeekaan\nkultaisin kirjaimin?»\n\nVaimojen koettaessa tavailla ruotsinkielistä kirjoitusta osui\nhautuumaalla kävelyllä oleva nimismiehen rouva heidän avuksensa,\nselittäen kirjoituksen myös suomeksi.\n\n             »Här hvilar\n            Tingskrifvaren\n           Gustaf Tikander\n    Född den 26 april år 18.. — Död den\n           5 oktober år 18..\n\n De, som med tårar så, skola med fröjd uppskära. Ps. 126: 5.»\n\n»Ilolla niittävät — hm!... Kyllä herrassöötinkikin taisi kyynelillä\nkylvää, millä sitten niittäneekin.»\n\n»Kukahan lie patsaan pystyttänyt, ja mistä lie löydetty noin suuri\nmöhkäle ukonkiveä?»\n\n»Se on marmoria», sanoi nimismiehen rouva. »Ja patruuna Parrula on\npatsaan pystyttänyt.»\n\n»Patruunanko lie istuttamia nuo ruusutkin?»\n\n»Ne ovat Patruunan Anna-neidin ja Viinamäen tyttären yhteisesti\nistuttamia», tiesi rouva.\n\n»Vai niin, vai niin — hm!... Onhan tuo hyvä, että on niitä, jotka\nhäntäkin muistelevat — onnetonta.»\n\nMuuan seurassa ollut vanha mummo tällaisen myötätunnon ilmauksen\nliikuttamana irroitti nenäliinan virsikirjansa ympäriltä ja silmiään\npyyhiskellen sanoi:\n\n»Onnetonta?... Kukapa käynee täällä toisen tuomariksi. Kukapa tiennee,\nmillaiset ruusut kullekin kukkivat — tuolla.»\n\nYhtäkkiä pamahti tapulin tornista kirkonkellon läppäys.\nMiehet kohottivat hiukan hattuansa ja naiset niiasivat malmin\nhuomentervehdykseen. Pian tämän jälkeen ilmautui hautuumaan portille\nlukkari ja kaksi pappia. Virren värssyn kajahdettua ja sitä paljain\npäin kuunneltua kantajat nostivat ruumispaaren olkapäilleen, ja musta\nsaattue alkoi kellojen pauhatessa hiljalleen kulkea hautaa kohti.\n\nRovasti itse siunasi ruumiin ja piti pitkän hautauspuheen. Ollen\ntietoinen Eenokin rikkaudesta hän oli puheensa aiheeksi valinnut\nraamatun lauseen: »Jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan\nja lepäävät kammioissansa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Eenokin haudalle kutsuttujen suureen lukumäärään verraten\noli tullut vähän väkeä, niin sitä runsaammin sitä kertyi sunnuntain\niltapäivällä hautajaistaloon.\n\nTuvan perällä oli valkeilla liinoilla katettu, seinästä seinään\nulottuva pöytärivi ruokia kukkuroillaan. Ensimäiseen pöytään\nistuivat rovasti rouvineen ja muut pitoihin tulleet säätyhenkilöt\nsekä arvokkaimmat talolliset. Seuraavassa pöydässä istui köyhempää\ntalollisväkeä ja varakkaimpia torppareita, sitten pikku torppareita\nja mäkitupalaisia. Viimeinen pöytäkunta oli sekalaista joukkoa,\nitsellisiä, palvelusväkeä ja kaikenmoista Kaisan Kallea ja Matin\nMaijaa. Kukaan ei ollut tällaista asteettain alenevaa arvojärjestystä\nmäärännyt, se muodostui kuin itsestään.\n\nViimeisessä pöydässä ensi työksi pantiin haarukat halveksien syrjään\nja käytettiin luojan luomaa viisipiikkistä. Moni miehistä antoi\npöytäveitsen mennä samaa tietä ja vetäisi tupestaan sijaan oman\n»sivurautansa».\n\nMikkos-Otto ja naapurinsa Lassin Leena osuivat vierekkäin istumaan\nkarsinan puolelle pöydän latvapäähän, joka oli sikäli epäkiitollinen\npaikka, että tarjoiltavat lämpimät ruuat ehtivät sinne vasta\nviimeiseksi.\n\n»Kuunteleppas tarkkaan!» huomautti Otto naapurilleen.\n\nEri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.\n\n»Hyvänen aika!... niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla\npöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.\n\n»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen... Milloin se\nLeena on viimeksi syönyt?»\n\n»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä\non monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin\najan.»\n\n»Kai se jo leipä Leenallekin maistuu?»\n\n»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos\ntämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja\nhuono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin:\nsait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö\nsitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»\n\n»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että\nnapa tirisee», sanoi Otto.\n\nRuokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina\nesiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri\npuolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari,\njonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.\n\nPuurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin\nkarsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne\nuusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena\nleikkisästi:\n\n»Kun nyt tuonkin pistät makoosi, niin saadaan tehdä revenneestä kiitos.»\n\n»Niinpä tuo on tulista, että kita tahtoo palaa», sanoi Otto ahmien\nsuuhunsa kuumaa puuroa, kun ei malttanut odottaa maitoa, jota entisen\nloputtua ei oltu vielä ehditty tuoda pöytään.\n\n»Onhan pohjatuuli nenäsi alla — puhalla, tai pane tuosta nekasta\njoukkoon räämiä, niinkuin minä», neuvoi Leena.\n\nOton vilkaistua naapurinsa lautaselle hän veti suunsa leveään hymyyn.\n\n»Jo nyt, Leena rukka, taisit tehdä sian ruokaa, kun kaasit\nlihankastiketta puuroosi.»\n\n»Niinpä pirhana ollen taisin tehdäkin», sanoi Leena hiukan häpeissään\nmaistettuaan puuroansa. »Miten minä nyt noin erehdyin.»\n\n»Kaikkiruokainenhan se on köyhän lapsi», pilkkaili Otto.\n\nIlkeämättä jättää puuroa lautaselleen Leena koetti nieleskellä, vaikka\nhyvin vastenmielisesti. Oton nuoltua lusikkansa puhtaaksi hän puuron ja\nnaapurinsa loukkauksen katkeroittamatta yritti kostaa.\n\n»Mitä törkyä noissa suupielissäsi on?» pisti Leena paremman puutteessa.\n\n»Sitä veräjässä, mitä veräjästä viedään», vastasi Otto rauhallisesti ja\npyyhkäisi takkinsa hihalla huuliansa.\n\nKun useat ymmärtämättömät aterian alkupuolella olivat täyttäneet\nvatsansa yli tarpeen, joutuivat he myöhemmin ristiriitaisten tunteitten\nvaltaan: ruuat yhä paranivat, mutta luonto ei enää ottanut vastaan.\nKorvatakseen edes jonkun verran tappiotaan he kaikessa hiljaisuudessa\nkoettivat tunkea poveensa ja taskuihinsa sellaisia ruokia, joita oli\nmahdollista säilyttää.\n\nJälkiruuan vihdoin ehdittyä Leenan ja Mikkos-Oton eteen sanoi viime\nmainittu omana ja epäilemättä monen muun mielipiteenä:\n\n»Se nyt on liika herkku kuin Suutari-Heikin akka.»\n\nAterian päätyttyä vieraat kädet ristissä täyteläinen vatsojen päällä\nkatsoa toljottivat pöytään raukein katsein. Äskeisten naukuvien äänien\nsijasta kuului nyt silloin tällöin voimakas röyhtäisy.\n\nHienossa hiprakassa oleva virren veisaaja nousi seisaalle ja\nvirallisesti ryäistyään alkoi laulaa pitkäveteisellä nuotilla:\n\n    »Mix en siis Simeonin kans'\n    Täält' lähtis' rauhallisest'?\n    Eroten poijes kokonans'\n    Ajasta vieskollisest',\n    Heikosta ruumiin majasta,\n    Ja maailmasta pahasta,\n    Kuin petoxell' on täytett'.»\n\nKöyhän kansan tuvassa aterioidessa rovasti hautajaisiin tulleitten\nherrasmiesten ja arvokkaimpien isäntien kera istui vieraskamarissa\nhaastellen. Illemmalla isäntä toimitti pöytään kahvia ja viinapullon.\nIkäänkuin ei olisi huomaavinaan, mistä on kysymys, täsmällisen\nharkitusta puhetavastaan tunnettu rovasti sanoi kappalaiselle:\n\n»Kyösti, laita kuppiini sokeria — neljä palaa.»\n\nKappalainen tuntien esimiehensä tavat laittoi kuppiin paitsi sokeria\nmyöskin viinaa, rovastin kääntäessä siksi aikaa katseensa toisaalle.\nMaistettuaan seosta rovasti oli katsovinaan nuhtelevasti kappalaiseen.\nSanoi sitten kuitenkin kuin anteeksi antaen:\n\n»No, kyllähän tämäkin passaa.»\n\nIllan kuluessa naukkailtuaan siihen määrin, että miesten kasvoille\nalkoi nousta hieno punerrus, rovastin rouva, joka viereisessä kamarissa\nnaisväen seurassa istuen oli kasvavalla levottomuudella seurannut yhä\nuusien ja uusien puolikuppisten tyhjenemistä, ei malttanut enää pysyä\npaikallaan, vaan meni miesten puolelle ja lausumatta mitään katsoi\nrovastia varoittavasti silmiin, niinkuin: pappa ei ota nyt enää.\n\nTunnetusti tohvelin alla oleva rovasti, katsoen tällä kertaa ryyppyjen\nrohkaisemana moisen sekaantumisen vaimonsa puolelta miesarvoansa\nloukkaavaksi, lausui hitaasti, arvokkaalla äänellä:\n\n»Onko sinulla minulle jotakin asiaa — vai lemmestäsikö olet tullut\nhaastelemaan?»\n\nVieraitten takia nostamatta melua rouva poistui naisväen puolelle.\nMutta huomattuaan naukkailemisen varoituksesta huolimatta yhä vain\njatkuvan hän tuli kamariin uudelleen ja sanoi äänellä, jossa ei\ntuntunut olevan tinkimisen varaa:\n\n»Pappa, nyt lähdetään!»\n\nNoustuaan seisaalle ja kumarrettuaan tovereilleen hyvästiksi rovasti\nsuurin liikkein tarjosi käsivartensa rouvalleen ja alistuen ylivoiman\nedessä sanoi juhlallisesti:\n\n»Lähtekäämme siis.»\n\nRouva käsikoukussa rovasti poistui portaitten edessä odottavien\nvaunujensa luokse kävellen korkeittain kuin kukko tappuroissa. Kauniina\nkesäiltana katsellen sinistä taivasta ja kukoistavaa luontoa sanoi\nrovasti lähtöänsä katsomaan tulleille hautajaisvieraille:\n\n»Ihmisen on niin hyvä olla, kun on jumalanpelko ja isänmaanrakkaus.»\n\nVaunut lähtivät vierimään kirkolle päin. Pian sen jälkeen lähtivät\nmuutkin vieraat, osan heistä palattua vielä seuraavinakin päivinä\nhautajaisia jatkamaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKaunis syyskesän päivä.\n\nViinamäen pihamaalla on väkeä vielä enemmän kuin joku aika sitten\nEenokki-vainajan hautajaisissa. Tällä kertaa oli väkijoukon koonnut\ntaloon vastustamaton uteliaisuus, sillä tänään oli määrä pitää\nEenokki-vainajan jälkeen kalunkirjoitus, pesänselvitys ja huutokauppa.\nIhmiset tahtoivat kerran nähdä sisältäkin nuo kaksi lukittua »pesää»,\njoita he elämänsä iän olivat vain ulkoa katselleet ja kammoen\nväitelleet pimeänaikoina.\n\nViinamäen isäntä testamentin toimeenpanijana piti tilaisuuden niin\ntärkeänä ja laadultaan erikoisena, että hän kirjoitusmieheksi oli\npyytänyt kaupungin etevimmän ja kalleimman lakimiehen, joka — pahasti\nsuomea murtava mies — oli tuomari ja molempien oikeuksien kandidaatti.\nKaikkien mahdollisuuksien varalta hän oli sitäpaitsi hommannut\nkaupungista virkapukuisen sapeliniekka poliisin.\n\nToimituksen aluksi tuomari luki testamentin, jonka jälkeen hän yleisön\npuoleen kääntyen kysyi, olivatko testamentin määräykset heidän\nmielestään tulleet täytetyiksi.\n\n»Jo toki», kuului ääni joukosta. »Niin ylpeitä ja ruokaisia\nmaahanpanijaisia ei ole tässä Honkavaaran lahkokunnassa ennen nähty.»\n\n»Ja tokko tultanee näkemäänkään», lisäsi toinen.\n\n»Sai siinä kerran tuo köyhäkin mauruavan makonsa täyteen.»\n\n»Makonsa ja päänsä. Viinakultaakin sitä piti vuotaa kuin rieskaa ja\nhunajaa ennen Kaanaanmaalla.»\n\n»Kiitos ja kunnia vain Eenokki-vainaalle, jotta köyhääkin muisti.»\n\n»Omaahan tässä onkin näemmä syöty ja juotu», murisi joku köyhistä\nperillisistä, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut silmänsä auki.\n\n»Omaa, omaa», yhtyi valitukseen toinen. Omasta pörssistä ne vaatteet\nja kengätkin lopulta nyhdetään, vaikka tätä herrastuomaria, hyväkkään\npeijoonia, on vedet silmissä kiitetty ja kosteltu ja oikein Jumalaa\nhänen sielunsa puolesta rukoiltu — lahjoittajan muka.»\n\n»Liekkö tuo Eenokki-vainaan tekemä koko paperi. Onko siinä edes sen\nomaa puumerkkiä?»\n\n»Mene tiedä... Vaan mikäs oli saadessa puumerkki, höperön äijän.»\n\nTestamentin toimeenpanija käveli kiivaasti tuomarin luokse ja kuiskasi\njotakin hänelle.\n\n»Kun veerasmeehiltä todistetaan, että Enok Adamsson on tehnyt\ntestamäntti vapa tahto», sanoi tuomari, »niin, ja kun veelä\ntodistetaan, että Enok Adamsson on, kun hän ilmoittaa hänen viimene\ntahto, ollu täysi ja terve ymmärrys, niin on testamäntti lainmakti.\nMut mine ei kysy, onko testamäntti lainmakti, van mine kysy, onko\ntestamäntti edesseisoja ulostoimittannu nin, kun testamäntti\nsisälläpitä... Onko monument — mine meina hautakivi — ulos toimittannu\nniin, kun testamäntti sisälläpitää?»\n\n»Jo toki», kuului taas ääni joukosta. »Mokomaa patsasta ei ole toista\ntämän meidän seurakunnan hautuumaalla. Itsensä kirkkoherra-vainaankin\npatsas tämän rinnalla on ilmanaikojaan kuin vuoden vanha riien syömä\näpärä tuon Korpeis-Taavetin rinnalla. Kovaa siinä pitää senkin\ntuomiopasuunan törähtää, ennenkun se järkäle ottaa äänen mahdilla\nsiirtyäkseen Eenokin rinnan päältä viimeissä päivänä.»\n\nKun vainajan pihanpääkamarissa olevat rihkamat oli myöty, siirryttiin\naitan luokse.\n\n»Avatka ovi!» kehoitti tuomari.\n\nKun avaimia ei mistään löydetty, täytyi kirveen ja rautakangen avulla\nmurtaa ovi auki.\n\nEnsimäisenä kurkisti tuomari ovenraosta sisään, mutta nykäisi pian\npäänsä ulos kuin tulesta.\n\n»Djekel!.. — satanstyg!» kiljui hän, pusersi molemmin käsin otsaansa ja\nhyppi toisella jalallaan kuin kurki.\n\n»Mikäs herrassöötinkiä tanssittaa?» rohkeni joku kysyä.\n\n»Mikä tanssittaa häradsöödningi — katto!»\n\nTuomari otti käden otsaltaan.\n\n»Onpa — onpa helvetinmoinen pahkakuppi herrassöötingin otsassa —\nampiaisen töitä.»\n\n»Ampiaine?... Mine ei tiedä mike se on, mut se poltta kun helvetetuli»,\nsanoi tuomari ja pusertaen tuskaisena otsaansa käveli kiivaasti\nedestakaisin aitan edessä.\n\n»Täällä maalla, ei ole mitä lääke?»\n\n»Ei oo muuta kuin piipunihveä.»\n\n»Piipunihve?»\n\nMies kaivoi tupakkakukkaronsa neulalla kokkareen mainitsemaansa\nlääkettä ja ojensi tuomarille.\n\n»Tätä kun olisi hivauttaa äkämän päälle niin...»\n\n»Mene helvete äkämä!» kiljui tuomari ja teki molemmin käsin kiivaan,\ntorjuvan liikkeen mieheen päin.\n\n»Jos mine saa yks puhdas tyygi ja kylmä vesi, nin mine laitta panda\notsa päälle, ja kun mine tule kaupungi, nin mine mene leekari.»\n\nJoku odotukseen kyllästynyt tyrkkäsi aitan oven selkiselälleen, jolloin\nkokonainen ampiaispilvi teki äkillisen uloshyökkäyksen, mikä vaikutti\nväkijoukossa oikean pakokauhun. Yksi ja toinen piteli noituen kuhmuista\notsaansa. Ampiaiset peräytyivät kuitenkin pian linnoitukseensa,\nmutta karkotetut jäivät neuvottomina seisomaan varustuksen eteen\nkunnioittavan välimatkan päähän.\n\n»Mitä nyt neuvoksi otetaan?» arveli joku.\n\n»Tjah!... Mine ei tiedä, mut mine ei pistä pää sinne toinen kertta»,\nvakuutti tuomari.\n\n»Lieneehän noita maailmassa muitakin yksiarvoisia», pisti muuan\nkoiranleuka tuomaria tarkoittaen. »Vaan eiköhän tuo kuuluisi oikeastaan\ntämän järjestyksenvalvojan velvollisuuksiin ottaa rauhanhäiritsijät\nvangiksi ja saattaa syyllisimmät lailliseen edesvastuuseen. Ei tuo ole\nesivalta ennen miekkaa turhaan kantanut — mitenkään nyt käynee.»\n\n»Sille, joka häiritsee virkamiestä toimessaan, koituu ankara\nrangaistus», säesti toinen.\n\n»Tuohan se täällä Korpeis-Taavetti hölpöttää, jotta hän sitä on\nsemmoinen mies, joka uskaltaa mennä aittaan, kun pahan päänsä päälleen\nottaa, kunhan ei järin piruja oo.»\n\n»Ne ole pahempi kun piru!... Kuinka hän uskaltta?» kysyi tuomari.\n\n»Hän kuuluu tietävän ne ampiaisen sanat. Eikähän siinä oikeastaan sen\nkummempaa temppua ole, kunhan ei näytä ampiaiselle hampaitaan.»\n\n»No mene koittaa», kehoitti tuomari.\n\nKorpeis-Taavetti astui ovea kohti, huulet tiukasti yhteen puristettuina\nja kasvoilla päättävä ilme. Mutta samassa kuului joukosta varoittava\nääni:\n\n»Taavetti, älähän mää!... Ei ne näet kaikki lentelijät ampiaisia oo.»\n\n»No mite ne on?» kysyi tuomari.\n\n»Se vanha kehno voipi itsensä yhdeksikin haahmoitella — vaikka\nvalkeuden enkeliksi.»\n\nTaavetti oli voitettu ja hän peräytyi kalveten takaisin.\n\nPidettiin uusi sotaneuvottelu, mutta mitään pätevää\ntaistelusuunnitelmaa ei keksitty.\n\nVihdoin kuului joukosta pelastava ääni:\n\n»On tuo vähän häpeällistä tälle luomisen herralle alistua niin vaan\nalamaistensa holhouden alaisiksi. Minä olen vain oppimaton maamoukka,\nmutta rohkenen ehdottaa, että joku miehinen mies peittäisi vaatteella\nnaamarustinkinsa ja kätensä ja kantaisi aitan lattialle litteän paaden.\nSen päälle tuotaisiin tuolta karjatarhasta kuivaa suoturvetta, joka\nsytytettäisiin kytemään. Niinikään olisi ulkopuolelle ympäri aittaa\nsytytettävä toisia suoturpeita. Sittenpähän nähtänee, minkä äjäkän tuo\nantanee... Olen puhunut.»\n\nEhdotus osoittautui käytännössä erinomaiseksi: ampiaiset olivat kuin\npois pyyhkäistyt. Ainoastaan silloin tällöin pistäysi joku yksityinen\nvakoilija tutkimassa asiaintilaa mahdollisesti hyvinkin lähellä\npiileskelevästä vihollisleiristä.\n\nTuomari istui papereineen ulkona pienen pöydän ääressä, ja aitasta\nsavun seasta kuului isännän valitsemien luotettavien arviomiesten\ntukahtuneita huutoja kuin manalasta.\n\n»Yksi nelikko hienonnettua kessutupakkaa.»\n\n»Jaha — yks hieno kessutupakka», toisti tuomari tavaran nimen, ennenkun\nkirjoitti sen huutokauppakirjaansa.\n\nUlos tuotua tupakka samoinkuin muutkin tavarat tutkittiin tarkoin\nennen myömistä, ettei meneteltäisi tavaroihin mahdollisesti kätkettyjä\nrahoja. Koko huutokauppa muodostuikin oikeastaan vain jännittäväksi,\ntuntemattomassa kätkössä olevien rahojen etsinnäksi.\n\n»Viisi ja puoli paria vanhoja kenkäronttosia», kuului taas savun seasta\narviomiesten huutoja.\n\n»Tervaa — noin puoli nelikkoa.»\n\n»Kaksi paria puisia ryynikiviä.»\n\n»Yksi siankaukalo.»\n\n»Saavillinen homehtuneita leipäpalasia.»\n\n»Kolme kuollutta rottaa.»\n\n»Ja eläviä rottia niin paljon, että ovat silmät päästä repiä.»\n\nKun aliaitassa olevat tavarat tulivat myödyksi, oli pyrittävä\nylikertaan. Mutta pääsy sinne oli hyvin vaikea. Ensin oli murrettava\nauki rakennuksen sivuseinällä oleva ulko-ovi, josta tultiin\njonkunlaiseen eteisen tapaiseen. Siitä johtavien portaitten yläpäässä\noli toinen niinikään kaksinkertaisella lukolla varustettu ovi, joka\njohti aitan eteiseen. Tämän oven eteen eteisen puolelle oli laitettu\nniin taidokkaasti viritetty ansa, että kun varas murrettuaan oven\nauki astuisi yön pimeydessä kynnyksen yli, hän laukaisisi loukun ja\naavistamattaan saisi korkealta putoavan paksun hirren pääkuoreensa.\nNäin päivän-aikaan sadin onneksi huomattiin ajoissa ja siten voitiin\nvälttää uhkaava vaara.\n\nItse aittaan näytti olevan mahdoton päästä, jollei ovea kokonaan\nrikottaisi, syystä että sen eteen sisäpuolelle oli käsittämättömällä\ntavalla saatu salpa asetetuksi. Ennenkun ovi ehdittiin rikkoa,\nhuomasi joku sattumalta lyhyen nuoranpään pistävän esiin seinähirteen\nkaivetusta reiästä ylhäällä katonrajassa. Nuorasta vedettyä kohosi\nsalpa oven edestä, ja tie kaikkein pyhimpään oli vapaa.\n\nYlemmän eteisen raudoitettu seinäluukku avautui kolisten, josta\nharvan lattian läpi yläkertaan tunkeutunut savu alkoi pursuta ulos\nkuin lämpiävän riihen ikkunasta. Arviomiehet huusivat nyt luukusta\nlöytämänsä tavaran nimen.\n\n»Yhdet koirannahkarukkaset.»\n\n»Jaha, yks koirannahkarukkanen», toisti tuomari.\n\n»Vanhat pukinnahkaiset puoliturkit.»\n\n»Ansavirsut.»\n\n»Tuohikontti.»\n\n»Tuohituppi ja visapääpuukko.»\n\n»Tulukset.»\n\n»Lehmänkello.»\n\n»No soitta sitä», pisti leikkiä totinen tuomarikin.\n\n»Ei oo kieltä.»\n\n»Mikä se lienee tuo?»\n\nLuukusta lensi alas isonpuoleinen havaslankakerä, jonka kimppuun\nperilliset hyökkäsivät kuin sudet haaskalle. Tässä oli toki toivoa.\nLankakerien sisällä ja muissa yhtä kummallisissa paikoissa ne Eenokin\ntapaiset rikkaat rahojansa säilyttivät, johtaakseen varkaat harhaan.\nHätäisimmät perilliset ehdottivat, että viillettäisiin kerä auki\nterävällä veitsellä, mutta toiset eivät siihen suostuneet, peläten\nkalliin sisällön vahingoittuvan, minkä vuoksi lanka oli kerittävä\ntoiselle kerälle.\n\nAlkuperäisen kerän pienetessä pieneni perillisten toivo, ja kun lopuksi\nvierähti maahan ohut paperiin kääritty liuska, supistui se melkein\nolemattomiin. Välinpitämättömästi otti joku »pohjallisen» maasta.\n\n»Vaimoihmisen potretti!»\n\n»Annahan kun minäkin sihtaan.»\n\nKellastunut valokuva kulki kädestä käteen, ja sitä ihmeteltiin.\n\n»Jo on kanalja korea — silmätkin lempeät kuin lampaalla.»\n\n»Koreahan peto on. Näkee, ettei se ole tämän paikkaisia. Tuommoista kun\nsaisi hivenenkin teiviä hatistaa, niin... Se onkin tuo akkaväki enemmän\nrumaa tässä meidän lahkokunnassa.»\n\n»Ei tuo ole kuvankoreata ukkoväkikään», väittivät naiset. »Nenätkin\nkuin paloaatrat riihen seinää vasten pystyssä, ja alahuulet\npiipunperskaa täynnä törröttävät reuhallaan kuin vanhan konttivirsun\nkantapää.»\n\n»Sydänkäpynsä se näkyy pitävän olla, itsekullakin, minkä\nEenokki-vainaallakin, vaikkei hän tässä armonajassa ehtinytkään siihen\navioliiton laituriin.»\n\n»Mene tiedä, mihin olisi Eenokkikin ehtinyt, jos olisi elää saanut\nvielä toisenkin vuosisadan.»\n\n»Eikö tuo mamselli liene posetiivinsoittajalta saatu, koska sen\nkäärepaperi näkyy olevan onnenlehti», huomautti muuan mies, oikoen\nkellastunutta paperia kädessään.\n\n»Lue se ääneen!» kehoitettiin usealta taholta.\n\nVäkijoukon tarkkaavana kuunnellessa mies luki kuuluvalla äänellä:\n\n»Planeta ilmoittaa, että Sinä tulet rakastetut yhteltä vagaalta\nja helläsytämiseltä frökinäldä, mutta hänen kantzansa, joka Sinun\nsytämeltäsi rakastettu on, et Sinä tule Jumalalta yhtistetyxi. Sinä\nelät vanhaxi ja tulet sanken rikkakxi, mutta lapsiltasi Sinä et tule\nsaaman iloa eli muuta tainkaldaista. Sinä tulet kärsimän paljo murhetta\nja sanan riitoja yhteltä personaida. Karta häntä kuin koleria. Sinun\ntygönäsi löytän suuria etesottamisia, joilta Sinä vietellään tämän\nmaailman mammonan perään, mutta Sinun toivosi ei tule tapahtumaan\nelämäsi aikana, ehkä se pätkäkin on, vaan Sinä saat perinvastoin paljo\nmurheta ja huokauxia ja pään vaiva. Vasta elämäsi ehtola Sinun halusi\ntäytetään. Sinä tulet ihmisildä sanken korkiasti kunnioitetuxi ja\nylistetyxi. Sinun kuolemasi jälkeen itketään ja murehditan yhteltä\nSinun omaiselda, mutta iloitan vierahan tygönä.»\n\n»Anna se tänne!» sanoi isäntä ja tempaisten onnenlehden miehen kädestä\ntahtoi omin silmin nähdä viimeisen lauseen, jota lukiessaan hän oli\nniin hermostunut, että paperi hänen hyppysissään vapisi.\n\n»Yhdet liivit», jatkui taas huutokauppa tämän keskeytyksen jälkeen.\n\n»Kuuluneeko tuo tämä liivintaskussa mukana tullut hammas samaan\nkauppaan vai pitäneekö se panna eri huutoon?» kysyi liivien huutaja.\n»Näkyy olevankin oikein kolmijuurinen syömähammas, mutta on syrjästä\nhiukan madon kalvama.»\n\n»Mitkä ne lienee nämä — en saa savussa selvää. Sen vain tuntee, jotta\nreikiä niissä on kuin seulan pohjassa», kuului taas ylhäältä, ja\nojennettu käsi riiputti luukusta pinttynyttä vaatekappaletta kuin\nlippua.\n\n»Nimettömät», lausui kainosti kaupunkilainen palvelusneiti, joka oli\nvapaaviikkoaan viettämässä maalla kotipuolessaan.\n\n»No, eihän noita enää oikeastaan housuiksikaan voi sanoa», myönsivät\nhienompaan puhetapaan tottumattomat maalaiset.\n\n»Syytäkää alas kaikki mokomat ryysyt, jos niitä siellä on enemmänkin.\nMyö koko roskan yhdessä joukossa tai kantaa tunkiolle», sanoi isäntä\nharmistuneena.\n\n»Ei helkkarissa tunkiolle, vaatetavaraa», epäsivät köyhät huutajat.\n\nYhteen läjään koottuina kertyi ryysyjä aika kasa.\n\n»Sekalaista vaatetavaraa! Mitä tarjotaan?» kysyi vasaramies.\n\n»Viisi penniä!» möykkäsi joku.\n\n»Viisi penniä ensimäinen — viisi pen...»\n\n»Viisi lisää!»\n\n»Kymmenen penniä ensimäinen, — kymmenen penniä toinen ja kymmenen...»\n\n»Karsta, Karsta helposta menee hyvä tavara. Nosta hiidessä. Saathan\nnoista paraimmista vielä takin hihanvuoria, taskua ja sen semmoista,\nkun peset ja silität», kiihoitti innokas vasaramies.\n\n»Eipä noilla taida paljon virkaa olla», sanoi Karsta vaatekasaa\npenkoen. »Mutta olkoon nyt viisitoista penniä.»\n\n»Viisitoista penniä ensimäinen ‒ viisitoista penniä toinen ja Eikö\nkukaan nosta?... Vii-si-tois-ta- pen-niä ‒ ‒ ‒ koll-mas!»\n\nVasara paukahti aitan, seinään, ja huone antoi ontosti kumahtavan\näänen, ikäänkuin olisi itkenyt omaa tyhjyyttään.\n\n»Eikö siellä ole enää mitään paperille pantavaa?» huusi isäntä\nitkunsekaisella äänellä arviomiehille.\n\n»Savua on, että on tukehtua», kuului vastaus.\n\n»Hm... Noita aarteitaankohan tuo Eenokki-vainaja lienee näin monien\nlukkojen ja telkien takana säilytellyt vai ampiaisia ja rottia?»\nhuomautti joku irvihammas.\n\n»Kettua se on siellä säilyttänyt», kivahti muuan perillisistä.\n\nKun molemmat aitat olivat tyhjennetyt, lähdettiin Möyrylään samaa\npolkua myöten, jota Eenokki-vainaja aikoinaan oli niin monta kertaa\ntaivaltanut.\n\nKulkue oli kuin pitkä hautajaissaatto. Eellinnä käveli isäntä sangen\nmurheellisen näköisenä, hänen jäljessään tuomari kirjoineen ja poliisi\nkalisevine sapeleineen. Sitten seurasivat köyhät, surevat omaiset\nja jälkijoukkona muu yleisö, usean kasvoilla iloinen päivänpaiste\nja huulilla hyvinkin kevyet sanansutkaukset. Pikkupojat olivat\nkiirehtineet edeltäpäin ottamaan joukkoa vastaan puukelloa soittaen,\nkuten hautajaissaattoa ainakin.\n\nAvainten puutteessa piti täälläkin murtaa ovet auki. Arviomiehet\nmenivät ensin alikertaan, huudellen siellä olevien tavaroiden nimiä.\n\n»Paloaatra.»\n\n»Oksakarhi.»\n\n»Viitake ja sirppi.»\n\n»Puuvartinen rautakoukku.»\n\nYlikerrassa, jonne sen jälkeen mentiin, oli kalustona jonkunlainen\nveistetyistä laudoista kyhätty sänky, rahi ja akkunan edessä pöytänä\nseinään kiinnitetty lauta, jolla oli tyhjä pullo ja sen vieressä\nalassuin korvaten, tuohentervalla paikattu kahvikuppi, tyhjä\nkaramellipönttö ja repaleinen unikirja.\n\nLattia oli kauttaaltaan puunlastujen peitossa, ja eräässä nurkassa\noli hyvin kummallinen laitos, josta aluksi ei ymmärretty, mikä\nse mahtoi olla. Kun kammista väänsi, pyöri yhtaikaa pieni tahko,\nkerinlaudat ja koukkulankakela. Ylempänä vaakasuorassa asennossa\npyörivään puukehykseen oli kiinnitetty kaksitoista tervattua puuäijää,\nnähtävästi tarkoittaen kahtatoista apostolia, jotka alustallaan seisten\nkiitivät ympäri kuin piirileikkiä tanssien. Näiden yläpuolella oli\nristiinnaulitsemista esittävä kuva, sotamiehellä keihäänä terävä\nnaskali kädessä. Kaikkein ylinnä oli puinen linnun kuva, joka suojaten\nlevitti tervatut siipensä koko laitoksen ylle, ollen niin taidokkaasti\nyhdistetty muuhun koneistoon, että lintu koneen käynnissä ollen hiukan\nräpytti toista siipeänsä.\n\n»Tuo kuvatuskohan se on nyt se keksintö, josta vainaja testamentissaan\nmainitsee?» arveli joku yleisön joukosta.\n\n»Se kait se lienee», sanoi isäntä ja antoi keksinnölle niin vihaisen\npotkun, että se yksin kappalein hajosi ympäri koppia ja muuan apostoli\nhypähti kattoon asti.\n\nTarkastamatta oli enää kellari. Kun sen ovi oli murrettu auki ja\narviomiehet olivat tyystin tutkineet joka sopen, arveli muuan heistä,\nikäänkuin koko toimituksen loppulausuntona:\n\n»Tyhjää on.»\n\n»Tyhjää on», vastasi autiossa kellarissa kumea kaiku, joka monen\nläsnäolijan mielestä »kuulosti hyvin Eenokki-vainaan ääneltä.»\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nRäätäli Karstan tultua iltapäivällä huutokaupasta kotimökilleen hän\nnakkasi huutamansa vaatemytyn välinpitämättömästi, melkein halveksien\ntuvan nurkkaan ja vaipui ääneti miettimään sitä yhtä ainoaa asiaa, mitä\npaikkakunnan kaikissa tuvissa tänä iltana mietittiin ja aprikoitiin:\n\nMissä ovat Eenokki-vainajan rahat?\n\nSeuraavana päivänä Karstan maatessa sängyssään aamiaislepoansa\npysähdytti muuan Viipurin puolen mies, rättiukko, nelipyöräiset\nvankkurinsa räätälin mökin eteen. Tupaan tultuaan iloinen veitikka\nlointeli:\n\n»No, räätäil, a vieläk sie oot lotjallais? Nouse ylös kauppoi tekeen...\nOn kivkuppii, säntii, savkukkoi, tinakukkoi, neuloi naskalei,\nviipurinrinkelii, vesrinkelii, sämpylöi, renikoi, orehtii, hokmannii,\npirunpihkaa — a mitä vaan.»\n\n»Eipä tässä satu olemaan liikoja rahoja», sanoi Karsta, nousten\nistualle sängyn laidalle.\n\n»A mie näen ja arvaan sen. Mut eik sul o resui, räätäilmiehel?»\n\nKarsta muisti Eenokki-vainajan huutokaupoista ostamansa rääsyt ja otti\nne nurkasta esiin.\n\n»Mitäs näistä annat?» kysyi räätäli.\n\n»Hyhhyh!... Niis tuntuu olevan joukos kaikenmoist muutakin tavaraa»,\nsanoi rättiukko, punniten vaatenippua kädessänsä. »A ota pois\nviipurinrinkel. Syöt sen, lihot — onkin naamais kuin Väinämön kannel.»\n\n»Se on liian vähän», tinki Karsta.\n\n»Vähän!... No mie paan silmäin kiin ja lupaan sul kaks. Toisen syöt\nitse, toisen annat mammalle, kullalleis.»\n\nKun Karsta vieläkään ei näyttänyt olevan halukas kaupantekoon, lisäsi\nkauppias:\n\n»Jumalist, jos sie tahot tulisii hiilii kiireelleis, niin mie puren\nhammast ja lupaan sul kolme — ja saat viel kaks orehtii ja hokmanryypyn\nkaupanpäällisiks.»\n\nSitä mukaa kuin kauppias korotti tarjouksiapa kasvoi Karstan silmissä\nhänen omankin tavaransa arvo. Kun hänen köyhänä miehenä ei kannattanut\nherkutella vehnäsillä eikä tällä kertaa sattunut olemaan muunkaan\ntavaran tarvetta hän lopulta ei suostunut ensinkään kauppoihin.\n\n»Oot sie, räätäil, kummallinen mies. A mitä noil resuil sit luulet\ntienaavais», sanoi kauppias hiukan harmistuneena. »Hyväst nyt sit\nkuitenkin.»\n\n»Halleluijaa.»\n\nVaatekäärön tultua otetuksi nurkasta esiin sanoi räätäli kauppiaan\nmentyä vaimolleen:\n\n»Otahan, Maijastiina, ja ratko paraista ryysyistä päärmeet auki;\nhuuhtaset sitten ja silität, niin ehkäpä noista vielä jotakin saa.»\n\nMaijastiinan valikoitua ehjimmät alushousut ja -ratkottua kauluksen\npäärmettä jonkun verran auki, putosi sieltä hänen helmaansa kiinteäksi\ntorveksi kierretty paperipala.\n\n»Mikäs käämi sieltä päärmeen sisästä tipahti?» ihmetteli Maijastiina.\n\n»Mikä käämi?» kysyi Karsta ja katsoi pöydän päästä silmälasiensa yli\nvaimoonsa.\n\n»Tulehan katsomaan.»\n\nRäätälin kierrettyä kääreen auki hän jäi sanattomana tuijottamaan\npaperiin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiänsä, ja hänen kätensä\nvapisivat samoin kuin Eenokki-vainajan aikoinaan samanlaisissa\ntilanteissa.\n\n»Satamarkkanen!» huudahti räätäli.\n\n»Herra Jumala!» säesti vaimo.\n\nKarsta laski setelin pöydälle, vilkaisi hätäisesti akkunasta ulos,\nsulki oven hakaan ja avasi lattialuukun, voidakseen hädän tullen\ntyöntää vaatteet sillan alle piiloon.\n\nKuumeisella kiireellä molemmat vanhat ratkoivat päärmeitä ja paikkoja\nauki, löytäen setelin toisensa jälkeen, joita kaikkein huonoimmissa\nrääsyissä oli enimmän. Kun työ viimein tuli tehdyksi, kokosi Karsta\nrahat, meni ulos ja kätki ne jonnekin.\n\nJonkun ajan päästä palattuaan tupaan hyvin kiihtyneen näköisenä räätäli\nistui jälleen pöydän päähän ja alkoi jatkaa keskeytynyttä työtänsä,\nheittäen silloin tällöin aran, tutkivan katseen Maijastiinaan, joka\nkysyvänä katsoi mieheensä.\n\n»Saisi se nyt Viinamäen isäntä antaa meillekin setelin, pari\nlöytäjäisiä», sanoi Maijastiina hetken vaitiolon jälkeen, ikäänkuin\ntutkien miehensä ajatuksen juoksua.\n\nRäätäli ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullutkaan — ompeli\nvain.\n\n»Sillä Kotkanhan rahat ovat», jatkoi vaimo yksinpuheluansa.\n\nEi vastausta.\n\n»Milloin aiot lähteä viemään rahoja niiden oikealle omistajalle?»\nkyseli Maijastiina edelleen.\n\n»Entäpä jos en veisi milloinkaan», kivahti räätäli;\n\n»On siinäkin pappi.»\n\nKuin piston saaneena Karsta ponnahti seisaalle ja iskien molemmat\nluiset nyrkkinsä pöytään, niin että sakset helähtäen hypähtivät ylös,\nhän kiljahti:\n\n»Suu poikki!»\n\n\n\n"]