Asiasanasto.fi

← Tekijänoikeusvapaa kirjasto

Suurlähettiläs

Willie Angervo (1875–1938)

Tietokirja·1913·2 t 35 min·22 786 sanaa

Teosofis-mystinen kirjoituskokoelma tarkastelee Jeesuksen historiallista ja henkistä olemusta, ihmeitä sekä kristinuskon salaisuuksia. Teksteissä pohditaan muun muassa Teosofisen Seuran merkitystä ja opetuksia viisaudenmestarien kirjeiden valossa.


Willie Angervon 'Suurlähettiläs' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3177. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

SUURLÄHETTILÄS

Kirj.

W. Angervo

Helsingissä,
Mystica,
19137.

SISÄLLYS:

Kuka oli Jeesus. Jeesuksen ies. Veren magia. Ihmeet — voimateot. Ristin
salaisuus. Valtakunnan evankeliumi. Teosofinen Seura viisaudenmestarien
kirjeiden valossa.

KUKA OLI JEESUS.

Kuka oli Jeesus? Vaikka Jeesuksen henkilöllisyyttä on tutkittu liki
kahdentuhannen vuoden ajan, ja käsitelty monelta eri näkökannalta,
niin on jouduttu tuloksiin, jotka mitä ristiriitaisimmin miekkailevat
keskenään. Yhä haparoidaan, ollaan epätietoisuudessa hänen
syntyperästään ja elämänsä vaiheista. Ei tiedetä hänen syntymä-
ja kuolinvuottaan. Aika hänen 13—30 ikävuoteensa on täydelleen
hämärän peitossa. Katoolinen kirkko, joka ylvästelee apostolisella
vallanperimysoikeudellaan ja jolle niin ollen pitäisi olla selvillä
Jeesuksen henkilötiedot, tunnustaa tietämättömyytensä. Eikä niistä
tiedä protestanttinenkaan kirkko. Kirkkohistorioitsija Frederich
Hammerich tunnustaa sen julkisesti laajassa kirkkohistoriassaan,
kirjoittaessaan:
"Dionysius määräsi Jeesuksen syntymävuoden vuoteen 754 Rooman
perustamisen jälkeen. Beda hyväksyi tämän ja Pipin ja Kaarle Suuri
antoivat sille valtiollis-kirkollisen vahvistuksen. Mutta tämä määräys
on vähintäänkin 3 vuotta liian myöhäinen, sillä Herodes kuoli v.
750 tai v. 751. Jopa useat arvelevat sen olevan koko 7 vuotta liian
myöhäisen ja Munter kirjassaan 'Stern den Weisen' sovittaa Betlehemin
tähden erääseen Jupiterin ja Saturnuksen yhtymään. Syntymäpäiväkin
on epävarma. Klemens Aleksandrialainen arveli sen olevan 20 p.
toukokuuta tai 20 p. huhtikuuta ja vasta myöhemmin määrättiin nykyinen
joulupäivämme siksi."
Jeesuksen toimintakauden pituuskin on riidanalainen. Siitä kirjoittaa
sama kirkkohistorioitsija:
"Jeesus alkoi opettajatoimensa 30-vuotiaana (Luuk. 3:23). Muutamat
isät, seuraten virheellistä raamatuntulkintaa määräsivät hänen
opetusaikansa vain yhdeksi vuodeksi, mutta Johanneksen evankeliumi
kertoo kolmesta pääsiäisjuhlasta ja yhdestä juutalaisten juhlasta. Siis
on todenmukaista, että hän opetti kolme — jopa neljäkin vuotta."

Jeesuksen kuolinvuodesta kirjoittaa Hammerich.

"Kirkko-isät väittävät Jeesuksen kuolinvuoden olevan v. 782 eli 783. Ja
hänen kuolinpäivänsä määräsivät Tertullianus ja Augustinus 25 päiväksi
maaliskuuta, toiset taas 3 eli 7 päiväksi huhtikuuta."
Olipa näiden tiedonantojen todenperäisyys minkälainen tahansa,
niin ainakin on todennäköistä, että Jeesuksen esiintymisen sinä
aikana, minä se evankeliumeissa esitetään, on täytynyt tapahtua niin
huomaamattomasti, ettei kukaan sen aikuinen historioitsija ole katsonut
sitä mainitsemisen arvoiseksi. Hänen aikalaisensa Josephus ja Philo
Judaeus, jotka ovat tarkkaan kuvailleet kaikkia aikakautensa henkisiä
liikkeitä ja tapahtumia Jerusalemissa, ovat täydelleen vaienneet
Jeesuksesta ja tapahtumista, jotka ovat kerrotut evankeliumeissa
esim. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä. Tapahtuihan silloin
evankeliumien mukaan täydellinen auringonpimennys, joka kesti puoli
päivää, ja niin valtava maanjäristys, että kalliohaudat avautuivat ja
kuolleet astuivat ulos haudoistansa, mutta eivät he, eivätkä muutkaan
hänen aikalaisensa ole niistä maininneet sanaakaan. Se reunamuistutus,
joka on löydetty Josephuksen historian muutamissa kopioissa ja joissa
on viitattu Jeesuksen ihmetöihin hänen elämänsä aikana, on myöhemmin
todettu väärennetyksi ja väärennyksen kaikesta päättäen — lähteneeksi
Kesarean piispa Eusebiuksen kynästä.
Mitä taas evankeliumin kertomusten historialliseen todistuspätevyyteen
tulee, on niihin suhtauduttava pidättyväisyydellä. Evankeliumien
kirjoittajista ei tiedetä mitään eikä tarkoin tunneta ajankautta
milloin ne kirjoitettiin. Se vain tiedetään, että ne kaikki ovat
kirjoitetut vuosikymmeniä jopa satojakin vuosia Jeesuksen otaksutun
kuoleman jälkeen.
Muutamat raamatuntutkijat pitävät Markuksen evankeliumia — lyhyytensä
vuoksi — pohjana muille evankeliumeille, koska siinä esiintyvät
tapahtumat löytyvät muissakin evankeliumeissa. Toiset evankeliumien
kirjoittajat — niin otaksutaan — olisivat käyttäneet sitä
lähdekirjanaan, ja täydentäneet tapahtumia kuulemillaan lisätiedoilla
ja otteilla "Jeesuksen lausunnoista", jommoinen kirjanen nähtävästi
on ollut olemassa, vaikka se myöhemmin on hukkunut. Jotkut pitävät
Matheuksen evankeliumia vanhimpana.
Monta seikkaa puhuukin tämän viimeksimainitun otaksuman puolesta,
vaikka se löydettiinkin verrattain myöhäisellä ajalla — vasta
neljännen vuosisadan alkupuolella. Se löytäjä oli Hieronymus. Hän
löysi sen eräästä kirjastosta Kesareassa, minne marttyyri Pomphilius
oli tallettanut muutamia nazarealaiselle koulukunnalle kuuluvia
käsikirjoituksia. Tämä evankeliumi oli nähtävästi pidetty veljeskunnan
keskuudessa salaisena eikä sitä päästetty julkisuuteen. Hieronymuskin
mainitsee, että hänen täytyi pyytää lupa Syyrian Bereassa asuvilta
nazareeneilta sen lukemiseen ja kääntämiseen kreikankielelle. Kirja oli
kirjoitettu aramean, erään kaldealaisen kielimurteen, kielellä, mutta
heprealaisilla kirjaimilla — nähtävästi tarkoituksella salata sisältö.
Hieronymus mainitsee vielä, että käännöstyö oli tuottanut suunnattomia
vaikeuksia ja — onnistuakseen siinä — teki hän sen kahteen kertaan.
Käännöstä vaikeutti ei ainoastaan kielen outous, vaan vielä enemmän
sanontatavan erikoisuus, johon ainoastaan veljeskunnan vihityillä
jäsenillä oli avain, sillä evankeliumia oli käytetty oppilasten
mietiskelykirjana ja sen salaisuudet selitettiin näille vasta pitemmän
koeajan jälkeen.
Meikäläisissä raamatuissa on Matheuksen evankeliumin käännösten
pohjana ollut Hieronymuksen kreikkalainen käännös, jossa tietenkin
on paljon toivomisen varaa. Luin aivan äskettäin selostuksen uudesta
Matheuksen evankeliumin käännöksestä, joka oli tehty alkuperäisestä,
arameijan kielisestä käsikirjoituksesta. Hieronymus näkyy olleen niin
taitamaton käännöstyössään, että esimerkiksi semmoinen lause kuin
"työläämpi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla
taivasten valtakuntaan" olisi ollut käännettävä "vaikeampi on vetää
köysi neulansilmään, kuin riuhtoa rikasta taivasten valtakuntaan". Kun
näinkin karkeita sanallisia virheitä on voitu tehdä — niin syystä voi
epäillä muutakin sisältöä.
Matheuksen evankeliumin "löytö" ei ollutkaan kirkolle mieluinen. Sitä
pidettiin kerettiläisenä, vallankin sen vuoksi, että se muodosti
lähdekirjan nazarealaisille ja ebioniittilaisille kristityille, jotka
kielsivät Jeesuksen neitseestä syntymisen. Evankeliumi alistettiin
kirkolliskokouksen ratkaistavaksi ja Nikean kirkolliskokouksessa v.
325 kuului Matheuksen evankeliumi niiden neljän evankeliumin joukkoon,
jotka 39:stä tarjolla olevista evankeliumeista hyppäsivät ylös
pääalttarilta merkiksi siitä, että ne olivat pyhän hengen kirjoittamia,
minkä vuoksi kirkko hyväksyi ne kanoonisiksi — tuomiten kaikki muut
kerettiläisiksi, harhaoppisiksi.
Olipa tässäkin asianlaita kuinka tahansa — Matheuksen evankeliumi on
tänäkin päivänä monessa suhteessa oivallinen lähdekirja, josta voi
saada silmäyksen sen ajan olosuhteisiin, jolloin Jeesuksen oletetaan
eläneen ja toimineen. Siinä on myös seikkaperäisemmin, kuin muissa,
esitetty hänen lausuntojaan ja kohtauksia hänen yksityiselämästään,
joiden nojalla voi tehdä johtopäätöksiä hänen henkilöllisyydestään ja
luonteestaan, vieläpä hänen kouluutuksestaankin.
Riippuu tietenkin paljon siitä minkälaisilla silmälaseilla ja
minkälaisessa hengessä näitä lähdekirjoja tutkii, minkälaiselta
Jeesuksen personallisuus näyttää. Siksipä ovatkin hänen henkilökuvansa
mitä erilaisimmat. Tällä hetkellä on maailmassa vallalla kaksi
äärimmäisyyskantaa Jeesuksen henkilöllisyydestä: toinen puhtaasti
dogmaattinen, toinen puhtaasti materialistinen ja niiden
ulkopuolella kolmas, vähän tunnettu ja vielä vähemmän tunnustettu,
salatieteellinen katsantokanta. Ne eroavat suuresti toisistaan.
Niinpä dogmaattinen katsantokanta pitää lujasti kiinni Jeesuksen
saastattomasta siittymisestä neitsyt Mariasta, näkee Jeesuksessa
kolmiyhteisen persoonallisen jumalan toisen persoonan ainoan
ruumiillistuman, joka jumaluuden ensimmäisen persoonan määräyksestä
syntyi maailmaan uhriteuraaksi, lepyttääkseen kärsimyksellään ja
kuolemallaan ihmiskunnan syntiinlankeemuksen aiheuttaman Jumalan vihan.
Materialistinen katsantokanta ei näé Jeesuksessa muuta, kuin tavallisen
ihmisen, mahdollisesti jonkin haaveilevan kansankiihoittajan, jonka
ylle sittemmin on punottu legendaarinen ihannegloria, kaikkine
legendaarisine liioitteluineen ja koristeineen.
Kun lukee Matheuksen evankeliumia siinäkin puutteellisessa — usein
huomattavasti vääristellyssä — asussa, missä se meillä nyt on
käytettävissä, ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että molemmat
nämä katsantokannat ovat iskeneet yli maalin.
Dogmi Jeesuksen neitseestä sikiämisestä ei saa minkäänlaista tukea
Matheuksen evankeliumista, eikä semmoista oppia kannatettu kaikkein
vanhimmissa kristillisissä yhtymissä. Nazarenit ja ebionitit kielsivät
sen jyrkästi ja samoin myöhemmin gnostikot. He pysyivät lujasti kiinni
kansaan piintyneestä profeetallisesta ennustuksesta, että odotettu
Messias oli syntyvä Davidin huoneesta, ja mikäli Jeesusta pidettiin
Messiaana, sikäli pyrittiin todistamaan, että hänen sukujuurensa
olivat näiden ennustusten mukaiset. Siksipä Matheuskin käy esittämään
Jeesuksen sukupuuta David-kuninkaaseen saakka ja merkillistä kyllä,
sukupuu päättyy Josefiin, eikä Mariaan. Marian suvusta ei tiedetä
mitään. Ainakaan ei sitä ole esitetty kanonisissa evankeliumeissa.
Ellei siis Josef ollut Jeesuksen maallinen isä, lankeaa luonnostaan,
ettei Jeesuskaan voinut olla Davidin sukua, ja kaikki profeetalliset
ennustukset hänen messiallisuudestaan muuttuvat mitättömiksi. Ohimennen
olkoon mainittu, että Luukkaan evankeliumissa on toinen Jeesuksen
sukuluettelo, mutta nämä kaksi sukuluetteloa eroavat niin paljon
toisistaan, että täydellä syyllä voidaan kysyä, kumpi niistä on oikea
ja kummalla sukupuun esittäjistä on ollut jumalallinen inspiratio,
esittäessään niin sanomattoman tärkeän dogmin oikeaperäisyyttä ja
uskottavuutta, kuin Jeesuksen saastattoman sikiämisen. Eroavaisuuksista
huolimatta kummatkin nämä evankeliumien kirjoittajat ovat yhtä mieltä
siitä, että Jeesus oli syntynyt Davidin suvusta ja että hänen maallinen
isänsä oli mahdollisesti ollut eräs Josef-niminen mies, hänkin
nazareeneihin kuuluva. Tämä katsantokanta on huomioitavissa punaisena
lankana kaikissa vanhimmissa evankeliumeissa, joihin ei ole luettava
Johanneksen evankeliumia, joka kuuluu paljon myöhempään ajanjaksoon,
jolloin jo gnostikoiden korkeat filosofiset järjestelmät alkoivat
heijastua julki eksoteerisessakin ajattelussa. Niinpä useammassa
muussakin kohdassa Matheuksen evankeliumia viitataan siihen, että
Jeesus olisi ollut Josefin poika. Eräänkin kerran, kun Jeesus opetti
synagogassa, niin kansa — hämmästyneenä hänen opetustensa syvyyttä —
puhkesi kyselemään:
"Mistä tämä tämmöinen viisaus ja nämä voimateot? Eikö tämä ole sen
rakentajan poika? Eikö hänen äitinsä nimi ole Maria ja hänen veljiensä
nimet Jakob ja Josef ja Simeon ja Judas? Ja hänen sisarensa — ''eivätkö
he kaikki ole meidän parissamme?" (Math. 13: 54—56.)
Ei silloisille juutalaisille, yhtävähän kuin hänen
opetuslapsilleenkaan, olisi voinut juolahtaa mieleen pitää Jeesusta
muuna, kuin Josefin poikana. Heitä kyllä ihmetytti hänen tietonsa,
mutta juutalaisilla salaisten veljeskuntien jäsenillä oli siihenkin
selvityksensä. Tämä käy selville juutalaisten kabbalistisista
teoksista. Niinpä Talmudissa, Sepher-Todoth Jeshussa, kerrotaan
Marian pojasta Jeshusta, kuinka hänet nuorena uskottiin aluksi rabbi
Elhananin kasvatettavaksi, ja kuinka tämä lahjakas nuorukainen jonkin
oppivuoden jälkeen joutui rabbi Joshuan, Perachian pojan oppilaaksi.
Tämä viimeksimainittu vihki hänet veljeskunnan salaiseen tietoon. Kun
kuningas Jannaeus oli määrännyt kaikki vihityt tapettavaksi, pakeni
Joshua Perachian poika Egyptiin ja otti Jeesuksen mukaansa, jatkaakseen
egyptiläisten hierofanttien avustamana Jeesuksen tietopuolista ja
salatieteellistä kehitystä. Veljeskuntien jäsenet tunsivat nämä seikat,
joten heille ei Jeesuksen ulkonaisessa esiintymisessä voimatekoineen
ollut mitään ihmeellistä, mutta he vaikenivat tiedoistaan.
Matheuksen evankeliumissa on kumminkin yksi kohta, jota dogmi Jeesuksen
asettamisesta jumaluuden toisen persoonan ruumiillistumiseksi voisi
vedota tuekseen, nimittäin Math. 16: 15—17. Siinä kerrotaan Jeesuksen
kerran kysyneen opetuslapsiltaan:

"Kenenkä te sanotte minun olevan?"

Simon Pietari vastasi ja sanoi: "Sinä olet Kristos, elävän Jumalan
Poika."
Jeesus vastasi ja sanoi Pietarille: "Autuas olet sinä Simon Joonaan
poika, sillä ei liha eikä veri ole sinulle tätä ilmoittanut, vaan
Isäni, joka on taivaissa."
Tässähän on selvä tunnustus Jeesuksen omasta suusta, sanovat
dogmin puoltajat. Mutta nyt on kumminkin asianlaita niin, että
Jeesus, uskollisena nazarealaiselle veljeskunnalleen, käytti heidän
sanontatapaansa, heille kuuluvassa omalaatuisessa merkityksessään. Sitä
käytti Simon Joonaan poikakin vastauksessaan. Siksipä hän nimityksellä
"Jumalan Poika" tarkoitti sitä yleisnimitystä, joka veljeskunnan
keskuudessa omistettiin kaikille niille, jotka olivat tajunnassaan
kohonneet taivasten valtakunnan värähtelytasolle. Jumalan Poika
nimitys tarkoitti juuri tätä, sillä muutoin ei Jeesus olisi esim,
vuorisaarnassaan kutsunut kaikkia rauhantekijöitä jumalan pojiksi, eikä
esittänyt taivasten valtakunnan valtiasta persoonattomana, vaikkakin
hän — pythagorealaiseen tapaan — kutsuu sitä niin tutunomaisella
nimityksellä kuin isä, jota nimitystä käyttivät kreikkalaiset
salakoulut puhuessaan ilmenemättömästä jumalasta. Nimenomaan tehostaa
hän, ettei "isää", joka on taivasten valtakunnan ja maailmoiden
alkulähde, ole kukaan koskaan nähnyt, mikä — näennäisesti niin
vähäpätöinen lause — järkytti ja loukkasi sanomattomasti silloisia
juutalaisia. Miksi? Sen vuoksi, että Jeesus tällä tahtoi painostaa,
ettei se isä jota hän julisti, ollut persoonallinen olento ja ennen
kaikkea se ei ollut juutalaisten Jehovah, jonka useat mahdollisesti
tunsivat ja olivat nähneet, kuten Mooses, Aaron, Nadab ja Abihu sekä 70
muuta Israelin vanhinta olivat kaikki nähneet samalla kertaa Jehovahin.
(2 Moos. 24: 9—10.) Juutalaiset väittivät olevansa Jehovahin lapsia,
mutta Jeesus puhuu kaikkeudellisesta isästä, jota kukaan ei ole nähnyt,
jonka lapsia kaikkeudellisessa mielessä oli koko luomakunta, mutta
Jumalan Poikia ainoastaan ne, jotka olivat rauhantekijöitä, täyttivät
kaikkeudellisen Isän tahdon ja alistuivat rauhan ja rakkauden lain
värähtelyjen alaisiksi. Tämä oli juutalaisille niin uutta, mullistavaa
ja suorastaan loukkaavaa, että he useassa tilaisuudessa yrittivät
kivittää Jeesuksen.
Verrattain myöhäisellä ajalla samaistettiin Jeesuksen persoona
jumaluuden toiseen emanatioon — tosiasiallisesti vasta sen jälkeen, kun
seurakuntaan alkoi lukeutua pakanallisia jäseniä, jotka toivat mukanaan
kolminaisuus-aatteen. Intialaisilla, egyptiläisillä ja kaldealaisilla
oli vielä tallella kajastus heidän vanhoista viisaususkonnoistaan
ja nämä tultuaan kristityiksi toivat mukanaan tämän aatteen.
Kolminaisuusoppi tuli kirkossa sittemmin niin polttavaksi kysymykseksi,
että Atanasiuksen ja Celsuksen väliset suuntausriidat puhkesivat
verisiksi ilmisodiksi, joiden tulessa vanha, puhtaasti filosofinen
jumal'oppi kiteytyi niin aineelliseksi, että jumaluus personoitiin
ihmishahmoisuuteen saakka ja sen toinen personallisuus omistettiin
Jeesukselle. Mihin nurinkurisuuksiin tämmöinen karkea filosofisten
käsitteiden aineellistuttaminen johti, siitä on selvänä todistuksena
nykyiset länsimaiset uskonnot käsittämättömine dogmeineen. Jeesuksen
neitseestä sikiäminen on yksi niistä ja siihen on uskottava sokeasti,
ilman todellisuuspohjaa evankeliumeissa. Onpa Neitsyt Mariakin — joka
evankeliumien mukaan oli ainakin viiden lapsen äiti — koroitettu
taivasten valtakunnan neitseelliseksi jumalattareksi, jota miljoonat
kristityt palvovat ja rukoilevat kuin jumalaa konsanaan.
Nimitys "Kristos", jonka Simon Joonaan poika oli Jeesukselle omistanut,
kuului veljeskunnan salaiseen sanontaan, eikä suinkaan ollut
kristinuskolle ominainen. Muinaisegyptiläinen, Osiris-mysterioissa
käytetty nimitys Nofre ja Onofre, jotka merkitsivät jumalallista
hyvyyttä, oli käännetty kreikaksi sanalla Krestos. Tämä nimitys,
siihen liittyvine salaisine sisältöineen, oli käytännössä kaikissa
kreikkalaisissa mysteriokouluissa ja myöskin esseniläis-terapeuttisessa
veljeskunnassa. Jo vuosisatoja ennen Jeesuksen aikaa oli sen
sisäinen merkitys tunnettu veljeskunnille ei ainoastaan Välimeren
molemmanpuoleisissa rantamaissa, vaan myös Kaldeassa ja Intiassa.
Sanskritinkielessä kres-juurta vastasi sana kris, mikä merkitsee
pyhitetty. Tämä sanskritilainen runko sai myöhemmin kreikankielessä
sijan teonsanassa krioo, mikä merkitsee voidella. Esoterisessa
kielenkäytössä sana kristos, voideltu, sai erikoismerkityksen, mihin
sisältyi — vallankin kun se kohdistettiin johonkin erikoiseen ihmiseen
— käsite, että kyseessäoleva ihminen oli hyvyyden voitelema. Origines,
suurin kirkko-isistä, mainitsee Johannes Kastajaakin nimitetyn
"voidelluksi".
Näin ollen Simon Joonaan pojan arvostelu Jeesuksesta ei ollut sen
merkillisempää, kuin että hän — hetkellisen intuitiivisen näkemyksen
valossa — näki Jeesuksen hyvyyden prinsiipin kyllästämäksi "jumalan
pojaksi", salaisiin mysterioihin vihityksi mestariksi. Siksipä eivät
Jeesuksen opetuslapset häntä nimittäneetkään muuksi kuin Mestariksi,
aivan samalla tavoin kuin Pythagoraan ja Platonin oppilaat olivat
nimittäneet opettajiaan, eikä evankeliumeissa löydy ainoatakaan kohtaa,
missä he olisivat kohdelleet Jeesusta jumalallisin kunnioituksin,
yhtävähän kuin viittauksia, että Jeesus olisi semmoista kunnioitusta
itselleen vaatinut. Päinvastoin huomauttaa hän, kun häntä sanottiin
"hyväksi Mestariksi", ettei ole muuta hyvää ja täydellistä, kuin
isä taivaissa ja kun hän ylösnousemuksensa jälkeen näyttäytyy Maria
Magdalenalle lausuu hän seuraavat merkilliset sanat:
"Älä koske minuun, sillä en ole vielä mennyt isäni tykö, mutta mene
sinä veljien tykö ja sano heille, että menen isäni tykö ja teidän
isänne tykö, minun jumalani tykö ja teidän jumalanne tykö." (Joh. 20.
17.)
Nämäkin sanat tuntuisivat mahdottomiksi sovittaa "ainutsyntyisen"
jumaluuden toisen persoonan lausumiksi, koska hän ilmoittaa toistenkin
"veljien" jumaluussuhteen samanlaiseksi.
Toinen äärimmäisyys Jeesuksen henkilöllisyydestä esiintyy
materialistisessa katsantokannassa. Heidän väitettään, että hän
olisi ollut vain utopistinen haaveilija, kansanvillitsijä ja taitava
temppujen tekijä, ei voida ottaa vakavalta kannalta. Kielteisyys, jolla
materialismi yleensä suhtautuu kaikkiin ylifyysillisiin ilmiöihin, on
meidän aikakaudellamme vieläkin raaempi, kuin Jeesuksen aikaisilla
sadusealaisilla. Materialistiselle suuntaukselle on oleellista kieltää
yksinkertaisesti kaikki, mitä ei viidellä aistilla voida todeta, eikä
heidän ylpeytensä salli alistua niiden ohjeiden alaiseksi, joilla
ylifyysillisen tajuntatilan oleellisuus olisi todettavissa yhtä
oleelliseksi kuin fyysillinenkin. Kuilu heidän maailmankatsomuksensa
ja henkisyyden välillä on laajentunut ylipääsemättömämmäksi
sen kautta, että dogmeihin pohjautuvat nurinkuriset käsitykset
henkisistä maailmoista ovat olleet omiaan antamaan vakavillekin
materialisteille aiheen viskaamaan kaiken yli laidan ja näkemään
Jeesuksen persoonaankin kohdistuvassa pohdinnassa vain taikauskoista
lavertelua. Materialististenkin tutkijoiden joukossa on useita, jotka —
vakavasti tutkittuaan Jeesuksen personallisuutta — ovat nähneet hänessä
ainakin ainutlaatuisen ihmisen, vaikka yleisimmin onkin vallalla
käsitys, että evankeliumien kertomukset hänestä ovat liioiteltua
mielikuvitustuotetta. Mainitsen muutamien kuuluisuuksien lausuntoja.
Ranskalainen Renan kirjassaan "La vie de Jesus" näkee Jeesuksessa
vain oppineen galilealaisen rabbin, mutta lisää aitoranskalaisen
kohteliaasti: "le plus charmant de tous" — miellyttävin kaikista.
Saksalainen Strauss kirjassaan "Das leben Jesu" esittää Jeesuksen
eräänlaatuisena sentimentaalisena näyttelijänä, joka on hurmautunut
runollisiin näkemyksiinsä ja halutessaan tulla toisten palvomaksi
joutuu vihdoin vihollistensa verkkoihin. Vieläpä Strauss rohkenee pitää
Jeesusta petkuttajana, joka näennäisillä ihmeteoillaan tahtoi koroittaa
henkilöllisyytensä korkeammalle, kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Englantilainen lord Amberly — vanhoillinen, aristokraattinen epäilijä
— pitää Jeesusta haaveilijana, jolta puuttui terve arvostelukyky
aikakaudestaan, jonka vuoksi hän ei kyennyt suhtautumaan ympäristöönsä
oikealla tavalla. Niinpä tämä englantilainen oppinut kritisoi Jeesuksen
vertausta kuninkaan kutsuista, joihin muiden kieltäytyessä lopulta
kutsuttiin rahvasta kaduilta ja kujilta, seuraavasti:
"Kukaan ei kieltäne, etteikö olisi armeliasta kutsua köyhälistön
sairaita ja rampoja ilman säätyeroitusta kotiinsa juhlimaan, mutta
semmoista tekoa ei ole katsottava velvoittavaksi. Kuinka kävisikään,
jos tuota esimerkkiä noudattaisimme. Pelkään, että tulos tämmöisestä
päivälliskutsusta olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä. Jeesus näkyy
täydelleen ylenkatsoneen aikakautensa älyllisen hienoston ja kun tuo
jumalan poika ei ymmärtänyt eikä hallinnut sovinnaista seurustelutapaa,
niin ei hän näin ollen voinut sopeutua hienoon seuraan."
Näistä muutamista lauseista ilmenee materialistisen näkökannan latteus
sekä puutteellisuus kaukoputkessa, jolla on käyty tutkimaan Jeesuksen
olemusta. Heille on ollut mahdotonta tunkeutua ulkokuoren läpi,
nähdäkseen sitä arvoituksellista persoonallisuutta, joka Jeesuksen
nimisenä toimi aikakaudellaan niin valtavasti, että hänen kuvansa on
heijastunut häipymättömänä jälkimaailmalle.

Kuka oli siis Jeesus?

Salatieteellinenkin tutkimus on käynyt käsiksi tähän tärkeään
kysymykseen. Moni selvänäkijä on tähdännyt kaukoputkensa Jeesuksen
persoonallisuuteen. Hekin esittävät erilaisia näkemyksiä. En käy näitä
esittämään, koska en kykene arvioimaan niiden oikeutta, vaan rajoitun
vain viittaamaan näkemykseen, joka voi ilmetä tutkiessa evankeliumeja
salatieteellisillä silmälaseilla.
Esitän ajatuskannan, joka pohjautuu niin sanoakseni raamatuntekstien
esoteriseen tulkintaan. Sen perustalla — niin rohkealta kuin
väite tuntuukin — voisi sanoa Jeesuksen olleen entisen kuningas
Davidin uudelleen ruumiillistuman. Ei voitane kieltää, etteikö
jälleensyntymisoppi ollut tunnettu ja tunnustettu vanhimmassa
juutalaisuudessa. Sen myöntävät sekä Josefus että Philo Judaeus
ja siitä on lukuisia huomiointeja sekä Vanhassa- että Uudessa
Testamentissa. Että Jeesus uskoi jälleensyntymiseen, siihen tähtäävät
monet hänen suuhunsa pannut kysymykset ja lausunnot, mutta että hän
myös viittasi edellisiin ruumistuksiinsa, lienee jäänyt monelta
raamatunlukijalta huomaamatta. Täytyy kylläkin myöntää, että hän tässä
suhteessa oli varovaisen vaitelias ja evankeliumien kirjoittajat
näkyvät antaneen arvoa hänen vaiteliaisuudelleen, kätkien tietonsa —
mikäli heillä sitä oli — peitetyn sanontatavan verhoon.

Mainitsen muutamia kohtia.

Kerrotaan, että kun Jeesus ennen kuolemaansa saapui Jerusalemiin,
tervehtivät kansanjoukot häntä kuninkaallisin suosionosoituksin,
levittivät palmunoksia ja vaatteita tielle ja huusivat riemuissaan:
"Hosianna, Davidin poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran
nimeen." Kirjanoppineet, jotka ymmärsivät, mistä oli kysymys, sanoivat
hänelle: "Etkö nuhtele opetuslapsiasi? Onhan tämä suuren kuninkaamme
muiston häpäisemistä." Mutta Jeesus ei tehnyt mitään kunnianosoitusta
ehkäistäkseen. Tällä kertaa tahtoi hän antaa kansan aavistaa, että
hän oli kuningas, oli Davidin jälkeläinen — jälleensyntynyt David.
Jeesus itse eli niin voimakkaasti entisen elämänsä tunteita, että hän
— itki. Hän näki edessään temppelin, jonka rakennuttaminen aikoinaan
oli ollut hänen ihanin unelmansa, mutta jota hän ei ollut saanut
toteuttaa — koska hänen kätensä olivat olleet "veren tahraamat". Tuossa
hänen silloinen unelmansa oli hänen silmiensä edessä todellisuutena,
sopusointuisana — mutta samalla tuomittuna. Hänen katseensa kantoi
tulevaisuuteen. Hän näki ajan, jolloin siitä ei olisi jälellä kiveä
kiven päällä. Tämä näky oli hänelle niin sydäntäsärkevä, että hän
kyyneltyi.
Seisoessaan sitten pari päivää myöhemmin Pilatuksen edessä
syytettynä kuninkaallisen arvon omistamisesta, kysyi Pilatus häneltä
suorasukaisesti: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?" johon Jeesus yhtä
suoraan vastasi: "Sinäpä sen sanot." Ristin päälle kirjoitettiin sanat:
"Jeesus nazarealainen, juutalaisten kuningas."
Tässä valossa välähtelee evankeliumeissa muitakin merkillisiä
seikkoja. Näyttää siltä kuin Jeesuksen elämän ympärillä olisi ollut
joukko Davidin aikuisia henkilöllisyyksiä. Muistamme ystävyyssuhteen
Jonathanin, Saul-kuninkaan pojan, ja Davidin välillä. Jonathan
oli kruununperillinen, mutta David silloin vain yksinkertainen
paimenpoika. Siitä huolimatta kerrotaan Jonathanin lausuneen Davidille
ystävyysliiton hetkenä aivankuin aavistaen ystävänsä tulevan suuruuden:
"Ethän ota laupeuttasi minulta iankaikkisesti" ja vannoneen: "Herra
olkoon sinun ja minun vaiheillani, sinun ja minun siemenesi välillä
iankaikkisesti". He lankesivat toinen toisensa kaulaan ja suutelivat
toisiaan. (2 Sam. 20:14.)
Eikö sama suhde vallinnut Jeesuksen ja hänen rakkaimman opetuslapsensa
Johanneksen välillä? Johanneksen kerrotaan aterioilla nojanneen
Jeesuksen rintaa vasten. Side heidän välillään oli niin luja, että
Jeesus — näyttäytyessään Johannekselle kuolemansa jälkeen — lausui:
"Jos tahtoisin, voisi hän jäädä elämään siksi kunnes tulen uudelleen."
Nimet Jonathan ja Johannes merkitsevät samaa: "Herra on antanut."
Johanneksen evankeliumissa kerrotaan vielä eräs hyvm merkillinen
tapahtuma. Jeesuksen opetuslapsi Filippus tuo Jeesuksen luokse
erään tuttavansa, jonka nimi oli Nathanael, ilmoittamatta etukäteen
Jeesukselle tulijan nimeä. Heti kun vieras oli tullut Jeesuksen luokse,
oli Jeesus lausunut: "Totisesti oikea israeliitta, jossa ei ole
petosta. Ennenkuin Filippus kutsui sinua, näin minä sinut viikunapuun
alla." Nathanael hämmästyi ja huudahti: "Rabbi, sinä olet Israelin
kuningas." Mikä ihmeellinen seikka sai Nathanaelin lausumaan tämän
oudon tunnustuksen? Mitä oli tapahtunut "viikunapuun alla"? Sanonta
"viikunapuun alla" kuului veljeskunnan merkkikieleen tarkoittaen
vihkimystilaisuutta, jolloin tajunta avautuu sekä menneisyydelle että
nykyisyydelle. Nathanael oli tämän kokemuksen läpikäynyt ja todennut
silloin, että hän edellisessä elämässään oli ollut Davidin aikuinen
profeetta Nathan, joka oli aikoinaan nuhdellut kuningas Davidia hänen
rikoksestaan Urielia kohtaan. Tätä salaisuutta ei hän ollut kenellekään
ilmoittanut. Nyt Jeesus ilmaisi Nathanaelille olevansa siitä tietoinen
samalla kun hän paljasti Nathanaelin tajunnalle oman salaisuutensa.
Nathanael näki Jeesuksessa entisen kuninkaansa jälleensyntyneenä — näki
hänessä Davidin, Israelin kuninkaan.
Judas Iskariotkin näkyy kuuluneen henkilösarjaan, joka eli
David-kuninkaan aikana Mefi-Boseth nimisenä. Mefi-Boseth oli Davidin
ystävän Jonathanin poika, raajarikkoinen raukka, jonka David oli
ottanut hoiviinsa, lahjoittaen hänelle kuningas Saulin kiinteän
omaisuuden sanoen: "Jonathanin, isäsi tähden, teen sinulle tämän
laupeuden. Sinä syöt joka päivä leipää minun pöydässäni." (2 Sam. 9:7.)
Judaskin söi päivittäin Jeesuksen kanssa.
Mefi-Boseth petti kuninkaansa. Absalon, Davidin poika, nousi kapinaan
isäänsä vastaan. Mefi-Boseth liittyi kapinallisiin. Absalon kaatui
kapinassa. Mefi-Boseth, sen sijaan — että hänet tuomittaisiin sai
anteeksi, ja David antoi hänen verensä hinnaksi vielä pellon, niinkuin
Judas Iskariotin verirahoilla ostettiin savenvalajan pelto.
Simon kyreneläinen, joka kantoi Jeesuksen ristiä Golgatalle, lienee
ollut Simei, joka kiroili ja kivitti Davidia Absalonin kapinan aikana,
ja Absalon, bar Abbas, Barrabas, jolle kansa anoi vapautta — Jeesuksen
asemesta.
Merkillisin yhteensattuma Davidille ja Jeesukselle liittyy Paavalin
heräämiskohtaukseen Damaskon tiellä.
Paavalia, jonka oikea nimi oli Aher — Elisha ben Abuiah, kutsuttiin
Apostolien Tekojen kirjoittajan mukaan Saulukseksi — koska luultiin,
että hän olisi kuningas Saulin ruumiillistuma. Aher — alias Saulus
— oli matkalla Damaskoon vainotakseen siellä Jeesuksen seuraajia.
Matkalla saa hän kokea tavallisuudesta poikkeavan tajunnan
laajentumisen. Hän on valtavan valon ympäröimä ja on kuulevinaan äänen,
joka sanoo hänelle: "Saul, Saul miksi minua vainoot." Kuka kysyi?
Kuka puhutteli häntä vanhalla hebrealaisella korostuksella. Hän tunsi
äänen Davidin ääneksi, tuon nuorukaisen ääneksi, joka harpun soitoin
muinoin oli tyynnyttänyt hänen sydämensä vihan. Silloin ei hän ollut
kypsä astumaan korkeampaan henkiseen elämään, mutta nyt, kun hänen
— entinen ystävänsä — Jeesuksen hahmossa toisti kehoituksen uuteen
ystävyyteen sanoen: "Turha on sinun potkia tutkainta vastaan", ymmärsi
hän vihan ja epäystävälisyyden voimiksi, joilla ei onnea löydetä. Viha
kaikkoni hänen sielustaan ja hän oli valmis astumaan ystävänsä Davidin
— Jeesuksen valtakunnan kansalaiseksi.
Tämä oli ratkaiseva hetki Aherin elämässä. Hän vetäytyi kolmeksi
vuodeksi erämaahan, oppiakseen tuntemaan uuden kuninkaansa ja
astuakseen taivasten valtakunnan kansalaisena — Paavalina — julistamaan
jälleensyntynyttä Israelin kuningasta Mestarinaan, opettajanaan.
Mikä mahtoi olla erämaa, missä Paavali oleskeli nuo kolme vuotta?
Galatalais-kirjeessään sanoo hän olleensa Arabiassa, mikä silloisten
maantieteellisten käsitysten mukaan on sangen laaja käsite, mutta
lienee se ollut sama paikallisuus, minne Jeesus ilmoitti Maria
Magdalenalle siirtyvänsä kuolemansa jälkeen — veljien olinpaikka,
Valkoisen Veljeskunnan osaston "päämaja", jonka olemassaoloon meidänkin
aikamme kristikunta vielä tunnustaa uskovansa. Kuuluuhan kolmannessa
uskonkappaleessamme, että "uskomme Pyhäin Ihmisten yhteyteen".
Kun aikamme salatieteilijät noin puoli vuosisataa sitten alkoivat
julistamaan länsimaille, että maailmassa tosiaankin oli olemassa
tuommoinen pyhäin ihmisten yhtymä, johon kuului yli-inhimillisellä
asteella olevia ihmisiä, jotka tiedoissa ja luonnon salaisuuksien
tuntemisessa olivat kohonneet aikalaistensa kehitystason yläpuolelle,
niin pidettiin tätä julistusta mielettömyytenä, jolle saattoi
korkeintaan sääliväisesti hymyillä. Vähitellen on ilmestynyt
todistaja toisensa jälkeen, jotka uskottavasti kertovat kohdanneensa
milloin missäkin maailman kolkassa henkilöitä, jotka erikoisilla
ominaisuuksilla ja voimakyvyillään mitä elävämmin vastaavat niitä
yli-ihmispersoonallisuuksia, joita voisi lukea tuohon "pyhäin ihmisten
yhteyteen" kuuluviksi. Ajasta ja paikasta riippumattomina ovat sen
jäsenet tajuisassa yhteistoiminnassa, joka keskittyy yksinomaan
ihmiskunnan kohottamiseen tietämättömyydestä korkeampaan henkiseen
näkemykseen. Yhteistoiminta on mitä ehjin, huolimatta siitä, että työ
jakautuu mitä erilaisimmille työaloille. Tämä yhtymä on ollut olemassa
kautta aikojen. Sen toiminta Jeesuksen aikoina huipentui siihen
valtavaan lähettilästehtävään, jota Jeesus oli valittu edustamaan.
Meidän aikanammekin on tämä "pyhäin ihmisten yhtymä" johtavana
tekijänä ihmiskunnan kohtaloiden ohjaamisessa. Sen jäseniä lähetetään
silloin tällöin — ihmiskunnan kriitillisimmillä hetkillä — julkiseen
toimintaan. Semmoisia on esiintynyt niin kauan kun ihmiskunnan
kehitystä tunnetaan — eikä liene epäilystä, etteikö tulevaisuuskin
voisi niitä nähdä maailman näyttämöllä.
Että Jeesus kuului tähän veljeskuntaan, siitä ei ole epäilystä. Itsekin
hän siitä mainitsee ja ken osaa esoterisesti tulkita sanontatapaa
Jeesuksen lauseissa, varmistuu täydellisesti tästä tietoisuudesta.
Jeesus oli Valkoisen Veljeskunnan suurlähettiläs.
Salatieteellisesti evankeliumeja lukiessa nousee Jeesus
henkilöllisyytenä loisteliaisuuteen vailla vertaa. Hänen näennäisessä
kumouksellisessa toiminnassaan esiintyvät hänen suurlähettiläälliset
valtuutensa oikeutettuina järkyttämään aikakautensa taikauskoista
dogmaattista kiteytyneisyyttä ja kielteistä materialismia. Hänen
yllään loistaa Chrestos-prinsiipin kyllästämä hyvyys kuninkaallisena
purppurana, ja semmoisena nousee hän kaikkien niiden Jumalan Poikien
rinnalle, jotka jo aikaisemmin olivat esittäneet samanlaista
suurlähettilään tehtävää Valkoisen Veljeskunnan taholta.
Vaikkapa yksityiskohdat hänen elämästään ovatkin hämärän peitossa
— niinkuin on asianlaita aina ollut ja on edelleenkin muidenkin
Valkoisen Veljeskunnan jäsenien ulkonaiseen elämään nähden — niin jo
sekin, mitä Jeesuksesta tiedetään, nostaa hänen hahmonsa niin yleväksi
ihmiskunnan pimeää dogmaattis-materialistista taustaa vasten, että
jokaisen vakavan totuuden etsijän täytyy kääntää katseensa häneen
sydämen ylevimmällä kunnioituksella. Eikä hänen kuvansa ole koskaan
häipyvä ihmiskunnan tajunnasta, joskin hänen suuruutensa tajutaan vasta
silloin, kun ihminen kokemusperäisesti tunnustaa isäkseen olevaisen,
sen tuntemattoman yhden, jonka Jeesuskin tunnusti isäkseen ja tunnustaa
veljekseen vain yhden veljen, nimittäin ihmiskunnan kokonaisuudessaan.

JEESUKSEN IES.

 "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, minä annan
 teille levon.

 Ottakaa päällenne minun ikeeni ja oppikaa minusta, sillä minä olen
 sävyisä ja nöyrä sydämeltä, ja te löydätte levon sieluillenne.

 Minun ikeeni on suloinen ja minun kuormani keveä." (Math. 11: 28—30.)
Näiden säkeiden yllä lepää liki kaksituhatvuotisen palvonnan hauras
tunnekimallus. Ne ovat juurtuneet kristikunnan alitajuntaan. Yksilöiden
sieluelämässä pullahtavat ne silloin tällöin esiin — tuskien ja
epätoivon hetkinä. Lukemattomissa tilanteissa on niitä toistettu
ja niiden toistaminen on vuodattanut ihmisten sieluihin hoivaa ja
lohdutusta. Niissä piilee häipymättömänä se mantrinen voima, minkä
Mestari Jeesus niihin aikoihin kytki. Tietämättään joutuu niiden
toistaja sen rauhoittavan tenhovoiman alaiseksi. Outo värähtely tulvii
olemukseen, poistaa levottomuuden ja ihminen tuntee hetkellisesti
rauhan virtaavan sieluunsa. Niissä on jotakin salaperäistä,
käsittämätöntä — jotakin semmoista, mikä aina liittyy todellisiin
voimalauseisiin.
Tuntunee sen vuoksi pyhyyden loukkaamiselta käydä niitä käsittelemään
muussa hengessä, kuin siinä vakiintuneessa tunnevärähtelyssä, mikä
niillä jo on länsimaisessa tajunnassa. Mutta todellista mantraa ei
minkäänlainen käsittely turmele. Kuta enemmän siihen syventyy, sitä
selvemmäksi kirkastuu sen sisäinen merkitys ja sitä suurempi voima
sillä on käyttäjälleen. Mantraan sisältyy aina myös opetus, jonka
lopullinen tuntemus irroittaa siihen kätketyn voiman ja antaa sen
omistajansa käytettäväksi. Voima on huolellisesti kätketty. Sitä ei ole
tarkoitettu luovutettavaksi kenelle tahansa, sillä sen väärinkäyttökin
voi tulla kyseeseen. Mutta voiman osittaisen vaikutuksen voi tuntea
jokainen silloin, kun sieluntila sattuu värähtelemään jossakin —
kullekin mantralle kuuluvassa vireysasteessa.
Yllämainittujakin säkeitä tunnetaan vielä vaillinaisesti —
pääasiallisesti vain niiden tunne-elämää tyynnyttävää värähtelyä.
Niiden salatieteellinen puoli on pysynyt verhon peitossa. Että näin on
asianlaita, sillekin on syynsä.
Kun tutkii maailman uskonnoiden "Pyhiä Kirjoja" salatieteellisesti, ei
voi olla huomioimatta, kuinka esoteriset totuudet niissä ovat enemmän
tai vähemmän peitetyt. Kaikkein silmiinpistävin on tämä ilmiö Pyhässä
Raamatussamme. Peittäminen on tehty niin perinpohjaisesti, että näyttää
mahdottomalta keksiä tarkoitettua totuutta sanaverhojen takaa. Jotta
löytäisi totuuden on kirjoitusten yltä poistettava ei ainoastaan
sanallisen muodon ja ihmistulkinnan luoma peite, vaan myös se
maagillinen lumo, jonka kirjoittaja jo sen ylle heitti tarkoituksella,
ettei aarre joutuisi arvottomiin käsiin.
Niinpä Vanha Testamentti on vielä avaamaton testamentti. Eivätkä
juutalaiset, sen oikeudenomistajat, ole sitä koskaan meille
testamenteeranneetkaan, he pitävät sitä yhä vielä hallussaan.
Kristikunta on sen itsellemme anastanut. Mutta ennenkuin anastaminen
tapahtui, lukitsivat juutalaiset sen niin monella sinetillä, ettei
sitä ole kyetty avaamaan. Peittelevän kirjoitus- ja sanontatavan
lisäksi on tullut muitakin tekijöitä. Rotuylpeät rabbiinit, nähdessään
kansallisomaisuutensa joutuvan vieraiden kansallisuuksien käsiin,
turvautuivat suoranaiseen tekstien muuttelemiseen ja tekivät sen niin
mestarillisesti, että esoteriset totuudet Vanhassa Testamentissa ovat
miltei mahdottomat havaita ilman Kabbalaa, joka on yhtä salaperäinen
kuin itse Vanha Testamentti ja tarvitsee omat tiirikkansa.
Uuden Testamentin peittelemistapa on toisenlaatuinen. Kuten aikaisemmin
on mainittu, ei tiedetä keitä evankeliumien kirjoittajat olivat.
Evankeliumien alussa mainitaankin, että kyseessä oleva evankeliumi
on kirjoitettu sen ja sen Jeesuksen opetuslapsen "mukaan", eivätkä
kaikki näistäkään olleet Jeesuksen opetuslapsia, kuten Luukas, jonka
"mukaan" yksi evankeliumi on kirjoitettu. Paavali ei myöskään ollut
Jeesuksen eläessä hänen opetuslapsensa, eikä hän koskaan ollut Jeesusta
henkilökohtaisesti tavannut — lukuunottamatta henkinäkyä Damaskon
tiellä.
Mutta olivatpa Uuden Testamentin kirjoittajat keitä tahansa, yksi
seikka on varma. Kirjoittajat ovat olleet johonkin määrin vihittyjä
Salaiseen Tietoon tai ovat he kirjoittaneet esityksensä jonkin
vihityn opettajan innoittamina. Se käy ilmi heidän salatieteelhsestä
sanontatavastaan, jossa näkyy tarkoituksellinen esoteristen totuuksien
peitteleminen. Kielenkäyttö ja sanontatapa on omalaatuisensa. Sanoilla
on lisämerkityksensä, jonka ainoastaan esoteriseen kielenkäyttöön
perehtynyt huomaa. Ei ole heidän syynsä, ettei salattua totuutta
löydetä. "Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon. Jolla on silmät nähdä
hän nähköön" on aksioomi, joka tässä paljastuu. Esoteerinen totuus
on kaikille tarjolla, mutta ainoastaan "näkevä", joka on noussut
sille asteelle, että hän yleensä voi henkisesti tajuta, hän näkee ja
ihmettelee, kuinka niiden avulla avautuu avartavia näköaloja valtavista
henkisistä maailmoista. Keneltäkään ei totuuden näkemystä kielletä,
mutta näkemyksen edellyttämät ehdot vaaditaan ja kun hetki lyö,
totuudenetsijä näkee totuuden, eläytyy siihen — omaksuu sen.
Niinpä verhon poistuttua voimasäkeiden yltä, jotka alussa mainittiin,
avautuu katseelle se maailma, joka oli antanut Jeesukselle valtuudet
sanoa: "Tulkaa minun tyköni työtätekeväiset ja ottakaa päällenne minun
ikeeni."
Mikähän mahtoi olla se Jeesuksen ies, johon hän kehoitti ihmisiä
valjastautumaan ja jonka hän vakuutti olevan suloisen ja kevyen kantaa?
Evankeliumien kirjoittajat edellyttävät ies-käsitteen johonkin määrin
tunnetuksi, siksi eivät he sitä tarkemmin selosta, vaan antavat
ylimalkaisia ohjeita, kuinka siihen on pukeuduttava ja kuinka on
seurattava Mestarin esimerkkiä sen kantamisessa. Nyttemmin sekin vähä,
minkä esoterinen juutalaisuus Jeesuksen ajankaudella ikeestä aavisti,
on kristikunnassa kokonaan unohdettu. Niin on ainakin asianlaita
protestanttisissa kirkkokunnissa, lutherilainen niihin luettuna. Jos
kyselee näiden kirkkokuntien opettajilta, mitä Jeesuksen ikeellä
tarkoitetaan ja mitä siihen sisältyy, niin voi saada monenlaisia
vastauksia. Kukin selostaa sitä oppisuuntansa mukaisesti, mutta
kaikilla on yksi yhteinen, dogmaattisten opinkappalten värittämä
perussävy, joka ei vaihtele. Ies-käsite on heillä lujasti liitetty
sijaissovitususkoon. Ken uskoo Jeesuksen kuolleen ristinpuulla jumalan
vihan lepyttämiseksi maailman ja hänen syntinsä sovitukseksi, hyväksyy
tämän dogmin, niin hän on ottanut päälleen Jeesuksen ikeen. Tähän
ikeeseen pukeutuminen näyttää tosiaankin yksinkertaiselta, eikä sen
kantaminenkaan liene vaikeaa, koska kristikunnan satamiljoonainen
lauma on siihen sonnustautunut. Mutta lieneekö se tuonut lepoa ja
rauhaa kristikunnan sydämeen? Onko kristikunta sävyisä ja nöyrä,
niinkuin Jeesus sanoo hänen ikeensä alla vaeltavalla olevan? Siihen
vastatkoon kristikunta kokonaisuudessaan ja yksilöt itsekukin itselleen
erikoisesti — omantunnontarkasti, peittelemättä olosuhteita semmoisina
kuin ne tällä hetkellä ovat nähtävinä silmiemme edessä. Näky ei ole
ilahduttava. Sen perusteella olisi valmis tekemään johtopaatoksen,
ettei Jeesuksen iestä ole lainkaan tunnettu, vaan on laadittu jokin
muu ies, johon on valjastauduttu jotakin muuta tarkoitusta varten kuin
rauhan ja levon tuomiseen ihmiskunnan keskuuteen. Kristikunnassa ei
vallitse Iepo eikä rauha. — Jeesuksen ikeen täytyy olla jotakin muuta —.
Ennenkuin voidaan ratkaista, mikä oli ies, jota Jeesus kantoi ja johon
hän kehoitti seuraajiaan pukeumaan, on luotava silmays ies-käsitteeseen
yleisesti ja erikoisesti — minkälaisena se tunnettiin Jeesuksen
aikakaudella.
Sana ies on käännös kreikkalaisesta tsygon-sanasta, joka on
johdannainen sanskritinkielestä jog-rungosta. Tämä sanskrit-runko
on havaittavissa kaikissa länsimaisissa kielissä. Niinpä ies on
latinaksi jugum, englanniksi yoke, saksaksi joch, ruotsiksi ok ja
onpa ies-sanassakin vielä jotakin sanskritilaista äännekaikua. Ies
on siis alkujaan samaa kuin jooga, joka merkitsee yhdistämistä,
sitomista. Erikoismerkityksen on se saanut myöhemmin, kun jooga
liitettiin kuuluvaksi määrättyihin koulukuntiin, joilla oli erikoiset
menetelmänsä iestääkseen ihminen, sen ruumis, sielu ja henki korkeimman
jumaluuden voima-ikeen alaiseksi. Vanhimmilla arjalaisilla kehittyi
jooga-järjestelmästä laaja tiede, joka yksityiskohtaisesti eritteli
ei ainoastaan menettelyt, millä tavoin tämänlaatuinen iestäminen
tapahtui, vaan myös edellytykset iestämisen mahdollisuuksille ja.
kaikki ihmisessä tapahtuvat eri fyysilliset ja psyykilliset vivahdukset
pienimmässäkin iestämisvaiheessa. Kuinka tarkkoja sielullisen elämän
huomioitsijoita vanhat arjalaiset olivat ja kuinka tarkoin he tunsivat
ihmisen niin fyysillisen kuin psyykillisen olemuksen, siitä on
todistuksena vanhat Patanjalin jooga-sutrat, jotka tänäkin päivänä
yllättävät länsimaista maailmaa psykologisen tuntemuksensa valtavalla
tietomäärällä ja terävyydellä.
Tieteellisen menetelmänsä kohdistivat jooga-koulukunnat ihmiseen,
tarkoituksella saada ihmistajunta siihen määrin avautuneeksi, että
se tottuneesti alistuisi Ikuisen Elämän värähtelyyn, tottelisi sen
ohjausta ja toimisi sen mukaisesti. Tieteellisellä tarkkuudella
kiihdytettiin ihmisessä piileviä kaikkeudellisia voimia puhkeamaan
täydellisyyteen, mihin ne alkujaan olivat tarkoitetut, samalla kun
järjestelmällisesti poistettiin tajunnasta esteet, jotka olivat
lopullisen yhtymisen tiellä. Pienintäkään seikkaa ei syrjäytetty.
Otettiin huomioon ihmisluonteiden erilaisuudet, sen mukaisesti
ohjattiin kouluuttaminen eli iestäminen. Täten on ymmärrettävissä
jooga-koulukuntien monenlaisuus ja menetelmien erilaisuus.
Joogaa on kolme ryhmää, vastaten ihmisen kolmea olemuspuolta, ruumista,
sielua ja henkeä. Koulukuntien tarkoitus alkujaan oli täydentää toinen
toistansa. Ihmisen täydelliseen iestämiseen vaadittiin niin ruumiin,
sielun kuin mielen perinpohjaista hallintaa. Tämä toimitettiin joko
siten, että otettiin vain yksi olemuspuoli erällään koulutuksen
alaiseksi, tai tapahtui kaikki samanaikaisesti. Kun opettaja — eli
guru, oli perehtynyt tehtäväänsä, kävi kaikki hyvin, mutta kun osa
kouluista — pätevien opettajien puutteessa — alkoi rappeutua, tapahtui,
että jokin koulukunta alkoi toimimaan yksipuolisesti, jolloin tulos
oli sen mukainen. Muutamilla fyysillis-psyykillisiiiä aloilla päästiin
hämmästyttäviin tuloksiin, samalla kun älyllis-henkiset ominaisuudet
osittain kuihtuivat.
Fyysilliseen ruumiiseen kohdistuvaa joogaa kutsusana hatha-joogaksi.
Kommentariot selostavat, että sana hatha on ykdyssana, jossa tavu
ha merkitsee aurinkoa ja tha kuuta. Nimitykseen sisältyy siis jo itse
menetelmä. Sen pyrkimyksenä on siirtää auringon ja kuun planetaariset
vaikutukset kiihdytettyinä ihmisruumiiseen. Käymättä erikoisemmin
käsittelemään tämän jooga-järjestelmän menetelmiä, tulkoon kumminkin
mainituksi, että se — harkituilla ruumiin asennoilla ja erikoisella
hengitysmenetelmällä ynnä ajatuksen keskittymisellä — kiihdyttää
ruumiinsoluston vastaanottavaisuuskykyä niille eetterismagneettisille
virtauksille, joista koko luonto saa vitaliteettinsa, s.t.s.
planetaarisille aurinko- ja kuuvärähtelyille. Samalla kun ruumis niillä
kyllästetään, samalla opitaan tuntemaan niihin liittyvien voimien
vaikutus ja hallinta. Niihin täydellisesti perehtynyt saavuttaa ruumiin
fysiologisten toimintojen herruuden. On luotettavia todistuksia siitä,
että useat hatha-joogit voivat alistaa tahtonsa alle sympaatisen
hermosysteemin, sydämen-, verenkierto- ja ruuansulatuselinten
toiminnan, ja hillitä tahdonalaisen keskushermoston siinä määrin, että
tulevat tunteettomiksi ulkonaisille kiihoituksille, voivat kestää
vilua ja hellettä, kipua ja hyväntunnetta välinpitämättömyydellä, mikä
tavalliselle ihmiselle on sula mahdottomuus. Ruumiin mestaroinnissa
ovat hatha-joogit päässeet niinkin pitkälle, että ovat — näennäisesti
kuolleina — voineet viikkokausiksi hautauttaa itsensä maahan ja jälleen
herätä henkiin. Nämä saavutukset — niin mielenkiintoisia kuin ne
fysioloogeille ovatkin — katsotaan kumminkin jooga-filosofian kannalta
toisarvoisiksi, vain eräänlaatuiseksi asteeksi korkeampaan päämäärään.
Niitä harjoitetaankin korkeampia päämääriä varten vain silloin,
kun ne katsotaan tarpeellisiksi henkisen tiedon saavuttamiselle.
Sen osittainen käyttö on kylläkin tavallinen harjoitusaikana —
valmistauduttaessa muihin jooga-järjestelmiin.
Toinen jooga-tieteen ryhmä on nimeltään laaja-jooga, jonka
pyrkimyksenä on iestää tunneruumis ja alempi älyruumis samanlaiseen
valjastukseen kuh mihin fyysillinen ruumis saadaan hatha-joogau avulla.
Hiuksenhienolla tunne-elämän erittelyllä tunkeutuu tämä jooga-muoto
ihmismielen salaisimpiin komeroihin, tutkii niiden värähtelylait
ja alistaa ne minuuden hallintoon. Tämän jooga-ryhmän puitteisiin
on sijoitettu alaosastoja erilaisille temperamenteille. Niinpä
siihen kuuluu jooga-muoto, jota nimitetään bhakti-joogaksi, joka
käyttää antaumus- ja hartausvärähtelyjä päämäärän saavuttamiseksi ja
shakti-jooga, joka antaumukseen liittää erikoisen rakkausvoima-aspektin
ja mantrika-jooga, joka äänenvärähtelyjen avulla pyrkii hillitsemään
tunne-elämää.
Kolmannen jooga-ryhmän muodostaa niinkutsuttn raadsja- eli
kuninkaallinen jooga, joka alaosastoineen (jana- eli tiedon-jooga,
karma- eli toiminnan-jooga, kundalmi- eli psyykkihermo-jooga ja
samadhi- eli haltioitumus-jooga) muodostaa jooga-tieteen korkeimman
huipun. Alaosastoineen, joilla on omat erikoismenetelmänsä, muodostaa
se nelisäteisen kokonaisuuden, jossa jumalallisen hengen, aatman,
alle alistetaan alempi minuus ja saadaan se värähtelemään Ikuisen
Elämäu hienoimpia vivahduksia, yhtymään ja elämään kaikkeUdellisessa
olevaisessa isässä — käyttääkseni Jeesuksen sanontatapaa — siinä
määrin, ttä joogi voi kokemusperäisesti todeta olevansa kuolematon ja
yhtä Ikuisen kanssa.
Tuloksia näistä jooga-muodoista ei voida saavuttaa, ellei
joogan-harjoittaja ole täysin perehtynyt mietiskelyyn, sen
keskittämiseen ja suuntaamiseen sisäänpäin, ihmisen omaan olemukseen.
Keskittymisen harjoittaminen on niin tärkeä, että sillä on oma
koulukuntansa, joka kantaa dhjaana-joogan nimeä. Se on kumminkin vain
erikoisharjoittelu, joka kuuluu kaikkiin jooga-ryhmiin ja tärkeytensä
takia on siitä otettu kuhunkin jooga-menetelmään sille soveltuva
mietiskelymuoto.
Mahtoiko Jeesus kuulua johonkin näistä jooga-järjestelmistä ja mihin
niistä? Jos niin oli asianlaita, niin silloin on helppo käsittää,
mitä hän tarkoitti kehoittaessaan oppilaitaan ja seuraajiaan ottamaan
päälleen hänen ikeensä.
Historiallinen tosiasia on, että jo ennen Jeesuksen aikaa
Palestiinassa ja Syyriassa löytyi useitakin salaisia veljeskuntia,
jotka muodostivat paikallisia haaraosastoja egyptiläisistä,
kaldealaisista ja intialaisista jooga-koulukunnista. Vaikka muutamat
niistä olivat jo kiteytyneet muodollisuuksiin, löytyi niiden joukossa
elinvoimaisiakin, joissa vielä piili joogan henkeen kuuluva tieto.
Näihin viimeksimainittuihin kuuluivat ne veljeskunnat, joista Jeesuksen
aikuiset historioitsijat Josefus ja Philo Judaeus kertovat nazareanein,
esseenein ja terapeuttein veljeskuntien nimellä.
Vanhin näistä lienee ollut nazareanein veljeskunta, koska se mainitaan
jo Mooseksen ja Samuelin kirjoissa. Kun Jeesusta evankeliumeissa
kutsutaan nazarealaiseksi, niin ei sillä tarkoitettu, että hänen
isänsä asui Nazaretin kaupungissa, vaan että hän kuului nazarenein
veljeskuntaan. Kirjanoppineiden ja fariseusten keskuudessa oli
tämä veljeskunta huonossa huudossa, jonka vuoksi he, kuullessaan
Jeesuksen julkisesta toiminnasta, kysyivät pilkallisesti: voiko
nazareneilta tulla jotakin arvokasta. Erikoisesti olivat he
vihoissaan nazarealaisen veljeskunnan silloiselle johtajalle Johannes
Kastajalle, joka ei säikkynyt soimaamasta juutalaista kirkkoa ja sen
papistoa mitä ankarimmassa äänilajissa. "Te kyykäärmeitten sikiöt"
lienee ollut lievimpiä mainesanoja, jotka hän kohdisti aikakautensa
kirjanoppineihin. Johannes Kastajan personallisuudessa, josta Jeesus
sanoi, että "hän on suurin vaimoista syntynyt", kuvastuu nazarealaisen
veljeskunnan jylhyys. Koulukunta eristäytyi ulkomaailmasta, vietti
ankaran askeettista elämää. — Johannes Kastajasta sanotaan, että "hänen
ruokanaan oli heinäsirkat ja metsähunaja". — Sen jäsenet vetäytyivät
usein yksinäisyyteen "vuorille", pukeutuivat karkeaan, kamelinarvaiseen
viittaan. Heidän rituaaleissaan mainitaan, että sen jäsentyen tuli
alistua kasteeseen Jordan-virrassa, jonka vesi heille oli jonkinlainen
puhtauden symboli.
Että Jeesus kuului tähän veljeskuntaan, siitä ei ole epäilystä.
Jeesuksen opetuksissa kajastuu nazarealaisen koulukunnan perusopit.
Hänkin käyttää samaa jylhää puhetapaa kuin Johames Kastaja ja vetäytyi
nazarealaiseen tapaan "vuorelle", missä alistui ptkäaikaiseen paastoon.
Varmin todistus Jeesuksen nazarealaisuudesta on kumminkin hänen
kasteensa Jordan-virrassa, jonka Johannes Kastaja henkilökohtaisesti
hänelle toimitti.
Jeesuksen ulkonainen toiminta poikkesi kumminkin suuressa määrin
nazarealaisen veljeskunnan toiminnasta, muistutti enemmän
esseeniläis-terapeuttisen veljeskunnan menettelytapoja. Hekin
viettivät alkukehityskautensa eristäytyneisyydessä, elivät almuilla,
mutta harrastivat pääasiallisesti menetelmiä, joiden kautta heille
ilmeni maagillisia voimia sairaiden parantamiseen. Kun oppiaika oli
päättynyt, läksivät he vaeltavina kerjäläisinä ulkomaailmaan, parantaen
sairaita ja saarnaten. Tästä heidän nimityksensä "parantajat", sillä
molemmat nimitykset niin "assaia" kuin "terapeutos" merkitsevät
lääkäri eli parantaja. Näin teki Jeesuskin ja nimenomaan määräsi hän
opetuslapsilleen:
 "Minne kuljettekin saarnatkaa ja sanokaa: Taivasten valtakunta on
 lähestynyt.

 Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia, ja
 ajakaa ulos riivajaisia.

 Lahjaksi te saitte, lahjaksi myös antakaa."
Jeesuksen yhteys näihin veljeskuntiin on kiistämätön. Mutta keitä
olivat nämä veljeskunnat ja mihin jooga-järjestelmään he mahtoivat
kuulua?
Nazarealainen järjestö oli kaldealaista alkuperää, mutta Mooseksen
kautta oli siihen tullut ainesta egyptiläisestä Osiris-kultista, joka
pohjautui sekä muinaisatlantilaiseen että alku-arjalaiseen joogaan,
joka oli olemassa Atlantis-mantereella jo ennen sen lopullista
uppoamista.
Esseenit ja terapeutit olivat taas suoranaisesti buddhalaisten
lähetystyöntekijäin perustamia. Nämä seurasivat ulkonaisissa
elämäntavoissaan mahdollisimman tarkasti opettajansa Sakya-Munin
esimerkkiä. Ne olivat vielä Jeesuksen aikoina vuorovaikutuksessa
sekä Intiaan että pythagorealaiseen koulukuntaan, jolla oli osastoja
Välimeren maissa. Jamblikos kertoo vielä kolmannella vuosisadalla,
että Pythagoras aikoinaan matkallaan Intiaan poikkesi Carmel-vuoren
läheistössä olevaa veljeskuntaa tervehtimään ja viipyi siellä
jonkin aikaa antaakseen heille vaikutteita. Carmel-vuori ja sen
ympäristö oli esseenein ja terapeuttien pääpaikka. Nämä kuuluivat
karmajooga-koulukuntiin, jota myös Buddha seurasi.
Kuinka moni hämärä piirre Jeesuksen elämässä selkenee tämän näkemyksen
valossa: hänen nazarealainen jylhyytensä, essealainen toimintansa,
ja pythagorealainen vertauskuvannollinen sanontatapansa. Hänen
opetustensa yhtäläisyys Sakya-Munin elämänfilosofiaan olivat hengeltään
ja sanontatavoiltaan siinä määrin toistensa kaltaiset, että esim.
Jeesuksen vuorisaarna on melkein sanallisesti sama, kuin saarna, jonka
Buddha aikoinaan saarnasi Raja-Griha-vuorelta. Ennen kaikkea selkenee
Jeesuksen ies, se toiminnan joogan tie, joka hänestä oli tehnyt Jumalan
Pojan.
Hänen kuulumisensa karma-jooga koulukuntaan kuvastuu selvästi kaikista
hänen opetuksistaan. Ne ova kuin kaiku muinaisten suurten toiminnan
tien joogien julistuksista. Työ on tehtävä työn itsensä tähden, ei
palkklon toivossa. Se on karma-joogan perusta ja ei, jos mikä kuultaa
perusvärinä kaikissa Jeesuksen toimintaohjeissa. Näin hän opettaa:
 "Loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, jotta he näkisivät hyvät
 tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.

 Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden sitä
 varten, että he teitä katselisivat. — Sen tähden kun annat almua, älä
 toitota torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät — vaan kun
 annat almua älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee.

 Kun rukoilet, älä menettele niinkuin ulkokullattu, joka mielellään
 rukoilee katujen kulmissa, jotta ihmiset hänet huomaisivat — vaan mene
 kammioosi, sulje ovet ja rukoile Isääsi, joka on salassa.

 Kun paastoat, voitele pääsi, pese kasvosi — jottet paastoamistasi
 näyttäisi ihmisille.

 Kaikki, mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, tehkää samoin
 tekin heille. Siinä on laki ja profeetat."

Opetus huipentuu sanoissa:

"Minä olen tie, totuus ja elämä."

Tuhansia vuosia aikaisemmin opetti eräs toinen Valkoisen Veljeskunnan
suurlähettiläs Shri Krishna karma-joogan iestä seuraavasti:
 "Kun ihminen jättää kaikki sydämensä toiveet ja on itsen kautta Itseen
 tyytyväinen, silloin häntä sanotaan vakavamieliseksi.

 Joka on kaikinpuolin vapaa kiintymyksestä käyköön hänen hyvin tai
 huonosti, jolle ei mikään ole miellyttävää tai vastenmielistä, hänen
 mielensä on tasapainoinen.

 Minä tarjoon täydellisen turvapaikan niille, jotka palvelevat yksin
 minua, sekä aina sopusointuisina eivät ajattele mitään muuta.

 Vaikka kaikkein suurin syntinen kunnioittaa minua jakamattomin
 sydämin, silloin hänkin on pidettävä vanhurskaana, sillä hän on oikein
 valinnut.

 Näin sinä vapaudut toiminnan kahleista, joka tuottaa sekä hyviä että
 huonoja hedelmiä, ja kun kieltäymyksen joogan avulla olet tullut
 sopusointuisaksi, silloin saavut Minun tyköni."

Tämäkin opetus huipentuu sanoihin:

"Minä olen tie, Isäntä ja Herra."

Ei voitane kieltää, etteikö näiden opetusten henkinen ydin ole sama.
Muinaisten aikojen karma-joogan yleviä totuuksia julisti Jeesus. Hän
tunnusti ikivanhan Aikain Viisauden, laskeutui sen julistajaksi,
ilmaisten samalla uskollisuutensa Valkoisen Veljeskunnan pyhille
perinteille. Hän tiesi niiden kestävyyden, tunsi kokemusperäisesti
niiden horjumattoman totuuden. Valjastautuneena karma-joogan ikeeseen
voi hän vakuuttaa, että sen alla kulkien ihmiselle on mahdollisuus
saavuttaa lepo ja rauha. Kokeneena tiesi hän, että tämä ies on suloinen
ja kevyt kantaa.
Näihin sakeisiin sisältyy tosiaankin valtava okkultinen salaisuus,
johon kuuluu ei vain tunne-elämän tyynnyttäminen, vaan Ikuⁱsen Elämän,
taivasten valtakunnan suuri salaisuus.
Onhan elämä mielestämme raskas taakka. Se on yhtämittaista ahertamista,
josta emme voi irtautua. Irtautuminen toiminnasta onkin mahdottomuus.
Jeesuskin sanoi: "minun Isäni tekee työtä hamaan tähän asti, ja
minä myös teen työta." Toiminta on Olemassaolon ilmeisin piirre.
Osasina Ikuisista emme voi irtautua sen hengitysvärähtelyistä. Elämän
tarkoitusta tuntemattomalle voi se muodostua taakaksi, jonka alle
ollaan uupumaisillaan.

Voimmeko koskaan vapautua työn ja toiminnan taakan painosta?

Voimme. Muutoin ei suurlähettiläs Jeesus olisi lausunut: "tulkaa minun
tyköni kaikki työtaakan raskauttamat — minä annan levon sieluillenne".
Millä tavoin on tämä lepo saavutettavissa? Valjastautumalla hänen
ikeeseensä ja siten oppimalla ymmärtämään Elämän pohjimmainen rytmi.
Täten voidaan asennoitua toimimaan sen kanssa samavireisesti. Kun
se on tehty, häipyy rauhattomuus ja elämän taakka on kevyt kantaa.
Tällöin emme enää toimi me, vaan Olevainen meissä. Kaksinaisuuden harha
haihtuu. Tilalle astuu Ikuisen Elämän sopusointu.
Mitä ovatkaan loppujen lopuksi taakkamme, surumme, murheemme ja
kärsimyksemme? Mitäpä muuta kuin mielikuvituksemme luomien onnen
ehtojen menettämistä. Pikkuminuutemme loi nuo onnenehdot ja se niiden
menettämisestä kärsii. Kuta kiinteämmin elämme pikkuminuutemme
värähtelymaailmassa, sitä intensiivisempi on murheemme, sitä
tuskallisempi onnenehtojemme menettäminen. Tämmöisessä tilanteessa
voi elämä tuntua niin katkeralta, että ollaan valmiita kiroamaan
elämää. Näille onnettomille kuuluu karma-joogien kehoitus: pukeutukaa
ikeeseemme, niin löydätte levon sieluillenne ja elämän taakka
muuttuu suloiseksi kantaa. Silloin ette uuvu, sillä asennoituneina
Ikuisen Elämän värähtelyjännitykselle kuolee se minuus, joka kärsi,
katkeroitui ja se on elävänä todellisuutena yhtähyvin omassa sielussa
kuin ulkonaisen elämän monivivahteisessa vaihtelussa. Elämän
arvot muuttuvat. Pääpaino ei silloin enää pohjaudu siihen mitä
syödään, juodaan tai millä itseä vaatetetaan, vaan siihen, kuinka
erilaiset elämän suhteet avaavat minuutta näkemään Totuutta, jota
olemme tottuneet nimittämään jumalaksi — yhtyäksemme siihen. Tätä
asennoitumista opettaa karma-jooga, Jeesuksen ies.
Mutta eikö tämä ole vain teoriaa, vailla todellisuuspohjaa
jokapäiväisessä elämässä? Kuka voi kantaa Jeesuksen iestä?
Se ei ole teoriaa. Elämän lakipitoisuus kuljettaa kutakin pakosta,
luomiensa syiden pakosta karma-joogan eli toiminnan tien alkutaipaleen.
Siitä ei olla tietoisia. Tietoisuus tulee aikanaan. Ja ne, jotka
tietoisesti Elämän lakien mukaisesti alistuvat siihen, löytävät
Mestarin, joutuvat hänen johtonsa alaisiksi, valjastautuvat yhä
lujemmin toiminnan tien ikeeseen ja löytävät levon. Raskaimmassakin
vastamäessä tuo karma-joogan ies voimaa, virvoittaa uupuneet jäsenet,
kirkastaa mielen näkemään haihtuvien muotojen alla Elämän ihmeellisen
salaisuuden, ykseysrytmin, jota väreilemällä toiminnan ies on helppo ja
suloinen kantaa.
Karma-joogan ies ei ole mielikuvituksellinen haave. Asennoitumalla
Elämän rytmiin voi jokainen sen yksilökohtaisesti todeta. Jokainen.
Ylhäinen ja alhainen, oppinut ja oppimaton, rikas ja köyhä, sillä sitä
iestä kantaen vastakohtien rajamuurit häipyvät Hengen maailmassa ei
ole eroitusta. Siellä sulautuu kaikki ykseyden sopusointuun. Kunkin
on noustava sinne omassa olemuksessaan. Oman sydämeu syvimmässä
innoituksessa, syvimmässä todellisuudessa.
Ne, jotka kuulevat Mestari Jeesuksen kutsun: "tulkaa minun tyköni",
jotka valitsevat hänet gurukseen, voivat olla varmat siitä, että hän on
tulijaa vastassa, millä asteella tulija lieneekin, iestääkseen tulijan.
Totesin tämän äskettäin — omituisissa olosuhteissa.
Olin aamukävelyllä pääkaupunkimme puhtailla, asfaltoiduilla kaduilla.
Alkutalven ilma oli raikas, kylmä. Mieleni askarteli Jeesuksen ikeessä,
kysyin itseltäni, onko Jeesus ikeineen kokemusperäisesti todettavissa.
Yht'äkkiä kuulin erään viisikerroksisen talon pihamaalta käheää laulua.
Äänessä oli jotakin, joka kiinnitti huomiotani. Tunsin laulun. — Sävel
värähteli jotakin erikoista. Seisahduin kuuntelemaan — ja kuullakseni
tarkemmin käännyin porttikäytävään. Aloin eroittaa laulun sanojakin:
    "Mun ota kätein, Herra, ja taluta,
    ma että pääsen kerran — kotihin."
Menin pihamaalle nähdäkseni laulajan. Ryysyihin puettu kerjäläinen
siinä lauloi, haudan partaalla oleva valkohapsinen vanhus. Talvinen
tuuli tunki ohuen viitan läpi ja hänen jalkojaan varmasti paleli — niin
olivat jalkineet risaiset.
Ryppyisillä poskilla kuvastui nälkä. Mutta vanhuudesta vapiseva ääni
värähteli onnea kun hän toisti:
    "ma että pääsen kerran — kotihin".
Seisoin siinä koko laulun ajan ja ihmettelin, kuinka en ajatellutkaan
omilla ajatuksillani, vaan olin samaistanut tajuntani tuon kerjäläisen
tajuntaan. Olin hetkiseksi unohtanut vilun ja nälän, sillä tunsin
oudon kosketuksen. — Tuo kosketus tuli Auttajan kädestä ja rauhaa
tulvi sieluuni. Kerjäläislaulaja tiesi, että kärsimys oli loppuva
— pian. Mutta yhä puhui "Auttaja" tajunnalleni. En tiedä tunsiko
kerjäläislaulaja tämänkin. Se puhui maallisen tuskan toisarvoisuudesta
— tai oikeammin sen arvokkuudesta avaamaan silmäni näkemään Jeesuksen
ikeen salaista merkitystä. Ilman tuskaa ei iloa, ilman kärsimystä
ei onnea, ilman iestä ei vapautumista. Niinkuin tuo työnraskauttama
kerjäläinen on löytänyt "Auttajan", niin olet sinäkin löytävä ikeesi —
ja vapauden. — Niin tuntui "Auttaja" puhuvan.
Hiivin pihamaalta hiljaa pois. "Auttajan" kädenkosketus tuntui vielä
lämpimänä omassani.
"Kuinka voisin joka hetki tuntea kätesi kosketuksen?" kysyin. "Pitääkö
minun olla niinkuin tuo kerjäläinen?"
"Elämä ei tingi" olin kuulevinani vastaukseksi. "Se antaa kullekin
aikanaan — minkä parhaaksi näkee. Olet ollut rikas, olet ollut
kerjäläinen, olet ollut onnellinen, olet ollut onneton monen
monta kertaa elämiesi pitkän sarjan aikana, nyt on sinun opittava
vapautumisen taito, irtautuminen kaksinaisuuden vastakohdista:
rikkaudesta ja köyhyydestä, ilosta ja surusta, sillä kaikki ne kuuluvat
katoavaisuuden maailmaan. Minun iestäni kantava muistakoon aina
ikuisen, horjumattoman totuuteni:
"Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen
Pojalla ei ole kuhunka hän päänsä kallistäisi."
Silmänräpäyksellisesti solui tajuntani läpi Jeesuksen ikeen valtava
asteikko. Ymmärsin, ettei sen kantaminen rajoittunut vain siihen,
että se toi hetkellistä tyventä tunne-elämän ristiaallokkoon, eikä se
vain tuudittanut mieltä vain haudantakaisen taivaan toivolla, vaan
että siihen valjastautuvalle oli mahdollisuus löytää guru-Mestari,
jonka käden tukemana voi astua toiminnan tietä pitkin taivasten
valtakuntaan jo tässä elämässä, ja saavuttaa tajuntatila, missä elämän
kaksinaisuuden harha häipyy olemattomiin. Ymmärsin totuuden Jeesuksen
voimalauseissa ja toistin niitä niiden kirkastuneessa värähtelyssä:
 "Ottakaa päällenne minun ikeeni, ja oppikaa minusta, sillä minä olen
 sävyisä ja nöyrä sydämeltä, ja te löydätte levon sieluillenne.

 Minun ikeeni on suloinen ja minun kuormani keveä!"

VEREN MAGIA.

Goethen Faust-näytelmässä on kohtaus, jossa Faust vanhana ja
raihnaisena kiihkeästi toivoi itselleen uutta nuoruutta. Tällöin
näyttäytyy hänelle Mefisto, joka lupaa täyttää hänen toivomuksensa
ja antaa hänelle uuden nuoruuden, jos Faust allekirjoittaa Mefiston
hänelle esittämän välikirjan. Toivottomana, välttämätön kuolema
silmiensä edessä Faust lupaakin sen tehdä, mutta ihmettelee suuresti
kun Mefisto vaatii välikirjan allekirjoitettavaksi hänen omalla
verellään. Uteliaana kysyy Faust Mefistolta syytä tähän, mutta Mefisto
— hymy huulillaan vastaa vain: "Blut ist ein ganz besondrer Saft" —
veri on kovin merkillinen neste.
Veri on tosiaankin merkillinen neste. Länsimainen tiede on analysoinut
veren, huomioinut sen histologisesti, tehnyt havaintoja sen
fysiologisista vaikuuksista solustossa, mutta sen sisintä luonnetta,
vomia, jota se ylläpitää elämää solustossa, sitä ei tiede ole kyennyt
ratkaisemaan, se on sille edelleenkin arvoitus. Ihmetellen se toteaa,
kuinka hedelmöitynyt solu äidin kohdussa, veren sitä alinomaa
huuhdellesa, alkaa kehittymään ja kasvamaan olioksi, joka lopulta
esiintyy ihmisenä. Se toteaa, kuinka äidinvereen on kätkeytynyt
kaikki ne elinvoimaiset aineet, joita kehkeytyvä sikiö tarvitsee
muodostuakseen yksilöksi. Niin omalaatuisensa on veren voima, että
kaksoisissakin, jotka samanaikaisesti saavat ravintonsa saman äidin
verestä, tapahtuu veren vaikutus niin yksilöityneesti, että kaksoiset
— yhtänäköisyydestään huolimatta — eivät koskaan ole samanlaiset.
Vereen liittyvä salaperäinen voima jatkuu ihmisen myöhemmässäkin
kehityksessä. Se muuntuu jokaisessa yksilössä kullekin soveltuvaksi,
täyttämään elinehtoja juuri sille ihmiselle, jossa se virtaa. Siksipä
verensiirrossa toisesta henkilöstä toiseen, mikä menetelmä on tullut
käytäntöön toivottomissa sairaustapauksissa, otetaan tarkoin huomioon,
että veri, joka siirretään toisesta toiseen on senlaatuista, että
sillä on verensiirtoa tarvitsevalle sen laatuinen "affiniteetti",
verenheimolaisuus, että apua yleensä voidaan odottaa. Voisi sattua
niinkin, että verensiirto, sen sijaan että se pelastaisi, voisi tuottaa
vahinkoa — vieläpä kuolemankin.
Tosiaankin on veri merkillinen neste ja sen merkilliset ominaisuudet
eivät rajoitu ainoastaan fyysilliseen luontoon, vaan ulottuvat
ylifyysilliseenkin. Sen vuoksi onkin verta ammoisista ajoista saakka
käytetty välineenä ylifyysillisten ilmiöiden aikaansaamiseksi
seremoniallisessa magiassa — varsinkin niinkutsutuiden mustien
maagikkojen keskuudessa.
On näet olemassa kahdenlaista magiaa, joita on totuttu nimeämään
mustaksi ja valkoiseksi magiaksi. Molempiin kuuluu salaisten
luonnonvoimien alistaminen ihmisen tahdon alaiseksi, mutta niiden
käyttö määrää, ollaanko tekemisissä mustan tai valkoisen magian
kanssa. Musta maagikko käyttää kykyjään itsekkäisiin persoonallisiin
tarkoituksiin, kun sitävastoin valkoinen maagikko kohdistaa kykynsä
ja taitonsa korkeiden, koko ihmiskuntaan tähtäävien, henkisten
voimien palvelukseen, voimien, joiden tarkoitus on nostaa ihmistajunta
puhtaimpaan epäitsekkyyteen.
Valkoinen magia muodostaa korkean henkisen tieteen, johon on käytävä
käsiksi tieteellisellä tarkkuudella, vakavalla antaumuksella ja
valmistauduttava pitkäaikaiseen harjoitukseen, ennenkuin siinä voi
saavuttaa tuloksia ja täydellisyyden, joka on ollut niillä Valkoisen
Veljeskunnan adepteilla, jotka historiallisella ajankaudella ovat
esiintyneet maailman näyttämöllä. Tämän magian luonnetta kuvaa H.P.B,
Isis Unveiled'issä seuraavasti:
 "Ihminen on kolminainen: hänellä on aineellinen fyysillinen ruumis
 ja sitä elähdyttävä sieluruumis, joita molempia ylläpitää ja
 valaisee kolmas, niiden hallitsija, kuolematon henki. Kun ihmisen
 kaksi olemuspuolta uppoutuu täydellisesti kolmanteen, tulee hänestä
 kuolematon olio.

 Magia on tiede, joka johtaa näiden prinsiippien tuntemiseen,
 jolloin ihminen — vielä ruumiissan ollen — voi saavuttaa hengen
 kaikkitietoisuuden ja voiman kontrolloida luonnon salaisia voimia.
 Magia voi tällöin muodostua käytännölliseksi tiedoksi.

 Magian perusominaisuuksiin tässä asteessa kuuluu syvä ja
 käytännöllinen tuntemus muun muassa magnetisin ja sähkön sisäisistä
 ominaisuuksista ja niiden keskinäisistä voimasuhteista. Erikoisen
 tärkeätä on tuntea näiden voimien suhde seurauksineen ihmis-
 ja eläinkunnassa. On olemassa salaisia voimia myös kasvi- ja
 kivikunnassa. Kasvikunnasta mainittakoon vain opiaatit, joiden
 maagillinen vaikutus on eurooppalaisille vielä kauttaaltaan tuntematon.

 Sanalla sanoen, magia on henkinen viisaus ja magian liittolainen
 ja palvelija on — luonto. Yhteinen elämänvärähtely lävistää kaiken
 ja tämä voi tulla täydellisen inhimillisen tahdon välikappaleeksi.
 Adepti voi kiihoittaa luonnon elinvoimaa kasveissa ja eläimissä
 yliluonnolliseen asteeseen. Hän voi kontrolloida toisten — ei adeptien
 — fyysillistä- ja sieluruumista ja tarvittaessa elementaaleja, mutta
 hän ei voi eikä tahdo kontrolloida kuolematonta henkeä ihmisessä —
 ei kuolleessa eikä elävässä, sillä henki on jumal'juurta, mikä ei ole
 alistettava toisen vallanalaisuuteen."
Yhteinen elämänvärähtely lävistää kaiken ja se voi tulla täydellisen
inhimillisen tahdon välikappaleeksi — siinä on magian ydin. Sitä
käyttävät korkeat adeptit sen korkeimmissa aspekteissa. Sen madaltuessa
epätäydellisen ihmisen käyttövälineeksi voi jumalallinen tiede vajota
itsekkään mustan magian värittämäksi noituudeksi.
Henkisellä värähtelyllä on ilmenneessä maailmankaikkeudessa aineellinen
vastaavaisuutensa. Abstraktisimmatkin voimavirtaukset pukeutuvat
maailmankaikkeuden ilmestyskautena jonkinmoiseen aineverhoon.
Johdonmukaisesti — näin ollen vereenkin sisältyy kosmillisia
voimavärähtelyjä. Abbe Louis Constant — alias Eliphas Levi,
nykyaikainen tunnettu kabbalisti, kirjassaan Histoire de la Magie,
määrittelee veren seuraavasti: "Veri on universaalisen fluidiumin,
nesteen, alkuperäisin ruumiillistuma — se on aineellistunutta —
vitaalista valoa. Sen synty on ihmeellisin luonnon kaikista ihmeistä.
Se pysyy elinvoimaisena aina itseänsä muuntamalla, ja on täten
kaikkeudelleen, alituisesti muotoaan muuttava Proteus. Veri syntyy
prinsipeistä, missä sitä ei ennen ollut, se muuntuu lihaksiksi, luiksi,
hiuksiksi, kynsiksi ja kyyneleiksikin. Sen voima katoaa kuolemisen ja
mätänemisen yhteydessä, ja ainoastaan se, joka kykenee elähdyttämään
kuolemaantuomitut verisolut voimakkaalla magneettisella värähtelyllä,
voi saada elämän uudelleen virkoamaan. Tämä kaikkeudelleen fluidiumi —
kaksinaisessa toiminnassaan — on olemisemme suuri salaisuus. — Veressä
piilee elämisen arvoitus."
Intialainen joogi Ramatsaraka sanoo vereen sisältyvän olemassaolon
suuren mysterion, eikä voida käsittää elävää olentoa ilman sitä. "On
luojan työn suurta häpäisemistä nauttia verta" — lisää hän.
Mooses selosti sielun asuvan veressä ja tälle katsantokannalle
uskollisena kielsi hän veren nauttimisen. Apostolinen kristillinen
seurakunta lähetti pakanakristityille kirjallisen määräyksen, etteivät
seurakunnan jäsenet saisi syödä "tukehtuneen eläimen lihaa eikä verta".
Tuommoinen kielto tuntuisi omituiselta, ellei tiedettäisi vereen
sisältyvät salaiset ominaisuudet, joita maagikot käyttivät
tarkoituksiinsa seremoniallisessa magiassa. Tiedetään vielä voitavan
tyydyttää erilaisten elementaaali-olentojen aineellistumishalua.
Paracelsus, keskiajan kuuluisa lääkäri ja vihitty tulifilosofi,
mainitsee veren salaisia ominaisuuksia selostaessaan, kuinka veren
lemu aikaansaa henkiolentojen ruumiillistumisia, minkä vuoksi
taikurit käyttävätkin verta ilmiöidensä havainnollistuttamiseksi. Ja
mikäli tiedetään, käytettiin uhriverta "pienemmissä mysterioissa" —
ainakin myöhemmällä ajalla, jolloin mysteri-kultti jo alkoi rappeutua
aikaisemmasta henkisestä puhtaudestaan.
Vanhassa Testamentissa kerrotaan, kuinka Baalin papit Eliaksen aikaan
uhrimenoissaan silpoivat ruumistaan veitsin ja naskalein tehotakseen
avuksihuutamiinsa henkiolentoihin ja Aapelin mainitaan uhranneen
Jumalalle laumansa esikoisista, ja "Herra katsoi Aapelin uhrin
puoleen". (1 Moos. 4:4.) Kun Noak arkkeineen oli onnellisesti saapunut
Araratin vuorelle ja astunut kuivalle maalle, "otti hän kaikkinaista
puhdasta karjaa ja kaikkinaisia puhtaita lintuja ja uhrasi polttouhria
alttarilla. Herra tunsi lepytyshajun ja leppyi." (1 Moos. 18:20.)
Abraham oli vähällä teurastaa ainoan poikansa polttouhriksi, mutta
hänen jumalansa aivan viime hetkessä tyytyi oinaksen vereen. (1 Moos.
22: 2—13.)
Mooseksen lakikirjoissa oli uhrit määrätty pakollisiksi. Niitä oli
toimitettava jos jonkinlaisissa tilanteissa. Oli rikosuhreja, joilla
lepytettiin Herraa jonkin synnin sovittamiseksi, oli kiitosuhreja,
joilla valmistettiin Herralle jokin erikoinen ilohetki, vieläpä pappien
vihkimystilaisuuksissa toimitettiin verisiä polttouhreja. Verta
vihmottiin alttareille, verellä tahrittiin papiksi vihittävän kasvot,
kädet ja jalat ja lopuksi uhriteuras poltettiin "hyväksi hajuksi"
polttouhrina alttarilla. Ihmisuhritkaan eivät olleet kiellettyjä.
Muistamme Jeftan tyttären uhraamisen Herralle — lupausuhrina.
Joukkouhrejakin toimitettiin. Neljännen Mooseksen kirjan 25:ssä luvussa
4:ssä säkeessä sanotaan seuraavasti: "Ja Herra sanoi Moosekselle: 'Ota
kaikki kansan päämiehet ja hirtä ne Herralle auringon puolella, jotta
Herran vihantuli käännettäisiin teistä pois'."
Vanhan Testamentin kertomusten mukaan oli Mooses naimisissa
midianilaisen papin, Jetron, tyttären kanssa ja mainitaan Mooseksen
— vaikeissa tilanteissa — kysyneen usein neuvoja apeltaan. Jetro
oli vihitty Mithra-mysterioihin. Näissä oli tulvaisat veriuhrit
käytännössä. Niinpä Maximus Efesolainen kuvatessaan keisari Julianuksen
Mithra-vihkimystilaisuutta kertoo kuinka tällöin teurastettiin
härkä — merkillistä kyllä — samojen menetelmien mukaisesti, mitkä
esiintyvät Mooseksen lakikirjassa. (3 Moos. 8.) Vihittävä vihmottiin
kauttaaltaan verellä ja pappi lausui rituaalin mukaisesti: "Tämän
veren nimessä pesen sinut synneistäsi. Olet nyt uudestisyntynyt
Mithran poika." Mooseksen uhrikultti oli nähtävästi suurimmaksi
osaksi egyptiläis-kaldealaista alkuperää, lainattu niiden jo
rappeutuneista mysteriomenoista, ja että niillä oli tarkoituksena
ei ainoastaan jonkin jumaluuden lepyttäminen, vaan myös tarkoitus
uhriveren avulla antaa tilaisuus jonkin elementalin aineellistumiselle
— on ilmeistä. Aineellistumistapauksestakin on kertomus Vanhassa
Testamentissa Tuomarien kirjassa, Simsonin isän Manoakin toimittamassa
uhritilaisuudessa. Näin kuuluu kertomus: "Manoak otti vohlan ja
ruokauhrin ja uhrasi kallion päällä Herralle. Ja Herra teki ihmeen
ja Manoak ja hänen vaimonsa näkivät sen ja tapahtui kun liekki nousi
alttarilta taivaaseen, että Herran enkeli meni myös ylös alttarin
liekissä ja Manoak ja hänen vaimonsa näkivät sen ja lankesivat
kasvoilleen maahan." (Tuom. 13: 19—20.)
Veriuhrit olivat siinä määrin syöpyneet juutalais-kristittyjenkin
tajuntaan, että niitä käyttivät Jeesuksen lähimmät sukulaiset ja
opetuslapset. Paavalinkin kerrotaan — mikäli voi luottaa Apostolien
tekojen kirjoittajaan — Jerusalemissa käydessään alistuneen vereen
liittyviin puhdistusseremonioihin. (Apost. teot 21: 17—27.)
Näin ollen ei ole ihmeteltävää, että veren magia periytyi kristilliseen
kirkkoon ja sai myöhemmin kannatusta seremoniallisena magiana kirkon
arvohenkilöidenkin keskuudessa. Paavi Sylvester II:sta syytti
kardinaali Benno julkisesti seremoniallisen magian harjoittamisesta ja
useat muutkin paavit olivat salaisesti magiaan mieltyneitä. Räikeinä
esiintyy veren-magian käyttö eräässä tilaisuudessa, jonka kuuluisa
historioitsija Bodin mainitsee v. 1587 julkaisemassaan teoksessa:
La Demonomanie. Katooliisen kirkon uskollinen tytär Catharina
di Medici, Ranskan kuninkaan Henrik II leski, uhrautti v. 1570
ihmislapsen, saadakseen vertavuotavasta päästä tietoja sairaana olevan
poikansa kuningas Kaarle IX kohtalosta. Uhripappina tässä kaameassa
tilaisuudessa toimi kirkon pappi. Veren magiaan kuuluviksi lienee myös
luettava ne sadattuhannet veriuhrit, joita toimitettiin ristiretkien
ja kerettiläisvainojen yhteydessä. Niissä uhrattiin ihmiskunnan
jalointa verta, kuten Hypatian, Giordano Brunon, Savonarolan, Hussin
ja monen muun. On vaikea määritellä mihin uhrikategoriaan olisi
luettava ne kaameat veriuhrit, joita toimitettiin kristikunnassa
noitavainojen nimellä Lutheruksen uskonpuhdistuksen ajoista alkaen aina
kahdeksannelletoista vuosisadalle saakka. Tästä kaameasta tilastosta
mainitsen vain pienen vilahduksen. Bambergin kaupungin tuomioistuimessa
Saksassa vuosien 1625—1630 välillä käsiteltiin 900 noituusjuttua,
joista 600 päättyi elävänäpolttotuomioon. [Teos: Sorcery and Magie, by
T. Wrigth, vol. II. siv. 186.] Näistä oli 34 lasta, alle 14 ikävuoden,
yksi (tri Schutzen) sylilapsi. Torqemada kätyreineen poltatti 18 vuoden
aikana 10,220 henkeä elävältä ja tuomitsi kidutuksiin 97,321. [Teos:
Conflict between Religion and Science by prof. Drasiv, s. 146.]
Nämä hirvittävät numerotiedot, jotka rajoittuvat vain muutamaan vuoteen
siitä 2000 vuotta kestäneestä veriuhri-ajasta, jota länsimaat ovat
harjoittaneet uskon- ja totuuden Jumalan ja Jeesuksen nimessä, puhuvat
selvää kieltä, ja niiden varjossa himmenevät ne veriuhrit, joista
"pakanamaailmaa" syytetään. Täytyy pakostakin kysyä, mikä tai kuka
mahtoi olla se jumal'olento, joka tämmöisiä uhreja vaati tunteakseen
niissä "lepytyslemun"? Varmastikaan ei se ollut se "Isä", jota Jeesus
julisti, eikä se hyvä paimen, joka mieluummin jätti yhdeksänkymmentä
yhdeksän laumansa lammasta korpeen etsiäkseen ainutta kadonnutta
karitsaansa. Eikä hyvä paimen, löytäessään kadonneen karitsansa,
käynyt tutkimaan tämän uskontunnustuksia ja tuomitsemaan, vaan otti
syliinsä ja kantoi turvaan lammashuoneeseen. Varmastikaan ei se ollut
kumpainenkaan heistä — ken se oli — jääköön arvaamatta.
Olen maininnut nämä esimerkit osoittaakseni, kuinka veren
maagillisia voimavärähtelyjä on käytetty ja voidaan käyttää manaus-
ja noituustarkoituksiin. Niistä käy myös ilmi vereen liittyvän
seremoniallisen magian luonne. Veren ainevärähtelyt tarjoavat
erilaisille, näkymättömien tasojen voimaolioille tilaisuuden
aineellistua, mihin niillä luonnonlakien mukaisesti ei muulla tavoin
ole mahdollisuuksia. Se avaa niille veräjän fyysilliselle tasolle ja
ne ottavat maagikon valtaansa. Verenmagian harjoittaja — joutuessaan
kosketuksiin luonnon salaisiin voimiin — luo mielikuvituksensa ja
tahtonsa avulla näille voimille muotoja. Täten ne ovat voineet esiintyä
milloin minkin hahmoisina, ihmisen muotoisinakin. Tätä luomusta
alettiin pitämään voimille oleellisina, vaikka se ei tosiasiallisesti
niille ollenkaan kuulu. Kuta lujemmin tähän olettamukseen kiinnyttiin,
sitä enemmän näitä luomuksia ravittiin ja sitä enemmän ylläpidettiin
niiden aineellistumishalua ja tehtiin niistä johonkin määrin pysyviä
olentoja, jotka vaativat jatkuvasti uhriverta hahmonsa ylläpitämiseksi.
Lopulta luuloteltiin, että nämä luomukset olivat joitakin korkeita
olentoja — jumalia. Niitä käytiin palvomaan, vallankin kun
huomattiin, että ne erikoisella palvonnalla aikaansaivat palvojalleen
henkilökohtaisia etuisuuksia.
Kuinka korkea näiden olioiden siveellinen taso on, riippuu täydelleen
palvojan kehitystasosta. Tasonsa mukainen ihminen varusti luomansa
jumal'elementaalin samoilla ominaisuuksilla, kuin mitä hänellä
itsellään oli. Se vihasi, suuttui, osoitti mielihyvää ja tunsi
tyydytystä niinkuin ihminenkin, riippuen siitä, miten sen mielihaluja
ja tarpeita tyydytettiin. Jatkuvalla palvonnalla loi ihminen lopulta
niistä itselleen persoonallisen jumalan, joka sen mielestä oli
kaikkivoipa ainakin siinä mielessä, että se tyydytti palvojansa
itsekkäimmätkin pyyteet. Mutta tämä jumala vallitsi myös täydellisesti
palvojansa. Se vaati lakkaamatta uhreja, palkitsi uhrien paljouden
mukaan, ja kitsasteli palkkioita, ellei uhrialttarilla lakkaamatta
tuoksunut lepyttävän veren lemu.
Kun selailee maailmanuskontojen "Pyhiä Kirjoja", huomaa niissä
valtavan panteonin tämänlaatuisia ihmisten luomia, persoonallisia
jumaluuksia. Ainoakaan uskonto — lukuunottamatta ehkä buddhalaisuutta
— ei ole niistä vapaa, ei myöskään "valitun kansan", juutalaisten
eksoterinen uskonto. Vain tämänlaatuisten jumaluuksien määräyksinä
ovat ymmärrettävissä ne monet kaameat ja vertatihkuvat teot,
jotka esiintyvät Vanhassa Testamentissa ja ainoastaan täten on
käsitettävissä moraalittomuus, joka näille jumalille esitetään, kun
ne määräävät palvelijansa hirvittäviin sotiin, joita on käytävä mitä
luonnottomimmalla säälimättömyydellä. Imeväiset, lapset, äidit ja
eläimetkin uhrataan niiden verenhimolle. UNe kuvastavat täydelleen
aikakautensa ihmiskunnan matalaa mentaliteettia ja ovatkin kokonaan
niiden luomuksia.
Länsimaiset kirkot — omaksuessaan juutalaisten eksoterisen uskonnon
uskontonsa pohjaksi — antautuivat alttiiksi vaaralle saada
juutalaisuuden heikkoudet jumal'oppiinsa. Täytyy myöntää, ettei
länsimaat pelastuneetkaan vaarasta. Juutalaisten monista synkistä
elementaalijumaluuksista laadittiin jonkinmoinen yhteenveto, luotiin
monoteistinen ekstrakosmillinen ylijumaluus ja hahmoitettiin se
verenmagian avulla oman mentaliteetin mukaiseksi. Tämänkin jumaluuden
oletetaan närkästyvän, vihastuvan, kun sitä vastaan rikotaan, oletetaan
vaativan rangaistusta ja hyvitystä tehdystä rikoksesta. Sekin vaatii
verta leppyäkseen. Kun kaikkien maailmoiden alkulähde — joka kylläkin'
nimettömänä välkähtelee Vanhassa Testamentissakin — samaistettiin
tämänlaatuiseen ekstrakosmilliseen elementaali jumaluuteen, oli siitä
johdonmukainen seuraus, että ihmiskunnan syntiinlankeemus oli kuoleman
rikos koko ihmiskunnalle ja vaati sovituksekseen koko ihmiskunnan
veren. Tämän toteuttaminen oli tietenkin mahdottomuus. Kun ei tahdottu
vääristä premisseistä luopua, niin säälimättömällä johdonmukaisuudella
kuviteltiin tälle persoonalliselle jumaluudelle poika, joka
määrättiin ihmiskunnan rikoksen sovituksen uhriksi. Vasta kun hän oli
vuodattanut verensä, leppyisi isä — tuntiessaan "veren lepyttävän
lemu". — Siis menettely, mikä oli vallalla vanhatestamentillisten
elementaaiijumaluuksien sovitusuhreisaa.
Tämähän on kuin painajaisunta — sano sanottaneen — mutta valitettavasti
se ei ole unta. Todellisuutta se on — painajaisuntakin kaameampaa.
Kun valveudutaan kerran ja se huomioidaan, niin ihmetellään, kuinka
sen pauloissa on voitu nukkua. Ei ole tarvis katsella menneisyyteen,
nykyhetki riittää sen toteamiseen. Verenhimoisia elementaalijumalia
palvotaan parhaillaan. Keitä mahtavat olla ne elementaalidemoonit,
joille parhaillaan vuotaa ihmiskunnan veri kaikkialla maailmassa,
niin idässä kuin lännessä? Keitä mahtavat ne olla? Niille on annettu
aatteellisia nimityksiä, mutta niiden tosiolemusta ei ole analysoitu.
Eikä niille näy riittävän härkäin ja kauristen veri — ei — ne janoavat
vain ihmisverta. Sodan alttarilla on sitä vuodatettu ja valmistaudutaan
lakkaamatta vuodattamaan, sillä näiden jumaluuksien verenhimo on
pohjaton. Tunteneeko ihmiskunta jumaliensa todellisen luonteen —
palvoessaan niitä, ja ravitessaan niitä ajatuksillaan ja tunteillaan
temppeleissään, yhdistyksissään ja kerhoissaan? Aavistaneeko
ihmiskunta, että nämä jumaluudet ovat heidän oman sydämensä luomuksia,
hahmoja heidän omasta mielialastaan? Huomanneeko ihmiskunta, ettei
näillä jumaluuksilla ole hyveellisyyttä enemmän, kuin mitä ihmiskunta
itse kykenee hyveellisyyttä ilmentämään, ja että niiden perusominaisuus
on itsekkyys, joka ei ole muuta kuin ihmiskunnan itsekkäiden minuuksien
julmien pyyteiden kollektiivinen kokoomus? Näille jumaluuksille
uhrataan parhaillaan veriuhria, harjoitetaan veren mustaa magiaa. Eikä
se lakkaa ennenkuin ihmiskunta kaataa epäjumalansa, rikkoo niiden
alttarit ja havahtuu palvomaan jumaluutta, joka vaatii korkeampaa veren
magian voimaa.
Täytyy myöntää, että nykyhetken länsimaisessa mentaliteetissa on
seremoniallinen veren-magia kyynillisesti viety äärimmäisyyden rajalle.
Se on huipennettu metafysiikan kaikkein korkeimmille tasoille. Ja sen
oikeutus seisoo tai kaatuu, mikäli on totta, että maailmankaikkeudessa
on olemassa tuollaista ikuista jumal'olentoa. Semmoisten olemassaolosta
eivät puhukaan mitkään pyhät kirjat, ja jo tavallinen inhimillinen
ja puutteellinen siveyskäsite kapinoitsee moista olettamusta
vastaan. Isän — maailmankaikkeuksien alkulähteen ja ylläpitäjän
täytyy olla monin verroin korkeamman, yläpuolella ihmismääritelmien
ja ihmisominaisuuksien — niin korkean ja ylevän, että ihmisäly sen
edessä vaikenee ja tyytyy korkeintaan negatiivisiin määritelmiin. Ja
toisenlainen on tälle jumaluudelle kuuluva veren-magiakin.
Aikain Viisaus puhuu yhdestä ainoasta Ykseydestä, ikuisesta
kaikkiallisesta hengestä, jolle on mahdotonta hahmoitella muotoa ja
määritellä ominaisuuksia. Siihen sisältyy kaikki olevainen, näkyväinen
ja näkymätön niin korkeassa potenssissa, että rajoitettu äly kilpistyy
sitä analysoidessaan. Korkeimmatkin ominaisuudet, joita äly voi Sille
sommitella, näyttäytyvät tällöin vain heikoilta heijastuksilta Sen
ikuisesta hengityksestä, joka on kaiken ilmenneen elämän perusta.
Sillä hetkellä — jos moista mahdollisuutta voisi kuvitella — kun
Sen hengitys silmänräpäykseksikin lakkaisi, luhistuisi ilmennyt
maailmamme olemattomiin. Ilmenneessä maailmoiden äärettömässä sarjassa
ilmentää Se alinomaa oman olemuksensa pohjattomia syvyyksiä. Ilmennyt
maailmankaikkeus on Sen ulkonainen verho, Sen aineellistunein ruumis,
jossa virtaa Elämän valoveri. Tämän valoveren virtailun tuntee tiede
voimana ja liikuntana, joita ilman se ei voi ainetta ajatella. Sen
valoveren maagillisesta voimasta kehkeytyvät avaruuksien tähtiusvat
auringoiksi ja planeetoiksi. Sen veren-magia tiivistyttää henkiaineen
eetteriseksi, fyysilliseksi, muuntaa epäorgaanisen orgaaniseksi. Se
kiteyttää mineraalin ja kivikunnan kristallisiin muotoihinsa. Se
loihtii orgaanisen luonnon muotokauneuteensa. Se on koko kosmoksen
taikavoima, tämän maailman, jota me niin ihailemme ja jonka avautuminen
joka hetki tapahtuu silmiemme edessä. Sen taikavoiman vaikutuksesta
on ihminenkin parhaillaan kehkeytymässä siksi pikkumaailmaksi, jossa
Olevainen heijastuisi niine erikoisominaisuuksineen, jotka kukin
ihmisyksilö kätkee salattuna sielunsa syvyyksiin.
Ihmisessä virtaa tämä kaikkeudellinen valoveri maagillisine voimineen,
kehittääkseen kaikkeudellisen älyn (manaksen), äärimmäiseen
kirkkauteensa. Mutta ihminen — Prometheus — anasti taivaallisen
valoveren salaisen maagillisen voiman omiin tarkoituksiinsa, eristi sen
itselleen, synnytti kosmoksen sopusointuun epäsoinnun, synnytti pahan,
jolla ei ole oleellista pohjaa Ikuisen Olemassaolon lakkaamattomassa
hengityksessä. Aikakaudellisena ilmiönä on pahalla syynsä ja
aikakaudelliset seurauksensa. Sen synnyttämä epäsointu on saatava
tasapainoon, jotta kosmos värähtelisi ikuista pohjimmaista täydellistä
sopusointuaan. Kuinka on se tapahtuva? Valoveren maagillisen voiman
avulla. Ihmiselle on mahdollista avautua siinä määrin kaikkeudellisen
valoveren virtaukseen ja sulautua siinä määrin Olemassaolon
sopusointuisaan värähtelyyn, että hän tuntee yhteenkuuluvaisuutensa
jumaluuteen ja kykenee saattamaan ennalleen synnyttämänsä epäsoinnun.
Kun hän sen toteaa, voi myös kokemusperäisesti todeta, että julmuuden
veri puhdistaa hänet synneistänsä. Sen veren magian avulla syntyy uusi
ihminen — uusi ihmiskunta.
Tämä on salatieteellinen näkökanta veren-magiasta synnistä,
sovituksesta ja jumalasta. Ihmisessä itsessään asuu Jumalan Poika.
Ihmiskunta kokonaisuudessaan on Ikuisen Isän Ainutsyntyinen Poika, joka
eristyneisyydessään tuli aikakaudellisesti tuhlaajapojaksi, kaikkoni
Isän helmasta vieraille maille, alentui eläimellisyyden tasolle,
tyytyi sikojen ruokaan, kunnes hänen pyyteensä palautuivat ikävöintiin
takaisin ikuisen sopusoinnun värähtelyihin. Tällöin — ja vasta tällöin
alkaa Elämän valoveri uudelleen virtailla tuhlaajapojan suonistoon.
Sen magia syövyttää maaperää itsekkyyden varustuksilta, kunnes ne
täydelleen luhistuvat. Tällöin elämän valoveri täyttää ihmisolemuksen
suoniston, kasvattaa hänestä ikuisuuksien mittapuun mukaisen Jumalan
Pojan.
Tätä veren-magiaa tarkoitti Eliphas Levi määritellessään
veren kaikkeudellisen valon ruumiillistumaksi. Eikä tämä ole
mielikuvituksellista haavetta. Sille löytyy todistuksia historiasta.
Pyhissä kirjoissa mainitut suuruudet: Buddhat, Krishna, Hermes
Trismegistus, Zarathustrat, Orpheus ja Jeesus ovat valoveren
vaikutuksesta nousseet niin hurmaaviin korkeuksiin, että heidän
aikalaisensa ja jälkimaailma ovat palvoneet ja ihmiset yhä palvovat
heitä jumalina. Saman maagillisen valoveren huuhtomia ovat myös
olleet ne historialliset henkilöt, joiden yllä kimallelee pyhyyden ja
korkean henkisyyden loistava väriaura. Oikein asennoitumalla Ikuisen
Elämän sydämen sykkeeseen on kaikkiallinen valoveri astunut heissä
voimatekijäksi, joka on täydelleen muuntanut heidän olemuksensa, ja
saman menettelyn avuin on meidänkin aikakautemme kyennyt luomaan
yli-ihmisiä, jotka näkyvät päätään pitempinä joukkojen yli.
Tämmöiseksi maagikoksi on jokaisen meistä kerran tultava. Meille
on siihen mahdollisuudet. Päämäärä on tavoittelemisen arvoinen.
Korkeimman, ikuista elämää ikävöivän minuutemme, on tehtävä välikirja
alemman minuutemme kanssa. Alemman minuuden on sydänverellään
allekirjoitettava sitoumus, merkiksi siitä, että se verisitein
vannoutuu alistumaan korkeimman minuuden elinvaatimuksiin. Muutoin ei
elämän valoveri pääse virtaamaan alempaan minuuteemme puhdistaakseen
sitä synneistään. Kun tämä välikirja on tehty ja olemme vakavasti
päättäneet pitää sitoumuksemme pyhänä, loukkaamattomana, niin alamme
tuta kaikkeudellisen valoveren ihmeitätekevää magiaa. Tulemme uusiksi
ihmisiksi. Uusi elämä avautuu tajunnallemme, uusi voima virtaa
olemukseemme, alempi minuutemme uppoutuu henkeemme, ja silloin
rohkenemme sanoa: "Kuolema, kussa on otas ja tuonela, kussa on
voittosi?"
Nämä sanat huulillaan — elämän ja kuoleman herrana astuu valoverin
vihmottu vihitty "Viisauden salista", jonka akkunoista häämöittää
Aksharan rannaton ulappa — kaikkitiedon pohjaton meri, jokapaiväiseen
elämään. Hän näkee veljensä ponnistukset Oppimisen salissa,
heidän lankeemuksensa ja nousunsa. Hän näkee veljiensä kamppailun
tietämättömyyden, Avidjan salissa, näkee heidät siipirikkoisina,
haavoitettuina, himojen tulten poltinmerkit otsallaan kuolemansairaina.
Hänet täyttää sanomaton sääli. Hän tuntee olevansa heidän lihaansa,
heidän vertansa, tuntee heidän kamppailunsa, lankeemuksensa ja
avuttomuutensa. Hänen täytyy auttaa heitä. Virtaahan hänen suonissaan
nyt valoveren magian puhdistama, uudistettu, kirkastettu veri. Se on
siirrettävä kuolemansairautta sairastavan ihmiskunnan suonistoon. Hän
tuntee verenheimolaisuuden kaikkiin — ilman eroitusta ja antaa alttiina
verensä pelastaakseen veljensä kuolemansairaudesta. Hän ei kieltäydy
vuodattamasta vertaan viimeiseen pisaraan. Hän on valkoinen maagikko
— harjoittaa valoveren ihmeellistä magiaa. Näin tehden näkee hän
valoveren salaisen voiman. Näkee sokean saavan näkönsä, näkee elämän
kamppailussa rampautuneen ottavan vuoteensa ja käyvän, näkee langenneen
nousevan uuteen elämään, näkee viisauden käärmeen pureman astuvan
oman sydämensä pyhättöön ja kaatavan kumoon luomansa epäjumalat ja
pystyttävän alttarin Elämän tuntemattomalle jumalalle — Isälle.
Painajainen kaikkoaa — uusi näky astuu tilalle. Yksilö yksilön
jälkeen havahtuu unesta — alistuu valoveren magian uudistavaan
muodonvaihdokseen. Yksilöiden muuttuessa muuttuu yhteiskunta —
ihmiskunta. Elementaali-jumaluudet romahtavat. Yhtä alttaria ihmiskunta
vielä rakentaa, viimeistä uhrialttaria polttouhria varten. Tällä
alttarilla poltetaan veriset vaatteet, ihmiskunnan itsekkyyden
viimeiset rippeet ja elementaali-jumalien kultaisen vasikan murskatut
sirpaleet. Tällöin toteutuu ihana vanhatestamentillinen näkemys, josta
profeetta Jesaia puhuu (Jes. 2):
 "Ja tapahtuu päivien lopulla, että Herran huoneen vuori seisoo vahvana
 vuorten huipuilla, on kukkuloita korkeampi ja kaikki kansat virtaavat
 sinne.

 Sinne kulkee paljon kansaa ja he sanovat: Tulkaa, astukaamme Herran
 vuorelle, Jumalan huoneeseen että hän opettaisi meille tiensä ja me
 vaeltaisimme Hänen poluillaan.

 Ja Hän toimittaa oikeutta kansoille ja he takovat miekkansa auroiksi
 ja keihäänsä sirpeiksi. Kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä
 he enää sotaa opettele.

 Ihmisylpeys kukistuu ja miesten korska masentuu.

 HERRA YKSINÄÄN ON KOROITETTU SINÄ PÄIVÄNÄ."

IHMEET — VOIMATEOT.

Salatiede ei tunne "ihmeitä".

Ne eivät mahdu salatieteelliseen maailmankuvaan, joka on Olemassaolon
ehyt kokonaisuus — kosmos. Siinä värähtelee Ikuinen Elämä ylhässä
majesteettisuudessaan, ikuisine, erehtymättömine, muuttumattomine
lakeineen, joita ei kukaan kykene rikkomaan. Olemassaolon
järkähtämättömiä lakeja voidaan huomioida, todeta ja toimia tietoisesti
niiden alaisina, mutta niiden yli ei kukaan voi astua, eikä toimia
niiden ulkopuolella — ei jumalat eikä ihmiset. Vasta siinä tapauksessa,
että jollakin olisi kyky mestaroida tai muuttaa niitä, voisi puhua
ihmeistä, mutta semmoisia kykyjä ei ole koskaan maailmassa esiintynyt,
mikään historia ei niitä tunne eikä loogillinen ajattelu voi nähdä
niiden mahdollisuutta. Että aurinko olisi Josuan käskystä seisonut
alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa ilman laskematta, (Jos.
10: 12—13) jotta Israel ehtisi kostaa vihollisillensa, tai että Halleyn
pyrstötähti olisi v. 1450 hävinnyt taivaalta kansoja säikyttelemästä
paavi Calixtus III Manauksen peloittamina, ovat ihmeitä, joihin ei
salatiede usko, seisoivatpa ne missä kirjassa tahansa.
Vaikka salatiede kieltää ihmeet, eikä tunnusta niidan mahdollisuutta,
tunnustaa se voimateot, joita on tehty ja tehdään lakien syvemmän
tuntemisen puitteissa. Tämmöisiä tekoja on todettu kaikkina aikoina
— hämärimmästä muinaisuudesta nykypäiviin saakka. Salatieteellisillä
voimateoilla tarkoitetaan silloin ilmiöitä, jotka arki-ihmisestä voivat
näyttää ihmeiltä, koska ne poikkeavat tunnetuista edellytyksistä,
eivätkä ole jokamiehen toteutettavissa, mutta nämäkin voimateot lukee
salatiede ilmiöiksi, joita kuka tahansa voi tehdä, kun vain antautuu
luonnonlakien perinpohjaiseen tutkimiseen ja tunkeutuu syvällisempään
tietoon, kuin mitä tavallisella arki-ihmisellä niistä on. Salatieteelle
on selviö, että kuta suurempi luonnonlakien tuntemus, sitä valtavampi
on voimateko. Salatiede asettaa kunkin voimateon sille kuuluvalle
ilmiötasolle ja suo niille sen mukaisen tunnustuksen, mutta sille olisi
sula mahdottomuus asettaa voimatekoja tukipylväiksi jollekin henkiselle
asteelle, jollekin uskonnolliselle tunnustukselle. Korkeintaankin
katsoo se voimatekoja keinoiksi avaamaan arki-ihmisen tajuntaa näkemään
kaikkiallisen voiman laajuutta ja valtavuutta ja sen kautta irtautumaan
pikkumaisista, rajoitetun minuuden luomista ahtaista maailmankuvista.
Aivan vastakkainen suuntaus ilmenee eksoterisissa uskonnoissa,
vallankin länsimaisissa kirkkokunnissa. Ne pohjautuvat yksinomaan
ihmeisiin. Ne ovat syntyneet ihmeinä, ja niitä pidetään yllä ihmeiden
tukipylväillä. Mutta sitä mukaa kuin ihmeiden perusta murtuu, murtuu
myös rakennelma, jonka nurkkakivinä ja tukipilareina ihmeet olivat.
Länsimaisten kirkkokuntien dogmaattinen rakennelma onkin ihmeitä täysi
— alkaen sen persoonallisesta ihmishahmoisesta jumaluudesta aina
jumaluuden toisen persoonan ruumiillistumiseen saakka. Kuvitelma, että
henkilö, joka "illan viileydessä" käyskenteli Eedenin puutarhassa ja
tuomitsi koko ihmiskunnan iankaikkiseen kadotukseen, henkilö, joka
painissa Jakobin kanssa joutui tappiolle, vaikka Jakobilta painin
loppuvaiheessa lonkkanivel nyrjäytyi, olisi maailman äärettömien
avaruuksien luoja — on tosiaankin ihmeiden ihme. Kuvitelma, että
avaruuksien miljaardit aurinkokunnat kiertotähtineen olisivat luodut
vain tämän pienen maapallomme ihmiskuntaa varten — sen elinehtoja
tyydyttämään — on ihme. Kuvitelma, että maailmoiden ulkopuolinen luoja
voisi samalla kertaa olla ehdoton rakkaus ja leppymätön tuomari,
vihainen despootti — on ihme, joka käy yli ymmärryksen, eikä sitä
yksinkertaisinkaan terve ajattelu kykene sulattamaan.
Salatiede ei noihin ihmeisiin usko. Se tietää niiden
paikkansapitämättömyyden Aikain Viisauden kokemusperäisen tutkimuksen
tuloksena. Se tietää myös, että tämäntapaisille ihmeille pönkitetyn
maailmankatsomuksen perusta on hiedalle laskettu. Kun rajuilmat ja
vedet tulevat, sen perusta pettää. Aikain Viisauden tuoma tieto on
huuhtova sen pois ja näyttävä, ettei ihmeille pohjautuva usko voi
koskaan luoda pysyvää rakennelmaa, eivätkä ihmeet koskaan kelpaa
henkisten aaterakennusten nurkkakiviksi. Niiksi kelpaa ainoastaan tieto
— ehdoton totuus.
Siksipä salatiede pitääkin tärkeänä paljastaa "ihmeiden" todellista
luonnetta, jotta ihmiskunta välttyisi luomasta kuvitelmia, jotka
ovat omiaan rajoittamaan ihmisen mahdollisuuksia nähdä elämä
kaikkeudellisessa majesteettiudessaan, nähdä siinä se Nimeämätön voima,
jota on kutsuttu jumaluudeksi.
Voimatekoja esiintyy kaikkien maailmanuskontojen Pyhissä Kirjoissa ja
niitä on pidetty niin vertaansa vailla olevina ainutlaatuisuuksina,
että ne ovat kelvanneet kullekin uskonnolle tukipylväiksi dogmaattisten
rakennelmien muutoin kestämättömälle pohjalle. Näihin kuuluvat
voimateot semmoiset kuin riivajaisten karkoittaminen, aineen
muuntaminen ja monistaminen, sairaiden parantaminen ja kuolleista
herättäminen. Näihin ilmiöihin vetoavat eksoteriset uskonnot, esittävät
ne ihmeinä, joiden tulee todistaa heidän dogmiensa oikeutusta ja
jumalallisuutta. Nämä mainitut voimateot muodostavat pääasiallisimman
ryhmityksen myös niistä voimateoista, joita Jeesus teki ja kehoitti
opetuslapsiansa tekemään, ja joista kristillinen kirkko on löytävinään
tukipylväät oppirakennelmalleen.
Lienee sen vuoksi paikallaan käydä niitä tarkastamaan salatieteen
valossa.
Mitä mahtavat riivajaiset olla? Raamatun käännöksissä on niille
annettu suorastaan harhauttava merkitys, joko tietämättömyydestä —
tai on tehty tahallinen käännösvirhe kääntämällä esim. kreikkalainen
sana "daimonion" ja "diabolos" joko perkeleeksi ja hänen enkelikseen.
Sanalla daimonion on Uudessa Testamentissa sama merkitys, kuin
pitreillä Veedoissa ja elementaleilla Hermes Trismegistuksen kirjoissa.
Pythagoras — ja hänen mukaansa Platon nimittivät eräänlaatuisia
henkivoimia daimoneiksi. Latinassa niitä kutsutaan nimillä manes ja
umbrae, eikä näillä ollut mitään yhteyttä "pimeyden pääruhtinaaseen",
jommoista suuruutta muinaiset sivistyskansat eivät tunnustaneet,
eivätkä suvainneet kaikkivaltiaan kilpailijaksi vallasta ja voimasta.
Jotta voisi käsittää tämän vanhojen sivistyskansojen kannanoton
mainitsen ohimennen, mitä he "pimeyden pääruhtinaalla" tarkoittivat.
Yhtä mahdotonta, kuin heille oli personoida elämän alkulähdettä, yhtä
luonnotonta oli heille personoida pahaa. — Pahaa — in se — ei heille
ollut olemassa. Oli ainoastaan elämän varjopuoli — jona he käsittivät
aineen — hengen vastakohtana. He ymmärsivät, ettei ilmenneessä
maailmassa voinut olla valoa ilman varjoa, ei voimaa ilman sitä
vastaavaa vastusta, ei elämää ilman kuolemaa — ja ihmisluonteessa
paha merkitsi siis vain henkisyyden vastakohtaa, aineellisuutta,
joka vastusti hyvyyden prinsiipin avautumista. Kumpaisenkin
prinsiipin keskinäinen kamppailu oli aikakaudellinen välttämättömyys
kaksinaisuuden maailmassa. — Tämä käy ilmi jo nimityksistä, minkä
he antoivat pahan prinsiipille. Niinpä arabialais-heprealainen sana
Shátana, merkitsee vastustajaa, foinikialais-heprealainen Beel-Zeboul,
jommoisena nimi esiintyy evankeliumeissa, (Math. 10:25) merkitsee
huoneen herra ja kreikkalainen diobolos — oikeastaan jumalan mittaaja
(johtuen sanoista Theos eli dios — jumala ja boliro — heittää, luodata
syvyyksiä). Näin käsitettynä voi ymmärtää Jeesuksen lauseen kun hän
sanoo: on mahdotonta palvella samalla kertaa kahta herraa, mammonaa ja
jumalaa, ainetta ja henkeä.
Pahaa ei koskaan personoitu — eikä aineprinsiipiin koskaan luettu
daimoneja, elementtien voimia.
Kun lähemmin tarkastaa "daimon" nimitykseen sisältyvien voimien laatua,
huomaa niissä yrityksen jollain tavoin kuvata huomiointeja luonnon
elementeistä, jonka vuoksi nimitys elementaali lähimmin vastaa niiden
tosi olemusta. Elementtien voimat muodostavat laajan asteikon, vastaten
alkuaineen eri tiiveysasteita, eikä ne itsessään ole hyviä eikä pahoja,
vaikka niillä käyttäjänsä mukaan oli mahdollisuus muuntua joko hyväksi
tai pahaksi. Niille kuuluvan muovautumiskyvyn takia ei ole luonto
järjestänytkään niitä jokamiehen ulottuville. Jotta vältyttiin niiden
väärinkäytöstä, löytyi kouluja, missä opetettiin niiden tuntemusta
ja kehitettiin oppilaissa edellytyksiä niiden oikeaan käyttöön.
Muinaisarjalaisilla, intialaisilla ja egyptiläisillä oli erilaisia
koulukuntia, joissa tätä tietoa opetettiin ja niiden haaraosastoja
oli olemassa kaikkialla silloisessa maailmassa. Niinpä Vanhassa
Testamentissa puhutaan Samuelin ja Elisan aikuisista profeettakouluista
ja esitetään näytteitä niiden saavutuksista, jotka kaikki mitä
ilmeisimmin osoittavat kouluutuksen tähdänneen pääasiallisimmin
elementaalien eli daimonien tuntemiseen ja hallitsemiseen. Mikäli
saavutettiin tuloksia, kyettiin hallitsemaan esim. painolakia ja
kappalten ominaispainoa. Siitä on esimerkkinä Elisan voimateko, kun
hän loihti jokeen pudonneen kirveen uiskentelemaan veden pinnalla.
Kyettiin monistamaan ainetta, kuten sekä Elia että Elisa monistaessaan
ystäviensä jauho- ja öljyvarastoja, ja Jeesus ruokkiessaan viidellä
leivällä ja kahdella kalalla viisituhatta henkeä. Elementaalien avulla
tehtyjä voimatekoja esiintyy runsaasti sekä Vanhassa että Uudessa
Testamentissa.
Noina aikoina — kuten on asianlaita tänäkin päivänä — sattui
tapauksia, jolloin hermoherkät, mediumistiset henkilöt, sairaaloisen
antaumuksellisuutensa takia joutuivat elementaali-voimien valtoihin ja
— kykenemättöminä niitä hallitsemaan — menettivät tasapainonsa, tulivat
sairaiksi. Kun apua ei ollut muutoin saatavissa, turvautuivat he
profeettoihin, jotka kykynsä mukaan pyrkivät auttamaan sairasta — ajaen
ulos kiusallisen daimonin. Tätä taitoa tarkoitti Jeesus kehoittaessaan
opetuslapsiaan "karkoittamaan riivajaisia" ja sitä käytti hän itse,
opittuaan taidon joko egyptiläisiltä hierophanteilta tai mahdollisesti
nazareanein veljeskunnalta, joilla myös näkyy se kyky olleen.
Kuinka laajat tiedot egyptiläiset oppineet tässä suhteessa omasivat,
tulkoon mainituksi, että Jamblikos kertoo tunteneensa tuhat Hermes
Trismegistoksen teosta ja Seleucos mainitsee niitä olleen kaikkiaan
noin 20,000. Ne käsittelivät teurgiaa, luonnonvoimia, elementaaleja ja
lääketiedettä. Hierophantit olivat perehtyneet niiden soveltamiseen
ja heidän luokseen tulvi tiedonjanoisia kaikista maailman ääristä.
Ainoastaan aniharvat nousivat siihen sielulliseen jalouteen,
että heille olisi voitu uskoa näiden voimien laajempi tuntemus,
sillä ainoastaan puhdassydämiset, epäitsekkäät ja pyhät kykenivät
kohdistamaan näitä "sokeita" elementaalivoimia tapauksiin, missä
niiden käyttö ei joutunut ristiriitaan syyn- ja seunauksenlain kanssa.
Niiden käyttäjällä tuli olla avautunut hengen silmä nähdäkseen elämän
ehdottoman lakipitoisuuden. Tämän näkyy Jeesus omanneen. Siksipä
on ymmärrettävissä moni merkillinen lause Jeesuksen huulilta hänen
voimatekoja tehdessään, kuten "sinun syntisi ovat anteeksi annetut"
s.t.s. olet suorittanut synnyttämiesi syiden seuraukset, "mene, äläkä
silleen enää syntiä tee". Tällä tahtoi hän erikoisesti tehostaa, että
kärsimys ja sairaus ovat synnin seurauksia ja että tervehtyminen ja
terveenäpysyminen edellyttävät täydellistä elämän muutosta, oikeata
asennoitumista luontoon ja luonnonlakeihin.
Elementaalien hallitsemiseen kuuluvat myös voimateot semmoiset kuin
Jeesuksen voimateko Jerikon tiellä, jolloin hän kuoletti hedelmättömän
viikunapuun ja Aaronin voimateko — saadessaan sauvansa vihannoitumaan
ja puhkeamaan lehteen. Tähän luokkaan on myös luettava alkemistiset
aineenvaihtotapaukset, kuten veden muuttaminen vereksi, jolla
Mooseksen kerrotaan hämmästyttäneen egyptiläisiä, ja veden muuttaminen
viiniksi, jommoisen voimateon Jeesuksen kerrotaan tehneen Kaanaan
häätilaisuudessa.
Erikoisen ryhmän elementaalien hallinnassa muodostaa praanan,
eli elinvoiman käyttö, jolla on selvitettävissä monet sairaiden
parantamistapaukset. Tämäkin taito oli korkealle kehittynyt vanhoilla
egyptiläisillä. Vieläpä piispa Eusebius kertoo tunteneensa kuusi
Hermes Trismegistuksen lääketieteellistä teosta. Ne käsittelivät
ihmisruumiin fysiologiaa, hermo-oppia ja psykologiaa tavalla, jossa
ilmeni syvä tieto elämän mysterioon, tieto, joka oli monessa suhteessa
avarakatseisempi, kuin mitä on esiintynyt myöhemmillä sivistyskansilla.
Näistä lähteistä ammensivat profeetat tietonsa ja niihin perehtyneenä
esiintyi Jeesuskin ihmeparantajana. Moni vanha totuus on nykyisin
pullahtanut esiin uutuuksina, joita länsimainenkin tiede on alkanut
käsitellä milloin minkin nimisinä. Keskiajalla muodostivat ne pohjan
tulifilosofien parannusmenetelmille, joita käytti aikoinaan Paracelsus
ja joilla Mesmer ja Gagliostro hämmästyttivät maailmaa uuden ajan
alkuvaiheilla. Hypnotismina, magnetismina ja suggestiona kajastaa
näiden tietojen varjo nykyaikamme lääketieteessä, vaikka näitä voimia
vasta paremminkin aavistellaan, kuin tunnetaan.
Jotta näiden tieteiden käyttö voisi tulla johonkin määrin
hedelmälliseksi, on niiden käyttäjän tunnettava se kaikkeudellinen
voimavärähtely, jota salatiede kutsuu elämänprinsiipiksi eli praanaksi.
Tämä voimavärähtely kuuluu eeterisiin ainevärähtelyihin, ylläpitää
elämänmuodot ja jota ilman ei yleensä ilmiöllistä muotoa voida
ajatella. Praanan häiriytynyt värähtely ihmisruumiissa on sairauden
ja kuihtumisen pohjimmainen syy, vaikka taudin syitä etsitään ja
arvaillaan aivan toisarvoisista seikoista. Vihityillä parantajilla oli
elämänprinsiipin merkitys selviö, ja ainoastaan sen tunteminen antoi
heille kyvyn sairaiden parantamiseen. Että Jeesuksella oli tämä kyky
ja että hän juuri tätä kykyään käytti parantaessaan, siitä todistavat
hänen menetelmänsä parantamisia suorittaessaan. Sadanpäämiehen pojan
parantaminen tapahtui keskitetyllä ajatusvoimalla krijashaktilla.
Sillä hän elvytti elinvoiman sairaassa. Verivuototautinen, haemofiliaa
sairastava vaimo parantui koskettaessaan Jeesuksen vaippaa
väkitungoksessa, jolloin Jeesuksen elinvoimainen magnetismi pääsi
vuotamaan sairaaseen. Tällöin kerrotaankin Jeesuksen lausuneen: "Kuka
kosketti minua? Tunsin voimaa itsestäni lähteneeksi." Sokeita paransi
hän käyttämällä tahdasta, jonka hän tilapäisesti teki syljestään
ja maasta — tai sivelemällä sokean silmiä. Rampoihin siirsi hän
voimakkaalla tahdollaan uutta elinvoimaa. Kuuroja parantaessaan
käytti hän samanlaatuista magneettista menettelyä kuin sokeidenkin
parantamisessa.
Elinvoiman käyttö huipentuu korkeimpaan potensiinsa kuolleista
herättämistapauksissa. Minkälaista menettelytapaa tällöin käytettiin,
havainnollistuu Elisan voimateossa hänen herättäessään kuolleista
sunamiittilaisen vaimon pojan. Tapahtuma kerrotaan toisen Kuningasten
kirjan neljännessä luvussa seuraavasti:
 "Kun Elisa tuli huoneeseen, katso, poika makasi kuolleena vuoteellaan.
 Elisa sulki ovet ja rukoili Herraa.

 Hän laski itsensä lapsen päälle, pani suunsa hänen suulleen, silmänsä
 hänen silmilleen, kätensä hänen käteensä, ojensi itsensä hänen
 ylitseen, niin että lapsen ruumis tuli lämpimäksi. Sitten nousi hän
 ylös, kävi kerran sinne tänne huoneessa ja laskeutui uudelleen lapsen
 ylle.

 Silloin lapsi aivasti seitsemän kertaa ja avasi silmänsä."
Samaa menetelmää käytti Paavali herättäessään kuolleista erään
nuorukaisen Troaassa. (Ap. teot 20: 10—12.) Paavali oli esitelmöimässä
Troaassa, puhui kauan ja ehkä niin syvämietteisesti, että
Eytychos-niminen nuorukainen, joka istui luentohuoneen akkunalla,
sattui torkahtamaan niin syvästi, että putosi akkunalta maahan.
Luentohuoneen sanotaan olleen kolmannessa kerroksessa — joten
putoaminen oli niin vaikea, että Eytychos kuoli. Esitelmä tietenkin
keskeytyi ja Paavali riensi katsomaan kuollutta. Paavalin kerrotaan
syleilleen kuollutta useampaan kertaan ja sanoneen: "Hänen sielunsa
on vielä hänen veressään" ja jatkaneen syleilemistä siksi kunnes
nuorukainen virkosi ja jäi elämään.
Että näissä tapauksissa oli kyseessä elinvoiman siirto parantajan
omasta vitaliteettivarastosta, lienee oletettavissa, sillä miksikä
muutoin olisi tarvittu niin läheistä kosketusta ruumiiseen, kuin mitä
näissä esitettiin.
Seikkaperäisesti on myös kerrottu Jeesuksen voimateko Jairuksen
tyttären kuolleista herättämisessä. Väheksymättä vähintäkään Jeesuksen
teon arvoa, tai epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, en malta olla
mainitsematta, että samankaltainen voimateko kerrotaan tapahtuneen
tuhansia vuosia aikaisemmin, Shri Krishnan ollessa tällöin voimateon
suorittajana. Kertaan tämän viimeksimainitun tapahtuman sanasta sanaan
semmoisena kuin se esiintyy Hari-Puraanassa:
 "Kuningas Angashuna määräsi tyttärensä, kauniin Kalavatiin, Vamadevan,
 Antarvedin voimakkaan kuninkaan, Govindan puolisoksi.

 Häät oli vietettävä suurella loistolla.

 Kun Kalavatti seurueineen oli puutarhassa, pisti häntä myrkyllinen
 coprakäärme ja hän kuoli.

 Kuningas repi vaatteensa, siroitti ylleen tuhaa ja kirosi syntymäänsä.

 Äkkiä kuului palatsissa huuto: 'Mestari on tullut'. Krishna, nojautuen
 Arjunan käsivarteen lähestyi surevaa isää.

 'Mestari' — huusi Angashuna heittäytyen Krishnan jalkojen juureen,
 'katso onnetonta tytärtäni' ja osoitti Kalavatiin ruumista, joka
 lepäsi matolla.

 'Miksi itkette?' kysyi Krishna lempeällä äänellä. 'Kuunnelkaa
 hänen hengitystään, joka on kuin öisen tuulen huokaus kahisevassa
 ruohikossa. Katsokaa hänen poskiensa väriä ja silmäluomiaan,
 jotka värähtelevät aivan kuin auetakseen, ja huuliaan, jotka ovat
 liikkumaisillaan sanoihin. Hän nukkuu. Mutta katsokaa hän herää.
 Katsokaa hän nousee. Kalavatti nouse ja käy.'

 Tuskin oli Krishna sanonut nämä sanat, kun elämä palasi ruumiiseen.
 Tyttö nousi ja liittyi seurueeseen.

 Mutta kansa ihmetteli ja sanoi: 'Tuo on jumala, koska kuolemakaan ei
 hänelle ole muuta kuin unta.'"
Nämä tapauksethan ovat voineet olla valekuolleita — sanoo varmasti
epäilijä, materialisti.
Milloin voidaan sanoa kuoleman lopullisesti tapahtuneen? Kuoleman
merkkeinä pidetään sydämen lyöntien lakkaamista, hengityksen
taukoamista, kuoleman jäykkyyden ilmenemistä ja ruumiin alkavaa
mädäntymistä. Ainoastaan viimeksimainittu on kuoleman varma merkki.
On olemassa lukemattomia tapauksia, jolloin muut mainitut ilmiöt
ovat olleet olemassa, mutta näennäisesti kuollut on voitu virvoittaa
henkiin. Tämmöisiin kuuluu hukkumis- ja tukehtumistapaukset, sähköiskun
saaneet ja monet todetut hysteroneurotiset tilanteet, joissa
kuolema näyttää tehneen tehtävänsä. Eri menetelmillä on tämmöiset
valekuolleet herätetty henkiin. Salatieteen mukaan ei kuolema ole
lopullinen niinkauan kun ruumiin eetterinen kaksoispuoli on tavalla
tai toisella vielä fyysilliseen ruumiiseen kiinnitetty. Tällöin ei
ruumiin mätäneminenkään ole mahdollinen. Selvänäkijä näkee tilanteen,
ja jos näin on asianlaita, niin ei hänelle ole mahdottomuus herättää
tämmöinen "kuollut" henkiin, tapahtuipa se sitten mekaanisin tai
psyykillisin keinoin. Viime mainittu vaihtoehto onkin ainoa keino
niissä kataleptisissa kuolemankaltaisissa tilanteissa, milloin unitila
on mesmerisoitu. Ainoastaan mesmerisoijan luja tahto voi palauttaa
minuuden takaisin ruumiiseen ja herättää nukkujan "kuolleista". Tämän
taidon tunsivat muinaiset ja tuntevat myös nykyiset adeptit. He olivat
tilanteen herroja ja liittämällä eetterisen kaksoispuolen täydelleen
ruumiin yhteyteen saivat he ruumiin soluston uudelleen toimimaan.
Mutta Lazarus, jonka Jeesus herätti kuolleista, ei varmastikaan
ollut valekuollut, sillä olihan hän jo maannut kolme vuorokautta
haudassa, ja ruumis oli siinä määrin mädäntymistilassa, että
Marian sanotaan lausuneen "sehän jo löyhkää" — sanovat ihmeisiin
uskovat dogmatistit ja vetävät erikoisesti tämän ihmeen dogmiensa
tukipylvääksi. Mutta tämänkin ihmeen todenperäisyys on kyseenalainen.
Egyptiläisten "Kuolleitten kirjassa", jonka alkuperä kantautuu
tuhansia vuosia aikaisempaan ajankauteen ennen Jeesusta, kerrotaan
sama tapahtuma melkein sananmukaisesti samoin kuin evankeliumeissa
Osiris-mysterioitten yhteydessä. Henkilötkin ovat nimeltään samoja.
Tapaturma tapahtuu Beth-Annussa (Betaniassa), ja Osiris vihittävä,
al-Asar (Latsarus) on maannut haudassa kolme vuorokautta. Al-Asarin
sisaret Merthal ja Meri (Martha ja Maria) rukoilevat Korusta — jumalan
poikaa, herättämään Al-Asarin. Horus huutaa avukseen Ammon-Raata
korkealla äänellä — ja Al-Asar — osirisoituna, vihittynä, astuu
kivisestä haudastaan. [Ancient Egypt, by Gerald Massey, II sivu
846-847].
Yhdenkaltaisuus Kuolleitten kirjan ja evankeliumien Lazaruksen
kuolleistaherättämiskertomuksen kanssa on kiistämätön. Kysymys siinä
kohdistuu vihkimykseen. — Mutta onko siinä mitään loukkaavaa? Eipä
suinkaan. Päinvastoin. Ennakkoluuloton totuuden etsijä näkee siinä
todistuksen siitä, kuinka evankeliumien kirjoittajat ovat Jeesuksen
persoonallisuuden ympärille kietoneet Aikain Viisauden horjumattomia
totuuksia, joissa "näkevä" voi nähdä vihkimys-"tien" päästä kuoleman ja
elämän herraksi. Eikä "tien" löytäminen olekaan mahdollinen, ennenkuin
totuuksien yltä karistetaan pois niille siroiteltu dogmaatinen
katinkulta, joka estää totuuden näkemyksen.
Vaikka näissä mainitsemissani voimateoissa olenkin pysytellyt
yksinomaan raamatullisten aiheiden piirissä, eivät voimateot
suinkaan rajoitu vain apostolisiin ja juutalaisiin profeetallisiin
henkilöihin. Niitä ovat suorittaneet monet muut, näiden kirkkokuntien
ulkopuolella olevat henkilöt vielä suuremmassa mittakaavassa, kuin
mitä raamattu kertoo. Jo Paavalin toimintakauden aikana esiintyi
henkilöitä, jotka — kuulumatta apostoliseen seurakuntaan hämmästyttivät
maailmaa voimateoillaan. Mainitsen näistä historiallisesti tunnetun
Apollonius Tyanalaisen. Niin tunnettu oli hän aikanaan, etteivät
Apostolien Teotkaan voi häntä vaieten sivuuttaa (Ap. teot 18: 24—25).
Nimenomaan huomauttaa Apostolien Tekojen kirjoittaja Apollonius
Tyanalaisesta, että Apollonius ei kuulunut apostoliseen seurakuntaan,
"tunsi vain Johanneksen kasteen", siis kuului nazarenein salaiseen
veljeskuntaan. Apostolisen seurakunnan jäsenten Priskillan ja Akulaksen
kerrotaan yrittäneen käännyttää Apolloniusta seurakunnan jäsenyyteen
"selvittämällä hänelle tarkemmin Jumalan tietä". Käännyttämisyritys
epäonnistui. Mutta, kääntymättömyydestään huolimatta teki Apollonius
hämmästyttäviä voimatekoja, joista on historiallisia todistuksia.
Hän oli selvänäkijä, karkoitti elementaaleja, paransi sairaita ja
herätti kuolleita siinä määrin, että apostolien voimateot jäivät
varjoon. Hänkin saarnasi salaisen viisauden evankeliumia ja hänellä
oli oma koulukunta opetuslapsineen. Merkillistä kyllä kirkko tuomitsee
Apolloniuksen ellei aivan paholaisen palvelijaksi niin ainakin
poppamieheksi. Paavali ei ole tässä suhteessa kirkon kanssa samaa
mieltä. Paavali piti näet Apolloniuksen kuuluvan samaan veljeskuntaan,
kuin mihin hän itse kuului, ja siitä hän kirjoittaa korinttilaisille
(1 Kor. 1: 4—12):
 "Te olette riitaisia keskenänne: kuka sanoo: minä olen Paavalin
 miehiä, kuka: Minä olen Apollon ja kuka taas: minä olen Kephaan ja
 kuka vielä: minä olen Kristuksen.

 Mikä on Apollo ja mitä on Paavali? Hehän ovat vain palvelijoita sen
 kyvyn mukaan, minkä Herra on kullekin antanut.

 Minä istutin, Apollon kasteli, mutta Herra antoi kasvun."
Tähän paavalilaiseen suvaitsevaisuuteen vedoten voidaan ottaa selvää
onko voimatekojen sarja loppunut apostoliseen aikaan, vai onko niitä
tapahtunut myöhemminkin, toivossa, ettei niitä tuomita pimeyden
ruhtinaan aikaansaannoksiksi.
Täytyy myöntää, ettei maaperä voimanäytteille ja ilmapiiri niiden
yleisyydelle länsimailla ole suotuisa. Älyllinen Eurooppa ei ole
herkkäuskoinen, eikä anna itseään pettää — sanottaneen, mutta syy
ei ole siinä. Syy on toisaalla. Länsimainen kiteytynyt materialismi
on turmellut siinä määrin näiden maiden henkisen ilmapiirin, että
voimatekoihin tarvittavat edellytykset ovat muodostuneet erittäin
vaikeiksi. Kun esoterisen salatieteen peruskäsite, hengen tiivistyminen
eri tiheysasteiseksi aineeksi on kokonaan tuntematon, jonka vuoksi
se täydelleen kielletäänkin, niin on sillä katkaistu pohja ilmiöiden
ymmärtämiseksi ja samalla turmeltu ilmapiiri voimatekojen esittäjälle.
Tämä kävi ilmi äskettäin esitetyssä tulikokeessa Lontoossa, jolloin
kokeen esittäjä — eräs syyrialainen joogi — käveli avojaloin 200 metriä
pitkässä vallihaudassa hehkuvien hiilien päällä kärventymättömänä.
Koe uudistettiin tiedemiesten ankaran valvonnan alaisena kahteen
kertaan, mutta joogi kieltäytyi jatkamasta koetta useampaan kertaan
— "ilmapiirin epäsuotuisuuden" takia, kuten hän kieltoaan perusteli.
Luetut ovatkin sen vuoksi ne korkeammat salatieteen adeptit, jotka
ovat länsimailla taitoaan osoittaneet. Ja milloin he ovat esiintyneet,
on heidät leimattu pettureiksi tieteen taholta ja pimeyden ruhtinaan
kätyreiksi kirkon taholta.
Mainitsen kumminkin erään tämmöisen henkilön, joka historiassa on
tunnettu kreivi Saint Germainen nimellä.
Jos katsotaan mistä tietosanakirjasta tahansa mainintoja hänestä,
niin melkeinpä poikkeuksetta kuvataan hänet aikakautensa suurimmaksi
huijariksi. Mutta ken käy tutkimaan hänen elämäänsä ja vaikutustaan
niiden alkuperäisten asiakirjojen avulla, joita löytyy länsimaiden
suurimmissa kirjastoissa, ei voi olla tunnustamatta, että ollaan
tekemisissä harvinaisen voimataiturin kanssa. Hän näkyi tunteneen
salaisia luonnonlakeja, kykeni muun muassa muuntamaan jalokiviä ja
monistamaan niitä. Asiakirjoissa löytyy luotettavia todistuksia
hänen selvänäöstään. Tilanteen vaatiessa kykeni hän saamaan itsensä
näkymättömäksi. Näyttäytyi harharuumiissaan milloin missäkin.
Hän näyttää myös omanneen elinvoiman käyttökyvyn — ainakin oman
elämänsä ylläpitämisessä. Historiallisten todistusten nojalla täytyy
pitää varmana, että hän esiintyi Euroopassa useampain silloisten
suurvaltojen hallitsijain valtakausina, joten hänen on täytynyt kyetä
pitkittämään ikänsä uskomattoman pitkäksi. Esiintymiskautenaan, joka
ulottui ainakin yli kahden miespolven, oli hän aina ollut nuorekkaan
näköinen, toiminnaltaan ja sielunvoimiltaan parhaassa miehuuden
iässä oleva, älyllisesti huimaava yli-ihminen. Hänen elintapansa
olivat tavallisuudesta poikkeavat. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt
hänen syövän. Hänen kamaripalvelijansa kertoi hänen itse valmistavan
ravintonsa, jonka kokoonpanosta kamaripalvelija ei tiennyt mitään.
Istuessaan kuninkaallisessa pöydässä — hän vain keskusteli, kajoamatta
mihinkään. Hän hävisi historian näyttämöltä yhtä salaperäisesti kuin
oli ilmestynytkin.
Siirtyäksemme aivan meidän aikaamme, on tunnustettava voimatekojen
voivan tapahtua nytkin. Ken ottaa vaivakseen ennakkoluulottomasti
tutkia saavutuksia tällä alalla, on tekevä havainnon tämän väitteen
todenmukaisuudesta. Tältä alalta on julkaistu tuloksia siinä määrin,
että olisi mieletöntä kieltää ne. Rajoitun vain mainitsemaan muutamia,
jotka ovat eniten etualalla. H.P.B. elementaalien vallitsijana ja
eversti Olcott magneetisena parantajana tarvitsisivat erikoisen laajan
selostuksen, johon tässä ei ole tilaisuutta. Tiedemies, tohtori
Alexander Cannon teoksissaan "Influence invicible" ja "Powers that
be" esittää joukon voimatekoja, joissa hän itse on ollut mukana —
toimihenkilönäkin, jotka voidaan rinnastaa "ihmeisiin" apostolisina
aikoina. Terävänä huomioitsijana on hän käsittänyt muutamien voimien
laadun vieläpä keinotkin, millä tavoin niitä käyttää voimateon
ilmentämiseen. Paljon matkustelleena ja opiskeltuaan myöskin Intiassa
ja Tiibetissä, on hän ollut tilaisuudessa toteamaan suuren määrän
voimatekoja, jommoisia esiintyy matkakertoilijain selostuksissa aina
Mareo Polosta meidän aikaamme saakka. Todellisena tiedemiehenä on hän
ottanut vaivakseen perehtyä lakeihin, joiden puitteissa voimatekoja
tehtiin. Hänkin vakuuttaa, että niin luonnolliset kuin niiden
aikaansaaminen idässä onkin, niin yhtä vaikeaa on niiden yleistäminen
lännessä. Suurinna vastustekijänä on länsimainen mentaliteetti, joka
pintyneellä materialistis-dogmaattisuudellaan muuntaa "ilmapiirin
turmiolliseksi" kokeilulle.
Kirjailija, skeptikko Paul Brunton, joka matkusti Intiaan vartavasten
todetakseen voimatekojen todenperäisyyden, päätyy samoihin tuloksiin.
Hän joutui kosketuksiin todellisiin joogeihin, tapasi selvänäkijöitä,
suggeroijia, mesmerisoijia ja monenlaisia voimatekojen suorittajia.
Tohtori Evans Wentz, filoloogi, totesi samaa ja perehtyneenä näiden
kansojen laajaan kirjallisuuteen kykeni hän asettamaan erilaiset
voimateot oikeaan asteikkoonsa. Monissa niistä näkee hän vain
alemmilla joogamuodoilla saavutettuja näytteitä, joista voi aavistella
voimatekojen valtavuuden korkeimmilla tietoasteilla, joka kuuluu
viisauden adepteille. Näitäkin hän tunnustaa kohdanneensa.
Voimatekojen aika ei tosiaankaan näy loppuneen apostoliseen
ajankauteen. Voidaanpa sanoa toteutuneen Jeesuksen aikoinaan lausuman
lauseen: "vielä suurempia voimatekoja, kuin mitä nyt olette nähneet,
olette näkevä ja tekevä".
Ainakin yksi valtava voimateko tapahtuu parhaillaan silmiemme edessä.
Ei voitane väittää, etteikö materialistisuuden ja dogmaattisuuden
rakennelmat ole ihmelinnoituksia. Niiden juoksuhautojen suojaan on
astunut satoja miljoonia ihmisiä vartioimaan niiden kolmeyhteistä
jumaluutta: ainetta, voimaa ja liikuntaa — aseistettuina tieteen
ja sokean uskon räjähtävimmeillä pommeilla. Linnoitus on näyttänyt
voittamattomalta ja on pidetty mielettömyytenä nousta sitä
vastustamaan ja vielä mielettömämpänä kuvitella, että se konsanaan
olisi voitettavissa. Ei ole luultu löytyvän voimaa, joka voisi sen
valtaa järkyttää. Mutta kuinka on käynyt? Kaksi mitättömän näköistä,
maailmalle tuntematonta totuuden etsijää, aseinaan vain Aikain
Viisauden vipajava liekki, käyvät voimateon suoritukseen, johon
armeijat eivät olisi uskaltaneet ryhtyä. Valon liekki kohdistuu
linnoituksen päävarustuksen juurelle. Liekki suurenee ja suurenee.
Yhä useampi ja useampi sytyttää tulta, jonka ovat ottaneet noiden
tulisieluisten esitaistelijain tiedon liekistä. Voimateon vaikutukset
alkavat näkyä. Tuli polttaa piste pisteeltä ihmeiinnoituksen perustaa.
Muuraus alkaa murtumaan. Muurauksen alta kuultaa ihmisajattelun
luoma hauras pohja — ja aika on koittava, jolloin materialismin ja
dogmatismin majesteettien linnoitukset luhistuvat.
Se on Aikain Viisauden voimateko, joka on suurempi ja valtavampi kuin
mikään ihme maailmassa.

RISTIN SALAISUUS.

Luin äskettäin erään sanomalehtiselostuksen esitelmästä, jonka muuan
lähetyssaarnaaja oli pitänyt aiheesta "Ristin salaisuus". Selostus
oli kirjoitettu vakavassa äänilajissa ja nähtävästi oli esitelmäkin
ollut harras ja vakavasisältöinen. Esitelmöitsijä oli vakuuttavasti
selostanut todellisen uskovaisen kantaa ristin salaisuuteen
pohjautuvasta maailmankatsomuksesta ja sen velvoituksesta. Selostus oli
jokseenkin tämäntapainen.
Ikuiselle autuudellemme ei ole olemassa muuta perustaa kuin usko
Jeesuksen ristinkuolemaan Golgatalla, usko hänen toimittamaansa
sovitusuhriin, Jolla hän lepytti jumalan hirmuisen vihan, sovitti
koko ihmiskunnan synnit ja maksoi kertakaikkiaan lopullisesti
velkamme. Ei ole väliä, kuinka hirvittävät rikoksemme ovat olleet
ihmisten ja jumalan lakeja vastaan, olkoon ne vaikka veriruskeat,
pitää niiden lumivalkoisiksi tuleman — kunhan vain uskomme Jeesuksen
ristin kuolemaan synteimme sovitusuhrina. Tämä usko puhdistaa meidät
kaikesta saastasta ja vapahtaa edesvastuusta. Jumalan armo on rajaton
— painostettiin. Ei ole ajateltavissa niin tuomittavaa inhimillistä
rikkomusta, ettei usko tähän jo etukäteen suoritettuun velanmaksuun
riittäisi, vaikkapa rikkomus olisi ollut tuhat kertaa suurempikin. Eikä
ole koskaan liian myöhäistä tehdä kääntymystä. Ryövärikin ristinpuulla
uskoi elämänsä viimeisellä hetkellä ja tuli autuaaksi. Vaikkapa katumus
tapahtuisi kuoleman hetkellä, viimeisen tiimamme viimeisellä sekunnilla
— kunhan kalpenevat huulemme ennättävät kuiskata uskomme Jeesuksen
sovitusuhriin — niin ei ole liian myöhäistä. Uskomme luetaan meille
vanhurskaudeksi, jonka perustalla olemme ikuiseen autuuteen osalliset,
saamme astua taivasten valtakuntaan.
Puhuja oli vielä erikoisesti tehostanut, mihin tieto tästä ristin
salaisuudesta meitä velvoittaa. Löytyy satamiljoonainen pakanain
lauma, joka on tietämätön tästä autuuden mahdollisuudesta. Niin ollen
joutuvat nämä onnettomat iankaikkiseen kadotukseen. Eikö meidän
tällöin tule tehdä kaikkemme, kannattaaksemme lähetystyötä, joka tällä
julistuksellaan valmistaa pakanoilla tilaisuuden tulla osalliseksi
taivaaseen pääsymahdollisuudesta?
Olin miettinyt tätä autuuden ehtoa monta kertaa elämässäni, olin
aikoinaan sen omaksunut — tehnyt voitavani siihen mukautuakseni,
mutta ollakseni rehellinen omalletunnolleni — olin sen hyljännyt.
Kumminkin jäin tällä kertaa sitä uudelleen miettimään. Kävin läpi
kaikki sen vaiheet — omakohtaisesti, todetakseni tälläkin kertaa
sen paikkansapitämättömyyden ja luonnottomuuden. En voinut sulkea
silmiäni näkemästä tosiasiaa, kuinka ääretön maailmankaikkeus on
ehdottoman lakipitoisuuden alainen ja kuinka se on oikeudenmukaisesti
tasapainoitettu. Ehdoton oikeuden laki "mitä kylvät, sitä niität"
vallitsee kaikkialla. Tekisikö Elämän Laki tässä suhteessa poikkeuksen,
rikkoisi ehdottoman oikeuden ja taistelisi itseään vastaan? Näinhän
kävisi jos omaksuisi ristin salaisuuden sijaissovituksen puitteissa.
Tunsin tunnossani, ettei oltu pohjauduttu rikoksen laajakantoisuuteen,
jos sijaissovituksella luulotellaan oikeuden tasapainon palautuvan
ennalleen. Jospa rikoksen tekijä olisi tehnyt rikoksen vain itselleen
ja jos hän tosikatumuksellaan olisikin voinut itse muuttua, niin
olisiko hänen katumuksensa ja uskonsa muuttanut ja tasapainoittanut
ennalleen myös rikoksen seuraukset ei ainoastaan ihmiskunnan muistosta,
vaan siitä katoamattomasta, todellisesta asiakirjasta, jota kutsutaan
Elämän Kirjaksi, jota ei korkeinkaan jumal'olento voi hävittää.
Jos tämmöinen mahdollisuus olisi olemassa, niin silloinhan voisi
sijaissovituksen jotenkuten käsittää. Mutta luulotella, että paha,
murhat ja kaikki muut rikkomukset, joilla rikoksentekijä on häirinnyt
yhteiskuntaelämää, luonnon tasapainoa ja maailman ruumista, tulisi
korvatuksi hänen persoonalliselle pelastukselleen välttämättömällä
sijaissovituksella, näkyi mahdottomalta elämän lakipitoisuuden rinnalla.
Mieleeni juolahti rikos, mitä itsekkäin, julmin ja säälimättömin
— mutta siitä huolimatta mitä tavallisin. Nuori mies viettelee
viattoman tytön. Mies jatkaa pystypäisnä elämäänsä — unohtaakin
tuommoisen pikkuseikan. Naisen käy toisin. Yhteiskunta — farisealisessa
omahyväisyydessään tuomitsee armottomasti langenneen naisen ja hylkii
häntä. Epätoivossaan voi nainen murhata lapsensa tai itsensä, kuolla
uskottomana — tai vieläkin pahemmat voivat seuraukset olla. Hän vaipuu
lankeemusten syvimpään kuiluun, prostituoituu ja joutuu rikollisten
lasten äidiksi. Tämän kaiken on aiheuttanut miehen hillitön himo. Mies
voi elämänsä viimeisellä silmänräpäyksellä muistaa rikoksensa ja katua,
uskoa sijaissovitukseen ja astuu ryövärin tavoin taivaaseen. Voiko
hänen uskonsa sovittaa myös hänen rikoksensa seuraukset? Voiko mikään
jumalallinen Oikeus antaa anteeksi seurausten ketjun, kunnes korvaus
on kohdistunut siihen inhimilliseen skorpioniin, joka himonsa myrkyllä
aikaansai noin suunnattoman laajakantoisen onnettomuuden.
Jos sijaissovitusoppi voi saada aikaan sellaisen ihmeen, että se
parantaa pahan seurauksen, antaa takaisin murhatulle kadotetun elämän,
kunnian häväistylle — saattaa tasapainoon jumalallisen ja inhimillisen
oikeusvärähtelyn, niin silloin voisi ajatella sijaissovituksen
oikeutusta. Pohjimmiltaan ei sijaissovitususko näin pitkälle
tähtääkään. Se vain ajattelee persoonallisuuden pelastamista, sen
pitkittämistä iankaikkisuuksiin. Persoonallisuuden säilyttäminen,
sille ominainen kuolemanpelko — lienevätkin sisimmät vaikuttimet
sijaissovitususkoon tarrautumiseen. Se on kuin oljenkorsi hukkuvalle.
Mutta auttaako oljenkorsi hukkuvaa? Jos ajateltaisiin syvemmälle,
nähtäisiin, etteivät teon seuraukset rajoitu vain asianomaisiin,
eivät vain rikoksentekijään ja hänen uhriinsa. Jokaisella teolla —
niin yväliä kuin pahalla — on seurauksensa, jotka lakipitoisuudellaan
värähdyttävät maailman ruumista tinkimättömällä täsmällisyydellä.
Mieletöntä oli ajatella että kuolemanhetkellä omaksuttu usko
sijaissovitukseen voisi saada ennalleen ne rikosvärähtelyt, joilla
rikoksentekijä järkytti maailmanruumista, usko, joka mahdollisesti
aiheutui pelosta tai pakosta.
Se ei voi olla totta. Ristin salaisuuteen täytyy sisältyä jotakin
muuta, jotakin ylevämpää, joka on sopusoinnussa jumalallisen oikeuden
ehdottoman lakipiteisyyden kanssa.
Tokkopa sijaissovituksen taikavoima lienee oljenkorrenkaan veroinen
kuoleman ja elämän kysymyksen ratkaisussa. Mieleeni muistui merkillinen
tilastotieto, joka aikoinaan oli julkaistu Amerikan Yhdysvalloissa
toimitetuista kuolemaantuomituista. Siinä oli laaja liuta murhaajia ja
murhapolttajia. Melkein kaikki olivat kuolleet autuaina. Jokaiselle
näistä oli ennen kuolemaa tarjottu tilaisuus armoon, he olivat
saaneet katua, saaneet synninpäästön ja ehtoollisen, joten he —
papiston vakuutuksen mukaan teloituksen jälkeen astuivat paratiisiin
— kuten ryövärikin. Tilastossa mainitaan kumminkin eräs merkillinen
poikkeus, joka saa sijaissovituksen kantavuuden outoon valoon.
Kuolemaantuomituiden joukossa oli eräs Stowe Anderson-niminen mies,
joka oli tuomittu teloitettavaksi kaksoismurhasta, murhapoltosta ja
ryöstöstä. Kaikki pelastustoimenpiteet hänen sielunsa ikuista autuutta
varten oli toimitettu. Hän oli katunut ja saanut synninpäästön,
nauttinut ehtoollissakramentin. Teloitus piti pantaman täytäntöön,
mutta syystä tai toisesta tuli viime hetkellä kyseeseen armahdus.
Tällöin kysyttiin rippi-isältä, voiko hän olla varma siitä, että
kääntymys, jonka rikollinen nyt oli tehnyt, kestäisi mahdollisen
armahduksenkin jälkeen. Rippi-isä todisti vakavana, että kääntymys
kyllä olisi auttanut rikollisen taivaaseen, jos teloitus olisi
toimitettu, mutta millä tavoin hän jatkaisi elämäänsä tässä maailmassa,
jos hänet armahdettaisiin, sitä hän ei tiennyt, eikä voisi siitä mitään
taata.
Mietin. Ristin salaisuuteen täytyi sisältyä voimaa ei ainoastaan
kuolemanpelkoa poistamaan, vaan myös voimaa elämään, elämään uutena
ihmisenä, uutena luomuksena, ennenkuin sen omaksuisin.
Ajattelin sitten lähetystyötä, jota niin erikoisesti painostettiin
selostuksen loppuosassa. Mikäli tiesin, kertasin muistossani
pakanakansain uskontoja. Kysyin itseltäni, mahtanevatkohan
lähetyssaarnaajat tietää mitään perinpohjaisempaa niistä
käännytystyöhön ryhtyessään ja ovatkohan he tietoisia siitä, että
pakanakansatkin tuntevat ristin. Onhan lähetyssaarnaajien täytynyt
havaita — mihin maailmankolkkaan he matkustavatkin — että risti
esiintyy kaikkialla ja että siihen arvatenkin liittyy pakanoillakin
jokin salaisuus. Tähän olisi kiinnitettävä huomiota, siihen
syvennyttävä, jotta pakanoiden kanta tieteellisesti ja todistettavan
kokemusperäisesti kumottaisiin, ennenkuin tilalle tyrkytetään toista.
Risti ei tosiaankaan ole kristinuskon yksityisomaisuutta, vaikka
sitä on yritetty monopolisoida yksinomaan sille kuuluvaksi. Ristin
vertauskuva on niin vanha, että se löytyy maailman vanhimmissa
muistomerkeissä. Kivet saarnaavat rististä. Niissä se vielä tänäkin
päivänä kertoo iki-aikaisesta, ihmeellisestä salaisuudestaan. Se
löytyy kaiverrettuna muinaisegyptiläisten temppelien seinäfreskoissa,
pilareissa ja pyramiidein kammioissa. Se on löydetty tuhansia
vuosia ennen ajanlaskuamme haudattujen kuninkaiden ja hierofanttien
ruumisarkuista kuiskimassa balsamoiduille vainajille jotakin ikuista
salaisuutta. Se on löydetty vedenpaisumuksen takaisten sivistyksen
jätteistä — ja kaikkina aikoina, kaikkien kansojen keskuudessa on
sillä ollut salaisuus kuiskattavanaan, salaisuus, joka ei rajoitu
vain persoonallisuuden säilyttämiseen, vaan sisältää jotakin
laajakantoisempaa, kestävää — ikuista.

Mikähän mahtoi olla tuo salaisuus?

Kun tutkii ristin salaisuutta salatieteen valossa, niin voi saada
aavistuksen siitä salaisesta voimasta mikä ristiin kätkeytyi, miksi
ihmiskunta sitä on kunnioittanut niin kaukaisessa muinaisuudessa kuin
ihmissilmä suinkin voi nähdä ja miksi ristin salaisuutta pidettiin
niin suurimerkityksellisenä, että vainajatkin saivat sen mukaansa
viimeiselle matkalleen.
Salatiede näkee ristissä sekä maailmankaikkeudellisen,
makrokosmillisen, että ihmiseen kohdistuvan, mikrokosmillisen
vertauskuvan henkisine merkityksineen. Tämän eri aspektit ovat
heijastuneet maailman uskonnoissa milloin heikommin milloin
voimakkaammin, värittäen uskonnon kulloinkin sen mukaisesti.
Makrokosmillinen risti liittyy oleellisesti maailmoiden syntyyn ja
tiivistyy loogillisella johdonmukaisuudella mikrokosmilliseen ristiin
ihmisessä. Maailmankaikkeudellinen risti kuvataan salatieteessä
aina ympyrän yhteydessä. Tällöin ympyrä merkitsee sitä osaa
tuntemattomasta jumaluudesta, joka on huomioitavissa ilmenneenä
maailmankaikkeutena. Ympyrän kehä on raja, jonka yli ihmistajunta
ei voi päästä ja tämän rajaviivan sisäpuolella tapahtuu maailmoiden
aikakaudellinen ilmeneminen ja niiden aikakaudellinen lepotilaan
vetäytyminen, häviäminen. Alaan ympyrän kehän sisällä sisältyvät
kaikki potentialisuudet, ilmenemisvoimat, jotka maailmankaikkeus
tarvitsee kypsyttääkseen aikakausien vieriessä muotomaailman. Nämä
ilmenemisvoimat, joita on myös kutsuttu maailmansieluksi, värähtelevät
muuttumattomien lakien alaisena ja ovat valmiit erilaistamaan ympyrän
kehän sisällä olevaa ikuista ainetta. Erilaistaminen tapahtuu
segmentoimalla ympyrää, aivan samalla tavoin kuin segmentoiminen
on huomioitavissa embryologiassa — hedelmöidetyssä munasolussa.
Ympyrän halkaisijat määräävät segmentoimismuodon, lohkovat sen
määrättyihin suureisiin. Ensimmäiset toisiinsa kohtisuorassa olevat
halkaisijat muodostavat ristin, jonka ympärillä 'kaikkeudelliset
voimat värähtelevät luomistahtoa. Voimat tiivistyvät, keskittyvät
halkaisijoiden ristin jokaiseen pisteeseen, säteillen ympyrän kehän
sisällä olevaan aineeseen voimaa, joka saa sen uuteen segmentointiin,
uuteen erilaistumisprosessiin. Tätä kaikkeudellista luomistapahtumaa
huomioidessaan näkyi se entisille viisaille jonkinmoisena
uhritoimituksena ja he määrittelivät sen sanonnalla, että maailmansielu
on ristillä. Muunkinlaisia nimityksiä on tälle annettu. Kabbalistiset
gnostikot puhuvat karitsasta, joka oli annettu uhriksi ennenkuin
maailmoiden perustus laskettu oli. Kreikkalaisille ajattelijoille
näkyi ristille uhrautunut maailmansielu valtavana sädehtivänä
voimakeskuksena, jonka pääasiallisin ominaisuus oli liikunta, jolle
he antoivat nimen Theos. Theos on johdannainen teonsanasta theein
ja merkitsee liikkua. Sana theos on käännetty sanalla Jumala. He
näkivät siinä Ikuisen Elämän — jumaluuden hengityksen, heijastuksena
tuntemattoman Olemassaolon voimalähteestä.
Mutta ei kenellekään vanhoista viisaustieteilijöistä juolahtanut
mieleen personoida näitä korkeita abstraktisia aatteita. Aatteet olivat
liian ylevät ja valtavat mahtuakseen minkäänlaisiin ihmishahmoisuutta
tähtääviin puitteisiin. Risti pysyi aina abstraktisena ristinä.
Myöhemmät jumaluusmuodot hahmoiteltiin vasta ympyrän segmentoinnin
jatkuvissa ilmennyksissä. Risti oli heille ikuisen elämän liikunnan ja
voiman vertauskuva ja semmoisena pyhä. Se puhui kuolemattomuudesta,
silloin kuin jumalat ja muodot vaihtuivat. Ristin säteilevä voima loi
uusia muotoja haihtuneiden tilalle. Sen taikavoimasta haihtui kuolema.
Kuolema muuttui harhaksi, vain hetkelliseksi prosessiksi ristin
voiman alituisessa luomistehtävässä. Personallisuuden menettäminen
ei merkinnyt kuolemaa, vaan muodon vaihdosta. Tätä kaikkeudellista
elämän salaisuutta kuiski risti vainajille heidän muumioarkuissaan
— salaisuutta, jota heille heidän elinaikanaan oli opetettu pyhissä
mysteriomenoissa.
Mikrokosmillinen risti oli suoranainen johdannainen makrokosmillisesta
rististä. Mikäpä enemmän havainnollistaisi ristiä, kuin maankamaralla
seisova ihminen, joka on ojentanut kätensä? Ihmisessä värähtelee
maailmankaikkeudelliset voimat. — Maailmansielu pienoiskoossa
lepää hänen ruumiinsa ristillä. Sama luomisprosessi, joka tapahtui
maailmankaikkeuden ristillä, tapahtuu ihmisessäkin. Voidakseen käsittää
maailmanristin salaisuuden, on ihmisen opittava tuntemaan oman ristinsä
salaisuus, sillä hän oli osa maailman sielua ja maailman sielun
värähtelyt huipentuvat ihmisyksilössä tajuttaviksi todellisuuksiksi.
Alituinen muotojen muuttuminen maailmankaikkeudessa ilmeni myös
ihmisessä. Lopputuloksena ihmisen oman ristin tuntemuksesta oli
tajuinen tietoisuus persoonallisuuden harhasta ja sen merkityksestä
ajallisena toimintavälineenä. Mikrokosmillisen ristin tuntemus paljasti
ihmisen tosiolemuksen, sen jumalallisuuden, jossa ihminen tosiaankin
eli iankaikkisesti huolimatta siitä, että sen ruumiilliset ilmennykset
vaihtuivat. Ihminen, ruumiinsa ristillä kärsien, totesi vihdoin oman
jumaluutensa ja eli siinä.
Tämä ristin salaisuuteen liittyvä ikuinen totuus havainnollistettiin
mysterioissa. Niiden puhtaimmillaan ollessa oli mysteriomenojen
pääasiallisin tarkoitus toimittaa vihittävälle tajunnallinen nousu
kaikkeudelliselle ristille — jumaluuteen, mikä käy ilmi Orfilaisten
mysterioiden vihkimyslauseesta: "Olet nyt kokenut sen, mitä et
konsana muutoin olisi voinut kokea. Olet tullut ihmisestä jumalaksi."
Mikrokosmisella ristillään sai ihminen nähdä päämäärän, joka yksilölle
kuului osana makrokosmillisen ristin kosmillisessa salaisuudessa.
Osirilaisissa mysterioissa olivat mysteriomenot samat, mitkä tunnemme
evankeliumien ristiinnaulitsemiskuvauksista. Kun vihittävän oli
valmistauduttava tuntemaan ristinsä salaisuus ja osallistumaan
kaikkeudellisuuden syvään salaisuuteen, oli hänen tehtävä
lopullinen ratkaisu, alistuako täydelleen elämän lain ehdottomaan
vallanalaisuuteen vai elääkö vielä eristetylle minuudelleen. Tämä
ratkaisu, johon sisältyy alemman minuuden täydellinen iestäminen,
on vaikeinta, mitä ihmisajatus voi kuvitella. Sitä kuvaa Jeesuksen
taistelu Getsemanessa. Katkaisuhetkellä on ihminen valmis huudahtamaan:
"Jos mahdollista — Isä — ota pois minulta tämä kalkki." Persoonallisuus
on ihmiselle rakas, kallein omaisuus ja vasta kun hänen hikipisaransa
'kamppailussa verenä maahan valahtavat ja hän voittajana voi sanoa:
"Tapahtukoon sinun tahtosi Isä eikä minun" on vihittävä valmis
vastaanottamaan vihkimyksen ristin salaisuuteen. Ristin salaisuuden
pohjimmainen totuus paljastetaan. Ihminen jää yksin. Ystävä pettää
hänet. Toinen kieltää hänet. Maallisen oikeuden mittapuulla hänet
tuomitaan kelvottomaksi kuulumaan yhteiskuntaan. Hänet ruoskitaan
ivan ja pilkan paalulla. "Ristiinnaulitse — ristiinnaulitse" ulvovat
kansajoukot hänen ympärillään ja hänet ristiinnaulitaan hänen oman
ruumiinsa ristillä.
Tämä kaikki havainnollistettiin hautauskohtaukseen saakka. Vihittävä
nukutettiin kuolemankaltaiseen uneen, pantiin kiviseen sarkofaagiin
pyramiidein sisimpään kammioon ja jätettiin sinne kolmeksi
vuorokaudeksi. Hautaholvi sinetöitiin. Näinä kolmena vuorokautena
tuli vihittävän — ruumiistaan vapautuneena — perehtyä henkimaailman
salaisuuksiin ja ennenkaikkea nähdä osuutensa maailmansielun
kaikkiallisessa ristiinnaulitsemisessa ja vannoutua kantamaan sen. Kun
sitten ruumis kolmannen vuorokauden aamuna, päivän sarastaessa, tuotiin
pyramiidin oviaukolle ja herätettiin "kuolleista", tai oikeammin
annettiin hänen uudelleen astua ruumiiseensa, niin oli hän uudesti
syntynyt ristin salaisuuteen vihitty ja sen merkiksi kosketettiin hänen
otsaansa ja rintaansa Osiriksen pyhällä ristillä. Tämän kokemuksen
jälkeen oli ristin salaisuus hänelle todellisuus. Hän oli nähnyt
persoonallisuuden harhan ja elämän kuolemattomuuden. Elämän ja kuoleman
kysymys oli ratkaistu. Ristin salaisuuden paljastuessa ratkaistu!
kuoleman arvoitus ja elämänkin kysymys paljastui.
Mysterioihin osallistuneita lienee aikoinaan ollut melko runsaasti,
koska niistä historiakin mainitsee. Niinpä Diodorus, joka oli käynyt
Pythagoraan luona Crotonassa kertoo: "Mysterioihin osallistuneet
ovat muuttuneet enemmän henkisiksi, enemmän oikeamielisiksi ja joka
suhteessa nousseet korkeammalle."
Tätä ristin salaisuutta ovat julistaneet kaikki Valkoisen Veljeskunnan
suurlähettiläät ammoisista ajoista saakka ja sitä julisti Jeesuskin
sanoessaan: "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle
arvollinen." Kun tiedetään Jeesuksen olleen Osiris-mysterioihin
vihityn, ei liene epäilystä, etteikö hän ristin kantamisella
tarkoittanut ihmisen mikrokosmillista ristiä. Hän tiesi tähän ristiin
sisältyvän kullekin kuuluvan osuuden maailmansielun rististä ja
kunkin oman menneisyydessä luoman karman, jota ei kukaan muu, kuin
yksilö itse kyennyt sovittamaan. Omaa ristiään kantaen voi yksilö
uudelleen tasapainoistuttaa epäsoinnut, jotka hän itsekkyydellään
on maailmanruumiiseen synnyttänyt. Oman ristinsä kantamisella
virittäytymällä kaikkeudellisten elämänlakien värähtelyrytmiin, on
Jeesuksen seuraaminen mahdollinen aina ristin salaisuuden äärimmäisiin
korkeuksiin — itsen täydelliseen yhdistämiseen Isään.
Tämän ristin salaisuuden julistus ei ole vaiennut. Aikain Viisauden
sanansaattajat sitä edelleen julistavat. Ristiin sisältyvä ikuinen
henkinen totuus on uudelleen tuotu kansojen pohdittavaksi ei vain
älyllisenä probleemana, vaan elävänä, elettävänä selviönä. Ristin
salaisuus ei ole haudan takainen haave, vaan elävä todellisuus, joka
on löydettävissä nyt jokaisen ihmisen sisimmässä olemuksessa. Kun sitä
sieltä etsitään, niin sieltä se löydetään. Jos siihen katse lujasti
kiinnitetään, niin tutaan elämän valtavin elämys. Nähdään jumalan poika
oman lihamme ristillä. Nähdään sen siinä kärsivän jokapäiväisen elämän
eristyneisyytemme, itsekkyytemme ja siitä johtuvien rikkomuksiemme
takia. Mutta nähdään myös ristin ylimaallinen, jumalallinen voima.
Nähdään se kurittavana, rankaisevana, opettavana, lohduttavana,
parantavana. Nähdään kuinka ristin voima pesee haavamme, vuodattaa
kuolevaan olemukseemme uutta elinvoimaa ja nostaa uuteen elämään,
uuteen elämän suuntaukseen, jossa eristyneisyydellä ja itsekkyydellä
ei ole jalansijaa. Irtautuneina pienen minuutemme ja pienen ristimme
nauloista nousemme ylös aineen kivisestä haudasta, näemme iankaikkisen
elämän ei vain haudantakaisena kangastuksena, vaan todellisena
ikuisen nykyhetken värähtelynä. Näemme maailmansielun suuren ristin
ja sen suunnattoman voimasäteilyn. Säteily, joka siitä leviää koko
maailmankaikkeuteen, on niin valtava, että käsitämme sen kerran voivan
pelastaa koko maailman sen veriruskeista synneistä. Kaiken hirvittävän
kamppailun, jonka näemme ympärillämme, käsitämme maailmansielun
tuskaisaksi taisteluksi ilmenneen maailman makrokosmillisella ristillä,
jossa se ponnistelee kohden jumalaisia korkeuksia. Näyttäköön tämä
taistelu kuinka kaamealta tahansa, näyttäköön siltä kuin jumalainen
kipinä olisi usein sammumaisillaan, tuntukoon siltä kuin kuulisimme
jumalanpojan viimeisen kuolinhuudon — säteilee maailmansielun
ristiltä valovoiman kirkkaus niin häikäisevänä, että horjumattomalla
vakaumuksella voimme uskoa hyvän voittoon ja sielumme syvimmässä
olemuksessa kuuluu: IN HOC SIGNO VINCES — tässä merkissä voitat.
Tässä merkissä voitat. Niin kertoo taru kerran seisoneen kirjoitettuna
länsimaisella taivaalla, keisari Konstantinus Suuren taistellessa
dogmaattisen ristin puolesta.
Oliko dogmaattinen risti voittanut? — kysyin itseltäni. Historian
lehdet vilahtelivat silmieni ohi. Kaksituhatta vuotta oli sen
salaisuutta saarnattu länsimailla. Uskomattomat määrät verta oli
sen nimessä vuodatettu. Miljoonat ihmiset olivat uhranneet henkensä
viedäkseen sen sanomaa maailmaan. Miljoonat ihmiset ovat sen
varjossa etsineet turvaa ja lohdutusta sielullisissa taisteluissaan.
Miljoonat ihmiset ovat kahdentuhannen vuoden ajalla etsineet sen
valovoimaa pohtiessaan elämän ratkaisematonta probleemaa. Mutta
kuinka on käynyt? Onko sanoma sijaissovitusrististä voittanut? Onko
se paljastanut ihmiskunnalle elämän ehdottomimman lain — rakkauden
ja oikeuden yhtyneen sopusoinnun? Onko se muuntanut ihmiskunnan
sydämen värähtelemään rakkauden vireessä? Rakastavatko länsimaiden
kristityt toisiaan? Tunnustavatko yksilöt ja kansat veljekseen toinen
toisensa? Näkevätkö he toisin ajattelevassa veljen, saman yhteisen Isän
lapsen? Näkevätkö he jumaluuskipinän vihollisessaan? — Rakastavatko
he vihollisiaan, niinkuin suurlähettiläs Jeesus oli neuvonut ja
kehoittanut?
Ei — ei. Historian lehdet puhuivat armottoman selvää kieltä.
Dogmaattisen ristin salaisuus on tuonut kirkoille rikkautta ja
valtaa. Tämän maailman kulta kimallelee sen yltä. Mutta se ei ole
kyennyt muuttamaan ihmiskunnan tajuntaa kaikkeudellisen sopusoinnun
väreilyyn. Se ei ole poistanut itsekkyyttä eikä kyennyt paljastamaan
persoonallisuuden harhaa, joka on itsekkyyden pohjimmainen syy.
Päinvastoin on se kärjistänyt persoonallisuuden merkitystä niin
tärkeäksi, että sen edut on asetettava yläpuolelle kaiken.
Persoonallisuus on pyrittävä säilyttämään ikuisesti pysyväksi haudan
tuolle puolellekin ja sitä pyrkimystä dogmaattisen ristin salaisuus
sijaissovituksineen tukee.
Siinä olen näkevinäni pohjimmaisen syyn sekasortoon, joka oli
vallinnut länsimaisessa historiassa. Se oli muuttanut kansojen
mentaliteetin itsekkäämmäaksi, kuin mitä se muutoin olisi ollut.
Persoonallisuuden tunto oli muuttunut niin voimakkaaksi, että se
oli tukahduttanut kaikkeus ellisen ykseyskäsitteen ja veljeyden.
Kansakunnat ovat tuijottaneet sijaissovitusristiin niin voimakkaasti,
että ovat sokaistuneet, huumaantuneet ja joukkohuumansa vallassa
pitäneet ihmisajatusten luomia rakennellmia ikuisuuden ehdottomina
totuuksina. Ne olivat saaneet ylleen semmoisen pyhyyden kehän, ettei
ollut luvallista käydä pohtimaan, olivatko ne todellakin jumaluuden
inspiroimia. Totuus ja totuuden etsintä jäivät toiselle sijalle —
kunnes totuus unohtui.
Silmieni editse vierivät myös evankeliumien ihanat kertomukset. Ne näin
uudessa valossa. Vaikkakin niiden historiallinen pohja häipyi, niin ei
häipynyt niiden sisäinen merkitys. Se paljastui kirkkaampana uudessa
valaistuksessa. Niissä kuvastuivat Aikain Viisauden valtavat totuudet
vertauskuvannollisen sanontatavan verhoilla kiedottuina suurlähettiläs
Jeesuksen persoonallisuuden ympärille. Hänen olemuksessaan saivat ne
kirkastetun selvyyden ja niiden valossa näkyi Jeesus suuruudessa,
joka hänelle kuului. Että nämä totuudet olivat tunnetut jo ammoisina
aikoina, ei alentanut niiden arvoa, eikä myöskään Jeesuksen
persoonallisuutta. Päinvastoin. Juuri tämä seikka todisti niiden
pätevyydestä ja ilmaisi niiden pätevyysoikeutuksen nykyhetkelle. Ilman
sitä riippuisivat ne ilmassa — perustaa vailla. Niiden avulla voin
nähdä horjumattomia totuuksia, joita ei matala ihmisajattelu kykene
järkyttämään. Semmoisina tunkeutuivat ne sielun syvyyksiin, poistaen
dogmaattiset ihmekuvitelmat ja loistaen Aikain Viisauden ihmekirkkautta.
Ja ylinnä kaiken loistaa risti, kirkkaana, hohtavana,
voimaasäteilevänä. Se näkyy maailmankaikkeuden äärettömissä
avaruuksissa ja sillä lepää maailmansielu kaikkeuden voimien
kyllästämänä taistelevana — voittavana. Se on voittava aineen
kahleet. Se on muuntava aineen tajunnan aikojen alussa määrättyyn
päämäärään. Se on valaiseva ihmiselle hänen oman ristinsä, nostaakseen
ihmisen maailmansielun tuntemukseen, osallisuuteen sen suuressa
voimatehtävässä. Se on Aikain Viisauden ristin salaisuus ja siinä
merkissä voitamme.
Siinä ne seisoivat silmieni edessä rinnatusten molemmat ristit
salaisuuksineen: sijaissovituksen risti persoonallisuuden palvonnan
kultaamana ja Aikain Viisauden risti persoonallisuuden tuhoojana. Olin
nähnyt persoonallisuuden harhanomaisuutta entisissä elämissäni ja näin
sen nyt parhaillaan nykyisessäni. Halu pönkittää persoonallisuutta oli
haihtunut. En epäröinyt hyljätessäni sijaissovitusristin ikuisiksi
ajoiksi ja päättäessäni kokonaan antautua Aikain Viisauden ristin
valovoiman alaisuuteen.
Vielä välähti tajunnassani raamatun järkyttävä legenda Jeesuksesta
ristillä, mutta sekin kirkastui uuteen valoon. Olin näkevinäni
Jeesuksen ristillä ja hänen äitinsä ristin juurella ristiä syleilemässä
— itkien, nyyhkien.
Olin kuulevinani Jeesuksen puhuvan ristiltä äidilleen —. Sanat soivat
sielussani kuin äärten soitto. Tunsin niiden kuuluvan minullekin.
Yritin vangita ne tajuttavaan muotoon, siirtää ne säkeisiin:
    Ah miksi kyynelissä silmäs uivat
    ja syvään vaivut ristin syleilyyn?
    On kuumat kyyneleesi kohta kuivat,
    kun synkeän tän kerron kuolon syyn.

    Kun tunnossani hyveet tuleentuivat
    ja tähkä pääsi päivään määrättyyn,
    sen valheen vallat ristinpuulla puivat
    ja nyt mä viljan ilmaiseksi myyn.

    Ah — pyhä äiti, kyyneleesi pyyhki
    ja ällös kuolemaani turhaan nyyhki,
    ma elän sydämessä syntisten.

    Jos jalkojeni juureen jumalainen
    sä tahdot polvistua — pyhä nainen,
    niin lankee eteen synnin lapsien.

VALTAKUNNAN EVANKELIUMI.

Olen näissä esityksissäni yrittänyt ratkaista kysymystä kuka oli
Jeesus, tai oikeammin luoda valoa siihen merkilliseen henkilöön,
jonka vaikutus — epähistoriallisuudestaan huolimatta — on lyönyt
leimansa länsimaiseen sivistykseen liki kahdentuhannen vuoden ajan.
Jotta johonkin määrin onnistuisin yrityksessäni, osoittautui ensi
tehtäväkseni pyrkiä toteamaan, mitä hän ei ollut tai mitä hän ei voi
olla, ja siinä mielessä olin pakoitettu riisumaan hänen yltään ne
epäilyttävät verhot ja koristukset, joihin kristillinen kirkko on
hänet pukenut vastoin hänen tahtoaan ja vastoin kaikkia varsinaisimpia
lähteitä, joissa hänen persoonallisuuttaan on selostettu. Tulos
tutkielmastani on ollut — ainakin minulle itselleni — antoisa
ainakin siinä mielessä, että olen löytänyt Mestari Jeesuksen. Hänen
siirryttyään taivasten takaisista korkeuksista, minne kirkot ovat hänet
sijoittaneet jumalan oikealla kädellä olevaksi tuomariksi, joka kerran
sieltä astuisi maailmaan "pitkäisten tulen" pauhinassa kaikkien pyhien
enkelien ympäröimänä tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukukuntaa,
on hän tullut minulle eläväksi todellisuudeksi, maankamaralla
toimivaksi veljeksi, Valkoisen Veljeskunnan suurlähettilääksi,
voimakkaaksi auttajaksi — todella hyväksi rabbiksi, paimeneksi,
joka iloitsee enemmän yhdestä ainoasta oikeasta seuraajastaan,
kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä itsevanhurskaasta, jotka eivät
parannusta tarvitse, eivätkä välitä kuulla hänen kutsuaan ja seurata
hänen opetuksiaan.
Monet ovat hänessä näkevinään nykyaikaisen kumouksellisuuden
edustajan, ja vetävät todistukseksi kertomuksen hänen esiintymisestään
temppelissä, kun hän kaatoi kumoon uhritarvikkeiden myyjäin pöydät ja
teki vyöstään ruoskan, jolla karkoitti rahanvaihtajat temppelistä. Jos
tämmöinen tapahtuma tosiaankin on tapahtunut, niin on se käsitettävissä
tilapäisenä kiivastumisena, hänen nähdessään "kaikkein pyhimmän"
joutuneen rahan ja vallanhimon tahraamaksi "ryövärien luolaksi" tai
on se vertaus. Muutoin ei löydy minkäänlaisia todistuksia siitä,
että Jeesus olisi väkivalloin käynyt käsiksi yhteiskunnallisiin
uudistuksiin, vaikkakin hänen sanansa jylisivät jylhinä silloista
tekopyhyyttä vastaan ja hän kerran sattui sanomaan kuningas Herodesta
"ketuksi". Hän ymmärsi paremmin kuin kukaan muu, että yhteiskunnan
parantamiskysymys oli ennenkaikkea yksilökysymys. Yksilöiden muuttuessa
mielialaltaan hänen ohjeidensa mukaiseksi, oli yhteiskuntakin
muuttuva. Siksipä kohdistikin hän kaiken opetuksensa ennen kaikkea
yksilöön, antoi ohjeita yksilön nousemusmahdollisuuksille korkeampaan
maailmankatsomukseen, kuin mitä tällä ennen oli ollut.
Lienee senvuoksi paikallaan luoda silmäys hänen julkiseen toimintaansa,
ja tarkastaa lähemmin, mikä oli hänen opetustensa pohjimmainen ydin.
Jeesuksen julkinen toiminta alkoi oireellisen dramaattisissa
olosuhteissa. Välit nazarealaisen veljeskunnan ja juutalaisten
viranomaisten välillä olivat kireät. Johannes Kastajan jyrkkä
esiintyminen juutalaista kansankirkkoa ja kuningas Herodesta vastaan
oli saanut aikaan julkiriidan. Veljeskuntaa suoranaisesti vainottiin.
Kun Johannes Kastaja ei tuumaakaan väistynyt hyökkäävästä asenteestaan,
pidätti Herodes hänet ja telkesi vankilaan.
Nähtävästi askarrutti Jeesustakin tilanteen kärjistyminen ja lienee
hän pohtinut, mitkä suuntaviivat hänen oli otettava julkiselle
esiintymiselleen. Tässä mielentilassa ollessaan kerrotaan hänen kerran
"vuorille" vetäydyttyään kiusaajan tulleen hänen tykönsä ehkäistäkseen
kokonaan hänen suunnitelmansa. Kiusaaja näytti Jeesukselle kaiken
maailman mahtavuuden ja kirkollisen korskan ja — aivankuin vedoten
terveeseen järkeen — sanoi hänelle: turhaahan on käydä taisteluun
kaikkea tätä vastaan; järkevämpää olisi alistua sen palvelukseen ja
niittää kunniaa, mainetta ja valtaa. Mutta Jeesus voitti kiusauksen ja
teki ratkaisun, taistellakseen oikeuden ja totuuden puolesta. Ja niin
oli suuntaviivat hänen toiminnalleen selvät.
Johannes Kastaja oli huolissaan nazarealaisen veljeskunnan kohtalosta.
Kerrotaan hänen vankilassa ollessaan lähettäneen oppilaitaan Jeesuksen
luokse kysymään, "Oletko sinä se tuleva, vai onko meidän toista
odotettava?" — toivoen Jeesuksen astuvan seuraajakseen, veljeskunnan
johtajaksi.

Jeesus lähetti Johannes Kastajalle vastauksen:

"Menkää ja ilmoittakaa Johannekselle, mtta kuulette ja näette: sokeat
saavat näkönsä, ontuvat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat, kuurot
kuulevat, kuolteet herätetään ja köyhille julistetaan hyvää sanomaa.
Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun."
Millä tavoin tämä viesti vaikutti Johannes Kastajaan, sitä eivät
evankeliumit kerro, mutta Jeesus lienee aavistanut, että se jossain
määrin murehduttaisi Johannesta, koska hän viestinsä loppuun liitti
lauseen: "Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Sisälsihän viesti
täydelleen essealaisen, siis pohjimmiltaan buddhalaisen ohjelman, eikä
kabbalistisjuutalaisen, joka oli Johannes Kastajalle kaikki kaikessa.
Mutta kun Johannes Kastajan traagillinen teloitus oli tapahtunut,
järkytti se Jeesusta siinä määrin, että hän katsoi velvollisuudekseen
huolehtia myös nazarealaisen veljeskunnan kohtalosta, jonka jäsenyyteen
hän oli julkisesti tunnustautunut. Siksipä alkoikin julkisuudessa
kuulua sama jylhä julistus, jolla "huutavan ääni korvessa" oli
järkyttänyt juutalaisen yhteiskunnan perustuksia. "Tehkäät parannus,
sillä taivasten valtakunta on lähestynyt."
Jeesus luopuu eristäytymisestään, astuu rohkeasti synagogaan, ottaa
esille kansan "pyhät kirjat" profeetat, avaa ne ja lukee profeetta
Jesaiasta:
"Herran henki on astunut päälleni, sillä hän on voidellut minut
julistamaan köyhille hyvää sanomaa. Hän on lähettänyt minut saarnaamaan
vangeille vapautta, sokeille näköä ja sorretuille vapautta."
Tällä saarnallaan julistautui Jeesus jatkamaan uskonpuhdistusta, jonka
esitaistelijan marttyyrikuoleman hän juuri oli nähnyt tapahtuvan
silmiensä edessä. Vaikka sama kohtalo häämöitti hänellekin, ei hän
enää epäröinyt. Martyyriuskohtalokaan ei häntä peloittanut. Totuus
ja sen julistaminen merkitsi enemmän kuin hänen persoonallinen
turvallisuutensa ja hyvinvointinsa. Hänen oli omistettava kaikkensa
totuudelle, vähintäkään harkitsematta häneen kohdistuvia seurauksia,
vaikkapa ne toisivatkin hänelle yhtä traagillisen kohtalon kuin hänen
opettajalleen Johannes Kastajalle. — Kohtaloaanhan ei kukaan voi
välttää ja hän päätti ottaa sen vastaan semmoisena kuin se hänelle
tuli, kunhan hän vain täyttäisi tehtävänsä, joka täytti hänen sielunsa,
ja jonka hän uskoi Valkoisen Veljeskunnan hänelle määräämäksi.
Mikä tämä tehtävä oli kirkastuu selviöksi jokaiselle, joka
ennakkoluulottomasti syventyy evankeliumien sisäiseen henkeen. Se oli
taivasten valtakunnan julistus. Taivasten valtakunta oli lähestynyt.
Taivasten valtakunta oli heidän keskuudessaan. Se oli löydettävissä
ihmisten sydämissä.
Tämän valtakunnan julistus muodosti ytimen hänen
lähettilästoiminnalleen. Siitä hän puhui, sitä hän selosti kaikilla
mahdollisilla keinoin, sanoin, vertauskuvin ja esimerkkinä eläen. Mutta
eivät ihmiset häntä ymmärtäneet. Julistus oli outo ja törmäsi kaikkia
perinnäisiä vakaumuksia vastaan niin yllättävän kumouksellisena,
ettei sitä voitu ottaa vakavalta kannalta. Olihan heille opetettu,
että taivasten valtakunta on paikallisuus, johon päästään kuoleman
jälkeen. He tunsivat sen paratiisin ja Abrahamin helman nimellä. Se
oli paikka, missä laille uskolliset Israelin lapset saisivat nauttia
patriarkkainsa autuuttavasta seurasta haudantakaisessa elämässä. Siihen
oli uskottava ja siihen kannatti uskoa. Mutta tämä uusi julistus kumosi
perinnäistottumuksen ja julisti jotakin niin mieletöntä, että taivasten
valtakunta olisi nyt jo lähestynyt heidän keskuuteensa. Eiväthän he
sitä nähneet missään ja kumminkin Jeesus saarnaa sen todellisuudesta
niinkuin hänen edeltäjänsä Johannes Kastajakin. Mieletön tuo lienee
tai lienee hän riivajäisen lumooma. Sen syytöksen he Jeesukselle
sinkosivatkin julkisesti. Kuka tuommoiseen haaveilijaan uskoisi?
Jeesus itsekin näyttää usein olleen toivoton. Niinpä kerrotaan hänen
kerran huudahtaneen: "Mihin vertaan minä tämän sukupolven? Se on
torilla istuvain lasten kaltainen. Me soitimme heille huilua, eivätkä
he tanssineet, me veisasimme itkuvirsiä, eivätkä he vaikeroineet.
Heillä on korvat kuulla, mutta eivät kuule ja silmät nähdä, mutta eivät
näe. Johannes tuli. Hän ei syönyt eikä juonut ja he sanoivat, hänessä
on riivajainen."
Ihmisenpoika tuli. Hän syö ja juo ja he sanovat: "katso mikä syömäri ja
juomari hän on — ja mikä publikaanein ja syntisten ystävä."
Taivasten valtakuntaa ei oltu tähän saakka julkisesti rahvaalle
julistettukaan. Se oli pidetty salaisena Valkoisen Veljeskunnan
keskuudessa. Tiedettiin, ettei ihmiskunnan tajunta ollut vielä
kypsä sitä käsittämään ja toteuttamaan. Jeesus meni taivasten
valtakunta-julistuksellaan yli valtuuksiensa, teki sen omalla
vastuullaan ja otti päälleen tekonsa seuraukset. Kumminkin puhui
hän siitä rahvaalle vain vertauskuvin ja selosti vertauksiaan
tarkemmin opetuslapsilleen yksityisesti, sikäli kuin he kykenivät
sitä käsittämään, sillä opetuslapsetkaan eivät olleet veljeskunnan
salaisuuksiin vihittyjä. Tämä käy ilmi siitä peitetystä sanontatavasta,
jolla Jeesus opetuslapsiensa pyynnöstä vertauskuvannollista puhettaan
heille selosti.
Tietenkin on oletettavissa, etteivät evankeliumien vertaukset
"taivasten valtakunnasta" ole sanallisesti samat, jommoisina Jeesus
ne kansalle opetti ja opetuslapsilleen selosti. Evankeliumien
kirjoittajien kynä on niitä varmasti muuttanut — typistänyt niitä ja
antanut niille ehkä vieraan värityksenkin. Siitä huolimatta näkyy
niissä vieläkin se syvä ja laajakantoinen merkitys, minkä Jeesus
opetuksiinsa taivasten valtakunnasta tahtoi sisällyttää. Niihin kätki
hän sekä makrokosmillisia että mikrokosmillisia salaisuuksia, joiden
nojalla kävi mahdolliseksi ymmärtää kaikkeudellista elämää ja ihmisen
velvoittavaa osuutta siihen. Ainoastaan tällä tavoin oli hänellä
tilaisuus yrittää laajentaa aikakautensa ahdasta mentaliteettia
näkemään elämää kaikkeudelliselta näkökulmalta ja irtautumaan
kirjanoppineiden kuolleeseen kirjaimeen pohjautuvasta dogmaattisuudesta.
Typistetyssä muodossaankin ovat evankeliumien taivasten valtakunnan
kuvaukset paljon puhuvia ja sisältörikkaita.

Kertaan niistä muutaman.

 "Taivasten valtakunta on verrattava mieheen, joka kylvi hyvän siemenen
 peltoonsa. Mutta ihmisten nukkuessa tuli vihollinen, kylvi lustetta
 nisun sekaan ja meni pois.

 Kun laiho kasvoi ja teki hedelmää, silloin lusteetkin tulivat näkyviin.

 Perheenisännän palveliat tulivat ja sanoivat hänelle: 'Etkö kylvänyt
 hyvää siementä peltoosi? Mistä siihen on sitten tullut lustetta?

 Hän sanoi heille: 'Sen on vihamies tehnyt.'

 Palveliat sanoivat: 'Tahdotko, että menemme ja kokoamme ne?'

 Mutta hän sanoi: 'En, jottette lusteita kootessanne nyhtäisi niiden
 mukana nisujakin. Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen
 asti ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin lusteet,
 sitokaa ne kimppuihin poltettaviksi, mutta korjatkaa nisut aittaani.'"
Eikansa eivätkä opetuslapsetkaan ymmärtäneet vertausta, koska
opetuslapset esityksen jälkeen tulivat Jeesuksen luokse ja pyysivät:
"Selitä meille vertaus pellon lusteista."

Ja Jeesus selitti:

 "Joka kylvää hyvän siemenen on Ihmisen poika. Pelto on maailma. Hyvä
 siemen on valtakunnan lapset, mutta lusteet ovat pahan lapset.

 Vihollinen, joka ne kylvi on diabolos. Elonaika on maailman loppu ja
 leikkuumiehet ovat enkelit.

 Niinkuin lusteet kootaan ja tulessa poltetaan, niin on tapahtuva
 maailman lopussa. Ihmisen poika lähettää enkelinsä ja he kokoavat
 hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja heittävät
 heidät tuliseen uuniin, missä on oleva itku ja hammasten kiristys.

 Silloin vanhurskaat loistavat isänsä valtakunnassa kuin aurinko."
Tämä on täydellisin makrokosmillinen selostus taivasten valtakunnasta,
mitä yleensä evankeliumeissa esiintyy. Siitä ilmenee, kuinka
varovaisesti Jeesus oppilailleenkin selostaa veljeskunnan salaista
tietoa. Nazarealaisessa veljeskunnassa tiedettiin maailmoiden synnyn
salaisuudesta, pahan synnystä ja aikakausien jaksollisuudesta. Näihin
totuuksiin hän antoi vain viittauksia, joita vihkimättömät opetuslapset
saivat intuitiollaan käsittää mikäli kykenivät.
Kabbalistiset nazarenit selostivat makrokosmillista taivasten
valtakuntaa samojen perusoppien mukaisesti kuin muutkin Valkoisen
Veljeskunnan haaraosastot. Nimitykset vain vaihtelivat. Heille oli
kylvömies, Ihmisen Poika, suuresta Tuntemattomasta, Ain-Suphista,
jonka nimeä ei koskaan julkisesti lausuttu, lähtenyt Adam Kadmon,
kollektiivinen ihmiskunta, jonka poveen oli kätketty siemen
tajuisesta tietoisuudesta ilmenneen maailman kaksinaisuudesta,
aineesta ja hengestä, hyvästä ja pahasta. Niiden oli aikanaan
ilmennyttävä Ain-Suphin suunnitelman mukaisesti makrokosmillisessa
maailmankaikkeudessa, jota Jeesus vertauksessaan kuvannoi pelloksi.
Kaksinaisuus huipentuu mikrokosmoksessa, ihmisessä. Ihmiselle on
mahdollista yksilöllisellä älyllään tehdä eroitus kaksinaisuuden
välillä, eroittaa henki aineesta, valo pimeydestä, paha hyvästä ja
omistautua kaksinaisuuden kummalle puolelle tahansa. Ja kun ihminen
sen oli tehnyt omistautumalla kaksinaisuusprinsiipin aine-puolelle
syntyi paha — Diobolos, joka käsitettiin pahanprinsiippinä, aineeseen
kuuluvana vastustavana voimana, jolla oli välttämätön tehtävänsä
ainemuotojen aikakaudellisessa avautumisessa. Senkin ilmentäjä oli Adam
Kadmon, ihmiskunta, Ihmisen poika, jonka sielussa iti älyn (manas)
siemen, jolla se voi eristäytyä kokonaisuudesta, ilmentää itsekkyyttä
ja siten kylvää maailman peltoon joko hyvää tai huonoa siementä.
Siksipä Jeesus sanoikin. Hyvän siemenen kylväjä on ihminen itse ja
siitä kylvöstä kasvaa taivasten valtakunnan lapset ja huonon siemenen
kylväjä on diobolos, ihmisessä asustava vastustava prinsiippi, joka
ihmisen nukkuessa — silloin kuin hän ei vielä ole valveutunut näkemään
eroitusta näiden kahden voiman välillä — kylvää lustetta, pahaa,
maailman peltoon. Kun eristyksen kylvö itää ja orastaa, alkaa sen
tuhoisat seuraukset ilmetä. Älyllinen prinsiippi, kylvömiehen palvelija
— olisi halukas korjaamaan erehdystä kitkemällä pois tietämättömyyden
seuraukset, mutta hyvän kylvömies, ihmisen jumalallinen minuus,
ehkäisee sen, tietoisena, ettei seurauksia voida muulla tavoin korjata,
kuin korjaamalla syyt, käymällä käsiksi pahan ytimeen, muuttamalla
asennoituminen elämään. Seurausten korjaaminen on jätettävä enkelien,
syyn- ja seuraustenlain valvojien tehtäväksi, jotka aikakauden
loppuessa osaavat oikealla tavalla eroittaa nisut lusteista.
Nazarealainen veljeskunta oli tietoinen aikakausien syklisestä
kierrosta, tunsi suuret manvantarat sekä manvantarojen sisällä olevat
pienemmät kierroskaudet. Maininnat maailmanlopusta evankeliumeissa
näyttävät pääasiallisimmin kohdistuvan pienempiin kierroskausiin,
etenkin juuri parhaillaan kääntyvään Kali-juga-kauteen. Johannes
Kastaja jo saarnasi: "Kirves on pantu puun juureen ja jokainen puu,
joka ei kanna hyvää hedelmää hakataan pois ja heitetään tuleen." Samaa
aikakaudellista tuomiopäivää tarkoittaa Jeesuskin peltovertauksessaan
elonajasta ja maailmanlopusta. Silloin enkelit, karman herrat, astuvat
tilinteolle. Lusteet, pahan prinsiipin aikaansaannokset kootaan
kaikkeudellisen tulen hävitettäviksi uuden kehityskauden tieltä, jossa
hyvänprinsiipin valta-asema on taatumpi ja taivasten valtakunnan
elinehdot suotuisammat. Silloin — niin puhuu näkemyksellisesti
kuolemaansa aavistava Jeesus — ei taivasten valtakunnan lapsia enää
kivitetä ja vainota, vaan he loistavat kuin aurinko isän — Ain-Suphin —
olemassaolon, taivasten valtakunnassa.
Mikrokosmillisesta, ihmisten sisäisestä taivasten valtakunnasta, mikä
tietenkin oli vielä vaikeammin käsitettävissä, puhuu Jeesus, mutta
tällöinkin vertauksin. Hän sanoo:
 "Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka
 eräs mies löysi, kätki sen ja iloissaan siitä, meni ja myi kaikki,
 mitä hänellä oli, ja osti pellon."

 "Taivasten valtakunta on hapatuksen kaltainen, jonka eräs nainen otti
 ja sekoitti kolmeen vakalliseen jauhoja, kunnes kaikki happani."
Olen valinnut nämä kaksi pientä vertausta monen muun joukosta, niiden
merkillisen salatieteellisen sanontatavan vuoksi, samalla kun niihin
sisältyy kaksi erilaista "tietä" taivasten valtakunnan löytämiseksi.
Peltoon kätketty aarre taivasten valtakuntana, kuvaa mitä sattuvimmin
sitä maailmankaikkeuteen kätkettyä tajuntatasoa, jossa värähtelee
ikuinen rauha ja sopusointu. Se on sieltä löydettävissä kaikkeudellista
elämää huomioimalla, mutta kukaan ei voi sitä itselleen omistaa, päästä
rauhan värähtelytason asukkaaksi, ennenkuin hän on myynyt kaikki,
mitä hänellä on, ostaakseen sillä taivasten valtakunnan aarteen.
Taivasten valtakunnan tajuntatilassa ei löydy eristettyä minuutta,
ei mitään fyysillistä, sielulliseen ja älylliseen tasoon kuuluvaa
eristettyä omaisuutta, vaan siellä kaikki kuuluu Isälle, Ykseydelle.
Siksipä ei taivasten valtakunnan tajuntatilaa voida saavuttaa eikä
päästä sen kansalaiseksi, ennenkuin löytäjä on luopunut eristyneestä
minästään, myynyt kaikki, ostaakseen elämän jalon helmen, jonka hän
huomioinnillaan maailmankaikkeuden pellosta oli löytänyt.
Taivasten valtakunnan etsintää ihmisen omasta olemuksesta, esittää
vertaus taivasten valtakunnasta hapatuksena. Merkillistä vertauksessa
on, että Jeesus puhuu kolmesta vakasta. Buddhalaisten "Pyhän Kirjan"
nimi on Tripittaka, joka merkitsee kolme vakkaa. Tripittakan kolmessa
vakassa esitetään ohjeita, millä tavoin ihmisen on puhdistettava oma
kolminaisuutensa: ruumiinsa, sielunsa ja mielensä, saavuttaakseen
Nirvaanisen onnentilan, taivasten valtakunnan. Tähän opetukseen
tähtää Jeesus vertauksessaan. Taivasten valtakunnan siemen on meissä
itsessämme. Meidän on vain annettava sen voiman tunkeutua koko
olemukseemme: ruumiiseemme, sieluumme ja mieleemme, annettava sen
muovata minuutemme niin perinpohjaisesti kuin hiivasieni hapattaa
taikinan. Sen on annettava muuntaa ruumiimme, tunne-elämämme ja
ajatuksemme, niin älylliset kuin intuitiiviset värähtelyt, taivasten
valtakunnan värähtelyjen mukaisiksi. Kun se on tehty, olemme taivasten
valtakunnassa, elämme siinä tietoisesti.
Aniharvat lienevät olleet ne, jotka kykenivät näkemään Jeesuksen
vertausten sisäistä merkitystä. Siksipä hän vertauskuvannollisen
opetuksensa ohella rajoittuu selostamaan ihmisille siveysoppia,
johon hän sisällytti verhotussa muodossa Kaidan tien polun ja
sille kuuluvan päämäärän, jotta sitä noudattamalla ihmiselle olisi
mahdollista kehittää vähitellen tajuntatilaansa taivasten valtakunnan
lakipitoisuuteen. Siveysoppinsa esittää hän vuorisaarnassaan:
 "Autuaita ovat hengen kerjäläiset (hoi ptokoi too pneumati), sillä
 heidän on taivasten valtakunta.

 Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä jumalan.

 Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän
 on taivasten valtakunta."
Mainitsen vain nämä siveysopilliset pykälät, koska Jeesus niiden
yhteydessä nimenomaan mainitsee taivasten valtakunnan ja kaidan tien
ehdot, vaikka, koko vuorisaarna on lakikirja, jonka jokainen pykälä on
välttämätön taivasten valtakunnan kansalaisuudelle. Näissä kolmessa
pykälässä onkin taivasten valtakunnan pääsyehdot pääpiirteissään
ilmaistut.

Mitä sisältyy käsitteeseen hengen kerjalaisyys?

Ennen kaikkea se proletaarius, köyhyyden tunne, joka pakoittaa ihmisen
henkisen elämänsä yllapitämiseksi etsimään henkeä, sitä ikuista
elämänvärähtelyä, joka kaiken lävistää, kaiken elähdyttää ja kaiken
ylläpitää, etsimään sitä niin intensiivisesti, että hän kerjäämällä
halajaa jumaluutta. Ennenkuin ihminen tähän alistuu, on hänen täytynyt
todeta muotomaailman harha, täytynyt oppia eroittamaan todellinen
epätodellisesta. Hänen olemukseensa on täytynyt juurtua niin valtava
hengen ikävöinti, että hän heittää syrjään katoovaisen ja kaikesta
maallisesta riisuutuneena — alastomana kerjäläisenä — anoo henkeä,
Purushaa, jumaluutta. Tämmöiseen mielentilaan asennoituneista sanoo
Jeesus, että "näille kuuluu taivasten valtakunta". Ne sen löytävät ja
ne pääsevät taivasten valtakunnan kansalaisiksi.
Kun muistetaan ehdot, joita vanhin arjalainen koulukunta painosti
nousulle korkeammille tajuntatasoille, niin huomataan tässä Jeesuksen
esittämässä hengenkerjäläisyydessä askelmat viveka ja vairâgja, ihmisen
kyky eroittaa todellinen epätodellisesta ja kyky voida seuloa itselleen
todellinen ja syrjäyttää epätodellinen.
Kun Jeesus puhuu puhdassydämisyydestä taivasten valtakunnan
omistamisehtona, niin painostaa arjalainen salakoulu Shatsampattia,
johon sisältyi tunteiden ja ajatusten hillintä, suvaitsevaisuus,
kestäväisyys, usko- ja tunne-elämän täydellinen tasapaino. Tokkopa
Jeesuskaan lienee muuta sydämen puhtautta tarkoittanut kuin juuri
tätä. Sisältyyhän siihen koko alemman minuuden hallinta, sen
täydellinen iestäminen korkeimman minuuden vallanalaisuuteen. Tämän
oli hän itse kokenut noustessaan maan tomusta Valkoisen Veljeskunnan
suurlähettilääksi, ja siksi hän sitä julisti seuraajilleen.
Tämmöinen hengen kerjäläinen ja puhdassydäminen ihminen joutuu
taivasten valtakunnan kansalaisena alituiseen taisteluun sen maailman
kanssa, josta hän läksi ja otti pois kansalaisoikeutensa — nimittäin
kaksinaisuuden maailman. Hän tuntee alituisesti ristiriidan, mikä
on olemassa kaksinaisuuden maailmoiden välillä ja huomaa, että on
mahdotonta samalla kertaa palvella ainetta ja henkeä, etteivät ne lait,
jotka vallitsevat eristetyn itsen maailmassa, voi sopeutua yhteen
kaikkeudellisen ykseyden valtakuntaan. Siksi hän on kuin vainonalainen,
vaikkapa vaino ei huipentuisikaan fyysillisiin muotoihin. Tämänkin
ristiriitaisuuden on Jeesus sanonut kuuluvan taivasten valtakunnan
kansalaiselle. Hänen ei ole siitä hämmästyttävä, vaan iloittava, sillä
se synnyttää voiman, jolla taivasten valtakunnan kansalainen tyydyttää
viimeisen ikävöintinsä, irtautumisen yksilöllisyyden siteistä hengen
täydelliseen kirkkauteen.
Tämäkin kuului vanhojen salakoulujen esittämään loppuerittelyyn
viimeisessä vihkimyskamppailussa ja tunnettiin Mumukshan ja Adhikarin
nimisinä.
Jeesuksen tuoma viesti eli evankeliumi oli viesti taivasten
valtakunnasta. Valtakunnan evankeliumi oli hänen ainoa sanomansa.
Tätä saarnasi hän koko toimintakautensa — yksinomaan tätä, selosti
elinehtoja taivasten valtakunnassa, edellytyksiä sinne pääsemiseksi,
näytti tietä sinne. Hän näytti sitä elämällään ja teoillaan ja
kehoitti kutakin ottamaan oman ristinsä, pukeutumaan hänen ikeeseensa
ja seuraamaan hänen esimerkkiään. Siten oli taivasten valtakunta
saavutettavissa yhtä varmasti kuin hän itse oli sen saavuttanut.
Siten oli mahdollisuus yhtyä isään ja olla yhtä isän kanssa, niinkuin
hankin oli isän kanssa yhtä. Tätä hän saarnasi rohkeasti säikkymättä,
vaikka hän näki kohtalonhetkensä, vastaisen kuoleman lähestyvän askel
askeleelta. Mikään ei häntä järkyttänyt poikkeamaan tehtävästään, sillä
hän tiesi, että autuaita ovat ne, joita taivasten valtakunnan lakien
noudattamisen, vanhurskauden, takia vainottiin. Tätä hyvää sanomaa
hän saarnasi kunnes hän viimeisenä elämänsä hetkenä sai sanoa: "Se on
täytetty, sinun käsiisi isä, annan minä henkeni."
Kuinka toisenlaiseksi onkaan tämä valtakunnan evankeliumi muuttunut
meidän aikakautenamme. Saarnataan sijaissovitusta ja haudantakaista,
paikallista taivasta, johon pääsemiselle on laadittu toisenlaiset
ehdot, kuin mitä Jeesus julisti. Siksipä ei taivasten valtakunta
ole voittanutkaan alaa keskuudessamme. Ei esiinny ehdotonta
hengenkerjäläisyyttä. Aineellisten arvojen etsintä on etualalla.
Ei etsitä täydellistä sydämen puhtautta, vaan saarnataan sokeaa
uskoa ihmisten laatimiin uskonkappaleisiin. Ei saarnata kaidan
tien polkua, sillä sitä ei tunneta. Siksi ei Jeesuksen julistama
taivasten valtakunta saa jalansijaa uskonnoissa, ei valtioissa eikä
yhteiskunnallisessa elämässä. On vieraannuttu siitä viisaususkonnosta,
jonka elähdyttämä Jeesus oli, ja haparoidaan omien opinkappalten
sokkeloisessa umpikujassa.
Maailman hätä on suuri. Dogmit eivät kykene hätää lievittämään, eivät
opastamaan ihmiskuntaa kaidan tien polulle. Kuinka sokea voisi sokeaa
ohjata? Mutta vanhan viisaususkonnon kaiku kuuluu taasen. Sen kaikua
kohden on vaellettava. On lähestyttävä lähdettä, mistä maailmanuskonnot
ammoisista ajoista saakka ovat saaneet kaiun ulkonaisten muotomenojensa
hauraaseen soittimeen. Tämän evankeliumin on annettava virittää
olemuksemme soitin ja antaa soittimemme helkähdellä maailman hätään
uutta virttä, elämänrohkeuden, rauhan ja sopusoinnun virttä. Kuta
selvempänä ja kirkkaampana se sävel soi sydämessämme ja kantaa sieltä
maailman kuuluville, sitä useampi jää sitä kuuntelemaan, sitä useampi
siihen yhtyy ja sitä useampi tuntee sielussaan, että se sävelvärähtely
virtaa taivasten valtakunnasta, joka on meidän oleellisin kotimaamme.
Onko tämä Jeesuksen julistama valtakunnan evankeliumi kumouksellinen
niinkuin temppelikohtauksessa kuvattiin? On. On varmasti — ja
ennenkaikkea on se kumouksellinen yksilöllisessä merkityksessä.
Sallittakoonpa Hänen astua sydämenne temppeliin, niin mitä on
Hän siellä näkevä ja — tekevä? Sielläkin on pyhin pyhättömme
muuttumaisillaan "ryövärien luolaksi". Siellä tehdään kauppaa taivasten
valtakunnan ehdoista. Tarjotaan uhrieläimiä — vaihdetaan rahaa —
pyritään oman persoonallisuuden mukavuuteen kuuluvilla ehdoilla
ostamaan taivasten valtakunnan kansalaisoikeutta. Tingitään viimeiseen
saakka muistamatta, että on myytävä kaikki, ennenkuin elämän peltoon
kätketty taivasten valtakunnan helmi on omaksuttavissa. Ikuinen Elämä
ei tingi. Korkein minuutemme ei tingi — ja kumouksellisuus, sielumme
temppelin puhdistus alkaa. Persoonallisen minuutemme karsinoihin
varatut uhrieläimet, omat luomamme jumalat, perinnäistapamme,
palvomamme maailmankatsomukset ajetaan pois; itserakkautemme,
omahyväisyytemme, ylpeytemme, rahanvaihtopöydät kaadetaan kumoon —
ja tuo niin rakas persoonallisuutemme saa astua itse uhriteuraaksi
temppelimme kaikkein pyhimmässä. Sielumme pikku maailmassa tapahtuu
täydellinen vallankumous — personallisuuden kuninkuus kukistuu,
valtaistuimelle astuu sisäinen jumaluutemme — kutsuttakoonpa se millä
nimellä tahansa — ja tämän jumaluuden silmiinpistävin vallanmerkki
on epäitsekkyys, oikeus ja rakkaus. Rakkauden valtikalla hallitsee
se ihmistä — ja ohjaa ilmi sen toiminnan kaikkeudellisen Ykseyden
mukaiseksi.
Tämänlaisena ilmenee valtakunnan evankeliumin kumouksellisuus. Sen
kohdistuessa yksilöön levenee se yksilön kautta yhteiskuntaan,
maailmanruumiiseen. Kuta useammassa yksilössä tämmöinen vallankumous
tapahtuu sitä varmemmin ja nopeammin yhteiskunnalliset epäkohdat
korjautuvat. Jeesukselle oli yhteiskunnallinen parantamiskysymys ennen
kaikkea yksilökysymys — sillä ilman yksilöllistä uudistusta ei voi olla
mahdollisuuksia luoda uudistunutta ihanneyhteiskuntaa.
Alkakaamme itsestämme. Aikain Viisauden valtakunnan evankeliumi on
antava ohjeet, millä tavoin taivasten valtakunnan kansalaisuus on
saavutettavissa.

TEOSOFINEN SEURA VIISAUDENMESTARIEN KIRJEIDEN VALOSSA.

Juhlimme nyt [17/XI 1936] Teosofisen Seuran perustamispäivää. Sen
muistoa vietetään kaikkialla maailmassa — sillä nyt kun on jo kulunut
yli puoli vuosisataa T.S:n perustamisesta ja nähty sen vaikutus
maailmamme sivistys- ja valistusrientoihin, kyetään johonkin määrin
arvioimaan sen merkitystä voimatekijänä maailman henkisessä nousussa.
Teosofisen Seuran ulkonaisessa toiminnassa on kumminkin esiintynyt
monta arvoituksellista heilahdusta, jotka ovat olleet omiaan
herättämään kysymyksiä, joihin ei aikoinaan ole ollut helppo vastata.
Tämä koskee eritoten T.S:n okkultista puolta. Mutta näidenkin
kysymysten ratkaisu näyttää kirkastuvan, kun meidän aikanamme on
voitu tutustua Viisaudenmestarien alkuperäisiin kirjeisiin, missä
näkyy ääriviivat Teosofiselle Seuralle semmoisina kuin He olivat ne
suunnitelleet. Viisaudenmestarien kirjeiden avulla on myös mahdollista
johonkin määrin orientoitua vaikuttimiin, jotka aiheuttivat T.S:n
synnyn, samalla kun niiden valossa selvenee moni T.S:n toimintakaudella
esiintynyt oudolta näyttävä käänne, jota ei ymmärretty silloin, kun sen
järkyttävä värähtely tuntui koko Seuran ruumiissa.
Viisaudenmestarien kirjeistä käy ensiksikin ilmi, ettei Valkoisen
Veljeskunnan taholta oltu tehty länsimailla mitään merkittävämpää
yritystä teosofisen liikkeen hahmoittelemiseksi seuraksi laajemmassa
mittakaavassa sen jälkeen kun Uus-Platonilainen teosofinen koulukunta
tukehtui länsimaisen formalismin ja ahdasmielisen dogmaattisen
kristillisen kirkon vihaan ja vainoon. Länsimaat — kirkkojensa
talutusnuorassa — olivat luoneet hirvittävää karmaa, jonka seurauksia
se oli jätetty niittämään liki kahdentuhannen vuoden ajaksi.
Olosuhteet länsimailla olivat kehittyneet senlaatuisiksi, ettei
siellä voinut syntyä maaperää suurisuuntaisemmalle okkultiselle
jumal'viisauden kylvölle. Okkultinen työ rajoittui vain muutamiin
pienempiin voimakeskuksiin, valittuihin yksilöihin, jotka siellä täällä
pitivät yllä salaisen tiedon liestä, — kytevää ahjoa, — jonka äärelle
yksinäiset pyhiinvaeltajat saivat tulla lämmittelemään ja saamaan
virikettä sisäiselle tulelleen matkallaan totuutta kohti. Tämäkin
toiminta oli siihen määrin hetkellistä ja tilapäistä, että se pysyi
yllä vain voimakeskuksen johtohenkilön arvovaltaisuudella ja liesi
kylmeni tämän kuoltua — tai siirryttyä pois.
Tämmöisiä hajanaisia okkultisia keskuksia voisi luetella useampia
keskiajalta ja uuden ajan alkuvuosilta.
Vakavampia yrityksiä laajakantoisempaan teosofiseen toimintaan
länsimailla on huomattavissa vasta yhdeksännentoista vuosisadan
alussa. Kali-Yugakauden alin rajapiste oli saavutettu ja kehityksen
oli valmistauduttava astumaan kierroksen ylöspäiselle kaarelle,
kohden suurempaa henkisyyttä. Ihmiskunta länsimailla tarvitsi
korkeampaa tiedonvaloa, kuin mitä oli tarjolla materialistisen
tieteen ja taikauskoisen, materialistisen kirkon taholta. Tällöin
alettiin suunnitella teosofisen liikkeen perustamista länsimaille
soveltuvassa muodossa. Mutta ei ollut ajattelemistakaan, että
Veljeskunnan jäsenet itse olisivat astuneet näyttämölle yrityksen
julkisiksi toimihenkilöiksi. Saint Germainen hiljattainen julkinen
esiintyminen oli antanut siitä ratkaisevan kielteisen todistuksen ja
sitäpaitsi länsimaiden karmalliset syyt olivat lahjomattoman painavina
esteinä. Länsimaiden omasta kohdusta oli ilmestyttävä sekä aloite
että työvälineet — muutoinhan olisi yritys ollut merkityksetön.
Itse olivat länsimaat luoneet katkeran karmansa, itse niiden oli
kärsittävä tekonsa seuraukset, itsensä heidän oli saatava syiden vaaka
tasapainoon. Tästä sanoo Mestari K.H. seuraavasti: luonnonmukaista on,
että jos olisimme ryhtyneet "perustamaan ja johtamaan T.S:aa in propria
persona, niin olisi se luultavasti saanut aikaan enemmän ja tehnyt
harvempia erehdyksiä, mutta emme tahtoneet sitä tehdä, eikä se kuulunut
suunnitelmaamme. Tehtävä annettiin kahdelle apulaisellemme ja heidän
oli toimittava parhaimman mukaan silloisissa olosuhteissa."
Mutta ennenkuin nämä kaksi — tai alkujaan kolme apulaista olivat
tehtäväänsä valmiit, oli jo tehty epäonnistuneita yrityksiä T.S:n
perustamiseksi. Eräästä tämmöisestä yrityksestä kirjoittaa Mestari K.H.
v. 1881 seuraavasti:
"Viimeinen yritys tähän suuntaan raukesi tyhjiin noin 20 vuotta sitten
Lontoossa. Se oli käytännöllisen magian opetusta varten aijottu
koulu, jonka toistakymmentä innostunutta henkilö Lord Lyttonin isän
johdolla perusti 'kerhon' nimellä. Hän oli tätä tarkoitusta varten
koonnut innokkaimmat ja yritteliäimmät sekä kehittyneimmät mesmerismin
ja seremoniallisen magian tutkijat, semmoiset kuin Eliphas Levin,
Regazzonin sekä Kopta Zergvan-Beyn. Kuitenkin lakkasi tämä kerho hyvin
pian toiminnasta Lontoon turmiollisessa ilmapiirissä. Olin siellä läsnä
noin kuusi kertaa, mutta huomasin ensi silmäyksellä, ettei siinä ollut
mitään, eikä siitä voinut mitään kehittyä."
Suurinna syynä tämän yrityksen raukeamiseen näyttää olleen sen
liian ahdas pohja. Myöhemmät yritykset tähtäävätkin laajemmalle
suuntautumiselle. Seremoniallinen magia jää toisarvoiseen asemaan —
korkeintaan keinoksi, jolla maailmalle tehostetaan kauemmaksi kantavia
henkisiä totuuksia. — Kaksi Mestaria, jotka kuuluivat egyptiläiseen
Luxorin veljeskuntaan, saivat tehtäväkseen kehittää apulaisiksi
ajateltuja työntekijöitä suunnitelman toteuttajiksi. (Ohimennen
tulkoon mainituksi, että on olemassa myös toinen egyptiläinen
veljeskunta, joka kantaa nimeä "Luxorin hermetinen veljeskunta".
Tämä kuuluu hämäräperäisiin mustiin veljeskuntiin ja sen ohjelmaan
kuuluu muun muassa T.S:n vastustaminen. Sen hajoittava vaikutus
onkin ollut huomattavissa pitkin matkaa T.S:n toimintakautena ja se
— pohjautuen mustaan tantriseen, psyykillisiä kykyjä kehittävään
suuntaukseen — on tehnyt useampaan otteeseen yrityksiä kaataa ja
nujertaa T.S.) Luxorin valkoisen veljeskunnan tehtäväksi jäi suorittaa
henkilölliset alkuvalmistelut T.S:n perustamiseksi Tama ilmenee
selvästi eversti Olcottin päiväkirjassa, missä hän koskettelee seuran
alkuvaiheita. Siellä ilmenee nimiä Veljeskunnan jäsenistä, jotka
ovat tuiki tuntemattomia nykypolvelle — kuten Serapis Bey, Polydorus
Isurenus, Tuitit Bey, Robert Moore y.m. Näistä Olcott puhuu suurella
kunnioituksella ja ensimmäinen kirje, mikä ylimalkaan on osoitettu
T.S:n perustajille, oli Tuitit Beyn Olcottille kirjoittama kirje, missä
muun muassa lausuttiin:
 "Alokas-veli, tervehdämme sinua. Joka etsii meitä, löytää meidät.
 Pidämme silmällä uskollisia sotilaitamme. Sisar Helena on oivallinen
 ja luotettava palvelija. Avaa henkesi vakaumuksellisuuteen, luota,
 ja hän on johtava sinut totuuden kultaiselle portille. Sisar Helena
 ei pelkää tulta eikä miekkaa, mutta hänen sielunsa on herkkä
 kunniattomuudelle ja hänellä on syytä olla varuillaan tulevaisuuteen
 nähden."
Mainitsin jo, että T.S:n perustajiksi oli alkujaan suunniteltu kolmea
henkilöä. Nämä olivat Henry Steel Olcott, Elbridge Gerry Brown ja
Helena Petrovna Blavatsky, joka jo aikaisemmin oli päässyt Veljeskunnan
yhteyteen, minkä vuoksi kahden ensinmainitun okkultinen kouluutus
tapahtui hänen välityksellään. Opastuksen pääasiallisin tarkoitus
oh havahduttaa heidän henkistä näkemystään, intuitiotansa näkemään
suunnitelman suurpiirteisyys ja laajakantoisuus. Olcottin karma oli
siksi suotuisa, että hän onnistui. Myöhemmin ihmetteli hän itsekin,
kuinka hän, skeptillisen aikansa lapsi, elosteleva maailmanmies, oli
voinut tulla osalliseksi häneen kohdistetusta huomiosta Veljeskunnan
taholta, ja kuinka hän oli voinut tulla valituksi luottamustehtävään,
jonka suuruuden hän vasta myöhemmällä iällään täydelleen tajusi.
Elbridge Gerry Browniin ei kasvatus tehonnut yhtä edullisesti. Hän
oli spiritistisen liikkeen esitaistelijoita ja niiden pääjulkaisun
Spiritual Scientistin toimittaja. Toivottiin, että spiritistinen
liike voitaisiin ottaa pohjaksi alkavalle teosofiselle toiminnalle —
ja että E.G. Brown kirjallisilla kyvyillään auttaisi yritystä. Mutta
tässä petyttiin. Miracle Club — joka oli näiden kolmen salatieteilijän
perustama kerho, hajosi jo alkuvaiheissaan. Brown ei voinut irtautua
kirkollismielisestä ahtaasta näkökannastaan tulkitakseen spiritististen
ilmiöiden takana olevien voimien laatua. Sen sijaan, että hänestä olisi
tullut teosofisen liikkeen auttaja, tulikin hänestä sen vastustaja
— niinkuin on ollut ja on — asianlaita kaikkien muidenkin T.S:sta
eronneiden liikkeiden.
Tämä tapahtui toukokuulla 1875 ja jo saman vuoden heinäkuulla saapui
Luxorin Veljeskunnalta suoranainen määräys H.P.B:lle ja Olcottille,
että heidän oli perustettava uskonnollis-filosofinen seura — ja
valittava sille nimi. Sen perusprinsiipeistä ja toimintaohjeista
annettaisiin myöhemmin lähempiä määräyksiä.
Seura perustettiin virallisesti 17/XI 1875. Edesvastuu sen kohtalosta
jäi yksinomaan näiden kahden perustajan harteille, jotka sitä
kiinteämmin liittyivät korvaamattomiksi työtovereiksi Mestariensa
suunnitelman täytäntöönpanossa. Kumpaisetkin olivat tietoisia
Veljeskunnan olemassaolosta, ja heidät täytti syvä uskollisuus
Mestareihin. Heillä ei ollut halua mestaroida Mestarien suunnitelmaa
omien mielipiteidensä mukaisesti, vaan he tekivät parhaansa
ymmärtääkseen Mestarien viittauksia — toimiakseen niiden mukaisesti.
Uskollisuus avasi heidän henkistä näkemystään — jonka herättäminen
näkyi yhä olevan opastuksen ydin. Niinpä Olcott — vielä Amerikassa
ollessaan — sai Mestari Serapikselta seuraavan ohjeen:
 "Pyri värähtelemään aatman jumalallisimpia värähtelyjä, jumalallisen
 tunteen vuodatuksia, kuolevaisen rakkautta kanssaihmiseen sen
 korkeimmassa muodossa. Keskity niihin, löydä keinot kohdistaaksesi
 rakkauden, laupeuden, oikeuden, jumalallisen säälin ja rajattoman
 itsekieltäymyksen sephiroottien voimat käytännöllisesti toteutetuiksi
 ihmiskunnan hyödyksi. Näiden ominaisuuksien mikrokosmillinen
 toteuttaminen auttaa ymmärtämään Ykseyden salaisia lakeja
 makrokosmillisessa maailmassa. Maallisen rakkauden puhtaus puhdistaa
 ja valmistaa jumalallisen rakkauden toteuttamista. Kenenkään
 kuolevaisen mielikuvitus ei voi käsittää jumaluuden aatteita muutoin
 kuin kuvien avulla, jotka hän tuntee. Ken valmistautuu ratkaisemaan
 Ääretöntä, hänen on ensin ratkaistava äärellinen.

 Henkinen ihanne löytää tien olemukseemme vain intuition kautta. Se on
 veräjä ja polku maisen aatman käsittämiseen ja tuntemiseen."
Kylvö näytti lankeavan suotuisaan maaperään. Molempien perustajien
antaumus Mestarien työlle muodostui niin ilmeiseksi, että heidän
kauttaan ja välityksellään annettiin maailmalle salaisen tiedon
perusteet Isis Unveiled teoksessa, joka myöhemmin muodostui pohjaksi
Salaiselle Opille.
T.S:n päämaja muuttui Intiaan, minne perustajat siirtyivät jo v. 1878.
Samanaikaisesti näkyy Seuran johdossa tapahtuneen uusi järjestely
Veljeskunnan taholta siten, että Mestari M. ja K.H. ottivat seuran
okkultisen johdon erikoistehtäväkseen. Aikain Viisautta selostettiin
yhä seikkaperäisemmin ja kiinnostus seuraan yleistyi. Mutta sitä mukaa
kun T.S:n vaikutus alkoi saada länsimailla pysyvämpää jalansijaa,
sitä mukaa ilmeni Luxorin hermeetisen veljeskunnan musta vaikutus.
Tämän veljeskunnan jäsenillä oli tiedossa länsimaisen ajattelun
arimmat kohdat. He osasivat ylläpitää länsimaiden rodullista ja
sivistyksellistä ylpeyttä, jonka avuin oli helppo hyökätä T.S:n
kimppuun. Seuran keskuuteen ilmaantui yksilöitä, jotka painostivat,
kuinka muka oli nöyryyttävää, että tieto, jolla T.S. lepäsi, oli
peräisin mustilta roduilta — ja oppimattomilta pakanoilta. Alettiin
haihattelemaan omilla suunnitelmilla. Itämaisten Mestarien vaikutusta
arvosteltiin, vieroksuttiin. Tilalle hyväksyttiin jonkinmoinen
kristillinen suuntaus — ja tehostettiin sitä oleellisempana ja
sopivimpana länsimaiselle mentaliteetille. Alettiinpa epäillä
Valkoisen Veljeskunnan olemassaoloakin — jonkinmoisena itämaisena
myyttinä. Missä tiedettiin jonkin adeptin jolloinkin länsimailla
liikkuneen opettamassa harvalukuista oppilasryhmäänsä, se eristettiin
erikoiseksi länsimaalaiseksi koulukunnaksi, jolle oli annettava
ratkaiseva asema. Unohdettiin, että Valkoinen Veljeskunta ei ollut
länsimainen, eikä itämainen, vaan että se kuului koko maailmalle, ja
että aikain viisaudessa, yhtä vähän kuin okkultisessa filosofiassa
yleensä — ei voi olla erikoisemmin länsi- kuin itämaisuutta, sillä
se oli aikakausien jälkeenjättämä kokemusperäinen tieto, joka ei
puolueellisesti juurtanut alkuaan mistään valitusta roturyhmästä
tai maantieteellisistä kansallisuusrajoista — vaan että se oli koko
ihmiskunnan henkisen kehityksen tähänastinen tulos. Tämä tieto oli
Valkoisella Veljeskunnalla tallella ja sitä se käytti kaikkialla niin
idässä kuin lännessä Suuren Suunnitelmansa päävarastona ohjatessaan
ihmiskunnan kehitystä päämääräänsä.
Nämä ristiriitaiset virtaukset piilivät pinnan alla T.S:ssa varsinkin
80—90-luvulla, pullahdellen myöhemminkin esiin milloin missäkin
muodossa. Tarvittiin vahvaa uskoa T.S:n perusprinsiippien kantavuuteen,
jotta voitiin estyä takertumasta näiden suuntausten mestaroimishaluun
ja ehkäistä seura joutumasta ahtaan dogmatismin ja houkuttelevan
psykismin otteisiin. Perustajat olivat usein tulessa, heitä
arvosteltiin ankarasti — heidän menettelytapojaan tuomittiin, mutta
he pysyivät lujina. Tällöin saivat he erikoista tukea Veljeskunnan
taholta, mikä käy ilmi eräästä Mestari K.H:n ‘kirjeestä, jonka hän
sanoo lyhennysotteeksi eräästä Veljeskunnan Pään — Maha Chohanin
lausunnosta, tämän kosketellessa T.S:n merkitystä ja kohtaloa. Tässä
sanotaan muun muassa:
 "Oppi, jonka julkaisemme ainoana oikeana, on niiden todistusten
 perustalla, joita valmistaudumme antamaan, pääsevä lopultakin
 voittoon, niinkuin on laita kaiken totuuden. Tällä hetkellä on
 ehdottomasti välttämätöntä paljastaa totuuttamme asteettain,
 esittämällä teorioja, jotka ovat asiantuntijoille loukkaamattomia
 totuuksia suoranaisilla todistuksilla, jotka jo nykyaikainen
 eksaktinen tiede tuntee ja on selviönä omaksunut. Siksipä eversti
 Olcott, joka työskentelee buddhalaisuuden elvyttämiseksi, on
 katsottava yhdeksi teosofisen tien työntekijäksi suuremmassa
 mittakaavassa, kuin joku toinen, joka on ottanut päämääräkseen
 yksilöllisen palkkion kiihkeästä pyrkimyksestään okkultiseen tietoon.
 Sillä buddhalaisuus — puhdistettuna taikauskostaan on ikuista totuutta
 ja ken siihen pyrkii, pyrkii myös theousophiaan, jumal'viisauteen,
 mikä on samaa kuin totuus. Ja koska oppimme — käytännöllisesti katsoen
 — pohjautuvat, oikeudenmukaisuuden, itsekieltäymyksen ja laupeuden
 aatteisiin ja siveyslakeihin, niin teosofian tieto on tehtävä
 kansanomaiseksi. Pääasia ei ole, että yksilö saavuttaa päämääränsä —
 Nirvanan, kaiken tiedon ja ehdottoman viisauden huipun, mikä lopulta
 onkin äärimmilleen kohotettua itsekkyyttä, vaan pääasia on, kuinka
 epäitsekkäästi, parhain keinoin pyritään auttamaan lähimmäistä
 oikealle tielle ja vaikutetaan mahdollisimman moneen kanssaihmiseen
 toteuttamaan sitä, mikä on pohjana tosi teosofialle.

 Ihmiskunnan älyllinen joukko on tarkoilleen jaettavissa kahteen
 ryhmään. Toinen näistä valmistaa itselleen itsetiedottomasti aioneja
 kestävää tyhjäksitulemista tai tajuttomuustilaa, uhratessaan älynsä
 vapaaehtoisesti teennäisjumälisuuden ja taikauskon ahtaaseen sokkeloon
 — menetelmä, joka pettämättömästi johtaa älyllisen prinsiipin
 lopulliseen epämuodostumiseen — ja toinen, joka esteettömästi
 hemmoitellessaan eläimellisiä vaistojaan alistuu lankeemuksessaan
 tukahduttamaan puhtaan luonnollisuuden, joutuen siten ruumiillisen
 hajautumisensa jälkeen tuhansien vuosien alennustilaan. Nämä
 'sivistyneet' luokat vaikuttavat oppimattomiin joukkoihin, jotka
 katsovat heihin kuin seuraamisen arvoiseen hienostoon, matalluttaen ja
 turmellen niitä siveellisesti, sen sijaan, että heidän tulisi suojella
 ja ohjata niitä. Matalan taikauskon ja vielä enemmän alentavan raa'an
 materialismin välillä ei totuuden valkoisella kyyhkysellä ole tilaa,
 mihin laskeutua lepuuttamaan väsynyttä jalkaansa.

 Teosofian on astuttava arenalle. Teosofi-perheiden lasten on lähinnä
 kehityttävä teosofeiksi ennen muita. — T.S. valittiin ihmiskunnan
 vastaisten uskontojen kulmakiveksi. Tämän päämäärän saavuttamiseksi
 suunniteltiin suurempaa, viisaampaa ja ennenkaikkea hyvänsuopaisempaa
 vuorovaikutusta ylhäisön ja alhaison — yhteiskunnan X ja Y:n välille.
 Valkoisen rodun on ensinnä ojennettava veljenkäsi tummarotuisille ja
 kutsuttava halveksittu 'neekeri' veljekseen. Tämä esitys ei miellytä
 kaikkia, mutta joka sitä vastustaa, ei ole teosofi."
Käsiteltyään Kristos-käsitettä, joka on ollut pahimpana kompastuskivenä
idän ja lännen välillä, kirjoittaa sama Mestari seuraavasti:
 "Kuten jokainen tietää — täydellinen eroittautuminen ainoasta,
 kaikkeudenläpäisevästä voima-auktoriteetistä, jota papisto
 kutsuu jumalaksi ja kaikkien aikojen filosofit Buddhaksi,
 jumal'viisaudeksi, valaislumiseksi ja teosofiaksi, merkitsee myös
 eroittautumista inhimillisestä laista. Mutta jos vapaudutaan kuolleen
 dogmatismin selostuksista, persona-nimityksistä, ihmismuotoisista
 jumaluuskäsitteistä ja palkkapapistosta, niin todetaan, kuinka
 kaikkien uskontojen opetukset ovat esoterisesti samat. Osiris,
 Krishna, Buddha ja Kristus ovat tällöin vain eri nimityksiä
 yhdelle ainoalle kuninkaalliselle valtatielle täydelliseen
 autuuteen — Nirvanaan. Mystillinen kristillisyys — nimittäin se
 kristillisyys, joka opettaa itsevapahtamista oman seitsemännen
 prinsipimme, vapautuneen Para-Aatmamme avulla, jota muutamat
 kutsuvat Kristukseksi, muutamat Buddhaksi ja joka on kykenevä meidät
 uudestisynnyttämään henkeen, — on tosiaankin sama totuus, kuin
 buddhalaisten Nirvana. Kaikkien meidän on pyrittävä irtautumaan
 minuudestamme, harhanomaisesta itsestämme tunteaksemme todellinen
 itsemme häikäisevässä jumalallisessa elämässä. Epäitsekkäinä on meidän
 pyrittävä näyttämään ihmisille tätä totuutta, jotta he huomaisivat
 jumaluuteen pyrkivän itsen, Buddhin, Kristoksen — jumalan, jota kaikki
 saarnaajat saarnaavat."
Selostettuaan länsimaisen sivistyksen romahdusta, sen henkistä
haaksirikkoa, kirkollisen uskonnon saamattomuutta tilanteen
auttamiseksi, sekä Valkoisen Veljeskunnan asemaa maailmassa lisää
Mestari:
 "Me, jotka olemme ihmisistä ensimmäisen, Gautama Buddhan antautuneita
 seuraajia, tuon ihmisen, joka oli ehdottoman itsensäuhrautuvaisuuden,
 hyvyyden, jumalallisen rakkauden, sanalla sanoen kaikkien tässä
 murheiden maassa saavutettavissa olevien korkeimpien hyveiden
 ruumiillistuma — mekö sällisimme T.S:n koskaan esittävän itsekkyyttä,
 ja suunnittelisimme sitä satamaksi vain muutamille harvoille, jotka
 eivät mitään muista välittäisi. Tuo on kovin outo ajatus. — Ei ole
 ajattelemistakaan, että meidän odotetaan suostuvan siihen, että T.S.
 alentuisi muuttamaan arvonimensä 'Ihmiskunnan Veljeys' joksikin
 psyykilliseksi kouluksi.

 Se, joka ei katso itseään kykeneväksi käsittämään tätä jaloa aatetta
 ja työskentelemään sen hyväksi, älköön ryhtykö tehtävään, joka on
 hänelle liian raskas. Mutta T.S:ssa tuskin lienee jäsentä, joka
 ei kykenisi auttamaan, ellei muuten, niin ainakin oikaisemalla
 ulkopuolella Seuran liikkuvia vääriä käsityksiä.

 Uskonnon ja filosofian — ollakseen oikea — on kyettävä antamaan
 ratkaisu jokaiseen probleemaan. Maailman ollessa nykyisin niin pahassa
 siveellisessä tilanteessa, on riittävä todistus siitä, ettei ainoakaan
 sen uskonnoista ja filosofioista — niin sivistyneiden kuin muidenkaan
 rotujen keskuudessa — ole koskaan omannut täydellistä totuutta. Oikea
 ja loogillinen käsitys kaksinaisuuden probleemasta — oikeasta ja
 väärästä, hyvästä ja pahasta, vapaudesta ja despotismista, tuskasta
 ja ilosta, egoismista ja altruimista — on nyt yhtä käsittämätön, kuin
 2000 vuotta sitten. Ne ovat yhtä ratkaisemattomat kuin konsana ennen,
 mutta niiden on joskus saatava pätevä selvitys, ja jos meidän oppimme
 osoittautuu tähän kykeneväksi, täytynee maailman vihdoinkin tunnustaa,
 että se on tosi filosofiaa, tosi uskontoa ja todellista valoa, joka
 antaa vain totuutta, eikä mitään muuta kuin totuutta."
Näistä muutamista otteista Viisauden mestarien kirjeistä voi jo nähdä
välähdyksen T.S:n jylhästä ylevyydestä — jommoiseksi Mestarit olivat
sen suunnitelleet. Henkiselle katseelle näyttää T.S. valtavalta
maljakolta, johon on laskettu aikakaudellemme tarkoitettu erä aikain
viisautta. Mutta sekin erä on niin häikäisevän kirkas, että sen
hehkussa Valkoisen Veljeskunnan suunnitelma maailman tietämättömyyden
poistamiseksi esiintyy niin ylhänä, että ihmisten luomat suunnitelmat
jäävät kokonaan varjoon. Alistuminen Heidän viittomaansa työhön
muuttuu kunniatehtäväksi, johon astuu mielellään — ilman pelkoa.
Polku, jolla jokaisen on löydettävä osuutensa totuudesta, kirkastuu
kuta lähemmäksi tullaan Aikain Viisauden valoa tulvivaa maljaa.
Kaksinaisuuden ristiriitaisuudet saavat selvityksensä ja sulautuvat
polulla kulkijan sydämessä tyyneksi rauhaksi, missä värähtelee Ikuisen
Elämän lakkaamaton hengitys, rauhaksi, joka yli ymmärryksen käy, puhuen
joka hetki olemassaolon katoomattomuudesta, silloinkin kun ulkonaisen
elämän myrskyaallot kaatavat ajanluomia muotoja niin ulkomaailmassa —
kuin omassa sisäisessä pikkumaailmassamme. — Teosofian valo kykenee
valaisemaan elämämme synkimmätkin vaihtelut, kykenee riisumaan ja
riisuu minuutemme pikkumaiset haihattelut ja näyttää välähdyksen
Mestarien työsuunnitelmasta T.S:ssa.
Veljet! Toistan tässä teille kaikille tutun Mestari K.H:n aikoinaan
lausuman totuuden jäsenyydestä T.S:aan. Ei tule kenenkään luulotella,
että kenkään nyt — tässä ruumistuksessaan — olisi ensi kertaa
kosketuksissa teosofiaan. Näkemys — joka johtaa teosofian omaksumiseen
on niin ylevä, että se varmasti on menneiden elämien vakavien
pyrkimysten tulos, pyrkien tässä ruumistuksessamme ottamaan osaa T.S:n
kautta Mestarien työhön. Asennoitukaamme sen vuoksi nyt sitä lujemmin
Heidän palvelukseensa. Asennoitukaamme noudattamaan Heidän pienintäkin
viittaustaan ja alistamaan omat suunnitelmamme Heidän harkintansa
alaisiksi. Näin asennoituen luomme onnellista karmaa sekä maailmalle
että itsellemme. Jokainen voi ottaa osaa Heidän työhönsä — omalla
tavallaan. Tarvitaan vain teosofian valon antamaa itsen todellista
tuntemista — ja tarkkaa Mestarien viittausten huomioimista. Ne ovat
huomioitavat aikanaan — sillä Mestarit eivät toista viittauksiaan.
Voin varmasti vakuuttaa, ettei mikään ole katkerampaa, kuin elämänsä
iltahetkellä katsella laiminlyötyjen toimintamahdollisuuksien
elokuvien sarjaa ja niiden aiheuttamia järkyttäviä seurauksia,
mutta voin myös vakuuttaa, ettei mikään ole ihanampaa, kuin niiden
lyhyiden silmänräpäysten toteaminen, jolloin on saanut olla mukana
Mestarien työssä — toteuttamassa Heidän suunnitelmaansa. Nämä muutamat
silmänräpäykset jäävät elämämme kaikkein pyhimmän, salaisen alttarin
tukipylväiksi.
Ja nyt, viettäessämme T.S:n perustamispäivän muistoa, astukaamme tuon
pyhän salaisen alttarimme äärelle viettääksemme myös sen merkillisen
päivän muistoa, jolloin jouduimme kosketukseen teosofiaan. Se hetki
oli varmaan tämän mumistuksemme merkityksellisin tapahtuma. Se loi
elämäämme uuden suuntauksen, uuden valon, valaisten menneisyyden,
nykyisyyden ja tulevaisuuden. Kiitollisina Kohtalolle tästä elämämme
onnesta nouskaamme sydämemme alttarille — korkeimman, kuolemattoman
minuutemme eteen — ja uskollisina sen pyhälle nimelle asennoitukaamme
kokonaan Mestarien suunnitelman palvelukseen, voidaksemme tulla Elämän
temppelien pyhän valon alttarin tukipylvääksi.

Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 3177: Angervo, Willie — Suurlähettiläs