Suurlähettiläs
Willie Angervo (1875–1938)
Teosofis-mystinen kirjoituskokoelma tarkastelee Jeesuksen historiallista ja henkistä olemusta, ihmeitä sekä kristinuskon salaisuuksia. Teksteissä pohditaan muun muassa Teosofisen Seuran merkitystä ja opetuksia viisaudenmestarien kirjeiden valossa.
Willie Angervon 'Suurlähettiläs' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3177. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SUURLÄHETTILÄS
Kirj.
W. Angervo
Helsingissä, Mystica, 19137.
SISÄLLYS:
Kuka oli Jeesus. Jeesuksen ies. Veren magia. Ihmeet — voimateot. Ristin salaisuus. Valtakunnan evankeliumi. Teosofinen Seura viisaudenmestarien kirjeiden valossa.
KUKA OLI JEESUS.
Kuka oli Jeesus? Vaikka Jeesuksen henkilöllisyyttä on tutkittu liki kahdentuhannen vuoden ajan, ja käsitelty monelta eri näkökannalta, niin on jouduttu tuloksiin, jotka mitä ristiriitaisimmin miekkailevat keskenään. Yhä haparoidaan, ollaan epätietoisuudessa hänen syntyperästään ja elämänsä vaiheista. Ei tiedetä hänen syntymä- ja kuolinvuottaan. Aika hänen 13—30 ikävuoteensa on täydelleen hämärän peitossa. Katoolinen kirkko, joka ylvästelee apostolisella vallanperimysoikeudellaan ja jolle niin ollen pitäisi olla selvillä Jeesuksen henkilötiedot, tunnustaa tietämättömyytensä. Eikä niistä tiedä protestanttinenkaan kirkko. Kirkkohistorioitsija Frederich Hammerich tunnustaa sen julkisesti laajassa kirkkohistoriassaan, kirjoittaessaan:
"Dionysius määräsi Jeesuksen syntymävuoden vuoteen 754 Rooman perustamisen jälkeen. Beda hyväksyi tämän ja Pipin ja Kaarle Suuri antoivat sille valtiollis-kirkollisen vahvistuksen. Mutta tämä määräys on vähintäänkin 3 vuotta liian myöhäinen, sillä Herodes kuoli v. 750 tai v. 751. Jopa useat arvelevat sen olevan koko 7 vuotta liian myöhäisen ja Munter kirjassaan 'Stern den Weisen' sovittaa Betlehemin tähden erääseen Jupiterin ja Saturnuksen yhtymään. Syntymäpäiväkin on epävarma. Klemens Aleksandrialainen arveli sen olevan 20 p. toukokuuta tai 20 p. huhtikuuta ja vasta myöhemmin määrättiin nykyinen joulupäivämme siksi."
Jeesuksen toimintakauden pituuskin on riidanalainen. Siitä kirjoittaa sama kirkkohistorioitsija:
"Jeesus alkoi opettajatoimensa 30-vuotiaana (Luuk. 3:23). Muutamat isät, seuraten virheellistä raamatuntulkintaa määräsivät hänen opetusaikansa vain yhdeksi vuodeksi, mutta Johanneksen evankeliumi kertoo kolmesta pääsiäisjuhlasta ja yhdestä juutalaisten juhlasta. Siis on todenmukaista, että hän opetti kolme — jopa neljäkin vuotta."
Jeesuksen kuolinvuodesta kirjoittaa Hammerich.
"Kirkko-isät väittävät Jeesuksen kuolinvuoden olevan v. 782 eli 783. Ja hänen kuolinpäivänsä määräsivät Tertullianus ja Augustinus 25 päiväksi maaliskuuta, toiset taas 3 eli 7 päiväksi huhtikuuta."
Olipa näiden tiedonantojen todenperäisyys minkälainen tahansa, niin ainakin on todennäköistä, että Jeesuksen esiintymisen sinä aikana, minä se evankeliumeissa esitetään, on täytynyt tapahtua niin huomaamattomasti, ettei kukaan sen aikuinen historioitsija ole katsonut sitä mainitsemisen arvoiseksi. Hänen aikalaisensa Josephus ja Philo Judaeus, jotka ovat tarkkaan kuvailleet kaikkia aikakautensa henkisiä liikkeitä ja tapahtumia Jerusalemissa, ovat täydelleen vaienneet Jeesuksesta ja tapahtumista, jotka ovat kerrotut evankeliumeissa esim. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä. Tapahtuihan silloin evankeliumien mukaan täydellinen auringonpimennys, joka kesti puoli päivää, ja niin valtava maanjäristys, että kalliohaudat avautuivat ja kuolleet astuivat ulos haudoistansa, mutta eivät he, eivätkä muutkaan hänen aikalaisensa ole niistä maininneet sanaakaan. Se reunamuistutus, joka on löydetty Josephuksen historian muutamissa kopioissa ja joissa on viitattu Jeesuksen ihmetöihin hänen elämänsä aikana, on myöhemmin todettu väärennetyksi ja väärennyksen kaikesta päättäen — lähteneeksi Kesarean piispa Eusebiuksen kynästä.
Mitä taas evankeliumin kertomusten historialliseen todistuspätevyyteen tulee, on niihin suhtauduttava pidättyväisyydellä. Evankeliumien kirjoittajista ei tiedetä mitään eikä tarkoin tunneta ajankautta milloin ne kirjoitettiin. Se vain tiedetään, että ne kaikki ovat kirjoitetut vuosikymmeniä jopa satojakin vuosia Jeesuksen otaksutun kuoleman jälkeen.
Muutamat raamatuntutkijat pitävät Markuksen evankeliumia — lyhyytensä vuoksi — pohjana muille evankeliumeille, koska siinä esiintyvät tapahtumat löytyvät muissakin evankeliumeissa. Toiset evankeliumien kirjoittajat — niin otaksutaan — olisivat käyttäneet sitä lähdekirjanaan, ja täydentäneet tapahtumia kuulemillaan lisätiedoilla ja otteilla "Jeesuksen lausunnoista", jommoinen kirjanen nähtävästi on ollut olemassa, vaikka se myöhemmin on hukkunut. Jotkut pitävät Matheuksen evankeliumia vanhimpana.
Monta seikkaa puhuukin tämän viimeksimainitun otaksuman puolesta, vaikka se löydettiinkin verrattain myöhäisellä ajalla — vasta neljännen vuosisadan alkupuolella. Se löytäjä oli Hieronymus. Hän löysi sen eräästä kirjastosta Kesareassa, minne marttyyri Pomphilius oli tallettanut muutamia nazarealaiselle koulukunnalle kuuluvia käsikirjoituksia. Tämä evankeliumi oli nähtävästi pidetty veljeskunnan keskuudessa salaisena eikä sitä päästetty julkisuuteen. Hieronymuskin mainitsee, että hänen täytyi pyytää lupa Syyrian Bereassa asuvilta nazareeneilta sen lukemiseen ja kääntämiseen kreikankielelle. Kirja oli kirjoitettu aramean, erään kaldealaisen kielimurteen, kielellä, mutta heprealaisilla kirjaimilla — nähtävästi tarkoituksella salata sisältö. Hieronymus mainitsee vielä, että käännöstyö oli tuottanut suunnattomia vaikeuksia ja — onnistuakseen siinä — teki hän sen kahteen kertaan. Käännöstä vaikeutti ei ainoastaan kielen outous, vaan vielä enemmän sanontatavan erikoisuus, johon ainoastaan veljeskunnan vihityillä jäsenillä oli avain, sillä evankeliumia oli käytetty oppilasten mietiskelykirjana ja sen salaisuudet selitettiin näille vasta pitemmän koeajan jälkeen.
Meikäläisissä raamatuissa on Matheuksen evankeliumin käännösten pohjana ollut Hieronymuksen kreikkalainen käännös, jossa tietenkin on paljon toivomisen varaa. Luin aivan äskettäin selostuksen uudesta Matheuksen evankeliumin käännöksestä, joka oli tehty alkuperäisestä, arameijan kielisestä käsikirjoituksesta. Hieronymus näkyy olleen niin taitamaton käännöstyössään, että esimerkiksi semmoinen lause kuin "työläämpi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla taivasten valtakuntaan" olisi ollut käännettävä "vaikeampi on vetää köysi neulansilmään, kuin riuhtoa rikasta taivasten valtakuntaan". Kun näinkin karkeita sanallisia virheitä on voitu tehdä — niin syystä voi epäillä muutakin sisältöä.
Matheuksen evankeliumin "löytö" ei ollutkaan kirkolle mieluinen. Sitä pidettiin kerettiläisenä, vallankin sen vuoksi, että se muodosti lähdekirjan nazarealaisille ja ebioniittilaisille kristityille, jotka kielsivät Jeesuksen neitseestä syntymisen. Evankeliumi alistettiin kirkolliskokouksen ratkaistavaksi ja Nikean kirkolliskokouksessa v. 325 kuului Matheuksen evankeliumi niiden neljän evankeliumin joukkoon, jotka 39:stä tarjolla olevista evankeliumeista hyppäsivät ylös pääalttarilta merkiksi siitä, että ne olivat pyhän hengen kirjoittamia, minkä vuoksi kirkko hyväksyi ne kanoonisiksi — tuomiten kaikki muut kerettiläisiksi, harhaoppisiksi.
Olipa tässäkin asianlaita kuinka tahansa — Matheuksen evankeliumi on tänäkin päivänä monessa suhteessa oivallinen lähdekirja, josta voi saada silmäyksen sen ajan olosuhteisiin, jolloin Jeesuksen oletetaan eläneen ja toimineen. Siinä on myös seikkaperäisemmin, kuin muissa, esitetty hänen lausuntojaan ja kohtauksia hänen yksityiselämästään, joiden nojalla voi tehdä johtopäätöksiä hänen henkilöllisyydestään ja luonteestaan, vieläpä hänen kouluutuksestaankin.
Riippuu tietenkin paljon siitä minkälaisilla silmälaseilla ja minkälaisessa hengessä näitä lähdekirjoja tutkii, minkälaiselta Jeesuksen personallisuus näyttää. Siksipä ovatkin hänen henkilökuvansa mitä erilaisimmat. Tällä hetkellä on maailmassa vallalla kaksi äärimmäisyyskantaa Jeesuksen henkilöllisyydestä: toinen puhtaasti dogmaattinen, toinen puhtaasti materialistinen ja niiden ulkopuolella kolmas, vähän tunnettu ja vielä vähemmän tunnustettu, salatieteellinen katsantokanta. Ne eroavat suuresti toisistaan. Niinpä dogmaattinen katsantokanta pitää lujasti kiinni Jeesuksen saastattomasta siittymisestä neitsyt Mariasta, näkee Jeesuksessa kolmiyhteisen persoonallisen jumalan toisen persoonan ainoan ruumiillistuman, joka jumaluuden ensimmäisen persoonan määräyksestä syntyi maailmaan uhriteuraaksi, lepyttääkseen kärsimyksellään ja kuolemallaan ihmiskunnan syntiinlankeemuksen aiheuttaman Jumalan vihan. Materialistinen katsantokanta ei näé Jeesuksessa muuta, kuin tavallisen ihmisen, mahdollisesti jonkin haaveilevan kansankiihoittajan, jonka ylle sittemmin on punottu legendaarinen ihannegloria, kaikkine legendaarisine liioitteluineen ja koristeineen.
Kun lukee Matheuksen evankeliumia siinäkin puutteellisessa — usein huomattavasti vääristellyssä — asussa, missä se meillä nyt on käytettävissä, ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että molemmat nämä katsantokannat ovat iskeneet yli maalin.
Dogmi Jeesuksen neitseestä sikiämisestä ei saa minkäänlaista tukea Matheuksen evankeliumista, eikä semmoista oppia kannatettu kaikkein vanhimmissa kristillisissä yhtymissä. Nazarenit ja ebionitit kielsivät sen jyrkästi ja samoin myöhemmin gnostikot. He pysyivät lujasti kiinni kansaan piintyneestä profeetallisesta ennustuksesta, että odotettu Messias oli syntyvä Davidin huoneesta, ja mikäli Jeesusta pidettiin Messiaana, sikäli pyrittiin todistamaan, että hänen sukujuurensa olivat näiden ennustusten mukaiset. Siksipä Matheuskin käy esittämään Jeesuksen sukupuuta David-kuninkaaseen saakka ja merkillistä kyllä, sukupuu päättyy Josefiin, eikä Mariaan. Marian suvusta ei tiedetä mitään. Ainakaan ei sitä ole esitetty kanonisissa evankeliumeissa. Ellei siis Josef ollut Jeesuksen maallinen isä, lankeaa luonnostaan, ettei Jeesuskaan voinut olla Davidin sukua, ja kaikki profeetalliset ennustukset hänen messiallisuudestaan muuttuvat mitättömiksi. Ohimennen olkoon mainittu, että Luukkaan evankeliumissa on toinen Jeesuksen sukuluettelo, mutta nämä kaksi sukuluetteloa eroavat niin paljon toisistaan, että täydellä syyllä voidaan kysyä, kumpi niistä on oikea ja kummalla sukupuun esittäjistä on ollut jumalallinen inspiratio, esittäessään niin sanomattoman tärkeän dogmin oikeaperäisyyttä ja uskottavuutta, kuin Jeesuksen saastattoman sikiämisen. Eroavaisuuksista huolimatta kummatkin nämä evankeliumien kirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä, että Jeesus oli syntynyt Davidin suvusta ja että hänen maallinen isänsä oli mahdollisesti ollut eräs Josef-niminen mies, hänkin nazareeneihin kuuluva. Tämä katsantokanta on huomioitavissa punaisena lankana kaikissa vanhimmissa evankeliumeissa, joihin ei ole luettava Johanneksen evankeliumia, joka kuuluu paljon myöhempään ajanjaksoon, jolloin jo gnostikoiden korkeat filosofiset järjestelmät alkoivat heijastua julki eksoteerisessakin ajattelussa. Niinpä useammassa muussakin kohdassa Matheuksen evankeliumia viitataan siihen, että Jeesus olisi ollut Josefin poika. Eräänkin kerran, kun Jeesus opetti synagogassa, niin kansa — hämmästyneenä hänen opetustensa syvyyttä — puhkesi kyselemään:
"Mistä tämä tämmöinen viisaus ja nämä voimateot? Eikö tämä ole sen rakentajan poika? Eikö hänen äitinsä nimi ole Maria ja hänen veljiensä nimet Jakob ja Josef ja Simeon ja Judas? Ja hänen sisarensa — ''eivätkö he kaikki ole meidän parissamme?" (Math. 13: 54—56.)
Ei silloisille juutalaisille, yhtävähän kuin hänen opetuslapsilleenkaan, olisi voinut juolahtaa mieleen pitää Jeesusta muuna, kuin Josefin poikana. Heitä kyllä ihmetytti hänen tietonsa, mutta juutalaisilla salaisten veljeskuntien jäsenillä oli siihenkin selvityksensä. Tämä käy selville juutalaisten kabbalistisista teoksista. Niinpä Talmudissa, Sepher-Todoth Jeshussa, kerrotaan Marian pojasta Jeshusta, kuinka hänet nuorena uskottiin aluksi rabbi Elhananin kasvatettavaksi, ja kuinka tämä lahjakas nuorukainen jonkin oppivuoden jälkeen joutui rabbi Joshuan, Perachian pojan oppilaaksi. Tämä viimeksimainittu vihki hänet veljeskunnan salaiseen tietoon. Kun kuningas Jannaeus oli määrännyt kaikki vihityt tapettavaksi, pakeni Joshua Perachian poika Egyptiin ja otti Jeesuksen mukaansa, jatkaakseen egyptiläisten hierofanttien avustamana Jeesuksen tietopuolista ja salatieteellistä kehitystä. Veljeskuntien jäsenet tunsivat nämä seikat, joten heille ei Jeesuksen ulkonaisessa esiintymisessä voimatekoineen ollut mitään ihmeellistä, mutta he vaikenivat tiedoistaan.
Matheuksen evankeliumissa on kumminkin yksi kohta, jota dogmi Jeesuksen asettamisesta jumaluuden toisen persoonan ruumiillistumiseksi voisi vedota tuekseen, nimittäin Math. 16: 15—17. Siinä kerrotaan Jeesuksen kerran kysyneen opetuslapsiltaan:
"Kenenkä te sanotte minun olevan?"
Simon Pietari vastasi ja sanoi: "Sinä olet Kristos, elävän Jumalan Poika."
Jeesus vastasi ja sanoi Pietarille: "Autuas olet sinä Simon Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sinulle tätä ilmoittanut, vaan Isäni, joka on taivaissa."
Tässähän on selvä tunnustus Jeesuksen omasta suusta, sanovat dogmin puoltajat. Mutta nyt on kumminkin asianlaita niin, että Jeesus, uskollisena nazarealaiselle veljeskunnalleen, käytti heidän sanontatapaansa, heille kuuluvassa omalaatuisessa merkityksessään. Sitä käytti Simon Joonaan poikakin vastauksessaan. Siksipä hän nimityksellä "Jumalan Poika" tarkoitti sitä yleisnimitystä, joka veljeskunnan keskuudessa omistettiin kaikille niille, jotka olivat tajunnassaan kohonneet taivasten valtakunnan värähtelytasolle. Jumalan Poika nimitys tarkoitti juuri tätä, sillä muutoin ei Jeesus olisi esim, vuorisaarnassaan kutsunut kaikkia rauhantekijöitä jumalan pojiksi, eikä esittänyt taivasten valtakunnan valtiasta persoonattomana, vaikkakin hän — pythagorealaiseen tapaan — kutsuu sitä niin tutunomaisella nimityksellä kuin isä, jota nimitystä käyttivät kreikkalaiset salakoulut puhuessaan ilmenemättömästä jumalasta. Nimenomaan tehostaa hän, ettei "isää", joka on taivasten valtakunnan ja maailmoiden alkulähde, ole kukaan koskaan nähnyt, mikä — näennäisesti niin vähäpätöinen lause — järkytti ja loukkasi sanomattomasti silloisia juutalaisia. Miksi? Sen vuoksi, että Jeesus tällä tahtoi painostaa, ettei se isä jota hän julisti, ollut persoonallinen olento ja ennen kaikkea se ei ollut juutalaisten Jehovah, jonka useat mahdollisesti tunsivat ja olivat nähneet, kuten Mooses, Aaron, Nadab ja Abihu sekä 70 muuta Israelin vanhinta olivat kaikki nähneet samalla kertaa Jehovahin. (2 Moos. 24: 9—10.) Juutalaiset väittivät olevansa Jehovahin lapsia, mutta Jeesus puhuu kaikkeudellisesta isästä, jota kukaan ei ole nähnyt, jonka lapsia kaikkeudellisessa mielessä oli koko luomakunta, mutta Jumalan Poikia ainoastaan ne, jotka olivat rauhantekijöitä, täyttivät kaikkeudellisen Isän tahdon ja alistuivat rauhan ja rakkauden lain värähtelyjen alaisiksi. Tämä oli juutalaisille niin uutta, mullistavaa ja suorastaan loukkaavaa, että he useassa tilaisuudessa yrittivät kivittää Jeesuksen.
Verrattain myöhäisellä ajalla samaistettiin Jeesuksen persoona jumaluuden toiseen emanatioon — tosiasiallisesti vasta sen jälkeen, kun seurakuntaan alkoi lukeutua pakanallisia jäseniä, jotka toivat mukanaan kolminaisuus-aatteen. Intialaisilla, egyptiläisillä ja kaldealaisilla oli vielä tallella kajastus heidän vanhoista viisaususkonnoistaan ja nämä tultuaan kristityiksi toivat mukanaan tämän aatteen. Kolminaisuusoppi tuli kirkossa sittemmin niin polttavaksi kysymykseksi, että Atanasiuksen ja Celsuksen väliset suuntausriidat puhkesivat verisiksi ilmisodiksi, joiden tulessa vanha, puhtaasti filosofinen jumal'oppi kiteytyi niin aineelliseksi, että jumaluus personoitiin ihmishahmoisuuteen saakka ja sen toinen personallisuus omistettiin Jeesukselle. Mihin nurinkurisuuksiin tämmöinen karkea filosofisten käsitteiden aineellistuttaminen johti, siitä on selvänä todistuksena nykyiset länsimaiset uskonnot käsittämättömine dogmeineen. Jeesuksen neitseestä sikiäminen on yksi niistä ja siihen on uskottava sokeasti, ilman todellisuuspohjaa evankeliumeissa. Onpa Neitsyt Mariakin — joka evankeliumien mukaan oli ainakin viiden lapsen äiti — koroitettu taivasten valtakunnan neitseelliseksi jumalattareksi, jota miljoonat kristityt palvovat ja rukoilevat kuin jumalaa konsanaan.
Nimitys "Kristos", jonka Simon Joonaan poika oli Jeesukselle omistanut, kuului veljeskunnan salaiseen sanontaan, eikä suinkaan ollut kristinuskolle ominainen. Muinaisegyptiläinen, Osiris-mysterioissa käytetty nimitys Nofre ja Onofre, jotka merkitsivät jumalallista hyvyyttä, oli käännetty kreikaksi sanalla Krestos. Tämä nimitys, siihen liittyvine salaisine sisältöineen, oli käytännössä kaikissa kreikkalaisissa mysteriokouluissa ja myöskin esseniläis-terapeuttisessa veljeskunnassa. Jo vuosisatoja ennen Jeesuksen aikaa oli sen sisäinen merkitys tunnettu veljeskunnille ei ainoastaan Välimeren molemmanpuoleisissa rantamaissa, vaan myös Kaldeassa ja Intiassa. Sanskritinkielessä kres-juurta vastasi sana kris, mikä merkitsee pyhitetty. Tämä sanskritilainen runko sai myöhemmin kreikankielessä sijan teonsanassa krioo, mikä merkitsee voidella. Esoterisessa kielenkäytössä sana kristos, voideltu, sai erikoismerkityksen, mihin sisältyi — vallankin kun se kohdistettiin johonkin erikoiseen ihmiseen — käsite, että kyseessäoleva ihminen oli hyvyyden voitelema. Origines, suurin kirkko-isistä, mainitsee Johannes Kastajaakin nimitetyn "voidelluksi".
Näin ollen Simon Joonaan pojan arvostelu Jeesuksesta ei ollut sen merkillisempää, kuin että hän — hetkellisen intuitiivisen näkemyksen valossa — näki Jeesuksen hyvyyden prinsiipin kyllästämäksi "jumalan pojaksi", salaisiin mysterioihin vihityksi mestariksi. Siksipä eivät Jeesuksen opetuslapset häntä nimittäneetkään muuksi kuin Mestariksi, aivan samalla tavoin kuin Pythagoraan ja Platonin oppilaat olivat nimittäneet opettajiaan, eikä evankeliumeissa löydy ainoatakaan kohtaa, missä he olisivat kohdelleet Jeesusta jumalallisin kunnioituksin, yhtävähän kuin viittauksia, että Jeesus olisi semmoista kunnioitusta itselleen vaatinut. Päinvastoin huomauttaa hän, kun häntä sanottiin "hyväksi Mestariksi", ettei ole muuta hyvää ja täydellistä, kuin isä taivaissa ja kun hän ylösnousemuksensa jälkeen näyttäytyy Maria Magdalenalle lausuu hän seuraavat merkilliset sanat:
"Älä koske minuun, sillä en ole vielä mennyt isäni tykö, mutta mene sinä veljien tykö ja sano heille, että menen isäni tykö ja teidän isänne tykö, minun jumalani tykö ja teidän jumalanne tykö." (Joh. 20. 17.)
Nämäkin sanat tuntuisivat mahdottomiksi sovittaa "ainutsyntyisen" jumaluuden toisen persoonan lausumiksi, koska hän ilmoittaa toistenkin "veljien" jumaluussuhteen samanlaiseksi.
Toinen äärimmäisyys Jeesuksen henkilöllisyydestä esiintyy materialistisessa katsantokannassa. Heidän väitettään, että hän olisi ollut vain utopistinen haaveilija, kansanvillitsijä ja taitava temppujen tekijä, ei voida ottaa vakavalta kannalta. Kielteisyys, jolla materialismi yleensä suhtautuu kaikkiin ylifyysillisiin ilmiöihin, on meidän aikakaudellamme vieläkin raaempi, kuin Jeesuksen aikaisilla sadusealaisilla. Materialistiselle suuntaukselle on oleellista kieltää yksinkertaisesti kaikki, mitä ei viidellä aistilla voida todeta, eikä heidän ylpeytensä salli alistua niiden ohjeiden alaiseksi, joilla ylifyysillisen tajuntatilan oleellisuus olisi todettavissa yhtä oleelliseksi kuin fyysillinenkin. Kuilu heidän maailmankatsomuksensa ja henkisyyden välillä on laajentunut ylipääsemättömämmäksi sen kautta, että dogmeihin pohjautuvat nurinkuriset käsitykset henkisistä maailmoista ovat olleet omiaan antamaan vakavillekin materialisteille aiheen viskaamaan kaiken yli laidan ja näkemään Jeesuksen persoonaankin kohdistuvassa pohdinnassa vain taikauskoista lavertelua. Materialististenkin tutkijoiden joukossa on useita, jotka — vakavasti tutkittuaan Jeesuksen personallisuutta — ovat nähneet hänessä ainakin ainutlaatuisen ihmisen, vaikka yleisimmin onkin vallalla käsitys, että evankeliumien kertomukset hänestä ovat liioiteltua mielikuvitustuotetta. Mainitsen muutamien kuuluisuuksien lausuntoja.
Ranskalainen Renan kirjassaan "La vie de Jesus" näkee Jeesuksessa vain oppineen galilealaisen rabbin, mutta lisää aitoranskalaisen kohteliaasti: "le plus charmant de tous" — miellyttävin kaikista.
Saksalainen Strauss kirjassaan "Das leben Jesu" esittää Jeesuksen eräänlaatuisena sentimentaalisena näyttelijänä, joka on hurmautunut runollisiin näkemyksiinsä ja halutessaan tulla toisten palvomaksi joutuu vihdoin vihollistensa verkkoihin. Vieläpä Strauss rohkenee pitää Jeesusta petkuttajana, joka näennäisillä ihmeteoillaan tahtoi koroittaa henkilöllisyytensä korkeammalle, kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Englantilainen lord Amberly — vanhoillinen, aristokraattinen epäilijä — pitää Jeesusta haaveilijana, jolta puuttui terve arvostelukyky aikakaudestaan, jonka vuoksi hän ei kyennyt suhtautumaan ympäristöönsä oikealla tavalla. Niinpä tämä englantilainen oppinut kritisoi Jeesuksen vertausta kuninkaan kutsuista, joihin muiden kieltäytyessä lopulta kutsuttiin rahvasta kaduilta ja kujilta, seuraavasti:
"Kukaan ei kieltäne, etteikö olisi armeliasta kutsua köyhälistön sairaita ja rampoja ilman säätyeroitusta kotiinsa juhlimaan, mutta semmoista tekoa ei ole katsottava velvoittavaksi. Kuinka kävisikään, jos tuota esimerkkiä noudattaisimme. Pelkään, että tulos tämmöisestä päivälliskutsusta olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä. Jeesus näkyy täydelleen ylenkatsoneen aikakautensa älyllisen hienoston ja kun tuo jumalan poika ei ymmärtänyt eikä hallinnut sovinnaista seurustelutapaa, niin ei hän näin ollen voinut sopeutua hienoon seuraan."
Näistä muutamista lauseista ilmenee materialistisen näkökannan latteus sekä puutteellisuus kaukoputkessa, jolla on käyty tutkimaan Jeesuksen olemusta. Heille on ollut mahdotonta tunkeutua ulkokuoren läpi, nähdäkseen sitä arvoituksellista persoonallisuutta, joka Jeesuksen nimisenä toimi aikakaudellaan niin valtavasti, että hänen kuvansa on heijastunut häipymättömänä jälkimaailmalle.
Kuka oli siis Jeesus?
Salatieteellinenkin tutkimus on käynyt käsiksi tähän tärkeään kysymykseen. Moni selvänäkijä on tähdännyt kaukoputkensa Jeesuksen persoonallisuuteen. Hekin esittävät erilaisia näkemyksiä. En käy näitä esittämään, koska en kykene arvioimaan niiden oikeutta, vaan rajoitun vain viittaamaan näkemykseen, joka voi ilmetä tutkiessa evankeliumeja salatieteellisillä silmälaseilla.
Esitän ajatuskannan, joka pohjautuu niin sanoakseni raamatuntekstien esoteriseen tulkintaan. Sen perustalla — niin rohkealta kuin väite tuntuukin — voisi sanoa Jeesuksen olleen entisen kuningas Davidin uudelleen ruumiillistuman. Ei voitane kieltää, etteikö jälleensyntymisoppi ollut tunnettu ja tunnustettu vanhimmassa juutalaisuudessa. Sen myöntävät sekä Josefus että Philo Judaeus ja siitä on lukuisia huomiointeja sekä Vanhassa- että Uudessa Testamentissa. Että Jeesus uskoi jälleensyntymiseen, siihen tähtäävät monet hänen suuhunsa pannut kysymykset ja lausunnot, mutta että hän myös viittasi edellisiin ruumistuksiinsa, lienee jäänyt monelta raamatunlukijalta huomaamatta. Täytyy kylläkin myöntää, että hän tässä suhteessa oli varovaisen vaitelias ja evankeliumien kirjoittajat näkyvät antaneen arvoa hänen vaiteliaisuudelleen, kätkien tietonsa — mikäli heillä sitä oli — peitetyn sanontatavan verhoon.
Mainitsen muutamia kohtia.
Kerrotaan, että kun Jeesus ennen kuolemaansa saapui Jerusalemiin, tervehtivät kansanjoukot häntä kuninkaallisin suosionosoituksin, levittivät palmunoksia ja vaatteita tielle ja huusivat riemuissaan: "Hosianna, Davidin poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen." Kirjanoppineet, jotka ymmärsivät, mistä oli kysymys, sanoivat hänelle: "Etkö nuhtele opetuslapsiasi? Onhan tämä suuren kuninkaamme muiston häpäisemistä." Mutta Jeesus ei tehnyt mitään kunnianosoitusta ehkäistäkseen. Tällä kertaa tahtoi hän antaa kansan aavistaa, että hän oli kuningas, oli Davidin jälkeläinen — jälleensyntynyt David. Jeesus itse eli niin voimakkaasti entisen elämänsä tunteita, että hän — itki. Hän näki edessään temppelin, jonka rakennuttaminen aikoinaan oli ollut hänen ihanin unelmansa, mutta jota hän ei ollut saanut toteuttaa — koska hänen kätensä olivat olleet "veren tahraamat". Tuossa hänen silloinen unelmansa oli hänen silmiensä edessä todellisuutena, sopusointuisana — mutta samalla tuomittuna. Hänen katseensa kantoi tulevaisuuteen. Hän näki ajan, jolloin siitä ei olisi jälellä kiveä kiven päällä. Tämä näky oli hänelle niin sydäntäsärkevä, että hän kyyneltyi.
Seisoessaan sitten pari päivää myöhemmin Pilatuksen edessä syytettynä kuninkaallisen arvon omistamisesta, kysyi Pilatus häneltä suorasukaisesti: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?" johon Jeesus yhtä suoraan vastasi: "Sinäpä sen sanot." Ristin päälle kirjoitettiin sanat: "Jeesus nazarealainen, juutalaisten kuningas."
Tässä valossa välähtelee evankeliumeissa muitakin merkillisiä seikkoja. Näyttää siltä kuin Jeesuksen elämän ympärillä olisi ollut joukko Davidin aikuisia henkilöllisyyksiä. Muistamme ystävyyssuhteen Jonathanin, Saul-kuninkaan pojan, ja Davidin välillä. Jonathan oli kruununperillinen, mutta David silloin vain yksinkertainen paimenpoika. Siitä huolimatta kerrotaan Jonathanin lausuneen Davidille ystävyysliiton hetkenä aivankuin aavistaen ystävänsä tulevan suuruuden: "Ethän ota laupeuttasi minulta iankaikkisesti" ja vannoneen: "Herra olkoon sinun ja minun vaiheillani, sinun ja minun siemenesi välillä iankaikkisesti". He lankesivat toinen toisensa kaulaan ja suutelivat toisiaan. (2 Sam. 20:14.)
Eikö sama suhde vallinnut Jeesuksen ja hänen rakkaimman opetuslapsensa Johanneksen välillä? Johanneksen kerrotaan aterioilla nojanneen Jeesuksen rintaa vasten. Side heidän välillään oli niin luja, että Jeesus — näyttäytyessään Johannekselle kuolemansa jälkeen — lausui: "Jos tahtoisin, voisi hän jäädä elämään siksi kunnes tulen uudelleen." Nimet Jonathan ja Johannes merkitsevät samaa: "Herra on antanut."
Johanneksen evankeliumissa kerrotaan vielä eräs hyvm merkillinen tapahtuma. Jeesuksen opetuslapsi Filippus tuo Jeesuksen luokse erään tuttavansa, jonka nimi oli Nathanael, ilmoittamatta etukäteen Jeesukselle tulijan nimeä. Heti kun vieras oli tullut Jeesuksen luokse, oli Jeesus lausunut: "Totisesti oikea israeliitta, jossa ei ole petosta. Ennenkuin Filippus kutsui sinua, näin minä sinut viikunapuun alla." Nathanael hämmästyi ja huudahti: "Rabbi, sinä olet Israelin kuningas." Mikä ihmeellinen seikka sai Nathanaelin lausumaan tämän oudon tunnustuksen? Mitä oli tapahtunut "viikunapuun alla"? Sanonta "viikunapuun alla" kuului veljeskunnan merkkikieleen tarkoittaen vihkimystilaisuutta, jolloin tajunta avautuu sekä menneisyydelle että nykyisyydelle. Nathanael oli tämän kokemuksen läpikäynyt ja todennut silloin, että hän edellisessä elämässään oli ollut Davidin aikuinen profeetta Nathan, joka oli aikoinaan nuhdellut kuningas Davidia hänen rikoksestaan Urielia kohtaan. Tätä salaisuutta ei hän ollut kenellekään ilmoittanut. Nyt Jeesus ilmaisi Nathanaelille olevansa siitä tietoinen samalla kun hän paljasti Nathanaelin tajunnalle oman salaisuutensa. Nathanael näki Jeesuksessa entisen kuninkaansa jälleensyntyneenä — näki hänessä Davidin, Israelin kuninkaan.
Judas Iskariotkin näkyy kuuluneen henkilösarjaan, joka eli David-kuninkaan aikana Mefi-Boseth nimisenä. Mefi-Boseth oli Davidin ystävän Jonathanin poika, raajarikkoinen raukka, jonka David oli ottanut hoiviinsa, lahjoittaen hänelle kuningas Saulin kiinteän omaisuuden sanoen: "Jonathanin, isäsi tähden, teen sinulle tämän laupeuden. Sinä syöt joka päivä leipää minun pöydässäni." (2 Sam. 9:7.) Judaskin söi päivittäin Jeesuksen kanssa.
Mefi-Boseth petti kuninkaansa. Absalon, Davidin poika, nousi kapinaan isäänsä vastaan. Mefi-Boseth liittyi kapinallisiin. Absalon kaatui kapinassa. Mefi-Boseth, sen sijaan — että hänet tuomittaisiin sai anteeksi, ja David antoi hänen verensä hinnaksi vielä pellon, niinkuin Judas Iskariotin verirahoilla ostettiin savenvalajan pelto.
Simon kyreneläinen, joka kantoi Jeesuksen ristiä Golgatalle, lienee ollut Simei, joka kiroili ja kivitti Davidia Absalonin kapinan aikana, ja Absalon, bar Abbas, Barrabas, jolle kansa anoi vapautta — Jeesuksen asemesta.
Merkillisin yhteensattuma Davidille ja Jeesukselle liittyy Paavalin heräämiskohtaukseen Damaskon tiellä.
Paavalia, jonka oikea nimi oli Aher — Elisha ben Abuiah, kutsuttiin Apostolien Tekojen kirjoittajan mukaan Saulukseksi — koska luultiin, että hän olisi kuningas Saulin ruumiillistuma. Aher — alias Saulus — oli matkalla Damaskoon vainotakseen siellä Jeesuksen seuraajia. Matkalla saa hän kokea tavallisuudesta poikkeavan tajunnan laajentumisen. Hän on valtavan valon ympäröimä ja on kuulevinaan äänen, joka sanoo hänelle: "Saul, Saul miksi minua vainoot." Kuka kysyi? Kuka puhutteli häntä vanhalla hebrealaisella korostuksella. Hän tunsi äänen Davidin ääneksi, tuon nuorukaisen ääneksi, joka harpun soitoin muinoin oli tyynnyttänyt hänen sydämensä vihan. Silloin ei hän ollut kypsä astumaan korkeampaan henkiseen elämään, mutta nyt, kun hänen — entinen ystävänsä — Jeesuksen hahmossa toisti kehoituksen uuteen ystävyyteen sanoen: "Turha on sinun potkia tutkainta vastaan", ymmärsi hän vihan ja epäystävälisyyden voimiksi, joilla ei onnea löydetä. Viha kaikkoni hänen sielustaan ja hän oli valmis astumaan ystävänsä Davidin — Jeesuksen valtakunnan kansalaiseksi.
Tämä oli ratkaiseva hetki Aherin elämässä. Hän vetäytyi kolmeksi vuodeksi erämaahan, oppiakseen tuntemaan uuden kuninkaansa ja astuakseen taivasten valtakunnan kansalaisena — Paavalina — julistamaan jälleensyntynyttä Israelin kuningasta Mestarinaan, opettajanaan.
Mikä mahtoi olla erämaa, missä Paavali oleskeli nuo kolme vuotta? Galatalais-kirjeessään sanoo hän olleensa Arabiassa, mikä silloisten maantieteellisten käsitysten mukaan on sangen laaja käsite, mutta lienee se ollut sama paikallisuus, minne Jeesus ilmoitti Maria Magdalenalle siirtyvänsä kuolemansa jälkeen — veljien olinpaikka, Valkoisen Veljeskunnan osaston "päämaja", jonka olemassaoloon meidänkin aikamme kristikunta vielä tunnustaa uskovansa. Kuuluuhan kolmannessa uskonkappaleessamme, että "uskomme Pyhäin Ihmisten yhteyteen".
Kun aikamme salatieteilijät noin puoli vuosisataa sitten alkoivat julistamaan länsimaille, että maailmassa tosiaankin oli olemassa tuommoinen pyhäin ihmisten yhtymä, johon kuului yli-inhimillisellä asteella olevia ihmisiä, jotka tiedoissa ja luonnon salaisuuksien tuntemisessa olivat kohonneet aikalaistensa kehitystason yläpuolelle, niin pidettiin tätä julistusta mielettömyytenä, jolle saattoi korkeintaan sääliväisesti hymyillä. Vähitellen on ilmestynyt todistaja toisensa jälkeen, jotka uskottavasti kertovat kohdanneensa milloin missäkin maailman kolkassa henkilöitä, jotka erikoisilla ominaisuuksilla ja voimakyvyillään mitä elävämmin vastaavat niitä yli-ihmispersoonallisuuksia, joita voisi lukea tuohon "pyhäin ihmisten yhteyteen" kuuluviksi. Ajasta ja paikasta riippumattomina ovat sen jäsenet tajuisassa yhteistoiminnassa, joka keskittyy yksinomaan ihmiskunnan kohottamiseen tietämättömyydestä korkeampaan henkiseen näkemykseen. Yhteistoiminta on mitä ehjin, huolimatta siitä, että työ jakautuu mitä erilaisimmille työaloille. Tämä yhtymä on ollut olemassa kautta aikojen. Sen toiminta Jeesuksen aikoina huipentui siihen valtavaan lähettilästehtävään, jota Jeesus oli valittu edustamaan.
Meidän aikanammekin on tämä "pyhäin ihmisten yhtymä" johtavana tekijänä ihmiskunnan kohtaloiden ohjaamisessa. Sen jäseniä lähetetään silloin tällöin — ihmiskunnan kriitillisimmillä hetkillä — julkiseen toimintaan. Semmoisia on esiintynyt niin kauan kun ihmiskunnan kehitystä tunnetaan — eikä liene epäilystä, etteikö tulevaisuuskin voisi niitä nähdä maailman näyttämöllä.
Että Jeesus kuului tähän veljeskuntaan, siitä ei ole epäilystä. Itsekin hän siitä mainitsee ja ken osaa esoterisesti tulkita sanontatapaa Jeesuksen lauseissa, varmistuu täydellisesti tästä tietoisuudesta. Jeesus oli Valkoisen Veljeskunnan suurlähettiläs.
Salatieteellisesti evankeliumeja lukiessa nousee Jeesus henkilöllisyytenä loisteliaisuuteen vailla vertaa. Hänen näennäisessä kumouksellisessa toiminnassaan esiintyvät hänen suurlähettiläälliset valtuutensa oikeutettuina järkyttämään aikakautensa taikauskoista dogmaattista kiteytyneisyyttä ja kielteistä materialismia. Hänen yllään loistaa Chrestos-prinsiipin kyllästämä hyvyys kuninkaallisena purppurana, ja semmoisena nousee hän kaikkien niiden Jumalan Poikien rinnalle, jotka jo aikaisemmin olivat esittäneet samanlaista suurlähettilään tehtävää Valkoisen Veljeskunnan taholta.
Vaikkapa yksityiskohdat hänen elämästään ovatkin hämärän peitossa — niinkuin on asianlaita aina ollut ja on edelleenkin muidenkin Valkoisen Veljeskunnan jäsenien ulkonaiseen elämään nähden — niin jo sekin, mitä Jeesuksesta tiedetään, nostaa hänen hahmonsa niin yleväksi ihmiskunnan pimeää dogmaattis-materialistista taustaa vasten, että jokaisen vakavan totuuden etsijän täytyy kääntää katseensa häneen sydämen ylevimmällä kunnioituksella. Eikä hänen kuvansa ole koskaan häipyvä ihmiskunnan tajunnasta, joskin hänen suuruutensa tajutaan vasta silloin, kun ihminen kokemusperäisesti tunnustaa isäkseen olevaisen, sen tuntemattoman yhden, jonka Jeesuskin tunnusti isäkseen ja tunnustaa veljekseen vain yhden veljen, nimittäin ihmiskunnan kokonaisuudessaan.
JEESUKSEN IES.
"Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, minä annan teille levon. Ottakaa päällenne minun ikeeni ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltä, ja te löydätte levon sieluillenne. Minun ikeeni on suloinen ja minun kuormani keveä." (Math. 11: 28—30.)
Näiden säkeiden yllä lepää liki kaksituhatvuotisen palvonnan hauras tunnekimallus. Ne ovat juurtuneet kristikunnan alitajuntaan. Yksilöiden sieluelämässä pullahtavat ne silloin tällöin esiin — tuskien ja epätoivon hetkinä. Lukemattomissa tilanteissa on niitä toistettu ja niiden toistaminen on vuodattanut ihmisten sieluihin hoivaa ja lohdutusta. Niissä piilee häipymättömänä se mantrinen voima, minkä Mestari Jeesus niihin aikoihin kytki. Tietämättään joutuu niiden toistaja sen rauhoittavan tenhovoiman alaiseksi. Outo värähtely tulvii olemukseen, poistaa levottomuuden ja ihminen tuntee hetkellisesti rauhan virtaavan sieluunsa. Niissä on jotakin salaperäistä, käsittämätöntä — jotakin semmoista, mikä aina liittyy todellisiin voimalauseisiin.
Tuntunee sen vuoksi pyhyyden loukkaamiselta käydä niitä käsittelemään muussa hengessä, kuin siinä vakiintuneessa tunnevärähtelyssä, mikä niillä jo on länsimaisessa tajunnassa. Mutta todellista mantraa ei minkäänlainen käsittely turmele. Kuta enemmän siihen syventyy, sitä selvemmäksi kirkastuu sen sisäinen merkitys ja sitä suurempi voima sillä on käyttäjälleen. Mantraan sisältyy aina myös opetus, jonka lopullinen tuntemus irroittaa siihen kätketyn voiman ja antaa sen omistajansa käytettäväksi. Voima on huolellisesti kätketty. Sitä ei ole tarkoitettu luovutettavaksi kenelle tahansa, sillä sen väärinkäyttökin voi tulla kyseeseen. Mutta voiman osittaisen vaikutuksen voi tuntea jokainen silloin, kun sieluntila sattuu värähtelemään jossakin — kullekin mantralle kuuluvassa vireysasteessa.
Yllämainittujakin säkeitä tunnetaan vielä vaillinaisesti — pääasiallisesti vain niiden tunne-elämää tyynnyttävää värähtelyä. Niiden salatieteellinen puoli on pysynyt verhon peitossa. Että näin on asianlaita, sillekin on syynsä.
Kun tutkii maailman uskonnoiden "Pyhiä Kirjoja" salatieteellisesti, ei voi olla huomioimatta, kuinka esoteriset totuudet niissä ovat enemmän tai vähemmän peitetyt. Kaikkein silmiinpistävin on tämä ilmiö Pyhässä Raamatussamme. Peittäminen on tehty niin perinpohjaisesti, että näyttää mahdottomalta keksiä tarkoitettua totuutta sanaverhojen takaa. Jotta löytäisi totuuden on kirjoitusten yltä poistettava ei ainoastaan sanallisen muodon ja ihmistulkinnan luoma peite, vaan myös se maagillinen lumo, jonka kirjoittaja jo sen ylle heitti tarkoituksella, ettei aarre joutuisi arvottomiin käsiin.
Niinpä Vanha Testamentti on vielä avaamaton testamentti. Eivätkä juutalaiset, sen oikeudenomistajat, ole sitä koskaan meille testamenteeranneetkaan, he pitävät sitä yhä vielä hallussaan. Kristikunta on sen itsellemme anastanut. Mutta ennenkuin anastaminen tapahtui, lukitsivat juutalaiset sen niin monella sinetillä, ettei sitä ole kyetty avaamaan. Peittelevän kirjoitus- ja sanontatavan lisäksi on tullut muitakin tekijöitä. Rotuylpeät rabbiinit, nähdessään kansallisomaisuutensa joutuvan vieraiden kansallisuuksien käsiin, turvautuivat suoranaiseen tekstien muuttelemiseen ja tekivät sen niin mestarillisesti, että esoteriset totuudet Vanhassa Testamentissa ovat miltei mahdottomat havaita ilman Kabbalaa, joka on yhtä salaperäinen kuin itse Vanha Testamentti ja tarvitsee omat tiirikkansa.
Uuden Testamentin peittelemistapa on toisenlaatuinen. Kuten aikaisemmin on mainittu, ei tiedetä keitä evankeliumien kirjoittajat olivat. Evankeliumien alussa mainitaankin, että kyseessä oleva evankeliumi on kirjoitettu sen ja sen Jeesuksen opetuslapsen "mukaan", eivätkä kaikki näistäkään olleet Jeesuksen opetuslapsia, kuten Luukas, jonka "mukaan" yksi evankeliumi on kirjoitettu. Paavali ei myöskään ollut Jeesuksen eläessä hänen opetuslapsensa, eikä hän koskaan ollut Jeesusta henkilökohtaisesti tavannut — lukuunottamatta henkinäkyä Damaskon tiellä.
Mutta olivatpa Uuden Testamentin kirjoittajat keitä tahansa, yksi seikka on varma. Kirjoittajat ovat olleet johonkin määrin vihittyjä Salaiseen Tietoon tai ovat he kirjoittaneet esityksensä jonkin vihityn opettajan innoittamina. Se käy ilmi heidän salatieteelhsestä sanontatavastaan, jossa näkyy tarkoituksellinen esoteristen totuuksien peitteleminen. Kielenkäyttö ja sanontatapa on omalaatuisensa. Sanoilla on lisämerkityksensä, jonka ainoastaan esoteriseen kielenkäyttöön perehtynyt huomaa. Ei ole heidän syynsä, ettei salattua totuutta löydetä. "Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon. Jolla on silmät nähdä hän nähköön" on aksioomi, joka tässä paljastuu. Esoteerinen totuus on kaikille tarjolla, mutta ainoastaan "näkevä", joka on noussut sille asteelle, että hän yleensä voi henkisesti tajuta, hän näkee ja ihmettelee, kuinka niiden avulla avautuu avartavia näköaloja valtavista henkisistä maailmoista. Keneltäkään ei totuuden näkemystä kielletä, mutta näkemyksen edellyttämät ehdot vaaditaan ja kun hetki lyö, totuudenetsijä näkee totuuden, eläytyy siihen — omaksuu sen.
Niinpä verhon poistuttua voimasäkeiden yltä, jotka alussa mainittiin, avautuu katseelle se maailma, joka oli antanut Jeesukselle valtuudet sanoa: "Tulkaa minun tyköni työtätekeväiset ja ottakaa päällenne minun ikeeni."
Mikähän mahtoi olla se Jeesuksen ies, johon hän kehoitti ihmisiä valjastautumaan ja jonka hän vakuutti olevan suloisen ja kevyen kantaa?
Evankeliumien kirjoittajat edellyttävät ies-käsitteen johonkin määrin tunnetuksi, siksi eivät he sitä tarkemmin selosta, vaan antavat ylimalkaisia ohjeita, kuinka siihen on pukeuduttava ja kuinka on seurattava Mestarin esimerkkiä sen kantamisessa. Nyttemmin sekin vähä, minkä esoterinen juutalaisuus Jeesuksen ajankaudella ikeestä aavisti, on kristikunnassa kokonaan unohdettu. Niin on ainakin asianlaita protestanttisissa kirkkokunnissa, lutherilainen niihin luettuna. Jos kyselee näiden kirkkokuntien opettajilta, mitä Jeesuksen ikeellä tarkoitetaan ja mitä siihen sisältyy, niin voi saada monenlaisia vastauksia. Kukin selostaa sitä oppisuuntansa mukaisesti, mutta kaikilla on yksi yhteinen, dogmaattisten opinkappalten värittämä perussävy, joka ei vaihtele. Ies-käsite on heillä lujasti liitetty sijaissovitususkoon. Ken uskoo Jeesuksen kuolleen ristinpuulla jumalan vihan lepyttämiseksi maailman ja hänen syntinsä sovitukseksi, hyväksyy tämän dogmin, niin hän on ottanut päälleen Jeesuksen ikeen. Tähän ikeeseen pukeutuminen näyttää tosiaankin yksinkertaiselta, eikä sen kantaminenkaan liene vaikeaa, koska kristikunnan satamiljoonainen lauma on siihen sonnustautunut. Mutta lieneekö se tuonut lepoa ja rauhaa kristikunnan sydämeen? Onko kristikunta sävyisä ja nöyrä, niinkuin Jeesus sanoo hänen ikeensä alla vaeltavalla olevan? Siihen vastatkoon kristikunta kokonaisuudessaan ja yksilöt itsekukin itselleen erikoisesti — omantunnontarkasti, peittelemättä olosuhteita semmoisina kuin ne tällä hetkellä ovat nähtävinä silmiemme edessä. Näky ei ole ilahduttava. Sen perusteella olisi valmis tekemään johtopaatoksen, ettei Jeesuksen iestä ole lainkaan tunnettu, vaan on laadittu jokin muu ies, johon on valjastauduttu jotakin muuta tarkoitusta varten kuin rauhan ja levon tuomiseen ihmiskunnan keskuuteen. Kristikunnassa ei vallitse Iepo eikä rauha. — Jeesuksen ikeen täytyy olla jotakin muuta —.
Ennenkuin voidaan ratkaista, mikä oli ies, jota Jeesus kantoi ja johon hän kehoitti seuraajiaan pukeumaan, on luotava silmays ies-käsitteeseen yleisesti ja erikoisesti — minkälaisena se tunnettiin Jeesuksen aikakaudella.
Sana ies on käännös kreikkalaisesta tsygon-sanasta, joka on johdannainen sanskritinkielestä jog-rungosta. Tämä sanskrit-runko on havaittavissa kaikissa länsimaisissa kielissä. Niinpä ies on latinaksi jugum, englanniksi yoke, saksaksi joch, ruotsiksi ok ja onpa ies-sanassakin vielä jotakin sanskritilaista äännekaikua. Ies on siis alkujaan samaa kuin jooga, joka merkitsee yhdistämistä, sitomista. Erikoismerkityksen on se saanut myöhemmin, kun jooga liitettiin kuuluvaksi määrättyihin koulukuntiin, joilla oli erikoiset menetelmänsä iestääkseen ihminen, sen ruumis, sielu ja henki korkeimman jumaluuden voima-ikeen alaiseksi. Vanhimmilla arjalaisilla kehittyi jooga-järjestelmästä laaja tiede, joka yksityiskohtaisesti eritteli ei ainoastaan menettelyt, millä tavoin tämänlaatuinen iestäminen tapahtui, vaan myös edellytykset iestämisen mahdollisuuksille ja. kaikki ihmisessä tapahtuvat eri fyysilliset ja psyykilliset vivahdukset pienimmässäkin iestämisvaiheessa. Kuinka tarkkoja sielullisen elämän huomioitsijoita vanhat arjalaiset olivat ja kuinka tarkoin he tunsivat ihmisen niin fyysillisen kuin psyykillisen olemuksen, siitä on todistuksena vanhat Patanjalin jooga-sutrat, jotka tänäkin päivänä yllättävät länsimaista maailmaa psykologisen tuntemuksensa valtavalla tietomäärällä ja terävyydellä.
Tieteellisen menetelmänsä kohdistivat jooga-koulukunnat ihmiseen, tarkoituksella saada ihmistajunta siihen määrin avautuneeksi, että se tottuneesti alistuisi Ikuisen Elämän värähtelyyn, tottelisi sen ohjausta ja toimisi sen mukaisesti. Tieteellisellä tarkkuudella kiihdytettiin ihmisessä piileviä kaikkeudellisia voimia puhkeamaan täydellisyyteen, mihin ne alkujaan olivat tarkoitetut, samalla kun järjestelmällisesti poistettiin tajunnasta esteet, jotka olivat lopullisen yhtymisen tiellä. Pienintäkään seikkaa ei syrjäytetty. Otettiin huomioon ihmisluonteiden erilaisuudet, sen mukaisesti ohjattiin kouluuttaminen eli iestäminen. Täten on ymmärrettävissä jooga-koulukuntien monenlaisuus ja menetelmien erilaisuus.
Joogaa on kolme ryhmää, vastaten ihmisen kolmea olemuspuolta, ruumista, sielua ja henkeä. Koulukuntien tarkoitus alkujaan oli täydentää toinen toistansa. Ihmisen täydelliseen iestämiseen vaadittiin niin ruumiin, sielun kuin mielen perinpohjaista hallintaa. Tämä toimitettiin joko siten, että otettiin vain yksi olemuspuoli erällään koulutuksen alaiseksi, tai tapahtui kaikki samanaikaisesti. Kun opettaja — eli guru, oli perehtynyt tehtäväänsä, kävi kaikki hyvin, mutta kun osa kouluista — pätevien opettajien puutteessa — alkoi rappeutua, tapahtui, että jokin koulukunta alkoi toimimaan yksipuolisesti, jolloin tulos oli sen mukainen. Muutamilla fyysillis-psyykillisiiiä aloilla päästiin hämmästyttäviin tuloksiin, samalla kun älyllis-henkiset ominaisuudet osittain kuihtuivat.
Fyysilliseen ruumiiseen kohdistuvaa joogaa kutsusana hatha-joogaksi. Kommentariot selostavat, että sana hatha on ykdyssana, jossa tavu ha merkitsee aurinkoa ja tha kuuta. Nimitykseen sisältyy siis jo itse menetelmä. Sen pyrkimyksenä on siirtää auringon ja kuun planetaariset vaikutukset kiihdytettyinä ihmisruumiiseen. Käymättä erikoisemmin käsittelemään tämän jooga-järjestelmän menetelmiä, tulkoon kumminkin mainituksi, että se — harkituilla ruumiin asennoilla ja erikoisella hengitysmenetelmällä ynnä ajatuksen keskittymisellä — kiihdyttää ruumiinsoluston vastaanottavaisuuskykyä niille eetterismagneettisille virtauksille, joista koko luonto saa vitaliteettinsa, s.t.s. planetaarisille aurinko- ja kuuvärähtelyille. Samalla kun ruumis niillä kyllästetään, samalla opitaan tuntemaan niihin liittyvien voimien vaikutus ja hallinta. Niihin täydellisesti perehtynyt saavuttaa ruumiin fysiologisten toimintojen herruuden. On luotettavia todistuksia siitä, että useat hatha-joogit voivat alistaa tahtonsa alle sympaatisen hermosysteemin, sydämen-, verenkierto- ja ruuansulatuselinten toiminnan, ja hillitä tahdonalaisen keskushermoston siinä määrin, että tulevat tunteettomiksi ulkonaisille kiihoituksille, voivat kestää vilua ja hellettä, kipua ja hyväntunnetta välinpitämättömyydellä, mikä tavalliselle ihmiselle on sula mahdottomuus. Ruumiin mestaroinnissa ovat hatha-joogit päässeet niinkin pitkälle, että ovat — näennäisesti kuolleina — voineet viikkokausiksi hautauttaa itsensä maahan ja jälleen herätä henkiin. Nämä saavutukset — niin mielenkiintoisia kuin ne fysioloogeille ovatkin — katsotaan kumminkin jooga-filosofian kannalta toisarvoisiksi, vain eräänlaatuiseksi asteeksi korkeampaan päämäärään. Niitä harjoitetaankin korkeampia päämääriä varten vain silloin, kun ne katsotaan tarpeellisiksi henkisen tiedon saavuttamiselle. Sen osittainen käyttö on kylläkin tavallinen harjoitusaikana — valmistauduttaessa muihin jooga-järjestelmiin.
Toinen jooga-tieteen ryhmä on nimeltään laaja-jooga, jonka pyrkimyksenä on iestää tunneruumis ja alempi älyruumis samanlaiseen valjastukseen kuh mihin fyysillinen ruumis saadaan hatha-joogau avulla. Hiuksenhienolla tunne-elämän erittelyllä tunkeutuu tämä jooga-muoto ihmismielen salaisimpiin komeroihin, tutkii niiden värähtelylait ja alistaa ne minuuden hallintoon. Tämän jooga-ryhmän puitteisiin on sijoitettu alaosastoja erilaisille temperamenteille. Niinpä siihen kuuluu jooga-muoto, jota nimitetään bhakti-joogaksi, joka käyttää antaumus- ja hartausvärähtelyjä päämäärän saavuttamiseksi ja shakti-jooga, joka antaumukseen liittää erikoisen rakkausvoima-aspektin ja mantrika-jooga, joka äänenvärähtelyjen avulla pyrkii hillitsemään tunne-elämää.
Kolmannen jooga-ryhmän muodostaa niinkutsuttn raadsja- eli kuninkaallinen jooga, joka alaosastoineen (jana- eli tiedon-jooga, karma- eli toiminnan-jooga, kundalmi- eli psyykkihermo-jooga ja samadhi- eli haltioitumus-jooga) muodostaa jooga-tieteen korkeimman huipun. Alaosastoineen, joilla on omat erikoismenetelmänsä, muodostaa se nelisäteisen kokonaisuuden, jossa jumalallisen hengen, aatman, alle alistetaan alempi minuus ja saadaan se värähtelemään Ikuisen Elämäu hienoimpia vivahduksia, yhtymään ja elämään kaikkeUdellisessa olevaisessa isässä — käyttääkseni Jeesuksen sanontatapaa — siinä määrin, ttä joogi voi kokemusperäisesti todeta olevansa kuolematon ja yhtä Ikuisen kanssa.
Tuloksia näistä jooga-muodoista ei voida saavuttaa, ellei joogan-harjoittaja ole täysin perehtynyt mietiskelyyn, sen keskittämiseen ja suuntaamiseen sisäänpäin, ihmisen omaan olemukseen. Keskittymisen harjoittaminen on niin tärkeä, että sillä on oma koulukuntansa, joka kantaa dhjaana-joogan nimeä. Se on kumminkin vain erikoisharjoittelu, joka kuuluu kaikkiin jooga-ryhmiin ja tärkeytensä takia on siitä otettu kuhunkin jooga-menetelmään sille soveltuva mietiskelymuoto.
Mahtoiko Jeesus kuulua johonkin näistä jooga-järjestelmistä ja mihin niistä? Jos niin oli asianlaita, niin silloin on helppo käsittää, mitä hän tarkoitti kehoittaessaan oppilaitaan ja seuraajiaan ottamaan päälleen hänen ikeensä.
Historiallinen tosiasia on, että jo ennen Jeesuksen aikaa Palestiinassa ja Syyriassa löytyi useitakin salaisia veljeskuntia, jotka muodostivat paikallisia haaraosastoja egyptiläisistä, kaldealaisista ja intialaisista jooga-koulukunnista. Vaikka muutamat niistä olivat jo kiteytyneet muodollisuuksiin, löytyi niiden joukossa elinvoimaisiakin, joissa vielä piili joogan henkeen kuuluva tieto. Näihin viimeksimainittuihin kuuluivat ne veljeskunnat, joista Jeesuksen aikuiset historioitsijat Josefus ja Philo Judaeus kertovat nazareanein, esseenein ja terapeuttein veljeskuntien nimellä.
Vanhin näistä lienee ollut nazareanein veljeskunta, koska se mainitaan jo Mooseksen ja Samuelin kirjoissa. Kun Jeesusta evankeliumeissa kutsutaan nazarealaiseksi, niin ei sillä tarkoitettu, että hänen isänsä asui Nazaretin kaupungissa, vaan että hän kuului nazarenein veljeskuntaan. Kirjanoppineiden ja fariseusten keskuudessa oli tämä veljeskunta huonossa huudossa, jonka vuoksi he, kuullessaan Jeesuksen julkisesta toiminnasta, kysyivät pilkallisesti: voiko nazareneilta tulla jotakin arvokasta. Erikoisesti olivat he vihoissaan nazarealaisen veljeskunnan silloiselle johtajalle Johannes Kastajalle, joka ei säikkynyt soimaamasta juutalaista kirkkoa ja sen papistoa mitä ankarimmassa äänilajissa. "Te kyykäärmeitten sikiöt" lienee ollut lievimpiä mainesanoja, jotka hän kohdisti aikakautensa kirjanoppineihin. Johannes Kastajan personallisuudessa, josta Jeesus sanoi, että "hän on suurin vaimoista syntynyt", kuvastuu nazarealaisen veljeskunnan jylhyys. Koulukunta eristäytyi ulkomaailmasta, vietti ankaran askeettista elämää. — Johannes Kastajasta sanotaan, että "hänen ruokanaan oli heinäsirkat ja metsähunaja". — Sen jäsenet vetäytyivät usein yksinäisyyteen "vuorille", pukeutuivat karkeaan, kamelinarvaiseen viittaan. Heidän rituaaleissaan mainitaan, että sen jäsentyen tuli alistua kasteeseen Jordan-virrassa, jonka vesi heille oli jonkinlainen puhtauden symboli.
Että Jeesus kuului tähän veljeskuntaan, siitä ei ole epäilystä. Jeesuksen opetuksissa kajastuu nazarealaisen koulukunnan perusopit. Hänkin käyttää samaa jylhää puhetapaa kuin Johames Kastaja ja vetäytyi nazarealaiseen tapaan "vuorelle", missä alistui ptkäaikaiseen paastoon. Varmin todistus Jeesuksen nazarealaisuudesta on kumminkin hänen kasteensa Jordan-virrassa, jonka Johannes Kastaja henkilökohtaisesti hänelle toimitti.
Jeesuksen ulkonainen toiminta poikkesi kumminkin suuressa määrin nazarealaisen veljeskunnan toiminnasta, muistutti enemmän esseeniläis-terapeuttisen veljeskunnan menettelytapoja. Hekin viettivät alkukehityskautensa eristäytyneisyydessä, elivät almuilla, mutta harrastivat pääasiallisesti menetelmiä, joiden kautta heille ilmeni maagillisia voimia sairaiden parantamiseen. Kun oppiaika oli päättynyt, läksivät he vaeltavina kerjäläisinä ulkomaailmaan, parantaen sairaita ja saarnaten. Tästä heidän nimityksensä "parantajat", sillä molemmat nimitykset niin "assaia" kuin "terapeutos" merkitsevät lääkäri eli parantaja. Näin teki Jeesuskin ja nimenomaan määräsi hän opetuslapsilleen:
"Minne kuljettekin saarnatkaa ja sanokaa: Taivasten valtakunta on lähestynyt. Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia, ja ajakaa ulos riivajaisia. Lahjaksi te saitte, lahjaksi myös antakaa."
Jeesuksen yhteys näihin veljeskuntiin on kiistämätön. Mutta keitä olivat nämä veljeskunnat ja mihin jooga-järjestelmään he mahtoivat kuulua?
Nazarealainen järjestö oli kaldealaista alkuperää, mutta Mooseksen kautta oli siihen tullut ainesta egyptiläisestä Osiris-kultista, joka pohjautui sekä muinaisatlantilaiseen että alku-arjalaiseen joogaan, joka oli olemassa Atlantis-mantereella jo ennen sen lopullista uppoamista.
Esseenit ja terapeutit olivat taas suoranaisesti buddhalaisten lähetystyöntekijäin perustamia. Nämä seurasivat ulkonaisissa elämäntavoissaan mahdollisimman tarkasti opettajansa Sakya-Munin esimerkkiä. Ne olivat vielä Jeesuksen aikoina vuorovaikutuksessa sekä Intiaan että pythagorealaiseen koulukuntaan, jolla oli osastoja Välimeren maissa. Jamblikos kertoo vielä kolmannella vuosisadalla, että Pythagoras aikoinaan matkallaan Intiaan poikkesi Carmel-vuoren läheistössä olevaa veljeskuntaa tervehtimään ja viipyi siellä jonkin aikaa antaakseen heille vaikutteita. Carmel-vuori ja sen ympäristö oli esseenein ja terapeuttien pääpaikka. Nämä kuuluivat karmajooga-koulukuntiin, jota myös Buddha seurasi.
Kuinka moni hämärä piirre Jeesuksen elämässä selkenee tämän näkemyksen valossa: hänen nazarealainen jylhyytensä, essealainen toimintansa, ja pythagorealainen vertauskuvannollinen sanontatapansa. Hänen opetustensa yhtäläisyys Sakya-Munin elämänfilosofiaan olivat hengeltään ja sanontatavoiltaan siinä määrin toistensa kaltaiset, että esim. Jeesuksen vuorisaarna on melkein sanallisesti sama, kuin saarna, jonka Buddha aikoinaan saarnasi Raja-Griha-vuorelta. Ennen kaikkea selkenee Jeesuksen ies, se toiminnan joogan tie, joka hänestä oli tehnyt Jumalan Pojan.
Hänen kuulumisensa karma-jooga koulukuntaan kuvastuu selvästi kaikista hänen opetuksistaan. Ne ova kuin kaiku muinaisten suurten toiminnan tien joogien julistuksista. Työ on tehtävä työn itsensä tähden, ei palkklon toivossa. Se on karma-joogan perusta ja ei, jos mikä kuultaa perusvärinä kaikissa Jeesuksen toimintaohjeissa. Näin hän opettaa:
"Loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, jotta he näkisivät hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden sitä varten, että he teitä katselisivat. — Sen tähden kun annat almua, älä toitota torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät — vaan kun annat almua älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee. Kun rukoilet, älä menettele niinkuin ulkokullattu, joka mielellään rukoilee katujen kulmissa, jotta ihmiset hänet huomaisivat — vaan mene kammioosi, sulje ovet ja rukoile Isääsi, joka on salassa. Kun paastoat, voitele pääsi, pese kasvosi — jottet paastoamistasi näyttäisi ihmisille. Kaikki, mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, tehkää samoin tekin heille. Siinä on laki ja profeetat."
Opetus huipentuu sanoissa:
"Minä olen tie, totuus ja elämä."
Tuhansia vuosia aikaisemmin opetti eräs toinen Valkoisen Veljeskunnan suurlähettiläs Shri Krishna karma-joogan iestä seuraavasti:
"Kun ihminen jättää kaikki sydämensä toiveet ja on itsen kautta Itseen tyytyväinen, silloin häntä sanotaan vakavamieliseksi. Joka on kaikinpuolin vapaa kiintymyksestä käyköön hänen hyvin tai huonosti, jolle ei mikään ole miellyttävää tai vastenmielistä, hänen mielensä on tasapainoinen. Minä tarjoon täydellisen turvapaikan niille, jotka palvelevat yksin minua, sekä aina sopusointuisina eivät ajattele mitään muuta. Vaikka kaikkein suurin syntinen kunnioittaa minua jakamattomin sydämin, silloin hänkin on pidettävä vanhurskaana, sillä hän on oikein valinnut. Näin sinä vapaudut toiminnan kahleista, joka tuottaa sekä hyviä että huonoja hedelmiä, ja kun kieltäymyksen joogan avulla olet tullut sopusointuisaksi, silloin saavut Minun tyköni."
Tämäkin opetus huipentuu sanoihin:
"Minä olen tie, Isäntä ja Herra."
Ei voitane kieltää, etteikö näiden opetusten henkinen ydin ole sama. Muinaisten aikojen karma-joogan yleviä totuuksia julisti Jeesus. Hän tunnusti ikivanhan Aikain Viisauden, laskeutui sen julistajaksi, ilmaisten samalla uskollisuutensa Valkoisen Veljeskunnan pyhille perinteille. Hän tiesi niiden kestävyyden, tunsi kokemusperäisesti niiden horjumattoman totuuden. Valjastautuneena karma-joogan ikeeseen voi hän vakuuttaa, että sen alla kulkien ihmiselle on mahdollisuus saavuttaa lepo ja rauha. Kokeneena tiesi hän, että tämä ies on suloinen ja kevyt kantaa.
Näihin sakeisiin sisältyy tosiaankin valtava okkultinen salaisuus, johon kuuluu ei vain tunne-elämän tyynnyttäminen, vaan Ikuⁱsen Elämän, taivasten valtakunnan suuri salaisuus.
Onhan elämä mielestämme raskas taakka. Se on yhtämittaista ahertamista, josta emme voi irtautua. Irtautuminen toiminnasta onkin mahdottomuus. Jeesuskin sanoi: "minun Isäni tekee työtä hamaan tähän asti, ja minä myös teen työta." Toiminta on Olemassaolon ilmeisin piirre. Osasina Ikuisista emme voi irtautua sen hengitysvärähtelyistä. Elämän tarkoitusta tuntemattomalle voi se muodostua taakaksi, jonka alle ollaan uupumaisillaan.
Voimmeko koskaan vapautua työn ja toiminnan taakan painosta?
Voimme. Muutoin ei suurlähettiläs Jeesus olisi lausunut: "tulkaa minun tyköni kaikki työtaakan raskauttamat — minä annan levon sieluillenne". Millä tavoin on tämä lepo saavutettavissa? Valjastautumalla hänen ikeeseensä ja siten oppimalla ymmärtämään Elämän pohjimmainen rytmi. Täten voidaan asennoitua toimimaan sen kanssa samavireisesti. Kun se on tehty, häipyy rauhattomuus ja elämän taakka on kevyt kantaa. Tällöin emme enää toimi me, vaan Olevainen meissä. Kaksinaisuuden harha haihtuu. Tilalle astuu Ikuisen Elämän sopusointu.
Mitä ovatkaan loppujen lopuksi taakkamme, surumme, murheemme ja kärsimyksemme? Mitäpä muuta kuin mielikuvituksemme luomien onnen ehtojen menettämistä. Pikkuminuutemme loi nuo onnenehdot ja se niiden menettämisestä kärsii. Kuta kiinteämmin elämme pikkuminuutemme värähtelymaailmassa, sitä intensiivisempi on murheemme, sitä tuskallisempi onnenehtojemme menettäminen. Tämmöisessä tilanteessa voi elämä tuntua niin katkeralta, että ollaan valmiita kiroamaan elämää. Näille onnettomille kuuluu karma-joogien kehoitus: pukeutukaa ikeeseemme, niin löydätte levon sieluillenne ja elämän taakka muuttuu suloiseksi kantaa. Silloin ette uuvu, sillä asennoituneina Ikuisen Elämän värähtelyjännitykselle kuolee se minuus, joka kärsi, katkeroitui ja se on elävänä todellisuutena yhtähyvin omassa sielussa kuin ulkonaisen elämän monivivahteisessa vaihtelussa. Elämän arvot muuttuvat. Pääpaino ei silloin enää pohjaudu siihen mitä syödään, juodaan tai millä itseä vaatetetaan, vaan siihen, kuinka erilaiset elämän suhteet avaavat minuutta näkemään Totuutta, jota olemme tottuneet nimittämään jumalaksi — yhtyäksemme siihen. Tätä asennoitumista opettaa karma-jooga, Jeesuksen ies.
Mutta eikö tämä ole vain teoriaa, vailla todellisuuspohjaa jokapäiväisessä elämässä? Kuka voi kantaa Jeesuksen iestä?
Se ei ole teoriaa. Elämän lakipitoisuus kuljettaa kutakin pakosta, luomiensa syiden pakosta karma-joogan eli toiminnan tien alkutaipaleen. Siitä ei olla tietoisia. Tietoisuus tulee aikanaan. Ja ne, jotka tietoisesti Elämän lakien mukaisesti alistuvat siihen, löytävät Mestarin, joutuvat hänen johtonsa alaisiksi, valjastautuvat yhä lujemmin toiminnan tien ikeeseen ja löytävät levon. Raskaimmassakin vastamäessä tuo karma-joogan ies voimaa, virvoittaa uupuneet jäsenet, kirkastaa mielen näkemään haihtuvien muotojen alla Elämän ihmeellisen salaisuuden, ykseysrytmin, jota väreilemällä toiminnan ies on helppo ja suloinen kantaa.
Karma-joogan ies ei ole mielikuvituksellinen haave. Asennoitumalla Elämän rytmiin voi jokainen sen yksilökohtaisesti todeta. Jokainen. Ylhäinen ja alhainen, oppinut ja oppimaton, rikas ja köyhä, sillä sitä iestä kantaen vastakohtien rajamuurit häipyvät Hengen maailmassa ei ole eroitusta. Siellä sulautuu kaikki ykseyden sopusointuun. Kunkin on noustava sinne omassa olemuksessaan. Oman sydämeu syvimmässä innoituksessa, syvimmässä todellisuudessa.
Ne, jotka kuulevat Mestari Jeesuksen kutsun: "tulkaa minun tyköni", jotka valitsevat hänet gurukseen, voivat olla varmat siitä, että hän on tulijaa vastassa, millä asteella tulija lieneekin, iestääkseen tulijan. Totesin tämän äskettäin — omituisissa olosuhteissa.
Olin aamukävelyllä pääkaupunkimme puhtailla, asfaltoiduilla kaduilla. Alkutalven ilma oli raikas, kylmä. Mieleni askarteli Jeesuksen ikeessä, kysyin itseltäni, onko Jeesus ikeineen kokemusperäisesti todettavissa.
Yht'äkkiä kuulin erään viisikerroksisen talon pihamaalta käheää laulua. Äänessä oli jotakin, joka kiinnitti huomiotani. Tunsin laulun. — Sävel värähteli jotakin erikoista. Seisahduin kuuntelemaan — ja kuullakseni tarkemmin käännyin porttikäytävään. Aloin eroittaa laulun sanojakin:
"Mun ota kätein, Herra, ja taluta,
ma että pääsen kerran — kotihin."Menin pihamaalle nähdäkseni laulajan. Ryysyihin puettu kerjäläinen siinä lauloi, haudan partaalla oleva valkohapsinen vanhus. Talvinen tuuli tunki ohuen viitan läpi ja hänen jalkojaan varmasti paleli — niin olivat jalkineet risaiset.
Ryppyisillä poskilla kuvastui nälkä. Mutta vanhuudesta vapiseva ääni värähteli onnea kun hän toisti:
"ma että pääsen kerran — kotihin".
Seisoin siinä koko laulun ajan ja ihmettelin, kuinka en ajatellutkaan omilla ajatuksillani, vaan olin samaistanut tajuntani tuon kerjäläisen tajuntaan. Olin hetkiseksi unohtanut vilun ja nälän, sillä tunsin oudon kosketuksen. — Tuo kosketus tuli Auttajan kädestä ja rauhaa tulvi sieluuni. Kerjäläislaulaja tiesi, että kärsimys oli loppuva — pian. Mutta yhä puhui "Auttaja" tajunnalleni. En tiedä tunsiko kerjäläislaulaja tämänkin. Se puhui maallisen tuskan toisarvoisuudesta — tai oikeammin sen arvokkuudesta avaamaan silmäni näkemään Jeesuksen ikeen salaista merkitystä. Ilman tuskaa ei iloa, ilman kärsimystä ei onnea, ilman iestä ei vapautumista. Niinkuin tuo työnraskauttama kerjäläinen on löytänyt "Auttajan", niin olet sinäkin löytävä ikeesi — ja vapauden. — Niin tuntui "Auttaja" puhuvan.
Hiivin pihamaalta hiljaa pois. "Auttajan" kädenkosketus tuntui vielä lämpimänä omassani.
"Kuinka voisin joka hetki tuntea kätesi kosketuksen?" kysyin. "Pitääkö minun olla niinkuin tuo kerjäläinen?"
"Elämä ei tingi" olin kuulevinani vastaukseksi. "Se antaa kullekin aikanaan — minkä parhaaksi näkee. Olet ollut rikas, olet ollut kerjäläinen, olet ollut onnellinen, olet ollut onneton monen monta kertaa elämiesi pitkän sarjan aikana, nyt on sinun opittava vapautumisen taito, irtautuminen kaksinaisuuden vastakohdista: rikkaudesta ja köyhyydestä, ilosta ja surusta, sillä kaikki ne kuuluvat katoavaisuuden maailmaan. Minun iestäni kantava muistakoon aina ikuisen, horjumattoman totuuteni:
"Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole kuhunka hän päänsä kallistäisi."
Silmänräpäyksellisesti solui tajuntani läpi Jeesuksen ikeen valtava asteikko. Ymmärsin, ettei sen kantaminen rajoittunut vain siihen, että se toi hetkellistä tyventä tunne-elämän ristiaallokkoon, eikä se vain tuudittanut mieltä vain haudantakaisen taivaan toivolla, vaan että siihen valjastautuvalle oli mahdollisuus löytää guru-Mestari, jonka käden tukemana voi astua toiminnan tietä pitkin taivasten valtakuntaan jo tässä elämässä, ja saavuttaa tajuntatila, missä elämän kaksinaisuuden harha häipyy olemattomiin. Ymmärsin totuuden Jeesuksen voimalauseissa ja toistin niitä niiden kirkastuneessa värähtelyssä:
"Ottakaa päällenne minun ikeeni, ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltä, ja te löydätte levon sieluillenne. Minun ikeeni on suloinen ja minun kuormani keveä!"
VEREN MAGIA.
Goethen Faust-näytelmässä on kohtaus, jossa Faust vanhana ja raihnaisena kiihkeästi toivoi itselleen uutta nuoruutta. Tällöin näyttäytyy hänelle Mefisto, joka lupaa täyttää hänen toivomuksensa ja antaa hänelle uuden nuoruuden, jos Faust allekirjoittaa Mefiston hänelle esittämän välikirjan. Toivottomana, välttämätön kuolema silmiensä edessä Faust lupaakin sen tehdä, mutta ihmettelee suuresti kun Mefisto vaatii välikirjan allekirjoitettavaksi hänen omalla verellään. Uteliaana kysyy Faust Mefistolta syytä tähän, mutta Mefisto — hymy huulillaan vastaa vain: "Blut ist ein ganz besondrer Saft" — veri on kovin merkillinen neste.
Veri on tosiaankin merkillinen neste. Länsimainen tiede on analysoinut veren, huomioinut sen histologisesti, tehnyt havaintoja sen fysiologisista vaikuuksista solustossa, mutta sen sisintä luonnetta, vomia, jota se ylläpitää elämää solustossa, sitä ei tiede ole kyennyt ratkaisemaan, se on sille edelleenkin arvoitus. Ihmetellen se toteaa, kuinka hedelmöitynyt solu äidin kohdussa, veren sitä alinomaa huuhdellesa, alkaa kehittymään ja kasvamaan olioksi, joka lopulta esiintyy ihmisenä. Se toteaa, kuinka äidinvereen on kätkeytynyt kaikki ne elinvoimaiset aineet, joita kehkeytyvä sikiö tarvitsee muodostuakseen yksilöksi. Niin omalaatuisensa on veren voima, että kaksoisissakin, jotka samanaikaisesti saavat ravintonsa saman äidin verestä, tapahtuu veren vaikutus niin yksilöityneesti, että kaksoiset — yhtänäköisyydestään huolimatta — eivät koskaan ole samanlaiset. Vereen liittyvä salaperäinen voima jatkuu ihmisen myöhemmässäkin kehityksessä. Se muuntuu jokaisessa yksilössä kullekin soveltuvaksi, täyttämään elinehtoja juuri sille ihmiselle, jossa se virtaa. Siksipä verensiirrossa toisesta henkilöstä toiseen, mikä menetelmä on tullut käytäntöön toivottomissa sairaustapauksissa, otetaan tarkoin huomioon, että veri, joka siirretään toisesta toiseen on senlaatuista, että sillä on verensiirtoa tarvitsevalle sen laatuinen "affiniteetti", verenheimolaisuus, että apua yleensä voidaan odottaa. Voisi sattua niinkin, että verensiirto, sen sijaan että se pelastaisi, voisi tuottaa vahinkoa — vieläpä kuolemankin.
Tosiaankin on veri merkillinen neste ja sen merkilliset ominaisuudet eivät rajoitu ainoastaan fyysilliseen luontoon, vaan ulottuvat ylifyysilliseenkin. Sen vuoksi onkin verta ammoisista ajoista saakka käytetty välineenä ylifyysillisten ilmiöiden aikaansaamiseksi seremoniallisessa magiassa — varsinkin niinkutsutuiden mustien maagikkojen keskuudessa.
On näet olemassa kahdenlaista magiaa, joita on totuttu nimeämään mustaksi ja valkoiseksi magiaksi. Molempiin kuuluu salaisten luonnonvoimien alistaminen ihmisen tahdon alaiseksi, mutta niiden käyttö määrää, ollaanko tekemisissä mustan tai valkoisen magian kanssa. Musta maagikko käyttää kykyjään itsekkäisiin persoonallisiin tarkoituksiin, kun sitävastoin valkoinen maagikko kohdistaa kykynsä ja taitonsa korkeiden, koko ihmiskuntaan tähtäävien, henkisten voimien palvelukseen, voimien, joiden tarkoitus on nostaa ihmistajunta puhtaimpaan epäitsekkyyteen.
Valkoinen magia muodostaa korkean henkisen tieteen, johon on käytävä käsiksi tieteellisellä tarkkuudella, vakavalla antaumuksella ja valmistauduttava pitkäaikaiseen harjoitukseen, ennenkuin siinä voi saavuttaa tuloksia ja täydellisyyden, joka on ollut niillä Valkoisen Veljeskunnan adepteilla, jotka historiallisella ajankaudella ovat esiintyneet maailman näyttämöllä. Tämän magian luonnetta kuvaa H.P.B, Isis Unveiled'issä seuraavasti:
"Ihminen on kolminainen: hänellä on aineellinen fyysillinen ruumis ja sitä elähdyttävä sieluruumis, joita molempia ylläpitää ja valaisee kolmas, niiden hallitsija, kuolematon henki. Kun ihmisen kaksi olemuspuolta uppoutuu täydellisesti kolmanteen, tulee hänestä kuolematon olio. Magia on tiede, joka johtaa näiden prinsiippien tuntemiseen, jolloin ihminen — vielä ruumiissan ollen — voi saavuttaa hengen kaikkitietoisuuden ja voiman kontrolloida luonnon salaisia voimia. Magia voi tällöin muodostua käytännölliseksi tiedoksi. Magian perusominaisuuksiin tässä asteessa kuuluu syvä ja käytännöllinen tuntemus muun muassa magnetisin ja sähkön sisäisistä ominaisuuksista ja niiden keskinäisistä voimasuhteista. Erikoisen tärkeätä on tuntea näiden voimien suhde seurauksineen ihmis- ja eläinkunnassa. On olemassa salaisia voimia myös kasvi- ja kivikunnassa. Kasvikunnasta mainittakoon vain opiaatit, joiden maagillinen vaikutus on eurooppalaisille vielä kauttaaltaan tuntematon. Sanalla sanoen, magia on henkinen viisaus ja magian liittolainen ja palvelija on — luonto. Yhteinen elämänvärähtely lävistää kaiken ja tämä voi tulla täydellisen inhimillisen tahdon välikappaleeksi. Adepti voi kiihoittaa luonnon elinvoimaa kasveissa ja eläimissä yliluonnolliseen asteeseen. Hän voi kontrolloida toisten — ei adeptien — fyysillistä- ja sieluruumista ja tarvittaessa elementaaleja, mutta hän ei voi eikä tahdo kontrolloida kuolematonta henkeä ihmisessä — ei kuolleessa eikä elävässä, sillä henki on jumal'juurta, mikä ei ole alistettava toisen vallanalaisuuteen."
Yhteinen elämänvärähtely lävistää kaiken ja se voi tulla täydellisen inhimillisen tahdon välikappaleeksi — siinä on magian ydin. Sitä käyttävät korkeat adeptit sen korkeimmissa aspekteissa. Sen madaltuessa epätäydellisen ihmisen käyttövälineeksi voi jumalallinen tiede vajota itsekkään mustan magian värittämäksi noituudeksi.
Henkisellä värähtelyllä on ilmenneessä maailmankaikkeudessa aineellinen vastaavaisuutensa. Abstraktisimmatkin voimavirtaukset pukeutuvat maailmankaikkeuden ilmestyskautena jonkinmoiseen aineverhoon. Johdonmukaisesti — näin ollen vereenkin sisältyy kosmillisia voimavärähtelyjä. Abbe Louis Constant — alias Eliphas Levi, nykyaikainen tunnettu kabbalisti, kirjassaan Histoire de la Magie, määrittelee veren seuraavasti: "Veri on universaalisen fluidiumin, nesteen, alkuperäisin ruumiillistuma — se on aineellistunutta — vitaalista valoa. Sen synty on ihmeellisin luonnon kaikista ihmeistä. Se pysyy elinvoimaisena aina itseänsä muuntamalla, ja on täten kaikkeudelleen, alituisesti muotoaan muuttava Proteus. Veri syntyy prinsipeistä, missä sitä ei ennen ollut, se muuntuu lihaksiksi, luiksi, hiuksiksi, kynsiksi ja kyyneleiksikin. Sen voima katoaa kuolemisen ja mätänemisen yhteydessä, ja ainoastaan se, joka kykenee elähdyttämään kuolemaantuomitut verisolut voimakkaalla magneettisella värähtelyllä, voi saada elämän uudelleen virkoamaan. Tämä kaikkeudelleen fluidiumi — kaksinaisessa toiminnassaan — on olemisemme suuri salaisuus. — Veressä piilee elämisen arvoitus."
Intialainen joogi Ramatsaraka sanoo vereen sisältyvän olemassaolon suuren mysterion, eikä voida käsittää elävää olentoa ilman sitä. "On luojan työn suurta häpäisemistä nauttia verta" — lisää hän.
Mooses selosti sielun asuvan veressä ja tälle katsantokannalle uskollisena kielsi hän veren nauttimisen. Apostolinen kristillinen seurakunta lähetti pakanakristityille kirjallisen määräyksen, etteivät seurakunnan jäsenet saisi syödä "tukehtuneen eläimen lihaa eikä verta".
Tuommoinen kielto tuntuisi omituiselta, ellei tiedettäisi vereen sisältyvät salaiset ominaisuudet, joita maagikot käyttivät tarkoituksiinsa seremoniallisessa magiassa. Tiedetään vielä voitavan tyydyttää erilaisten elementaaali-olentojen aineellistumishalua. Paracelsus, keskiajan kuuluisa lääkäri ja vihitty tulifilosofi, mainitsee veren salaisia ominaisuuksia selostaessaan, kuinka veren lemu aikaansaa henkiolentojen ruumiillistumisia, minkä vuoksi taikurit käyttävätkin verta ilmiöidensä havainnollistuttamiseksi. Ja mikäli tiedetään, käytettiin uhriverta "pienemmissä mysterioissa" — ainakin myöhemmällä ajalla, jolloin mysteri-kultti jo alkoi rappeutua aikaisemmasta henkisestä puhtaudestaan.
Vanhassa Testamentissa kerrotaan, kuinka Baalin papit Eliaksen aikaan uhrimenoissaan silpoivat ruumistaan veitsin ja naskalein tehotakseen avuksihuutamiinsa henkiolentoihin ja Aapelin mainitaan uhranneen Jumalalle laumansa esikoisista, ja "Herra katsoi Aapelin uhrin puoleen". (1 Moos. 4:4.) Kun Noak arkkeineen oli onnellisesti saapunut Araratin vuorelle ja astunut kuivalle maalle, "otti hän kaikkinaista puhdasta karjaa ja kaikkinaisia puhtaita lintuja ja uhrasi polttouhria alttarilla. Herra tunsi lepytyshajun ja leppyi." (1 Moos. 18:20.)
Abraham oli vähällä teurastaa ainoan poikansa polttouhriksi, mutta hänen jumalansa aivan viime hetkessä tyytyi oinaksen vereen. (1 Moos. 22: 2—13.)
Mooseksen lakikirjoissa oli uhrit määrätty pakollisiksi. Niitä oli toimitettava jos jonkinlaisissa tilanteissa. Oli rikosuhreja, joilla lepytettiin Herraa jonkin synnin sovittamiseksi, oli kiitosuhreja, joilla valmistettiin Herralle jokin erikoinen ilohetki, vieläpä pappien vihkimystilaisuuksissa toimitettiin verisiä polttouhreja. Verta vihmottiin alttareille, verellä tahrittiin papiksi vihittävän kasvot, kädet ja jalat ja lopuksi uhriteuras poltettiin "hyväksi hajuksi" polttouhrina alttarilla. Ihmisuhritkaan eivät olleet kiellettyjä. Muistamme Jeftan tyttären uhraamisen Herralle — lupausuhrina. Joukkouhrejakin toimitettiin. Neljännen Mooseksen kirjan 25:ssä luvussa 4:ssä säkeessä sanotaan seuraavasti: "Ja Herra sanoi Moosekselle: 'Ota kaikki kansan päämiehet ja hirtä ne Herralle auringon puolella, jotta Herran vihantuli käännettäisiin teistä pois'."
Vanhan Testamentin kertomusten mukaan oli Mooses naimisissa midianilaisen papin, Jetron, tyttären kanssa ja mainitaan Mooseksen — vaikeissa tilanteissa — kysyneen usein neuvoja apeltaan. Jetro oli vihitty Mithra-mysterioihin. Näissä oli tulvaisat veriuhrit käytännössä. Niinpä Maximus Efesolainen kuvatessaan keisari Julianuksen Mithra-vihkimystilaisuutta kertoo kuinka tällöin teurastettiin härkä — merkillistä kyllä — samojen menetelmien mukaisesti, mitkä esiintyvät Mooseksen lakikirjassa. (3 Moos. 8.) Vihittävä vihmottiin kauttaaltaan verellä ja pappi lausui rituaalin mukaisesti: "Tämän veren nimessä pesen sinut synneistäsi. Olet nyt uudestisyntynyt Mithran poika." Mooseksen uhrikultti oli nähtävästi suurimmaksi osaksi egyptiläis-kaldealaista alkuperää, lainattu niiden jo rappeutuneista mysteriomenoista, ja että niillä oli tarkoituksena ei ainoastaan jonkin jumaluuden lepyttäminen, vaan myös tarkoitus uhriveren avulla antaa tilaisuus jonkin elementalin aineellistumiselle — on ilmeistä. Aineellistumistapauksestakin on kertomus Vanhassa Testamentissa Tuomarien kirjassa, Simsonin isän Manoakin toimittamassa uhritilaisuudessa. Näin kuuluu kertomus: "Manoak otti vohlan ja ruokauhrin ja uhrasi kallion päällä Herralle. Ja Herra teki ihmeen ja Manoak ja hänen vaimonsa näkivät sen ja tapahtui kun liekki nousi alttarilta taivaaseen, että Herran enkeli meni myös ylös alttarin liekissä ja Manoak ja hänen vaimonsa näkivät sen ja lankesivat kasvoilleen maahan." (Tuom. 13: 19—20.)
Veriuhrit olivat siinä määrin syöpyneet juutalais-kristittyjenkin tajuntaan, että niitä käyttivät Jeesuksen lähimmät sukulaiset ja opetuslapset. Paavalinkin kerrotaan — mikäli voi luottaa Apostolien tekojen kirjoittajaan — Jerusalemissa käydessään alistuneen vereen liittyviin puhdistusseremonioihin. (Apost. teot 21: 17—27.)
Näin ollen ei ole ihmeteltävää, että veren magia periytyi kristilliseen kirkkoon ja sai myöhemmin kannatusta seremoniallisena magiana kirkon arvohenkilöidenkin keskuudessa. Paavi Sylvester II:sta syytti kardinaali Benno julkisesti seremoniallisen magian harjoittamisesta ja useat muutkin paavit olivat salaisesti magiaan mieltyneitä. Räikeinä esiintyy veren-magian käyttö eräässä tilaisuudessa, jonka kuuluisa historioitsija Bodin mainitsee v. 1587 julkaisemassaan teoksessa: La Demonomanie. Katooliisen kirkon uskollinen tytär Catharina di Medici, Ranskan kuninkaan Henrik II leski, uhrautti v. 1570 ihmislapsen, saadakseen vertavuotavasta päästä tietoja sairaana olevan poikansa kuningas Kaarle IX kohtalosta. Uhripappina tässä kaameassa tilaisuudessa toimi kirkon pappi. Veren magiaan kuuluviksi lienee myös luettava ne sadattuhannet veriuhrit, joita toimitettiin ristiretkien ja kerettiläisvainojen yhteydessä. Niissä uhrattiin ihmiskunnan jalointa verta, kuten Hypatian, Giordano Brunon, Savonarolan, Hussin ja monen muun. On vaikea määritellä mihin uhrikategoriaan olisi luettava ne kaameat veriuhrit, joita toimitettiin kristikunnassa noitavainojen nimellä Lutheruksen uskonpuhdistuksen ajoista alkaen aina kahdeksannelletoista vuosisadalle saakka. Tästä kaameasta tilastosta mainitsen vain pienen vilahduksen. Bambergin kaupungin tuomioistuimessa Saksassa vuosien 1625—1630 välillä käsiteltiin 900 noituusjuttua, joista 600 päättyi elävänäpolttotuomioon. [Teos: Sorcery and Magie, by T. Wrigth, vol. II. siv. 186.] Näistä oli 34 lasta, alle 14 ikävuoden, yksi (tri Schutzen) sylilapsi. Torqemada kätyreineen poltatti 18 vuoden aikana 10,220 henkeä elävältä ja tuomitsi kidutuksiin 97,321. [Teos: Conflict between Religion and Science by prof. Drasiv, s. 146.]
Nämä hirvittävät numerotiedot, jotka rajoittuvat vain muutamaan vuoteen siitä 2000 vuotta kestäneestä veriuhri-ajasta, jota länsimaat ovat harjoittaneet uskon- ja totuuden Jumalan ja Jeesuksen nimessä, puhuvat selvää kieltä, ja niiden varjossa himmenevät ne veriuhrit, joista "pakanamaailmaa" syytetään. Täytyy pakostakin kysyä, mikä tai kuka mahtoi olla se jumal'olento, joka tämmöisiä uhreja vaati tunteakseen niissä "lepytyslemun"? Varmastikaan ei se ollut se "Isä", jota Jeesus julisti, eikä se hyvä paimen, joka mieluummin jätti yhdeksänkymmentä yhdeksän laumansa lammasta korpeen etsiäkseen ainutta kadonnutta karitsaansa. Eikä hyvä paimen, löytäessään kadonneen karitsansa, käynyt tutkimaan tämän uskontunnustuksia ja tuomitsemaan, vaan otti syliinsä ja kantoi turvaan lammashuoneeseen. Varmastikaan ei se ollut kumpainenkaan heistä — ken se oli — jääköön arvaamatta.
Olen maininnut nämä esimerkit osoittaakseni, kuinka veren maagillisia voimavärähtelyjä on käytetty ja voidaan käyttää manaus- ja noituustarkoituksiin. Niistä käy myös ilmi vereen liittyvän seremoniallisen magian luonne. Veren ainevärähtelyt tarjoavat erilaisille, näkymättömien tasojen voimaolioille tilaisuuden aineellistua, mihin niillä luonnonlakien mukaisesti ei muulla tavoin ole mahdollisuuksia. Se avaa niille veräjän fyysilliselle tasolle ja ne ottavat maagikon valtaansa. Verenmagian harjoittaja — joutuessaan kosketuksiin luonnon salaisiin voimiin — luo mielikuvituksensa ja tahtonsa avulla näille voimille muotoja. Täten ne ovat voineet esiintyä milloin minkin hahmoisina, ihmisen muotoisinakin. Tätä luomusta alettiin pitämään voimille oleellisina, vaikka se ei tosiasiallisesti niille ollenkaan kuulu. Kuta lujemmin tähän olettamukseen kiinnyttiin, sitä enemmän näitä luomuksia ravittiin ja sitä enemmän ylläpidettiin niiden aineellistumishalua ja tehtiin niistä johonkin määrin pysyviä olentoja, jotka vaativat jatkuvasti uhriverta hahmonsa ylläpitämiseksi. Lopulta luuloteltiin, että nämä luomukset olivat joitakin korkeita olentoja — jumalia. Niitä käytiin palvomaan, vallankin kun huomattiin, että ne erikoisella palvonnalla aikaansaivat palvojalleen henkilökohtaisia etuisuuksia.
Kuinka korkea näiden olioiden siveellinen taso on, riippuu täydelleen palvojan kehitystasosta. Tasonsa mukainen ihminen varusti luomansa jumal'elementaalin samoilla ominaisuuksilla, kuin mitä hänellä itsellään oli. Se vihasi, suuttui, osoitti mielihyvää ja tunsi tyydytystä niinkuin ihminenkin, riippuen siitä, miten sen mielihaluja ja tarpeita tyydytettiin. Jatkuvalla palvonnalla loi ihminen lopulta niistä itselleen persoonallisen jumalan, joka sen mielestä oli kaikkivoipa ainakin siinä mielessä, että se tyydytti palvojansa itsekkäimmätkin pyyteet. Mutta tämä jumala vallitsi myös täydellisesti palvojansa. Se vaati lakkaamatta uhreja, palkitsi uhrien paljouden mukaan, ja kitsasteli palkkioita, ellei uhrialttarilla lakkaamatta tuoksunut lepyttävän veren lemu.
Kun selailee maailmanuskontojen "Pyhiä Kirjoja", huomaa niissä valtavan panteonin tämänlaatuisia ihmisten luomia, persoonallisia jumaluuksia. Ainoakaan uskonto — lukuunottamatta ehkä buddhalaisuutta — ei ole niistä vapaa, ei myöskään "valitun kansan", juutalaisten eksoterinen uskonto. Vain tämänlaatuisten jumaluuksien määräyksinä ovat ymmärrettävissä ne monet kaameat ja vertatihkuvat teot, jotka esiintyvät Vanhassa Testamentissa ja ainoastaan täten on käsitettävissä moraalittomuus, joka näille jumalille esitetään, kun ne määräävät palvelijansa hirvittäviin sotiin, joita on käytävä mitä luonnottomimmalla säälimättömyydellä. Imeväiset, lapset, äidit ja eläimetkin uhrataan niiden verenhimolle. UNe kuvastavat täydelleen aikakautensa ihmiskunnan matalaa mentaliteettia ja ovatkin kokonaan niiden luomuksia.
Länsimaiset kirkot — omaksuessaan juutalaisten eksoterisen uskonnon uskontonsa pohjaksi — antautuivat alttiiksi vaaralle saada juutalaisuuden heikkoudet jumal'oppiinsa. Täytyy myöntää, ettei länsimaat pelastuneetkaan vaarasta. Juutalaisten monista synkistä elementaalijumaluuksista laadittiin jonkinmoinen yhteenveto, luotiin monoteistinen ekstrakosmillinen ylijumaluus ja hahmoitettiin se verenmagian avulla oman mentaliteetin mukaiseksi. Tämänkin jumaluuden oletetaan närkästyvän, vihastuvan, kun sitä vastaan rikotaan, oletetaan vaativan rangaistusta ja hyvitystä tehdystä rikoksesta. Sekin vaatii verta leppyäkseen. Kun kaikkien maailmoiden alkulähde — joka kylläkin' nimettömänä välkähtelee Vanhassa Testamentissakin — samaistettiin tämänlaatuiseen ekstrakosmilliseen elementaali jumaluuteen, oli siitä johdonmukainen seuraus, että ihmiskunnan syntiinlankeemus oli kuoleman rikos koko ihmiskunnalle ja vaati sovituksekseen koko ihmiskunnan veren. Tämän toteuttaminen oli tietenkin mahdottomuus. Kun ei tahdottu vääristä premisseistä luopua, niin säälimättömällä johdonmukaisuudella kuviteltiin tälle persoonalliselle jumaluudelle poika, joka määrättiin ihmiskunnan rikoksen sovituksen uhriksi. Vasta kun hän oli vuodattanut verensä, leppyisi isä — tuntiessaan "veren lepyttävän lemu". — Siis menettely, mikä oli vallalla vanhatestamentillisten elementaaiijumaluuksien sovitusuhreisaa.
Tämähän on kuin painajaisunta — sano sanottaneen — mutta valitettavasti se ei ole unta. Todellisuutta se on — painajaisuntakin kaameampaa. Kun valveudutaan kerran ja se huomioidaan, niin ihmetellään, kuinka sen pauloissa on voitu nukkua. Ei ole tarvis katsella menneisyyteen, nykyhetki riittää sen toteamiseen. Verenhimoisia elementaalijumalia palvotaan parhaillaan. Keitä mahtavat olla ne elementaalidemoonit, joille parhaillaan vuotaa ihmiskunnan veri kaikkialla maailmassa, niin idässä kuin lännessä? Keitä mahtavat ne olla? Niille on annettu aatteellisia nimityksiä, mutta niiden tosiolemusta ei ole analysoitu. Eikä niille näy riittävän härkäin ja kauristen veri — ei — ne janoavat vain ihmisverta. Sodan alttarilla on sitä vuodatettu ja valmistaudutaan lakkaamatta vuodattamaan, sillä näiden jumaluuksien verenhimo on pohjaton. Tunteneeko ihmiskunta jumaliensa todellisen luonteen — palvoessaan niitä, ja ravitessaan niitä ajatuksillaan ja tunteillaan temppeleissään, yhdistyksissään ja kerhoissaan? Aavistaneeko ihmiskunta, että nämä jumaluudet ovat heidän oman sydämensä luomuksia, hahmoja heidän omasta mielialastaan? Huomanneeko ihmiskunta, ettei näillä jumaluuksilla ole hyveellisyyttä enemmän, kuin mitä ihmiskunta itse kykenee hyveellisyyttä ilmentämään, ja että niiden perusominaisuus on itsekkyys, joka ei ole muuta kuin ihmiskunnan itsekkäiden minuuksien julmien pyyteiden kollektiivinen kokoomus? Näille jumaluuksille uhrataan parhaillaan veriuhria, harjoitetaan veren mustaa magiaa. Eikä se lakkaa ennenkuin ihmiskunta kaataa epäjumalansa, rikkoo niiden alttarit ja havahtuu palvomaan jumaluutta, joka vaatii korkeampaa veren magian voimaa.
Täytyy myöntää, että nykyhetken länsimaisessa mentaliteetissa on seremoniallinen veren-magia kyynillisesti viety äärimmäisyyden rajalle. Se on huipennettu metafysiikan kaikkein korkeimmille tasoille. Ja sen oikeutus seisoo tai kaatuu, mikäli on totta, että maailmankaikkeudessa on olemassa tuollaista ikuista jumal'olentoa. Semmoisten olemassaolosta eivät puhukaan mitkään pyhät kirjat, ja jo tavallinen inhimillinen ja puutteellinen siveyskäsite kapinoitsee moista olettamusta vastaan. Isän — maailmankaikkeuksien alkulähteen ja ylläpitäjän täytyy olla monin verroin korkeamman, yläpuolella ihmismääritelmien ja ihmisominaisuuksien — niin korkean ja ylevän, että ihmisäly sen edessä vaikenee ja tyytyy korkeintaan negatiivisiin määritelmiin. Ja toisenlainen on tälle jumaluudelle kuuluva veren-magiakin.
Aikain Viisaus puhuu yhdestä ainoasta Ykseydestä, ikuisesta kaikkiallisesta hengestä, jolle on mahdotonta hahmoitella muotoa ja määritellä ominaisuuksia. Siihen sisältyy kaikki olevainen, näkyväinen ja näkymätön niin korkeassa potenssissa, että rajoitettu äly kilpistyy sitä analysoidessaan. Korkeimmatkin ominaisuudet, joita äly voi Sille sommitella, näyttäytyvät tällöin vain heikoilta heijastuksilta Sen ikuisesta hengityksestä, joka on kaiken ilmenneen elämän perusta. Sillä hetkellä — jos moista mahdollisuutta voisi kuvitella — kun Sen hengitys silmänräpäykseksikin lakkaisi, luhistuisi ilmennyt maailmamme olemattomiin. Ilmenneessä maailmoiden äärettömässä sarjassa ilmentää Se alinomaa oman olemuksensa pohjattomia syvyyksiä. Ilmennyt maailmankaikkeus on Sen ulkonainen verho, Sen aineellistunein ruumis, jossa virtaa Elämän valoveri. Tämän valoveren virtailun tuntee tiede voimana ja liikuntana, joita ilman se ei voi ainetta ajatella. Sen valoveren maagillisesta voimasta kehkeytyvät avaruuksien tähtiusvat auringoiksi ja planeetoiksi. Sen veren-magia tiivistyttää henkiaineen eetteriseksi, fyysilliseksi, muuntaa epäorgaanisen orgaaniseksi. Se kiteyttää mineraalin ja kivikunnan kristallisiin muotoihinsa. Se loihtii orgaanisen luonnon muotokauneuteensa. Se on koko kosmoksen taikavoima, tämän maailman, jota me niin ihailemme ja jonka avautuminen joka hetki tapahtuu silmiemme edessä. Sen taikavoiman vaikutuksesta on ihminenkin parhaillaan kehkeytymässä siksi pikkumaailmaksi, jossa Olevainen heijastuisi niine erikoisominaisuuksineen, jotka kukin ihmisyksilö kätkee salattuna sielunsa syvyyksiin.
Ihmisessä virtaa tämä kaikkeudellinen valoveri maagillisine voimineen, kehittääkseen kaikkeudellisen älyn (manaksen), äärimmäiseen kirkkauteensa. Mutta ihminen — Prometheus — anasti taivaallisen valoveren salaisen maagillisen voiman omiin tarkoituksiinsa, eristi sen itselleen, synnytti kosmoksen sopusointuun epäsoinnun, synnytti pahan, jolla ei ole oleellista pohjaa Ikuisen Olemassaolon lakkaamattomassa hengityksessä. Aikakaudellisena ilmiönä on pahalla syynsä ja aikakaudelliset seurauksensa. Sen synnyttämä epäsointu on saatava tasapainoon, jotta kosmos värähtelisi ikuista pohjimmaista täydellistä sopusointuaan. Kuinka on se tapahtuva? Valoveren maagillisen voiman avulla. Ihmiselle on mahdollista avautua siinä määrin kaikkeudellisen valoveren virtaukseen ja sulautua siinä määrin Olemassaolon sopusointuisaan värähtelyyn, että hän tuntee yhteenkuuluvaisuutensa jumaluuteen ja kykenee saattamaan ennalleen synnyttämänsä epäsoinnun. Kun hän sen toteaa, voi myös kokemusperäisesti todeta, että julmuuden veri puhdistaa hänet synneistänsä. Sen veren magian avulla syntyy uusi ihminen — uusi ihmiskunta.
Tämä on salatieteellinen näkökanta veren-magiasta synnistä, sovituksesta ja jumalasta. Ihmisessä itsessään asuu Jumalan Poika. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on Ikuisen Isän Ainutsyntyinen Poika, joka eristyneisyydessään tuli aikakaudellisesti tuhlaajapojaksi, kaikkoni Isän helmasta vieraille maille, alentui eläimellisyyden tasolle, tyytyi sikojen ruokaan, kunnes hänen pyyteensä palautuivat ikävöintiin takaisin ikuisen sopusoinnun värähtelyihin. Tällöin — ja vasta tällöin alkaa Elämän valoveri uudelleen virtailla tuhlaajapojan suonistoon. Sen magia syövyttää maaperää itsekkyyden varustuksilta, kunnes ne täydelleen luhistuvat. Tällöin elämän valoveri täyttää ihmisolemuksen suoniston, kasvattaa hänestä ikuisuuksien mittapuun mukaisen Jumalan Pojan.
Tätä veren-magiaa tarkoitti Eliphas Levi määritellessään veren kaikkeudellisen valon ruumiillistumaksi. Eikä tämä ole mielikuvituksellista haavetta. Sille löytyy todistuksia historiasta. Pyhissä kirjoissa mainitut suuruudet: Buddhat, Krishna, Hermes Trismegistus, Zarathustrat, Orpheus ja Jeesus ovat valoveren vaikutuksesta nousseet niin hurmaaviin korkeuksiin, että heidän aikalaisensa ja jälkimaailma ovat palvoneet ja ihmiset yhä palvovat heitä jumalina. Saman maagillisen valoveren huuhtomia ovat myös olleet ne historialliset henkilöt, joiden yllä kimallelee pyhyyden ja korkean henkisyyden loistava väriaura. Oikein asennoitumalla Ikuisen Elämän sydämen sykkeeseen on kaikkiallinen valoveri astunut heissä voimatekijäksi, joka on täydelleen muuntanut heidän olemuksensa, ja saman menettelyn avuin on meidänkin aikakautemme kyennyt luomaan yli-ihmisiä, jotka näkyvät päätään pitempinä joukkojen yli.
Tämmöiseksi maagikoksi on jokaisen meistä kerran tultava. Meille on siihen mahdollisuudet. Päämäärä on tavoittelemisen arvoinen. Korkeimman, ikuista elämää ikävöivän minuutemme, on tehtävä välikirja alemman minuutemme kanssa. Alemman minuuden on sydänverellään allekirjoitettava sitoumus, merkiksi siitä, että se verisitein vannoutuu alistumaan korkeimman minuuden elinvaatimuksiin. Muutoin ei elämän valoveri pääse virtaamaan alempaan minuuteemme puhdistaakseen sitä synneistään. Kun tämä välikirja on tehty ja olemme vakavasti päättäneet pitää sitoumuksemme pyhänä, loukkaamattomana, niin alamme tuta kaikkeudellisen valoveren ihmeitätekevää magiaa. Tulemme uusiksi ihmisiksi. Uusi elämä avautuu tajunnallemme, uusi voima virtaa olemukseemme, alempi minuutemme uppoutuu henkeemme, ja silloin rohkenemme sanoa: "Kuolema, kussa on otas ja tuonela, kussa on voittosi?"
Nämä sanat huulillaan — elämän ja kuoleman herrana astuu valoverin vihmottu vihitty "Viisauden salista", jonka akkunoista häämöittää Aksharan rannaton ulappa — kaikkitiedon pohjaton meri, jokapaiväiseen elämään. Hän näkee veljensä ponnistukset Oppimisen salissa, heidän lankeemuksensa ja nousunsa. Hän näkee veljiensä kamppailun tietämättömyyden, Avidjan salissa, näkee heidät siipirikkoisina, haavoitettuina, himojen tulten poltinmerkit otsallaan kuolemansairaina. Hänet täyttää sanomaton sääli. Hän tuntee olevansa heidän lihaansa, heidän vertansa, tuntee heidän kamppailunsa, lankeemuksensa ja avuttomuutensa. Hänen täytyy auttaa heitä. Virtaahan hänen suonissaan nyt valoveren magian puhdistama, uudistettu, kirkastettu veri. Se on siirrettävä kuolemansairautta sairastavan ihmiskunnan suonistoon. Hän tuntee verenheimolaisuuden kaikkiin — ilman eroitusta ja antaa alttiina verensä pelastaakseen veljensä kuolemansairaudesta. Hän ei kieltäydy vuodattamasta vertaan viimeiseen pisaraan. Hän on valkoinen maagikko — harjoittaa valoveren ihmeellistä magiaa. Näin tehden näkee hän valoveren salaisen voiman. Näkee sokean saavan näkönsä, näkee elämän kamppailussa rampautuneen ottavan vuoteensa ja käyvän, näkee langenneen nousevan uuteen elämään, näkee viisauden käärmeen pureman astuvan oman sydämensä pyhättöön ja kaatavan kumoon luomansa epäjumalat ja pystyttävän alttarin Elämän tuntemattomalle jumalalle — Isälle.
Painajainen kaikkoaa — uusi näky astuu tilalle. Yksilö yksilön jälkeen havahtuu unesta — alistuu valoveren magian uudistavaan muodonvaihdokseen. Yksilöiden muuttuessa muuttuu yhteiskunta — ihmiskunta. Elementaali-jumaluudet romahtavat. Yhtä alttaria ihmiskunta vielä rakentaa, viimeistä uhrialttaria polttouhria varten. Tällä alttarilla poltetaan veriset vaatteet, ihmiskunnan itsekkyyden viimeiset rippeet ja elementaali-jumalien kultaisen vasikan murskatut sirpaleet. Tällöin toteutuu ihana vanhatestamentillinen näkemys, josta profeetta Jesaia puhuu (Jes. 2):
"Ja tapahtuu päivien lopulla, että Herran huoneen vuori seisoo vahvana vuorten huipuilla, on kukkuloita korkeampi ja kaikki kansat virtaavat sinne. Sinne kulkee paljon kansaa ja he sanovat: Tulkaa, astukaamme Herran vuorelle, Jumalan huoneeseen että hän opettaisi meille tiensä ja me vaeltaisimme Hänen poluillaan. Ja Hän toimittaa oikeutta kansoille ja he takovat miekkansa auroiksi ja keihäänsä sirpeiksi. Kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää sotaa opettele. Ihmisylpeys kukistuu ja miesten korska masentuu. HERRA YKSINÄÄN ON KOROITETTU SINÄ PÄIVÄNÄ."
IHMEET — VOIMATEOT.
Salatiede ei tunne "ihmeitä".
Ne eivät mahdu salatieteelliseen maailmankuvaan, joka on Olemassaolon ehyt kokonaisuus — kosmos. Siinä värähtelee Ikuinen Elämä ylhässä majesteettisuudessaan, ikuisine, erehtymättömine, muuttumattomine lakeineen, joita ei kukaan kykene rikkomaan. Olemassaolon järkähtämättömiä lakeja voidaan huomioida, todeta ja toimia tietoisesti niiden alaisina, mutta niiden yli ei kukaan voi astua, eikä toimia niiden ulkopuolella — ei jumalat eikä ihmiset. Vasta siinä tapauksessa, että jollakin olisi kyky mestaroida tai muuttaa niitä, voisi puhua ihmeistä, mutta semmoisia kykyjä ei ole koskaan maailmassa esiintynyt, mikään historia ei niitä tunne eikä loogillinen ajattelu voi nähdä niiden mahdollisuutta. Että aurinko olisi Josuan käskystä seisonut alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa ilman laskematta, (Jos. 10: 12—13) jotta Israel ehtisi kostaa vihollisillensa, tai että Halleyn pyrstötähti olisi v. 1450 hävinnyt taivaalta kansoja säikyttelemästä paavi Calixtus III Manauksen peloittamina, ovat ihmeitä, joihin ei salatiede usko, seisoivatpa ne missä kirjassa tahansa.
Vaikka salatiede kieltää ihmeet, eikä tunnusta niidan mahdollisuutta, tunnustaa se voimateot, joita on tehty ja tehdään lakien syvemmän tuntemisen puitteissa. Tämmöisiä tekoja on todettu kaikkina aikoina — hämärimmästä muinaisuudesta nykypäiviin saakka. Salatieteellisillä voimateoilla tarkoitetaan silloin ilmiöitä, jotka arki-ihmisestä voivat näyttää ihmeiltä, koska ne poikkeavat tunnetuista edellytyksistä, eivätkä ole jokamiehen toteutettavissa, mutta nämäkin voimateot lukee salatiede ilmiöiksi, joita kuka tahansa voi tehdä, kun vain antautuu luonnonlakien perinpohjaiseen tutkimiseen ja tunkeutuu syvällisempään tietoon, kuin mitä tavallisella arki-ihmisellä niistä on. Salatieteelle on selviö, että kuta suurempi luonnonlakien tuntemus, sitä valtavampi on voimateko. Salatiede asettaa kunkin voimateon sille kuuluvalle ilmiötasolle ja suo niille sen mukaisen tunnustuksen, mutta sille olisi sula mahdottomuus asettaa voimatekoja tukipylväiksi jollekin henkiselle asteelle, jollekin uskonnolliselle tunnustukselle. Korkeintaankin katsoo se voimatekoja keinoiksi avaamaan arki-ihmisen tajuntaa näkemään kaikkiallisen voiman laajuutta ja valtavuutta ja sen kautta irtautumaan pikkumaisista, rajoitetun minuuden luomista ahtaista maailmankuvista.
Aivan vastakkainen suuntaus ilmenee eksoterisissa uskonnoissa, vallankin länsimaisissa kirkkokunnissa. Ne pohjautuvat yksinomaan ihmeisiin. Ne ovat syntyneet ihmeinä, ja niitä pidetään yllä ihmeiden tukipylväillä. Mutta sitä mukaa kuin ihmeiden perusta murtuu, murtuu myös rakennelma, jonka nurkkakivinä ja tukipilareina ihmeet olivat.
Länsimaisten kirkkokuntien dogmaattinen rakennelma onkin ihmeitä täysi — alkaen sen persoonallisesta ihmishahmoisesta jumaluudesta aina jumaluuden toisen persoonan ruumiillistumiseen saakka. Kuvitelma, että henkilö, joka "illan viileydessä" käyskenteli Eedenin puutarhassa ja tuomitsi koko ihmiskunnan iankaikkiseen kadotukseen, henkilö, joka painissa Jakobin kanssa joutui tappiolle, vaikka Jakobilta painin loppuvaiheessa lonkkanivel nyrjäytyi, olisi maailman äärettömien avaruuksien luoja — on tosiaankin ihmeiden ihme. Kuvitelma, että avaruuksien miljaardit aurinkokunnat kiertotähtineen olisivat luodut vain tämän pienen maapallomme ihmiskuntaa varten — sen elinehtoja tyydyttämään — on ihme. Kuvitelma, että maailmoiden ulkopuolinen luoja voisi samalla kertaa olla ehdoton rakkaus ja leppymätön tuomari, vihainen despootti — on ihme, joka käy yli ymmärryksen, eikä sitä yksinkertaisinkaan terve ajattelu kykene sulattamaan.
Salatiede ei noihin ihmeisiin usko. Se tietää niiden paikkansapitämättömyyden Aikain Viisauden kokemusperäisen tutkimuksen tuloksena. Se tietää myös, että tämäntapaisille ihmeille pönkitetyn maailmankatsomuksen perusta on hiedalle laskettu. Kun rajuilmat ja vedet tulevat, sen perusta pettää. Aikain Viisauden tuoma tieto on huuhtova sen pois ja näyttävä, ettei ihmeille pohjautuva usko voi koskaan luoda pysyvää rakennelmaa, eivätkä ihmeet koskaan kelpaa henkisten aaterakennusten nurkkakiviksi. Niiksi kelpaa ainoastaan tieto — ehdoton totuus.
Siksipä salatiede pitääkin tärkeänä paljastaa "ihmeiden" todellista luonnetta, jotta ihmiskunta välttyisi luomasta kuvitelmia, jotka ovat omiaan rajoittamaan ihmisen mahdollisuuksia nähdä elämä kaikkeudellisessa majesteettiudessaan, nähdä siinä se Nimeämätön voima, jota on kutsuttu jumaluudeksi.
Voimatekoja esiintyy kaikkien maailmanuskontojen Pyhissä Kirjoissa ja niitä on pidetty niin vertaansa vailla olevina ainutlaatuisuuksina, että ne ovat kelvanneet kullekin uskonnolle tukipylväiksi dogmaattisten rakennelmien muutoin kestämättömälle pohjalle. Näihin kuuluvat voimateot semmoiset kuin riivajaisten karkoittaminen, aineen muuntaminen ja monistaminen, sairaiden parantaminen ja kuolleista herättäminen. Näihin ilmiöihin vetoavat eksoteriset uskonnot, esittävät ne ihmeinä, joiden tulee todistaa heidän dogmiensa oikeutusta ja jumalallisuutta. Nämä mainitut voimateot muodostavat pääasiallisimman ryhmityksen myös niistä voimateoista, joita Jeesus teki ja kehoitti opetuslapsiansa tekemään, ja joista kristillinen kirkko on löytävinään tukipylväät oppirakennelmalleen.
Lienee sen vuoksi paikallaan käydä niitä tarkastamaan salatieteen valossa.
Mitä mahtavat riivajaiset olla? Raamatun käännöksissä on niille annettu suorastaan harhauttava merkitys, joko tietämättömyydestä — tai on tehty tahallinen käännösvirhe kääntämällä esim. kreikkalainen sana "daimonion" ja "diabolos" joko perkeleeksi ja hänen enkelikseen. Sanalla daimonion on Uudessa Testamentissa sama merkitys, kuin pitreillä Veedoissa ja elementaleilla Hermes Trismegistuksen kirjoissa. Pythagoras — ja hänen mukaansa Platon nimittivät eräänlaatuisia henkivoimia daimoneiksi. Latinassa niitä kutsutaan nimillä manes ja umbrae, eikä näillä ollut mitään yhteyttä "pimeyden pääruhtinaaseen", jommoista suuruutta muinaiset sivistyskansat eivät tunnustaneet, eivätkä suvainneet kaikkivaltiaan kilpailijaksi vallasta ja voimasta.
Jotta voisi käsittää tämän vanhojen sivistyskansojen kannanoton mainitsen ohimennen, mitä he "pimeyden pääruhtinaalla" tarkoittivat. Yhtä mahdotonta, kuin heille oli personoida elämän alkulähdettä, yhtä luonnotonta oli heille personoida pahaa. — Pahaa — in se — ei heille ollut olemassa. Oli ainoastaan elämän varjopuoli — jona he käsittivät aineen — hengen vastakohtana. He ymmärsivät, ettei ilmenneessä maailmassa voinut olla valoa ilman varjoa, ei voimaa ilman sitä vastaavaa vastusta, ei elämää ilman kuolemaa — ja ihmisluonteessa paha merkitsi siis vain henkisyyden vastakohtaa, aineellisuutta, joka vastusti hyvyyden prinsiipin avautumista. Kumpaisenkin prinsiipin keskinäinen kamppailu oli aikakaudellinen välttämättömyys kaksinaisuuden maailmassa. — Tämä käy ilmi jo nimityksistä, minkä he antoivat pahan prinsiipille. Niinpä arabialais-heprealainen sana Shátana, merkitsee vastustajaa, foinikialais-heprealainen Beel-Zeboul, jommoisena nimi esiintyy evankeliumeissa, (Math. 10:25) merkitsee huoneen herra ja kreikkalainen diobolos — oikeastaan jumalan mittaaja (johtuen sanoista Theos eli dios — jumala ja boliro — heittää, luodata syvyyksiä). Näin käsitettynä voi ymmärtää Jeesuksen lauseen kun hän sanoo: on mahdotonta palvella samalla kertaa kahta herraa, mammonaa ja jumalaa, ainetta ja henkeä.
Pahaa ei koskaan personoitu — eikä aineprinsiipiin koskaan luettu daimoneja, elementtien voimia.
Kun lähemmin tarkastaa "daimon" nimitykseen sisältyvien voimien laatua, huomaa niissä yrityksen jollain tavoin kuvata huomiointeja luonnon elementeistä, jonka vuoksi nimitys elementaali lähimmin vastaa niiden tosi olemusta. Elementtien voimat muodostavat laajan asteikon, vastaten alkuaineen eri tiiveysasteita, eikä ne itsessään ole hyviä eikä pahoja, vaikka niillä käyttäjänsä mukaan oli mahdollisuus muuntua joko hyväksi tai pahaksi. Niille kuuluvan muovautumiskyvyn takia ei ole luonto järjestänytkään niitä jokamiehen ulottuville. Jotta vältyttiin niiden väärinkäytöstä, löytyi kouluja, missä opetettiin niiden tuntemusta ja kehitettiin oppilaissa edellytyksiä niiden oikeaan käyttöön. Muinaisarjalaisilla, intialaisilla ja egyptiläisillä oli erilaisia koulukuntia, joissa tätä tietoa opetettiin ja niiden haaraosastoja oli olemassa kaikkialla silloisessa maailmassa. Niinpä Vanhassa Testamentissa puhutaan Samuelin ja Elisan aikuisista profeettakouluista ja esitetään näytteitä niiden saavutuksista, jotka kaikki mitä ilmeisimmin osoittavat kouluutuksen tähdänneen pääasiallisimmin elementaalien eli daimonien tuntemiseen ja hallitsemiseen. Mikäli saavutettiin tuloksia, kyettiin hallitsemaan esim. painolakia ja kappalten ominaispainoa. Siitä on esimerkkinä Elisan voimateko, kun hän loihti jokeen pudonneen kirveen uiskentelemaan veden pinnalla. Kyettiin monistamaan ainetta, kuten sekä Elia että Elisa monistaessaan ystäviensä jauho- ja öljyvarastoja, ja Jeesus ruokkiessaan viidellä leivällä ja kahdella kalalla viisituhatta henkeä. Elementaalien avulla tehtyjä voimatekoja esiintyy runsaasti sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa.
Noina aikoina — kuten on asianlaita tänäkin päivänä — sattui tapauksia, jolloin hermoherkät, mediumistiset henkilöt, sairaaloisen antaumuksellisuutensa takia joutuivat elementaali-voimien valtoihin ja — kykenemättöminä niitä hallitsemaan — menettivät tasapainonsa, tulivat sairaiksi. Kun apua ei ollut muutoin saatavissa, turvautuivat he profeettoihin, jotka kykynsä mukaan pyrkivät auttamaan sairasta — ajaen ulos kiusallisen daimonin. Tätä taitoa tarkoitti Jeesus kehoittaessaan opetuslapsiaan "karkoittamaan riivajaisia" ja sitä käytti hän itse, opittuaan taidon joko egyptiläisiltä hierophanteilta tai mahdollisesti nazareanein veljeskunnalta, joilla myös näkyy se kyky olleen.
Kuinka laajat tiedot egyptiläiset oppineet tässä suhteessa omasivat, tulkoon mainituksi, että Jamblikos kertoo tunteneensa tuhat Hermes Trismegistoksen teosta ja Seleucos mainitsee niitä olleen kaikkiaan noin 20,000. Ne käsittelivät teurgiaa, luonnonvoimia, elementaaleja ja lääketiedettä. Hierophantit olivat perehtyneet niiden soveltamiseen ja heidän luokseen tulvi tiedonjanoisia kaikista maailman ääristä. Ainoastaan aniharvat nousivat siihen sielulliseen jalouteen, että heille olisi voitu uskoa näiden voimien laajempi tuntemus, sillä ainoastaan puhdassydämiset, epäitsekkäät ja pyhät kykenivät kohdistamaan näitä "sokeita" elementaalivoimia tapauksiin, missä niiden käyttö ei joutunut ristiriitaan syyn- ja seunauksenlain kanssa. Niiden käyttäjällä tuli olla avautunut hengen silmä nähdäkseen elämän ehdottoman lakipitoisuuden. Tämän näkyy Jeesus omanneen. Siksipä on ymmärrettävissä moni merkillinen lause Jeesuksen huulilta hänen voimatekoja tehdessään, kuten "sinun syntisi ovat anteeksi annetut" s.t.s. olet suorittanut synnyttämiesi syiden seuraukset, "mene, äläkä silleen enää syntiä tee". Tällä tahtoi hän erikoisesti tehostaa, että kärsimys ja sairaus ovat synnin seurauksia ja että tervehtyminen ja terveenäpysyminen edellyttävät täydellistä elämän muutosta, oikeata asennoitumista luontoon ja luonnonlakeihin.
Elementaalien hallitsemiseen kuuluvat myös voimateot semmoiset kuin Jeesuksen voimateko Jerikon tiellä, jolloin hän kuoletti hedelmättömän viikunapuun ja Aaronin voimateko — saadessaan sauvansa vihannoitumaan ja puhkeamaan lehteen. Tähän luokkaan on myös luettava alkemistiset aineenvaihtotapaukset, kuten veden muuttaminen vereksi, jolla Mooseksen kerrotaan hämmästyttäneen egyptiläisiä, ja veden muuttaminen viiniksi, jommoisen voimateon Jeesuksen kerrotaan tehneen Kaanaan häätilaisuudessa.
Erikoisen ryhmän elementaalien hallinnassa muodostaa praanan, eli elinvoiman käyttö, jolla on selvitettävissä monet sairaiden parantamistapaukset. Tämäkin taito oli korkealle kehittynyt vanhoilla egyptiläisillä. Vieläpä piispa Eusebius kertoo tunteneensa kuusi Hermes Trismegistuksen lääketieteellistä teosta. Ne käsittelivät ihmisruumiin fysiologiaa, hermo-oppia ja psykologiaa tavalla, jossa ilmeni syvä tieto elämän mysterioon, tieto, joka oli monessa suhteessa avarakatseisempi, kuin mitä on esiintynyt myöhemmillä sivistyskansilla. Näistä lähteistä ammensivat profeetat tietonsa ja niihin perehtyneenä esiintyi Jeesuskin ihmeparantajana. Moni vanha totuus on nykyisin pullahtanut esiin uutuuksina, joita länsimainenkin tiede on alkanut käsitellä milloin minkin nimisinä. Keskiajalla muodostivat ne pohjan tulifilosofien parannusmenetelmille, joita käytti aikoinaan Paracelsus ja joilla Mesmer ja Gagliostro hämmästyttivät maailmaa uuden ajan alkuvaiheilla. Hypnotismina, magnetismina ja suggestiona kajastaa näiden tietojen varjo nykyaikamme lääketieteessä, vaikka näitä voimia vasta paremminkin aavistellaan, kuin tunnetaan.
Jotta näiden tieteiden käyttö voisi tulla johonkin määrin hedelmälliseksi, on niiden käyttäjän tunnettava se kaikkeudellinen voimavärähtely, jota salatiede kutsuu elämänprinsiipiksi eli praanaksi. Tämä voimavärähtely kuuluu eeterisiin ainevärähtelyihin, ylläpitää elämänmuodot ja jota ilman ei yleensä ilmiöllistä muotoa voida ajatella. Praanan häiriytynyt värähtely ihmisruumiissa on sairauden ja kuihtumisen pohjimmainen syy, vaikka taudin syitä etsitään ja arvaillaan aivan toisarvoisista seikoista. Vihityillä parantajilla oli elämänprinsiipin merkitys selviö, ja ainoastaan sen tunteminen antoi heille kyvyn sairaiden parantamiseen. Että Jeesuksella oli tämä kyky ja että hän juuri tätä kykyään käytti parantaessaan, siitä todistavat hänen menetelmänsä parantamisia suorittaessaan. Sadanpäämiehen pojan parantaminen tapahtui keskitetyllä ajatusvoimalla krijashaktilla. Sillä hän elvytti elinvoiman sairaassa. Verivuototautinen, haemofiliaa sairastava vaimo parantui koskettaessaan Jeesuksen vaippaa väkitungoksessa, jolloin Jeesuksen elinvoimainen magnetismi pääsi vuotamaan sairaaseen. Tällöin kerrotaankin Jeesuksen lausuneen: "Kuka kosketti minua? Tunsin voimaa itsestäni lähteneeksi." Sokeita paransi hän käyttämällä tahdasta, jonka hän tilapäisesti teki syljestään ja maasta — tai sivelemällä sokean silmiä. Rampoihin siirsi hän voimakkaalla tahdollaan uutta elinvoimaa. Kuuroja parantaessaan käytti hän samanlaatuista magneettista menettelyä kuin sokeidenkin parantamisessa.
Elinvoiman käyttö huipentuu korkeimpaan potensiinsa kuolleista herättämistapauksissa. Minkälaista menettelytapaa tällöin käytettiin, havainnollistuu Elisan voimateossa hänen herättäessään kuolleista sunamiittilaisen vaimon pojan. Tapahtuma kerrotaan toisen Kuningasten kirjan neljännessä luvussa seuraavasti:
"Kun Elisa tuli huoneeseen, katso, poika makasi kuolleena vuoteellaan. Elisa sulki ovet ja rukoili Herraa. Hän laski itsensä lapsen päälle, pani suunsa hänen suulleen, silmänsä hänen silmilleen, kätensä hänen käteensä, ojensi itsensä hänen ylitseen, niin että lapsen ruumis tuli lämpimäksi. Sitten nousi hän ylös, kävi kerran sinne tänne huoneessa ja laskeutui uudelleen lapsen ylle. Silloin lapsi aivasti seitsemän kertaa ja avasi silmänsä."
Samaa menetelmää käytti Paavali herättäessään kuolleista erään nuorukaisen Troaassa. (Ap. teot 20: 10—12.) Paavali oli esitelmöimässä Troaassa, puhui kauan ja ehkä niin syvämietteisesti, että Eytychos-niminen nuorukainen, joka istui luentohuoneen akkunalla, sattui torkahtamaan niin syvästi, että putosi akkunalta maahan. Luentohuoneen sanotaan olleen kolmannessa kerroksessa — joten putoaminen oli niin vaikea, että Eytychos kuoli. Esitelmä tietenkin keskeytyi ja Paavali riensi katsomaan kuollutta. Paavalin kerrotaan syleilleen kuollutta useampaan kertaan ja sanoneen: "Hänen sielunsa on vielä hänen veressään" ja jatkaneen syleilemistä siksi kunnes nuorukainen virkosi ja jäi elämään.
Että näissä tapauksissa oli kyseessä elinvoiman siirto parantajan omasta vitaliteettivarastosta, lienee oletettavissa, sillä miksikä muutoin olisi tarvittu niin läheistä kosketusta ruumiiseen, kuin mitä näissä esitettiin.
Seikkaperäisesti on myös kerrottu Jeesuksen voimateko Jairuksen tyttären kuolleista herättämisessä. Väheksymättä vähintäkään Jeesuksen teon arvoa, tai epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, en malta olla mainitsematta, että samankaltainen voimateko kerrotaan tapahtuneen tuhansia vuosia aikaisemmin, Shri Krishnan ollessa tällöin voimateon suorittajana. Kertaan tämän viimeksimainitun tapahtuman sanasta sanaan semmoisena kuin se esiintyy Hari-Puraanassa:
"Kuningas Angashuna määräsi tyttärensä, kauniin Kalavatiin, Vamadevan, Antarvedin voimakkaan kuninkaan, Govindan puolisoksi. Häät oli vietettävä suurella loistolla. Kun Kalavatti seurueineen oli puutarhassa, pisti häntä myrkyllinen coprakäärme ja hän kuoli. Kuningas repi vaatteensa, siroitti ylleen tuhaa ja kirosi syntymäänsä. Äkkiä kuului palatsissa huuto: 'Mestari on tullut'. Krishna, nojautuen Arjunan käsivarteen lähestyi surevaa isää. 'Mestari' — huusi Angashuna heittäytyen Krishnan jalkojen juureen, 'katso onnetonta tytärtäni' ja osoitti Kalavatiin ruumista, joka lepäsi matolla. 'Miksi itkette?' kysyi Krishna lempeällä äänellä. 'Kuunnelkaa hänen hengitystään, joka on kuin öisen tuulen huokaus kahisevassa ruohikossa. Katsokaa hänen poskiensa väriä ja silmäluomiaan, jotka värähtelevät aivan kuin auetakseen, ja huuliaan, jotka ovat liikkumaisillaan sanoihin. Hän nukkuu. Mutta katsokaa hän herää. Katsokaa hän nousee. Kalavatti nouse ja käy.' Tuskin oli Krishna sanonut nämä sanat, kun elämä palasi ruumiiseen. Tyttö nousi ja liittyi seurueeseen. Mutta kansa ihmetteli ja sanoi: 'Tuo on jumala, koska kuolemakaan ei hänelle ole muuta kuin unta.'"
Nämä tapauksethan ovat voineet olla valekuolleita — sanoo varmasti epäilijä, materialisti.
Milloin voidaan sanoa kuoleman lopullisesti tapahtuneen? Kuoleman merkkeinä pidetään sydämen lyöntien lakkaamista, hengityksen taukoamista, kuoleman jäykkyyden ilmenemistä ja ruumiin alkavaa mädäntymistä. Ainoastaan viimeksimainittu on kuoleman varma merkki. On olemassa lukemattomia tapauksia, jolloin muut mainitut ilmiöt ovat olleet olemassa, mutta näennäisesti kuollut on voitu virvoittaa henkiin. Tämmöisiin kuuluu hukkumis- ja tukehtumistapaukset, sähköiskun saaneet ja monet todetut hysteroneurotiset tilanteet, joissa kuolema näyttää tehneen tehtävänsä. Eri menetelmillä on tämmöiset valekuolleet herätetty henkiin. Salatieteen mukaan ei kuolema ole lopullinen niinkauan kun ruumiin eetterinen kaksoispuoli on tavalla tai toisella vielä fyysilliseen ruumiiseen kiinnitetty. Tällöin ei ruumiin mätäneminenkään ole mahdollinen. Selvänäkijä näkee tilanteen, ja jos näin on asianlaita, niin ei hänelle ole mahdottomuus herättää tämmöinen "kuollut" henkiin, tapahtuipa se sitten mekaanisin tai psyykillisin keinoin. Viime mainittu vaihtoehto onkin ainoa keino niissä kataleptisissa kuolemankaltaisissa tilanteissa, milloin unitila on mesmerisoitu. Ainoastaan mesmerisoijan luja tahto voi palauttaa minuuden takaisin ruumiiseen ja herättää nukkujan "kuolleista". Tämän taidon tunsivat muinaiset ja tuntevat myös nykyiset adeptit. He olivat tilanteen herroja ja liittämällä eetterisen kaksoispuolen täydelleen ruumiin yhteyteen saivat he ruumiin soluston uudelleen toimimaan.
Mutta Lazarus, jonka Jeesus herätti kuolleista, ei varmastikaan
ollut valekuollut, sillä olihan hän jo maannut kolme vuorokautta
haudassa, ja ruumis oli siinä määrin mädäntymistilassa, että
Marian sanotaan lausuneen "sehän jo löyhkää" — sanovat ihmeisiin
uskovat dogmatistit ja vetävät erikoisesti tämän ihmeen dogmiensa
tukipylvääksi. Mutta tämänkin ihmeen todenperäisyys on kyseenalainen.
Egyptiläisten "Kuolleitten kirjassa", jonka alkuperä kantautuu
tuhansia vuosia aikaisempaan ajankauteen ennen Jeesusta, kerrotaan
sama tapahtuma melkein sananmukaisesti samoin kuin evankeliumeissa
Osiris-mysterioitten yhteydessä. Henkilötkin ovat nimeltään samoja.
Tapaturma tapahtuu Beth-Annussa (Betaniassa), ja Osiris vihittävä,
al-Asar (Latsarus) on maannut haudassa kolme vuorokautta. Al-Asarin
sisaret Merthal ja Meri (Martha ja Maria) rukoilevat Korusta — jumalan
poikaa, herättämään Al-Asarin. Horus huutaa avukseen Ammon-Raata
korkealla äänellä — ja Al-Asar — osirisoituna, vihittynä, astuu
kivisestä haudastaan. [Ancient Egypt, by Gerald Massey, II sivu
846-847].Yhdenkaltaisuus Kuolleitten kirjan ja evankeliumien Lazaruksen kuolleistaherättämiskertomuksen kanssa on kiistämätön. Kysymys siinä kohdistuu vihkimykseen. — Mutta onko siinä mitään loukkaavaa? Eipä suinkaan. Päinvastoin. Ennakkoluuloton totuuden etsijä näkee siinä todistuksen siitä, kuinka evankeliumien kirjoittajat ovat Jeesuksen persoonallisuuden ympärille kietoneet Aikain Viisauden horjumattomia totuuksia, joissa "näkevä" voi nähdä vihkimys-"tien" päästä kuoleman ja elämän herraksi. Eikä "tien" löytäminen olekaan mahdollinen, ennenkuin totuuksien yltä karistetaan pois niille siroiteltu dogmaatinen katinkulta, joka estää totuuden näkemyksen.
Vaikka näissä mainitsemissani voimateoissa olenkin pysytellyt yksinomaan raamatullisten aiheiden piirissä, eivät voimateot suinkaan rajoitu vain apostolisiin ja juutalaisiin profeetallisiin henkilöihin. Niitä ovat suorittaneet monet muut, näiden kirkkokuntien ulkopuolella olevat henkilöt vielä suuremmassa mittakaavassa, kuin mitä raamattu kertoo. Jo Paavalin toimintakauden aikana esiintyi henkilöitä, jotka — kuulumatta apostoliseen seurakuntaan hämmästyttivät maailmaa voimateoillaan. Mainitsen näistä historiallisesti tunnetun Apollonius Tyanalaisen. Niin tunnettu oli hän aikanaan, etteivät Apostolien Teotkaan voi häntä vaieten sivuuttaa (Ap. teot 18: 24—25). Nimenomaan huomauttaa Apostolien Tekojen kirjoittaja Apollonius Tyanalaisesta, että Apollonius ei kuulunut apostoliseen seurakuntaan, "tunsi vain Johanneksen kasteen", siis kuului nazarenein salaiseen veljeskuntaan. Apostolisen seurakunnan jäsenten Priskillan ja Akulaksen kerrotaan yrittäneen käännyttää Apolloniusta seurakunnan jäsenyyteen "selvittämällä hänelle tarkemmin Jumalan tietä". Käännyttämisyritys epäonnistui. Mutta, kääntymättömyydestään huolimatta teki Apollonius hämmästyttäviä voimatekoja, joista on historiallisia todistuksia. Hän oli selvänäkijä, karkoitti elementaaleja, paransi sairaita ja herätti kuolleita siinä määrin, että apostolien voimateot jäivät varjoon. Hänkin saarnasi salaisen viisauden evankeliumia ja hänellä oli oma koulukunta opetuslapsineen. Merkillistä kyllä kirkko tuomitsee Apolloniuksen ellei aivan paholaisen palvelijaksi niin ainakin poppamieheksi. Paavali ei ole tässä suhteessa kirkon kanssa samaa mieltä. Paavali piti näet Apolloniuksen kuuluvan samaan veljeskuntaan, kuin mihin hän itse kuului, ja siitä hän kirjoittaa korinttilaisille (1 Kor. 1: 4—12):
"Te olette riitaisia keskenänne: kuka sanoo: minä olen Paavalin miehiä, kuka: Minä olen Apollon ja kuka taas: minä olen Kephaan ja kuka vielä: minä olen Kristuksen. Mikä on Apollo ja mitä on Paavali? Hehän ovat vain palvelijoita sen kyvyn mukaan, minkä Herra on kullekin antanut. Minä istutin, Apollon kasteli, mutta Herra antoi kasvun."
Tähän paavalilaiseen suvaitsevaisuuteen vedoten voidaan ottaa selvää onko voimatekojen sarja loppunut apostoliseen aikaan, vai onko niitä tapahtunut myöhemminkin, toivossa, ettei niitä tuomita pimeyden ruhtinaan aikaansaannoksiksi.
Täytyy myöntää, ettei maaperä voimanäytteille ja ilmapiiri niiden yleisyydelle länsimailla ole suotuisa. Älyllinen Eurooppa ei ole herkkäuskoinen, eikä anna itseään pettää — sanottaneen, mutta syy ei ole siinä. Syy on toisaalla. Länsimainen kiteytynyt materialismi on turmellut siinä määrin näiden maiden henkisen ilmapiirin, että voimatekoihin tarvittavat edellytykset ovat muodostuneet erittäin vaikeiksi. Kun esoterisen salatieteen peruskäsite, hengen tiivistyminen eri tiheysasteiseksi aineeksi on kokonaan tuntematon, jonka vuoksi se täydelleen kielletäänkin, niin on sillä katkaistu pohja ilmiöiden ymmärtämiseksi ja samalla turmeltu ilmapiiri voimatekojen esittäjälle. Tämä kävi ilmi äskettäin esitetyssä tulikokeessa Lontoossa, jolloin kokeen esittäjä — eräs syyrialainen joogi — käveli avojaloin 200 metriä pitkässä vallihaudassa hehkuvien hiilien päällä kärventymättömänä. Koe uudistettiin tiedemiesten ankaran valvonnan alaisena kahteen kertaan, mutta joogi kieltäytyi jatkamasta koetta useampaan kertaan — "ilmapiirin epäsuotuisuuden" takia, kuten hän kieltoaan perusteli. Luetut ovatkin sen vuoksi ne korkeammat salatieteen adeptit, jotka ovat länsimailla taitoaan osoittaneet. Ja milloin he ovat esiintyneet, on heidät leimattu pettureiksi tieteen taholta ja pimeyden ruhtinaan kätyreiksi kirkon taholta.
Mainitsen kumminkin erään tämmöisen henkilön, joka historiassa on tunnettu kreivi Saint Germainen nimellä.
Jos katsotaan mistä tietosanakirjasta tahansa mainintoja hänestä, niin melkeinpä poikkeuksetta kuvataan hänet aikakautensa suurimmaksi huijariksi. Mutta ken käy tutkimaan hänen elämäänsä ja vaikutustaan niiden alkuperäisten asiakirjojen avulla, joita löytyy länsimaiden suurimmissa kirjastoissa, ei voi olla tunnustamatta, että ollaan tekemisissä harvinaisen voimataiturin kanssa. Hän näkyi tunteneen salaisia luonnonlakeja, kykeni muun muassa muuntamaan jalokiviä ja monistamaan niitä. Asiakirjoissa löytyy luotettavia todistuksia hänen selvänäöstään. Tilanteen vaatiessa kykeni hän saamaan itsensä näkymättömäksi. Näyttäytyi harharuumiissaan milloin missäkin. Hän näyttää myös omanneen elinvoiman käyttökyvyn — ainakin oman elämänsä ylläpitämisessä. Historiallisten todistusten nojalla täytyy pitää varmana, että hän esiintyi Euroopassa useampain silloisten suurvaltojen hallitsijain valtakausina, joten hänen on täytynyt kyetä pitkittämään ikänsä uskomattoman pitkäksi. Esiintymiskautenaan, joka ulottui ainakin yli kahden miespolven, oli hän aina ollut nuorekkaan näköinen, toiminnaltaan ja sielunvoimiltaan parhaassa miehuuden iässä oleva, älyllisesti huimaava yli-ihminen. Hänen elintapansa olivat tavallisuudesta poikkeavat. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen syövän. Hänen kamaripalvelijansa kertoi hänen itse valmistavan ravintonsa, jonka kokoonpanosta kamaripalvelija ei tiennyt mitään. Istuessaan kuninkaallisessa pöydässä — hän vain keskusteli, kajoamatta mihinkään. Hän hävisi historian näyttämöltä yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin.
Siirtyäksemme aivan meidän aikaamme, on tunnustettava voimatekojen voivan tapahtua nytkin. Ken ottaa vaivakseen ennakkoluulottomasti tutkia saavutuksia tällä alalla, on tekevä havainnon tämän väitteen todenmukaisuudesta. Tältä alalta on julkaistu tuloksia siinä määrin, että olisi mieletöntä kieltää ne. Rajoitun vain mainitsemaan muutamia, jotka ovat eniten etualalla. H.P.B. elementaalien vallitsijana ja eversti Olcott magneetisena parantajana tarvitsisivat erikoisen laajan selostuksen, johon tässä ei ole tilaisuutta. Tiedemies, tohtori Alexander Cannon teoksissaan "Influence invicible" ja "Powers that be" esittää joukon voimatekoja, joissa hän itse on ollut mukana — toimihenkilönäkin, jotka voidaan rinnastaa "ihmeisiin" apostolisina aikoina. Terävänä huomioitsijana on hän käsittänyt muutamien voimien laadun vieläpä keinotkin, millä tavoin niitä käyttää voimateon ilmentämiseen. Paljon matkustelleena ja opiskeltuaan myöskin Intiassa ja Tiibetissä, on hän ollut tilaisuudessa toteamaan suuren määrän voimatekoja, jommoisia esiintyy matkakertoilijain selostuksissa aina Mareo Polosta meidän aikaamme saakka. Todellisena tiedemiehenä on hän ottanut vaivakseen perehtyä lakeihin, joiden puitteissa voimatekoja tehtiin. Hänkin vakuuttaa, että niin luonnolliset kuin niiden aikaansaaminen idässä onkin, niin yhtä vaikeaa on niiden yleistäminen lännessä. Suurinna vastustekijänä on länsimainen mentaliteetti, joka pintyneellä materialistis-dogmaattisuudellaan muuntaa "ilmapiirin turmiolliseksi" kokeilulle.
Kirjailija, skeptikko Paul Brunton, joka matkusti Intiaan vartavasten todetakseen voimatekojen todenperäisyyden, päätyy samoihin tuloksiin. Hän joutui kosketuksiin todellisiin joogeihin, tapasi selvänäkijöitä, suggeroijia, mesmerisoijia ja monenlaisia voimatekojen suorittajia. Tohtori Evans Wentz, filoloogi, totesi samaa ja perehtyneenä näiden kansojen laajaan kirjallisuuteen kykeni hän asettamaan erilaiset voimateot oikeaan asteikkoonsa. Monissa niistä näkee hän vain alemmilla joogamuodoilla saavutettuja näytteitä, joista voi aavistella voimatekojen valtavuuden korkeimmilla tietoasteilla, joka kuuluu viisauden adepteille. Näitäkin hän tunnustaa kohdanneensa.
Voimatekojen aika ei tosiaankaan näy loppuneen apostoliseen ajankauteen. Voidaanpa sanoa toteutuneen Jeesuksen aikoinaan lausuman lauseen: "vielä suurempia voimatekoja, kuin mitä nyt olette nähneet, olette näkevä ja tekevä".
Ainakin yksi valtava voimateko tapahtuu parhaillaan silmiemme edessä. Ei voitane väittää, etteikö materialistisuuden ja dogmaattisuuden rakennelmat ole ihmelinnoituksia. Niiden juoksuhautojen suojaan on astunut satoja miljoonia ihmisiä vartioimaan niiden kolmeyhteistä jumaluutta: ainetta, voimaa ja liikuntaa — aseistettuina tieteen ja sokean uskon räjähtävimmeillä pommeilla. Linnoitus on näyttänyt voittamattomalta ja on pidetty mielettömyytenä nousta sitä vastustamaan ja vielä mielettömämpänä kuvitella, että se konsanaan olisi voitettavissa. Ei ole luultu löytyvän voimaa, joka voisi sen valtaa järkyttää. Mutta kuinka on käynyt? Kaksi mitättömän näköistä, maailmalle tuntematonta totuuden etsijää, aseinaan vain Aikain Viisauden vipajava liekki, käyvät voimateon suoritukseen, johon armeijat eivät olisi uskaltaneet ryhtyä. Valon liekki kohdistuu linnoituksen päävarustuksen juurelle. Liekki suurenee ja suurenee. Yhä useampi ja useampi sytyttää tulta, jonka ovat ottaneet noiden tulisieluisten esitaistelijain tiedon liekistä. Voimateon vaikutukset alkavat näkyä. Tuli polttaa piste pisteeltä ihmeiinnoituksen perustaa. Muuraus alkaa murtumaan. Muurauksen alta kuultaa ihmisajattelun luoma hauras pohja — ja aika on koittava, jolloin materialismin ja dogmatismin majesteettien linnoitukset luhistuvat.
Se on Aikain Viisauden voimateko, joka on suurempi ja valtavampi kuin mikään ihme maailmassa.
RISTIN SALAISUUS.
Luin äskettäin erään sanomalehtiselostuksen esitelmästä, jonka muuan lähetyssaarnaaja oli pitänyt aiheesta "Ristin salaisuus". Selostus oli kirjoitettu vakavassa äänilajissa ja nähtävästi oli esitelmäkin ollut harras ja vakavasisältöinen. Esitelmöitsijä oli vakuuttavasti selostanut todellisen uskovaisen kantaa ristin salaisuuteen pohjautuvasta maailmankatsomuksesta ja sen velvoituksesta. Selostus oli jokseenkin tämäntapainen.
Ikuiselle autuudellemme ei ole olemassa muuta perustaa kuin usko Jeesuksen ristinkuolemaan Golgatalla, usko hänen toimittamaansa sovitusuhriin, Jolla hän lepytti jumalan hirmuisen vihan, sovitti koko ihmiskunnan synnit ja maksoi kertakaikkiaan lopullisesti velkamme. Ei ole väliä, kuinka hirvittävät rikoksemme ovat olleet ihmisten ja jumalan lakeja vastaan, olkoon ne vaikka veriruskeat, pitää niiden lumivalkoisiksi tuleman — kunhan vain uskomme Jeesuksen ristin kuolemaan synteimme sovitusuhrina. Tämä usko puhdistaa meidät kaikesta saastasta ja vapahtaa edesvastuusta. Jumalan armo on rajaton — painostettiin. Ei ole ajateltavissa niin tuomittavaa inhimillistä rikkomusta, ettei usko tähän jo etukäteen suoritettuun velanmaksuun riittäisi, vaikkapa rikkomus olisi ollut tuhat kertaa suurempikin. Eikä ole koskaan liian myöhäistä tehdä kääntymystä. Ryövärikin ristinpuulla uskoi elämänsä viimeisellä hetkellä ja tuli autuaaksi. Vaikkapa katumus tapahtuisi kuoleman hetkellä, viimeisen tiimamme viimeisellä sekunnilla — kunhan kalpenevat huulemme ennättävät kuiskata uskomme Jeesuksen sovitusuhriin — niin ei ole liian myöhäistä. Uskomme luetaan meille vanhurskaudeksi, jonka perustalla olemme ikuiseen autuuteen osalliset, saamme astua taivasten valtakuntaan.
Puhuja oli vielä erikoisesti tehostanut, mihin tieto tästä ristin salaisuudesta meitä velvoittaa. Löytyy satamiljoonainen pakanain lauma, joka on tietämätön tästä autuuden mahdollisuudesta. Niin ollen joutuvat nämä onnettomat iankaikkiseen kadotukseen. Eikö meidän tällöin tule tehdä kaikkemme, kannattaaksemme lähetystyötä, joka tällä julistuksellaan valmistaa pakanoilla tilaisuuden tulla osalliseksi taivaaseen pääsymahdollisuudesta?
Olin miettinyt tätä autuuden ehtoa monta kertaa elämässäni, olin aikoinaan sen omaksunut — tehnyt voitavani siihen mukautuakseni, mutta ollakseni rehellinen omalletunnolleni — olin sen hyljännyt. Kumminkin jäin tällä kertaa sitä uudelleen miettimään. Kävin läpi kaikki sen vaiheet — omakohtaisesti, todetakseni tälläkin kertaa sen paikkansapitämättömyyden ja luonnottomuuden. En voinut sulkea silmiäni näkemästä tosiasiaa, kuinka ääretön maailmankaikkeus on ehdottoman lakipitoisuuden alainen ja kuinka se on oikeudenmukaisesti tasapainoitettu. Ehdoton oikeuden laki "mitä kylvät, sitä niität" vallitsee kaikkialla. Tekisikö Elämän Laki tässä suhteessa poikkeuksen, rikkoisi ehdottoman oikeuden ja taistelisi itseään vastaan? Näinhän kävisi jos omaksuisi ristin salaisuuden sijaissovituksen puitteissa. Tunsin tunnossani, ettei oltu pohjauduttu rikoksen laajakantoisuuteen, jos sijaissovituksella luulotellaan oikeuden tasapainon palautuvan ennalleen. Jospa rikoksen tekijä olisi tehnyt rikoksen vain itselleen ja jos hän tosikatumuksellaan olisikin voinut itse muuttua, niin olisiko hänen katumuksensa ja uskonsa muuttanut ja tasapainoittanut ennalleen myös rikoksen seuraukset ei ainoastaan ihmiskunnan muistosta, vaan siitä katoamattomasta, todellisesta asiakirjasta, jota kutsutaan Elämän Kirjaksi, jota ei korkeinkaan jumal'olento voi hävittää. Jos tämmöinen mahdollisuus olisi olemassa, niin silloinhan voisi sijaissovituksen jotenkuten käsittää. Mutta luulotella, että paha, murhat ja kaikki muut rikkomukset, joilla rikoksentekijä on häirinnyt yhteiskuntaelämää, luonnon tasapainoa ja maailman ruumista, tulisi korvatuksi hänen persoonalliselle pelastukselleen välttämättömällä sijaissovituksella, näkyi mahdottomalta elämän lakipitoisuuden rinnalla.
Mieleeni juolahti rikos, mitä itsekkäin, julmin ja säälimättömin — mutta siitä huolimatta mitä tavallisin. Nuori mies viettelee viattoman tytön. Mies jatkaa pystypäisnä elämäänsä — unohtaakin tuommoisen pikkuseikan. Naisen käy toisin. Yhteiskunta — farisealisessa omahyväisyydessään tuomitsee armottomasti langenneen naisen ja hylkii häntä. Epätoivossaan voi nainen murhata lapsensa tai itsensä, kuolla uskottomana — tai vieläkin pahemmat voivat seuraukset olla. Hän vaipuu lankeemusten syvimpään kuiluun, prostituoituu ja joutuu rikollisten lasten äidiksi. Tämän kaiken on aiheuttanut miehen hillitön himo. Mies voi elämänsä viimeisellä silmänräpäyksellä muistaa rikoksensa ja katua, uskoa sijaissovitukseen ja astuu ryövärin tavoin taivaaseen. Voiko hänen uskonsa sovittaa myös hänen rikoksensa seuraukset? Voiko mikään jumalallinen Oikeus antaa anteeksi seurausten ketjun, kunnes korvaus on kohdistunut siihen inhimilliseen skorpioniin, joka himonsa myrkyllä aikaansai noin suunnattoman laajakantoisen onnettomuuden.
Jos sijaissovitusoppi voi saada aikaan sellaisen ihmeen, että se parantaa pahan seurauksen, antaa takaisin murhatulle kadotetun elämän, kunnian häväistylle — saattaa tasapainoon jumalallisen ja inhimillisen oikeusvärähtelyn, niin silloin voisi ajatella sijaissovituksen oikeutusta. Pohjimmiltaan ei sijaissovitususko näin pitkälle tähtääkään. Se vain ajattelee persoonallisuuden pelastamista, sen pitkittämistä iankaikkisuuksiin. Persoonallisuuden säilyttäminen, sille ominainen kuolemanpelko — lienevätkin sisimmät vaikuttimet sijaissovitususkoon tarrautumiseen. Se on kuin oljenkorsi hukkuvalle. Mutta auttaako oljenkorsi hukkuvaa? Jos ajateltaisiin syvemmälle, nähtäisiin, etteivät teon seuraukset rajoitu vain asianomaisiin, eivät vain rikoksentekijään ja hänen uhriinsa. Jokaisella teolla — niin yväliä kuin pahalla — on seurauksensa, jotka lakipitoisuudellaan värähdyttävät maailman ruumista tinkimättömällä täsmällisyydellä. Mieletöntä oli ajatella että kuolemanhetkellä omaksuttu usko sijaissovitukseen voisi saada ennalleen ne rikosvärähtelyt, joilla rikoksentekijä järkytti maailmanruumista, usko, joka mahdollisesti aiheutui pelosta tai pakosta.
Se ei voi olla totta. Ristin salaisuuteen täytyy sisältyä jotakin muuta, jotakin ylevämpää, joka on sopusoinnussa jumalallisen oikeuden ehdottoman lakipiteisyyden kanssa.
Tokkopa sijaissovituksen taikavoima lienee oljenkorrenkaan veroinen kuoleman ja elämän kysymyksen ratkaisussa. Mieleeni muistui merkillinen tilastotieto, joka aikoinaan oli julkaistu Amerikan Yhdysvalloissa toimitetuista kuolemaantuomituista. Siinä oli laaja liuta murhaajia ja murhapolttajia. Melkein kaikki olivat kuolleet autuaina. Jokaiselle näistä oli ennen kuolemaa tarjottu tilaisuus armoon, he olivat saaneet katua, saaneet synninpäästön ja ehtoollisen, joten he — papiston vakuutuksen mukaan teloituksen jälkeen astuivat paratiisiin — kuten ryövärikin. Tilastossa mainitaan kumminkin eräs merkillinen poikkeus, joka saa sijaissovituksen kantavuuden outoon valoon. Kuolemaantuomituiden joukossa oli eräs Stowe Anderson-niminen mies, joka oli tuomittu teloitettavaksi kaksoismurhasta, murhapoltosta ja ryöstöstä. Kaikki pelastustoimenpiteet hänen sielunsa ikuista autuutta varten oli toimitettu. Hän oli katunut ja saanut synninpäästön, nauttinut ehtoollissakramentin. Teloitus piti pantaman täytäntöön, mutta syystä tai toisesta tuli viime hetkellä kyseeseen armahdus. Tällöin kysyttiin rippi-isältä, voiko hän olla varma siitä, että kääntymys, jonka rikollinen nyt oli tehnyt, kestäisi mahdollisen armahduksenkin jälkeen. Rippi-isä todisti vakavana, että kääntymys kyllä olisi auttanut rikollisen taivaaseen, jos teloitus olisi toimitettu, mutta millä tavoin hän jatkaisi elämäänsä tässä maailmassa, jos hänet armahdettaisiin, sitä hän ei tiennyt, eikä voisi siitä mitään taata.
Mietin. Ristin salaisuuteen täytyi sisältyä voimaa ei ainoastaan kuolemanpelkoa poistamaan, vaan myös voimaa elämään, elämään uutena ihmisenä, uutena luomuksena, ennenkuin sen omaksuisin.
Ajattelin sitten lähetystyötä, jota niin erikoisesti painostettiin selostuksen loppuosassa. Mikäli tiesin, kertasin muistossani pakanakansain uskontoja. Kysyin itseltäni, mahtanevatkohan lähetyssaarnaajat tietää mitään perinpohjaisempaa niistä käännytystyöhön ryhtyessään ja ovatkohan he tietoisia siitä, että pakanakansatkin tuntevat ristin. Onhan lähetyssaarnaajien täytynyt havaita — mihin maailmankolkkaan he matkustavatkin — että risti esiintyy kaikkialla ja että siihen arvatenkin liittyy pakanoillakin jokin salaisuus. Tähän olisi kiinnitettävä huomiota, siihen syvennyttävä, jotta pakanoiden kanta tieteellisesti ja todistettavan kokemusperäisesti kumottaisiin, ennenkuin tilalle tyrkytetään toista.
Risti ei tosiaankaan ole kristinuskon yksityisomaisuutta, vaikka sitä on yritetty monopolisoida yksinomaan sille kuuluvaksi. Ristin vertauskuva on niin vanha, että se löytyy maailman vanhimmissa muistomerkeissä. Kivet saarnaavat rististä. Niissä se vielä tänäkin päivänä kertoo iki-aikaisesta, ihmeellisestä salaisuudestaan. Se löytyy kaiverrettuna muinaisegyptiläisten temppelien seinäfreskoissa, pilareissa ja pyramiidein kammioissa. Se on löydetty tuhansia vuosia ennen ajanlaskuamme haudattujen kuninkaiden ja hierofanttien ruumisarkuista kuiskimassa balsamoiduille vainajille jotakin ikuista salaisuutta. Se on löydetty vedenpaisumuksen takaisten sivistyksen jätteistä — ja kaikkina aikoina, kaikkien kansojen keskuudessa on sillä ollut salaisuus kuiskattavanaan, salaisuus, joka ei rajoitu vain persoonallisuuden säilyttämiseen, vaan sisältää jotakin laajakantoisempaa, kestävää — ikuista.
Mikähän mahtoi olla tuo salaisuus?
Kun tutkii ristin salaisuutta salatieteen valossa, niin voi saada aavistuksen siitä salaisesta voimasta mikä ristiin kätkeytyi, miksi ihmiskunta sitä on kunnioittanut niin kaukaisessa muinaisuudessa kuin ihmissilmä suinkin voi nähdä ja miksi ristin salaisuutta pidettiin niin suurimerkityksellisenä, että vainajatkin saivat sen mukaansa viimeiselle matkalleen.
Salatiede näkee ristissä sekä maailmankaikkeudellisen, makrokosmillisen, että ihmiseen kohdistuvan, mikrokosmillisen vertauskuvan henkisine merkityksineen. Tämän eri aspektit ovat heijastuneet maailman uskonnoissa milloin heikommin milloin voimakkaammin, värittäen uskonnon kulloinkin sen mukaisesti.
Makrokosmillinen risti liittyy oleellisesti maailmoiden syntyyn ja tiivistyy loogillisella johdonmukaisuudella mikrokosmilliseen ristiin ihmisessä. Maailmankaikkeudellinen risti kuvataan salatieteessä aina ympyrän yhteydessä. Tällöin ympyrä merkitsee sitä osaa tuntemattomasta jumaluudesta, joka on huomioitavissa ilmenneenä maailmankaikkeutena. Ympyrän kehä on raja, jonka yli ihmistajunta ei voi päästä ja tämän rajaviivan sisäpuolella tapahtuu maailmoiden aikakaudellinen ilmeneminen ja niiden aikakaudellinen lepotilaan vetäytyminen, häviäminen. Alaan ympyrän kehän sisällä sisältyvät kaikki potentialisuudet, ilmenemisvoimat, jotka maailmankaikkeus tarvitsee kypsyttääkseen aikakausien vieriessä muotomaailman. Nämä ilmenemisvoimat, joita on myös kutsuttu maailmansieluksi, värähtelevät muuttumattomien lakien alaisena ja ovat valmiit erilaistamaan ympyrän kehän sisällä olevaa ikuista ainetta. Erilaistaminen tapahtuu segmentoimalla ympyrää, aivan samalla tavoin kuin segmentoiminen on huomioitavissa embryologiassa — hedelmöidetyssä munasolussa. Ympyrän halkaisijat määräävät segmentoimismuodon, lohkovat sen määrättyihin suureisiin. Ensimmäiset toisiinsa kohtisuorassa olevat halkaisijat muodostavat ristin, jonka ympärillä 'kaikkeudelliset voimat värähtelevät luomistahtoa. Voimat tiivistyvät, keskittyvät halkaisijoiden ristin jokaiseen pisteeseen, säteillen ympyrän kehän sisällä olevaan aineeseen voimaa, joka saa sen uuteen segmentointiin, uuteen erilaistumisprosessiin. Tätä kaikkeudellista luomistapahtumaa huomioidessaan näkyi se entisille viisaille jonkinmoisena uhritoimituksena ja he määrittelivät sen sanonnalla, että maailmansielu on ristillä. Muunkinlaisia nimityksiä on tälle annettu. Kabbalistiset gnostikot puhuvat karitsasta, joka oli annettu uhriksi ennenkuin maailmoiden perustus laskettu oli. Kreikkalaisille ajattelijoille näkyi ristille uhrautunut maailmansielu valtavana sädehtivänä voimakeskuksena, jonka pääasiallisin ominaisuus oli liikunta, jolle he antoivat nimen Theos. Theos on johdannainen teonsanasta theein ja merkitsee liikkua. Sana theos on käännetty sanalla Jumala. He näkivät siinä Ikuisen Elämän — jumaluuden hengityksen, heijastuksena tuntemattoman Olemassaolon voimalähteestä.
Mutta ei kenellekään vanhoista viisaustieteilijöistä juolahtanut mieleen personoida näitä korkeita abstraktisia aatteita. Aatteet olivat liian ylevät ja valtavat mahtuakseen minkäänlaisiin ihmishahmoisuutta tähtääviin puitteisiin. Risti pysyi aina abstraktisena ristinä. Myöhemmät jumaluusmuodot hahmoiteltiin vasta ympyrän segmentoinnin jatkuvissa ilmennyksissä. Risti oli heille ikuisen elämän liikunnan ja voiman vertauskuva ja semmoisena pyhä. Se puhui kuolemattomuudesta, silloin kuin jumalat ja muodot vaihtuivat. Ristin säteilevä voima loi uusia muotoja haihtuneiden tilalle. Sen taikavoimasta haihtui kuolema. Kuolema muuttui harhaksi, vain hetkelliseksi prosessiksi ristin voiman alituisessa luomistehtävässä. Personallisuuden menettäminen ei merkinnyt kuolemaa, vaan muodon vaihdosta. Tätä kaikkeudellista elämän salaisuutta kuiski risti vainajille heidän muumioarkuissaan — salaisuutta, jota heille heidän elinaikanaan oli opetettu pyhissä mysteriomenoissa.
Mikrokosmillinen risti oli suoranainen johdannainen makrokosmillisesta rististä. Mikäpä enemmän havainnollistaisi ristiä, kuin maankamaralla seisova ihminen, joka on ojentanut kätensä? Ihmisessä värähtelee maailmankaikkeudelliset voimat. — Maailmansielu pienoiskoossa lepää hänen ruumiinsa ristillä. Sama luomisprosessi, joka tapahtui maailmankaikkeuden ristillä, tapahtuu ihmisessäkin. Voidakseen käsittää maailmanristin salaisuuden, on ihmisen opittava tuntemaan oman ristinsä salaisuus, sillä hän oli osa maailman sielua ja maailman sielun värähtelyt huipentuvat ihmisyksilössä tajuttaviksi todellisuuksiksi. Alituinen muotojen muuttuminen maailmankaikkeudessa ilmeni myös ihmisessä. Lopputuloksena ihmisen oman ristin tuntemuksesta oli tajuinen tietoisuus persoonallisuuden harhasta ja sen merkityksestä ajallisena toimintavälineenä. Mikrokosmillisen ristin tuntemus paljasti ihmisen tosiolemuksen, sen jumalallisuuden, jossa ihminen tosiaankin eli iankaikkisesti huolimatta siitä, että sen ruumiilliset ilmennykset vaihtuivat. Ihminen, ruumiinsa ristillä kärsien, totesi vihdoin oman jumaluutensa ja eli siinä.
Tämä ristin salaisuuteen liittyvä ikuinen totuus havainnollistettiin mysterioissa. Niiden puhtaimmillaan ollessa oli mysteriomenojen pääasiallisin tarkoitus toimittaa vihittävälle tajunnallinen nousu kaikkeudelliselle ristille — jumaluuteen, mikä käy ilmi Orfilaisten mysterioiden vihkimyslauseesta: "Olet nyt kokenut sen, mitä et konsana muutoin olisi voinut kokea. Olet tullut ihmisestä jumalaksi." Mikrokosmisella ristillään sai ihminen nähdä päämäärän, joka yksilölle kuului osana makrokosmillisen ristin kosmillisessa salaisuudessa.
Osirilaisissa mysterioissa olivat mysteriomenot samat, mitkä tunnemme evankeliumien ristiinnaulitsemiskuvauksista. Kun vihittävän oli valmistauduttava tuntemaan ristinsä salaisuus ja osallistumaan kaikkeudellisuuden syvään salaisuuteen, oli hänen tehtävä lopullinen ratkaisu, alistuako täydelleen elämän lain ehdottomaan vallanalaisuuteen vai elääkö vielä eristetylle minuudelleen. Tämä ratkaisu, johon sisältyy alemman minuuden täydellinen iestäminen, on vaikeinta, mitä ihmisajatus voi kuvitella. Sitä kuvaa Jeesuksen taistelu Getsemanessa. Katkaisuhetkellä on ihminen valmis huudahtamaan: "Jos mahdollista — Isä — ota pois minulta tämä kalkki." Persoonallisuus on ihmiselle rakas, kallein omaisuus ja vasta kun hänen hikipisaransa 'kamppailussa verenä maahan valahtavat ja hän voittajana voi sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi Isä eikä minun" on vihittävä valmis vastaanottamaan vihkimyksen ristin salaisuuteen. Ristin salaisuuden pohjimmainen totuus paljastetaan. Ihminen jää yksin. Ystävä pettää hänet. Toinen kieltää hänet. Maallisen oikeuden mittapuulla hänet tuomitaan kelvottomaksi kuulumaan yhteiskuntaan. Hänet ruoskitaan ivan ja pilkan paalulla. "Ristiinnaulitse — ristiinnaulitse" ulvovat kansajoukot hänen ympärillään ja hänet ristiinnaulitaan hänen oman ruumiinsa ristillä.
Tämä kaikki havainnollistettiin hautauskohtaukseen saakka. Vihittävä nukutettiin kuolemankaltaiseen uneen, pantiin kiviseen sarkofaagiin pyramiidein sisimpään kammioon ja jätettiin sinne kolmeksi vuorokaudeksi. Hautaholvi sinetöitiin. Näinä kolmena vuorokautena tuli vihittävän — ruumiistaan vapautuneena — perehtyä henkimaailman salaisuuksiin ja ennenkaikkea nähdä osuutensa maailmansielun kaikkiallisessa ristiinnaulitsemisessa ja vannoutua kantamaan sen. Kun sitten ruumis kolmannen vuorokauden aamuna, päivän sarastaessa, tuotiin pyramiidin oviaukolle ja herätettiin "kuolleista", tai oikeammin annettiin hänen uudelleen astua ruumiiseensa, niin oli hän uudesti syntynyt ristin salaisuuteen vihitty ja sen merkiksi kosketettiin hänen otsaansa ja rintaansa Osiriksen pyhällä ristillä. Tämän kokemuksen jälkeen oli ristin salaisuus hänelle todellisuus. Hän oli nähnyt persoonallisuuden harhan ja elämän kuolemattomuuden. Elämän ja kuoleman kysymys oli ratkaistu. Ristin salaisuuden paljastuessa ratkaistu! kuoleman arvoitus ja elämänkin kysymys paljastui.
Mysterioihin osallistuneita lienee aikoinaan ollut melko runsaasti, koska niistä historiakin mainitsee. Niinpä Diodorus, joka oli käynyt Pythagoraan luona Crotonassa kertoo: "Mysterioihin osallistuneet ovat muuttuneet enemmän henkisiksi, enemmän oikeamielisiksi ja joka suhteessa nousseet korkeammalle."
Tätä ristin salaisuutta ovat julistaneet kaikki Valkoisen Veljeskunnan suurlähettiläät ammoisista ajoista saakka ja sitä julisti Jeesuskin sanoessaan: "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle arvollinen." Kun tiedetään Jeesuksen olleen Osiris-mysterioihin vihityn, ei liene epäilystä, etteikö hän ristin kantamisella tarkoittanut ihmisen mikrokosmillista ristiä. Hän tiesi tähän ristiin sisältyvän kullekin kuuluvan osuuden maailmansielun rististä ja kunkin oman menneisyydessä luoman karman, jota ei kukaan muu, kuin yksilö itse kyennyt sovittamaan. Omaa ristiään kantaen voi yksilö uudelleen tasapainoistuttaa epäsoinnut, jotka hän itsekkyydellään on maailmanruumiiseen synnyttänyt. Oman ristinsä kantamisella virittäytymällä kaikkeudellisten elämänlakien värähtelyrytmiin, on Jeesuksen seuraaminen mahdollinen aina ristin salaisuuden äärimmäisiin korkeuksiin — itsen täydelliseen yhdistämiseen Isään.
Tämän ristin salaisuuden julistus ei ole vaiennut. Aikain Viisauden sanansaattajat sitä edelleen julistavat. Ristiin sisältyvä ikuinen henkinen totuus on uudelleen tuotu kansojen pohdittavaksi ei vain älyllisenä probleemana, vaan elävänä, elettävänä selviönä. Ristin salaisuus ei ole haudan takainen haave, vaan elävä todellisuus, joka on löydettävissä nyt jokaisen ihmisen sisimmässä olemuksessa. Kun sitä sieltä etsitään, niin sieltä se löydetään. Jos siihen katse lujasti kiinnitetään, niin tutaan elämän valtavin elämys. Nähdään jumalan poika oman lihamme ristillä. Nähdään sen siinä kärsivän jokapäiväisen elämän eristyneisyytemme, itsekkyytemme ja siitä johtuvien rikkomuksiemme takia. Mutta nähdään myös ristin ylimaallinen, jumalallinen voima. Nähdään se kurittavana, rankaisevana, opettavana, lohduttavana, parantavana. Nähdään kuinka ristin voima pesee haavamme, vuodattaa kuolevaan olemukseemme uutta elinvoimaa ja nostaa uuteen elämään, uuteen elämän suuntaukseen, jossa eristyneisyydellä ja itsekkyydellä ei ole jalansijaa. Irtautuneina pienen minuutemme ja pienen ristimme nauloista nousemme ylös aineen kivisestä haudasta, näemme iankaikkisen elämän ei vain haudantakaisena kangastuksena, vaan todellisena ikuisen nykyhetken värähtelynä. Näemme maailmansielun suuren ristin ja sen suunnattoman voimasäteilyn. Säteily, joka siitä leviää koko maailmankaikkeuteen, on niin valtava, että käsitämme sen kerran voivan pelastaa koko maailman sen veriruskeista synneistä. Kaiken hirvittävän kamppailun, jonka näemme ympärillämme, käsitämme maailmansielun tuskaisaksi taisteluksi ilmenneen maailman makrokosmillisella ristillä, jossa se ponnistelee kohden jumalaisia korkeuksia. Näyttäköön tämä taistelu kuinka kaamealta tahansa, näyttäköön siltä kuin jumalainen kipinä olisi usein sammumaisillaan, tuntukoon siltä kuin kuulisimme jumalanpojan viimeisen kuolinhuudon — säteilee maailmansielun ristiltä valovoiman kirkkaus niin häikäisevänä, että horjumattomalla vakaumuksella voimme uskoa hyvän voittoon ja sielumme syvimmässä olemuksessa kuuluu: IN HOC SIGNO VINCES — tässä merkissä voitat.
Tässä merkissä voitat. Niin kertoo taru kerran seisoneen kirjoitettuna länsimaisella taivaalla, keisari Konstantinus Suuren taistellessa dogmaattisen ristin puolesta.
Oliko dogmaattinen risti voittanut? — kysyin itseltäni. Historian lehdet vilahtelivat silmieni ohi. Kaksituhatta vuotta oli sen salaisuutta saarnattu länsimailla. Uskomattomat määrät verta oli sen nimessä vuodatettu. Miljoonat ihmiset olivat uhranneet henkensä viedäkseen sen sanomaa maailmaan. Miljoonat ihmiset ovat sen varjossa etsineet turvaa ja lohdutusta sielullisissa taisteluissaan. Miljoonat ihmiset ovat kahdentuhannen vuoden ajalla etsineet sen valovoimaa pohtiessaan elämän ratkaisematonta probleemaa. Mutta kuinka on käynyt? Onko sanoma sijaissovitusrististä voittanut? Onko se paljastanut ihmiskunnalle elämän ehdottomimman lain — rakkauden ja oikeuden yhtyneen sopusoinnun? Onko se muuntanut ihmiskunnan sydämen värähtelemään rakkauden vireessä? Rakastavatko länsimaiden kristityt toisiaan? Tunnustavatko yksilöt ja kansat veljekseen toinen toisensa? Näkevätkö he toisin ajattelevassa veljen, saman yhteisen Isän lapsen? Näkevätkö he jumaluuskipinän vihollisessaan? — Rakastavatko he vihollisiaan, niinkuin suurlähettiläs Jeesus oli neuvonut ja kehoittanut?
Ei — ei. Historian lehdet puhuivat armottoman selvää kieltä. Dogmaattisen ristin salaisuus on tuonut kirkoille rikkautta ja valtaa. Tämän maailman kulta kimallelee sen yltä. Mutta se ei ole kyennyt muuttamaan ihmiskunnan tajuntaa kaikkeudellisen sopusoinnun väreilyyn. Se ei ole poistanut itsekkyyttä eikä kyennyt paljastamaan persoonallisuuden harhaa, joka on itsekkyyden pohjimmainen syy. Päinvastoin on se kärjistänyt persoonallisuuden merkitystä niin tärkeäksi, että sen edut on asetettava yläpuolelle kaiken. Persoonallisuus on pyrittävä säilyttämään ikuisesti pysyväksi haudan tuolle puolellekin ja sitä pyrkimystä dogmaattisen ristin salaisuus sijaissovituksineen tukee.
Siinä olen näkevinäni pohjimmaisen syyn sekasortoon, joka oli vallinnut länsimaisessa historiassa. Se oli muuttanut kansojen mentaliteetin itsekkäämmäaksi, kuin mitä se muutoin olisi ollut. Persoonallisuuden tunto oli muuttunut niin voimakkaaksi, että se oli tukahduttanut kaikkeus ellisen ykseyskäsitteen ja veljeyden. Kansakunnat ovat tuijottaneet sijaissovitusristiin niin voimakkaasti, että ovat sokaistuneet, huumaantuneet ja joukkohuumansa vallassa pitäneet ihmisajatusten luomia rakennellmia ikuisuuden ehdottomina totuuksina. Ne olivat saaneet ylleen semmoisen pyhyyden kehän, ettei ollut luvallista käydä pohtimaan, olivatko ne todellakin jumaluuden inspiroimia. Totuus ja totuuden etsintä jäivät toiselle sijalle — kunnes totuus unohtui.
Silmieni editse vierivät myös evankeliumien ihanat kertomukset. Ne näin uudessa valossa. Vaikkakin niiden historiallinen pohja häipyi, niin ei häipynyt niiden sisäinen merkitys. Se paljastui kirkkaampana uudessa valaistuksessa. Niissä kuvastuivat Aikain Viisauden valtavat totuudet vertauskuvannollisen sanontatavan verhoilla kiedottuina suurlähettiläs Jeesuksen persoonallisuuden ympärille. Hänen olemuksessaan saivat ne kirkastetun selvyyden ja niiden valossa näkyi Jeesus suuruudessa, joka hänelle kuului. Että nämä totuudet olivat tunnetut jo ammoisina aikoina, ei alentanut niiden arvoa, eikä myöskään Jeesuksen persoonallisuutta. Päinvastoin. Juuri tämä seikka todisti niiden pätevyydestä ja ilmaisi niiden pätevyysoikeutuksen nykyhetkelle. Ilman sitä riippuisivat ne ilmassa — perustaa vailla. Niiden avulla voin nähdä horjumattomia totuuksia, joita ei matala ihmisajattelu kykene järkyttämään. Semmoisina tunkeutuivat ne sielun syvyyksiin, poistaen dogmaattiset ihmekuvitelmat ja loistaen Aikain Viisauden ihmekirkkautta.
Ja ylinnä kaiken loistaa risti, kirkkaana, hohtavana, voimaasäteilevänä. Se näkyy maailmankaikkeuden äärettömissä avaruuksissa ja sillä lepää maailmansielu kaikkeuden voimien kyllästämänä taistelevana — voittavana. Se on voittava aineen kahleet. Se on muuntava aineen tajunnan aikojen alussa määrättyyn päämäärään. Se on valaiseva ihmiselle hänen oman ristinsä, nostaakseen ihmisen maailmansielun tuntemukseen, osallisuuteen sen suuressa voimatehtävässä. Se on Aikain Viisauden ristin salaisuus ja siinä merkissä voitamme.
Siinä ne seisoivat silmieni edessä rinnatusten molemmat ristit salaisuuksineen: sijaissovituksen risti persoonallisuuden palvonnan kultaamana ja Aikain Viisauden risti persoonallisuuden tuhoojana. Olin nähnyt persoonallisuuden harhanomaisuutta entisissä elämissäni ja näin sen nyt parhaillaan nykyisessäni. Halu pönkittää persoonallisuutta oli haihtunut. En epäröinyt hyljätessäni sijaissovitusristin ikuisiksi ajoiksi ja päättäessäni kokonaan antautua Aikain Viisauden ristin valovoiman alaisuuteen.
Vielä välähti tajunnassani raamatun järkyttävä legenda Jeesuksesta ristillä, mutta sekin kirkastui uuteen valoon. Olin näkevinäni Jeesuksen ristillä ja hänen äitinsä ristin juurella ristiä syleilemässä — itkien, nyyhkien.
Olin kuulevinani Jeesuksen puhuvan ristiltä äidilleen —. Sanat soivat sielussani kuin äärten soitto. Tunsin niiden kuuluvan minullekin. Yritin vangita ne tajuttavaan muotoon, siirtää ne säkeisiin:
Ah miksi kyynelissä silmäs uivat
ja syvään vaivut ristin syleilyyn?
On kuumat kyyneleesi kohta kuivat,
kun synkeän tän kerron kuolon syyn.
Kun tunnossani hyveet tuleentuivat
ja tähkä pääsi päivään määrättyyn,
sen valheen vallat ristinpuulla puivat
ja nyt mä viljan ilmaiseksi myyn.
Ah — pyhä äiti, kyyneleesi pyyhki
ja ällös kuolemaani turhaan nyyhki,
ma elän sydämessä syntisten.
Jos jalkojeni juureen jumalainen
sä tahdot polvistua — pyhä nainen,
niin lankee eteen synnin lapsien.VALTAKUNNAN EVANKELIUMI.
Olen näissä esityksissäni yrittänyt ratkaista kysymystä kuka oli Jeesus, tai oikeammin luoda valoa siihen merkilliseen henkilöön, jonka vaikutus — epähistoriallisuudestaan huolimatta — on lyönyt leimansa länsimaiseen sivistykseen liki kahdentuhannen vuoden ajan. Jotta johonkin määrin onnistuisin yrityksessäni, osoittautui ensi tehtäväkseni pyrkiä toteamaan, mitä hän ei ollut tai mitä hän ei voi olla, ja siinä mielessä olin pakoitettu riisumaan hänen yltään ne epäilyttävät verhot ja koristukset, joihin kristillinen kirkko on hänet pukenut vastoin hänen tahtoaan ja vastoin kaikkia varsinaisimpia lähteitä, joissa hänen persoonallisuuttaan on selostettu. Tulos tutkielmastani on ollut — ainakin minulle itselleni — antoisa ainakin siinä mielessä, että olen löytänyt Mestari Jeesuksen. Hänen siirryttyään taivasten takaisista korkeuksista, minne kirkot ovat hänet sijoittaneet jumalan oikealla kädellä olevaksi tuomariksi, joka kerran sieltä astuisi maailmaan "pitkäisten tulen" pauhinassa kaikkien pyhien enkelien ympäröimänä tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukukuntaa, on hän tullut minulle eläväksi todellisuudeksi, maankamaralla toimivaksi veljeksi, Valkoisen Veljeskunnan suurlähettilääksi, voimakkaaksi auttajaksi — todella hyväksi rabbiksi, paimeneksi, joka iloitsee enemmän yhdestä ainoasta oikeasta seuraajastaan, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä itsevanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse, eivätkä välitä kuulla hänen kutsuaan ja seurata hänen opetuksiaan.
Monet ovat hänessä näkevinään nykyaikaisen kumouksellisuuden edustajan, ja vetävät todistukseksi kertomuksen hänen esiintymisestään temppelissä, kun hän kaatoi kumoon uhritarvikkeiden myyjäin pöydät ja teki vyöstään ruoskan, jolla karkoitti rahanvaihtajat temppelistä. Jos tämmöinen tapahtuma tosiaankin on tapahtunut, niin on se käsitettävissä tilapäisenä kiivastumisena, hänen nähdessään "kaikkein pyhimmän" joutuneen rahan ja vallanhimon tahraamaksi "ryövärien luolaksi" tai on se vertaus. Muutoin ei löydy minkäänlaisia todistuksia siitä, että Jeesus olisi väkivalloin käynyt käsiksi yhteiskunnallisiin uudistuksiin, vaikkakin hänen sanansa jylisivät jylhinä silloista tekopyhyyttä vastaan ja hän kerran sattui sanomaan kuningas Herodesta "ketuksi". Hän ymmärsi paremmin kuin kukaan muu, että yhteiskunnan parantamiskysymys oli ennenkaikkea yksilökysymys. Yksilöiden muuttuessa mielialaltaan hänen ohjeidensa mukaiseksi, oli yhteiskuntakin muuttuva. Siksipä kohdistikin hän kaiken opetuksensa ennen kaikkea yksilöön, antoi ohjeita yksilön nousemusmahdollisuuksille korkeampaan maailmankatsomukseen, kuin mitä tällä ennen oli ollut.
Lienee senvuoksi paikallaan luoda silmäys hänen julkiseen toimintaansa, ja tarkastaa lähemmin, mikä oli hänen opetustensa pohjimmainen ydin.
Jeesuksen julkinen toiminta alkoi oireellisen dramaattisissa olosuhteissa. Välit nazarealaisen veljeskunnan ja juutalaisten viranomaisten välillä olivat kireät. Johannes Kastajan jyrkkä esiintyminen juutalaista kansankirkkoa ja kuningas Herodesta vastaan oli saanut aikaan julkiriidan. Veljeskuntaa suoranaisesti vainottiin. Kun Johannes Kastaja ei tuumaakaan väistynyt hyökkäävästä asenteestaan, pidätti Herodes hänet ja telkesi vankilaan.
Nähtävästi askarrutti Jeesustakin tilanteen kärjistyminen ja lienee hän pohtinut, mitkä suuntaviivat hänen oli otettava julkiselle esiintymiselleen. Tässä mielentilassa ollessaan kerrotaan hänen kerran "vuorille" vetäydyttyään kiusaajan tulleen hänen tykönsä ehkäistäkseen kokonaan hänen suunnitelmansa. Kiusaaja näytti Jeesukselle kaiken maailman mahtavuuden ja kirkollisen korskan ja — aivankuin vedoten terveeseen järkeen — sanoi hänelle: turhaahan on käydä taisteluun kaikkea tätä vastaan; järkevämpää olisi alistua sen palvelukseen ja niittää kunniaa, mainetta ja valtaa. Mutta Jeesus voitti kiusauksen ja teki ratkaisun, taistellakseen oikeuden ja totuuden puolesta. Ja niin oli suuntaviivat hänen toiminnalleen selvät.
Johannes Kastaja oli huolissaan nazarealaisen veljeskunnan kohtalosta. Kerrotaan hänen vankilassa ollessaan lähettäneen oppilaitaan Jeesuksen luokse kysymään, "Oletko sinä se tuleva, vai onko meidän toista odotettava?" — toivoen Jeesuksen astuvan seuraajakseen, veljeskunnan johtajaksi.
Jeesus lähetti Johannes Kastajalle vastauksen:
"Menkää ja ilmoittakaa Johannekselle, mtta kuulette ja näette: sokeat saavat näkönsä, ontuvat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolteet herätetään ja köyhille julistetaan hyvää sanomaa. Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun."
Millä tavoin tämä viesti vaikutti Johannes Kastajaan, sitä eivät evankeliumit kerro, mutta Jeesus lienee aavistanut, että se jossain määrin murehduttaisi Johannesta, koska hän viestinsä loppuun liitti lauseen: "Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Sisälsihän viesti täydelleen essealaisen, siis pohjimmiltaan buddhalaisen ohjelman, eikä kabbalistisjuutalaisen, joka oli Johannes Kastajalle kaikki kaikessa. Mutta kun Johannes Kastajan traagillinen teloitus oli tapahtunut, järkytti se Jeesusta siinä määrin, että hän katsoi velvollisuudekseen huolehtia myös nazarealaisen veljeskunnan kohtalosta, jonka jäsenyyteen hän oli julkisesti tunnustautunut. Siksipä alkoikin julkisuudessa kuulua sama jylhä julistus, jolla "huutavan ääni korvessa" oli järkyttänyt juutalaisen yhteiskunnan perustuksia. "Tehkäät parannus, sillä taivasten valtakunta on lähestynyt."
Jeesus luopuu eristäytymisestään, astuu rohkeasti synagogaan, ottaa esille kansan "pyhät kirjat" profeetat, avaa ne ja lukee profeetta Jesaiasta:
"Herran henki on astunut päälleni, sillä hän on voidellut minut julistamaan köyhille hyvää sanomaa. Hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangeille vapautta, sokeille näköä ja sorretuille vapautta."
Tällä saarnallaan julistautui Jeesus jatkamaan uskonpuhdistusta, jonka esitaistelijan marttyyrikuoleman hän juuri oli nähnyt tapahtuvan silmiensä edessä. Vaikka sama kohtalo häämöitti hänellekin, ei hän enää epäröinyt. Martyyriuskohtalokaan ei häntä peloittanut. Totuus ja sen julistaminen merkitsi enemmän kuin hänen persoonallinen turvallisuutensa ja hyvinvointinsa. Hänen oli omistettava kaikkensa totuudelle, vähintäkään harkitsematta häneen kohdistuvia seurauksia, vaikkapa ne toisivatkin hänelle yhtä traagillisen kohtalon kuin hänen opettajalleen Johannes Kastajalle. — Kohtaloaanhan ei kukaan voi välttää ja hän päätti ottaa sen vastaan semmoisena kuin se hänelle tuli, kunhan hän vain täyttäisi tehtävänsä, joka täytti hänen sielunsa, ja jonka hän uskoi Valkoisen Veljeskunnan hänelle määräämäksi.
Mikä tämä tehtävä oli kirkastuu selviöksi jokaiselle, joka ennakkoluulottomasti syventyy evankeliumien sisäiseen henkeen. Se oli taivasten valtakunnan julistus. Taivasten valtakunta oli lähestynyt. Taivasten valtakunta oli heidän keskuudessaan. Se oli löydettävissä ihmisten sydämissä.
Tämän valtakunnan julistus muodosti ytimen hänen lähettilästoiminnalleen. Siitä hän puhui, sitä hän selosti kaikilla mahdollisilla keinoin, sanoin, vertauskuvin ja esimerkkinä eläen. Mutta eivät ihmiset häntä ymmärtäneet. Julistus oli outo ja törmäsi kaikkia perinnäisiä vakaumuksia vastaan niin yllättävän kumouksellisena, ettei sitä voitu ottaa vakavalta kannalta. Olihan heille opetettu, että taivasten valtakunta on paikallisuus, johon päästään kuoleman jälkeen. He tunsivat sen paratiisin ja Abrahamin helman nimellä. Se oli paikka, missä laille uskolliset Israelin lapset saisivat nauttia patriarkkainsa autuuttavasta seurasta haudantakaisessa elämässä. Siihen oli uskottava ja siihen kannatti uskoa. Mutta tämä uusi julistus kumosi perinnäistottumuksen ja julisti jotakin niin mieletöntä, että taivasten valtakunta olisi nyt jo lähestynyt heidän keskuuteensa. Eiväthän he sitä nähneet missään ja kumminkin Jeesus saarnaa sen todellisuudesta niinkuin hänen edeltäjänsä Johannes Kastajakin. Mieletön tuo lienee tai lienee hän riivajäisen lumooma. Sen syytöksen he Jeesukselle sinkosivatkin julkisesti. Kuka tuommoiseen haaveilijaan uskoisi?
Jeesus itsekin näyttää usein olleen toivoton. Niinpä kerrotaan hänen kerran huudahtaneen: "Mihin vertaan minä tämän sukupolven? Se on torilla istuvain lasten kaltainen. Me soitimme heille huilua, eivätkä he tanssineet, me veisasimme itkuvirsiä, eivätkä he vaikeroineet. Heillä on korvat kuulla, mutta eivät kuule ja silmät nähdä, mutta eivät näe. Johannes tuli. Hän ei syönyt eikä juonut ja he sanoivat, hänessä on riivajainen."
Ihmisenpoika tuli. Hän syö ja juo ja he sanovat: "katso mikä syömäri ja juomari hän on — ja mikä publikaanein ja syntisten ystävä."
Taivasten valtakuntaa ei oltu tähän saakka julkisesti rahvaalle julistettukaan. Se oli pidetty salaisena Valkoisen Veljeskunnan keskuudessa. Tiedettiin, ettei ihmiskunnan tajunta ollut vielä kypsä sitä käsittämään ja toteuttamaan. Jeesus meni taivasten valtakunta-julistuksellaan yli valtuuksiensa, teki sen omalla vastuullaan ja otti päälleen tekonsa seuraukset. Kumminkin puhui hän siitä rahvaalle vain vertauskuvin ja selosti vertauksiaan tarkemmin opetuslapsilleen yksityisesti, sikäli kuin he kykenivät sitä käsittämään, sillä opetuslapsetkaan eivät olleet veljeskunnan salaisuuksiin vihittyjä. Tämä käy ilmi siitä peitetystä sanontatavasta, jolla Jeesus opetuslapsiensa pyynnöstä vertauskuvannollista puhettaan heille selosti.
Tietenkin on oletettavissa, etteivät evankeliumien vertaukset "taivasten valtakunnasta" ole sanallisesti samat, jommoisina Jeesus ne kansalle opetti ja opetuslapsilleen selosti. Evankeliumien kirjoittajien kynä on niitä varmasti muuttanut — typistänyt niitä ja antanut niille ehkä vieraan värityksenkin. Siitä huolimatta näkyy niissä vieläkin se syvä ja laajakantoinen merkitys, minkä Jeesus opetuksiinsa taivasten valtakunnasta tahtoi sisällyttää. Niihin kätki hän sekä makrokosmillisia että mikrokosmillisia salaisuuksia, joiden nojalla kävi mahdolliseksi ymmärtää kaikkeudellista elämää ja ihmisen velvoittavaa osuutta siihen. Ainoastaan tällä tavoin oli hänellä tilaisuus yrittää laajentaa aikakautensa ahdasta mentaliteettia näkemään elämää kaikkeudelliselta näkökulmalta ja irtautumaan kirjanoppineiden kuolleeseen kirjaimeen pohjautuvasta dogmaattisuudesta.
Typistetyssä muodossaankin ovat evankeliumien taivasten valtakunnan kuvaukset paljon puhuvia ja sisältörikkaita.
Kertaan niistä muutaman.
"Taivasten valtakunta on verrattava mieheen, joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa. Mutta ihmisten nukkuessa tuli vihollinen, kylvi lustetta nisun sekaan ja meni pois. Kun laiho kasvoi ja teki hedelmää, silloin lusteetkin tulivat näkyviin. Perheenisännän palveliat tulivat ja sanoivat hänelle: 'Etkö kylvänyt hyvää siementä peltoosi? Mistä siihen on sitten tullut lustetta? Hän sanoi heille: 'Sen on vihamies tehnyt.' Palveliat sanoivat: 'Tahdotko, että menemme ja kokoamme ne?' Mutta hän sanoi: 'En, jottette lusteita kootessanne nyhtäisi niiden mukana nisujakin. Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin lusteet, sitokaa ne kimppuihin poltettaviksi, mutta korjatkaa nisut aittaani.'"
Eikansa eivätkä opetuslapsetkaan ymmärtäneet vertausta, koska opetuslapset esityksen jälkeen tulivat Jeesuksen luokse ja pyysivät: "Selitä meille vertaus pellon lusteista."
Ja Jeesus selitti:
"Joka kylvää hyvän siemenen on Ihmisen poika. Pelto on maailma. Hyvä siemen on valtakunnan lapset, mutta lusteet ovat pahan lapset. Vihollinen, joka ne kylvi on diabolos. Elonaika on maailman loppu ja leikkuumiehet ovat enkelit. Niinkuin lusteet kootaan ja tulessa poltetaan, niin on tapahtuva maailman lopussa. Ihmisen poika lähettää enkelinsä ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja heittävät heidät tuliseen uuniin, missä on oleva itku ja hammasten kiristys. Silloin vanhurskaat loistavat isänsä valtakunnassa kuin aurinko."
Tämä on täydellisin makrokosmillinen selostus taivasten valtakunnasta, mitä yleensä evankeliumeissa esiintyy. Siitä ilmenee, kuinka varovaisesti Jeesus oppilailleenkin selostaa veljeskunnan salaista tietoa. Nazarealaisessa veljeskunnassa tiedettiin maailmoiden synnyn salaisuudesta, pahan synnystä ja aikakausien jaksollisuudesta. Näihin totuuksiin hän antoi vain viittauksia, joita vihkimättömät opetuslapset saivat intuitiollaan käsittää mikäli kykenivät.
Kabbalistiset nazarenit selostivat makrokosmillista taivasten valtakuntaa samojen perusoppien mukaisesti kuin muutkin Valkoisen Veljeskunnan haaraosastot. Nimitykset vain vaihtelivat. Heille oli kylvömies, Ihmisen Poika, suuresta Tuntemattomasta, Ain-Suphista, jonka nimeä ei koskaan julkisesti lausuttu, lähtenyt Adam Kadmon, kollektiivinen ihmiskunta, jonka poveen oli kätketty siemen tajuisesta tietoisuudesta ilmenneen maailman kaksinaisuudesta, aineesta ja hengestä, hyvästä ja pahasta. Niiden oli aikanaan ilmennyttävä Ain-Suphin suunnitelman mukaisesti makrokosmillisessa maailmankaikkeudessa, jota Jeesus vertauksessaan kuvannoi pelloksi. Kaksinaisuus huipentuu mikrokosmoksessa, ihmisessä. Ihmiselle on mahdollista yksilöllisellä älyllään tehdä eroitus kaksinaisuuden välillä, eroittaa henki aineesta, valo pimeydestä, paha hyvästä ja omistautua kaksinaisuuden kummalle puolelle tahansa. Ja kun ihminen sen oli tehnyt omistautumalla kaksinaisuusprinsiipin aine-puolelle syntyi paha — Diobolos, joka käsitettiin pahanprinsiippinä, aineeseen kuuluvana vastustavana voimana, jolla oli välttämätön tehtävänsä ainemuotojen aikakaudellisessa avautumisessa. Senkin ilmentäjä oli Adam Kadmon, ihmiskunta, Ihmisen poika, jonka sielussa iti älyn (manas) siemen, jolla se voi eristäytyä kokonaisuudesta, ilmentää itsekkyyttä ja siten kylvää maailman peltoon joko hyvää tai huonoa siementä. Siksipä Jeesus sanoikin. Hyvän siemenen kylväjä on ihminen itse ja siitä kylvöstä kasvaa taivasten valtakunnan lapset ja huonon siemenen kylväjä on diobolos, ihmisessä asustava vastustava prinsiippi, joka ihmisen nukkuessa — silloin kuin hän ei vielä ole valveutunut näkemään eroitusta näiden kahden voiman välillä — kylvää lustetta, pahaa, maailman peltoon. Kun eristyksen kylvö itää ja orastaa, alkaa sen tuhoisat seuraukset ilmetä. Älyllinen prinsiippi, kylvömiehen palvelija — olisi halukas korjaamaan erehdystä kitkemällä pois tietämättömyyden seuraukset, mutta hyvän kylvömies, ihmisen jumalallinen minuus, ehkäisee sen, tietoisena, ettei seurauksia voida muulla tavoin korjata, kuin korjaamalla syyt, käymällä käsiksi pahan ytimeen, muuttamalla asennoituminen elämään. Seurausten korjaaminen on jätettävä enkelien, syyn- ja seuraustenlain valvojien tehtäväksi, jotka aikakauden loppuessa osaavat oikealla tavalla eroittaa nisut lusteista.
Nazarealainen veljeskunta oli tietoinen aikakausien syklisestä kierrosta, tunsi suuret manvantarat sekä manvantarojen sisällä olevat pienemmät kierroskaudet. Maininnat maailmanlopusta evankeliumeissa näyttävät pääasiallisimmin kohdistuvan pienempiin kierroskausiin, etenkin juuri parhaillaan kääntyvään Kali-juga-kauteen. Johannes Kastaja jo saarnasi: "Kirves on pantu puun juureen ja jokainen puu, joka ei kanna hyvää hedelmää hakataan pois ja heitetään tuleen." Samaa aikakaudellista tuomiopäivää tarkoittaa Jeesuskin peltovertauksessaan elonajasta ja maailmanlopusta. Silloin enkelit, karman herrat, astuvat tilinteolle. Lusteet, pahan prinsiipin aikaansaannokset kootaan kaikkeudellisen tulen hävitettäviksi uuden kehityskauden tieltä, jossa hyvänprinsiipin valta-asema on taatumpi ja taivasten valtakunnan elinehdot suotuisammat. Silloin — niin puhuu näkemyksellisesti kuolemaansa aavistava Jeesus — ei taivasten valtakunnan lapsia enää kivitetä ja vainota, vaan he loistavat kuin aurinko isän — Ain-Suphin — olemassaolon, taivasten valtakunnassa.
Mikrokosmillisesta, ihmisten sisäisestä taivasten valtakunnasta, mikä tietenkin oli vielä vaikeammin käsitettävissä, puhuu Jeesus, mutta tällöinkin vertauksin. Hän sanoo:
"Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka eräs mies löysi, kätki sen ja iloissaan siitä, meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon." "Taivasten valtakunta on hapatuksen kaltainen, jonka eräs nainen otti ja sekoitti kolmeen vakalliseen jauhoja, kunnes kaikki happani."
Olen valinnut nämä kaksi pientä vertausta monen muun joukosta, niiden merkillisen salatieteellisen sanontatavan vuoksi, samalla kun niihin sisältyy kaksi erilaista "tietä" taivasten valtakunnan löytämiseksi. Peltoon kätketty aarre taivasten valtakuntana, kuvaa mitä sattuvimmin sitä maailmankaikkeuteen kätkettyä tajuntatasoa, jossa värähtelee ikuinen rauha ja sopusointu. Se on sieltä löydettävissä kaikkeudellista elämää huomioimalla, mutta kukaan ei voi sitä itselleen omistaa, päästä rauhan värähtelytason asukkaaksi, ennenkuin hän on myynyt kaikki, mitä hänellä on, ostaakseen sillä taivasten valtakunnan aarteen. Taivasten valtakunnan tajuntatilassa ei löydy eristettyä minuutta, ei mitään fyysillistä, sielulliseen ja älylliseen tasoon kuuluvaa eristettyä omaisuutta, vaan siellä kaikki kuuluu Isälle, Ykseydelle. Siksipä ei taivasten valtakunnan tajuntatilaa voida saavuttaa eikä päästä sen kansalaiseksi, ennenkuin löytäjä on luopunut eristyneestä minästään, myynyt kaikki, ostaakseen elämän jalon helmen, jonka hän huomioinnillaan maailmankaikkeuden pellosta oli löytänyt.
Taivasten valtakunnan etsintää ihmisen omasta olemuksesta, esittää vertaus taivasten valtakunnasta hapatuksena. Merkillistä vertauksessa on, että Jeesus puhuu kolmesta vakasta. Buddhalaisten "Pyhän Kirjan" nimi on Tripittaka, joka merkitsee kolme vakkaa. Tripittakan kolmessa vakassa esitetään ohjeita, millä tavoin ihmisen on puhdistettava oma kolminaisuutensa: ruumiinsa, sielunsa ja mielensä, saavuttaakseen Nirvaanisen onnentilan, taivasten valtakunnan. Tähän opetukseen tähtää Jeesus vertauksessaan. Taivasten valtakunnan siemen on meissä itsessämme. Meidän on vain annettava sen voiman tunkeutua koko olemukseemme: ruumiiseemme, sieluumme ja mieleemme, annettava sen muovata minuutemme niin perinpohjaisesti kuin hiivasieni hapattaa taikinan. Sen on annettava muuntaa ruumiimme, tunne-elämämme ja ajatuksemme, niin älylliset kuin intuitiiviset värähtelyt, taivasten valtakunnan värähtelyjen mukaisiksi. Kun se on tehty, olemme taivasten valtakunnassa, elämme siinä tietoisesti.
Aniharvat lienevät olleet ne, jotka kykenivät näkemään Jeesuksen vertausten sisäistä merkitystä. Siksipä hän vertauskuvannollisen opetuksensa ohella rajoittuu selostamaan ihmisille siveysoppia, johon hän sisällytti verhotussa muodossa Kaidan tien polun ja sille kuuluvan päämäärän, jotta sitä noudattamalla ihmiselle olisi mahdollista kehittää vähitellen tajuntatilaansa taivasten valtakunnan lakipitoisuuteen. Siveysoppinsa esittää hän vuorisaarnassaan:
"Autuaita ovat hengen kerjäläiset (hoi ptokoi too pneumati), sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä jumalan. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta."
Mainitsen vain nämä siveysopilliset pykälät, koska Jeesus niiden yhteydessä nimenomaan mainitsee taivasten valtakunnan ja kaidan tien ehdot, vaikka, koko vuorisaarna on lakikirja, jonka jokainen pykälä on välttämätön taivasten valtakunnan kansalaisuudelle. Näissä kolmessa pykälässä onkin taivasten valtakunnan pääsyehdot pääpiirteissään ilmaistut.
Mitä sisältyy käsitteeseen hengen kerjalaisyys?
Ennen kaikkea se proletaarius, köyhyyden tunne, joka pakoittaa ihmisen henkisen elämänsä yllapitämiseksi etsimään henkeä, sitä ikuista elämänvärähtelyä, joka kaiken lävistää, kaiken elähdyttää ja kaiken ylläpitää, etsimään sitä niin intensiivisesti, että hän kerjäämällä halajaa jumaluutta. Ennenkuin ihminen tähän alistuu, on hänen täytynyt todeta muotomaailman harha, täytynyt oppia eroittamaan todellinen epätodellisesta. Hänen olemukseensa on täytynyt juurtua niin valtava hengen ikävöinti, että hän heittää syrjään katoovaisen ja kaikesta maallisesta riisuutuneena — alastomana kerjäläisenä — anoo henkeä, Purushaa, jumaluutta. Tämmöiseen mielentilaan asennoituneista sanoo Jeesus, että "näille kuuluu taivasten valtakunta". Ne sen löytävät ja ne pääsevät taivasten valtakunnan kansalaisiksi.
Kun muistetaan ehdot, joita vanhin arjalainen koulukunta painosti nousulle korkeammille tajuntatasoille, niin huomataan tässä Jeesuksen esittämässä hengenkerjäläisyydessä askelmat viveka ja vairâgja, ihmisen kyky eroittaa todellinen epätodellisesta ja kyky voida seuloa itselleen todellinen ja syrjäyttää epätodellinen.
Kun Jeesus puhuu puhdassydämisyydestä taivasten valtakunnan omistamisehtona, niin painostaa arjalainen salakoulu Shatsampattia, johon sisältyi tunteiden ja ajatusten hillintä, suvaitsevaisuus, kestäväisyys, usko- ja tunne-elämän täydellinen tasapaino. Tokkopa Jeesuskaan lienee muuta sydämen puhtautta tarkoittanut kuin juuri tätä. Sisältyyhän siihen koko alemman minuuden hallinta, sen täydellinen iestäminen korkeimman minuuden vallanalaisuuteen. Tämän oli hän itse kokenut noustessaan maan tomusta Valkoisen Veljeskunnan suurlähettilääksi, ja siksi hän sitä julisti seuraajilleen.
Tämmöinen hengen kerjäläinen ja puhdassydäminen ihminen joutuu taivasten valtakunnan kansalaisena alituiseen taisteluun sen maailman kanssa, josta hän läksi ja otti pois kansalaisoikeutensa — nimittäin kaksinaisuuden maailman. Hän tuntee alituisesti ristiriidan, mikä on olemassa kaksinaisuuden maailmoiden välillä ja huomaa, että on mahdotonta samalla kertaa palvella ainetta ja henkeä, etteivät ne lait, jotka vallitsevat eristetyn itsen maailmassa, voi sopeutua yhteen kaikkeudellisen ykseyden valtakuntaan. Siksi hän on kuin vainonalainen, vaikkapa vaino ei huipentuisikaan fyysillisiin muotoihin. Tämänkin ristiriitaisuuden on Jeesus sanonut kuuluvan taivasten valtakunnan kansalaiselle. Hänen ei ole siitä hämmästyttävä, vaan iloittava, sillä se synnyttää voiman, jolla taivasten valtakunnan kansalainen tyydyttää viimeisen ikävöintinsä, irtautumisen yksilöllisyyden siteistä hengen täydelliseen kirkkauteen.
Tämäkin kuului vanhojen salakoulujen esittämään loppuerittelyyn viimeisessä vihkimyskamppailussa ja tunnettiin Mumukshan ja Adhikarin nimisinä.
Jeesuksen tuoma viesti eli evankeliumi oli viesti taivasten valtakunnasta. Valtakunnan evankeliumi oli hänen ainoa sanomansa. Tätä saarnasi hän koko toimintakautensa — yksinomaan tätä, selosti elinehtoja taivasten valtakunnassa, edellytyksiä sinne pääsemiseksi, näytti tietä sinne. Hän näytti sitä elämällään ja teoillaan ja kehoitti kutakin ottamaan oman ristinsä, pukeutumaan hänen ikeeseensa ja seuraamaan hänen esimerkkiään. Siten oli taivasten valtakunta saavutettavissa yhtä varmasti kuin hän itse oli sen saavuttanut. Siten oli mahdollisuus yhtyä isään ja olla yhtä isän kanssa, niinkuin hankin oli isän kanssa yhtä. Tätä hän saarnasi rohkeasti säikkymättä, vaikka hän näki kohtalonhetkensä, vastaisen kuoleman lähestyvän askel askeleelta. Mikään ei häntä järkyttänyt poikkeamaan tehtävästään, sillä hän tiesi, että autuaita ovat ne, joita taivasten valtakunnan lakien noudattamisen, vanhurskauden, takia vainottiin. Tätä hyvää sanomaa hän saarnasi kunnes hän viimeisenä elämänsä hetkenä sai sanoa: "Se on täytetty, sinun käsiisi isä, annan minä henkeni."
Kuinka toisenlaiseksi onkaan tämä valtakunnan evankeliumi muuttunut meidän aikakautenamme. Saarnataan sijaissovitusta ja haudantakaista, paikallista taivasta, johon pääsemiselle on laadittu toisenlaiset ehdot, kuin mitä Jeesus julisti. Siksipä ei taivasten valtakunta ole voittanutkaan alaa keskuudessamme. Ei esiinny ehdotonta hengenkerjäläisyyttä. Aineellisten arvojen etsintä on etualalla. Ei etsitä täydellistä sydämen puhtautta, vaan saarnataan sokeaa uskoa ihmisten laatimiin uskonkappaleisiin. Ei saarnata kaidan tien polkua, sillä sitä ei tunneta. Siksi ei Jeesuksen julistama taivasten valtakunta saa jalansijaa uskonnoissa, ei valtioissa eikä yhteiskunnallisessa elämässä. On vieraannuttu siitä viisaususkonnosta, jonka elähdyttämä Jeesus oli, ja haparoidaan omien opinkappalten sokkeloisessa umpikujassa.
Maailman hätä on suuri. Dogmit eivät kykene hätää lievittämään, eivät opastamaan ihmiskuntaa kaidan tien polulle. Kuinka sokea voisi sokeaa ohjata? Mutta vanhan viisaususkonnon kaiku kuuluu taasen. Sen kaikua kohden on vaellettava. On lähestyttävä lähdettä, mistä maailmanuskonnot ammoisista ajoista saakka ovat saaneet kaiun ulkonaisten muotomenojensa hauraaseen soittimeen. Tämän evankeliumin on annettava virittää olemuksemme soitin ja antaa soittimemme helkähdellä maailman hätään uutta virttä, elämänrohkeuden, rauhan ja sopusoinnun virttä. Kuta selvempänä ja kirkkaampana se sävel soi sydämessämme ja kantaa sieltä maailman kuuluville, sitä useampi jää sitä kuuntelemaan, sitä useampi siihen yhtyy ja sitä useampi tuntee sielussaan, että se sävelvärähtely virtaa taivasten valtakunnasta, joka on meidän oleellisin kotimaamme.
Onko tämä Jeesuksen julistama valtakunnan evankeliumi kumouksellinen niinkuin temppelikohtauksessa kuvattiin? On. On varmasti — ja ennenkaikkea on se kumouksellinen yksilöllisessä merkityksessä. Sallittakoonpa Hänen astua sydämenne temppeliin, niin mitä on Hän siellä näkevä ja — tekevä? Sielläkin on pyhin pyhättömme muuttumaisillaan "ryövärien luolaksi". Siellä tehdään kauppaa taivasten valtakunnan ehdoista. Tarjotaan uhrieläimiä — vaihdetaan rahaa — pyritään oman persoonallisuuden mukavuuteen kuuluvilla ehdoilla ostamaan taivasten valtakunnan kansalaisoikeutta. Tingitään viimeiseen saakka muistamatta, että on myytävä kaikki, ennenkuin elämän peltoon kätketty taivasten valtakunnan helmi on omaksuttavissa. Ikuinen Elämä ei tingi. Korkein minuutemme ei tingi — ja kumouksellisuus, sielumme temppelin puhdistus alkaa. Persoonallisen minuutemme karsinoihin varatut uhrieläimet, omat luomamme jumalat, perinnäistapamme, palvomamme maailmankatsomukset ajetaan pois; itserakkautemme, omahyväisyytemme, ylpeytemme, rahanvaihtopöydät kaadetaan kumoon — ja tuo niin rakas persoonallisuutemme saa astua itse uhriteuraaksi temppelimme kaikkein pyhimmässä. Sielumme pikku maailmassa tapahtuu täydellinen vallankumous — personallisuuden kuninkuus kukistuu, valtaistuimelle astuu sisäinen jumaluutemme — kutsuttakoonpa se millä nimellä tahansa — ja tämän jumaluuden silmiinpistävin vallanmerkki on epäitsekkyys, oikeus ja rakkaus. Rakkauden valtikalla hallitsee se ihmistä — ja ohjaa ilmi sen toiminnan kaikkeudellisen Ykseyden mukaiseksi.
Tämänlaisena ilmenee valtakunnan evankeliumin kumouksellisuus. Sen kohdistuessa yksilöön levenee se yksilön kautta yhteiskuntaan, maailmanruumiiseen. Kuta useammassa yksilössä tämmöinen vallankumous tapahtuu sitä varmemmin ja nopeammin yhteiskunnalliset epäkohdat korjautuvat. Jeesukselle oli yhteiskunnallinen parantamiskysymys ennen kaikkea yksilökysymys — sillä ilman yksilöllistä uudistusta ei voi olla mahdollisuuksia luoda uudistunutta ihanneyhteiskuntaa.
Alkakaamme itsestämme. Aikain Viisauden valtakunnan evankeliumi on antava ohjeet, millä tavoin taivasten valtakunnan kansalaisuus on saavutettavissa.
TEOSOFINEN SEURA VIISAUDENMESTARIEN KIRJEIDEN VALOSSA.
Juhlimme nyt [17/XI 1936] Teosofisen Seuran perustamispäivää. Sen
muistoa vietetään kaikkialla maailmassa — sillä nyt kun on jo kulunut
yli puoli vuosisataa T.S:n perustamisesta ja nähty sen vaikutus
maailmamme sivistys- ja valistusrientoihin, kyetään johonkin määrin
arvioimaan sen merkitystä voimatekijänä maailman henkisessä nousussa.Teosofisen Seuran ulkonaisessa toiminnassa on kumminkin esiintynyt monta arvoituksellista heilahdusta, jotka ovat olleet omiaan herättämään kysymyksiä, joihin ei aikoinaan ole ollut helppo vastata. Tämä koskee eritoten T.S:n okkultista puolta. Mutta näidenkin kysymysten ratkaisu näyttää kirkastuvan, kun meidän aikanamme on voitu tutustua Viisaudenmestarien alkuperäisiin kirjeisiin, missä näkyy ääriviivat Teosofiselle Seuralle semmoisina kuin He olivat ne suunnitelleet. Viisaudenmestarien kirjeiden avulla on myös mahdollista johonkin määrin orientoitua vaikuttimiin, jotka aiheuttivat T.S:n synnyn, samalla kun niiden valossa selvenee moni T.S:n toimintakaudella esiintynyt oudolta näyttävä käänne, jota ei ymmärretty silloin, kun sen järkyttävä värähtely tuntui koko Seuran ruumiissa.
Viisaudenmestarien kirjeistä käy ensiksikin ilmi, ettei Valkoisen Veljeskunnan taholta oltu tehty länsimailla mitään merkittävämpää yritystä teosofisen liikkeen hahmoittelemiseksi seuraksi laajemmassa mittakaavassa sen jälkeen kun Uus-Platonilainen teosofinen koulukunta tukehtui länsimaisen formalismin ja ahdasmielisen dogmaattisen kristillisen kirkon vihaan ja vainoon. Länsimaat — kirkkojensa talutusnuorassa — olivat luoneet hirvittävää karmaa, jonka seurauksia se oli jätetty niittämään liki kahdentuhannen vuoden ajaksi. Olosuhteet länsimailla olivat kehittyneet senlaatuisiksi, ettei siellä voinut syntyä maaperää suurisuuntaisemmalle okkultiselle jumal'viisauden kylvölle. Okkultinen työ rajoittui vain muutamiin pienempiin voimakeskuksiin, valittuihin yksilöihin, jotka siellä täällä pitivät yllä salaisen tiedon liestä, — kytevää ahjoa, — jonka äärelle yksinäiset pyhiinvaeltajat saivat tulla lämmittelemään ja saamaan virikettä sisäiselle tulelleen matkallaan totuutta kohti. Tämäkin toiminta oli siihen määrin hetkellistä ja tilapäistä, että se pysyi yllä vain voimakeskuksen johtohenkilön arvovaltaisuudella ja liesi kylmeni tämän kuoltua — tai siirryttyä pois.
Tämmöisiä hajanaisia okkultisia keskuksia voisi luetella useampia keskiajalta ja uuden ajan alkuvuosilta.
Vakavampia yrityksiä laajakantoisempaan teosofiseen toimintaan länsimailla on huomattavissa vasta yhdeksännentoista vuosisadan alussa. Kali-Yugakauden alin rajapiste oli saavutettu ja kehityksen oli valmistauduttava astumaan kierroksen ylöspäiselle kaarelle, kohden suurempaa henkisyyttä. Ihmiskunta länsimailla tarvitsi korkeampaa tiedonvaloa, kuin mitä oli tarjolla materialistisen tieteen ja taikauskoisen, materialistisen kirkon taholta. Tällöin alettiin suunnitella teosofisen liikkeen perustamista länsimaille soveltuvassa muodossa. Mutta ei ollut ajattelemistakaan, että Veljeskunnan jäsenet itse olisivat astuneet näyttämölle yrityksen julkisiksi toimihenkilöiksi. Saint Germainen hiljattainen julkinen esiintyminen oli antanut siitä ratkaisevan kielteisen todistuksen ja sitäpaitsi länsimaiden karmalliset syyt olivat lahjomattoman painavina esteinä. Länsimaiden omasta kohdusta oli ilmestyttävä sekä aloite että työvälineet — muutoinhan olisi yritys ollut merkityksetön. Itse olivat länsimaat luoneet katkeran karmansa, itse niiden oli kärsittävä tekonsa seuraukset, itsensä heidän oli saatava syiden vaaka tasapainoon. Tästä sanoo Mestari K.H. seuraavasti: luonnonmukaista on, että jos olisimme ryhtyneet "perustamaan ja johtamaan T.S:aa in propria persona, niin olisi se luultavasti saanut aikaan enemmän ja tehnyt harvempia erehdyksiä, mutta emme tahtoneet sitä tehdä, eikä se kuulunut suunnitelmaamme. Tehtävä annettiin kahdelle apulaisellemme ja heidän oli toimittava parhaimman mukaan silloisissa olosuhteissa."
Mutta ennenkuin nämä kaksi — tai alkujaan kolme apulaista olivat tehtäväänsä valmiit, oli jo tehty epäonnistuneita yrityksiä T.S:n perustamiseksi. Eräästä tämmöisestä yrityksestä kirjoittaa Mestari K.H. v. 1881 seuraavasti:
"Viimeinen yritys tähän suuntaan raukesi tyhjiin noin 20 vuotta sitten Lontoossa. Se oli käytännöllisen magian opetusta varten aijottu koulu, jonka toistakymmentä innostunutta henkilö Lord Lyttonin isän johdolla perusti 'kerhon' nimellä. Hän oli tätä tarkoitusta varten koonnut innokkaimmat ja yritteliäimmät sekä kehittyneimmät mesmerismin ja seremoniallisen magian tutkijat, semmoiset kuin Eliphas Levin, Regazzonin sekä Kopta Zergvan-Beyn. Kuitenkin lakkasi tämä kerho hyvin pian toiminnasta Lontoon turmiollisessa ilmapiirissä. Olin siellä läsnä noin kuusi kertaa, mutta huomasin ensi silmäyksellä, ettei siinä ollut mitään, eikä siitä voinut mitään kehittyä."
Suurinna syynä tämän yrityksen raukeamiseen näyttää olleen sen liian ahdas pohja. Myöhemmät yritykset tähtäävätkin laajemmalle suuntautumiselle. Seremoniallinen magia jää toisarvoiseen asemaan — korkeintaan keinoksi, jolla maailmalle tehostetaan kauemmaksi kantavia henkisiä totuuksia. — Kaksi Mestaria, jotka kuuluivat egyptiläiseen Luxorin veljeskuntaan, saivat tehtäväkseen kehittää apulaisiksi ajateltuja työntekijöitä suunnitelman toteuttajiksi. (Ohimennen tulkoon mainituksi, että on olemassa myös toinen egyptiläinen veljeskunta, joka kantaa nimeä "Luxorin hermetinen veljeskunta". Tämä kuuluu hämäräperäisiin mustiin veljeskuntiin ja sen ohjelmaan kuuluu muun muassa T.S:n vastustaminen. Sen hajoittava vaikutus onkin ollut huomattavissa pitkin matkaa T.S:n toimintakautena ja se — pohjautuen mustaan tantriseen, psyykillisiä kykyjä kehittävään suuntaukseen — on tehnyt useampaan otteeseen yrityksiä kaataa ja nujertaa T.S.) Luxorin valkoisen veljeskunnan tehtäväksi jäi suorittaa henkilölliset alkuvalmistelut T.S:n perustamiseksi Tama ilmenee selvästi eversti Olcottin päiväkirjassa, missä hän koskettelee seuran alkuvaiheita. Siellä ilmenee nimiä Veljeskunnan jäsenistä, jotka ovat tuiki tuntemattomia nykypolvelle — kuten Serapis Bey, Polydorus Isurenus, Tuitit Bey, Robert Moore y.m. Näistä Olcott puhuu suurella kunnioituksella ja ensimmäinen kirje, mikä ylimalkaan on osoitettu T.S:n perustajille, oli Tuitit Beyn Olcottille kirjoittama kirje, missä muun muassa lausuttiin:
"Alokas-veli, tervehdämme sinua. Joka etsii meitä, löytää meidät. Pidämme silmällä uskollisia sotilaitamme. Sisar Helena on oivallinen ja luotettava palvelija. Avaa henkesi vakaumuksellisuuteen, luota, ja hän on johtava sinut totuuden kultaiselle portille. Sisar Helena ei pelkää tulta eikä miekkaa, mutta hänen sielunsa on herkkä kunniattomuudelle ja hänellä on syytä olla varuillaan tulevaisuuteen nähden."
Mainitsin jo, että T.S:n perustajiksi oli alkujaan suunniteltu kolmea henkilöä. Nämä olivat Henry Steel Olcott, Elbridge Gerry Brown ja Helena Petrovna Blavatsky, joka jo aikaisemmin oli päässyt Veljeskunnan yhteyteen, minkä vuoksi kahden ensinmainitun okkultinen kouluutus tapahtui hänen välityksellään. Opastuksen pääasiallisin tarkoitus oh havahduttaa heidän henkistä näkemystään, intuitiotansa näkemään suunnitelman suurpiirteisyys ja laajakantoisuus. Olcottin karma oli siksi suotuisa, että hän onnistui. Myöhemmin ihmetteli hän itsekin, kuinka hän, skeptillisen aikansa lapsi, elosteleva maailmanmies, oli voinut tulla osalliseksi häneen kohdistetusta huomiosta Veljeskunnan taholta, ja kuinka hän oli voinut tulla valituksi luottamustehtävään, jonka suuruuden hän vasta myöhemmällä iällään täydelleen tajusi.
Elbridge Gerry Browniin ei kasvatus tehonnut yhtä edullisesti. Hän oli spiritistisen liikkeen esitaistelijoita ja niiden pääjulkaisun Spiritual Scientistin toimittaja. Toivottiin, että spiritistinen liike voitaisiin ottaa pohjaksi alkavalle teosofiselle toiminnalle — ja että E.G. Brown kirjallisilla kyvyillään auttaisi yritystä. Mutta tässä petyttiin. Miracle Club — joka oli näiden kolmen salatieteilijän perustama kerho, hajosi jo alkuvaiheissaan. Brown ei voinut irtautua kirkollismielisestä ahtaasta näkökannastaan tulkitakseen spiritististen ilmiöiden takana olevien voimien laatua. Sen sijaan, että hänestä olisi tullut teosofisen liikkeen auttaja, tulikin hänestä sen vastustaja — niinkuin on ollut ja on — asianlaita kaikkien muidenkin T.S:sta eronneiden liikkeiden.
Tämä tapahtui toukokuulla 1875 ja jo saman vuoden heinäkuulla saapui Luxorin Veljeskunnalta suoranainen määräys H.P.B:lle ja Olcottille, että heidän oli perustettava uskonnollis-filosofinen seura — ja valittava sille nimi. Sen perusprinsiipeistä ja toimintaohjeista annettaisiin myöhemmin lähempiä määräyksiä.
Seura perustettiin virallisesti 17/XI 1875. Edesvastuu sen kohtalosta jäi yksinomaan näiden kahden perustajan harteille, jotka sitä kiinteämmin liittyivät korvaamattomiksi työtovereiksi Mestariensa suunnitelman täytäntöönpanossa. Kumpaisetkin olivat tietoisia Veljeskunnan olemassaolosta, ja heidät täytti syvä uskollisuus Mestareihin. Heillä ei ollut halua mestaroida Mestarien suunnitelmaa omien mielipiteidensä mukaisesti, vaan he tekivät parhaansa ymmärtääkseen Mestarien viittauksia — toimiakseen niiden mukaisesti. Uskollisuus avasi heidän henkistä näkemystään — jonka herättäminen näkyi yhä olevan opastuksen ydin. Niinpä Olcott — vielä Amerikassa ollessaan — sai Mestari Serapikselta seuraavan ohjeen:
"Pyri värähtelemään aatman jumalallisimpia värähtelyjä, jumalallisen tunteen vuodatuksia, kuolevaisen rakkautta kanssaihmiseen sen korkeimmassa muodossa. Keskity niihin, löydä keinot kohdistaaksesi rakkauden, laupeuden, oikeuden, jumalallisen säälin ja rajattoman itsekieltäymyksen sephiroottien voimat käytännöllisesti toteutetuiksi ihmiskunnan hyödyksi. Näiden ominaisuuksien mikrokosmillinen toteuttaminen auttaa ymmärtämään Ykseyden salaisia lakeja makrokosmillisessa maailmassa. Maallisen rakkauden puhtaus puhdistaa ja valmistaa jumalallisen rakkauden toteuttamista. Kenenkään kuolevaisen mielikuvitus ei voi käsittää jumaluuden aatteita muutoin kuin kuvien avulla, jotka hän tuntee. Ken valmistautuu ratkaisemaan Ääretöntä, hänen on ensin ratkaistava äärellinen. Henkinen ihanne löytää tien olemukseemme vain intuition kautta. Se on veräjä ja polku maisen aatman käsittämiseen ja tuntemiseen."
Kylvö näytti lankeavan suotuisaan maaperään. Molempien perustajien antaumus Mestarien työlle muodostui niin ilmeiseksi, että heidän kauttaan ja välityksellään annettiin maailmalle salaisen tiedon perusteet Isis Unveiled teoksessa, joka myöhemmin muodostui pohjaksi Salaiselle Opille.
T.S:n päämaja muuttui Intiaan, minne perustajat siirtyivät jo v. 1878. Samanaikaisesti näkyy Seuran johdossa tapahtuneen uusi järjestely Veljeskunnan taholta siten, että Mestari M. ja K.H. ottivat seuran okkultisen johdon erikoistehtäväkseen. Aikain Viisautta selostettiin yhä seikkaperäisemmin ja kiinnostus seuraan yleistyi. Mutta sitä mukaa kun T.S:n vaikutus alkoi saada länsimailla pysyvämpää jalansijaa, sitä mukaa ilmeni Luxorin hermeetisen veljeskunnan musta vaikutus. Tämän veljeskunnan jäsenillä oli tiedossa länsimaisen ajattelun arimmat kohdat. He osasivat ylläpitää länsimaiden rodullista ja sivistyksellistä ylpeyttä, jonka avuin oli helppo hyökätä T.S:n kimppuun. Seuran keskuuteen ilmaantui yksilöitä, jotka painostivat, kuinka muka oli nöyryyttävää, että tieto, jolla T.S. lepäsi, oli peräisin mustilta roduilta — ja oppimattomilta pakanoilta. Alettiin haihattelemaan omilla suunnitelmilla. Itämaisten Mestarien vaikutusta arvosteltiin, vieroksuttiin. Tilalle hyväksyttiin jonkinmoinen kristillinen suuntaus — ja tehostettiin sitä oleellisempana ja sopivimpana länsimaiselle mentaliteetille. Alettiinpa epäillä Valkoisen Veljeskunnan olemassaoloakin — jonkinmoisena itämaisena myyttinä. Missä tiedettiin jonkin adeptin jolloinkin länsimailla liikkuneen opettamassa harvalukuista oppilasryhmäänsä, se eristettiin erikoiseksi länsimaalaiseksi koulukunnaksi, jolle oli annettava ratkaiseva asema. Unohdettiin, että Valkoinen Veljeskunta ei ollut länsimainen, eikä itämainen, vaan että se kuului koko maailmalle, ja että aikain viisaudessa, yhtä vähän kuin okkultisessa filosofiassa yleensä — ei voi olla erikoisemmin länsi- kuin itämaisuutta, sillä se oli aikakausien jälkeenjättämä kokemusperäinen tieto, joka ei puolueellisesti juurtanut alkuaan mistään valitusta roturyhmästä tai maantieteellisistä kansallisuusrajoista — vaan että se oli koko ihmiskunnan henkisen kehityksen tähänastinen tulos. Tämä tieto oli Valkoisella Veljeskunnalla tallella ja sitä se käytti kaikkialla niin idässä kuin lännessä Suuren Suunnitelmansa päävarastona ohjatessaan ihmiskunnan kehitystä päämääräänsä.
Nämä ristiriitaiset virtaukset piilivät pinnan alla T.S:ssa varsinkin 80—90-luvulla, pullahdellen myöhemminkin esiin milloin missäkin muodossa. Tarvittiin vahvaa uskoa T.S:n perusprinsiippien kantavuuteen, jotta voitiin estyä takertumasta näiden suuntausten mestaroimishaluun ja ehkäistä seura joutumasta ahtaan dogmatismin ja houkuttelevan psykismin otteisiin. Perustajat olivat usein tulessa, heitä arvosteltiin ankarasti — heidän menettelytapojaan tuomittiin, mutta he pysyivät lujina. Tällöin saivat he erikoista tukea Veljeskunnan taholta, mikä käy ilmi eräästä Mestari K.H:n ‘kirjeestä, jonka hän sanoo lyhennysotteeksi eräästä Veljeskunnan Pään — Maha Chohanin lausunnosta, tämän kosketellessa T.S:n merkitystä ja kohtaloa. Tässä sanotaan muun muassa:
"Oppi, jonka julkaisemme ainoana oikeana, on niiden todistusten perustalla, joita valmistaudumme antamaan, pääsevä lopultakin voittoon, niinkuin on laita kaiken totuuden. Tällä hetkellä on ehdottomasti välttämätöntä paljastaa totuuttamme asteettain, esittämällä teorioja, jotka ovat asiantuntijoille loukkaamattomia totuuksia suoranaisilla todistuksilla, jotka jo nykyaikainen eksaktinen tiede tuntee ja on selviönä omaksunut. Siksipä eversti Olcott, joka työskentelee buddhalaisuuden elvyttämiseksi, on katsottava yhdeksi teosofisen tien työntekijäksi suuremmassa mittakaavassa, kuin joku toinen, joka on ottanut päämääräkseen yksilöllisen palkkion kiihkeästä pyrkimyksestään okkultiseen tietoon. Sillä buddhalaisuus — puhdistettuna taikauskostaan on ikuista totuutta ja ken siihen pyrkii, pyrkii myös theousophiaan, jumal'viisauteen, mikä on samaa kuin totuus. Ja koska oppimme — käytännöllisesti katsoen — pohjautuvat, oikeudenmukaisuuden, itsekieltäymyksen ja laupeuden aatteisiin ja siveyslakeihin, niin teosofian tieto on tehtävä kansanomaiseksi. Pääasia ei ole, että yksilö saavuttaa päämääränsä — Nirvanan, kaiken tiedon ja ehdottoman viisauden huipun, mikä lopulta onkin äärimmilleen kohotettua itsekkyyttä, vaan pääasia on, kuinka epäitsekkäästi, parhain keinoin pyritään auttamaan lähimmäistä oikealle tielle ja vaikutetaan mahdollisimman moneen kanssaihmiseen toteuttamaan sitä, mikä on pohjana tosi teosofialle. Ihmiskunnan älyllinen joukko on tarkoilleen jaettavissa kahteen ryhmään. Toinen näistä valmistaa itselleen itsetiedottomasti aioneja kestävää tyhjäksitulemista tai tajuttomuustilaa, uhratessaan älynsä vapaaehtoisesti teennäisjumälisuuden ja taikauskon ahtaaseen sokkeloon — menetelmä, joka pettämättömästi johtaa älyllisen prinsiipin lopulliseen epämuodostumiseen — ja toinen, joka esteettömästi hemmoitellessaan eläimellisiä vaistojaan alistuu lankeemuksessaan tukahduttamaan puhtaan luonnollisuuden, joutuen siten ruumiillisen hajautumisensa jälkeen tuhansien vuosien alennustilaan. Nämä 'sivistyneet' luokat vaikuttavat oppimattomiin joukkoihin, jotka katsovat heihin kuin seuraamisen arvoiseen hienostoon, matalluttaen ja turmellen niitä siveellisesti, sen sijaan, että heidän tulisi suojella ja ohjata niitä. Matalan taikauskon ja vielä enemmän alentavan raa'an materialismin välillä ei totuuden valkoisella kyyhkysellä ole tilaa, mihin laskeutua lepuuttamaan väsynyttä jalkaansa. Teosofian on astuttava arenalle. Teosofi-perheiden lasten on lähinnä kehityttävä teosofeiksi ennen muita. — T.S. valittiin ihmiskunnan vastaisten uskontojen kulmakiveksi. Tämän päämäärän saavuttamiseksi suunniteltiin suurempaa, viisaampaa ja ennenkaikkea hyvänsuopaisempaa vuorovaikutusta ylhäisön ja alhaison — yhteiskunnan X ja Y:n välille. Valkoisen rodun on ensinnä ojennettava veljenkäsi tummarotuisille ja kutsuttava halveksittu 'neekeri' veljekseen. Tämä esitys ei miellytä kaikkia, mutta joka sitä vastustaa, ei ole teosofi."
Käsiteltyään Kristos-käsitettä, joka on ollut pahimpana kompastuskivenä idän ja lännen välillä, kirjoittaa sama Mestari seuraavasti:
"Kuten jokainen tietää — täydellinen eroittautuminen ainoasta, kaikkeudenläpäisevästä voima-auktoriteetistä, jota papisto kutsuu jumalaksi ja kaikkien aikojen filosofit Buddhaksi, jumal'viisaudeksi, valaislumiseksi ja teosofiaksi, merkitsee myös eroittautumista inhimillisestä laista. Mutta jos vapaudutaan kuolleen dogmatismin selostuksista, persona-nimityksistä, ihmismuotoisista jumaluuskäsitteistä ja palkkapapistosta, niin todetaan, kuinka kaikkien uskontojen opetukset ovat esoterisesti samat. Osiris, Krishna, Buddha ja Kristus ovat tällöin vain eri nimityksiä yhdelle ainoalle kuninkaalliselle valtatielle täydelliseen autuuteen — Nirvanaan. Mystillinen kristillisyys — nimittäin se kristillisyys, joka opettaa itsevapahtamista oman seitsemännen prinsipimme, vapautuneen Para-Aatmamme avulla, jota muutamat kutsuvat Kristukseksi, muutamat Buddhaksi ja joka on kykenevä meidät uudestisynnyttämään henkeen, — on tosiaankin sama totuus, kuin buddhalaisten Nirvana. Kaikkien meidän on pyrittävä irtautumaan minuudestamme, harhanomaisesta itsestämme tunteaksemme todellinen itsemme häikäisevässä jumalallisessa elämässä. Epäitsekkäinä on meidän pyrittävä näyttämään ihmisille tätä totuutta, jotta he huomaisivat jumaluuteen pyrkivän itsen, Buddhin, Kristoksen — jumalan, jota kaikki saarnaajat saarnaavat."
Selostettuaan länsimaisen sivistyksen romahdusta, sen henkistä haaksirikkoa, kirkollisen uskonnon saamattomuutta tilanteen auttamiseksi, sekä Valkoisen Veljeskunnan asemaa maailmassa lisää Mestari:
"Me, jotka olemme ihmisistä ensimmäisen, Gautama Buddhan antautuneita seuraajia, tuon ihmisen, joka oli ehdottoman itsensäuhrautuvaisuuden, hyvyyden, jumalallisen rakkauden, sanalla sanoen kaikkien tässä murheiden maassa saavutettavissa olevien korkeimpien hyveiden ruumiillistuma — mekö sällisimme T.S:n koskaan esittävän itsekkyyttä, ja suunnittelisimme sitä satamaksi vain muutamille harvoille, jotka eivät mitään muista välittäisi. Tuo on kovin outo ajatus. — Ei ole ajattelemistakaan, että meidän odotetaan suostuvan siihen, että T.S. alentuisi muuttamaan arvonimensä 'Ihmiskunnan Veljeys' joksikin psyykilliseksi kouluksi. Se, joka ei katso itseään kykeneväksi käsittämään tätä jaloa aatetta ja työskentelemään sen hyväksi, älköön ryhtykö tehtävään, joka on hänelle liian raskas. Mutta T.S:ssa tuskin lienee jäsentä, joka ei kykenisi auttamaan, ellei muuten, niin ainakin oikaisemalla ulkopuolella Seuran liikkuvia vääriä käsityksiä. Uskonnon ja filosofian — ollakseen oikea — on kyettävä antamaan ratkaisu jokaiseen probleemaan. Maailman ollessa nykyisin niin pahassa siveellisessä tilanteessa, on riittävä todistus siitä, ettei ainoakaan sen uskonnoista ja filosofioista — niin sivistyneiden kuin muidenkaan rotujen keskuudessa — ole koskaan omannut täydellistä totuutta. Oikea ja loogillinen käsitys kaksinaisuuden probleemasta — oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, vapaudesta ja despotismista, tuskasta ja ilosta, egoismista ja altruimista — on nyt yhtä käsittämätön, kuin 2000 vuotta sitten. Ne ovat yhtä ratkaisemattomat kuin konsana ennen, mutta niiden on joskus saatava pätevä selvitys, ja jos meidän oppimme osoittautuu tähän kykeneväksi, täytynee maailman vihdoinkin tunnustaa, että se on tosi filosofiaa, tosi uskontoa ja todellista valoa, joka antaa vain totuutta, eikä mitään muuta kuin totuutta."
Näistä muutamista otteista Viisauden mestarien kirjeistä voi jo nähdä välähdyksen T.S:n jylhästä ylevyydestä — jommoiseksi Mestarit olivat sen suunnitelleet. Henkiselle katseelle näyttää T.S. valtavalta maljakolta, johon on laskettu aikakaudellemme tarkoitettu erä aikain viisautta. Mutta sekin erä on niin häikäisevän kirkas, että sen hehkussa Valkoisen Veljeskunnan suunnitelma maailman tietämättömyyden poistamiseksi esiintyy niin ylhänä, että ihmisten luomat suunnitelmat jäävät kokonaan varjoon. Alistuminen Heidän viittomaansa työhön muuttuu kunniatehtäväksi, johon astuu mielellään — ilman pelkoa. Polku, jolla jokaisen on löydettävä osuutensa totuudesta, kirkastuu kuta lähemmäksi tullaan Aikain Viisauden valoa tulvivaa maljaa. Kaksinaisuuden ristiriitaisuudet saavat selvityksensä ja sulautuvat polulla kulkijan sydämessä tyyneksi rauhaksi, missä värähtelee Ikuisen Elämän lakkaamaton hengitys, rauhaksi, joka yli ymmärryksen käy, puhuen joka hetki olemassaolon katoomattomuudesta, silloinkin kun ulkonaisen elämän myrskyaallot kaatavat ajanluomia muotoja niin ulkomaailmassa — kuin omassa sisäisessä pikkumaailmassamme. — Teosofian valo kykenee valaisemaan elämämme synkimmätkin vaihtelut, kykenee riisumaan ja riisuu minuutemme pikkumaiset haihattelut ja näyttää välähdyksen Mestarien työsuunnitelmasta T.S:ssa.
Veljet! Toistan tässä teille kaikille tutun Mestari K.H:n aikoinaan lausuman totuuden jäsenyydestä T.S:aan. Ei tule kenenkään luulotella, että kenkään nyt — tässä ruumistuksessaan — olisi ensi kertaa kosketuksissa teosofiaan. Näkemys — joka johtaa teosofian omaksumiseen on niin ylevä, että se varmasti on menneiden elämien vakavien pyrkimysten tulos, pyrkien tässä ruumistuksessamme ottamaan osaa T.S:n kautta Mestarien työhön. Asennoitukaamme sen vuoksi nyt sitä lujemmin Heidän palvelukseensa. Asennoitukaamme noudattamaan Heidän pienintäkin viittaustaan ja alistamaan omat suunnitelmamme Heidän harkintansa alaisiksi. Näin asennoituen luomme onnellista karmaa sekä maailmalle että itsellemme. Jokainen voi ottaa osaa Heidän työhönsä — omalla tavallaan. Tarvitaan vain teosofian valon antamaa itsen todellista tuntemista — ja tarkkaa Mestarien viittausten huomioimista. Ne ovat huomioitavat aikanaan — sillä Mestarit eivät toista viittauksiaan.
Voin varmasti vakuuttaa, ettei mikään ole katkerampaa, kuin elämänsä iltahetkellä katsella laiminlyötyjen toimintamahdollisuuksien elokuvien sarjaa ja niiden aiheuttamia järkyttäviä seurauksia, mutta voin myös vakuuttaa, ettei mikään ole ihanampaa, kuin niiden lyhyiden silmänräpäysten toteaminen, jolloin on saanut olla mukana Mestarien työssä — toteuttamassa Heidän suunnitelmaansa. Nämä muutamat silmänräpäykset jäävät elämämme kaikkein pyhimmän, salaisen alttarin tukipylväiksi.
Ja nyt, viettäessämme T.S:n perustamispäivän muistoa, astukaamme tuon pyhän salaisen alttarimme äärelle viettääksemme myös sen merkillisen päivän muistoa, jolloin jouduimme kosketukseen teosofiaan. Se hetki oli varmaan tämän mumistuksemme merkityksellisin tapahtuma. Se loi elämäämme uuden suuntauksen, uuden valon, valaisten menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Kiitollisina Kohtalolle tästä elämämme onnesta nouskaamme sydämemme alttarille — korkeimman, kuolemattoman minuutemme eteen — ja uskollisina sen pyhälle nimelle asennoitukaamme kokonaan Mestarien suunnitelman palvelukseen, voidaksemme tulla Elämän temppelien pyhän valon alttarin tukipylvääksi.