[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPqrjm3lR4RyJ2jJVNc0_fmLoi0BrIljcoOmIzjWXY2k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3180,"Pyhän Pietarin sateenvarjo","Mikszáth, Kálmán",1847,1910,"3180-miksz-th-k-lm-n-pyhan-pietarin-sateenvarjo","3180__Mikszáth_Kálmán__Pyhän_Pietarin_sateenvarjo","Kertomus Ylä-Unkarista","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1895,1912,50884,320744,false,74213,[24,25],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish","Hungary -- Fiction",[27,28],"Humour","Novels","\"Pyhän Pietarin sateenvarjo: Kertomus Ylä-Unkarista\" by Kálmán Mikszáth is a novel published in 1895. Set in rural Upper Hungary, the story follows a poor young priest who mysteriously finds his infant sister protected by a tattered red umbrella during a storm. Villagers believe Saint Peter himself left it, transforming their impoverished parish into a pilgrimage destination. Meanwhile, a young lawyer searches obsessively for this same umbrella, convinced it contains proof of his hidden inheritance, leading to an unexpected collision of faith, fortune, and fate. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Wainio, Niilo E. (Niilo Engelbrekt)",299,"Humoristinen romaani sijoittuu Ylä-Unkariin ja kertoo ihmeitä tekevästä punaisesta sateenvarjosta. Tarinassa seurataan köyhän papin sisarta sekä nuorta miestä, joka etsii sateenvarjoon mahdollisesti kätkettyä perintöä.","Kálmán Mikszáthin 'Pyhän Pietarin sateenvarjo' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3180. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","PYHÄN PIETARIN SATEENVARJO\n\nKertomus Ylä-Unkarista\n\n\nKirj.\n\nKÁLMÁN MIKSZÁTH\n\n\nUnkarinkielestä suomentanut\n\nN.E.W. [Niilo E. Wainio)\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nMikszáth Kálmán\n\nI OSA: LEGENDA\n\nPikku Veronka.\nEntinen Glogova.\nGlogovan uusi pastori.\nPyhä Pietari ja hänen sateenvarjonsa.\n\nII OSA: GREGORICSIT.\n\nTahditon Gregorics.\nHuonoja enteitä.\nGregorics Pálin kuolema.\nAhneet Gregoricsit.\n\nIII OSA: JÄLJET\n\nSateenvarjo pujahtaa esiin\nMeidän Rosalia\nJäljet vievät Glogovaan\nKorvarenkaat\n\nIV OSA: BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.\n\nPormestarin illalliset\nYö tuo hyviä neuvoja\n\nV OSA: KOLMAS PAHOLAINEN.\n\nCzobor Marian ruusupensas j.n.e.\nKolme kekälettä\nPikku Veronka.\n\n\n\n\n\nMIKSZÁTH KÁLMÁN\n\n\nMikszáth Kálmán (lue Miksaat Kaalmaan, ensin suku-, sitte ristimänäni,\nkuten unkarilaisilla aina on tapana, ja sanakorko aina ensitavulla) on\nsuomalaiselle yleisölle vielä jokseenkin tuntematon kirjailija. Hänen\nkansalaisensa unkarilaiset asettavat hänet kuitenkin etevimpiensä\nPetőfin ja Jókain rinnalle, jopa suorastaan viimemainitun seuraajaksi.\nOnpa hän eräässä suhteessa kansansa kirjailijoista etevinkin, hän\non näet heidän suurin humoristinsa. Suorasukaisen, joskin vilkkaan\nunkarilaisen leikillisyys aivan tuoreena ja luonnonomaisena pulppuaa\nMikszáthin kertomuksista ja varsinkin kansanelämän kuvauksista, luoden\nnäihin eloisuutta ja pirteyttä. — Esitän tässä lyhyin piirtein hänen\nelämäntarinansa ja kirjallisen tuotantonsa.\n\nMikszáth K. syntyi tammikuun 16:na 1847 Kürtabonyin kylässä — joka\nkuuluisan kirjailijan muistoksi on vastikään ottanut nimekseen\nMikszathjalya (M:in kylä) — Nogradin komitaatissa eli piirikunnassa\nPohjois-Unkarissa, Budapestista miltei suoraan pohjoista kohti.\nHänen isänsä oli aitounkarilaista maalaisaatelia, samoin kuin\näitikin, maanviljelijä sanotussa kylässä, missä hän sai lapsena\njotakuinkin vapaasti leikkiä ja juoksennella kylän maalaisten kanssa.\nOllen tunnustukseltaan luterilaisia panivat vanhemmat poikasen\nprotestanttiseen kimnaasiin, mistä hän 1866 tuli ylioppilaaksi.\nKoulussa hän ei suinkaan ollut etevä eikä ahkera. Kotikylän muistot,\nlapsenhoitajan tarinat ja kummitusjutut — kotitalo kun vielä sijaitsi\nvastapäätä hautuumaata — sensijaan hänen päässään pyörivät samoin kuin\nkansan sadut ja kaskutkin. Matematiikka ja saksankieli varsinkin olivat\nvaikeita oppiaineita. Myöhemmin hän usein kertoi leikillään ettei hän\nmatematiikan opetuksesta mitään muuta enää muistanut, kuin mitä hänen\nopettajansa tätä ainettaan ylistellessään oli tuontuostakin lausunut:\n\"Mitä kieltä tulevassa elämässä puhutaan, emme tiedä, mutta kaksi\nkertaa kaksi on sielläkin neljä ja tulee niin olemaan ijankaikkisesta\nijankaikkiseen.\" — Pojan saadessa huonoja arvosanoja saksankielessä\nisäukko kerran hänelle virkkoi: \"Jos saat ajetuksi maasta kaikki\nsaksalaiset tiehensä, saat olla lukematta heidän kieltään, mutta muuten\nsaat keppiä.\" Koulussa Kálmán sensijaan jo esiintyi runoilijana, saaden\nsekä tovereiltaan että opettajiltaankin osakseen paljon tunnustusta,\njopa pieniä palkintojakin. Ylioppilaaksi tultuaan hän luki lakitiedettä\nBudapestin yliopistossa, aina lomassa myöskin runoillen. Näitä hänen\nkynänsä tuotteita ilmestyi useita eräässä _Igazmondó_ (Totuuden ystävä)\nnimisessä kansanlehdessä v:na 1869—72. Tutkinnot suoritettuaan hän\npääsi \"ylimääräiseksi\" piirinsä lääninhallitukseen Balassa-Gyarmathiin.\nSiinä toimessa hän ei kuitenkaan oikein menestynyt, hänen\nesimiehensä kun väittivät ettei hänellä ole \"stiiliä\", lahjaa oikein\nsommitella juristikielellä asiakirjoja. Sensijaan hän oli hauska\nseuramies, tervetullut kaikkiin piireihin leikinlaskunsa ja henkevän\ntarinoimiskykynsä vuoksi. Kun hän huomasi, ettei hänellä ollut\nkuivalla virkauralla menestystä, rupesi hän ennen pitkää vapaaksi\nasianajajaksi, joutuen silloin perunkirjoitus-, ulosotto- y.m. toimissa\npaljon tekemisiin yleisön kanssa. Tähän aikaan ilmestyi painosta hänen\nensimäinen novellinsa runoilemisen oli hän nyt ainiaaksi heittänyt\n— _\"Sielun myrkyttäjä\"_ äskenmainitussa lehdessä. Pian väsyi hän\nasianajotoimeenkin; mieli paloi sinne, missä hän sitte parhaan\nmenestyksensä oli saavuttava. Tukku käsikirjoituksia laukussaan hän\nlähti pääkaupunkiin saadakseen siellä jotain kirjallista tointa Täällä\nhän pääsikin _\"Unkarin kansanlehden\"_ päätoimittajaksi, missä toimessa\nhän oli parisen vuotta. Nyt hän v. 1874 julkaisi painosta ensimäisen\nteoksensa \"_Kertoelmia_\", jotka eivät kuitenkaan vielä erikoista\nhuomiota herättäneet, samalla kirjoitellen milloin mitäkin myös muihin\npääkaupungin lehtiin. Mutta palkkiot olivat pienet ja toimeentulo\nniukka, jonka tähden M. otti (1878) mielihyvällä vastaan ehdotuksen\nlähteä Szegeiin sikäläisen _Szegedi Napló_ (Sz:n Päivälehti) nimisen\nsanomalehden toimittajaksi. Täälläkin hänelle pian avautuivat kaupungin\nparaimmat seurapiirit. Täällä ilmestyi myöskin hänen sitte niin suurta\nsuosiota saavuttanut novellikokoelmansa \"_Slovakkikansalalset_\" (1881).\nSaatuaan sen korehtuurin luetuksi hän meni Mehadiaan kylpemään, missä\nei kahteen kuukauteen ottanut sanomalehteä käsiinsä. Tultuaan sieltä\ntakaisin hän ihmeekseen huomasi, että arvostelu oli tuon kirjan\njohdosta tehnyt hänestä yhtäkkiä kuuluisan miehen.\n\nPääkaupunki alkoi nyt vetää häntä entistä enemmän puoleensa. V.\n1881 hän tuli siellä etevän valtiollisen lehden \"Pesti hírlapin\"\n(Pestin sanomat) toimitukseen Jókain rinnalle ja sitte tämän jälkeen\nsen kuuluisimmaksi kynämieheksi. Salanimellä Scarron hän kirjoitti\nsiihen useita vuosia pirteitä \"lehterikirjeitä\" eduskunnasta, joita\nyleisön suuresti suosimia kirjoitelmia sitte v. 1892 ilmestyi\npainosta paksu nide. Silloinen pääministeri, kreivi Tisza, joka\noli Miksáthiin suuresti ihastunut, kysäsi tavattuaan hänet eräänä\npäivänä parlamenttitalon — eli kuten unkarilaiset sanovat: maatalon —\neteisessä, mikä olisi hänen hartain toivomuksensa. \"Naula takilleni\ntässä talossa\", kuului leikillinen vastaus. Kreivi ymmärsi oitis\nMikszáthin haluavan edustajapaikkaa ja nyt hänet asetettiin erääseen\npiiriin ehdokkaaksi ja hänestä tuli kun tulikin edusmies v. 1887,\nmikä luottamustoimi hänellä oli sitte jatkuvasti, uudistuneiden\nvaalien johdosta kuolemaansa asti. V. 1886 hän luopui \"Pesti hírlapin\"\ntoimituksesta, ruveten nyt yksinomaan kirjailijaksi. Politiikka\nhäntä ensimältä suuresti viehätti, mutta myöhemmin hän joskus\ntoivoi, ettei olisi tullut tuota noitaa ja sen keittiötä milloinkaan\ntuntemaan. Kumminkin hän sen ohessa arveli eduskuntatalon hyvin\nkelpaavan unkarilaisen kirjailijan kolmanneksitoista opistoksi, siellä\nkun tulee tuntemaan koko maan tarpeet, pyyteet ja intohimotkin.\nTämä aika oli hänen henkisesti hedelmällisimpänsä. Romaani ja\nnovellikokoelma toisensa perästä ilmestyi painosta hänen kansansa\nsuureksi ihastukseksi. Elämänsä loppuvuosina oli hän vielä Unkarin\netevimmän kuvallisen viikkolehden _Vasárnapi Ujságin_ (Sunnuntailehti)\nkirjallisena toimittajana, edusmiehen Hojtsy Pálin ollessa, kuten\nvielä nytkin, vastaavana. Moni Mikszáthin kertoelma onkin ensin tässä\nlehdessä ilmestynyt.\n\nUnkarin kansa toivoi tästä lempikirjailijastaan vielä paljon, kun sen\nyllätti keväällä 1910 sanoma hänen verrattain äkillisestä kuolemastaan\n— keuhkotulehdukseen. Hänen aikaisemmin lausumansa toivomus saada\npysyä valjaissa, kirjallisessa työssä viime hetkeen asti, oli\nkuitenkin toteutunut. Häntä jäi kaipaamaan hänen perheensä — ja koko\nUnkarin kansa. Eräs hänen elämäkertansa kirjoittaja on lausunut että\nmiten kirjallinen maku ja sen suunnat muuttunevatkin, tietää Mikszáthin\nrunous ikuista kevättä, jonka hedelmät eivät menetä viehätystään\nainakaan niinkauan, kuin yksikin unkarinkieltä osaava lukija maailmassa\nlöytyy.\n\nMikszáthin kirjallisesta tuotannosta on ensiksikin huomattava\nhänen edellämainitut ensimäiset novellikokoelmansa v:lta 1881\n\"_Slovakkikansalaiset_\" ja \"_Kunnon palatsit_\", lyhyitä pirteitä\nkuvauksia Pohjois-Unkarin kansanelämästä, jotka hänen maineensa\nperustivat ja joista on tullut hänen maamiestensä lempinovelleja.\nNäitä seurasi \"_Pikk-aatelia ja kansaa_\", kolmisenkymmentä kuvausta\nsikäläisistä kotoisista oloista (1884). Hänen ensimäinen romaaninsa\n\"_Hyvin arvoisaa herrasväkeä_\", koomillinen kuvaus talonpoikaistuneesta\nmaalaisaatelista, ilmestyi samana vuonna. Sitä seurasi neljä novellia\nnimellä \"_Kunnioitettava komitaatti_\" (1885), mutta seuraava vuosi oli\nsentään runsassatoisin: neljä nidosta perätysten. Näistä on pitempi\nnovelli \"_Lohinan ruoho_\" hänen paraimpiansa, sitä seurasi kokoelma\n\"_Herroja ja talonpoikia_\", \"_Kaksi kerjäläisylioppilasta_\", kertomus\nnuorisolle Rákóczin ajoilta, sekä lahterikuvauksia \"_Eduskunnasta_\".\nMuutamia vuosia levähdettyään Mikszáth taas julkaisi (1889)\nhistoriallisen kertomuksen \"_Puhuva puku_\" turkkilaisvalloituksen\najoilta, kuvauksia nuorisosta nimellä \"_Kevätsilmukoita_\", \"_Vainuja\nvehnässä_\", \"_Kyyhkynen häkissä_\" (1893), \"_Höytyä_\" (1893), \"_Myytävä\nmaatila_\" (1894), \"_Pyhän Pietarin sateenvarjo_\" (1895), \"_Beszterczen\npiiritys_\" (1895), \"_Lublon aave_\" (1896), \"_Kavaljeereja_\" (1897),\nMm satiirisin kuvaus eräänlaisista herrasmiehistä, laaja romaani\n\"_Uusi Zrinyias_\" (1898) sekä seuraavat novellikokoelmat: \"_Szelistyen\nrouvat_\" (1901), \"_Musta kukko_\" (1901), \"_Vanhat rattaat, huonot\nvaljaat_\" (1901). Syvällisempi, melkein alakuloinen, vaikka samalla\nentisen veitikkamainen tunnelma vallitsee hänen kahdessa seuraavassa\nkertomuskokoelmassaan, kuten näiden nimetkin osoittavat: \"_Yölampun\nsammuessa_\" ja \"_Illalla kiiltomatokin kiiltää_\", kumpikin v:lta 1906.\nKypsyneenä humoristina hän v. 1903 kirjoitti romaaninsa \"_Akii-Miklós,\nkeis.-kun. hovinarri_\", Kuvaus Itävallan keisarin Frans I:en ajalta,\nsekä laajahkon novellin \"_Vanha konna_\" (1906), missä hän nähtävästi\nsäälien kuvaa Unkarin vanhan aateliston aineellista rappeutumista.\nMikszáthin viimeiset teokset — niin mielellään kun hän muuten novellin\nalalla liikkuikin — olivat laajahkoja romaaneja: \"_Nuoren Nosztyn\nsuhde Tóth Mariaan_\" (1908) ja \"_Omituinen naimakauppa_\" (1909). Kun\ntähän vielä lisäämme hänen mainion elämäkerrallisen teoksensa \"_Mauri\nJókain elämä, ja aikakausi_\" (1907), olemme hänen parhaimmat luomansa\nluetelleet.\n\nSuomenkieleen ei näistä ole ennemmin käännetty muita kuin\nnovellikokoelma \"_Kunnon palatseja_\" (nimellä \"_Kunnon kansalaisia_\",\nPorissa 1888, eikä liene enää sekään kirjakaupoissa saatavana), sekä\nslovakkikertomukset, nimellä \"_Tarinoita_\" (Porvoossa Werner Söderström\n1891). — Se kertomus, \"_Pyhän Pietarin sateenvarjo_\", joka nyt tässä\nsuomalaiselle yleisölle tarjotaan, on Mikszáthin onnistuneimpia, sangen\nsuosittu Unkarissa, jopa ulkomaillakin. Sitä nimenomaan suositteli\nsuomennettavaksi tunnettu Suomi-ystävä prof. Julius Zolnai viime kesänä\ntäällä käydessään. Tämän suomentaja silloin rohkeni hänelle huomauttaa\nettä useilla kirjan henkilöillä ja paikoilla on slovakinkieliset\nnimet, joita meikäläinen yleisö helposti luulee unkarinkielisiksi,\nkuten Glogova, Klincsok, Mra vuscán j.n.e. — yleensä kaikki kahdella\nkonsonantilla alkavat nimet, jommoisia unkarinkielessä ei ole koskaan\n— ja senvuoksi jonkunverran lukijaa eksyttävät. Tähän hän selitykseksi\nvastasi, etteivät he siellä ole tulleet tuota seikkaa ajatelleeksikaan,\nsyystä, että olot Pohjois-Unkarissa ovat ihan sellaiset jommoisiksi\nMikszáth niitä tässä kirjassaan kuvailee, siellä kun varsinkin\nKarpaattien vuoristossa asuu ammoisista ajoista myös slaavilaista\nkansanainesta, n.s. slovakkeja. Mutta — hän lisäsi — kaikki kirjan\nhenkilöt ovat hyviä unkarilaisia, he ajattelevat, tuntevat ja toimivat\nkuten unkarilaiset konsaan. Aito unkarilaista on Mikszáthin runous\nyleensäkin, ja eritoten on sitä \"Pyhän Pietarin sateenvarjo\".\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\n\n\nENSI OSA.\n\nLEGENDA.\n\n\n\n\nPIKKU VERONKA.\n\n\nHalápin kylässä oli opettajan leski kuollut. Opettajankin hautajaisissa\nsaattajat saivat istua kuivin suin. Mitenkäs sitte muuten lesken kohta\nperään mennessä? Eihän tältä jäänyt maailmaan muuta kuin yksi vuohi,\nlihotettava hanhi ja kaksivuotias tyttölapsi. Hanhea olisi pitänyt\nlihottaa vielä ainakin viikon päivät, mutta nähtävästi ei opettajan\nrouvaparka jaksanut niin kauan odottaa. Hanheen nähden hän kuoli liian\naikaseen, lapseen nähden liian myöhään, sen ei näet olisi pitänyt\nsyntyäkään, — kunpa olisi Jumala ottanut luokseen vaimon samalla kertaa\nkuin miehenkin. Lapsukainen syntyi isän kuoltua, ei sentään liian\nmyöhään, jo kuukauden, parin perästä. Saatte leikata kielen suustani,\njos menen jotain pahaa puhumaan. En puhu, enkä ajattelekaan.\n\nRouva oli kunnon ihminen — mutta miksi hänelle vielä tuo kuopus?\nHelpompi olisi hänen ollut mennä toiseen maailmaan, jos olisi voinut\nviedä kuormansa mukanaan, kuin nyt jättämällä hänet tänne. Mutta\nsyntihän olisi ollut sellaista ajatellakin...\n\nJa herranen aika, olihan opettaja-vainaalla jo papiksi lukenut aikuinen\npoikakin. Kelpo mies, vahinko vain ettei ollut vielä kyennyt äitiänsä\nauttamaan, itsekin kun tähän asti oli ollut erään kovin köyhän papin\napulaisena jossain kaukana slovakkien maassa. Vasta nyt huhuttiin hänen\nparisen viikkoa sitten päässeen vakinaiseksi kirkkoherraksi erääseen\nGlogova-nimiseen pitäjäpahaseen jossain Selmeczbányan ja Beszterczein\nvuorten vaiheilla. Asuupa täällä meidän kylässä mieskin, Kapiczány\nJános, joka on kerran karjapoikana siellä käynyt; hänen mielestään se\non ihan kelvoton maailman kolkka.\n\nJuuri nyt kun pappi olisi kyennyt vähäsen auttamaan äitiänsä, piti\nopettajanrouvan kuolla.\n\nMutta emmehän me saa häntä enää henkiin heräämään, vaikka miten\npäivittelisimme, jonkatähden tahdonkin vain Halápin kylän kunniaksi\nmainita että rouva-vainaja saatettiin hautaan kaikella kunnialla.\nHautauskustannuksiin ei tosin kertynyt tarpeeksi varoja, pitipä niiden\ntäytteeksi vielä myydä vuohikin, mutta hanhi toki jäi. Vaan kun ei\nsille jäänyt maissia ruuaksi, laihtui se jälleen; äskeisen raskaan\nläähätyksen sijaan palasi säännöllinen hengitys, suuri maha katosi ja\nhidas käynti vaihtui entiseen ketteryyteen, sanalla sanoen hän pelastui\nvarmasta kuolemasta suorastaan toisen olennon kuoleman kautta. Jumalan\nviisaasta kaitselmuksesta näet elämä sekä sammuu että säilyy. Uskokaa\npois, kun sanon että taivaallisiin kirkonkirjoihin ovat merkityt\njärjettömät eläimet yhtä hyvin kuin järjellisetkin ja että edellisistä\nehkä pidetään yhtä hyvää huolta kuin kuninkaista ja ruhtinaistakin.\n\nJoka tapauksessa hyvä Jumala on viisas ja voimallinen — mutta eipä\nkunnanesimieskään eli kylätuomari ole mikään pieni herra. Kohta\nhautajaisten jälkeen hän määräsi että tyttölapsi — ristinimeltään\nVeronka — saa kulkea yö ja talo; kymmenniekka vieköön hänet joka aamu\npaikasta toiseen ja katsokoon että lapsi saa tarpeellista hoitoa.\n\n— Ja kuinka kauan tätä tulee kestämään, herra tuomari? — kyselivät\nlautakunnan jäsenet huolestuneina.\n\n— Kunnes katson sopivaksi toisin määrätä, — vastasi Nagy Mihály lyhyeen.\n\nTällä kannalla olivatkin asiat kymmenisen päivää, kun levisi tieto että\nBillegi Máthé ja Koczka Ferencz lähtevät Beszterczrbányaan myymään\nvehnäänsä, siellä päin kun näet eivät juutalaiset vielä kuulu olevan\nniin ovelia kuin täällä.\n\nNagy Mihály käytti tilaisuutta hyväkseen.\n\n— Kun kerran vievät sinne viljaansa, ottakoot mukaan tuon lapsenkin\nveljensä luo Glogovan pappilaan. Jossain sielläpäinhän se Glogova\nlienee.\n\n— Ei suinkaan, ei se sielläpäin — inttivät miehet.\n\n— Siellä pitää olla, ja siihen piste, — päätti kunnanesimies asian.\n\nIsännät kyllä estelivät ja päivittelivät, miten suuren mutkan tekee\nse matka heille ja miten se käy heille vaikeaksi, mutta mikään ei\nauttanut. Käsky kuin käsky. Muuanna keskiviikkopäivänä nostettiin\nBillegin rattaille vehnäsäkkien päälle kori, jossa istua kyykötti\nVeronka ja hänen ainoa perintönsä hanhi hänen rinnallaan. Kylän\nhameväki oli paistanut piirakoita ja pannukaakkuja eväiksi orvolle\nlapsiparalle tämän lähtiessä suureen avaraan maailmaan, panivatpa\nmukaan kontin täyden kuivatulta päärynöitä ja luumuja, ja raskaan\nkuorman lähtiessä liikkeelle itkivätkin vielä pienokaista, joka ei\ntiennyt minne hänet viedään ja minkätähden, katselihan vain naurussa\nsuin, miten hevoset läksivät liikkeelle, mutta hän itse ei liikkunut\npaikaltaan säkkien selästä koristaan; talot, puutarhat ja puut vain\nlähemmäksi tulivat.\n\n\n\n\nENTINEN GLOGOVA.\n\n\nGlogovassa ei vain Kapiczany ollut käynyt; näiden rivien kirjoittajakin\nsiellä kerran käväsi. Karu, autio seutu, alastomien vuorten rotkossa\nkyyhöttää ahtaassa laaksossa kyläpahanen.\n\nNäille seuduille ei ollut silloin lähimaillekaan edes kelvollista\nmaantietä, saati rautatietä. Vasta viime vuosina kuuluu olevan\nsaatu jonkilainen höyryveturin tapainen kulkemaan Beszterczen ja\nSelmeczbányan väliä, mutta sekään ei kulje Glogovan kautta. Kuluu\nvarmaan vielä viisisataa vuotta, ennenkuin Glogova pääsee sivistyneiden\nseutujen tasolle.\n\nMaaperä on kovaa ja laihansitkeää savikkoa. Sanotaan sen taipuvan\nkasvattamaan vain eräitä harvoja kasvia, kuten kauraa ja potaattia.\nMuuta se muka ei lupaa antaa, — ja näitäkin pitää sen povesta saada\nesiin viekottelemalla, jopa puoliväkisin.\n\nSemmoinen maa ei ole mikään emo, vaan äitipuoli. Sen povi on täynnä\nmukulakiviä ja ilkeitä halkeamia; sitä on visusti ojitettava, ja\nsittenkin pientareet ovat täynnä saviheinää kuten valkoiset hapset\näitivanhan niskassa.\n\nLieneekö tämä maa jo liian vanha? Eihän sen pitäisi olla vanhempi\ntäällä kuin muuallakaan. On vain nopeammin vanhettunut. Tuo viljava\nalamaa on kasvattanut vuosituhansia vain heinää ja ruohoa, mutta täällä\non kasvanut suuren suuria tammia ja pyökkiä. Eipä kummaa, jos onkin\nennemmin väsähtänyt.\n\nKöyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä\nsamalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret\nkatsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä\nsopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla\nhuvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja\nhäiritsemään.\n\nIlma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia\nei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä\npienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen.\nAvojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.\n\nOlen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena\nkuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen\npienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia,\nkeskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet\nsentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet\nyhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.\n\nMinun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut.\nTuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut\nmeillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin\njoitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.\n\nKyläläiset tuntuivat kaipailevan vanhaa pappiansa.\n\n— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan.\nNiin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.\n\n— Miks'ette palkkaa paremmin pappianne? — nuhteli esimieheni.\n\nKysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti\nsuolivyötänsä kohennellen:\n\n— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin\nrenkinsä.\n\nPerukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset\nvaljastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään\nkansanvalistuksen ystävänä.\n\nKoulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain\nJumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli\nhänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli\nedustalla.\n\nOpettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György,\njos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan\nnäkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta\nmyötätuntoisuutta.\n\nHän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat\noikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään\nhe nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin\näänin:\n\n— \"Vitajtye panyi!\" (Olkaa tervetulleet, herrat).\n\nTuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille\nlapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti\nkummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat\nsilmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on\nJumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja\nkuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.\n\nEsimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen\nopettajaa olkapäähän hän virkkoi:\n\n— Olen sangen tyytyväinen.\n\nOpettaja kumarsi ja läksi avopäin seuraamaan meitä pihalle.\n\n— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta\nmistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?\n\nGlogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi\nvilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.\n\n— Se johtuu siitä, kunnioitettava herra, että koko Glogovan miesväki\non kaiket kesät poissa kotoaan, peltotöissä Alamaalla, ja minä olen\nsiiloin täällä ypöyksin aina syksyyn saakka. (Miehen huulille ilmestyi\nveitikkamainen hymy.) — Ymmärrättekö?\n\n— Montako vuotta olette täällä ollut? — kysäsi tuomari vilkkaasti.\n\n— Neljätoista vuotta, pyydän nöyrimmästi. Kysymyksestänne huomaan että\nolette asian ymmärtänyt.\n\nTämä lyhyt keskustelu on Glogovasta jäänyt mieleeni nykyhetkeen asti.\nRattaisiin noustuammekin vielä sitä muistelimme ja sille nauroimme.\nKotona tuomari esitti kauan aikaa seuroissa sitä mainiona kaskuna,\nikäänkuin hyvänäkin jälkiruokana päivällispöydässä.\n\nParisen viikkoa tämän jälkeen levisi tieto että glogovalaiset olivat\nsaaneet muutaman nuoren apulaisen papikseen. Erään Bélyi János nimisen.\nTuomari, muistan sen aivan hyvin, silloin huomautti:\n\n— Nyt ei siellä koulumestari ainakaan ole yksin kesäisin kotona.\n\n\n\n\nGLOGOVAN UUSI PASTORI\n\n\nUusi \"kunnianarvoisa\" oli tulossa. Yksillä kuluneilla rattailla\nglogovalaiset noutivat pappinsa. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi\npitkäsarvista lehmää. Matkalla noutaja, suntio Szlávik Peter niitä\nlypsikin, tarjoten uudelle pastorille maitoa.\n\n— Erinomaista maitoa — hän virkkoi, varsinkin tuon toisen\nBimbó-nimisen. Maan mainiota, ihan jumalten malvaasiaa. — Vähän\noli uudella papilla kapineita, maalaamaton puulaatikko, käärö\nvuodevaatteita ja parisen keppiä ynnä piipunvartta rihmalla yhteen\nsidottuina. Siinä kaikki.\n\nNaapurikylissä ihmiset matkalla härnäilivät glogovalaisia:\n\n— Ettekö voineet hankkia parempaa valjakkoa pappianne noutamaan?\n\nOli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat\nlykätä syyn uuden papin niskoille.\n\n— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi\nsonnimullikkakin jaksanut vetää.\n\nJos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan,\neipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila.\nEdellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden\nkoiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin\nkokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman\nluontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan\nkeskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen\nkäydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan\nsamoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa\nitsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti\nkoiransakin mukaan.\n\nKoira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille\njoen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun\nkautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat\nenemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa\nennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä\nkaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin!\nNyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään\naikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.\n\nLyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun\nuusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä,\nrikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.\n\nNuori pappi hymähti.\n\n— Ja nämäkö kaikki kuuluvat minulle?\n\n— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik\nPéter hieman leikillisesti:\n\n— Mikä koira se on?\n\n— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon\nkelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat\npelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä\nkummittelemaan.\n\nKoira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein\nuutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen\nmielentilaan.\n\n— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran\nlaihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.\n\n— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä\non näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä\nsitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja\nsitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.\n\nPappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin\nhän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa\ntoiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan\nyksikseeneläjänä.\n\nSillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät\nloitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet\nsensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.\n\n— Terve tultua! Kyllä täällä elää kelpaa.\n\nMuuan vanha eukko huudahti:\n\n— Saatte olla täällä kuolemaanne asti!\n\nToinen iällisemmistä emännistä virkkoi:\n\n— Kaunis mies. Tottapa on äitikin ollut kunnon ihminen!\n\nSanalla sanoen, uusi pastori miellytti kaikkia.\n\nLempeästi ja sävyisästi hän keskusteli siinä vanhempien miesten kanssa,\nsanoi sitten olevansa väsynyt ja menevänsä opettajan luo; hän näet\naikoi asua siellä, kunnes saisi pappilan edes vähänkään kuntoon ja\nkunnes palkkatuloja kertyisi.\n\nOpettajan luo seurasivat häntä vain johtomiehet tekemään selkoa pitäjän\nasioista, Szlávik Péter, Glogovan pohatta Gongoly Mihály, sekä mylläri\nKlincsok György.\n\nNäiltä hän siellä lähemmin tiedusteli virallisesti asioita, merkiten\nniitä muistikirjaansa, päästäkseen edes vähäsen oloihin perehtymään.\n\n— Montako henkeä on pitäjässä?\n\n— Eipä paljoakaan viidestäsadasta puutu.\n\n— Entä mitä nämät maksavat papilleen palkkaa?\n\n— Kunnon miehet luettelivat totisina, paljoko kertyy pääsiäisrahoja,\nhalkoja, viljaa ja \"zlevkaa\". [Zlevkaksi siellä päin sanotaan viiniä,\njota viinitarhain omistajat antavat papilleen ja josta yhteiseen\nastiaan kaadettuna syntyy hyvin kummallinen juoma.]\n\nNuori pappi kävi yhä alakuloisemmaksi...\n\n— Kyllä se on vähän — hän virkkoi allapäin.\n\n— Entä paljoko on sivutuloja?\n\n— Niitä sitte on paljo, — vastasi kaikkitietävä Klincsok, —\nhautaamisista, mikä taas riippuu haudattavasta; vihkimismaksu on\nparikunnan mukaan, silloinhan miehet aina ovat anteliaita, ja\nkastetodistuksesta tulee kokonainen floriini... Sehän on jotain, se.\n\n— Ja montako paria vihitään vuosittain?\n\n— Hjaa, se riippuu potaattisadosta. Paljo potaattia, paljo häitä.\nVuodentulo sen määrää. Sattuu niitä ainakin neljä, viisi.\n\n— Vai ei useampia. — Entä montako kuolemantapausta?\n\n— Hjaa, se taas riippuu potaattisadon laadusta. Jos potaatit tulevat\nhuonoja ja pahenevat, on kuolleita enemmän, mutta potaattien ollessa\nhyviä on kuolevaisuus vähänen. Silloin ei kukaan ole niin hullu, että\nkuolisi. Aina kuitenkin joku jää vuosittain puun alle metsään, sattuupa\njoskus sekin onnettomuus, että rattaat kaatuvat maantien ojaan ja\ntappavat ihmisen. Hyvinä vuosina kohoaa kuolemantapausten luku aina\nkahdeksaan asti.\n\n— Mutta eihän pappi niistä kaikista tule saamaan! — huomautti Glogovan\npohatta, rehevästi suorien pitkää niskatukkaansa.\n\n— Miten niin?— kysäsi pastori kummastellen.\n\n— Eiväthän kaikki asukkaat koskaan joudu omaan hautuumaahan. Talvisin\nvievät niitä sudetkin, eivätkä ne suinkaan käy siitä pappilassa\nilmoittamassa.\n\n— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi\nKlincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.\n\n— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat?\nPaljokoon virkatalolla maata?\n\nJo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti\nsuntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.\n\n— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa\nsata auranalaa... — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti\nKlincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!\n\nPastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei\njaksanut sitä kauankaan nähdä.\n\n— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin\njakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen\nselitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki\nkirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä,\nja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii\nsitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman\nomistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.\n\n— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella\npuolella.\n\nHeikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen\nrauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä\npois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti\nkasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa:\nkärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän\nryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin\nelää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä\nmerkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen\nkoulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies,\nsuorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle\npienen lainan.\n\n— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi?\nEihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen.\nMutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa\npaikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.\n\n— Ja vielä villattomia, — lisäsi pappi naurahtaen.\n\n— On niissä villojakin, mutta niiden varalle sinulla vain ei ole saksia.\n\nMuutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita\nhuonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi\nmuuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai\nkävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja\nmakoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli\nhankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata\nmennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä\nnäkevä.\n\nEikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen.\nHän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä\nlinnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa\nkanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan\nPalille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä\nulkoa koputti ikkunaan.\n\nPappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta\nsilmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.\n\n— Kuka siellä? — hän huudahti.\n\n— Avaahan ovi, Jankó!\n\nJankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan\njoku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?\n\nNopeasti hän hyppäsi ulos vuoteestansa ja juoksi ikkunaan.\n\n— Kuka siellä ulkona? Kuka puhutteli?\n\n— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos\nJános, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori;\nminulla olisi vähän tuomisia.\n\nKiireesti sieppasi pappi vaatteet yllensä. Sydän alkoi kiivaasti\nsykkiä. Ehkä se jo osasi huonoja uutisia aavistaa. Hän aukaisi\nulko-oven ja astui rappusille.\n\n— Tässä olen, hyvä Billeghi. Mitä teillä on tuomisia?\n\nBilleghi ei kuitenkaan seisonut enää siinä, vaan loitompana tiellä,\nviljakuormansa vieressä irrottamassa koria, missä pikku Veronka ja\nhanhi olivat. Hevoset olivat väsyneet, päät painuksissa. Toinen\nniistä olisi mielellään laskeutunut maata ja sitä jo yrittikin, mutta\nvetotanko esti. Koettaessaan painautua toiselle kylelleen se tunsi\nvaljashihnojen painuvan nahkaansa, eikä hevosen kunnia salli mukavuutta\netsiä niinkauan kuin valjaat ovat selässä. Oudosti ovat silloin asiat,\nkun valjaissa oleva hevonen makaamaan laskeutuu. Niin kehittynyt on\nhevosella velvollisuudentunto.\n\nBilleghi sattui kääntymään ja huomasi nyt papin seisovan rappusilla.\n\n— Ka, Jankó! Kas, kuinka olet kasvanut! Sinustapa on tullut solakka\nmies. Kyllä äitisi ihmettelisi, jos eläisi. Lempo vieköön tämän köyden,\nsain siihen liian lujan solmun.\n\nPappi astui muutaman askeleen rattaita kohden, missä isäntä Billeghi\nyhä puuhaili saadakseen koria kuormasta irti. Sanat \"jos äitisi eläisi\"\ntuntuivat hänestä kuin kiven isku vasten otsaa; päätä alkoi huimata,\njalat horjua.\n\n— Mitä puhuitte äidistäni? — sopersi hän kalpeana. — Onko äitini\nkuollut?\n\n— Jo laski raukka lusikan kädestään. Mutta tässä, — ottaen taskustaan\npuuvartisen linkkuveitsen hän alkoi sahata poikki köyttä, — on pikku\nsisaresi, vaan Herra armahtakoon, minullahan on oikea kananpää, en\njaksa edes muistaa että puhuttelen pappia... toin tänne kunnianarvoisan\npastorin pikku siskon. Mihin saan hänet viedä?\n\nNäin sanoen nosti hän kuormalta korin, missä lapsi nukkui sikeästi\nja rauhallisesti, hanhi vieressään. Hanhi näytti vartioivan tyttöä\nkuten hyväkin lapsenpiika, karkoittaen alituisilla päänliikkeillä pois\nkärpäset, jotka olivat halukkaita asettumaan lapsen huulille, aivankuin\nhunajaa niistä imeäkseen.\n\nSyksyisen päivän kalpea rusko punasi korin ja siinä nukkuvan lapsen.\nKysyvästi loi isäntä Máthé vaaleansiniset silmänsä pappiin, odottaen\nettä tämä jotakin vastaisi.\n\n— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei\nole siitä ollut aavistustakaan.\n\nSitten tarttui hän otsaansa ja huudahti katkerasti:\n\n— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla\nhautajaisiinkaan!\n\n— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties\nlausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin\nhyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa\neteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita;\nastuin taas yhden päälle.\n\nPappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla\nnäet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin\nkirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.\n\n— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei\nsaanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.\n\nPappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti\nhengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa\ntaloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt,\nmutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan.\nTuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain\nihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut.\nVavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri\nkun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne\naina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin\nääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!\n\nJános-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi\nBilleghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren\nkiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän\nmurisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei,\nhevoset!\n\nPappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään\ntapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä\nylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten,\nmiten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi\npäästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi\nvielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä\nseisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa\nmieltään velvollisuutensa täyttämällä:\n\n— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin\njälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä\nsurulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi\ntöikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä\nkerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin\nmielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen\nluotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan,\nrukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista,\nhänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne\ntuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta\nJankó!\n\nEipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä\nviimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä\ntoimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat\nvoimat.\n\nVaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava\nBilleghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä\nmies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta,\nmiten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies\noli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.\n\nSiinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä\nvielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä\nhautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä\nkirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet\nolivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.\n\nJános astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja.\nOnpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja\nlasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään\nmuuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä\npiirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä\nlumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen\nhänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut,\nmutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin\nmustat silkkiripsut.\n\nJa häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen\nsydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla?\nEihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?\n\nKuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi\nmuisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon\nrukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa\noli siellä sisällä siistimässä.\n\nJános pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa\nhääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian\nkohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän\npolvistui.\n\n\n\n\nPYHÄ PIETARI JA HÄNEN SATEENVARJONSA.\n\n\nNiin, Jeesuksen eteen pappi polvistui. Hän kääntyi Jeesuksen puoleen\n— herramme Jeesuksen puoleen. Minkä onnen onkaan ihmiskunnalle tuonut\ntämä Jeesus, Jumala, joka oli ihminen. Jumalaa en pääse tuntemaan,\nmutta Jeesuksen tunnen. Jeesus on minun tuttuni, hän on kaikkein tuttu.\nTiedän mitä hän on tehnyt, tiedän miten hän on ajatellut, tunnenpa\nhänen muotonsakin. Mieltäni ei rauhoita se tieto, että hän on herrani,\nvaan se että hän on tuttavani.\n\nParisentuhatta vuotta sitten eli maan päällä muuan tuttavani, mikä\nihmiskuntaa yhteenliittävä ajatus! Silloiset ihmiset ja heidän\njälkeläisensäkin ovat jo aikoja sitten tomuksi maatuneet, tomusta on\nruohoa kasvanut, ruohosta Herra ties mitä, mutta hän, minun tuttavani,\non aina elänyt ja tulee aina elämään.\n\nJos matkustan kauas vieraille maille, vierasten kansojen keskuuteen,\nmissä ihmiset ovat toisenlaiset, eläimet, jopa kasvitkin oudot,\ntaivas toisennäköinen, kaikki outoa, tulen ajatelleeksi yksinäisyyden\nja avuttomuuden tunteen painostamana, etten ole enää koko tässä\nmaailmassa, kunnes yhtäkkiä jonkun ihmisasutuksen laidassa silmiini\nsiintää risti ja siinä riippumassa haavoistaan verta vuotava\nläkkipeltimies. Tämä on minun tuttuni.\n\nAh, hänkin täällä! Siis täälläkin hän! Enkä minä enää ole yksin enkä\navutonna. Minäkin silloin polvistun hänen eteensä ja kerron hänelle\naivan kuin tuo pappi, mikä mieltäni painaa. — Auta minua, Herra Jeesus\n— tällaisia ajatuksia János pastori nyt hänelle esitti. — Äitini on\nkuollut, pikku siskoni on tuotu tänne minun kasvatettavakseni. Olen\nköyhä, kokematon, en tiedä miten on lapsia kasvatettava. Ohjaa, Jeesus,\najatuksiani oikeaan! Ja vuodata pohjattomasta yltäkylläisyydestäsi\nkeinoja voidakseni häntä elättää ja hoitaa. Tee minulle ihme, Herra\nJeesus!\n\nLäkkipellistä tehty jumalanpoika tuntui kuuntelevan hänen rukoustansa.\nVarjot ja valojuovat, jotka ikkunoista ja seinistä häneen sattuivat\nja hänen kohdallaan väikkyivät, näyttivät hänen kasvojensa ilmeiltä.\nKesken tuskiensa tuntui hän hymyilevän:\n\n— Hyvä on, hyvä on. Tiedän kaikki. Puutun asiaan.\n\nKauan pastori oli siinä rukoukseen vaipuneena, yhä uudestaan alottaen,\nhuomaamatta että sillä välin yht'äkkiä oli taivas käynyt pilveen ja\nnuo mustat pilvet ennustivat myrskyn tuloa, kuten syksyisin usein\ntapahtuu sellaisella, miltei luonnottoman lämpimällä ilmalla, mikä\nnäinä päivinä oli vallinnut. Hänen astuessaan ulos kirkosta valuikin jo\nvettä virtanaan. Vuorilta kylän takaa vesi koskena kohisi puroissa, ja\neläimet ammuten laukkasivat pitkin teitä. János joutui kauhun valtaan.\n\n— Jätin lapsen sinne rappusille. Voi, nyt se meni!\n\nKuin mielipuoli juoksi hän pappilaa kohden, ja nyt vasta hän sai\nkummastella sitä näkyä, joka hänen silmilleen avautui.\n\nSiellä oli kori vielä paikallaan. Lapsi istui korissa, mutta hanhi\njuoksenteli pihalla. Satoi rankasti edelleen, tuuli pieksi sadetta\nrappusillekin, vesi silläkin kohdalla virtana juoksi, mutta lapsi oli\nkuivana, terveenä, sillä korin päällä oli levällään suuri, haalistunut\npunanen sateenvarjo; sen kankaassa oli jo paikka paikan päällä,\nsisäpuolella tuskin voi enää eroittaa kapeata kukkaisreunustetta, joka\nkiersi ympäri laidan entisten aikojen muodin mukaan.\n\nNuori pappi loi kiitollisen katseen taivaille ja nostaen lapsen korista\nhän suuteli sitä hellästi, sekä vei sen ynnä sateenvarjon köyhään\nasuntoonsa.\n\nNyt olivat lapsen silmät auki, ne olivat siniset ja katselivat\nkummastellen pappia.\n\n— Olipa onni, — äännähti pastori — kun lapsi ei kastunut, olisi voinut\nvilustua ja saada kuolemantaudin, varsinkin kun minulla ei olisi ollut\nantaa kuivia vaatteita ylleen.\n\nMutta mistä oli tuo sateenvarjo sinne tullut? Käsittämätön asia!\nGlogovassa ei ollut kellään sateenvarjoa.\n\nNaapuritaloissa miehet kaivelivat ojia pihamailleen johtaaksensa vettä\npois. Pappi tiedusteli heiltä kaikilta asian laitaa.\n\n— Ettekö ole nähnyt kenenkään käyvän lapsen luona?\n\nLapsen he kyllä olivat nähneet, mutta heidän tietääkseen ei kukaan\nollut sen luona käynyt.\n\nAdamecz Matyasin leski oli pellolta kotiin hame pään yllä paetessaan\nnähnyt, että jotakin punaista pyöreää juuri silloin oli laskeutunut\nalas taivaasta. Hän saisi muka paikalla muuttua kivipatsaaksi, jos hän\nvalehtelisi; itse Neitsyt Maaria oli laskenut alas tuon kapineen orvon\nsuojaksi.\n\nJoutavia höpinöitä nuo Adameczin eukon puheet! Akka kallistelee hieman\nliiaksi lasia, joten ei ole ihmekään, jos hän näkee liikoja. Mennä\nkesänäkin oli Pietarin-Paavalin yönä taivas hänelle auennut, hän oli\nkuullut enkelijoukkojen veisuuta ja nähnyt niiden kulkevan pitkässä\nsaattueessa Jumalan valtaistuimen ohi. Siellä oli saattoväen seassa\nastunut hänen kolmanna kesänä kuollut tyttärenpoikansakin liinaisissa\nroimahousuissaan ja yllään punanen liivi, jonka Adameczin eukko itse\noli aikoinaan neulonut, ja olipa hän nähnyt siellä joitakuita muitakin\nviime vuosikymmenenä kuolleita glogovalaisia, astuvan taivaallisen\nlaulun tahdissa hitaasti ja juhlallisesti, ihan samoissa pukimissa,\njoissa heidät oli haudattukin.\n\nKun sitte Pietarin-Paavalin päivän jälkeen tämä näky tuli tiedoksi,\noli sangen monella asiata pyhän lesken luo. Yhtämittaa kulki hänen\nluonaan ihmisiä, joiden omaisia nukkui nurmen alla, kysymässä oliko hän\nnähnyt heitä siellä taivaassa. Entä minun tyttöni? Entä isäni, entä\nmiesraukkani?\n\nHäntä uskottiin nytkin, sillä olihan luonnollista että Adameczin\nleskelle näytettiin taivaallisia asioita enemmän kuin muille vaimosta\nsyntyneille. Tapahtuipa kerran hänen herrassa nukkuneelle isälleenkin,\nFlinta Andrásille, joka oli maan kuulu varas, todellinen ihme, kun näet\nGlogovan hautuumaasta noin kahdeksan vuotta sitte leikattiin palanen\nmaantiehen ja aukaistiin hänen hautansa, jotta arkku voitaisiin siirtää\ntoiseen paikkaan, ja kun tällöin vanhusta katseltiin, huomattiin se\nihme, että parta oli haudassa kasvanut, vaikka viisi miestä tiesi\nvarmasti todistaa että karjapaimen Gundros Tamás oli vainajan parran\naivan puhtaaksi ajanut.\n\nEttä vanha Flinta nyt on taivaassa, se on yhtä selvä kuin se että kaksi\nkertaa kaksi on neljä, ja kun hän, tuollainen kelvoton veitikka kerran\non siellä, saattaa hän kyllä joskus jättää oven raolleen laskeakseen\ntyttärensä sisään tirkistämään...\n\nTosin kellonsoittaja Kvapka Pál väittää aivan toista. Hän sanoo että\nkun hän rajuilman puhjetessa soitti kelloja pilviä karkottaakseen, ja\nsattui vilkaisemaan taakseen, hän näki vanhan juutalaisen näköisen ukon\nastua laahustavan pappilaa kohden ja että tämän kädessä oli tuo suuri\npunanen kangaslautanen, jonka pastori sitte oli tavannut korin päällä.\n\nKvapka ei tietenkään sen enempää siihen huomiotansa kiinnittänyt,\nunissaan kun vielä oli ja tuulikin pölyä lennätti hänen silmiinsä,\nmuistaahan vain asian himmeästi. Mutta minkä muistaa, sen hän tohtisi\nvaikka valalla todeksi vannoa, — ja Kvapka on luotettava mies.\n\nTuon juutalaisen näköisen ukon olivat nähneet jotkut muutkin. Vanha\nse oli, pitkä, valkoinen tukka, koukkuselkä, kädessä keppi, jonka\nkahva oli solmussa kuin sian saparo. Pribilékin kaivolla oli tuuli\nvienyt hatun hänen päästään ja silloin huomattiin ukon olevan aivan\npaljaspäisen.\n\n— Toden totta, — virkkoi suntio, joka myöskin oli nähnyt hänet avopäin,\n— hän oli aivan sen näköinen kuin kirkkokuvissa pyhä Pietari. Ihan\nsamannäköinen, avaimia vain ei ollut kädessä.\n\nPribilékin kaivolta oli hän oikaissut yli Stropovin niityn, missä\nKrátkin lehmä, joka oli sinne omin lupinsa päässyt, yritti puskea\njuutalaisukkoa, mutta oli tämä sitä lyönyt kepillään, ja siitä lähtien\noli lehmä — kysykää vain Kratkin perheeltä — ruvennut lypsämään\nneljätoista tuoppia päivässä. Sitä ennen sai kiittää onneansa, kun se\nantoi edes neljä.\n\nKylän laidassa vanhus oli vielä kysynyt myllärin piialta, mistä menee\ntie Lehotaan. Tyttö oli sen hänelle neuvonut, ja oli ukko lähtenyt\nkapuamaan polkua ylös vuoristoon. Vasta nyt muistaa myllärin piika\nhavainneensa jotain sädekehän tapaistakin vanhuksen pään ympärillä\ntämän poistuessa hänen luotaan...\n\nTietysti se oli pyhä Pietari! Minkästähden ei olisi voinut hän olla?\nOlihan hän taivaltanut monet matkat ennenkin Herran Kristuksen kanssa.\nOnhan hänen tekosistaan niin monta kertomusta, että niitä muistellaan\nvielä sadannessa polvessa. Mikä silloin ei ollut mahdotonta, saattaa\ntapahtua vieläkin. Miehestä mieheen kulki kylässä ihmeellinen huhu että\nviime rankkasateen aikana Jumala oli lähettänyt kangasteltan pastorin\npikku siskolle, jotta tämä ei kastuisi. Orpojen ja avuttomien suojelija\noli juoksuttanut pyhän Pietarin itsensä sitä tuomaan.\n\nKelpasi lapsen nyt elää. Hän pääsi heti kaikkein lemmikiksi. Kylän\nemännät alkoivat kaikella kiireellä paistaa piirakoita ja pannukaakkuja\nviedäkseen niitä pikku tulokkaalle. Tuskin oli pastori ovensa auki\nsaanut, niin jo alkoi heitä lappaa sisään, kantaen hienoilla ja\npuhtailla liinasilla peitetyltä ruokatavaroita, toiset toistaan\nhienompia. Pappi suuresti kummasteli, kun niitä yhä tuli uusia.\n\n— Voi, kulta kunnianarvoisa pastori, meillä olisi tässä vähän namusia.\nOlemme kuulleet että teidän pikku siskonne on saapunut ja ajattelimme\nettä muutama makupala hänelle hyvää tekisi. Pitäisi tosin olla\nparempaakin, mutta ei sitä köyhä kykene kaikkia hankkimaan. Kyllä\nmeillä on hyvä tarkoitus, mutta jauhot eivät ole parasta lajia, ja tuo\nmylläri roistokin ne vielä vähäsen poltti, ainakin mikäli se hornahinen\nei niitä varastanut. Saisiko nähdä sitä pikku enkeliä? Voi, senhän\nsanotaan olevan niin erinomaisen kaunis. Tietenkin salli pastori\nemäntien mennä pikku Veronkan luo, häntä silittelemään, hyväilemään ja\nsuutelemaan. Suutelipa muuan heistä hänen pikku jalkojaankin.\n\nPastorin täytyi usein kääntyä heistä poispäin, salatakseen\nseurakuntalaisiltaan niitä kyyneleitä, jotka mielen heltyessä väkisin\nnousivat hänen silmiinsä, varsinkin kun hän vielä sai tunnonvaivoja\nitseänsä soimatessaan:\n\n— Olen arvostellut näitä ihmisiä aivan väärin. Parempaa kansaa kuin\nGlogovan ei ole koko maailmassa. Miten ne minua rakastavatkaan!\nIhmeellistä, kuinka ne rakastavat!\n\nIllan suussa saapui vanha Adammeczin leskikin, joka tosin ei tähän\nasti ollut näyttänyt suurestikaan uudesta pastorista välittävän, mutta\njoka sen nojalla, että hänen isänsä parta oli kasvanut vielä kuoleman\njälkeen ja vainaja siten päässyt tavallaan pyhimysten pariin, katsoi\nolevansa oikeutettu puuttumaan kirkonkin asioihin.\n\n— Kunnianarvoisa pastori, — hän virkkoi, — lapsi tarvitsee hoitajan.\n\n— Niin tarvitsisi, — vastasi pappi hetken mietittyään, — mutta pieni on\npalkka ja seurakunta köyhä.\n\n— Köyhä se pahus on, — kivahti Adameczin leski, — sillä kun ei ole\nsydäntä ensinkään. Mutta meillä on sydän paikallaan. Ja eihän pastori\nosaa tyttöä pukeakaan, ei pestä eikä kammata sen hiuksia. Välipalaakin\nse tarvitsee, ettekä te voi käydä lukkarissa lapsen kanssa aina\nsyömässä. Täällä on ruokaa laitettava, pastori kulta. Sen sanon minä\nvanha ihminen. Kellonsoittaja kykenee tosin siivoamaan, mutta eihän se\ntolvana osaa lapsia hoitaa.\n\n— Niin, niin, mutta mistä ottaa...\n\n— Mistäkö ottaa? Tässähän olen minä. Olen aivan kuin papin\nemännöitsijäksi luotu, vaikk'ei minua vielä koskaan ole mistään\nsemmoisesta epäilty.\n\n— Niin, — sopersi pastori, — mutta mistä palkka?\n\nAdameczin leski löi kahta kämmentä lanteilleen.\n\n— Jättäkää se, pastori kulta, meidän kahden asiaksi, minun ja Jumalan.\nHän kyllä vaivani palkitsee teidän sijassanne. Vielä tänä iltana tulen\npalvelukseen, tuon mukanani keittoastianikin.\n\nPastori kummasteli tuota kaikkea yhä enemmän, puhumattakaan\nUrszinyista, joka samana iltana käydessään toveriansa tervehtimässä\nsai kuulla päivän tapahtumista. Pastorin kertoessa Adameczin lesken\ntarjouksen hän jo löi käsiään yhteen:\n\n— Vai Adameczin leski? Tuo vanha noita? Ja vielä palkatta? Jottako\nJumala maksaa? Kuule János, ei ole vielä sitä kummaa kuultu että\nglogovalainen olisi Jumalaa takuumieheksi hyväksynyt. Olet todellakin\nlumonnut nämät ihmiset.\n\nPappi hymyili vain itsekseen, syvä hartaus valtasi hänen mielensä.\nHänkin ymmärsi ihmeen tapahtuneen. Tämähän kaikki oli niin kummallista,\nkäsittämätöntä. Hän aavisti kuitenkin tämän muutoksen alkusyyn. Oli\nnäet kuultu se rukous, jonka hän oli kirkon kivilattialle polvistuen\nJeesuksen edessä rukoillut. Jeesus oli poistanut glogovalaisista\nitsekkään mielen ja antanut heille kullekin omansa sijaan. Jeesuksen\nhenkäys vielä ilmeni noiden ihmisten kasvoilla ja käytöksessä...\n\nOli todellakin ihme tapahtunut! — Sateenvarjosta liikkuvia huhuja\nhän ei kaikkia saanut kuullakaan, ja yleensä hän niille vain nauroi.\nHän ei tosin käsittänyt, miten se oli sinne joutunut, olipa tuota\nhetken ihmetellytkin, mutta sitte hän ei siitä sen enempää välittänyt,\nasetti sen vain erääseen nurkkaan siltä varalta että oikea omistaja\ntulisi sitä noutamaan. Vaikka eipä tuo ollut kaiken kaikkiaan edes\nviidenkolmatta kreutzerin arvoinen.\n\nMutta tämän päivän tapahtumat eivät vielä tähän loppuneet. Illalla\nlevisi salaman tavoin tieto, että Gongoly Mihalyn, Glogovan pohatan\nemäntä oli hukkunut Bjela Voda-jokeen, joka rankkasateesta oli paisunut\ntulvimaan. Onneton vaimo oli mennyt porraspuita myöten toiselle\nrannalle noutamaan sinne joutuneita hanhiaan, olipa sieltä jo tuonutkin\nkerran hanhikukon ja mustahelttaisen hanhen kainalossaan, mutta\nyrittäessään mennä noutamaan vielä kahta luiskahti hänen jalkansa ja\nhän putosi vaahtopäisnä kuohuvaan koskeen. Herranen aika, aamulla ei\nsiinä kohdassa ohut vettäkään, ainakin olisi vuohi jaksanut sen juoda\nyhdellä siemauksella, ja puolipäivään mennessä se jo oli paisunut\nvuolaaksi virraksi, niellen ainiaaksi emäntäparan, kun ei ketään\nedes sattunut olemaan lähettyvillä. Häntä etsittiin koko iltapäivä,\nkoluttiin kellarit, ladot, ullakot, kunnes virta illalla heitti ruumiin\nrannalle Lehotan kylän kohdalle.\n\nSieltä löysivät hänet lehotalaiset ja muuan heistä lähti ratsain\ntuomaan sanaa Gongoly Mihalylle.\n\nTapaus synnytti kylässä suurta tohinaa. Suurissa joukoin kerääntyi\nihmisiä kadulle keskustelemaan.\n\n— Niin, voittaa se Jumala rikkaatkin!\n\nKlincsok käväisi pappilassakin.\n\n— Ylihuomenna on suuret hautajaiset!\n\nKellonsoittaja pistäysi, viinaryyppyä palkinnokseen toivoen,\nkanttorissakin:\n\n— Nyt, herra kanttori, — hän virkkoi, — nyt pankaa kaikki taitonne\nliikkeelle. Meillä on lihava vainaja. Pitää olla koreat virret.\n\nKolmantena päivänä olivat sitten hautajaiset. Moniin aikoihin ei\nollut niin komeita Glogovassa nähty. Gongoly nouti Lehotankin\npapin saattamaan, arkku tuotiin Beszterczestä, risti vietiin\nensin Kopanyiczaan, puusepän maalattavaksi mustan väriseksi ja\nettä tämä valkoisilla kirjaimilla siihen piirtäisi vainajan nimen\nja hukkumispäivän. Kansaa oli saapunut äärettömän paljon, vaikka\nilma ei suinkaan ollut kaunis, sillä pastorin lähtiessä täysissä\njuhlatamineissaan kuoripoikain kanssa surutaloon nousi jälleen yhtäkkiä\nkova ukkossade, jotta hänen täytyi kiireesti lähettää Kvapka takaisin.\n\n— Menkää joutuun noutamaan sateenvarjo; se on siellä kaapin kupeella.\n\nKvapka katsoi kummastellen pastoriin. Hän ei näet tiennyt mitä\nsateenvarjo onkaan.\n\n— No menkää, — toisti pappi hoputtaen, — tuo iso pyöreä, kankainen,\njoka tavattiin pikku siskoni korin päällä.\n\n— Jo ymmärrän.\n\nPastori vetäytyi sateensuojaa odottaessaan Majgo Peterin eteiseen,\nmutta hänen ei tarvinnut kauan vartoa varjoa, jonka pastori\nkaikkien suureksi kummaksi yhdellä ainoalla kädenliikkeellä työnsi\nselkoselälleen, jotta se ihan näytti siltä, kuin olisi tuhansia\nyölepakon siipiä siihen yhteen ommeltu. Sitten tarttui hän varteen ja\nnosti sen päänsä päälle, lähtien verkalleen ja arvokkaasti astumaan,\nvähääkään kastumatta. Vaikka sade vinhasti pieksi tuon kummallisen\nkapineen pintaa, ei se kumminkaan päässyt pastorin ruumiiseen asti;\nvalui vaan sen kuvetta myöten koreasti maahan.\n\nHaudalla kaikki vain sateenvarjoa ihmeissään katselivat. Sekä naiset\nettä miehetkin siitä keskenään kuiskailivat.\n\nTuon on pyhä Pietari tuonut! Ainoastaan kanttorin kauniit värssyt\nvetivät hetkeksi yleisön huomiota puoleensa, kuuluipa joukosta\njo nyyhkytystäkin, kun hän mitä hartaimmin vainajan nimissä\njäähyväissanoja veisasi:\n\n    Hyvästi, hyvästi kaikki naapurini,\n    Lajko Pal, Klincsok György lankoni.\n\nKoko Lajkon perhe alkoi itkeä. Klincsokin emäntä huudahti ihastuneena:\n\n— Herra Jumala, miten koreasti osaakin veisata!\n\nTämä huudahdus antoi kanttorille uutta intoa ja entistä kimakammin,\nhartaammin ja tunteellisemmin hän vainajan puolesta hyvästeli nimiltään\nkaikkia sukulaisia ja tuttavia järjestään. Ainoakaan silmä ei liene\nenää kuivaksi jäänyt.\n\nTuskin oli Gongolyn emäntä multiin saatu ja päästy hautajaisten\nkomeudesta puhumasta, niin kylän eukot jo alkoivat, — Herra heidän\njaarituksensa anteeksi antakoon, — kertoa, miten leski oli jo\nhaudalla heittänyt helliä silmäniskuja Tyurek Annan puoleen, minkä\njohdosta sokeakin voi ennustaa etteivät emäntä-vainaan juhlatamineet\nkauankaan saa naulassa riippua. Ja tuskin olivat vieraat selvinneet\nhautajaiskestissä saamistaan viinoista, niin jo piti taas uusi\nhauta kaivaa. Gongolyn emännän perään meni näet pian Sranko János,\njoka nuorempana oli ahkerasti kosiskellut emäntävainaata, vielä sen\njälkeenkin kun tämä jo oli miehelässä. Nyt menivät peräkanaa aivankuin\nyhdestä tuumasta. Mutta eipä voinut muuta odottaakaan. Joskus ennenkin\nkerrottiin emännän vainiolla kadonneen ruispeltoon, ja hetkisen\nperästä oli paikalle ilmestynyt Srankokin ja samoin hänkin hävinnyt\nruispeltoon. Sitä jumalatonta ruista! Kasvaa vielä niin pitkäksi, että\nkykenee peittämään mitä hullutuksia tahansa.\n\nToinen toisensa perään he nyt siis iankaikkisuuteenkin siirtyivät...\nHautajaisten jälkeisenä päivänä tavattiin Sranko aamulla kuolleena\nvuoteessaan; häneen oli luultavasti iskenyt tuonen \"ukonvaaja\", halvaus.\n\nSrankokin oli varakas mies, kylän pomoja; hänellä oli kolmisensataa\nlammasta ja laajat pellot. Hänenkin piti saada komeat hautajaiset. Eikä\nleski kitsastellutkaan. Itse hän kävi sekä lukkarissa että pappilassa\njärjestämässä kaikki ihan samaan tapaan kuin Gongolyn emännän\nhautajaisissa. Maksoi mitä maksoi, mutta Srankon perhe ei ole halvempi\nkuin Gongolynkaan.\n\nKaksi pappia pitää olla saattamassa sekä neljä kuoripoikaa mustissa\nkauhtanoissa, ja kellojen soittoa kaiken aikaa. Ja niin edespäin ja\nniin edespäin.\n\nPastori nyökäytteli tyytyväisenä päätään.\n\n— Tehdään niin, tehdään niin.\n\nPastori laski, kynä kädessä, mitä se kaikki tulisi maksamaan.\n\n— Niin, — puhui Srankon emäntä, mutta ottakaa laskuun, herra pastori,\nmyöskin se _punainen_, paljoako kalliimmaksi tulisi sen kanssa.\n\n— Mikä punainen?\n\n— Se, jota piditte päänne kohdalla Gongolyn emäntävainaan haudalla.\nSehän oli niin kaunis.\n\nPastori ei voinut olla nauramatta.\n\n— Sehän on mahdotonta! Oh hoh!\n\nSrankon emäntä kivahti suuttuneena seisoalleen, pää ylpeästi kenossa.\n\n— Minkätähden mahdotonta? Eikö minun rahani ole yhtä hyvää kuin\nGongolyn? Vai kuinka?\n\n— Mutta, hyvä emäntä, silloinhan satoi, vaan huomenna on kaikesta\npäättäin kaunis ilma.\n\nSrankon emäntä ei kumminkaan niin vähällä perään antanut, osasipa\nväitellä viisaammin kuin itse pastori.\n\n— Jottako silloin satoi? Nythän voitte siis, rakas, kulta herra\npastori, sitä mieluummin ottaa mukaanne sen, niin ei ainakaan kastu\nkallis kapine. Ja kyllä miesvainaani on sen ansainnut. Kyllä hän oli\nyhtä arvoisa henkilö kuin Gongolyn emäntäkin. Onhan mieheni ollut\nlautakunnassakin, onpa kirkollekin tehnyt lahjoituksen, hän kun näet\nviisi vuotta sitten hankki alttarille nuo koreat kynttilät, ja hänen\nsisarensa on virkannut sen suuren valkoisen alttariliinan. Se punainen\npitää myös olla.\n\n— Mutta minähän joutuisin naurunalaiseksi, jos käyttäisin haudalla\nsateenvarjoa kirkkaassa päivänpaisteessa. Heittäkää, hyvä emäntä, pois\nmielestänne nuo hullutukset.\n\nMutta nyt pillahti emäntä itkemään. Millä tavoin oli hän ansainnut\nsen häpeän, että Herran palvelija kieltäytyy tekemästä vainajalle\nkuuluvaa palvelusta, joka olisi jälkeenjääneillekin lohdutukseksi.\nMitä ihmiset sanoisivatkaan? Sen sanoisivat että Srankon leski ei\nantanut miehellensä edes kunniallista hautausta, vaan antoi työntää\nhänet kuoppaan kuin minkäkin kerjäläisen. — Tehkää nyt niin hyvin,\nherra pastori, — hän rukoeli, ja pyyhkiessään nenäliinallansa kosteita\nsilmiänsä hypisteli hän sen nurkkaa niin kauan, että siitä solmu aukeni\nja sisästä putosi kymmenen florinin seteli.\n\nEmäntä nosti sen lattialta ja asetti kainostellen pastorin pöydälle.\n\n— Lisään vielä tämän, jotta vain tulisi täydet menot, pyydän\nnöyrimmästi.\n\nTällä hetkellä pujahti kyökistä sisään Adameczin leskikin kauha kädessä\nemäntää avustamaan.\n\n— Niin, niin, herra pastori, Sranko oli jumalinen mies. Ne juorut,\njotka hänestä ovat liikkeellä, eivät ole totta. Ja jos niissä perää\nolisikin, kohtaisi tuomio yhtä hyvin Gongolyn emäntääkin, — jolle\nJumala rauhan suokoon! Kun kerran sateenvarjo oli toisen haudalla,\nsaattaa sitä käyttää toisenkin haudalla. Taikka jos Jumala vielä on\nvihainen, on yhdentekevä, vaikka hän olisi sitä vähä enemmänkin, mutta\njos hän on leppynyt, ei ole hän tästäkään pahastuva.\n\n— Vai niin, ettekö häpeä puhua moisia tyhmyyksiä. Älkää kiusatko minua\nmoisella taikauskolla! Teidän pyyntönne on suoraan sanoen naurettava.\n\nMutta eukot eivät vieläkään perään antaneet. \"Kyllä meillä on omat\ntietomme, ei herra pastori pääse meitä pettämään!\" — ja niinkauan\nhe pyytelivät ja uikuttivat, kunnes lopulta päätettiin että Sranko\nJánoskin siunataan sateenvarjon alla. Pastori sentään tähän lisäsi:\n\n— Jos ei sen omistaja ennen tule sitä noutamaan. Sillä senhän on joku\nvarmaan tänne jättänyt, ja jos sitä tullaan hakemaan, on minun se\nannettava.\n\nAdameczin leski loi emäntään merkitsevän katseen:\n\n— No, sen puolesta saamme rauhassa olla, sillä sen tuoja käy vain\nkerran tuhannessa vuodessa täällä maan päällä.\n\nEi tosiaankaan tullut kukaan sateenvarjoa noutamaan. Vaikka seuraavana\npäivänä oli mitä kaunein ilma, taivaalla ei pilven hattaraakaan,\naukaisi nuori pastori lähtiessään astumaan arkun perässä sateenvarjon\nja päätti siunata ruumiin sen alla seisoen.\n\nPaaria, joilla ruumisarkku lepäsi, oli kantamassa neljä vankkaa miestä:\nSzlavik, Lajko ja rotevat Magatin veljekset. Mutta kaiketi Jumalan\nsallimasta toinen Magatin veljeksistä kompastui kylän pajan kohdalla\nkiveen ja kaatui. Siitä taas pelästyi perässä astuva Lajko, menetti\nmalttinsa, horjahti, paaret kallistuivat pahasti ja arkku lensi\nkivikkoon.\n\nKuului kova rusahdus, arkku särkyi, kansi aukeni, liikahtipa virkattu\nkasvojenpeitekin, ja nyt tuli näkyviin kuollut, joka ankaran sysäyksen\njohdosta heräsi valekuolleista, liikahti syvään hengittäen ja huudahti:\n\n— Herra Jumala, missä minä olen?\n\nKovasti siinä hämmästyttiin, ihan ihmeissään olivat ihmiset. Sepästä\nsaatiin sentään patjoja ja päänalusia, pihasta saatiin raudoitettavana\nolevat työrattaat, joihin tehtiin sija kuolleelle, jonka Jumala\nerityisen ihmeen kautta oli henkiin herättänyt. Ja nyt muuttui äskeinen\nsurusaatto Jumalaa ylistäväksi juhlakulkueeksi; virsiä veisaten\nsaatettiin kotiinsa kunnon Sranko János, joka matkalla toipui siihen\nmäärin, että kotona jo kohta pyysi ruokaa.\n\nHänelle tuotiin maitoa. Hän puisti vain päätään. Lajko ojensi hänelle\nviinahaarikan, joka oli täytetty hautajaisia varten. Jo mies hymyili.\n\nSatu sateenvarjosta sai oikeastaan tästä merkkitapauksesta alkunsa, ja\nnyt se levisi kauas salojen taakse yli pilviin kohoavien vuortenkin,\nyhä loitommaksi, kasvaen, nuortuen, yhä uusilla yksityisseikoilla\nkullattuna.\n\nKun kallioissa tavattiin joku omituinen syvennys, oli se varmaan pyhän\nPietarin jalan jälki, ja kun jossain nähtiin oudonvärinen kukka, oli\npyhän Pietarin sauva siihen koskettanut. Kaikesta, niin kaikesta\npäättäen oli pyhä Pietari vastikään käynyt Glogovassa. Ja sehän on,\nhyvät ihmiset, tärkeä tapaus.\n\nSalaperäisyyden ihmeloiste valaisi siis tätä sateenvarjoa. Se juuri\nsiinä oli hämärää, miten se oli joutunut pikku Veronkan korin päälle.\nMuuta ei tarvittukaan. Taikausko etsii hämäryyttä, hämäryys taas\nvetää taikauskoa puoleensa. Näiden kahden saalisna oli tuo nukkavieru\nsateenvarjo.\n\nKauas levisi sen maine. Pitkin Bjela-Vodan varsia slovakit siitä\nkertoivat paimennuotioittensa ääressä tai kehruutalkoissa asioita,\njotka vaikuttivat heidän mielikuvitukseensa ja kohottivat heidän\ninnostustaan, mitä kummallisimpia ja omituisimpia seikkoja. Oli\nmuka nähty tuo tuttu pyhä Pietari, taivaan portin vartija tuomassa\nsateenvarjoa, ettei papin pikku sisko kastuisi. Mitenkähän vanhus\nlaskeutui taivaasta maan päälle? Istui varmaankin jonkun pilven\nlongalle, ja se laski hänet koreasti alas vuorenkukkulalle.\n\nVielä kerrottiin myöskin sateenvarjon ihmeellistä vaikutuksista, miten\nmuuan kuollutkin oli sen nähtyään herännyt henkiin, ja näin levisi\nkertomus yhä laajemmalle, temmaten mukaansa myöskin Glogovan papin\nja tämän pikkusisaren nimet. Kukapa miekkonen senkin neitosen kerran\npuolisokseen saapi! — Kun joku varakkaampi mies kuolee kymmenennessäkin\nkylässä, noudetaan sinne János pastori virkapuvussaan ynnä pyhä\nsateenvarjo, josta on tullut oikea pyhäinjäännös. Mutta häntä ei viedä\nainoastaan hautajaisiin, vaan myöskin sairaita ripittämään kahdenkin\npäivän matkoille, sillä välipuheella että hän levittä sateenvarjon\nsairaan ylitse tätä ripittäessään. Aivan varmasti se auttaa; sairas\njoko paranee, taikka jos ei paranekaan, tulee ainakin autuaaksi.\n\nParikunnatkaan, jotka tahtovat parempia vihkiäisiä, — ja sitähän ne\naina tahtovat, — eivät tyydy siihen, että heidän oma pappinsa heidät\nvihkii, vaan tekevät lisäksi pyhiinvaellusretken Glogovan kirkkoon,\nantaakseen siellä vielä sen sateenvarjon alla toisilleen kättä. Silloin\nse vasta tepsii. Kellonsoittaja Kvapka pitää tuota kangassientä\nheidän päänsä päällä, ja aina siitäkin heruu pientä hopearahaa hänen\ntaskuunsa. Mitä taasen tulee Glogovan pastoriin, valuu hänelle rahaa ja\nlahjoja aivankuin säkin suusta kaataen.\n\nEnsimmältä hän kyllä esteli, mutta vähitellen hän alkoi itsekin uskoa\nettä tuo sateenvarjo, joka kävi päivä päivältä yhä enemmän kuluneeksi\nja nukkavieruksi, todellakin oli Jumalan lähettämä. Eiköhän se vain\ntullutkin suorana vastauksena hänen rukoukseensa pikku tytön suojaksi.\nSiitähän johtuu koko hänen hyvinvointinsa ja varallisuutensa, kuten hän\noli rukoillutkin.\n\n\"Herra Jeesus\" — niin oli hän sanonut tuona surullisena aamuna — \"tee\nminulle ihme, jotta voisin kasvattaa lapsukaisen.\"\n\nJa kas, ihme on tapahtunut. Rahaa, hyvinvointia, rikkautta vuotaa\nvanhasta paikatusta sateenvarjosta, aivankuin olisi se sadun\nihmekaritsa, joka itseänsä ravistellessaan sirotteli kultia\nvillastansa. Sateenvarjon maine saapui korkeampiinkin piireihin. Hänen\nylhäisyytensä Beszterczen piispakin kävi uteliaaksi ja kutsutti eteensä\npapin sateenvarjoineen. Tutkittuaan sitä ja kuultuaan kertomuksen sen\nilmestymisestä hän virkkoi, hartaasti silmiänsä ristien:\n\n— Deus est omnipotens, Jumala on kaikkivaltias.\n\nTämä tiesi sitä, että hänkin uskoi sateenvarjoon.\n\nMuutaman viikon kuluttua piispa toimi asiassa muutakin. Antoi János\npastorille määräyksen että hän ei tästäpuolen saa säilyttää tätä\npyhäinjäännöstä luonaan, vaan kirkossa muiden pyhien esineiden kanssa.\n\nTähän János pastori kuitenkin oitis vastasi että puheena oleva\nsateenvarjo oikeastaan kuului hänen alaikäiselle sisarelleen Bélyi\nVeronkalle ja ettei hänellä ollut oikeutta sitä myydä eikä kirkolle\nluovuttaa. Mutta kun tyttönen tulee täysivaltaiseksi, on hän varmaankin\nlahjoittava sen kirkolle.\n\nJoka tapauksessa tuotti sateenvarjo suurta hyötyä pastorille, joka\nennen pitkää hankki itselleen karjaa ja vetojuhtia sekä rupesi\nharjoittamaan laajaa maanviljelystä, rakensipa itselleen muutaman\nvuoden kuluttua sievän kivitalonkin, sekä käytti vaunuja ja\nkaksivaljakkoa matkoillaan. Glogovan kuntakin sen kautta kohosi.\nKesäisin saapui sinne suurissa parvissa vallasnaisia läheisistä\nkylpylaitoksista, kreivittäriäkin — useimmiten sentään vanhoja\nkreivittäriä — lukeakseen edes yhden rukouksen sateenvarjon alla.\nNäitä varten rakennettiin erityinen vieraskoti vastapäätä pappilaa,\nnimeltä \"Ihmeitätekevä sateenvarjo\". Lyhyesti sanoen Glogova alkoi\nsilminnähtävästi kohota; kuntalaiset alkoivat monien matkustavaisten\ntähden hävetä vanhaa kellotapuliansakin ja rakensivat kirkkoonsa\nuhkean peltikattoisen tornin, hankkien siihen kaksi uutta kelloa\nBeszterczestä. Tuonelasta palaamisensa muistoksi Srankó János antoi\nleikata puusta ihmeen kauniin pyhän Kolminaisuuden patsaan kirkon\novipieleen. Kotiopettajatar — János pastori oli näet sittemmin\nottanut Veronkaa varten oikean hattupäisen opettajattaren — istutti\npappilan pihan täyteen georgiineja ja fuksioita, jommoisia kukkia\nglogovalaiset eivät koskaan ennen olleet nähneet. Kaikki muuttui\nsiellä somemmaksi ja siistimmäksi, lukuunottamatta Adameczin leskeä,\njoka oli käynyt yhä vain rumemmaksi. Olivatpa glogovalaiset tulleet\nniinkin ylpeiksi, että he pyhäiltoina, kun oli joutilasta aikaa\nkaikenmoisia rupatella, alkoivat puhua siitäkin, että pitäisi Glogovaan\nrakentaa kalvaaria, pyhiinvaelluspaikka, jommoinen oli Selmeczissäkin,\njotta toivioretkeläiset tänne tullessaan toisivat heille rahaa ja\nsynnyttäisivät vilkkaampaa liikettä.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nGREGORICSIT.\n\n\n\n\nTAHDITON GREGORICS.\n\n\nUseita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa\nvapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen\nmies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä\npääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli\nkansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina\nkritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.\n\nGregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen\nyhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin\ntahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen\nnainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin,\nolisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän\nGregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit\npäivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli\ntullut yksi perillinen lisää.\n\nLapsena hän oli kitulias; toiset Gregoricsit, hänen täysikasvuiset\nvelipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan\n— hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan\nvoimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä,\nmikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi\naviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni,\nvaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä\nvanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden.\nSiihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä\nseuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt\nviinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä\nkyllä sensijaan löytyy.\n\nLuonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen\ntukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki\npunatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki\nosoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja\nastioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet.\nAinakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva\nniin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää\nyhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.\n\nHän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies;\nhänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.\n\nJa uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku\nhäijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin,\nettä he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.\n\nKun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi\nkerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita,\npääsivät pahat kielet heti liikkeelle.\n\n— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö\npitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että\nse mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta\nhaudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja.\nHerranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja\nkostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.\n\nGregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat\nsynnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään\nhalpoja kahden kreutzerin sikareja.\n\nSekään ei ihmisille kelvannut.\n\n— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi\nlurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!\n\nGregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin\nsaiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen\niltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka\nkorkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai\nlunastaa jäsenlipun \"korotetuillakin hinnoilla\", — hän suoritti\nkaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen\nitsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.\n\nMutta nytpä juhlan hommaajat jälleen kuiskaamaan:\n\n— Gregorics Pál on pöyhkeilevä, tahditon ihminen.\n\nOlipa heillä syytäkin suuttua.\n\nSehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics\nkehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut\nlipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä.\nSehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala,\nkyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin\njalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!\n\nYritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos\nhän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin\nhäntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa\nraukan nimen.\n\nLainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään\ntoimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi\npeninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä\nmyös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo,\näidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden\nahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.\n\n— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane\nviikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?\n\nTämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että\nihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia\noikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.\n\nGregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin\ntai maakunnan palvelukseen.\n\nNo, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta.\nMitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes\nhäpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä.\nJättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.\n\nGregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset\nja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten\nseuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan\nsekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.\n\nHän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja\notettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta\nhänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän,\naina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla\nviekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän\nkelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál\nsai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa\nihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt\nneitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa\nalkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä\nsyyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa\nrukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan... Uudenvuoden aattona\nsulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella,\nmutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa\nesiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut\nhaaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa.\nJoku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos\nniiksi tulisi...\n\nMutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin:\ntarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat\ntulevat viimeiseksi.\n\nNuoret neitoset ja vanhat piiat muodostavat kaksi eri maailmaa. Pikku\nKaroliinalle kerrotaan Gregorics Pálin sylkevän verta, ja tämän\nkäydessä toista kertaa talossa on vain sääliä täynnä pieni sydän, joka\nvielä eilen nähdessään komean nelivaljakon koetti saada aivan toisia\ntunteita syttymään. Ah, Gregorics Pál rukka! Gregorics Pál sylkee\nverta! Mikä onnettomuus! — Turhaan hevoset valjaissaan levottomina\npäätänsä ravistelevat, kulkuset eivät enää soi niin veikeästi kuin\neilen. Gregorics Pál sylkee verta!\n\nVoi sinua tuhma Karoliina! Tiedän ja uskon sinua että Gregorics Pál\non ruma ja heikko mies, mutta hänpä on rikas ja omaapa vertansa hän\nsyleksii — mitä sinä siitä?\n\nUsko minua että Rosalia, joka kävi \"madamen\" luona koulua kymmenen\nvuotta ennen sinua, ei olisi yhtä hupsu kuin sinä. Rosalia on jo\noppinut filosofiaa, ja jos hänelle kerrottaisiin Gregorics Pálin\nyskivän verta, ajattelisi hän itsekseen:\n\n— Todellakin, arvokas mies.\n\nMutta ääneensä hän huudahtaisi:\n\n— Tahdon häntä hoitaa.\n\nJa syvimmällä, siellä pohjalla, missä makaavat vietit, jotka eivät\nvielä ole sanoiksi kehittyneet, koskapa eivät ole edes ajatuksiakaan,\novathan vain itsekkyyden pohjasakkaa, siellä alimmaisena piilevät\nlaskelmat:\n\n— Jos Gregorics Pál yskii verta, pääsen hänestä pikemmin.\n\nVoi teitä tyttöletukat, te ette tunne vielä elämää; äitinne on teille\nantanut pitkät hameet, mutta järki on jäänyt lyhyeksi. Älkää suuttuko\nminuun, vaikka tätä teille sanon, mutta minun on pakko selvittää\nlukijoilleni syyt, minkätähden Gregorics Pál ei saanut teidän\nkeskuudestanne puolisoa.\n\nAsia on oikeastaan sangen selvä. Auennut ruusu ei enää ole puhdas;\nmehiläiset ovat siitä imeneet, joku kuoriainen siinä jo kuollut,\nmutta aukeamaisillaan olevaa nuppua ei ole vielä edes tomuhiukkanen\nkoskettanut.\n\nSentähden Gregorics Pál sai nuorilta neitosilta niin monet rukkaset.\nVähitellen alkoi hän itsekin käsittää, — hänpä oli, kuten jo sanoin,\nhyvä mies — ettei hän kelpaa aviomieheksi; neitoset olivat oikeassa\nkarttaessaan häntä, kun hän sylki verta. Tarvittaisiin sitä verta\nmuuhunkin. — Hän päätti pysyä naimatonna; ei enää katsellut neitosien\npuoleenkaan, vaan sen sijaan nuoria rouvia. Niitä hän alkoi lähennellä;\nkauniille, verevälle Vozáryn rouvalle hän tilasi Wienistä kukkavihkoja,\nkomean Muskélyn rouvan puutarhaan hän eräänä kauniina iltana laski\nsadottain satakieliä, joita hän oli suurilla kustannuksilla hankkinut\nSiebenbürgistä asti. Patjoillaan venyessään kaunis rouva sitten kovasti\nkummasteli, kuinka linnut sinä yönä niin ihanasti livertelivät. Nuorten\nrouvien mielitteleminen ei koskaan ole tuloksetonta. Tyttöletukat\neivät osaa miestä oikein arvostella eivätkä vanhatpiiatkaan, heillä\nkun kaikilla on kierot käsitteet, ratsastavat kukin omalla rumalla\nluudallaan, mutta nuoret rouvat, jotka katselevat maailmaa hyvän-\nja pahantiedonpuun alta, jotka eivät enää haaveile eivätkä hätäile,\nosoittavat aivan julkisesti mikä arvo on miehellä.\n\nMutta Gregorics Pál ei, suoraan sanoen, onnettomuudekseen saavuttanut\nmenestystä nuorten rouvienkaan parissa. Aina ne rouvat hänelle antoivat\nmatkapassit eivätkä miehet, vaikka hän siltä varalta lähti matkaan,\nettä miehet hänen kimppuunsa ryntäisivät.\n\nHän oli jo aivan kyllästynyt elämään, kun ei tiennyt miten olla kuin\nelää, niin puhkesi Unkarin vapaussota.\n\nHän ei kelvannut siihenkään. Sanottiin hänen olevan liikaa pienen ja\nheikon, ei kestäisi muka sodan vaivoja, rumentaisi vain sotajoukon.\nMutta hänpä tahtoi kaikin mokomin jotain tehdä.\n\nVärvääjä kapteeni, joka oli hänelle vanha tuttu, antoi hänelle\nseuraavan neuvon:\n\n— Olkoon menneeksi, kun nyt kerran tahdotte meidän kanssamme\ntyöskennellä, saatte valita jonkun vaarattoman viran. Sodankäynnissäkin\ntarvitaan paljon kirjureita. Asetamme teidät johonkin kansliaan.\n\nLoukkaantuneena oikasi hän, Gregorics Pál, pää kenossa itsensä\nsuoraksi, aivan kuin pöllö riikinkukkoa matkiessaan.\n\n— Minäpä haluaisin valita itselleni kaikkein vaarallisimman toimen.\nMikä olisi mielestänne semmoinen, herra kapteeni?\n\n— Varmaankin vakoilutoimi.\n\n— Rupean siis vakoilijaksi.\n\nNiin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia\nrappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä\nleiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä\nnytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa\nmiekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman\ntolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea.\nIhmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt\nhousunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen,\nkäyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli\nnähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt\njokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari.\nKukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali\nDembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: \"Tuo punaista\nsateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien\npaholaisten sukuun\".\n\nKun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen\nBeszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta\nvanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut\nenää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille\nyleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi,\nasiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo\nhänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen\nrakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin\nriittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?\n\nWibra Anna oli kookas, oikein \"nelitahkoinen\" nainen, kotoisin jostain\nKarpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä\nylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän\naika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti\nlauleli:\n\n    Tukkipoika lautallansa,\n    poltteleepi piippuansa.\n\nHänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä\nkutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla\npäällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa\nistunut.\n\n— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä\nsisässä, niin kuulen paremmin.\n\nAnna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan\nlaulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:\n\n    Tiedätkö kulta, missä mä makaan?\n    Kylmällä paadella viitallain,\n    Siinä mä makaan,\n    Vuoteeni on se. Entäpä ruoka?\n    Hevosen luuta, Ei mitään muuta.\n    Kuulit jo kulta, näin elän vain.\n\nGregorics Pál ihan heltyi laulusta, huudahti kolmeen kertaan:\n\n— Mikä kurkku? Mikä ihmeellinen kurkku sinulla onkaan, Anna!\n\nSitte lähestyi hän tuota ihmeellistä kurkkua ja alkoi sitä kädellään\nsivellä, aivankuin haluten lähemmin tutustua sen merkilliseen\nrakenteeseen. Anna kärsei tätä sävyisänä, mutta kun Gregorics Pálin\nluiseva käsi sitte, sattumalta vai muuten, luisui alemmaksi, punastui\nAnna yhtäkkiä ja työnsi hänet äkäisesti luotaan.\n\n— Se ei kuulu palkkasopimukseen, hyvä herra.\n\nGregorics Pálkin kävi punaiseksi ja sopersi:\n\n— Älä ole milläsikään, Anna. Älä hupsi!\n\nMutta Anna ei tullut järkiinsä, vaan hyppäsi pystyyn, lähtöä tehden.\n\n— Älä mene, hölmö! Enhän minä sinua syö.\n\nAnna ei enää kuullut mitään, vaan juoksi keittiöön ja sulkeutui sinne.\nTurhaan lähti Gregorics Pál perään, turhaan hän huuteli oven takaa:\n\n— En minä sinua syö. En syö, totta vie. Varroppas Anna, kyllä vielä\nkadutkin.\n\nSeuraavana päivänä Anna tahtoi lähteä paikastaan, mutta isäntä sai\nhänet leppymään, antamalla hänelle kultasormuksen sekä sen lupauksen\nettei koske enää sormellansakaan häneen. Ei sanonut voivansa päästää\nhäntä, kun oli muka niin tottunut hänen ruokiinsa.\n\nAnna oli mielissään ylistelystä ja kultasormuksesta, ja jäi taloon.\n\n— Mutta muistakaa myös pitää lupauksenne, hyvä herra, sillä jos vielä\nkerran lähentelette, niin minä karkaan.\n\nMutta miten ollakaan, jonkun ajan kuluttua herra taas yritti\nlähennellä, ja Anna jälleen tahtoi lähteä talosta. Mutta Gregorics Pál\ntaas lepytti hänet kultalukkoisella korallinauhalla, jommoisia paroni\nRadvánszkyn naiset kirkossa käyttivät ja joka oli näyttävä sangen\nkauniilta hänen jäntevässä valkoisessa kaulassaan. Korallinauha oli\nniin ihana, ettei Anna enää ruvennut ehdottamaankaan lähentelemisien\nlopettamista. Onhan isäntä rikas ja kellepä hän säästäisi?\n\nJo seuraavana päivänä hän saatuansa korallinauhan kiertäin, kaartain\ntiedusteli kamasaksalta, vanhalta Botharin leskeltä, joka oli\nvuokrannut pienen myymälän Gregoricsin talon alakerrassa:\n\n— Tekeeköhän hyvinkin kipeätä, jos pistetään reikä korvalehteen?\n\nEukko nauroi.\n\n— Sinua hupakkoa; jokohan aiot sinäkin hankkia itsellesi korvarenkaat?\nAijai, Anna! Ajattelet sopimattomia asioita, Anna!\n\nAnna suuttuneena viskasi mennessään oven kiinni sellaista vauhtia,\nettä siinä oleva kello vielä neljännestunnin jälkeenpäin kilahteli ja\nvavahteli.\n\nTietysti hän halusi korvarenkaita. Mitä pahaa siinä olisi ollut?\nOlivathan hänen korvansa yhtä hyvin luojan luomat kuin minkä\nsilkkipukuisen tahansa. Ja päivemmällä hän sai tietää ettei korvalehden\nlävistäminen tee kipeätä juuri enempää kuin kirpun purema.\n\nNiin, hän tahtoi saada korvarenkaat, ja nyt oli hänen vuoronsa toimia.\nHän ihan odotti että isäntä pian taas _käyttäytyisi tuhmasti_. Mutta\nsemmoistahan voi _jouduttaa_. Jokainen Eevan tytär sen taidon osaa.\nAnna pukeutui tästäpuolen erittäin huolellisesti ja siististi, punoi\ntulipunaisen nauhan pellavanvaaleaan palmikkoonsa, puki yllensä hienon\npatistipuseron, niin hienon että se oli ihan läpikuultava, riisui pois\nentisen ahtaan liivinsä, joka vain puristi ja peitti vartaloa, sekä\nkäveli näin höllällään, miessilmien lumoiksi, ne kun näet saattoivat\nnähdä rintojen liikunnankin.\n\nGregorics oli saattanut olla kylläkin ovela urkkijaksi sekä\nItävallan että Venäjänkin armeijaan nähden, mutta nainen, jopa aivan\nyksinkertainen maalaistyttö, on sata kertaa ovelampi Gregoricsia.\nSeuraavana pyhänä hän jo esiintyi renkaat korvissa kirkolla,\nmissä nuoret miehet ja naiset, jotka keskenään häntä nimittivät\nkrenatööriksi, naurellen kuiskailivat toisilleen:\n\n— Hm, \"krenatööri\" on johonkin kompastunut.\n\nMuutaman viikon perästä koko kaupunki jo todellakin puhui siitä\nkauheasta asiasta, kun Gregorics Pál on suhteissa piikaansa. Sitä\nvanhaa pukkia! — Tiedettiinpä jo kertoilla hauskoja juttujakin, joita\nvielä hyvin hassunkurisiksi väriteltiin. Gregorics Pálin velipuolet\nniitä toitottivat pitkin kaupunkia vahvasti väritettyinä...\n\nGregorics piikansa kanssa! Kauheata! Onkohan vielä milloinkaan moista\nnähty?\n\nIhmiset kohauttelivat olkapäitään, — olihan sitä nähty kummempiakin; —\nsukulaisia rauhoitellen.\n\n— Eihän se mitään ole. Melkein luonnollinen asia. Muutenkaan ei\nGregorics Pálin asiat ole koskaan olleet oikealla kannalla. Teille vain\non näin parempi; ei hän ainakaan joudu naimisiin, ja koko tuo suuri\nomaisuus jää lopultakin teille.\n\nPaljoko näissä puheissa oikeastaan oli perää, ei voi mennä varmaksi\nsanomaan; tosiasia vain oli se, että nämät huhut vähitellen koreasti\nvaikenivat, viroten uudestaan eloon vasta vuosien kuluttua, kun\nihmiset, jotka pääsivät käymään Gregoricsin visusti suljetussa\ntalossa, saivat nähdä pihamaan nurmikolla leikkivän pienen poikalapsen\nlampaanvuonan kanssa.\n\nKenen tuo poika? Mitä se täällä? Miten se on joutunut Gregoricsin\ntaloon? Joskus leikki Gregorics itsekin sen kanssa. Jos ken tirkisti\nlukitun portin avaimenreiästä pihaan, saattoi joskus nähdä Gregoricsin\nvatsalla punaisen vyön ja siitä lähtevän kaksi ohjasten tapaista\nrihmaa, joiden päät oli poikasen kädessä ja toisessa pieni piiska.\n\n— Hei, hevonen!\n\nJa nyt ukkopaha laukkaamaan, välistä hiljentäen pieneksi raviksi tai\nhypähdellen ja taas juosten, yrittipä aina lomaan hirnahdellakin.\n\nSiitä lähtien hän kävi entistään jurommaksi. Vain harvoin nähtiin hänet\nastuvan kampuroivan kadulla — hänellä oli näet, kuten joku koiranleuka\noli sanonut, kumpikin jalka vasen, — yllä nukkavieru, omituinen takki,\njota hän oli käyttänyt jo vakoojana ollessaan, sekä kainalossa punainen\nsateenvarjo, jota hän kantoi mukanaan kesät, talvet, sateella ja\npoudalla ja jota hän ei kylässä käydessään koskaan jättänyt eteiseen,\nvaan otti sisään, pitäen sitä aina käsissään. Usein hänelle siitä\nhuomautettiinkin: \"Jättäkää setä tänne sateenvarjonne.\"\n\n— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina\nkäsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.\n\nPaljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa\nkiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? —\nKertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István,\njoka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana\nkuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja\nasiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.\n\nToiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa\nnähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan,\nkunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta,\n— Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli\nmerkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli\nkaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin\nmieltyä.\n\n\n\n\nHUONOJA ENTEITÄ.\n\n\nPikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska\nnuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin\nsaneli:\n\n— Mistä on se saanut tuon rintakehän? Mistä hiidestä on sen saanut!\n\nHän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista\nhyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän,\nvaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori\nKupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli\ninnoissaan hänestä Gregoricsille:\n\n— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä\nmies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?\n\nGregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo\npojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:\n\n— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen\nmenettäneeni.\n\nNäin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli\nhyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.\n\n— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois,\nherra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden\nkanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen\nasia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi\nukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin\nrahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra\nGregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko\nkultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus\nja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut\nkuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra\nGregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden\nopettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn.\nYmmärrättehän, herra Gregorics?\n\nGregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi\nsuosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties\ntoisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat:\n\"Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen\nomakseen\". Kupeczkykin saneli: \"Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä\nvetoa\".\n\nNiin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi\nollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon\npikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.\n\nAsiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli\nse, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin\npahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi\nontuvasta emännästä taloonsa?\n\nToinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen.\nPikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai\nkouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei\njaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli\nnyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä\nnyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:\n\n— Mikä sinua vaivaa? Mikä on kipeä, rakas poikani?\n\n— En tiedä, setä kulta, valitti poikanen.\n\nVanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta\npystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen\ntaudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet\nalkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.\n\nHän tarttui tohtoria käteen:\n\n— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte\nleipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.\n\nLääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli\nvaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan,\nvaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.\n\nLääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä\nhänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut\ntodentaneensa poikasessa myrkytysoireita.\n\nNoita alinomaisia kalvavia epäilyjä piti vanhan Gregoricsin vielä\nsaada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt\njotain myrkyllistä sientä?\n\nGyuri pudisti päätänsä.\n\n— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut\nkäytäntöön \"isä\" -sanan, mutta ei heittänyt pois \"setää\". —\n\nMitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä?\n— Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei\nollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu.\nGregorics pudisteli vain suruisesti päätään.\n\n— Älä hupsi, Anna!\n\nGregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut;\nne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä\nkiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili\nveljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.\n\nSärkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen\nlailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.\n\n— Ei, ei. Se maksaisi hänen henkensä. He tappaisivat hänet, jos minä\nasettaisin hänet heidän tielleen.\n\nHän ihan vapisi ajatellessaan lastansa, mutta ei tohtinut häntä\nenää rakastaa. Nyt hän keksi toisen menettelytavan. Se oli\npuolustustaktiikkaa. Armotonta, hullunkurista taktiikkaa. Kun poikanen\nnousi vuoteestaan, käski hän tämän kutsua itseänsä tästäpuoleen\narmolliseksi herraksi ja olla häntä enää rakastamatta.\n\n— Se oli vain leikkiä — hän virkkoi — kun minä olin olevinani isäsi.\nYmmärrätkö?\n\nPoikanen pillahti itkuun.\n\nGregorics ukko vapisi, kumartui poikasen puoleen, kuivaten suutelemalla\nhänen kyynelensä; hänen äänensä oli äärettömän alakuloinen.\n\n— Älä vain sano kellekään, että olen sinua suudellut. Joutusit suureen\nvaaraan, jos se saataisiin tietää.\n\nVanhus kävi ihan hupsuuteen asti varovaiseksi. Hän otti taloonsa\nKupeczkyn, ja tämän tuli pitää poikasta silmällä yöt ja päivät ja\nensin maistella kaikkia ruokia. Ennenkuin poikanen laskettiin ulos\ntalon portista, riisuttiin hänen yltään samettinuttu ja kauniit\nkiiltonahkakengät ja annettiin hänen juoksennella ulkona avojaloin ja\nrääsyisenä, jota varten hänelle oli hankittu erityinen, vanha, likainen\npuku, jotta ihmiset kaupungilla sanelisivat:\n\n— Kukahan on tuokin poikaviikari?\n\nNe, jotka hänet tunsivat, saisivat siihen vastata: Sehän on Gregoricsin\nkyökkipiian pentu.\n\nJohtaakseen sukulaisiaan täydelleen harhaan, hän otti kouluttaakseen\nsisarensa Marin, rouva Panyókin pojan, toimittipa hänet Wienin\nhienoimpaan kouluun herttuoiden ja kreivien lasten pariin. Lähettipä\nhän toisillekin veljesten lapsille tuon tuostakin lahjoja, jotta\nGregoricsit, jotka eivät milloinkaan olleet tästä nuorimmasta\nveljestään pitäneet, vähitellen alkoivat häneen suostua.\n\n— Hän ei ole huono ihminen — he sanelivat, — mutta suuri aasi.\n\nTultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä\netäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten\naavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan\nsalamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään\nlyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.\n\nVarovaisuudessaan meni vanha Gregorics liiallisuuksiin. Hänen luontonsa\nolikin juuri sellainen. Aina hän liioitteli. Ryhtyessään rohkeutta\nkysyvään tehtävään hän oli paholaistakin rohkeampi, mutta kun pelko\nmielen valtasi, oli hän näkevinään tuhansia aaveita joka sopessa.\nHän liioitteli Gyuria rakastaessaan, mutta myös pelätessään hänen\nhenkeänsä, vaan sille hän ei voinut mitään.\n\nPoikanen edistyi ilahuttavasti, kohosi erinomaisin arvosanoin luokalta\nluokalle. Tällä välin alkoi punasateenvarjo-ukko vähitellen myydä\nkiinteimistöjään. Sanoi ostaneensa suuren maatilan Böömissä. Sen\nhinnaksi hänen muka täytyi myödä talonsa Wienissä. Ei aikaakaan, niin\nhän jo kehui rakentavansa Böömissä sijaitsevalle maatilalleen uutta\nsokuritehdasta, jonkatähden hän alkoi etsiä ostajaa Privorecziin\nkuuluvalle maatilalleen. Pian sen häneltä ostikin muuan rikas\nKassan kauppias. Kaikki nämät toimenpiteet tuntuivat oudoilta ja\nsalaperäisiltä, kun pikku punatukkainen ukko ryhtyi vanhoilla\npäivillään niin suuriin puuhiin. Eräänä kauniina päivänä hän siirsi\nBeszterczessä sijaitsevan talonsakin Anna Wibran nimeen, ja nyt\nvanhus oli muuttunut niin häpeäksi, ketteräksi ja tyytyväiseksi\nkuin milloinkaan ennen. Hän alkoi jälleen ottaa osaa seuraelämään,\niloisesti rupatellen ja oloansa muutenkin sulostuttaen, kävipä tuon\ntuostakin veljiensä luona vieraisilla, sanellen milloin missäkin:\n\"Enhän minä tavaraani toiseen maailmaan selässäni raahaa.\" Uudestaan\nalkoi hän käydä tervehtimässä rouvia, joita hän ennen nuorena oli\nturhaan kosiskellut, usein matkusti hän edemmäksi viikoiksi, jopa\nkuukausiksikin, aina kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän ei\nmilloinkaan kädestään heittänyt. Kaupungilla ei noista matkoista\nsuurestikaan välitetty, arveltiin vanhuksen vain menneen maatilalleen\nBöömiin.\n\nTuosta böömiläisestä maatilastaan hän ei muuten paljonkaan puhunut,\nvaikka varsinkin veljet olivat sen suhteen sangen uteliaita. Joku\nheistä tarjoutui kerran hänelle sinne matkatoveriksikin, kun ei muka\nollut koskaan Böömissä käynyt, mutta Pál osasi aina suoriutua näistä\nkyselyistä, eikä hän muutenkaan näyttänyt paljon muistelevan tuota\nmaatilaansa.\n\nSe olikin hänelle sangen helppoa, sillä eipä hänellä ollut sen\nenempää böömiläistä maata, kuin minkä kerran kuletti kynsiensä alla\nKarlsbadista, missä oli käynyt munuaistautiansa parantelemassa. Taru\nBöömissä sijaitsevasta maatilasta oli keksitty vain sukulaisten varalle.\n\nGregories Pál muutti vähitellen kaiken omaisuutensa rahaksi,\njättääksensä sen pankkiin tallennettuna pojallensa. Hänen perintönsä\noli oleva pankin talletustodistus, paperinpala, jota eivät ihmiset näe,\njonka voi pistää liivintaskuun ja joka kuitenkin tekee omistajansa\nrikkaaksi mieheksi. Hyvin ja viisaasti kaikki asiat järjestettiin.\nVanhus ei matkustanutkaan hoviinsa Böömiin, vaan niihin kaupunkeihin,\njoissa Gyuri vuoronperään opiskeli vanhan professorin johdolla.\n\nNe olivat onnen aikoja, hänen elämänsä ainoita aurinkoisia päiviä,\nkun hän sai vapaasti osoittaa rakkauttaan poikaansa kohtaan, josta\noli tullut pulska ja solakka koululainen, aina ensimäinen luokallaan\nja toverienkin keskuudessa luonteensa ja käytöksensä vuoksi etevänä\npidetty.\n\nViikkomääriin viipyi vanhus Szegedissä, iloiten Wibra Gyurin seurasta.\nUsein nähtiin heidät kävelevän pitkin Tiszan rantaa, ja kun hän\nKupeczkyn ja Gyurin kanssa puheli slovakin kieltä, kääntyivät kaikki\nihmiset näitä outoja ääniä kuullessaan ihmetellen vilkaisemaan\ntaaksensa, udellen kummissaan minkälaisen sorakielisen Baabelin\ntornin rakentajan jälkeläisiä nuokin olivat, jotka tuollaista kieltä\nsopottivat.\n\nSilloin Gregorics eli yksinomaan poikansa hyväksi. Lukutuntien\npäättyessä hän jo oli odottamassa koulun portilla, ja iloiten poika\njuoksi häntä vastaan, — vaikka ilkeät toverit, joiden ei olisi\nluullut välittävän muista maallisista asioista kuin pilpanlyönnistä\nja pallopelistä, aina häntä härnäilivät tuon punatukkaisen ukkelin\ntähden. Hokivatpa hänen olevan itse pääpaholaisen, joka valmistaa\nWibra Gyurin kotitehtävät sekä painaa muutamalla taikasanalla läksyt\nhänen päähänsä, helppohan silloin on olla ensimäisenä luokalla.\nOlipa joukossa semmoinenkin lurjus, joka vannoskeli taivaan ja maan\nkautta että tuolla salaperäisellä ukolla on pukinjalka, kunhan vaan\nvetää saappaan jalastaan. Punaisessa sateenvarjopahasessakin, jota\nhän aina kainalossaan kantoi, arveltiin olevan taikavoimaa aivankuin\nennen muinoin Aladinin lampussa. Parocsányi Pista, joka oli luokan\nparas runoseppä, oli kirjoittanut tuosta punaisesta sateenvarjosta\ndistikoninkin, jota priimuksen kiusaksi hänen kadehtijansa tuon\ntuostakin lausuilivat. Mutta kylläpä sai Parocsányi palkkionsakin\nGyurilta, joka antoi hänelle semmoisen iskun nyrkillään, jotta verta\nalkoi vuotaa nenästä ja suusta.\n\nGyuria alkoi tästäpuolen harmittaa tuo risainen sateenvarjo, jonka\nvuoksi luokkatoverit \"isäsetää\" ivailivat. Eräänä päivänä hän otti\nasian puheeksi.\n\n— Isäsedän pitäisi ostaa uusi sateenvarjo. Vanhus hymyili omituisesti.\n\n— Mitä? Sinulleko ei kelpaa minun sateenvarjoni, sinä kuka-mikä?\n\n— Teille nauretaan sen vuoksi, isäsetä. Koulupojat ovat siitä runonkin\nsepittäneet.\n\n— Sano sinä poikaseni tovereillesi ettei kaikki ole kultaa, mikä\nkiiltää. Sen he tosin muutenkin tietävät, mutta lisää sinä siihen,\nettä joskus voi olla kultaa sekin, mikä ei kiillä. Kerran tulet asian\nkäsittämään, kun olet isoksi kasvanut. Hän vaipui hetkeksi mietteisiin,\nkaivellen hajamielisenä sateenvarjon kärellä vihantaa nurmea, ja lisäsi\nsitte:\n\n— Kun saat sateenvarjon omaksesi.\n\nGyurin suupielissä ja poskilla väikkyi hyvänmielen hymyily.\n\n— Paljon kiitoksia, isäsetä. Huomaan että olette aikonut sen minulle\nnimipäivälahjaksi... ettehän vain lupaamanne ponyhevosen sijaan?\n\nPoika nauroi veitikkamaisesti. Nyt rupesi vanhuskin nauramaan, sivellen\ntyytyväisenä neljästä, viidestä karvasta muodostuneita viiksiänsä.\nHänen naurussaan oli jotain viekastelevaa ja salamyhkäistä, aivankuin\nhän olisi nauranut _sisäänpäin_, omille ajatuksilleen.\n\n— Ei, ei, saat sinä ponyn. Mutta tulet sinä varmasti saamaan vielä\nomaksesi sateenvarjonkin ja se tulee olemaan sinulle hyvänä suojana\nsateessa ja pahoissa säissä.\n\nSitä itsepintaisuutta! — ajatteli Gyuri itsekseen. Vanhat miehet\nkiintyvät kapineisiinsa siihen määrään, että liioittelevat niiden\narvoa. Professori Havránek esimerkiksi on jo käyttänyt 41 vuotta\nsamaa kynäveistä, on vain uusinut vuoroin vartta, vuoroin terää. Eräs\ntapaus jäi senlisäksi ainaiseksi Gyurin mieleen, jonkatähden hän\nheitti lopullisesti sikseen tuon sateenvarjon hätyyttämisen. Muuanna\npäivänä he lähtivät soutamaan veneellä Sárgaan. Sárga on pieni saari\nMaros-virran ja Tiszan yhtymäkohdalla, siellä missä vanhat Szegedin\nkalastajat valmistavat sitä maankuulua kalakeittoansa. Nuori polvi\nei sielläkään enää osaa latinaa. Ja se on ainoa ruokalaji, jonka\nvalmistamiseen vaaditaan latinan kieltä, tietenkin pataa, monnikalaa,\npaprikaa eli turkinpippuria ja Tiszan vettä lukuun ottamatta. Niin on\nnäet kirjoitettu eräässä ikivanhassa, kuuluisassa keittokirjassa, joka\nviittaa siihen, että naiset eivät osaa tätä kalakeittoa valmistaa, eikä\nole mahdotonta että siinä pidetään silmällä Szegedin kalastajien vanhaa\nsääntöä, jota on noudatettu tätä ruokaa valmistettaessa jo hamasta\nmaailman alusta ja joka kuuluu näin: Habeat saporem, colorem et odorem,\n(Sillä tulee olla hyvä maku, väri ja haju).\n\nKuten sanoin, tekivät he kolmisin, Kupeczky, Gregorics ja Gyuri\nveneretken Sárgalle. Heidän ollen jo pääsemäisillään rantaan meni\nheidän pieni veneensä karille ja alkoi pahasti kallistua. Gregorics\ntehden jo nousua horjahti, menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen\nveneeseen, päästäen säikäyksissään kädestänsä sateenvarjon, joka\nmolskahti veteen ja alkoi hiljaa uida virran mukana poispäin.\n\nGregorics huudahti: \"Voi, sateenvarjoni!\"\n\nHänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Silmät jäivät kauhusta\nselälleen. Molemmat soutajat naurahtivat, vanha Márton huomautti\nhalveksivasti siirtäessään piippunysäänsä suupielestä toiseen:\n\n— Eipä ollut vahinko suurikaan, hyvä herra. Eihän se oikeastaan olisi\nkelvannut enää muuhun kuin _vehnämiehen_ käteen. (Vehnämieheksi kansa\nsanoo isoa risaista nukkea, joka pystytetään vehnäpeltoon varpusten\npelätiksi).\n\n— Sata florinia sille, joka sen tuo takaisin! — höpisi vanhus\nepätoivoissaan.\n\nSoutajat katsahtivat toisiinsa; nuorempi, Börcsök Janesi alkoi jo\nriisua saappaitaan:\n\n— Eihän herra vain laske leikkiä?\n\n— Tässä sata florinia, — puhui Gregorics innostuneena ja veti esiin\nlompakostaan 100 florinin setelin.\n\nBörcsök Jancsi, aito szegediläinen kalastaja kääntyi Kupeczkyn puoleen.\n\n— Eihän tuo herra vain ole hullu? — hän kysyi omalla hitaalla\ntavallaan, sateenvarjon hiljalleen keinuessa veden pinnalla ja soluessa\nalaspäin tuon laiskan unkarilaisen Niilivirran leveällä selällä.\n\n— Ei, eihän toki, — vastasi Kupeczky, joka alkoi hänkin ihmetellä,\nmiten kovasti Gregorics oli kiintynyt sateenvarjoonsa. — Hän ei enää\nsitä saavuta, siitä olen varma; olisi sulaa hulluutta...\n\n— Pian, pian — läähätti Gregorics.\n\nVielä yksi epäilys heräsi kalastajassa.\n\n— Eihän tuo seteli ole vain väärä, hyvä herra?\n\n— Ei ole, joudu, joudu!\n\nBörcsök Janesi oli tällävälin jo riisunut saappaansa. Nyt heitti\nhän liivin yltään ja hyppäsi silmänräpäyksessä veteen, alkaen uida\nsateenvarjoa kohden. Márton huutelemaan hänen peräänsä:\n\n— Olet aika aasi, Jankó! Mitä teetkään, Jankó? Tule pois Jankó! Älä\nvaivaa itseäsi syyttä, suotta.\n\nSäikäyksissään hyökkäsi nyt Gregorics miehen kimppuun; aivankuin\nsuunniltaan pois joutuneena hän alkoi häntä kuristaa kurkusta.\n\n— Älkää huutako, taikka minä tapan... tapan tähän paikkaan. Tahdotteko\nte tuhota minut?\n\nVanha Márton pysyi aivan tyynenä.\n\n— Mitä tämä tietää? Ettehän minua mieline kuoliaaksi kuristaa?\nHellittäkää kaulaliinani!\n\n— Antakaa te myös miehen uida sateenvarjon perään.\n\n— Mutta täytyyhän kukon poikasiaan neuvoa, — puolusteli vanha Márton. —\nTällä kohdalla käy kova virta; hän ei kumminkaan sateenvarjoa saavuta\neikä ole tarviskaan, sillä se ajautuu itsestään puolisen tunnin perästä\nsaaren toiselle laidalle, virta kun näet tässä saarta kiertää. Puolen\ntunnin kuluessa kalastajat sitäpaitsi laskevat ulos nuotan, ja siihen\njoutuu varmasti herran sateenvarjokin, vaikkapa sen jo olisi ehtinyt\njoku suuri kala sillävälin nielläkin. Saadaan se sitte ainakin kalan\nvatsasta.\n\nNiin kävi, kuin vanha kalastaja oli sanonut. Sateenvarjo oli tarttunut\nnuottaan. Suuri oli Gregoricsin ilo, kun sai jälleen käteensä tämän\nkalliin kapineen. Hyvillä mielin hän suoritti Börczök Jancsille\nlupaamansa 100 florinia, vaikka tämä ei sateenvarjoa kiinni saanutkaan,\npalkitsipa vielä senlisäksi runsaasti toisetkin kalastajat, jotka sitte\nseuraavana päivänä pitkin kaupunkia toitottivat, miten muuan hupsu ukko\noli heittänyt sata florinia vanhan sateenvarjon pelastamisesta. Eipä\noltu moneen aikaan Tiszasta saatu niin lihavaa monnia. Riitti siitä\npuhumista sekä toisilla kateellisilla kalastajilla että torikauppiailla.\n\n— Ehkä olisi sateenvarjon varsi kultaa?\n\n— Mitä hittoa. Puuta oli.\n\n— Kangas sitte mahtoi olla erinomaisen hienoa?\n\n— Joutavia! Eihän sitä ole maailmassa olemassakaan sadan florinin\nkangasta. Olipahan vain punaista palttinaa, sekin jo risainen ja\npaikattu.\n\n— Asiassa ei siis perää lienekään.\n\n— On siinä perää.\n\nKupeczkykin otti kerran kahdenkesken Gyurin kanssa asian puheeksi:\n\n— Voisinpa lyödä vetoa että vanhuksen pääkopassa on joku ruuvi irti.\n\n— Oikullinen ukko, mutta hyvä mies, — puolusteli Gyuri. — Kuka tietää,\nmitkä muistot häntä tuohon sateenvarjoon kiinnittävät?\n\n\n\n\nGREGORICS PÁLIN KUOLEMA.\n\n\nEdellä kerrottu tapaus sai suuremman merkityksen vasta myöhemmin,\nvuosien kuluttua, kun kukaan sitä ei enää muistanut ja Gyurikin sen\njo oli unohtanut. Kupeczkyn mieleen se ei enää voinutkaan johtua,\nsillä tähän vanhaan opettajaan iski salaman tavoin muuanna päivänä\nBeszterczestä saapunut sähkösanoma, että Gregorics Pál oli kuollut.\nVanhusta alkoi yhtäkkiä vilustaa ja vuoteen omaksi joutuen hän puhui\nnäin itkeä nyyhkyttävälle oppilaalleen:\n\n— Minä kuolen, Gyuri. Tunnen pian kuolevan! Gregorics piti minua\nhengissä. Tuota, minä pysyin hengissä hänen tähtensä, mutta nyt olen\nmennyttä. Loppuni lähestyy. Kuinka käy nyt sinun, poika rukka! Onkohan\nGregorics pitänyt sinusta huolta? Minut hän nähtävästi on unohtanut.\nMutta mitä siitä; tunnen kohta kuolevani. Lyönpä vaikka vetoa.\n\nJa vedon hän olisi voittanutkin, sillä Gregoricsin kuolema ja\nsenjohdosta syntyneet huhut vaikuttivat vanhukseen niin masentavasti,\nettei hän enää vuoteestaan noussut. Heidän yhteinen emännöitsijänsä\nilmoitti viikon kuluttua Gyurille, joka oli mennyt kotia hautajaisiin,\nettä hänen opettajansakin oli kuollut, samalla pyytäen varoja\nhautajaiskustannuksiin.\n\nMitä olikaan Kupeczkyn kuolema verrattuna Gregoricsin kuolemaan? Eihän\nkukaan enää kaivannut tuota vanhaa kirjatoukkaa. Olipa häneltä oikein\ntehty, kun osasi ajoissa lähteä, ja vielä miltei kenenkään huomaamatta.\nHiljaa, kauniisti hän siirtyi toiseen maailmaan, aivankuin mies joka ei\neläissäänkään ollut suurta melua synnyttänyt. Hän eli ja meni, siinä\nkaikki.\n\nGregorics Pál sensijaan toimitti tämänkin asian aika koreasti.\n\nOli helatorstai, kun vanhus alkoi valitella puolipäivän aikaan\nvatsanväänteitä. Hän oli kovin kalpea, tunsi ankaria kipuja ja meni\nsenvuoksi maata, pyytäen kuumia kaurapusseja vatsalleen. Anna valmisti\nnämät, laittaen samalla vuoteen. Vatsanväänteet hieman talttuivat,\nmutta sijaan tuli ääretön raukeus; sairas nukkui iltaan asti.\n\nIltasella hän aukasi silmänsä, virkkoen:\n\n— Tuo tänne sateenvarjoni ja aseta se pään alle. Kas niin, nyt tuntuu\nhelpommalta.\n\nHän nukkui jälleen hetkiseksi, mutta heräsi kiljaisten ja kasvot\nkauhusta vääntyneinä.\n\n— Näin kamalaa unta, Anna. Olin olevinani hevonen, jota vietiin\nmarkkinoille. Veljeni ja heidän poikansa tekivät minusta kauppaa.\nMinä siinä värjötellen aprikoin, kukahan heistä minut ostaa. Veljeni\nBoldizsár aukasi suuni ja tutki hampaitani, puhuen: \"Ei kelpaa tämä\nkoni enää mihinkään; vain nahka lienee viiden florinin arvoinen.\"\nHeidän siinä tehdessään kauppaa saapui paikalle muuan niittomies ja\nläimäytti minua lanteille. Voi, vieläkin tuntuu se paikka kipeältä.\nKuule Anna, juuri tähän paikkaan hän iski. \"Hevonen on minun — se\nsanoi, — minä sen ostan.\" Vilkaisin niittomieheen; se oli kuolema.\nMutta marhamintaa minä en anna, — intti isäntäni. Eipä haittaa, —\nmyönti viikatemies; — pian minä käyn marhaminnan tuolta kauppiaasta;\nodottakaa, tulen kohta. — Siihen heräsin, Anna. Se oli kauhea uni!\n\nPunaiset haivenet seisoivat pystyssä sairaan päässä ja kuoleman hiki\nhelmeili ohimoilla. Anna pyyhki niitä nenäliinallaan.\n\n— Joutavia, uskokaa pois, joutavia. Semmoiset unet eivät tule taivaasta\nvaan vatsasta.\n\n— Ei, ei, — ähki sairas, — tunnen loppuni lähestyvän. Vain sen verran\non minulla aikaa, Anna, kunnes hän ehtii hakea marhaminnan. Älä koeta\nminua lohdutella, minä en pidä turhista puheista, vaan tuo tänne heti\npaperi ja kynä, minä kirjoitan sähkösanoman pojalle, Gyurille, käsken\nhänen tulla kotiin. Jään odottamaan poikaa. Niin, jään odottamaan.\n\nVuoteen luo kannettiin pöytä, ja nopeasti ja reippaasti vanhus\nkirjoitti paperille sanat: \"Tule heti kotiin; isäsetä kuoleman\nkielissä, tahtoo sinulle jotain antaa. Äitisi.\"\n\n— Renki heti viemään sähkösanomaa!\n\nSairas oli levoton kaiken aikaa, kun renki oli matkalla. Kysyi\njo kolmasti hänen tuloaan. Poika vihdoin palasi, mutta huonoja\nsanomia tuoden. Sähkösanomatoimisto oli jo suljettu, ei voinut enää\nsähkösanomaa jättää.\n\nEipä haittaa, lähetetään huomenna. Isäntä onkin vain luulosairas,\nei häntä mikään vaivaa; on vain niin hermostunut, ettei häntä saa\nsuututtaa. Sanohan hänelle että sähkösanoma on mennyt.\n\nTämä valhe sairasta rauhoitti; hän tunsi suurta helpotusta. Itsekseen\nhän laski, milloin ehtisi poika kotiin. Varmaankin ylihuomenna\npuolipäivän aikaan.\n\nVanhus nukkui seuraavan yön rauhallisesti, nousi aamulla vuoteestaan\nhyvin kalpeana ja heikkona, mutta oli kumminkin liikkeellä, askaroiden\npiironkinsa luona, järjestellen papereitansa ja muistiinpanojansa. Anna\najatteli itsekseen: \"Turha minun on lähettää sähkösanomaa, ei tässä\nole mitään hätää, koska hän jo on parempi; parin päivän perästä hän on\nentisellään.\"\n\nKaiken päivää vanhus astua köpitti huoneessaan. Iltapuolella hän\nsulkeutui kansliaansa, tyhjensi vähitellen pullon hyvää tokajviiniä ja\nkirjoitteli herkeämättä. Ainoastaan yhden kerran tohti Anna käväistä\nkysymässä, tarvitsiko hän jotain.\n\n— En mitään.\n\n— Eikö enää mihinkään koske?\n\n— Koskee kylkeeni, siihen paikkaan koskee, mihin viikatemies unissani\nlyödä läimäytti. Siellä sisässä on kipeä paikka.\n\n— Onko kovinkin kipeä?\n\n— Kovin on.\n\n— Noudetaanko tohtori?\n\n— Ei noudeta.\n\nIllan suussa käski hän noutaa julkisen notarion. Hän oli erittäin\nhyvillään, kun notario Sztolarik János saapui, jopa jo naurelikin.\nKäski tuoda uuden pullon tokajviiniä.\n\n— Tuo sitä helmikuun satoa, Anna.\n\nTätä viiniä hän oli perinyt isältään, tuolta kuululta viinikauppiaalta.\nSe oli siltä vuodelta, jolloin Tokajissa oli kaksi viininkorjuuta,\ntoinen helmikuussa, toinen lokakuussa. Vain kuninkaat sellaista maistaa\nsaavat.\n\n\"Tuo helmikuun sato oli sinä vuonna varhain tulleen talven vuoksi\njäänyt runkoihin kevääseen asti. Noista pakkasen panemista\nrypäleistä saatiin omituista, erinomaisen hienoa ja väkevää\nviiniä. Gregorics-vainaja antoi juomalle nimen: 'Lebensretter'\n(hengenpelastaja), tuon tuostakin hokien: 'Jos itsemurhaaja tätä juo\nparisen kupillista, ennenkuin työhönsä ryhtyy, niin varmasti juoksee\nhakemaan puhemiestä, jos on naimaton, tai asianajajaa, jos on nainut,\ntahtoen joko mennä naimaan tai erota, mutta ei ainakaan kuolla.\"\n\nKilistettiin lasia.\n\nGregorics maiskautti kieltään.\n\n— Hemmetin hyvää. Tätä sai kummini, kun minut ristittiin. Se oli alku,\nja sillä minä nyt lopetan.\n\nKilistettiin jälleen. Notariollekin viini kelpasi. Nyt Gregorics veti\nesiin taskustaan sinetöidyn paperitukun, sanoen:\n\n— Tässä on testamenttini, herra Sztolarik. Kutsuin teidät antaakseni\nsen haltuunne valvontaa varten. Vanhus hykerteli nauraen käsiään:\n\n— On siinä koreita asioita.\n\n— Tämäkin on liian varhaista, — huomautti Sztolarik, ottaen paperit\nvastaan. — Mikäs kiire niillä?\n\nGregorics hymyili raukeasti...\n\n— Sen asian minä tiedän paremmin kuin te, herra Sztolarik. Mutta\notetaanpas vielä lasillinen, maistetaan pois. Mitäpä me kuolemasta.\nHän on ostamassa marhamintaa. On hauskempi, herra Sztolarik, muistella\nmiten isäni tuli saamaan tätä viiniä. Soma juttu sekin.\n\n— Olen sangen utelias, herra Gregorics.\n\n— Niin, minun isäni oli suuri veitikka. Hän osasi olla ovela, jos\nmilloin eivät suorat keinot tepsineet. Jonkun verran olen minäkin tätä\noveluutta perinyt, mutta se ei ole enää sitä oikeaa. Vaikka saman\ntekevähän se nyt on. Siihen aikaan asui Zemplénissa muuan suurpohatta,\nupporikas kreivi, joka sen lisäksi oli suuri tyhmeliini. Tuota,\noikeastaan hän oli hyvänsävyinen mies, halusi tuottaa muille ihmisille\niloa. Juuri sen vuoksi hän tyhmeliini olikin. Isälläni oli tapa ostaa\nhäneltä viiniä ja tehtyään hyvät kaupat tarjosi kreivi aina hänelle\npienen pikarillisen tätä nektaria. Innokkaana viinikauppiaana isäni\ntietenkin alkoi kärttää kreiviä myömään sitä edes parisen astiaa,\nmutta tämäpä ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. \"Keisarillakaan\nei ole niin paljon rahaa, että hän kykenisi sitä ostamaan\", — hän oli\nvain vastannut. Kerran kun he taas maistoivat toistensa terveydeksi\ntätä hengenpelastajajuomaa, oli isävainaa ruvennut voivottelemaan:\n\"Voi, mikä mainio neste, mikä taivaallinen tavara; jospa sairas\nvaimorukkani saisi nauttia tätä edes sormustimellisen päivässä kahden\nviikon ajan, varmasti hän paranisi\". Jalo kreivi aivan heltyi ja käski\nkellarimestarinsa antamaan Gregoricsin leiliin \"hengenpelastajaa\".\nMuutama päivä senjälkeen sai kreivi vieraita, vallasnaisia, joille\nhän halusi tarjota tätä hunnunkin sisään kelpaavaa taikajuomaa, mutta\nnytpä kellarimestari ilmoitti ettei ole jälellä tippaakaan. — \"Minne\nse on joutunut?\" — kivahti kreivi kummastellen. \"Gregoricsin leiliin\nmeni kaikki, ei tullut täyteenkään.\" Isäukko oli näet teettänyt\ntynnörisepällä Pivákilla kolme aamia vetävän leilin, — ukko Pivák\nelää vieläkin ja muistaa asian, — sen hän kuletti eri kuorma-ajurilla\nZempléniin, päästen sillä keinolla viinin omistajaksi. Eikös ole\ntodellakin hyvää? Ottakaa vielä, herra Sztolarik, lähtöryyppy.\n\nNotarion mentyä kutsui vanhus sisään renkinsä.\n\n— Mene heti ostamaan kuparisepästä kattila. Hanki sitte vaikka millä\nhinnalla tänne kaksi muuraria. Mutta älä sano yhdellekään ihmiselle\nmillä asioilla kulet. Salaisuuksien säilyttäminen oli rengistä yleensä\nvaikeata. Ainakaan ei olisi pitänyt niin kovasti kieltää. Siinä\ntapauksessa hän olisi mahdollisesti voinut olla vaiti.\n\n— Mene nopeaan, joudu! Juokse vikkelään! Ennenkuin kynttilät\nsytytettiin, olivat paikalla muurarit ja samoin kattila.\n\nGregorics Pál kutsui työmiehet sisimpään kamariinsa, sulkien oven\nperässään.\n\n— Osaatteko olla vaiti?\n\nMuurarit katsahtivat toisiinsa ja jäivät miettimään. Vihdoin vanhempi\nheistä vastasi:\n\n— Pitäähän ihmisen osata vaieta; sehän taito hänellä on syntymästä asti.\n\n— Eikä se ole niin kauan vaikeatakaan, kun ei osaa puhua.\n\n— Ja sopii sitä koettaa myöhemminkin, — virkkoi nuorempi mies; — jos\nasia on sen arvoinen.\n\n— Tämä on sen arvoinen. Saatte kumpikin 50 florinia, jos tänä yönä\nlaitatte kiviseinään niin suuren kolon, että siihen tämä kattila mahtuu\nja peitätte sen niin, ettei kukaan voi jälkiä tuntea.\n\n— Eikö muuta?\n\n— Ei muuta. Sen lisäksi tulette kumpikin saamaan talon isännältä 50\nflorinia vuodessa, niinkauan kuin olette asiasta vaiti.\n\nMuurarit katsahtivat jälleen toisiinsa. Vanhempi heistä vastasi:\n\n— Tehdään. Mihin se on tehtävä?\n\n— Minä tulen näyttämään.\n\nGregorics otti naulasta vanhan ruostuneen avaimen ja käskien työmiesten\nmennä edellään hän läksi ulos pihalle, vaikka käveleminen tuntui olevan\nvaikeata.\n\n— Tulkaa perässä.\n\nMentiin puutarhaan. Sen takana oli \"Libanon\", parin auranalan suuruinen\nomena-puutarha, keskessä pieni kivirakennus. Täällä kasvoi mainioita\nomenia. Juuri näiden vuoksi oli Gregorics ostanut maapalasen taloineen\nkirkkoherran leskeltä ja lahjoittanut sen Gyurille, merkityttäen sen\nheti maakirjaan hänen nimiinsä. Kotona ollessaan Gyuri siellä asui\nKupeczkyn kanssa, mutta muina aikoina se oli autiona.\n\nTähän pikku taloon Gregorics nyt vei muurarit, osoittaen seinässä\npaikan, johon heidän oli aukaistava kolo ja käski heidän tulla häntä\nnoutamaan sen valmistuttua sekä viemään paikalle kattilan, jota umpeen\nmuurattaessa hän tahtoi olla saapuvilla alusta loppuun.\n\nPuoliyön aikana oli komero valmis. Miehet tulivat koputtamaan ikkunaan.\nGregorics laski heidät sisään. Kattila oli jo valmisna keskilattialla.\nPäällä siinä ei näkynyt olevan muuta kuin sahajauhoja, mutta oli silti\nkauhean raskas. Kaksi miestä tuskin jaksoi sitä kantaa. Mitä lienee\nsisässä ollut.\n\nGregorics astui miesten kintereillä eikä hän paikaltaan hievahtanut,\nennenkuin miehet olivat sen umpeen muuranneet.\n\n— Kun huomenna annatte uudestaan maalata seinät, ei ylihuomenna\npirukaan sitä paikkaa löydä.\n\n— Olen tyytyväinen, — vastasi Gregorics ja maksoi lupaamansa palkkion.\n\n— Nyt saatte mennä.\n\nVanhempi muurari tuntui kummastelevan, kun heidät niin kevyesti\nmenemään laskettiin.\n\n— Ennen tuollaiset asiat päättyivät toisin, — hän virkkoi hieman\nhalveksivasti. Olen niistä kuullut ja lukenutkin. Ennen muinoin\npuhkaistiin sellaisissa tapauksissa muurareilta silmät päästä,\njotta eivät olisi enää voineet paikkaa löytää, mutta eipä silloin\nriittänytkään 50 florinia, vaan piti olla satoja kertoja enemmän. — Se\noli vanhaan hyvään aikaan! — huoahti toinen työmies.\n\nMutta Gregorics ei enää puuttunut heidän puheisiinsa, vaan sulki talon\nvahvan tammioven ja meni kotiin maata.\n\nAamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin\nankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu\nsinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus\nja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki\nja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.\n\n— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee\npuolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui\nAnnalle:\n\n— Käske panna hunajaa niihin torttuihin, Anna; poika niistä pitää.\n\nItselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi\nkoko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää.\nPuolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna\nsäikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai\npappia?\n\nGregorics pudisti päätään.\n\n— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan.\nPaljoko nyt on kello?\n\nPuolipäiväkellot alkoivat tuomiokirkon tornissa soida.\n\n— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano\nrengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja\nkantaa sisään hänen matkalaukkunsa.\n\nAnna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei\nollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka\nhartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut\ntunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee\nMatyin mennä.\n\nSairas kävi yhä enemmän malttamattomaksi:\n\n— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä\nnauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu,\njotta saisin varemmin tiedon.\n\nPitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta\nlaiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.\n\nSairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli,\ntuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen\nsateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.\n\n— Avaa ikkuna, Anna, niin kuulen paremmin Matyin torven.\n\nAvoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi\nakatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja\npäivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin\nhänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.\n\n— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan\nvielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.\n\nSairas sulki silmänsä Annan pitäessä kättään hänen otsallaan. Se tuntui\ntekevän hyvää. Otsa ei ollut enää ensinkään kuuma, päinvastoin se\ntuntui kylmältä, eikä ihossa ollut enää tavallista kosteuttakaan, vaan\ntuntui se ikäänkuin kesivän kuivuuttaan.\n\nSairas huoahti:\n\n— Kätesi ei ole enää tarpeeksi pehmyt... Kätesi on kovettunut, Anna!\n\nSitte hän lisäsi:\n\n— Mutta poikasen on niin pehmyt ja lämmin...\n\nHän hymyili raukeasti, aukaisten jälleen silmänsä:\n\n— Kuulitko mitään?... Hst! Aivankuin Matyin torvi...\n\n— En kuule, minä en kuule mitään.\n\nHermostuneena Gregorics viittasi kädellään toiseen huoneeseen.\n\n— Kellopahus tuolla nakuttaa, se häiritsee, suututtaa. Pane se\nseisomaan, Anna, hetikohta...\n\nVanha kello siellä viereisessä huoneessa piirongilla nakutteli. Se\noli kaunis kello; Gregosicsin isä oli ostanut sen kreivi Szentiványin\nkonkurssihuutokaupasta. Sen eebenpuinen kaappi kuvasi kreikkalaisen\ntemppelin etupuolta, pylväät alabasteria ja portaat kullatut; itse\nkaapissa liikkui suuri heiluri hiljaa seinältä toiselle, kumeasti\nnakuttaen.\n\nAnna nousi tuolille seisauttamaan kelloa. Tällä hetkellä kuului\nsairaan huoneesta koriseva huudahdus, käsittämätön, selittämätön ääni,\naivankuin hän olisi tukehtumaisillaan ollen koettanut huudahtaa: \"Jo\nkuulin torven, jo kuulin.\" Vielä korahdus ja loiskaus.\n\nAnna hyppäsi alas tuolilta ja riensi sairaan huoneeseen. Kaikki oli jo\nsiellä hiljaa, vuode oli verta täynnä ja Gregorics siinä kuolleena,\nkasvot kalpeina, silmät selällään.\n\nTämmöinen oli Gregorics Pál paran loppu. Kuolonsanoma levisi nopeasti\nsukulaisten ja naapurien keskuuteen. Kaupungin lääkäri lausui kuoleman\njohtuneen mahahaavasta. Mutisi jotain siihen tapaan, latinankielisiä\nsanoja sekaan pannen, että vatsan seinämään oli syntynyt repeämä\nja verenvuoto ja että hän olisi voinut auttaa, jos häntä olisi\najoissa kutsuttu. Veli Boldizsár saapui oitis paikalle, samoin veli\nGáspár kaikkine lapsineen. Sensijaan rouva Panyóki, synt. Gregorics\nEszmeralda, vainajan vanhin sisarpuoli, joka kesäisin asui maalla, sai\ntiedon surutapauksesta vasta illalla, jonkatähden hän epätoivoissaan\nhuudahti:\n\n— Mikä kova onni, mikä onnettomuus, että hänen piti kuolla kesällä.\nOlen aina rukoillut Jumalaa että hän kuolisi talvella eikä kesällä, ja\nkumminkin piti näin käydä. Kannattaako enää nykyaikana rukoillakaan?\nHerra Jumala, mikä onnettomuus. Nuo kaksi varasta vievät sillä aikaa\nminulta kaikki. Hän lähti heti matkaan kovalla kiireellä, mutta saapui\nvasta yöllä perille. Sillävälin olivat Boldizsár ja Gáspár jo penkoneet\nja tutkineet kaikki paikat, ottaneet täydellisesti isännyyden, olivatpa\najaneet Annankin pois talosta. Turhaan eukko vastusteli, väittäen talon\nolevan hänen, merkityn hänen nimiinsä ja hänen siis olevan täällä\nisäntänä.\n\n— Paljaat seinät sitte teille kuuluvat, — kiisteli herra Gáspár. — Ne\nte sitte saatte. Kaikki muu kuuluu meille. Täällä ei ole enää mokomalla\nhuonosti eläneellä naikkosella mitään tekemistä! Korjatkaa heti luunne!\n\nGáspár oli lakimies ja siksi hyvä puhumaan, ettei Anna hänelle\npiisannut. Itkeä vetistellen hän sai koota huivinsa, arkkunsa ja\nvaatemyttynsä sekä hilautua Matyi-rengin äidin luokse. Ensin nuo\njumalattomat Gregoricsit kuitenkin vielä penkoivat kaikki hänen\nkapineensa tietääkseen oliko niihin kätkettynä talon tavaroita,\npankkikirjoja ja muuta sellaista.\n\nKolmantena päivänä Gregorics Pál haudattiin. Laihat ja köyhänpuoleiset\nolivat hautajaiset, kenkään muu ei itkenyt kuin Anna rukka, joka\nkuitenkaan ei tuon kelvottoman suhteen vuoksi tohtinut mennä arkkua\nlähellekään, vaan pysytteli jossain laitapuolilla. Poika ei saapunut\nSzegedistä. Parempi olikin että hän myöhästyi; hänet ehkä olisi ajettu\npihasta ulos. Anna oli kuitenkin paikalla, hänet kaikki huomasivat ja\nhäntä katselivat. Suuri komea Gregoricsia talo, joka nyt jäi hänelle,\nteki hänet huomattavaksi henkilöksi. Kun hän sattumalta pudotti maahan\nkyynelistä märän nenäliinansa, riensivät kaikki surusaattueeseen\nkuuluvat ijällisemmät miehet, — jopa muuan neuvosmieskin — sitä maasta\nnostamaan.\n\nTämä nenäliinan nostaminen osoitti miten paljon hänen arvonsa oli tänä\npäivänä ihmisten silmissä kohonnut.\n\nKolmantena päivänä kokoontuivat kaikki sukulaiset notarion Sztolarikin\nluo, jolloin testamentti avattiin. Tämä oli jotakuinkin kummallinen.\n\nUnkarin Tiedeakatemialle vanhus oli määrännyt 2000 florinia.\n\nSitte oli hän määrännyt 2000 florinia kullekin naiselle, joiden kanssa\nhän oli ollut lähemmin tuttava tai joiden luona hänen ennen oli ollut\ntapana käydä tai joita hän oli kosiskellut. Naiset hän siinä luetteli\nnimiltään, varat 20000 florinia hän oli liittänyt puhtaassa rahassa\ntestamenttinsa oheen, pyytäen että notario Sztolarik ne asianomaisille\njakaisi.\n\nHenkeä pidätellen sukulaiset kuuntelivat sisältöä. Veljekset\nvuorotellen päätä nyökäten ilmaisivat hyväksymisensä, jossain kohdassa\nääneensä huomautuksia tehden:\n\n— Oikein.\n\n— Sopivaa.\n\n— Menneeks' olkoon.\n\n— Hyvin tehty.\n\nRouva Panyóki virnisteli ivallisesti kuullessaan lueteltavan noiden\nyhdeksän naisen nimet.\n\n— Vai niin! Kummallista... mitä kummaa.\n\nVeli Boldiszár, jonka mielestä ei kannattanut pikkuseikkoihin takertua\n— olihan Pál vainaja ollut kaiken ikänsä löylynlyömä — rehenteli\njalomielisyydellään, huudahtaen:\n\n— Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin, herra notario!\n\nNotario vastasi lyhyeen:\n\n— Muuta ei ole.\n\nIhmettelyn sähähdys kuului huoneessa. Kaikki riensivät yhtaikaa\ntestamenttiä katsomaan.\n\n— Mahdotonta!\n\nNotario kohautti olkapäätään:\n\n— Eipä ole siinä sanaakaan enää.\n\nEntä muu omaisuus? Maatila Böömissä?\n\n— Niistä ei testamentissa mitään mainita. Minä luen vain mitä on\nkirjaan pantu. Käsittäneväthän herrat sen?\n\n— Käsittämätöntä! — Horisi Gregorics Gáspár.\n\n— Kaikkein kummallisinta, — arveli Boldiszár, — että hän ei mitään\nmainitse kyökkipiiastaan ja sen pennusta, vaikka koko maailma tietää,\nmiten sen asian laita on.\n\n— Niin, niin, — varmensi Gáspár. Tässä piilee joku salajuoni.\n\nNotario kiiruhti rauhoittamaan heitä:\n\n— Oikeastaan se on teille yhdentekevää. Mitä muuta omaisuutta on,\nlankeaa se luonnollisesti sisaruksille.\n\n— Niin kyllä, — huomautti Gáspár, — mitä kiinteimeen tulee. Mutta missä\nkäteiset? Häneltä olisi näet pitänyt jäädä paljo käteistä rahaakin.\nPelkään että tässä on harjoitettu petosta.\n\nRouva Panyóki loi epäilevän katseen veljiinsä.\n\n\n\n\nAHNEET GREGORICSIT.\n\n\nTestamentin sisältö tuli piankin tunnetuksi paikkakunnan etevimmissä\npiireissä ja synnytti se suurta pahennusta yksinkertaisissa\npatriarkaalisissa salongeissa, missä vanhan kirsikkapuisen pianon\nkohdalla seinässä riippui joku isänmaallinen kuva ja missä valkoisen,\nvirkatun liinan peittämällä pikkupöydällä komeili ontot hopeiset\nkynttiläjalat, keskellä Pöstyenistä tuotu suuri maljakko, tämän\nkylpylaitoksen kuvineen ja syreenikukkia sisässä.\n\nNäissä pienissä hauskoissa salongeissa mielipiteet olivat kovasti\nkuohuksissa.\n\nTuo Gregoricsin teko oli sentään jotenkin kauhea. Aina hän oli\ntahditon. Mutta vallan ennenkuulumatonta on se, että hän meni tuolla\ntavoin häpäisemään kunniallisia vallasnaisia, jotka jo harmaahapsisina\nlastenlapsiansa tuudittelevat. — Ainakin puolet näistä oli näet\nsellaisia.\n\nNuo yhdeksän rouvaa olivat joutuneet aivan kuin häpeäpaaluun. Koko\nkaupunki heistä puhui, heidän nimensä olivat jokaisen huulilla, ja jos\noli niitä, jotka sättivät Gregoricsia, oli aina joukossa niitäkin,\njotka sanelivat:\n\n— Kukapa tietää, missä suhteissa hän on ollut heihin! Tuo Gregorics\nlienee ollut aika pahus nuorempana. Nekin, jotka ehdottomasti\ntuomitsivat Gregoricsin menettelyn, arvelivat että siinä on täytynyt\nolla ainakin joku ystävyyssuhde, koskapa hän heitä muisti, vaan silti\nhänen menettelynsä ei missään tapauksessa muka ollut gentlemannin, ei\nvaikka pahintakin otaksuttaisiin, jopa olisi se juuri tässä tapauksessa\nollut mitä suurinta säädyttömyyttä.\n\n— Oli se semmoinen tekonen, — virkkoi kaupungin alinotario, Vertány\nMihály, — että hän olisi ansainnut tulla kasinosta pois ajetuksi,\nvieläpä saada luodin otsaansa, jos eläisi. Jumaliste, sen sanon, jos\nhänen hautakivessänsä mainitaan hänen olleen aatelisen, niin minä sen\nsanan veitseni kärjellä raavin pois.\n\nArkistonhoitaja, joka samalla oli palokunnan päällikkö ja jo\nparisenkymmentä vuotta toiminut kunniaa koskevissa seikoissa\nasianymmärtäjänä, arveli tapauksesta aivan toisin.\n\n— Koko juttu osoittaa raukkamaisuutta. Mitä naisista? Naisia voi ottaa\nlukuun ainoastaan heidän viidenteenneljättä ikävuoteensa asti. Mutta\nnämäthän ovat yhdeksännelläkymmenennellä olevia mummoja. Mitäpä heitä\nhaittaa tuollainen pieni juttu tai panettelu? Eihän ruostuneeseen\nterään hengitys mitään jälkeä jätä. Toukkiakin hävitetään vain\nsellaisista puista, joissa vielä on lehtiä ja kukkia tai kantavat\nhedelmää, mutta kuivuneissa puissa niiden annetaan olla. Sensijaan\nGregorics loukkasi miehiä, menetellen siinä raukkamaisesti, sillä\npelkuruutta osoittaa sellaisen ihmisen loukkaaminen, joka ei voi enää\nhyvitystä vaatia. Ja Gregoricshan ei enää, sen saattaa suoraan sanoa,\nkykene hyvitystä antamaan. Juuri siinä hän teki väärin.\n\nLähemmin asiaa mietittyä vainajan veljetkin alkoivat kautta kaupungin\npitää suurta ääntä vainajan yhdeksästä heilasta. Seuraavana päivänä\nsaapuikin jo varhain aamulla suurella kiireellä ja touhulla notarion\nluo Vozáry István, jonka puoliso oli yhtenä perijänä, ilmoittamaan että\nkoska hänen vaimonsa ei milloinkaan ole ollut missään suhteessa tuohon\nhävyttömään Gregoricsiin, hän ei liioin noista 2000 florinista huoli.\n\nKun tieto tästä levisi, saapuivat notarion luo järjestään kaikki\ntoisetkin rouvat ilmoittamaan, etteivät ota vastaan perintöä, koskapa\neivät olleet milloinkaan olleet missään suhteissa Gregoricsiin.\nSztolarik notariolla ei ollut moniin aikoihin ollut niin hauskaa\nkuin sinä päivänä nähdessään noita ryppykasvoisia mummoja punastuen\npuolustamassa hampaattomina, harmaahapsisina siveyttään.\n\nVielä hauskempi oli asia Gregoricsin veljeksistä, heille kun näin\nollen jäivät nuo testamentin oheen liitetyt kaksikymmentätuhatta —\nniistä sentään kaksituhatta vähennettynä, sillä Tiedeakademia otti\nosuutensa, vaikka ei ollutkaan missään tekemisissä Gregoricsin kanssa.\nTiedeakademia tuo kymmenes vanha täti — ei liioin ollut niin kaino kuin\nnuo toiset yhdeksän.\n\nMuikeaksi muuttui kuitenkin pian Gregoricsin veljesten ilo. Noita\nmaatiloja he näet eivät Böömistä mistään keksineet. Veli Gáspár kävi\nPragissakin tiedustelemassa, mutta turhaan. Jo kotonakin he olivat\ntehneet sen huomion, etteivät olleet vainajan papereista löytäneet\njälkeäkään tuosta maatilasta, ei edes verokuittia tahi isännöitsijän\nlähettämää kirjettä. Käsittämätöntä! Boldizsár kiroili: mokomaa ei\nvielä oltu ikinä kuultu. Notario Sztolarik virkkoi leikillään:\n\n— Se hullu meri saattaa vielä tehdä aika tepposia, kuten se teki\nBöömissä Shakespearen aikana; se kai on niellyt koko Gregoricsin\nmaatilan!\n\nVeljekset olivat vallan raivoissaan, uhkailivat toimittaa Annan ja\nMatyin linnaan, jos eivät ilmoita missä on tuo böömiläinen maatila.\nPerunkirjoitustilaisuudessakin ankarasti kuulusteltiin tässä kohdassa\nnäitä kahta palvelijaa, sillä olihan Matyin pitänyt tuntea asia, hän\nkun aina oli isäntänsä mukana tämän matkustaessa sinne maatilalleen.\n\nMatyi nyt tunnustikin että hänen isäntävainajansa täällä kotona vain\noli kehunut matkustavansa Böömiin maatilalleen, mutta he olivatkin\ntodella matkustaneet Szegediin tai Klausenburgiin, missä Gyuri-poikanen\nkävi koulua.\n\n— Voi sitä Pál-veitikkaa! Kehtasikin niin pettää sukulaisiaan!\n\nNyt oli sangen helppo arvata, mitä tuo vanha lurjus oli tarkoittanut\n— maakin hänen luunsa vielä luotaan työntänee, — minkä tähden hän\nsalaa muutti rahaksi omaisuutensa. Nähtävästi hän tahtoi antaa tuolle\npennulle käteisenä maatilansa ja Wienissä sijaitsevan talonsa hinnan.\n\nMutta oliko hän sen jo myös antanut? Tuskin hän sentään oli saattanut\nuskoa tuollaisen alaikäisen tenavan haltuun satojatuhansia. Mutta\nmihin hän sitte ne olisi pannut, kelle antanut? Tätä suurta arvoitusta\nGregoricsit koittivat selitellä. Notario, joka viimeksi oli vainajan\nkanssa puheissa ollut, väitti ettei tämä maininnut sanaakaan muista\nrahoista. Anna vannoi kautta taivaan ja maan ettei hänen haltuunsa\njäänyt rahaa kreutzeriäkään, ja muutenkin hän oli harmissaan, kun oli\nsaanut tyhjänä talosta lähteä. Hän ei todellakaan voinut vainajaa\nkiittää, tämä kun vielä oli tehnyt onnettomaksi hänen poikansakin,\njonka hyväksi vainaja eläissään oli niin paljon varoja käyttänyt,\nmutta jonka hyvät päivät nyt olivat olleet ja menneet, sillä nuoresta\nherrasta, jolle palkittiin erityinen opettaja, tulee nyt kotitunteja\nantava koululainen. Ei näet ollut ensinkään varmaa että äiti kykenisi\ntalonsa tuloilla häntä yliopistoon kustantamaan.\n\n— Mutta — arveli Sztolarik, — jos vainajan tarkoitus olisi ollut antaa\nkaikki rahansa pojalleen, olisi hän ne voinut lahjoittaa julkisestikin;\nettehän te veljet olisi voineet sitä estää. Eikö totta?\n\nTotta puhetta oli tämä, ja juuri senvuoksi asia tuntui niin\nsalaperäiseltä ja käsittämättömältä. Wienissä sijaitsevasta\ntalostaan Gregorics oli saanut satakahdeksankymmentä tuhatta ja\nPriworeczin maatilasta seitsemänkymmentäviisituhatta eli yhteensä\nneljännesmiljoonan. Herra Jumala, mihinkä hän olikaan pannut niin\nsuunnattomat rahat? Vaikkapa hän olisi muuttanut ne kullaksi ja\nsulatettuina lusikalla syönyt, ei hän olisi voinut niitä hävittää niin\nlyhyessä ajassa, ja Gregorics oli tarkka mies. Jossain täytyy siis\nrahoja olla. Mutta missä? Ihan pyörälle meni pää tätä aprikoidessa.\n\nTosin ei mitenkään näyttänyt siltä, kuin olisivat rahat olleet Annan\nhallussa tai pojan taikka Sztolarikin, josta tuli Gyurin holhooja,\nmutta Gregoricsin veljekset yhä vielä sitäkin epäilivät, jonkatähden\nhe paikkasivat urkkijoita pitämään Annaa silmällä, hakivatpa Pestistä\ntaitavan miekkosen tekemään tuttavuutta Gyurinkin kanssa, josta tällä\nvälin oli tullut lakitieteen ylioppilas, urkkimaan tämän elintavoista\nja puheista asian todellista laitaa.\n\nMutta Gyuri eli köyhän elämää, kävi ahkerasti luennoilla, asui\nkaupungin laitapuolessa, käyden syömässä eräässä halvassa\nruokapaikassa, jota nimitettiin \"Aprilliksi\". Tämä pieni ravintola\njuristi-ruokavieraineen oli yksi niitä entisajan omituisuuksia, joita\nuudenaikainen elämä erikoisen ahneesti on kitaansa niellyt. Sen\nruokalistaan oli kuvattu lihava mies puhuttelemassa kadulla laihaa\nolentoa, ja alle oli painettu seuraava keskustelu:\n\n_Herra Laihanen_: Missä setä käy syömässä, kun olette noin pulskan\nnäköinen?\n\n_Herra Lihavainen_: Ka, täällä \"Aprillissa.\"\n\n_Herra Laihanen_: Sinnepä tulen minäkin.\n\nSiitä huolimatta oli ruoka \"Aprillissa\" huonoa. Ehkäpä juuri tuon\nkehuvan ruokalistan vuoksi ravintola oli nimensä ansainnutkin.\nNiin, nuo vanhat ravintoloitsijat olivat sentään rehellisiä;\nvalehdellessaankin he menettelivät niin vilpittömästi, että ken hyvänsä\noveluuden oivalsi.\n\nGáspár herra sai joka päivä tarkat tiedot Gyurin elämästä.\nAamiaista se mies söi eräässä kahvikojussa, aamupäivällä kävi\nluennoilla, söi päivällistä \"Aprillissa\", kirjoitteli iltapäivällä\neräässä asianajotoimistossa, söi illalliseksi palasen silavaa tai\nmaalaisjuustoa ja luki puoliyöhön. Kaikki häntä rakastivat ja\nkiittivät; hänestä oli tuleva etevä mies.\n\nViekas Gregorics Gáspár alkoi jo miltei toivoa, että poika todella\nolisi neljännesmiljoonan omistaja ja sitte naisi hänen tyttärensä\nMinkan, joka nyt juuri oli nupustaan kukkaan puhkeamaisillaan, — olihan\njo kahdennellatoista.\n\nTurhia olivat nämät arvelut. Annan hallussa ei ainakaan voinut rahoja\nolla, sillä olisihan niistä jotain näkynyt ainakin pojalla. Anna oli\nantanut perimänsä talon vuokralle ja vuokrarahoista lähetti herra\nSztolarik säännöllisesti Gyurille kolmekymmentä florinia kuussa.\n\nGregoricsin veljekset jakoivat keskenään nuo rouvien hylkimät\nkahdeksantoistatuhatta ynnä ne muutamat sataset, jotka kertyivät\nvainajan huonekalujen ynnä muun irtaimiston huutokaupasta. Kaikki muu\nomaisuus oli kadonnut jäljettömiin. Koko kaupunki sitä kummasteli,\nkeksien mitä omituisimpia ja hassunkurisimpia juttuja. Kerrottiin\nvanhuksen lähettäneen rahat kenraali Klapkalle; saattepa nähdä että\nKlapka tuo ne takaisin painetteina. Höpistiinpä sellaistakin, että\nGregorics Pál omisti jossain Karpaattien vuoristossa ihanan huvilan,\njossa hän elätti kaunista naista. Jos hän ei itse olisikaan kyennyt\nsyömään tavaraansa kullaksi sulatettuna, osaa kaunis nainen sen kyllä\nvähässä ajassa hörppiä vaikkapa kahvilusikalla.\n\nMutta kaikista noista juoruista tuntui perillisistä asiallisimmalta\nse huhu, jota kupariseppä oli alkuun pannut, että Gregorics Pál oli\nkuolemansa edellisenä päivänä ostanut häneltä suuren kattilan, mutta\njättänyt sen maksamatta, jonkatähden hän sitte toikin laskun siitä\nGáspár herralle.\n\nGáspár löi kämmenellä otsaansa.\n\n— Tuhat tulimmaista kattilaa ei löytynyt perunkirjoituksessa.\n\nHän tutki vielä kerran huutokauppa-pöytäkirjan, jossa kaikki tavarat\nolivat lueteltuna, mutta kattilaa ei näkynyt niissäkään.\n\n— Nyt olen jälillä — irvisti Gregorics Gáspár. — Ei se, veli rakas,\nturhan vuoksi kattilaa ostanut. Minkäkö tähden osti? Tietenkin siihen\njotain pannakseen. Juuri sitähän me etsimme. Hän ilmoitti epäilyksensä\nveljelleenkin, joka riemuissaan kirkasi:\n\n— Se on Jumalan sormi, veikkonen. Nyt luulen että löydämme aarteen. Pál\non kaivanut kattilan jonnekin maahan riistääkseen rahat meiltä, ja hän\nolisi onnistunutkin, jos ei olisi tehnyt sitä tuhmuutta, että jätti\nkattilan maksamatta. Se juuri on sellaisissa tapauksissa onni, että\npahantekijä aina jossain kohdassa erehtyy.\n\nKupariseppä muisteli vielä että renki Matyi oli kattilan valinnut ja\nvienyt. Gáspár kutsui senvuoksi eräänä päivänä Matyin luokseen kestiin,\nsyöttäen ja juottaen häntä parhaan mukaan sekä sen ohessa koreasti\nkysellen vainajan viimeisiä päiviä, samalla myös viekkaasti mainiten\nkattilaa, jonka hintaa vaskiseppä oli tullut velkoinaan.\n\n— Miten onkaan tuon kattilan laita, poikani? Olisiko isäntäsi sen\ntodellakin tilannut? Sehän on miltei uskomatonta! Mitä hän sillä olisi\ntehnyt? Pelkäänpä, Matyi sinun kulkeneen ketun kengillä isäntäsi\nlaskuun.\n\nSe vielä puuttui, että Matyi paran kunniaa näin ruvettiin leikkaamaan.\nNytpä oli leikattu hänen kielensäkin side; viattomuuttaan todistaakseen\nhän kertoi ihan kaikki, miten isäntä oli kuolemansa edellisenä päivänä\nkäskenyt mennä joutuin hakemaan kattilan ja kaksi muuraria. Pian hän\nne hankkikin. Asia tapahtui illan suussa. Kattilan hän vei isännän\nmakuukamariin, samalla johtaen sisään muurarit. Hekin näkivät kattilan\nja voivat siis asiassa todistaa.\n\n— Vai niin — virkkoi Gáspár iloisesti, — oletpa onnenpoika Matyi.\nJos voit hankkia todistajia, ei hätää mitään; silloin sinun kunniasi\non niin puhdas kuin vasta kirnuttu voi. Silloin minäkin peruutan\nsanani. Kylläpä osasitkin, poikani, hyvästi itsesi pälkäästä pelastaa.\nMaistapas vielä lasillinen tätä häränverta äläkä pane pahaksi minun\näskeistä ajattelematonta puhettani, sillä näes, epäilykseen oli\naihetta, kattilaa kun ei löytynyt tavaroiden seasta mistään ja\nvaskiseppä vaatii maksua siitä, väittäen sinun sen sieltä kantaneen.\n\nMutta mihinkäs se oikeastaan olisi joutunut? — Matyi kohautti\nolkapäitään:\n\n— Herra tiesi.\n\n— Sinäkö et olisi sitä sen koommin nähnyt?\n\n— En ole.\n\n— Entä mitä nuo muurarit? Mitä ne siellä tekivät?\n\n— En tiedä.\n\nGregorics Gáspár loi ivallisen katseen Matyiin.\n\n— Sinähän olet kuin sadun \"Entiijä\", joka vastasi kaikkiin kysymyksiin:\nen tiedä. Et siis luonnollisestikaan liioin tunne niitä kahta\ntodistajaa, jotka voisivat viattomuutesi kattila-asiassa toteen\nnäyttää. Niinpä oletkin, veikkoseni, siis vielä klikissä.\n\n— Tunnen minä ainakin heistä toisen!\n\n— Mikä on hänen nimensä?\n\n— Nimeä minä en tunne.\n\n— Mistä hänet sitten tuntisit?\n\n— Hänellä kasvaa nenänpäässä kolme karvaa.\n\n— Joutavia! Senjälkeen on hän saattanut ajaa pois nuo karvat.\n\n— Muutenkin tuntisin hänet muodostaan; hän on aivan pöllön näköinen.\n\n— Ja mistä löysit nuo kaksi muuraria?\n\n— Olivat korjaamassa tuomiokirkon seinää, sieltä heidät noudin.\n\nGregorics Gáspár onki Matyilta kaikki tiedot, jotka olivat jonkin\narvoisia, ja nyt maa ihan alkoi polttaa hänen jalkojensa alla. Ei muuta\nkuin kaikella kiireellä tiedustelemaan kautta kaupungin sitä muuraria,\njonka nenällä kasvaa kolme karvaa.\n\nMiestä ei ollut niinkään vaikea löytää. Kohta ensimäiset muurarit,\njotka hän tapasi ja joille hän noita kolmea karvaa mainitsi, vastasivat\nyksin suin:\n\n— Se on varmaankin Prepelicza András. Senhän viikset ovat tehneet sen\ntepposen, että ovat keikahtaneet nenän päähän.\n\nNyt oli lasten leikkiä löytää Prepelicza. Jokainen muurari ja\ntulenkantajakin tiesi että hän nyt oli pääkaupungissa työssä,\nrakentamassa Kerepesin kadulla muuatta suurta kivitaloa. Gáspár ei\nsäälinyt vaivojaan, vaan istui heti rattaille ja ajoi yhtä kyytiä\npääkaupunkiin etsimään Prepeliczaa slovakkien keskuudesta.\n\nMiestä hinattiin paraikaa hississä kolmanteen kerrokseen, kun\nGregorics hänet tapasi. Kylmät väreet karmivat tätä nähdessään hänen\nselkäpiitään. Voi, jos nyt hissin köysi katkeaisi!\n\n— Prepelicza hoi! — hän huusi. — Pysähtykää! Etsin juuri teitä. Olisi\npuhumista.\n\n— Vai niin, — vastasi muurari välinpitämättömästi, tarkaten vierasta\nsieltä ylhäältä, — tulkaa te tänne, jos teillä on asiaa.\n\n— Tulkaa te alas, sillä minulla on kiire.\n\n— Puhukaa vaan, kyllä minä kuulen.\n\n— Ei käy laatuun, meidän täytyy ehdottomasti puhua kahden kesken.\n\n— Hyviäkö vai huonoja? — uteli Prepelicza sieltä ylhäältä.\n\n— Sangen hyviä.\n\n— Minullekinko?\n\n— Teillekin.\n\n— No silloin ne ovat hyviä vielä illallakin; odottakaa iltaan, kunnes\npääsen työstä, nyt minun on muurattava näitä yläikkunoita.\n\n— Älkää viisastelko! Tulkaa heti alas, Prepelicza. Ette tule sitä\nkatumaan.\n\n— Äh, äh, enhän tiedä, kuka herra onkaan.\n\n— Kohta saatte tietää.\n\nSeuraavassa hississä hän lähetti sinne ylös Prepeliczalle ihka uuden\nkymmenen florinin setelin. Viejä sai palkkiokseen yhden florinin.\n\nSaatuaan tämmöisen nimikortin heitti Prepelicza heti paikalla vasaran\nja laastikauhan olalleen ja tuli seuraavassa hississä alas maaemon\npinnalle, missä vielä Mooseksen ja Kristuksen jälkeenkin yhä ihmeitä\ntapahtuu.\n\n— Käskekää, armollinen herra.\n\n— Tulkaa mukaan!\n\n— Vaikka hornaan, armollinen herra.\n\n— Emme nyt niin kauas lähde, — puhui Gregorics Gáspár naurahtaen.\n\nEikä hän vienytkään miestä edemmäksi \"Kukko\" nimistä kapakkaa, missä\nhän tilasi viiniä, ruveten lasia kilistäissä ystävällisesti utelemaan:\n\n— Osaatteko puhua, Prepelicza?\n\nMuurari jäi miettimään, mitä tämä sana tarkoitti; pitkään ja tutkivasti\nhän katsoi tuon tuntemattoman herran pieniin teräsharmaisiin silmiin ja\nvastasi sitte varovasti:\n\n— Puhua osaa papukaijakin.\n\n— Minä olen Beszterczestä.\n\n— Vai niin. Siellä asuu kunnon ihmisiä. Aivankuin olisin herran\ntodellakin joskus nähnyt.\n\n— Olette varmaankin nähnyt minun nuorimman veljeni — puhui Gregorics\nviekkaasti, — tiedättehän sen, joka teidät salaa tilasi sitä kattilaa\nvarten.\n\n— Kattilaa! — Prepeliczan suu jäi ällistyksestä auki. — Hänkö oli\nteidän veljenne? Vai niin, kyllä tiedän. Tuota, tuota että... (mies\nalkoi hämillään kynsiä korvallistaan) mistä kattilasta puhutte?\nHerranen aika, voinko minä muistaa kaikki kattilat ja padat, mitkä olen\neläissäni nähnyt!\n\nGregorics oli valmistautunut tällaisen pienen teeskentelyn varalle. Ei\nollut tuosta millänsäkään, tarjosi vain sikarin Prepeliczalle, joka\nensin sen hyvästi kielellänsä kostutti, jotta se hitaammin palaisi, ja\nsytytti sen sitte, ruveten suurella, leveällä muurarin kynällä aikansa\nkuluksi naputtelemaan pöytään, aivankuin mies, jolla on sattumalta\nmyötävää tavaraa ja huomaa tavanneensa oikean ostajan. Nyt kysytään\nvain mielenmalttia ja tyyneyttä, niin tavaran arvo nousee vielä\nmelkoisesti.\n\nHänen sydämensä alkoi kovasti sykkiä. Valkoinen kukko, joka riippui\nraamissaan seinällä viheriäksi maalatun viinipöydän kohdalla, näytti\nhänen silmissään elävän, ja jo oli soivinaan hänen korvissaan sen\nkiekunta: \"Terve, Prepelicza. Kukeli kuu! Oletpa onnen poika,\nPrepelicza!\"\n\n— Ettäkö ette muista tuota kattilaa, Prepelicza? Kas vaan, niinkö\ntuhmaksi minua luulette? Näytönkö minä siltä? Muuten oikein tehty,\nPrepelicza, oikein tehty. Itsekin olisin niin menetellyt. Mutta eikö\ntämä viini olekin huonoa? Ei, siinä ei ole mitään päähännousevaa.\nTuo tänne oikea pullo, viinuri, ja mene sitte hiiteen ja jätä meidät\nkahdenkesken! Niin, tuota, missä me oltiinkaan? Niin, sanoitte\nvastikään että papukaijakin osaa puhua. Se oli oikein sanottu, totta\npuhetta. Te olette ymmärtäväinen mies, Prepelicza. Huomaan kaikesta\nettä olen osunut oikeaan. Semmoisista minä pidän. Kyllä me kohta\nselvillä ollaan. Sanoitte että papukaijakin osaa puhua; tarkoititte\nkai, sitte kun sen kieli on irti leikattu. Niin kai oli tarkoituksenne?\n\n— Hmm — vastasi muurari, ja nuo kolme karvaa alkoivat kiivaasti liikkua\nnenällä hänen vetäessä syvään henkeänsä.\n\n— Tiedän, — jatkoi Gregorics Gáspár, että papukaijan kieli leikataan\nirti veitsellä. Mutta kun te ette ole papukaija, Prepelicza, niin...\n\n— En toki — myhähti Prepelicza kainosti.\n\n— Niin minä leikkaan irti kielenne näillä kahdella setelillä ensin.\n\nNäin sanoen hän veti lompakostaan kaksi sadan florinin seteliä.\n\nMuurari loi ahnaan katseen noihin kahteen lumoavaan paperipalaseen.\nIhan olivat silmät päästä lähteä hänen niitä katsellessaan, mutta hän\nmalttoi kumminkin mielensä ja virkkoi vain matalalla ja epäselvällä\näänellä:\n\n— Kattila oli sangen raskas... kamalan raskas oli se kattila.\n\nMuuta hän ei osannut sanoa, vaikka näytti sanoja tapailevan, katseli\nvain herkeämättä seteleitä ja niissä olevaa kahden lapsen kuvaa.\nHänellä itselläänkin oli niitä kotona kuuteen asti, vaan ei niin\nkauniita.\n\n— Mitä nyt, Prepelicza? — kysäsi Gregorics kummastellen. — Yhäkö vielä\nvaikenette?\n\n— Saisin raskaan kiven omalletunnolleni, jos menisin puhumaan, —\nmuurari huokasi, — suuren, raskaan kiven. Kenties en sitä painoa\nkestäisi.\n\n— Joutavia! Mitä te höpisette! Kivi, kivi! Kaiken ikänne olette\nkiviä kanniskellut ja nyt alatte ruikutella että saatte muka kiven\ntunnollenne. Mies sen kestää! Vai pitäisikö minun tarjotessani teille\nkahtasataa florinia, vielä laskea lämmin sämpylä sydämellenne? Älkää\nolko lapsellinen, Prepelicza!\n\nMuurari hymyili, mutta heitti likaiset suuret kämmenensä selän taa,\nantaen tietää ettei hän rahoista huolinut.\n\n— Vähäksyttekö? — Mies ei vastannut sanaakaan, tuijotti vain eteensä,\ntukkaansa aukaisten.\n\nHetken kuluttua hän tyhjensi lasinsa pohjaan asti ja iski sen niin\nvoimakkaasti pöytään, että jalka paikalla katkesi.\n\n— Saamari! — hän äännähti katkerana. — Köyhän miehen kunnia maksaa\ntäällä kaksisataa florinia, vaikka Luoja on meidät kaikki luonut\nyhdenvertaisiksi. Minun kunniani maksaa yhtä paljon kuin piispan\ntaikkapa paroni Radvánszkyn. Ja kuitenkin herra arvioi sen vain\nkahteensataan floriniin. Sehän on häpeällistä!\n\nTähän valttiin Gregorics vastasi omalla valtillaan.\n\n— Hyvä on, Prepelicza. — Ei pidä silti kohta suuttua. Jos teidän\nkunnianne on niin kallis, menen hakemaan halvempaa. — Näin sanoen hän\npisti setelit housuntaskuun. — Menen etsimään sitä toista muuraria,\ntoverianne.\n\nHän otti esiin kynäveitsensä ja kilisti sillä pullon kylkeen.\n\n— Tahdon maksaa!\n\nPrepelicza purskahti nauruun.\n\n— Vai niin! Vai ei saisi enää köyhä mies tässä puhuakaan. Vai lähdette\nnyt etsimään sitä toista. Ja se toinen ei muka ole yhtä kunniallinen\nihminen kuin minä. Kai, kai. — Mies raappi harmissaan niskaansa,\njohon oli noussut häijy äkämä. — Hyvä on... pankaa herra lisää vielä\nviisikymmentä, niin minä kerron kaikki.\n\n— Menneeks olkoon. Kauppa kuin kauppa.\n\nPerinpohjin alkoi Prepelicza nyt kertoa tuon mainittavan yön tapauksia,\nmiten he kantoivat kattilan yli pihan ja puutarhan kautta vähäseen\nrakennukseen.\n\n— Libanoniin — sähisi Gáspár herra riemuissaan, ja hänen selkänsä\nhikoili likomäräksi. — Tuon tenavan taloon.\n\nMies kertoi kaikki, miten hän eräänä iltana sinne oli joutunut,\nmiten he olivat vieneet kattilan siihen pieneen rakennukseen ja\nmiten Gregorics Pál vainaja oli valvonut siellä kaiken aikaa, kun he\nsitä seinään muurasivat. Innoissaan teki Gáspár herra tuon tuostakin\nkysymyksiä.\n\n— Oliko kattila raskaskin?\n\n— Kauhean raskas.\n\n— Eikö kukaan nähnyt, kun veitte sen kautta pihan?\n\n— Ei, ei kukaan. Kaikki talossa nukkuivat.\n\nInnoissaan Gáspár herra nieli joka sanan muurarin suusta; hän hengitti\nsyvään, silmät säikkyivät, ajatukset kiitivät tulevaisuuteen. Hän\nkuvitteli jo olevansa rikas mies, mahtavan aarteen omistaja, — paronin\narvonkin hän jo kai voisi ostaa. Paroni Gregorics Gáspár! Hm, eipä\nolisi hulluinta! Ja Minkasta tulee paronitar. Tuo tuhma Pál ei osannut\nomaisuuttaan käyttää. Koota hän osasi rahoja ja paljo hän niitä lienee\nkoonnutkin, itara kun oli.\n\n— Paljoko veljeni teille antoi?\n\n— Viisikymmentä florinia kummallekin.\n\n— Oikein, aivan oikein.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi kivi vierinyt sydämeltään kuullessaan ettei\nvelivainaja ollut enempää antanut. Alkoi jo pelätä hänen heittäneen\ntuhansia saadakseen miehen vaikenemaan.\n\nSe olisi häntä harmittanut, — sehän olisi ollut hänen vahinkonsa,\nsillä Libanon oli oleva hänen; hinnalla millä hyvänsä hän sen hankkii\nitselleen kattiloineen päivineen. Huomena menee hän sen oitis ostamaan\nholhoojalta. Jo etukäteen hän nautti siitä ajatuksesta, kun saa\nsyrjäytetyksi veljensä ja sisarensa.\n\nHän palasi kotia mitä pikemmin, ei poikennut asuntoonsakaan, vaan ajoi\noikopäätä Sztolarikin luo, ilmoittaen haluavansa ostaa Libanonin.\n\nNäin nimitettiin kirkkoherra-vainajan pientä taloa, jonka Gregorics\nPál oli ostanut leskeltä Gyurille. Vainaja ei ollut osannut pitää\nainoatakaan saarnaa ilman Libanonin seetripuista puhumatta ja\nhankittuaan itselleen tämän pikku tilkun hän koitti istuttaa sen\npuutarhaankin seetripuita omenapuiden sekaan. Mutta täällä maaperä\nasettui häntä vastaan ja näännytti ne kuoliaaksi kieltämällä niiltä\nravinnon. Nuo jumalattomat seurakuntalaiset sensijaan ilkeyksissään\nrupesivat nimittämään paikkaa Libanoniksi.\n\nHerra Sztolarik ei osoittanut vähääkään hämmästyvänsä.\n\n— Vai tahdotte ostaa Libanonin? Sievä hedelmäpuutarha ja kauniilla\npaikalla. Mennä vuonnakin muuan hieno Wienin ravintoloitsija osti siitä\nkaikki omenat, ettekä voi arvatakaan minkä hinnan maksoi. Mutta miten\nonkaan johtunut mieleenne ostaa Libanon?\n\n— Haluaisin rakentaa siihen isomman talon.\n\n— Hm, sellaiset kaupat ovat yleensä vaikeita, — virkkoi Sztolarik\nkylmästi, — omistaja kun on alaikäinen, pitää tehdä monet selvitykset\nholhouslautakunnalle. Mieluimmin minä antaisin asian olla sillään.\nEnnen pitkää tulee poika täysivaltaiseksi ja saa silloin tehdä\n\"kamaransa\" kanssa mitä tahtoo. Voisi vielä minua moittia. Ei, ei herra\nGregorics, minä en puutu asiaan. Ja toisekseen on tuo talopahanen\nmaatilkkuineen hänelle kallis muisto, hän kun on siellä leikkinyt ja\nlapsuusvuotensa viettänyt.\n\n— Mutta jos minä maksan hyvän hinnan, — keskeytti Gregorics\nhermostuneena.\n\nSztolarik tuli uteliaaksi.\n\n— Mitä hintaa sanotte hyväksi? Mitä aiotte siitä tarjota?\n\n— Tarjoan — hän sai yhtäkkiä ihan henkeä salpaavan yskäkohtauksen ja\nkasvot lensivät tulipunaisiksi — tarjoan siitä viisitoistatuhatta\nflorinia.\n\n— Hm, sievä summa. Gregorics vainaja sen osti pastorin leskeltä\nviidellä tuhannella. Maata siinä on pari auran alaa, sekin aivan\nkaupungin laidassa, neliösyleltä se ei maksaisi päälle kolmen florinin.\nTalopahasen arvo korkeintaan kaksituhatta... ja sekin on jo sangen\nrunsas arvio.\n\n— Oli miten oli, — virkkoi Sztolarik ääneensä, — tarjous ei ole\nhullumpi. Päinvastoin... Tiedättekö mitä, herra Gregorics, — hän lisäsi\näkkiä asian päättäen, — minä suostun kauppaan pojan hyväksi, mutta\nensin kirjoitan hänelle itselleen, puhunpa hänen äitinsäkin kanssa.\n\n— Mutta minulla olisi kiire.\n\n— Kirjoitan pojalle vielä tänään.\n\nGregorics ei enää ahdistellut, jottei herättäisi epäilyjä, vaan\nmeni kotiin ja lähetti kolmantena päivänä Sztolarikille nassakan\nTokaj-viiniä — jota hän oli velivainaaltaan perinyt — käskien samalla\nkysyä, joko Buda-Pestistä oli vastaus saapunut.\n\nHerra Sztolarik ilmoitti odottavansa vastausta joka hetki ja samalla\nhän kiitti arvokkaasta lähetyksestä, olipa lausunut herra Gregoricsin\nkellarimestarille, joka viinin vei perille, toivovansa että kaikki\nmenee hyvin. Viinikö hyvin menisi, vai mikä, sitä ei kellarimestari\nosannut sanoa.\n\nTuskin oli kellarimestari lähtenyt, niin saapui kirje, jossa Gyuri\nilmoitti suostuvansa kauppaan. Herra Sztolarik oli juuri aikeissa\nlähettää kirjurinsa viemään sanaa Gregorics Gáspárille, kun kanslian\novi aukesi ja sisään astui tämän veli möhömaha Boldizsár, huohottaen\nkuin lihotettu hanhi. Jo kaukaa näki, että miehen oli kiire.\n\n— Istukaa, herra Gregorics, tehkää hyvin. Mitä hyviä uutisia tuotte?\n\n— Rahaa tuon paljo, paljo, — hän läähätti, saamatta henkeä vedetyksi.\n\n— No, sitä kyllä talossa tarvitaan.\n\n— Tahdon ostaa tuon orpopojan maapalstan, Libanonin.\n\n— Libanonin, Libanoninko? — huudahti Sztolarik hämmästyneenä ja\nitsekseen mumisten: lempoko noihin on mennyt? — sitte hän vastasi\nääneensä: Ehkä veljenne laskuun?\n\n— En, en, vaan itselleni. Minulle se on sangen sopiva tilkku, sievä,\nhyvällä paikalla, mainio näköala, ja entä nuo mahtavat omenapuut.\n\n— Omituista... todellakin omituista.\n\n— Mikä siinä niin omituista olisi? — hän kysyi säpsähtäen.\n\n— Sillä kun on jo ostaja.\n\n— Mitä hittoa! Ei anneta sitä sille! Sukulainen on sentään aina\nsukulainen. Ja toisekseen minä tarjoan enemmän...\n\n— Sitäpä en usko, — arveli holhooja, edellinen ostaja on tarjonnut\nviittätoistatuhatta.\n\nBoldizsár ei silmää räpäyttänyt.\n\n— Ei se mitään. Minä annan kaksikymmentätuhatta.\n\nVasta nyt johtui hänen mieleensä, ettei se todella ole viidenkääntoista\ntuhannen arvoinen, ja kääntyi levotonna sekä uteliaana holhoojaan,\nkysäisten:\n\n— Vai tarjoaa viittätoista tuhatta? Kukahan sekin hupsu lienee?\n\n— Kyllä se on herra Gregoricsin veli, herra Gáspár.\n\nKuin teurastajan kirveestä otsaansa iskun saanut härkä horjahti tämän\nnimen kuullessaan herra Boldizsár kalman kalpeana selälleen erääseen\nnojatuoliin.\n\nHänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä hän ei kyennyt\npäästämään. Sztolarik jo luuli vanhan herran saaneen halvauksen ja\njuoksi suin päin ulos hakemaan vettä, apua huutaen. Mutta hänen\npalatessaan takasin kyökkipiian kanssa, joka säikäyksissään toi\nmukanaan makaroonitaikina-astiankin, oli herra Boldizsár jo siksi\ntoipunut, että kykeni puolustelemaan.\n\n— Sain pienen pyörtymyskohtauksen, minulle sattuu niitä silloin\ntällöin, olen jo iällinen ja ihmisen koneistohan on heikko... mutta\npalataksemme asiaan minä annan todellakin kaksikymmentätuhatta florinia\nLibanonista. Maksan, jos niiksi tulee, rahat heti paikalla.\n\nSztolarik mietti hetkisen.\n\n— Hjaa, ei sitä kauppaa voi niin äkkiä päättää. Ensin tarvitaan\nholhouslautakunnan suostumus. Vielä tänään teen sille ehdotuksen.\n\nSen hän tekikin, — hänen holhottinsahan teki hyvät kaupat. Sillävälin\nmietti hän päänsä puhki, miksi Gregoricsit niin Libanonia himoitsivat.\nJoku syy heillä siihen lienee. Entä, olisiko Libanonin povessa\nkultasuoni. Eihän sekään ole mahdotonta. Täällä ne Árpád suvun\nkuninkaatkin maata penkoivat ennenkuin Selmeczissä.\n\nHän päätti heti huomispäivänä ilmaista epäilyksensä eläkettä\nnauttivalle vuori-insinöörille Drotler Istvánille, joka oli suuri\ntiedemies; kun hän vain pisti puransa maahan, niin se heti varmasti\nilmaisi mitä siellä sisässä oli.\n\nMutta ennenkuin hän ennätti lähteä insinööriin, saapui Gregorics Gáspár\nkuulemaan, joko kirje oli saapunut. Sztolarik oli melkolailla hämillään.\n\n— Kirje on saapunut... niin, niin, kyllä kirje on tullut, muutta on\ntapahtunut muutakin. On tullut uusi ostaja, joka lupaa Libanonista\nkaksikymmentä tuhatta.\n\nTämä oli kuin salaman isku Gáspárille.\n\n— Mahdotonta — hän änkytti. — Kenties Boldizsár?\n\n— Juuri Boldizsár.\n\n— Gregorics Gáspár raivostui, kiroili kuin pakana, huulet kiukusta\nvapisivat, ja keppiään heiluttaessaan — keskustelu näet tapahtui\neteisessä — hän sattui lyömään rikki rouvan kukkaruukun, jossa oli\nharvinaisen kaunis hyasintti kukkimassa.\n\n— Sitä heittiötä... sitä heittiötä, — hän sähisi, hammasta purren.\n\nSitte hän katsoa tuijotti ilmaan lähes neljännestunnin ajan, mumisten\ntuon tuostakin puoliääneen itseksensä:\n\n— Mistä se on saanut sen tietää? Käsittämätöntä!\n\nAsia oli kuitenkin sangen yksinkertainen. Kunnon Prepelicza sai\nhelposti Besztercrestä kotoisin olevilta työmiehiltä tietää, että\nGregorics Pálilla, jonka luona he olivat kattilan umpeen muuranneet,\noli muitakin omaisia elossa. Kun kerran yksi heistä maksoi tuosta\nsalaisuudesta puoli kolmattasataa florinia, antaisi kai toinenkin siitä\njotain, jonka tähden Prepelicza astui junaan ja matkusti Beszterczeen\nherra Boldizsárin puheille. Eihän se mitään käsittämätöntä ole. Eikä\nsekään että Prepelicza ei ole tyhmä mies.\n\n— Voi sitä heittiötä, voi sitä heittiötä, — hän päivitteli yhä enemmän\nkiihkoissaan. — Mutta hänen ei pidä sitä saada, ei hinnasta mistään.\nMinä Libanonin ostan. Annan siitä viisikolmatta tuhatta.\n\nHerra Sztolarik hymyili, kumarrellen ja käsiään hykerrellen.\n\n— Joka enimmän maksaa, se saa sen. Jos se olisi minun omani, pitäisin\ntaannoisen hinnan viisitoista tuhatta. Mitä näet mies sanoo, se on\nsanottu. Miehen sana on rautaa. Mutta omaisuus kuuluu lapselle, eikä\nlasten osaa saa loukata raudallakaan... Eikö olekin, herra Gregorics,\noikein sanottu?\n\nGregorics Gáspár tunnusti lausunnon oikeaksi ja sai Sztolarikilta lujat\nlupaukset että hän pääsee tilan omistajaksi; hän poistui siis hyvillä\nmielin.\n\nMutta mitä niistä? Herra Sztolarik tapasi vielä samana iltana kasinossa\nBoldizsárin, eikä ensinkään häneltä salannut sitä että Gáspár herra\ntänään taas oli käynyt hänen luonaan ja kohottanut Libanonin hintaa\nvielä viidellä tuhannella.\n\nTällä kertaa ei Boldizsár vähääkään ällistynyt.\n\n— Olkoon siis kolmekymmentä tuhatta.\n\nTätä hurjaa huutokauppaa jatkui monta päivää. Koko kaupunki alkoi jo\nudella, ovatko nuo Gregoricsit hulluiksi tulleet, — vai piileekö siinä\nasiassa jotain muuta?\n\nGáspár tuli ja lupasi kolmekymmentäkaksi tuhatta; Boldizsár sai sen\nkuulla ja lisäsi vielä kolmetuhatta ja niin edespäin, jotta ihmiset jo\nihan kauhuissaan alkoivat kuunnella tuota kilpailua. Holhouslautakunnan\nesimies ehdoin tahdoin viivytteli suostumuksen antamista: \"Antaa tilan\narvon vain kohota\", hän saneli.\n\nJa sitä se tekikin, aina viiteenkymmeneentuhanteen floriniin. —\nNiin paljon jo siitä Boldizsár lupasi. — Ja Jumala tiesi, milloin\nnuo riitaantuneet veljet olisivat pysähtyneetkään. Asia oli sitäkin\nihmeellisempi, kun vuori-insinöri Drotler, joka asiain tällä kannalla\nollen todellakin oli Sztolarikin kehoituksesta tehnyt Libanonissa\nporauksia, jyrkästi vakuutti ettei Beszterczen maassa ole unssiakaan\nkultaa; siihen hän voisi vaikka valansa tehdä, jos ei ottaisi lukuun\nsitä, mitä on naisten hampaissa maahan haudattu.\n\n— Entä jos Libanonin alla on kivihiiltä?\n\n— Ei sitäkään.\n\n— Sitte on joku Gregoricsit noitunut.\n\n— Samapa se, vei heidät mikä vei! Se vain on varmaa, että Gyuri\npoikaa on kohdannut suuri onni, jota holhoojan on käytettävä hyväksi\nviimeiseen asti. Viinirypäleitähän ei heitetä törkyläjään, niinkauan\nkun niissä on vähänkin nestettä. Onko kukaan kuullutkaan että niitä\npois heitetään niin kauan, kuin niistä nestettä itsestään valuu?\n\nSztolarik antoi siis kilpailun jatkua. Miehen sana on tosin rautaa,\nmutta kullan edessä täytyy raudankin taipua. Ja nyt ainakin kulta\ntehosi.\n\nHän juuri vartoi että Boldizsár lisää viiteenkymmeneentuhanteen vielä\nparisen tuhatta, kun asia yhtäkkiä sai hämmästyttävän käänteen. Gáspár\njoka oli viisaampi ja ovelampi, oli saanut uuden aatteen.\n\nGáspár oli jo ennenkin kummeksinut sitä, kun ei hänen sisarensa\nhievahtanutkaan. Mikähän siihen on syynä? Asian laita voi vain olla\nsiten, että rouva Panyóki ei tiedä siitä mitään, Prepelicza ei ollut\nhänelle salaisuuttaan ilmaissut. Siinäkin Prepelicza on osoittanut\nolevansa sangen viisas mies. Jos hän näet olisi ilmaissut salaisuuden\nrouva Panyókille, olisi hän itse joutunut paikalla syrjään, mutta näin\nollen, veljesten päästessä käsiksi kattilan sisältöön, täytyy heidän\nsuorittaa hänelle alituista hyvitystä siitä, että hän ei kolmannelle\nsalaisuutta ilmaise.\n\nKaikkia näitä ajatellessaan Gáspár alkoi pitää suurena tuhmuutena\nsitä, että joko hän tai Boldizsár koko maailman nauruksi työntävät\nomaisuuttaan Libanonin vuoksi mokomalle äpärälle ja siten vielä\nherättää epäilyjä sisaressaan. Sehän oli selvää, että osti kumpi heistä\ntahansa Libanonin, toinen alkaisi juonia kattilan vuoksi. Eiköhän niin\nollen kävisi halvemmaksi ja helpommaksi heidän ostaa se yhdessä ja\naukaista yhdessä aarretta kätkevä seinä sekä tukkimalla Prepeliczan\nsuu hiljaa pistää taskuihin velivainajan aarteet? Varmasti oli se sata\nkertaa viisaampaa.\n\nGáspár sopi siis, muuanna kauniina päivänä Boldizsárin kanssa, ja suuri\noli Sztolarikin kummastus, kun Boldizsár eräänä päivänä senjälkeen\nkäväisi hänen luonaan ilmoittamassa, että hän peruuttaa puheensa\nLibanonin ostoon nähden. Oli muka lähemmin asiaa harkinnut kotonaan,\nolipa tehnyt laskelman tapaisiakin ja tullut huomaamaan ettei se ollut\nviidenkymmenen tuhannen florinin arvoinen.\n\n— Ei haittaa, — vastasi Sztolarik, — veljenne sen ostaa\nneljästäkymmenestäkahdeksasta tuhannesta.\n\nHeti ensi kerralla Gáspárin tavattuaan hän kehoitti tätä päättämään\nkaupan. Tämä vain kohautti olkapäätään.\n\n— Se oli minulta tuhmuus, — hän vastasi veltosti. — Se höyry on jo\nmennyt päästäni kuin paha uni. Kiitän teitä, rakas herra Sztolarik,\nkun ette heti tarttunut sanaani, nyt en enää asiaan puutu enkä\nsekaannu. Kahdeksallaviidettätuhannella florinilla saisi, hitto vie, jo\nherrashovin.\n\nHolhooja joutui epätoivoon. Pelkäsi turmelleensa asian jousta\nliiaksi jännittämällä, samalla aavistaen että koko kaupunki tulee\nnauramaan hänen taitamatonta kaupusteluintoansa ja että Guyri mieheksi\nkasvettuaan tulee häntä siitä kovasti moittimaan. Hän riensi senvuoksi\nBoldizsárin luo, tarjoten Libanonin viidestäviidettä tuhannesta, mutta\ntämä vastasi lyhyesti, ihraleukaansa raapien:\n\n— Pitääkö herra minua hulluna?\n\nBoldizsárin luota syöksyi hän suin päin Gáspárin luo.\n\n— Menneeks olkoon. Saatte Libanonin neljästäkymmenestä tuhannesta.\n\nGáspár pudisti hiljaa päätänsä.\n\n— Enpä ole vielä hullunruohoa syönyt.\n\nNäin alkoi uudestaan huutokauppa, mutta nyt mentiin yhä alespäin,\nkolmekymmentäviisi, kolmekymmentä, kaksikymmentäviisituhatta, kunnes\nvihdoin monen mutkan perästä hän miten kuten sai sen heille myödyksi\nviidestätoistatuhannesta florinista. Veljekset ostivat sen yhdessä ja\nhuudattivat sen yhdessä maakirjaan.\n\nSamana päivänä kuin he holhoojalta saivat käteensä pikku talon avaimet,\nsulkeutuivat he sinne kahden, vieden mukanaan viittojensa alla —\nkuten sitte myöhemmin oikeuden edessä itse tunnustivat — kumpikin\nmuurarivasaran. Tietenkin he kohta puhkasivat seinän, mihin kattila\noli kätketty; mutta mitä he sieltä löysivät, siitä ei milloinkaan\nsaatu täyttä varmuutta, vaikka juuri se oli pääkysymys siinä suuressa\nriitajutussa, jota Gregoricsit vuosikymmeniä kävivät keskenään.\n\nJuttu alkoi todella sillä tavoin, että Prepelicza parin kuukauden\nperästä saapui vaatimaan Gregoricsin veljeksiltä osaansa seinään\nmuuratuista aarteista, muuten hän uhkasi ilmoittaa koko asian rouva\nPanyókille.\n\nGregoricsit raivostuivat hänen tavatessaan.\n\n— Olet pettänyt meidät, senkin konna! Olit apurina tuolle kuolleelle\nrosvolle, joka mieli nylkeä meidät vielä kuoltuaankin — tuon äpärän\ntenavan hyväksi. Tahtoi vietellä meiltä ostamaan hänen hökkelinsä\nkalliilla hinnalla. Täytti sen vuoksi kattilan vanhoilla nauloilla ja\nraudanpalasilla. Olipa hyvä, kun tulit. Hetipaikalla saat osuutesi\naarteesta.\n\nNäin sanoen he hakivat visaisen kepin ja antoivat sillä kunnon\nPrepeliczalle semmoisen selkäsaunan, että tämä sen saatuansa juoksi\noikopäätä lääkäriin vaatimaan virallista todistusta selässään olevista\nsinermistä; sitte hän juoksi muutamaan nurkkasihteeriin, jotta tämä\nlaatisi mahtavan kantelukirjelmän Gregoricseja vastaan itse kuninkaalle\nWieniin, kun olivat rohjenneet siihen määrään häpäistä entistä\nkunnialla palvellutta korpraalia. — Jos kuningas ei häpeä, — huomautti\nPrepelicza, asianajajansa luona — ei minulla ainakaan ole syytä hävetä,\nsillä heitä oli kaksi yhtä vastaan. — Kolmanneksi hän tilasi oitis\najurin, kun näet ei kyennyt kolottavien jäsentensä vuoksi kävelemään,\nja ajoi maalle rouva Panyókin luo, kertomaan hänelle avoimesti koko\nasian alusta loppuun.\n\nTäten alkoi tuo kuuluisa Gregoricsien juttu, jota rouva Panyókin\nollessa kantajana kesti toistakymmentä vuotta ja oli puheen aineena\nkoko Ylä-Unkarissa. Todistajia kuulusteltiin joukottain, ja vuosien\nkuluessa asiakirjain paino nousi seitsemäänkymmeneen kolmeen\nnaulaan. Rouva Panyóki jaksoi todistaa kattilan olemassa olon,\nseinäänmuuraamiseen ja kummankin Gregoricsin epäluotettavaisuuden,\nmutta sen enempää hän ei kyennyt toteen näyttämään. Gregoricsit\nsensijaan ja heidän asianajajansa vetosivat vainajan petollisuuteen,\ntämä kun oli mättänyt kattilan täyteen vanhoja nauloja ja raudanpalasia\nheitä pettääkseen ja tuottaakseen heille vahinkoa.\n\nKun kuolleella ei ollut asianajajaa eikä puolustajaa, jäi hän\npääsyylliseksi. Ja hyvin luultavaa olikin että hän oli noilla nauloilla\nja raudanpalasilla tahtonut tehdä pahan tepposen, että hän oli jättänyt\nheille, ovelasti suunnitellen, perinnöksi tämän onnettoman jutun, joka\npäättyi vasta sitte, kun jo alkoi olla yhdentekevä, kumpi voittaisi,\nkumpi häviäisi, kun näet kummallakaan riitapuolella ei enää juuri\nmitään omaisuutta ollut; nuo seitsemänkymmentä kolme naulaa paparia ja\npuolisen tusinaa asianajajaa näet olivat vieneet kaikki.\n\nGregoricsit kuolivat järjestään köyhyydessä. Vähitellen unhottui heidän\nmaineensakin, vain Gregorics Pálista asianajajat myöhemmin joskus\nsanelivat:\n\n— Se vasta oli viisas mies!\n\nMutta mihin oli hänen omaisuutensa joutunut, sitä ei kukaan osannut\narvata.\n\nJa sitä oli kumminkin paljo, vaikka se niin jäljettömiin hävisi.\n\nNiin, — mutta, ei kumminkaan ihan jäljettömiin; _sadut_ sen perivät.\nNe pääsivät sitä vapaasti käsittelemään, vähentelemään, kartuttamaan,\nasettamaan sitä milloin minnekin mielensä mukaan.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\nJÄLJET.\n\n\n\n\nSATEENVARJO PUJAHTAA ESIIN.\n\n\nMonta vuotta kului, monta tukkilauttaa ehti mennä Garam-jokea alas,\nmonta muutosta oli tapahtunut Beszterczessä, mutta kaikista näistä\nkiintyy huomiomme parhaiten pieneen ilmoitustauluun Gregoricsien talon\novella, jossa on kultakirjaimin sanat: Wibra György, asianajotoimisto.\n\nMaailma yhä edistyy... Gyuri poikasesta oli tullut kuuluisa asianajaja.\nViisaat komitaatin herrat kysyivät hänen mielipidettään hänen ollessaan\nistunnoissa saapuvilla; kukkasten takaa pilkistää ikkunoissa hymyileviä\ntyttöjen päitä hänen kävellessään kadulla. Todellakin pulska mies ja\nniin viisas! Vieläkö maailmassa muuta tarvittaisi? Nuori, terve — koko\nmaailma on hänelle avoinna. Hänestä voi vielä tulla lähettiläskin.\n\nMutta pikkukaupungin haaveilut eivät niin laajalle ulotu. Ne astuvat\nvarovasti, vain rappusen kerrallaan. Ja mikäpä muu voisi olla lähinnä\nrappusena kuin kysymys, kenen Wibra Gyuri tulisi naimaan.\n\nVarmaan menisi hänelle Krikovszky Katinka, vaikka onkin kaupungin\nkaunein neito. Kaksin käsin hänet ottaisi Hupka Matilda, niin kopea ja\nivallinen kuin muuten onkin. Ehkei Biky Mariskakaan hänelle rukkasia\nantaisi, vaikka onkin aatelisneiti ja viidenkymmenen tuhannen omistaja.\nHalpojahan ne tytöt nykyään ovat!\n\nMutta Wibra Gyuri ei mitään tämmöistä ajatellut; hän oli erittäin\nvakava ja sulkeutunut luonne. Hänen tuttavansa alkoivat aavistaa että\nhänen päässään pyöri muita asioita kuin tavallisten ihmisten. Asiain\ntavallinen kulku kun on se että nuori mies ensin suorittaa tutkintonsa,\navaa sitte toimiston ja alkaa etsiä tointa; toimisto sitte siirretään\nyhä tilavampaan huoneustoon, kunnes se alkaa näyttää laajuuttaan niin\ntyhjältä, että täytyy välttämättä tuoda joku toinen lisää. Sieltä\npuuttuu kaunis nainen, vaalea tai tumma. Näin menettelevät useat nuoret\nasianajajat, joille sallimus suo menestystä.\n\nGyuri ei mitään semmoista ajatellutkaan. Kun kerran mamma Krikovszky\nhänelle teki sensuuntaisen kysymyksen, milloinka saataisiin nähdä\nhänenkin nimensä kihlausilmoituksissa, vastasi hän todella pahakseen\npannen:\n\n— Anteeksi, minulla ei ole tapa naida.\n\nSe on todellakin huono tapa, mutta semmoinen tapa, joka ei ota\nmuodista mennäkseen. Vuosituhansia ovat sukupolvet toistensa perässä\nsitä harjoittaneet, päivitellen ja korvallistaan kynsien valittaneet\ntuhmasti tehneensä, mutta eivät ole maailmaa sen viisaammaksi saaneet.\nNiin kauan kuin nuoria neitoja kasvaa, niitä aina kasvaa jonkun miehen\nvaralle...\n\nHänen toimistonsa menestyi mainiosti, onni hänelle kaikkialla hymyili,\nmutta hän otti sen hyvinkin happamen näköisenä vastaan. Hän kyllä teki\nuutterasti työtä, mutta vain ikäänkuin tottumuksesta. Asianajotoimensa\nhän täytti joka päivä aivan samoin kuin hän peseytyi ja pukeutui. Hänen\najatuksensa liikkuivat muualla. Mutta missä?\n\nNiin, missäpä nuoren miehen ajatukset iässä iässä tavallisesti\nliikkuvat?\n\nHänen ystävänsä luulivat sen tietävänsä ja härnäsivät häntä tuon\ntuostakin:\n\n— Miks'et mene naimaan, mies?\n\n— Ei ole rahaa.\n\n— Juuri sentähden; nainen tuo rahaa. — Tämä käsityshän on niissä\npiireissä yleinen.\n\nGyuri pudisti päätään. Hänellä oli kaunis soikea, miehekäs pää, silmät\ntummat, sielukkaat ja haaveilevat.\n\n— Se ei ole totta. Raha tuo vaimon!\n\nKas, millaista vaimoa se haaveileekaan. Ystävät arvelivat hänen\nhautovan liian suurellisia tuumia.\n\n— Hiton suuri \"kiipijä\" tuo Wibra. Sillä on suuret tuumat mielessään.\n\nHänelle eivät kelpaa nämät alhaiset porvaritytöt! Ehkä pyörii hänen\npäässään jokin paronitar Mednyánszky tai Radvánszky. Sanalla sanoen\nsuuri \"kiipijä\", aivankuin villi viiniköynnös, joka kohoaa korkealle,\nennenkuin alkaa kukkia. Mutta jos hän nyt menisi naimaan, hän varmaan\nkorkealle kohoaisi. Länkäpapukin edistyy yhdessä kukkiensa kanssa...\n\nJoutavia puheita nämät. Wibran tasaista edistystä urallaan sekä hänen\nsisällistä tasapainoaan ei häirinnyt mikään muu kuin tuo onneton\nlegenda hänen perinnöstään. Hänen mieltään eivät häirinneet neitojen\nkatseet eikä suuruudenhulluus, vaan yksinomaan tuo taru. Muista se\noli paljas tarina, mutta hänestä miltei todellisuus, joka väikkyi\nhänen silmissään virvatulen lailla, jota hän ei saavuttanut, mutta ei\nmyöskään kyennyt silmistänsä poistamaan. Se juoksi yhä hänen perässään\naivan tavattomiakin polkuja, kiiti mukana levottomasti, herkeämättä\nsattuen hauen tielleen kaikkialla ja vainoten häntä sekä unissa että\npäivällä. Seinätkin ja katukivet olivat huutavinaan hänelle: \"Sinähän\nolet miljonamies.\" Hänen kyhäillessään vaivaisia viiden ja kymmenen\nkruunun hakemuskirjoja alkoivat kirjaimet yhtäkkiä virnistellä hänelle,\nhokien: \"Heitä kynä hiiteen, Wibra Gyuri, onhan sinulla tavaraa, Jumala\ntiesi kuinka paljo onkaan. Isäsi on sen sinulle jättänyt, sillä hän oli\nisäsi, sinulle hän sitä kokosi, sinä olet hänen laillinen perillisensä.\nSinä olet suuri herra etkä mikään viheliäinen vasta-alkava asianajaja!\nHeitä hiiteen nuo asiakirjat ja lähde etsimään aarteitasi.\" — Mutta\nmistä etsiä? Niin, mistä? Juuri tämä seikka tekee miehen ihan hulluksi.\nSaatat istua niiden päällä jossain väsyneenä loikoillessasi; saatat\nniitä kädelläsi lämmittää johonkin nojautuessasi ja kuitenkin ovat ne\nniin kätketyt, ettet ikinä niitä löydä. Ja mikä mahtava mies sinusta\nvoisikaan tulla! Mitä voisikaan noilla rahoilla saada aikaan. Voisit\najaa nelivaljakolla, juoda samppanjaa ja pitää kamaripalvelijoita.\nSinulle avautuisi uusi elämä, uusi maailma. Askeltesi äänestä sinulle\naatelisvaakunoilla koristetut portit aukenisivat. Ja tähän kaikkeen\nei tarvittaisi muuta kuin vähän kekseliäisyyttä, ajatusten onnellista\nleimahdusta... Mutta kun mitään semmoista ei ole syntynyt, saat\nveikkonen kirjoittaa vain hakemuksia ja kaikessa hiljaisuudessa ajaa\nköyhien slovakkien oikeusasioita.\n\nHän oli ihan onneton tietäessään tuon omaisuuden olemassaolon. Itsekin\nhän sen tunsi ja toivoi monta kertaa, ettei hän milloinkaan olisi\nkuullut siitä puhuttavankaan. Hän olisi ollut sangen iloinen, jos\ntuosta hämärästä olisi pujahtanut ilmi yksikin semmoinen yksityiskohta,\njoka olisi tehnyt tuon perinnön olemassaolon mahdottomaksi tai edes\nepäilyksen alaiseksi. Kunpa olisi kerrankin joku tullut hänelle\nsanomaan:\n\n\"Näin vanhan Gregoricsin kerran Monacossa menettävän äärettömiä summia.\"\n\nMutta sensijaan tulikin ilmi vain sellaisia seikkoja, jotka entistä\nselvemmin puhuivat tuon omaisuuden olemassaolon puolesta. Tapasipa hän\nihmisiä, jotka vakuuttelivat nuorelle asianajajalle:\n\n— Suuren omaisuuden, sangen suuren omaisuuden Gregorics Pál vainaja\nvarmasti teille jätti. Jumaliste, hänellä täytyi olla paljon rahaa.\nEikö teillä todellakaan ole siitä mitään tietoa?\n\nSitä hänellä ei ollut, — mutta kyllä hän sitä aina ajatteli, ja se vei\nhäneltä kaiken ilon ja rauhan. Tästä etevästä, nuoresta miehestä tuli\ntodella jonkunlainen puoli-ihminen, hänen kun täytyi säilyttää kahden\nihmisen mielentila. Yhtenä päivänä hän muisti olevan palkkapiian poika,\nvieläpä äpärä. Hän alkoi ymmärtää hyvin edistyneensä taitojensa ja\nlahjakkuutensa avulla, ja silloin oli hän onnellinen ja tyytyväinen;\njalo työinto häntä elähytti. Mutta ei tarvittu muuta kuin yksi sana,\nyksi ajatus, niin muuttui nuori asianajaja aivan toiseksi ihmiseksi.\nHänestä tuli upporikas Gregorics Pálin poika, joka nyt oli miltei\nmierolainen, kun ei löytänyt perintöänsä. Ajoittain hänet valtasi\nkauhea jano tuon onnettoman tavaran perään; usein hän jätti kukoistavan\nliikkeensä viikkokausiksi ja matkusti Wieniin tiedustelemaan asiaa\nniiltä, jotka ennen olivat olleet liikesuhteissa hänen isänsä kanssa.\n\nSe rikas vaunutehtailija, joka Wienissä oli ostanut hänen isävainajansa\ntalon, antoi erään merkillepantavan tiedon.\n\n— Suorittaessani kerran isällenne talon hintaa virkkoi hän minulle:\n\"Talletan rahat johonkin pankkiin\", ja hän tiedusteli samalla minulta\npankkien talletuskirjain ja shekkien luonnetta. Tämän johdosta\ntiedusteli Gyuri rahoja joka pankista, mutta tuloksetta. Hän palasi\ntakaisin Beszterczeen aivan uupuneena ja pahoilla mielin sekä tehden\nsen päätöksen, että hän pitää asian lopullisesti menetettynä. \"Minä\nen enää hullun teitä kulje. En anna kultaisen vasikan aina ynistä\nkorvissani ja viedä minulta kaikkea iloa. En astu enää askeltakaan sen\nasian vuoksi; pidän sen asian pahana unennäkönä.\"\n\nMutta voiko myös niin tehdä? Voiko tulisia hiiliä sammuttaa tuhkaa\npäälle kokoamalla, eivätkö ne silti savua? Ja tuulen henkäys saa\nne jälleen hehkumaan milloin tahansa. Asian ottaa puheeksi milloin\nyksi, milloin toinen. Äiti, vanha äiti, joka jo kulkee kepin varassa,\nmuistelee lämpöisen takan ääressä istuessaan vanhoja hyviä aikoja,\nkertoen niistä luottavasti ja avomielisesti. Ne vanhat hyvät ajat ovat\nolleet ja menneet. Tulee muun muassa maininneeksi, että Gregorics Pál\ntahtoi sairastuessaan sähkösanomalla kutsua poikansa kuolinvuoteensa\nääreen.\n\n— Voi, kuinka hartaasti hän sinua odotti, ei olisi malttanut\nkuollakaan, ennenkuin sinun tultuasi. Mutta minä olin silloin syyllinen.\n\n— Ja minkätähden hän minua niin hartaasti odotti. Eikö hän sitä sanonut?\n\n— Sanoi toki. _Tahtoi sinulle jotain antaa_.\n\nJo alkaa selvitä, hämärä haihtuu. Pieniä valopilkkuja syntyy sinne,\ntänne. Wieniläisen vaunutehtailijan lausunnoista voi päättää, että\nvainajan omaisuus oli pankkiosoituksena. Ja äitivanhan sanoista\nkuulostaa, että isä aikoi antaa tämän osoituksen hänelle, pojalleen. Se\noli siis hänen hallussaan. Mutta mihin on se joutunut? Mistä pankista\nannettu? Miten päästä siitä selville? Voiko heittää asian sikseen,\nvoiko sitä niin vain kylmästi unhottaa?\n\nEi, ei. Se ei voi ainiaksi jäljettömiin kadota. Nisunjyväkin tulee\noraalle ja pujahtaa arvaamatta esiin, putosi se mihin tahansa,\norastaapa se takin taskussakin. Entä sitte semmoinen omaisuus. Yksi\nsana voi luoda selvyyttä, yksi kyvenkin valoa... Eipä tarvinnut hänen\nliioin kauvankaan odottaa. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin pormestarin\nKrikovszky Tamásin kuolinvuoteelle testamenttia laatimaan. Saapuvilla\nolivat myös kaupungin notario ja muutama neuvosmies, jotka sairas oli\ntoimitukseen kutsunut.\n\nKaupungin pää, tuo jäykkä käskevä pää, lepäsi raukeana, kellertävänä\npatjoillaan, mutta vielä nytkin oli hänellä sama juhlallinen\nesitystapa, millä hän oli taannoin lausunut virastolle jäähyväiset,\nlaskien heidän sydämelleen huolenpidon jalon kaupungin asioista. Niinpä\nhän nytkin otti esiin päänsä alta kaupungin virallisen sinetin ja\nojensi sen syvästi huoaten notariolle:\n\n— Tällä olen kaksikymmentä vuotta oikeutta painanut.\n\nSitte saneli hän testamenttinsa Gyurin kynään, ruveten, luodessaan\nsilmäyksiä entiseen elämäänsä, puhumaan myöskin vapaussodan muistoista.\n\n— Saamari soikoon, ne vasta aikoja olivat! — hän virkkoi, Gyuriin\nkääntyen. — Teidänkin isällänne oli punainen sateenvarjo, jonka\nvarressa oli ontelo. Siinä ontelossa hän kuletti mitä salaisimpia\ntiedonantoja leiristä leiriin...\n\n— Vai niin? Sateenvarjo, — sopersi Wibra György, ja hänen silmänsä\niskivät tulta.\n\nSalaman tavoin iski hänen mieleensä uusi ajatus. Oi voi! Siinä\nsateenvarjossa oli se pankkiosoitus. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä, hiki\nalkoi otsalta valua ja ajatukset kiitivät voitokkaina varmuutta kohden.\n\nSiellä se oli, siellä se oli, varmasti se oli siellä! Yhtäkkiä juolahti\nhänen mieleensä tapaus Tisza-virralla, kun sateenvarjo putosi veneestä\nveteen ja vanhus ihan kauhun vallassa lupasi sen noutajalle suuren\npalkinnon.\n\nAh, varmasti, varmasti on asia niin! Vielä alkoivat hänen korvissaan\nsoida isävainajan silloiset sanat: \"Kun kerran saat sateenvarjon\nomaksesi, tulee se olemaan hyvänä suojana sateissa ja pahoissa säissä.\"\nNe soivat nyt niin selvästi ja kaikuvasta kuin tulisivat ne suoraan\ntoisesta maailmasta.\n\nNeuvosmiehet kummastelivat, mikä tuli nuorelle asianajajalle, miten\nherra Krikovszkyn kuolema häntä niin liikutti; hyvinhän vanhus\ntekee lähtiessään pois, vain vaivoin hän jo monta aikaa oli täällä\nluuvaloisine jalkoineen laahustanut; hyvin hän tekee antaessaan tilaa\nnuorille voimille. Eipä hän ollut hukkaan elänyt ja hyvin hän uransa\npäättäisi, sillä varmasti hankittaisiin hänen muotokuvansa raatihuoneen\nseinälle. Jos hän vielä pysyisi ohjaksissa vaikkapa kymmenen vuotta,\nei hän kumminkaan muuta saavuttaisi kuin sen, että maalattaisiin hänen\nmuotokuvansa, ja tämä tulisi silloin vain rumempi.\n\nVielä enemmän kummastelivat neuvosmiehet sitä omituista, todellakin\ntuhmaa kysymystä, jonka nuori asianajaja tällä juhlallisella hetkellä\nteki kuolevalle vanhukselle:\n\n— Oliko se ontelo suurikin, herra pormestari?\n\n— Mikä ontelo? — kysyi kuoleva, joka jo oli unhottanut äskeisen\npuheensa.\n\n— Se siinä sateenvarjon varressa.\n\nRaukeasti, kummastellen sairas kohotti lasimaiset, sammuvat silmänsä\nhäneen, katkonaisesti vetäen henkeä hammasriviensä lomitse.\n\n— En tiedä, en tullut koskaan isältänne kysyneeksi.\n\nSitte sulki hän silmänsä, lisäten hiljaa ja hilpeän huolimattomasti,\nniinkuin yksin unkarilainen osaa kuolinhetkelläänkin:\n\n— Jos vähäsen odotatte, käyn häneltä itseltään kysymässä.\n\nJa kuten lupasi, lienee hän tehnytkin, sillä tuskin oli asianajaja\nja neuvosmiehet poistuneet, niin jo puolentunnin perästä asetteli\nkaupunginpalvelija isoa mustaa lippua raatihuoneen päädylle ja\nkatolisen kirkon kellot alkoivat kuolonsanomaa soida.\n\nSillävälin kotiin saavuttuaan harppaili Wibra Gyuri aivankuin\nkuumeessa, levotonna edestakaisin toimistossaan. Hänen sydämensä\nvuoroin riemusta sykähteli: \"aarre on löytynyt\", vuoroin taas painuen\ntoivottomuuteen: \"tuota noin, olisi löytynyt, jos sateenvarjo olisi\nkäsillä. Mutta missä on se?\"\n\nHän ei saattanut syödä eikä juoda eikä nukkaakaan, ennenkuin hän\npääsisi siitä selville. Ensi töikseen hän meni tutkimaan asiaa\näidiltään. Mutta vaikka vanhus kovasti muistiansa vaivasi, ei hän\nkyennyt vastaamaan muuta kuin:\n\n— Kuka sitä enää muistaa, rakas poikani, niin monien vuosien perästä!\nJa mitä sinä tuosta risaisesta sateenvarjosta?\n\nGyuri huokasi:\n\n— Kaivaisin sen esiin maan povestakin, vaikkapa paljain kynsin, jos\nvaan voisin.\n\nEukko kohautti olkapäitään, päätänsä pudistellen.\n\n— Kenties Matyi siitä jotain tietää.\n\nHelppo olikin saada Matyi käsiinsä, hän kun nyt poltteli piippuansa\n\"nuoren herran\" etuhuoneessa, hänen palvelijanaan, mutta samaa virttä\nveisasi hänkin, oli muka siitä lähtien unohtanut tärkeämpiäkin\nasioita; sen verran hän vain muisti, että vanha herravainaja vielä\nkuolinhetkelläänkin tahtoi sen sänkyynsä. Jumala tiesi, minkä tähden\nhän sitä niin tarkasti vaali.\n\n(Tietää sen jo muutkin, eikä yksin Jumala.)\n\nTärkeimpiä olivat sentään Bothárin lesken tiedonannot, joka yhä vielä\npiti pientä rihkamakauppaansa Gregoricsien talon kivijalassa ja oli\nollut kuollutta pesemässäkin ja pukemassa. Eukko vannoi kautta taivaan\nja maan, että sateenvarjo oli tiukasti vielä kuolleen jäykistyneessä\nkädessä kiinni ja että täytyi oikaista joka sormi saadakseen se irti ja\nvoidakseen panna sijaan tavanmukainen pyhä risti.\n\nAsianajaja kääntyi poispäin nämät kuultuaan, pyyhkäisten parisen\nkyyneltä silmistään.\n\n— Niin, niin, vainaan kädessä oli se sateenvarjo, — toisti Bothárin\nleski, — saan jäädä tähän paikkaan seisomaan, jos valehtelen.\n\n— Mitä niistä, — murahti Gyuri herra, — pitää saada tietää, missä se on\nnyt.\n\n— Varmaan myöty huutokaupalla kuten muutkin tavarat!\n\nTämä olikin luultavinta. Gyuri riensi kirjastoon, jossa vainajan\nperukirjojen seassa piti löytyä myöskin huutokauppapöytäkirja. Pian\nhän sieltä löysikin myytyjen tavaroiden luettelon, kuka oli huutanut\nja mihin hintaan piirongit, kaapit, pöydät, tuolit; siinä oli lueteltu\nturkit, pyssy, jahtilaukku, saappaat, latauspuikko, mutta sateenvarjoa\nvain ei oltu merkitty. Hän luki kymmeneen kertaan läpi luettelon, mutta\nturhaan; ei jälkeäkään, lukuun ottamatta seuraavaa riviä:\n\n_Kelvottomia kapineita, 2 florinia. Osti valkea juutalainen_.\n\nKenties se kuului niihin. Niin se kai oli. Sateenvarjo on ollut noiden\nkelvottomien kapineiden joukossa. Sen on ostanut Valkonen juutalainen.\nEi siis muuta kuin lähteä etsimään tuota juutalaista. Se on nyt ensi\ntehtävä.\n\nMutta kuka oli oikeastaan tuo valkonen juutalainen?\n\nNoissa onnellisissa Pohjois-Unkarin kaivoskaupungeissa olivat tuon\nhuutokaupan aikana juutalaiset sangen harvinaisia. Heidät oli helppo\ntoisistaan eroittaa, kun heitä oli vain pari, kolme. Yhtä sanottiin\nkeltaseksi vaalean tukkansa johdosta, toista mustaksi, kolmatta ehkä\npunaseksi, ja vanhaa valkoseksi. Näillä neljällä värillä voi siihen\naikaan eroittaa toisistaan kaikki Israelin lapset siinä kaupungissa.\nSenjälkeen he ovat Beszterczessäkin kasvaneet useaksi sadaksi\nperheeksi, mutta hiusten värin monistamisesta ei näy Luoja enää huolta\npitäneen.\n\nEi ollutkaan vaikea saada selville että ennen muinoin — vanhat ihmiset\nsen vieläkin muistavat — valkoseksi juutalaiseksi sanottiin Müntz\nJónásta, ja asia oli sitä todennäköisempi, kun kaupungin vanhat\nhousutkin ja liivit jo kerääntyivät hänen puotipahaseensa, ennen kuin\nne alottivat maallisen olemuksensa toisen toimintakauden. Moni muistaa\nvielä tuon pienen myymälän, jonka seinille oli näytteiksi asetettu\nvanhoja saappaita sekä kuluneita ja nukkavieruja viittoja ja nuttuja,\nja ovessa musteella töherretty kirjoitus: \"Vain kedon liljat voivat\nhalvemmin pukeutua kuin ostajat täältä\".\n\nTämä kyllä oli totta, mutta sillä lisäyksellä että kedon liljat sentään\npukeutuivat somemmin kuin ostajat siinä liikkeessä. Nämät selvitykset\neivät Gyurille tuottaneet suurtakaan lohdutusta. Vaikka hänellä siis ei\nollut niinkään suuria toiveita löytää sateenvarjoa, läksi hän kuitenkin\nsuoraa päätä nykyisen pormestarin, herra Sztolarikin luo lähempiä\ntietoja saamaan, tämä kun oli ollut kauan aikaa kaupungin notariona\nja tunsi kaikki ihmiset ja asiat. Avomielisesti ja yksityiskohtia\nmyöten hän kertoi tälle asiansa, että Gregorics Pálin omaisuus, joka\nnähtävästi oli talletettu jossain ulkomaan pankissa, oli _melkein_ kuin\nlöytynyt. Pankkiosoitus oli epäilemättä kätketty vainajan sateenvarjon\nvarteen ja tämän sateenvarjon oli luultavasti muuan Müntz Jónás niminen\njuutalainen huutokaupassa ostanut. Kaiken tämän Gyuri kertoi nopeasti,\nhengästyneenä, yhteen menoon entiselle holhoojalleen.\n\n— Tämän verran olen onnistunut saamaan tietää. Mutta mitä nyt tehdä?\n\n— Tämähän on jo paljon, enemmän kuin olisi voinut uskoakaan. Täytyy\nvain jatkaa etsimistä!\n\n— Mutta mistä etsiä? Eihän Müntzikään enää ole elossa. Ja jos olisikin,\nkuka tietää, mille rikkaläjälle sateenvarjo sen jälkeen on joutunut\nlahomaan.\n\n— Ei saa heittää asiaa sikseen.\n\n— Tunsitteko Müntz Jónáksen?\n\n— Kyllä! Hän oli sangen rehellinen juutalainen, jonka vuoksi ukkoparka\nköyhänä pysyikin. Hän kävi usein luonani; vielä nytkin olen näkevinäni\nhänen paljaan päänsä, valkoiset hapset tuulessa liehumassa. Jumaliste,\n— ja Sztolarik hypähti pystyyn kuin nuori vuohi. Ja Gregorics Pálin\npunainen sateenvarjo oli hänen kädessään, kun hänet viimeksi näin.\nKuulehan Gyuri, nyt muistan sen aivan varmasti, voisinpa tehdä\nvalankin, sillä sanoin vielä silloin hänelle leikilläni: \"Jokohan se\nJónás on ruvennut käymään toisenkin maailman taloissa, koskapa on\nsaanut haltuunsa Gregorics-vainajan sateenvarjon?\"\n\nTähän ukko oli hilpeästi naurellen vastannut, ettei hän vielä ole\nsentään niin kauaksi liikettänsä ulottanut, hän käy vain Zólyomin\nja Hontin piirikunnissa, toiset komitaatit hän on jakanut poikiensa\nkesken, Moritzille Trencsén ja Nyitra, Szamille Szepes ja Lipto, mutta\nnuorin nallikka sai vasta viime viikolla alueekseen Barsin piirikunnan;\ntoiseen maailmaan hän ei aio itse lähteä kauppoja tekemään, eikä laske\nsinne poikiansakaan, jos ei vain tule pakko.\n\nGyurin silmät ilosta sädehtivät:\n\n— Bravo, rakas holhoojani — hän huudahti, melkeinpä kirkasi. —\nTodellakin taivaallinen tiedonanto!\n\n— Oletpa onnen poika, Gyuri. Minulla on jo sellainen aavistus, että\nolet oikeilla jäljillä ja vielä löydät perintösi.\n\n— Alan sitä jo uskoa itsekin, — innostui asianajaja, joka helposti\nrakensi tuulentupia ja niitä jälleen yhtä helposti särki; — mutta\nkuinka on sitte Müntz rukan käynyt!\n\n— Juutalaisista kertovat kristityt erään tarun, että jokaisena\npitkäperjantaina katoaa yksi juutalainen jäljettömiin. Niin katosi vanha\nJónáskin, siitä on kulunut jo osapuilleen neljätoista vuotta! — Älä\npelkää, Rotschildeista ei ainakaan sillä tavoin kukaan mene. — Hänen\nvaimonsa ja lapsensa odottelivat häntä palaavaksi, mutta vanhusta ei\nvain kuulunut. Pojat silloin lähtivät häntä etsimään ja saivat tietää,\nettä ukko oli mennyt päästään sekaisin ja harhaillut siellä täällä\nslovakkikylissä, joissa hänet oli nähty milloin missäkin, kunnes\nvihdoin oli, muuanna päivänä löydetty hänen ruumiinsa Garam-joesta.\n— Nuoren asianajajan kasvot kävivät totisiksi, mieli taas painui\nalakuloiseksi.\n\n— Mutta silloinhan sateenvarjokin hukkui Garam-jokeen.\n\n— Ehkei sentään. Olisihan hän voinut jättää sen kotiakin. Ja jos hän\nsen kotiin jätti, viruu se varmaan vielä siellä jossain vanhan romun\nseassa, — ei sitä kukaan ole ainakaan viitsinyt ostaa. Koeta onneasi,\npoikani! Sinun sijassasi minä oitis nousisin rattaille ja menisin niin\nkauas, kunnes...\n\n— Menisin, mutta mihin menisin?\n\n— Niinpä, niinkin. — Sztolarik mietti hetken. — Müntzin pojat ovat\nhajonneet kaikkeen maailmaan, — tulitikkulaatikot, joilla he alkoivat\nliikkeensä, ovat saattaneet siitä lähtien paisua suuriksi taloiksi,\nenkä ole minä heistä sen koommin mitään kuullut. Mutta kuulehan, lähde\nBábaszékiin, leski asuu siellä.\n\n— Missä sijaitsee Bábaszék?\n\n— Lähellä Zólyomia, vuoristossa; siellä haukutaan vuonan kuolleen\nmätäkuussa viluun.\n\n— Ja tiedättekö varmasti Müntzin lesken asuvan siellä?\n\n— Aivan varmasti. Parisen vuotta sitten hänet otettiin ja vietiin\njuutalaiseksi Bábaszékiin.\n\n\n\n\nMEIDÄN ROSALIA.\n\n\nNiin, vanha Müntzin leski vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin\nneljänkymmenen florinin vuosipalkalla, kun näet Bábaszékissä ei ollut\njuutalaista ja sinne piti ehdottomasti semmoinenkin hankkia.\n\nAsian laita oli oikeastaan niin, että Bábaszék oli yksi noita\nYlä-Unkarin pikkukaupunkeja, jotka eroavat ympäristön köyhistä\nkyläkunnista ainoastaan sen kautta, että heidän tuomarillaan on\npormestarin nimi ja arvo ja että vissiksi vuoden päiväksi sinne tuodaan\nympäristön kesätuvilta ja kylistä parisen vasikkaa ja sonnimullikkaa\nsekä joitakuita hevoskonia myötäväksi ja samaksi päiväksi sinne\nmyöskin saapuu naapurikaupungista Zólyomista rinkelikauppias, asettaen\nteltassaan esille rinkeliä, piparkakkuja ja muita leivoksia, jotka\nmenevät hyvästi kaupaksi seudun neitosille ja lapsille. Sanalla\nsanoen Bábaszékissa on silloin markkinat. Näistä kaupunkilaiset ovat\njo vuosisatoja pitäneet tarkasti vaaria, jakaen kalenterivuoden ja\nmaailman tapahtumat kahtia, siten että toinen puoli kuuluu markkinain\nedelliseen aikaan ja toinen puoli markkinain jälkeiseen. Niinpä sattui\nesimerkiksi Deák Ferenczin kuolema juuri kaksi päivää Bábaszékin\nmarkkinoiden jälkeen.\n\nKaikkeen tähän ovat olleet syynä muinaiset kuninkaat, jotka käydessään\nmetsästämässä Zólyomin tai Veglesin linnoissa kohottivat juomarahojen\nasemesta läheisiä kyliä kaupungeiksi.\n\nKelpaa sentään sekin etuoikeus; kaupungissa on kaikki arvokkaampaa\nja näkösämpää, maa, puutarhat, jopa ihmisetkin. Siellä on joka mies\nkaupungin porvari, ja sehän on jo jotain sekin. Lautakunnan jäsenet\novat neuvosmiehiä, vanha olkikattoinen talo, jossa neuvosto pitää\nkokouksiaan, on raatihuone, pieksujalka oikeudenpalvelija, vaikka\nsillä ei olekaan yllään virkatakkia, vaan mahalla vaskisolkinen vyö,\non kaupungin heitukka, jonka tulee osata lyödä rumpuakin, sillä\nkaupungilla on myös oma rumpunsa, ovatpa varakkaammat kaupungit\nhankkineet itselleen paloruiskunkin. Arvo on aina arvoa — ja sitä tulee\nmyös ylläpitää.\n\nJa kun vielä sitte alkaa hallituksesta käsin puhaltaa sellaisia tuulia,\nettä suurin osa näistä kahdeksan-, yhdeksänsataa asukasta sisältävistä\npikkukaupungeista tulee menettämään kaupunginoikeutensa, syntyy heidän\nkesken kova kilpailu. Kukin koittaa osoittaa elinvoimaisuuttaan, kukin\nrientää osoittamaan mahtavuuttansa, vaikka kaurapussi tuskin yhdelle\nhevoselle riittää... Siitä ei hyvää synny; ken elää, se näkee.\n\nNiinpä Zólyomin kaupunki kovasti vastustaa Pelsöcziä.\n\nEihän se ole kaupunki eikä mikään; ei siellä ole apteekkiakaan.\n\nPelsöczin upottaisi Zólyom vesilusikkaan. — Herranen aika, eihän joka\nmaailman kolkka voi olla Besztercze tai Lontoo!\n\nKoiramainen on Pelsöczkin haukuskellessaan ja sortaessaan vuorostansa\nBábaszék pahasta:\n\nEihän se ole mikään kaupunki! Ei siellä ole Bábaszék juutalaistakaan.\nSellainen paikkakunta, johon juutalainen ei asetu, ei todellakaan\nkaupungiksi kelpaa.\n\nBábaszék taasen vuorostaan pienempiänsä sortaa... mutta enhän minä ole\ntässä selittämässä tuota rumaa kamppailua, tahdon vain lyhyesti mainita\nettä Bábaszékin arvoisa hallinto kadehtijoiden likaisista parjauksista\nviisastuneena — osaahan mehiläinen kerätä hunajaa myrkkykasveistakin\n— oli ruvennut hieromaan kauppaa edellämainitun Jónás Müntzin lesken\nkanssa, että tämä muuttaisi asumaan Bábaszékiin ja avaisi siellä torin\nvarrella kaupan vastapäätä sepän pajaa, jotta se pistäisi jokaisen\nmatkustavan silmään, ja tulisi siinä olla kaupan ensi kädessä seuraavia\ntavaroita: saippuaa, piiskoja, värejä, sukia, harjoja, valjaita,\nnauloja, suolaa, kärrinvoidetta, saframia, inkivääriä, kanelia, liimaa,\nmaaliöljyä, lyhyesti sanoen tavaroita, joita ei Bábaszékissa kasva,\nja joita ei siellä liioin valmisteta, ja lieneepä edellämainittujen\nlisäksi maailmassa vielä joitakuita muitakin.\n\nTäten joutui Müntzin leski Bábaszékiin, missä hänet otettiin kaikella\nkunnialla vastaan ja häntä kaikin tavoin hemmoteltiin; häntä\nolisi miltei kämmenellä kannettu — mikä kumminkaan ei olisi ollut\nleikintekoa, sillä arvon rouva painoi lähes puolisentoista sentneriä.\n\nEnsimmältä moni oli pahoillaan, kun maistraatti ei ollut hankkinut\noikeaa juutalaista, vaan ainoastaan juutalaisakan. Olisihan ollut\npaljoa mahtavampaa ja mieltä ylentävämpää sanoa: Meidän juutalainen\nsanoi niin ja niin, meidän Moritz tai meidän Tobias teki sitä ja\nsitä. Sangen yksinkertaiselta tuntuu puhe \"meidän juutalaiseukosta\"\ntai \"meidän Rosaliasta\"; eihän se kuulu miltään. Sanalla sanoen,\nBábaszékiin olisi pitänyt hankkia oikea juutalainen, pitkäparta,\nkäyränenä ja mikäli mahdollista punatukkainen — se olisi ollut oikeaa\nlajia.\n\nMutta herra Konopka, neuvosmiehistä viisain, joka oli rouva Müntzin\nkanssa ruvennut sopimusta hieromaan ja itse meni häntä noutamaan,\ntoimittaen Beszterczeen lähettämillään rattailla hänen tavaransakin\nperille — olipa kukittanut ne hevosetkin, jotka toivat itse rouvan, —\ntukki armotta tyytymättömien suun lausumalla, joka sattui pilkkaan kuin\nkivi Davidin lingosta.\n\n— Älkää hupsiko! Jos nainen kerran saattoi olla Unkarin kuningasna,\neikös silloin voi nainen toisen kerran olla Bábaszékissä kauppiasna?\n\nMihinkäs totuudesta pääsee! Tyytymättömät vähitellen rauhoittuivat,\nalkoivatpa jo kehuskellakin maistraatin valintaa, kun rouva Müntzin\npojat, luvultaan seitsemän, seuraavana purim-juhlana ja senjälkeen\nkaikkina suurina juhlina kokoontuivat maailman eri ääristä sinne ja\nkaupunkilaiset näkivät heidän kävelevän torilla herrastamineissa,\njalassa nauhakengät ja korkeat silinterihatut päässä.\n\nBábaszékin porvarit pysähtyivät pihamaillaan heitä silloin katselemaan\nja rehennellen he yli väliaitojen toisiansa puhutellessaan haastelivat:\n\n— Jos ei tämä ole kaupunki, kuomaseni, silloin ei lepakkokaan ole muuta\nkuin hyttynen!\n\n— Kymmeniin vuosiin ei Pelsöczissä nähdä näin monta juutalaista,\nvastasi toinen kuoma, mahaansa silitellen.\n\nPuotinsa ovella Müntzin leski itsekin ihaili poikiansa. Siinä hän näet\ntavallisesti istui puodin ovella sukkaa kutoen, nenällä vaskisankaiset\nsilmälasit — ja nämät silmälasitkin antoivat Bábaszékille arvokkaan\nkaupunkilaisen ulkoasun. Muuten oli rouva Müntz sangen ystävällisen ja\nlempeän näköinen, istuessaan siinä, valkoinen huivi päässään hän sopi\nniin hyvin ympäristöön, toisiin, valkoisiksi siveltyihin rakennuksiin\nja kaupungin talon kunnioitusta herättävään otsikkoon, että kukaan\nei saattanut mennä hänen ohitsensa hattuaan nostamatta. Jokainen\ntunsi vaistomaisesti, miten likeisesti tuo pyöreä eukko oli liittynyt\nBábaszékin kukoistusta tarkoittaviin tulevaisuussuunnitelmiin.\n\n— Hyvää päivää, nuori rouva, miten jaksatte, nuori rouva?\n\n— Hyvin, rakkaat lapset.\n\n— Mitenkä liike käy, nuori rouva?\n\n— Hyvin, rakkaat lapset.\n\nSangen oltiin hyvillään, kun rouva oli aina ketterä ja terve ja\nvaurastui silminnähtävästi.\n\nKaikkialla kaupunkilaiset rahtia vetäessään siitä ylvästelivätkin.\n\n— Meidän Rosalia se vasta vaurastuu. Ihan se saa, hitto vie, uudet\nhöyhenet. Pätii Bábaszékissä elää! Bábaszék on kultala, uusi kultala...\nkyllä siellä elää.\n\nRosalia-rouvaa siellä todella hemmoteltiin. Hän oli jo alun\nseitsemännellä kymmenennellä, mutta silti häntä aina sanottiin vain\n\"nuoreksi rouvaksi\". Ja merkityksensä on silläkin. Kuningas on haalinut\nitselleen kaikki mahdottomatkin arvonimet ja yksin hänellä on muka\noikeus niitä jaeskella, mutta kansa on tuntien oman suverenisuutensa\nottanut käytäntöön myös omat arvonimensä, se lahjoittaa arvonimeksi\n_nuoruuden_.\n\nKuten sanoin, pidettiin Rosalia rouvaa suuressa kunniassa; kun hän\nmuutama vuosi sinne siirtymisensä jälkeen alkoi rakentaa uutta\nkivitaloa torin laitaan, tarjoutuivat kaikki hevosmiehet noutamaan\nhänelle muutaman kerran kiviä ja puita. Lupasivatpa mökkiläisetkin\ntehdä ilmaiseksi yhden päivätyön. Ainoastaan parisen laiskinta alussa\nkieltäytyi tulemasta, mutta järkevämmät ja etevämmät hilasivat\nheidätkin mukaansa.\n\n— Kelvoton mies, he sanoivat semmoisista, — ei kunnioita ketään, ei\nJumalaa, ei pappia, ei juutalaista.\n\nMenipä kaupungin hallinto niinkin pitkälle, että uutta asemakaavaa\nlaadittaessa laajanäköisen pormestarin Mravucsán Jánosin kehoituksesta\neroitettiin kaksi tonttia kaupungin alueesta, toinen vastaista\njuutalaisten synagogaa ja toinen juutalaisten hautuumaata varten —\nvaikka näitä ei siellä ollut kuin yksi eukko.\n\nSe sinään. Onhan tulevaisuus edessä, ja ken tietää, mitä se mukanaan\ntuopi? Ja toisekseen tuntuu niin mukavalta sovittaa pakinoidessaan\nvierasten kanssa puheeseen sanat: \"noin kivenheiton päässä Bábaszékin\njuutalaistemppelistä\", tai: \"Bábaszékin juutalaistemppelin alueen ohi\nmennen\" j.n.e.\n\nVieläkin pienemmät naapurikaupungit kateissaan ja kiukuissaan\nbábaszékiläisten selän takana sanelivat:\n\n— Voi noita Bábaszékin porvareita! Johan ne vaivaiset suuruuden\nhulluutta sairastavat.\n\n\n\n\nJÄLJET VIEVÄT GLOGOVAAN\n\n\nEräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä pysähtyivät kevyet vaunut rouva\nMüntzin myymälän edustalle. Vaunuista hyppäsi ulos nuori herra.\n\nTämä oli, kuten jo tiedämme, Wibra György.\n\nRouva Rosalia, joka paraikaa keskusteli pormestari Mravucsánin ja\nneuvosmies Galban kanssa, kysäsi uteliaasti hänen luokseen joustavin\naskelin tulevalta vieraalta:\n\n— Mitä asiaa?\n\n— Oletteko rouva Müntz?\n\n— Olen.\n\n— Haluaisin ostaa yhden sateenvarjon.\n\nNeuvosmiehet kääntyivät kummastellen katselemaan kirkasta, pilvetöntä\ntaivasta.\n\n— Mitä hittoa, mumisi laajanäköinen Mravucsán itsekseen, — mitä nyt\nsateenvarjolla? sitte hän kysyi ääneensä:\n\nMistä herra on kotoisin?\n\n— Beszterczestä.\n\nMravucsán kummasteli yhä enemmän, olipa vähällä rintoihinsa lyödä.\n\nKyllä on kumma seikka tulla Beszterczestä Bábaszékiin sateenvarjoa\nostamaan. Eihän semmoista saa kuulla kuin kerran eläissään. Hän\ntyrkkäsi hiljaa neuvosmiestä kylkeen, kuiskaten:\n\n— Kuulitteko?\n\n— Tämä on vain köyhä maalaisliike, hyvä herra. En pidä varastossa\nsateenvarjoja ja muita sellaisia tavaroita, vastasi rouva Rosalia.\n\n— Se on kyllä ikävää, murisi herra Mravucsán, pureskellen tuuheita\npörhöisiä viiksiään.\n\nMutta minä olen kuullut, — virkkoi vieras jälleen, että teillä on\nvanhoja sateenvarjoja.\n\nVanhoja sateenvarjoja! Hyi! Herra Mravucsán, joka muutenkin poti\nhengenahdistusta, alkoi läähättää lyhyeen ja vaikeasti. Hän oli\njuuri viskaamaisillaan jonkun ivallisen sanan tuolle vieraalle kun\nyhtäkkiä muuan pillastunut hevospari käänsi hänen ajatuksensa toiseen\nsuuntaan. Markkinaväki, jota tori oli täynnä, hajaantui säikäyksissään\nlaitapuolille, vastapäätä olevassa pajassa takominen taukosi ja\nsepät juoksivat suurta melua pitäen oikealle laidalle pystytettyä\nmarkkinakojua, eli n.s. \"lassinkyökkiä\" kohti, jonka padan ja\npaistikkaat ohikiitävä valjakko oli kumoon kaatanut. Sekä rinkelit että\npaistikkaat ja sianlihaviipaleet siellä makasivat hujan hajan maassa,\nvain niiden haju vielä nyt kovasti seppien nenää kutitti. Torieukot\nkiljuivat ja voivottelivat; jotkut rohkeimmat riisuivat päästään\ntummansiniset huivinsa ja pelottelivat niitä huiskuttamalla hevosia,\nsaaden ne onnellisesti suuntaamaan kulkunsa suutarien kojua kohti.\n\nSyntyi aimo mellakka. Koko tori oli yhtenä vilinänä, aallokkona. Muuan\nsepänrenki otti maasta suuren paistikkaanpalan, eukot hänen peräänsä,\nja senjohdosta toinen sepänrenki, rientäen vainottua toveriansa\nauttamaan, veti yhtäkkiä ahjosta suuren tulikuuman raudan ja riensi se\npihdeissään eukkoja kohden, ruveten sitä vielä tuimasti vasarallaan\ntakomaan, jotta tuliset kipunat pärskyivät ympäriinsä parin sylen\npäähän.\n\nHevoset sillävälin laukkasivat eteenpäin erään tynnörintekijän\ntavaroiden ylitse, vetäen perässään hienojen herrasvaunujen riekaleita.\n— Noista ei ainakaan enää ajopeliä tule, virkkoi seppämestari hitaasti,\nkatsellen tapausta, kädet nahkaisen esiliinan alla. Nyt vaunut vielä\niskivät erään talon seinään ja niiden vasen takapuoli litistyi kokoon;\nvetotankokin katkesi, yksi pyörä jäi johonkin linjaaleineen päivineen,\njotta nyt alkoi keltaiseksi maalattu istuinkin maata laahata. Ohjat\nolivat irtautuneet hevosten väliin ja laahasivat nekin maata. Nuo\npillastuneet hevoset liehuvine harjoineen ja suut vaahdossa olivat\ntodellakin komea näky siinä kiitäessään päät pystyssä aivankuin\nvapaudestaan hurmaantuneina; etujaloillaan he näyttivät ikäänkuin uivan\nilmassa.\n\n— Komeat haaskat! — virkkoi neuvosmies Galba.\n\n— Glogovan papin hevoset, — huomautti Mravucsán. — Kunpa vaan ei olisi\nmitään onnettomuutta tapahtunut. Mennään, Galba!\n\nPuhellessaan etumaisten ostajain kanssa, joita yhä karttui ja joita oli\npalveltava ja jotka sentään kärsivällisesti vuoroaan odottivat, rouva\nMüntz ohimennen vastasi vieraalle:\n\n— Olisi meillä vanhoja sateenvarjojakin ehkä joitakuita tuolla\nvinnillä, mutta ne eivät noin hienoille herroille sovi.\n\n— Saamari! Tahtoisin kumminkin niitä nähdä. Rouva Müntz aukaisi oven\nlaskeakseen ostajat edellänsä sisään, mutta teki vierasta kohden\nkynnyksellä torjuvan liikkeen.\n\n— Vakuutan teille ettette ottaisi niitä käteennekään.\n\nMutta vieras ei niin helposti perään antanut, vaan meni sisään hänkin\nodottamaan, kunnes toiset ostajat olivat asiansa suorittaneet, ja nyt\nhän uudestaan lausui tahtovansa nähdä noita vanhoja kapineita.\n\n— Voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan! Sanon vieläkin etteivät ne\nteille kelpaa. Ne sateenvarjot ovat niiltä ajoilta, jolloin mieheni\nvielä eli, hän kun osasi niitä korjata; useimmista on kangas rikki,\n— ja sitäpaitsi ovat ne jo aivan turmeltuneet vinnillä kaikenmoisen\nrojun seassa. Ei kannata mennä niitä noutamaan. Eikä se nyt kävisi\nlaatuunkaan. Poikani on mennyt markkinoille, piialla on ruusu jalassa,\njotta ei pääse liikkumaan, enkä minä näin markkinapäivänä voi\nhetkeksikään poistua puodista.\n\nAsianajaja otti lompakostaan viiden florinin setelin.\n\n— Minä en ilmaiseksi pyydä palvelustanne, rouva Müntz, mutta\nsateenvarjot tahdon joka tapauksessa nähdä. Laskekaa minut itse sinne\nvinnille. Ottakaa tämä nyt etukäteen.\n\nRouva Müntz ei tarttunut rahaan; pienillä silmillään, jotka olivat\nsyvällä lihavien kasvojen kuopissa, hän tarkkasi tutkivasti ja\nepäilevästi ylhäisen näköistä nuorta herraa.\n\n— Nyt en ainakaan sateenvarjoja teille näytä.\n\n— Miks'ette?\n\n— Siksi että miesvainajani antoi minulle seuraavan opetuksen: Älä\nkoskaan, Rosalia, tee semmoista, jota et käsitä, ja minun mieheni oli\nsangen viisas ihminen.\n\n— Niin, niin. Olette oikeassa; ettehän käsitä, minkätähden minä tarjoan\nviittä florinia saadakseni nähdä vanhoja sateenvarjoja.\n\n— Noilla viidellä florinilla te tahtoisitte kai nähdä jotain muutakin.\n\n— Niin, asia on sangen yksinkertainen. Minun isälläni oli vanha\nsateenvarjo, josta hän eläessään paljon piti, oli siihen todella\nkiintynyt, ja olen saanut sattumalta tietää sen joutuneen teidän\nmiehenne haltuun; tahtoisin sen nyt hankkia itselleni perhemuistoksi.\n\n— Kuka olikaan isänne? Ehkä minä jotain asiasta tietäisin.\n\nVieras hieman punastui.\n\n— Gregorics Pál, — hän vastasi.\n\n— Ah, Gregorics! Vartokaa! Niin, niin, kyllä muistan, tuo omituinen\npieni mies, joka kuolemansa jälkeen...\n\n— Niin se, joka testamenttasi Beszterczen rouville kaksituhatta\nkullekin.\n\n— Kyllä tiedän, mutta ei hänellä ollut, jos oikein muistan, poikaa...\n\n— Niin, tuota, tuota... (Puhuja joutui hämilleen ja lause katkesi.)\nMinä olen asianajaja Wibra.\n\nNyt oli rouva Müntzin vuoro joutua hämilleen.\n\n— Vai niin. Oh hoh! Voi minun vanhaa tyhmää päätäni. Oh hoh, jo tiedän.\nKyllä tiedän! Olen kuullut teistä paljo puhuttavan. Olen sangen\niloinen saadessani teidät nähdä. Kyllä tunsin taattovainajan. Hyvänen\naika, miten olettekin hänen näköisensä ja kuitenkin niin pulska mies.\nTunsin hänet hyvin, vaikka — hän lisäsi hymähtäen — minulle hän ei\ntestamentannut kahtatuhatta florinia. Voi, minäpä olin silloin jo\nvanha, kun hän oli nuori. — Olkaa siis hyvä ja tulkaa sateenvarjoja\nkatsomaan. Minä näytän tietä ja osoitan, missä ne ovat siellä vinnillä.\nTulkaa vain perässäni. Kunpahan nyt löytäisitte vanhan herran\nsateenvarjon sieltä...\n\n— Viisikymmentä florinia minä silloin kouraanne pistäisin, rouva Müntz.\n\nKuullessaan viittäkymmentä florinia mainittavan alkoivat eukon silmät\nkiilua kuin kiiltomadot. Mikä kelpo poika! — hän huoahti taivaaseen\nkatsahtaen, — ei mikään ole otollisempaa Jumalalle kuin hyvä poika,\njoka kunnioittaa vanhempiensa muistoja! — Nuo viisikymmentä florinia\nsaivat vanhuksen niin vilkkaaksi ja eloisaksi kuin hämähäkki. Sulkien\npuotinsa lasioven ulkoa hän ketterästi astuen vei Gyurin pihaan\ntikapuiden luo, aikoen itsekin kavuta ylös häntä auttamaan.\n\n— Ei, ei, pysykää te täällä, rouva Müntz. Mitä maailma sanoisikaan,\n— lisäsi Gyuri leikillään, — jos saisi nähdä meidän kiipeävän kahden\nvinnille?\n\nRosalia rouva purskahti käsiänsä yhteen lyöden iloiseen nauruun.\n\n— Voi hyvä, nuori herra! Ne ajat ovat aikaa menneet. Eipä taattonnekaan\nminulle mitään testamentannut. Vaikka kyllä minä ennen sentään... (Hän\nsilitteli harmaita hapsiaan pois otsalta.) Menkää siis yksin.\n\nPuolisen tuntia penkoi Wibra siellä rouva Müntzin romuja, tämän\njo käydessä kahdestikin puodista käsin pihalla katsomassa. Nuo\nviisikymmentä florinia olivat näet tehneet hänet malttamattomaksi.\n\n— Heiniäkö vai olkia? — hän kysyi nähdessään Wibran selkä edellä\nastuvan tikapuita alas. Turha oli kysyäkin. Kädessä ei ollut\nsateenvarjoa.\n\n— Minä olen tutkinut ne kaikki, — hän virkkoi allapäin; — yksikään\nniistä ei ollut se oikea.\n\nJuutalaiseukon muoto kävi nyrpeäksi, lihava leuka rupesi omituisesti\nväräjämään ja silmät räpyttivät sukkelaan.\n\n— Voi, voi, mihin lienee tuo tuhma Jónás sen pannut? — hän mutisi.\nViisikymmentä florinia! Kauheata! Sillä Jónáksella ei sitte ollut\nvähääkään älyä...\n\n— Miehenne luultavasti itse piti sitä sateenvarjoa. Herra Sztolarik,\nmeidän nykyinen pormestarimme sanoo varmasti muistavansa nähneensä sen\nhänen kädessänsä.\n\n— Minkä näköinen se olikaan?\n\n— Kangas oli punainen, alasyrjässä kapea viheriä kukkareunus; musta\npuuvarsi päättyi harmaaseen luusta tehtyyn kahvaan.\n\nRosalia rouva huudahti:\n\n— En tarvitse päästä koskaan taivaaseen, jos ei Jónáksella ollut juuri\nse viime matkallaan. Muistan sen, aivankuin hän seisoisi vielä nytkin\nedessäni. Sen hän otti, jumaliste, juuri sen hän otti...\n\n— Siinä hän teki pahasti.\n\nRosalia rouva alkoi miestänsä puolustaa:\n\n— Miten hän voi tietää, mikä niistä olisi ollut kotiin jätettävä! Ei\nhänellä ollut aavistustakaan...\n\n— Kaikki on siis mennyttä! — huoahti asianajaja, seisoen tikapuiden\nluona neuvotonna, aivan kuin jäykistyneenä kuten Marius Kartagon\nraunioilla; hänen Kartagostaan vain ei jäänyt raunioitakaan, — kaikki\nhaihtui ilmaan, josta oli itse rakennuskin.\n\nVastahakoisesti hän astui ulos portista vaunujansa luo, eukko\nlaahustaen verkalleen perässä, kuten lihotettu hanhi heiluen oikeaan\nja vasempaan. Mutta kadulla hän yhtäkkiä tarttui vilkkaasti Wibran\ntakinkaulukseen:\n\n— Ka, olin aivan unhoittaa. Poikani Moritz sattuu olemaan kotona; hän\non teurastaja ja on tullut eläimiä ostamaan. Poikani Moritz tietää\nkaikki ja minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen — Rosalia rouva oli\nnähtävästi paljoa mieluummin täällä maan päällä — jos hän ei voi antaa\nteille jotain tietoa tuosta punaisesta sateenvarjosta. Menkää vain,\nhyvä, rakas herra, suoraan torille eläimien joukkoon ja puhutelkaa\nsiellä komeinta miestä; se on Moritz poikani... erittäin pulska ja\nkomea mies. Puhutelkaa häntä ja luvatkaa hänelle nuo viisikymmentä\nflorinia. Minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen, jos valehtelen\nsanoessani että Moritz minulle jotain tuosta sateenvarjosta silloin\nmainitsi. Kun näet Jónás rukka hukkui, meni Moritz häntä hakemaan\nja jäljille päästyään hän seurasi niitä kylästä kylään, udellen ja\ntiedustellen, kunnes viimein asiat selvisivät. (Rosalia rouva loi\nkyyneleiset silmänsä taivasta kohden.) Voi Jónás, Jónás, miksi teit\nmeille tämän? Kun kerran jo meni järkesi, minkätähden piti sinun\nitsekin mennä sen perään? Onhan sitä pojillasi riittämään asti. — Wibra\nolisi tarttunut oljen korteenkin; sanaa virkkamatta hän nyt riensi\nmyymäkojujen lomitse kirkon taa karjatorille.\n\nHetken tiedusteltuaan hän tapasikin Müntz Moritzin, lyhyen, paksun ja\nlihavan miekkosen, kasvot pisamia täynnä. Hiton ruma mies muutenkin.\nVyötäisillä riippui pitkä tuppipuukko ja oikeaan ranteeseen oli\ntatuoitu härän pää.\n\nMies teki paraikaa kauppaa muutamasta käyräsarvisesta lehmästä. Myyjä\nvannoi kautta taivaan ja maan ettei Bábaszékissä ole tämän vertaista\nlehmää vielä myyty.\n\n— Paljailla oljilla eläenkin, — hän kehui, se lypsää neljätoista\ntuoppia päivässä.\n\n— Joutavia! — vastasi Müntz Moritz halveksivasti, — en minä ole mikään\nvasikka, joka sitä rupeaisi imemään eikä teidän tarvitse ruveta sen\nlypsykykyä kehumaan; minä olen teurastaja, palottelen sen puntarin\nnenään.\n\n— Vai niin, — virkkoi rehellinen myyjä ja alensi tinkimättä viisi\nflorinia lehmän hintaa.\n\nMoritzin mielestä oli kai hinta vieläkin liian korkea, koska hän\nkoetellen sitä joka taholta viimein läimäytti sitä lanteille,\nhuudahtaen ikäänkuin epätoivoissaan: \"paljasta luuta!\" — sitte aukasi\nhän eläimen suun, tutkien sen hampaita.\n\n— Eihän sillä ole enää hampaitakaan!\n\n— Mitä herra hampaista? — ärähti kunnon myyjä. — Vai aiotteko palotella\nja punnita hampaitakin?\n\n— Vielä tuo kelvoton potkiikin!\n\n— Mitä tyhjää, eihän se kuoltuaan enää potki; ensin te kai sen\nteurastatte ja sitte vasta palottelette?\n\nKunnon myyjä nauroi omalle sukkeluudelleen ja tultuaan hyvälle tuulelle\nhän alensi hintaa vielä viisi florinia.\n\nSittekin lienee hinta ollut Moritzin mielestä liian korkea, koskapa hän\njäi vielä tarkastamaan elukkaa löytääkseen siinä yhä uusia vikoja, kun\nWibra saapui paikalle ja puhutteli häntä unkariksi:\n\n— Tulkaa, herra Müntz, minulla olisi vähän asiaa!\n\nPeläten että ostaja menee menojaan alensi myyjä hintaa taas viisi\nflorinia, ja nyt teki viisas Moritz kaupat, vaikka hän ennen oli saanut\niltaan asti hieroa kauppaa noiden itsepäisten myyjäin kanssa, jotka\neivät tahtoneet tavaraansa halvasta luovuttaa.\n\n— Mitä asiaa?\n\n— Haluaisin ostaa teiltä jotain semmoista, joka ei kuulu minulle eikä\nteillekään.\n\n— Semmoista tavaraa on maailmassa paljon, — vastasi Moritz, suu\nirvissä. — Minä myyn sangen halvasta, sen vakuutan.\n\n— Käydään vähäsen tuonnemmaksi!\n\nAsianajaja vei hänet ulos väkijoukosta kaupungin kaivolle, missä\nyksinäinen marjakuusi antoi varjoa. Tämä puu, jonka jalo kaupunki oli\nympäröinyt aitauksella ja jonka alle se oli asettanut kaksi penkkiä,\nkuului sekin tavallaan Bábaszékin vastaiseen mahtavuuteen. Nuo myskiltä\nhaiskahtavat kullanvihreät kuoriaisetkin, joita oli sen lehvissä ja\njoita käytetään eräiden lääkkeiden valmistukseen, — espanjankärpäsiksi\ntiedemiehet niitä nimittävät, — olivat jok'ikinen todistamassa\nBábaszékin etevämmyyttä ja että sekin vielä saapi apteekin.\n\nBábaszékin naiset veivät noita hyönteisiä ennen usein Zólyomiin, missä\napteekkari niitä osti parillakymmenellä kreutzerillä, mutta sitte\nkielsi jalo kaupunki jyrkällä säädöksellä tämän keinottelun, lausuen;\nPuu kaipaa apteekkia. Emme salli viedä kuoriaisia pois... Kyllä\nlaajanäköinen Mravucsán osaa asiat valvoa.\n\nWibra kertoi lyhyesti asiansa, että hän haluaisi ostaa muistiksi\nisävainajansa sateenvarjon, jota vanha Jónás Münz oli käyttänyt.\n\n— Tiedättekö te jotain siitä?\n\n— Kyllä — vastasi Moritz nolona; hän kävi näet erittäin noloksi\nkuullessaan tällaisia joutavia asioita mainittavan.\n\n— Tarjoan teille viisikymmentä florinia, jos lähdette minua opastamaan\nja onnistutte sen löytämään.\n\nSäikähdyksissään otti Moritz lakin päästään. Viisikymmentä florinia\nvanhasta sateenvarjosta! Oh, sehän mahtoi olla itse Koburgin herttua!\nYhdellä silmäyksellä hän nyt huomasi, miten hieno puku oli vieraan yllä.\n\n— Saattaa se sateenvarjo löytyä, — hän vastasi silminnähtävästi\nvilkastuen, mutta kohta sentään lähemmin ajateltuaan lisäten varmuuden\nvuoksi sanan: luullakseni.\n\n— Kertokaa kaikki, mitä tiedätte.\n\nMies vaipui hetkeksi mietteisiin; muistot isästä olivat nähtävästi\naivan sekaisin hänen päässään, sikinsokin kuin risuläjä.\n\n— Tuota, tuota se sateenvarjo! Miten sen laita olikaan? Siitä on\nnelisentoista vuotta, kun isäni hukkui; moni yksityiskohta on jo\nhaihtunut mielestäni, mutta sen muistan varmasti, että lähteissäni\nhäntä veljeni kanssa etsimään pääsin jäljille ensin Podhragyissa.\nSiellä hän vielä oli ollut järjissään, myynyt muutamia pieniä\nkapineita kyläläisille, nukkunut yönsä kylän kapakassa sekä ostanut\nkahdella florinilla vanhan sinetin eräältä Raksányi nimiseltä\nmaalaisaateliselta. Hänellä oli silloin vielä hyvinkin selvä järki,\nsillä saatuamme hänen ruumiinsa ylös Garam-joesta löysimme sinetin\nhänen taskustaan ja myimme sen eräälle muinaismuistojen kerääjälle\nviidestäkymmenestä florinista, kun näet saatiin selville, että se oli\nArpádin ajoilta Mohorain sinetti.\n\n— Hyvä, hyvä, mutta nämät seikat eivät minua liikuta, herra Moritz,\nkeskeytti vieras maltitonna.\n\n— Saatte kohta huomata, että nekin asiaan kuuluvat.\n\n— Sangen mahdollista, mutta eivät koske sateenvarjoa.\n\n— Koskevatpa niinkin. Kuunnelkaa vain tarkasti. Podhrágyissa saimme\ntietää vanhuksen menneen sieltä Abellovaan. Silloin minäkin läksin\nsinne. Täältä jo kuulemieni johdosta aloin epäillä vanhuksen\nmenneen päästään sekaisin, hän kun ennenkin oli ollut taipuvainen\nmietiskelyihin. Siellä näet kerrottiin meille hänen ostaneen vanhoja\nkreutzerin rahoja kyläläisiltä neljästä kreutzerista. Sittemmin selvisi\nkumminkin, että otaksumani oli väärä.\n\n— Miten niin? Eikö vanhus vielä ollutkaan sekapäinen.\n\n— Ei, sillä muutama päivä senjälkeen kävi Abellovassa kaksi\njuutalaispoikaa, tuoden sinne pussillisen noita vanhoja kreutzerin\nrahoja, joista kyläläiset heille maksoivat kolme kreutzeria\nkappaleelta, kun niiden hinta muka oli neljä kreutzeria.\n\n— Siis mahdollisesti...\n\n— Eipä niinkään mahdollisesti vaan varmastikin nuo kaksi veitikkaa\nolivat kehoittaneet kunnon vanhusta ostamaan noita vanhoja rahoja,\njoten hän tietämättään joutui kanssarikolliseksi. Kuitenkin on\nluultavaa, että vanhus ei enää ollut täysin tolkussaan, sillä eipä\nhän muuten niin olisi antanut itseään pettää. Abellovasta hän oli\nmennyt Viszoka Horan koivikon kautta Dolinkaan, mutta siellä emme\nvoineet keksiä mitään omituista hänen käytöksessään, vaikka hän oli\nsiellä viipynyt parisen päivää. Vaan sensijaan jo seuraavassa kylässä\nSztrecsnyóssa lapset juoksivat hänen perässään, pilkaten häntä kuten\nmuinoin Elias profeettaa ja oli aukaisten laukkunsa hän — ei Elias\nprofeetta, vaan minun isäukkoni — ja viskellyt heitä tavaroillaan.\nVielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin muistellaan siellä sitä päivää,\njolloin saippuanpalasia, helmiä, linkkuveitsiä ja huuliharppuja sateli\nkuten mannaa taivaasta väestön keskuuteen. Siitä on syntynyt siellä\nkuulemma sananlaskukin: \"Kerran kävi Sztrecsnyóssa hullu juutalainen.\"\n\n— Hitto vieköön Sztrecsnyón! Palatkaamme vihdoinkin asiaan.\n\n— Jo ollaan perillä. Kobolnyikissä ei isälläni enää ollut laukkua\nselässä, vaan toisessa kädessä sauva ja toisessa sateenvarjo, jolla\nhän huitoi karkoittaakseen hänen kimppuunsa usutettuja koiria.\nKobolnyikissä hänellä siis vielä oli sateenvarjo.\n\nMoritzin pisamaisille poskille alkoivat kyyneleet valua; hän ihan\nheltyi ja sydämensä särkyi näitä seikkoja muistellessaan, äänikin kävi\nepäselväksi ja raukeaksi.\n\n— Monella taholla tutkimme hänen jälkiään niillä seuduilla, mutta vasta\nLehotassa saimme hänestä jälleen vihiä. Eräänä myrskyisenä kesäyönä hän\noli koputtanut kylän laidassa asuvan peltovahdin ovelle, mutta tämä\nnähdessään hänen olevan juutalaisen ajoi hänet tiehensä. Silloin ei\nhänellä enää ollut hattua eikä sateenvarjoa. Ainoastaan kädessä suuri\nsauva, jolla hän usein oli meitä lapsina ajanut takaa.\n\n— Ah niin, alan jo ymmärtää laajoja selityksiänne. Tahdotte osoittaa\nettä sateenvarjo oli kadonnut Kobolnyikin ja Lehotan välisellä\ntaipaleella.\n\n— Nii-in.\n\n— Sen uskon, herra Moritz, mutta sehän on yhtä paljon kuin ei mitään.\nIsänne on saattanut heittää sen metsään johonkin vuoren rotkoon.\nJa parhaimmassa tapauksessa, jos joku on sen löytänyt, on varmaan\nvienyt sen vehnäpellolleen tehdäkseen variksenpelättimen sillä\nkauhistavammaksi.\n\n— Niin ei käynyt. Tiedän, kuinka kävi.\n\n— Todellakin?\n\n— Sain sen sattumalta tietää, sillä enhän minä ollut etsimässä\nsateenvarjoa vaan isääni. Tapasimme vuoristossa erään tynnörisepän;\nmies astuessaan siinä jalkasin kuormansa vieressä oli sangen puhelias.\nKuten kaikilta matkustavilta kysäsin häneltäkin, oliko hän nähnyt\nkulkiessaan sen ja sen näköistä juutalaista. \"Olen kyllä\", mies\nvastasi, \"muutama viikko sitte näin Glogovassa, miten hän ukkossateella\nlevitti sateenvarjonsa pienen lapsen yli erään talon rappusilla ja\njatkoi matkaansa.\"\n\nAsianajaja hypähti innoissaan:\n\n— Vain niin! Jatkakaa, jatkakaa!\n\n— Ei ole mitään jatkettavaa, vain tämän verran tiedän, mutta varmasti.\nTuon tynnörisepän kuvaus sopi joka kohdassa isääni, ja Glogovahan\nsijaitsee Lehotan ja Kobolnyikin välillä.\n\n— Tämä oli arvokas tieto, — huudahti asianajaja, — ottaen esiin\nlompakosta viidenkymmenen florinin setelin. — Ottakaa tämä\nvaivoistanne. Hyvästi!\n\nHän syöksyi pois kuten jäniskoira päästyään oikeille jäljille, hyppäsi\nmennessään yli erään pensas-aidankin päästäkseen pikemmin kadulle ja\najopeliensä luo. Nyt hän olisi halunnut lentää.\n\nKiireesti astuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi erään rihkamateltan\nedustalle, kun yhtäkkiä Münz Moritz hänet saavutti.\n\n— Anteeksi, hän virkkoi, — kun juoksin peräänne, mutta mieleeni johtui,\nettä voin antaa teille hyvän neuvon.\n\n— Pyydän...\n\n— Täällä markkinoilla on niin monta glogovalaista, että arvoisa\nherra voisi antaa rummuttaa — en tiedä, olenko osannut teitä arvonne\nmukaisesti puhutella?\n\n— Varsin oikein, — vastasi asianajaja.\n\n— Voisitte antaa rummuttaa, että saapi palkinnon teiltä se, joka\nilmoittaa jotain varmaa tietävänsä tuosta sateenvarjosta. Olen\nvakuutettu siitä, että tunnin kuluttua teillä olisi varmat tiedot.\nTuollaisessa pienessä kylässä tunnetaan kaikki asiat.\n\n— Tarpeetonta, — huomautti asianajaja; — lähden heti itse Glogovaan.\nKiitän teitä ystävällisyydestänne.\n\n— Oh, minulla on syytä teitä kiittää. Olette palkinnut vähät vaivani\nruhtinaallisesti. Ihan olen häpeissäni. Viisikymmentä florinia! Yksi\nflorini olisi riittänyt.\n\nAsianajaja hymähti.\n\n— Olisinpa antanut siitä tuhannenkin, herra Moritz.\n\nNäin sanoen poistui hän kiireesti Schramekin talon siniseksi maalattua\nporttia kohti, minkä pielessä maalaiset slovakkinaiset myyskentelivät\nsaksanpähkinöitä ja sipulia pitkissä ketjuissa ja missä rahan asemesta\ntehtiin vaihtokauppaa. Moritz jäi kummastellen hänen peräänsä\nkatselemaan. \"Olisi antanut tuhannenkin florinia\"! — hän kummasteli\npäätään ravistellen ja lähti noutamaan äsken ostamaansa lehmää.\n\n\n\n\nKORVARENKAAT.\n\n\nSchramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat\nolivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi,\nravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun\neivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan\nhalusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten\nviulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina,\npäässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat\npellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla,\npistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa\nkanssa.\n\nMutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä\nleiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen\nkaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy\ntorille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.\n\nMitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin\nhanhenpojat hävinneet laitumella?\n\nKymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut,\nmutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan\nsyttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen\nmies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita\nilmaisemaan.\n\nEnsin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat\nkäsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:\n\n\"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä\nkoristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä\ntiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon,\nluvataan kohtuullinen palkinto.\"\n\nWibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla\nilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi\nmaalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.\n\n— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan\nheistä.\n\n— Teettäisin siitä kultaneulan hiuksiini, — arveli toinen.\n\n— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä\ntaivasta kohden.\n\n— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan\nkatso maahan, — huomautti neljäs.\n\nMutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei\nolisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.\n\nTuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen\nedessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen\nsilmä.\n\nHän kumartui maahan ja otti sen käteensä, ja siinä se olikin\nkorvarengas smaragdikivineen. Ihan kävi harmiksi, kun muutenkin oli\nkiire. Eikö olisi sitä voinut löytää joku toinen, kun sadottain ihmisiä\nmuutenkin jouten torilla liikuskeli!\n\nMiten olikaan, tuo kirkkaanvihreä silmä hymyili hänelle niin lempeästi,\nettei hän malttanut heittää sitä pois jonkun pieksujalan mahdollisesti\ntallattavaksi. Kukahan täällä käyttää näin hienoja koristeita? Vaikka\nolipa kuka hyvänsä, kun hän sen kerran on löytänyt, vie hän sen\nkaupungintalolle, eivätpä hänen luunsa siitä säry, sinne kun ei ole\nmuuta kuin parisenkymmentä askelta.\n\nHän kääntyi kaupungintalon porttiholvista sisään, missä katosta riippui\nmahtavia nahkasankoja, ja eräässä nurkassa lojui vanha lahonnut\njalkapuu — sic transit gloria mundi! — sitte nousi hän rappusia ylös\nistuntosaliin, missä neuvosto paraikaa oli koossa pitkän vihreän pöydän\nympärillä käsittelemässä erästä erinomaisen vakavaa ja kiireellistä\nasiaa.\n\nEsillä olikin todella ilkeä juttu. Kaupungin metsänvartija oli\nnäet vastikään tullut henki kurkussa ilmoittamaan että kaupungille\nkuuluvassa Liskovinan metsässä oli tavattu tuntematon herraspukuinen\nmies erääseen puunoksaan hirtettynä, — että mitä on tehtävä ruumiille.\n\nTätä asiaa neuvosto nyt paraillaan pohti; kurttuisilla otsilla näkyivät\nsisällisten taistojen jäljet.\n\nNeuvosmies Konopka esitti että asetuksien mukaan oli hirtetyn ruumis\ntuotava hautuumaalle leikkaushuoneeseen ja samalla ilmoitettava\nasiasta ruununmiehelle, Géry Mihály herralle, jotta tämä toimittaisi\ntutkimuksen ja piirilääkärin aukaisemaan ruumiin.\n\nGalba pudisteli päätänsä; hän oli joka asiassa valtioviisas, nytkin\nhänellä oli omat ajatuksensa asiassa. Hän piti viisaimpana olla\nhiiskumatta ja kirjoittamatta sanaakaan, vaan parasta ottaa salaa\nruumis alas ja hilata se parisensataa askelta eteenpäin erääseen\nkivikkoon, joka jo kuului Travnikin kunnan alueeseen. Travnikilaiset\nsen sieltä sitte löytäkööt.\n\nMravucsán oli kahden vaiheilla, mumisi itsekseen, ruumistansa\nheilutellen ja korvallistaan kynsien; alkoi lopuksi päivitellä,\nettä huoneessa oli tukahuttavan kuuma, että leini riipasee hänen\nkättään, että neuvospöydän jalka liikkuu, pitää panna sen alle edes\njoku vanha asetus. Silläaikaa hän toivoi enemmistön ratkaisevan\nasian. Enemmistö oli Galban puolella. Mutta tämäkin puolue jakautui\nkahtia. Aitogalbalaiset vaativat ruumista salaa kuletettavaksi yli\nrajan. Maltillisemmat, yhtyen Kozsehuba Andrásin ehdotukseen olisivat\ntyytyneet siihen, että tuo onneton olisi saanut leposijansa isänmaan\npovessa sen puun juurella, johon hän oli hirttäytynyt. Hän vain ei\nolisi antanut kulettaa ruumista kautta seudun hautuumaalle, mikä olisi\nnäet ollut välttämätöntä siinä tapauksessa että asiasta ruununmiehille\nilmoitettaisiin, sillä se kävisi Bábaszékin asukkaille sangen\nvaaralliseksi, koska siitä tiettävästi olisivat raesateet seurauksena.\n\n— Joutavaa taikauskoa! — kivahti Konopka.\n\n— Totta kyllä, totta, herra Konopka, mutta minkäs sille voi, kun\nkerran kansa niin uskoo, — vakuutteli Kozsehuban puolueeseen kuuluva\nneuvosmies Fajka.\n\nSuuttuneena löi Konopka lihavaa, sinettisormuksella varustettua\nkättänsä lujasti pöytään, jotta syntyi kirkon hiljaisuus.\n\n— Surullista että neuvosmies saattaa moisia puhella. Olen vakuutettu\nsiitä, ettei Jumala tuon vaivaisen ruumiin vuoksi tänne raesateita\njohda. Yhden saatanan haltuun antautuneen ihmisen tähden hän ei\nrankaise tuhansia häneen uskovaisia, varsinkaan kun ei rangaistus\nainakaan kohtaisi rikollista. Mikä Jumala se semmoinen olisi?\n\nKuullessaan nämät sattuvat sanat Mravucsán jo helpommin hengitti; koko\nmaistraatti nähtävästi niistä äimistyi, mutta esimies havaitsi tulleen\notollisen hetken, kuten peukaloinen kerran kotkan siipien alla tahtoi\nlentää korkeammalle kuin itse kotka.\n\n— Asian laita on siis siten, — hän juhlallisesti lausui, oikaisten\nkankeaa kauluria leukansa alla, — että edellisen johdosta lausun julki\nsen päätöksen, ettei yllämainituista syistä tule raesadetta olemaan.\n\nHerra Fajka hyppäsi pystyyn kuin elohiiri!\n\n— Se on yhdentekevää! Tulkoon, jos on tullakseen. Kuu kerran koko\nkaupunki vakuuttaa laihonsa, en huomaa siinä mitään eroitusta, tuleeko\nraesateita vai ei. Onpa parempikin, jos tulee, sillä mikäli minä näitä\nkaupunkilaisia tunnen, vakuuttavat he varmaan laihonsa yli arvon, jos\nruumis kuletetaan tämän kautta hautaan. Onnettomuutta eivät siis tuota\nrakeet, vaan ruumiin kuletus.\n\nHerra Fajka oli etevä väittelijä; nytkin hän iski kuin naulan päähän.\nGalban ja Kozsehuban puoluelaiset olivat ihastuksissaan.\n\n— Mikä terävä pää! — kirkasi Kozsehuba.\n\nPäästä puhuttaessa tuli Galba ajatelleeksi lääkintälaillista tutkintoa\nja puuttui innoissaan puhumaan:\n\n— Mitä hyötyä siitä, jos lääkäri tuon ruumiin aukaisee? Pääsemme me\nasian perille muutenkin. Koira vieköön, joku tuon uuden vakuutusyhtiön\ninnokas asiamies on varmaan tullut tänne hirttäytymään ajaakseen\nasukkaat kaikki tyyni vakuutukseen. Sehän on selvä kuin päivä.\n\n— Mitä hulluja! — kuohahti Konopka kiivaasti.\n\nNyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki\nistuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana\nsanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet\npormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.\n\nMutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen\nsisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna\nhän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun\nyhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään... Kaitselmushan on aina\nvarjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!\n\nNähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona\nostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan\nja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet\nsiihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa\nvieraalle.\n\n— Ah, herra, — hän puhui joutuin, — tehän etsitte minua?\n\n— Tekö olette pormestari?\n\n— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari\nkuin Mravucsán?)\n\n— Muuatta korvarengasta on peräänkuulutettu.\n\n— Niin on.\n\n— Minä olen sen löytänyt. Tässä on.\n\nPormestarin kasvot tyytyväisyydestä loistivat.\n\n— No, tämähän vasta on rehellisyyttä. Siitä minä pidän. Minun\nvirka-aikanani ei ole vielä kadonnut muuta korvarengasta kuin tämä ja\nheti tämäkin löytyi. Hyvä järjestys täällä vallitsee, sen sanon.\n\nSitte kääntyi hän neuvosmiehiin:\n\n— Tunti sitten lähetin Fialan rummuttamaan, ja nyt on jo korvarengas\ntäällä. Semmoista ei saada aikaan Buda-Pestissäkään. Vain Bábaszékissä\non sellainen mahdollista.\n\nHuomatessaan että vieras tällävälin teki lähtöä hän innokkaasti alkoi\nhäntä pidättää.\n\n— Mitä tämä? Ettehän aikone lähteä? Älkää hiidessä, hyvä herra, siitä\non luvattu palkinto.\n\n— Minä en siitä huoli.\n\n— Mitä sanoitte? — pormestari pudisti paheksuvasti päätään. — Älkää,\npyydän, niin sanoko!\n\nEn muista, minkä apostolin kirjeessä sanotaan ettei kaikki kalleus\nole kultaa tai hopeaa. Ei pidä, hyvä herra, leikkiä onnen kanssa!\nHuomaamattaan köyhä mies kerran antoi paholaiselle semmoista, jonka\narvoa hän ei tuntenut, ja sitä hän sai kovasti katua. Niin kerrotaan\neräässä sadussa.\n\n— Niin sai, — vastasi hymyillen asianajaja, joka nyt myöskin muisti\ntuon kansansadun, — mutta tämä tuskin on sellainen tapaus.\n\n— Ette osanne aavistaakaan, kenen on tämä korvarengas.\n\n— En, — kenen?\n\n— Glogovan papin sisaren.\n\nAsianajaja murti ivallisesti suutaan.\n\n— No, älkää niskotelko; tulkaahan hetkiseksi sisään, niin saatte\nnähdä...\n\n— Minne olisi mentävä?\n\n— Tänne viereiseen huoneeseen.\n\nPormestari tahtoi väkisin pidättää vieraan voittaakseen aikaa, kunnes\ntoiset ratkaisisivat hirttäytyneen kohtalon; hän tarrautui asianajajaan\nja veti hänet mukanaan.\n\n— Mutta herra, minun olisi kiire.\n\n— Olkoon, mutta tulla pitää.\n\nNäin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten\npuoliväkisin vieraan edellänsä sisään.\n\n— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän\nkorvarenkaanne!\n\nKuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka\nparaikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla\nmakaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.\n\nWibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä\nalkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty.\nVanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut\noikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen\nlaitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.\n\nHän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea\nkohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:\n\n— Ohoo! Ei hän nyt teiltä nenää poikki pure!\n\nNuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain\nhetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen\nhaavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan\nseisoalle.\n\nMikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja\nsiinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.\n\n— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän\nkorvarenkaanne, neiti.\n\nVilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde\nolisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen,\n— hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle\nlöytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman,\nmutta silti herttaisen.\n\n— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt\niloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.\n\nOttaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä,\nsamassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista\npäätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra\ntunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon\nkirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi\nhänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu\n'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista\nhuonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.\n\nHän seisoi siinä avutonna, sanatonna, aivan kuin jotain odottaen.\nPalkintoako?\n\nHiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen\ntietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä\npoistukaan, ja katkaisi vaitiolon.\n\nHerranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi... mitenkä\nsanoisinkaan...\n\nSalaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin\najatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei\nvaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.\n\n— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito\nkäsiänsä yhteen.\n\n— Herra Jumala, mikä onni! Mehän tarvitsemme tohtoria. Tämä\nmadame-rukka.\n\nTämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää\nsisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.\n\nWibra hymähti.\n\n— Valitan, neiti, etten ole sellainen tohtori; olenhan vain asianajaja.\n\nNeitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä\nenemmän Mravucsán vilkastui:\n\n— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No,\nsepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää.\n— Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain\nrikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni.\nPerhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita\netsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään\ntässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui\nlyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin\nasianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.\n\nVeronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi\nnyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä\nalkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään\njo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán\noli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan\nriensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena\nsilmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan\nhajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä\npulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen\njutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja\nne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta\njaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten\ntunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut\nsaada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi\nsattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan.\nSe oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein\njuhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi,\njotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.\n\nMutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi,\nalkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:\n\n— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä\nnäin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain\nse: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito...\n\n— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa\nlensivät tulipunasiksi.\n\n— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä\ntarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis,\nmutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot\nhelmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?\n\n— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei\nkoneellisesti.\n\nMravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat\navuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin\nonnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän\nonnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä\ntäällä luonani.\n\n— Mitenkä? — Wibra kysäsi, mikä onnettomuus on tapahtunut?\n\nVeronka aikoi vastata, mutta puhelias Mravucsán ehätti selittämään.\n\n— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan;\nkorvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka\nsiihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään\nväristä... ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne\nkorjaamaan.\n\n— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat\ntorilla perässään...\n\n— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin\nkohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja\nkurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin\nmekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta\nmadame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko\nkovastikin, madame Krisbay?\n\nMadame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä\nhän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut\nhiuslaite.\n\n— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja\nummisti jälleen silmänsä.\n\nSäikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin\nirtautunut.\n\n— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin\npäätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas\novat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin.\nHerranen aika, mitä nyt tehdä?\n\n— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin!\nJumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?\n\n— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta\nsilmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka\nalkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin\ntuhatkukkaista, monilaskoista hametta.\n\nTuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta.\nHän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat\nlihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten\nsaman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on\nihraleuka.\n\nAsianajaja koetti saada puheenvuoroa.\n\n— Kaiketi te kovasti pelästyitte.\n\n— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan\nolla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.\n\n— Pappiko?\n\n— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa\nkotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.\n\n— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, —\nhevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.\n\nVeronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä,\njotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen\nniskassaan.\n\n— Noillako hevosilla? En koskaan!\n\n— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole\nmitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla\ntiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika,\nkaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy\nse, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin,\nse tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei\nmeillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät\ntietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan\nhevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä\nilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä\npanna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne\nneiden aivan koreasti kotiin.\n\n— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat!\nOlisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä\nlähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka...\n\n— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan\nkirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea\nneito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan\nkirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies,\nkun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä\nniin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt.\nEnnemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.\n\nVeronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi\nsensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta\nkulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa,\nniinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi\nhänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies...\n\nUteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen\nruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, —\naivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan\nselkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja\nteki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.\n\nKuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä\nkaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta\nesiin pulpahtaa.\n\n— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä\nrauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän\ntäällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat.\nMutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä;\nminullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä\nhevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin,\nnimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää\npää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen\non härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei\nse pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä\nvarsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne\nharvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.\n\nPormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien\npaikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:\n\n— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät\nkotiin.\n\n— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että\nolette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?\n\n— Koska ette antanut puheenvuoroakaan.\n\n— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis\nheidät kotiin?\n\nTietysti, varsinkin kun olen juuri Glogovaan matkalla.\n\n— Sinnekö? — kysäsi Veronka hämmästyen.\n\n— Niin.\n\nNeito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla\nsilmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.\n\n— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän\nhymähti.\n\n— Kautta kunniani, aioin Glogovaan. Tuletteko mukaan?\n\nVeronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen\nniitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan,\nsyvään huoaten.\n\n— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa;\nehkemme voikaan lähteä kanssanne.\n\n— Miksette? — kysyi asianajaja suoraan. — Vaunuissa on kyllä tilaa,\nkyllä me mahdutaan.\n\n— Niin kyllä, mutta onko se luvallista?\n\n— Mennäkö kotia? Kuka kieltäisi?\n\n— Vai ette tiedä?\n\n— Kuka? — kysäsi Wibra kummastellen.\n\n— Sopivaisuussäännöt, — hän vastasi arasti.\n\nWibra naurahti. Voi pikku hupakkoa!\n\n— Niin, niin, vakuutteli neitonen innokkaasti, pahoillaan, kun hänelle\nnaurettiin; Mravucsánkin alkoi nauraa hihittää. — Sopivaisuussäännöissä\nsanotaan: \"Ei saa tarttua vieraan miehen käsivarteen\".\n\n— Mutta vaunut eivät ole mikään käsivarsi, — kivahti Mravucsán. Mitkä\nvaunut ne käsivarret olisivat! Silloinhan minullakin olisi kahdet\nvaunut. Ei, sydänkäpyseni, heitetään hiiteen nuo säännöt. Bábaszékissä\nminä laadin säännöt, vaan eivät mitkään ranskalaiset mamsellit. Ja minä\nsanon että vaunut eivät ole samat kuin käsivarret, piste.\n\n— Niin, niin, mutta kyllä minun pitää ensin puhua madamen kanssa.\n\n— Olkaa hyvä ja puhukaa.\n\nVeronka sipsutti uudestaan sohvan luo ja kumartuen sairaan yli he siinä\nhetken kuiskailivat. Päättäen tuloksista ja muutamista ranskalaisista\nsanoista, jotka Wibran korviin kuuluivat, madame Krisbay oli samaa\nmieltä kuin Mravucsán, että ajoneuvot eivät ole samat kuin käsivarret\nja että henkilö, jolle on esitelty, ei enää ole vieras, minkätähden —\nniin madame Krisbay arveli — olisi nuoren miehen ystävällinen tarjous\nhyväksyttävä.\n\n— Muutenkaan ei voi vaaran hetkellä etikettiä noudattaa. Markiisi\nPrivardière esimerkiksi pelasti kerran tulipalosta kauniin Blanca\nMontmorencyn kantamalla hänet vuoteesta paitasillaan, eikä siitä\nNotre-Damen torni kaatunut.\n\nWibra tunsi samaa levottomuutta kuin pelaaja korttien jaossa silloin,\nkun voitto riippuu yhdestä ainoasta kortista, kun vihdoin Veronka\nkääntyi häneen.\n\n— Otamme tarjouksenne kiitollisuudella vastaan, — hän virkkoi\nhymyillen, itsekseen ajatellen että tällaisessa tapauksessa Blanca\nMontmorency varmaan olisi samoin menetellyt.\n\nWibra ihastui suuresti tästä sanomasta ja sai kohta kovan lähtökiireen.\n\n— Kiiruhdan noutamaan vaunuja, — hän lausui hattuunsa tarttuen. Mutta\nMravucsán astui ketterästi hänen tielleen.\n\n— Ohoo! Nytpä kävi pyörä kiveen! Siitä ei nyt tule mitään. Ensiksikin,\njos neiti olisikin valmis lähtemään, olisi synti asettaa sairasta\nrouvaa rattaille, eikä se olisi mahdollistakaan, ennenkuin hän on\nsaanut vähäsen levähtää säikähdyksestään ja loukkauksestaan. Kun\nvaimoni saa yöksi hieroa turvonnutta kohtaa ja panna ihmelaastariansa\npäälle, herää hän huomenna ehompana entistään. Toiseksi ette pääse\nmenemään sentähden, kun minä en anna teidän paikaltanne liikahtaa.\nJa kolmanneksi, koska kohta on ilta käsissä; katsokaahan vain ulos\nikkunasta, minnekä te lähtisitte näin yön selkään?\n\nPäivä jo todella teki laskua Zólyomin teräksensinisten vuorten taakse.\nIkkunain edessä seisovien hopeakuusten jättiläissuuruisiksi paisuneet\nvarjot makasivat pitkin leveätä tietä, ulottuen toiselle puolen toria,\nMravucsánin puutarha-aitaan asti, missä laiha kissa muskottipensaiden\nkeskellä toimitti iltapesuansa.\n\nAsianajaja alkoi kuitenkin väittää vastaan, sehän kuului\nammattiinsakin. — Tulee tyyni ja lauha yö, miksemme voisi matkaan\nlähteä? Ja rouvalle on kai yhdentekevä, valitteleeko hän vuoteessa vai\nvaunuissa.\n\n— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja\nmäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa\ntaivaalle.\n\n— Eipä ole tarviskaan; vaunuissani on lyhdyt.\n\nVeronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle\nväittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin\nviskasi esiin sentnerin painoisen esteen.\n\n— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan\nhirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.\n\nNyt alkoi neitosen joka jäsen väristä.\n\n— Voi, minä en millään ehdolla kulje yöllä siitä ohitse.\n\nTäten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden\nkirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan\nkokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut\nenemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä\noli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän\nohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä,\nettä olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan\nmääräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän\nnähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra\nWibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla,\nkäskien ajaa hänen pihaansa.\n\nPian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko,\nleveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta.\nHän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin\nyksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta\nesiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.\n\nHän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa\noloissa oli tapana.\n\n— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi\nettä meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin\nviime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä\nse kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin\nminä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa\naivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin\nettä olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut\najatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt!\nNyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille\nsen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että\ntuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita\nsemmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni.\nJoutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli\nohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi\nkaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni\non minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle\nsattuu. Koskeeko kovastikin?\n\n— Rouva ei osaa slovakinkieltä, — Veronka virkkoi, — eikä unkariakaan.\n\n— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha\nihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?\n\nVeronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä\nheille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut\nUnkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin\nrouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa\npäivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse\noli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.\n\n— Vai niin? Tuota, tuota... — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden,\nmutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä\nunkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen\nasetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota?\nSiitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa!\nJa varmaan tuo nuori herrakin.\n\n— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja\ntarjoankin, — Wibra vastasi.\n\nHitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun\npiti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan,\njotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs.\nRouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.\n\n— Palvelijan lähetämme sitte noutamaan matkalaukkua.\n\nNäin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten\ntalutetuksi portaista alas.\n\nMadame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa\nsekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä\nastuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet\npörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.\n\n— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen\naskelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta\nollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille\nlaitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.\n\nKunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan\nhänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden,\nkun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos\nei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.\n\n— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten\nloukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta\nsanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä\nastuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.\n\nVain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut\nlähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso\nlätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli\nkun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä\nkunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja\npikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä\nsammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä\nasustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.\n\nTämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi\nlaitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään\nhuomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla\nolisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.\n\nTämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan\nohitse, jota vieraat keskenään nimittivät \"Paleltuneeksi Pässiksi\",\nviittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. \"Paleltuneessa Pässissä\"\nsoitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari\nturotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun\nsensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin\nviinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä\nitsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa,\njoka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä\npihassa katoksen alla.\n\n— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei\nminun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin\naikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan,\njos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna\nsille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se\ntaannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun\npyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?\n\nMies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta\nvastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.\n\nNämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu\nkoira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden,\nsyöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:\n\n— Onko minun hevoseni hevonen, vai eikö se ole hevonen?\n\nMadame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä\noli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.\n\n— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan\njoutunut.\n\nNiin lempeä kuin rouva Mravucsán muuten olikin, osasi hän olla urheakin.\n\n— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että\nitse olet juopunut sika.\n\nNäin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin\npölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.\n\n— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se\nyhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.\n\nPian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden\njohdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay\nkipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan\npolviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen\nlaihoille säärilleen, sanellen: \"Miten hiidessä tuokin saattaa juosta\ntuollaisilla säärillä!\"\n\nVielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui\nedellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei\ntiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta\npiipottavan.\n\n— Madame, madame, mitä nyt?\n\nRouva ei vastannut, karkasi vain suoraa päätä Mravucsánin portille,\nmistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten,\npelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet\nhänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun\nMravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen\nsyliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.\n\nKunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä\npyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt\nnaisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä\nvedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli\nettä sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen\nsilmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran\nlihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.\n\nTotisen kristityn kärsivällisyydellä hän jäi senvuoksi odottamaan\ntoisten tuloa, ja nämät saivatkin pian rouvarukan tointumaan.\n\n— Ah — huokaili tämä yhä uudestaan. — Millaiseen maahan olenkaan\njoutunut!\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\nBÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.\n\n\n\n\nPORMESTARIN ILLALLISET.\n\n\nEn tahdo olla monisanainen seuraavassa esityksessäni. Ainoastaan\nKristuksen puvun suhteen kerrotaan sen ihmeen tapahtuneen, että\nvaatteet kasvoivat samalla kuin lapsikin. Se lapsen nuttu, jota hän\nkantoi poikasena, oli hänen yllään vielä Golgatalle mennessä.\n\nTuollaisia nuttuja ei ole — räätälien suureksi iloksi — sen koommin\nenää syntynyt, vain romaanikirjailijat joskus tällaisia ihmeitä\naikaansaavat. Vähänen vaatepala, joka tuskin liiviksi riittäisi, voi\nheidän kynänsä vaikutuksesta venyä loppumattomiin.\n\nMinä en pidä semmoisesta ja teenkin senvuoksi vain lyhyesti selkoa\nMravucsánin illallisista, jotka olivat erinomaiset. Ainoastaan madame\nKrisbay lienee ollut tyytymätön, koskapa hän poltettuaan suunsa heti\nensi ruokalajia, mainiota paprikoitua lampaankeittoa maistaessaan\nhuudahti:\n\n— Voi, kurkussani on jotain purevaa!\n\nVielä vähemmän hänelle kelpasi seuraava ruokalaji, silavasta tehdyt\nkäärylät, lampaanjuustoa sisässä. Niitä maistettuaan hän laski kahvelin\nkädestään, pahasti irvistellen:\n\n— Mon Dieu, tämähän on jotain vanhaa vaateriepua.\n\nTalon rouva rukka oli ihan epätoivoissaan, kun vieraalle ei mikään\nkelvannut. — \"Mikä häpeä minulle\", hän päivitteli, toi kuitenkin\nviimein hänen eteensä hedelmähillojansa, jotka nyt mainiosti madamelle\nkelpasivat, jotta tämä saatuaan vatsansa tarpeet tyydytetyksi\nvähitellen alkoi kohtaloonsa tyytyä.\n\nEikä syyttäkään, sillä seurakunnan luterilainen pappi, kirkkoherra\nRafanides Sámuel ja kanttori Klempa Teofil pitivät pöydässä hänelle\nseuraa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolen. Jo kutsukin\noli heille kuulunut seuraavasti: \"On tultava, sillä illallisiin\nsaapuu muuan saksatar, jota heidän tulee pitää hyvällä tuulella. —\nJa mielellään he kutsua noudattivatkin, kun näet kumpikin tahtoi\nneuvosmiehille näyttää, kuinka hyvin he muka olivat perehtyneet\nhienoihin saksalaisiin seurustelutapoihin.\"\n\nMadame Krisbay alkoi jo mieltyä pöytänaapureihinsa, varsinkin kun\nsai tietää että kirkkoherra oli naimisiin menossa. Mitä? Onko täällä\npappien tapana mennä naimisiin? — Ehkä hän siis kumminkin oli joutunut\nhyvään maahan!\n\nKanttori oli pulskempi mies, mutta vanhempi ja jo nainut. Hänen\nälykkäitä kasvojaan somisti kiiltävän musta parta, joka peitti\nrinnankin; ja sitäpaitsi mies osasi laskea sukkeluuksiakin, vaikka\nnämät oikeastaan hänestä pihisivät ulos kuin pihka kannosta.\n\nMadame Krisbayn täytyi monesti nauraa hänen huomautuksilleen. Vahinko\nvain ettei hän tohtinut kokonaan antautua naurun lumoihin, sillä vielä\nnytkin tuo kirottu paprika kurkussa kangersi, tai oikeammin ehkä\nvain sen kauhea muisto. Hänen vahankeltaiset kasvonsa lensivät tuon\ntuostakin punaisiksi; nähtävästi hän koetti tukahuttaa yskimistä, joka\nmuutenkin ollen vanhuuden enne, on seurassa sopimatonta.\n\n— Ei se mitään, — kehoitteli talon emäntä; — yskikää vaan vapaasti!\nEihän yskää ja köyhyyttä saata salata.\n\nMadame alkoi kuitenkin viihtyä pöydässä yhä paremmin, sillä\nkirkkoherralla oli sekin ansiopuoli, että hän oli ennen nuorempana\nharjoittanut opintoja Münchenissä ja osasi kertoa pieniä kaskuja\nsikäläisellä murteella, ja se sai madamen mielen niin suloiseksi, kuin\nolisi se ollut voissa paistettu.\n\nKirkkoherra Rafanides Samuel ei näet ollut niitä ikäviä pappeja, jotka\ntekeytyvät jumalisiksi. Kanttori Klempa oli tosin keksinyt lukemalla\nhänen nimensä takaperin tuon kuuluisan Bábaszékin slovakkilaisten\nkaskun: _Sedi na far Rafanides_, istuu pitäjässä Rafanides, mutta\nhän ei suinkaan silti ollut mikään erakko tai kotonaan istuja,\nvaan oli aina liikkeellä ja oli ottanut osaa moneen seikkailuun.\nEdellisestä paikastaankin hänen oli täytynyt poistua seikkailun\nvuoksi erään naikkosen kanssa. Rouva Mravucsán tuntee koko jutun,\ntunteepa naisenkin, erään Bakó Mátyásin vaimohan se oli; lienee ollut\ntuhmanlainen ihminen, koskapa oli itse mennyt miehelleen juoruamaan\nsuhteestansa pappiin, eikä hän ollut mikään kaunotarkaan, sillä rouva\nMravucsán lausui hänestä sanasta sanaan näin:\n\n— Rafanides oli hullu ruvetessaan häntä hakkailemaan. Ei pidä pyytää\nrumalta naiselta suukkoa eikä köyhältä lainaa, sillä kumpikin alkaa\nsiitä ylpeillä.\n\nNäin rouva Mravucsán lausui, lisäten kuitenkin: \"Jos joku minua vaatisi\ntodistajaksi, niin minä kieltäytyisin.\"\n\nEn siis voi mennä todistamaan sitäkään että rouva Mravucsán on niin\nsanonut, kun en näet voisi sitä toteen näyttää.\n\nJa oikeastaan se onkin yhdentekevä. Se vain on kuiva totuus, että\nmadame Krisbay piti hauskaa keskustelua naapuriensa kanssa. Nuo kaksi\nkorkeasti sivistynyttä miestä istuttivat häneen parempaa käsitystä\nmaastamme. Oli todellakin onni, kun hän ei ymmärtänyt slovakin kieltä\neikä siis voinut seurata sitä sangen arkipäiväistä keskustelua, jota\ntoiset kutsuvieraat keskenään vireillä pitivät. Sanottu, mikä sanottu,\nviisaita ihmisiä nämätkin, vaikka kukin omalla tavallaan. Veronka\nnauroi useat kerrat heidän kokkapuheilleen, hän kun ei niitä ennen\nollut kuullut, mutta kaupunkilaiset tunsivat hyvin ennestään kaikki\nnuo pöytäkommat. Niinpä saattoi rikas teurastaja Kukucska Pál paistiin\npäästyä nousta seisaalleen ja tyhjentää lasinsa lausuen röhisevällä\näänellään: \"Muijani miehen terveydeksi!\"\n\nOikeastaan olisi Jumalan kiusaamista koettaa lähemmin kuvata\ntällaisia illallisia. Syödään, juodaan ja mennään koreasti kotiin.\nKeskustellaanko ehkä tärkeistäkin asioista? Mitä vielä! Jutellaan\njonnin joutavia. Herra varjelkoon niitä painattamasta. Ja kuitenkin\nsaadaan niistä Bábaszékissa moneksi päiväksi puheenainetta, miten\nesimerkiksi Mravucsán kaatoi pöydälle punaviiniä ja miten sen levitessä\npöydälle sen päälle siroteltiin suolaa ja miten neuvosmies Konopka\nsilloin huudahti:\n\n— Kas vaan! tulee ristiäiset, kuomaseni!\n\nRouva Mravucsán tietenkin punastui.\n\nVeronka sen sijaan kysäsi viattoman näköisenä:\n\n— Kuinka se ristiäisiä tietää?\n\nJoko on tyttönen vielä suuri hanhi taikka jo suuri näyttelijätär.\n\nMitä vastaatte hänelle, jolla on vielä niin vienot kasvot kuin lienee\naikoinaan ollut neitsyt Marialla hänen tyttösenä lyhyitä hameita\nkantaessaan. Vieraat katsahtivat toisiinsa. Kaikeksi onneksi oli\nsaapuvilla metsänhoitajan Szlminszky Wladimirin puoliso. Tämä kekseliäs\nnainen alkoi selittää asiaa:\n\n— Sen seikan laita on neitiseni siten, että haikara, joka tuopi lapsia,\nkäy jo sitä ennen näkymättömänä talossa sysäämässä merkiksi pikarin\nkumoon.\n\nVeronka vaipui hetkiseksi mietteisiin ja ravisti sitte epäilevästi\npäätään, jonka ympärillä näkyi ikäänkuin viattomuuden sädekehä\nväikkyvän.\n\n— Mutta näinhän minä, miten kirkkoherra sen itse kaasi kädellään.\n\nTähän ei rouva Szliminszky osannut mitään vastata, vaan rupesi\nsensijaan jälleen hoivaamaan ja lellittelemään miestään, tapansa mukaan\njatkaen sitä kaiken iltaa.\n\n— Leikkaa pois hanhenpaistista tuo rasvakerros, Wladin!\n\nHarmistuneena veti Wladin otsaansa ryppyyn ja entistä nopeammin liikkui\nhänen laihassa kaulassaan aatamin-omena, osoittaen että mies oli\nsuuttunut.\n\n— Mutta juuri siitä minä parhaiten pidän.\n\n— Vaikkakin, Wladin. Minä en salli. Terveys ennen kaikkea!\n\nNöyrästi leikkaa Wladin pois rasvaiset osat.\n\n— Minkätähden olet avannut takkisi? Etkö tunne, miten täällä on kylmä?\nNapita heti takkisi, Wladin!\n\nMetsänhoitaja napittaa takkinsa ja ojentaa velvollisuutensa täyttäneen\nhyvällä tunnolla kätensä jälleen paistivatia kohti.\n\n— Ei palastakaan enää Wladin! Ei rahtuistakaan. Jo riittää. Ei tarvitse\nsinun unissasi yöllä härkien kanssa otella.\n\nWladin laskee kuuliaisena kahvelin kädestään ja aikoo juoda lasin vettä.\n\n— Anna se tänne ensin, — huudahtaa rouva kauhuissaan, — annas maistan,\nonkohan ylen kylmää.\n\nWladin ojentaa rouvalleen vesilasin.\n\n— Saat juoda parisen kulausta. Onhan se tarpeeksi lämmintä. Mutta älä\njuo paljon, sillä nuo kaiken maailman nesteet eivät tee vatsalle hyvää.\nAi, mitä nyt, Wladin! Sinähän juot kuin sateenkaari. Riittää, Jumalan\ntähden riittää!\n\nWladimir rukka! Hän on aviorakkauden marttyyri. Kuusitoista vuotta\non hän ollut tämän herkeämättömän holhouksen alaisena. Vaikka hän\nnaimisiin mennessään oli vankka mies eikä liioin senjälkeen ole koskaan\nsairastanut, pelkää hän joka hetki loppunsa lähenevän, sillä tuon\nalituisen valvonnan johdosta hän itsekin on ruvennut uskomaan, ettei\nmuuta tarvita kuin tuulen henkäys tai liikapala suuhun, niin tuho\ntulee. Hän tuntee aina ja kaikkialla, miten luonto tuhansissa muodoissa\nmurhahimoisena hänen ympärillään hiipii.\n\n— Varo Wladin! Tuo koira voi purra sääreesi. Halli siellä pöydän\nalla pureksii sinne heitettyä luuta, hiiviskellen vierasten jalkojen\nlomitse; syrjempänä kissa katkerana naukuu, tahtoen sanoa: Antakaa\nminullekin vähäsen tuosta paljosta syötävästä.\n\nJo alkaa syntyä niin sanottu \"amabilis confusio\", miellyttävä\nsekamelska. Kaikki puhuvat yhtä aikaa mikä mistäkin. Neuvosmiehet\nalkavat jälleen keskustella yleisistä asioista, hirttäytyneen miehen\naikaansaamasta pulmasta; rouva Mravucsán päivittelee ettei kukaan ole\nmitään syönyt, — hänen rehelliset kasvonsa käyvät ihan surullisiksi;\nsillaikaa kun pappi ylläpitää keskustelua madame Krisbayn kanssa,\nhuudahtaa kanttori Klempa, jonka kielen punaviini on irralleen saanut,\ntahtoen kääntää kaikkien huomion puoleensa:\n\n— Herrat neuvosmiehet, minun täytyy tehdä katuvaisen tunnustus.\n\n— Kuulkaamme! Mitä?\n\n— Koirien itsemurhasta!\n\n— Ah tämä on merkillinen asia. Syntyy yleinen hiljaisuus; papinkin\ntäytyy keskeyttää puheensa. Hst, hst! Kuulkaamme koirien itsemurhasta!\n\nPaikkakunnalla onkin jo jonkun aikaa herättänyt suurta huomiota se\nseikka, että kanttorin mehiläistarhasta on melkein joka aamu tavattu\nkoira, joka on yöllä ampunut itsensä kuoliaaksi, ei päähän vaan\nperäpuoleen.\n\n— Minä oikeastaan murhaaja olen, puhui kanttori. Olenpa vain pistänyt\nladatun pyssyn piippu ulospäin tyhjään mehiläispesään; hanan vedän\nvireeseen, mutta liipasimeen sidon vahvaa rihmaa, jonka toisen pään\njohdan pesän edustalle ja sidon siihen lihapalan. Saapuessaan paikalle\nalkaa koira haistella lihaa ja tarttuen siihen hampaillaan kiskoa sitä\npois, mutta silloin pyssy paukahtaa ja kuolema seuraa paikalla.\n\nKertomukselle koirien kummallisesta kuolemasta aletaan nyt mahtavasti\nnauraa. Isäntä siitä kuitenkin ensin tekee opettavaisen johtopäätöksen.\n\n— Itsemurhan syyt ovat tietenkin monenlaiset, mutta kamalin lienee\njanon vuoksi tehty itsemurha. Maistetaan, herrat!\n\nLasia kilistellään. Iloiseen hälinään sekaantuu kuitenkin vaikerrus:\n\n— \"Voi Wladin, Wladin!\"\n\nNäin huudahti rouva Szliminszky, joka ei olisi sallinut miehensä mitään\nmaistavan. Siitä taas pahastui tuomarin apulainen, joka oli parhaansa\nmukaan koettanut rouvaa huvittaa, mutta tämän huomio oli yhä vain ollut\nmieheensä kiintynyt.\n\n— Väkevät sikarit ovat epäterveellisiä, Wladin! Pane pois jo! Eiköhän\npari haikua jo riitä.\n\n— Minullapa vasta on työtä ja puuhaa ollut, ja kumminkin olen ehtinyt\nhankkimaan itselleni tämän puvun, joka nyt on ylläni.\n\nIhastuksella nuori lakimies silmäili uutta tummansinistä pukuaan;\nkuinka monta kertaa hän sitä jo tänä iltana lienee tehnytkään.\n\n— Sievä puku. Mistä ostitte?\n\n— Teetin mitan mukaan räätäli Klenerillä, aivan on kuin ylleni\nvalettu...\n\n— Vai niin!\n\n— Tämä on galitsialaista kangasta, vahvaa ja vedenpitävää; sitä pitäisi\npäivän valossa nähdä.\n\n— Niin, vaan paljoko maksoi? — tapaili puolalainen rouva hajamielisenä.\n\nPakka oli ihan koskematon, sen päässä oli vielä alku-raitakin, olin\npaikalla silloin, kun se leikattiin. Auringonpaisteessa sillä on aivan\nerikoinen värivivahdus.\n\n— Hyvä, hyvä, mutta minä kysyn hintaa.\n\nTuomarin apulaista oli kuitenkin vaikea saada työntymään pois\nalottamaltaan ladulta, kun kerran oli päässyt uudesta puvustansa\npuhumaan.\n\n— Sillä räätälillä on leikkaaja, joka ennen on työskennellyt Wienissä\neräällä hoviräätälillä. Tämä sanoi minulle: Ei nyt pidä kitsastella,\nhyvä herra, sillä tämä on niin hyvää kangasta että mies sitä saadessaan\ntuskin nahassaan pysyy. — Koetelkaapas rouva!\n\n— Pehmoista kuin silkki... Wladin kulta, lienee parasta, että me kaksi\nvaihdamme paikkoja. Tuossa on varmaan vetoa ovea avattaessa. No, mitä\nsiinä murjotat? Vai rupeatko vastaan panemaan? Nouse pois Wladin, yks,\nkaks, kolme!\n\nTämä rakkauden marttyyri sai vaihtaa paikkaa puolisonsa kanssa, ja nyt\npääsi rouva toiselle puolelle pöytää, nuoren asianajajan viereen, joka\nkaiken aikaa oli vain Veronkan kanssa seurustellut. Jo on neitonen\nsaanut kielensä siteet irralleen, keskustelee vilkkaasti Wibran\nkanssa. Ja tämä kuuluisa, viisas mies, josta ennustetaan tulevan vielä\nBeszterczen edustaja, kuuntelee niin hartaasti hänen sanojaan, kuin\nolisi piispa puhumassa, eikä loisi neidosta katsettaan mistään hinnasta\nmuulloin kuin ehkä Veronkan luodessa katseensa häneen..\n\nHe puhelevat hiljaa; luulisi heidän keskustelevan hyvinkin tärkeitä\nasioita, ja kumminkin ovat kyseessä vain joutavat arkiseikat. Mitä\nVeronkan on tapa päivisin tehdä? Lukee, kävelee. Tästä johtuu\ntoinen kysymys: mitä lukee, missä kävelemässä? Veronka luettelee\nkirjoja. Wibra on ne kaikki lukenut ja nyt he alkavat muistella\nromanien sankareita aivan kuin yhteisiä tuttavia: Berendiä, Elisabet\nAnkerschmidtiä, Aranka Béldiä. Se Béldi Pál oli aika hupsu, kun ei\nruvennut ruhtinaaksi.\n\n— Entä jos hän sittenkin teki oikein kieltäytyessään, mitenkäs muuten\nolisi syntynytkään tuo kaunis romaani?\n\nSitte asianajaja alkaa kysellä Glogovan oloja.\n\n— Eikö siellä ole kovin ikävä?\n\nVeronka loi kummastellen kysyjään tummansiniset silmänsä.\n\n— Ettäkö Glogova olisi ikävä? Sehän on sama kuin jos joku taitamaton\nkysyisi, eikö Parisi ole ikävä!\n\n— Onko Glogovassa metsää?\n\n— On ja mahtava onkin.\n\n— Oletteko siellä käynyt?\n\n— Montakin kertaa.\n\n— Ettekä pelkää?\n\n— Mitäpä häntä?\n\n— Tiedättehän että metsässäkin on joskus asukkaita.\n\n— Mutta meidän metsän asukkaatpa minua pelkäävät.\n\n— Niinkö? Pitääkö teitäkin pelätä?\n\n— Minä näet niitä otan kiini.\n\n— Rosvojako?\n\n— Menkää siitä! Minä annan teitä kämmenelle, jos vielä semmoisia\npuhutte.\n\n— Antakaan vaan, tässä käsi!\n\n— Kyllä sitte, kun vielä semmoista puhutte. Minä pyydän metsässä\nperhosia.\n\n— Onko siellä kauniita perhosia? Koulua käydessäni oli minullakin\nperhoskokoelma. Onpa vieläkin joitakuita jälellä.\n\nNytpä Veronka kehuskelemaan:\n\n— Näkisittepä minun kokoelmani. Siinä on joka lajia: Suruperhonen,\namiraali, kaaliperhonen, Apollo. Vahinko vain että Apollostani on\ntoinen siipi repeytynyt.\n\n— Entä onko Hebe?\n\n— On, ja niin suuri kuin kämmeneni.\n\n— Onko teillä suurikin kämmen? Näyttäkää!\n\nVeronka asetti kämmenensä pöytäliinalle. Eihän se suuri ollut, mutta\nniin hieno ja valkoinen kuin ruusun terälehti.\n\n— Onhan se sylen mittainen peukaloisten maassa! — huomautti asianajaja\nveikeästi, ja ottaen tulitikun käteensä hän alkoi leikillä mittailla\nsen leveyttä.\n\nMittaillessaan hän sattui sormellansa koskettamaan kättä. Siitä\nneitonen säpsähti ja veti kätensä pois; kasvot sävähtivät\ntulipunaisiksi.\n\n— Täällä on kovin lämmin, — hän virkkoi hiljaa, kättänsä kasvoilleen\nnostaen, aivan kuin hän juuri siitä syystä olisi sen pöydältä ottanut.\n\n— Onpa huone todellakin lämminnyt, — puuttui rouva Szliminszky\npuheeseen. — Avaa takkisi, Wladin.\n\nWladin ähkäsi kerran ja avasi sitten takkinsa. Veronka taasen palasi\nperhosiinsa.\n\n— Perhosten pyynti on minun urheiluani. Aivan kuin teillä miehillä\nmetsällä käynti.\n\n— Minäkin olen perhosiin ihastunut, asianajaja vakuutti, — ne näet\nrakastuvat vain kerran eläissään.\n\n— Minäpä pidän heistä muista syistä...\n\n— Ettehän vain sen vuoksi, kun niilläkin on viikset...\n\nNärkästyneenä käänsi Veronka hänestä päänsä pois.\n\n— Herra Wibra, tehän alatte käydä sietämättömäksi.\n\n— Kiitoksia tunnustuksestanne.\n\n— Mistä tunnustuksesta?\n\n— Siitä että alan olla sietämätön. Siispä en ole ollut tähän asti.\n\n— Ah, siinä sitä oltiin! Niitä asianajajan temppuja! Lisätä toisen\npuheeseen sellaista, mitä hän ei ole sanonutkaan. Tiedättekö, teidän\nkanssanne on vaarallista puhella. Minä en virka enää sanaakaan.\n\nWibra asetti kätensä rukoilevasti yhteen.\n\n— En tee niin enää. En milloinkaan. Kunhan vaan puhuisitte!\n\n— Pidättekö te todellakin perhosista?\n\n— Vakuutan kautta kunniani, että pidän heistä tällä hetkellä enemmän\nkuin jalopeuroista ja tiikereistä.\n\n— Nähkääs perhoset ovat niin kauniita kuin ihanasti puetut naiset\nkonsanaan. Mitä aistikkaita värien yhdistelmiä! Minusta näyttävät\nniiden siivet kuvitetuilta kankailta. Miten mainiosti sopivatkaan\nesimerkiksi Heben mustan ja punaisen kirjavat takasiivet keltaisiin\netusiipiin!\n\nUskokaa pois, Parisin kuuluisimmat räätälit voisivat tulla meidän\nmetsään oppimaan perhosilta pukemisen taitoa.\n\n— Hiljemmin, Wladin! — huudahti tällä hetkellä rouva Szliminszky. —\nMontako keuhkoparia luulet itselläsi olevan?\n\nWladimir Szliminzky oli näet tällä välin joutunut sanakiistaan\nneuvosmies Fajkan kanssa siitä tärkeästä kysymyksestä, miten olisivat\nasiat, jos ihmiseltä kuulo puuttuisi, ja olivat ruvenneet väittelemään\nniin äänekkäästi, ettei hellä puoliso voinut olla muistuttamatta\nmiestään tällaisesta keuhkojen liikarasituksesta.\n\n— Istuvat vierekkäin ja kuitenkin huutavat toisilleen aivan kuin\nvirstojen päästä — päivitteli rouva, päätään pudistellen. — Herranen\naika, milloinkahan ihmiset oikein viisastuvat?\n\nNyt nousi neuvosmies Konopka kiittämään isäntää, Bábaszékin\n\"uudeksiluojaa\". Hän puhui ihan samanlaisella heikolla ja sahaavalla\näänellä kuin Mrawucsánkin; jos olisi sulkenut silmänsä, olisi melkein\nsaattanut luulla hänen siinä itseään ylistävän. Tämäkin seikka\nsynnytti suurta hilpeyttä, varsinkin kun Mrawucsán vuorostansa karkasi\npystyyn kiittämään lasi kädessä Konopkaa aivan samoin liikkein, samoin\nelein ja silmäniskuin, kuin Konopkan oli tapana puheessaan käyttää.\nTälle seikalle taas kovasti naurettiin. Ja kumminkin tekevät samoin\nkuninkaatkin esiintyessään kohteliaisuudesta toistensa vaatteissa,\nmutta heillepä ei kukaan tohdi nauraa! Maljapuheita pidettiin nyt\ntoinen toisensa perään.\n\n— Jo päästit hallit irti kahleistaan, — kuiskasi Fajka Konopkalle.\n\nTuomarin apulainen piti puheen emännälle; Mrawucsán nousi uudelleen\ntyhjentämään maljansa puolisonsa ja omasta puolesta vieraspiirin\nterveydeksi, lausuen heille kiitokset heidän ystävällisestä\nsaapumisestaan. Samalla hän huomautti, että kutsuvieraista vain\nrouva Münz oli jäänyt saapumatta, syystä että hän illan suussa oli\nsaanut luuvalon sääreensä, eikä ihmekään, sillä siksi paljon oli\nvanhan rouvaparan täytynyt olla liikkeellä näin markkinain aikana.\nIsäntä tyhjensi maljansa Bábaszékin poissaolevan juutalaisrouvan\ntervehdykseksi.\n\nKohosi äänekäs ja innostunut eläköönhuuto.\n\nSen vaiettua Szliminszky huudahti:\n\n— Nyt on minun vuoroni!\n\n— Älä puhu, Wladin! — kielteli hänen rouvansa. — Älä puhu! Ääneensä\npuhuminen vahingoittaa keuhkoja.\n\nMutta mikään ei enää voinut häntä hillitä. Tohvelin painon alla voi\nmies kyetä melkein mihin tahansa; hän voi napittaa takkinsa, avata\ntakkinsa, olla syömättä ja juomatta, mutta olla pitämättä maljapuhetta,\njoka on ulospuhkeamaisillaan, semmoinen kuuluisuus on unkarilaisuuden\naikakirjoissa tuntematon.\n\n— Kohotan maljani, hyvät herrat, tämän seuran kauniimman kukan\nkunniaksi, Herramme Jesuksen Kristuksen pikkusiskon, viattoman\nkaritsaisen, jonka hyväksi Jumala on ihmeitä tehnyt lausuessaan\npalvelijallensa: \"joudu Pietari, älä anna pienokaisen kastua.\" Kauvan\neläköön neiti Bélyi Veronka!\n\nVeronka lensi tulipunaiseksi, varsinkin kun vieraat nousivat pöydästä\nsuutelemaan kaikki järjestänsä hänen kättään; jotkut hänen eteensä\npolvistuivatkin, ja talon uskonnollismielinen emäntä kumartui maahan\nasti koskettamaan huulillaan hänen hameensa lievettä.\n\nKuullessaan metsänhoitajan lausuvan noita omituisia nimityksiä luuli\nWibra ensimmältä miehen käyneen päästä pyörälle, mutta nähdessään koko\nseurueen ikäänkuin hullaantuvan, hän ihan hölmistyi ja omituinen ilkeä,\nvastenmielinen tunne hänet valtasi.\n\n— Mistä ihmeestä miehenne puhuikaan? — hän kysyi, rouva Szliminszkyn\npuoleen kääntyen.\n\nKunnon rouva löi käsiään yhteen.\n\n— Mitä? Ettekö te mitään tiedä? Ettekö todellakaan? Sehän on\nmahdotonta. Siitähän on jo painettuna ainakin slovakinkielinen runo.\n\n— Mitä on painettuna?\n\n— Onpahan kertomus sateenvarjosta... Wladin, sinunhan on sangen vari,\nolet punainen kuin rapu, hikoiletkin! Annanko sinulle viuhkani?\n\n— Minkä sateenvarjon? — uteli asianajaja kärsimättömästä.\n\n— No sepä kumma, kun te ette ole siitä mitään kuullut. Tapaus on\nseuraava: kun teidän kaunis naapurittarenne vielä oli pieni lapsi, oli\nhänet jätetty sinne pappilan pihaan makaamaan korissaan. Hänen vanhempi\nveljensä, Glogovan pappi oli mennyt kirkkoon rukoilemaan. Sillä\naikaa nousi äkkiä ukonilma rankkasateineen, ja tuo hento lapsi olisi\nvarmaan saanut keuhkokuumeen ja kuollut, jos ei olisi ihme tapahtunut.\nMistä lie tullutkin, sinne ilmestyi vanha ukko aivan kuin taivaasta\ntipahtanut Jumalan lähetti ja levitti sateenvarjon lapsen päälle.\n\n— Minun sateenvarjoni, — pääsi asianajajalta äännähdys.\n\n— Mitä?\n\n— Ei mitään, ei mitään.\n\nVeret alkoivat kiehua hänen suonissaan, sydän sykki ihan kuuluvasti,\nkädet alkoivat huiskia ilmassa, jotta jo hänkin sattui kaatamaan\nlasinsa kumoon.\n\n— Ristiäiset! Vielä yhdet ristiäiset! — huudettiin leikillään usealta\ntaholta.\n\nViinilaikku alkoi virrata rouva Szliminszkyä kohden.\n\n— Onnittelen rouvaa, — härnäili kirkkoherra Rafanides.\n\nRouva loi silmänsä maahan.\n\n— Ei ole totta, — hän ujosteli. — Eihän, Wladin?\n\nMutta asianajaja ei antanut moisten typeryyksien vieroittaa\najatuksiansa siitä tärkeästä asiasta, josta hän vastikään oli vihiä\nsaanut. Hän veti tuolinsa lähemmäksi metsänhoitajan nuorta rouvaa.\n\n— Entä sitten? — hän urkki levottomana, kiihtyneenä.\n\n— Vanhus katosi, usva edessä, usva takana; ei nähty hänestä enää\njälkeäkään. Ihmiset, jotka ohimennen saivat hänet nähdä, tunnustelivat\nhänen olleen pitkäpartaisen pyhän Pietarin.\n\n— Se oli juutalainen Münz.\n\n— Sanoitteko jotain?\n\nWibra puraisi huuleensa harmissaan, kun oli jälleen ääneensä ajatellut.\n\n— En mitään, en mitään. Jatkakaa, pyydän.\n\n— Niin, niin, pyhä Pietari katosi, mutta sateenvarjo jäi.\n\n— Se löytyy siis vielä? — kysyi Wibra ahnaasti.\n\n— Kyllä. Sitä säilytetään Glogovan kirkossa kuin aarretta ainakin.\n\n— Jumalan kiitos!\n\nMies henkäsi syvään, aivan kuin olisi raskas paino sydämmeltä vierinyt,\nja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä hikeä otsaltaan. Siellä se on! — mutisi\nhän itsekseen, ilmaan tuijottaen. Pelkäsi kaatuvansa tainnoksiin. Hän\noli saanut tietää kaikki, ja tämä suuri onni oli hänet vallan rusentaa.\nHän tunsi niskanikamiensa jäykistyvän, sydäntä ahdisti ja ilmassa alkoi\nkuulua kummallista suhinaa.\n\n— Ja kelle kuuluu nyt tuo sateenvarjo? Kirkolleko? — hän konemaisesti\ntiedusteli.\n\nSaattaa se vielä kuulua teillekin, — nuori rouva veikasteli. — Veronka\nsen viepi mukanaan miehelään. Niinhän kerran Glogovan kirkkoherra\nminulle kertoi. Sateenvarjo on hänen sisarensa oma, jos ei hän\nnimittäin miehelään mennessään sitä kirkolle lahjoita.\n\n— Ei, ei, ravisteli asianajaja päätään, katseet sinne tänne harhaillen\naivan kuin ei mies olisi ollut täydessä tolkussaan. — En salli...\nFusta, mitä puhunkaan? Minun on kauhean vari. Aivan olen tukahtua.\nHerra Mrawucsán, eikö voisi vähäsen aukaista ikkunaa?\n\n— Kyllä.\n\nIsäntä juoksi ikkunan luo.\n\n— Napita takkisi, Wladin!\n\nViileä kesäyön henkäys tulvahti ikkunasta huoneeseen; vallaton\ntuulahdus tupsautti yhtäkkiä kaikki kynttilät sammuksiin.\n\n— Suukon vapaus! — veitikka Klempa huudahti pilkkopimeässä.\n\nPuutarhasta kurottautui ikkunasta sisään syreenipuunoksa; sen uhkeista\nkukkasarjoista tulvi sisään lemmekästä tuoksua tupakansavun tuprutessa\nulos.\n\nMadame Krisbay kiljasi, nähtävästi pimeyttä säikähtäen, mutta tuo\nKlempa lurjus käytti tätä viatonta seikkaa hyväkseen tekemällä ilkeän\nhuomautuksen:\n\n— Minä se vaan en ollut, kautta kunniani!\n\nYlt'ympärillä syntyi salaperäistä hihitystä.\n\nPimeässä tuollaiset kikatukset tuntuivatkin tavallista\nsalaperäisimmiltä. Rouva Szliminszky sitävastoin tahtoen siksi,\nkunnes kynttilät sytytetään, osoittaa olevansa tuollaisten raakojen\nsukkeluuksien yläpuolella, jatkoi hätäilemättä kertomustaan\nsateenvarjostaan, joten hän samalla sai todistetuksi käyttävänsä\nsuutaan puhumiseen — eikä siis mihinkään muuhun.\n\n— Se on kaunis legenda, uskokaa pois, herra Wibra. Minä en ensinkään\nole taikauskoinen, olenpa muuten luterilainen — vaikka ei ole tapanani\nsitä juuri tunnustaa — mutta kaunis on sittenkin tämä legenda. Tuo\nsateenvarjo on oikea ihmekapine. Sairaat paranevat päästessään sen\nalle; onpa herännyt muuan kuollutkin, johon sateenvarjo kosketti.\nTurhaan puistelette päätänne. Asia on tosi. Tunnen sen ihmisen, hän\nelää vielä nytkin. Käsittämätöntä on, mitä kaikkea tuo sateenvarjo on\naikaan saanut. On jo sekin jotain, kun se on tuonut Glogovan pappilaan\nsuurta siunausta ja rikkautta.\n\nKauhea epäilys valtasi Wibran mielen. Kun kynttilät jälleen saatiin\npalamaan, olivat hänen kasvonsa kalman kalpeat.\n\n— Onko pappi rikas? — hän kysyi hiljaa, silmät aavemaisesti kiiluen.\n\n— Sangen rikas, — rouva Szliminszky vastasi.\n\nNyt asianajaja kumartui lähemmäksi rouvaa, tarttuen kiihkeästi hänen\nkäteensä. Tämä ei tietänyt mitä ajatella. Olisi sen edes varemmin\ntehnyt, — mutta nythän jo kynttilät paloivat.\n\n— Niinkö hän löysi jotain sateenvarjosta? — hän kuiskasi läähättäen.\n\nRouva Szliminszky kohautti merkitsevästi pitsikauluksen lomitse\nkimaltelevaa, valkoista olkapäätään.\n\n— Mitäpä tuollaisessa sateenvarjossa olisi? Eihän se ole mikään kattila\neikä rautainen lipas. Mutta jo neljäntoista vuoden ajan on siellä\nkäynyt pariskuntia vihkiytymässä sateenvarjon alla ja ne maksavat\nrunsaasti. Ja Glogovan pappia kuletetaan sateenvarjoineen kaikkien\nvarakkaampien sairasten luona Bjela Wódan varsilla ja hän saa heidät\nsamalla sateenvarjollaan haudatakin.\n\nVeronka, jolle talon emäntä oli näytellyt kirjaeltuja pöytäliinojaan\nja muuta mainiota liinavarastoaan, alkoi vasta nyt toisella korvalla\nkuunnella naapuriensa keskustelua.\n\n— Meidän sateenvarjostako puhutte? — hän kysyi teeskentelemättömästi\ntuolillansa kiikkuen.\n\n— Niin neiti, — rouva vastasi hiukan hämillään. Wibra hymyili\nivallisesti.\n\n— No — kysäsi Veronka, — tehän ette näy uskovan...\n\n— En.\n\n— Ah, — neitonen virkkoi, luoden häneen nuhtelevaisen katseen. — Ja\nminkä tähden?\n\n— Sentähden, kun en usko mitään tyhmyyksiä ja kun...\n\nJo oli suuri salaisuus tulla ilmi. Mutta hänen lauseensa suorastaan\nkatkasi se loukkaantumisen ilme, jota koko neidon olento ilmaisi. Hän\nvetäytyi itseensä kuin lintu, jolta sulkia kynitään. Hän käänsi päänsä\nhiljaa poispäin ja alkoi äänetönnä tuijottaa lautaseensa.\n\nWibrakin vaikeni, vaikka hän tunsi suurta halua hypätä pystyyn ja\nhuutaa: \"Minä olen rikas, minä olen herra; tuohon sateenvarjoon ovat\nminun aarteeni kätketyt\". Omituista on että ihmisen saavuttaessa suuren\nonnen hänen ensimäinen toivonsa — näitä hänellä yhä sittenkin on,\nvaikkapa on saanut toiveensa toteutumaan — on julkisuus; hän haluaisi\nsaada hetikohta airueita toitottamaan kaiken maailman kuuluville sitä\nsuurta tapausta.\n\nMutta vaikka ensimäinen ajatus onkin tällainen, on kohta sen\nkintereillä epäilys. Suurimmankin onnen takana hiipii synkkä varjo,\nilkeä epäluulo. Wibrakin sitä nyt tunsi.\n\n— Minkä näköinen on tuo sateenvarjo, neitiseni?\n\nVeronka supisti suutaan aivan kuin hänestä ei olisi kannattanut enää\ntätä keskustelua jätkääkään.\n\n— Eihän se mikään merkillinen ole, — hän kumminkin venytellen jatkoi;\nhaalistunut punainen kangas, aivan kuin olisi jo tuhatvuotinen, ja\ntilkkujakin siinä on, miten monta lieneekään.\n\n— Ja pitkin reunaa pieniä viheriöitä kukkia.\n\n— Oletteko nähnyt sen?\n\n— En, kysynpähän vain.\n\n— Niin, onhan siinä reunassa sisäpuolella kukkia.\n\n— Saako sitä nähdä?\n\n— Tietysti, tuletteko katsomaan?\n\n— Juuri senvuoksi lähdenkin Glogovaan.\n\n— Senkö vuoksi? Miten sen käsitän, koskapa ette usko sen alkuperään?\n\n— Juuri sen vuoksi. Jos uskoisin, enpä lähtisikään.\n\n— Te olette huono ihminen. Pakana.\n\n— Veronka siirsi tuoliansa hiukan loitommaksi, ja nyt Wibra nähtävästi\nloukkaantui, kävi totiseksi.\n\n— Loukkasinko teitä? — hän kysyi lempeästi, katuvaisena.\n\n— Ette, pelästyin vain. — Hänen ihanat, soikeat kasvonsa ilmaisivat\npettymystä.\n\n— Uskon kaikki, kunhan ette vain minua pelkää.\n\nVeronka hymähti.\n\n— Olisi synti olla sitä uskomatta, puuttui rouva Szliminszky\npuheeseen. — Se ei ole taikauskoa; se on tosi asia. Tapahtumat ovat\ntodistettavissa. Joka ei usko sitä, hän ei usko mitään. Joko ovat\nKristuksen ihmeteot tosia, ja silloin voivat olla tosia nämätkin,\ntaikka...\n\nMutta hän ei päässyt lopettamaan, sillä madame Krisbay antoi merkin\nnousta pöydästä, samalla ilmoittaen olevansa väsynyt ja menevänsä\nnukkumaan. Kaikki nousivat nyt pöydästä ja rouva Mravucsán johti sekä\nhänet että Veronkan kummankin omaan pihanpuoleiseen kammariinsa.\n\nWibra hiipi ovensuussa Veronkan luo tämän nyökätessä hänellekin hyvää\nyötä.\n\n— Miten aikaseen aamulla lähdemme? — asianajaja kysyi.\n\nVastatessaan neitonen kumartui veitikkamaisesti, samalla taivuttaen\nlumivalkoista kaulaansa sivulle päin, aivan kuin olisi se katkennut.\n\n— Miten herra _Tuomas_ käskee.\n\nWibra ymmärsi, mitä sana Tuomas merkitsi ja vastasi leikillisesti:\n\n— Se taas riippuu siitä, miten kauan pyhät nukkuvat.\n\nVeronka kääntyi vielä eteisessä ja uhkasi ankaran näköisenä, pikku\nnyrkki koholla asianajajaa kohti kuten maalainen ainakin:\n\n— Vartokaa!\n\nWibra katseli häntä ihastuneena. Neito oli hurmaavan kaunis ja tuo\nuhkaava pikku nyrkki sopi niin mainiosti sille veitikalle. Tehkööt\npyhimykset samoin, jos kykenevät!\n\nPian läksivät kotiin Szliminszkytkin. Mravucsán lähetti heidän mukaansa\nmiehen kulkemaan lyhty kädessä, kun näet ei silloin ollut kuutamoa.\nRouva käänsi Wladinsa kesätakkiin ja vielä sen päälle hän levitti\nsadetakin, kaulaan hän kääri suuren villahuivin ja käskien miehensä\nhengittämään ulkona vain nenän kautta hän kerkesi vielä tarinoimaan\nWibrankin kanssa.\n\n— Se on todellakin ihana legenda, ainakin minä siitä suuresti pidän.\n\n— Ah noita kurjia legendoja! — Wibra vastasi.\n\n— Jos vähän puhaltaisi tuollaiseen kauniiseen legendaan, jos puhaltaisi\nsiitä pois kultakiillon, sen pyhän tuoksun ja salaperäisyyden savun,\nmikä ruma ja alaston totuus pohjalle jäisikään.\n\n— Mutta ei pidä puhaltaa, — rouva vastasi. — Nosta sadetakkisi kaulus,\nWladin!\n\nAsianajaja vaipui mietteisiin.\n\n— Ehkäpä olettekin oikeassa, — hän mutisi haaveksivin katsein.\n\nHetken odotettuaan Wibrakin lausui haluavansa päästä levolle,\nyksikseen, jonkatähden hän pyysi talon rouvaa osoittamaan hänelle\nyösijan.\n\n— Hm, johan pohatta meni, horisi tuomarinapulainen.\n\nTuskin oli Wibra saanut oven perässään kiinni, niin jo teurastaja\nKukucska iloisesti huudahti: \"Madonsyömät menkööt\". Hän riisui\ntakkinsa, kääri mahtavasti ylös väljät paidanhihat — vasempaan\nkäsivarteen oli härän pää tatuoitu — ja iski viekkaasti Mravucsánille\nsilmää.\n\nHerra pormestari ymmärsi asian.\n\n— Niin, niin — hän vakuutteli säteilevin katsein, eihän sitä voi mennä\nmaata pääsemättä koettelemaan, rakastavatko meitä vielä naiset vaiko\neivät.\n\nNäin sanoen hän aukasi piirongin laatikon ja veti sieltä esiin\nkorttipakan.\n\nKorteista puuttui tosin pataässä, mutta se ei Bábazékin sivistyneitä\nhaitannut. Ennenkin olivat nämä pelanneet preferanssia, vaikka kortteja\njakaessa viimeiselle tulikin yksi vähemmän; mielikuvituksessa se\n_henkinen_ kortti tuli hänen osalleen ja voitiin sitä pelissä käyttää.\nJos pataa maalattiin, löi tämä esiin näkymättömän kortin sanoen:\n\n— Minullapa on henkiässä!\n\nJoskus hän voittikin sillä pelin, varsinkin kun pata oli valttina.\n\nPuuttuvasta kortista huolimatta ryhdyttiin nyt innokkaaseen\nkorttipeliin, jota kesti kotvan aikaa yli puoliyön. Siihen ottivat\nosaa neuvosmiehet, teurastaja ja kirkkoherra. Tuomarin apulainen toi\nviinituoppeja, rahaton Klempa — kaikkialla ne lukkarit ovat köyhimpiä\n— venyi sohvalla ja milloin missäkin, sillä häntä ajettiin paikasta\ntoiseen, hän kun muka oli auttamaton renttu, mikä nimitys oikeastaan on\nsangen ikävä ja surullinen, mutta ei kumminkaan kunnianloukkaus. Klempa\nrukka vaelsi paikasta toiseen, siirtyi pelaajasta pelaajaan, kunnes\nviimein hänen väsynyt päänsä vaipui teurastajan ja kirkkoherran välisen\npöydänkulman varaan ja mies siihen nukkui, pitkä ja tuuhea parta leuan\nalla päänaluksena, mikä seikka taasen tuotti hänelle kovan onnen, sillä\ntuo heittiö Kukucska, ollen hyvällä tuulella, ehdotti, että Klempan\nparta kiinnitettäisiin sinetillä pöytään. Mikä mainio tepponen, kun\nmies herää, eikä parta pääse pöydästä irti!\n\nTätä hienoa ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Mokry toi kynttilän,\nKukucska tipahutteli lakkaa pariin kolmeen paikkaan parralle ja itse\nMravucsán painoi sitä sinettisormuksellaan pöytään. Syntyy siitäkin\naika kometiia!\n\nTapahtuipa toisiakin asioita, vaikka ei tosin niin tärkeitä. Madame\nKrisbay, jonka talon rouva itse johti makuuhuoneeseen, ei tahtonut\nasettua maata höyhenpatjojen väliin, pelkäsi näet sinne uppoavansa\nja tukahtuvansa. Hän tahtoi kaikin mokomin päällensä sänkypeitteen.\nMravucsánin rouvalla ei semmoista ollut, mutta kekseliäänä naisena hän\ntoi miehensä suuret supiturkit ja levitti ne madamen päälle. Siitä tämä\ntaas säikähtyi niin, että sai päänsäryn ja hänen täytyi kaiken yötä\npitää kuivattua persiljaa ohimoillaan.\n\nVeronkalle tapahtui toinen ikävä seikka. Jäätyänsä yksin Mravucsánin\nkauniimpaan kamariin hän tukki tarkasti sisältä oven, asettaen\novenkahvasta riippumaan päällysviittansa, jotta ei kukaan pääsisi\navaimenreiästä sisään tirkistämään. Veti sitte pienen pihalle\navautuvan ikkunan uutimen alas ja alkoi riisuutua, aukaisten ensin\nliivin; haka toisensa perään ponnahti auki; kalanluutkin sitä myöten\nantoivat perään, joten rinta ja vyötäiset saivat jälleen luonnollisen\nmuotonsa — monin verroin kauniimman, kuin olisi voinut aavistaakaan.\nJo aukesi viimeinen hakanen, joka piti kiini hametta, ja alkoi\ntämä vajota jalkoihin, ja nyt sai vuorostaan vajota alas kirjava\npoimutettu alushame, — aivan kuin ruusun nupusta putoavat pois viheriät\nverholehdet.\n\nJo putosi alushamekin alas, paljastaen toisen lumivalkoisen pikku\nhameen. Hän oli jo päästämäisillään senkin nauhat — tämä ei näet\nollut varustettu hakasilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväksi — kun hän\nkauhukseen huomasi siinä pari veripilkkua...\n\nNyt pujahti sängyn alta esiin harmaankirjava kissa ja katseli neitiä\nniin uteliaasti, tarkasti ja hartaasti, kuin olisi tämä ollut jokin\nkissaksi lumottu kuninkaanpoika.\n\nSäikäyksissään Veronka tarttui jälleen aukipäästämäänsä liiviin ja\nkumartuen alas hän äkkiä toisella kädellä tempasi ylös jalkoihin\nvajonneen alushameen, josta juuri oli ulos astumaisillaan, samalla\nkiljaisten ja käskevällä äänellä koettaen säikyttää kissaa tiehensä.\n\n— Mars, kissa! Hyss, häijy kissa! Älä katso tänne, kissa!\n\nNeitonen todella ujosteli riisuutua kissan nähden. Hän pukeutui jälleen\ntäydelleen ja alkoi ajaa kissaa ulos huoneesta, mutta tämä piiloutui\nhuonekalujen taa tai hyppäsi kaapin päälle. Turhia olivat kaikki\nyritykset, se ei lähtenyt huoneesta ulos.\n\nRouva Mravucsán kuuli tämän hätäkän ja kysyi seinän takaa:\n\n— Mikä hätänä, neitiseni?\n\n— En saa kissaa ulos, täti hyvä.\n\n— Ei se mitään, kultaseni, vaikkapa jääkin sisään, se on aivan viaton\nelukka.\n\n— Mutta kun se näkee, — vastasi Veronka hätääntyneenä.\n\nHän sammutti nyt kynttilän, aikoen riisuutua pimeässä, mutta nytpä tuo\nilkeä kissa tuli ihan keskilattialle ja sen silmät kiiluivat pimeästä\nentistä selkeämmin.\n\n— Varropas sinä utelias kissapaha, kyllä minä sinulle näytän.\n\nHän teki nyt tuoleista rintavarustuksen ja tämän takana hän, aivan\nkuin linnassa, johon ei kukaan pääse näkemään, istui sängyn reunalla\nja asettaen jalkansa ristiin hän alkoi ensi työksi riisua kenkiään.\nMutta kissakin alkoi huomata tämän lujan linnan. Hän oikasi vartalonsa\nja loikkasi yhdellä hyppäyksellä pesukaapin päälle; vielä hyppäys, ja\nse oli Veronkan vuoteella, keskellä päänalusta. Vaan ei olisi pitänyt\ntulla niin likelle. Veronka sai nopeasti kurottautuen kissan heti kiini.\n\n— Jopa jouduit kiikkiin, kissa kuomaseni! Pian, pian, mistä saisin\nhuivin? Kyllä minä opetan sinua katselemaan, kun tytöt riisuutuvat.\nTiedätkö kissa rukka, ettei se sovi.\n\nHän löysikin paksun villahuivin, sitoi sen kissan päähän, ihan silmien\neteen. \"Katsele nyt, jos voit!\" — ja alkoi uudestaan riisuutua.\n\n\n\n\nYÖ TUO HYVIÄ NEUVOJA.\n\n\nTällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja\nkanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta —\nkukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva\nritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja\nmeni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää\nvain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on\nsivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja\nminkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata.\nNaisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan;\nnaisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo\npainomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä\nen saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja,\nmutta housujahan sanotaan \"nimittämättömiksi\". Ja minkätähden? Jumala\ntiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi\nolento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt\nsopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.\n\nPahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut\nnukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian\ntäynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän\nsuurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen\npäässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra\nJumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä\noli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt\nkuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan.\nNäin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse \"enkeliin\". Sievä\ntyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan\nmuut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja\njotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus.\nVeronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin\nmiellyttäväkin...\n\nWibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen\nliikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä\nhän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä\nkerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa\nyhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä,\nlausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia\nliikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös\nvälinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena,\npuolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen —\nsateenvarjoon.\n\nHän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei\ntarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten\ntyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob,\npohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa\nBudapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla\nsanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä\nkatsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen\ntuohon pikku Veronkaan).\n\nHän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua?\nTuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen\nohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa...\nKunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.\n\nHänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän\nkatsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta?\nEhkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko\nkiekua, aivankuin tahtoen sanoa: \"Kellonne käy oikein, herra Wibra!\"\n\nKapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt\npaimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien\nlaulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:\n\n    Lampur ei se, _punnitun_ ken lihan syöpi,\n    Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.\n\nWibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu\nhänen ajatuksensa aivan nurin närin.\n\nTodellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan\nesiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän\nse vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei\nollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut,\nettä se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan\nja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä\nolikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se\npulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen\npyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova\nhuomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi\non varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas\nja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen\ntuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä\nhän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.\n\nUlkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla\nvarustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut\nnukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin\nsaattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä\nmies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka\nliekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa\numpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä\nuutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä\nhänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: \"kylläpä teille, herra\nWibra, Glogovan pappilassa nauretaan.\"\n\nKirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen\nlumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen\npäivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla\nkuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on\nkun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä.\nTodistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko\nBeszterczen kaupunki.\n\nNyt purskahti hän katkeraan nauruun.\n\n— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän\nsateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut\nlaillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen\nmukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on\nsen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa\npapille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin,\nkolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se\nkuuluu minulle...\n\nWibra alkoi nyt aprikoida, mitä pappi on tähän vastaava.\n\nJoko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: \"Mene\nhiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta\npankkiosoituksia tuonut.\" Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa\ntutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta,\nmutta silloin hän on sanova: \"Minkä toi, sen toi varmaan minulle\",\nottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä\nWibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?\n\nAsianajaja jatkoi aprikoimisiaan.\n\n— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta\nloppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme,\nettä mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä?\nKäypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja\njos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä\nsilti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos\nhän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen\nhuostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon\nsateenvarjon varteen kätkettynä?\n\nHiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin\nlähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!... Musta\nyö, anna hyvät neuvot!\n\nYön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä\nneuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.\n\nKultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: \"Mieti\nkaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä\npäättänyt.\" Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on\nparempi, sitä en osaa sanoa.\n\nEpäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo\npäivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee\nniihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat,\nsuurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee\narmaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi\nvoimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei\nole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei\ntarvitse kellekään tiliä tehdä.\n\nPidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä\nkärsivä sielu, totuutta etsiessäsi... Mutta ethän sinä totuutta\netsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi\nväärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.\n\nHän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi\nniin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän,\nvarpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen\nerinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.\n\nJo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää\nkuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan\ntoisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan\nmetsässä.\n\nHeidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän\neteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään\nympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.\n\n\"Oletteko herra Wibra?\" — vanhus kysyy.\n\n\"Olen, entä te?\"\n\n\"Minä olen pyhä Pietari.\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"Aion allekirjoittaa erään todistuksen teidän hyväksenne.\"\n\n\"Minunko hyväkseni?\"\n\n\"Olen saanut kuulla, ettette pääse omistamaan sateenvarjoanne.\nGregorics ystäväni on pyytänyt minua auttamaan teitä. Kirjoitan\nsentähden mielelläni todistuksen, että minä en antanut neidille tuota\nsateenvarjoa.\"\n\n\"Se hyvä, mutta minulla ei ole täällä paperia eikä mustetta.\nPalatkaamme kylään!\"\n\n\"Ei käy laatuun, ei ole aikaa. Kuten tiedätte olen ovenvartija, minun\npitää mennä.\"\n\n\"Mitä on siis minun tehtävä? Miten voin saada sateenvarjoni?\"\n\nPyhä Pietari palasi olkapäätä kohauttaen takaisin pitkin\nmansikkarönsyistä polkua. Erään suuren tammen luona hän kuitenkin\npysähtyi, viitaten Wibraa tulemaan lähemmäksi.\n\nWibra totteli.\n\n\"Tiedättekö mitä, ystäväni; älkää enää viisastelko, vaan naikaa\nVeronka, niin saatte samalla sateenvarjonkin.\"\n\n\"Tulkaa! — Wibra huudahti, tarttuen lujasti pyhimyksen viittaan. —\nKosikaa häntä minulle!\"\n\nWibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen\nkäsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla\npoispäin. — Hän heräsi.\n\nOvelle koputettiin.\n\n— Sisään, — hän murahti konemaisesti pää sekavana.\n\nTalon piika astui sisään haukotellen, hiukset hajallaan.\n\n— Tulin noutamaan kenkiä.\n\nWibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi\nikkunasta sisään.\n\nHän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten.\nHänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen\npienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja\ntuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin\njaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: \"Naikaa\nystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin.\"\n\n— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan\nasia muutenkin voinut mieleeni johtua.\n\n... Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean\nasian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi\nihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli\nnäet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki,\nseisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen\nvoimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista\nhattuaan.\n\n— Joko valjastetaan?\n\nEn tiedä vielä. Kuules tyttö! Joko neidit ovat nousseet?\n\n— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika\nvieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!\n\n— Saat siis valjastaa, János.\n\nSiellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä\nhakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain\nmadame vielä korppuja pureskeli.\n\nHänet otettiin suurella naurulla vastaan. Veronka huudahti\nveitikkamaisesti:\n\n— Siinäpä tulee tuores mies!\n\n— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se\nkuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin\nkorttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät\npöydän varassa ja parta sinetöitynä.\n\n— Oli sekin teiltä kauniisti tehty, nuhteli talon rouva.\n\n— Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!\n\nKaikki antoivat Wibralle kättä; Veronkakin nousi ja kumarsi\nveitikkamaisesti.\n\n— Hyvää huomenta, tuore mies! Hyvää huomenta. Mitä te minuun noin\ntöllistelette?\n\n— Katsonpahan vain, — virkkoi Wibra hämillään ja neidon kauneutta\nihastelemaan jääden, — miten... tuota... olettekaan niin kasvanut.\n\n— Yhtenä yönäkö?\n\n— Eilen olitte vielä pikku neitonen.\n\n— Teidän silmiänne silloin huikaisi.\n\n— Huikaiseepa vielä nytkin.\n\n— Kun olette vielä uninen. Kuka käskee niin myöhään nousta.\n\nNeidon leikkisä ja suloinen ääni kiihoitti ikäänkuin kutittamalla\nWibraa; hänkin tuli puheliaaksi, alkoi puolustaa itseänsä leikillisesti\nja hyvätuulisena.\n\n— Nukuin liian kauan, ja jos ei piika olisi ovelle koputtanut,\nnukkuisin ehkä vieläkin. Kunpa olisi pysynyt poissa edes viisi\nminuuttia.\n\n— Vai niin — virkkoi Mravucsánin rouva. Niinkö kaunista unta näitte?\nMitä haluatte? Kahviako vai kylmää paistia.\n\n— Kahvia, pyydän.\n\n— Ettekö kertoisi mitä unta näitte?\n\n— Olin menossa naimisiin. Asia kuitenkin keskeytyi kosintaan.\n\n— Vai niin? Saitteko rukkaset? — kysäsi Veronka, kurottaen uteliaana\neteenpäin päätänsä, jota tänään erittäin kaunisti upea hiusseppele ja\ntätä taasen somisti siihen pistetty punainen neilikka.\n\n— Ei tiedä, miten olisi käynyt. Juuri ratkaisevalla hetkellä tuli piika\nherättämään.\n\n— Niinkö? Ja minä jo melkein luulin ettette toisistanne pitäneet, —\npuhui Veronka sadun sanoja käyttäen. — Vahinko, kun emme nyt saaneet\nsitä tietää.\n\n— Vakuutan, että saatte sen pian tietää.\n\n— Mitenkä?\n\n— Siten että sen kerron.\n\n— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit\nsanomalehdissä.\n\nWibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä\nsalamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:\n\n— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette\nnukkunut?\n\nSitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva\npuheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka\nei illalla tahtonut riisuutua.\n\nWibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä\nihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa\nlisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen\nnaisen sopii:\n\n— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin\non haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen\nsaatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa\nvyötäiset. Senkin pitää kestää.\n\n— Voi, täti, täti! Mitä täti puhuukaan!\n\n— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi\nkarviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen,\njotta tämä repeytyi irti.\n\nSe vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski\nnyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas\nvaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo\ntuollaisen valjakon.\n\nNytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. —\nKääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten!\nJa sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä\nole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna\nvaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni,\nkelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän\npantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.\n\n— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi\nkotiin!\n\n— Mutta jos sattuu jokin este? Eihän sitä niin voi tietää.\n\nKunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen.\nMravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään\npäivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi\njäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen\nmennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut\naamuhaikuja vetäessään katsella saanut.\n\nMikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan,\njo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin\nistuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja\nkoskettivat... En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.\n\nJános mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta\ntuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi\nMravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:\n\n— Hoi, hoi! — pysähtykää.\n\nVaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt\noli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli\nlöytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt\nesiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne\nWibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka\nmuka oli jalostettua lajia.\n\nVasta nyt päästiin todella lähtemään. Kovasti siinä nenäliinoja\nliehutettiin ja hattuja heilutettiin kunnes viimein eräässä\ntienkäänteessä kokonaan katosi näkyvistä Mravucsánin vieraanvarainen\ntalo kaikkine asukkaineen, suurine pähkinäpuineen ja tupruavine\npiippuineen. Yhä uusia kuvia Bábaszékin katuelämästä avautui\nmatkailijoille. Puotinsa portailla istui nytkin rouva Münz\nlumivalkoinen huivi päässä arvokkaasti ja ystävällisesti tervehtien\nja nyökäyttäen harmaata päätään, jonka kirkassankaiset silmälasit\nkahteen yhtäsuureen osaan jakoivat. Pajan edustalla paraikaa korjattiin\nGlogovan papin särkyneitä ajopelejä. Kuumat raudat sähisivät vedellä\nvaleltaessa kuin käärmeet. Tuonnempana käsityöläiset asettelivat\nmyömättä jääneitä tavaroitaan matka-arkkuihin. Vähitellen jäivät selän\ntaa pikkukaupungin kaikki talopahaset koreiksi maalattuine portteineen\nja näihin seppeleen sisään piirrettyine nimikirjaimineen. Viimeisen\ntalon kohdalla, jonka ikkunat olivat vastaista juutalaista hautuumaata\npäin, kuului yhtäkkiä pensasaidan takaa kaksi pistoolin laukausta,\nsäikäyttäen hevosia pahanpäiväisesti.\n\nMatkailijat katsahtivat ääntä kohden ja jo seisoikin siellä herra Mokry\nuuden uutukaisessa sinisessä puvussaan, jonka Beszterczen kuuluisin\nräätäli Klener oli neulonut, toisella kädellä heiluttaen jäähyväisiksi\nhattuaan ja toisessa pitäen koholla pistoolia, jonka hän oli heidän\nkunniakseen laukaissut. Vastakkaisella puolen tietä heittivät tuon\nvaarallisen tuulimyllyn peloittavat siivet mustia varjojaan vehmaalle,\nkukkivalle apilasniitylle. Kaikeksi onneksi se ei nyt käynyt; seisoi\nalallaan kuten nuppineulaan pistetty jättiläiskärpänen.\n\nIlma oli aivan tyyni. Vehnä ei näyttänyt antavan rintaa hennoille\ntähkilleen, vaan seisoi jouten auringon helteessä liikkumatonna ja\nsuorana kuin sotilaat rivissään. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.\n\nVain hevosten kavioiden kapse kuului kivisellä tiellä. Liskovinan metsä\ntuntui tulevan heitä yhä lähemmäksi; sen rauhaisa ääretön ruumis tuntui\nhiljaa hengittävän.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES OSA.\n\nKOLMAS PAHOLAINEN.\n\n\n\n\nCZOBOR MARIAN RUUSUPENSAS, MAANHALKEAMA JA VANHA PÄÄRYNÄPUU.\n\n\nMadame Krisbay tähysteli seutua, tehden tuon tuostakin kysymyksiään.\nKaikki häntä huvitti, ränsistynyt lammastalli metsän reunassa, samoin\ntiheästä valkorunkoisesta koivikosta pilkistävä pyhimyskappeli. Veronka\nalkoi selittää että rosvot siinä paikassa ennen vanhaan murhasivat\nerään rikkaan kapakoitsijan, ja oli tämän leski rakennuttanut tuon\nkappelin miesvainajansa muistoksi.\n\n— Kai, kai iloissaankin, — lisäsi Wibra.\n\n— Te olette häijy mies! — nuhteli Veronka.\n\nLiskovinan metsä on sangen laaja; siinä on kauniita laaksoja ja\nvaaroja sekä vuoroin vihantoja nurmikoita. Se on melkein yhtä\nupea kuin joku englantilainen puisto, puut ovat kuitenkin vain\nyksiä lajeja, suurimmaksi osaksi koivuja, jotka ovat puiden kesken\nsamanlaisia hiljaisia ja vaaleanverisiä, kuin nuo liinatukkaiset\nslovakkitytöt kansan kesken. Mutta Liskovinan muu vehmas kasvullisuus\non täällä sensijaan sangen vaihteleva, mahtavat sananjalat kasvavat\nmiltei puitten oksiin asti; hajuruoho oli jo kukkinut ja levitti\nkuivuneena tuoksuaan koko metsään. Kasvistossakin on näet semmoisia\nheittiöolioita, joista on hyötyä vasta heidän kuoltuaan. Miten\nmoninainen onkaan jo kasvikuntakin! Miekkaliljalla taasen on maassa\nparas osansa, nimittäin sen juurisipuli; ken syö sen illalla, saa\nyöllä unissaan nähdä tulevan kultansa. Paljoa puheliaampi on kuitenkin\ntavallinen päivänkakkara, kursailematta se ilmoittaa rakastaako kysyjää\nse henkilö, jota hän ajattelee, rakastaako paljokin, vai vähä, vai ei\nensinkään, — pitää vain nyppiä järjestään sen valkoiset terälehdet,\nniin viimeinen niistä totuuden sanoo.\n\nNämät eivät ole puutarhojen äiteliäitä kasvatteja, maaemolle väkisin\ntyönnettyjä vieraita penikoita, joista hän ei aina huolikaan, vaan\ntäytyy niitä pitää eri kukka-astioissa. Nuo mainitsemani kasvit ovat\nhänen omasta povestaan puhjenneita, niitä hän hyvillä mielin vaalii ja\nkasvattaa, ja heidän talvilevostaankin hän on etukäteen huolehtinut\nsamoin kuin muustakin seudun kasvikunnasta.\n\nMetsäneilikka on huikentelevien ampiaisten ravintola, keltamo lintujen\njuomamalja, mesikkä perhosien vaununa. Liskovinan metsä on sangen\nystävällinen; kuoriaisille se suo yösijan kissankellon kuvussa,\nlinnunpesiä etsiville poikasille se tarjoaa mansikoita, nuorille\nneitosille kukkavihkoja, eukoille rohtokasveja, susille ukonhattua,\njoka on murhaajakasvi ja jota kansa nimittääkin \"sudentappajaksi\".\n\nOnko se todella sutta tappanut, se on toinen asia. Susillakin on näet\nheidän järkensä, ja varmaan tuntevat he kasvioppiakin, jotta ovat\npolvesta polveen voineet pennuilleen sanoa: \"Älkää koskeko lapset\nAconitum lycoctanum kasviin vaan syökää ennemmin lihaa!\"\n\nAinakin oli hauskaa matkustaa metsän siimeksessä. Madame Krisbay vain\njoka kerta vapisi, kun joku orava hyppiessään sai lehdet liikahtamaan,\nhän näet pelkäsi niiden rosvojen tulevan, jotka muinen olivat sen\nkapakoitsijan tappaneet.\n\n— Sehän tapahtui kahdeksankymmentä vuotta sitten, madame; nehän ovat jo\nkuolleet.\n\n— Mutta heidän poikansa?\n\nHän rauhoittui vasta Liskovinan metsästä päästyä, kun saavuttiin\nnaapuripitäjään laihoille kaura- ja tattarimaille, Kurjaa seutua se,\nmissä heinämöt_ haasialla kyyhöttävät_. [Vähänurmisilla seuduilla,\nmissä on huono heinänkasvu, keräävät maalaiset huolellisesti haasioihin\nkaikki heinät, ettei mitään hukkuisi.] Kuitenkaan ei hän kauan tuntenut\nolevansa turvassa, sillä taas tultiin metsään, tuohon kuuluisaan\n\"Zelena Hruskaan\", joka ulottuu aina Makovaan saakka. Jospa tuolta\nsuurten tammien takaa rosvot ilmestyvätkin!\n\nMitä madame niin suuresti pelkäsi, juuri sitä Wibra yhtä suuresti\ntoivoi. Istuessaan siinä neitoa vastapäätä kypsyi piankin hänessä\npäätös naida hänet — sateenvarjon vuoksi. Tyttö on sangen sievä, mutta\nvaikkei hän sitä olisikaan, olisi sateenvarjo täytenä korvauksena.\nPyhä Pietari oli häntä neuvonut, siispä hän sen oli tekevä, varmasti\nkosiva. Tuo tuhma taikausko, jota hän tähän asti oli halunnut ivata,\nkietoi hänetkin ja hankki itselleen sijan hänen terveimpien ajatustensa\nseassa. Hän tunsi että jokin näkymätön voima häntä siihen kannusti.\n\nMikä voima? Varmaankin pyhän Pietarin, joka unessa hänelle käskyn antoi.\n\nMutta miten alottaa? Sitä hän mietti kaiken tien. Nytpä kelpaisi pieni\nromanttinen kohtaus, jommoisia on romaaneissa, jos esimerkiksi rosvot\nhyökkäisivät heidän kimppuunsa metsässä ja hän ampuisi ne kaikki\nrevolverillaan kuoliaaksi, vapauttaisi näin heidän kynsistään Veronkan,\njoka sitte hellästi hänelle lausuisi: \"Pelastit henkeni, omasi olen\nkuolemaani asti.\"\n\nMutta noin vaan ilman aihetta hän ei tohtinut neitoa lähestyä; kurkkuun\ntakertuivat koreat sanat, jotka hän siinä oli valmiiksi miettinyt.\nEpäilykset taas mielen valtasivat: entä jos hän ei voi minusta pitää?\nJospa hänellä onkin joku jo siellä kotona? Eihän voi ajatellakaan ettei\nolisi. Onhan joku jo hänet nähnyt, ja jos on nähnyt, niin niin varmaan\non häneen rakastunut. Tässä täytyy tapahtua jotain erikoista asiaani\nauttamaan.\n\nMutta rosvoja ei tullut, ehkei niitä ollut olemassakaan. Seutu on\nsangen köyhää, ei täällä ole mitään varastamista ja rosvoamista, eipä\nkasva siis täällä rosvojakaan.\n\nZelena Hruskan tuolla puolen näkyi Szlatina suippoine kirkontornineen\nja vuoren kukkulalla sijaitsevine ikivanhoine linnoineen, jonka\nennen omisti Czoborin suku, mutta nyt Koburgin herttua. Kyläkapakan\nedustalla oli hevosia syötettävä. Veronka ehdotteli että mentäisiin\nsillaikaa katselemaan linnaa, jota muuan vanha porttivahti vartioitsee\nja matkailijoille näyttää. Kapakan isäntä väitti muutamien huoneiden\nolevan siellä vielä nytkin aivan samassa kunnossa kuin Czoborien\naikana; pihassa on suu ammollaan kaksi sammaltanutta kanuunaakin,\nhuoneissa komeita aseita ja erittäin arvokkaita muotokuvia\nseinillä, muiden muassa erään tyttösenkin, Czobor Katarinan, joka\nseitsenvuotiaana sieltä katosi ihan tietämättömiin.\n\nVeronka kävi uteliaaksi tyttösen suhteen.\n\n— Ja kuinka hänen sitte kävi? — hän kysyi isännältä.\n\n— Eipä ole pikku neiti rukkaa tähän päivään nähty, — huoahti kapakan\nisäntä.\n\n— Ja mihin aikaan on tuo katoaminen tapahtunut?\n\n— Noin kolmesataa vuotta sitte, — vastasi mies nöyrästi hymyillen ja\nlähti saattelemaan vieraita ylös jyrkkää polkua, syreenipensasten\nkeskitse tuonne autioon ritarilinnaan.\n\nKaiken katoavaisuutta mietiskellen seurue sieltä ulos tuli. Madame\nKrisbay nyrpisteli nenäänsä, sanellen: Mikä kauhea ummehtuneen haju!\nVeronka sensijaan ihasteli muinaismuistoja. Yhtäkkiä hän siinä huomasi\nsuojusmuurin raunioiden kupeella ihmeen ihanan ruusun.\n\n— Ai, kuinka komea ruusu!\n\nVanha portinvartija tiesi siitäkin kertoa tarun. Sillä paikalla oli\nmuinoin kaunis Czobor Maria heittänyt henkensä hypätessään alas\nmuurilta, hän kun rakasti erästä nuorta paimenta, mutta hänen isänsä\ntahtoi pakottaa häntä muutamalle keisarin prikaatipäällikölle. Tuo\npaimen istutti sitte siihen paikkaan ruusun, joka nyt tekee ainoastaan\nyhden kukan vuodessa.\n\nWibra jättäytyi jälelle, viitaten portinvartijaa luokseen.\n\n— Noutakaa minulle tuo ruusu.\n\n— Mitä ajattelettekaan, herra? Vainajan sielu siitä närkästyisi.\n\nWibra veti esiin lompakkonsa ja pisti kaksi hopeaflorinia miehen\nkouraan, jolloin tämä sanaa sanomatta veti esiin veitsensä ja katkasi\nvarovasti ruusun.\n\n— Eikös nyt sitte vainajan henki närkästykään? — Wibra kysyi naurahtaen.\n\n— Ei, sillä toisella florinilla annan papin lukea messun vainajan\npuolesta.\n\nAivan kuin aarteen löydettyään juoksi Wibra ruusu kädessä naisten luo,\nojentaen voitonriemuisena sen Veronkalle.\n\n— Tässä Czobor Marian ruusu! Vaihdetaan tuohon neilikkaan, neiti!\n\nVeronka veti kätensä selän taakse ja vastasi kylmästi:\n\n— Teilläkö oli sydäntä katkaista se?\n\n— Oli teidän tähtenne. Ettekö vaihda?\n\n— En. Mistään hinnasta en sitä ottaisi; minusta tuntuisi, kuin olisin\nsen tuolta neidolta varastanut.\n\n— Ettekö todellakaan ota sitä minulta?\n\n— En.\n\nWibran mieli kävi katkeraksi, suutuksissaan heitti hän ruusun\nkädestään. Tämä läksi vierimään jyrkkää vuorenrinnettä alas ohi villien\nsiskojensa orjantappuroiden aina maantien ojan pohjalle.\n\nSäälien katseli Veronka kukkaa, kunnes se katosi näkyvistä.\n\n— Teittekö nyt mielestänne oikein? — hän sitte torui. — Mitä pahaa tuo\nruusurukka oli teille tehnyt?\n\n— Olipa niinkin — vastasi asianajaja kiihkeästi.\n\n— Mitä sitten? Pistikö teitä?\n\n— Pisti kuoliaaksi. Ilmoitti minulle sangen ikävän asian.\n\n— Mitä niin?\n\n— Kuiskasi minulle viimeöisen uneni jatkon.\n\n— Sitä pikku lörpöttelijää!\n\nNeidon ääni kävi leikkisäksi, ja nauraen hän katsoi Wibraan suurin\nsilmin.\n\n— Olisin saanut rukkaset.\n\nVeronka kohotti päätään taaksepäin, kääntäen silmänsä taivasta kohden,\njoka helotti kirkasna ja pilvetönnä ja sai nyt kasvonsa venymään\nomituisen pitkiksi ja säälivän näköisiksi.\n\n— Voi teitä, herra Wibra rukka, mikä onnettomuus! — näin sanoen hän\nhymyili veitikkamaisesti. — Olisitte saanut rukkaset unissanne.\n\n— Vielä siinä ivailette! — puhui asianajaja, mieliharmiansa purkaen.\n\n— Oletteko varma siitä, että olisitte todellakin saanut rukkaset?\n\n— Olen, nyt olen siitä varma, — hän vastasi suruisesti; — voittehan\naavistaa, ketä kosin.\n\n— Minäkö? — vastasi neito kalveten ja nauru katosi yhtäkkiä hänen\nhuuliltaan. — Ettäkö minä? — hän kuiskasi, mutta ei puhunut enää\nmitään, astui vain eteenpäin hiljalleen, ääneti, katse maahan luotuna,\nkapeata polkua alas madamen perässä.\n\nHän oli kohottanut hiukkasen hameensa helmoja suojellakseen niitä\npölyltä, töryltä ja takkiaisilta; pienoiset jalat näkyivät vapaasti,\nmiten ne vuoron perään nousivat ja laskivat; kengät narisivat ikäänkuin\ntahdissa, ruohot ja kukat taipuivat niiden alla, mutta eivät murtuneet,\nvaan nousivat jälleen entistä ehompina ja upeampina hänen jäljissään.\n\nKorean kirjava sisilisko hopeanvärisine selkäpanssarineen pujahti\npoikki tien. Mikä kova onni toikaan nyt tuon pikku ritarin siihen?\nJuuri sillä hetkellä sattui siitä astumaan äkämystynyt jättiläinen\n— Beszterczen kuuluisa asianajaja. — \"Kuolkoot kaikki elukat!\" — ja\niskien kerran kantapäällään hän katkaisi pään pois pikku sisiliskolta.\n\nVeronka katsahti taakseen ja näki sen. Hänen olisi ihan tehnyt mieli\nitkeä sisilisko paran kohtaloa; ei tohtinut kumminkaan mitään virkkaa.\nHäntäkin alkoi tuo hirmuinen jättiläinen pelottaa; itsekseen hän vain\npuoliääneen mutisi: \"Pyöveli!\"\n\nPäästyään vuorelta alas tielle hän sattui kulkemaan äskeisen\nruusun ohitse, joka siinä virui kivikossa, alasvieriessään tomusta\nlikaantuneena. Jumala tiesi, mitä hän ajatteli, mutta yhtäkkiä hän\nkumartui ottamaan sitä maasta, sitte puhalsi hän sen pikku suullaan\npuhtaaksi ja kiinnitti rintaansa. Se sopi siihen aivan kuin olisi siinä\nikänsä kasvanut.\n\nHän ei puhunut sanaakaan, eikä liioin enää katsonut tuohon hirmuiseen\njättiläiseen, vaan käänsi päänsä hänestä pois, jotta tämä ei näkisi\nhänen kasvojaan. Jättiläinen taasen oli tyytyväinen nähdessään ruusun;\nhän tunsi sydämensä lämpenevän ja heltyvän siihen määrään, että olisi\nantanut vaikka sata florinia, jos olisi voinut liittää pään jälleen\nsisiliskoon, mikä nyt kumminkin oli mahdotonta.\n\nAlhaalla kapakan edustalla oli János jo syöttänyt hevoset, valjakko oli\nvalmisna lähtöä varten ja painostavan mielialan lumeissa. Ääneti siinä\nistuttiin, kun toinen katseli seutua vasemmalla puolen, niin toisen\nkatseet harhailivat oikealla vuoriston teräksenharmailla huipuilla,\nja jos heidän katseensa sattumalta kumminkin toisensa kohtasivat,\nkäänsivät he ne heti poispäin. Puhuessaan he kumpikin kääntyivät vain\nrouva Krisbayn puoleen, joka vähitellen alkoi aavistaa että heidän\nvälillänsä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ah, mitäpä sitä olisi\nvoinut tapahtua? Joutavia pikkuseikkoja, parisen lapsellista sanaa,\njoita heidän nuori mielensä oli suurentanut ja laajentanut, kuten\npaholainen muinen Debreczenissä professori Hatvanin ahtaan kammion,\njotta siihen viimein mahtui koko kaupunki. Samoin noihin pariin sanaan\nmahtui kaikki, kaikki...\n\nTapahtuipa sitte vielä paljo muutakin. Ties mistä syystä putosi\nVeronkalta nuppineula ja kumartuessaan sitä jaloista etsimään irtaantui\nhänen hiuksistaan äskeinen haluttu neilikka sekä putosi Wibran syliin.\n\nWibra otti sen käteensä antaakseen takaisin. Veronka viittasi kädellään\nettä se saisi jäädä.\n\n— Pitäkää, koska se teille joutui, kun ei kerran tahtonut minun\nhiuksissani pysyä.\n\nEikö todellakaan tahtonut? Sitä Wibra ajatteli kukkaa haistellessaan.\nMikä ihmeen suloinen tuoksu! Mistä se johtuu? Varmaan hiuksista.\nMinkälainen tuoksu lienee noilla hiuksilla ilman neilikkaa?\n\nAjopelit sillä aikaa kiitivät eteenpäin milloin ylös mäkeä milloin\nalas mäkeä Brana-vuoren juurella. Maan kuulu on Brana-vuori, se\nsulkee taaksensa maailman kuten portti pihan; sentähden slovakit sitä\nnimittivätkin branaksi eli portiksi. Brana ei ole mikä hyvänsä. Se on\nvuoriston magnaatti, — kantaa kauniilla säällä hattuakin, pilvet näet\nasettuvat sen päälaelle. Mutta osaapa vanhus hikoillakin; vesisuonet ja\nkallioiden uumenista pulppuavat lähteet yhtyvät suureksi puroksi, joka\nvinhasti kiitää sen uurteista, ruskeata kylkeä alas Kvetyinan aukealle\nja vielä senkin kivikkomaiseman halki tietänsä eteenpäin.\n\n— Tämä on jo Bjela Voda — selitti Veronka rouva Krisbaylle. Se on\nmeidän joki. Ei ole enää pitkä matka kotiin.\n\nVielä oli sentään kulettava yhden metsän kautta, sitte alkaa kohta\nnäkyä Glogova laakson pohjasta valkoisille pikkutaloineen. Mutta tämäpä\nvasta oli kehnoa tietä, käyrä kuin paholaisen sielu, täynnä uurteita ja\npaikoin niin kapea, että ajopelit tuskin kulkemaan mahtuivat, pyörät\nkallioseinää harasivat.\n\nJános käänsi päätään, korvallistaan kovasti kynsien:\n\n— Liisterattaat pitäisi olla tässä maassa!\n\n— Liistekö? Mutta nelipyöräiset meillä nyt on, — olemme siis näillä\nvaarassa. Sitä János tahtoi noin kautta rantain isännällensä ilmoittaa.\n\nTuon tuostakin hänen täytyi astua alas joko vauhtia pidättämään tai\ntyöntämään, hevosten täytyi astua vain käyden. Välistä oli sola niin\nsyvä ettei näkynyt muuta kuin taivas. — Linnun teitä täällä pitäisi\nliikkua, — János murisi.\n\n— Ette pidä seudusta?\n\n— Kovin on sen muoto rokonarpinen — arveli János; — täältä ei pidä\nmennä naimaan!\n\nWibra säpsähti. Olisikohan tuo jo jotain huomannut?\n\n— Miten niin, János?\n\n— Sentähden kun entinen isäntäni, se parooni — János oli ennen\npalvellut eräällä paroonilla Sárosin komitaatissa — aina sanoi\npojilleen, ja hän oli viisas herra: \"Älkää milloinkaan menkö naimaan\nsemmoisesta paikasta, missä ei ole hyttysiä, missä ilma on raikas ja\nmissä terveysvettä kasvaa.\"\n\nTälle jutulle jo Veronkakin alkoi nauraa samoin kuin Wibra.\n\n— Aito sarosilainen ajatustapa. Mutta näetkös, nyt olet saanut neidon\nsuuttumaan.\n\n— Minä jään siis vanhaksi piiaksi? — päivitteli Veronka leikillään.\n\nJános inttämään käsin jaloin vastaan.\n\n— Voi neiti kulta, ettehän te, ette suinkaan te, jos vain...\n\nMies aikoi sanoa jotain erittäin koreata, jäi vain hetkiseksi etsimään\nsopivia sanoja, mutta Jumalan tahto oli, että hänen piti ruveta\nankarasti kiroilemaan, sillä juuri sillä hetkellä tarrautuivat eräässä\nkäänteessä ajopelit ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja niiden etuosa\nvajosi aimopyöräyksellä maahan.\n\n— Voih, koira vieköön sentään! Etuakseli katkesi.\n\nNaiset säikähtivät, Wibra hyppäsi alas tarkastamaan akselia. Se oli\ntodellakin poikki vasemmalta puolen.\n\n— Mitä nyt tehdään? — János päivitteli. — Johan sanoin että täällä\npitäisi liikkua linnun teitä, ei edes jalkaisin saati rattain.\n\n— Ei se mitään, — vastasi Wibra jota ei edes sata katkennutta akselia\nolisi nyt voinut saada huonolle tuulelle. — Tänne kirves! Pidä sinä\nsillä aikaa hevosia, minä menen ja hakkaan tuolta tukipuun akselin alle.\n\nKuskinistuimen alla oli lyhytvartinen kirves; sen hän otti käteensä,\nkoettaen rauhoittaa naisia vakuuttamalla, että hän pian tuon vian\nkorjaa — joutava pikkuseikka tämä, — hyppäsi yli aitauksen ja harppasi\nläpi metsämurattia sikin sokin kasvavan pensaikon puita kohden.\nMutta puitakin oli täällä niin harvassa kuin hiuskarvoja vanhan\nukon päässä. Tuossa yksi hoikka koivu, sitte joukko pähkinäpuita\nja orjantappurapensaita. Sitte taas ei mitään, sitte siellä täällä\nvanha puu, aivan kuin olisi joku karannut metsä ne sinne unhottanut.\nEihän tuo punasenruskea joukko ole oikeata maaemon pintaakaan, kaikki\nkasvivoima on siitä pois palanut, eihän se kasvakaan muita kuin sieniä\nja orvonkukkia. Nämät ovat karua seutua nämät Glogovan vuoret.\n\nKunnollista tukipuuta oli vaikea löytää. Mikä oli liian paksu, mikä\nliian heikko; hänen täytyi edetä loitommaksi. Jo oli kierrettävä muuan\nmaanhalkeama, sitte hypättävä yli erään veden uurtaman ojan. Hän joutui\nniin kauas, että ajopelit aivan katosivat hänen näkyvistään, vain\nVeronkan punainen päivänvarjo sieltä häämöitti kuin mikä suuri punainen\ntatti. Viimein hän valitsi erään koivun, joka kasvoi yksin halkeaman\nreunalla. Vitakseksi se oli jo liian suuri, mutta tukipuuksi liian\npieni. Oikea tyttöletukka puiden seassa, lupaava, kaunis kasvultaan.\nMutta ei auta. Kuoleman oma olet, letukka! — Hän iski siihen kirveensä.\n\nMutta tuskin oli ehtinyt paria kertaa lyödä kirveellään, kun kuului\nääni: Auttakaa, auttakaa!\n\nWibra sävähti ja katsahti taaksensa. Kuka huusi? Ääni tuntui tulevan\nläheltä, mutta ketään ei näkynyt läheltä eikä kaukaa, vaikka saattoi\nnähdä hyvän matkan ympärilleen. Taas kuului avunhuuto kumeasti, aivan\nkuin maan alta. Nyt kuului jo selvästi, että halkeaman pohjasta joku\nhuusi apua.\n\nWibra alkoi juosta pitkin halkeaman reunaa.\n\n— Täällä ollaan! — hän huusi. — Kuka olet? Mikä hätänä?\n\n— Täällä olen, — kuului äskeinen ääni halkeaman pohjasta, — auta minua,\njos lienet kristitty ihminen.\n\nWibra tähysti halkeamaan ja näki syvällä sen pohjalla herrasmiehen\nkyyristelevän, mutta ei kumminkaan voinut tarpeeksi tarkkaan nähdä\nmiestä, sillä oli vaarallista astua aivan lähelle halkeaman löyhää\nreunaa.\n\n— Mitä kummaa! Miten olette sinne joutunut?\n\n— Putosin tänne eilen illalla, — mies valitti.\n\n— Mitä, jo eilen illalla? Ettekä pääse pois?\n\n— En pääse, kun ei ole mihin tarttua, jos saan kiinni jostain\npensaasta, niin se irtaantuu juurineen maasta ja minä putoan takaisin.\n\n— Saakeli! Tehän olette huonossa asemassa! Eikö kukaan senjälkeen ole\ntästä mennyt ohi?\n\n— Ei kukaan. Olin jo valmistautunut kovimman kohtalon varalle, kun\nkuulin kirveen iskuja läheltä. Kiitos siitä Jumalalle. Auttakaa minua\nhyvä ihminen, ken lienettekin, niin minä teidät palkitsen.\n\n— Aivan kernaasti. Tietystikin. Mietin tässä vain keinoja. Entä jos\nlaskisin sinne pitkän puun, voisitteko kiivetä sitä myöten ylös?\n\n— Kovin olen käynyt heikoksi unettomuuden ja nälän vuoksi, — vastasi\npaljosta huutamisesta särkynyt ääni kuilusta.\n\n— Mies rukka! Odottakaa!\n\nWibran mieleen tulivat omenat, jotka Mravucsánin rouva aamulla oli\npistänyt hänen taskuunsa.\n\n— Halloo! Tarkatkaa! Heitän täältä parisen omenaa, kunnes keksin jonkun\nmuun keinon.\n\nHän otti esiin omenat ja heitti ne toisensa perään halkeamaan. Yhtäkkiä\nhän kuitenkin säpsähti. Voi, siinähän meni Veronkankin omena. Entä jos\nvielä suuttuu.\n\n— Joko löysitte?\n\n— Jo. Kiitoksia.\n\n— Älkää sentään syökö sitä punaista, sillä se ei ole minun.\n\n— En syö.\n\n— Te olette nähtävästi sivistynyt ihminen?\n\n— Olen Glogovan kirkkoherra.\n\nÄimistyneenä peräytyi Wibra muutaman askeleen. Herra Jumala; Glogovan\nkirkkoherra! Eipä oltu vielä kummempaa kuultu.\n\n— Kohta tulen teitä auttamaan, herra pastori; odottakaahan hetkinen.\n\nHän juoksi oikopäätä ajopelien luo, jotka seisoivat alallaan siellä\nsolassa, jyrkät, paljaat kallioseinät kummallakin puolen. Seutu näytti\ntäältä kahtia halkaistun valmunnupin sisäpuolen kaltaiselta. Hänen ei\ntarvinnut mennä edes perille asti, vaan jo etäämpää hän huusi kuskille:\n\n— Riisu joutuin ohjat valjaista ja tuo tänne; hevoset saat sitoa\njohonkin kiinni.\n\nJános totteli, mutta kovasti muristen ja korvallistaan kynsien. Hän ei\nmitenkään osannut arvata, mitä oli tapahtunut ja mihin näitä vehkeitä\ntarvittaisiin. Hän oli tosin kuullut joskus kehruutalkoissa sadun,\nmiten kerran muuan jättiläinen oli valjastanut karhun rattaittensa\neteen metsässä. Semmoiseenko nyt ehkä näitä ohjia tarvitaan?\n\nSamapa se. Tarvittiin mihin tarvittiin. Hän heitti ne olalleen ja\nläksi astumaan isäntänsä perässä halkeamalle. Siellä sidottiin ohjat\netupäästä yhteen ja laskettiin ne kuiluun.\n\n— Tarttukaa nyt näihin, kirkkoherra, niin me kahden hilaamme teidät\nylös!\n\nPappi teki kuten käskettiin; ponnistaen viimeiset voimansa hän tarttui\nohjiin ja vaikka kuilun jyrkkä seinämä nytkin vieri hänen jalkojensa\nalta, pääsi hän kuitenkin onnellisesti maan pinnalle.\n\nMutta minkä näköisenä! Yltänsä pölyn ja lian peittämänä, kasvot öisestä\nvalvonnasta raukeat ja mies muutenkin lopen uupunut ja nälissään.\nTuskin oli hän enää ihmisen näköinen. Me — nimittäin minä ja lukijani,\n— jotka viimeksi näimme hänet nuorena miehenä, saisimme turhaan odottaa\nnyt näkevämme silloisia kauniita, miehekkäitä kasvoja, sillä hän oli\nnyt parrakas ukko ja hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli ilmestynyt\nvalkeita haivenia. Vasta lähemmin tarkatessa voi huomata vanhoja\ntuttuja piirteitä. Yksi piirre oli sentään entisellään, nimittäin\nhyväntahtoisuus ja lempeys, joka ikäänkuin sädehti noista kapeista\nja totisista papillisista kasvoista. Hän hämmästyi nähdessään nuoren\nhienosti puetun herrasmiehen edessään. Sehän oli todellinen ihme täällä\nGlogovan metsänlaidassa.\n\nAh, miten voinkaan teitä kiittää hyväntahtoisuudestanne! — hän huudahti\nhartaudella, jossa oli jonkunverran saarnatuolin tuntua.\n\nHän astui nyt muutaman askeleen ojaa kohden siinä peseytyäkseen, mutta\njalat horjuivat; hän tunsi kovia tuskia vyötäisissään.\n\n— Olen kai langetessani loukkautunut, koska en saata kävelläkään.\n\n— Nojatkaa minuun, rakas kirkkoherra! — Wibra kehoitti. — Onneksi eivät\nminun ajopelini ole kaukana. Hakkaa sinä János tueksi tuo puu, sillä\naikaa kun me hiljaa kävelemme.\n\nHiljaa sitä todella mentiin. Pappi ei kyennyt oikein liikuttamaan\nvasenta jalkaansa ja kompastui tuon tuostakin maasta koholla oleviin\npuun juuriin, joita oli punoutunut joka taholle kuten turkin sulttaanin\nnimikirjoitus, — nähtävästi oli metsää siellä maan alla vielä säilynyt\nkoskematonna. Muinaisten suurten puitten paikalla täällä muuten nyt\nkääpiöt vallitsivat; pähkinäviidat, koisot ja parisen muuta vaivaista\nvesaa. Eräällä niistä oli edes kauniit vaaleanpunaiset kukat, joita se\nosasi ylpeästi leyhytellä, mutta toiset niistä olivat vain ihmisten\ntiellä kulkiessaan.\n\nVaunut olivat siksi etäällä, että he ehtivät yhtä ja toista\nkeskustella, täytyipä kirkkoherran levätäkin muutamia kertoja tien\nvarressa.\n\n— Mutta sanokaahan kirkkoherra, miten jouduitte tänne yöllä ja yksin?\n\nTämä alkoi nyt kertoa miten oli eilen odottanut kotia sisartaan, joka\noli lähtenyt rautatieasemalta noutamaan kotiopettajaansa. Kun ei heitä\nalkanut kuulua oli hän käynyt levottomaksi ja lähtenyt illansuussa\nkuten monta kertaa ennenkin metsäpolkua heitä vastaan. Hän oli\nastunut yhä edemmäksi, tähystellen yhä enemmän huolissaan kunnailta\ntielle ja illan pimettyä kuunnellen eikö jo ala rattaitten ratinaa\nkuulua. Silloin tuli hänen mieleensä, että he olivatkin saattaneet\nkääntyä pitemmälle mutta paremmalle tielle, joka Uhlyavnan kautta vie\nGlogovaan. — Veronka — niin on sisareni nimi — mielellään matkustaa\nmetsien siimeksessä. Varmaan on hän niin tehnyt nytkin. Ja siinä\ntapauksessa ovat he jo aikaa olleet kotona, kun minä täällä olen\nhuolissani. Parasta siis kääntyä kohta takaisin, ja onnettomuudekseni\npoikkesin, ollakseni pikemmin kotona, eräälle oikopolulle. Pahanhengen\nkiire teki minulle tepposen, astuin pimeässä harhaan ja putosin kuiluun.\n\n— Sisar parkani, — hän huoahti, miten hän nyt minua sureekaan!\n\nWibra halusi kaikin mokomin ilahuttaa papin alakuloista mieltä.\n\n— Kyllä neiti pian rauhoittuu, sen takaan, ja toivutte tekin,\nkirkkoherra, kun saatte vähän nukkua. Parin kolmen päivän perästä on\ntämä kaikki, uskokaa minua, tuntuva vain hauskalta seikkailulta.\n\n— Mutta joka olisi voinut päättyä kauheaan kuolemaan, jos ei Kaitselmus\nolisi teitä sinne johdattanut.\n\n— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä;\nmuutenhan en olisi tänne joutunutkaan.\n\nHeltyen nosti pappi silmänsä taivasta kohden.\n\n— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne\nrukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole\nvielä kysynyt nimeännekään.\n\n— Wibra György.\n\n— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori!\nIloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen\nkaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän\netevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä\nvaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan\nteille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi...\n\nWibran huulilla väikkyi viekas hymy.\n\n— Vielä kysytte! Ettekö tiedä että asianajajat ovat sangen ahneita?\n\n— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi\nvieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?\n\nAsianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen\nkummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla\najopeliä läheten.\n\n— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä\nkernaasti jotain.\n\n— Puhukaa, pyydän, vain empimättä!\n\n— Tuli mieleeni että tuolla minun vaunuissani on jotain teidän omaanne.\n\n— Teidänkö vaunuissanne?\n\n— Te ette vielä siitä tiedä, mutta minut se tekisi sangen onnelliseksi.\n\nPastori ojensi innokkaasti molemmat kätensä.\n\n— Olipa mitä ikinä, niin saatte.\n\nTuokiossa olivat he jo päärynäpuun juurella.\n\n— Tuolla vaununi!\n\nPastori katsoi sinne; punanen päivänvarjo pisti ensin hänen silmiinsä,\nmutta sitte myös olkihattu valkoisine kukkineen ja sen alla säteilevät\nnaisen kasvot. Kaikki oli hänelle aivan tuttua, päivänvarjo, hattu,\nkukat, kasvot.\n\nHän sävähti, aivan kuin olisi unta nähnyt; sitte huudahti hän,\nasianajajan käsivarteen tarttuen:\n\n— Herra Jumala, minun Veronkani!\n\nAsianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä\nrukoilevasti yhteen liittäen.\n\n— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; —\njos vain niin tahdotte.\n\nNyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi\nnopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:\n\n— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut\nhuolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän\nhevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame\nKrisbayn.\n\nPastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä\ntietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei\nruvennut lasta säikäyttämään.\n\n— Hyvä, hyvä sydänkäpyseni; kerrot sitte toiste kaikki järjestään.\n\nMutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen\nBábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti\nterveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja\nlöytymisen...\n\nKirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti\nleikkisästi:\n\n— Mutta oletko sinä antanut kunnialliselle löytäjälle mitään palkintoa?\n\nNeito hämmästyi tästä odottamattomasta kysymyksestä; hän pysähtyi kuten\npyörivä rukki, jonka pyörään on kalikka pistetty.\n\n— En toki. Miten niin? — hän vastasi mitään aavistamatta ja hämillään.\n— Eihän se sovi, eikä hän ole mitään halunnutkaan.\n\n— Sepä kumma, ja minulta hän jo pyysi.\n\n— Mahdotonta, — Veronka tokasi, syrjittäin Wibraan vilkaisten. — Jokin\nomituinen, sanoin selittämätön epäilys alkoi kyteä hänen mielessään. —\nJa mitä hän pyytää? — hän lisäsi epävarmalla äänellä.\n\n— Hän pyytää paljo.\n\n— Niinkö? — soperti neito kalveten.\n\n— Hän pyytää takaisin löytämäänsä korvarengasta, mutta omistajineen\npäivineen, — vastasi veli juhlallisesti. — Ja minä hänelle jo lupasin.\n\nVeronka painoi päänsä alas, aivan kuin olisi kaula katkennut, kasvot\nlensivät tulipunaisiksi, rinta kohosi kuin kuumeessa, sieraimet\nalkoivat värähdellä... Voi, jo pillahtaa itkemään!\n\n— Etkö vastaa mitään? Teinkö hyvin luvatessani? Mitä? Vastaa, Veronka!\n\nWibrakin astui luokse, pyysi nöyrästi ja arasti:\n\n— Neiti Veronka, pyydän, vain yksi sana!\n\nNeito peräytyi arastellen vanhan päärynäpuun alle, jonka muuan myrskyn\nmurjoma oksa riippui melkein maassa asti ja osaksi hänet peitti.\n\n— Voi, minua niin hävettää, — hän sopersi tuskin kuuluvasti, — minua\nniin hävettää...\n\nHän ei puhunut enää sanaakaan, ei niin luotua sanaa, — pillahti vain\nitkemään. Tuulispää nyt alkoi aika lailla ravistella vanhaa puuta, joka\nkuuliaisesti sirotteli hänen päälleen ja puvulleen vaaleanpunertavia\nkukkasiansa, kenties viimeisiään, joita oli kyennyt vanhoilla\npäivillään kantamaan.\n\n\n\n\nKOLME KEKÄLETTÄ.\n\n\nTe istutte siellä vaunuissa, madame, ettekä tiedä mitään koko asiasta;\ntunnette vain että teidän on nälkä. Teidän haltuunne uskottava\ntyttöletukka hyppää alas rattailta, juoksee tiehensä ja lentää jo\ntuolla puun alla erään pitkätakkisen miesolennon kaulaan; siellä he\nkeskustelevat vilkkain elein ja säihkyvin silmin. Neitonen tulee\ntakaisin, iloisesti hypähdellen kuten karitsa ja punaisena kuin ruusun\nnuppu, käsityksin sen nuoren miehen kanssa, joka eilen löysi hänen\nkorvarenkaansa. Tämä kaikki on aivan odottamatonta, kummallista. Sillä\naikaa kun vaunujen akseliin sidotaan tukipuu ja hevoset uudelleen\nvaljastetaan, astuu tuo pitkätakkinen mies, neitosen veli esiin ja\nkuiskaa salaperäisesti: \"Kasvattinne meni kihloihin!\" — Herra Jumala,\nmilloin, missä? — Juuri nyt, tuolla puun alla.\n\nAh, madame Krisbay, tunnen hyvin että teidän nyt pitäisi mennä\ntainnoksiin, osaksi hienona naisena jo pelkästä tuollaisesta\nsanomasta, osaksi myöskin sen tähden kun olette joutunut tällaisten\nkehittymättömien ihmisten pariin. Mutta kölninvesi-pullonne on syvällä\nmatkalaukussanne, josta syystä on paras olla tainnoksiin menemättä,\nvain sydämellinen suuttumus riittäköön.\n\nPuun alla kyllä kelpaa flirtata ja harjoittaa lemmenhaaveilua\nkuutamoisina iltoina, mutta kosimiseen ja kihlaukseen on varsinkin\nromaaneissa kauniisti kalustettu salonki sopivin. Neito silloin\nkarkaa ulos ovesta, jos on kaino, taikka polvistuu vanhempainsa tai\nholhoojansa eteen saadakseen heidän siunauksensa, jos ei ole ylen\nkaino, — mutta miten polvistua puun alla?\n\nKauheata! Puun alla! Laittomasti yhdessä eläjistä sanotaan: \"he menivät\nyhteen puun alla.\" — Mikä häpeä! Mitä tullaankaan heistä sanomaan?\nVaikka tosin eivät puun alla yhteen menneetkään, niin kuitenkin siellä\nkihlautuivat! Sitähän on heidän mahdoton kieltää.\n\nNäitä madame Krisbay ajatteli, mutta ei niin Veronka. Hän päinvastoin\naikoi jonakin kauniina päivänä tulla tänne uudestaan ikuistuttamaan\ntuota vanhaa puuta luonnosvihkoonsa.\n\nVaunut sillaikaa vierivät hiljaa eteenpäin. Kuski ei enää mahtunut\nrattaille, vaan antoi Wibra hänen kävellä jalkaisin perässä,\nottaen itse ohjat käsiinsä. Veronkan oli istuttava hänen viereensä\nkuskinistuimelle. Herranen aika, mitä sanovatkaan ihmiset kylässä,\nkun tämän näkevät! Kun oli päästy ulos vuorensolasta, missä oli\nvuoroin jyrkänteitä, vuoroin suosilmiä, pistäytyi jälleen alhaalla\nlaaksossa esiin Bjelawodan joki, puikkelehtien kallioiden lomitse, ja\ntästä lähtien se juoksi kaiken matkaa vaunujen rinnalla kuten mikä\nmustalaispoikanen. Nyt juoksevat hyvällä tiellä hevosetkin nopeammin,\nrattaat pyörivät hauskasti ja Wibra laskien ohjat höllälleen antaa\naatostensa liitää vielä kerran äskeisiin tapahtumiin... Eiköhän tämä\nkaikki olekin vain unta? Ei, ei, istuuhan Veronka hänen rinnallaan\nja takana kirkkoherra Bélyi János mongertaen madame Krisbayn kanssa\ngallialaisten kieltä. Niin, tämähän on täyttä totta. Senhän kaiken\nvoi nähdäkin. Uskomattomampaa kuin romaani ja kuitenkin totta. Eipä\nolisi eilen uskonut, että hän oli ennen, kuin päivä ehtii toista\nkertaa laskemaan, löytää perintönsä ja päälle päätteeksi puolisonkin.\nKaiken kaikkiaan neljänkolmatta tunnin asia. Eilen hän ei tähän\naikaan vielä tiennyt, oliko Bélyi Veronkaa olemassakaan. Ihmeellistä!\nHän alkoi lähemmin ajatella, miltä maailma silloin näytti ilman\nVeronkaa. Käsittämätöntä, kun hän ei vielä eilen tähän aikaan mitään\nsen suuntaista kaipausta tuntenut. Miten tämä voi olla mahdollista?\nNuo hiton pyörätkin niin vimmatusti ratisivat, ettei päässyt eilistä\nolentoansa oikein tämänpäiväiseen vertaamaan... Todellakin ihmeitä!\nYksi legenda, nimittäin sateenvarjoa koskeva, oli särkynyt, mutta\ntoinen syntynyt sijaan. Taivas ja maa olivat ruvenneet ajamaan hänen\nasiaansa, auttamaan häntä perintöänsä löytämään. Taivas oli lähettänyt\nunen, maanhalkeama suojelijan.\n\nTämä suuri onni hänen sydäntänsä suloisesti hiveli: Tietäisitpä\nneitonen, kuinka rikkaalle miehelle olet kätesi antanut!\n\nTämä ajatus häntä niin viehättävästi tuuditteli ja lohdutteli, jotta\nhänen täytyi salaa hymyillä kuten valepukuinen kuninkaanpoika,\najatellessaan: pianpa kullanmurunen sen saapi tietää.\n\nKopanyiczan kalliokielekkeen kohdalla tuli nyt yhtäkkiä näkyviin\nGlogova pienosine taloineen.\n\n— Perillä ollaan, — Veronka virkkoi.\n\n— Missä päin pappila?\n\n— Kylän toisessa päässä.\n\n— Sanothan sitte, minne päin on käännyttävä, oikeaanko vai vasempaan.\n\n— Kyllä, herra kuski; ajakaa vain suoraan eteenpäin.\n\nLaventelituoksu tuntuu tänne tielle asti. Jo alkavat näkyä nuo tutut\npienet puutarhat säleaitoineen, suurine auringonkukkineen, rainnat\nseivästen nenissä ja pesuvaatteet marjapensailla. Talojen porteilla\nleikkivät lapset paitasillaan, ratsastaen särkyneiden korvojen\nlaitalaudoilla, pihassa hyppelee hevonen, kello kaulassa.\n\nKylä on muuten melkein autiona; ken vain kynnelle kykenee on\npeltotöissä, hameväki taasen on saatuaan ruuan valmiiksi mennyt sitä\nväelle viemään. Vain koulun edustalla on elämää ja vilinää, mutta\nlapset eivät enää ole ulkomuodoltaan niin yhdennäköiset kuin ennen\nopettaja Majzikin ollessa nuorempi; nyt niitä on tummia ja vaaleita,\nlaihoja ja vantteroita sekaisin ja unkariksi ne huutavat hyvää päivää\ntulijoille.\n\nMiehistä vain pomot kotona venyilevät. Siistin paanukattoisen talonsa\nportailta Gongoly heiluttaa hattuansa. Mies on kauheasti lihonut;\nsemmoinen möhömaha, kuin olisi kymmenen vuotta raudoissa maannut, —\ntalonpoika näet vankeudessa tavallisesti lihoo. Pajan edustalla istuu\nKlincsok, piippua imeskellen, sepän raudoittaessa hänen rattaillensa\npyörää.\n\n— Minne nyt? — hän huudahtaa hilpeästi, viittilöiden käsin ja jaloin\nkirkkoherralle. — Me jo valittiin toinen pappi! — Nähtävästi oli\npastorin viipyminen herättänyt seurakunnassa suurta huomiota.\n\nPaljon olikin Glogova edistynyt: Tuolla kummulla Krizsanin talon takana\nsiintää pyhiinvaelluskappeli kaksintoista porrasaskeleineen. Ja miten\nkauniin ja solakan peltikattoisen tornin ovatkin saaneet kirkkoonsa!\nLosoncziin asti saa mennä, ennenkuin sen vertaista näkee. Losonczin\nkirkon tornissa on sentään kukkokin.\n\nKylän keskeltä kohoaa majatalo, nimeltä Pyhä Sateenvarjo, sen takana\nvilliviiniköynnösten varjostamana silmiinpistävän kaunis, valkoinen\ntalo, aivankuin sokurista leikattu, takana hyvin hoidettu puutarha,\nedustalla nuoria soreita silkkipoppeleja mahtavassa rivissä kuin\nkrenatöörit taloa vartioimassa.\n\n— Kenen talo on tuo? — kysyi Wibra taakseen kääntyen.\n\n— Vieressänne istuu sen omistaja.\n\n— Niinkö? Teidänkö, Veronka?\n\nTämä nyökkäsi hiljaa ja kainostellen päätään.\n\n— Siihen kuuluu vähänen ja huono maapalstakin, — lisäsi pastori\nsäyseästi.\n\nWibra murti halveksivasti suuta.\n\n— Sitä me emme ainakaan täältä mukanamme vie. Setä sen saakoon. Eikö\nniin, Veronka?\n\nSitte kääntyi hän uudestaan taakseen, lausuen pastorille:\n\n— Veronkalla on niin suuret myötäjäiset, että ne riittäisivät\nkreivittärellekin, mutta siltä ei tiedä kirkkoherra eikä hän itsekään.\n\nTätä salaperäistä lausetta jäivät miettimään sekä pastori että Veronka,\njotta eivät olisi huomanneet kotiin edes saapuvansa, vaan olisivat\nantaneet Wibran ajaa ohi, jos ei Vistula olisi iloisesti haukahdellen\nhypännyt heitä vastaan, jolloin portilla itkeskelevä Adameczin leskikin\nkiljasi:\n\n— Pyhä neitsyt Maaria, olet kuullut piikasi nöyrän rukouksen!\n\n— Seis, pysähdytään! Olemme kotona. Aukaiskaa portti, Adamecz.\n\nLeski pyyhki kyyneleensä, laski rukousnauhan kädestänsä rinnalleen\nriippumaan ja meni aukaisemaan porttia.\n\n— Onko päivällistä? — kysyi kirkkoherra kiireesti.\n\n— Voi, eihän, mitenkä sitä olisi! Kellekäs sitä olisin keittänyt?\nKaikki uskoimme täällä että kirkkoherralle on tuho tullut. Herranen\naika, en ole tehnyt tultakaan. Ja mitäpä siitä? Kyynelvirroin olisin\nsen kohta sammuttanut.\n\n— Hyvä, hyvä, tiedän että olette minua murehtinut, tunnenhan hyvän\nsydämenne, mutta menkää nyt laittamaan päivällistä ja joutuin, taikka\nkuolemme tässä kaikki vielä nälkään.\n\nVeronkassa heräsi epäilyksiä Adameczin lesken sanojen johdosta ja hän\nrupesi tutkimaan veljeänsä, oliko häntä mikä vaara uhannut, ja kovasti\nhän sydämystyi Wibrallekin, kun häneltä oli jotain nähtävästi salattu.\nVihdoin täytyi hänelle kertoa koko tapaus, ja nyt hänen sydäntään ihan\nkouristi ajatellessaan missä vaarassa hänen veljensä oli ollut.\n\nSuurella touhulla valmistettiin sillaikaa keittiössä päivällistä; oli\nsiinä puuhaa kummallekin piialle sekä myös rengille.\n\n— Laitappas joutuin kermavaahtoa, Hanna! Tänne vähän suolaa, Borbála.\nJoko hanhi on kynitty? Voi teitä, laiskurit! Pyörihän vikkelämmin,\nyks, kaks, kolme. András, mene nopeasti noutamaan puutarhasta vähäsen\npersiljaa. Herra Jumala miten laihan opettajattaren neiti sieltä toi!\nNäettekö? Kyllähän tässä taas työtä saadaan, ennenkuin mokomakin\nluudanvarsi on lihotettu! Tänne se pannu. Ei sitä, vaan tuo toinen!\nRaasti sinä Borbála vähäsen vehnästä. Mutta tuo nuori herra, joka tuli\nmukana, se vasta komea on; mistä ovat löytäneet ja mitä varten, sitä\nvain en osaa arvata. Sanoitko jotain? Ettäkö et sinäkään? Senkin aasi!\nKun en kerran minä tiedä, mitä sinä sitte, sinä kananpoika tietäisit.\nSe vain on varma, vaikka pysyköön se meidän kesken, että neidin\nsilmissä on jotain omituista. Siellä on jotain tapahtunut. Saan vaikka\npaikalla koukkuun käpristyä, jos asia ei niin ole, en vaan osaa vielä\nsitä selittää.\n\nPaljohan se Adameczin leski siinä rupatti, hyvää ja pahaa sekaisin,\nmutta hyvää ruokaa hän laittoi. Pian hän toi pöytään semmoisen\npäivällisen, että rakastuneetkin hyvällä ruokahalulla söivät.\n\nPäivällisen jälkeen Wibra palkkasi ratsumiehen viemään kirjettä\nBeszterczeen pormestari Sztolarikille.\n\n\"Rakas holhoojani! — näin kuului kirje. — Ilmoitan teille tärkeitä\nasioita, mutta nyt vain lyhyesti; yksityiskohdat sitte suusanallisesti.\nIsäni perinnön, nimittäin sateenvarjon olen löytänyt tavallaan rouva\nMünzin kautta, tavallaan myös sattumalta. Olen täällä Glogovan\nkirkkoherran luona, jonka nuorempaa sisarta Veronkaa olen kosinut\nvaimokseni. Sangen sievä tyttö, ja ainoastaan siten pääsen käsiksi\nperintööni, että nain hänet. Asianhaarat ovat sangen omituiset.\nLähettäkää, pyydän, tämän ratsastajan mukana kaksi kihlasormusta\nkultaseppä Kuszák Samuelin liikkeestä sekä ristimätodistukseni, joka\nlöytyy teidän holhouspaperienne seassa. Haluaisin päästä kuuluutuksiin\njo ylihuomenna. Piirrän j.n.e.\"\n\nHän kehoitti ratsumiestä kiirehtimään.\n\n— Kyllä minä, mutta hevonen ei tottele.\n\n— Hoputa!\n\n— Niin mutta Jumalapa ei ole luonut kannuksia pieksusaappaisiin.\n\nHuono oli slovakin hevonen, vaan ajankulkuun katsoen se oli hyvinkin\nnopea. Päivä tuntui näet niin lyhyeltä kuin muutama minuutti. Mutta jo\ntoisena päivänä ajoivat vaunut pihaan, ja kuka astuikaan niistä ulos\nportaille? Tulija oli itse pormestari, herra Sztolarik.\n\nOlipa hän miten korkea herra ja miellyttävä mies tahansa, oli\nainoastaan kirkkoherra nyt iloissaan hänen tulostansa. Veronka häntä\nihan pelästyi. Aivan kuin kylmä, jäätävä ilmavirta olisi tullut hänen\nmukanansa sisään. Mitä varten tuo nyt tänne?\n\nPormestari oli kuin olikin hänelle erittäin kohtelias ja ystävällinen.\n\n— Tämäkö se on pikku Veronka?\n\n— Tämä tietenkin, — vastasi Wibra voitonvarmana.\n\nSana \"tietenkin\" tuota voitonvarmuutta ilmaisi. Pormestari läimäytti\nkättä Veronkalle ja, kuten tuollaiselle vanhalle herralle sopikin,\nnipisti hilpeästi hänen kalpeaksi käynyttä poskeaan, joka kumminkaan\nei oikein jaksanut punastua. Pahat aavistukset painoivat mieltä:\nminkätähden tuo nyt tuli tänne?\n\nWibrakin sitä kummeksui. Tuon hidasliikkeisen pormestarin tulo tuntui\nhyvinkin omituiselta.\n\n— Toitteko ne? — hän kysyi, asemaa tunnustellen.\n\n— Toin.\n\nVeronka hengitti helpommin. Gyuri oli näet jo päivemmällä ilmoittanut\nodottavansa sormuksia Beszterczestä.\n\n— Antakaa tänne!\n\n— Kyllä sitte, — vastasi pormestari venytellen.\n\n— _Ensin_ on minun puhuttava kanssasi.\n\nEnsin puhuttava! Hän aikoo siis puhua jotain semmoista, jota ei enää\nsitte sormuksia vaihdettua voisi sanoa. Maailma alkoi Veronkan silmissä\nmusteta.\n\nWibra nousi vastenmielisesti paikaltaan Veronkan vierestä, jonka kädet\nalkoivat levottomasti liikkua virkkausta hypistellen.\n\n— Tulkaa minun huoneeseeni, hyvä holhoojani.\n\nWibran kamari sijaitsi L-muotoon rakennetun pappilan toisessa päässä.\n\nEnnenvanhaan, kun ei vielä ollut kansakoulua, oli siinä koulusalikin.\nVanha Adameczin leskikin siellä oli käynyt aikoinaan aakkoskoulua.\nMutta jo edellinen pappi oli jakanut kahtia tämän ison salin\nlautaseinällä, laittaen siten sisemmän ja suuremman puolen\nvierashuoneeksi ja toisen puolen ruokakammioksi.\n\nVeronka tunsi nyt olevansa äärettömän onneton; hinnasta mistä hyvänsä\nhän olisi tahtonut kuulla, mitä nuo puhuvat... Kaikki, kaikkihan,\nniin kaikki siitä riippuu. Joku pahahenki, joka tietenkään ei ollut\nkoskaan käynyt nunnien kasvatuslaitoksessa eikä oppinut tietämään,\nmiten sopimatonta on mennä salaa kuuntelemaan, alkoi häntä kehottaa ja\nkiihoittaa; juokse joutuin Veronka ruokakammioon, niin kuulet kaikki\nmitä siellä puhutaan, kunhan vain hiljaa hiipien asetat korvasi ohutta\nseinää vasten.\n\nVeronkaa ei tarvinnut siihen kauan pyytää; juoksujalassa hän sinne\nlivahti. Uskomattoman paljon mettä saattaakin olla tuollaisten\nilkeämielisten pahojenhenkien kielellä. Tämä suloinen hyvin kasvatettu\nja hieno neitonen saattoi nyt kavuta istumaan kurkkutynnörille\nrasvapönttöjen ja viljasäkkien väliin kuuntelemaan, hermot\njännitettyinä, joka sanaa ja ääntä.\n\nSyvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan hänen sydämensä sykintä sekä\nrasvan tippuminen orressa riippuvista sianlihaliikkiöistä. Kuumuudesta\nnekin näet olivat alkaneet sulaa ja tippua. Jo tipahti hänen kauniille\nresedanväriselle puvulleenkin, — mutta mitäpä nyt niistä?...\n\n— Olet siis, kuten sanoit, päässyt sateenvarjon perille, — kuului\nselvästi pormestarin ääni, — mutta oletko sitä jo nähnyt?\n\n— Mitäs siitä? — vastasi Wibra — arvopapereihin pääsen käsiksi\nkumminkin kohta vihkimisen jälkeen.\n\n— Mikset ennen?\n\n— Koska en tahdo monestakaan syystä ruveta esittämään sateenvarjon\nhistoriaa.\n\n— Esimerkiksi mistä syystä?\n\n— Ensiksikin siitä syystä että pappi joutuisi yleisen naurun esineeksi.\n\n— Mitä sinä papista?\n\n— Toiseksi, kun se olisi armottomasti tehty Veronkaa kohtaan, hän näet\nluulisi minun naineen hänet vain sateenvarjon vuoksi.\n\n— Mutta saahan hän sen tietää kumminkin sitte myöhemmin.\n\n— En sano sitä koskaan hänelle.\n\n— Onko sinulla vielä muita syitä?\n\n— On. Kenties eivät antaisikaan minulle tuota pankkiosoitusta, jos\nse näet ei olisi edes minun nimelleni asetettu, ja milläpä minä\ntodistaisin sen minulle kuuluvaksi. Päinvastoin se kuuluu heille,\njoiden hallussa se on. Enkä siinä tapauksessa saisi tyttöäkään, sillä\njos omaisuus on niin suuri kuin arvelemme, saisi hän ylimyksiä vaikka\nyhden joka sormelle.\n\nVeronkan alkoi päätä huimata. Hän tuli ajatelleeksi että tällä tavalla\nJeesuksen Kristuksen ruumiiseen nauloja lyötiin... tällaiselta se\nmahtoi tuntua. Hän ei paljoakaan ymmärtänyt tuosta sekavasta puheesta,\nsateenvarjosta, pankkiosoituksesta, suuresta omaisuudesta. Mikä\nomaisuus? Mutta sen hän alkoi ymmärtää että hän oli vain välikappaleena\njonkun arvaamattoman ja salaperäisen tarkoituksen saavuttamiseksi.\n\n— Hyvä, hyvä, — jatkoi pormestari hetken vaiettuaan, — asia on joka\ntapauksessa jo nyt sangen pulmallinen, mutta suurimmat pulmat ovat ehkä\nvielä edessä.\n\n— Ah, mitkä? — kysäsi Wibra epävarmalla äänellä.\n\n— Älä keskeytä minua, _jää odottamaan viiden junaa_. Ennen kaikkia on\nmeidän päästävä selville siitä, rakastatko todella tuota tyttöä.\n\nVeronka rukka ihan vapisi siellä piilossaan, aivan kuin värisevä\nlinnunpoikanen hän sulki silmänsä, kuten mestauslavalla kuolemaan\ntuomittu, joka luulee, että alas putoava terä ei tunnu silloin niinkään\nkauhealta. Voi, mitä on hän vastaava?\n\n— Luulen rakastavani, — Vastasi Wibra epävarmalla äänellä. — Hän on\nsangen sievä. Eikö teidänkin mielestänne?\n\n— Kyllä, enhän minäkään mikään puupölkky ole. Mutta se nyt on kysymys,\nolisitko häntä kosinut, jos ei olisi ollut tuota sateenvarjo-historiaa\nolemassa!\n\n— Ei se olisi johtunut mieleenikään.\n\nNyt kuului viereisestä huoneesta kiljahdus ja kohta sen perään kolinaa,\naivan kuin olisi siellä joku huonekalu kaatunut.\n\nPormestari kävi tarkkaavaksi ja kysäsi seinään viitaten:\n\n— Tiedätkö mitä on tuolla?\n\n— Luullakseni ruokakammio.\n\n— Olin kuulevinani sieltä kiljahduksen.\n\n— Joku piioista lienee siellä hiirtä pelästynyt.\n\nNiin. Siltä tuntuu murhenäytelmä viereiseen huoneeseen, kun väliseinä\non ohut. Joku piika on nähnyt hiiren tai on sydän sortunut. Kukapa sen\ntietää, sillä epätoivolla ja pienellä säikähdyksellä on sama ääni. Oka\nsydämessä syöksi Veronka ulos vapaaseen ilmaan; enempää hän ei tahtonut\ntietää, pois vain täältä tai hän tukehtuisi, pois, pois vaikka minne...\nJa viereisestä huoneesta tämä kaikki tuntui siltä, kuin olisi joko\nAdameczin leski tai Hanna sattunut astumaan hiiren päälle.\n\nSamapa se, miltä se tuntui, sillä sehän kesti vain puolisen minuuttia,\nsitte se jo unhotettiin ja sai väistyä tärkeän keskustelun tieltä.\n\n— Sanot ettei olisi johtunut mieleesikään häntä kosia... Siinä sitä\nollaan. Et saa kiirehtiä sormusten vaihtoa, vielä vähemmän vihkiäisiä.\nTutkitaan ensin tuo karhu, nimittäin sateenvarjo ja sen sisältö, sitte\nvoidaan asiasta edelleen puhua.\n\nWibra kiersi välinpitämättömästi itselleen paperossin, itsekseen\najatellen: Sztolarik on alkanut vanheta, koska tuollaisia jaarittelee.\nKuitenkin koetti hän olla ystävällinen häntä kohtaan.\n\n— Minä olen kaikkia näitä miettinyt, rakas holhooja, mutta tässä ei ole\nnyt muuta tehtävää kuin naida tyttö.\n\nSztolarik nousi tuoliltaan ja astui nuoren miehen eteen, tarkaten häntä\ntiukasti viekkailla silmillään aivan kuin aikoisi laukaista suurimman\nväitteensä.\n\n— Mutta entä jos saavuttaisit perintösi ilman Veronkaakin.\n\nWibralta pääsi halveksiva hymähdys.\n\n— Johan selitin, — hän vastasi nyreissään, ettei käy laatuun, vaan\njos kävisikin, en erottaisi häntä pois perinnöstä, joka on puolittain\n_löytö_, sillä kaitselmus on aivan tahallisesti minut vierittänyt häntä\nkohden.\n\nSztolarik käänsi nyt kysymyksen aivan päinvastaiseksi.\n\n— Entä jos et saavuta perintöäsi Veronkankaan kautta?\n\n— Sitähän ei voine olettaakaan.\n\n— Vai niin? Kuule siis Gyuri poikani, sillä kohta saapuu nyt asemalle\näsken mainitsemani viiden juna.\n\n— Kyllä kuulen.\n\nHänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin muualla; hajamielisenä ja\nnyreissään hän rummutteli sormillaan pöytää.\n\n— Kun kirjeesi johdosta tänä aamuna käväsin kultaseppä Huszákissa\nostamassa sormukset lähettääkseni ne ratsumiehesi myötä, — en näet\nsilloin osannut uneksiakaan että itse tänne lähtisin. Herra Húszak\nei ollut myymälässä, vaan hänen apulaisensa Klaniczay József, se\nristituuli.\n\nWibra nyökkäsi päätään, myöntäen tuntevansa miehen.\n\nPyysin hänen antamaan kaksi kihlasormusta. Hän kysäsi: keille? — Kauas,\n— vastasin. Minne? Glogovaan. Eihän vain pappilan neidille? — Juuri\nsille. Ihana neito, — hän virkkoi. Tunnetteko hänet? — Sangen hyvin.\n\nWibra herkesi rummuttamasta; hänet valtasi kauhu ja hän hyppäsi ylös\nkiihkoissaan.\n\n— Puhuitteko jotain Veronkasta?\n\n— Kohta saat kuulla. Sanasta sukeusi sana Klaniczayn siinä kääriessä\nsormuksia. Miten te sen pappilan neidin tunnette? Kävin Glogovassa\nviime vuonna. Mitä hittoa te siellä Glogovassa teitte? — Seurakunta\nteetti meillä hopeaisen varren muutamaan vanhaan sateenvarjoon, jota he\ntallettavat kirkossaan. — Nuo hupsut, — hän lisäsi, — eivät tohtineet\nlähettää sitä tänne; pelkäsivät että me sen varastamme, vaikka kapine\nei ole kahdenkymmenen kreutzerin arvoinen. Minun piti lähteä sinne\npanemaan vartta paikoilleen.\n\n— Sehän olisi kauheata! — huudahti Wibra kalveten.\n\nPormestari hymyili voittoisasti.\n\n— Senpätähden sanoin sinulle jo, veikkonen, että meidän on ennen\nkaikkea päästävä sateenvarjosta selville.\n\n— Mennään oitis! Mennään hakemaan kirkkoherraa!\n\nMaa ihan poltti hänen jalkojensa alla. Hän oli jo saavuttamaisillaan\nperintönsä ja nyt se taas uhkasi haihtua kuten virva, joka vaeltajaa\nperäänsä eksyttää.\n\nHelppo oli tavata kirkkoherraa, hän kun paraikaa syötteli kyyhkysiään\nlakan luona.\n\n— Pyhä isä, — puhutteli häntä Wibra, joka jo eilen illallispöydässä oli\ntullut sinuksi tulevan lankomiehensä kanssa. — Pormestari haluaisi, kun\nkerran on täällä, nähdä teidän kuulua sateenvarjoanne. Saako?\n\n— Kyllä. Ja oitis huusi hän Adameczin leskelle, joka paraikaa kyni\nkanaa portailla:\n\n— Tuokaahan tänne kirkon avain!\n\nEukko pyörähti noutamaan avainta, ja pastori käyden edellä vei\nvieraansa kirkkoon, sen viileiden holvien alle, ohi ajan tummentamien\npenkkirivien.\n\nMiten kauniit ovatkaan nämät yksinkertaiset maalaiskirkot ja kaikki,\nmitä niihin kuuluu! Nurmikko kirkon ympärillä, punaiset, vihreät ja\nmonen muun väriset kirkkoliput sisässä ja penkkien kulmissa lempeiden\nnaispyhimysten, pyhän Barbaran ja pyhän Rosalian kuvat riippumassa\nnauhoistaan. Miten monta pyhää legendaa yhdessä! Taivaan asujat ovat\ntuodut tänne _puolitiehen_ — kirkko on näet puolitiessä taivaaseen\n— missä he voivat olla yhdessä täällä maan päällä elävien kanssa.\nKuorissa pääalttari, lapsille pähkinöitä jakelevan pyhän Nikolauksen,\nGlogovan _tähänastisen_ suojeluspyhimyksen kuvineen. — Sanoin,\ntähänastisen, sillä viime aikoina on pyhä Pietari alkanut hänen\nleipänsä perään kurkotella. — Vasemmalla vihkivesiastian kohdalla\nKristuksen kuva, oikea ruususeppele orjantappurakruunun päällä. Siinä\nrukoili nuori pappi sinä päivänä, jolloin Billegi Máté toi orvoksi\njääneen Veronkan hänen luokseen. Kaikki on täällä niin hiljaista ja\nmajesteetillista; rauhaa ja lohdutusta henkivät nuo vakavat seinätkin\nsekä pyhänsavun tuoksu vielä nytkin, aivan kuin se ei olisikaan\nsunnuntaista lähtien haihtunut; yhtyneenä liinatukkaisten Glogovan\ntyttöjen resedakimppujen tuoksuun se täällä viihtyy ja liitelee,\nyläikkunoista sisään hiipivien auringonsäteiden kimaltelevilla\nharjoilla.\n\nKaikilla täällä on oma historiansa; nuo paksut koreat vahakynttilät\nosti Domanyik Miklósén leski Jumalalle — kun Jumala korjasi luokseen\nhänen miehensä. Käsi kättä pesee, niin sitä luulisi, mutta asia ei ole\nniin, sillä tuon kauniin alttariliinan oli Gongolyn emäntä valmistanut,\nja kuitenkin hän sitte hukkui, — Jumalaa ei näet voi lahjoa.\n\n— Tänne, tänne, herra, sakastiin!\n\nAstuttuaan sisään he sen oitis huomasivat; siellä oli papinpaitojen ja\nmessupukujen joukossa Gregorics Pál vainajan vanha sateenvarjo, vanha\ntuttu haalistunut punainen kangas, vain hopeinen varsi __ voi, tuo\nhopeinen varsi upeili siinä niin vieraana.\n\nIkäänkuin jäykistyneenä Wibra katsoa tuijotti siihen, kykenemättä sanaa\nsanomaan. Hän tunsi kohtalon olevan vastassaan. Paholainen kulki hänen\nperässään kehoittaen: Lähde, lähde perintösi perään; toinen paholainen\nkulki hänen edellään, maanitellen: Tule, tule täällä se on. Mutta onpa\nkolmaskin paholainen, vielä virkumpi, pääsee keskimmäisenkin edelle\nmääränpäässä hääräämään, ja kun saapuu sinne, virkkaa se ilkeästi\nvirnistellen: Täällä on tyhjää.\n\nSztolarik säilytti malttinsa, alkoi vain tarkoin tutkia sateenvarjon\nvartta, aivan kuin sen taiteellista tekoa ihastellen.\n\n— Onko tässä aina ollut tämä varsi? — hän kysäsi.\n\n— Eipä niinkään! Tämä on kokonaan hopeata. Beszterczen Huszák, joka sen\nvalmisti, on etevä mestari. Katsokaa, miten aistikas, miten tyylikäs.\nEikö olekin mainio kapine? Seurakuntalaisen! minut viime vuonna sillä\nyllättivät kylpemästä palatessani. Siitä vanhasta oli luinen kahva\nsärkynyt, jotta sitä tuskin saattoi käyttää. Se on erään Klincsok\nIstvánin ansio, hän kun alotti rahankeräyksen. On niitä sentään vielä\nuskovaisia kristityitä ihmisiä.\n\nSitte kääntyi hän Wibran puoleen.\n\n— Kyllä tulet tämän Klincsokin vielä tuntemaan. Hän on todellakin\nkunnioitettava mies.\n\nWibra olisi halunnut lähettää hornaan tuon kunnioitettavan Klincsokin,\nja olisipa hän saanut sinne seuraakin, sillä jo taas oli siellä hänen\nselkänsä takana tuo ensimäinen paholainen kiihottamassa: Lähde hakemaan\nperintöäsi.\n\n— Mutta varmaan on pidetty tallella se vanhakin varsi? — hän kysyi\nuusin toivein.\n\n— Ei ole, — pappi vastasi, — se oli tavallinen puukeppi; muistaakseni\nAdameczin leski sen silloin pyysi Veronkalta omakseen.\n\nJohan se keskimäinen paholainen puhui papinkin kautta. \"Sateenvarjon\nvarsi on Adameczin leskellä.\"\n\nPormestarikin tuli uteliaaksi:\n\n— Kuka on se Adameczin leski?\n\n— Vanha emännöitsijäni, joka vastikään toi avaimen.\n\nSztolarik purskahti ääneensä nauramaan, — nauroi niin että silmät\nkyyneltyivät. Kirkon seinätkin ja holvit kaikuivat, koko kirkko tuntui\nnauraa hohottavan.\n\nKun olivat saapuneet ulos kirkosta ja pappi oli mennyt viemään sisään\navainta, otti Sztolarik esiin silkkipaperiin käärityt sormukset ja\npainoi ne Gyurin kouraan, tyynen leikillisesti lausuen:\n\n— Äskeisen ajatusjuoksusi mukaan on sinun nyt siis naitava Adameczin\nleski. Mene ja kihlaa hänet kohta, tässä sormukset!\n\nWibra ei vastannut sanaakaan tuohon karkeaan pilaan, vaan riensi\nepätietoisuuden kiihottamana suoraa päätä keittiöön, missä Adameczin\nleski paraikaa paistoi lettusia hellan ääressä.\n\n— Kuulkaas, mihin olette pannut kirkon sateenvarjon vanhan varren?\n\nAdameczin leski paistoi ensin valmiiksi lettuset, nosti ne varovasti\nvadille, missä niitä oli ennestään aimo läjä ja kääntyi sitte vasta\nkatsomaan kuka häntä puhutteli.\n\n— Sitä vanhaa varttako kysytte, kulta kunnioitettava herra?\nAsianlaita on niin, että lapsenlapseni, pikku Matyko sairastui viime\nvuonna... Juuri kaalin kypsymisen aikana, saattoipa se olla vähän\naikaisemminkin...\n\n— No olipa milloin tahansa!\n\nAdameczin leski kaatoi rauhallisesti uutta taikinaa paistinpannuun.\n\n— Tuota noin... Matykosta puhuin. _Pahat silmät_ olivat sen häneen\npanneet. Pikku Matyko on suloinen lapsi...\n\nWibra polki kärsimätönnä jalkaa.\n\n— Vai ette sano, missä se on?\n\n— Tuollahan se syö nurkassa.\n\n— Sateenvarjon varsiko?\n\n— Ei, vaan Matyko.\n\nTodellakin kyykötti siellä vesikorvon kupeella ylösalasin käännetyllä\ntaikinakaukalolla sinisilmäinen, likanaamainen slovakkilaispoikanen,\nleikkien herneiden kanssa, posket vielä pullollaan, kun oli työntänyt\nsuuhunsa kokonaisen lettusen.\n\n— Perhana teidät vieköön, eukko! Oletteko kuuro vai mitä? — kivahti\nasianajaja. — Minä kysyn sitä vanhaa sateenvarjon vartta.\n\nAdameczin leski pudisti suuttuneena päätään.\n\n— Siitähän minä tässä puhunkin... pahat silmät olivat, kuten sanoin,\nsaaneet Matykon sairaaksi, pienokainen oli jo ihan menemäisillään;\nainoa lääke oli, kulta kunnioitettava herra, panna kolme palavaa\nkekälettä lapsen, juomaveteen ja juottaa sitä sille kolmena päivänä.\nMutta herranen aika, ei auttanut sekään, eipä väinkään auttanut, lapsi\nsairasti ja kävi huonommaksi päivä päivältä. Sydämeni oli pakahtua sitä\nnähdessäni, sillä minulla on sangen hellä sydän, sen kirkkoherrakin\ntietää...\n\n— Antakaa minunkin se tietää ja palatkaa jo Jumalan tähden asiaan.\n\n— Siinähän jo olen, pyydän nöyrimmästi, sillä siihen aikaan tehtiin\nuusi varsi pyhään sateenvarjoon, ja meidän neiti, tuo hyvä sielu,\nlahjoitti minulle sen vanhan varren. Noh, sanoin, parahiksi Matykolle,\ntästä pyhästä puusta kolme kekälettä ja jos ei sekään auta, silloin\nMatyko otetaan pois ja hänestä tulee taivaan sotamies.\n\nEukko ihan heltyi ajatellessaan että pikku Matykosta olisi voinut tulla\ntaivaan sotamies; kyyneleet valuivat pitkin poskia, — kunpa vain ei\nniitä olisi tipahtanut lettutaikinaankin.\n\n— Adameczin leski! — huudahti Wibra mielenliikutuksesta värisevällä\näänellä. — Ettehän vain ole polttanut sitä sateenvarjon vartta?\n\n— Ka, mistäpä muuten olisin ottanut ne kolme kekälettä, jos en olisi\nsitä polttanut?\n\nWibran täytyi nojata seinään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissään,\nvimmatusti kiersivät ympyrässä lautaset, pannut, astiat ja\nhellanreijästä nousi korkeassa tulenliekissä jälleen tuo kolmas\npaholainen, joka määrän päässä virnisteli: Täällä on tyhjää.\n\nYhtäkkiä tarttui joku kädellään hänen olkapäähänsä. Se oli Sztolarik.\n\n— Oli, ei ollut, mutta älä ole allapäin, veikkonen. Niin on kohtalon\ntahto ja sillä hyvä. Tästälähin et ainakaan aja turhia haaveita takaa,\nvaan luotat omaan kykyysi. Ja usko pois, sekin jotain maksaa.\n\n\n\n\nPIKKU VERONKA.\n\n\nTurhaan Sztolarik koetti Wibraa lohdutella. Helppo on saarnata että\nmaalliset tavarat vieroittavat ihmisiä taivaallisista; hyvät on silti\nne maallisetkin tavarat.\n\nKun meiltä kuolee rakkain lapsemme, tulee aina perheeseen joku erittäin\nviisas ystävä lääkitsemään surusta murtunutta sydäntämme sanelemalla\nettei muka tiedä mitä olisi lapsesta tullut, olisi saattanut kuolla\nvielä vaikka hirsipuussa, parempi oli että hänen näin kävi. Mutta silti\nei tuo viisaus ole kyennyt ainoatakaan kyyneltä kuivaamaan, siksi\nheikko se on sydänsuruun verraten.\n\nSztolarik siinä puhui paljokin, mutta Wibran mieltä karmi ajatus että\nhän ei koskaan tule omistamaan herrashovia englantilaisina puistoineen\nja mitä muuta semmoiseen kuuluu; koko maailma näytti aivan toiselta,\nsangen surulliselta.\n\nKyllä se silti oli ennallaan. Aika kulki edelleen, aivan kuin Adameczin\nleski ei olisi vanhaa sateenvarjon vartta polttanutkaan. Pappilan\nruokasalissa seinäkellon viisari joutui roomalaisen kakkosen kohdalle,\njolloin se alkoi soittaa muuatta säveltä, piiat kattoivat pöydän\npäivälliseksi. Adameczin leski toi liemivadin sisään, kirkkoherra nouti\nvieraansa, kutsui heidät ruokasaliin, asettaen heidät istumaan toisen\ntoiselle, toisen toiselle puolen madame Krisbayta, kun hän yhtäkkiä\nhuomasi että Veronkaa ei ollut missään.\n\n— Juuri sitä minäkin aioin kysyä, — virkkoi madame. — Eikö hän\nollutkaan teidän kanssanne?\n\n— Minä taas luulin, — kirkkoherra vastasi, — että hän oli teidän\nluonanne.\n\n— En ole nähnyt häntä kahteen tuntiin.\n\n— Emme mekään.\n\n— En minäkään.\n\n— Ehkä hän on keittiössä?\n\nNyrpein katsein madame Krisbay nousi kunniasijaltaan pöydän päästä\nnoutamaan sisään Veronkaa, mutta tuli kohta takaisin, olkapäätä\nkohauttaen.\n\n— Eipä ole nähty keittiössäkään.\n\n— Tämäpä vasta merkillistä, — ärähti kirkkoherra ja juoksi itse ulos,\nkomentaen palvelijoita kiireesti etsimään neitiä puutarhan joka\nsopesta, missä hän varmaankin piileskeli, romaania lukien.\n\nAdameczin leski siellä kyökissä päivitteli että ruoka jäähtyy ja\nlaitokset pilaantuvat.\n\n— Ruvetaan syömään, — kirkkoherra komensi, — ken ei ole kotona, olkoon\nsyömättä. Emmekä me voi antaa vieraamme tässä odotella, varsinkin kun\nhän vielä aikoo lähteä kotiin tänään.\n\nToisensa perään kannettiin siis ruokia esiin, lientä, hirssiputinkia\nhanhenpaistin kanssa, kaalikäärylöitä, mainiosti täytettyjä, jotta\nkuningaskaan ei parempia saa; niinikään porsaanpaistia, lettusia. Mutta\nVeronka oli ja pysyi kadoksissa. Päivällistä syötäessä tuli Hanna\nilmoittamaan ettei häntä ole löydetty mistään.\n\nWibra istui pöydässä jäykkänä kuin tammenterho; hänen kasvonsa olivat\nkalpeat kuin kuolleen.\n\n— Ehkäpä hän on nukahtanut mehiläishuoneessa, — huomautti kirkkoherra,\n— taikka on ehkä (hän epäröi hetkisen, jatkaisiko vai ei), ehkä on\nteidän välillänne jotain tapahtunut.\n\nHän loi Wibraan tutkivan katseen.\n\n— Meidänkö välillämme? Ei, ei mitään, — vastasi Wibra kylmästi.\n\n— Juokse siis, Hanna, uuteen taloon ja pistäy mehiläishuoneessakin.\nJa me maistakaamme, hyvät herrat, älkäämme antako häiritä itseämme.\nHän on vielä lapsi ja voipi saada yhä uusia päähänpistoja. Ehkä on\nnytkin lähtenyt juoksemaan jonkun perhosen perään. Maistakaa, herra\npormestari, tätä punaista viiniä, tehkää hyvin!\n\nHän ei sentään niinkään paljon rohkaissut vieraitaan kuin itseään. Hän\nistui siinä kuin neuloilla, huolestuneena ja puhellen hajamielisesti.\nPormestari uteli, oliko aikainen kevät tehnyt hyvää vuoden\nkasvullisuudelle ja missä määrässä.\n\n— Oli kaksikin, — pappi vastasi.\n\n— Onko kirkkoherralla useampia sisaria?\n\n— En tiedä.\n\nNämät sekavat vastaukset osoittivat, miten apeaksi hänen mielensä\noli painunut ja että hän vain kohteliaisuuden vaalimana siinä heidän\nkeskellään istui. Vihdoin päätti pormestari ratkaista asian ja puhui\nkahvia juodessaan:\n\n— Olisi parempi, jos kirkkoherra itse menisi neitiä etsimään. Ja olkaa\nhyvä, käskekää samalla kuskini valjastaa, sillä tästä on aimo taival\nBeszterczeen.\n\nKirkkoherra käytti kohta tilaisuutta hyväkseen, madame Krisbay samoin\npyysi anteeksi että hän poistui; tapaus oli siksi merkillinen, että\nhänkin alkoi käydä levottomaksi.\n\nMolemmat vieraat miehet jäivät yksikseen. Kumpikin istui vaiti\nikävissään. Seinäkello yksin siinä nakutti haavemaisesti.\n\nSilmät selällään katseli Wibra liikkumatonna ja jäykkänä häkissään\nkyyhöttävää kanarialintua. Sekin oli nyt siinä allapäin.\n\n— Käske sinäkin valjastaa, — katkasi pormestari vihdoin äänettömyyden.\n— Mennään yhdessä.\n\nWibralta pääsi huokauksen tapainen, jonka merkitystä ei ollut helppo\nkäsittää. Vaan kun hän myöskin pudisti päätänsä, näytti käyvän selville\nettä hän ei vielä aikonut käskeä valjastaa.\n\n— Mutta onhan sinun lähdettävä täältä. Eihän meillä ole täällä enää\nmitään tekemistä.\n\n— Mahdotonta, sen sanon.\n\n— Minkätähden?\n\n— Ettekö huomaa että Veronka on kadonnut.\n\n— Mitä sinä hänestä? Kadonnuthan on sateenvarjon varsikin.\n\nWibra löi suutuksissaan nyrkkiä pöytään niin, että lasit helisivät.\n\n— Minä viis sateenvarjon varresta!\n\n— Niinkö? Vaan senkö sijaan tytöstä? Ethän sinä äsken ennen päivällistä\nniin sanonut.\n\nWibra kohautti olkapäätään.\n\n— Se oli silloin! Silloin en vielä tiennyt.\n\n— Ja nytkö tiedät?\n\n— Nyt tiedän, — hän vastasi lyhyeen.\n\n— Oh hoh! — puhui pormestari pisteliäästi,— milloinkas se Amor onkaan\npäässyt sinuun sytyttämään tuota ihmeellistä tulta, sillä eihän tyttö\ntuolla tavoin kadotessaan osoittanut sinua kohtaan mitään erikoista\nmieltymystä.\n\n— Juuri sen vuoksi tunnen tällä hetkellä hornan tuskia. Voi, uskokaa\nminua, holhoojani, että perintöni katoaminen minusta nyt tuntuu ihan\npikkuseikalta.\n\nNuoren miehen tuska koski siihen määrään pormestariinkin, että hän\npuhkesi vilpittömästi sanomaan:\n\n— Sehän on aivan toista. Saakeli soikoon, sano sinä vain näin: Silloin\nminäkin jään tänne. Tule, mennään mekin etsimään neitokaista, niin\nsaamme suoraan kysyä hänen mieltään.\n\nHeidän tullessaan ulos oli pihalla jo aika häläkkä; kovimmin kuitenkin\nAdameczin leski voivotteli, käsiänsä väännellen.\n\n— Tiesin, tiesin, se siitä lopuksi tulee. Sadun keijukaiseen ei saa\nsormin koskea, taikka haihtuu se kuin utu. Hoi, meidän pikku neitiä!\nHän oli Jeesuksen morsian; kun hänestä tehtiin kuolevaisen miehen\nmorsian, kutsui Jeesus hänet luokseen.\n\nSztolarik astui kiireesti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.\n\n— Mitä sanoitte? Oletteko jotain kuullut?\n\n— Karjapaimenen emäntä tässä vastikään kertoi, pyydän nöyrimmästi,\nnähneensä aamupäivällä neidin astuvan, silmät itkusta punaisina, yli\nniittyjen suoraan Bjela-Wodaa kohden... Herra Jumala, asiahan on selvä.\n\nKeittiön ovella seisoskeli joukko naisia ja lapsia, jotka olivat\ntapauksesta tiedon saatuaan sinne kerääntyneet; muuan heistäkin oli\nnähnyt Veronhan puutarhan laidassa, mutta jo ennen kuin karjapaimenen\nvaimo.\n\n— Oliko hän surullisen näköinen? — Wibra kysäsi.\n\n— Itki.\n\n— Voi minua! — huoahti Wibra epätoivoissaan.\n\n— Mennään etsimään, — pormestari kehoitti.\n\n— Mistä?\n\n— Ympäristöstä, sillä varmaan hän on jossain lähiseuduilla; kohta\nsaamme tietää, missä.\n\n— Voi, eihän se ole niinkään helppoa, — Wibra huokasi syvään. — Vain\nsaduissa on sille varalle peilejä olemassa...\n\n— Minä kokoan tänne kohta koko paikkakunnan!\n\nWibra pudisti epäilevästi päätään. Oliko herra Sztolarik mennyt päästä\npyörälle, kun aikoi tuoda tänne koko tämän rotkoisen paikkakunnan\nlaaksoineen, metsineen hakemaan Veronkaa. Herra Sztolarik todellakin\njotain semmoista ajatteli. Veronka on saatava esiin vaikka mistä, asiat\nkyllä sitte itsestään selviävät.\n\n— Missä kirkkoherra? — hän kysyi töllisteleviltä ihmisiltä.\n\n— Meni pellavalikojen luo katsomaan, olisiko neiti sinne hukkunut.\n\n— Missä on kellonsoittaja?\n\n— Tässä olen.\n\n— Mene heti paikalla torniin ja soita suurta kelloa.\n\n— Mutta eihän nyt ole tuli irti!\n\n— Vaan minäpä käsken. Tunnetko minut?\n\nTunsipa hyvinkin.\n\nSztolarik oli, ennenkuin pääsi notarioksi, toimittanut nimismiehen\nvirkaa tässä kihlakunnassa, ja Glogovassa kasvoi jo siihen aikaan\nrunsaasti aimo pähkinäraippoja. Kvapka Pál juoksi kuin vimmattu, ja\npian alkoi suuri kello vaaraa ilmoittaen kumeasti soida...\n\nIlma oli tyyni. Kellon pelottava ääni kaikui mahtavasti joka suuntaan,\nja kaikkialta, pelloilta, laaksoista, vuorilta, metsistä ja rotkoista\nalkoi kerääntyä ihmisiä, joka taholta, pohjoisesta, etelästä, idästä ja\nlännestä, ihmisiä, jotka kaikki juoksivat kylää kohden. Ihmeellistä,\nmistä yhtäkkiä ilmestyikin niin paljon ihmisiä. Ainoastaan se, joka saa\nviimeisellä tuomiolla nousta ylienkeli Gabrielin pasunanääneen, saa\nvarmaan nähdä jotain tämän kaltaista.\n\nTyytyväisenä katseli Sztolarik kirkon kummulta sinne läähättäen\njuoksevaa väen paljoutta.\n\n— Näetkös, meidän ei muuta tarvinnut kuin seisoa keskellä kylää, niin\ntuodaan joka sopesta meille Veronkasta tietoja. Ja tarpeettomiapa\novat nekin, sillä Veronka itse varmaan kohta saapuu. Kuulehan,\nkellonsoittaja, tähystele sieltä tarkoin, etkö näe missään neitiä?\n\n— Näen kyllä, juoksee tuolla Srankón maissipellon laitaa.\n\n— Hän elää! — Wibra huudahti innostuneena, mutta seuraava johtopäätös\npian hänen mielensä taas masenti. Hän elää, ei siis mitään hätää, mutta\non juossut minua pakoon.\n\nHän alkoi siinä miettiä, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi\nhukkunut. Silloin olisi hän voinut todella uskoa häntä rakastaneensa ja\nitkeä lemmittynsä menettämistä.\n\nPormestari ärjäsi kellonsoittajalle, joka yhä vielä kiskoi kelloa\nhihnasta.\n\n— Heitä jo, senkin tolvana. Näytä kädelläsi, millä suunnalla on Srankón\nmaissipelto.\n\nKellonsoittaja viittilöi peltoja kohden.\n\n— Mene sinä Gyuri häntä vastaan ja koeta koreasti saada selville, mikä\nhäntä vaivaa.\n\nMutta silloin oli jo asianajaja menossa kautta pappilan puutarhan\nMagátin lusernimaalle, ja kovasti sykähti hänen sydämensä, kun sieltä\nvoi nähdä Veronkan viheriässä puvussaan, ei edes hattua vaan pieni\npunainen huivi päässä. Nyt hän jo juosta sipsutti läpi Szláwikin\npajukon ja tuli yhtäkkiä häntä vastaan Gongolyn niityllä.\n\nNähdessään Wibran neito kiljasi ja joka jäsen alkoi vavista.\n\n— Missä on tuli irti? — hän kysyi tylsästi.\n\n— Älkää pelästykö, Veronka. Ei ole tuli missään irti. Holhoojani käski\nvain soittaa kelloa, houkutellakseen teidät kotiin. Minkätähden menitte?\n\nNeito kävi kalpeaksi kasvoiltaan; hän puraisi huuleensa.\n\n— Sitä en sano, — hän vastasi hiljaa, tuskin kuuluvasti, — antakaa\nminun mennä... jättäkää minut.\n\nHän kääntyi poispäin, aivan kuin aikoisi uudestaan paeta metsään.\n\n— Jumalan tähden, Veronka... Älkää minua kiusatko. Mikä teitä vaivaa?\nMitä pahaa olen tehnyt?\n\nNeito katsoi häneen tiukasti, kylmästi. Silmät olivat kuin jääpuikot.\n\n— Jättäkää minut, — hän toisti. — Mitä minusta tahdotte?\n\nAsianajaja hyppäsi yhtäkkiä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.\nVeronka koetti kaikin tavoin vapautua, he taistelivat siinä toden\ntiestä, mutta mies ei laskenut irti, ennenkuin hän oli väkisin saanut\ntoisen kihlasormuksista neidon sormeen.\n\n— Tätä tahdon, hän lausui rukoilevin katsein.\n\n— Tätäkö? — naurahti neito katkerasti. — Mutta minä tahdon tätä!\n\nNäin sanoen kiskasi hän sormuksen sormestaan ja viskasi sen kauas\nniitylle ruohikkoon.\n\nWibra rukka tarttui kaksin käsin ohimoihinsa.\n\nVoi, mitä teittekään minulle? Mitä teittekään?\n\n— Älkää tulko tänne teeskentelemään, herra Wibra. Älkää tulko\ntarjoamaan sormustanne köyhälle tytölle, vaan pujottakaa se\nsateenvarjoon... sateenvarjonhan te tahdotte naida ettekä minua. Joko\nymmärrätte?\n\nYhtäkkiä selvisi Wibralle pulman salaisuus.\n\n— Herra Jumala, tehän olette kuunnellut keskusteluamme.\n\n— Niin, tiedän kaikki, — neito vastasi hieman punastuen. — Teidän on\nturha kieltääkään.\n\n— Herranen aika, minä en tahdo mitään kieltää enkä salata. Kuunnelkaa\nminua, pyydän, kuunnelkaa.\n\nHe astuivat kotiin päin hiljalleen pitkin niityn reunaa; Wibra kertoi,\nneito kuunteli, tuhannet hyönteiset ja sirkat sirisivät ja lentelivät\nruohikossa, kiidellen ristiin rastiin heidän tiellään. Wibra kertoi\nkoko elämänsä, isänsä tarinan, otaksumiset perinnön olemassa olosta,\nmiten tuli lähteneeksi sitä etsimään, mihin Gregorics vainaja oli\nmahdollisesti sen kätkenyt, miten hän oli jälkiä noutaen saapunut\nBábaszékiin, sanalla sanoen hän kertoi kaikki. Neito kuunteli,\nensimmältä syyttäjänä, silmissä ankara nuhteen ilmi, sitte tuomarina\nsaattaakseen oikeutta voittoon, mutta vähitellen alkoi kertomuksen\nkulku häntä miellyttää, hän lämpeni, ei ollut enää syyttäjä eikä\ntuomari vaan ihmettelevä kuulija, joka hämmästystä osoittavilla\nhuudahduksilla useat kerrat esitystä katkaisi.\n\nJo lähestyi kertomus häntäkin, vähitellen mutta varmasti alkoivat\nhäämöttää ne langat, jotka punoutuivat hänen kohtaloonsa, nyt vain\njatkoa, jatkoa...\n\nJo tulee, jo tulee, jotta kohisee... ja pysähtyy Münzin pojan kohdalla.\nMünz selvittää, että sateenvarjo varmaan on Glogovassa, sitte puhuu\nsiitä Mravucsánin illallisissa metsänhoitajan rouva... voi, sehän meni\njuoruamaan, mitä pyhä Pietari oli tuonut orpolapsen suojaksi.\n\nVielä muutama sana, niin Veronka sai tietää kaikki, arvasi koko asian\nja hänen silmänsä heltyivät kyyneliin.\n\n— Herra Jumala, Adameczin leskihän poltti sen sateenvarjon varren!\n\n— Jumala häntä siitä siunatkoon, että teki sen, — lausui Wibra\niloissaan, kun näki neidon heltyvän, — nyt voin ainakin todistaa, että\nrakastan teitä ilman sateenvarjoakin.\n\nVeronka irroitti punaisen huivin päästään ja heilutellen sitä kädessään\nhän yhtäkkiä löi sillä Wibraa olkapäähän, samalla silmät kyyneleisinä\nhymyillen.\n\n— Naisitteko todella vielä nytkin minut?\n\n— Tietysti. Mitä sanotte siihen?\n\n— Sitä, että... (hän pysähtyi, omituinen arkuus tuntui kurkkua\nkuristavan.)\n\n— Että?\n\n— Ja että... juostaan takaisin etsimään sormustani.\n\nNäin sanoen hän pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan hyppien kuin nuori\nvarsa takaisin Gongolyn niitylle; Wibra tuskin jaksoi perässä laukata.\n\nHe etsivät sormusta hyvän aikaa, mutta turhaan. Pian saapui sinne\nkirkkoherrakin. — Kuulehan Gyuri, älä puhu veljelleni mitään tuosta\nsateenvarjosta. — En, kultani, en puhu milloinkaan. —\n\nKirkkoherra antoi Veronkalle ankarat nuhteet.\n\nVoi sinua, pahikko, miten sellainen käytös sopii? Missä olet ollut? Me\njo pelättiin pahinta. Juoksit kai taas jonkun perhosen perässä?\n\n— Päinvastoin semmoista pakenin, mutta sepä sai kiinni.\n\n— Perhonenko?\n\n— Niin tuo suuri häijy perhonen.\n\nSaatuaan senverran asiasta selvyyttä kuin sitä hänelle suotiin,\nkirkkoherrakin alkoi etsiä sormusta, mutta kyllä he olisivat sitä\nsaaneet etsiä vaikkapa tuomiopäivään asti, jos ei Gongoly-isäntä olisi\nsaanut asiasta vihiä ja vääntäytynyt sinne suurine möhömahoineen, jonka\npäällä tupakkamassin kurenauhojen koreat tupsut mahtavasti heiluivat.\n\nVeronka oli jo ihan epätoivoissaan sormuksen vuoksi.\n\n— No, no — puhui Glogovan pohatta päätään pudistellen, jotta pitkä\nharmaja tukka niskassa heilui. — Älkää yhtään surko, neitiseni, kyllä\nGongoly setä sen löytää. Löytää varmasti. Kyllä siihen keino keksitään.\nTunnin kuluttua annan niittomiesten leikata pois kaiken ruohon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka odelma ei vielä ollut edes kahden sormen mittainen, vasta\nparisen viikkoa sitten oli heinähaasiat pois korjattu, — komensi\nGongoly -isäntä sinne niittomiehiä, ja todellakin kilahti muutamaan\nviikatteeseen sieltä uusi kultasormus joka jo seuraavana päivänä kiilsi\nVeronkan sormessa. Tuosta niin kohteliaan Gongolyn niitystä on siitä\nlähtien säilynyt se merkillinen tarina, että sitä on niitetty kolmasti\nvuodessa, ja sitä jokainen glogovalainen kehuen mainitsee aina, kun\nvieraat paikkakunnasta halveksivasti puhuvat.\n\nMitä on minun tähän enää lisättävä? Paljohan on niitä asioita vielä\nkynäni eteen patoutunut. Ikuisia salaisuuksiakin. Gregorics Pálin\nomaisuudesta ei esimerkiksi tähän päivään ole saatu pienintäkään vihiä.\nOliko tuo luuloteltu pankkiosoitus todella vanhuksen sateenvarjon\nvarressa vai ei, sitä ei tiedä kukaan, ei pikku Matykokaan, vaikka hän\njoi veden, johon sen kolme kekälettä oli upotettu. Niin kallista juomaa\neivät ole juoneet keisaritkaan kuin Matyko, — jos asiassa todella oli\nperää.\n\nLegenda pyhän Pietarin sateenvarjosta Glogovassa elää vielä tänä\npäivänäkin niillä seuduilla. Sztolarik kyllä kertoili kaikkialla että\nvanha juutalainen Münz oli kristikansalle lahjoittanut tuon arvokkaan\npyhäinjäännöksen, joten alaston totuus ilmi tuli, mutta usko on\nväkevämpi totuuttakin ja polki sen vähitellen kokonaan jalkoihinsa.\nEnkä minä suinkaan mene sitä sieltä ylösnostamaan, pyydänpä anteeksi\ntähänastisiakin tarinoimisiani. Epäilemättä piili asiassa jotain\nsalaperäistä. Tuo pyhä sateenvarjo toi ylen suurta siunausta ja onnea\nkaikille, Gyurillekin, joka senkautta löysi maailman suloisimman\npuolison, mikä sitte tapahtui kolmantena sunnuntaina tässä kerrottujen\ntapausten jälkeen.\n\nGlogovassa ei vielä oltu sellaisia vihkiäisiä nähty. Veronka oli\nsaanut päähänsä, että on kutsuttava kaikki ne vieraat, jotka olivat\nMravucsánin illallisissa, kun näet olivat saapuvilla silloin, kun\nhe ensin toisiinsa tutustuivat, tulkoot nyt häihinkin. Paljo oli\nmyös vieraita Beszterczestä, muiden muassa sulhasen äitikin mustassa\npuvussaan, pormestari, vara-ispaani ja herra tiesi, keitä kaikkia.\nKopanyiczasta tulivat Urszinyit, Lehotasta tilanhoitajan neidet, yllä\nruusunpunaset laskotetut hameet, Bábaszékistä rouva Münz, niin suuret\nrenkaat korvissa kuin nyrkkini. Niin monta ja monenlaista ajopeliä oli\nsilloin kertynyt Glogovaan, jotta kelpasi ihastella viikon päivät jo\nniiden valjaitakin.\n\nJumalanpalveluksen loputtua suntio hartaasti työnteli maalaisia\nkirkosta ulos, mutta kirkkoherra jäi sinne sisään. Kaiketi\nhääsaattuetta odottamaan.\n\n— Sus Maria, niin paljon herrasväkeä — ja niin paljon kangasta heidän\nyllään! Astuivat kirkkoon kaksittain, nainen ja mies, neiti ja nuori\nherra. Ensin morsian, päässä valkoinen huntu ja valkoinen puku yllä.\nVoi, kuinka oli kaunis, — vahinko että hänkin joskus vanhenee. Eipä\nollut huonompi sulhanenkaan, kelpaisi sitä katsella. Aivan oli\nsamallaisessa puvussa kuin kuvissa itse kuningas. Samettitupsuinen,\nkultakahvainen miekka juhlallisesti temppelin kivilattiaa vasten\nkalisi. Mieltä ylentävää oli häntä katsella. Saattue asettui\npuoliympyrään alttarin ääreen, kullakin naisella oli kukkavihko kädessä\nja hiuksiin oli valettu kalliita hajuvesiä. Koko kirkko niistä lemusi\nkuin apteekki. Ilma oli koleahko. Tilanhoitajan kivuliaat neidet\nvärisivät ohuissa pukimissaan, mutta muuten sujui kaikki kauniisti...\nihmeen kauniisti.\n\nSulhanen antoi vastauksensa kuuluvasti, jotta kirkon holvit kaikuivat,\nmorsian sensijaan hiljaa ja vienosti, kuin olisi hyttynen veisannut.\nToimituksen lopulla rukka heltyi ihan itkuun. Alkoi etsiä nenäliinaansa\nkalliin pukunsa taskusta. Mutta eihän siinä ollut taskua! Kun morsian\nei lopultakaan sitä löytänyt, ojensi hänelle omansa muuan nuori\nrouva, joka seisoi hänen takanaan ja hoki tuon tuostakin takapuolella\nseisovalle miehelleen:\n\n— Napita takkisi, Wladin!\n\n\n\n"]