[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQUOS4GY8JloBDa5cABX5jnWCL4Fo8ThBfpW3xP_kNYQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},318,"Yksillä juurilla","Harraden, Beatrice",1864,1936,"318-harraden-beatrice-yksilla-juurilla","318__Harraden_Beatrice__Yksillä_juurilla",null,"romaani",[],[],"fi",1894,1902,6261,37134,false,20960,[23],"Short stories",[25],"Novels","\"Yksillä juurilla\" by Beatrice Harraden is a novel written during the early 20th century. The narrative delves into the lives of an elderly couple, exploring themes of marital discontent, memory, and the hopes and regrets that accompany a long life together. The story unfolds in a small, intimate setting where the couple reflects on their past as they face separation.  The plot centers on Tuomas, a watchmaker, and his wife, Volumnia Webster, who are preparing to part ways after more than thirty years of marriage. The couple, despite their shared history, confront their lack of happiness and unfulfilled dreams. As they reminisce over their lives, amidst heavy rain and the arrival of a mysterious, down-on-his-luck musician, deeper issues of regret surface. The musician becomes a catalyst, prompting Tuomas and Volumnia to reassess their past and the choices they have made. Ultimately, the story examines the complexity of human relationships, the weight of memories, and the desire for connection, leading to a poignant conclusion that emphasizes the need for understanding and forgiveness. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Suomalainen, Samuli",284,"Kertomus iäkkäästä kellosepästä ja hänen vaimostaan, jotka sateisena iltana muistelevat yhteistä taivaltaan ja avioliittonsa lähestyvää vuosipäivää. Teos tarkastelee pariskunnan välistä suhdetta ja arjen rutiineja hetkellä, jolloin heitä odottaa väliaikainen ero miehen lähtiessä matkalle.","Beatrice Harradenin 'Yksillä juurilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 318. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YKSILLÄ JUURILLA\n\nKirj.\n\nBeatrice Harraden\n\n\nSuomensi Samuli S. [\"The Clockmaker and his Wife\"]\n\n\nOtava, Helsinki, 1902.\n\n\n\n\n\n\nOli myöhäinen ilta. Rankasti oli tullut vettä koko pitkoisen päivän, ja\nyhä vieläkin sade pieksi kellosepän kyökin akkunaruutuja. Kellosepän\nvaimo laski neuloimiksensa käsistään, pani muutamia pilkkeitä takkaan,\notti käsipalkeet tavalliselta paikalta, uunin oikealta puolelta, ja\nliehtoi niillä sammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisi\nmieheensä, joka istui työpöytänsä ääressä, uutterasti korjaillen\ntaskukelloa.\n\n-- Tuomas, -- sanoi hän, -- ethän sinä miten näe tehdä työtä noin\nhuonossa valossa. Minä panen sinulle kuntoon toisen lampun.\n\n-- Jopa tämä on valmiskin, -- vastasi mies äreästi, nostamatta\nsilmiäänkään työstänsä.\n\nTuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloi edelleen. Huoneessa vallitsi\nhiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin emännän puikkojen kilkauksia ja\nvalkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä. Vihdoin putosi\nkellosepältä joku työkalu. Musta kissa hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi\nkiidätellä sitä pitkin permantoa.\n\n-- Hitto vieköön tuon kasin! -- murahti kelloseppä.\n\n-- Älköönhän toki vielä! -- virkkoi pieni, vanha rouva. Tyynesti nosti\nhän työkalun takaisin pöydälle ja alkoi silitellä loukattua elukkaa,\njoka notkean hyppäyksensä perästä oli palannut entiseen toimeensa:\nkatselemaan valkeata.\n\nPieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän oli\nvanhan-aikuisia rouvia; kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeita\nharmaita kiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivat kirkkaat,\nläpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asui melkein levottomuutta\nherättävä kiihkeä ilme.\n\nKelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuli istumaan leikatulla\nselkämyksellä varustettuun tammisohvaan, jolla oli kaksikin\ntarkoitusta: suojata ovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospa\nvanhan-aikuisenakin, istumasijana.\n\nHän otti silmälasinsa nenältään ja piteli niitä käsissänsä.\n\n-- No niin, Volumnia. -- virkkoi hän, -- huomenna meistä sitten tulee\nero. Ei tuo lähtö niinkään hauska ole, jos ilma tällaisena pysyy.\nKuuletkos, kuinka ulkona sataa?\n\n-- Sadetta sinä kaiketi saat matkallasi, pelkään mä, -- sanoi vaimo.\n-- Muistanet kukaties, että huomenna on meidän häittemme vuosipäivä.\nSilloin satoi kuin saavista kaataen, niinkuin nytkin. Se ei ollut\noikein hauska enne häiksi.\n\n-- Eipä suinkaan, -- vastasi vanha mies, katkerasti myhähtäen. --\nYstävät ne kyllä koettivat minua estellä ottamasta sinua.\n\n-- Aivan niin, -- sanoi vanha rouva kuivakiskoisesti; -- ystävät ne\nminuakin koettivat estellä ottamasta sinua.\n\n-- Olisit totellut heitä, Volumnia, -- huokasi mies, heittäytyen tuolin\nselkämystä vastaan.\n\nVolumnia Webster kohautti olkapäitään ja virkkoi:\n\n-- Emme totelleet kumpainenkaan hyväin ystäväin neuvoja, ja siksipä on\nmeiltä mennytkin hukkaan viisineljättä ajastaikaa elämästämme. Ikävä\nkyllä. Elämä on lyhyttä, eikä meillä ole oikeutta kuluttaa sitä\nturhaan. Mutta inhimillisen laskun mukaan on meillä kummallakin vielä\nparikymmentä vuotta jäljellä, ja se aika tulee meidän käyttää niin\nhyvin kuin suinkin osaamme. Kaksikymmentä vuotta, -- jo siinä ajassa\nennättää yhtäkin saada aikoin.\n\n-- Hassuinta kaikesta, -- sanoi kelloseppä, silitellen mustaa kissaa,\n-- hassuinta kaikesta, Volumnia, on se, ett'emme ole koskaan ennen tätä\najatelleet. Sanopas nyt mulle, ollaksesi oikein vilpitön, onko sinulla\nollut yhtään hauskaa päivää minun seurassani?\n\nVolumnia Webster miettimään.\n\n-- Eipä juuri johdu mieleen, -- virkkoi hän tuokion kuluttua. -- Johtuu\nvainenkin. Muistan ainakin yhden onnellisen päivän, jonka Lontoossa\nvietin, kirjoja ja kuvateoksia katsellen. Mutta maltas: kun oikein\nmuistan, niin ethän sinä silloin minun seurassani ollutkaan. Ei,\nTuomas, ollakseni vilpitön, ei mieleni kiinny menneisyydessä mihinkään\nhauskaan, missä sinä olisit ollut mukana. Tosiasia on, että meidän\nvälillämme on aina ollut juopa: se piiri, josta minä tulin, oli niin\nkerrassaan toisenlainen kuin sinun maailmasi; eikä ainoastaan\nolosuhteet, vaan koko meidän näkökantamme olivat niin erillaiset. Ja\nsitä paitsi, minä olin sivistyneestä perheestä. Min'en tahdo olla tyly\nsinulle, senhän tiedät, Tuomas, mutta samaa ei saata sanoa sinun\nsyntyperästäsi.\n\n-- Tuota sinä olet sanonut minulle monta kertaa, -- vastasi toinen,\npuoleksi harmissaan. -- Mahdollista on, ettäs olet unohtanut kaikki\nmuut velvollisuutesi, mutta yhtä et ole unohtanut, nimittäin\nvälillisesti tai välittömästi muistuttamasta, että sinun isäsi oli\nsotalaivaston kapteeni, ja että minun isäni ei ollut sotalaivaston\nkapteeni. Mutta mitäpäs tuosta! Kullakin pitää olla keppihevonen, enkä\nminä todellakaan sinulta omaasi kadehdi. Äsken puheltiin hupaisista\npäivistä ennen vanhaan, eikös niin? Sin'et sanonut muistavasi mitään\nhauskaa, missä minä olisin ollut mukana. No niin, siinä kohden olen\nminä pykälää parempi, Volumnia, sillä minä muistan erään varsin\nonnellisen päivän, jonka yhdessä vietimme Winchesterin tuomiokirkossa.\nMuistatko, kuinka me katselimme ristiretkeläisiä ja otimme selvää, ken\nheistä oli ollut kerran, ken kahdesti, ken kolmasti Pyhässä Maassa?\nMinusta nähden heidän intonsa oli hupsutusta, ja sinä, tapasi mukaan,\net ollut yhtä mieltä minun kanssani. Sitten menimme kaupungille ja\nostimme tuon seinäkellon. Kas siitäpä johtuu mieleeni: sen viisarit\novat epäkunnossa. Pitää perätä, ennenkuin panen maata. Ja parasta kun\nperään nyt heti.\n\n-- Nyt olet suunnalta pois, -- virkkoi Volumnia tyynesti, isännän\navatessa kellokaapin ovea. -- Min'en ole milloinkaan ollut\nWinchesterissä.\n\n-- Niin, se on totta se, -- vastasi kelloseppä, kääntyen vaimonsa\npuoleen, -- et ollutkaan mukana. Se oli onnellisin päivä, mitä minulla\nmilloinkaan on ollut. Winchesterissä veti kaikki huomiotani puoleensa.\nSiellä tutustuin siihen vanhaan kelloseppään, joka tahtoi myödä minulle\nliikkeensä. Jos minulla olisi ollut sen verran rahoja, niin ei mikään\nolisi ollut minulle sen mieluisempaa, sillä tämä typerä kylä on minusta\naina ollut kuin mikä hauta ikään. Täällä ei minun taitoni ole\nmilloinkaan päässyt täyteen voimaansa. No niin, ollutta ja mennyttä se\non sekin.\n\nSaatuaan viisarit asemilleen, veti hän esille raskaan kultakellonsa ja\npani seinäkellon käymään sen jälkeen.\n\n-- Kuules nyt, Volumnia, -- jatkoi hän sitten. -- Taloudelliset asiat\njäävät minulta erinomaisen hyvään kuntoon. Minä olen järjestänyt\nkaikki, niin kuin kuolemankin varalta järjestetään. En ole velkaa\nkellenkään; saamista minulla on moniahta shillingi tän-iltaisista\nkorjaustöistä. Seinäkello on farmari Garrettin ja taskukello on Mr.\nFane'n. Muista antaa ne heille huomenna, ja minkä vähän niistä saat, se\ntulee sinulle tarpeen jouluksi.\n\nVolumnia Webster teki tuskallisen liikkeen tuolissansa.\n\n-- Oudoksi käy joulu ilman sinua, Tuomas, -- virkkoi hän.\n\n-- Käynee kai, -- vastasi kelloseppä, -- mutta pian sitä tottuu\nsiihenkin, mikä outoa on.\n\nHän veti taskustaan vanhan-aikuisen kellonsa ja katseli sitä\nmiettiväisenä.\n\n-- Tämä oli aikoinaan sinun veljesi kello. Volumnia; muistathan? --\nsanoi hän alakuloisesti. -- Se on ollut seurakumppalinani monta pitkää\nvuotta. Minun pitää kaiketi antaa se sinulle takaisin, mutta kovasti\nminä olen sitä kaipaava.\n\n-- Epäilemättä tuntuu ensi alussa oudolta, mutta, käyttääkseni omia\nsanojasi, pianhan sitä tottuu siihenkin, mikä outoa on.\n\nVanha kelloseppä puisteli päätään.\n\n-- Ei, Volumnia, -- vastasi hän; -- tätä kelloa olen minä katkerasti\nkaipaava. Meidän on helpompi oppia unohtamaan ihmisiä kuin esineitä. Me\nolemme naurettaviin asti kiintyneet yhteen ja toiseen pieneen\nkapineesen, joka omamme on ollut.\n\nSanat pyrkivät takertumaan hänen kielellensä.\n\n-- Minä myönnän sen, -- sanoi vanha rouva hetkisen kuluttua; -- saat\npitää kellon omanasi.\n\n-- Kiitos, -- virkkoi kelloseppä lämmöllä: -- se oli jalosti tehty.\nTodellakin, Volumnia, sinä olet ollut minulle ystävällinen monella\nmuotoa, ja minun pitänee sanoa olevani jossain määrin kiitollisuuden\nvelassa sinulle kaikesta, mitäs olet tehnyt minulle ja ollut minulle\nnäitten viidenneljättä vuoden kuluessa. Välistä tuntuu melkein\nsurkealta, että meidän pitää erota, mutta luulenpa sittenkin, että\nolemme päättäneet kohdalleen. Ja kuulehan nyt, Volumnia, mitä tahtoisin\nmieleesi painaa: jos naapurit tulevat tänne tiedustelemaan meidän\nkeskinäistä väliämme, niinkuin naapurien tapa on, niin sano heille,\nett'emme me eronneet vihapäissä, vaan että olimme kyllästyneet\ntoisiimme. Jos he sitten lähtevät utelemaan vielä enemmän, niinkuin\nnaapurien tapa on, niin käske heidän mennä hiiteen, ja sillä hyvä. Ei\nhe sitten sen enempää kysele.\n\n-- Koetan muistaa, -- vastasi vaimo, käärien kokoon sinipunaista\nkaulaliinaa, jonka hän vast'ikään oli saanut valmiiksi. -- Täss' on\nsinun huivisi; muistahan panna se kaulaasi kylmällä ja kostealla\nilmalla. Sinä et saa laiminlyödä kulkkusi hoitamista, ja jos aiot elää\nvielä parikymmentä vuotta, pitää sinun olla hyvin varovainen. Minä\npuolestani tahtoisin mielelläni saada tietoja sinun terveydestäsi.\nKirjoitellaanko toisillemme?\n\n-- Tuskinpa se on tarpeellista, -- virkkoi kelloseppä, mielihyvällä\nkatsellen kaulahuivia. -- Huomisen perästä emme enää itse asiassa elä\ntoisiamme varten, niin että mitäpä sinä siitä, miten minun käy. ja\nmitäpä minä siitä, miten sinun käy?\n\nVanha rouva siirsi tuolinsa lähelle häntä ja katseli häntä melkein\ntutkivasti: hän katseli noita kasvoja, joissa ennen muinoin oli\nloistanut ystävällisyyttä häntä kohtaan; katseli tuota otsaa, jota\nhänen kätensä niin usein oli silitellyt sairauden hetkinä; katseli\ntuota tukkaa, paikoin harmaata, paikoin valkoista. Hän muisteli, kuinka\nhän ennen vanhaan oli koettanut lukea noita kiharoita, mutta\nepätoivoisena luopunut yrityksestään. Siinä ne olivat vieläkin, nuo\nsamat kiharat, mutta vanhuuttansa harmaina nyt. Hän muisteli nuorta\nkelloseppää viisineljättä vuotta sitten, häntä, jonka rakkaus ja\nmiehuus eräänä murheen hetkenä oli valloittanut hänen sydämensä. Ja\nlempeyttä helähteli nyt vanhan rouvan ääni.\n\n-- Oli aika, Tuomas, -- kuiskasi hän, laskien kätensä hänen\nkäsivarrelleen, -- oli aika, jolloin rakastin sinua hellästi.\nTahtoisin, ettäs tietäisit sen ja muistaisit sitä, ollessasi kaukana\npoissa. Olla hellästi rakastettu, vaikkapa vain vähäsenkin aikaa, --\nsiinä on sentään jotain.\n\nKyynel putosi hänen kirkkaasta silmästänsä miehen kädelle. Kelloseppä\nkatsahti ylös ja nähtyään kyyneleitä vaimonsa silmissä, puristi hänen\nkättään ja pyysi häntä rauhoittumaan. Mutta hänenkin äänensä vavahteli\nomituisesti, ja huolen ilme asettui hänen kasvoilleen.\n\nJa niin he siinä istuivat yhdessä, ääneti.\n\nVihdoin virkkoi vanha rouva:\n\n-- Meidän pitäisi jakaa tänä iltana moniaat muistoesineet. Tuomas.\nTuonoin sinä tiedustelit isoisäsi pienoiskuvaa. Se on minulla tallella,\nyhdessä äitini vanhan muotokuvan kanssa. Kaikki meidän pienet kalliit\nesineet ovat tässä rasiassa. Katsellaan niitä lampunvalossa; täällä\nalkaa olla jo siksi pimeä. Kun sitten on päätetty, mikä jää sinulle,\nmikä minulle, katan minä illallispöydän ja paistan sinulle vähän\nsilavaa ja makkaroita.\n\nHe istahtivat vieretysten pöydän ääreen, ja siinä otettiin rasiasta\nesineet esille, yksi toisensa perästä. Vanhoja muistoja herätti henkiin\njok'ainoa kallis kappale, iloisia ja surullisia, omituisesti sekaisin.\nSiinä oli käädyt, joitten omistajana oli aikoinaan ollut sotalaivaston\nkapteenin isä; siinä itse kapteeninkin muotokuva, jota Volumnia Webster\nkatseli ylpeydellä, ja johon kelloseppä tuijotti kylmäkiskoisesti. Oli\nsiinä myös somia sormuksia, joista muutamat tunsi omikseen kelloseppä,\ntoiset vanha rouva.\n\n-- Katsos, Volumnia, -- sanoi kelloseppä, -- täss' on äitini hivuksia.\ntässä omituisessa medaljonissa. Minä en tuntenut äitiäni, mutta minä\nmuistan kerrotun, että kun hän makasi ruumiina, niin leikattiin häneltä\nhivuskihara ja pantiin minun pieneen käteeni. Tekee niin hyvää,\nkatsella sitä tässä.\n\nSitten otettiin Volumnia Websterin pienoiskuva viisivuotiaana tyttönä.\nKelloseppä katseli sitä kauan aikaa, milloin ihaillen vilkkaita lapsen\nkasvoja, milloin todellisella mielihyvällä tarkastellen erittäin\nsirotekoista kultakehystä.\n\n-- Tämä on hienoa työtä, -- virkkoi hän ihastuksella. -- Kenen\nkultasepän hyvänsä kannattaisi olla ylpeä tällaisesta teoksesta.\n\n-- Sinähän aina tahdoit myödä sen, -- virkkoi vanha rouva pisteliäästi.\n-- Sinussa on niin vähän sydäntä.\n\n-- Sitä sinä olet sanonut minulle jo monta kertaa, -- vastasi\nkelloseppä varsin tyynesti.\n\n-- Tämä se kumminkin on helmien helmi, sanoi Volumnia, antaen hänelle\nerään vaimon pienoiskuvan. -- Ihmiset sanoivat minun olleen äitini\nnäköisen, mutta se oli loukkausta äitiäni kohtaan. Sen kumminkin\nuskallan sanoa, että nuorempana minulla oli melkein yhtä kirkkaat\nsilmät kuin hänelläkin. Nyt ne eivät ole kirkkaat.\n\nVanha mies katsahti Volumniaan.\n\n-- Niin, eivät olekaan, -- sanoi hän kriitillisesti.\n\nHän laski kuvan pöydälle, sen enempää sanomatta, mutta hän oli\nepäilemättä huomannut kuvan kasvoilla tuon samaisen terävän ilmeen ja\npuoleksi arkailevan katseen, joka tiesi, että tuolla vanhalla rouvalla\noli ollut huolia, ja että ne, kaikesta hänen järkensä jäntevyydestä\nhuolimatta, yhä edelleen painoivat häntä.\n\n-- Tämä on vanha Pietari Goodwin, -- virkkoi Volumnia Webster. -- Hän\noli äitini iso-isä. Minä muistan aina hänen omituisen, vehreän\ntakkinsa, hänen ruskean viulunsa ja harmaan perukkinsa, jotka niin\nhyvin sopivat yhteen. Minä olen oikein ylpeä Pietari Goodwinista.\n\n-- Ainahan sinä esivanhemmillasi ylpeilet, -- murahti kelloseppä. --\nMinä puolestani olen oikein kiitollinen, ett'ei minulla niitä koskaan\nole ollutkaan. Mutta enhän silti kadehdi sinulta sinun esivanhempiasi.\nNiinkuin jo ennenkin olen sanonut, on kullakin oma keppihevosensa, ja\nesivanhemmat ylimalkain eivät ole kovin kallista tavaraa.\n\nHänen puhuessaan, otti vanha rouva pöydältä nuoren pojan pienoiskuvan\nja pudotti sen syliinsä, luullen, ett'ei toinen sitä huomaa.\n\n-- Mitäs sinä siinä minulta salaat? -- kysäisi kultaseppä. -- En minä\naio riistää sinulta perheaarteitasi, ja epäystävällistä on olla\nepäluuloinen minua kohtaan.\n\n-- Se ei olisi milloinkaan johtunut mieleenikään, Tuomas, -- virkkoi\nvaimo kiihkeästi. -- Aikomukseni oli vain säästää sinua tuskallisilta\nmuistoilta. Katso, jos tahdot.\n\nHän ojensi miehellensä pienen kuvan ja kumartui hänen ylitsensä,\nsanaakaan sanomatta.\n\n-- Meillä ei ole kovinkaan paljoa syytä olla ylpeitä jälkeisestämme,\nVolumnia, -- sanoi kelloseppä katkeruudella. -- Hän on hyvinkin\nlupaavan näköinen tuossa kuvassa; eikös ole? Mutta vähiinpä se hänen\nelämänsä työ supistui. Hän katseli elämää hienon maailman silmillä,\nmutta eipä liene kovinkaan hienon maailman tapaista kuolla juopuneitten\nmellakassa. Tuoss' on. Sinä rakastit tuota poikaa niin suuresti, että\nsysäsit minut ihan syrjään. Kaikki sinun ajatuksesi liittyivät häneen.\n\n-- Voi sentään! Sinä olit aina niin tyly, -- virkkoi vanha rouva\nkiivaasti.\n\n-- No niin, jätetään se asia sikseen, -- sanoi kelloseppä, lyöden\nnyrkkinsä pöytään.\n\nSamassa kuului koputus puodin ovella, ja Volumnia virkkoi:\n\n-- Joku taisi koputtaa.\n\n-- Joutavia! -- sanoi isäntä. -- Sinun korvasi ovat liian herkät.\n\n-- Ja sinun korvasi ovat mielestäni aina olleet liian tylsät, Tuomas,\n-- vastasi emäntä. -- No, kosk'et sinä liikahda paikaltasi, niin lähden\nminä avaamaan oven.\n\nHän avasi sen. Portailla istui muuan mies.\n\n-- Koputitteko te? -- kysäisi vanha rouva, kun mies oli noussut ja\nseisoi nyt hänen edessään.\n\n-- Koputin, -- vastasi hän. -- Olin niin rohkea. En nähnyt tulta koko\nkylässä muualla kuin teillä. Olen astunut niin monta virstaa, ja nyt on\nniin kamala ilma. Levähdin teidän talon portailla, ja kiusaus oli niin\nsuuri, ett'en malttanut olla kopauttamatta.\n\nEmäntä viittasi häntä astumaan puotiin.\n\n-- Tehän olette läpimärkä sateesta, -- virkkoi vanha rouva\nystävällisesti. -- Käykää kyökkiin lämmittelemään ja olkaa tervetullut.\n\nVieras nojasihe puotipöytää vastaan. Vettä tippui hänen kasvoiltansa,\nrikkinäisestä nutustaan ja vaaleista viiksistään. Hän oli nähtävästi\nkuljeksiva soittoniekka, hänellä kun oli kainalossaan viulu ja käyrä\nviheriässä pussissa, ja se olikin ainoa osa hänessä, mikä oli säilynyt\nkuivana. Hän oli kookas, heikkorakenteinen mies, noin neljänkymmenen\niässä. Hänen kasvoillaan asui kärsimyksen leima, mutta jotain humoria\noli jäänyt hänen suunsa pieliin, ja koko hänen olennossaan oli\njonkinlainen ryhti, jota ei köyhyyskään ollut saanut häneltä\nryöstetyksi.\n\nUteliaana ja samalla ystävällisesti katseli häntä vanha rouva.\n\n-- Tepä olette viheliäisessä tilassa, -- virkkoi hän, ottaen hänen\nviulunsa ja laskien sen varovasti puotipöydälle. -- Älkäähän peljätkö:\nen minä ensi kertaa viulua pitele. Olen oikein iloinen, että haitte\nturvaa täältä. Ei raatsisi ketään käskeä pois tällaiseen Herran ilmaan.\n\n-- Minä katsahdin akkunasta sisään, -- sanoi vieras, puoleksi\nhaaveksien. -- Minä näin teidän kumartuvan katselemaan jotain esinettä,\nja silloin tuntui melkein kuin olisin tuttujen luokse tullut. Ja niinpä\nkoputin kuin koputinkin.\n\nVanha rouva toi vieraansa kyökkiin ja, kääntyen siellä miehensä\npuoleen, virkkoi:\n\n-- Tuomas, täss' on vieras, joka hakee suojaa meiltä.\n\n-- Terve tultua, -- sanoi kelloseppä, astuen tullutta vastaan. -- Terve\ntultua, kenpä lienettekin. Mutta hittojakos te läksitte tällaiseen\nilmaan ensinkään?\n\n-- Onhan sitä maailmassa koditontakin väkeä, -- vastasi viuluniekka\nmyhähtäen, -- ja minä satun olemaan sitä kovan onnen joukkoa.\n\nKelloseppä naurahti.\n\n-- Istukaahan tuohon sohvaan ja lämmitelkää, -- sanoi hän; -- emäntä\nlaittaa meille illallista. Minulla puolestani on nälkä, ja te -- suokaa\nanteeksi suorat sanat -- te näytätte siltä kuin olisitte nälkään\nnääntymäisillänne.\n\n-- Niin olenkin, -- vastasi viuluniekka, vaipuen sohvaan. -- Mutta,\nuskokaa minua: tällainen koditon ja leivätön joukko se tottuu tilaansa.\nOppii lyömään leikiksi kovat kolttoset. Niin, katselkaapas tätä\nnuttuani. Eikös siinä ole palanen humoria?\n\n-- On siinä ainakin reikiä hyvä joukko, -- virkkoi vanha rouva nauraen.\n-- Ja märkä se myös on, niinkuin nuttu ikään saattaa olla. Riisukaa se,\nniin minä panen sen kuivamaan.\n\n-- Ei siinä kehumisen varaa ole, -- sanoi vieras vilkkaasti. -- Mutta\nkerran olin keikari minäkin, uskokaa pois! Minun oli tapana korskeilla\nsomalla puvullani, ja paidanrintani olivat jotain sellaista, jota sopi\nkatsella ja ihailla. Jalkineet oli minulla uusinta mallia, ja takki\nistui kuin valettu. Mutta mitäpä siitä! Kaikki on nyt ollutta ja\nmennyttä.\n\n-- Niinpä näkyy, -- virkkoi kelloseppä, joka oli pannut silmälasit\nnenälleen, tarkastellakseen vierasta, ja lisäsi sitten:\n\n-- Oletteko astunut paljon tänä iltana?\n\n-- Olen niinkin, -- vastasi vieras vilpittömästi, -- lopulta ei enää\nkurssistakaan ollut tolkkua, vaikka eipä sillä väliä, minne minä menen.\nKovaa ne saavat kokea kaikkialla tällaiset kulkevat viuluniekat.\nIhmiset kuuntelevat soittoa mielellään, mutta eivät mielellään maksa.\nNo niin, siinä olen minä heidän kanssaan osaksi yhtä mieltä: en\nminäkään ylimalkain maksa mistään. Muutamilla näet on jo sellainen\ntapa.\n\n-- Asiasta toiseen, -- sanoi Volumnia Webster, leikaten silavaa\npaistinpannuun, -- minä panin teidän viulunne puotipöydälle; märkä\nlienee sekin. Tuopas se tänne, Tuomas, ole hyvä; minä kuivaan sen. En\nminä sitä raoille paahda, mutta sen verran vaan lämmittelen, ett'ei se\nluuvaloa saa. Niin teki isä vainaakin, sotalaivaston kapteeni.\n\n-- Nyt se kapteeni taas kummittelee, -- murahti kelloseppä puolittain\nitsekseen ja läksi noutamaan viulua.\n\n-- Minun isäni, sotalaivaston kapteeni, -- jatkoi vanha rouva, -- oli\nsoiton harrastaja ja soittelikin vähäsen tuolla vanhalla, mustuneella\nviululla, joka riippuu seinällä. Minä näytän sen teille perästäpäin.\n\n-- Olisipa hauska soitella sillä, -- sanoi vieras vilkkaasti.\n\n-- Saatte kyllä soitella, -- vastasi vanha rouva ystävällisesti. --\nKiitos, Tuomas.\n\nVanha rouva otti viulun ulos pussista ja lämmitteli sitä valkean edessä\nsopivan matkan päässä, hän käänteli sitä, tutkistellen ja myhäillen\nsurunvoittoisesti, ikäänkuin murheellisia muistoja olisi tulvinut hänen\nmieleensä.\n\n-- Se on aivan tavallinen kapine, -- virkkoi vieras, mielenkiinnolla\nseuraten vanhan rouvan toimia. -- Onnen päivinä oli minullakin kaunis\nviulu. Siitä on pitkä aika nyt. En luullut silloin, että minusta tulee\nkuljeksiva soittoniekka, jonka sävelissä lapset ja tytöt tanssivat ja\nmiehet juovat. Minussa oli kunnianhimoa silloin.\n\n-- Onkos nyt? -- kysäisi Volumnia Webster, vetäen takan oikealta\npuolelta esille paistinvarrasta.\n\n-- Kyllä, -- naurahti vieras, kavahtaen seisomaan; -- minun\nkunnianhimoni käskee minua nyt auttamaan teitä näitten leipäpalasten\npaahtamisessa. Minä olen mainio paahtaja.\n\nVanha rouva ojensi hänelle vartaan ja empimättä jätti paahtamisen hänen\nhuoleksensa. Noissa vieraan liikkeissä oli jotain hauskaa, joka tarttui\nitse kelloseppäänkin ja hänen vaimoonsa. Hän veti väkisinkin heidän\nmyötätuntoisuutensa puoleensa. Vanha rouva huomasi, kuinka mieluista\ntämä apulaisen toimi hänelle oli, ja niinpä hän pyysi vieraan nostamaan\ntuoleja illallispöytään ja tuomaan vadin kyökkipöydältä.\n\n-- Ette usko, kuinka mieluista minun on olla tässä hauskassa kyökissä.\n-- sanoi hän, asetellen vanhan rouvan kanssa silavanpaloja vatiin. --\nYksin se, joka on ollut ulkona yön pimeässä, osaa oikean arvon\nantaa räiskivän takkavalkean lämmölle ja loimolle ja niitten\nystävällisyydelle, jotka ovat kutsuneet miekkosen tämän valkean ääreen.\nSiitä on niin pitkä aika kuin minä viimeksi olin missään kodissa. Olin\njo melkein unohtanut, miltä kotiliesi näyttää, ja oikein tuntuu\nhekumalta, kun miestä kohdellaan sellaisena, jossa vielä on palanen\ninhimillisyyttä jäljellä. Tämä jo yksistään on melkein yhtä hyvä kuin\nteidän valmistamanne illallinen. En saata sanoa, että siitä juuri nälkä\nlähtisi, mutta alakuloisuuden se ainakin ajaa pois.\n\nKotvasen kuluttua istuivat he kolmisin pöydässä. Vieras söi vahvasti\nsianlihaa ja makkaroita: hyvän kyydin häneltä sai paahdettu leipä ja\nHollannin juustokin, ja saman säälimättömän kohtelun alaiseksi joutui\nkotitekoinen hyytelö, joka hänen puheensa mukaan oli sellaista herkkua,\nettei sitä elonteillä usein tapaa.\n\n-- Ei minusta olisi tällaisen hyytelöpurkin paimeneksi enempää kuin\nkoulupojastakaan, -- sanoi hän, kääntyen emäntään, joka mielihyvällä\nnäki vieraansa niin onnellisena. Kellosepän oli hauska hänenkin: hän\ntäytti alinomaa vieraan kahvikupin ja näytti olevan mitä parhaimmalla\ntuulella.\n\n-- Tämä se miestä lämmittää, -- sanoi viuluniekka, nojaten tuolinsa\nselkämykseen. -- Oikein minä elvyn jälleen. Ei meikäläisellä miehellä\njoka päivä tällaista illallista ole, ei vainkaan. Kuljeksivan\nsoittoniekan pitää ottaa mitä kulloinkin saa, ja väliin ei hän saa\nyhtään mitään. Silloin hän soittelee säveltänsä yksikseen ja pitää sitä\nruokanaan sekä juomanaan tai nääntyy siihen, ja mitä pikemmin hän\nnääntyy, sitä parempi, vai mitä? -- liitti hän, isännän puoleen\nkääntyen.\n\n-- Kaikki riippuu siitä, mitä luonnetta kukin on. Maailma ei hänen\nkuolemastaan rikastune eikä köyhtyne, -- huomautti kelloseppä, kaataen\nhöyryävää kahvia teevadille ja puhallellen siihen. -- Mitä heidän omaan\ntoivomukseensa tulee, niin useimmat heistä pitelevät kynsin hampain\nelämästä kiinni. Minä puolestani olen jo vanhanpuoleinen mies, mutta\nyhä vaan minäkin soisin eläväni, niin kauan kuin vain koossa pysyn.\nEipä silti, että minä olisin erittäin onnellinen. Volumnia, vaimoni,\nlupaa minulle parikymmentä vuotta, jos vaan hoidan itseäni hyvin. Mitäs\nte siitä arvelette?\n\nVieras rupesi nauramaan.\n\n-- En minä teitä osaa kovin lujaksi sanoa, -- vastasi hän: -- mutta\naivan varmaan on teillä enemmän elämää pikkurillissä kuin minulla koko\nruumiissa. Ja sitä paitsi, onhan teillä enemmän tilaisuutta pitämään\nhuolta itsestänne kuin minulla. Minun ei käy ottaminen lukuun,\nmillainen ilma milloinkin on; teidän kyllä käy.\n\n-- Tuomaalla on kovin arka kulkku, -- pisti Volumnia Webster väliin; --\nmuutoin en minä hänen tähtensä ensinkään pelkää. Nyt hänellä on\nerityinen syy toivoa itselleen pitkää ikää, sillä huomenna me eroamme.\nJa ne moniaat vuodet, mitkä meillä vielä lienevät jäljellä, koetamme me\nkumpikin viettää niin kuin sopivimmalta näyttää.\n\n-- Mikä hassu päähänpisto! -- huudahti vieras.\n\n-- Ei ensinkään, -- huomautti kelloseppä äreästi; -- hassua on vain\nse, ett'emme ole tulleet tähän päätökseen ennenkuin nyt vasta,\nviidenneljättä ajastajan kuluttua.\n\n-- Ja niin kai te ajattelette, että jos vielä kauemmin odottaisi, niin\nsitten olisi jo liian myöhäistä! -- arveli vieras. -- Aika se\nluiskahtelee käsistä niin huomaamatta, vai mitä?\n\nHän nousi äkkiä pöydästä.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- sanoi hän, olen jo liiankin kauan ollut teidän\nvastuksinanne. Ettehän saata sietää vierasta täällä nyt, kun olette\nviimeistä iltaa yhdessä.\n\n-- Päinvastoin, - virkkoi kelloseppä, sytyttäen piippuansa; -- meidän\non hauska pitää teitä luonamme: emme me kovin onnellisia olleet ennen\nteidän tuloannekaan. Teidän ilmaantumisenne oli varsin mieluista\nmeille. Älkää kiirehtikö pois, vaan sytyttäkää piippunne, siirtykää\nlähemmäs valkeata ja kertokaa meille jotain teistä itsestänne.\n\n-- Teidän ensimmäistä kehoitustanne kohtaa kaksikin estettä, -- sanoi\nviuluniekka: -- minulla ei ole piippua eikä tupakkaa.\n\n-- Täss' on kumpiakin, -- vastasi vanha rouva.\n\n-- Mitä kolmanteen kehoitukseenne tulee, -- jatkoi muukalainen,\nmyhähdyksellä kiittäen emäntää, -- tokkopa minun historiani teitä\nkovinkaan huvittaisi? Sankarin historiaa se ei ole. Minä olen nähkääs\nkaikkea muuta kuin sankarimainen. Niin, ihmiset sanovat minun\nmurhanneen äitini, mutta itse en minä ole milloinkaan uskonut\nmurtuneitten sydänten teoriaa. Saattaako kukaan surusta kuolla?\n\n-- Ei, -- vastasi kelloseppä jurosti, -- ei surusta kukaan kuole.\n\n-- Kyllä, -- vastasi Volumnia Webster. -- Se kuolettaa sielun. Sen\ntiedän minä varsin hyvin, sillä omakin sydämeni on ollut kuolleena jo\nmonta pitkää vuotta. Pojaltamme minä sen iskun sain. Lieneekö hän\npuhunut yhtä kevytmielisesti kuin tekin?\n\nKelloseppä rypisti kulmiansa ja teki maltittoman liikkeen.\n\n-- Älä kajoa. Volumnia, enää siihen, mikä mennyttä on, -- sanoi hän\nsynkästi. -- Huomenna, minun lähdettyäni, saat ehdoltasi surra\nedesmennyttä maankulkijaa. Nyt olisi paljoa hyödyllisempi, jos\nkorjaisit pois pöydältä.\n\nPienen, vanhan rouvan kirkkaista silmistä sävähti suuttumus, ja hänen\nhinterä vartalonsa vapisi hyvin hillitystä vihasta. Hän ei sanonut\nkumminkaan mitään, rupesihan vaan täyttämään kellosepän käskyä.\nViuluniekka istui tuolillaan, piippuansa poltellen. Vasta sitten kuin\nkelloseppä oli ottanut muutamat korjaamansa taskukellot ja lähtenyt\nkyökistä, vasta sitten hän nousi auttamaan emäntää.\n\n-- Hän kohteli teitä jotenkin tylysti, -- virkkoi vieras lempeästi, --\nja se oli kokonaan minun syyni. Minä arvaan, että te olette raskaalla\nmielellä. Niin se oli minunkin äitini, silloin kuin hän puolusteli\nminua isän edessä, ja minä tavallisesti nauroin. Mutta siitä on jo\npitkä aika. Min'en naura enää.\n\n-- Hän ei ymmärtänyt poikaa milloinkaan, -- sanoi Volumnia Webster\nkiihkeästi. -- Poika tuli minun sukuuni: hän oli peräti kiivasta\nluontoa, ja hänellä oli taiteellisia taipumuksia. Hänen isänsä, joka,\nniinkuin huomaatte, on alhaisempaa alkuperää, ei kyennyt antamaan\nkylliksi arvoa sellaiselle luonteelle, joka oli niin toisellainen kuin\nhän itse. Myötäänsä hän nimitteli poikaa lurjukseksi, sanoen hänen\njoutuvan hukkateille. Ei päivääkään, ett'ei vaihdettu kovia sanoja isän\nja pojan välillä. Poika oli kumminkin altis kaikelle hyvälle ja\nylevämielinen. Hyvää hän tarkoitti, mutta joutui helposti muitten\njohdettavaksi. Eräs mies se varsinkin veti häntä huonoille teille. Minä\nantaisin kaikki eloni vuodet, mitä minulla vielä on jäljellä,\nsaadakseni nähdä kasvoista kasvoihin tuon miehen. Pitäisin liian\nsuurena armona saada lyödä hänet kuolijaksi, mutta minä kiroaisin häntä\nelävänä, kiroaisin kuolevana, kiroaisin kuolleena. Hänen nimensä on\npainunut sydämeeni; minä säilytän sitä siinä vihalleni.\n\nHän painoi kasvonsa käsiinsä. Vieras näytti vaipuneen ajatuksiinsa.\nHänen laihoille, kalpeille kasvoilleen ilmestyi huolen ilme. Hänen\npiippunsa oli sammunut. Hän vavahteli.\n\nHetken kuluttua hän nosti silmänsä ja oli jälleen entisellään.\n\n-- Te ette oudoksuisi minun sanojani, -- jatkoi vanha rouva\nmurheellisesti, -- jos voisitte käsittää, kuinka hellästi äiti rakastaa\npoikaansa. Mutta te, pojat, ette voi sitä käsittää; te nauratte vaan.\nJa minun poikani nauroi hänkin. Ah, hän oli niin soma, tuo minun\npoikani, oikea gentleman tavoiltaan ja ryhdiltään! Jos hän olisi saanut\nelää, olisi hänestä tullut äidin-isänsä, sotalaivaston kapteenin,\nilmeinen kuva. Tämä harmitti miestäni, sillä hän ei sietänyt tuota\najatusta, että minä olin alkujani niin kokonaan toisellaisesta piiristä\nkuin hän. Mutta niin se kumminkin on. Ennen vanhaan, kotona ollessani,\nnäin ympärilläni pelkkiä sivistyneitä, älykkäitä ihmisiä, joilla oli\nhieno käytöstapa. Nyt tuo kaikki on kuin unta vain, ja minä katselen\ntuota viulua, muistaakseni, että tuo kaikki on kerran ollut olemassa.\nMutta minähän väsytän vain teitä. Mitäpä te kaikesta tästä?\n\n-- Mielelläni minä kuuntelen teitä, -- virkkoi vieras innokkaasti. --\nOn niin pitkä aika siitä kuin kukaan luuli maksavan vaivaa puhella\nminun kanssani. Äsken jo sanoin, että oikein tuntuu hekumalta, kun\nminua kohdellaan sellaisena, jolla vielä on ihmis-arvoa. Te puhuitte\npiireistä. No niin, minäkin olen joutunut piiristäni pois tahi\noikeammin sanoen, minut sysättiin siitä ulos. Minä tein rikoksen\nmaailmata vastaan, ja maailma kosti minulle siten, ett'ei se enää\nmilloinkaan anna minulle tilaisuutta alkamaan alusta. Ensi aikoina se\noli mielestäni peiakkaan kovaa. Nyt olen oppinut kohauttelemaan\nolkapäitäni ja nauran.\n\n-- Nauratteko aina? -- kysäisi Volumnia Webster, kajoten hänen\nkäsivarteensa.\n\nVieras vaikeni hetkisen.\n\n-- En, -- vastasi hän sitten, -- on aikoja, jolloin en naura. On aikoja\nsellaisiakin, jolloin minä haaveilen, että jos kaikesta siitä\nrakkaudesta ja myötätuntoisuudesta, mitä maailmassa ihmisten sydämissä\nliikkuu, rahtunenkaan säästyisi minulle, niin vielä minä koettaisin\naloittaa alusta. Ei ole mitään sen kamalampaa kuin elämän ja sielun\nyksinäisyys; ei mitään sen kuolettavampaa kuin se tieto, ett'ei\nyksikään välitä siitä, hyvinkö minun käy vai pahoin, kuolenko minä tien\noheen vai vieläkö elän niin kauan, että pääsen lähimpään kylään.\nJumal'armahda! Kun te ja teidän miehenne puhutte eroamisestanne\nhuomenna, niin ette tiedä, mitä sanotte. Suokaa anteeksi, jos puhun\nliikoja. Minulla ei ole oikeutta pitää saarnoja toisille, mutta tässä\non jotain nurinpäistä: koti, loimottava valkea, kaikki mahdolliset\nmukavuudet, -- eikä onnea sittenkään!\n\n-- Ei ole onnea, -- sanoi Volumnia Webster, puolittain itsekseen, --\nellei ole myötätuntoisuutta, ja juuri myötätuntoisuutta olen minä\nkaivannut ikäni kaiken. Minä en ole ollut onnellinen vaimo: kuukaudet\nja vuodet ne tuovat riemua muutamille, minulle eivät ole sitä\nmilloinkaan tuoneet. No niin... Valkea alkaa laimeta, vieras; olkaa\nhyvä ja lisätkää halkoja takkaan. Tuomas rakastaa kirkasta loimoa.\nMinun täytyy käydä hänen päällystakkinsa; se on korjausta vailla, ja\nsitten te kenties soitatte meille viuluanne.\n\n-- Kyllä, -- vastasi viuluniekka, pannen halkoja takkaan.\n\nMusta kissa pankolla katseli häntä sirkeillä, viheriäisillä silmillään,\nja tultuaan nähtävästi siihen päätökseen, että tuo vieras on talon\nystävä, alkoi siitä hyvillään kehrätä. Vieras silitteli sen pehmoista\nturkkia, kiepautti sen seljälleen ja alkoi leikkiä sen kanssa.\n\n-- Pian sinun tulee paha olla, -- puheli hän kissalle, -- sillä minä\notan viuluni. Mutta kukaties minä saan sinut lumotuksi, siihen sorttiin\nkuin kuuluisa Orfeo, josta sinä lienet kuullut puhuttavan.\n\nSamassa astui kelloseppä kyökkiin.\n\n-- Nyt on työt lopussa, -- virkkoi hän iloisesti, -- ja minä jätän\nkaikki jälkeeni erinomaiseen kuntoon, niin että minä saatan aloittaa\nhuomisesta uutta elämääni keveällä omalla-tunnolla. Emäntä sanoo teidän\naikovan soittaa meille jotain. Mielelläni minä kuuntelen säveleitä,\nvaikka vaimoni väittää, ett'en niinä ole soiton ystävä. Merkillistä,\nmitenkä vaimo varmasti ratkaisee tällaisia asioita. Asiasta toiseen,\nvieras! Luultavasti saitte te kuulla kaikki hyvät sotalaivaston\nkapteenista! Min'en ole jaksanut päästä irti siitä miehestä, vaikka hän\non ollut maan povessa jo monta vuotta! Voi sitä aviomiestä, jonka\nvaimolla on sukulaisia sotalaivastossa!\n\n-- Tai armeijassa, -- naurahti vieras, ottaen viulunsa esille\nviheriästä pussista. -- Teidän pitäisi olla kiitollinen vähästäkin\nonnesta. Saattaa olla, että sotalaivasto ärsyttää miehen kulkun\nkipeäksi, mutta armeija hänet tukehuttaa kerrassaan.\n\n-- Mikähän te oikeastaan lienettekään? -- virkkoi kelloseppä, katsellen\nvierastansa ilmeisellä mielenkiinnolla. -- Ryhdillenne ja\npuhetavallenne te olette, niinkuin ihmiset sanovat, gentleman, ja\nsittenkin te olette kuljeksiva viuluniekka, vailla kotia ja ehkä vailla\nrahojakin.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, -- naurahti vieras: -- minä olen 48\npennin onnellinen omistaja. Ja ett'ei mieleenne johtuisi epäillä\nsanojeni totuutta, niin kas tässä ne on.\n\n-- Ihanhan minä tulen uteliaaksi tietämään, kuka te olette, -- virkkoi\nkelloseppä.\n\n-- Pian se uteliaisuus on tyydytetty, -- sanoi vieras, nyökäyttäen\npäätään vanhalle rouvalle, joka oli käynyt työnsä ja istahtanut\npenkille miehensä viereen.\n\nHän seisoi heidän edessänsä, sormiellen viulunsa kieliä.\n\n-- Min'en saa päähäni, mikä hitto teitä panee huomenna eroamaan\ntoisistanne, -- virkkoi hän. -- Kuultuanne minun ylentävän historiani,\nsanotte kai, että minä olen niitä _kurjia_. Mutta teitä tuossa\nkatsellessani, luulen minä, että te olette _hurjia_. No niin, se\nsikseen. Mitä minuun tulee, on minulta elämä mennyt ihan hukkaan. Itse\nminä kumminkin tieni valitsin, ja niinpä en osaa syyttää ketään muita\nkuin itseäni. Ollessani kuritushuoneessa väärennysrikoksen tähden,\nkuoli minulta äiti. Hänen sydämensä oli murtunut, sanottiin. Mutta\nsiitähän asiasta tässä on jo haasteltu. Päästyäni vapaaksi, päätin\nkoettaa kohota jälleen, juuri äitini muiston tähden. Mutta se semmoinen\najatus oli melkein myöhäistä, vai mitä? Minä haeskelin ja haeskelin\njotain toimeentuloa, tietysti, turhaan. Silloin muistui mieleeni viulu:\nentis-aikoina sanottiin minun soittaneen erinomaisen hyvin. Yritin\nantamaan soittotunteja, mutta elämäni taru tuli tunnetuksi, ja minä\nmenetin oppilaani. Sitten soitin moniaita viikkoja eräässä orkestrissa.\nmutta historiani levisi sinnekin, ja minun täytyi lähteä pois.\nSenjälkeen soittelin Lontoon kaduilla erään harppurin kanssa, mutta\neräänä päivänä hän sanoi minua kirotuksi pahantekijäksi ja kieltäytyi\nminun seurastani. Ja nyt, kun kaikki ovat kääntäneet minulle selkänsä,\nsoittelen minä yksin. Saanko nyt enää olla teidänkään luona, vai\npitääkö minun lähteä? Useimmat käskevät minut pois. Minun tunteitani on\nenää mahdoton loukata, niin että olkaa hyvä ja sanokaa vaan suoraan.\n\nEi vastannut kumpikaan. Volumnia ja Tuomas Webster tuijottivat\nvalkeaan, niinkuin katselisivat siellä murheellisia kuvia. Kyyneliä oli\nvanhan rouvan silmissä; alakuloiselta näytti kelloseppäkin.\n\n-- Siis minä lähden, -- sanoi viuluniekka vähän suruisena. Hän ei\nsormiellut enää soitintansa.\n\n-- Ei, -- virkkoi vanha isäntä ystävällisesti, -- jääkää te vaan tänne.\nTe olette meidän vieraamme. Me sanoimme teidät tervetulleeksi, ja\ntervetullut olkaattekin. Olin ääneti hetken aikaa, sillä teidän sananne\njohdattivat mieleeni minun poikani, joka lyötiin kuolijaksi eräässä\npäihtyneitten mellakassa viisitoista vuotta sitten. Jos hän olisi\njäänyt eloon, olisiko hänen elämänsä ollut samallaista kuin teidänkin?\nMeidän pitää ojentaa teille auttava käsi, vieras, hänen tähtensä. Mitäs\nsanot, Volumnia?\n\n-- Sitä minäkin, -- vastasi vanha rouva yksivakaisena.\n\nViuluniekka kumartui ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.\n\n-- Näin ystävällisiä sanoja en ole kuullut moneen vuoteen, -- sanoi\nhän. -- Tuntuu kuin olisin ihan toinen mies. Nyt käy kaikki minulle\nhelpommaksi. Ja nyt musikkia hiukan, -- lisäsi hän hilpeästi. \"Yleisön\nvalio mua kuuntelee, vaikk'ei oo monta heitä.\" Enhän minä ole enää\nmikään soittotaituri, se tietkäät. Se musikki, mitä kysytään\nkyläkapakoissa, ei ole kovin korkeata laatua: ei se juuri klassillista\nole. Älkää siis olko kovin vaativaisia. Jospa soittaisin jonkun\nkevätkentän tanssin.\n\nKenties ei hän ollutkaan mikään taituri, mutta hän osasi saada viulunsa\nhaastelemaan vanhalle pariskunnalle, joka istui tuossa penkillä. Hän\noli unohtanut heidät. Hän soitteli ulkona kylän viheriällä kentällä, ja\nkansa karkeloitsi kevätriuvun ympärillä. Lienee hän kuullut kylänväen\nhuutavan: \"pane joutuun, pane joutuun, viulumies!\" sillä tahti kiihtyi\nkiihtymistään eikä näyttänyt yhtään väsyttävän häntä. Mutta nyt ne\nkuolivat pois, nuo iloiset sävelet, ja niiden sijaan tuli vieno laulu,\nsellainen, joka jää kuulijan mieleen. Viulu lauloi ja vaikeroi ja\nvaikeroi jälleen.\n\nKelloseppä hätkähti ja tuijotti eteensä.\n\n-- Volumnia. -- kuiskasi hän levottomasti, -- missä minä olen kuullut\ntuon laulun? Niin, nyt tiedän. Minä olen kuullut sitä näitten monien\nvuosien kuluessa, ja välistä on se vastoin tahtoanikin soinut\nkorvissani. Niin, se on se laulu, jonka meidän poikamme kerran sävelsi\nminun syntymäpäivikseni. Se on tallella sinulla, Volumnia. Sano,\nVolumnia, onko tämä unta?\n\n-- Ei, rakas ystävä; ei se ole unta, -- vastasi vanha rouva. -- Se on\ntodellakin meidän poikamme säveltämä laulu. Muistatko, kuinka ylpeitä\nmc olimme siitä? Me toivoimme hänestä niin paljon, eikö niin? Hän oli\nniin lahjakas kaikin tavoin. Ralph raukka!\n\n-- Kuinka ne palajavatkaan kaikki, nuo entiset muistot, Volumnia! --\nkuiskasi kelloseppä. -- Tuntuu kuin kaikki tuo tapahtuisi nyt juuri.\n\nHänen päänsä vaipui vaimonsa olkapäätä vastaan, ja vanhan rouvan käsi\nsilitteli noita harmaita kiharoita, niinkuin usein oli silitellyt\nmenneinä päivinä.\n\nTietämättänsäkin oli vieras tenhonnut heidät, saattanut menneisyyden\nlumoukseen. He olivat unohtaneet soittajan; he kuulivat vaan hänen\nsoittoansa.\n\nVieras lakkasi soittamasta, katsahti ylös ja näki, kuinka vanha\nkelloseppä lepäsi kuni väsynyt lapsi, ja kuinka vaimo silitteli hänen\nharmaita kiharoitaan.\n\n-- Eihän se toisin saata ollakaan, -- sanoi soittaja itsekseen; --\nenhän minä saata vaatia, että he minua muistaisivat. Olen jo niinkin\nkauan ollut heidän vastuksinaan. Minun pitää taaskin lähteä ulos\nsynkkään yöhön ja olla jälleen yksin.\n\nHän silmäsi ympärilleen tässä miellyttävässä kyökissä, näki loimottavan\ntakkavalkean, vanhanaikuisen seinäkellon, vaskisen sängynlämmittäjän,\nhyllyn ja posliniastiat siinä. Kaikki oli niin kodikasta. Hän oli niin\nhyvillään, nähtyänsä kaiken tuon vielä kerran: sen muisto oli oleva\nhänelle mieluista. Hän oli juuri pistämäisillänsä viulun viheriään\npussiin, mutta samassa katkesi viulusta kieli, päästäen kimeän äänen.\n\nVolumnia Webster heräsi haaveilustaan.\n\n-- Kas, te siinä! -- sanoi hän. -- Sanokaas, mitenkä te tunnette tuon\nlaulun? Mitenkä otitte soittaaksenne juuri sen? Minun pitää saada\ntietää, miksikä soititte juuri sen?\n\nVieras ihmetteli tuota uteliaisuutta.\n\n-- Minun täytyy, huomaan ma, kertoa teille tänä yönä kaikki\nsalaisuuteni, -- sanoi hän, murheellisesti myhähtäen. -- Jos tunnustus\ntekee sydämelle hyvää, niin on minun sydämeni voittanut paljon tänä\niltana. Te puhuitte siitä miehestä, joka oli saattanut poikanne\nharhateille. Teidän sananne kävivät syvälle sydämeeni, sillä ne\nmuistuttivat minulle, mitä minä aikoinani tein samalla tapaa eräälle\nnuorukaiselle, josta toivottiin paljo, niinkuin kaiketi teidänkin\npojastanne. Luultavasti muistelin häntä, soittaessani teille tuota\nlaulua, sillä hän oli sen säveltänyt, ja minä sen ensimmäiseksi hänelle\nsoitinkin. Minusta se on aina ollut kaunis laulu.\n\nKelloseppä kavahti pystyyn ja tarttui tylysti vieraan käsivarteen.\n\n-- Te tunsitte siis hänet? -- kysyi hän kiihkeästi.\n\n-- Ettäkö tunsin? -- naurahti viuluniekka. -- Me olimme eroamatta\nyhdessä! Hän oli minun varjoni. Hän oli kokonaan minun vallassani, minä\nvoin kietoa hänet sormeni ympärille, kieputella häntä mieleni mukaan.\nHän oli verrattoman hyvä kumppali, pystyi laulamaan iloisia lauluja\nkenen kanssa hyvänsä, täynnä pilaa ja sanasutkauksia. Voi sentään!\nKyllä sille pojalle sai nauraa! Ei ollut toista niin huimapäistä\nkuin...\n\nViulunsoittaja vaikeni äkkiä. Vanha rouva nojasi tuolin selkämykseen ja\nkatsoi häneen kiiluvin silmin, niinkuin naarastiikeri, valmiina\nhyppäykseen. Kelloseppä seisoi muutaman askeleen päässä, kädet lujasti\nristissä rinnalla. Hänen kasvoissansa eli, niinkuin elää sen miehen\nkasvoissa, joka on tekemäisillään päätöstänsä ja koettaa saada selville\njonkun salaisuuden.\n\n-- Mikäs teidän on kumpaisenkin? -- kysäisi viuluniekka hermostuneesti.\n-- Olenko minä tehnyt jotain pahoinpuolin? Olenko sanonut jotain, mikä\nloukkaa teidän tunteitanne?\n\nKimeä kiljahdus pääsi vanhan rouvan huulilta. Hän hyökkäsi seinäkaapin\nluokse nurkassa, sieppasi muutamia papereita ja viskasi ne pöydälle.\nHän selaili niitä vapisevin käsin ja löysi vihdoin hakemansa käärön.\nHän repäisi sen auki ja otti siitä esille erään nuoren miehen\nvaalistuneen valokuvan. Hän kohotti sen viuluniekan nähtäväksi.\n\n-- Onko tämä sen ystävänne näköinen, jonka te raastitte turmioon?\n\nVieras horjahti taaksepäin, ikäänkuin mikä olisi häntä pistänyt. Hänen\nkasvonsa olivat kalman vaaleat.\n\n-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän. -- Hän on juuri se, Ralph Webster!\n\nValokuva kirposi vanhuksen kädestä.\n\n-- Siis vihdoinkin, -- lausui vanha rouva verkalleen, -- siis\nvihdoinkin näemme kasvoista kasvoihin meidän poikamme pahimman\nvihollisen. Maksoipa elää näin kauan, että sai nähdä hänet tuollaisena:\nsysättynä pois joka kodista.\n\nVieraan pää vaipui alas. Hän koetti puhua, mutta sanoja ei tullut hänen\nkielellensä.\n\n-- Menkää! -- sanoi kelloseppä, käyden tylysti hänen olkapäähänsä ja\nosoittaen ovea. -- Täällä ei ole levonsijaa teille.\n\nVieras otti viulunsa ja käyränsä ja vehreän säkin ja hiipi ovelle. Sade\npieksi yhä akkunoita, ja tuuli ulvoi kamalaa taruansa. Hän pysähtyi\novella ja toivotonnakin toivoi, että vanha rouva heltyisi ja sanoisi\nystävällisen sanasenkaan jäähyväisiksi. Jos ihmiskasvot ovat\nmilloinkaan puhuneet selvää kieltä, puolustusta pyytäessään, niin hänen\nkasvonsa ne tässä viimeisessä silmänräpäyksessä puhuivat selvästi.\n\n-- Mitä te odottelette? -- kysäisi vanha rouva synkästi. -- Menkää,\nennenkuin kieleni siteet heltiävät.\n\nViuluniekka tyrkkäsi oven auki, astui puotiin ja avasi puodin oven.\nKovalla ryminällä paiskasi tuuli sen kiini, hänen astuessaan ulos\nraivoisaan, synkkään yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen mentyänsä hervahti Volumnia Websterin jännitys. Hän vaipui\nsohvaan ja purskahti katkeraan itkuun. Kelloseppä kumartui hänen\nylitsensä ja, lohdutellen häntä, otti hänen kyyneleiset kasvonsa\nkäsiinsä ja suuteli niitä.\n\n-- Volumnia, -- kuiskasi hän, -- me olemme paljon lähestyneet toisiamme\ntänä iltana.\n\nJa vanha rouva hymyili tätä kuullessaan. Hän näki miehensä nostavan\nvalokuvan ylös lattialta ja panevan sen nurkkakaappiin; hän näki hänen\nripustavan piippunsa naulaan juuri palkeitten yläpuolelle ja näki hänen\nkorjaavan mieluisimmat työkalunsa tavalliseen säilölaatikkoon.\n\nKello löi kaksitoista.\n\n-- Sinulla on huomenna pitkä matka, Tuomas, -- sanoi vanha rouva. --\nSinun pitäisi panna levolle. Minun pitää valvoa hiukan kauemmin,\nsaadakseni päällystakkisi korjatuksi.\n\n-- Älä huoli siitä, -- vastasi toinen, ottaen päällystakkinsa hänen\nkäsistään. -- Min'en lähde matkalle huomenna enkä koskaan. Minä jään\ntänne sinun luoksesi, Volumnia, ja elän nuo kaksikymmentä vuottani\ntäällä. Viuluniekka oli oikeassa, sanoessaan meitä hurjiksi. Saanko\nminä jäädä, Volumnia? Min'en siedä sitä ajatusta, että nyt eroaisin\nsinusta.\n\nJa vanha rouva pyysi häntä jäämään, luvaten puoleksi leikillään, ett'ei\nhän ole vaivaava häntä sotalaivaston kapteenilla muuta kuin mitä ihan\nvälttämätöntä on. Ja hän haasteli viuluniekasta, tuosta yksinäisestä\nmiehestä, eikä sanonut koskaan voivansa unohtaa rukoilevaa ilmettä\nhänen kasvoillaan, hänen odotellessaan ovella edes yhtä ystävällistä\nsanaa. Hän tiesi miehen koko tulevaisuuden riippuvan tästä yhdestä\nsilmänräpäyksestä, Hän katui, että he olivat niin pikaisesti käskeneet\nhänet pois. Hän muisti, mitä vieras oli puhunut hellyydestä, ja kuinka\nhän oli sanonut tahtoneensa alkaa alusta, jos hänelle olisi suotu\nrahtunenkaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Hän unohti, että\nviuluniekka oli juuri se mies, jonka nimeä hän oli säilyttänyt\nmuistossaan, ainoastaan vihatakseen häntä. Hän ei muistanut muuta kuin\nettä hän oli onneton vaeltaja, jonka hän oli sysännyt ulos synkkään\nyöhön. Kaikki sääliväisyys hänen sydämensä syvyyksissä heräsi nyt\nhenkiin.\n\n-- Kutsutaan hänet takaisin, Tuomas, -- sanoi hän innokkaasti. --\nOjennetaan hänelle auttava käsi, minkä lupasimme, ennenkuin tiesimme,\nken hän oli.\n\nJa he avasivat puodin-oven ja huusivat häntä nimeltä:\n\n-- Mark Weston, Mark Weston! Tulkaa takaisin meille! Me sanomme teidät\ntervetulleeksi, niinkuin äskenkin. Meillä ei ole muuta kuin\nanteeksiantamusta ja ystävällisyyttä teille. Tulkaa takaisin!\n\nVastausta ei kuulunut.\n\n-- Me tahdomme auttaa teitä, Mark Weston, -- huusi vanha rouva. --\nTulkaa meille!\n\nTuuli ja sade vastasivat; viuluniekka ei vastannut.\n\n-- Kukapa tällaisessa myrskyssä mitään kuulee! -- sanoi kelloseppä. --\nTurha on huudella häntä.\n\nVastenmielisesti he sulkivat oven ja palasivat kyökkiin. He sytyttivät\nlampun ja asettivat sen akkunaan. Ja he istuivat takkavalkean ääreen,\nhaastellen nuoruutensa päivistä ja Ralphista ja viuluniekasta.\n\n-- Kun viuluniekka näkee valon, niin hän kyllä tulee takaisin, --\npuhelivat he toisilleen.\n\nHe vuottelivat hamaan päivän koittoon asti. Myrsky hiljeni ja tyyntyi;\nvalkea takassa sammui.\n\nMutta viuluniekka ei tullut takaisin.\n\n\n\n"]