[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq-R2IlqJXowxQQxnqkawgNXUN4tBIUeZ5cSb5DnySNs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3183,"Valittuja pakinoita","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"3183-tiitus-valittuja-pakinoita","3183__Tiitus__Valittuja_pakinoita",null,"runous",[],[],"fi",1928,52147,332798,false,25052,[22],"Swedish poetry -- Translations into Finnish",[24],"Poetry","\"Valittuja runoja\" by Gustaf Fröding is a collection of selected poems written in the late 19th century. This work reflects Fröding's lyrical talent and contains themes ranging from the beauty of nature to the complexity of human emotion, making it a vibrant representation of his poetic voice. The collection draws from his earlier works, showcasing the evolution in his style and thematic focus during this period of literary exploration.  In \"Valittuja runoja,\" Fröding expresses a deep connection with nature and a profound understanding of human suffering and joy. His lyrics often reflect a personal struggle with pessimism, illness, and existential themes while finding solace and inspiration in the beauty around him. The poems depict a variety of characters and situations from rural life, infused with humor and a keen observation of everyday experiences. Through vivid imagery and emotional depth, Fröding weaves a tapestry of life that resonates with both the melancholic and the celebratory aspects of the human condition. His work stands out for its musicality and authenticity, offering readers an engaging glimpse into the mind of one of Sweden's most celebrated poets. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Weijola, Yrjö",508,"Kokoelma humoristisia pakinoita, jotka käsittelevät arkisia sattumuksia, kaupunkielämää ja inhimillisiä heikkouksia. Lyhyet tekstit kuvaavat pilke silmäkulmassa muun muassa helsinkiläistä elämänmenoa, perhe-elämää ja byrokratian kukkasia.","Tiituksen 'Valittuja pakinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3183.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","VALITUT TEOKSET V: VALITTUJA PAKINOITA\n\nKirj.\n\nTiitus [Ilmari Kivinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHerätyskello\nViikko parasta heinäntekoaikaa\nKengänkorko\nRaitiovaunussa\nJoulurauha\nJääkarhuista, valaskaloista ja Helsingin juopoista\nKun korvat humisvat\nKirje\nKesäksi maalle\nViaton pila\nPappa raukka!\nAnjovispurkki\nYllätys\nMansikka-aikana\nMoottori\nRatkaisun edellä\nOnnistunut kepponen\nKotiintulo\nIlmianto\nKirjakaappi\nKertomus miehestä, joka toi rahaa hra I. Yksityiselle\nNimipäiväkukka\nTaidetta koteihin\nJohn W. Ovelan joulukepponen\nJoulupukin elämys\nTinaa valaessa\nOmpeluseurassa\nHäkämyrkytys\nUllakkovarkaudet\nTäti Dorotean lähtö\nYstävämme Sigismund\nOvikauppaa\nKesällä\nUistinta soutamassa\nJuhannuskokko\nSurullinen kertomus Esko Tuiterin kitkatulesta\nAvutonna\nUusi syyshattu\nKadonnut lukko\nLöytyi\nJoulusiivous\nKohtalon isku\nAnopin hampaat\nTiilikaisen matka-arkku\nSkandaali\nHississä\nKadonnut lapsenhoitaja\nWäxjön tornikello\nN.s. hätähousu\nLyhyenläntä syysromaani\nToisten silmillä\nLakkasi nikottamasta\nHerra Kannusen juusto\nIloinen yllätys\nPetollinen lankku\nRatavartijan puhelin\nSonni ja herra\nHellenismiä\nErehdys ja selitys\nVieraita\nKertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä\nByrokraatin lyijykynä\nJouluostoksilla\nPakkasella\n»Huomenna tulee, huomenna tulee...»\nSaaristossa\nSyksyn kokko, synkkä ilta\nIlmaiseksi\nHyvillä onkipaikoilla\nMuuttopäivänä\n\n\n\n\nHERÄTYSKELLO\n\n\nHra konttoriapulainen Sopu Sammal on illan virkku, mutta aamun\ntorkku, mikä tapa, niinkuin tiedetään, olisi omiaan hävittämään Sopu\nSammalen talon, jos hänellä sellainen olisi. Mutta vaikka ei hänellä\nonneksi taloa olekaan, on hänen aamu-unisuutensa tuottanut hänelle\nikävyyksiä useita kertoja sekä pakottanut hänet joka aamu henki\nkurkussa juoksemaan halki kaupungin, mistä huolimatta hän on saanut\nkonttoripäälliköltään kolme vakavaa muistutusta liiallisesta ja usein\ntoistuvasta myöhästymisestään, ja neljännellä kerralla käskettiin hänet\nkorkeimpaan paikkaan, liikkeen johtajan eteen.\n\nJohtaja väänsi päätä ja murti suuta ja oli ylimalkaan harmistunut, ja\nhra konttoriapulainen Sopu Sammal näytti masentuneelta mieheltä eikä\ntahtonut kieltää vikojaan, mutta oli kuitenkin taipuvainen lykkäämään\nsyyn vähävaraisuutensa niskoille, kun ei hänellä ollut rahaa ostaa\nuutta herätyskelloa, ja entinen on jo ammoin ollut auttamattomasti\nloppuunkulunut.\n\nJohtaja antoi Sopu Sammalelle 50 mkn tilapäisen apurahan herätyskellon\nostamista varten, ja konttoriajan päätyttyä meni hra Sammal matkan\nvarrella olevaan kellokauppaan ja osti sieltä keskinkertaisen\nherätyskellon summalla, jolla hän ennen sotaa olisi saanut tusinan\nherätyskelloja.\n\nIllalla asetti Sopu Sammal herätyskellon soimaan klo 7 aamulla, ja\nnukkui sitten klo puoli 9:ään aamulla. Tätä aikaa osoitti hänen\ntaskukellonsa. Herätyskello osoitti levollisesti klo kahta yöllä. Se\noli nimittäin pysähtynyt, vaikka Sopu Sammal oli sen illalla vetänyt\nkaikista nastoista, mitä hän kellon takaseinästä löysi.\n\nSopu Sammal kirosi kellon ja ravisteli sitä, mutta se oli tunteeton\nja välinpitämätön molemmille menettelytavoille, ja sitten alkoi hän\npukeutua kiireesti ja otti kellon kainaloonsa ja juoksi ohimennessään\nkellokauppaan ja käski laittaa kellon kuntoon iltaan mennessä, ja\nsaapui tavan mukaan myöhästyneenä konttoriinsa.\n\nIltapäivällä kotiin palatessaan saikin hän kellonsa takaisin, ja\najantietoammattilainen vakuutti sen nyt käyvän. Sopu Sammal uskoi ja\nkiitti, saapui kotiinsa, vietti loppuillan lukemalla Monte Kriston\nkreiviä, uutta painosta ja suomennosta, asettaen kellon herättämään\nhänet klo 7 aamulla, veti vielä varmuuden vuoksi kaikki kellon\ntakalistossa olevat vetopaikat, ja nukkui sitten hänelle ominaiseen\nsikeään uneensa.\n\nHän heräsi hirvittävään melskeeseen ja toinnuttuaan hiukan\nunenpöpperöstään, huomasi herättäjäkellonsa ryhtyneen\nvirantoimitukseensa. Kellon ääntä vastaan ei Sopu Sammalella ollut\nmitään muistuttamista, mutta sitä enemmän tuntui siihen olevan aihetta\nhänen naapureillaan, jotka ilmaisivat tunteensa jyskyttämällä sekä itä-\nettä länsipuolella olevaan seinään nyrkeillään, kun taas yläpuolella\nasuvat kolisuttivat Sopu Sammalen huoneen kattoa jollakin esineellä,\nmikä synnyttämiensä ääniaaltojen laadusta päättäen tuntui olevan\nhiilihanko.\n\nSopu Sammal väänteli kellon nappuloita, saadakseen sen lakkaamaan\nhälytyksestään, mutta kun se ei tehnyt tähän koneeseen mitään\nvaikutusta, kätki hän laitoksen sänkyynsä, tyynyjen ja peitteiden\nalle, mistä sen ääni sitten kuului hillitymmin, mutta kuitenkin vielä\nselvästi.\n\nSopu Sammal alkoi hitaasti pukeutua, huomaten silloin, että kaikki\nkadun toisella puolen olevan talon ikkunat olivat pimeinä. Silloin\nkatsoi hän taskukelloaan ja näki sen olevan neljännestä vaille 3. Hän\nkaivoi sitten esille herätyskellon, joka tuntui kuluttaneen äänivaransa\nloppuun. Se oli kymmentä vaille 3.\n\nSopu Sammal ei uskaltanut ruveta enää nukkumaan, vaan pukeutui ja pesi\nkasvonsa jääkylmällä vedellä, alkaen sitten lukea Monte Kriston kreiviä.\n\nAamulla konttoriin mennessään vei hän taas kellon siihen liikkeeseen,\njosta hän sen oli ostanut. Sopu Sammal käytti tilaisuutta lausuakseen\nhalveksimisensa, ja kelloseppä lausui — tarkoittaen herätyskelloa —\nettä »p—kos sitä sitten vaivaa?»\n\nSopu Sammal ei sinä aamuna myöhästynyt konttorista, mutta hän oli koko\npäivän niin uninen ja tohelona, että konttoripäällikkö luuli hänen\nalkaneen viettää epäsäännöllistä elämää ja lausui yleisiä mietelmiä\nkieltolain tinkimättömän noudattamisen moraalisesta ja taloudellisesta\nmerkityksestä.\n\nIltapäivällä sanoi kelloseppä »koettaneensa uutta konstia», ja antoi\nherätyskellon Sopu Sammalelle salaperäisen, mutta varman näköisenä.\nHerätyskellolla oli myöskin uudet konstit, sillä se alkoi kileästi\nsoida jo kotimatkalla. Hätääntynyt Sopu Sammal lähti juoksemaan,\nherättäen siten vielä suurempaa huomiota katu yleisön kaikille\ntällaisille vaikutelmille herkissä piireissä.\n\nKotona työskenteli Sopu Sammal noin tunnin herätyskellokokeilijana.\nTulos oli kuitenkin aina sama: kello soi heti, kun sen soittolaitos oli\nvedetty.\n\nSopu Sammal paiskasi lopuksi herätyskellon permantoon. Kun ei hän\nsen päällä hyppimällä saanut sitä tarpeeksi litteäksi, niin otti hän\nvasaran, onnistuen melkoista paremmin. Sitten avasi hän ikkunan ja\nheitti ent. herätyskellon jäännökset ulos ikkunasta. Epähuomiossa\nheitti hän vasarankin samaa tietä, mutta sekin oli nyt oikeastaan\nyhdentekevää, koska vasara kerran oli täyttänyt tehtävänsä.\n\nSitten meni hän soittamaan erään naapuriherrasväen ovikelloa ja pyysi\nsaada, puhutella herrasväen palvelijatarta.\n\nSopu Sammal sai palvelijattaren lupaamaan käydä joka arkiaamu\nherättämässä Sopu Sammalen.\n\nJa kun tyttö oli nuori ja hyvin muodostunut ja punaposkinen, niin\npyöritteli hra Sammal jonkin aikaa hieman epäröiden lakkia kädessään\nja lisäsi sitten, että jos neiti puoli vuotta hoitaa tehtävänsä\nsäntillisesti, niin on hän valmis mielihyvällä menemään vihille neidin\nkanssa.\n\n\n\n\nVIIKKO PARASTA HEINÄNTEKOAIKAA\n\n(Muistiinpanoja.)\n\n\n_Lauantaina_.\n\nOlen ollut kylpemässä Alitalon ukon kanssa. Sitä ei uskoisi niin\nlaihaksi, kun näkee sen vaatteet päällä. Kaikki kylkiluut voi lukea.\nUkko sanoi, että jos hänellä olisi insinöörin lihat, niin hän lähtisi\nheti akan ottoon. Se on leskimies, se ukko. Se on sanonut minua\ninsinööriksi siitä lähtien, kun korjasin sen puhelimen, niin että sillä\ntaas kuulee. Se olikin helposti korjattu: kopautin kuulotorvea pari\nkertaa seinään.\n\nUkko sanoi, että olisi se akka hyvä siinäkin suhteessa olemassa, että\nolisi lisäväkeä heinänteossa.\n\nMaanantaina pitäisi alettaman.\n\nIllalla istuttiin kuistilla ja luettiin lehtiä. Ei niissä ollut mitään\nerikoista.\n\n_Sunnuntaina_.\n\nIltapäivällä keräytyi lounaiselle taivaalle pilviä. Ukko sanoi, että\nhyvä olisi, jos sataisi. Minä sanoin, että entäs heinätys? Ukko\nvastasi, ettei se sade heinäaikanakaan pahaksi ole. Kyllä kesä märkänsä\nkuivattaa.\n\nUkko sanoi lähtevänsä yöksi niittokonetta ajamaan.\n\n_Maanantaina_.\n\nUkko on ajanut puolen yötä niittokonetta sadetakki yllään, ja nukkui\nsitten kymmeneen aamulla. Herättyään ukko sanoi, että tämä on niinkuin\nvanhaan hyvään aikaan: yöt sataa ja päivät poutaa pitää. Kelpaa silloin\ntaloa asua.\n\nOlikin aamupäivällä päivänpaistetta muutama tunti. Klo 1 i.p. lähti\nkaikki väki luokoa kääntelemään, illalla nostetaan keppeihin ja yöllä\naikoo ukko ajaa niittokonetta.\n\nKlo 1/2 2 juoksi väki kiireesti pois heinäpellolta. Akkaväellä oli\nhameet korvissa. Se oli vähän hassun näköistä, etenkin kun useimmilla\noli vain yksi hame.\n\n_Tiistaina_.\n\nUkko ei ollut viime yönä niittokonetta ajamassa. Aamupäivällä\nkaristeltiin enimpiä vesiä niitoksesta, ja uutta alkoi tulla\nkahdeltatoista.\n\nUkko sanoi illalla, että nyt on jo tullut senverran vettä, että\nse kyllä riittää kasvullisuuden puolesta. Huomenna täytyy ruveta\nheinäntekoon oikein olan takaa.\n\n_Keskiviikkona_.\n\nViime yönä ei satanutkaan. Ukko ajoi niittokonetta neljättä tuntia.\n\nTaivas oli kauttaaltaan harmaassa pilvessä. Tihkusadetta pitkin päivää.\nUkko sanoi, että kuusi vuotta takaperin oli samalla tavalla, että kun\nheinäntekoaikaan alkoi maanantaita vasten yöllä sataa, niin sateli\nsitten torstaiaamuun asti, ennenkuin selkeni.\n\n_Torstaina_.\n\nYöllä satoi neljään asti. Sitten alkoivat pilvet hajaantua.\nAamupäivällä oli kuumaa ja paahteista. Klo 3 i.p. oli puolet heinistä\nsaatu keppeihin, kun ukonilma nousi. Minä laskin 42 salamaa.\n\nUkko sanoi, että nyt tästä viimeinkin päästiin selville vesille, kun\ntuo ukkonen puhdisti ilman. Ensi yönä voi jo ajaa taas niittokonetta.\n\nIllalla vallitsi luonnossa ihmeellinen kirkkaus ja raikkaus. Luomakunta\noli kuin pahasta unesta herännyt.\n\n_Perjantaina_.\n\nUkolle tuli viime yönä kiire lähtö heinäpellolta. Niittokone on\nvaarallinen naapuri silloin, kun salamat ihan korvissa suhisevat.\n\nLyhyitä, rajuja kuurosateita pitkin päivää. Niittokone on tuotu vajaan.\n\nUkko sanoi lähtevänsä huomenna kirkolle rippikirjoitukseen.\n\n_Lauantaina_.\n\nUkko lähti puolenpäivän aikaan rippikirjoitukseen.\n\nTaivas on iltapäivällä selkeämistään seljennyt.\n\nKaikista merkeistä päättäen tulee sunnuntaiksi oikein kaunis ilma.\n\nKun nyt ei se ukko vain unohtaisi postia tuomatta. Ei ole saatu lehtiä\nsitten kuin keskiviikkona.\n\n\n\n\nKENGÄNKORKO\n\n\nKesäleski Simo Tuhkapää huomasi, että hänen oikean kenkänsä korko\njonkin verran lonksutti.\n\nSimo tarkasti korkoa ja huomasi, että se oli puoleksi irti ja että\nse siis pitäisi viedä kiinninaulattavaksi, ennenkuin se kokonaan\nheltiäisi, mutta Simolla oli paljon kiireitä, ja kun kiireet loppuivat,\nolivat suutarinliikkeet jo kiinni.\n\nNiin se lykkäytyi päivästä päivään, kunnes korko viime maanantaina\nputosi irti Hakasalmenkadun kulmassa.\n\nSimo murahti äkäisesti itsekseen, kumartui ja otti kengänkoron maasta\nsekä pisti sen taskuunsa, lähtien hieman ontuen jatkamaan matkaansa.\n\nAleksanterinkadulla tapasi hän pankinjohtaja Pennisen, joka sanoi, että\npäivää, herra Tuhkapää, olettekos te loukannut jalkanne?\n\nSimo olisi tietysti voinut sanoa, niinkuin asia on, että ei hänessä\nole muuta vikaa kuin että kengänkorko lähti juuri irti, ja että hän\nsenvuoksi vähän ontuu.\n\nMutta raha-aika on kireä, ja Simon täytyy usein kirjoittaa nimensä\npoikittain, ja sitäpaitsi on Simo varovainen mies. Hyvin varovainen.\nNiinkuin hänen asemassaan olevan miehen tuleekin olla.\n\nSilmänräpäyksessä vilahti hänen ajussaan, että jos hän kertoo\nirtautuneesta kengänkorostaan, niin saattaa se huonontaa hänen\nluottoaan. Penninen ajattelee, että kylläpä taitavat olla huonot\nasiat, kun kengätkin ovat niin huonot, että korot tippuvat kadulle.\nJa Simo kun oli aikonut pistäytyä huomenna kaupittelemaan erästä\npaperia Pennisen pankkiin. Sitäpaitsi: onhan aina soveliaampaa vastata\nmyöntävästi pankkimiesten kysymyksiin, etenkin silloin, jos ei siitä\nmitään vahinkoa ole.\n\nTähän tulokseen pääseminen, vaikka se on vaatinut meiltä näin monta\nriviä pitkän selvityksen, ei kuitenkaan vienyt Simolta aikaa kuin noin\nsekunnin. Simon ajatukset juoksevat välistä hyvin nopeasti.\n\nSimo siis nyykäytti päätään ja myönsi, että loukkautuihan se vähän.\n\n— Nyrjähtikö? kysyi Penninen.\n\nSimo ajatteli, että kun on kerran poikennut totuuden tieltä, niin\nsamapa se, vaikkapa laskettelee valheen latua vähän pitemmänkin matkan.\nNyrjähtäminen on kovin vähäpätöinen, jokapäiväinen ja mielenkiinnoton\ntapaturma. Parempi on mainita sellainen, joka on omiaan herättämään\nosanottoa. Ei ole koskaan pahitteeksi herättää osanottoa pankkimiehissä.\n\nTähänkin tulokseen pääseminen vaati Simolta vain sekunnin ajatusaikaa.\nHänen aivonsa työskentelivät ihmeteltävästi.\n\n— Loukkautui tuolla asemalla laiturin reunan ja vaununportaan väliin...\nluiskahdin portaalta ja olin pudota junan alle, mutta pelastuin\nkuitenkin.\n\n— Vai niin, sanoi Penninen päätään pudistellen. — Täytyy olla hyvin\nvarovainen liikkuvasta junasta hypätessä. Siinä voi helposti menettää\nhenkensä. No, hyvästi nyt!\n\nSimo Tuhkapää tunsi tyytyväisyydellä, että hänen oli onnistunut\nherättää myötätuntoa Pennisessä, ja päätti kirjoittaa sen huomisen\npaperin 300 mk suuremmaksi kuin ensin oli aikonut. Olipa oikeastaan\nhyvä juttu, että irtosi tuo kengänkorko.\n\nSamana iltana istui Penninen muutamain tuttavainsa kera illastamassa\nGrillissä.\n\n— Minä näin kun yks akka oli päivällä jäädä raitiovaunun alle, kertoi\neräs seurasta.\n\nKeskustelu siirtyi hetkiseksi tapaturmiin.\n\nPenninen kertoi, että se Simo Tuhkapääkin oli ollut pudota junan alle.\n\n— Se on tietysti ollut päissään, arveli joku, ja joku toinen sanoi,\nettä se on tainnut ruveta ryyppäämään, ja kolmas, joka oli pankkimies,\nniinkuin Penninenkin, vaikka eri pankista, lisäsi, että miten lie\nsenkin miehen asiat. Kovin paljon sillä on vekseleitä.\n\n— Jassoo, murahti Penninen.\n\nJa siihen se asia jäi.\n\nSeuraavana aamuna klo 10.15 tuli Simo Tuhkapää myömään vekseliä\nPennisen pankkiin, ja nuori virkailija vei paperin johtokuntaan ja\ntuli kahden minuutin kuluttua takaisin ja sanoi, että pankki ei\nvalitettavasti voi ostaa sitä. On niin kovin kireä raha-aika...\n\nSimo Tuhkapää käveli ulos ovesta kuin unessa. Hän olisi aivan\nvälttämättömästi tarvinnut rahaa.\n\nSimon olisi ollut sittenkin parempi pysyä totuudessa.\n\nEtenkin kun ei asia koskenut muuta kuin irtautunutta kengän korkoa.\n\n\n\n\nRAITIOVAUNUSSA\n\n\nVaunu tuli Sörnäisten puolelta.\n\nSe oli melkein täynnä.\n\nKonduktööri möi pilettejä.\n\nEräs ukko, joka näytti olevan maalta ja joka puhui ruotsia ja joka\nsilminnähtävästi oli saapunut tähän Paapelin kaupunkiin siinä lujassa\npäätöksessä, ettei häntä saada petkutetuksi, mikäli hän voi sen estää,\nosti myöskin piletin ja maksoi siitä 55 penniä.\n\nSitten hän puristi piletin lujasti vasempaan ahavoituneeseen kouraansa.\n\nSitten nousi vaunuun »kontrollööri» ja sanoi matkustavaisille, että\nolkaa hyvät ja näyttäkää pilettinne.\n\nMatkustajat näyttivät kukin vuorostaan.\n\n— Näyttäkää piletti, sanoi tarkastaja sille ukollekin.\n\n— Ei, sanoi se ukko yksikantaan, mutta varmasti. Kontrollööri kohotti\nvähän kulmakarvojaan.\n\n— Eikö teillä ole pilettiä?\n\n— On.\n\n— No sitten on teidän se näytettävä.\n\n— En minä näytä, sanoi ukko ja puristi kouransa lujemmin kiinni.\n\nKontrollööri katsahti vähän hämillään ympärilleen.\n\nHelsinkiläinen raitiotieyleisö hymyili odottavaisesti.\n\nKontrollööri rykäisi hermostuneesti.\n\n— Krrkh... siinä tapauksessa täytyy teidän lunastaa uusi piletti.\n\n— Ei, sanoi ukko.\n\nKontrollöörin korvat punoittivat.\n\nHelsinkiläisen raitiotieyleisön silmät loistivat.\n\n— Jaa, mutta _teidän täytyy_!\n\n— Ei.\n\nKolmen sekunnin pituinen paussi.\n\n_Kontrollööri_:\n\n— Ettekö kuullut... olkaa hyvä ja lunastakaa piletti.\n\n_Ukko_:\n\n— Nehej... minä olen ostanut piletin ja maksanut siitä sen, mikä\nvaadittiin, enkä minä osta uutta pilettiä.\n\n_Kontrollööri_ (viekkaasti):\n\n— Missä se teidän pilettinne sitten on?\n\n_Ukko_ (vielä viekkaammin):\n\n— Se on tuossa kourassa.\n\n_Kontrollööri_ (pyytäväsi):\n\n— No avatkaa sitten se kouranne.\n\n_Ukko_ (ovelasti):\n\n— Enpäs aukaise!\n\nHelsinkiläisen raitiotieyleisön kasvot säteilivät.\n\nKontrollööri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi sitten:\n\n— Ellette näytä pilettiänne, niin täytyy teidän poistua vaunusta.\n\n_Ukko_:\n\n— En minä poistu. Minulla on piletti.\n\nOn tultu Rautatientorille, aseman kohdalle.\n\nTorilla on poliisi.\n\n_Kontrollööri_:\n\n— Viimeisen kerran: näytättekö vai ette?\n\n_Ukko_:\n\n— En.\n\nKontrollööri viittasi konduktöörille. Konduktööri nykäisi nuorasta.\nKello kilahti, ja vaunu pysähtyi.\n\n_Kontrollööri_:\n\n— Nyt piletti esille tai sitten poliisin luo!\n\nTämä oli jo vakavaa puhetta. Helsinkiläinen raitiotieyleisökin lakkasi\nhymyilemästä. Sen kasvoilla kuvastui nyt jännitys.\n\nUkkokin näytti tulevan totiseksi. Näytti kuin olisi hänellä ollut\nsisimmässään pieni taistelu.\n\nMutta hänen suomalainen luontonsa voitti.\n\nHän ei näyttänyt pilettiään.\n\nKontrollööri ja ukko astuivat alas vaunusta ja lähtivät rinnakkain\nkävelemään poliisia kohti. Ukko puristi pilettiä lujasti vasemmassa\nkourassaan. Hän oli vakavan näköinen, mutta hänen silmistään loisti\npäättäväisyys, luja päätös olla antamatta pääkaupunkilaisten huiputtaa\nitseään.\n\nVaunu lähti liikkeelle. Helsinkiläinen raitioyleisö kurotti kaulojaan\nja näki poliisin, kontrollöörin ja ukon muodostavan kolmimiehisen\nryhmän.\n\nMutta sitä ei enää ennätetty nähdä, näyttikö ukko nyt pilettinsä.\n\n\n\n\nJOULURAUHA\n\n\nTuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun humiseva, kohiseva,\nkoliseva, sähkön räikeässä, häikäilemättömässä valaistuksessa välkkyvä\nsuurkaupunki häipyi jonnekin sinne taakse. Tuntuu kuin olisi viikkoja\nsiitäkin, kun puhkuva, ahdinkoon asti täysi, hikinen ja tupakansavuinen\njuna meni menojaan pieneltä, yksinäiseltä maaseutuasemalta, jolle se\noli muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtynyt melkein kuin armosta,\nja jonka se kiiruhti jättämään jälleen omiin oloihinsa sinne pimeän\nsydänmaan reunaan heti, kun ne muutamat matkustajat, joitten oli tälle\nasemalle jäätävä, olivat kimssuineen, kamssuineen ehtineet hätäisesti\nlaskeutua autiolle asemasillalle.\n\nHevonen on alunpitäen ottanut rauhallisen hölkkänsä, jota se näyttää\npäättäneen olla kiihdyttämättä enempää kuin hiljentämättäkään koko\nmatkalla. Kyytiukko on vaiteliaana polttanut hänelle tarjotun\nsavukkeen, sekä vajonnut sitten syvälle suurin huovikkaisiinsa ja\npaikattuun lammasnahkaturkkiinsa, jonka kauluksen yli vain hiukan\nvilkkaa vanhan naapukkalakin ylintä huippua.\n\nVarmaankin nukkuu koko ukko. Mutta nukkukoon. Ketäpä nyt olisi\nvastaantulijoitakaan.\n\nJa sitten ei ole maailmassa muuta elollista kuin hölkyttävä hevonen\nedessäpäin ja yksitoikkoinen, rauhoittava kitinä reen jalasten alla,\nmustan, läpitunkemattoman metsän soluessa jähmettyneenä, umpimielisenä\ntaaksepäin reen molemmilla puolin ja tummanharmaan taivaan laskeutuessa\nkatoksi puidenlatvojen varaan, niin että on kuin ajaisi pitkässä,\nhämyisessä tunnelissa.\n\nOn kuin olisi kadonnut muu maailma, taikka kuin ei sitä todellisuudessa\nolisi oikeastaan koskaan ollutkaan muuta kuin joissakin ammoin\nnähdyissä ja puolittain unohtuneissa unissa, ja kuin ei olisi aikaa\nolemassa, vaan iankaikkisuuden pitkä, loppumaton, hämärä tunneli ja\nsiinä hölkyttävä hevonen, nukkuva ukko lammasnahkaturkkiinsa uponneena\nja ainoa ääni yksitoikkoinen, jotakin vanhaa, vain epäselvästi\ntajuttavaa satua kertova kitinä reen jalasten alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunneli on loppunut ja tie laskeutunut hurahtaen ja töksähtäen\njäälle, ukko havahtunut, nykäissyt ohjaksista ja nukkunut jälleen,\npimeä rantametsä peruutunut taakse, sinne, minne muukin maailma on\npainunut, ja nyt ei ole muuta kuin aukea jää ja viittatie, jonka viitat\näänettöminä vetäytyvät esille pimeästä, yksi kerrallaan, ja siirtyvät\nyhtä äänettöminä, kumarassa kuin jalkoihinsa katsoen, reen ohi,\njäljellepäin.\n\nJossakin tuolla edessäpäin ja sivuilla, vaikka ei silmä niitä erota,\novat rantametsät, ja niiden takana nukkuu laaja, loppumaton, hiljainen\nmaaseutu jouluyön unta.\n\nJa nyt tuntuu kuin selviäisi matkustajalle ensi kerran se, minkä hän\non tietämättään aina käsittänyt, että tuo nukkuva maaseutu vain on\ntodellisuutta, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta\nettä humiseva, sähkövalossa kimalteleva suurkaupunki on jotakin\nepätodellista, millä ei ole mitään tekemistä tämän yön, viittatien,\nlaiskasti, puolinukuksissa haaveilevan matkustajan ja kokonukuksissa\nolevan kyytiukon kanssa.\n\nKops...\n\nMatkustaja herää. Ukkokin on herännyt ja hoputtaa kuin virkistyneenä\nhevostaan: no-no-no...\n\nJäämatka on loppunut. Tie nousee ylös jyrkkää rantapengermää. Ylös\npäästyä aukenee eteen laaja kyläseutu, ja valojakin vilkahtelee tuolta,\ntäältä.\n\n— Alkavat nousta jo joulukirkkoon, kun on matkaa pari peninkuormaa,\nselittää ukko. — Jokohan lie se kello missä asti?\n\nIlma tuntuu leutonevan täällä kylän mailla. Tuntuu savun hajua, ja\njossakin liikutaan ovessa.\n\nJouluyö on lopuillaan. Alkaa olla jo melkein aamua.\n\n\n\n\nJÄÄKARHUISTA, VALASKALOISTA JA HELSINGIN JUOPOISTA\n\n\nSuunnitelmamme näyttää raukeavan. Se on suuresti valitettavaa, sillä se\noli hyvänpuoleinen suunnitelma.\n\nKun oikeusministeriö ehdotti Helsingin yhteiselle raastuvanoikeudelle\nraastuvanoikeuden 7 ja 8 osaston toiminnan järjestämistä siten, että ne\nkokoutuisivat vuorotellen ensimmäiselle ja neljännelle poliisiasemalle\ntuomitsemaan eri poliisiasemille juopumuksesta pidätettyjä henkilöitä,\nlaadimme, neuvoteltuamme asiasta harrastajien kanssa, suunnitelman,\njoka toteutettuna olisi juhlallisesti ja mieltäylentävästi vaikuttanut\npääkaupungin katuelämään sekä ollut samalla voimallisena reklaamina\nkieltolain ja kovennettujen juopumusrangaistusten puolesta.\n\nOlimme ajatelleet asian järjestettäväksi siten, että poliisikamarista\nolisi klo 9 aamulla lähtenyt kulkue, lippu ja torvisoittokunta\netunenässä, kiertomatkalle poliisiasemalta toiselle, keräämään\nedellisen yön saaliin ja viemään sen tuomittavaksi. Millä tavalla\nkanisterit, viinapullot ja rikotut lasit olisi lippuun järjestettävä,\nse olisi tietysti jätetty taiteilijain sommiteltavaksi.\n\nSittenkun kaikki putkat olisi saatu tyhjennetyksi ja koko kohmeloväki\nriveihin järjestetyksi, olisi tämä viinamäen vartiokomppania lipun\nhulmutessa lähtenyt marssimaan Aleksanterinkatua pitkin ensimmäiselle\npoliisiasemalle, soittokunnan puhaltaessa tilaisuuteen sopivia\nmarsseja, niinkuin:\n\n    »Jos kaikki Suomen järvet\n    viinaksi muuttuisi».\n\ntai:\n\n    »Vuonna kuusikymmentäkuus».\n\ntaikka:\n\n    »Juoppouden valta\n    vankka murretaan».\n\nMe olemme vakuutetut, että tämä pohmeloisten paraati aamulla olisi\nherättänyt vähintäänkin yhtä ansaittua huomiota kuin sotaväen\nvahtiparaati keskipäivällä.\n\nAamukävelyllä olevat helsinkiläiset olisivat mitä vilkkaimmalla\nmielenkiinnolla tarkastaneet ohimarssivia rivejä ja lausuneet\nhuomautuksiaan:\n\n— Kattos kun Viinatsalolla on vielä olkia selässään!\n\n— Tosa menee Ryypytheimo... se ostikin viime viikolla kokonaisen\nkanisterin.\n\n— Äiti! Minkätähden isä ei ollut yöllä kotona ja minkätähden hän nyt\nkulkee noiden setien, kanssa?\n\n— Oi voi, katsokaas Lunkreenia! Sehän on vanha raittiusmies. Niinkös\nnyt piti hänellekin käymän!\n\n— Hihihi... Kurkiharjun kravatti on kääntynyt niskaan!\n\n— Hei, Ovela! Sulla on väärä jalka... marssi tahdissa! _Vasen...\nVasen..._\n\nEilisestä lehdestä havaitsimme, että koska raastuvanoikeus on asettunut\nvastahakoiselle kannalle oikeusministeriön ehdottamaan järjestelyyn\nnähden, niin täytyy asia järjestää sillä tavalla, että jokaisella\npoliisiasemalla on aamuisin haastemies valmiina antamaan haasteen\nraastuvanoikeuden 7 tai 8 osaston istuntoon mieluummin samaksi\npäiväksi, jolloin pidätetty päästetään suojista pois.\n\nJuhlakulkuettamme ei siis tulisikaan.\n\nMe panemme jyrisevän vastalauseemme. Ja me toivomme yhä, että kulkue\nvoidaan sittenkin tavalla tai toisella järjestää.\n\nToinen huomattava eilispäivän uutinen on, että valtio ryhtyy\nmetsästämään jääkarhuja ja onkimaan valaskaloja. Valtiolla on sitä\nvarten jo laivakin Petsamossa, _Avance_ niminen, Aalesundista\nostettu moottorikutteri, joka huhtikuussa lähetetään Karhusaareen ja\nHuippuvuorten länsipuolella oleviin seutuihin.\n\nKoko valkoisen Suomen kansan onnentoivotukset seuraavat _Avancea_. Me\ntoivotamme sille mahdollisimman paljon jääkarhuja ja mahdollisimman\nsuuria valaskaloja, sen tyylisiä kuin profeetta Joonan nielijä. Mitä\nenemmän valtio nylkee jääkarhuja, sen vähemmän sen toivottavasti\ntarvitsee nylkeä meitä, uskollisia, mutta köyhiä alamaisiaan.\n\n\n\n\nKUN KORVAT HUMISEVAT\n\n\nIstutaan kurkku-, nenä- ja korvalääkärin odotushuoneessa.\n\nSaapuvilla kymmenkunta kurkku-, nenä- tai korvapotilasta.\n\nToisella puolen huonetta istuu vakavan näköinen keski-ikäinen\nnaishenkilö.\n\nToisella puolen huonetta istuu tuikean ja huonokuuloisen näköinen\nikäherra, vähän etukumarassa, nojautuen kädessään olevaan\nhopeakoukkuiseen keppiin.\n\nMuut istuvat mikä missäkin, tuoleilla ja sohvilla, toiset kuvalehtiä\nja aikakauskirjoja selaillen, toiset kiinnittäen katseensa seinillä\noleviin tauluihin tai tähystellen ulos ikkunoista.\n\nIkäherra ei katsele tauluja eikä aikakauslehtiä eikä tähystele ulos\nikkunasta.\n\nHän silmäilee toisia odottajia, vuoroon kutakin, tiukasti ja\njärkähtämättömästä.\n\nHän on ilmeisesti valitsemassa itselleen puhetoveriuhria.\n\nVihdoin pysähtyy hänen katseensa toisella puolen huonetta istuvaan\nnaishenkilöön, joka silloin tällöin kuin tottumuksesta koettelee\nkorviaan.\n\nÄkkiä kysyy ikäherra naishenkilöltä kovalla äänellä, niin että kaikki\nsäpsähtävät:\n\n— Humisevatko teidän korvanne?\n\n— Jaa, kuin?\n\n— Humisevatko teidän korvanne? huutaa ikäherra.\n\n— Humisevat.\n\nÄänettömyys.\n\nAletaan taas katsella kuvalehtiä, tauluja ja ulos kadulle.\n\nSitten kysyy naishenkilö huoneen toiselta puolen:\n\n— Humisevatkos teidänkin korvanne?\n\n— Kuinka?\n\n— Humisevatkos teidänkin korvanne? huutaa nainen.\n\n— Humisevat! vastaa ikäherra pontevasti.\n\nÄänettömyys.\n\nSitten ikäherra:\n\n— Ovatko ne jo kauankin humisseet?\n\n— Jaa, kuin?\n\n— Ovatko ne jo _kauankin_ humisseet?! huutaa herra.\n\n— Jaa, kauanko... noin parikymmentä vuotta.\n\n— Kuinka?\n\n— Parikymmentä vuotta! huutaa naisihminen.\n\n— Jassoo, pari kolme vuotta.\n\nÄänettömyys.\n\nNaisihminen:\n\n— Ovatkos herran korvat kauan humisseet?\n\n— Kuinka?\n\n— _Ovatkos herran korvat kauan humisseet_?!\n\n— Ovathan ne humisseet jo kauankin, hiisi vie!\n\n— Vai jo viisi vuotta...\n\nÄänettömyys.\n\nIkäherra:\n\n— Ovatko teidän korvanne humisseet koko ajan?\n\n— Jaa, kuin?\n\n— Ovatko teidän korvanne koko ajan humisseet?\n\n— Eivät sentään aina.\n\nÄänettömyys.\n\nNaishenkilö:\n\n— Ovatkos herran korvat yhtämittaa humisseet?\n\n— Häh?\n\n— Humisevatkos herran korvat ihan alituiseen?\n\n— Eivät ne aina humise.\n\nNaishenkilö:\n\n— Onkos se humina aina pahentunut?\n\n— Kuinka?\n\n— Onkos se humina ollut pahentumaan vai paranemaan päin?\n\n— Huminako... on! Kuinkas se teidän huminanne?\n\n— Jaa, kuin?\n\n— Entäs _teidän_ huminanne?\n\n— Kyllä se humina on tahtonut aina vain pahentua...\n\n— Jassoo.\n\nPitempi äänettömyys.\n\nSitten naishenkilö:\n\n— Mitäs herran korville on tehty?\n\n— Kuinka?\n\n— Mitäs se lääkäri on herran korville tehnyt?\n\nIkäherra, katkerasti:\n\n— P—u hänet tiesi!\n\nNaishenkilö vaikenee loukkautuneena. Muut potilaat katsahtavat herraan\nhieman hämmästyneinä. Ikäherra tulee vähän noloksi ja punastuu lievästi.\n\nAlkaa sitten kuin anteeksipyydellen selittää:\n\n— No, jos minä toden sanon, niin niitä on leikattu ja kaiveltu ja\nniistä on otettu jos vaikka mitä.\n\nNaishenkilö näyttää leppyvän:\n\n— Ja yhä vain humisevat?\n\n— Kuinka?\n\n— Ja sittenkin vain humisevat?\n\n— Tietysti.\n\n— Mitäs siellä sitten on, kun niissä on niin paljon tekemistä?\n\n— Missä?\n\n— Herran korvissa.\n\n— Pi... kuka hänet tiesi! Aina ne vain humisevat. Eikö liene taas koko\npää mätää täynnä.\n\n— Se on hyvin ikävää!\n\n— Kuinka?\n\n— Se on hyvin ikävää!\n\n— Jassoo... vai niin.\n\nÄänettömyys.\n\nIkäherra:\n\n— Mitäs sille teidän huminallenne on tehty?\n\n— Jaa, kuin?\n\n— Mitäs...\n\n_Lääkäri_ (katsoo ovelta):\n\n— Numero neljä!\n\nVakavan näköinen naishenkilö nousee ja lähtee vastaanottohuoneeseen,\njoten keskustelu keskeytyy.\n\nVanha herra alkaa tähystellä toista puhetoveria.\n\n\n\n\nKIRJE\n\n\nJussi Tuohuksen ja Kaaleppi Tornimäen välit ovat nyt toistaiseksi vähän\nviileät. Jussi Tuohus ei käy polttamassa Kaaleppi Tornimäen savukkeita,\nja jos seurassa joku yrittäisi ruveta puhumaan hyvää Kaaleppi\nTornimäestä, niin saisi hän Jussi Tuohuksesta kiivaan vastustajan.\n\nJussi Tuohus on näet sitä mieltä, että Kaaleppi Tornimäki on\nkäyttäytynyt häntä kohtaan _erittäin_ sikamaisesti. Kun taas Kaaleppi\nei ole mielestään tehnyt Jussille mitään pahaa.\n\nKaalepin rouva oli sanonut Kaalepille, että mitä se tuo epäsympaattinen\nTuohus aina juoksee sinun luonasi häiritsemässä työtäsi ja\nkaristelemassa tupakantuhkaa matolle ja sotkemassa kirjahyllyjä ja...\n\nKaaleppi oli keskeyttänyt ja sanonut, että eihän se vielä mitään. Se\non vielä pientä. Ja sekin, että se vippaa minulta vähän väliä rahoja,\nmuistamatta koskaan maksaa takaisin...\n\n— Kun olisivat nekin rahat säästöpankissa! huokasi rouva Tornimäki.\n\n— Ne rahat eivät koskaan joudu säästöpankkiin, ennusti Kaaleppi\nTornimäki.\n\n— Mutta se ei ole ikävintä. Ikävintä on, että se aina myllää minun\npapereissani, joiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja lukee\nkirjeitäni, jotka ovat sattuneet jäämään pöydälle, kun minun pitää\nvälillä hypätä puhelimeen eteiseen, ja sitten juoruaa tuttavilleen,\nmitä on niistä lukenut. Vaikka niissä ei mitään valtiosalaisuuksia\nolekaan, niin ilkeää se kuitenkin on. Mutta eihän sitä viitsi vanhaa\nkasvinkumppaniansa suorastaan haukkumaankaan ruveta, kun ei tapaa sitä\nitse teossa.\n\n— Sinun pitäisi antaa hänelle joskus hieno viittaus, arveli rouva\nTornimäki.\n\n— Hieno viittaus! toisti Kaaleppi Tornimäki halveksivasti. — Minun\npitäisi antaa hänelle hyvin _paksu_ viittaus, sillä hienot viittaukset\neivät Jussiin pysty, mutta minä olen liian hyvänahkainen mies.\nIlkeäähän on mennä vanhalle tuttavalle sellaista sanomaan. Mutta jokin\nkeino tässä täytyy keksiä, huokasi Kaaleppi.\n\nSeuraavana päivänä, kun Kaaleppi Tornimäki oli kiireellisimmässä\ntyötouhussaan, soi ovikello kovasti ja pitkään, ilmoittaen Jussi\nTuohuksen tulon.\n\nJussi Tuohus tuli paremmanpuoleisilta aamiaisilta hyvinvoipana\nja punakkana ja huolettomana, astui koputtamatta sisään Kaalepin\ntyöhuoneeseen ja nakkasi hattunsa sohvapöydälle ja valitsi parhaan\nsikarin laatikosta ja heittäytyi loikomaan sohvalle, nostaen jalkansa\ntyynylle — Jussi Tuohus ei käytä kalosseja, niinkuin hänen kengistään\netenkin näin keväiseen aikaan hyvin näkyy — ja sanoi kirjoituspöydän\nääressä istuvalle Kaalepille, että »oleppas hyvä ja nakkaa minulle\ntulitikut». Sytytettyhän sikarin alkoi hän sitten kertoa kaupungin\njuoruja, jotka eivät Kaaleppia erikoisemmin huvittaneet, ja muisti\nvälillä, että »apropoo, sattuuko sinulla olemaan satamarkkanen\nhuomiseen?»\n\nKaaleppi Tornimäki sanoi, ettei hänellä nyt satu olemaan lompakossaan\nkuin 50 mk, mutta jos Jussi pistäytyy huomenna, niin saa hän sen\nsatalappusen. Jussi Tuohus tyytyi siihen ja vastasi, että hyvä on.\n\nJussi Tuohus oli huomannut, että Kaaleppi Tornimäki oli Jussin\nsisäänastuessa sysännyt erään edessään olleen, avonaisessa kuoressa\nolevan kirjeen kiireesti syrjään ja nostanut jonkin kirjan sen päälle.\nJussi Tuohus päätteli, että kirjeessä mahtoi olla jotakin erikoista,\nja kun eteisessä puhelin vähän ajan kuluttua kilisi ja Kaaleppi meni\nvastaamaan, nousi Jussi sohvalta, astui kirjoituspöydän ääreen, sai\nkirjeen käteensä ja lukaisi sen kiireesti.\n\nKaaleppi oli vielä puhelimessa, kun Jussi Tuohus posket leimuten kulki\npäällystakki auki ja hattu takaraivolla eteisen läpi ulko-ovelle.\n\n— Joko sinä nyt menet? kääntyi Kaaleppi Tornimäki kysymään.\n\n— Jo! sanoi Jussi Tuohus omituisella, tukahtuneella äänellä. — Hyvästi!\n\nJa Jussi meni, paiskaten oven tarpeettoman kovasti kiinni.\n\nKun Kaaleppi Tornimäki hetken kuluttua palasi puhelimesta huoneeseensa,\nhymyili hän vähän aavemaista, puoleksi pelästynyttä, puoleksi\ntoivorikasta hymyä, ja kiiruhti pöytänsä ääreen.\n\nKirje oli entisellä paikallaan kirjan alla, mutta se oli toisinpäin\nkuin Kaaleppi oli sen asettanut, ja kuori oli vähän rypistynyt.\n\nKirje oli aivan asiallinen ja kuiva kirje jollekin kaukaisemmalle\nsukulaiselle. Siinä puhuttiin jonkin paikan saantimahdollisuuksista.\nMutta sitten siinä oli seuraava kohta:\n\n»Kun nyt vain muistaisin sulkea kuoren, ennenkuin eräs tuttavani tulee.\nHänellä on inhoittava tapa pistää nenänsä minun asioihini ja lukea\nyksityiskirjeenikin, jos käsille sattuvat. Ja vippejään se ei koskaan\nmaksa».\n\n— Mitähän Jussi mahtoi arvella? ajatteli Kaaleppi Tornimäki pienellä\nkauhulla.\n\nJussia ei ole sen perästä näkynyt Tornimäen asunnossa.\n\nMutta me tiedämme, mikä häntä eniten harmittaa tässä asiassa.\n\nNimittäin se, ettei hän ollut tyytynyt siihen 50-markkaseen, joka\nKaaleppi Tornimäellä oli lompakossaan.\n\n\n\n\nKESÄKSI MAALLE\n\n\n— Kyllä maalaisten kelpaa, huokasi rouva Ymmyrkäinen usein viime\ntalvena. — Heillä on aina kesäasunto valmiina.\n\nMutta nyt on virkailija Filemon Ymmyrkäinen myöskin saanut kesäasunnon.\n\nTalviasunnosta hänellä sitävastoin ei vielä ole tietoakaan. Hänen oli\npakko muuttaa viime perjantaina, ja hänen huonekalunsa ovat nyt eräässä\nmakasiinissa. Missä hänen perheensä tällä hetkellä on, siitä hänellä ei\nole muuta tietoa kuin ettei se ainakaan ole samassa makasiinissa kuin\nhänen muu irtaimistonsa. Hän nimittäin saattoi perheensä perjantaina\npuolenpäivän aikaan asemalle, antoi sille siunauksensa, huomautti, että\näidillä ja lapsilla on yhtä suuret silmät kuin isälläkin, joten heidän\ntäytyy nyt omin neuvoin lähteä selviytymään olemassaolon taistelusta\nniinkuin jäniksenpojan Juhani Ahon lastussa, jätti sitten perheensä\noman onnensa nojaan jonottamaan pilettiluukun eteen ja juoksi takaisin\nvirastoonsa.\n\nViime kesänä oli herrasväki Ymmyrkäisellä kesäasunto eräässä hatarassa\nkalastajamökissä meren saaristossa. Paikka oli autio ja kesä oli kylmä\nja sateinen, ja tuuli oli aina yhtä kolea, puhalsipa se mistä päin\ntahansa. Käsittämätöntä oli Filemon Ymmyrkäisen mielestä, miksi eivät\nmökin tuhannet luteet kuolleet kylmyyteen, kun koko Ymmyrkäisen perhe,\nvaikka se oli mahdollisimman lämpöisesti vaatetettu ja söi päivällistä\npäällystakit yllä, kalistellen lämpimikseen hampaitaan, sittenkin oli\nnääntyä viluun. Mutta alastomat luteet olivat erinomaisen virkkuja\nja toimintatarmoisia. Kaiketikin vaikuttivat niihin virkistävästi\nne myrkyt, joilla Ymmyrkäinen koetti ne murhata. Ne olivat vain\nkuivia nahkoja, Filemon Ymmyrkäisen perheen muuttaessa kesäkuussa\nkalastajamökkiin, mutta vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun\nlopulla olivat ne pulleita ja kiiltäviä kuin Faaraon lihavat lehmät.\nFilemon Ymmyrkäisestä tuntuivat ne nyt suorastaan sukulaisilta, koska\nhän tiesi, että niiden suonissa virtasi sama veri kuin hänen ja hänen\nperheensä suonissa.\n\nNoustessaan laivaan ja saaren kalastajamökkeineen — Filemon Ymmyrkäinen\nnimitti sitä Pirunsaareksi, Dreyfusin kärsimyssaaren mukaan — kadotessa\nlähimmän niemen taa, kohotti Filemon Ymmyrkäinen kätensä ja vannoi\nkapteenin ja nokinenäisen laivapojan todistajina ollessa selkänahkaa\nkarmivan valan ei koskaan enää kesälaitumelle merensaareen tullakseen.\n\nMaaliskuussa ryhtyi Filemon Ymmyrkäinen puuhaamaan itselleen uutta\nkesäasuntoa. Oikeastaan ei siitä kuitenkaan ollut hänelle itselleen\nniin paljon puuhaa kuin kaikille muille. Hän kirjoitti kaiken kaikkiaan\nvain yhden kirjeen, ja hänen tyttärensä sai sitten kopioida sitä\ntarpeen mukaan kaikki iltapäivät ja sunnuntai-aamupäivät. Tämän kirjeen\nansiota kai olikin, että nuori neiti Tuulikki Ymmyrkäinen, joka tähän\nsaakka on ollut luokkansa etevimpiä, nyt sai ehdot kahdessa aineessa.\n\nKirjeessä pyysi Filemon Ymmyrkäinen kirjeen saajaa joko sukulaisuuden,\ntuttavuuden, kristillisen rakkauden tai yhteisen jakamattoman\nisänmaamme Suomen kansalaisuuden nimessä ryhtymään pikaisesti\nsellaisiin toimenpiteisiin paikkakunnallaan, että Filemon Ymmyrkäinen\nsaisi kesäasunnon itselleen ja perheelleen. Hra Ymmyrkäinen huomautti\nnimenomaan, ettei hänellä enempää kuin hänen perheelläänkään ollut\nminkäänlaisia vaatimuksia, koska sekä hän että hänen vaimonsa ovat\nPohjoismaiden vaatimattomimmat ihmiset.\n\nFilemon Ymmyrkäinen ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto\non luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että\nläheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä\nmaalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat\nhuoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että\ntalo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan\nsisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti\nsaadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden\nkäytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä\nmaalissa oleva vene. Että talosta saa kaikki taloustarpeet. Että\nkesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että\ntalon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa\nja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia.\nEttä talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin,\nmilloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät\nmuut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin\notetaan huomioon.\n\nFilemon Ymmyrkäisen kirjeet tulivat maanvaivaksi kautta maan. Sen\nnäkee siitäkin, että hän osti markan postimerkkejä arkeittani ja että\nhäneltä meni postimerkkeihin kolmattasataa markkaa. Mutta kesäasuntoa\nhän ei saanut, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vaatimuksia. Useat\nniistä, joille Ymmyrkäinen kirjeensä lähetti, olivat ymmärryksensä ja\nälynsä puolesta sillä tasolla, että todellakin ryhtyivät kuulustelemaan\nhänelle asuntoa, vaikka turhaan. Mutta jotkut kuittasivat asian\nhävyttömällä postikortilla, jollainen teki aina ikävän vaikutuksen\nFilemon Ymmyrkäiseen.\n\nEilen meni Filemon Ymmyrkäinen ostoksille erääseen\nautomobiililiikkeeseen. Hän ei kuitenkaan ostanut autoa, vaan kaksi\nsellaista pakkilaatikkoa, joissa autot tulevat ulkomailta. Onko lukija\nsattunut näkemään sellaista? Ne ovat kuin pieniä taloja, sellaiset\nlaatikot, ja kaksi sellaista, asettipa ne sitten päällekkäin tai\nvierekkäin, riittää kyllä kesähuvilaksi Filemon Ymmyrkäisen perheelle.\nHän lähettää laatikot huomenna Savoon ja hälyttää sitten perheensä\nkokoon.\n\nTodennäköisesti ei tämä asunto vastaa kaikkia hra Ymmyrkäisen kirjeessä\nilmituotuja vaatimuksia, mutta ainakin on se oma.\n\nFilemon Ymmyrkäinen puhuukin nyt vain kesähuvilastaan:\n\n— Siinä ei tosin ole monta huonetta, mutta ne ovat aika välkeitä ja\nilmavia...\n\nMutta kun tuttavat kysyvät, että ehkä sen voi järjestää myöskin\ntalvihuvilaksi, kun ei Ymmyrkäisillä ole muutakaan asuntoa ensi\ntalveksi tiedossa, alkaa Filemon Ymmyrkäinen puhua muista asioista.\n\n\n\n\nVIATON PILA\n\n\nHuumorin taju on henkevyyden puntari.\n\nTuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen\nmäärä reipasta huumoria.\n\nEtenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se,\nällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.\n\nJoku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin\nkohdalla.\n\nVaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka\nkaikki istuivat sisällä.\n\nJeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan\nanoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.\n\nLyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen\nmerkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään,\nettä Vauhkolalla oli piletti kädessään.\n\n— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi\nnaiskonduktöörin kättä.\n\nNaiskonduktööri kuin lamautui hetkiseksi.\n\nSitten hän tointui, punastui hirveästi ja sanoi tylyllä äänellä:\n\n— Olkaa hyvä ja maksakaa!\n\nVauhkola ojensi pilettinsä. Konduktööri leimasi sen.\n\nVauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä\nenää yhdelläkään silmäyksellä.\n\nElannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta\nväkeä vaunuun.\n\nVauhkola hymyili vielä itsekseen, muistellessaan konduktöörin\nällistystä.\n\nÄkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa\nleikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa\ntoveripiirissä.\n\nHän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja\nnähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän\nsisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:\n\n— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä!\nNiinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo\nsaksalainen...\n\nJa kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja\nsanoi:\n\n— Päivää!\n\nSe lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies\nojensi epäröiden kätensä ja tervehti.\n\nHänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä\nsedällisesti olkapäälle ja sanoi:\n\n— Oletpa sinä kasvanut!\n\nTyttö nousi ja niiasi kainosti.\n\nSeuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset\nsilmälasit.\n\nKun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen\nvihaisen katseen ja sanoi:\n\n— Kuka te olette?\n\n— Ha ha ha! nauroi Jeremi Vauhkola hyväntuulisesti.\n\n— Sinulla on aina kepposesi!\n\nVälittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata\nhänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla\nkatseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään\nyleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään\ntoisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs\npalvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu\npurskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi\nJeremi Vauhkola, joka sanoi:\n\n— Te olette hauskaa väkeä, ha ha ha!\n\nAinoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli\npäinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.\n\nVaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen\nvuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä\nsiinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi,\nkuinka mamma voi.\n\nSeuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta\nJeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt\nrouvaakaan.\n\n— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti\nkätensä.\n\n— _Minä en tunne teitä!_ sanoi rouva jylisevällä äänellä.\n\n— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän\nsuhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni?\nJohansson, Kristian Johansson!\n\n— Uskomatonta! Ennenkuulumatonta! ähkyi rouva raivoissaan.\n\n— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin\nyleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans...\n\nJeremi Vauhkola parka!\n\nHän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli.\nHän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.\n\nHän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun\ntakasillalle.\n\nMeillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi\nkerran meidät suurehkossa seurassa.\n\nPistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen\nsieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.\n\nOlimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme\nsisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen\nkuulivat:\n\n— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät\nedelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros...?\n\nJeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän\nulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi\ntakaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa\nkirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.\n\nJeremi Vauhkola ei enää koskaan aja raitiovaunulla.\n\n\n\n\nEREHDYS\n\n\nKauppa-apulainen Frans Ferd. Vempele on kohtelias ja nopsa pieniin\npalveluksiin, ainakin virkansa ulkopuolella. Niinkuin siivon ja\nsäädyllisen nuoren miehen tuleekin olla.\n\nMiten kävisi, jos hän palveluksessaan tiskin takana heittäytyisi yhtä\nnopsaksi ja nokkelaksi ja palvelevaiseksi, sitä emme osaa varmuudella\nsanoa. Luultavasti kuitenkin saisi hän pumpsit virastaan. Isäntä\najattelisi, että nyt on pahahenki merrassa ja aikoo panna toimeen\nsuuren rötöskän, minkä jälkeen isäntä tarttuisi häntä korvasta kiinni\nniinkuin jotakin muuta astiaa, taluttaisi hänet ovelle, ilmoittaisi,\nettä hän on saanut eron virastaan ilman eläkettä, ja potkaisisi hänet\ntämän yhtä lyhyen kuin asiallisenkin jäähyväispuheen jälkeen ulos\novesta.\n\nMutta älkäämme pelätkö nuorukaisen Frans Ferd. Vempeleen tulevaisuuden\npuolesta. Nuori herra Vempele ei ole mikään jästipää eikä hypi\naitauksien ylitse. Tiskin takana on hän hillitty ja määräperäinen kuin\nbuddhalainen rovasti.\n\nMutta muuten on hän, niinkuin sanottu, aina altis palvelukseen.\n\nJos sinä tunkeudut hänen editsensä raitiovaunuun ja pukkaat\nkyynärpäälläsi mustelman hänen kupeeseensa, niin kohottaa hän nopeasti\nhattuaan ja sanoo: anteeksi!\n\nJos nuori neito pudottaa kadulla paketin kädestään, niin syöksähtää hän\nottamaan sen ylös, kohottaa nopeasti hattuaan ja sanoo: olkaa hyvä!\n\nJos vanha neito pudottaisi — mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu\n—kadulla paketin, niin nostaisi ystävämme Frans Ferd. Vempele senkin\nylös, mutta emme ole aivan varma siitä, kohottaisiko hän silloinkin\nhattuaan ja sanoisi: olkaa hyvä.\n\nFrans Ferd. Vempele ei koskaan polje kenenkään varpaille, hän yhtyy\naina edelliseen puhujaan, niinkuin vaatimattoman ja toistaiseksi\nvaatimattomassa asemassa olevan nuoren miehen tulee ja sopii, ja kun\nkauppias kertoo hänelle 97:nnen kerran hauskan juttunsa, nauraa Frans\nFerd. Vempele aivan yhtä sydämensä pohjasta kuin ensi kerrallakin, ja\nkuivaa sitten naurunkyyneleitä silmistään.\n\nSanalla sanoen, me voimme toivoa Frans Ferd. Vempeleestä vielä kerran\njotakin.\n\nJoskus voi sentään tulla vahinko viisaallekin.\n\nViime kuun loppupuolella oli kauppias kutsunut nuorimman apulaisensa\nFrans Ferd. Vempeleen kotiinsa iltateelle. Noin vain ilman muuta. Ei\nollut nimipäivä eikä syntymäpäivä, eikä toisia liikkeen palveluksessa\nolevia oltu kutsuttu. Se vain miten lienee pälkähtänyt isännän päähän.\n\nTällaista kunniaa ei Frans Ferd. Vempeleelle ollut koskaan ennen\ntapahtunut, ja hän koetti osoittautua sen arvoiseksi. Hän tuskin\nuskalsi katsahtaa kauppiaan pulleaposkisiin tyttäriin, ettei vain\nkauppias rouvineen alkaisi epäillä sellaisen raivohurjan ja mielettömän\naikeen siinneen ja syntyneen hänen sielussaan, että hän muka yrittäisi\nruveta hakkailemaan kauppiaan tyttäriä. Hän ryömi sohvan alle rouvan\nlankakerän perässä, saaden kuhmun takaraivoonsa, ja kun kauppias\n98:nnen kerran kertoi hauskan juttunsa, oli hänen nuorin apulaisensa\nsanan kirjaimellisessa merkityksessä tukehtua nauruun.\n\nSen jälkeen näki Frans Ferd. Vempele koiperhosen lentävän, ja hyökkäsi\nylös tuoliltaan sekä läiskähytti kätensä yhteen.\n\nKun hän sitten katsoi kämmeniinsä, ei niissä näkynyt kuolleen\nkoiperhosen jauhemaisia jäännöksiä. Ja kun hän sitten katsahti rouvan\nkasvoihin, näki hän niillä tyytymättömän ilmeen.\n\nRaskas paino laskeutui Frans Ferd. Vempeleen sydämelle. Hän ajatteli,\nettä rouva on tyytymätön hänen kömpelyyteensä, kun ei hän saanut\ntapetuksi sitä koi perhosta.\n\nTämä ikävä asia oli saatava korjatuksi mitä pikimmin, ja kun\nkoiperhonen — joko sama tai joku toinen, Frans Ferd. Vempele ei ollut\nsiitä selvillä — taas ilmestyi näköpiiriin, hyökkäsi hän metsästämään\nsitä sellaisella innolla ja menestyksellä, että koiperhosen nuori elämä\nviidentoista tai kahdenkymmenen sekunnin kuluttua sai väkivaltaisen\nlopun.\n\nMutta kun hän sitten riemuiten huudahti, että »puuttuipas!» ja näytti\nvasemmassa kämmenessään olevat hyönteisen surkuteltavat jäännökset,\ntyrmistyi hän säikähdyksestä.\n\nRouva oli vielä tyytymättömämmän, miltei vihaisen näköinen.\n\nJa kerrassaan maan tasalle masensi hänet kauppiaan hieman terävä\nhuomautus:\n\n— Vempele ei vaivaudu tappamaan koiperhosia _tästä_ huoneistosta... _me\nmuutamme kesäkuun 1 päivänä_.\n\n— Meidät on _sanottu irti!_ lisäsi rouva koleasti.\n\nFrans Ferd. Vempele poistui kymmenen minuutin kuluttua alakuloisessa\nmielentilassa. Miksi pitikään hänen sekautua tähän ikävään asiaan?\n\nNyttemmin, milloin Frans Ferd. Vempele vieraisilla ollessaan keksii\nkoiperhosen, ei hän ole sitä huomaavinaan, ennenkuin on kysynyt:\n\n— Aikooko herrasväki muuttaa, vai jääkö herrasväki vielä tähän\nhuoneistoon?\n\n\n\n\nPAPPA RAUKKA!\n\n\nMamma ja lapset ovat maalla.\n\nMutta papan täytyy olla Helsingissä ansaitsemassa perheelleen\njokapäiväistä leipää.\n\n— Pappa raukka! huokaa mamma silloin tällöin.\n\nJa ajattelemattomat lapsetkin ajattelevat joskus: pappa raukka!\n\nNiinpä niin. Pappa raukka. Joka ei saa nauttia maaelämän suloja\nmatalassa, rappeutuneessa ja harakanpesän kaltaisessa kalastajamajassa\nulkona saaristossa, missä maito ja munat ja voi ja muut on soudettava\nkahden kilometrin päässä olevasta naapurisaaresta, silloin kun\nmyrskyltä voi soutaa, ja muut ruokatavarat tuotettava Helsingin torilta\ntai halleista. Aina sataa ja aina tuulee ja aina on kylmä, niin että\nhampaat suussa kalisevat, semminkin kun polttopuut ovat niin vähissä,\nettei niitä voi käyttää muualla kuin keittiössä.\n\nJa niin edespäin. Miksi jatkaa? Kaikki saaristossa kesäänsä viettäneet\ntietävät nämä asiat. Ja niiden, jotka eivät ole siinä asemassa olleet,\non parasta jäädä tietämättömyyteen. Ne, jotka tietävät, sanovat ehkä:\nmamma raukka! Mutta me emme sano. Me säälimme pappaa. Mammahan on\nkesälaitumella, kesälomalla, luonnon helmassa, nauttimassa Pohjolan\nkauniista, vaikka ah, niin nopeasti katoavasta kesästä. Mutta pappa,\npappaparka, jonka täytyy olla melkein koko kesä kuumassa ja kuivassa\nja pölyisessä ja ikävässä Helsingissä, turmella terveytensä päivien\nraadannalla ja hermonsa suurkaupungin kuluttavassa hälinässä, kaivaten\nperhettään, kotiaan, joka huolettomana ja riehakkana pyllyilee\nvehmailla kesälaitumilla...\n\nKun mamma illalla on saanut lapset hengissä, vaikkakin läpimärkinä,\nnuhaisina ja viluisina kotiin jyrkiltä, livettäviltä ja\nhengenvaarallisilta rantakallioilta, saanut heidät siivotuksi, ja\nkun hän vihdoin on itsekin lopen nääntyneenä päässyt vuoteeseensa,\najattelee hän osapuilleen seuraavaan tapaan:\n\n— Jumalan kiitos, että tämäkin päivä taas on lopussa! Mutta mehän\nsaamme joka tapauksessa olla maalla, saaristossa... pappa raukan täytyy\naina vain olla kaupungissa...\n\nVilkaiskaamme nyt ohimennen, kuinka pappa raukka kaupungissa jaksaa.\n\nAamulla herää pappa raukka verraten myöhään, jonkin verran raukeana\nkenties, mutta muuten ilmeisesti tyytyväisenä elämäänsä. Hän pukeutuu\nkiireesti, pistäytyy parturissa ja menee konttoriinsa, vilkaisee\nsanomalehtiä ja lähtee aamiaiselle puolen tunnin kuluttua. Syötyään\ntunnin verran aamiaista soittaa pappa raukka konttoriinsa ja kysyy,\nonko siellä mitään erikoista. Konttorista vastataan, niinkuin eilenkin\nja kaikkina edellisinä, päivinä, ettei ole mitään erikoista, ja pappa\nilmoittaa puhelimessa olevalle neidille, että hän tulee hetken kuluttua\nkonttoriin, jos joku kysyy. Hänellä on vähän asioita kaupungilla.\n\nPappa raukka on tavannut pari muuta pappa raukkaa, joiden seurassa\npäiväkahviaika juoksee niin liukkaasti, että pappa raukka kelloon\nkatsoessaan säpsähtää ja huomauttaa toisille papoille, ettei hän\nvoi ymmärtää, miten se aika niin pääsi livahtamaan. Täytyyhän tästä\nmennä konttoriinkin asioita hoitamaan, tulkaa te mukaan! Toiset\npapat tekevät tämän uhrauksen, ja istuvat sitten tunnin verran pappa\nraukan konttorissa polttelemassa sikaria ja neuvottelemassa tärkeistä\nkysymyksistä, joista tärkein on se, missä päivällinen syötäisiin.\n\nKun siitä vihdoin on päästy yksimielisyyteen, onkin konttoriaika jo\nlopussa, ja pappa raukka päästää pienen huokauksen ja lähtee ystäviensä\nseurassa päivälliselle.\n\nPäivällinen kestää kello 7:n korville. Mutta silloin tulee uusi murhe:\nmihin mentäisiin illalla?\n\nPäätetään, että mennään operettiin, ja vasta operetissa ratkaistaan,\nmissä illallinen on syötävä.\n\nSamaan aikaan kun mamma illalla levolle päästyään ajattelee, kuinka\nyksinäinen ja iloton tämäkin ilta mahtaa, papalle olla autiossa,\nkesäkunnossa olevassa ja naftaliinille haisevassa huoneistossa,\npaukuttaa pappa juuri innokkaasti käsiään operetin kolmannelle\nnäytökselle.\n\nAuringon noustessa Helsingin horisontissa nähdään papan seurueineen\najavan autolla kotia kohti, iso sikari hampaissa. Pappa näyttää vähän\nväsyneeltä, eikä ihme.\n\nPappa raukka!\n\n\n\n\nANJOVISPURKKI\n\n\nVekaraiset ja Kyyhkyset asuvat kesällä maalla.\n\nHe asuvat aivan lähekkäin ja ovat mitä parhaita ystäviä. Herra\nVekarainen kynii herra Kyyhkystä korttipelissä kolmesti viikossa, ja\nrouva Kyyhkynen huomauttaa miehelleen neljästi viikossa, ettei rouva\nVekaraisella ole mitään omintakeista pukeutumisaistia, vaan matkii tämä\naina häntä, rouva Kyyhkystä.\n\nSitäpaitsi ovat perheet eri puoluetta ja vaihtavat aina lehdet\nkeskenään.\n\nEräänä lauantaina, kun Kyyhkyset olivat kahvilla Vekaraisten\nverannalla, sanoi hra Kyyhkynen:\n\n— Meidän olisi ruvettava retkeilemään tässä kauniissa ympäristössä.\nMeidän olisi kalastettava, ja sitten syötävä rantakalaa Kaikusaaren\nrannassa. Ei mikään ole niin hyvää kuin kalakeitto, joka on keitetty\njuuri järvestä nostetuista kaloista.\n\n— Juu, sanoi hra Vekarainen. — Jos siihen mättää runsaasti voita.\n\n— Niin, sanoi rouva Vekarainen. — Se on onnellinen ajatus.\n\nJa rouva Kyyhkynen kierautti kauniita pumpulasilmiään ja huokasi:\n\n— Se olisi iiiiiiihanaa...!\n\nSunnuntaina aamupäivällä tuli retkestä tosi. Rouva Vekarainen hommasi\npadan ja ruokatarpeita, rouva Kyyhkynen toi kahvipannun ja mitä siihen\nkuuluu. Herrat pitivät huolta kalastustarpeista.\n\nVekaraisilla on moottorivene. Perämoottori. Se kulkee enimmäkseen vain\ntakaperin — uuden kuun aikana kulkee se kyllä joskus etuperinkin —\nmutta se ei haittaa, kun ei ole näkijöitä.\n\nSitten astuttiin Vekaraisen haahteen ja ajettiin perä edellä\nKaikusaareen.\n\nRouvat rupesivat laittamaan leiriä kuntoon, sittenkun herrat olivat\nkoonneet metsästä risuja ja tehneet kahvitulen, jota he nimittivät\nnuotioksi.\n\nVekarainen ja Kyyhkynen lähtivät onkimaan ja uistinta vetämään.\n\nHe palasivat kahden tunnin kuluttua takaisin ilman kaloja ja ilman\nuistinta. Se oli jäänyt järven pohjaan.\n\n— Kala ei syönyt, ilmoitti Vekarainen.\n\n— Emmekä me syö kalaa, lisäsi Kyyhkynen, jolla on taipumusta\nsanansutkauksiin myöskin vastoinkäymisten aikana.\n\n— Mutta minä tahdon ruokaa! sanoi Vekarainen. — Minun on nälkä.\n\n— Ruokaa kyllä on, huomautti rouva Vekarainen, joka oli kattanut\npäivällisen kalliolle levitetylle valkoiselle liinalle. — Mutta\nliemiruokana on nyt vain kahvi.\n\nJa ojentaen miehelleen anjovispurkin sanoi hän:\n\n— Oletko kiltti ja aukaiset tämän.\n\n— Missä on anjovispurkkiveitsi? kysyi hra Vekarainen.\n\n— Ikävä kyllä unohtui se kotiin.\n\n— Tietenkin! huomautti Vekarainen. — Minä en olisi koskaan unohtanut\nsitä.\n\n— Sinähän et unohdakaan mitään — paitsi joskus itsesi yöksi kaupunkiin,\nniinkuin viime viikolla, myönsi rouva Vekarainen.\n\nHerra Vekarainen ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata. Hän otti\npuukon tupostaan ja alkoi sen kärjellä sorkkia anjovispurkkia.\n\n— Siirry kauemmaksi, ettet roiskauta meidän päällemme suolavettä,\nneuvoi rouva Vekarainen. — Ja varo pukuasi!\n\nVekarainen siirtyi lähellä olevan pensaan taakse, mistä rupesi\nkuulumaan ähkimistä ja epäselvää mutinaa.\n\n— Etkö ala jo joutua? kysyi rouva Vekarainen parin minuutin kuluttua.\n\n— Alkakaa te vain syödä, minä tulen sitten kun olen saanut tämän auki,\nkuului hra Vekaraisen hieman hermostunut ääni pensaan takaa.\n\nToiset ryhtyivät aterioimaan.\n\nHetken kuluttua kuului pensaan takaa rapsahdus ja sitä seuraava kirous.\n\n— Nyt se katkaisi puukkonsa! ilmoitti Kyyhkynen.\n\n— Anna olla, jollet saa auki, ja tule syömään! huusi rouva Vekarainen.\n\n— Sen _pitää_ tulla auki! vastasi vihainen ääni pensaan takaa.\n\n— Olkoon sitten syömättä! julisti rouva Vekarainen.\n\n— Aina se on niin itsepäinen!\n\n— Huono mies, kun ei saa yhtä anjovispurkkia auki! pisteli hra\nKyyhkynen. — Meidän palvelijamme avaa sen parissakymmenessä sekunnissa.\n\nSilloin suuttui hra Vekarainen, paiskasi katkenneen puukkonsa metsään,\nheitti tupen menemään samaa tietä, nakkasipa vielä hattunsakin, käyden\nkuitenkin heti noutamassa sen takaisin päähänsä. Sitten siirtyi hän\nylemmäksi rantakalliolle, pani anjovispurkin tasaiselle paikalle, otti\nniin ison kiven kuin jaksoi nostaa ja pudotti sen, ähkyen, puhkuen ja\nsadatellen, kerta toisensa jälkeen anjovispurkin päälle, joka lopulta\nmuuttui omituisen, miltei kauhean näköiseksi esineeksi.\n\nRouva Vekarainen ja aviopari Kyyhkynen vain nauroivat tätä möykkäämistä.\n\nVihdoin tuli Vekarainen väsyneenä ja vihaisena takaisin, paiskasi\nmuodottomaksi ruhjotun anjovispurkin hra Kyyhkysen jalkain juureen ja\näyhkäisi:\n\n— Koeta nyt sinäkin vuorostasi!\n\nSitten alkoi hän syödä.\n\nKyyhkynen nauroi, alkoi leikkiä anjovispurkilla ja takoi sitä eri\npuolilta nyrkinkokoisella kivellä.\n\nÄkkiä karjaisi hra Kyyhkynen, hyppäsi pystyyn, pyyhki kasvojaan,\nhoiperteli ulvoen ja sokean tavoin eteensä hapuillen rantaan, lysähti\npolvilleen ja alkoi huuhdella vedellä silmiään.\n\n— Hahaha! nauroi hra Vekarainen riemuissaan.\n\nAnjovispurkkiin oli tullut pieni reikä, ja Kyyhkynen oli saanut\nsuolavesisuihkun suoraan molempiin silmiinsä.\n\nHetkistä myöhemmin tarttui hra Kyyhkynen jälleen anjovispurkkiin ja\nnakkasi sen sadatellen kauas järveen.\n\n\n\n\nYLLÄTYS\n\n\nKesäleski Herman Hynttylä, joka oli vähän myöhästynyt, harppaili\nkonkariaskelin konttoriansa kohti viime lauantaiaamuna.\n\nAleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa tuli häntä vastaan hieman\nkevytmieliseksi tunnettu ystävänsä Jussilainen, joka huusi:\n\n— _Siinähän_ sinä olet! Miksi et ole aikanasi konttorissa!? Luuletko,\nettei minulla ole muuta työtä kuin juosta sinun hännässäsi! Tänä\niltana _justiinsa_ klo 6 lähtään pyhäksi minun moottorillani meidän\nhuvilallemme! Krapuja... _ynnä muuta_! Pira-rimppan-pimppan-piraraa...\nonko päätetty?\n\n— On! huusi Herman Hynttylä syvällä vakaumuksella.\n\nHynttylä rakastaa nimittäin krapuja ja varsinkin niihin kuuluvaa\nynnä-muuta.\n\n— Siis tasan kello kuus Hietalahden rannassa! huusi Jussilainen, mennen\nmenojaan.\n\n— Pira-rimppan-pimppan piraraa! hyräili Herman Hynttylä, jonka\nsydämeltä oli vierähtänyt leiviskän painoinen harmaa kivi: kuinka saada\npyhänseutu kulumaan?\n\nKonttorissa ei ollut mitään erikoista. Mutta kahden tunnin kuluttua\nsoitti maalaisserkku Tuomainen:\n\n— Terve! Minä olen tullut eukkoni kanssa kaupunkiin, ja aikomukseni\noli asettua pariksi päiväksi veli Juljuksen tyhjään lukaaliin, mutta\ntalonmiehellä ei ole avaimia. Ne ovat siivoojaämmällä, ja ämmäpiru on\nmennyt pyhäksi maille. Ei suinkaan teillä olisi tilaa?\n\n— Juu! huusi Herman Hynttylä. — Minun pitää kiireellisten liikeasioin\nvuoksi matkustaa tänä iltana kaupungista, niin että te saatte koko\nhuoneiston yksin haltuunne. Siellä on makuuhuoneessa sängyt valmiiksi\npetattuina, ja puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä on siinä kaapissa,\njossa on peili ovessa. Olkaa pitkin taikka poikin, mutta jos keitätte\njotakin, niin muistakaa sulkea keittiössä molemmat kaasuhanat. Minä\nluulen, että se kumiletku vuotaa vähän. Tule noutamaan avaimet täältä\nkonttorista. Näkemiin! Ei mitään, ei mitään, eihän se nyt yhtään\nmitään... mitäs se nyt... terve näkemiin!\n\nRouva Hynttylälle oli tullut ikävä kesäasunnolla, ja hän oli päättänyt\nvalmistaa miehelleen pienen iloisen yllätyksen. Oli tullut pitkänmatkan\njunalla Keravalle, poikennut Keravalla vanhaa musteriaan tervehtimässä\nja lähtenyt viimeisellä paikallisjunalla Helsinkiin. Todennäköisesti ei\nHermanni olisi vielä kotona, kun hän saapuu perille, etenkin koska nyt\noli lauantai-ilta ja krapuaika — rouva Hynttylä tunsi kyllä Hermanninsa\n— ja olisi hauskaa nähdä Hermannin naamaa, kun hän tuossa kahden\nkorvissa tulee kotiin ja näkee, että mamma on sängyssä. Rouva Hynttylä\nolisi nukkuvinaan ja vain hyvin varovaisesti pitäisi toisen silmän\nraosta silmällä Hermannin esiintymistä, hi hi...\n\nViimeinen paikallisjuna Keravalta saapuu Helsinkiin klo 11.52 i.p.,\nja kaksi minuuttia yli 12 yöllä avasi rouva Hilma Hynttylä varovasti\neteisen oven.\n\n— Kas, Hermannihan onkin jo kotona! Katsos vain poikaa, kuinka on\ntullut säännölliseksi. No johan tuo olisi aikakin. Tuossa on olkihattu\nja vaalea suvipaltto... mutta _mitä_...!\n\nVeri tuntui jähmettyvän rouva Hilma Hynttylän suonissa.\n\nHän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä\nolevalla pyöreällä pöydällä.\n\nYksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa\naivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin\nja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu... tähänkö siis\non tultu... tähänkö... tähänkö... tähänkö... tähänkö tähänkö tähänkö\ntähänkötähänkötähänkötähänkö...?\n\nKahden minuutin kuluttua alkoi rouva Hynttylä tointua.\n\nToiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli\ntullut.\n\nRouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja\ntempaisi oikealla makuukamarin oven auki.\n\nJaa, hirmu!\n\nSe oli siis totta!\n\nTuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies,\nrauhallisesti kuorsaten, _kuorsaten_, ilman mitään omantunnon tuskia!\nHaa, konna!\n\nJa toisessa sängyssä — _hauen omassa sängyssään_, rouva Hilma Hynttylän\nlaillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.\n\nRouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa!\nPoliisi! Pyöveli!\n\nHän syöksyi naisen tukkaan kuin naarastiikeri, veti naisen alas\npermannolle niin että mätkähti, ja kirkui:\n\n— Pois sängystäni, ulos, putkaan, rietas nainen!\n\n— Apua! Paavo! parkui rouva Tuomainen, jota rouva Hynttylä yhä raastoi\ntukasta.\n\nSilloin tunsi rouva Hynttylä hyvän ystävänsä rouva Tuomaisen ja\nkirkaisi:\n\n— Vai _sinä_ se olet... sinä, sinä... kyykäärmeen sikiö!\n\nVihdoin heräsi hra Tuomainenkin, joka yleensä on hyvin sitkeäuninen.\n\nHän nousi istualleen Hermanni Hynttylän sängyssä, haukotteli, hieroi\nsilmiään ja mutisi:\n\n— Häh... mikä on? Paljonkohan kello on... nukuttaa...\n\nSitten sai hän kokonaan silmänsä auki ja sanoi:\n\n— Kah, Hilmahan se on! Terveisiä maalta! Kyllä me muutimme lakanat...\n\nRouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva\nTuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.\n\n— Mi-missä... on... Hermanni?\n\nRouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna\nkuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin,\nmiltei mielettömin katsein.\n\n\n\n\nMANSIKKA-AIKANA\n\n\n— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita,\nilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.\n\n— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi\nkahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.\n\n— On sillä suuri tuohisellinen, tule itse katsomaan ja ostamaan, jos\nhaluat.\n\nHerra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava\nerikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään\nillalla joka penni, mikä on jäänyt yli.\n\nPojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli\niso mansikkatuohinen.\n\n— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen\näänellä:\n\n— Suutarin, vastasi poika kaivellen nenäänsä.\n\n— _Sitten sinulla on pikiset sormet_, sanoi Pöhkönen.\n\n— Ei ne ole piessä, ne ovat vain muuten likaiset, selitti suutarin\npoika.\n\n— Niillä sormillako sinä olet nuo marjat poiminut?\n\n— Kyllä minä pesin ensin käteni, valehteli poika.\n\nHra Pöhkönen nyrpisti nenäänsä, sillä hän kannattaa siisteyden aatetta\nvähävaraisempien kansankerrosten keskuudessa.\n\n— No paljonko sinä niistä tahdot? tiedusteli Pöhkönen.\n\n— Minkä herra antanee, ilmoitti suutarin poika alistuvalla äänellä.\n\n— Voinhan minä antaa kolme markkaa, sanoi Pöhkönen, joka on sitä\nmieltä, ettei köyhälistöluokkaan kuuluvia maalaislapsia saa totuttaa\nnylkemään kaupunkilaisia.\n\nPoika alkoi solmia nyyttiä kiinni ja selitti:\n\n— Äiti sanoi, ettei saa myödä alle kahdeksan markan.\n\nPöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta\npoika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi\nlopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata\ntakaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.\n\n— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti\npoika mennessään. — Se sitten vasta oli peto...\n\n— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi\nherra Pöhkönen.\n\n— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat\ntuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole\nkuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa...\n\nHerrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen\nhuvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa\nvastapäisellä puolella salmea.\n\nHerra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi\nsaanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua\nhallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.\n\n— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa\nnäin kesällä!\n\nPäivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti\nemäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin\nvieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole\nsyöneet niin hyvää paistia.\n\nSitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa\nkuin mansikoita.\n\n— Ah, mansikoita! huudahti rva Kippura vähän teatterimaisesti. — Ihanaa!\n\n— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti\nhra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea\nepämääräistä sisällistä levottomuutta.\n\nPalvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan\nkäärittynä.\n\nHra Pöhkönen synkistyi.\n\nHän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin\npuolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä\noli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri\nmansikoiden ystävä.\n\nMutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä\npelastettavissa oli.\n\n— Vieraat tekevät hyvin! sanoi emäntä. — Lilli, ole niin hyvä!\n\nRouva Lilli Kippura lapioi lautaselleen neljänneslitran mansikoita,\nsanoen:\n\n— Äärettömän kauniita mansikoita!\n\nHra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten\nvilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen\nmansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.\n\n— Olkaa hyvä, herra Kippura! sanoi rva Pöhkönen.\n\n— Niin, ole hyvä ja ota runsaasti! kiiruhti hra Pöhkönen lisäämään. —\nMinulle ei tarvitse säästää. Minä luulen, etteivät nämä mansikat maistu\nminulle. Se poika, jolta minä nämä ostin, ilmoitti vasta lähtiessään,\nettä niiden joukossa oli ollut käärme.\n\n— Mutta Petteri...! huudahti rouva Pöhkönen. — Kuinka sinä sellaisia\nruokapöydässä!\n\n— Suuri, musta kyykäärme! jatkoi hra Petteri Pöhkönen itsepintaisesti.\n\n— Se ei tee mitään! rauhoitti hra Kippura herra ja rouva Pöhköstä.\n\n— Kyllä ne silti minulle maistuvat. Söihän Eevakin omenan, vaikka\npuussa oli suuri käärme, hi, hi...\n\nHra Kippura on jossakin määrin vitsiniekan maineessa lähimmässä\nympäristössään.\n\nJa Jussi Kippura ammensi lautaselleen vähintäänkin puoli litraa\nmansikoita ja ryhtyi sitten syömään niitä, kehuen ja suutaan\nmaiskutellen.\n\nPetteri Pöhkönen kärsi ja ylitti ruveta jatkamaan puhetta Mustafa\nKemal-pashasta, mutta hänen äänensä värähteli omituisesti, ja hän\nlopetti kesken lauseen, alkaen tuijottaa ulos ikkunasta.\n\n— Eikö saa olla lisää, Lilli kulta? kysyi emäntä.\n\n— Kiitos, riittää jo! vastasi Lilli kulta.\n\n— Mutta herra Kippura ottaa varmaankin lisää! kehoitti rva Pöhkönen.\n\n— Kyllä, kiitos! vastasi Jussi Kippura iloisesti.\n\nMutta silloin tempaisi hra Pöhkönen raivostuneen näköisenä\nmansikkatuohisen käteensä, kaatoi koko sen sisällyksen lautaselleen,\n_kaaputtaen viimeisetkin marjat sen pohjasta lusikalla_ irti,\nkaatoi kannusta kaiken kerman ja sokeriastiasta kaikki jauhosokerin\nmansikoitten päälle ja alkoi kiusallisen hiljaisuuden vallitessa\nvihaisen näköisenä lusikoida mansikkavuorta suuhunsa.\n\n\n\n\nMOOTTORI\n\n\nJ.U. Viiriäisen moottorivene oli vihdoinkin laiturin kyljessä, uutena\nja miellyttävänä. Viiriäinen oli antanut siitä kaikki rahansa ja\nvekselin.\n\nAamiaisen syötyään sanoi hra Viiriäinen:\n\n— Menen veivaamaan moottorin käyntiin ja teen koematkan kaupunkiin.\n\n— Lupaatko, ettet hukuta itseäsi? kysyi rouva Viiriäinen, riippuen hra\nViiriäisen kaulassa.\n\n— Lupaan! vastasi hra Viiriäinen.\n\n— Lupaatko, että tulet ennen auringonlaskua takaisin kaupungista? kysyi\nrva Viiriäinen.\n\nHra Viiriäinen ei ollut kuulevinaan kysymystä ja huusi lapsille, että\nveisivät hänen öljytakkinsa moottorivenheeseen.\n\nRouva Viiriäinen riippui J.U. Viiriäisen kaulassa ja kysyi:\n\n— Lupaatko?!\n\n— Lupaan! mörähti J.U. Viiriäinen, kun rva Viiriäisen 83 kg alkoivat\npakottaa hänen niskaansa.\n\nSitten lähti hän pistämään moottorin käyntiin.\n\nLaiturille tulivat katsomaan lähtöä rva Viiriäinen, hänen neljä\nlastaan, joista kolme tyttöä, palvelijatar ja naapuritalon päiväläisen\nakka.\n\nHra Viiriäinen astui moottoriin, katsahti ympärilleen, koetteli\nperäsinratasta, kumartui ja pyöräytti veivitankoa.\n\n— Sssst! sanoi moottori.\n\n— Moottori sanoi jo että »ssst»! huusivat lapset.\n\nLaiturille tuli naapuritalon päiväläinen ja yksi tuntematon mies, joka\noli avojaloin ja pitkä ongenvapa kädessä.\n\nHra Viiriäinen veivasi toisen kerran ja sitten peräkkäin yhdeksän\nkertaa, ja moottori sanoi aina »ssst!»\n\n— Eikö isä saa moottoria pyörimään? kysyivät lapset.\n\n— Hiljaa, ei saa häiritä isää! sanoi äiti.\n\nHra Viiriäinen riisui takin yltään ja ryhtyi veivaamaan. Salmen\ntoisella rannalla olevalle laiturille tuli istumaan asioitsija Pökkelö,\njoka ojensi teatterikiikarinsa kohti Viiriäisen moottorivenettä.\n\nViiden minuutin kuluttua ojentautui hra Viiriäinen täyteen pituuteensa,\npyyhkäisi paidanhihalla otsaansa ja tuijotti järvelle, joka lepäsi\nhänen edessään ikävystyttävän tyynenä.\n\nToiselle laiturille olivat saapuneet rouva Pökkelö ja hänen naimattomat\nsisarensa, jotka viittailivat toisilleen ja käyttivät vuoronperään\nteatterikiikaria.\n\n— Jos Hilma on hyvä ja käy noutamassa minun pöydältäni kirjan, jonka\nkanteen on painettu »Moottorimiehen käsikirja», sanoi J.U. Viiriäinen\npalvelustytölle.\n\nSaatuaan kirjan istuutui hän moottorin peräpenkille lukemaan. Hän luki\n5 minuuttia. Tuntematon avojalkainen mies nosti ongenvavan olalleen\nja lähti kävelemään rantaa pitkin pois laiturilta. Toiselta rannalta\npoistui rouva Pökkelö, mutta naimattomat sisaret olivat lisäytyneet\nyhdellä, joten summa pysyi entisellään.\n\nSitten riisui hra Viiriäinen liivinsä, ryhtyi vääntelemään moottorin\nhanoja, kaatoi kannusta kuuteen paikkaan öljyä, käänsi erästä nappulaa,\nkurkisti koneen alle, katsahti epäluuloisesti moottoriin, puri\nhammasta, kumartui äkkiä ja tempaisi voimiensa takaa veivistä.\n\n— Shytt-shytt! sähähti moottori.\n\n— Te tanoi kakti kertaa »hyt hyt»! ilmoitti nuorimman edellinen lapsi.\n\nHra Viiriäinen alkoi veivata raivokkaan näköisenä, väänteli välillä\nhanoja, kaatoi öljyä ja bensiiniä, veivasi taas, nousi, potkaisi\nmoottoria ja avasi suunsa.\n\n— Hilma vie lapset pois! huusi rouva Viiriäinen hätäisesti.\n\nKun Hilma oli vienyt lapset pois, kirosi hra Viiriäinen niin, että\npäiväläinen hätkähti ja päiväläisen akka pani kätensä ristiin, siunasi\nja lähti kiireesti laiturilta. Toisella rannalla huusi asioitsija\nPökkelö jotakin huvilaansa päin, minkä jälkeen rouva Pökkelö juoksi\ntakaisin laiturille.\n\nSitten veivasi hra Viiriäinen kolme minuuttia, sitten hyppäsi hän\nlaiturille, juoksi rannalle, otti metrin pituisen koivuhalon, juoksi\ntakaisin, hyppäsi moottoriin ja iski moottoria halolla niin paljon kuin\njaksoi.\n\nSitten otti hän takkinsa ja liivinsä kainaloon, läksi sisään ja tilasi\npikapuhelun kaupunkiin.\n\nSitten lähtivät Pökkelön sukulaiset ja Pökkelö sisään toisella rannalla\nolevalta laiturilta, ja Pökkelö asettui kiikari kädessä istumaan\npaitahihasillaan ikkunan ääreen.\n\nIllemmällä tuli Viiriäisen laituriin moottorivene, joka lähti hinaamaan\npois Viiriäisen moottoria.\n\nÄiti on vitsan uhalla kieltänyt lapsia kysymästä isä Viiriäiseltä,\nminne moottorivene on joutunut.\n\n\n\n\nRATKAISUN EDELLÄ\n\n\nKatua pitkin kävellessäni muistui äkkiä mieleeni, etten ollut tavannut\nvanhaa tuttavaani Kalle Loisketta pitkiin aikoihin.\n\nSemmoista se on elämä. Samassa kaupungissa asutaan, mutta ei tiedetä\ntoisistaan sen enempää kuin jos toinen olisi Pekingissä ja toinen\nYlitornion Niipajärvellä.\n\nAjattelin: pistäydyn katsomaan kuinka Kalle Loiske jaksaa.\n\nSoitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Soitin toisen kerran ja\nsitten oikein kovasti kolmannen kerran.\n\nSäikähtyneen näköinen palvelustyttö tuli tukka epäjärjestyksessä\navaamaan.\n\n— Pastori on hyvä ja käy sisään, sanoi palvelustyttö ja katosi samassa\nkuin haamu.\n\n— Minkätähden hän luuli minua pastoriksi?! kysyin itseltäni,\nriisuessani päällystakkiani omin lupini, koska ei kukaan siihen\nkehoittanut.\n\nKalle Loiskeen huoneesta kuului omituista liikehtimistä ja mutinaa.\n\nKoputin ovelle.\n\n— Kuka siellä taas on? kuului sisältä kolea ääni, jossa viha, pelko ja\npohjaton epätoivo riitelivät ylivallasta.\n\nAstuin sisään.\n\nVanha tuttavani Kalle Loiske seisoi uunin edessä ja kysyi:\n\n— Missä viipyy pappi? Paljonko kello on? Aamu, Ruut, Laulikki, Lea...\n\n— Pyydä minua istumaan ja koeta rauhoittua, sanoin tyynnyttäväsi. —\nKylmä kääre otsan ympärillä tekisi ehkä hyvää. Älä kaada sitä tuolia...\n\nHän kaatoi sen kumminkin, juostessaan tukkaansa raastaen ikkunan eteen.\n\nLuulin, että hän aikoo heittäytyä alas ikkunasta, neljännestä\nkerroksesta, ja loukata vaikeasti alhaalla kulkevia, ja varustauduin\nhillitsemään häntä.\n\nMutta hän pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta ja höpisi höpisemistään:\n\n— Laina, Naima, Julia, Kerttu, Perpetua, Aino, Aina, Aini, Ainikki,\nAin'Elisabet, Lyyli, Maria, Mari, Maikko, Maikki... Maikki... Maikki...\n\nTartuin hänen käsivarteensa, talutin hänet sohvalle (hänen\nmutistessaan: »Kukka, Floora, Heloisa, Elina, Elli, Ella...») ja\npainoin hänet istumaan sekä työnsin suuren pöydän hänen eteensä (hänen\njupistessaan: »Siviä... Aune, Laura, Inkeri...») ja lähdin noutamaan\napua.\n\nRuokasalissa ei ollut ketään.\n\nAjattelin koputtaa sen takana olevan huoneen ovelle, mutta peräydyin\npelästyneenä. Oven takaa kuului monen naisäänen sekasortoinen melu:\n\n— Mirjam, Mirjam... Tellervo! — Terttu, Terttu, Terttu! — Kuulkaa:\nPäivikki, Päivikki!\n\nMenin eteiseen.\n\nSäikähtyneen näköinen palvelustyttö kurkisti keittiön ovesta ja aikoi\nvetää päänsä takaisin, mutta tartuin kohteliaasti hänen tukkaansa ja\nvedin hänet, esille, jolloin hän rupesi vapisemaan.\n\nViittasin herran huoneen oveen päin ja kysyin:\n\n— Onko hän ollut kauankin tuollainen?\n\nPalvelijatarta puistatti.\n\nSitten hän kuiskasi:\n\n— Herrako? Kolmatta päivää. Viime yönä ei kukaan saanut nukkua.\nMinutkin herra herätti neljä kertaa ja, kysyi:\n\n— »Mitäs Iida ajattelee Kirstistä?» — »Onko Eilo poika vai tyttö?» — ja\nkaikkea sellaista... uhuu, minä olen orpo tyttö, uhuu...\n\nPalvelijatar alkoi itkeä ulvoen. Työnsin hänet takaisin keittiöön ja\nkiiruhdin katsomaan, joko Kalle Loiske on hypännyt alas ikkunasta.\n\nKalle oli kiivennyt kirjahyllylle. Vedin hänet koivesta alas,\nravistelin häntä kauluksesta ja huusin:\n\n— Mitä tämä merkitsee?\n\nKalle Loiske tuijotti minuun, kuin näkisi hän minut vasta ensi kerran.\nSitten tarttui hän _minun_ kaulukseeni ja huusi hampaitaan kiristellen:\n\n— Meillä on _lapsenristiäiset_... tyttö... ja pappi tulee viiden\nminuutin kuluessa, eikä ole vielä nimeä...! Kuuletko! Pappi jo kököttää\nraitiovaunussa, liperit kaulassa, eikä meillä ole vielä nimeä!!\n\nJa hän alkoi juosta edestakaisin, ähkyen:\n\n— Olga... Helena... Saima... Siiri...\n\nSamassa pisti rouva Loiske päänsä ovesta sisään, huutaen:\n\n— Kalle! Nyt se on löydetty? _Mesikki!_\n\nKalle Loiske tuijotti häneen älyttömän näköisenä ja mutisi: »Mesikki,\nMesikki...»\n\nSitten hän huusi:\n\n— Ei Mesikki! Hyi! Se on liian imelä! Mene matkaasi! Anna minun\najatella! Anna... Anna... Anna... sekin on liian yleinen.\n\nOvikello kilahti. Kalle Loiske kalpeni ja ryömi sohvan taakse piiloon,\nmutisten:\n\n— Nyt tuli pappi... Pulmu, Vellamo, Sinikka...\n\nMenin avaamaan, koska talonväki oli päästään sekaisin.\n\nSitten palasin takaisin, vedin Kallen sohvan takaa ja ilmoitin:\n\n— Se oli vain kukkakaupan juoksutyttö. Sinulla on vielä aikaa. Koeta\nrauhoittua. Koeta keksiä nimi...\n\n— »Koeta, koeta!» matki Kalle Loiske raivostuneen näköisenä. — Koeta\nitse... Paula... Sirkka...\n\nOvikello soi taas.\n\nNyt tuli pappi. Palvelustyttö kantoi vesimaljan salin pöydälle.\n\nPappi kysyi isältä:\n\n— Mikä tulee lapsen nimeksi?\n\nKummi kantoi lapsen sisään. Me peräydyimme kaikki puoliympyrään saliin.\nÄiti loi isään rukoilevan silmäyksen.\n\n— Se on tyttö... mutisi Kalle Loiske.\n\nHän aikoi lisätä, ettei nimeä oltu vielä keksitty, mutta samassa\naloitti pappi toimituksen.\n\nNimen kohdalle tultuaan pysähtyi pappi silmänräpäykseksi, valoi vettä\nnuoren pakanan päähän ja sanoi:\n\n— Minä kastan sinut, Tyttö...\n\nJa Tyttö siitä tuli.\n\n\n\n\nONNISTUNUT KEPPONEN\n\n\nJoskus me kirjoitamme myöskin opettavaisia kertomuksia.\n\nEmme tiedä, ottaako ja missä määrin lukuhaluinen kansa näitä opetuksia\nonkeensa, mutta se on lukijain oma asia. Me tunnemme tehneemme\nvelvollisuutemme ja pesemme kätemme harjalla ja tervasaippualla.\n\nTämä on sellainen opettavainen kertomus.\n\nTämän kertomuksen päähenkilö on kauppamatkustaja Juuso Tuiteri.\n\nTunnetteko Juuso Tuiterin? Ettekö? No, vahinko ei ole suuri. Juuso\nTuiteri on hyvin jokapäiväinen henkilö. Te ikävystyisitte viidessä\nminuutissa hänen seurassansa ja toivoisitte, että paholainen veisi\nJuuso Tuiterin jonnekin hyvin kauas eikä toisi häntä milloinkaan\ntakaisin. Ei ainakaan teidän näkyviinne.\n\nSanalla sanoen: Lindströmin pihvi tai parsamunakas on paljoa hauskempi\ntuttavuus kuin Juuso Tuiteri. On hauskoja, sukkelia, vieläpä\nhenkeviäkin kauppamatkustajia, on sellaisia, jotka käyttävät useita\ntuhansia markkoja vuodessa arvokkaan kirjallisuuden ostoon, tunnemmepa\nsellaisenkin, joka voisi keskustella, vieläpä asiantuntemuksella\nväitelläkin minkä taiteentuntijan tai esteetikon kanssa tahansa\nnykyaikaisesta maalauksesta ja Sallisen _Hihhuleista_, mutta Juuso\nTuiteri ei kuulu niihin. Juuso Tuiteri ei lue muuta kuin joskus\npörssiuutisia — harvoin niitäkään — eikä harrasta muuta kuin\nkortinpeluuta. Ei käy edes jalkapallokilpailuissa, ollen siis ihmisen\nhenkisen turtumuksen viimeisellä ja alimmalla asteella.\n\nKuitenkaan ei Juuso Tuiteri oikeastaan ole mikään tyhmä mies. Kaupassa\nmujauttaa hän sinut, ennenkuin ennätät ähkäistäkään, ja korttipelissä\nnyppii hän sinut yhdessä yössä niin puhtaaksi, ettet aamulla tiedä,\nmistä ottaisit rahat lankeavaan vekseliisi.\n\nJa välistä voi hän tehdä aika kepposet suuremmallekin joukolle.\n\nNiinkuin näkyy seuraavasta:\n\nEräänä iltana kolmatta viikkoa takaperin saapui hra Tuiteri\nkyytihevosella ajaen ————:n asemalle, jolla juna seisoo 16 minuuttia.\n\nTuiteri kulki sitten kapsäkkeineen pitkin junan viertä vaunulta\nvaunulle ja totesi harmistuneena, että kaikki vaunut olivat jokseenkin\ntäynnä.\n\nJa Juuso Tuiteri, joka oli koko viime yön valvonut korttipöydässä, oli\nväsynyt ja olisi kernaasti halunnut päästä sellaiseen vaunuun, missä\nhän olisi voinut oikaista itsensä pitkin pituuttaan sohvalle ja nukkua\nsyvään ja virkistävään uneen.\n\nMutta sellaista vaunua ei ollut.\n\nSilloin sai Juuso Tuiteri aatteen, joka ei lähde mistä taulapäästä\ntahansa.\n\nHän asettui viimeisen vaunun kohdalle ja huusi kovalla äänellä:\n\n— Tämä vaunu jää tälle asemalle.\n\nVaunun ikkunat olivat auki, niinkuin kesällä ainakin. Juuso Tuiterin ei\ntarvinnut huutaa kahta kertaa.\n\nJunan lähtöön oli vain muutamia minuutteja.\n\nKaikki matkustajat kiiruhtivat matkatavaroineen ulos etsimään itselleen\npaikkaa muista vaunuista.\n\nSitten astui Juuso Tuiteri tyytyväisesti hymyillen vaunuun, ja nyt oli\nhänellä tilaa kylläksi. Hän oli yksin koko vaunussa.\n\nHän ojentautui pitkälleen sohvalle, nostettuaan kapsäkkinsä hyllylle,\nnaurahti vielä kerran ja vaipui unenhorroksiin.\n\nJuuso Tuiterilla ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, kuinka kauan\nhän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku astui sisään.\n\nTulija oli rautatievirkamies, asemapäällikön vormussa. Asemapäällikön\nkasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän kysyi:\n\n— Tekös se älysitte huutaa, että tämä vaunu irroitetaan junasta?\n\nJuuso Tuiteri naurahti ja sanoi:\n\n— Niinpä kyllä.\n\nJa asemapäällikkö naurahti hänkin ja ilmoitti:\n\n— Hyvin se teidän kepposenne onnistuikin. Junamiehet luulivat, että\nvaunu todellakin oli jätettävä tälle asemalle, ja irroittivat sen\njunasta!\n\nJuuso Tuiteri hyppäsi pelästyneenä, tukka pörrössä, ikkunaan, pisti\npäänsä ulos ja näki, että vaunu seisoi yksin raiteilla, ja juna oli\nmennyt menojaan.\n\n\n\n\nKOTIINTULO\n\n\nNyt palataan luonnon helmasta Helsinkiin, ja junat ovat täynnä kuin\nTurusen pyssyt ihmisiä ja sateenvarjoja ja koreja ja kapsäkkejä ja\nkoululaisia ja mehupulloja ja hillopurkkeja ja lapsia ja marjavasuja,\njotka litistyksissään vuotavat.\n\nNiinpä myös saapui palkannauttija Teophiilus Pölvänä purkkeineen ja\npuolisoineen ja pikku Pölvänöineen jotenkuten Helsingin asemasillalle\njunassa, joka pysähtyi asemalaiturien väliin perjantaina elokuun 31\npnä klo 6.55 ap., ja kun Teophiilus y.m. Pölvänät olivat aikansa\nihailleet asematalon junanpuoleisia seiniä kaunistavia reklaameja,\nmitkä koreudessa kunnialla kilpailevat Käkisalmen ja monen muun\nkulttuurisolmun syysmarkkinoilla esiintyvien huvitilaisuuksien\nilmoituskilpien kanssa, joissa suositellaan kansalle Magillista Ihmettä\nja American Sircusta ja Ungarilaista Naista ilman Ala-Ruumista,\nantoi Teoph. Pölvänä puolisolleen asuntonsa avaimet ja kehoitti\nhäntä riepottamaan pikkupölvänät onnellisesti kotiin halki kaupungin\nkatuvilinän ja keittämään kahvin valmiiksi, perheen pääpölvänän\njäädessä perimään pakaasissa olevia matkatavaroitaan.\n\nTeoph. Pölvänä seisoi puoli tuntia sen laskuseinän takana, jonka\nyläpuolella oli vakuutus: »Matkatavarain ulosanto. Utgifning af\nbagage», ja kun seinä seuraavan puolitunnin aikana pysyi yhä\nsuljettuna, meni hra Pölvänä ulos ja kiroili itsekseen kaksi minuuttia.\nSitten palasi hän takaisin muiden 37 odottajan joukkoon, ja kun oli\nkulunut tasan 40 minuuttia junan tulosta asemalle, alkoi Helsingin\naseman nopeudestaan kuuluisa pakaasivirasto hissata narisevaa ja\nkitisevää seinää ylös. Ja kun oli kulunut tunti, sai hra Teoph.\nPölvänäkin tavaransa pois, mistä näkyy, että kaikki joutuu aikanaan,\nkun ei vain hätäile.\n\nAjuri, joka kyyditsi hra Pölvänän tavaroineen kotiin, oli vakavassa ja\nperusteellisessa aamuhumalassa, niin että hän vain vaivoin sai selon\nkatujen nimistä ja asemasta, talojen numeroista puhumattakaan, mutta\npukillaan hän kuitenkin pysyi, mistä selvästi nähdään, että tottumus on\ntoinen luonto myöskin ajurin vaivalloisessa ja välistä vaarallisessakin\nammatissa, ja hra Pölvänän auliisti jaellessa neuvojaan siitä, milloin\noli käännyttävä oikealle, milloin vasemmalle, milloin taas ajettava\neteenpäin suoraan kuin ampiaisen lento, päästiin vihdoin perille, ja\najuri tuli hevosen äkillisesti pysähtyessä päälaelleen kadulle, nousten\nkuitenkin nopeasti ylös ja selittäen omituisesti ja aavemaisesti\nhymyillen tarkoituksensa vain olleen auttaa herraa matkatavaroiden\nsiirtämisessä rattailta oven eteen, ja kuskipukin olevan liukkaan ja\npettäväisen näin aamukasteen aikana.\n\nTeoph. Pölvänä maksoi ajurin, joka autuaallisesti taivaalle katsoen\npisti rahat kauhtanansa taskuun, tervehti Pölvänää kolme kertaa syvään\nkumartaen ja lakkiansa laajasti heilauttaen ja ollen tällöin vähällä\njälleen pudota pukilta, sekä lähti sitten ajamaan pois, luotuaan hra\nPölvänään silmäyksen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä myötätuntoa ja\ntuntui lupaavan elinkautista ja kaikki koettelemukset voitollisesti\nkestävää ystävyyttä.\n\nHra Pölvänä alkoi raahata tavaroitaan viidenteen kerrokseen lohduttaen\nitseään odottamassa olevalla kuumalla ja väkevällä aamukahvilla.\nMutta kun hän pääsi asuntonsa — 2 huonetta, keittiö & nykyaj. muk. —\neteisen ovelle, seisoivat kaikki muut Pölvänät vielä rappukäytävässä\nrepimässä ja jyskyttämässä ovea, ja paikalle keräytyneet naapurit sekä\ntalonmiehen rouva todistivat, ettei ovi tullut auki.\n\nSilloin Teoph. Pölvänä muisti lievällä kauhulla pistäneensä lukon\nsisään pienen rautalangan palasen tehdäkseen murtovarkaitten juonet\ntyhjiksi, eikä hän ollut muistanut puhua mitään puolisolleen siitä,\nettä rautalanka oli ongittava pois avaimen rei'ästä, ennenkuin\navain pistettiin paikoilleen. Nyt oli avain työntänyt ja vääntänyt\nrautalangan lukon sisälmyksiin, niinkuin luonnollista oli, ja\nkoetettuaan turhaan väkivallalla vääntää lukkoa auki käski Pölvänä\nnoutaa lukkosepän.\n\nLukkoseppä tuli kahden tunnin kuluttua, jona aikana Pölvänät\nseurustelivat naapurien kanssa rappukäytävässä ja katuovella.\nLukkoseppä oli vanhanpuoleinen ja ammatissaan taitava henkilö, ja\nkun hän oli neljännestunnin kronannut lukon kimpussa, pysähtyi hän\npyyhkimään hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen ja ilmoitti olevansa\nmielipiteiltään uskonnollinen, ja että hän muussa tapauksessa kiroaisi,\nniin että pöly katosta putoaisi. Sitten otti lukkoseppä koko lukon irti\nja sanoi, että joku roisto on tunkenut rautalankaa lukkoon.\n\nKun ovi nyt avattiin, kuului sen sisäpuolelta romahdus, kuin olisi\nhuoneisto sortunut läjään, ja kauhusta voihkaisten peräytyivät kaikki\ntakaisin. Hra Pölvänäkin kalpeni ensin, mutta tointui sitten ja\nselitti rauhoittavasti myhäillen, että se oli ollut vain eräs hänen\nvarokeinoistaan murtovarkaita vastaan. Hän oli ennen maalle lähtöään\nkasannut tapuliksi oven eteen kuusi tuolia sillä tavoin, että tapulin\ntäytyi sortua ovea avattaessa, ja tapulin päälle oli hän kasannut 3 kpl\nkastrullin kansia, kaksi tyhjää sankoa ja peltisen pesuvadin.\n\nKuultuaan tämän selityksen hajautuivat naapurit, ja viereisessä\nhuoneistossa asuva rouva, joka oli saanut sydämentykytyksen,\nmeni ottamaan virmajuurentippoja, kaksitoista tippaa puolessa\nkahvikupillisessa vesijohtovettä.\n\nPölvänät astuivat tyytyväisin mielin sisään ja ryhtyivät asumaan\nhuoneistoaan, joka oli todellakin saanut olla rauhassa murtovarkailta.\n\n\n\n\nILMIANTO\n\n\nEi tämä ole mikään opettavainen kertomus. Mutta tämä on tosi. Nimet\nvain on muutettu. Johtaja Aapelo itse kertoi tämän viime perjantaina.\n\nJohtaja Aapelon entinen nimi on Abelsson. Ja johtaja Aapelolla on veli,\njoka myöskin on johtaja, mutta ei ole muuttanut nimeään. Hän on siis\njohtaja Abelsson.\n\nJohtaja Abelsson, meidän johtaja Aapelomme vanhempi veli, meni vuosi\ntakaperin naimisiin, ja oli onnellinen ja on vieläkin.\n\nEräässä suurimmista maaseutukaupungeistamme oli äskettäin jokin\nliikemaailman kokous. Sinne olivat saapuneet asuinkaupungeistaan\nmyöskin johtajat ja veljekset Abelsson ja Aapelo.\n\nSiellä oli aika hauskaa, hauskempaa kuin jossakin rauhankongressissa,\nja vielä hauskemmalta tuntui johtaja Abelssonista, kun hän sai kotoaan\nsähkösanoman, että haikara oli käynyt siellä haikaroimassa ja tuonut\nhänelle pienen, mutta täydessä kunnossa olevan ja kaikilla nykyajan\nmukavuuksilla varustetun poikalapsen.\n\nJohtaja Abelsson tuli heti iloiseksi kuin pelimanni ja kertoi kaikille\nonnestaan ja tilasi neljä heelaa konjakkia ja pyysi velimiestään\nlähtemään tervehtimään rouva Abelssonia ja nuorta Abelsson-herraa ja\niloitsemaan yhdessä tapauksen johdosta.\n\nVelimies sanoi, että se voi kyllä tapahtua, ja kun vaununosastoon oli\npäästy ja junailija oli käynyt merkitsemässä piletit ja ovi oli pantu\nlukkoon, otti johtaja Abelsson kapsäkistään yhden konjakkiheeloista, ja\nliivintaskustaan kääntöpääveitsen, jossa oli vain yksi terä mutta kaksi\nkorkkiruuvia, suurempi ja pienempi.\n\nKun juna seuraavana aamuna pysähtyi johtaja Abelssonin kotikaupungin\nasemalle ja veljekset valmistautuivat lähtemään vaunusta, muisti\njohtaja Abelsson, että nurkassa oli se eilinen, suurimmaksi osaksi\ntyhjennetty lasiteollisuustuote, ja sanoi veljelleen, johtaja\nAapelolle: »Pistä sinä tuo käsilaukkuusi, koska siinä näkyy vielä\nolevan vähän pohjalla. Minä ennätin jo panna kapsäkkini kiinni».\n\nNäin myös tapahtui.\n\nVeljekset astuivat peräkkäin asemasillalle, vanhempi veli edellä,\nkantaen isoa kapsäkkiään, ja nuorempi veli perässä käsilaukkuineen.\n\nSamassa ilmestyi johtaja Abelssonin eteen kaksi tyytymättömän näköistä\nmieshenkilöä, jotka kysyivät:\n\n— Onko täällä kellään väkijuomia?\n\nJohtaja Abelsson hätkähti, sillä hän muisti ne kapsäkissään olevat\nkolme avaamatonta konjakkiheelaa. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit ja\nennenkaikkea kiireelliset, ja koska velimiehellä oli vain vaillinainen\navattu pullo, niin viittasi johtaja Abelsson johtaja Aapeloon oikean\nkätensä etusormella ja sanoi nopeasti matalalla äänellä:\n\n— Minä epäilen tuon herran käsilaukkua!\n\nSilloin töytäsivät tyytymättömän näköiset mieshenkilöt johtaja Aapelon\nluo ja vaativat häntä avaamaan käsilaukkunsa, mutta johtaja Abelsson\nkiiruhti ajurin luo ja hyppäsi kapsäkkeineen rattaille ja käski ajaa\nminkä kopukan kavioista irtosi.\n\nJohtaja Aapelo suuttui kuin turkkilainen, nähdessään oman lihallisen\nveljensä neuvovan etsivät hänen kimppuunsa, ja kun konjakkipullo oli\notettu häneltä pois ja vieraat miehet kysyivät hänen nimeään, ilmoitti\nhän vihapäissään olevansa — johtaja Abelsson.\n\nTyytymättömän näköiset miehet, jotka tällävälin olivat muuttuneet vähän\ntyytyväisemmän näköisiksi, menivät matkaansa, kirjoitettuaan jotakin\nmuistikirjaansa, ja matkaansa lähti myöskin johtaja Aapelo, ajaen\nveljensä talolle lausumaan tälle eräitä koristelemattomia totuuden\nsanoja hänen ennenkuulumattoman menettelynsä johdosta.\n\nSiellä oli jo velimies ovella vastassa ja puhui niin paljon ja\nnopeasti, ettei johtaja Aapelo ennättänyt mitään sanoa. Johtaja\nAbelsson selitti ja todisti innokkaasti ja vakuuttavasti, että hänen\noli yhteisestä intressistä ollut suorastaan pakko niin menetellä kuin\nnyt oli tapahtunut, ja että ellei hän olisi tätä konstia keksinyt, niin\nei nyt olisi, millä viettää iloista perhetapausta.\n\nJohtaja Aapelokin malttoi mielensä, eikä asiasta sen enempää puhuttu.\nKun ne kolme onnellisesti pelastunutta putelia oli tyhjennetty, lähti\nhän kotimatkalle, tulematta tarkemmin velimiehelleen selvittäneeksi,\nkuinka hän oli järjestänyt asian tyytymättömän näköisten\nmieshenkilöitten kanssa.\n\nMutta jonkin ajan kuluttua sai johtaja Abelsson tavattomaksi ihmeekseen\nhaasteen oikeuteen väkijuomain kuljettamisesta ja hallussaanpidosta. Ja\nkun hän sitten seisoi Pontius Pilatuksen silmälasien edessä ja oikeuden\npuheenjohtaja ilmoitti, että häneltä oli takavarikoitu rautatieasemalla\nvajanainen, paremmanpuolista konjakkia sisältävä puteli, ja kysyi,\nmyönsikö johtaja syytteen oikeaksi, vastasi hra Abelsson harmistuneena,\nettei hän tee sitä koskaan, ja ettei häneltä ole asemalla eikä\nsitäpaitsi missään muuallakaan takavarikoitu minkäännäköistä pulloa,\nvajanaista enempää kuin täysinäistäkään.\n\nPontius Pilatus kohensi vähän silmälasejaan eikä sanonut ymmärtävänsä,\nmitä vastaaja luuli kiellolla asiaa parantavansa, koska todistajat\nolivat olemassa, ja käski kutsua todistajat sisään.\n\nKun johtaja Abelsson katsahti todistajiin, huomasi hän ihmeekseen,\nettä ne olivat samat tyytymättömän näköiset miehet, jotka olivat häntä\nasemalla puhutelleet.\n\nPontius Pilatus kysyi tyytymättömän näköisiltä miehiltä, viitaten\njoht. Abelssoniin, eikö tämä ollut se herra, jolta he takavarikoivat\nkonjakkipullon?\n\nMutta kun todistajat katsahtivat hra Abelssoniin ja tunsivat hänet,\nhämmästyivät he suuresti ja huudahtivat, että tässä on tapahtunut\nmelkoinen erehdys, sillä juuri tämä herrahan se ilmiantoi sen herran,\njolta takavarikko tehtiin.\n\nSe juttu meni siten nahkaksi, mutta kotiin tultuaan ryhtyi johtaja\nAbelsson naputtelemaan kirjettä veljelleen Aapelolle, ja pyysi tätä\nystävällisesti selittämään, mitä hänen ja tyytymättömän näköisten\nmiesten kesken oikeastaan oli asemalla tapahtunut.\n\n\n\n\nKIRJAKAAPPI\n\n\nIisakki Tohelo meni ja osti suuren kirjakaapin vanhojen huonekalujen\nkaupasta.\n\nIisakki Tohelolle on karttunut kaikenlaista kirjallisuutta,\nvihkoteoksia ja rosvo romaaneja ja kuvalehden vuosikertoja, mitkä\nsisältävät monipuolisen ja arvokkaan tietoaartehiston mutta keräävät\nhirmuisesti tomua ja pölyä avonaisissa hyllyissä ja kamarin nurkissa\nja sohvan alla. Tämän johdosta oli rouva Augusta Tohelo antanut eräitä\nultimaatumeja suljettavan ja tiiviin kirjakaapin ostamisesta, ja kun\nhän vihdoin ryhtyi lämmittämään kylpyhuoneen kamiinaa Iisakki Tohelon\nlitteratuurilla, tuli Iisakille kiire hankkimaan sellainen kaappi kuin\nsanottu oli.\n\nOikeastaan ei se ollut mikään kirjakaappi eikä ollut koskaan\nkirjakaappi ollutkaan, vaan suuri vanha vaatekaappi, mutta kun Iisakki\nTohelo sai sen huokealla, niin ajatteli hän, että kaappi kuin kaappi.\nSaahan siitä kiskoa naulakot irti ja laittaa hyllyt kirjoja varten\nsinne sisälle. Eikä se kai ollutkaan niin tyhmästi ajateltu.\n\nMyymälästä lupasivat lähettää sen kotiin samaan maksuun, ja\nkello puoli kuuden ajoissa iltapäivällä, kun portaissa jo oli\npuolipimeätä, kuulivat Tohelot rappukäytävästä melua, joka\nmuistutti kieltensekoituksen aiheuttamaa rähäkkää Baabelin tornin\nrakennustyömaalla.\n\nIisakki Tohelo huusi, että nyt se kaappi tulee, ja arvasi ainakin\nosittain oikein. Ellei kaappi nyt juuri vielä tullutkaan, niin oli\nse ainakin tulossa, ja päässyt neljännestunnissa ensi kerroksesta\ntoiseen. Koska Tohelot asuivat neljännessä kerroksessa, niin saattoi\nyksinkertaisella laskutoimituksella päästä selville siitä, milloin\nkaappi olisi heidän ovellaan.\n\nJos kaapin tuojia olisi ollut kaksi tai neljä miestä, niin olisi\nasia kukaties ollut yksinkertaisempi, mutta kun niitä oli kolme, ja\nkolmas sitäpaitsi oikeassa kenraalihumalassa, eivätkä toisetkaan\naivan vesipoikia, aiheutui siitä sangen paljon sekaannusta, kolmannen\nkoettaessa auttaa asiaa jostakin kaapin keskivaiheilta ja joutuessa\ntällöin milloin litistyksiin kaapin ja seinän väliin, milloin ilmeiseen\nvaaraan tulla profeetta Joonan tavoin heitetyksi kaidepuun yli\nsyvyyteen. Molemmissa tapauksissa ilmi toi ahdingossa oleva hätänsä\nkovalla, vaikka vähän epäselvällä mölinällä, mihin hänen toverinsa\nvastasivat valituin sadatuksin, jotka koskivat yhtä paljon kaappia kuin\nhankalaa kaveriakin.\n\nVihdoin oli kaappi Toheloiden ulko-oven takana, jolloin huomattiin,\nettei oven toista puolikasta saatu auki, ellei kaappia peruutettu\njonkin matkaa alaspäin samaa tietä kuin oli tultukin. Kun kaappi nyt\noli pystysuorassa asennossa, oli miesten kesken syntymäisillään ilmi\ntappelu, mihin Iisakki Tohelokin asiaan läheisesti kuuluvana henkilönä\noli vaarassa sotkeutua.\n\nVihdoin saatiin ovi auki, ja kun ei kaappi mahtunut pystyssä sisään,\nkaadettiin se selälleen ja onnistui sen siinä asennossa juuri parahiksi\ntarttua pihtipieliin kiinni. Se kolmas mies rupesi silloin itkemään\nja ilmoitti olevansa leskiakan ainoa poika ja altis väkijuomille,\nja aikoi kertoa koko surullisen elämäntarinansa, ennenkuin kaappi\nmolempien toisten miesten sekä Augusta ja Iisakki Tohelon yhteisillä\nponnistuksilla saatiin kiskotuksi takaisin rappukäytävään ja\nkäännetyksi kyljelleen.\n\nKyljellään se mahtuikin ovesta sisään Toheloiden eteiseen, missä se\nosoittautui liian korkeaksi eteisen korkeuteen verrattuna. Miehet\nnostivat sen niin pystyyn kuin saivat ja sanoivat sitten, ettei sen\npaikoilleen asettaminen kuulu heille eivätkä he sitäpaitsi ole mitään\norjia. He lähtivät sadatellen tiehensä ja tuntuivat rappukäytävässä\nalaspäin mennessään olevan yksimieliset siitä, että Iisakki Tohelo,\njoka ei ollut antanut heille mitään juomarahoja, oli suurin roisto ja\nhalpamaisin kitupiikki koko tässä kaupungissa.\n\nSiinä nyt oli Iisakki Tohelon uusi ja suuri, tomunpitävä kirjakaappi\neteisessä, ulottuen vinosti ylhäältä alas, yhdestä ylänurkasta\nvastapäätä olevaan alanurkkaan, ja sulkien yläosallaan pääsyn\nToheloiden asuinhuoneisiin ja teljeten alaosallaan pääsyn keittiöön.\n\nOnneksi oli pääsy rappukäytävään avoinna, niin että Iisakki Tohelo\npääsi lainaamaan sahan ja kirveen talonmieheltä.\n\nIisakki Tohelon litteratuuri on toistaiseksi turvassa tulen tuhoisalta\nelementiltä, sillä kylpyhuoneen kamiinaa lämmitetään nyt kirjakaapilla,\njoka on erittäin sopivaa puuta siihen tarkoitukseen.\n\n\n\n\nKERTOMUS MIEHESTÄ, JOKA TOI RAHAA HRA I. YKSITYISELLE\n\n\nKun konttoristi Immanuel Yksityinen viime torstaina ajoi raitiovaunulla\nkotiinsa, olisi tarkka ihmistuntija voinut havaita, että hän oli\nhyvällä ja itseään sekä koko maailmaa kohtaan myötätuntoisella\ntuulella, ja että hän olisi kernaasti viheltänyt iloista säveltä,\nellei olisi istunut ahdinkoon saakka täydessä raitiovaunussa,\nmissä ei saa viheltää eikä muutenkaan esiintyä häiritsevällä eikä\nhuomiotaherättävällä tavalla.\n\nHra Immanuel Yksityisellä olikin syytä tyytyväisyyteen ensi sijassa\nitseään ja toisessa sijassa nykyistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan,\nsillä kahta tuntia aikaisemmin oli johtaja kutsuttanut hänet puheilleen\nja ilmoittanut, että johtokunta oli, katsoen hra Yksityisen ahkeruuteen\nja nuhteettomaan palvelukseen sekä jokakuukautisiin veronmaksuihin\nmyöntänyt hra Yksityiselle 200 mk:n palkankorotuksen kuussa.\n\nÄärimmäisellä säästäväisyydellä oli I. Yksityinen onnistunut tähän\nsaakka pitämään tulonsa ja menonsa tasapainossa. Tosin vaaka muutamina\nkuukausina pakostakin painui alas menopuolella, mutta kesäkuukausina\nsai hän jälleen kohotetuksi vaakakupit rinnakkain.\n\n— Nyt tai ei koskaan! ajatteli hra Yksityinen. — Nyt täytyy ruveta\nsäästämään! Tämä palkankoroitus on säästettävä. Olen olevinani,\nikäänkuin en olisi mitään palkankoroitusta saanutkaan. Pistän 200\nmarkkaa kotona joka kuukauden ensimmäisenä päivänä »Kotilääkärin»\nlehtien väliin. Tänään ensi kerran. Maaliskuun 1 pnä vien\nsäästöpankkiin 1,000 mk. Ja niin aina eteenpäin — vuodessa 2,400\nmk, kymmenessä vuodessa 24,000 mk, kahdessakymmenessä vuodessa\n48,000 mk, kolmessakymmenessä vuodessa 72,000 markkaa. Se kasvaa\nlakkaamatta korkoa korolle... lumivyöry on lähtenyt liikkeelle.\nKolmenkymmenen vuoden kuluttua on minulla satojen tuhansien omaisuus.\nSe on tullut melkein huomaamatta, ihan kuin itsestään. Tietysti minä\nsaan vastaisuudessakin palkankoroituksia, mutta niillä minä parannan\nelämääni. Sen 200 mk vain siirrän aina järkähtämättömästi pankkiin\nkorkoa kasvamaan...\n\nImmanuel Yksityinen kävi maksamassa vuokran, maksoi sitten vanhan,\nuskotun palvelijattarensa palkan ja antoi loput rahat hänelle\ntalousmenoihin. Mutta 200 mk pisti hän kirjahyllyllä olevan\n»Kotilääkärin» väliin.\n\nSitten alkoi ovikello soida, niinkuin se soi kaiket päivät, ja hra\nYksityinen meni avaamaan.\n\nSiellä oli vanhanpuoleinen naisihminen, joka ei myönyt kengännauhoja\neikä lattiaharjoja, vaan kysyi, sattuuko tässä asumaan hra Kaalismaa,\nja hra Yksityinen ilmoitti, ettei hra Kaalismaa sattunut asumaan tässä\nhuoneistossa eikä hänen tietääkseen koko tässä talossakaan.\n\nVanhanpuoleisesta naisihmisestä kuulosti se tuntuvan hyvin\nmerkilliseltä, koska hra Kaalismaan hänen tietojensa mukaan piti asua\ntällä suunnalla kaupunkia.\n\nI. Yksityinen sulki oven ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen etsimään\nerästä konttorikirjoissaan ilmennyttä 37 pennin suuruista virhettä. Hän\noli etsinyt sitä jo toista viikkoa kotitöinään, 4 tuntia illassa, ja\noli vannonut löytävänsä sen joulukuun loppuun mennessä.\n\n— Kilikili! sanoi ovikello.\n\nNyt siellä oli se eukko, joka ei myö kengännauhoja eikä lattiaharjoja,\nvaan torikasseja ja pukuripustimia. Yksityinen ilmoitti, ettei hän\nnyt tarvitse torikassia, ja että ripustimia hänellä on enemmän kuin\nripustettavia.\n\nJa hän palasi etsimään niitä seitsemääneljättä penniä.\n\n— Kilikili!\n\nSe oli poika, jolla oli paketti. Paketissa oli Yksityisen aikoinaan\ntilaaman ja sittemmin unohtaman jatkoteoksen kolmas osa. Se oli\ntietysti lunastettava.\n\n— Se olis 120 mk, sanoi poika.\n\nHra Immanuel Yksityinen peräytyi askeleen taaksepäin.\n\n— Mutta edelliset osathan maksoivat vain 75 markkaa\n\n— Tää on paljoa paksumpi, selitti poika. — Ja tässä! on niin paljon\nkuvia.\n\nI. Yksityinen taisteli lyhyen sisällisen taistelun, jonka lopputulos\noli jo edeltäpäin selvä. Hän otti hyllyltä »Kotilääkärin» ja siitä\nkaksi 100 markan seteliä. Poika antoi takaisin 80 mk ja meni matkaansa.\n\n— Mistäs minä nyt saan sen 200 markkaa täyteen? ajatteli Yksityinen.\n\n— Kilikili!\n\n— »Kilikili!» matki Yksityinen ähkäisten ja aikoi ovea avatessaan sanoa\nkovat sanat, mutta tulija oli vanha vahtimestari, jonka hän tunsi, ja\njoka lempeästi hymyillen pyysi anteeksi tekemäänsä häiriötä ja esitti\nsen seuran jäsenmaksukuitin, johon Yksityinen kuuluu.\n\n— Se olisi se entinen 35 markkaa, lausui vanhus hymähtäen.\n\nI. Yksityinen puri huultaan — alahuultaan — ja harkitsi, eikö tällainen\nerä olisi oikeastaan menevä talousrahoista, mutta arvattuaan, ettei\nuskottu palvelija olisi samaa mieltä, kävi hän »Kotilääkärillä», jonne\nsen jälkeen jäi 45 mk.\n\n— Kiitos! Siellä taas satelee, he he... hyvästi! sanoi vanhus,\nnyökäyttäen ystävällisesti ja puolittain tuttavallisesti päätään ja\npoistui.\n\nSeuraavan asiakkaan päätti Yksityinen ajaa armotta tiehensä, mutta\nseuraava asiakas oli hyvin pikkuinen lapsi — Yksityinen ei ollut oikein\nselvillä siitä, oliko se poika vai tyttö — joka ojentaen tilauslistan\nsopersi:\n\n— Tetä kiltti tilaa joululehtiä!\n\nYksityinen ei ole mikään peto ihmishaamussa, vaikka onkin päättänyt\npuskea itsensä varakkaaksi mieheksi. Hän tilasi 15 markan joululehdet\nja maksoikin ne samalla, etteivät ne lankeaisi maksettavaksi sellaisena\naikana, jolloin hänellä ei ole yhtään rahaa.\n\nKolmekymmentä markkaa oli sittenkin vielä »Kotilääkärin» tallessa.\n\n— Kilikili!\n\nImmanuel Yksityinen ei enää mennyt avaamaan..\n\n— Kikikili Kilikili!\n\nYksityinen ei sittenkään mennyt avaamaan.\n\n— Kilikilikilikilikili!! Kilikilikilikilikilikilikili!!!\n\nYksityinen meni avaamaan.\n\n— Arvasinhan minä, että sinä olet kotona! sanoi hänen vanha\nkoulutoverinsa Heikka Kipinä. — Avaa sinä ovi silloin, kun ihmiset\ntuovat sinulle rahaa!\n\nTuovat rahaa! Immanuel Yksityinen tunsi jollakin tavoin herpautuvansa,\nmutta käski kuitenkin vieraan sisälle.\n\n— Kaikki vievät rahaa, mutta ei kukaan tuo! sanoi Yksityinen vähän\nkatkerasti.\n\n— Minäpä tuon! huudahti Heikka Kipinä rohkaisevasti. — Minä muistin,\nettä olen sinulle velkaa 10 mk — vanha vippi... oli jo unohtunut. Tässä\non, ole hyvä, ja kiitos lainasta!\n\n— Kiitos itsellesi! vastasi Immanuel Yksityinen vilpittömän lämpimästi,\npistäen setelin liivintaskuunsa. — Mitäs muuta kuuluu?\n\n— Mitä sitä... jaa, sinähän ostat ainakin yhden vihkon Tuhjunpohjan\nsianjalostusyhdistyksen arpajaisten ennakkoarpoja?\n\n— Enkä osta! Mitä tekemistä minulla on Tuhjunpohjan sikojen kanssa?\n\n— Ei minullakaan, mutta kun minä olen sieltä kotoisin, niin lähettivät\nminulle 10 vihkoa, enkä kehtaa palauttaa niitä. Sitä paitsi olet\nsinäkin sieltä kotoisin!\n\n— Enpäs ole!\n\n— Mutta enosi asuu siellä, niin että se on melkein sama asia. Osta nyt!\nSiellä on hyvä lypsylehmä päävoittona. Tässä on vihko. Siinä on 25\narpalippua, eivätkä maksa kuin 2 mk kappale.\n\nHarattuaan vastaan vähän aikaa otti Immanuel Yksityinen »Kotilääkärin»\nvälistä siellä olevat 30 mk ja liivintaskustaan 10 mk.\n\nPuuttuvat 10 mk kävi hän lainaamassa vanhalta palvelijattareltaan,\nluvaten maksaa takaisin ensi tilassa.\n\n\n\n\nNIMIPÄIVÄKUKKA\n\n\nViime tiistaina oli Barbaran päivä.\n\nBarbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä\nharvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen\nnimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus\ntai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että\nkuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi\nsulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni\nkuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.\n\nTodellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa\nBarbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen\nolento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja\njoka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille\nanteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja\non eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä,\nikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen,\nja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä,\nmissä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin\ntahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman\njäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin\ntilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien\nyksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä\nhyvä kuin hänen sydämensäkin.\n\nViime tiistaina olis siis, niinkuin sanottu, täti Barbaran nimipäivä.\n\nTäti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin\nmuissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen\näänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli\noven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti\nBarbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole\nkolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti\nhiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa\nkiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita\nvarten.\n\nHän oli tuskin ennättänyt takaisin kotiin, kun ovikello soi.\n\nTulija oli rouva Kanalainen.\n\nJos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi\nsietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja\nne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien\nihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos\nhän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi\nsiihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin\nkahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja\nistuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli\ntarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta\nherättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa\nlauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin\npeitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen\nomassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki\nkätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.\n\nRouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata\nkuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.\n\nRouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta\ntakaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva\nKanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli\ntoivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi\ntuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja\npaperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven,\nryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä\nkirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon\nonnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara\non lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin\npelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän\npienen kukkasen.\n\nTäti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen\nnimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi\npienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn,\nmitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon,\nja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon\npartaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei\nauttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti\nole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää\nrakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin\nhirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin\nja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen\nsohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella\nihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva\nKanalaisen terävän nenän eteen.\n\nJa täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja\naloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.\n\n— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita... se on\nniin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka!\nnaukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti\nsanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään\nikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän\nruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä\n30-40-vuotias tahansa.\n\nBarbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi\nrouva Kanalainen:\n\n— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten\ntulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat\nniin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali... tietääkö\nBarbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin\n_yksitoista_ naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet\nkätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja\nlääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa... voiko\nBarbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla...\nsehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että\nihmiset polveutuvat apinoista ja sitten...\n\nRouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja\nnuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.\n\nJa silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon\nrohkeudella:\n\n— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se\non niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota... ku... ku...\n\nTäti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen\njäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty\nsitä kuvailemaan.\n\nSe oli jotakin sellaista.\n\n— Lää... lääkäri on kehoittanut mi... minua luopumaan kahvista... enkä\nminä uskalla... ke-keittää... kun en voisi vastustaa kiusausta.\n\nSe oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse\noli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella\nsitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi.\nSillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden\nperille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva\nKanalaisesta eroon.\n\nRouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut,\njoten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen\najatuksiaan.\n\n— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä.\n— Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa... kun on tullut Barbaran\nikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä\nlevollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta\ntalossa talon tavalla, hä hä... luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi\nnyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi\ntulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?\n\nBarbara-täti kiiruhti ojentamaan käärepaperin.\n\nJa rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan\nmennessään, selittäen:\n\n— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä...\nBarbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt,\nja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut\nottaa vastaan minun pikku kukkaani!\n\n\n\n\nTAIDETTA KOTEIHIN\n\n\nSebastian Koikale rikastui siihen aikaan, jolloin muut köyhtyivät.\n\nEnsin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi\nja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi\nhattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna\ntakaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta,\nvaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko\ntalon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan\nitkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla\noli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.\n\nPuolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman\nja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku\nherra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät\nkysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan\nherra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi\nSebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.\n\nHerrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä\nuuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat\nhuonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla\noleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka\nvälitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle\nhyväsydämisyytensä takia.\n\nSelvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun\nvanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa\nluonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat\nynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa\nvanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo,\njoka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla,\nettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa,\nvaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa\non kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon\nasetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.\n\nJohtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein\nihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä\nkerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella\npyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale\noli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus\nripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti,\netteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän\nsuuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.\n\n— Jaha, jassoo, no sitähän minä ajattelinkin, sanoi talonmiehen rouva.\n\nIllalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna\nhuutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein\nsaavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen,\narvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.\n\n— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva\nKoikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia\nimitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne\npersialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.\n\n— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia,\nhuomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä\netukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä,\netteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.\n\n— Sen minä teenkin, sanoi rouva Juliaana Koikale. —\n\nJa minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja\nmaatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia,\njoiden raamit passaavat tapeteihin.\n\nHerrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä\nhuutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten\npeitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta\ntuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin.\nHe olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat\nkäsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat\ntavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui\nheidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he\nkatselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville\nkäsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.\n\n— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus\n»Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka\nsoveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti\nvasaramies. — Paljonko tarjotaan?\n\nHerra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet\nkuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi\nhyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät\nhuutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.\n\nSe nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa\ntarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan,\njäi taulu herrasväki Koikaleelle.\n\nSinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin\ntaidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka\noli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin\nhuoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä\npitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.\n\nJa suuri taulu ripustettiin tietysti salin seinälle.\n\n— Mikäs tämä taulu on? kysyi talonmiehen rouva.\n\n— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku\nmerimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja\netualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä\nvastaan.\n\n— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se\non merikuva.\n\nJouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla\nuuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut\nvarakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka\noli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut\ntaidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat\npäättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen,\nkysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat\nseinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että\nsointuvathan ne.\n\nVihdoin pysähtyi johtaja Koikale salissa sen suuren taulun eteen ja\nsanoi:\n\n— Mitäs herra sitten tästä meinaa?!\n\n— Jaa, sanoi arvostelija. — Onhan se... Kenenkäs se on maalaama.\n\n— Tämä on sen suuren taiteilijan Iki-Sutin merimaisema! ilmoitti hra\nKoikale. — Totta kai olette nimen kuullut?\n\n— Kyllä, minä tunnen Iki-Sutin varsin hyvin. Mutta en minä ole ennen\ntiennyt hänen merimaisemia maalanneen, kuitenkin on. Jotakin omituisen\ntuttua tässä kuitenkin on.\n\nNuori mies kiipesi äkkiä taulun alla olevalle tuolille ja pyöräytti\ntaulun ylösalaisin.\n\n— Jaa, sanoi hän. — Sitähän minäkin. Tämä on sen Iki-Sutin maalaus\n»Poutapilviä heinäkuussa». Nyt se on oikein päin.\n\nSiitä lähtien on johtaja Koikaleen salissa Iki-Sutin taulu aina oikein\npäin. Rouva Koikale selittää vieraille, kuinka kallis se on ja kuinka\nhyvät arvostelut se on saanut.\n\nJa hra Koikale sanoo:\n\n— Tämä on suurta taidetta. Tässä alhaalla on niitty, joka aaltoilee\nsuvituulessa, ja ylhäällä taivaalla vyöryvät mahtavat poutapilvet.\nSen nimi onkin »Poutapilviä heinäkuussa». Nää ovat vallan toista nämä\nkäsinmaalatut kuvat kuin painokuvat, joita sivistymättömät ripustavat\nseinilleen.\n\n\n\n\nJOH. W. OVELAN JOULUKEPPONEN\n\n\nJoku on sanonut, että liikemiehet ovat pohjaltaan hyvin vakavia ihmisiä.\n\nKuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin.\nEmme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle\nvanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.\n\nJoh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee\nsilloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia\nkepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan,\nniin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.\n\nOli jouluaatto.\n\nJoh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä,\nvieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää\njärjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.\n\n— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena\nkysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.\n\n— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain\nomille asioilleni, ha ha!\n\nKun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät\nsalissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa\noli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi\njoulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon,\nettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen\nsekä soitti kauppias Paksupäälle.\n\nPienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi\nhengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten\nhermostuneesti:\n\n— Halloo!\n\n— Anteeksi, onko se kauppias Paksupää? kysyi Joh. W. Ovela ääntään\nmuuttaen.\n\n— Kyllä, kuka puhuu?\n\n— Hyvää iltaa, herra Paksupää! sanoi Joh. W. Ovela. — Tämä on\nkauppaministeri.\n\n— Ah, hyvää iltaa, herra ministeri! huudahti kauppias Paksupää. — Mikä\ntuo minulle kunnian...?\n\n— Tahdoin vain toivottaa herra Paksupäälle yhtenä huomattavimmista\nsuomalaisista liikemiehistämme hauskaa joulua, sanoi hra Ovela nopeasti.\n\n— Kiitoksia, kiitoksia paljon, herra ministeri... (Joh. W. Ovela näki\nhengessä, kuinka Paksupää raapi jalallaan ja pokkuroi puhelinkoneensa\nedessä, ja hänen oli tuiki työlästä olla purskahtamatta nauruun)...\nsaan toivottaa samoin herra ministerille hyvää ja rauhallista joulua...\n\nSuljettuaan puhelimen nauroi Joh. W. Ovela kauan ja kovalla äänellä.\nOlisi sanomattoman koomillista kuulla Paksupään ensi kerran tavattaessa\nkerskailevan hienoilla joulutervehdyksillään.\n\nSitten soitti hän talonomistaja Muuriselle:\n\n— Hyvää iltaa, tämä on pääministeri, anteeksi, että häiritsen näin\njouluaattona...\n\n— Voi, ei toki mitään, ei toki mitään, herra pääministeri, eihän se nyt\ntoki mitään, huusi Muurinen.\n\nJoh. W. Ovelan täytyi peittää puhetorvi kämmenellään ja nauraa,\nennenkuin hän voi hillitä ääntään, ja naurettuaan kymmenen sekuntia\nesiintoi hän onnentoivotuksensa omasta ja hallituksen puolesta\ntalonomistaja Muuriselle, joka tuli niin hämilleen ja onnelliseksi\ntästä odottamattomasta kunniasta, ettei osannut muuta kuin sekavalla\näänellä mökeltää joitakin käsittämättömiä sanoja.\n\nOvela paiskasi puhelimen kiinni ja ratkesi hillittömään nauruun.\nTästäpä tulee lysti juttu! Sitten soitti hän uudelleen kauppias\nPaksupäälle:\n\n— Tämä on maaherra! Hallitus on pyytänyt minun kauttani lausua\nonnentoivotuksensa jouluaaton johdosta herra kauppiaalle.\nKauppaministeri tulee sitäpaitsi mieskohtaisesti onnittelemaan teitä.\n\n— Tuhannet kiitokset, herra maaherra, ja nöyrin tervehdykseni\nhallitukselle (hra Ovela tyrskähteli ja pyrskähteli, vaikka puri\nhuuliaan niin, että veri oli tulla)... herra kauppaministeri onkin jo\nsoittanut minulle... erittäin suuri kunnia...\n\n— Hahaha... hihihi! hirnui Joh. W. Ovela, kävellen edestakaisin\nhuoneessaan. — Juupelin pässinpäät!\n\nJälleen istahti hän puhelimen ääreen ja soitti toistamiseen\ntalonomistaja Muuriselle.\n\n— Iltaa, herra Muurinen. Tämä on kaupungin puhtaanapitolaitoksesta!\nhuusi Ovela rämeällä äänellä. — Mitä epäjärjestystä se on, että te\nsuvaitsette sellaista siivottomuutta pihassanne ja katuosallanne,\nvieläpä juuri jouluaattona?!\n\n— Se on juupelin vale! huusi talonomistaja Muurinen. — Minä olin äsken\nitse ulkona juuri vähää ennen kuin _pääministeri_ soitti minulle ja\ntoivotti hyvää joulua (Joh. W. Ovela hirnui sisällisesti niin että\nhänen sieraimensa laajenivat)... ja voin vakuuttaa herroille, ettei\nkaupungin puhtaanapitolaitoksen kansliassa ole niin puhdasta ja siistiä\nkuin minun pihassani ja katuosallani. Se on väärä ja sikamainen\nilmianto, tulkaa itse katsomaan, jollette usko.\n\n— Olkaa hyvä ja puhukaa ihmisiksi, kun olette tekemisissä kaupungin\nviranomaisten kanssa! karjaisi Joh. W. Ovela. — Mahdollisesti on\ntapahtunut jokin erehdys. Me lähetämme heti miehen tarkastamaan.\n\n— Lähettäkää vaikka kaksi! hönkäisi Muurinen, paiskaten puhelimensa\nkiinni niin että rysähdys kuului.\n\n— Hahaha... hohoho... hihihi! nauroi Ovela, pyyhkien kyyneleitä\nposkiltaan.\n\nSoitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään\noikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja\ntullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja\nnauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen\npiiriin.\n\nJoulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti\nruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa\nkustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut\nvastaamassa, huusi salin ovelta:\n\n— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen\nääreen.\n\n— Onko herra Ovela? kuului täsmällinen ja karski ääni puhelimessa.\n\n— Kyllä! Kenen kanssa...?\n\n— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. —\nKorkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku\nhenkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden\nsoitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen\nihmisten kanssa.\n\n— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä... sanoi kalvennut Joh. W.\nOvela.\n\n— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle\non ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt\nkaikki teidän numerostanne.\n\n— Herra poliisimestari, änkytti Joh. W. Ovela, jos minä saisin\nselittää...\n\n— En minä ota puhelimessa vastaan mitään selityksiä! sanoi\ntäsmällinen ja karski ääni pontevasti. — Tulkaa huomenaamuna kello 10\nvirkahuoneeseeni. Hyvästi!\n\n— Mikä sinulla on? kysyi rouva Ovela säikähtäen, kun hänen miehensä\nhorjuen palasi saliin. — Sinähän olet hikinen ja kalman kalpea! Voitko\npahoin?\n\n— Oh... oh... paha on merrassa! ähkyi hra Ovela, vaipuen sohvalle\nistumaan. — Leikkiähän se vain oli...\n\nHra Ovela teki täydellisen tunnustuksen.\n\n— Sitähän minä olen aina sanonut, ettet sinä lakkaa niistä\nkoirankujeistasi, ennenkuin keität itsellesi kauniin sopan! Ettet jo\nhäpeä, vanha mies!\n\nUnettoman yön jälkeen seisoi hra Ovela klo 10 poliisimestarin\nodotushuoneessa. — Mitä asiaa? kysyi päivystävä konstaapeli.\n\n— Poliisimestari on käskenyt minua puheilleen, mutisi hra Ovela. — Minä\nolen liikemies Ovela, tässä on korttini...\n\nPäivystyskonstaapeli tuli takaisin ja ilmoitti, ettei poliisimestari\nole kutsunut.\n\n— Sen täytyy sitten olla jokin väärinkäsitys... jupisi Ovela ja painui\nulos poliisikamarista. Hän sadatteli:\n\n— Kukahan roisto se tämän keksi?\n\nMutta huomatessaan samassa talonomistaja Muurisen pilkkahymy huulilla\ntulevan torin poikki häntä kohti hyppäsi Joh. W. Ovela ajurin rattaille\nja käski suuttumuksesta paksulla äänellä ajaa kotiinsa. Hän ei ollut\nnäkevinäänkään Muurista.\n\nJa kotona täytyi pitää puhelin suljettuna sivu uudenvuoden, kun utelias\ntuttavapiiri tahtoi välttämättömästi tietää, mitä asiaa hänellä oli\nollut poliisikamarilla jouluaamuna, käytetäänkö siellä nykyisin\npuhtaita olkia j.n.e.\n\n\n\n\nJOULUPUKIN ELÄMYS\n\n\n— Etkö sinä tulisi meille joulupukiksi? kysyi Jussi Punnus.\n\n— Ei minulla olisi oikein aikaa, sanoi Ville Vuohelainen.\n\n— Kyllä. Sinulla on kyllä aikaa, sanoi Jussi Punnus.\n\n— Mutta sinä olet laiska.\n\n— Miksi et itse rupea joulupukiksi? kysyi Ville.\n\n— Siksi, että lapset tuntisivat minut. He jo viime kerralla epäilivät\nvähän, ja nyt ovat he vuotta vanhempia, ilmoitti Jussi.\n\n— Entäs palvelustyttösi? kysyi Ville.\n\n— Lapset tuntisivat hänetkin. Sitäpaitsi ei hänellä ole aikaa. Hänen\ntäytyy veivata jäätelökonetta.\n\n— Syödäänkö teillä jouluna jäätelöä? kysyi Ville.\n\n— Syödään! vastasi Jussi Punnus. — Meillä syödään aina jouluna\njäätelöä. Onko se synti?\n\n— Eikö minun tarvitse veivata jäätelökonetta, jos minä tulen teille\njoulupukiksi? kysyi Ville.\n\n— Ei, vastasi Jussi Punnus.\n\n— Annatko kunniasanasi, ettei kukaan mainitse minulle mitään\njäätelökoneesta, eikä sano, että kukahan nyt ennättäisi vähän veivata\njäätelökonetta, että palvelijatarparka saisi hiukkasen levähtää? kysyi\nVille.\n\n— Annan, vastasi Jussi Punnus. — Minä annan siitä kunniasanani.\n\n— No, jos minä sitten tulisin teille joulupukiksi, sanoi Ville. — Mutta\nminun täytyy päästä pois viimeistään klo 10 illalla. Silloin minun\ntäytyy mennä S. V. V. P.-kerhon jouluillallisille.\n\n— Sinä pääset vaikka yhdeksältä, vastasi Jussi Punnus.— Meillä jaetaan\njoululahjat tuossa kahdeksan korvissa. Mikä se semmoinen kerho on?\n\n— Se on vain Surun Voittoisien Vanhain Poikain kerho, selitti Ville. —\nSe on hyvin hieno ja henkevä kerho.\n\n— Epäilemättä, sanoi Jussi Punnus hajamielisesti.\n\n— Tule seitsemän aikaan illalla ja koputa rappukäytävässä siihen minun\nhuoneeni oveen, jossa ei ole ovikelloa, kun ei siitä tavallisesti\nkuljeta.\n\nVille Vuohelainen koputti neljännestä yli 7 sen huoneen ovikellotonta\novea, jota hänelle oli neuvottu, ja Jussi Punnus avasi mainitun oven.\n\n— Nyt ei sinusta tiedä kukaan, ei vaimonikaan, sanoi Jussi Punnus. —\nNyt täytyy lasten jälleen uskoa joulupukin olemassaoloon. Se on niin\nkaunista, kun voi säilyttää lapsenuskonsa...\n\n— Onko sinulla joulupukin naamiota? kysyi Ville.\n\n— On, se on tuossa hyllyllä kirjojen takana. Ja tuolla nurkassa on\nnurinkäännetty vanha lammasnahkaturkki.\n\n— Siinä tulee liian kuuma, sanoi Ville, tarkastettuaan turkkia.\n\n— Heitä muut vaatteet yltäsi, neuvoi Jussi Punnus.\n\n— Jospa tänne tulee joku, epäröi Ville.\n\n— Voithan silloin pujahtaa tuosta ovesta... se vie kylpyhuoneeseen...\nsinne ei nyt tule kukaan.\n\nVille riisuutui.\n\nSilloin koputettiin ovelle.\n\nJussi Punnus lykkäsi puolialastoman joulupukin kylpyhuoneen ovesta\nsisään ja nakkasi pöydälle nostetun pitkäpartaisen naamion hänen\nperässään. Sitten avasi hän huoneensa oven, joka johti ruokasaliin.\n\nHäntä pyydettiin puhelimeen.\n\nKun hän palasi takaisin, niin koputti hän kylpyhuoneen ovelle ja huusi:\n\n— Minun täytyy heti juosta konttoriin tärkeän asian tähden. Minä viivyn\nkorkeintaan puoli tuntia. Minä panen kamarini oven lukkoon, ettei tänne\nkukaan tule. Minä tulen heti takaisin.\n\nJussi Punnus meni. Ville koetti päästä ulos kylpyhuoneesta, mutta lukko\noli mennyt epäkuntoon. Se oli jo joskus ennenkin mennyt epäkuntoon,\nniin ettei sitä saanut auki kuin ulkoapäin.\n\n— Minä tulen heti takaisin! huusi Jussi Punnus rouvalleen. — Kukaan ei\nsaa mennä minun huoneeseeni, ennenkuin minä tulen takaisin. Minä tulen\nheti takaisin!\n\nJussi Punnus ei tullut heti takaisin. Hän törmäsi kadulla yhteen\nraitiovaunun kanssa ja meni tiedottomaksi, ja poliisi vei hänet\nkirurgiin.\n\nVille Vuohelaiselle tuli ensin ikävä. Sitten tuli hänelle nälkä. Sitten\ntuli hänelle vilu. Hänellä ei nimittäin ollut käytettävänään muita\nverhoja kuin liinavaatteet ja joulupukin naamio.\n\nHän koputti ovelle. Ensin koputti hän hiljaa, sitten koputti hän\nkovemmin, ja vihdoin, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla\nrupesi hän potkimaan ovea.\n\nSinä iltana ei Punnuksella ollut joulupukkia. Tai oikeastaan oli kyllä,\nmutta se ei esiintynyt. Se oli satunnaisesta syystä estetty. Ei kukaan\ntullut Jussi Punnuksen huoneeseen eikä kukaan siis kuullut koputusta\nkylpyhuoneesta.\n\nRouva Punnus luuli, että Jussi Punnus oli eksynyt kevytmieliseen\nseuraan ja päätti antaa hänelle aika läksytyksen.\n\nSillävälin makasi Jussi Punnus sairaalassa tajuttomassa tilassa.\nOnneksi ei ollut hengenvaaraa. Kaksi kertaa mutisi hän jotakin\njoulupukista ja kylpyhuoneesta, jolloin hoitajatar heti muutti kylmät\nkääreet ja käski hänen maata hiljaa, mitään puhumatta.\n\nVille Vuohelainen rupesi ikävissään leikkimään joulupukkia ja kiinnitti\nnaamion kasvoilleen ja katseli itseään seinällä olevasta peilistä.\nVihdoin tuli hänelle niin vilu, että hampaat kalisivat hänen suussaan,\nkun lämpöpatteri yöllä jäähtyi.\n\nOnneksi oli tämä talo sellainen, jossa aina on valmis lämminvesi. Ville\noli joskus väittänyt, etteivät sellaiset talot kannata, mutta nyt oli\nhän toista mieltä. Hän laski ammeen puolilleen niin kuumaa vettä kuin\nnahka sieti ja meni kylpyyn naamioineen päivineen, asettaen niskansa\nammeen pääpuolessa olevan vyön varaan.\n\nSitten päätti hän haukkua hirveästi Jussi Punnuksen ja vipata häneltä\n500 markkaa ja jättää sen maksamatta. Sitten lauloi hän kaikki\njoululaulut mitkä osasi, ja hänen äänensä kaikui omituisen peitetyltä\nja salaperäiseltä naamarin takaa, ja laulaessaan katseli hän seinässä\nolevasta peilistä pitkää valkoista partaansa. Sitten hän nukkui.\n\nAamulla tuli rouva Punnus kylpyhuoneeseen. Hän sai vihdoin lukon auki\nja päästi kauhean huudon, johon joulupukki heräsi.\n\nVille on luonnostaan häveliäs ja koetti sukeltaa, mutta vettä ei ollut\nriittävästi. Rouva Punnus juoksi kiljuen ulos.\n\nKun poliisi ja talonmies saapuivat Punnuksen kylpyhuoneeseen, oli\njoulupukki juuri saanut lasketuksi lisää vettä, niin että se oli\nääriään myöten täynnä, ja kuullessaan lukkoa avattavan sukelsi Ville\nVuohelainen ammeen pohjalle.\n\nTalonmies ja poliisi odottivat, kunnes hänen täytyi kohota jälleen\npinnalle vetämään henkeään ja kiskoivat hänet pois ammeesta.\n\nSairaalasta päästyään laitatti Jussi Punnus heti kylpyhuoneeseensa\nuuden lukon.\n\nSitten tuli Ville Vuohelainen ja haukkui hänet hirveästi ja vippasi\nhäneltä 500 markkaa.\n\nJussi Punnus on vähitellen alkanut lakata odottamasta sitä takaisin.\n\n\n\n\nTINAA VALAMASSA\n\n\n— Tervetuloa meille uudenvuoden aattoa viettämään! sanoi herra Pursula\nsydämellisellä lämmöllä.\n\n— Niin, teidän täytyy ihan varmasti luvata tulla! huudahti rouva\nPursula innokkaasti.\n\n— Kiitos, kyllä me tulemme, lupasi hra Tikkinen omasta ja vaimonsa\npuolesta, ja rouva Tikkinen lisäsi:\n\n— Ihan varmasti me tulemme... mutta tuossa tulee meidän vaunumme.\n\nJa Tikkiset kiiruhtivat Katajanokalle menevään vaunuun, Pursulan\nlähtiessä kävelemään Kasarmintorille päin.\n\n— Miksi sinä tämän teit? kysyi rouva Pursula uhkaavasti.\n\n— Siksi, että minä tarvitsen sen idiootin, Tikkisen, nimeä lainan\nuudistukseen, ilmoitti hra Pursula äänellä, joka ei sietänyt\nvastaväitettä. — Mutta kyllä minä peruutan kutsun, jos _sinä_ otat\nhoitaaksesi sen lainan!\n\n— Tarkoitatko sinä, että sinä yksin pidät huolen kaikista asioista...?\n\n— Ainakin tuloista... sinä kyllä osaat pitää huolen menoista.\n\n— Eikö naisen ja perheenäidin työ kotona ja kodin hyväksi ole minkään\narvoinen...?\n\nJ.n.e.\n\nPienen perhetoran jälkeen palautui sopu ja yhteisymmärrys sillä\npohjalla, että Tikkiset ovat kerrassaan ikävää väkeä, Tikkinen\nitse tavattoman suuri aasi ja rouva Tikkinen narrimainen kana,\njolla ei ollut makua eikä hyvää aistia enempää kuin papualaisella\nkyökkikarhulla, ja joka epäonnistuneilla puvuillaan aiheutti\nvatsanväänteitä ympäristössään.\n\nUudenvuoden aattona tulivat Tikkiset lupauksensa mukaan, ja Pursulat\nottivat heidät avosylin vastaan, ja rouva Pursula huusi rouva Tikkisen\nuudesta hatusta, että se oli »shikk» ja hänen uudesta iltapuvustaan,\nettä se oli »sarmaant», ja pyysi sitten anteeksi, että hänen täytyi\nhetkiseksi poistua, ja juoksi keittiöön nauramaan ja potkimaan ja\nkertomaan piioille, ettei hän ole elämässään nähnyt sellaista kuvatusta\nkuin rouva Tikkinen uudessa hatussaan ja leningissään, ja juoksi sitten\ntakaisin saliin ihailemaan rouva Tikkisen uutta pukua ja kysyi, oliko\nse tilattu suoraan Parisista, vai joko Helsingissä todellakin osataan\nvalmistaa jotakin niin ihanaa.\n\nHra Pursula painoi hra Tikkisen istumaan mukavimpaan nojatuoliin ja\nsanoi, että on niin hauskaa jutella kaikessa rauhassa viisaan ja\nteräväpäisen miehen kanssa, ja ajatteli itsekseen, että eikö Tikkinen\nmahtanut koskaan edes peilistä huomata, miten tavattoman tylsännäköiset\nsilmät hänellä oli.\n\nRouva Tikkinen sanoi rouva Pursulalle, että tässä uudessa muodissa\non se ikävä puoli, että se salasi vartalon todelliset muodot, mihin\nrouva Pursula huomautti, että se on monelle juuri eduksi, jolloin\nrouva Tikkinen kysyi, mitä hän tarkoitti ja rouva Pursula huudahti,\nettei hän suinkaan tarkoittanut rouva Tikkistä, ja hra Tikkinen tuli\nlevottomaksi, kun Pursula alkoi vängätä puhetta nykyiseen kireään\nraha-aikaan.\n\nHra Tikkinen alkoi klo 11:n tienoissa haukotella ja pulina\npoislähdöstä, mutta rouva Pursula sanoi, että kuinka voisi tulla\nkysymykseenkään lähteä pois, ennenkuin on kuultu kellon lyövän\nkaksitoista, johon Tikkinen vastasi, että kuuleehan hän sen\nkotonaankin, ja hra Pursula loi puolisoonsa silmäyksen, joka merkitsi,\nettä aasi on aasi uudenvuoden aattonakin, ja huusi sitten, ettei pidä\npuhua poislähdöstä, ennenkuin tina on valettu.\n\n— Niin, mutta onko tinaa? kysyi rouva Pursula.\n\n— Se kai pitäisi sinun tietää, vastasi Pursula.\n\n— Sinähän lupasit pitää huolen tinan ostosta, sanoi rouva Pursula.\n\nRouva Tikkinen hymyili nautinnonhimoisesti huomatessaan perheriidan\nolevan syntymässä, ja hra Tikkinen sanoi, että koska ei ole tinaakaan,\nniin on parasta jokaisen lähteä nukkumaan.\n\nMutta hra Pursula muisti, että piirongilla makuuhuoneessa olivat\nviimevuotiset tinavalannokset, joita nyt voitaisiin uudestaan käyttää,\nja kävi noutamassa nämä mystilliset esineet ja käski sisäkön laittaa\nvalkean salin uuniin ja etsiä tinakauhan ja tuoda vettä pesuvadissa.\n\nKun kaikki tämä oli täytetty, lukuunottamatta sitä, ettei tinakauhaa\nmistään löydetty, niin että Pursula rouva Pursulan vastalauseista\nhuolimatta kävi noutamassa soppakauhan ruokasalin astiakaapista, ryhtyi\nhra Pursula valamaan tinaa.\n\nEnsiksi valoi hän rouva Tikkiselle, joka väkisin oli ottanut\npitääkseen pesuvatia polvillaan, koska sanoi sulan tinan sähähdyksen\nvedessä olevan niin hurjan intressanttia ja antavan hänelle huumaavaa\nhermokiihoitusta, mitä nykyaikainen kulttuuri-ihminen joskus kaipaa\n(rouva Pursula pujahti eteiseen nauramaan), ja kun kuuma tina sähähti\nherrasväki Pursulan soppakauhasta pesuvatiin kirkaisi rouva Tikkinen ja\noli pudottaa pesuvadin.\n\nSitten ongittiin jäähtynyt tina vadista ja katseltiin sitä joka\npuolelta ja annettiin sen luoda varjo seinälle ja koetettiin arvata,\nmitä tulevaisuuden esiripun takana olevaa asiaa tai tapausta tämä\nrikkinäinen ja hatara ripellos mahtaisi tietää, ja rouva Tikkinen itse\noli sitä mieltä, että se kuvasi hänen elämäänsä kokonaisuudessaan\n»tuhansine säikeineen ja särmineen ja heijastuksineen ja\nperspektiiveineen», mutta rouva Pursula oli vakuutettu siitä, että se\naivan ilmeisesti esitti rva Tikkisen uutta kesähattua.\n\nSitten valoi Pursula herra Tikkiselle, jolloin syntyi pitkulainen\nesine, ja rouva Pursula huudahti, että se on ruumisarkku, minkä\njohdosta hra Pursula loi puolisoonsa vihaisen ja varoittavan ja\nrankaisevan silmäyksen ja herra Tikkinen kalpeni ja pyyhki otsaansa\nja tunnusteli vaistomaisesti valtimoaan, mutta rouva Tikkinen pelasti\ntilanteen kääntämällä valannoksen toisin päin ja huudahtamalla:\n\n— Gondooli! Ah, se on gondooli! Niin, meillä on ollut puhetta\nulkomaanmatkasta! Me joudumme siis myöskin Neappeliin!\n\n— Nähdä Neappeli ja kuolla, sanoi rouva Pursula.\n\n— Gondooleita ei ole Neappelissa, vaan Venetsiassa, huomautti hra\nPursula, ja rouva Tikkinen huudahti:\n\n— Juuri sitä minä tarkoitinkin, Venezuelaa!\n\nNyt oli rouva Pursulan vuoro ja hra Pursula pisti soppakauhan\njälleen uuniin ja rouva Pursula selitti, ettei hän usko enteisiin,\nlukuunottamatta unia ja mustia kissoja, ja kun tina oli sulanut,\nnosti hra Pursula kauhan ja kaatoi tinan pesuvatiin, ja palavan\nvaatteen käryä tuntui ilmassa, ja rouva Pursula nuuhki ja kysyi mikä\npalaa, mutta rouva Tikkinen päästi samassa kauhean kirkunan ja kaatoi\npesuvadin syliinsä, sillä soppakauhan mukana oli uunista noussut\nhehkuva hiili ja pudonnut hänen polvelleen ja polttanut reiän hänen\neleganttiin iltapukuunsa ja kärvensi nyt hänen polveaan. Onneksi\nriitti pesuvadista kaatunut vesi pelastamaan hänen polvensakin, ja\nrouva Tikkinen syöksyi huutaen ylös ja kehoitti miestään seuraamaan\nitseään ja alkoi itkien ja riidellen ahtaa eteisessä päällysvaatteita\nylleen eikä ollut kuulevinaankaan rouva Pursulan kehoituksia, että hän\nottaisi jotakin kuivaa ylleen ettei vilustuttaisi itseään, ja sivuutti\nmusertavalla vaitiololla herra Pursulan anteeksipyynnöt ja valittelut,\nja sanoi nyyhkyttäen miehelleen, ettei hän enää _milloinkaan_ saa\nniin onnistunutta iltapukua, kuin mikä nyt tärveltyi... hän tunsi sen\nvaistomaisesti...\n\nTikkiset menivät, sanottuaan kylmät ja katkerat jäähyväiset, ja\nPursulat palasivat takaisin saliin, jonka uunin edessä oli suuri\nvesilätäkkö, ja rouva Pursula nosti tinavalannoksen lätäköstä ja huusi:\n\n— Rahaa! Katso kuinka paljon rahaa! Kaikki nuo pienet rakeet\nmerkitsevät rahaa!\n\n— Kyllä tässä rahaa tarvitaankin, sanoi hra Pursula profeetallisesti. —\nNyt ei maksa vaivaa pyytää Tikkistä siihen uudistukseen.\n\nSalin kello alkoi lyödä kumealla äänellä.\n\nSe löi kaksitoista kertaa... uusi vuosi oli alkanut, ja itkevä ja\nsättivä rouva Tikkinen istui miehineen kuomuautossa, palaneille\niltapukuineen ja läpimärkine alaraajoineen.\n\n\n\n\nOMPELUSEURASSA\n\n\n— Me olemme perustaneet ompeluseuran, ilmoitti rva Siviä Tattari\nmiehelleen Eenokki Tattarille.\n\n— Vai niin, vastasi Eenokki Tattari ja luki edelleen lehteään.\n\nSiviä Tattari oli odottanut, että miehensä sanoisi: »Ketkä 'me'?»,\nmutta kun Eenokki Tattari ei sitä kysynyt, niin jatkoi Siviä Tattari:\n\n— Ompeluseuraan kuuluvat minä ja rouva Tuiska ja rouva Johansson ja\nrouva Lepponen ja rouva Haalea ja neiti Narukatkes...\n\n— Häh? kysyi Eenokki Tattari, kohottaen päätään.\n\n— Mikä se neiti oli?\n\n— Neiti Narukatkes, toisti rouva Tattari. — Mitä sinä irvistät? Eikö se\nole yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin? Yksi voi olla Tattari — ei se\nnyt sekään mikään fiini nimi ole, vaikka on sukusi ikivanha nimi — ja\ntoinen voi olla Narukatkes. Neiti Narukatkes on erittäin ylevä ihminen\nja kotoisin Pohjanmaalta...\n\n— Sen minä kyllä uskon, mutisi Eenokki Tattari. — Jos on kotoisin\nPohjanmaalta ja neiti ja nimeltään Narukatkes, niin ei ihminen voi\nmuuta olla kuin ylevä!\n\n— Ompeluseura kokoontuu ensi kerran meillä, jatkoi rouva Tattari.\n\n— _Meillä?!_ huusi Eenokki Tattari. — Kokoontuuko _meillä_ ompeluseura?\n\n— Tietysti, vastasi rva Siviä Tattari kylmästi. — Se kokoontuu\nvuoronperään jokaisen jäsenensä luona, paitsi neiti Narukatkesin luona,\njolla ei ole omaa kotia ja joka asuu pulakistin kanssa.\n\n— _Milloin_ se kokoontuu meillä? kysyi Eenokki Tattari levottomana.\n\n— Tänä iltana kello seitsemän, ilmoitti Siviä Tattari.\n\n— Minä en ole kotona tänä iltana, sanoi Eenokki Tattari kiireesti.\n\n— Kyllä sinä olet kotona! vastasi rouva Tattari ankarasti.\n\n— Minä en ole teidän ompeluseuranne jäsen! huusi Eenokki Tattari. —\nMenkää hiiteen! Minä olen estetty! Minä olen ylösotettu! Minä muistan\njuuri, että minulla on tänä iltana tärkeä kokous.\n\n— Sinulla ei ole mitään kokousta, väitti rouva Tattari. — Sinun täytyy\nolla kotona, lisäsi hän rukoilevalla äänellä.\n\n— Rouva Tuiska ja rouva Haalea tietävät ainakin, että sinä olet aina\niltaisin kotona, kun sinä olet niin kiltti mies...\n\n— Minäkö kiltti! huusi Eenokki Tattari, pyörittäen julmasti silmiään.\n\n— Jos sinä menet pois tänä iltana, niin tekee se heti omituisen\nvaikutuksen... se on ihan selvä mielenosoitus, ja minä saan hävetä\nsilmät päästäni... ja se on sitäkin suurempi häpeä, kun minä olen koko\nompeluseuran alkuunpanija...\n\n— Jassoo, _sinä!_ sanoi Eenokki Tattari synkästi.\n\n— _Jotakin_ harrastuksiahan minullakin täytyy olla.\n\n— Harrasta sinä vain, mutta anna minun olla rauhassa! murisi Eenokki\nTattari. — Minä annan palttua sinun ompeluseuroillesi ja sinun\nNarukatkesmuksillesi, enkä minä tahdo olla missään tekemisissä\nsellaisten juoruakkakuuluisuuksien kuin rouvien Tuiskan ja Haalean\nkanssa. Minä olen kyllä kotona, mutta minä pysyn omassa huoneessani,\nenkä rupea pitämään seuraa kaiken maailman kahvisystereille... juoskoot\nsuolle!\n\n— Te miehet olette aina niin hirveän itsekkäitä, valitti rouva Tattari\nhaikeasti. — Eihän sinun tarvitse olla koko ompeluseuran kanssa sitten\nenää missään tekemisissä, kunhan vain tänä iltana istut pari tuntia\nmukana kohteliaisuuden vuoksi... varsinkin kun neiti Narukatkes on\nvielä vieras meidän piirissämme, niin ettei hän oikein voi seurata\nmeidän rouvien keskustelua, niin olisi hyvä, että sinä juttelisit hänen\nkanssaan, saadaksesi hänet viihtymään.\n\n— Tämä on väkivaltaa... tämä on kotirauhan rikkomista! ähkyi Eenokki\nTattari.\n\n— Se on rikoslaissakin kielletty.\n\nMutta hänen vastarintansa oli turhaa.\n\nJa kello tuli seitsemän, ja vieraat alkoivat keräytyä, ja hra Tattarin\ntäytyi olla eteisessä ottamassa heitä vastaan ja lausumassa heidät\ntervetulleiksi ja auttamassa päällysvaatteita heidän yltään, ja rva\nJohansson tuli ja rouva Tuiska tuli ja rouvat Lepponen ja Haalea\ntulivat kuin kaksi lumivyöryä ja vihdoin tuli myöskin neiti Narukatkes.\n\nRouva Tattari loi mieheensä rukoilevan silmäyksen, esittäessään\nhänelle neidin, jolla oli tämä harvinainen nimi, mutta tuo silmäys\noli aivan tarpeeton, sillä hra Tattarin tähän asti kalseahko ja\njäykänlainen olemus muuttui silmänräpäyksessä, kun nuori ja solakka\nja siropiirteinen neiti Narukatkes loi häneen ensimmäisen kirkkaan\nja iloisen katseen ruskeista silmistään, jolloin hra Tattari alkoi\npyörähdellä kuin kissa pistoksissa ja höpötti joitakin sekavia sanoja\nja tallasi vasemmalla jalallaan oikean jalkansa varpaille ja sanoi\n»ai!» ja kumarsi hämillään rouva Tattarille ja sanoi: »anteeksi».\n\nSitten oli ompeluseura heti kohta täydessä touhussa salissa, ja\nkahvikupit kilisivät ja kielet kävivät suunnattomalla nopeudella,\npaljoa suuremmalla kuin neulat, ja herra Eenokki Tattari ja neiti\nNarukatkes jäivät pitämään seuraa toisilleen, ja huomasivat pian, että\nheillä oli paljon yhteisiä hauskoja tuttavuuksia ja että he oikeastaan\nolivat vähän sukuakin, väärän koivun takaa, toisilleen, vaikka se\nsukulaisuus oli niin monimutkainen asia, että he aina sekautuivat, kun\nyrittivät selvittää sitä.\n\nJa hra Eenokki Tattari ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän, sillä ei\nollut epäilystäkään siitä, etteikö neiti Narukatkes ollut kaikkein\nviehkein ja pirtein ja henkevin ja älykkäin ja hauskin ja sukkelin\nnuori nainen, mihin hän koskaan oli tutustunut, ja heillä oli niin\npaljon puhumista ja nauramista ja väittelemistä keskenään, ettei\nneiti Narukatkesin työstä tullut yhtään mitään, ja rouvat Tuiska\nja Haalea alkoivat luoda heihin yhä pidempiä silmäyksiä ja sitten\ntoisiinsa merkitseviä katseita ja sitten rouva Tattariin kummallisia\nsilmänvilkaisuja.\n\nHra Tattari nousi ylös ja ryhtyi näyttelemään neiti Narukatkesille\nkoko huoneistoaan, ja näytti kaiken mitä näyttää voi, kylpyhuonetta\nja keittiön alkoovia myöten, viimeksimainitun palvelustytön\nsuureksi suuttumukseksi, ja saattoi vieraansa sitten työ- ja\nkirjastohuoneeseensa ja alkoi näytellä hänelle harvinaisia teoksia ja\narvokkaita taideteoksia, ja aika kului kuin siivillä, kunnes rouva\nTattari ilmestyi punakkana ovelle ja kysyi vähän pingotetulla äänellä,\nmissä ihmeessä he ovat koko illan olleet ja ilmoitti heitä yleisesti\nkaivattavan ompeluseuran keskuuteen.\n\nKun vieraat olivat menneet, kysyi Eenokki Tattari käsiään hykerrellen,\nmilloin ja missä ompeluseuran seuraava kokous on.\n\n— Mitä se sinuun kuuluu? kysyi rouva Siviä Tattari vähän ärtyisesti.\n— Et sinä enää koskaan joudu meidän ompeluseuramme kokouksiin... ja\nminä luulen, että neiti Narukatkes on liian vieras meidän piirillemme,\nvoidakseen menestyksellä ottaa osaa ompeluseuran työhön.\n\n— Niin kai, myönsi Eenokki Tattari. — Minä olen varma siitä, että hän\npaljoa paremmin soveltuu siihen lukukerhoon, jonka minä aion perustaa.\n\n\n\n\nHÄKÄMYRKYTYS\n\n\nJuu.\n\nVirtalaiskalla on pieni rihkamapuoti muutamalla kadulla tai oikeammin\nkadun varrella tuolla Pitkänsillan toisella puolen. Ei siinä juuri\nkäy ostajia eikä taida olla mainittavasti myymistäkään, mutta liike\nkuin liike. Virtalaiska itse asuu puodin takaosassa varjostimen takana\nterveen kaksivuotisen poikalapsensa kanssa.\n\nKun Virtalaiska lähtee asioilleen⁻ kaupungille, niinkuin hän usein\nlähtee, niin jättää hän pojan nukkumaan varjostimen taakse — se on hyvä\nnukkumaan, se nukkuu kuin pölkky — ja pistää puodin oven lukkoon. Eihän\nniitä ostajia kuitenkaan käy.\n\nTässä sitten, kun oli ne kovat pakkaset, oli Virtalaiska taas\njuoksemassa kaupungilla ja poika nukkui varjostimen takana ja puodin\novi oli lukossa.\n\n— Kas, kun Virtalaiskalla on puodin ovi lukossa keskellä päivää,\nihmetteli Mäkiskä. — Mitäs se merenteeraa?\n\nSeuraavana päivänä oli ovi taas lukossa ja poika nukkui. Virtalaiska\noli taas kaupungissa asioillaan.\n\n— Hoo! huusi Mäkiskä. — Virtalaiskalla on yhä ovi lukossa!\n\nSitten seisoi hän koivet hajallaan keskellä pihaa ja kirkaisi:\n\n— Virtalaiskalla on ollut jo kaksi vuorokautta ovi lukossa, eikä näy\nmitään elonmerkkejä!\n\n— Sussentään! huusi Römpekin palvelija ja juoksi kadun puolelle\njyskyttämään Virtalaiskan tavaratalon ovea. Hän jyskytti niin paljon\nkuin jaksoi, mutta ei kukaan tullut avaamaan.\n\n— Se on vissiin kuollut, sanoi hän, juostuaan takaisin pihaan. — Minä\njyskytin ja sydämeni niin jyskytti, eikä vain avannut... hui, kun minua\npeloittaa, minä niin pelkään ruumiita!\n\n— _Virtalaiska on kuollut häkämyrkytykseen!_ julisti Mäkiskä kimakalla\näänellä, seisoen koivet hajallaan keskellä pihaa.\n\n— _Ja poika kanssa_, lisäsi Römpekin palvelija.\n\n— Ja poika kanssa! huusi Mäkiskä kuin sumusireeni.\n\n— Onko se totta? kysyi peltisepän matami kolmannen kerroksen\nparvekkeelta.\n\n— Totta, totta! huusi Mäkiskä.\n\nJa palvelija huusi:\n\n— Niissä ei ole enää yhtään henkeä... hui, kun minua peloittaa!\n\n— Mitä se Mäkiskä puhuu? kysyi talonmiehen vaimo.\n\n— Onko Virtalaiska kuollut?\n\n— Häkämyrkytykseen! huusi Mäkiskä.\n\n— Pitää mennä hakemaan poliisia! sanoi talonmiehen vaimo.\n\n— _Poliisia!_ huusi Mäkiskä keskellä pihaa koivet hajallaan.\n\nKuka lienee juossut hakemaan poliisia. Vähän ajan perästä tuli kaksikin\npoliisia.\n\n— Missä ne ruumiit ovat? kysyivät poliisit.\n\n— Ne ovat tuolla puodissa, mutta se on lukossa! ilmoitti talonmiehen\nsisar.\n\nPoliisit jyskyttivät ovea.\n\n— Täytyy murtaa ikkuna auki, sanoi toinen poliisi.\n\nIkkuna murrettiin auki ja mentiin sisään.\n\n— Ei täällä ole kuin poika, huusi toinen poliisi.\n\n— Ja tässä tuntuu olevan vielä henkeä, ilmoitti toinen, joka oli\nravistellut sikeästi nukkuvaa poikaa.\n\nSillä välin oli Virtalaiska kotimatkallaan poikennut kansankeittiöön\nsyömään lautasellisen rusinasoppaa.\n\n— Siellä teidän talossahan kuuluu kolme henkeä kuolleen\nhäkämyrkytykseen, tiesi Rinneskä, joka söi liha- ja perunamuhennosta.\n\n— Siunakkoon... en ole kuullutkaan, huudahti Virtalaiska. — Pitää\njuosta heti kotiin.\n\nVirtalaiska nieli hätäisesti rusinasopan loppuun ja läksi juoksemaan\nkotiin.\n\nKun hän saapui paikalle, oli hänen puotinsa edessä pieni väkijoukko, ja\npoika oli herännyt ja huusi ja potki talonmiehen sisaren sylissä.\n\n— Hui, tuolla tulee Virtalaiska! huusi Römpekin palvelija.\n\nMäkiskä juoksi pihaan, seisattui koivet hajallaan keskelle pihaa ja\nhuusi kuin palotorvi:\n\n— _Virtalaiska ei ole yhtään kuollut häkämyrkytykseen!_\n\n\n\n\nULLAKKOVARKAUDET\n\n\nKuusikerroksisen talon ullakko on jaettu lautaseinillä pieniin\nkomeroihin.\n\nKullakin osakehuoneistolla on tällainen komero.\n\nEräänä päivänä tuli Tuulikki ja Simo Ispinän palvelustyttö hämmästyneen\nnäköisenä alas ullakolta ja änkytti:\n\n— Lu-lu-lu-lu-lu...\n\n— Mitä? kysyi rouva Ispinä. — Luntako satanut ullakolle?\n\n— Lu-lu-lukko on rikottu! sanoi palvelustyttö. Hän on muutoin kotoisin\nKerimäeltä ja saa palkkaa 185 mk kuukaudessa, jos jotakin huvittaa se\ntietää.\n\nIlmoitus oli tehty muodollisesti, jossakin määrin ylimalkaisesti,\nmutta rouva Ispinä ymmärsi heti, että tyttö tarkoitti, että heidän\nullakkokomeronsa lukko on murrettu auki.\n\n— Varkaita! huusi rouva Ispinä. — Rosvoja! Apua!\n\nRouva Ispinä juoksi miehensä Simo Ispinän huoneeseen ja huusi:\n\n— Vintissä on ollut rosvoja!\n\n— Mitä, rosvoja? kysyi Simo Ispinä hämmästyneenä. Sitten lisäsi hän\nvarovaisesti: — Pitäisi ilmoittaa poliisille.\n\n— Täytyy ensin katsoa, onko meiltä mitään varastettu, huomautti\nTuulikki Ispinä. — Mari sanoo, että meidän vintin konttorin lukko on\nrikottu.\n\n— Jospa se on mennyt itsestään rikki, arveli Simo Ispinä. — Se oli\nhuono lukko...\n\n— Sinun täytyy tulla meidän kanssamme, sanoi Tuulikki Ispinä. — Sinähän\nolet mies!\n\n— Niin, minä olen mies, mutisi Simo Ispinä. — Vaikka ei se ole minun\nvikani...\n\nSimo Ispinä otti seinältä kiväärin ja latasi sen viidellä patruunalla.\nSitten mietti hän hetken aikaa ja kiinnitti pistimen kiväärin piippuun.\n— Menkää edellä, sanoi Simo Ispinä.\n\nKerimäen Mari meni edellä. Sitten tuli Tuulikki Ispinä. Sitten\ntuli Simo Ispinä, kalmankarvaisen päättäväisyyden värähdellessä\nposkilihaksissaan ja kivääri valmiina verilöylyyn.\n\nUllakolla ei kuitenkaan ollut mitään rosvojoukkoja. Tuulikki\nIspinä kyllä kiljahti niin kuin olisi hänen sydämensä lävistetty\nkaksiteräisellä miekalla, mutta se johtui siitä, että lihava rotta\njuoksi melkein hänen kenkiensä ylitse.\n\nMarin ilmoitus oli ollut osittain erehdyttävä. Lukkoa ei oltu rikottu.\nVaras oli vain nyppäissyt sen peukalolla ja etusormella irti hatarasta\nlautaovesta.\n\n— Se on hävytöntä! lausui Simo Ispinä, laskien kiväärin jalalle. — Minä\nammun sen seulaksi! lisäsi hän uhkaavasti.\n\nVaras oli myllistellyt komeron lattialla olevaa rojua, kaatanut\npakkilaatikoita ja penkonut sieltä täältä.\n\n— Eipä se ole tainnut mitään kelpaavaa löytää, arveli Simo Ispinä.\n\nMutta Mari läiskäytti käsiään ja huusi:\n\n— Herran mustat pöksyt on poissa!\n\n— Marin täytyy sanoa »housut», kun on herran pöksyistä puhe, oikaisi\nTuulikki Ispinä.\n\n— Ne riippuivat tuossa vasemmalla olevassa naulassa, mutta nyt ei siinä\nole mitään, ilmoitti Mari.\n\nEikä siinä mitään ollutkaan muuta kuin naula, ja sekin oli ruostunut.\n\n— Miksi Mari on tuonut herran hyvät mustat housut tänne vinttiin? kysyi\nTuulikki Ispinä ankarasti.\n\n— Kun rouva käski, vastasi Mari.\n\n— Tästä täytyy ilmoittaa etsivään osastoon, sanoi Simo Ispinä. — Ne\nolivat vielä hyvät housut.\n\n— Ne olivat kyllä takaa hyvin kuluneet, muisteli Tuulikki Ispinä.\n\n— Mutta kyllä ne olisivat vielä saketin kanssa menneet, sanoi Mari.\n\nTuulikki Ispinä loi Mariin rankaisevan silmäyksen.\n\n— Tähän täytyy nyt hankkia uusi ja vahva lukko, sanoi Simo Ispinä. — Ja\nkaikki mikä varkaalle kelpaa, on siirrettävä alas.\n\n— Mitäs se sitten enää lukolla tekee? kysyi Mari.\n\n— Mari ei saa viisastella herralle! sanoi Tuulikki Ispinä tiukasti. —\nKyllä herra tietää. — Ja Mari sai viime kuussa palkankorotuksen.\n\n— Viisi markkaa, tunnusti Mari kieltämättömän tosiasian.\n\nSimo Ispinä osti uuden, suuren munalukon. Sitten hän käärmeellisesti\nhymyillen valmisti ilkeän jutkun ullakkovarkaille. Hän kantoi\nkeittiöstä vanhan arkun ullakolle, ja pani arkkuun paperipalan,\njohon hän oli piirustanut pitkäänenää näyttävän ukon kuvan. Se ei\nollut taiteellisesti kypsä teos, mutta Simo Ispinän mielestä täytti\nse tarkoituksensa. Sitten lukitsi hän arkun ja työnsi sen komeron\nviimeiseen soppeen, latoen sen päälle vanhat pakkilaatikot ja muut\nromut, jotta rosvolla olisi enemmän vaivaa. Lopuksi lukitsi hän komeron\nsillä uudella, vahvalla lukolla.\n\n— Ha ha! nauroi Simo Ispinä tyytyväisenä.\n\nViime tiistaina huomattiin, että Ispinän ullakkokonttoriin oli taas\nmurtauduttu. Lukko oli rikottu ja samoin arkun lukko, kun arkku ensin\noli raahattu esille nurkasta.\n\n— Ha ha! nauroi Simo Ispinä.\n\nSitten kurkisti hän arkkuun ja huusi hämmästyneenä:\n\n— Mitä tämä on?\n\nSiellä olivat hänen mustat varastetut housunsa.\n\n— Ne eivät ole kelvanneet sille roistolle! ähkyi Simo Ispinä\nloukkautuneena.\n\nMutta Mari huusi:\n\n— No nyt voi herra taas pitää mustia pöksyjä saketin kanssa, ha ha!\n\n\n\n\nTÄTI DOROTEAN LÄHTÖ\n\n\nTäti Dorotea tuli herrasväki Heppulan eteiseen kuin taifuuni.\n(Taifuunin merkitys katso Tietosanakirjasta.) — liiiiiii! huusi rouva\nLäylikki Heppula. Se on hänen ihastuksensa korkeimman potenssin\nilmenemismuoto. Superlativus maximus forte fortissimus. — Minä _juuri_\nodotin tätiä! Mistä täti _juuri_ ymmärsi tulla? Minä panin _juuri_\nkahvipannun tulelle! Minä tulin kanssa _juuri_ kaupungilta! Minä\najattelin _juuri_...\n\n— Minulla on niin hirmuinen kiire! huusi täti Dorotea. — Minulla on\nniin _hirmuisen_ vähän aikaa! Minulla on niin _hirmuisen_ paljon\ntekemistä! Minun täytyy heti...\n\nRouva Läylikki Heppula ja täti Dorotea taistelivat hetken aikaa täti\nDorotean päällystakista. Täti Dorotea sanoi, ettei hänellä ollut\nmitenkään aikaa ottaa sitä pois. Se oli aivan mahdotonta. Mutta\nLäylikki Heppula oli vahvempi. Taikka jos totuus sanotaan, niin\nkyllähän täti Dorotea tietysti _vahvempi_ on. Täti Dorotea on varmasti\nvahvempi kuin Läylikki Heppula ja hänen miehensä Toivo Kotivalo\nHeppula yhteensä. Täti piti päällystakkia kiinni ja huusi. Pelästynyt\npalvelijatar kurkisti silmänräpäyksen ajan eräältä ovelta, mutta ei\nhuutanut.\n\nTällä kertaa oli Läylikki vahvempi ja riisui päällystakin. Vahvin\nkaikista oli päällystakki, sillä se kesti. Mutta sen napit olikin täti\nDorotea itse ommellut.\n\n— Mitä kello on? kysyi täti Dorotea astuessaan sisään. — Kauhistus,\nonko kello jo yksi! Minun piti olla kotona neljännestä vaille yksi.\nOmpelijatar odottaa! Ja sinä riisuit vielä minun päällystakkini! Mutta\nminä lähden heti. Joko sinä olet saanut ne frivoliteetin mallit?\n\nKello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla\nhuoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut.\nSamasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme\nja kolme ja puoli neljä ja neljä.\n\nKello löi puoli viisi.\n\nSe kuului.\n\nOli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei\nsiinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä\nsilmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että\nkumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).\n\n— Siunatkoon! huusi täti Dorotea. — Löikö se onneton jo puoli kaksi?\n\n— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen\nkatsomaan, mitä kello on.\n\nKello oli nimittäin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli auki.\n\n— Puoli viisi! kirkaisi Läylikki Heppula. — Mahdotonta!\n\n— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi.\nMinun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.\n\n— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. —\nKeittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.\n\nRouva Läylikki painoi soittokellon nappia.\n\n— Kello on kymmentä vailla viisi, ilmoitti Maikki.\n\n— Maikki on hullu! huusi täti Dorotea. — Mutta minun täytyy lähteä.\nOmpelijatar odottaa. Kuinka teidän kaikki kellonne käyvät niin väärin?\n\nMaikki oli poistunut takaisin omaan valtakuntaansa loukkautuneena,\npäättäen sanoa itsensä irti ensi kuun 1 p:stä.\n\n— Voi voi jos tädillä olisi ollut aikaa istua vielä kaksi sekuntia...\nniin, ja silloin oli Hilda sanonut, että naisella, jolla on sellainen\nmaku kuin Lainalla...\n\nMutta täti meni. Täti Dorotea meni kuin Samum (kts. Tietos.). Ei mikään\nvoinut pidättää täti Doroteaa, sillä hänellä oli kiire.\n\nMutta rouva Läylikki Heppuli juoksi vielä hänen perässään yhdet raput\nalaspäin ja kertoi:\n\n— Mutta rouva Nokkanen väitti, että jos ero tulee, niin ei syy ainakaan\nole hänen tyttärensä, koska hän on itse imettänyt ja kasvattanut\nKirstin ja koska Janne nimenomaan...\n\nJa kun portaiden alapäässä tuli vastaan työstään konttorista palaava\nToivo Kotivalo Heppula, joka sanoi:\n\n»Nytkö täti jo poislähtee, kun isäntä vasta kotiin tulee?» niin ei täti\nDorotea ennättänyt muuta kuin viitata käsilaukullaan jäähyväisiksi ja\nhuutaa:\n\n— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla\non niin _hirveän_ kiire, ja ompelijatar odottaa...\n\n\n\n\nYSTÄVÄMME SIGISMUND\n\n\nvaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan.\n(Sigismund _itse_ sanoo niitä briljanttinapeiksi.)\n\n— Mihin sinä taas menet? kysyi Sigismundin rouva.\n\n— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois\nniiltä. Siitä tulisi skandaali.\n\n— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä\nsaan olla aina yksin kotona.\n\n— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä,\nmihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.\n\n— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin\nrouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.\n\n— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena.\n— Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko\nillan kotona?!\n\n— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin\nolit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi\nnäpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva\nolkapäitään kohauttaen.\n\n— Minä en parkunut! huudahti Sigismund punastuen.\n\n— Sinä olet kuullut väärin!\n\nSigismund lähti.\n\n— Hyvästi! sanoi hän, sipaisten vasemmalla viiksentyngällään rouvansa\nvasenta korvanlehteä. — Tulen heti kun pääsen.\n\n— Pidä hauskaa! sanoi Sigismundin rouva vähän katkerasti.\n\n— Niin pidänkin, mutisi ystävämme Sigismund kiiruhtaessaan alas\nportaita.\n\nSigismund lähti illalliselle Seurahuoneelle.\n\nMutta hän istui pöydässä levottomana kuin kissa pistoksissa, ja kun\njälkiruokaan oli päästy, katosi Sigismund salaperäisellä tavalla.\n\nKun hänen vierustoverinsa kääntyi ilmoittamaan, että elämä joskus\ntuntui niin kauhean tyhjältä, niin ei Sigismundia enää näkynyt. Hänen\npaikkansa oli todellakin kauhean tyhjä.\n\nSigismundilla oli nimittäin taskussaan silkkinaamio, ja hän lähti\npitämään hauskaa.\n\nNaamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja\nhauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme\nSigismund.\n\nSigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät\nkorkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana\npäivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka\nymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.\n\nLopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund\non aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75\nkiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli\nnimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen\nsetänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.\n\nPulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä\nkovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund\nkuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko\nelämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon\nvalossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien\nlennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan\nviileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille,\ntahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan\novella ja näppäillä tamburiininsa kieliä...\n\n— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö\nedes, mikä tamburiini on?\n\nMutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän\nnäppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä\nvirvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista\nmaailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia\nkylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta\nkohottamaan hiukan naamiotaan.\n\nHurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan\nkaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli\nkärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla\nkurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.\n\nJa tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana\ntuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten\nsäteilevin silmin Sigismundiin.\n\nMutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia\naikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta\nhän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi\nkuitenkin vielä liikkumaan.\n\nTuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman\npöytänsä alta viereisen pöydän alle.\n\nJa sieltä seuraavan pöydän alle. Hameet kahisivat hänen korvissaan ja\npöydistä kuuluvat kiljahdukset osoittivat, minne asti hän oli edennyt.\n\n— Siellä on taskuvaras, joka yrittää pujahtaa pakoon! huusi joku.\n\n— Poliisi tänne! huudettiin eri tahoilta.\n\nPoliisi tuli eteisestä. Ystävämme Sigismund vedettiin potkimisestaan\nhuolimatta esille kuudennen pöydän alta. Jos hän olisi ennättänyt\npäästä seitsemännen pöydän alle, olisi hän sieltä päässyt ovelle.\n\n— Herra on hyvä ja riisuu naamionsa! sanoi poliisi.\n\n— Ei, ei naamiota! huusi Sigismund sydäntäsärkevällä äänellä.\n\nSitten lankesi hän poliisin kaulaan ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\n\n— Jassoo...! sanoi poliisi. — Herra on hyvä ja seuraa minua eteiseen.\n\n— Kuinka se oli? kysyi poliisi eteisessä.\n\nSigismund kuiskutteli jälleen hänen korvaansa.\n\n— No, sanoi poliisi. — Paetkaa sitten. Mutta ottakaa naamio pois\nkadulle tullessanne!\n\n— Te olette enkeli! huudahti Sigismund.\n\n— En minä enkeli ole, vastasi poliisi vaatimattomasti. Mutta minä olen\nmyöskin naimisissa.\n\nSigismund syöksyi ulos.\n\nMutta Sigismundin anoppi, joka ei voi luonnollisella tavalla selittää,\nmihin hänen iloinen seuralaisensa naamiaisissa katosi, on tullut\nspiritistiseksi ja toimeenpanee joka ilta spiritistisiä istuntoja.\n\nSigismundin täytyy myöskin ottaa niihin osaa, koska hän on innokkaasti\ntukenut anoppiaan hänen käsityksessään, että se naamiaisvieras — jonka\nanoppi kertoo muutamissa suhteissa muistuttaneen Sigismundia, mutta\nolleen paljoa hauskemman ja älykkäämmän oli astraali-ilmiö.\n\nSigismund on ehdottanut, että ostettaisiin radiokone, mutta anoppi\npitää henkiä hauskempina.\n\nHän kehittää nyt Sigismundista meediumia.\n\nSynti saa aina rangaistuksensa.\n\n\n\n\nOVIKAUPPAA\n\n\nIltapäiväaurinko paistoi sisään hra S.F. Peilarin huoneeseen. Se\npaistaa siihen joka päivä, milloin ei taivas ole pilvinen, n. 13\nminuuttia, tullessaan näkyviin edessä vasemmalla puolen olevan\nkivimuurin takaa ja ollessaan matkalla oikealla puolen olevan\nkivimuurin taakse. S. F. Peilarilla on siis »aurinkoinen huoneisto\nhyvällä näköalalla», juuri niinkuin siinä ilmoituksessa sanottiinkin,\njonka nojalla Peilari oli huoneistonsa löytänyt.\n\nOvikello soi ja Peilari meni avaamaan ajatellen, että siellä on\nkukaties se tyttö, joka myyskentelee paperikukkia.\n\nSiellä ei kuitenkaan ollut paperikukkatyttöä, vaan vaimo, joka tarjosi\nkengännauhoja, pitäen nauhakimppua koholla kuin italialainen, joka\nryhtyy nielemään makarooniannosta.\n\nS.F. Peilari vastasi tietysti, ettei hän tarvitse kengännauhoja.\nIhmiset yleensä luulevat, etteivät he tarvitse kengännauhoja, vaikka\nhe, lapikasjalkaisia savolaisia lukuunottamatta, eivät juuri muuta\ntarvitsekaan kuin kengännauhoja.\n\nVaimo katsahti Peilarin kenkiin. Oikean jalan kengännauhassa oli kaksi\nsolmua, joista toinen oli kuin mikä 1850-luvun rusetti, toinen taas\nepämääräisen näköinen myhkyrä.\n\nS.F. Peilari punastui vähän ja lisäsi:\n\n— Taikka jos ma nyt sentään otan yhden parin.\n\nSeuraava soittaja ei ollut mikään kauppias. Se oli puhkuva rouva, joka\nkysyi:\n\n— Täälläkö herra Jafetson asuu?\n\nS.F. Peilari vastasi totuudenmukaisesti, ettei herra Jafetson asunut\nsiellä.\n\n— Juoksutetaan ihmisiä turhanpäitten ylös näin jyrkkiä ja pimeitä\nrappuja, sanoi puhkuva rouva äkäisesti ja paiskasi oven kiinni S.F.\nPeilarin nenän edessä.\n\nPeilari huokasi ja palasi työhönsä. Hänen työnään oli löytää\nsalaperäisellä tavalla kadonnut hopeinen kalvosinnappi.\n\nSitten tuli nuori mies, joka oli sitä mieltä, että S.F. Peilarin\ntaloudellinen etu vaatii häntä ostamaan mainioksi tunnettua\n»Mattssonskan liisteriä».\n\n— Ahaa! huusi S.F. Peilari. — Te olette se sama lurjus, joka pari\nkuukautta sitten narrasitte minut ostamaan »Mattssonskan liisteriä» ja\nmaksamaan siitä 18 mk. Teitä minä juuri olenkin odottanut. Minä tuon\nheti teille näytteen tavarastanne.\n\nPeilari juoksi keittiöön ja etsi käsiinsä kysymyksessä olevalla\nliisterillä paikatun lasikannun, jota säilytettiin juuri tällaista\ntilaisuutta varten — pärekopassa, ettei se hajoaisi käsiin — sekä\nliisteripötkyn, jonka liisteröivät ominaisuudet, mikäli niitä koskaan\noli ollutkaan, olivat aikoja sitten haihtuneet siihen avaruuteen, joka\nympäröi maapalloa ja Peilarin keittiötä.\n\n»Mattssonskan liisterin» kaupittelija oli kuitenkin haihtunut melkein\nsamalla tavalla. Peilari, joka asuu neljännessä kerroksessa, juoksi\nkoppa kädessä viidenteen kerrokseen, mutta liisterinuorukaista ei\nnäkynyt sielläkään, mistä päättäen hän oli haihtunut portaita alaspäin.\nPeilarin juostessa hajosi lasikannu lopullisesti raunioiksi, mitkä\nsurumielisesti helisivät pärekopan pohjalla.\n\nS.F. Peilari palasi takaisin asuntoonsa, tuntien salaista miehekästä\nmielihyvää sen johdosta, että liisterihuijari oli näin suin päin\npaennut häntä.\n\nPeilari meni kylpyhuoneeseen ja nosti suurella vaivalla kylpyammeen\npystyyn seinää vasten. Ammeen alta löysi hän hammasharjan ja 50 penniä,\nmutta hopeinen kalvosimen nappi ei ollut sielläkään.\n\nSe oli nimittäin hänen kirjoituspöydällään, avoimessa pahvirasiassa,\nmissä hän säilytti muitakin nappeja, hakaneuloja y.m.s. pientä, mutta\ntarpeellista tavaraa. Ja kun se oli päällimmäisenä tässä rasiassa,\nmikä oli avoinna hänen nenänsä edessä joka kerta kun hän pöydän ääreen\ntuli, niin ei hän luonnollisesti huomannut sitä. Tälle ilmiölle on\nluonnollisen ja hyväksyttävän selityksen antanut Edgar Allan Poe, mutta\nsen selostaminen veisi meidät syrjään pääasiasta.\n\nPuolen tunnin kuluttua ilmestyi näyttämölle kiilloituspulverin myöjä,\njolle luonto oli pienten ja tihruisten silmäin korvaukseksi antanut\nison nenän. Päättäen sen 4 omituisesta kiillosta oli hän käyttänyt\npulveria senkin kirkastamiseen.\n\n— Minä en tarvitse teidän pulvereitanne, sanoi S.F. Peilari. — Juoskaa\njärveen ja viekää pulverit mennessänne!\n\n— Järvet ovat vielä jäässä, hö hö! vastasi isonenäinen tuttavallisesti.\n— Tämä on kerrassaan erinomaista kuurauspulveria kaikenlaisille\nmetalleille. Hiukan vain hinkkaa, niin heti loistaa ja välkkyy kuin\nNaantalin aurinko, hö hö!\n\n— No koettakaa sitä sitten tuohon ovenripaan, sanoi S.F. Peilari.\n\n— Hm... sen se näkyy olevan tarpeessakin... hö hö! sanoi pulveroitsija\nhieman epävarmasti. — Ei kai ole puhdistettu sitten kuin talo\nrakennettiin, hö hö... ja tämä näyttää olevan hyvin keskiaikainen talo,\nhö hö...\n\nKuurauspulverin asiamies ryhtyi todellakin hankaamaan ovenripaa,\nmissä ei kuitenkaan tapahtunut muuta muutosta kuin että ripa tuli\njonkinverran entistään tummemmaksi.\n\n— Eikä tämä maksa kuin viitosen pötky, sanoi kaupustelija.\n\n— Eipäs se näy pystyvän tuohon ovenripaan! huomautti S.F. Peilari. —\nSehän vain mustuttaa!\n\n— Mutta kun minulla on tätä enää niin vähän jäljellä, niin voinhan minä\nlopuskat antaa neljästä markasta. Ei tämä ovenripa kuparia olekaan!\n\n— Kuka sitä on kupariksi sanonut? Mutta metallia se on. Vai luuletteko\nte sitä puuksi?\n\n— Mitä lienee huonoa messinkiä... eihän semmoiseen mitkään\nkuurauspulverit vaikuta. Tämä minun tavarani onkin varsinaisesti\nkupariastioita varten. Niille se on erinomaista. No, ja sama se, kolme\nmarkkaa!\n\nPeilari osti lopuksi irti päästäkseen kuurauspulveriannoksen, maksaen\nsiitä 2 mk. 50 p.\n\n— Tappiota tuli, mutta eihän tuo kuin naurattaa, hö hö... horisi\nisonenäinen mies mennessään.\n\nKokeiltuaan kuurauspulverilla heitti Peilarin palvelijatar sen ulos\nikkunasta, ja lensi se suoraan pihalla olevaan roskalaariin.\n\nPeilarin palvelijatar onkin hyvin tarkkakätinen tyttö.\n\n\n\n\nKESÄLLÄ\n\n\nKaupanhoitaja Jerobeam Näpylikkö, joka oli kesälomalla ja joka siitä\nsyystä oli tuomittu elämään jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa —\nnimittäin omasta mielestään, vaikka ennen hän sitoisi narun kaulaansa\nja ripustaisi itsensä tallin parsille kuin antaisi pienintäkään\nviittausta siihen suuntaan rouva Oivikki Näpylikölle — jonkinlaisessa\nkotimaisessa Siperiassa, sanoimme siis, jossakin tuolla kylmässä ja\nkoleassa Sipoon saaristossa... tämä kaupanhoitaja Näpylikkö se oli\nperjantaiaamusta alkaen jollakin tavalla sisällisesti levoton ja\nilmaisi tyytymättömyytensä aamiaiseen ja kirosi talonväkeä siitä, että\nkaikki kolme venettä olivat poissa rannasta, vaikka oli semmoinen\nvälipuhe ja ehto ja sopimus, että kesävierailla täytyy olla yksi vene\nkäytettävänään... »vaikka koska ne maalaiset ja varsinkin ruottalaiset\nsopimuksiaan pitävät», sadatteli hra J. Näpylikkö, joka oli\nnatsionalisti ja fennomaani, milloin sattui huonolle tuulelle Sipoon\nsaaristossa.\n\nIltapäivään mennessä oli Jerobeam Näpylikön hermostuminen kohonnut\nhuolestuttavassa määrässä, ja Oivikki Näpylikön ehdotukseen, että\nmenisit tuosta vaikka kalastamaan, koska venekin jo on laiturissa,\nvastasi Jerobeam tuskastuneella ja halveksivalla ähkäisyllä, minkä piti\ntulkita kalastuselinkeinon yleisesti tunnettua kannattamattomuutta\nSipoon saaristossa.\n\nNiin, pidemmittä puheitta — Jerobeam ilmaisi lopuksi, että hänen\non lähdettävä käymään Helsingissä. Se oli hänen velvollisuutensa\nsuomalaisena, kansalaisena ja isänä ja perheen päänä. Ja kun ei rouva\nOivikki vastustanut tätä suunnitelmaa muuta kuin vain vähän näön\nvuoksi, sillä Oivikki-rouvalla oli pitkä lista asioita ja ostoksia\nJerobeamin toimitettavaksi annettavana, niinkuin niitä tällaisessa\ntapauksessa jokaisella rouvalla aina on, niin muuttui Jerobeamin\nmaailmankatsomus kolmessa minuutissa pessimistisestä optimistiseksi,\neikä edes Oivikki-rouvan antama, molemmin puolin täyteenkirjoitettu\nmuistilista voinut saada häntä tasapainostaan.\n\n— On niin ikävä lähteä käymään kesken lomansa siellä peijakkaan\nkaupungissa, sanoi Jerobeam häikäilemättömällä farisealaisuudella,\nkävellessään laivalaiturille. — Mutta minä en voi sietää sitä,\nettä asunto on viikkomääriä peräänkatsomatta, kun kaupunki kuhisee\nmurtovarkaita...\n\n— Mutta pidetäänhän alaovi aina lukossa ja...\n\n— ... ja varkaat kyllä saavat sellaiset lukot auki, huomautti Jerobeam.\n— No voikaa nyt hyvin ja katso lasten perään! huusi Jerobeam Oivikille,\nhypätessään laivaan.\n\n— Minä tulen huomenna takaisin.\n\nJerobeam Näpylikkö huomasi kevennyksekseen, ettei varkaita ollut\nkäynyt. Kukat eivät myöskään olleet kuihtuneet, joten niitä oli\nkasteltu säännöllisesti.\n\nSitten meni Jerobeam puhelimeen:\n\n— Halloo, halloo. Onko se Ville? Tämä on Jerobeam. Juu. Niinkö, ha\nha! Senhän arvaa! Vai lystiä te pidätte! Juu, minä olen käymäseltään\nkaupungissa, täytyi lähteä vähän tuulettumaan. Pieni rimpampampuliko,\nhi hi? Missäs tavataan? Jaha, juu, se sopii, minä tulen heti! Tilaa\nvain valmiiksi jotakin. Voileipäpöytäkö? Juu, tietysti, minulla on kova\nnälkä. No näkemiin, minä tulen heti. Minä tulen aivan heti.\n\nJerobeam ei tullut aivan heti. Hän ei tullut ensinkään. Ville tilasi\nvalmiiksi voileipäpöydän, lienee tilannut muutakin, mutta Jerobeam oli\nkadonnut. Eikä hänen puhelimestaan vastattu.\n\nJerobeam oli sillävälin omassa rappukäytävässään. Hän oli juossut\nulos hyräillen ja vihellellen hattu päässä ja keppi kädessä, astunut\nhissiin ja ajanut alas. Sitten hän oli astunut ulos hissistä ja olisi\nastunut ulos alaovestakin, jos olisi päässyt. Mutta hän ei ollut\npäässyt. Ovi oli lukossa. Sitä pidettiin kesällä aina lukossa, koska\nrappukäytävään kuuluvat huoneistot olivat tyhjät. Viimeksi oli Jerobeam\nitse, säntilliseen tapaansa, vääntänyt äsken tullessaan oven lukkoon.\nHän kirosi nyt haikeasti säntillisyyttään, huomattuaan panneensa\navaimet sen vanhan sadetakin taskuun, minkä hän vähemmän edustavana ja\nmuutenkin tarpeettomana oli jättänyt riippumaan eteisen naulaan. Ja\nalaovi oli lukossa ja hänen eteisensä ovi oli lukossa. Jerobeam puri\nhammasta, mutta ei itkenyt. Hän hyökkäsi kaikella voimallaan ulko-ovea\nvastaan, mutta se oli sitä vanhan hyvän ajan tekoa ja kesti. Se olisi\nkestänyt kaksikin Jerobeamia.\n\nJerobeam kiristi hampaitaan ja ajoi hississä takaisin omalle ovelleen.\nViiden minuutin kuluttua ja saatuaan kädensijan poikki soitti\nJerobeam ovikelloaan, kun ei muutakaan osannut. Kun ei ketään ollut\nsisässä, niin ei kukaan tullut aukaisemaankaan. Jos joku olisi tullut\naukaisemaan, olisi Jerobeam pyörtynyt.\n\nTästä soitosta sai Jerobeam kuitenkin uuden aatteen, nimittäin käydä\nsoittelemassa muita ovikelloja. Hän kulki ylös ja alas niinkuin\nenkelit Jaakopin tikapuilla, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koko\ntämä osa talosta oli autio. Kaameasti kaikui ovikellon soitto tyhjissä\nhuoneistoissa. Jerobeamista tuntui, että hän oli vain joku vanha aave\ntai haamu, joka kummittelee hylätyssä talossa, ja Jerobeamia värisytti.\n\nTunnin kuluttua seisoi hän omalla ovellaan ja kuunteli. Äkkiä kuuli hän\neteisessä olevan puhelimensa kilisevän. Ville siellä nyt soittaa ja\nihmettelee, miksi ei Jerobeam jo tule. »Halloo!» huusi Jerobeam oven\nläpi ja itki. Hänellä oli niin kova nälkäkin.\n\nYö saapui vähitellen. Jerobeam kärsi nälän tuskia... ja janon myöskin,\nsuoraan sanoen.\n\nHän meni hissiin ja alkoi ajaa ylös, alas, ylös, alas...\n\nSydänyön aikana, kun hissi juuri oli päässyt taas alas, kuuli Jerobeam,\nettä alaovea koetettiin avata. Jerobeam päästi ilonhuudon ja juoksi\nkoputtelemaan, huutaen: nopeammin, nopeammin!\n\nMurtovaras, joka koetti avata alaovea tiirikalla, päästi kauhun\nmölähdyksen ja pakeni pois koko kaupungista. Jerobeam huusi ja\njyskytti, mutta kuulemansa mölähdyksen jälkeen ei hän kuullut enää\nmitään.\n\nJerobeam palasi horjuen hissiin.\n\nKun talonmiehen emäntä seuraavana päivänä klo 11 a.p. avasi alaoven,\ntullessaan kastelemaan kesälaitumilla olevien vuokralaisten kukkia,\nkohtasi häntä seuraava näky:\n\nHississä istui vuokralainen Jerobeam Näpylikkö nappeja vuoronperään\npainellen ja ajoi tylsästi nauraen ylös, alas, ylös, alas...\n\n\n\n\nUISTINTA SOUTAMASSA\n\n\n— Sikuriset soittivat juuri kaupungista, että he tulevat meille\nhuomenna koko joukolla! huusi Selma. — Mistä kummasta minä nyt otan\nniille päivällisen?\n\n— Onhan se vasikka, huomautti Urho Antero. — Emäntä sanoi jo viime\nviikolla, että me...\n\n— Vasikka vietiin aamulla kaupunkiin, kun sinä olit sanonut isännälle,\nettä kuka sitä lihaa kesällä! Jos olisikin se vasikka, niin mikäs...\n\n— Täytyy laittaa kalaa.\n\n— Niin, kalaa... ja hummeria ja kaviaaria! Niin sinä puhut kuin\nolisimme vielä Helsingissä. Siellä saa aina kalaa, mutta mistä sinä\nluulet kalan tulevan täällä maalla, järven rannalla?\n\nTotta oli. Selma ja Urho Antero asuivat jo alun kolmatta viikkoaan\nmaalaistalossa suuren järven rannalla, näkemättä kalan päätäkään.\nLukuunottamatta sitä sillilähetystä, joka oli tilattu kaupungista,\nosuuskaupasta.\n\n— Kalaa tulee! sanoi Urho Antero äkkiä.\n\nUrho Anterolla oli nimittäin kolme uutta uistinta, joita hän ei ollut\ntullut vielä vedessä kastaneeksi: suuri uistin, pieni uistin ja se\npatenttiuistin, joka ei tartu ruohoihin eikä uppoa pohjaan soutamasta\nlakatessa.\n\n— Kunpahan tulisi! huokasi Selma. — Saisit kerrankin...\n\n— Älä toivota onnea! huusi Urho Antero. — Se via, kalaonnen!\n\n— Noilla uusilla housuillasiko sinä aiot kalastamaan lähteä?\n\n— Se on totta. Mitä huonommat housut, sen parempi saalis, vakuutti\nisävainaja.\n\nMutta varsinaisten kalahousujen huomattiin jääneen Helsinkiin.\n\n— Taisit panna ne naftaliiniin! ivasi Urho Antero.\n\nEmännältä lainattiin isännän kalahousut. Urho Antero vähän värisi\nottaessaan ne varovasti hyppysiinsä.\n\n— Niillä housuilla se on meidän ukko toisenkin kalan järvestä nostanut!\nvakuutti emäntä, ojentaessaan housut aitan rappusilla Urho Anterolle.\n\n— Sen minä kyllä uskon... mutisi Urho Antero, silmäillen housuja\ntuntein, jotka olivat melkein yhtä sekavat kuin isännän kalahousutkin.\n— Kiitos!\n\n— Ha ha! sanoi Selma Urho Anteron esiintyessä kalavarustuksissaan. —\nNyt ei pitäisi ainakaan housujen syy olla, jollei kaloja tule. Tuskin\nlienee isävainajallasikaan...\n\n— Niin, hahata sinä! murisi Urho Antero lähtiessään uusine uistimineen\nlaahustamaan isännän avarissa nimettömissä rantaan.\n\n— Suutari siellä jo näkyy soutelevan toisella rannalla, mainitsi\nlypsyhommissaan oleva emäntä ohimennen.\n\nSuutarilla oli mökki lahden vastapäisellä rannalla. Suutaria ei\nkyllä usein näkynyt vesillä. Urho Antero ajatteli, että kaipa\nsuutari, kokenut mies, on katsonut tämän illan erittäin edulliseksi\nuistinvedolle. Ja jos suutari saa kaloja, niin saa kai hänkin.\n\nUrho Antero heitti aluksi suuren uistimen veteen sitä suurta\npäivällishaukea varten ja lähti sitten kiertämään lahden pohjukkaa,\nvoidakseen soutaa suutarin ohi ja nähdä, oliko suutarilla jo mitään.\n\n— Ehtoota, sanoi suutari, joka hiljalleen kierteli ja kaarteli lähellä\nrantaa olevan kaislikkosaarekkeen reunoja. — Herrat taisivat lähteä\nkalan narruuseen?\n\n— Iltaa, iltaa! vastasi Urho Antero tuttavallisesti. — Ottaako hauki?\n\n— Eipä näy välittävän... ei ole nyt tuulikaan siltä kantilta, valitti\nsuutari ja nosti keskikokoisen hauen veneeseensä. Urho Antero huomasi,\nettä suutarilla oli paremmat housut kuin hänellä, tavallisen hyvät\nhousut noin suutarismiehen housuiksi.\n\nUrho Antero lähti soutamaan lahden suussa olevaa pientä saarta kohti.\nIsäntä oli kerran sanonut, että jollei muualta mitään saa, niin se\nsaari kumminkin aina kalakeiton antaa.\n\nKierrettyään saaren kahteen kertaan myötäpäivään veti Urho Antero ison\nuistimen ylös ja heitti pienen ja patenttiuistimen veteen, kummankin\npuoleltaan venettä.\n\nSitten hän lähti soutamaan vastapäivään.\n\nSuutari se näkyi vain siellä lahdella kaislikkoaan kiertelevän...\n\nTunnin kuluttua — ei ollut nykäissytkään — ja selviteltyään\nneljännestunnin patenttiuistinta pikku uistimen siimasta arveli Urho\nAntero parhaaksi palata lahdelle. Siellä se taitaa sittenkin hauki\npötköttää kaislikon reunassa, silmät päässä jäykkinä. Kyllä näyttää\nsuutari tietävän. —\n\n— Ei se tunnu olevan nyt syömätuulella, huomautti Urho Antero,\nsoutaessaan kymmenkunnan sylen päästä suutarin ohi.\n\n— Ei se tunnu... myönsi suutari, joka juuri oli nostanut ison ahvenen\nkuin omasta padastaan. — Eikä tuo ole kyllä tuulikaan siltä kantilta...\n\n— Maistuisikohan tupakka? kysyi Urho Antero, kerien pientä uistinta\nkelalle.\n\n— Minkähän tuo tekisi... epäröi suutari. — Sinnekö ne herrat jättävät\ntoisen uistimen järveen... tässä on paljon hakoja pohjassa.\n\nUrho Antero selitti, että se on semmoinen uusi keksintö. Ei se painu\nkoskaan pohjaan.\n\n— Jaa, olen minä kyllä kuullut semmoisista, vaikka en ole nähnyt, sanoi\nsuutari.\n\nUrho Antero tarjosi tupakan ja lappoi sitten patenttiuistimen suutarin\ntarkastettavaksi.\n\n— Jopa on patentti! ihasteli suutari. — Jos ei tähän kala tartu, niin\nsitten ei mihinkään. Minulla on vain tämmöinen vanhasta lusikasta — oma\ntekemäni...\n\nUrho Antero saattoi tupakkahetken jälkeen jäädä kainostelematta\nsoutelemaan saman kaislikkosaarekkeen ympärille kuin suutarikin.\nSoudettiin toinen toista puolta toinen toista, ja vaihdettiin aina\njoku sana. Siinä rupatellessa veti suutari sen suuren hauen, jota hän\noli lähtenyt hakemaankin. Urho Anteron ei tarvinnut kertaakaan nostaa\nuistintaan, kun eivät siihen patenttipyydykseen ruohotkaan tartu.\n\nSelma on hyvin iltauninen, mutta hän oli kuitenkin laiturilla vastassa,\nkun Urho Antero lopuksi joskus auringonlaskun jälkeen souti rantaan.\n\n— Noin suuri hauki... ja yksi, kaksi... kolme pienempää! Nyt meillä\non hyvä päivällinen, Luojan kiitos! huusi ihastunut Selma. — Minä kun\npelkäsin niin, etten olisi saanut koko yössä unta. Mainiot housut...!\n\nMutta suutarin eukko oli jo nukkumassa, kun suutari tuli mökilleen.\n\n— Vähiinpä se jäi! sanoi suutarin eukko sängystä, nähdessään, ettei\nsuutarin uistimen koukuissa riippunut kuin pari ahventa.\n\n— Niinhän tuo nyt jäi, murahti suutari haukotellen, ja pisti taskustaan\nviidettäkymmentä markkaa pöytälaatikkoon.\n\n\n\n\nJUHANNUSKOKKO\n\n\nKesävieraat Henrikki ja Läylikki (Läylikki merkitsee tässä tapauksessa\nHenrikin rouvaa) istuivat kuistilla ja joivat kahvia.\n\nOli kesä. Oli juhannusaatto. Käki kukkui.\n\n— Nyt on juhannusaatto... valon juhla! sanoi Läylikki haaveilevasta\n\n— Sinäkö tämän kahvin olet keittänyt? kysyi Henrikki vähemmän\nhaaveellisen näköisenä ja suutaan muikistaen.\n\n— Juhannusaatto ja käki kukkuu... haaveili Läylikki — »Siellä kauan on\nkukkineet omenapuut...» Kahvi on tietysti karjakon keittämä!!\n\n— Pitäisi nyt olla sitten juhannuskokkokin, arveli Henrikki\nyhtäkaikkisesti. — Vaikka eivät ne taida tässä talossa polttaa\njuhannuskokkoa. Nämä ovat tarkkaa väkeä.\n\n— »Tarkka talossa pysyy», muistutti Läylikki ihan odottamatta ja omasta\npäästään sananlaskun, niin että Henrikkikin vähän ihmetteli. — Jos\nmekin olisimme olleet tarkkoja koko ajan, niin olisi meillä ehkä oma\nosakehuoneisto Runeberginkadun varrella...\n\n— Juu, kolmentuhannen markan kuukausipalkalla! sanoi Henrikki\nivallisesti. Kaikki tuttavat sanovat, että Henrikki on satiirinen\nluonne, ja Henrikki on siitä ylpeä. Huumorikin on hyvää, mutta satiiri\non vielä pari pykälää parempaa, sanoo Henrikki.\n\n— Minäpä kysyn talonväeltä, polttavatko he juhannuskokkoa... eivät ne\nkehtaa olla silloin polttamatta! kuiskasi Läylikki.\n\nHenrikki ei voinut olla salassa ihailematta tätä tosinaisellista\nviekkautta.\n\nIsäntä seisoikin pihalla paitahihasillaan, kädet housuntaskuissa ja\ntakapuolet lököttäen pussimaiseen tapaan.\n\nLäylikki hyppeli hänen luokseen keijukaismaiseen, siis helsinkiläiseen\ntapaan. Henrikki tunsi, ettei isäntä nyt voi vastustaa Läylikkiä.\n\n— Huomenta, isäntä! viserteli Läylikki hopeankirkkaalla äänellä.\n\n— Jumala antakoon! murahti isäntä ja kohautti hieman hämillään\nnimettömiään.\n\n— Nyt on juhannusaatto! liverteli Läylikki.\n\n— On maar nyt kyllä juhannusaatto, myönsi isäntä, aikoen painua omille\nteilleen. Mutta Läylikki hyppeli hänen edessään ja sirkutti:\n\n— Minun pappani kotona — se oli myös maalla — poltettiin aina\njuhannuskokko.\n\n— Tarttis maar meilläkin polttaa, myönsi isäntä. — Tarttis oikeen...\ntoisti isäntä niskaansa kylmien. — Mutta ei nyt ole mitään semmosta\nvanhaa tynnyriä eikä muuta, jonka voisi polttaa...\n\n— Entäs tuo vanha tervavene tuolla rannalla? kysyi Läylikki\nkeikistellen isännän edessä hurmaavimmalla tavallaan.\n\n— Herra hallitkoon! hämmästyi isäntä. — Sehän on vasta kolme kesää\nvanha vene, ja se maksoi neljättäsataa markkaa, vaikka tarpeet oli\nomasta metsästä.\n\n— Mutta entäs tuo risukasa! huomautti tarkkasilmäinen Läylikki.\n\n— Mikä risukasa? kysyi isäntä.\n\n— Tuo tuolla savupirtin takana, neuvoi Läylikki.\n\n— Ei se ole savupirtti, se on _riihi_, oikaisi isäntä. — Eikä se\nsiksi toiseksi ole risukasa, vaan riihipino. Sitä tarvitaan riihen\nlämmityksessä.\n\n— Oi, siis emme saa mitään juhannuskokkoa! huokasi Läylikki sillä\näänellään, jota hän käytti vain äärimmäisessä hädässään, nimittäin\nkiristäessään Henrikiltä uutta hattua. —\n\nTietysti voitti hän isännän sillä. Nujersi. Isäntä on hänkin sentään\nvain mies, vaikka onkin puolta isompi mies kuin Henrikki.\n\n— Tuolla Sikosaaressa on kaikenlaista risua ja kantoa, jota ei ole\ntullut otetuksi talteen, sanoi isäntä. — Sen saisi kyllä polttaa\njuhannuskokkona.\n\n— Oi kuinka isäntä on hyvä! riemuitsi Läylikki, niin että isäntä tuli\noikein hämilleen ja yski: höm—öhöm...\n\n— Me laitamme sinne kokon ja keitämme kahvit Henrikin kanssa, ja sitten\nisäntä ja emäntä ja koko talonväki tulee meidän vieraaksemme kokolle!\njärjesteli Läylikki pääkaupunkilaisen notkealla älyllä.\n\n— Kiitos... vaikka väki kyllä taitaa mennä omille kokoilleen, sanoi\nisäntä.\n\nLäylikki lainasi talosta suurimman kahvipannun ja litran kermaa ja\npuolen kiloa sokeria ja paimenpojan, ja läksi Henrikin ja paimenpojan\nkanssa Sikosaareen panemaan kokkoa kuntoon.\n\nPaimenpoika keräsi kaikki Sikosaarella olevat risut ja niistä tuli\nniin paljon, että Läylikki arveli saavansa niillä parahiksi kahvin\nkeitetyksi.\n\n— Mahtaisikohan se isäntä huomata, jos me repisimme vähän katto- ja\npermantolautoja tuosta ladosta juhannuskokoksi? aprikoi Henrikki.\n\n— Kuinka se nyt sitä huomaisi! sanoi Läylikki.\n\n— Kyllä se huomaisi! vakuutti paimenpoika asiantuntijan varmuudella, ja\ntuumasta luovuttiin.\n\n— Juodaan sitten kahvia ilman kokkoa, kun tänne kuitenkin on tultu,\nmääräsi Henrikki.\n\n— Ammu nyt ne rakettisi! hoksasi Läylikki.\n\n— Mutta nyt on niin valoisaa, vuoden valoisin yö, ja ne piti säästää\nloppukesäksi...\n\n— Kyllä ne raketit näkyvät nytkin, varsinkin ne, joista lähtee punaisia\ntähtiä.\n\nJa Henrikki souti salmen yli taloon ja nouti rakettilaatikon ja kutsui\ntalonväkeä kahville.\n\n— Hyh, eikös siellä sen enempää puutavaraa ollutkaan! sanoi isäntä. —\nMutta leikitään nyt sitten kahvinuotion ääressä juhannuskokkoa, he he...\n\n— Isännässä on huumorin tajua, vaikka onkin tuommoinen jurtikka,\najatteli Henrikki. — Ja huumorin taju on henkevyyden puntari, sanoo\nTuulispää. Mutta satiiria ei tässä kylässä ole muissa kuin minussa...\n\nKoko talon väki tulikin kahville, myöskin rengit ja piiat, jotka aivan\noikein laskivat, että he sittenkin ennättävät vielä juhannuskokoilleen.\nJa Läylikki-rouvan keittämä kahvi oli hyvää, sillä vaikka Läylikki\ntuskin osaisi keittää ruispuuroa ilman keittokirjaa, osaa hän kuitenkin\nkeittää hyvän kahvin. Se on hänellä verissään, koska hänen isoäitinsä\noli Hämeenlinnan paras kaffekuukerska aikoinaan.\n\n— Olisi se ollut mukava oikea kokkokin, myönsi isäntä, kun oli\nkolmannet kupit juotu.\n\n— Jos sähäytettäisiin näitä hörhiläisiä, sanoi Henrikki, ja sytytti\nraketin.\n\nRaketti lensi suoraan latoon ja sytytti sen palamaan. Sammutusyritykset\nolivat turhat, semminkin kun molemmilla rengeillä oli yllään parempi\npukunsa, jota heidän ei tehnyt mieli tärvellä.\n\n— Tämä nyt oli hirveän ikävää, sanoi Henrikki. — Mutta se oli tapaturma!\n\nMutta isäntä suhtautui asiaan tyynesti.\n\n— Se oli vakuutettu ihan täydestä... minä olin aikonut alentaa puolella\nsen vakuutusta. Antaa roihuta vain!\n\n— Laittoipas se kaupungin herra sittenkin oikean juhannuskokon!\nriemuitsi paimenpoika, lämmitellen itseään tulipalon hohteessa.\n\nPaimenpoika on nimittäin vähän pölhönsekainen, niinkuin kai asiaan\nkuuluukin.\n\n\n\n\nSURULLINEN KERTOMUS ISKO TUITERIN KITKATULESTA\n\n\nTämä on surullinen, mutta rohkaiseva kertomus. Tämä on nimittäin\nkertomus Isko Tuiterin kitkatulesta. Tämä kertomus antaa\nmieltälämmittävän kuvan suomalaisen sisun saavutuksista epäedullisissa\nolosuhteissa.\n\nIsko Tuiteri oli viime kuussa kesälomalla eräällä kauniilla\npaikkakunnalla Saimaan rannalla. Samassa kylässä oli toinenkin\nhelsinkiläinen kesävieras, neiti Annikki Kuitunen. Oli luonnollista,\nettä Isko Tuiteri rakastui jossakin määrin Annikki Kuituseen, koska ei\nhänellä ollut muutakaan tekemistä.\n\nSitten tuli kävelyretkiä ja soutumatkoja ja kapuamisia kylän takana\nolevalle mäelle. Ynnä jossakin määrin haaveilua ja runonlausumista.\nNiinkuin lukija, jolla on aikoinaan ollut omat samantapaiset\nelämyksensä — sen sortin elämykset ovat kaikki samantapaisia niin\nlukijalla kuin Isko Tuiterillakin — ymmärtää ja arvaa. Niinpä niin,\n»voi nuoruus, nuoruus!» sanoi Taras Bulba. Taikka Taras Bulba täisikin\nsanoa, että »voi vanhuus, vanhuus!» Mutta joku muu on ehkä sanonut\nsamaa nuoruudesta.\n\nKuinka tahansa, Isko Tuiteri pyysi Annikki Kuitusen heinäkuun\nkolmantena pyhänä tavallista pitemmälle soutumatkalle, 5 kilometrin\npäässä olevalle Heinäsaarelle. Kahvipannu mukaan ja voileipiä. Annikki\nKuitunen vähän veikisteli ja epäröi, että onkohan se sopivaa, että\nihan kahden kesken niin pitkälle matkalle. Isko kiihtyi ja lämpeni ja\nhurmautui ja vannoi, että se juuri onkin sopivaa. Annikki Kuitunen\nuskoi silloin.\n\nJa niin sitä sitten lähdettiinkin.\n\nIsko oli miehekäs ja ylväs, Annikki Kuitunen oli hento ja viehkeä.\nKerjäläisakka tuli vastaan ja sanoi: »Antakoon hyvä Luoja paljon lykkyy\nja mänestystä nuorelle korreelle parille!» Isko antoi akalle 2 mk.\nOlisi antanut mieluummin markan, mutta antoi kumminkin kaksi.\n\nAstuttiin veneeseen.\n\nIsko asettui soutamaan, Annikki harjoitteli perän pitoa.\n\n— Kuinka ihana ilma! sanoi Annikki.\n\n— Hurmaava! sanoi Isko.\n\n— Laineet niin välkkyvät! sanoi Annikki.\n\nJa kimmeltävät! lisäsi Isko.\n\nJa Annikki alkoi, haaveileva ilme silmissään, lausua:\n\n    »Nyt kesäpäivä loistavi.\n    Niin oudoks' muuttaa mieleni\n    Tää aamu armahainen...\n\nPuolentoista tunnin kuluttua oltiin saarella. Kannettiin kahvipannu ja\nmuut eväät rannalle.\n\n— Nyt kahvi maistuu! sanoi Isko Tuiteri.\n\nJa hän ryhtyi tekemään nuotiota. Annikki Kuitunen huuhtoi kahvipannun\nja täytti sen Saimaan vedellä.\n\nIsko Tuiteri pisti oikean kätensä oikeanpuoliseen housuntaskuunsa.\nSitten pisti hän sen oikeanpuoliseen takataskuunsa. Sitten pisti\nhän vasemman kätensä vasemmanpuoliseen housuntaskuunsa ja sitten\nsamanpuoliseen takataskuunsa. Sitten etsi hän liivinsä taskut, joita\noli kolme. Sitten etsi hän takkinsa taskut, joita oli viisi. Sitten\netsi hän, olisiko hänellä vielä muita taskuja, mutta niitä ei ollut.\nSitten tarkasti hän huolellisesti uudelleen kaikki taskut, ja käänsi\nmuutamat nurinkin. Sitten katsahti hän pelästyneenä Annikki Kuituseen\nja ilmoitti:\n\n— Minä olen unohtanut tulitikut!\n\n— Voi kuinka ikävää! huudahti Annikki Kuitunen. — Nyt emme saakaan\nkahvia, vai kuinka?\n\n— Jaa, sanoi Isko synkästi.\n\nSitten istahti hän miettimään, mutta hypähti kolmen sekunnin kuluttua\nylös.\n\n— Minä teen niinkuin villit tekevät! huusi hän.\n\n— Hui! huusi Annikki Kuitunen, peräytyi kaksi askelta ja tuijotti\nkauhistuneena Isko Tuiteriin. Hän nähtävästi pelkäsi, että hra Tuiteri\naikoi syödä hänet täällä saarella.\n\nMutta Isko oli jo syöksynyt ryteikköön. Se ei ollut mikään konsti,\nsillä koko saari oli täynnä kuivaa risukkoa ja ryteikköä.\n\nKun Isko palasi takaisin, oli hänellä sylin täysi kaikenlaista kuivaa\npuuta, lyhyempiä ja pitempiä koivupalikoita, tikkuja, kepakkoja ja\nmuita.\n\n— Villi-ihmiset tekevät tulen hankaamalla kahta kuivaa puuta\nvastakkain, selitti Isko Tuiteri. — Eräät intiaanit saavat sillä\ntavalla, kun ovat käteviä ja tottuneita, tulen syttymään muutamassa\nkymmenessä sekunnissa. Pyörittävät vain tikkua pystyssä kämmeniensä\nvälissä isompaa puuta vastaan, siihen syntyy kuoppa ja kuoppaan\nporajauhetta, joka rupeaa hehkumaan, ja puhaltamalla voi sitten saada\ntulen pieniin kuiviin sytykkeisiin.\n\nIsko asetti puunkappaleen maahan, laskeutui polvilleen sen päälle ja\nalkoi ahkerasti porata kämmentensä välissä.\n\n— Niitä on villikansoilla hyvin monenlaisia tulen tekokonsteja, selitti\nIsko. — Jos meillä olisi vähän narua, niin syntyisi tästä sellainen\ntulipora, jota eskimot ja dajakkiheimot, käyttävät. Minä pyörittäisin\nporaa sen ympäri käännetyllä narulla, vetämällä narua edestakaisin,\nja te painaisitte toisella puunpalasella päälle, että pora pysyisi\npaikallaan.\n\n— Oi kuinka oppinut ja taitava te olette! sanoi Annikki Kuitunen, ja se\ninnostutti Iskoa poraamaan entistä lujemmin.\n\nÄkkiä keskeytti hän kapulan pyörittämisen, alkoi puhallella kämmeniinsä\nja sanoi:\n\n— Kämmeneni ovat kuin tulessa!\n\n— Mutta tulta ei niistä vain lähde, huomautti Annikki Kuitunen, ja tämä\npila vähän loukkasi Isko Tuiteria.\n\n— Tulen minä kumminkin teen, vaikka minun pitäisi sitä varten jäädä\ntälle kirotulle saarelle syksyyn asti! uhkasi hän synkästi. — Minä\nannan palttua villikansojen porauskonsteille. Minä teen kansallisen\nsuomalaisen kitkatulen...\n\nJa Isko Tuiteri tekikin sen. Se tuntuu uskomattomalta, kun sen tässä\nnäin kertoo, mutta hän teki sen kumminkin. Hän etsi kaatuneen,\nkuivaneen koivunrungon ja metrin pituisen koivupalikan, kaivoi puukolla\nkoivunrunkoon parin sentin syvyisen pykälän poikittain, riisui liivinsä\nja kauluksensa sekä pyysi neiti Kuitusen pitämään varalla hyvin hienoa\ntuohen nöhtää. Sitten kääri hän paidanhihansa ylös ja alkoi irvissä\nikenin kitkuttaa molemmin käsin palikkaa tuossa lovessa, sahaten\nedestakaisin.\n\nHän hikoili hirveästi. Hänen silmänsä pullistuivat ja hänen\notsasuonensa paisuivat. Mutta hän kitkutti kituuttamistaan.\n\nJa tulen hän teki. Kun tuohennöhtä lopulta leimahti palamaan, oli hän\nkuitenkin niin väsynyt, ettei jaksanut edes hurrata. Hän vain kuiskasi\nuupuneena, vaikkakin voitonriemuisena:\n\n— Teinpäs tulen...!\n\nMuutamien sekuntien kuluttua leimusi ja ritisi tuli pienessä nuotiossa\nkahvipannun alla.\n\nSilloin kuului askelten räiskettä risukossa kauempana saarella.\n\nIsäntämiehen näköinen ukko ilmestyi jostakin paikalle ja sanoi:\n\n— Ei tällä suarella sua polttoo tulta! Sammuttakee se hetj paikalla!\n\nVastalauseet ja pyynnöt eivät auttaneet. Isko Tuiteri melkein itki, kun\nhän kantoi hatullaan vettä rannasta ja sammutti tulen.\n\nKun he soutivat pois saaresta, purskahti Annikki Kuitunen äkkiä\nnauramaan ja sanoi:\n\n— Voi kuinka koomillisen näköinen te olitte hangatessanne sitä puuta,\nha ha ha ha...\n\nSilloin sammui Isko Tuiterin rakkaus. Se muuttui vihaksi.\n\n\n\n\nAVUTONNA\n\n\nMainiota! sanoi johtaja Efraim Kölliskö. — Herttaista! Mainion\nherttaista!\n\nHra Kölliskö sanoi sen vain itselleen ja korkeintaan joillekin\nmahdollisesti läheisyydessä oleville ahvenille ja salakoille. Efraim\nKölliskö oli nimittäin yksin.\n\nJa sitäpaitsi niin yksin kuin ihminen voi olla. Alastikin vielä.\n\nTällä hetkellä ei Efraim Kölliskö, toiminimi Kölliskö, Kuikula &\nKumpp:in toimitusjohtaja ja pääosakas, kuitenkaan aavistanutkaan,\nkuinka yksin hän itse asiassa oli.\n\nHän oli ollut onkimassa pienen luodon reunassa keskellä järven selkää.\n\nSen luodon vedenpäälle ulottuva osa oli vain parin neliömetrin\nlaajuinen, sileäpintainen kivi, ja sekin niin matala, että joka kolmas\ntai seitsemäs tai yhdeksäs aalto huuhteli sen ylt'yleensä.\n\nSitten oli Kölliskön tehnyt mieli virkistää itseänsä uinnilla.\n\nHän oli soutanut veneensä tuon piskuisen luodon ääreen, kunnes keula\nnousi kivelle, riisunut kaikki verhonsa venheeseen, koska ne olisivat\nkastuneet luodolla, ja heittäytynyt sitten luodolta veteen. Pieneltäkin\nkiveltä pääsee sentään paljoa mukavammin takaisin veneeseen kuin\nsuoraan vedestä.\n\n— Mainiota! sanoi siis johtaja Kölliskö.\n\nHän sukelsi ja uiskenteli ja kellui keveästi laineilla, sillä hän on\naika pullea. Leikki vuoroin hyljettä, vuoroin valaskalaa. Sillä välin\ntuuditteli tuuli hänen venettään, jonka laineet olivat irroittaneet\nlaakealta kiveltä, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Se oli edennyt jo\nenemmän kuin sadan metrin päähän ja eteni yhä samalla tasaisella\nnopeudella, keinuen ja kiikkuen sirosti pienillä, auringon halossa\nkimmeltävillä laineilla.\n\n— Taivas! huusi Kölliskö, noustuaan kivelle ja nähtyään, mitä oli\ntapahtunut.\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli heittäytyä takaisin järveen ja lähteä\nuimaan veneen perässä, ottaakseen karkurin kiinni. Mutta onneksi\noli hänellä riittävästi tervettä järkeä ymmärtääkseen seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tällaisen yrityksen hyödyttömyyden. Matka oli jo\nliian pitkä, ja sitäpaitsi oli hän väsynyt. Hän oli kavunnut kivelle\njuuri lepäämään.\n\n— Mitä minä nyt teen?! kysyi Kölliskö kauhulla. Mutta mitäpäs siinä\noli tekemistä. Tekemistä ei ollut niin minkäännäköistä. Täytyi vain\nistua parin neliömetrin laajuisella, pehmeän ja lämpöisen järviveden\nhuuhtelemalla kivellä ja ottaa auringonkylpyä ja odottaa, että joku\nohisoutaja pelastaisi hänet.\n\nYhtään ihmisasuntoa ei ollut näkö- eikä kuulomatkan päässä. Johtaja\nEfraim Kölliskö oli todellakin yksin. Kauhean ja ihmeteltävän yksin. Ei\nedes onkea ollut hänelle jäänyt, että olisi onkimalla voinut kuluttaa\naikaansa. Hra Kölliskö koetti kuitenkin säilyttää mielenmalttinsa. Hän\nistahti kivelle ja alkoi tarkastella varpaitaan ja liikavarpaitaan.\nSitten kumartui hän veden kalvon yli ja vuoroin hymyili, vuoroin\nirvisteli omalle kuvalleen.\n\nMutta aika kului hirveän hitaasti.\n\nÄkkiä löi eräs kamala ajatus johtaja Kölliskön pinnanvuoroin kylmäksi,\nvuoroin kuumaksi.\n\n— Jospa ei kukaan soutaisikaan tästä ohi tänään... ja minun pitäisi\njäädä tähän koko yöksi...\n\nKölliskö karkasi ylös ja mölähti täyttä kurkkua:\n\n— Apua!\n\nSitten vaipui hän jälleen istumaan!\n\n— Apua! vastasi kaiku järven rannoilta.\n\nMutta jopa läheni pelastus. Lännen puolella olevan niemen takaa\npistäytyi näkyviin vene.\n\nHra Kölliskö tähysteli sitä hetkisen ja päätteli sitten:\n\n— Sehän on pappilan vene.\n\nVähän ajan perästä totesi hän sekavin tuntein:\n\n— Siellä on vain naisväkeä, pappilan neidit ja se niiden kesävieras...\n\nJa kuin salama jysähti hänen mieleensä peloittava ajatus:\n\n— Jos ne huomaavat alastoman miehen kellottavan tässä luodolla, niin ne\ntietysti soutavat heti karkuun!\n\nSilloin pujahti hra Kölliskö leukaansa myöten veteen kallion toiselle\npuolen.\n\nPappilan vene läheni. Se kulki suoraan kohti luotoa. Johtaja Kölliskö\npiileskeli kiven takana, uskaltamatta nostaa päätään.\n\nNeidit olivat onkimatkalla. He pysähtyivät luodon läheisyyteen, aivan\nsamalle paikalle, jossa Kölliskökinoli onkinut.\n\nKun he olivat laskeneet kiviriipan pohjaan ja olivat siten ankkurissa,\nuskalsi Kölliskö ruveta toimimaan.\n\nHän kohotti päätään kuin Vetehinen ja yskähti varovaisesti:\n\n— Khöm...\n\nNeliääninen kiljahdus kohosi veneestä:\n\n— _Uh! Hiih!_\n\nJa sitten kauhun huuto:\n\n— _Mies!_\n\nJohtaja Kölliskö ymmärsi, että ripeä toiminta oli tarpeen.\n\n— En minä ole mies, inisi hän äänellä, jonka hän koetti saada niin\nnaismaiseksi kuin mahdollista, ja painoi samalla leukansa veteen,\nettei siinä törröttävä puolen viikon vanha parransänki paljastaisi\nhänen petostaan. — Minä olen nainen, uikutti hän lampaan mäkättämistä\nmuistuttavalla äänellä. — Minä olen rouva... rouva Kölliskö. Veneeni\nkarkasi kun olin uimassa. Pelastakaa minut, minä olen turvaton nainen\nja kuuden lapsen isä...\n\n— Tarkoitatte kai _äiti_? kysyi vanhin pappilan neiti vähän\nkummastuneena.\n\n— Niin, äiti, äiti, äiti minä olen! inisi pelästynyt Kölliskö. —\nSallikaa minun uida sinne ja tarttua veneeseenne...\n\n— Voi teitä raukkaa, hyvä rouva Kölliskö! säälittelivät pappilan\nneidit. — Tulkaa heti veneeseemme.\n\nMuutamalla vetäisyllä oli Kölliskö veneen ääressä ja tarttui molemmin\nkäsin peräkeulan laitaan. Kun hänen parroittunut leukansa kohosi\nvedestä kuului veneestä jälleen kauhun kiljahdus:\n\n— _Hih! Hiih! Mies! Sittenkin!_\n\n— Katkaiskaa köysi! huusi keskimmäinen pappilan neideistä.\n\n— Lyökää häntä airoilla kynsille! huusi vanhin neiti.\n\n— Kyllä hän silloin hellittää!\n\n— Rakkaat neidit, älkää hukuttako minua, rukoili johtaja Kölliskö\nepätoivoisena. — Minä olen johtaja Kölliskö — toiminimi Kölliskö,\nKuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja, kunniallinen mies ja nainut, kuuden\nlapsen äiti...\n\nHän sanoi sen nyt vahingossa. Hän tarkoitti tietysti sanoa isä.\n\nNeidit alkoivat rauhoittua ja neuvotella.\n\n— Soutakaa minut vain kunnankirjurin rantaan, aneli Kölliskö. — Minä\nasun perheineni kunnankirjurin luona. Mutta jos te jätätte minut tänne\nkuolemaan, niin minä kummittelen teille... joka yö!\n\n— Kuinkas me voimme soutaa teidät rantaan? kysyi kesävierasneiti.\n\n— Veneeseen ette missään tapauksessa saa nousta! ilmoitti pappilan\nnuorin neiti.\n\n— Kyllä minä laahaan täällä vedessä, veneen perässä — oo, niin\nmielelläni! — vakuutti hra Kölliskö. — Teidän tarvitsee vain hinata\nminua...\n\nNeidit nostivat riipan järvestä ja lähtivät soutamaan. Hra Kölliskö\nlaahasi veneen perässä niin että vesi mulisi. Sitäpaitsi potki hän\njaloillaan vettä, lisätäkseen vauhtia ja keventääkseen soutajien\nkuormaa.\n\nNeidit eivät puhuneet mitään, eivätkä kunnioittaneet Köllisköä\nyhdelläkään silmäyksellä.\n\nJohtaja Kölliskö yritti kyllä kerran, vaikkakin verraten heikosti,\nlaskea leikkiä hinaajahöyrystä ja proomusta, mutta kun ei kukaan\nsiihenkään sanonut mitään, niin vaikeni hän vähän nolona ja huokasi,\nsaaden silloin kuitenkin suunsa vettä täyteen, niin että oli läkähtyä.\n\nÄkkiä huusi hän:\n\n— En jaksa enää... käteni uupuvat. Minä uppoan...\n\nSoutajat pysähtyivät neuvottomina.\n\n— Pujottakaa se riippaköysi kainaloitteni alitse ja sitokaa minut\nperälautaan, rukoili Kölliskö.\n\nNiin myöskin tapahtui. Ja sitten hinattiin hänet perille hervottomana\nkuin jauhosäkki.\n\nKun Kölliskön jalat yltivät pohjaan, päästi vanhin neideistä köyden\näkkiä irti, minkä jälkeen vene kiireesti souti tiehensä.\n\nKölliskö kompastui ja meni aluksi umpisukkulaan. Kun hän vihdoin sai\npäänsä jälleen pinnalle, olivat hänen korvansa, silmänsä, sieraimensa\nja suunsa niin täynnä vettä, ettei hän saanut edes kiitetyksi kyydistä,\nja syvään huokaisten alkoi hän kömpiä kunnankirjurin rannalle, pappilan\nneitien soutaessa tiehensä niin että vesi keulassa kohisi, ja soutajien\nummistaessa silmänsä, kun hra Kölliskö kokonaisuudessaan nousi vedestä.\n\nEi se kyllä mikään hurmaava näky ollutkaan.\n\n\n\n\nUUSI SYYSHATTU\n\n\nHerra Adolf Iivari Vehnänen istui jo aamiaispöydässä, lehteä lukien,\nkun rouva Saara Vehnänen tuli kaupungilta.\n\nRouva Saara Vehnänen oli omituisen kiihtyneen näköinen. Hänen\nposkipäillään oli siitä aiheutuva merkitsevä ruskotus. Herra Vehnänen\nei kuitenkaan huomannut sitä. Hän luki juuri semmoisia kiinalaisia\nuutisia, että Kiangsu-joukot ovat murtaneet Tshekiang-linjan Ihingin\nlähistöllä ja Hangtshou on tullut evakuoiduksi.\n\n— Jaa, kyllä se on kamalaa! sanoi Saara Vehnänen.\n\n— Hm, murahti hra Vehnänen, ja luki, että Hongtshoussa on Tshekiangin\npoliisipäällikkö Hsiakao toimeenpannut kaappauksen, minkä johdosta\nLujungsiangin on ollut pakko paeta Shanghaihin.\n\nSitten A. I. Vehnänen vaistomaisesti tajusi, että Saara kukaties oli\nsanonut jotakin hänelle tarkoitettua, ja kysyi:\n\n— Häh?\n\n— Minähän olen kuin pellonpelätti, väitti rouva Vehnänen. — Sinä et\ntietysti koskaan huomaa, millä tavalla minä käyn puettuna, sillä miehet\nkatselevat vain toisten rouvia...\n\nJa niin edespäin. Emme tahdo keinotekoisesti venyttää tätä kertomusta\nperinpohjaisella yksityiskohtaisuudella. Rouva Vehnäsen yhtä pitkän\nkuin kaunopuheisen ja vakuuttavan esityksen ponsi oli, että vihdoinkin\noli tullut aika ostaa hänelle uusi hattu.\n\n— No, osta, osta! sanoi hra Vehnänen, ja yritti ruveta lukemaan\nuutista, että Tshangtsholinin lentokone oli viskannut pommin\nTshingwangtaossa Tshilin rannikolla. Mutta Saara otti häneltä lehden ja\nkääri sen kokoon ja istuutui sen päälle ja sanoi, että Adolf Iivarin\n_täytyi_ puhua siitä hattuasiasta, ja että hänen täytyi tulla mukaan\nvalitsemaan vaimolleen hattua. Aivan liian lieväksi rangaistukseksi\nsiitä, että hän eilen illalla oli istunut skruuvia pelaamassa kello\n6:een asti (aamulla nimittäin).\n\nHra Vehnänen haukotteli ja valehteli sitten, ettei hatun valitsemisen\navustaminen hänestä ollut mikään rangaistus, vaan ilo ja nautinto. Rva\nVehnänen vain hymähti hieman salaperäisesti.\n\nEnsimmäisessä muotikaupassa oli vähän jäykkäselkäisen näköinen neiti,\njoka välinpitämättömästi esitteli pari kolme syyshattua. Kun hän sitten\nvielä, joko tahallaan tai epähuomiossa, vastasi rouva Vehnäselle\nruotsiksi, poistui viimemainittu äkkiä, hyvästiä sanomatta, myymälästä\npää pystyssä. Hra Vehnänen seurasi häntä pää vähemmän pystyssä ja sanoi\nhyvästi.\n\n— Kyllä minä opetan sellaiset fröökynät käsittämään, kuinka yleisöä on\nkohdeltava! sanoi rouva Saara Vehnänen kadulla ja hra Vehnänen käveli\nhänen perässään seuraavaan muotikauppaan samanlaisin tuntein ja ilmein\nkuin tavallinen ihminen seuraisi eläintenkesyttäjää häkkiin, minkä\nnurkissa istuu pari kolme miehuutensa parhaassa kukoistuksessa olevaa\nintialaista tiikeriä.\n\nTässä myymälässä ei kuitenkaan ollut uusia syyshattuja. Ne eivät olleet\nvielä saapuneet, mutta niitä kuului olevan tulossa erittäin suuri ja\nkaunis valikoima, jossa varmasti olisi sellaisia malleja, jotka sopivat\njuuri rouvalle.\n\nHra Vehnänen aukaisi suunsa esittääkseen, että hatun osto lykättäisiin\nsiksi, kunnes uudet hatut ovat saapuneet, mutta Saara-rouva loi häneen\nsellaisen extra-katseen, että hra Vehnänen mitään sanomatta sulki\nsuunsa, yritettyään haukotella, ikäänkuin olisi juuri sitä varten\nsuunsa avannut. Haukotusyritys oli muutoin jokseenkin epäonnistunut.\n\nKolmannessa liikkeessä oli kyllä hattuja, juuri uusia syyshattuja\nnimittäin, mutta 45 minuutin kuluttua, jolla ajalla hra Vehnäseltä\noli ennättänyt päästä useampia oikeita ja ehdottomasti luonnollisen\nvaikutuksen tekeviä haukotuksia — hänhän oli mennyt nukkumaan klo 6.10\nja noussut ylös klo 7.40 samana aamuna — oli rouva Vehnänen tullut\nvakuutetuksi siitä, että ei yksikään tämän liikkeen hatuista ollut\nhänelle sopiva.\n\nSinä iltana ei rouva Vehnänen ollut vielä löytänyt mieleistään\nsyyshattua. Etsimistä jatkettiin klo 9:ltä seuraavana aamuna —\nhra Vehnänen oli pyytänyt ja saanut 3 päivän loman konttoristaan\nperheasiain tähden — ja klo 3 i.p. oli rouva Vehnäsellä uusi hattu. Se\noli yksi niistä kolmesta, joita hän oli eilisaamuna koetellut siinä\nliikkeessä, missä neiti oli vastannut ruotsiksi, ja nyt puhui rouva\nVehnänen ruotsia ja neiti vastasi pari kertaa erehdyksessä suomeksi,\nkun siinä oli suomalaisiakin kundeja, joita täytyi samaan aikaan\npalvella suomeksi.\n\nKlo 4 i.p. oli rouva Vehnäsellä myöskin uudet kengät ja kalossit.\n\nUuden kapan ostaminen täytyi jättää seuraavaan päivään. Uusi kappa oli\nvälttämätön, sillä vanha ei näyttänyt miltään uuden hatun seurassa.\n\nKappakauppa päätettiin hra Vehnäsen kolmantena lomapäivänä klo 1 i.p.\n\nRouva Vehnänen sanoi, että Adolf Iivarin on myöskin ostettava itselleen\nuusi hattu, kun vanha näytti niin kuluneelta rva Vehnäsen uuden hatun\nrinnalla.\n\nSilloin hra Vehnäsessä jotakin ikäänkuin ratkesi. Rouva lähti kotiin,\nmutta hra Vehnänen kävi kolmen tai neljän tuttavansa luona ja viidessä\ntai kuudessa pankissa ja osti sitten itselleen uuden hatun ja uuden\nkravatin ja uuden kävelykepin ja uudet hansikkaat ja uudet kengät\nja uuden puvun ja uuden päällystakin ja uudet kalossit ja uuden\nkravattineulan ja uuden savukekotelon ja silkkiset alusvaatteet ja\nuudet sukat ja uudet housunkannattimet ja uudet kalvosinnapit, ja astui\nsitten sisään erään asianajotoimiston ovesta Aleksanterinkadun varrella.\n\n— Millä voimme palvella? kysyi keski-ikäinen varatuomari, jolla oli\nsileiksi ajellut kasvot, pyöreät silmälasit ja kohtelias käytös.\n\nHra Vehnänen tuijotti ensin vähän aikaa hajamielisenä eteensä. Sitten\nhän pyyhkäisi otsaansa, istahti nahkaiseen nojatuoliin, kohotti\nvasemman säärensä oikealle polvelleen, otti taskustaan nenäliinan — se\noli vielä vanha — kuivasi hikisiä kämmeniään ja sanoi:\n\n— Konkurssihakemus!\n\n\n\n\nKADONNUT LUKKO\n\n\nMooses Jupisterilla oli kiire, sillä Mooses Jupisteri pelkäsi\nmyöhästyvänsä. Ja saavansa siinä tapauksessa hyvät sapiskat, sillä\nsellaista oli Mooses Jupisterille ennenkin tapahtunut.\n\nMooses Jupisteri oli vihdoin täydessä kunnossa, ja oli hän\nsangen sotaisen näköinen, sillä hän oli lähdössä suojeluskunnan\nampumaharjoitukseen.\n\n— Hyvästi, ja katso lasten perään! huusi Mooses Jupisteri rouva\nJupisterille, temmaten kiväärin nurkasta ja juosten ulos.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi Mooses Jupisteri takaisin,\nojensi kiväärinsä — ei kuitenkaan ampumista varten eikä edes\nampuma-asennossa rouva Jupisteria kohti ja huusi:\n\n— Katso!\n\n— Mitä nyt? kysyi rouva Jupisteri, tuijottaen kivääriin, missä hänen\nharjaantumaton silmänsä ei voinut huomata mitään erikoista.\n\n— Tämähän on vallan riivattua! huusi Jupisteri, joka oli tavattoman\nkiihtymyksen vallassa. — Missä tämän lukko on?\n\n— Mikä lukko? kysyi rouva Jupisteri. — En minä ole siinä koskaan mitään\nlukkoa nähnyt.\n\n— Lukko on poissa! huohotti Mooses Jupisteri.\n\n— Oliko se munalukko vai amerikkalainen? tiedusteli rouva Jupisteri,\njoka oli vähemmän perillä sotilaallisista asioista.\n\n— Ääretöntä! huokasi Jupisteri. — Kuinka voi nykyajan nainen ja äiti\nolla niin tietämätön? Tämä pyssyn lukko, tämä tässä näin, semmoinen...\nno, semmoinen jolla laukaistaan, en minä nyt osaa sinulle sitä sen\nparemmin selittää...\n\n— Onko se sitten niin välttämätön? kysyi rouva Jupisteri kaikessa\nviattomuudessaan.\n\n— Häh! Välttämätönkö?! huusi Jupisteri hypäten lukoton kivääri\nkädessään noin puoli korttelia ilmaan ja tullen sitten yhtä nopeasti\nalas. — Onko sinulle pata välttämätön, kun keität ruokaa?!\n\n— Ei, vastasi rouva Jupisteri. — Minä keitän kastrullilla.\n\n— Mutta sinä et voi ampua kastrullilla, parahti Jupisteri, joka oli\njonkin verran pois suunniltaan. — Enkä minä voi keittää lukottomalla\nkiväärillä... minä tarkoitin, etten voi ampua lukottomalla kiväärillä.\nEi edes Napoleon olisi voinut tehdä sitä. Missä riivatussa se lukko on?\n\n— Minä en ole koskaan koskenut sinun pyssyihisi! vakuutti rouva\nJupisteri jyrkästi. — Tiedäthän sinä itsekin, että minä pelkään niitä.\nNe voivat paukahtaa.\n\n— Minäkin voin tässä piakkoin paukahtaa, ellei se lukko löydy ja heti!\nuhkasi Mooses Jupisteri kolkosti.\n\nMooses Jupisteri hyökkäsi keittiöön toimeenpanemaan tutkintoa, mutta\npalvelustyttö vakuutti pyhästi ei koskaan koskeneensa, ei edes\npikkusormella pyssyyn kajonneensa. Tyttö itki ja sanoi, että hän on\nköyhän leskivaimon ainoa tuki ja turva, ja että hän voisi yhtähyvin\ntarttua kyykäärmeeseen tai elävään hiireen kuin ruveta kopeloimaan\njotakin ampuma-asetta.\n\n— Sinähän puhdistit kivääriäsi viime viikolla, huomautti Jupisterin\nrouva. — Ja minä muistan selvästi, että sinä otit silloin jotakin irti\nsiitä. Oliko se se lukko?\n\n— Oli, myönsi Jupisteri vähän kankeasti. — Mutta puhdistettuani sen,\npanin sen tietysti takaisin paikoilleen.\n\n— Muistatko sen varmaan? kysyi rouva Jupisteri tutkintatuomarin äänellä.\n\n— Muistan, vakuutti Jupisteri, mutta hänen äänessään värähti kuitenkin\njotakin epävarmuutta.\n\nJupisteri valehteli. Ikävä sanoa, teki hän sen päällepäätteeksi vastoin\nparempaa tietoaan. Sillä samassa muisti hän, että silloin oli tullut\nvieraita, ja häneltä oli jäänyt lukko panematta paikoilleen. Mihinkähän\nse oli joutunut?\n\nYleinen ja ankara etsiminen kaikista mahdollisista ja mahdottomista\npaikoista. Etenkin mahdottomista.\n\n— Tämä on kamala talo, kun täällä ei mikään säily! valitti Mooses\nJupisteri. — Eilen aamulla katosi kauluksen nappi ja tänään kiväärin\nlukko. Huomenna kai katoaa sänky tai kirjakaappi...\n\n— Onko se tämä? kysyi palvelustyttö, riiputtaen lukkoa vasemmassa\nkädessään ja mahdollisimman kaukana itsestään, kuin olisi se ollut\npommi.\n\n— No, johan minä sanoin, että se on Hilman jäljillä! huusi Jupisteri. —\nMistä se nyt sitten löytyi?\n\n— Se oli herran omalla kirjoituspöydällä herran omien paperien alla,\nvastasi loukkautunut palvelustyttö.\n\n— Minua haluttaisi tietää, kuka sen on sinne pannut, mutisi Mooses\nJupisten vähän nolona.\n\n— Niin minuakin, vastasi rouva Jupisten pisteliäästi.\n\n— Mikä sotilas sinä olet, joka hukkaat pyssystäsi lukotkin — jos ne nyt\nsitten ovat niin välttämättömät? Mitäs sinä sitten tekisit, jos sota\ntulisi, lukottomalla pyssylläsi?\n\n— Minä löisin kiväärinperällä, perhana... niinkuin Sven Duuva!\närjäisi Mooses Jupisteri äkäisesti ja kiiruhti ulos, saatuaan lukon\npaikoilleen, ja paukautti oven niin kovasti kiinni, että palvelustytön\npolvet notkahtivat.\n\nMooses Jupisteri myöhästyi neljännestunnin ampumaharjoituksesta\nja sai kuulla, ettei sellainen kuulu nykyaikaiseen sotilaalliseen\ntäsmällisyyteen.\n\nMutta kiväärissä oli joka tapauksessa lukko.\n\nPatruunat vain olivat unohtuneet kotiin...\n\n\n\n\nLÖYTYI\n\n\nTämän kertomuksen päähenkilö on nimeltään Ihamuoto Äyskäri.\n\nHänellä on maan sydämessä — miksi puhutaan maan sydämestä, mutta ei\nkoskaan puhuta maan maksasta, maan pernasta ja maan munuaisista? —\ntuttava virkamies.\n\nTuttava virkamies oli suorittanut omasta kukkarostaan eräitä kulunkeja,\njotka hänen mielestään olisivat oikeastaan olleet valtion suoritettavat.\n\nHän hautoi asiaa hampaan kolossaan, kunnes hammas rupesi kaipaamaan\npureskelemista.\n\nSilloin kirjoitti hän valtiolle rakkauden kirjeen, että rakas valtio,\nminä olen maksanut semmoista ja semmoista, joka oikeastaan olisi\nvaltion maksettava. Maksa ne rahat takaisin minulle, niin olet\nkiltti, ja minä ylistän sinun oikeamielisyyttäsi ja opetan lapsenikin\nylistämään sitä. Myönnän, ettei anomus ollut juuri niillä sanoilla\nkirjoitettu. Mutta ajatusmeininki oli osapuilleen se.\n\nSitten liitti hän mukaan paljon todistuksia ja kuitteja, joista kävi\nselville, että hän oli pulittanut laihasta lompakostaan juuri sen\nsumman, jota hän pyysi takaisin, ja melkein itki, kun niihin joka\npaperiin täytyi panna kalliita karttamerkkejä, toisiin 20 mkan, toisiin\n10 mkan hintaisia. Sitten lähetti hän paperit menemään.\n\nSitten rupesi hän odottamaan, että valtio maksaisi hänelle summa\nSuomenmarkkaa niin ja niin paljon.\n\nNyt luulee joku, että tietysti ei valtio maksanut. Niin mekin luulimme.\nMutta älkäähän mitään.\n\nSe virkamies odotti eräitä kuukausia, antaakseen valtiolle aikaa\njärjestää ajatuksiaan ja tuumia asiaa. Sitten kirjoitti hän tämän\nkertomuksen päähenkilölle Ihamuoto Äyskärille: Hyvä veli ja niin\nedespäin. Semmoinen ja semmoinen asia. Viitsitkö tiedustella valtiolta,\nonko hän ajatellut asiaa ja onko hän halukas maksamaan tuon määrän,\njota sen tosin ei ole _pakko_ maksaa kirjoitetun lain jälkeen, mutta\njoka sen kuitenkin olisi maksettava inhimillisen oikeuden ja kohtuuden\nnimessä. Anteeksi että vaivaan, mutta kun ei minulla ole muitakaan\ntuttavia siellä. Tuus j.n.e.\n\nIhamuoto Äyskäri harjasi hattunsa ja lähti puhuttelemaan hallitusta.\n\nHallitus pani silmälasit nokalleen ja sanoi, että yhä tätä\nlämmintä syksyä jatkuu — Äyskäri on hyvä ja istuutuu! — ja selaili\nmuistikirjojaan ja sanoi, että kyllä Äyskäri on oikealla asialla ja\nettä hallitus on kyllä myöntänyt ne rahat. Vaikka ei sen olisi ollut\npakko sitä tehdä, mutta hallitus ottaa myöskin huomioon oikeuden ja\nkohtuuden ja omantunnon äänen. Hyvästi, Äyskäri!\n\nHerra Ihamuoto Äyskäri oli niin onnellinen ystävänsä puolesta että ei\nmuistanut kiittääkään.\n\n— Ne rahat kai saa nostaa sieltä sen omasta hallituksesta? kysyi hän\nmennessään.\n\n— Hm... juu... murahti hallitus hajamielisenä. Hallitus oli nimittäin\njo ennättänyt syventyä jälleen hallitsemaan maata.\n\nÄyskäri meni pois ja tilasi kahvilassa yhden kahvin omenatortun kera ja\nsoitti sen virkamiehen omaan hallitukseen ja kysyi, että sieltäkö ne\nrahat saa?\n\n— Jaa, sanoi virasto. — Jos Äyskäri on hyvä ja soittaa meidän\ntilikonttoriimme. Kyllä tilikonttori tietää.\n\nÄyskäri kiitti ja soitti tilikonttoriin. Tilikonttori sanoi, että\nkyllä Äyskäri nyt taitaa olla joron jäljillä, mutta kunhan pyydämme\nkasöörskaa puhelimeen.\n\nKasöörska tuli ja sanoi, että ei Äyskäri, ei meille ole tullut mitään\nsellaista. Eivätkä ne yleensäkään tule meidän kauttamme.\n\n— Mistäs kautta? kysyi Äyskäri.\n\n— No jos Äyskäri kysyisi lääninrahastosta. — Siellähän on rahoja.\n\n— Onhan siellä, myönsi Äyskäri. — Kiitos nyt vain ja adjöö så mykky!\n\nÄyskäri maksoi yhden kahvin omenaleivoksen kera ja antoi juomarahaa 50\np. Sitten lähti Äyskäri lääninrahastoon.\n\nLääninrahasto kuunteli Ihamuoto Äyskärin selostusta pää vähän\nkallellaan ja sanoi, että jos Äyskäri menisi tuolle toiselle luukulle.\nSiellä on neiti joka...\n\nSiellä oli neiti.\n\nIhamuoto Äyskäri rykäisi ja puhui.\n\nNeiti selaili kirjojaan ja sanoi:\n\n— Jaa ei meille ole tullut sellaista maksumääräystä.\n\n— Kenellekäs se sitten on tullut? kysyi Äyskäri ääni vähän paksuna.\n\n— Jaa en minä voi tietää.\n\n— Hyvästi, sanoi Äyskäri ja soitti hallitukselle.\n\nHallitus ei itse ollut puhelimessa, mutta joku sanoi, että vai ette\nlöydä rahoja. Kyllä ne pitäisi löytyä.\n\n— Juu, sanoi Äyskäri. — Pitäisi kyllä.\n\n— Kysykääpä valtionkonttorista.\n\n— Oi kiitos.\n\nIhamuoto löi otsaansa ja ajatteli, että minä olen aasi, ikiaasi. Miksi\nen minä heti mennyt valtiokonttoriin?\n\nIhamuoto meni valtiokonttoriin.\n\nIhamuoto hymyili ystävällisesti valtiokonttorin neidille ja neiti\nhymyili yhtä ystävällisesti Äyskärille ja sanoi, että ei rakas\nIhamuoto, ei ole meillä niitä rahoja.\n\n— Saanko minä pudota istualleni? kysyi Ihamuoto Äyskäri ja vaipui\ntuolille.\n\nNeiti meni ilmoittamaan valtiokonttorin herralle, että nyt siellä on\nyksi Ihamuoto Äyskäri, ja nyt putosi se istumaan tuolille.\n\nHerra tuli, ja sitten kun Ihamuoto Äyskäri oli itkenyt pikkusen\nniisti hän nenänsä ja kysyi, saako hän kertoa herralle surullisen\nelämäntarinansa?\n\nHerra kuunteli häntä sääliväisenä, sillä hän oli hyvä herra ja hänellä\noli sydän kultaa sekä sitäpaitsi oikealla paikallaan.\n\nSitten taputti hän Ihamuoto Äyskäriä olalle ja lohdutti häntä ja sanoi:\n\n— Äyskäri tekee nyt näin: Äyskäri menee siihen ministeriöön, joka on ne\nrahat myöntänyt, ja kysyy reistraattoria.\n\n— Suur kiitosta paljon kiitoksia! mutisi Äyskäri ja kompuroi pois.\n\n— Yksi kappale reistraattoria! sanoi Äyskäri ministeriössä.\n\nSe oli taas neiti, se reistraattori. Äyskäri kysyi, kummin puolin on\nparempi, tunnustaako hän ensin rakkautensa vai kertooko ensin asiansa?\n\nNeiti löi auki ison kirjan ja sanoi:\n\n— Rahat ovat myönnetyt ja siitä on mennyt sinne asianomaiseen\nhallitukseen virkakirje nro 9889. Älkää hellittäkö siitä hallituksesta!\n\n— Ahaa! huusi Ihamuoto Äyskäri ja juoksi ulos ja otti auton ja ajoi\nsiihen virastoon ja juoksi ensimmäiseen huoneeseen, minkä ovi oli auki,\nja kun ei siellä ollut ketään, niin istuutui hän pöydälle. Keskelle\npöytää.\n\nPuolen tunnin kuluttua levisi virastossa huhu, että siellä istuu mies\nkeskellä pöytää niinkuin kaakku.\n\nSitten tuli sen pöydän haltija ja kysyi, että kuinka niin?\n\n— Niinpä niin, sanoi Ihamuoto Äyskäri. — Ja sitten lähden kun rahat\nlöytyvät.\n\nSilloin rupesi koko virasto juoksentelemaan ja sanoi, että voi kun joku\nlöytäisi sen asian, jotta saataisiin Äyskäri pois pöydältä.\n\n— Löytyi! kirje löytyi! huusi lopuksi se pöydän haltija. — Ja rahat\nmenevät virkateitse sille ystävällenne säädetyssä järjestyksessä!\n\n— Miksi ei sitä minulle heti sanottu? kysyi Äyskäri, outo kiilto\nsilmissä.\n\nKukaan ei vastannut. Kukaan ei näet tiennyt sitä. Sitten nousi Äyskäri\npois pöydältä, lankesi sen virkamiehen kaulaan ja pyysi saada esittää\nlähempää tuttavuutta.\n\n\n\n\nJOULUSIIVOUS\n\n\n— Iankaikkinen kaaos ja sekamelska ja himphamppu ja...! mutisi Vilho\nPumpula, tullessaan kotiin Abrahamin päivänä ja törmätessään pimeässä\neteisessä Baabelin torniksi ladottuun tuolikasaan, joka kukistui\nhirmuisella kolinalla ja ryskinällä, haudaten allensa Vilho Pumpulan,\nRouva Kaisa Pumpula ja molemmat palvelijattaret sekä apumatami\nkiipesivät tai hyppivät näiden raunioiden yli liinat tiukasti päähän\nsidottuina ja suuret, merkilliset esiliinat edessä ja muutenkin\nkummallisen näköisinä.\n\n— Mitä Viipuria tämä on? kysyi Vilho Pumpula. Selvyyden vuoksi\non huomautettava, että hän käyttää Viipurin nimeä jonkinlaisena\nvoimasanana. (Vilho Pumpulan anoppi asuu Viipurissa.)\n\n— Hyvä isä, herra on tuolikasan alla! huudahti sisäkkö, hypätessään\ntuolikasan yli. Mutta hänellä ei ollut aikaa ryhtyä auttamaan.\n\n— Mitä teet siellä? Sinä olet meidän tiellämme! huudahti Kaisa Pumpula\nlentäessään tuolien yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän\nkadonnut niinkuin sisäkkökin.\n\nLopuksi sai Pumpula kiinni apumatamin kantapäästä eikä hellittänyt\nennen kuin apumatami oli siirtänyt tuoleja sen verran syrjään, että\nPumpula pääsi ylös.\n\nTyöhuoneessaan kohtasi häntä näky, joka sai kylmän hien nousemaan hänen\notsalleen.\n\n— Mikä sinut nyt tähän lennätti keskelle joulusiivousta? kysyi rouva\nKaisa Pumpula ja oli samassa kadonnut.\n\nVilho Pumpula katosi myöskin. Hän tuli vasta illalla jälleen kotiinsa.\nHän tunsi sen kodikseen vain ovessa olevasta nimikilvestä, sillä se\noli ainoa esine, jota ei oltu otettu paikoiltaan, mutta se olikin\nkiinnitetty hyvin lujasti neljällä ruuvinaulalla. Sitten kömpi hän\nvalkoisella lakanalla peitetylle sohvalle, pujahti lakanan alle ja\ntunsi olevansa kuin vainaja, jota ei kukaan kaipaa, ja nukkui samassa.\nHän ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, mutta arveli kellostaan\nja eräistä muista merkeistä päätellen olevan Iisakin päivän aamun,\nkun apumatami huudahti pelästyneenä, kohottaessaan sohvaa peittävää\nlakanaa, ja rouva Kaisa Pumpula kysyi:\n\n— Oletko nukkunut siinä koko yön... hyvänen aika, minä luulin sinun\nolevan sängyssäsi. Sinä olet tiellä...\n\n— Minä menen tielle, jupisi Vilho Pumpula. — Minä menen sille leveälle\ntielle, joka vie Viipuriin...\n\n— Sinun täytyy syödä ulkona päivällistä, ilmoitti Kaisa-rouva. — Meillä\nei nyt ole mitenkään aikaa.\n\nPumpula söi ulkona sekä päivällisen että illallisen. Hän ilmestyi\nkotiin vasta Israelin päivän aamuna ja ajatteli, että mitähän rouva\nPumpula sanoo.\n\nRouva Pumpula ei ollut huomannutkaan, että Vilho Pumpula oli ollut\npoissa kotoa.\n\nVilho Pumpula näki, että ikkunaverhot olivat poissa ikkunoista ja että\nkukat olivat keskellä permantoa — hän ei ollut tiennyt, että heillä\noli niin paljon kukkia — ja että katossa oli henkilö, joka muistutti\napumatamia, tikapuiden nenässä, ja että yleisvaikutus oli se, että\nHelsingissä tai ainakin Kruununhaassa oli tapahtunut maanjäristys.\n\n— Mitä olisi asiaa? kysyi Kaisa Pumpula Vilho Pumpulalta, joka seisoi\neteisessä hattu kädessä ja toinen jalka likasangossa. Sitten tunsi hän\nmiehensä: — Onko se Vilho? Luulin, että olit jo lähtenyt...\n\n— Olin jo lähtenyt... sanoi Vilho Pumpula väsyneenä. — Palasin vain\nilmoittamaan, että piletti on ostettu ja passi viseerattu, minä lähden\nneljännestunnin kuluttua lammaspaimeneksi Austraaliaan.\n\n— Hyvä, hyvä! huudahti rouva Kaisa Pumpula. — Tule sitten illalla\ntakaisin, ehkä olemme ennättäneet saada kuntoon siihen mennessä.\n\n— Hyvä isä, herra lähtee Austraaliaan! huusi sisäkkö keittiössä\napumatamille, ja apumatami sanoi, että mitä se nyt, onhan hänelläkin\nveljenpoika Austraaliassa.\n\n— Onkohan herra Pumpula kotona? kysyi eräs mies, jolla oli laukku\nkainalossa.\n\nPumpula, joka oli painanut lakin päähänsä ja tunsi Uukkumiehen\nylöskantoapulaiseksi, astui ulos ovesta ja anoi:\n\n— Herra Pumpula ei ole kotona, hän on lähtenyt pitkälle matkalle.\n\n— Minulla olisi ollut asiaa, selitti ylöskantomies.\n\n— Niin olisi minullakin ollut, vaan ei enää ole, vastasi Vilho Pumpula,\nlähtien menemään alas portaita.\n\n— Hän ei värähtänytkään, kun ilmoitin lähteväni Austraaliaan! ajatteli\nPumpula vähän katkerasti. — Hän vain huiskutti pölyriepuaan ja katosi.\nPölyriepu merkitsee hänelle enemmän kuin minä. Hän ei ollut huomannut,\netten ollut kotona koko viime yönä.\n\nVilho Pumpula meni Kämppiin aamiaiselle. Sieltä hän lähetti\nsähkösanoman kotiinsa:\n\n »Asuntoni toistaiseksi Kämp. Tervehdi lapsia, jos löydät ne joskus.\n\n Vilho».\n\nKolmen tunnin kuluttua sai hän vastaussähkösanoman:\n\n »Pumpula.\n\n Kämp.\n\n Tule heti. Lapset kateissa. Olen niin onneton.\n\n Kaisa».\n\nVilho Pumpula otti hirmustuneena auton ja ajoi kotiinsa.\n\n— Minä en muistanut ollenkaan, että meillä oli lapsiakin, itki rouva\nKaisa Pumpula.\n\nSisäkkö sanoi, että lapset olivat vielä toissapäivänä olleet kotona,\nmutta sen jälkeen ei niitä ollut näkynyt.\n\n— Pitäisi ilmoittaa etsivään osastoon, arveli keittäjä.\n\n— Taikka panna anonssi lehteen, ehdotti apumatami.\n\n— Minulta katosi kerran kissanpoika, ja minä panin anonssin lehteen ja\nsain sen takaisin. Se oli valkoinen.\n\n— Mutta jos ne ovat Riikka-tädin luona? kysyi Vilho Pumpula.\n\nHra Pumpula soitti Riikka-tädille.\n\n— Mutta minähän sanoin Kaisalle, että vien lapset meille! huusi\nRiikka-täti kummastuneena.\n\n— Jaa, mutta kun on joulusiivous, niin ei semmoisia sanomisia huomata,\nselitti Pumpula. Sitten kysyi hän vaimoltaan:\n\n— Joko lapset saavat tulla kotiin?\n\n— Ovatko ne Riikka-tädin luona? No pyydä, että täti pitää ne vielä\nhuomiseen. Meillä on vielä kaksi konttoria siivoamatta ja sinun\ntyöhuoneessasi täytyy ottaa kaikki kirjat alas ja pyyhkiä yksitellen,\nja sitten täytyy...\n\nVilho Pumpulalla on kirjoja 37 juoksevaa syltä. Hän on ne perinyt\nsedältään, ja kun hän ei itse niitä paljoakaan käsittele, niin arvasi\nhän, että niissä on pölyä enemmän kuin koko muussa Kruununhaassa\nyhteensä.\n\nVilho Pumpula loi ympärilleen pöllömäisen katseen, painoi hatun\npäähänsä ja lähti ulos odottamaan joulusiivouksen päättymistä.\n\nHän lienee nyttemmin sivuuttanut jo Seinäjoen.\n\n\n\n\nKOHTALON ISKU\n\n\nOltiin joulun alla.\n\nMaa oli musta, sillä ensi lumet olivat sulaneet jo kahteen taikka\nkolmeenkin kertaan, taivas oli viikkokausia ollut likaisen harmaa, ja\npäivää ei ollut ollenkaan. Oli vain kaksi pimeää, ja niiden välillä\nmuutama tunti ikävää hämärää.\n\nLiikemies Taneli Tursas oli matkalla konttoriinsa.\n\nHän oli syönyt kotonaan tavanmukaisen keveän ensiaamiaisensa: puuroa,\nkäristettyä kinkkua ja munia sekä kahvia voileipien kera, ja seisoi\nnyt iso sikari hampaissa raitiovaunun takasillalla. Raitiovaunussa ei\nsaa polttaa, mutta takasillalla saa polttaa, ja Taneli Tursas poltti\nsiis, ja suurin osa savusta meni niinkuin tavallisesti vaunuun. Mutta\nse oli sääntöjen mukaista, niin ettei siihen ollut kenelläkään mitään\nsanomista.\n\nTaneli Tursas ei kuitenkaan ainoastaan polttanut, hän myöskin ajatteli.\nKumma kyllä ajatteli hän vaimoansa, rouva Juulia Tursasta.\n\nRouva Tursaassa oli viime päivinä ollut jotakin omituista.\n\nHän oli ollut tavattomasti itseensä sulkeutunut ja hajamielinen. Hänen\npuheensa oli enimmäkseen ollut hyvää päivää — kirvesvartta.\n\nJa kun Taneli Tursas siinä ajatteli, savustaen ympäristöään, niin\nmuisteli hän, että rouva Tursaan silmät, Taneli Tursaan tullessa eilen\naivan täsmällisesti päivälliselle, olivat olleet punertavat. Taneli\nTursas ei ollut kiinnittänyt siihen silloin erikoisempaa huomiota,\nsillä hän oli otaksunut, että rouva Tursaalla oli vain ollut tuota\nnykyaikoina niin tavallista ja yleistä nuhaa.\n\nMutta nyt juolahti Taneli Tursaan mieleen, että rouva Tursas kukaties\noli itkenyt?\n\nMikähän häntä oikein mahtoi vaivata?\n\nHerra Tursaan ahkera ajatustyö ei johtanut mihinkään ratkaisuun.\n\nOikeastaan ei Taneli Tursas olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, ellei\nrouva Tursas tänä aamuna, istuttuaan aamiaispöydässä aivan tuppisuuna\n— niinhän siinä tosin tavallisesti ainakin istuttiin, Tursaan ahmiessa\nyht'aikaa aamiaistaan ja sanomalehteään — olisi vihdoin, herra Tursaan\nkiskoessa eteisessä päällystakkia ylleen, tullut myöskin eteiseen\nja tehnyt, omituinen ilme kasvoillaan, pari herra Tursaan mielestä\nkutakuinkin aiheetonta kysymystä:\n\n— Menetkö sinä nyt suoraan konttoriisi?\n\n— Tietysti! oli herra Tursas vakuuttanut, ja lisännyt, ettei hänen\naikomuksensa suinkaan ollut lähteä Brasiliaan, vaan ainoastaan\nkonttoriinsa, joka oli samassa paikassa kuin ennenkin.\n\n— Avaatko sinä siellä ensi työksesi postin? oli rouva Tursas sitten\nkysynyt.\n\nHerra Tursas oli luonut vaimoonsa ihmettelevän katseen ja kysynyt\nvuorostaan, luuliko Juulia Tursas, että hän aikoisi tällä kertaa lykätä\npostin avaamisen ensi vuoteen?\n\nRouva Tursas ei ollut tehnyt useampia merkillisiä kysymyksiä, ja Taneli\nTursas oli kiiruhtanut työhönsä. Vasta raitiovaunussa oli hän alkanut\naprikoida vaimonsa omituista käytöstä ja äskeisiä kysymyksiä.\n\nJa mitähän se siitä postista? Pitäisiköhän siellä olla jotakin\nerikoista?\n\nAsia alkoi lopuksi jonkinverran vaivata Taneli Tursasta. Varmaankin\ntässä piili jotakin, jonka selitys ehkä on odottamassa häntä\nkonttorissa.\n\nMiksi kulkivat raitiovaunutkin tänään niin hitaasti? Ja miksi\nkyhnystelivät ihmiset niin tavattomasti, noustessaan vaunuun ja\nastuessaan siitä pois? Taneli Tursaan olisi tehnyt mieli tuupata\npoistujia niskasta kadulle ja temmata tulijoita kauluksesta ylös.\n\nVihdoin pääsi hän kuitenkin konttoriinsa. Rappukäytävässä meni hissi\njuuri hänen nenänsä edestä, niinkuin se aina menee, ja Taneli Tursas\nsanoi silloin voimasanan, niinkuin hän aina sanoo. Tällä kertaa sanoi\nhän sen vain tavallista voimallisemmin. Hissin teräsköysi kesti\nkumminkin.\n\nKonttorissa murahti hän hyvän huomenen neideilleen, siivoojamatamille\nja juoksupojalle, ja harppaili pitkin askelin omaan huoneeseensa.\n\nHänellä oli tuskin aikaa riisua päällystakkia yltään, ja kalossit\nunohtuivat hänen jalkoihinsa, kun hän riensi työpöytänsä ääreen, jolla\nposti oli tavallisella paikallaan pöydän vasemmalla kulmalla.\n\nJohtaja Tursas alkoi kiireesti selailla kirjepinkkaa. Siinä oli ensin\neräitä päältäkin nähden tavallisia afäärikirjeitä, mutta sitten\ntuli markan postimerkillä varustettu ja johtaja Taneli Tursaalle\nyksityisesti osoitettu kirje, jonka kuoressa sana »_yksityisesti_» oli\nalleviivattu kahdella paksulla, mustalla viivalla.\n\nHerra Tursaan korvat sävähtivät ensin tavallista punaisemmiksi ja\nvaalenivat sitten seuraavassa sekunnissa tavallista vaaleammiksi.\n\nNäitä ilmeisiä voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä eivät aiheuttaneet\nmainitut paksut mustat viivat, ei myöskään sana »yksityisesti» enempää\nkuin markan postimerkkikään.\n\nMutta osoite oli kirjoitettu rouva Juulia Tursaan tutulla,\nnaisellisella käsialalla. Taneli Tursaan ei olisi tarvinnut nähdä muuta\nkuin isojen T-kirjainten koukerot ollakseen heti selvillä siitä, kenen\nkädestä kirje oli lähtöisin.\n\n_Mitä_ oli Juulialla kirjoittamista hänelle? Miksi ei hän ollut\nsuullisesti puhunut asiaansa? Olihan vasta parikymmentä minuuttia\nkulunut siitä, kun oli erottu.\n\nJa tämä kirje oli kirjoitettu eilen.\n\nEilen, jolloin Juulian silmät olivat olleet punaiset....\n\nÄkillinen vapistus kulki edestakaisin pitkin johtaja Taneli Tursaan\nselkäpuolta, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Tai\nmahdollisesti päinvastoin. Sillä hetkellä ei herra Tursas olisi voinut\nsitä niin varmaan sanoa, eikä myöhemminkään. Ja ne mustat viivat niin\nsynkän ja onnettomuutta ennustavan näköiset.\n\nTaneli Tursas vaipui istumaan pyörivään konttorituoliinsa ja asetti\nvaimonsa kirjeen avaamatta eteensä pöydälle.\n\nSamassa soi puhelin. Siellä oli joku asiakas, joka tahtoi selkoa\njostakin asiasta. Paljon selkoa ei hän siitä saanut, sillä hra Tursas,\njoka kuin hypnotisoituna tuijotti edessään olevaan kirjeeseen markan\npostimerkkeineen ja alleviivattuine »yksityisineen», antoi niin\nepäselviä ja suorastaan sekavia vastauksia, että asiakas lopuksi\nsulki hyvästiä sanomatta puhelimen, luullen johtaja Tursaan olevan\npahanlaisesti päissään jo tänä varhaisena aamupäivän hetkenä.\n\nVihdoin kokosi Taneli Tursas mielenmalttinsa, tarttui vasemmalla,\nvähän vavahtelevalla kädellään rouva Juulian kirjeeseen ja oikealla,\nvähän enemmän vavahtelevalla kädellään paperiveitseen sekä sai kirjeen\njotenkuten auki.\n\nKeskikokoiset, kylmät hikikarpalot alkoivat kihota hänen otsalleen kun\nhän luki:\n\n »_Rakas Taneli parkani_!\n\n Ihmettelet kai, kun kirjoitan Sinulle, mutta tämän luettuasi ymmärrät\n itsekin, miksi en voinut sanoa tätä suullisesti Sinulle. Ja nyt\n ensiksi: ole mies! Kestä tämä kohtalon isku miehuullisesti! Kun asiaa\n tarkemmin ajattelet täytyy Sinun itsesikin myöntää, että sen täytyi\n tulla ennemmin tai myöhemmin. »Kenen syy?» kysyy Eino keino. »Sinun\n syy, minun syy», vastaa hän. Olisin tahtonut säästää Sinut tältä\n koettelemukselta, joka — kenties — on liian raskas Sinulle, mutta en\n voi tehdä sitä. Minä en voi!\n\n Olenhan jo monta...»\n\nSiinä oli käännettävä lehteä. Kylmät hikipisarat tipahtelivat Taneli\nTursaan liiveille, ja hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmissään\nnäytti kuin olisi ilmassa leijaillut pieniä nokihiutaleita.\n\nJuuri samassa koputettiin ovelle ja eräs konttorineideistä astui sisään.\n\n— Ei... ei nyt! huusi johtaja Tursas käheällä äänellä.\n\n— Myöhemmin...\n\nNeiti peräytyi pelästyneenä, sillä johtajan tuhkanharmaat kasvot olivat\nkamalat katsella.\n\nKirje tärisi kuin myrskyssä Taneli Tursaan hyppysissä, kun hän sai\nkäännetyksi lehden ja jatkoi lukemistaan:\n\n »... kertaa muistuttanut Sinulle siitä, mutta se ei ole auttanut.\n Vastaa siis seurauksista ja kestä kuin mies se uutinen, jonka nyt\n kuulet: jollet vihdoinkin, ja aivan heti, toimita miehiä korjaamaan\n keittiön hellaa, niin saat päivällisellä tyytyä kylmään ruokaan!\n\n                                              _Juulia_».\n\nTaneli Tursaan huulilta kuului jonkinlainen tylsämielinen höhötys. Se\npääsi häneltä ihan itsestään.\n\nMutta ennenkuin tunti oli kulunut, hääräsi Tursaan keittiössä kaksi\nammatti miestä tulisella kiireellä hellan kimpussa.\n\n\n\n\nANOPIN HAMPAAT\n\n\nViime joulun seudussa oli Jästipään perheen asuinpaikka Liisankadun\nvarrella salaperäisen tapauksen ynnä siitä seuranneitten ja siihen\nliittyvien kauheitten ja surullisten kohtausten näyttämönä.\n\nHerra Jästipään anoppi oli tullut jouluksi Vaasasta katsomaan\nsukulaisiaan ja Helsingin kaupunkia ja ihmettelemään, kuinka kukaan\nnormaali ihminen voi asua ja viihtyä sellaisessa kaupungissa kuin\nHelsingissä sekä lausumaan julki vakaumuksensa, ettei kukaan oikea\nihminen voi, täysin säilyttäen itsekunnioituksensa sekä tuntien\nniin täydellistä onnea ja sopusointua ja viihtymystä kuin tässä\nvajavaisuuden maailmassa yleensä on mahdollista, asua missään muualla\nkuin Vaasan kaupungissa talvella ja tunnin matkan päässä Vaasan\nkaupungista kesällä.\n\nAnoppi tuli aaton aattona ja ennätti jo asemalta Liisankadulle\najaessaan todeta, että Helsinki oli tullut entistä kamalammaksi\nsitten viimenäkemältä, ja että se muuttuu edelleen nopeassa tahdissa\nepäedukseen, päinvastoin kuin Vaasan kaupunki, joka muuttuu, sen minkä\nyleensä muuttuu, vain edukseen.\n\nJästipäät kuulivat näitä esityksiä ja väitöksiä jossakin määrin\nprotesteeraten sillä helsinkiläisinä olivat he tietysti jonkinverran\narkoja Helsingin kunnian puolesta, ja Jästipää yritti kinata vastaan,\nmutta joutui luonnollisesti häviölle, sillä hänen anopilleen ei\nkukaan pidä puoliaan, ei edes pari kappaletta kaupunginvoudin\nulosottoapulaisia, jotka kuitenkin ovat karaistua rotua ja muistuttavat\njossakin suhteessa vanhoja roomalaisia tai ainakin Suomen sodan\nsankareita sellaisina kuin J. L. Runeberg ne on runoelmissaan kuvannut.\n\nSitten ryhdyttiin laskeutumaan vähitellen levolle, jolloin anoppi\nsai tilaisuuden ohimennen tiedustella, ovatko helsinkiläiset\nlapset yleensäkin niin huonosti kasvatettuja ja tottelemattomia,\nvai muodostivatko Jästipään lapset eriskummallisen ja aiheellista\nhuolestumista herättävän poikkeuksen. Sitten kertoi anoppi, ottaessaan\nhampaat suustaan ja pannessaan ne vesilasiin yöksi, valaisevia ja\nmieltäkiinnittäviä esimerkkejä siitä, kuinka hänen aikanaan lapsia\nkasvatettiin ja miten ilahduttaviin tuloksiin tuolla entisellä\nkoetellulla kasvatusjärjestelmällä päästiin.\n\nSeuraavana aamuna, siis jouluaaton aamuna, tuossa vähää ennen\naamiaista, kun anoppi aikoi ryhtyä valjastamaan suutaan murkinaa\nvarten, kuului anopin huoneesta kova ja kiihkeä huutoja kun\nläheisyydessä olevat Jästipäät olivat syösseet sisään anopin\nhuoneeseen, seisoi anoppi siellä kalpeassa ja kaameassa kauneudessaan\nja huusi, että häneltä oli yöllä varastettu hampaat.\n\n— Suustako? kysyi sisäkkö Lotta ällistyneenä, toisessa kädessään harja\nja toisessa kädessään n.s. suupsihveli.\n\nAnoppi kysyi terävästi, oliko Lotta kotoisin Sysmästä vai Luumäeltä,\njolloin Lotta, joka ei ymmärtänyt letkausta, vastasi viattomasti\nJämsästä kotoisin olevansa, ja anoppi sanoi ruotsiksi tyttärelleen,\nrouva Jästipäälle, ihmettelevänsä, että hänen oli onnistunut löytää ja\nkokoelmiinsa liittää näin naivi luonnontuote.\n\nSitten hyökkäsi anoppi Lotan kimppuun kysymyksellä, minne hän oli\npannut anopin hampaat ja oliko hän heittänyt ne likaämpäriin, ja Lotta,\njonka omat hampaat olivat kuin nuoren naarasilveksen, sanoi, ettei hän\nsuinkaan ollut ottanut eikä tarvinnutkaan vanhanrouvan hampaita, ja\nanopin lausuessa yhä julki epäilyksiään itki Lotta ja paiskeli ovia\nja sanoi itsensä irti loppiaisesta ja vaikeroi keittiössä, suolaten\nsianlihakastikkeen eli n.s. sipatin katkerilla kyynelillään, että jos\nhän olisi tiennyt, millaisia ihmisiä kaupunkilaiset olivat, niin ei\nhän olisi koskaan lähtenyt Jämsästä, vaan olisi asunut siskonsa kanssa\näitimuorin mökillä, unhotettuna, mutta onnellisena, elämänsä loppuun\nasti.\n\nNiistä hampaista tulikin sitten vähän tavaton kohina ja kysyminen,\nsillä ne olivat täydelliset hampaat, oikein suuntäysi, ja Jästipäät\ntoimittivat poliisitutkintoa ja istuivat oikeutta pitkin koko\naattopäivää, anopin toimiessa yleisenä syyttäjänä, ja kaikki pienet\nJästipäät tutkittiin moneen kertaan ja mitä tarkimmasti. Ja synkkä\nepäilyksen varjo lankesi eritoten nuorimpaan, toisella vuodella olevaan\nPaavo Aurelius Jästipäähän, jonka taipumus kuljetella kaikenlaista\nirtaimistoa ja kätkeä sitä mitä merkillisimpiin paikkoihin oli\nyleisesti tunnettu. Paavo Aureliuksesta ei kuitenkaan saatu sen\nsuurempaa tolkkua, mihin oleellisesti vaikutti hänen toistaiseksi\nvarsin puutteellinen suomenkielen taitonsa.\n\nMeidän ei tarvinne erikoisesti huomauttaa, että Jästipäiden asunto\nja melkein koko talokin käännettiin niinä päivinä nurin, ja anopin\nhampaita etsittiin ei ainoastaan kaikista sopivista vaan myöskin,\nälkää panko pahaksi! sopimattomistakin paikoista, mutta hampaista ei\nnäkynyt merkkiäkään. Niiden katoamisessa oli jotakin käsittämätöntä ja\nsuorastaan yliluonnollista, eikä ollutkaan kumma, jos anoppi vakuutti,\nettei hänelle ollut milloinkaan ennen moista tapahtunut eikä hän ollut\nkuullut muillekaan sellaista tapahtuneen.\n\nKun toiset sitten söivät kinkkua, niin täytyi anopin tyytyä\nmutustelemaan puuroa ja likokalaa. Anoppi sanoi, ettei hän olisi\nluullut koskaan voivansa joutua sellaiseen tilaan, että hänen täytyi\nsyödä likokalaa, jota hän miltei inhoaa, ja jättää maistamatta kinkkua,\njoka oli lapsuudesta asti ollut hänen herkkuansa.\n\nTämänkaltaiset ja monet muut samantapaiset huomautukset eivät olleet\nomiaan ylentämään Jästipäitten joulutunnelmaa, ja joulun jälkeen anoppi\nlähti hampaattomana ja katkerana, vaikka hätäytyneet Jästipäät olivat\nmuuttaneet melkein kaikki paremmat joululahjat anopille osoitetuiksi.\nLähtiessään pyysi anoppi, että hampaat — _jos_ ne milloinkaan löytyvät\n— lähetettäisiin postipakettina Vaasaan, ja lausui loppu huokauksenaan\nolevansa varma siitä, että mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista\nsen lastenkasvatusjärjestelmän vallitessa, jonka hänen aikakautensa\ntunsi.\n\nAnoppi ei tiedustellut hampaitaan sen koommin, hän vain ilmoitti kerran\nviikossa postikortilla rouva ja herra Jästipäälle, miten paljon hän\noli viikon kuluessa laihtunut puutteellisen ja yksipuolisen ravinnon\nvuoksi, ja mitä ruoansulatushäiriöitä hän kulloinkin kärsi, ja herra\nJästipäästä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että hän on tulossa\nmurhamieheksi, joka on päättävä päivänsä vankilan kolkkojen muurien\nsisäpuolella.\n\nViime viikolla anoppi lopuksi ilmoitti laatineensa testamenttinsa\nja saapuvansa laitattamaan itselleen uudet hampaat. Hän otaksui\nvävypoikansa teräväpäisenä miehenä pääsevän selvyyteen siitä, kuka\nlaskun maksaa, ja herra Jästipää vaipui synkkiin katselmuksiin.\n\nEilen aamupäivällä, kun Lotta — rouva Jästipää oli saanut hänet\nperuuttamaan irtisanoutumisensa, koroittamalla palkkaa viidelläkolmatta\nkuussa... sekin anopin hampaitten ansiota — kun siis Lotta eilen oli\nvehnäsen leipomishommissa, kuului keittiöstä kimeä kirkaisu.\n\nLotan pistäessä kainalokuoppaan saakka paljastetun käsivartensa\nlopuillaan olevaan vehnäjauhosäkkiin, oli hän pistänyt sormensa\nniinsanoaksemme anopin kitaan. Sillä anopin hampaat olivat siellä\nvehnäjauhosäkissä.\n\nTuntia myöhemmin oli jo asiasta sähkötetty anopille Vaasaan, ja\nmyöhemmin illalla tarjosi hra Jästipää itselleen paremmanpuoleiset\nillalliset Kämpissä.\n\nMutta sekä rouva Jästipää että Lotta muistavat nyt yksimielisesti ja\nyhtäpitävästi, että nuorukainen Paavo Aurelius Jästipää oli jouluaaton\naamuna ollut kovasti jauhoinen.\n\n\n\n\nTIILIKAISEN MATKA-ARKKU\n\n\nNythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän\nmailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja\nkoulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan\nkadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että\nkun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.\n\nHädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja\njulmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista\nselkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja\nlämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen\nmaan legiooneja vastaan... ja... ja...\n\nYstävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti\nmeitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että\nmeissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä,\nja viittasi meitä mukaansa.\n\nHän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen\nvuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne\nvuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella\nasfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon\nalaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena\njohdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?\n\nHeikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla\nilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi\n(maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita,\njollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei\ntule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen\nsuursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä\nja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa\npovitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin\npöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa\nolosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä\nkuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.\n\nMutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin\nmutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä\njyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen\nBaabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta\nilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki\nsamassa sanoi:\n\n— Ole hyvä!\n\nAstuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta,\njoka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs,\nmutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi,\niskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin\njärkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.\n\n— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven\neteen... minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta\nyksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön\ntavara-asemalle...\n\nKaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, mutta\nHeikki huudahti lämpimästi:\n\n— Kaipasin juuri sinua... ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle,\nmeidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot\nkiinni.\n\nKatselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme\nHeikki painaa.\n\nHeikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät\naavistukset täyttivät sydämemme.\n\nKysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut,\nja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen\nsivistyksen, rintaansa lyöden:\n\n— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun\ntäytyy saada kansi kiinni.\n\nKysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri\nmeidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo\nnimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa\nmerkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut\nluonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki\nolisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä\nsilitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.\n\nHeikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen\nmatka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni\ntoiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein\nkiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.\n\nKumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä\nJa nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti\njälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin\nroomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei\nhän lentänyt Turun ja Porin lääniin.\n\nHeikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta\ntullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me\nveimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla,\nkunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella\näänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?\n\nSenjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen\nmatka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen\nasia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi.\nMennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten\nmolemmat lukot kiinni.\n\nMutta valettahan se oli. Nyt ei saatu kumpaakaan lukkoa kiinni.\n\n— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon\ntalonmiehen vaimoa.\n\nTämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän\nritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen\nlukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.\n\nSe oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos\nse puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me\npuolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti,\nkun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme\nHeikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.\n\nNaisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten\nhän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan\nHeikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen\nnimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään\ntositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava\nhäntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.\n\nNoh.\n\nRyhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin\narkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä\nylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.\n\nSilloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan\nvahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme\nHeikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme\nvaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!\n\n— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se\ntaisikin olla hyvä ajatus.\n\nJa samassa hyppäsi hän arkkunsa kannelle ja huusi meille:\n\n— Hei, päästä irti!\n\nPäästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas\nhuimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista\nkuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja\nlopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.\n\nKun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan\nja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme\nlapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.\n\nJa me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos\nkirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.\n\nElämä ei ole unelma.\n\n\n\n\nSKANDAALI\n\n\nHra Murjotsuo astui sisään ravintolaan.\n\nTampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo\nvastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.\n\nSillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme\ntietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.\n\nHra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään\npäälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.\n\nHänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin Klaus\nKurjen.\n\nHänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa\npöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin,\ntoiset huonommin.\n\nHra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut\nnäkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä\nsivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana,\nistahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi\notsa rypyssä tutkia sitä.\n\nMuissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon\npöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset\nolivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei\nhra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra\nMurjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut\nnuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle\navioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä\nopastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni\nhra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki\nvirveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä\nseurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään\noli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä\nei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt\nnuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla\nnuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti\njuuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin,\nettä rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla\nkuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt,\nhänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä\nviimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan.\nMies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut\nlopullisen iskun.\n\nSamassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä\nja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra\nKukkelin.\n\nRuokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus\nukonilman edellä.\n\nSilloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi\nhänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika\npyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut\nhra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi\nvapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä\nhetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi\ntoivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan\ntoisessa kaupungissa.\n\nSekunnin ajan vallitsi ruokasalissa kuolonhiljaisuus.\n\nSen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin\nkiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.\n\nSkandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän\nsalpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.\n\n— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka\npelkäsi kaameaa näytelmää.\n\nMutta se oli jo myöhäistä.\n\nHra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja\ntarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.\n\n— Kirottu konna!\n\n— Erottakaa ne! huusivat toiset.\n\n— Älkää erottako! huusivat toiset.\n\n— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni?\nkiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä\nruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava\nparfyymin tuoksu.\n\nSamalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että\nviimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään,\nmutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan.\nVarmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.\n\n— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän\nkirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen\nkanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas\non sininen ja viinit punaisia! _Miksi ette ole tehnyt sitä?!_ Mikä\nviheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte\nnaiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan... ja\nnoin... ja noin...!\n\nLäiskis... läiskis... läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin\nposkille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä\nvoileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät\nsalamoiden.\n\n\n\n\nHISSISSÄ\n\n\nNeiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen\nvalleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista,\npihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat\nkotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.\n\nHra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi\npanna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he\nasuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma\nneljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.\n\nNeiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri\nastui sisään, sanoen:\n\n— Anteeksi...\n\nSitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun\npäästään ja kysyi kohteliaasti:\n\n— Kuinka mones kerros?\n\n— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat\nmolemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi,\nvaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma\nviidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat\nhe kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet\ntoisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen\noikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui\nvaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut\ntervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?\n\nAntaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut\nnappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.\n\nHra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista\nhitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa,\nikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.\n\nHissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin\nneljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.\n\n— Taivas! huudahti neiti Sanelma.\n\n— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja\ntöyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei\nliikahtanut.\n\nHra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja\nneljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän\nsitä nyrkillään.\n\n— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se\noli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.\n\n— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hra\nPetteri, lisäten:\n\n— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita\nmyöten alas.\n\nHra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri\nyritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:\n\n— Prrrr...\n\n— Mutta...! huudahti neiti Sanelma nuhtelevasti.\n\n— En minä teitä tarkoittanut, ilmoitti hra Petteri synkästi.\n\n— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen\nläsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.\n\n— Jos sitten saan esittää itseni... nimeni on herra Petteri, esitteli\nhra Petteri.\n\n— Neiti Sanelma, vastasi toinen.\n\nJa hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin,\nettä hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:\n\n— Älkää vain rikkoko hissiä!\n\n— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella\nalempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.\n\nHra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja\nsitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia\nyht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi\ntärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän\nrauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa\nkolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin\nmaltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole\nharmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista\nolentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra\nPetteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja\nuusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle\nilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi\nkauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi\nsiinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä\nhänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei\npudonnut.\n\nSiinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja\nmolemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis\nvaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.\n\nNeiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli\nollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään\nkalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti\nSanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:\n\n— Hän on kuollut! Hän on kuollut!\n\nHra Petteri avasi hitaasti silmänsä ja mutisi:\n\n— Kepeät mullat...\n\nSitten tointui hän täydellisesti, muisti tilanteen ja sanoi:\n\n— Tässä me nyt sitten istumme... emmekä muuta voi...\n\n— Minä olen niin onneton... nyyhkytti neiti Sanelma. — Kunpa joku\ntulisi!\n\n— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen\nvarovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava\nkuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan\nkuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.\n\nJa hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat,\nja huusi:\n\n— Halloo!\n\n— Alloo! vastasi kaiku, ikäänkuin olisi se ollut ranskalainen.\n\n— Hei, hei, huusi hra Petteri.\n\nJa kaiku rappukäytävässä vastasi nopeasti:\n\n— Ei, ei!\n\n— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja\ntalonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.\n\n— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on\nturhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.\n\nJa hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen\nkaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin\nen minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui\nhra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut\nmelkoisen korkeat käsitykset.\n\n— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies\naamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.\n\n— Mikä häpeä... mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. —\nMitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa —\nnäin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa... teidän\nseurassanne... mikä häpeä...!\n\n— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka\nhermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. —\nHuonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!\n\n— Minä olen onneton... ja te olette raakalainen... itki neiti Sanelma.\n\nHra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen\npintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea.\nHän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein\nsinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan\nonnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen\nharjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa,\ntunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet\nkuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui\nhänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.\n\n— Onnitelkaa meitä, sanoi neiti Sanelma. — Me olemme nyt kihloissa.\n\n— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan\nreistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.\n\n— Eikä yksinään, mutisi hra Petteri vähän oraakkelimaisesti.\n\n\n\n\nKADONNUT LAPSENHOITAJA\n\n\nTämä tapahtui Runebergin esplanadilla viime viikolla. Ja muutoin on\ntämä opettavainen kertomus. Opetus annetaan kuitenkin vasta lopussa,\nkoska se siten parhaiten pystyy lukijaan.\n\nEsplanadin käytävillä juoksenteli ja leikki lapsia. Päivä paistoi.\nHyvinpuettuja helsinkiläisiä käveli Kappelin ja Oopperakellarin\nväliä. Soittokunta soitti Kappelissa. Lapsenhoitajat taluttivat\nhoidokkejaan tai lykkäsivät niitä pienissä, sievissä lastenvaunuissa.\nKaikilla penkeillä istui arv. päiväyleisöä, nauttien tästä värikkäästä\nkesäisestä näystä.\n\nEräällä penkillä istui kävelykeppeineen ja vaaleankeltaisine\nhansikkaineen kanslisti Juhani Kaalimaa. Hänen ilmeikkäillä huulillaan\nleikitteli miehekäs, hillitty hymy, joka hyvin sointui yhteen hänen\nkävelykeppinsä ja aistikkaan kravattinsa ja vaaleankeltaisien\nhansikkaittensa kanssa.\n\nPuolen metrin päässä hänestä istui samalla penkillä nuori ja sievä\nlastenhoitajatar, hiljalleen keinutellen vaunuissa istuvaa vuoden\nvanhaa ihmisenalkua, joka silmät pyöreinä imi kumituttia.\n\nKanslisti Kaalimaa on herkkä naiselliselle kauneudelle, niinkuin\nkanslistit tavallisesti ovat, semminkin jos nuoruus ja kauneus käyvät\nkäsi kädessä. Kanslisti Kaalimaa katsahti siis suopeasti myhäillen\nlapsenhoitajan puoleen, vilkaisi sitten lapseen ja kysyi:\n\n— Mikäs tuon pikku pojun nimi on?\n\n— Hänen nimensä on Irma, vastasi lapsentyttö kainosti.\n\n— Tui tui! sanoi hra Kaalimaa arvellen, että lapselle täytyy sanoa\nsillä tavalla.\n\nLapsi avasi silmänsä entistä pyöreämmiksi ja loi viattoman katseen\nvieraaseen setään. Samalla avasi hän myöskin suunsa, jolloin tutti\nputosi vaunun peitteelle ja vierähti siitä maahan. Tuntematon koira\njuoksi samassa siitä ohi ja pysähtyi sekunniksi, nuuhkaisi tuttia,\nsieppasi sen hampaisiinsa ja juoksi tiehensä.\n\n— Voi voi! huudahti sievä lapsenhoitaja.\n\n— Hös, pakana! huusi hra Kaalimaa, tarkoittaen tietysti koiraa, mutta\nse oli jo kadonnut käännyttyään Korkeavuorenkadulle päin.\n\n— Äää — äää! parkui lapsi.\n\n— Irma ei nyt itke, Irma saa uuden tutin, viihdytteli lapsenhoitaja.\n\n— Äää.... äää, parkui Irma entistä äänekkäämmin.\n\n— Tui tui tui! tuitutteli hra Kaalimaa, mutta, Irma ei ollut\nleikkisällä tuulella. Tutti kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin hra\nKaalimaa aistikkaine kravatteineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen.\n\n— Voi kun uskaltaisin jättää lapsen tähän minuutiksi, niin juoksisin\nrohdoskaupasta ostamassa uuden tutin, sanoi sievä lapsenhoitaja kuin\nitsekseen, mutta luoden salamannopean syrjäsilmäyksen hra Kaalimaahan.\n\n— Istunhan minä tässä sen ajan, sanoi hra Kaalimaa. — Juoskaa te vain\nostamaan tuttia.\n\n— Kiitos! sanoi sievä lapsenhoitaja, luoden hra Kaalimaahan katseen,\njoka täysin korvasi hänen tarjoamansa pienen palveluksen. — Minä tulen\ntakaisin tuossa paikassa...\n\nJa hän juoksi ostamaan tuttia.\n\n— Hän on notkea kuin vuorikauris, ja hänen nilkkansa ovat sirot ja\nhänen hameensa häilähtelee niin somasti, arvosteli hra Kaalimaa.\n\nVaunuissa istuja ällistyi niin kaitsijansa poistumisesta, että lakkasi\nparkumasta, ja hra Kaalimaa siirtyi lapsentytön paikalle, ryhtyen\nhoitamaan uutta väliaikaista virkaansa.\n\nSievä lapsenhoitaja ei tullut takaisin tuossa paikassa. Hän oli,\nnotkeasti kuin vuorikauris, juosta sipsutellut Esplanadin yli ja kadun\npoikki, ja auto oli töytäissyt hänet nurin, ja sievä lapsenhoitaja\noli pyörtynyt ja viety tajuttomassa tilassa kirurgiin. Mutta siitä ei\nkanslisti Kaalimaa tiennyt mitään.\n\nHän veteli vaunuja hiljalleen edestakaisin ja sanoi välistä »tui tui!»\nLapsi katseli häntä silmät pyöreinä eikä sanonut mitään.\n\n— Missähän se tyttö viipyy? ajatteli hra Kaalimaa noin kymmenen\nminuutin kuluttua ja katsoi kelloaan.\n\nLapsi rupesi tulemaan levottomaksi. Sillä oli siihen omat yksityiset\nsyynsä, joita ei hra Kaalimaa ymmärtänyt. Sitten se alkoi itkeä.\n\n— Ei Ilma itke, Ilma ittuu kauniitti! sanoi hra Kaalimaa, koettaen\npuhua sellaista kieltä, jota arveli lapsen parhaiten käsittävän. Mutta\nIrma ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan itki edelleen.\n\nKanslisti Kaalimaa tähysteli levottomasti sille suunnalle, jonne sievä\nlapsentyttö oli kadonnut, mutta sievää lapsentyttöä ei näkynyt ei\nkuulunut.\n\nHra Kaalimaa antoi toisen vaaleankeltaisista hansikkaistaan lapselle,\njoka heti lakkasi itkemästä ja tarttui hanakasti uuteen leluun.\n\n— Tui tui! sanoi Kaalimaa.\n\nSamassa vei lapsi hänen hansikkaansa suuhunsa, ja hra Kaalimaa säikähti\nuuden hienon hansikkaansa puolesta ja tempaisi sen kiireesti pois ja\nhuomautti nuhtelevasti:\n\n— Ei taa panna tuukkoon tedän hantikatta!\n\nIrma alkoi luonnollisesti kirkua, ja hra Kaalimaa nousi hätäytyneenä\nylös ja alkoi lykätä vaunuja pitkin Esplanadin keskikäytävää. Lapsi\nlakkasi itkemästä, kun oltiin liikkeessä.\n\nKappelista päin lähestyi hra Kaalimaan virkatoveri Aadolf. Kanslisti\nKaalimaa peräytyi kiireesti takaisin, asettui entiselle paikalleen,\nlykkäsi vaunut kauemmaksi, ikäänkuin ne eivät kuuluisi hänelle, ja\nkatsoi toisaalle ajatellen: »Peijakkaan lapsenlikka!»\n\nIrma kirkui kuin villitty ja hra Kaalimaa hyppäsi vaistomaisesti\nhyssyttelemään ja lykkäämään vaunuja.\n\nAadolf pysähtyi, katsoi heitä pitkään ja sanoi:\n\n— Tuosta et ole puhunut mitään! Mikä hänen nimensä on?\n\n— Irma, vastasi hra Kaalimaa tympeästi.\n\n— Hm, sellaista voi sattua poikamiehillekin... ja heillehän sitä\noikeastaan sattuukin, tuumi virkatoveri Aadolf kuin säälitellen. — Se\non muuten hyvin sinun näköisesi. Aiotko mennä naimisiin äidin kanssa?\n\n— En! ärjäisi hra Kaalimaa vihaisesti. Ja lapselle hän ärjäisi:\n\n— Suusi kiinni!\n\nIrma ei pannut suutaan kiinni, vaan avasi sen päinvastoin selko\nselälleen.\n\n— Oma sun asiasi... ihmettelen vain! sanoi Aadolf olkapäitään\nkohauttaen ja jatkoi matkaansa.\n\nOli kulunut puoli tuntia lapsenhoitajan lähdöstä. Hra Kaalimaa lykkäsi\nlapsenvaunuja edes takaisin Oopperakellarin ja Kappelin väliä. Hän oli\nvaipunut aivan apaattiseen sieluntilaan. Hänen katseensa oli tylsä ja\nliikkeensä koneelliset.\n\nUseita tuttavia oli tullut vastaan. Hra Kaalimaa oli kääntänyt päänsä\ntoisaalle ja vääristänyt naamaansa hirveästi, muuttaakseen piirteensä\ntuntemattomiksi, mutta hänen näyttelijälahjansa ovat heikonlaiset ja\nhäneen oli suunnattu ilkkuvia ja ihmetteleviä katseita.\n\nMyöskin oli tullut vastaan neiti Simpula, jota kohtaan hra Kaalimaa\non jo kauan osoittanut syvää ja todellista harrastusta. Neiti\nSimpulan hahmo oli muuttunut, hän oli, musertavan halveksiva ilme\nkasvoillaan, kulkenut pää pystyssä hra Kaalimaan ohi, kunnioittamatta\nhäntä pienimmälläkään silmäyksellä. Silloin oli kaikki muuttunut\nyhdentekeväksi hra Kaalimaalle. Hän oli alkanut puolittain itsekin\nuskoa, että lapsi todellakin oli hänen. Että se tulisi hänelle jäämään,\nse näytti jo vallan todennäköiseltä.\n\nÄkkiä juolahti mieleen hra Kaalimaalle, joka viimeiset kymmenen\nminuuttia oli vaihteen vuoksi lykännyt lastaan pitkin Fabianinkatua,\nettä hänen on vietävä se löytötavaratoimistoon. Periköön sen sieltä se,\njoka huomaa kadottaneensa yhden tyttölapsen.\n\nSillävälin oli Irman äiti poikennut Esplanadille katsomaan kuinka\nhänen lapsensa hoitajineen voi, ja kun ei niitä kumpaakaan näkynyt\nniille määrätyllä paikalla, tuli hän ensin kummastuneeksi ja sitten\nharmistuneeksi ja sitten levottomaksi ja sitten hätäytyneeksi, ja\njuoksenteli pitkin Esplanadia ja huomasi lopuksi tuntemattoman miehen\nlykkäävän hänen lastaan pitkin Fabianinkatua ja käsitti heti, että oli\ntapahtunut lapsenryöstö, ja juoksi hakemaan poliisia.\n\nKun hra Kaalimaa näki tuntemattoman rouvan ja poliisin juoksevan\nilmeisesti pahoissa aikeissa häntä kohti, niin jätti hän vaunut ja\nlapsen ja lähti lipettiin, mutta poliisi sai hänet kiinni ja tarttui\nhänen kaulukseensa ja sanoi:\n\n— So so! Nyt herra lähtee poliisikamariin!\n\nJa herra Kaalimaa vietiin poliisikamariin.\n\nOpetus:\n\nÄlkää ottako huolehtiaksenne tuntemattomista lapsista.\n\n\n\n\nWÄXJÖN TORNIKELLO\n\n\nWäxjön kunnialliset ja hyvämaineiset porvarit vilkaisivat eräänä aamuna\nkunnianarvoisen tuomiokirkkonsa tornikelloon.\n\nSe oli neljännestä vailla 8.\n\n— Jassoo, sanoivat Wäxjön kunnialliset ja hyväntapaiset\ntuomiokirkkoseurakuntalaiset. — Eikös se olekaan vielä enempää? Päivä\non siis vielä edessäpäin, pitkä, kesäinen päivä, juu, juu... sanoi\nJusliini...\n\nAurinko nousi ylemmäksi taivaanlaelle, valaen kultaisella loisteellaan\nWäxjön kattoja ja kuivaten polttavalla henkäyksellään viheriäisyyttä\nWäxjön nurmettuneilla kaduilla. Kaupungin asujaimisto hoiteli\nhiljalleen kesäisiä askareitaan ja urkki mielenkiinnolla, mitä siellä\nnaapurin keittiössä murkinaksi laitettiin, olisiko vain käristettyjä\nperunoita, vai olisivatko ostaneet kalaa torilta.\n\nSitten vilkaisivat kunnialliset porvarit jälleen vanhasta tottumuksesta\ntuomiokirkkonsa tornikelloon ja huudahtivat:\n\n— Yhä se on neljännestä vailla kahdeksan!\n\nWäxjön kaupungin asujaimisto teki tästä ilmiöstä sen ainoan järkevän\njohtopäätöksen, mikä tehdä voitiin, nimittäin ettei suinkaan aika\nliene pysähtynyt Wäxjön kaupungissakaan, vaan se on vain tuomiokirkon\ntornikello, joka on pysähtynyt neljännestä vailla kahdeksan.\n\nNiinkuin jokaisessa hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa, missä on\ntornikello, on myöskin Wäxjössä kelloseppä, joka rahallista,\nyhteiskunnan suorittamaa palkkiota vastaan pitää huolen kellosta ja sen\nvetämisestä.\n\nTälle asianomaiselle ammattimiehelle menivät kaupunkilaiset\nvalittamaan, että tornikello on pysähtynyt. Eli »istuu», niinkuin\nLänsi-Suomessa sanotaan, kun kello päinvastoin seisoo.\n\nKelloseppä sanoi, että mikäs sen nyt kesken kaiken pysähdytti? Ei siitä\nainakaan vedon pitäisi olla lopussa...\n\nVirkavelvollisuutensa mukaisesti kiipesi kelloseppä tuomiokirkon\ntorniin ja alkoi epäluuloisen näköisenä tarkastaa kellon koneistoa.\n\nVeto ei, kuten kelloseppä oli muistanutkin, ollut vielä likimainkaan\nlopussa, eikä koneistossa muutenkaan ollut mitään vikaa nähtävissä.\n\nKelloseppä pudisti päätään ajatellen, että taivaan ja maan välillä on\nnähtävästi asioita, joita ei kelloseppäkään ymmärrä.\n\nSitten kiersi hän tornikellon osoittimet oikeaan aikaan taskukellonsa\nmukaan, ja katso: tornikello kävi taas niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nWäxjön kunnialliset porvarit huomasivat olevansa jälleen aikansa\ntasalla, ja iltapäivä kului tässä Skandinavian kelpo kaupungissa ilman\nerikoisempia mullistuksia taikka mielenliikutuksia.\n\nKun wäxjöläiset seuraavana aamuna katsoivat tornikelloonsa, oli se\nneljännestä vailla kahdeksan.\n\n— Se on taas neljännestä vailla kahdeksan; sanoivat wäxjöläiset.\n\nPuolen tunnin kuluttua he lisäsivät:\n\n— Ja se on yhä edelleenkin neljännestä vailla kahdeksan.\n\nSitten juoksivat he kellosepän liikkeeseen ja huusivat myymälän ovelta:\n\n— Se sinun tornikellosi on taas neljännestä vailla kahdeksan!\n\nKelloseppä mutisi jotakin itsekseen ja riensi ovelle katsomaan. Niin\noli kuin kansa kertoi. Kelloseppä painoi harmistuneen näköisenä lakin\npäähänsä ja lähti jälleen tuomiokirkon torniin.\n\nTällä kertaa tarkasti hän kellon koneiston mitä huolellisimmin ja\ntotesi, että se oli täysin reilassa. Siinä ei ollut mitään vikaa.\nVetoakin olisi vielä ollut riittävästi. Varmuuden vuoksi viritti hän\nkoneiston täyteen vetoonsa, joka kestää kaksi viikkoa, ja kiersi sitten\nsuuret osoittimet oikeaan aikaan. Alttiisti alkoi kello heti nakuttaa\nikäänkuin ei se koskaan olisi ollut lakossa.\n\n— Mikähän sille tuli? aprikoi kelloseppä. Mutta ei hän voinut ratkaista\ntätä kummallista arvoitusta.\n\nVuorokausi kului.\n\n— Tornikello seisoo! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset seuraavana\naamuna kellosepän myymälän ovelta.\n\nKellosepän sieraimet laajenivat niinkuin sonnilla, joka näkee punaisen\nvaatteen.\n\n— Onko se taas... neljännestä vailla kahdeksan? kysyi hän kumeasti.\n\n— On! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset läähättäen.\n\nSilloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen\nsuurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti\nromahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut\nvanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan\npärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja\nhengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat\nsuoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.\n\nKelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja\ntoimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja\nväänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon\nkoneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.\n\nLaskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän\nvalan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa.\nSillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän,\neikä syyttä.\n\nSeuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti\nja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat\nympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat\nneljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen\nhengen hänestä.\n\nSeuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon\nedustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin\nvihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon\ntauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska\nei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella,\nniin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.\n\nAika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan,\nminkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.\n\nSamoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta,\nvirkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin\nympärillä.\n\nHetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan,\nistahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan\nyleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen\nviereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes\nsekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä\nkököttäviä naakkoja.\n\nKelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä.\nMutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät\nosoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat\nnousemasta, pysähtyi koko kellokin.\n\nTämä oli siis Wäxjön tornikellon arvoituksen ratkaisu.\n\nKelloseppä ei enää kiroa viatonta tornikelloa. Mutta sitä synkemmin\nsadattelee hän tuomiokirkon naakkoja.\n\nJa yleensä kaikkiakin naakkoja.\n\n\n\n\nN.S. HÄTÄHOUSU\n\n\nParturituvassa on kolme toimitustuolia.\n\nKeskimmäisen ääressä toimii isäntä itse.\n\nHänen vasemmalla puolellaan on hänen naisapulaisensa. Hänen oikealla\npuolellaan on hänen miesapulaisensa.\n\nMuutoin ei tämä parturitupa erikoisemmin eroa tuhansista muista\nparturituvista maassa ja maapallolla.\n\nKussakin tuolissa istuu kynittävä ja höyhennettävä, taikka paremmin\nsanoen kerittävä. Yhdeltä ajellaan parta, ja on hänen kasvoillaan\nalistuva, kärsivällinen ilme, kun parturityttö raaputtelee hänen\nnäppylöistä leuanalustaansa. Muilta leikataan tukkaa. Lips, lips,\nlipslips, lipsuttavat sakset ahkerien ja taitavien ammattilaisten\nkäsissä.\n\nSeinänvierustalla olevalla puusohvalla ja tuoleilla istuskelee\ntavanmukaisessa tylsyyden tilassa neljä vuoroansa odottelevaa henkilöä.\nHekään eivät ole mitään erikoisuuksia missään suhteessa. Heidänlaisiaan\nnäkee joka askeleella, ja varsinkin näkee heitä partureissa, missä\nistuessaan he päälle päätteeksi muuttuvat jollain kummallisella tavalla\nyhdennäköisiksi.\n\nJa sakset lipsuttavat ja kärpäset surisevat, eikä mitään erikoista\ntapahdu.\n\nKunnes hätähousu ilmestyy näyttämölle.\n\nHän tulee sisälle kuin heitettynä. Ikäänkuin olisi hän juuri saanut\ntukevan ja hyvintähdätyn potkun peräpeiliinsä. Sitäpaitsi on hänen\ntulossaan jotakin merkillistä, jota ei niin osaa oikein selittää.\nNäyttää näet siltä, kuin putoaisi hän sisään rappuja _alaspäin_, vaikka\nhänen todellisuudessa on ollut noustava kolme askelta _ylöspäin_.\n\nJoka tapauksessa kompastuu hän kynnykseen ja on vähällä lentää\nnenälleen. Hän ei kuitenkaan lennä, ainoastaan hänen hattunsa lentää\nmaahan, mutta olisihan hänen joka tapauksessa ollut otettava se\npäästään, niin että asia on sitä myöten valmista. Hän on kaikesta\npäättäen hyvin harjaantunut kynnyksiin kompastumisen taidossa.\n\nHän nostaa hatun maasta ja pistää sen pöydälle. Sitten hän huomaa,\nettei sen paikka olekaan pöydällä, vaan ovensuunnurkassa olevassa\nnaulakossa. Heti ottaa hän hatun pöydältä ja vie sen naulaan. Sitten\nriisuu hän palttoon yltään ja ripustaa sen erään toisen palttoon\npäälle. Sitten hän huomaa, että siinä on vieressä kaksi tyhjää naulaa,\nja ripustaa päällystakinsa toiseen ja hattunsa toiseen. Lopuksi hän\ntulee siihen päätökseen, että hattu voi olla samassa naulassa kuin\npäällystakkikin, ja siirtää hatun takkinaulaan. Välillä on hän tietysti\njo ennättänyt pudottaa hattunsa vielä kerran permannolle.\n\nKaikki tämä on vienyt aikaa noin 30 sekuntia. Sitten käännähtää hän\netsimään itselleen istuinpaikkaa. Sellainen on siinä juuri hänen\nvieressään, mutta sitä hän tietysti ei huomaa. Vaikka hän on antanut\nkatseensa, jossa on ilme kuin ajetulla jäniksellä, harhailla ympäri\nhuoneen, minkä jälkeen hän on jäänyt seisomaan, kunnes parturi on\nhänelle huomauttanut:\n\n— Olkaa hyvä ja istukaa, siinä on tuoli vieressä.\n\nHän on hätäisenä vilkuillut kummallekin puolelleen ja onnistunut\nlopultakin saamaan tuolin näkyviinsä. Kiireesti hän on istuutunut sille\nja näyttää olevan vähän hämillään. Toiset odottajat luovat häneen\nsalaisia syrjäsilmäyksiä, sillä hän on henkilö, jolla on kyky kääntää\nhuomiota puoleensa.\n\n— Olkaa hyvä, seuraava! sanoo parturityttö.\n\nHätähousu kapsahtaa ylös ja on törmätä yhteen tytön käsistä päässeen\nmiehen kanssa. Mutta se, jonka vuoro todella on, ennättää sillävälin\ntytön tuoliin, ja hätähousu punastuu ja peräytyy takaisin paikalleen,\nkoettaen näyttää sen näköiseltä kuin olisi hän vain noussut\nkurkistamaan peilistä, oliko hänen kaulaliinansa kohdallaan.\n\n— Seuraava! sanoo parturi itse, ja hätähousu kapsahtaa taas jaloilleen,\nmutta toisetkin odottajat ovat varuillaan ja vuoron laillinen omistaja\nennättää taas ennen häntä.\n\nHätähousu istuu häpeissään, ja hänen katseensa anoo uskomaan, että hän\non epähuomiossa yrittänyt toisen vuorolle. Se onkin niin ilmeistä,\nettei kukaan kanna nurjaa mieltä hätähousua vastaan. Mutta kaikki\npitävät häntä silmällä.\n\nNyt on hätähousu tehnyt lujan päätöksen, ettei mikään saa häntä\nliikahtamaan tuolilta, ennenkuin hänen vuoronsa tulee. Ja\nihminen, myöskin hätähousu, onnistuu usein siinä, mitä hän oikein\ntodenperäisesti yrittää.\n\nJoka kerta kun joku partureista sanoo »seuraava!» käy kyllä kuin\nsähkövirta hätähousun lävitse. Hän nytkähtää ja vavahtaa, mutta pitää\nsuonenvedon tapaisesti kiinni tuolistaan eikä nouse ylös.\n\nVihdoin tulee sitten hänen vuoronsa.\n\n— Seuraava! sanoo se pääparturi.\n\nHätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää istumaan.\n\n— Seuraava, olkaa hyvä! sanoo parturi vähän kovemmalla äänellä ja\nhuiskauttaa käsiliinaa, ja hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää\nistumaan. Uusia odottajia on sillä välin tullut, ja hätähousu tuijottaa\nheihin, että miksi ei kukaan heistä noudata parturin kehoitusta.\n\nSilloin menee parturi hätähousun eteen, katsoo häntä syvälle silmiin ja\nilmoittaa:\n\n— _Se olisi nyt herran vuoro!_\n\nHätähousu istuu silmänräpäyksen kuin lamautuneena. Sitten koko totuus\nvaikenee hänelle, hän syöksyy ylös ja harppaa parturituoliin, ollen\nkaataa sen.\n\nVihdoin on hän valmis. Vapisevin käsin kaivelee hän hermostuneena\nrahoja kaikista taskuistaan, parturin odottaessa kärsivällisesti, ja\nhuudahtaa vihdoin kauhuissaan:\n\n— Olen unohtanut rahani kotiin!\n\nNäkyy, ettei hänellä ole tapana käyttää kukkaroa eikä lompakkoa.\nArvattavasti siitä syystä, että hän hukkaisi ne samana päivänä.\n\n— Herra ei ole vielä etsinyt liivintaskuista, hymyilee parturi\nystävällisesti.\n\nHätähousu hätkähtää ja tunkee oikean kätensä peukalon ja etusormen\nliivintaskuunsa, ja siellähän sitä rahaa löytyykin vaikka kuinka paljon.\n\nHän maksaa, kiiruhtaa tunkemaan päällystakkia ylleen, vilkaisee\njokaiseen hattuun, niistä löytäisi omat nimikirjaimensa, painaa hatun\nlujasti päähänsä ja syöksyy ulos.\n\n— Olipa se hauska mies! huomauttaa eräs punertavaviiksinen odottaja, ja\nkaikki hymyilevät.\n\nSamassa tuoksahtaa hätähousu sisään, kompastuu kynnykseen ja huutaa:\n\n— Olen ottanut väärän palttoon!\n\nHän heittää hatun päästään, kiskoo väärän palttoon yltään ja alkaa\nkuumeisella kiireellä etsiä omaa päällystakki aan.\n\nLöydettyään sen nykii hän sen ylleen niin, että saumat ratisevat,\npaiskaa hatun päähänsä ja juoksee ulos.\n\n— Se vielä puuttui! huomautti punertavaviiksinen, ja kaikki nauravat.\n\nMutta kun punertavaviiksinen aikoo lähteä, alkaa hän sydämensä pohjasta\nnoitua hätähousua.\n\nHätähousu on nimittäin jälkimmäisellä käynnillään ottanut hänen\nhattunsa, ja sitä vaihdostaan ei hätähousu ole huomannut.\n\n\n\n\nLYHYENLÄNTÄ SYYSROMAANI\n\n\nI luku\n\n— Ei koskaan! sanoi Kaisa Sorrento.\n\nUhkaavat pilvet ajelehtivat taivaalla.\n\n— Ei koskaan! sanoi Vento Sorrento.\n\nAlakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa.\n\n— Ei koskaan oteta noita per... noita permannolla olevia hillo- ja\nmehukoreja makuuvaunuun! huusi Vento Sorrento. — Se on kielletty\nUudessa Rikoslaissa, viides luku, neljästoista pykälä... kolmas\nmomentti. Hallitusmuodon mukaan on ne pantava menemään rahtitavarana.\n\n— Ei koskaan! huusi Kaisa Sorrento. — Minäkö antaisin niiden mennä\nrahtitavarana? Ennen kuolen!\n\n— Kuole, kirottu! huusi Vento Sorrento.\n\nHän huusi sen kärpäselle, joka oli istahtanut aamiaispäivälliselle\nhänen otsalleen.\n\nKärpänen ei kuollut, se lensi pois, Vento Sorrennon iskettyä nyrkillä\nsinelmän silmäkulmaansa.\n\nSade tipahteli raskaina pisaroina.\n\nMökkiläisen kukko kiekaisi surunvoittoisesti.\n\nRouva Sorrennon valmistamat hillot ja mehut vietiin makuuvaunuun.\n\nLuonnollisesti.\n\nKumea huokaus kohosi Vento Sorrennon punaisilta huulilta.\n\n— Näinkö on tapahtuva aina? huusi ahdistettu ääni hänen sielunsa\nsyvyyden oikeanpuoleisesta peränurkasta. Ja vasemmanpuoleisesta\nnurkasta vastasi kaiku koleasti: »Aina!»\n\nMutta alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa... Lehdet värisivät —\n—...\n\n\n\n\nII luku.\n\n\nTumma yö...\n\nMaa lepäsi.\n\nTai ainakin kansa lepäsi, sillä maa kasvaa maatessakin, ja\npuolustusministeri lepäsi ynnä hänen oikea, potkuja antamaan koulutettu\njalkansa, ja Tunzelmanin asia lepäsi, ja mökkiläisen kukko nukkui,\nmutta juna ei levännyt.\n\nSe halkaisi yötä huimaavalla 30 kilometrin nopeudella.\n\nJa veturin piippu syöksi turhaan kipinöitä ja hehkuvia hiiliä ja\ntulisia kekäleitä metsään.\n\nSillä metsä ei syttynyt. Metsä oli märkä.\n\nMutta makuuvaunuissa nukuttiin niin, että kuorsaus voitti junan jyrinän.\n\nNukkui kuka nukkui — —.\n\nKaikki eivät nukkuneet.\n\nRouva Kutkula valvoi.\n\nHäntä painosti Elämän Murhe...\n\nHän ajatteli kolmatta päivää — ja yötä — samaa asiaa.\n\nOlisiko muutettava uuden syyshatun nauhasolmuke 1 sm taaksepäin,\nniinkuin Liisi Lippola oli ehdottanut, vai antaisiko sen olla\npaikallaan?\n\nMakuuvaunun perhehytin kattolamppu paloi.\n\nSillä rouva Kutkula pelkäsi pimeässä.\n\nHän pelkäsi varkaita ja rosvoja ja pimeyttä ja haamuja ja kummituksia.\n\nHra Kutkula nukkui yläsijalla, liikutteli leukojaan kuin olisi kuulunut\nmärehtiväisiin, ja mutisi:\n\n— Mm... mm... mummum...\n\nRouva Kutkula nousi ylös.\n\nKainoutemme estää mainitsemasta kuinka hän oli puettu.\n\nHän muistutti jossain määrin enkeliä vanhoissa kuvakirjoissa, kuitenkin\nilman siipiä.\n\nHän asetti syyshatun päähänsä ja katseli kuvaansa peilistä.\n\nHän oli koetellut uutta syyshattua päähänsä 370 kertaa. Päivillä 280\nkertaa ja öillä 90 kertaa.\n\n— Kuinka minä nyt teen? huokasi hän epätoivoisena, kuumin huulin.\n\n— Mm... mm... mutisi hra Kutkula ylähyllyllä. Hän nukkui sikeästi. Hän\noli hyvin sikeäuninen.\n\n\n\n\nIII luku.\n\n\n_Pamaus!_\n\nRouva Kutkula lyyhistyi.\n\nMutta häneen ei ollut sattunut.\n\nHänen sydämensä ei ollut lävistetty.\n\nLaukaus oli kajahtanut viereisessä hytissä.\n\n— Ampui! ajatteli rouva Kutkula kauhulla.\n\nMutta hän ei tiennyt, oliko se ampunut itsensä vai vaimonsa.\n\n— Kalle! vikisi rouva Kutkula ohuella, hiirimäisellä äänellä.\n\nMutta hra Kutkula ei herännyt.\n\nSitäpaitsi oli hän lakannut mutisemasta ja ryhtynyt kuorsaamaan.\n\n— Kauheaa! vaikeroi rouva Kutkula.\n\nSamassa hän kirkaisi. Hänen äänensä muistutti sitä ääntä, joka syksyllä\naamupäivällä, teurastusaikana maalla kuuluu ratkaisevalla hetkellä\nsikolätistä.\n\nHän kapusi tikapuita ylös ja heittäytyi koko painollaan riippumaan\nhätäjarrun kädensijasta.\n\n— Kroo — hroo... kuorsasi hra Kalle Kutkula, toiminimen Kutkula,\nKöllykkä ja Kumpp:in johtaja.\n\nRysähtäen pysähtyi juna.\n\nSillä rouva Kutkula riippui hätäjarrussa, ja viereiseen osastoon\njohtavan, suljetun oven alitse virtasi Kutkuloitten osastoon tahmea,\ntummanpunainen virta...\n\nJunailija juoksi silmät pystyssä vaunusta vaunuun.\n\nRouva Kutkula riippui, päässään uusi syyshattu, hätäjarrun vetimestä.\n\nKaikki ihmiset olivat heränneet. Kauhua ja voivotusta.\n\n— Yksi pulloista on rikki! huusi Vento Sorrento.\n\n— Mustaa viinimarjamehua, ilmoitti Kaisa Sorrento.\n\n— Se on ruvennut käymään. Mutta miksi on juna pysähtynyt?\n\n— Kroo... hroo... kuorsasi Kalle Kutkula.\n\n\n\n\nTOISTEN SILMILLÄ\n\n\nMuukalaiset tulevat tänne karhujen ja lappalaisten maahan ja kertovat\nhaastattelijoille vaikutelmiaan.\n\nNiitä on mieluista kuulla, sikäli kuin he kertovat meille\nmieluisia asioita, ja tavallisesti vieraani ovatkin kohteliaita ja\nhyvinkasvatettu ja ja tietävät mitä puhuvat.\n\n— Helsinki on kaunis kaupunki, sanovat he. — Se on hyvin siisti. Ja\nsitten viime näkemän on se melkoisesti kehittynyt. Se vetää jo vertoja\neurooppalaisille suurkaupungeille.\n\nHengähdämme helpotuksesta.\n\nOlisi ollut noloa, jos vieraat olisivat murisseet, että Helsinki\nlähinnä muistuttaa huonosti hoidettua sikopahnaa, ja että se sitten\nviime näkemän on kasvanut lehmänhännän suuntaan ja näyttää nyt\nosapuilleen Naantalin kokoiselta.\n\n— Olemme tehneet kiertomatkan kauniissa maassanne ja olemme\nihastuneita, jatkavat vieraamme. — Ihmiset ovat olleet hyvin\nystävällisiä, eikä lasten kasvojen peseminen näytä olevan maassanne\ntuntematon tapa.\n\nMeidän on vaikea salata mielihyväämme.\n\nKunpa vain me suomalaiset muistaisimme ulkomailla käydessämme olla yhtä\nkohteliaita.\n\nLontoossa täytyy meidän muistaa sanoa, että Lontoo on harvinaisen suuri\nkaupunki, ja Parisissa, että ranskalaiset ovat erittäin kohteliaita\nja rakastettavia ihmisiä, vetäen siinä suhteessa vertoja vieläpä\nsuomalaisillekin. Voimme myöskin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa\nparisilaisten mieliksi, ettei Helsingissä ole yhtään niin korkeaa\ntornia kuin Eiffeltorni. Ja jos Egyptissä käydessämme läiskäytämme\nkämmeniämme yhteen ja ilmoitamme egyptiläisille, että pyramiidit ovat\nsangen kookkaita laitoksia ja tekevät katsojaan mahtavan vaikutuksen,\nniin ihastuvat faaraoiden jälkeläiset ikihyviksi.\n\nÄskettäin kävi maassamme suuren metsätieteellisen koelaitoksen\ntirehtööri v. Tannenwald. Suomassaan haastattelussa lausui hän:\n\n»— Helsinki on mielestäni hyvin kaunis kaupunki. Siinä on useita\nsuuria rakennuksia. Kiertomatkalla maaseudulla näin paljon metsiä,\nmutta ihmiset eivät olleet metsärosvojen näköisiä. Minä olen ihastunut\nmaahanne».\n\nKuuluisa australialainen kieltolakimies mr Jefferson, tunnettu\nnimellä Katinhäntä-Jefferson, on tutustuttuaan kieltolakitilanteeseen\nmaassamme, ilmoittanut sanomalehdille seuraavaa:\n\n» — Helsinki on erittäin puhdas kaupunki. En nähnyt yhtään tunkiota\nedes Kauppatorilla. Kaduilla en nähnyt yhtään juopunutta, eikä minulle\nravintolassa annettu ruokaryyppyä, vaikka jätin isännälle nimikorttini\nja ilmoitin olevani Katinhäntä-Jefferson. Olen iloissani, että\nkieltolaki on saatu täysin toteutetuksi maassanne. Kiertomatkalla\nmaaseudulla näin Punkaharjun ja Pyöreän tornin, jossa en saanut väkevää\nteetä. Sitäpaitsi näin, että maassanne on paljon, paljon vettä, johon\nei ole mitään sekoitettu. Onnellinen maa!»\n\nArvossapidetty koulumies, prof. A.B.C. Darius on opintomatkallaan\nkäynyt myöskin Suomessa. Sanomalehdille suomassaan haastattelussa on\nhän lausunut seuraavaan tapaan:\n\n»— Helsinki on mielestäni kaunis kaupunki. Sen keskellä on porvoolaisen\nkoulurehtorin von Runebergin patsas. Helsingissä on paljon kouluja\nja yksi yliopisto. Olen käynyt myöskin Punkaharjulla ja Kuopiossa.\nKuopiossa on rehtori von Snellmanin patsas, sen miehen, jota sanotaan\nSuomen kansakoulun isäksi. Suomen kansa on lukutaitoista, ja on maassa\napotti Agricolan ajoista asti ollut voimassa yleinen oppivelvollisuus.\nKertomataulu luetaan kouluissa ulkoa. Olen hyvin mieltynyt maahanne».\n\nEnglantilainen poliisiupseeri Horlock Shelmes, joka on ollut\nopintomatkalla Suomessa — Baldwinin hallituksen päätettyä järjestää\nbrittiläisen poliisilaitoksen Suomen esikuvan mukaan — lausuu m.m.:\n\n»— Helsinki on hyvin siisti kaupunki. Se tekee osittain eurooppalaisen\nvaikutuksen. Kaduilla ei näe ensinkään sikoja, eikä edes Kaivopuistossa\nollut lehmiä ja lampaita niinkuin esim. Hyde Parkissa. Helsingin\npoliisi on maailman tarmokkain. Kaduilla ei näe juopuneita. Käydessäni\neräänä yönä kiertomatkalla helsinkiläisissä poliisiputkissa oli\nniissä yhteensä 157 juopunutta, eli yhtä paljon kuin vastaavan\nkokoisen englantilaisen kaupungin putkassa puolessatoista vuodessa.\nMaaseudulla vallitsee myöskin hyvä järjestys. En nähnyt yhtään\ntapettua, vaikka jokaisen suomalaisen vyöllä on tikarintapainen ase,\njonka nimi on »pucko» ja jota käytetään perunain kuorimiseen ja kynsien\npuhdistamiseen. (Kerrotaan kuitenkin jossakin tapahtuneen, että miestä\non lyöty puukolla.) Kävin myöskin Viipurissa. Viipurissa on Pyöreä\ntorni. Se on hyvin pyöreä. Olen sangen iloinen, että olen saanut\ntutustua maahanne ja sen korkeaan kulttuuriin».\n\nUlkomaalaisten lausunnot maastamme ovat yhtä mielenkiintoisia kuin\nopettavaisiakin.\n\nKun vain saisimme useammin niitä lukea.\n\n\n\n\nLAKKASI NIKOTTAMASTA\n\n\nMaisteri Aapelus, allekirjoittanut ynnä monta muuta henkevää ja\nhuomattavaa vierasta kirkasti loistollaan tukkukauppias Serubabel\nSommelon uudenvuodenkutsuja. Mutta jos olivat vieraat valioväkeä, niin\nolipa kestityskin oivallinen. Serub. Sommelon kutsut ovatkin tulleet\ntunnetuiksi hyvistä ruoistaan ja juomistaan.\n\nKaikki sujui ohjelman mukaisesti, ja vieraat kuittasivat kestityksen,\njoka alkoi päivällisillä, ihailemalla ja kehumalla ja kadehtimalla\ntukkukauppias Sommelon komeaa kotia loisteliaine huonekalustoineen\nja tunnettujen taiteilijain nimillä varustettuine käsinmaalattuine\ntauluineen. Mutta päivällisten lopulla sattunut ikävä välikohtaus\nhäiritsi jonkinverran tunnelmaa.\n\nAsia sai alkunsa siitä, että tukkukauppias Sommeloa rupesi nikottamaan.\n\nItsepintainen ja tiheä nikotus vaikuttaa yleensäkin haitallisesti ja\nhäiritsevästi vieraspidoissa. Mutta erityisen harmillista on, jos\nnikotus on valinnut isännän — tai emännän — uhrikseen. Tällä kertaa ei\nemäntää ollut olemassakaan, koska Sommelo on leskimies, mutta Serub.\nSommelo nikotteli kyllä molempienkin puolesta.\n\n— Se on nyt ikävää, kun sinua rupesi tuolla tavalla nikottamaan,\nsanoivat vieraat.\n\n— Niinhän se kyllä on...ikk! myönsi isäntä. — Vieraat ovat — ikk! —\nhyvät ja suovat anteeksi. Ikk!\n\n— Ryyppää kylmää vettä! neuvoi eräs asiantuntija.\n\nSommelo kaatoi kivennäisvettä lasiin ja otti oivan kulauksen.\n\nVieraat tuijottivat häneen jännittyneinä. Kului puoli minuuttia.\n\n— Se meni ohi jo! iloitsivat vieraat.\n\n— Juu, se tuntuu todellakin menneen ohi — ikk! sanoi Sommelo.\n\n— Sitä pitäisi säikähdyttää, esitti eräs toinen asiantuntija. — Hikka\nlähtee pois jos säikähdytetään.\n\n— Säikähdytä sinä Aapelus Sommeloa! esitti eräs vieraista maisteri\nAapelukselle, joka istui isännän vieressä.\n\nAapelus ojensi oikean kätensä, sormet hajallaan uhkaavasti kohti\nSommelon kasvoja ja huusi kolealla äänellä.\n\n— Pöööööö!\n\nSommelo koetti olla pelästyneen näköinen, mutta nikotus ei antanut\npettää itseään näin yksinkertaisella tempulla.\n\nVihdoin unohtui Sommelolta nikottaminen aivan itsestään. Keskustelu\npäivällispöydässä muuttui taas yleiseksi, henkeväksi ja sukkelaksi,\n»sisältäen kipenen kirpeää satiiriakin».\n\nNäin päästiin paistiin asti, ja isäntä valmistautui ilahduttamaan\nvieraitaan tavanmukaisella puheella.\n\nSommelo puhuu mielellään. Mitään erikoisen mullistavia ajatuksia tai\npirteitä käänteitä hänen puheissaan tuskin on, mutta hän esittää\nsanottavansa sujuvasti ja eräänlaisella paatoksella, mikä todistaa\nhänen osoittavan puheilleen sitä arvonantoa, mitä varakkaan ja\nvalistuneen liikemiehen puheet ovat oikeutetut saamaan. On mahdollista,\nettä hän pitää näitä tällaisia kutsuja etupäässä sitä varten, että\nsaisi pitää puheita.\n\nSommelo kilisti haarukalla lasin laitaan ja nousi puhumaan:\n\n»Hyvät naiset ja herrat! Hikk.\n\nEn ole mikään — ikk — puhuja, eikä tarkoitukseni ole — ikk — väsyttää\nvieraitani pitkillä puheilla. Hikk. Tahtoisin vain muutamin sanoin —\nikk — lausua...» j.n.e.\n\nIsäntämme puhui ja nikotteli, eikä itse Cicero taikka Demosthenes voi\nsaada puheeseensa tarpeellista lennokkuutta, jos hänen täytyy nikotella\njoka kolmanteen tai neljänteen sanaan.\n\nKuiskasimme maisteri Aapelukselle, että hän koettaisi säikähdyttää\nisäntäämme uudestaan ja oikein todenteolla.\n\nAapeli nyökäytti vaieten päätään ja näytti vaipuvan mietteisiinsä.\n\nSitten siirsi hän hiljaa isännän takaa tuolin kauemmas.\n\nSerub. Sommelo päätti puheensa kohottamalla lasinsa vieraittensa\nonneksi — hikk — ja menestykseksi, ja kumarsi ja istuutui.\n\nMyrskyisen naurun kaikuessa hänen korvissaan ja jalon pöytäjuoman\nkostuttaessa hänen frakkipaitansa kohotettua etumusta nousi Sommelo\nhitaasti permannolta, loi kummallisen katseen ympärilleen, tarttui\nsitten lautaseensa ja iski sen kappaleiksi johtaja Rehusen päähän.\nRehunen näytti hänestä nimittäin syyllisemmältä kuin Aapelus.\n\nRehunen otti tästä pienestä erehdyksestä vähän nokkaansa ja poistui\nheti koko kesteistä, lausuttuaan isännälle ensin eräitä sanoja.\n\nHänen mentyään totesimme mielihyvällä, että tukkukauppias Sommelo oli\nvihdoinkin päässyt kiusallisesta nikotuksestaan.\n\nHän voi nyt puhua taas vapaasti, ja tätä taitoaan tulee hän kyllä\npiakkoin tarvitsemaankin, sillä Rehusen häntä vastaan nostama juttu on\nesillä raastuvanoikeudessa huomisesta viikon päästä.\n\n\n\n\nHERRA KANNUSEN JUUSTO\n\n\n— Kylläpäs täällä tuntuu ummehtuneelta! mutisi hra Kannunen, asuva\nHelsingissä, eräänä päivänä.\n\nHra Kannunen avasi ikkunat tuulettamisen tarkoituksessa ja lähti\nkonttoriinsa.\n\nKun hän palasi kotiin päivällisen jälkeen, oli ilma huoneissa puhdasta\n— ikkunat olivatkin olleet auki kokopäivän — mutta jonkinlainen\nepämääräisen lemun aavistus tuntui siinä kuitenkin.\n\n— Ehkä se tuleekin ulkoa, ajatteli hra Kannunen ja sulki ikkunat ja\nsytytti ison sikarin.\n\nSeuraavana päivänä, hänen tullessaan kotiinsa, löi joku näkymätön\nolento häntä kuin rukkasella vasten naamaa.\n\n— Hyi, myrkky! huudahti hra Kannunen ja peräytyi askeleen, tarttuen\nnenäänsä.\n\nSe näkymätön olento oli _Haju_. Se eilispäiväinen haju ei ollut mitään\ntämän nykyisen rinnalla. Se oli ollut korkeintaan pojanpoika, mutta\ntämä oli isopappa itse.\n\nSyy ei ainakaan tällä kertaa ollut ulkoilmassa. Ulkona oli ihana,\nkeväinen ja raikas ilma. Hra Kannunen oli juuri vetänyt sitä\nmielihyvällä keuhkoihinsa. Sitäpaitsi olivat ikkunat kiinni.\n\n— Mikähän koira tänne on haudattu? ajatteli hra Kannunen, tempaisi\nikkunan auki, pisti päänsä siitä ulos ja veti puolitusinaa kertaa\nsyvään henkeään. — Tässä piilee jotain kamalaa!\n\nHra Kannunen päätti toimeenpanna perusteellisen etsinnän.\n\nMitään poliisikoiran vainua ei tarvittu, ei ensinkään. Kun hra Kannunen\nlähestyi erästä konttorikomeroa, niin iski häntä vastaan ilkeä, pistävä\nlöyhkä.\n\nHra Kannunen kävi kostuttamassa nenäliinansa hajuveteen, piti\nvasemmalla kädellään nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä ja avasi\noikealla kädellä komeron oven.\n\nSieltä se löytyi.\n\nSe oli juustopala, joka ties miten ja milloin oli unohtunut komeroon.\nSille oli tullut siellä ikävä, ja ikävissään ja lämpimissään oli se\npäättänyt ruveta haisemaan, niinkuin vain vanha, pahentunut juusto\nosaa, huomauttaakseen hra Kannuselle olemassaolostaan.\n\nHra Kannunen sadatteli juustoa, mikä mielipiteen ilmaus ei kuitenkaan\ntehnyt mitään vaikutusta juuston parempiin tunteisiin. Päinvastoin\ntuntui se vaikuttavan kiihoittavasti sen luonteen huonompiin puoliin,\nsillä se lemusi entistä pontevammin. Se haisi kuin uhalla.\n\n— Hyi olkoon! sanoi hra Kannunen ja kääri tämän epämiellyttävän kaverin\nkiiruusti sanomalehden puolikkaaseen.\n\n— Tämä roisto täytyy heittää jonnekin! päätti hra Kannunen.\n\nHän ei tahtonut mennä viemään sitä rakennuksen pihassa olevaan\nroskalaatikkoon. Se voitaisiin nähdä sadoista pihalle päin olevista\nikkunoista, ja ihmiset ajattelisivat, että mitä se tuo herra sieltä\npenkoo? Sitä paitsi roskalaatikon kannen nostamisen ajatuskin puistatti\nhäntä.\n\n— Pistän sen palttooni taskuun ja nakkaan jonnekin, ajatteli hra\nKannunen. — Onnellisen löytäjän ei tarvitse vaivautua viemään sitä\nlöytötavaratoimistoon...\n\nHra Kannunen läksi iltakävelylle Hesperian puistoon. Ja se ilta\noli kaunis ja ihana ja linnut ne lauloivat. Hra Kannunen vilkaisi\nympärilleen, ja kun ei yhtään ihmistä sattunut näköpiiriin, niin\nheitti hän juustopaketin nopeasti muutaman pensaan juurelle ja jatkoi\nmatkaansa viattoman ja välinpitämättömän näköisenä.\n\nMutta hra Kannunen ei ollut ottanut huomioonsa, että hänellä nyt,\nniinkuin ainakin iltapäiväkävelyllä, oli mukanaan kelpo koiransa\nPrinssi.\n\nÄkkiä hyppi ja tanssi Prinssi häntäänsä heilutellen hänen edessään ja\ntarjosi hänelle poisheitettyä juustopakettia.\n\n— Huuti, Prinssi! ärjäisi hra Kannunen. — Vie se heti takaisin!\n\nMutta tuo uskollinen ja tarkka luontokappale, joka ei voinut ymmärtää\nsellaista voiteen — vieläpä hyvin väkevän voiteen — haaskausta, hyppi\nvain ja tanssi ja huiskutti peräsintään ja oli riemuissaan ja tarjosi\npakettia isännälleen.\n\nKävelyllä olevia ihmisiä, nuoria pareja ja vanhempiakin, lähestyi\nsamassa, eikä hra Kannusen auttanut muu kuin ottaa juustopaketti\nPrinssiltä ja pistää se takaisin päällystakinsa taskuun. Vieläpä täytyi\nhänen, vaikkakin hieman vastahakoisesti, silittää Prinssin päätä ja\nsanoa:\n\n— Kiitos, Prinssi!\n\nSillä Prinssi olisi muuten pahastunut. Ja hra Kannunen oli\noikeudentuntoinen mies, eikä Prinssi ollut tehnyt muuta kuin\nvelvollisuutensa. Taikka oikeastaan mitä se luuli velvollisuudekseen.\n\nHra Kannunen unohti juustopalan useiksi päiviksi päällystakkinsa\ntaskuun.\n\nMutta konttorineidit alkoivat puhella keskenään:\n\n— Mikähän täällä konttorissa on ruvennut haisemaan niin pahalta?\nTäällähän tulee pää kipeäksi!\n\nKunnes asiatyttö kerran ilmoitti oudon uutisen:\n\n— Se on johtajan paltto, joka haisee tuolla eteisessä!\n\nJohtaja Kannunen kuuli sen sattumalta omaan huoneeseensa, vaikkei se\nollutkaan hänen kuultavakseen tarkoitettu, ja muisti äkkiä juuston\nja punastui ja vannoi mielessään kalliin valan, että hän tuhoaa sen\nkirotun juuston vielä tänä päivänä.\n\nKonttorista päästyään nousi hra Kannunen raitiovaunun takasillalle.\nTakasilta oli melkein täynnä väkeä, ja kun hra Kannunen oli vähän aikaa\nseissyt takasillalla, alkoivat ihmiset nyrpistellä nenäänsä ja katsella\nepäilevästi ja paheksivasti toisiinsa.\n\nSillä välin oli hra Kannunen varovasti hävittänyt paketin taskustaan,\nummisti silmänsä ja pudotti juuston salaa takasillan perältä kadulle.\nSitten päästi hän helpotuksen huokauksen ja avasi silmänsä.\n\n— Ai, herralta putosi paketti! kirkaisi eräs rouva.\n\nSamalla pysähtyi vaunu pysäkille. Eräs vanhanpuolinen herrasmies juoksi\njuustopaketti kädessä vaunun perässä, ja naiskonduktööri odotti, käsi\nmerkkikellon nauhassa, paketin saapumista.\n\n— Keneltä tä-hämä pu-hutosi? kysyi vanhanpuolinen herrasmies hikisenä\nja hengästyneenä.\n\n— Tältä herralta! neuvoi se hyväntahtoinen rouva, joka oli ilmiantanut\nhra Kannusen.\n\nHra Kannusen huulet vapisivat vähän, kun hän otti paketin sen tuojalta\nja hattuaan kohottaen kiitti vanhanpuolista herraa ja ystävällistä\nrouvaa.\n\n— Tuntuu olevan juustoa... hyvin _kehittynyttä_ juustoa! mainitsi se\nvanhanpuolinen herra, antaessaan paketin hra Kannuselle, josta päättäen\nhän oli vanhan juuston ystävä. Niitäkin on.\n\nHra Kannunen olisi kernaasti lahjoittanut juuston sen löytäjälle, mutta\nvaunu oli jo lähtenyt liikkeelle. Eikähän se olisi muutenkaan sopinut.\n\nVanhanpuoleinen herra oli paljastanut hra Kannusen lemuavan\nsalaisuuden. Toiset takasillalla seisojat alkoivat vetäytyä hänestä\nkauemmaksi ja luoda häneen syrjäsilmäyksiä. Hänen ympärilleen muodostui\naukea paikka, joka tuntui hänestä laajalta kuin Sahara. Hän hyppäsi,\nniskansa taittamisen uhalla, pois vaunusta jo ennenkuin se seisahtui\nseuraavalle pysäkille.\n\nHra Kannusen maailmankatsomus oli synkistynyt.\n\nHän ohjasi kulkunsa lähimpään rautakauppaan.\n\n— Lyijyä! sanoi hän ankarasti.\n\n— Kuinka paljon? kysyi myyjä kohteliaasti.\n\n— Kilo! vastasi hra Kannunen ankarasti.\n\nHän sai kilon lyijyä ja sitoi lyijypaketin juustopakettiin ja meni\nsatamaan ja paiskasi hammasta purren nämä siamilaiset kaksoset meren\nsyvyyteen.\n\n— Mitä se oli? kysyi poliisi epäluuloisen näköisenä.\n\n— Juustoa! vastasi hra Kannunen uhmailevasti. — Ja lyijyä! lisäsi hän\ntotuuden nimessä.\n\nKun ei hra Kannunen näyttänyt rikoksentekijältä, niin antoi poliisi\nhänen mennä.\n\nMutta mennessäänkin tunsi hra Kannunen, että konstaapelin epäileväinen\nkatse seurasi häntä kadunkulmaan saakka.\n\n\n\n\nILOINEN YLLÄTYS\n\n\nFretu Pehlevi ja Aapo Torkko ovat jonkinlaisia sukulaisia. Jonkinlaisia\nserkuksia.\n\nFretu Pehlevi on harjoittanut opintoja, mutta Aapo Torkko on käynyt\nvain kaksi vuotta kansakoulua.\n\nAapo Torkko ei kuitenkaan ole opinnoista riippuvainen, sillä hän\nviljelee harrastuksella ja menestyksellisesti isiltä perittyä tilaansa.\n\nFretu Pehlevi kävi lyseon läpi kohtalaisella, vaikkakaan ei juuri\nhurraamista kannattavalla menestyksellä.\n\nVihdoin tuli hän ylioppilaaksi noin 14:llä äänellä, ja tunsi,\nettä maailma oli hänelle nyt avoin niinkuin Kaanaanmaa Israelin\nkoukkunokkaisille lapsille.\n\nOli itsestään selvä asia, että Fretu Pehlevi ryhtyi jatkamaan\nopintojaan.\n\nHarkittuaan eri aloja ja uria, professorin uraa ja piispan uraa ja\nkuuluisan kirurgin uraa ja hovioikeuden presidentin uraa, päätti Fretu\nPehlevi vakain tuumin ruveta lukemaan lakitiedettä. Hänestä oli hauskaa\nja mahtavaa istua tuomitsemassa toisia, ja hän ilmoitti jo etukäteen,\nettä kunhan hän pääsee tuomariksi, niin hän tuomitsee niin peevelisti.\n\nNo juu. Fretu rupesi lukemaan.\n\nLukemiseen tarvitaan etenkin rahaa. Silmälasit eivät ole ensinkään\nyhtä tarpeelliset, ainakaan niin nuorelle miehelle kuin hra ylioppilas\nPehleville.\n\nPehlevi otti lainoja mistä sai, koska hänellä ei ollut omia varoja, ja\nvarsinkin lainasi hän Aapo Torkolta.\n\nVuodet kuluivat.\n\nFretu Pehlevi jatkoi jatkamistaan opintoja ja oppi etenkin\nerinomaisesti tuntemaan Kämpin, Prinsessin, Kaivohuoneen,\nOopperakellarin, Königin, Kappelin ynnä muut sellaiset paikat. Ja\nniitten suhteen voidaan sanoa, historiallisesti kuuluisaa lauselmaa\nsovelluttaen, että hra yliopp. Pehlevi oli niihin ja ne taas puolestaan\nPehleviin sangen tyytyväiset.\n\nLainopillisista tutkinnoista ei kuitenkaan ollut puhetta. Ei niistä\npuhunut Pehlevi itse eivätkä puhuneet lopuksi muutkaan.\n\nJa kun maailmansota syttyi, lopetti hra Pehlevi yliopistollisen jakson\nelämästään ja siirtyi liikealalle, jolla alkoi ilmestyä erikoisia\nmahdollisuuksia yritteliäille ja kaukonäköisille miehille.\n\nMitä velkoihin tulee, niin maksoivat takaajat ne tietysti. Yksi ja\ntoinen tosin lausuili synkällä äänellä rumia sanoja, mutta maksoi\nkuitenkin.\n\nAapo Torkko oli antanut sukulaismiehelleen rahaa lainaksi ilman\ntakauksia ja muita sellaisia muodollisuuksia. Kuultuaan Fretun\nlopettaneen opintonsa ja ryhtyneen liikemieheksi, huomautti Aapo pari\nkertaa kirjeellisesti, kainostellen ja anteeksi pyydellen, niistä\ntuhansista, jotka Fretu oli häneltä lukenut, mutta kun hän ei saanut\nFretulta edes vastausta, niin lakkasi Aapo Torkko huomauttelemasta ja\ntyytyi kohtaloonsa.\n\nFretu taas toimi liikeasioissa milloin suuremmalla, milloin pienemmällä\nmenestyksellä, ja Aapo kuuli kulkupuheena, että Fretulla on isot asiat\nja rahaa kovasti läjässä, mutta ei Fretu kuitenkaan maksanut veikkaansa.\n\nTässä äskettäin oli maanviljelijä Torkko käymässä Helsingissä, ja\nkukapas tulikaan häntä vastaan Mikonkadulla, ellei Fretu Pehlevi itse\nomassa persoonassaan.\n\nFretu tervehti iloisesti ja luontevasti ja kyseli kuulumiset ja sanoi\nsitten:\n\n— Kuule, minulta on jäänyt järjestämättä se meidän vanha asiamme...\noleppa nyt hyvä ja sano, paljonko se on korkoineen ja kaikkineen!\n\nTämä oli iloinen yllätys Aapo Torkolle, joka mutisi, että olisihan sen\nvielä ennättänyt...\n\nMutta Fretu oli jo ottanut lompakon povitaskustaan, ja lompakosta\njonkun paperin, ja liivintaskustaan lyijykynän, ja sanoi Aapolle:\n\n— Näes, minä haluan saada tarkan luettelon kaikista veloistani, minä\nkun aion huomenna jättää konkurssianomuksen.\n\n\n\n\nPETOLLINEN LANKKU\n\n\nKusti Pökkelö oli vuokrannut itselleen ja joukkokunnalleen kesähuvilan\nitäisestä saaristosta.\n\nSiinä oli kaikki, mitä kesähuvilaan kuuluu: pieni asuinrakennus ja\nvielä pienempi nykyajan mukavuus ja lipputanko ja kaikki. Ranta oli 32\nmetrin päässä huvilan pohjoisnurkasta, ja Suomenlahden raikkaat laineet\nloiskuivat hiljalleen pientä venhelaituria vasten.\n\nLaituri oli sangen asiallisen näköinen: siinä oli kaiteetkin. Mutta\ntämän rehellisen naaman takana piili kavaluus ja petos.\n\nLaiturin äärimmäinen lankku meren puolella oli epäkunnossa. Se oli\njotenkin irti toisesta päästään. Jos venheestä noustessasi astuit\nvasemmalle, niin ei mitään tapahtunut, mutta jos polkaisit oikealle,\nniin rempsahti lankun pää odottamatta alas, painuen veden alle ja\nmuljauttaen sinut Suomenlahden edellämainittujen raikkaitten laineitten\nhelmaan.\n\nEräänä päivänä juhannuksen jälkeen saapui Kusti Pökkelö seurueineen\nensi kertaa kesähuvilalleen. Kusti Pökkelön seurueeseen kuuluivat rouva\nIida Pökkelö, rva Iida Pökkelön äiti sekä nuori kotiapulainen Mari,\njoka oli kotoisin Sysmästä ja eli sorronalaisessa asemassa herrasväki\nPökkelön tykönä Sörnäisissä, mutta nautti kärsimystensä korvaukseksi\n200 markan suuruista rahallista hyvitystä kuussa.\n\nHeitä oli laivalta noutamassa pyöreäpohjaisella paatillaan huvilan\nja koko saaren omistaja, saman saaren toisessa päässä asuva ja\nruotsalaiseen kansanpuolueeseen enemmän tai vähemmän kiinteästi\nliittyvä kalastajaukko, joka oli harvasanainen mies ja jonka alaleuan\nja kaulan välissä kukoisti nyttemmin jo harmahtava partakiehkura.\n\nKusti Pökkelön anoppi on laiha ja ketterä muori ja tahtoo aina\nolla numero yksi, josta syystä hän nytkin valmistautui hyppäämään\nensimmäisenä venheestä laiturille, huudahtaen reippaasti ja iloisesti:\n\n— Hopsan — pul... pul... pul...\n\nViimeiset kolme tavua lausui hän veden alla, joten niitä ilmaisivat\nvain suuret, auringonpaisteessa ihanasti kimallelevat kuplat.\n\n— Vanha rouva putos järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.\n\n— _Mereen!_ oikaisi Kusti Pökkelö arvokkaasti.\n\nHarvapuheinen, suomea osaamaton kalastajaukko nyökäytti päätään\nvaiteliaana, tällä liikkeellä ilmoittaen, että hänkin, kielellisistä\neroavaisuuksista huolimatta, ymmärsi, mistä oli kysymys.\n\nRouva Pökkelö avasi suunsa päästääkseen hätähuudon, mutta samassa\nilmestyi Kusti Pökkelön anopin pää veden alta. Hänen hiuksensa olivat\nmenneet hajalleen ja levisivät veden pinnalle, niin että hän jossakin\nmäärin muistutti Ahtia, joka sukeltaa ylös soittamaan kanteloaan\nkuutamossa, tai ehkä mieluummin Vellamoa, veden emäntää, joka on\npistäytynyt hengittämään raitista ilmaa.\n\n— Pelasta äiti! huusi rouva Pökkelö miehelleen, joka haparoi käsillään\ntarttuakseen anoppinsa käsivarteen tai olkapäällään, mutta olisi\nonnistunut vain kaatamaan venheen, ellei harvapuheinen kalastaja olisi\nvarmalla otteella kahmaissut vahvan, myhkyräisen kouransa täyteen\nanopin tukkaa.\n\nYhteisin ponnistuksin ryhdyttiin anoppia nostamaan venheeseen, mutta\nkun tämä pelastusyritys uhkasi perikadolla kaikkia, huusi Kusti Pökkelö:\n\n— Seis, anoppi nostetaan laiturille... minä hyppään ottamaan vastaan.\n\nHarvapuheisen kalastajan ja sysmäläisen Marin kannatellessa anoppia\nkainaloista veden pinnalla venheestä käsin hyppäsi Kusti Pökkelö\nlaiturille.\n\nKoska hra Pökkelö on paljon pidempi anoppiaan, niin ulottui vesi vain\nhänen kaulaansa asti, vaikka hän putosikin suoraan pohjaan.\n\n— Nyt putos herra järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.\n\n— _Mereen!_ huusi Kusti Pökkelö ärtyisesti. — Ei Mari nyt ole Sysmässä!\nlisäsi hän myrkyllisesti.\n\nHarvapuheisesta kalastajastakin alkoi asia näyttää niin merkilliseltä,\nettä hänkin katsoi asiaankuuluvaksi lausua mielipiteensä. Kun hän\nkuitenkaan ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, niin sanoi hän vain:\n\n— Faan!\n\nKusti Pökkelö kömpi rannalle, esittäen suomeksi, mutta\nlaajasanaisemmin, saman ajatuksen, jonka kalastajaukko oli lausunut\ntoisella kotimaisella kielellä. Anoppi oli alkanut tulkita tunteitaan\njo venheen reunalla riippuessaan, ja kun hän jatkoi asian käsittelyä\nvielä rannallakin, olisi siitä, jos se olisi pikakirjoituksella\nmuistiin merkitty, tullut noin 3 1/2 palstaa tämmöisellä painettua\ntekstiä.\n\nKun Kusti Pökkelö ja anoppi seisoivat rannalla rinnakkain, kummallakin\njalkainsa juuressa pieni, mutta nopeasti kasvava lammikko, ei\ntalousapulainen Mari voinut hillitä nuoria tunteitaan:\n\n— Hi hi hi!\n\n— Mari ei saa nauraa! sanoi rouva Iida Pökkelö äkäisesti.\n\n— Eikä tässä ole mitään nauramistakaan, lisäsi Kusti Pökkelö kuivasti —\nainoa kuiva kohta muuten, mikä hänessä tällä haavaa oli.\n\nMutta kun hän sitten loi silmäyksen anoppiinsa, joka lähinnä\nmuistutti naispuolista, vuorokauden kestäneessä sateessa seisonutta\npellonpelättiä, purskahti myöskin Kusti Pökkelöstä välittömällä,\nluonnonvoimain purkauksen kaltaisella rajuudella:\n\n— Ha ha ha ha haaa...\n\nSilloin pudotti anoppi lotisevan päällyshameen yltään ja alkoi huidella\nsillä vävypoikaansa ympäri korvia.\n\nLäiskis... läiskis... läiskis.\n\nSitten etsi anopin kauhea katse Sysmän tyttöä, mutta nuori\nkotiapulainen oli jo paennut näyttämöltä.\n\n\n\n\nRATAVARTIJAN PUHELIN\n\n\nRatavartija asuu Keski-Pohjanmaalla ja vartioi rataa sekä hoitaa muita\ntoimeensa kuuluvia tehtäviä.\n\nRatavartijalla on asunto, jossa on kaksi huonetta: toinen huone ja\ntoinen huone.\n\nToisessa huoneessa on ratavartijalla puhelin.\n\nSe ei ulkonäöltään ole millään tavoin erikoisempi puhelin kuin\nmuutkaan. Se on aivan tavallinen seinäpuhelin. Semmoisia on meidänkin\nmaassamme monia tuhansia ja muualla vielä enemmän.\n\nMuutamana iltapäivänä, kun luonnossa vallitsi omituinen hämäryys, joka\noli laskeutunut myöskin ratavartijan asuntoon, alkoi ratavartijan\npuhelin soida.\n\nRatavartija nousi sohvasängyn kannelta, jolla hän oli ollut ottamassa\ntavanmukaista päivällislepoaan, ja käveli puhelimen ääreen.\n\nPuhelin soi yhä.\n\nPirrrrrrr....\n\n— Kylläpäs se jaksaa veivata, ihmetteli ratavartija.\n\n— Ikäänkuin ei tässä vähemmälläkin kuulisi.\n\nRatavartija tarttui valmiiksi kuulotorveen, mutta puhelimen kello\nkilisi yhä.\n\n— Kuka kumma se nyt sillä tavalla soittaa? ihmetteli ratavartija.\n\nPuhelin kilisi.\n\nRatavartija raapi suuttuneena päätään. Kilisi kilisemistään.\n\n— Sehän on hullu... tai humalassa! ärjyi ratavartija. — Mutta kyllä\nminä sen...\n\nRatavartija koetti keskeyttää kilinän, mutta eihän se auttanut.\n\nHeti kun hän päästi irti kellosta pärisi se taas kuin villitty.\n\nPuhelin kilisi noin 5 minuuttia. Kun se vihdoin lakkasi, alkoi\nratavartija karjua halloota puhetorveen kuin ärsytetty peto.\n\nMutta puhelimesta ei kuulunut vastausta.\n\nEi äännähdystäkään.\n\nRatavartija karjui uudelleen ja kuunteli sitten taas.\n\nEi äännähdystäkään.\n\nRatavartija veivasi nyt itse puolestaan ja kysyi keskuksesta sangen\nkiukkuisella ja riidanhaluisella äänellä, kuka konna hänelle niin\nhäpeämättömästi soitti?\n\n— Teillekö soitti? kysyi uninen ääni keskuksesta. — Ei teille ole\nkukaan soittanut.\n\nRatavartija huusi, ettei hänen puhelimensa viimeisen puolen tunnin\nkuluessa ole muuta tehnytkään kuin soinut. Tottakai hän sen nyt tietää!\n\n— Jaa, ei meiltä ainakaan ole soitettu minnekään kahteen tuntiin, sanoi\nuninen ääni venytellen ja katkaisi puhelun.\n\nRatavartija keskusteli asiasta vaimonsa kanssa.\n\n— Mikähän tälle meidän puhelimelle tuli?\n\n— Kai se oli vain joku semmoinen kohtaus, arveli vaimo.\n\n— Hm.\n\nMyöhään illalla tuli äkkiä lyhyt, mutta kiivas soitto.\n\nNytkään ei ratavartija saanut mitään vastausta. Eikä myöskään\nkeskuksessa tiedetty mitään.\n\nRatavartijan perheessä pohdittiin asiaa, mutta selitystä ei keksitty.\n\nSeuraavana päivänä, taas siinä iltahämärissä — tämä nimittäin\ntapahtui jo viime talvena — oli pari naapurin emäntää vieraisilla\nratavartijan perheessä, ja ratavartijan emäntä kertoi selittämättömistä\npuhelinsoitoista.\n\nToiset emännät sanoivat, että kyllä se taitaa olla eri soittaja, joka\nsillä tavalla kilisyttää...\n\nSaa sitten nähdä, mitä se merkitsee ja kenelle merkitsee...\n\nMutta totta vissiin se jollekin jotakin merkitsee. — —\n\nJa keskustelu painui aavemaisille aloille.\n\nSilloin —.\n\n— Pirrrrr...\n\nSitä tuli ja tuli.\n\n— Siinä se nyt on taas! huomautti ratavartijan emäntä.\n\n— Siunakkoon sentään! huudahtivat naapurinmuorit, läiskäyttäen kätensä\nyhteen.\n\n— Eikä se lakkaa olleskaan! totesivat he hetken kuluttua.\n\nHetket kuluivat.\n\nPuhelin soi.\n\nAjanjakson jälkeen, joka kuuntelijoista tuntui keskipituiselta\nikuisuudelta, vaikeni kone äkkiä.\n\nSyntynyt hiljaisuus tuntui nyt jotenkuten kaamealta, kaameammalta kuin\ntuo kauhea kilinä.\n\nRatavartija ei ollut kotosalla, mutta hänen vaimonsa meni puhelimeen.\n\nTietysti ei sieltä nytkään kuulunut mitään.\n\nNaapurinemännät alkoivat kiirehtiä kotiinsa, ja kulkiessaan pitkin\nmetsätietä hämärtyvässä talvi-illassa vilkaisivat he tuon tuostakin\nvaivihkaa olkansa yli. — Onko se taas...? kysyi ratavartija kotiin\ntultuaan silmäten puhelimeen.\n\nHänen vaimonsa nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n— Hm, sanoi ratavartija.\n\nKäytiin siitä levolle.\n\nLie nukuttu ratavartijan huushollissa tunti, toistakin, kun puhelin\näkkiä pärähti yön hiljaisuudessa soimaan ja soi ja soi ja soi...\n\nOnko lukija lukenut Conan Doylen kirjoittaman ja selkäpiitä karmivan\nkertomuksen »astraalikellosta»?\n\nLuultavasti ei.\n\nJoten siis emme tahdo verrata siihen.\n\nTällä kertaa soi puhelin _koko yön_. Aamupuolella klo 2 peitti\nratavartija, joka ei katsonut voivansa sulkea puhelintaan, sen kellon\nkoivistolaisella karvalakillaan, mutta kello pörisi sen alla kuin\näkäinen ampiainen. Klo 5 aamulla alkoi ratavartija etsiä kirvestä,\nselvittääkseen sen avulla välinsä puhelimen kanssa, mutta hänen parempi\npuoliskonsa sai hillityksi huonomman puoliskon raivokkaat aikomukset.\n\nPuhelin pärisi yön ja aamun ja koko seuraavan päivän.\n\nSe ei pysähtynyt kertaakaan edes henkeään vetämään.\n\nKylällä kerrottiin, että ratavartijan asunnossa tapahtuu\nylenluonnollisia asioita ja että paholainen soittaa puhelinta, mutta ei\nvain sano asiaansa.\n\nYksi ja toinen kyläläinen teki asiaa ratavartijan asunnolle, tullakseen\nomin korvin vakuutetuksi asiasta. Vieraat tulivat muina miehinä,\nikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan koko asiasta, ja ihmettelivät sitten\nkovasti, että vai semmoinen helinä teillä on. Mikä mahtanee sitten\nsyynä olla.\n\nRatavartija oli lähtenyt puolilta päivin ottamaan selkoa soimisen\nsyystä, ja illalla katkesikin soitto äkkiä kuin veitsellä leikaten.\n\nVika oli keksitty: puhelinlanka oli sotkeutunut sähkölankaan, ja\nkyllähän sieltä olisi soimista riittänyt.\n\nEräät vanhat ja viisaat kyläläiset kuitenkin hymähtivät merkitsevästi:\n\n— Hm, saahan sitä niin _sanoa_, mutta...\n\nRatavartija harrastaa nykyisin lämpimästi langatonta puhelinta.\n\n\n\n\nSONNI JA HERRA\n\n\nKylään oli tullut kesälomalle nuori herra Helsingistä.\n\nHieno herra...\n\nHän asui kylän suurimmassa talossa, sillä hän oli isännän sisarenpoika.\n\nHänellä kerrottiin olevan paikka jossakin konttorissa.\n\nVarmaankin täytyi sen, ainakin hänen puvustaan päättäen, olla hyvin\nkorkea ja isopalkkainen virka.\n\nSillä tämä nuori herra oli kerrassaan loistava ilmestys\nyksinkertaisessa maalaiskylässä.\n\nOlihan siellä ennenkin herroja nähty, mutta ei vielä näin hienoa.\n\nEi edes Kirkonkylän apteekin uusi proviisori vetänyt tälle\nmuotileijonalle vertoja.\n\nHousutkin olivat puolitangossa, niin että moniväriset sukat, jotka\nmitä lienevät olleet silkkiä, näkyivät kaikessa ihanuudessaan. Ja\nhousunlahkeet olivat silitetyt teräviksi kuin partaveitset.\n\nJa kaikki muu oli sitä mukaa: hienot kengät ja hieno kravatti ja hieno\nkeppi. Ja tumma tukka niin sileäksi »harjattu kuin olisi lehmä sen\nnuollut.\n\nPartansakin kuului ajelevan joka päivä!\n\nSitä ei kyllä aluksi uskottu kylällä, sillä se tuntui luonnottomalta,\nmutta totta se sittenkin oli.\n\nKun ukot, jotka ajelivat partansa lauantai-iltana saunassa tai\nsunnuntaiaamuna, kuulivat sen, nauroivat he epäuskoisesti:\n\n— Hö hö hö!\n\nNuori herra osoitti huomaavaisuutta kylän tytöille, mutta ei\nsaavuttanut sanottavaa menestystä.\n\nSe oli hänestä merkillistä. Hän oli tottunut helppoihin valloituksiin\npääkaupungissa.\n\nMutta hän oli aivan liian hieno täällä. Siinä syy.\n\nKylän poikien ja hänen välillään taas vallitsi tuollainen pidättyväinen\nnoli-me-tangere-suhde. Jos sitä nyt ensinkään voi miksikään suhteeksi\nsanoa.\n\nNäin ollen havaitsi nuori herra piankin kylän ikäväksi ja sen asukkaat\nmielenkiinnottomiksi.\n\nHän harkitsi jo poislähtöä, kun uuden kesävieraan saapuminen muutti\naseman kokonaan.\n\nTulokas oli nuori pankkineiti, eikä ensinkään pahannäköinen. Ei hän\ntosin helsinkiläinen ollut, mutta kumminkin tamperelainen.\n\nNeiti tuli asumaan naapuritaloon.\n\nKahden tunnin kuluttua olivat kesävieraat löytäneet toisensa. Kolmen\ntunnin kuluttua olivat he kuin vanhat tuttavat ja puhuivat ylevistä\nasioista: opereteista ja elävistäkuvista ja jazzeista.\n\nIllalla he seisoivat karjapihan aidan vieressä ja katselivat, kun\npalvelustytöt lypsivät lehmiä.\n\n— Mikäs tuon komean lehmän nimi on, jolla on noin suuret sarvet? kysyi\nneiti.\n\n— Se on sonni, ilmoitti palvelustyttö kainosti, mutta sisällisesti\nhihittäen herrasneidin kysymykselle.\n\n— Ai kuinka intresanttia! huudahti pankkineiti. — Onko sillä nimikin?\n\n— Onhan sillä... sen nimi on Taavetti, ilmoitti tyttö lypsynsä lomassa.\n\n— Taavetti? Ai kuinka hauska nimi! Onko se vihainen?\n\n— Ei se vihainen ole...\n\nJa kuin todistaakseen sanansa kulki tyttö kiulua tyhjentämään\nmennessään aivan Taavetin edestä, työntäen Taavetin pään pois tieltä.\n\nTaavetti käänsi sävyisästi päänsä syrjään ja räpytteli rauhallisesti\nhartaita mulkosilmiään.\n\n— Pelkäättekö te sonneja? kysyi neiti sitten kavaljeeriltaan.\n\nNuori herra hymyili hienon, mutta karaistun maailman miehen hillittyä,\nhieman ivallista hymyä. Niinkuin joku lordi, jonka mielikuvituksia on\ntiikerien ampuminen Indian viidakoissa.\n\n— Minäkö? hymähti hän.\n\nJa vastauksen asemesta hän hypähti elegantisti ja notkeasti yli\naidan, asettui parin askeleen päähän Taavetin leveästä tyhmähköstä\nnaamataulusta espanjalaisen härkätaistelijan asentoon ja teki, neidin\npäästellessä pieniä kimakoita ihastuksen ja pelon huudahduksia,\nkepillään leikkihyökkäyksiä Taavettia kohti, viimeksimainitun\nnäyttäessä katselevan tätä temppuilua vilpittömällä ihmetyksellä.\n\nÄkkiä tunsi hieno nuoriherra muuttuneensa lentokoneeksi. Jotakin\nikäänkuin rasahti hänessä, kun hän lensi ensin ylös taivasta kohti,\nmutta laskeutui sitten nopeasti alas.\n\nOnneksi putosi hän pehmeälle.\n\nNavetasta oli juuri päivällä luotu ulos melkoinen kasa irtaimistoa,\njota ei oltu vielä ennätetty vetää pellolle.\n\nSe pelasti nuoren herran loukkaamasta itseään.\n\nTaavetin sarvet olivat vain halkaisseet hänen hienot housunsa, kun\nTaavetti äkkiä, sangen odottamattomalla, ettemme sanoisi häpeämättömän\nsalakavalalla liikkeellä nakkasi sille vastenmielisen kuvatuksen yli\npäänsä.\n\nTaavetti ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kuvatus oli\nkadonnut sen silmäin edestä, ja Taavetti oli taas tyyni ja rauhallinen\nsuomalaiskansallinen maatiaissonni.\n\nHerraa ja hänen pukuaan putsattiin sitten tuvan puolella tuntikausia.\n\nSeuraavana aamuna oli hieno nuoriherra matkustanut jo klo 6:n laivassa,\njoten häneltä jäi sanomatta hyvästit tamperelaiselle pankkineidillekin.\n\n\n\n\nHELLENISMIÄ\n\n\nSaamme kertoa rakkaille ystävillemme, että kreekkiläiset, jotka\nsanoivat Paavalia »lipilaariksi», elävät entiseen tapaan ja\npolitikoivat yhtä suurella innostuksella ja antaumuksella kuin\nvuosituhansia sitten, Ateenan ja Spartan kissanhännänvedon aikoina.\n\nJa on valtiollinen elämä jalossa Hellaassa yhä edelleen pääpiirteissään\nseuraavantapaista:\n\nIstuu valtaistuimella kuningas Konstantinos XIX.\n\nEräänä päivänä ilahduttaa hän kansaansa ilmoituksella, että nyt\nlähdetään taas antamaan selkään turkkilaisille ja valloittamaan\nKonstantinopoli.\n\nKansan riemastus on rajaton, ja tanssii se koko yön torilla\nkuninkaallisen linnan edustalla.\n\nViikon perästä on Leonidaan jälkeläisten armeija saanut tavanmukaisen\nselkäsaunansa ja juoksee epäjärjestyksessä kotiinsa.\n\nKansan suuttumuksella ei ole mittaa eikä määrää.\n\nYön pimeydessä pakenee Konstantinos Rex autolla rajan yli, ehtimättä\nottaa mukaansa muuta kuin pienen käsilaukkunsa, jossa on Ateenan\niltalehdet sekä yöpaita ja hammasharja.\n\nVastustuspuolueen johtaja Nipanapanastasiu julistaa ent. kuninkaallisen\nlinnan parvekkeelta tasavallan sekä yleisen, yhtäläisen ja välittömän\näänioikeuden.\n\nKansan riemastus on rajaton, ja tanssii se torilla seuraavaan aamuun\nklo 7:mään.\n\nNipanapanastasiu valitaan tasavallan presidentiksi ja julistaa uudet\neduskuntavaalit.\n\nKun äänestystä ryhdytään toimittamaan, käy ilmi, että vaaliluetteloista\non pyyhitty pois kaikki muut paitsi Nipanapanastasiun puoluelaiset.\n\nÄänestysoikeutensa menettäneet mylvivät raivosta ja alkavat kerätä\nkiviä taskuihinsa.\n\nKansan johtajaksi kohoaa tunnettu valtiomies Ritaratiraiskis, ja\nNipanapanastasiu pakenee valepuvussa maasta.\n\nYleinen tyytyväisyys vallitsee, ja Ritaratiraiskis, joka nyt on\ntullut valtion päämieheksi, valmistuttaa uudet vaaliluettelot, joista\nNipanapanastasiun puoluelaiset on karsittu pois.\n\nRitaratiraiskis järjestää armeijan uudelleen. Armeijan ylipäälliköksi\nnimitetään kuuluisa kansallissankari, kenraali Sokrates Kepulikopulos.\n\nKansa on yleisen riemun vallassa ja juhlii kokonaisen viikon,\nhuutaen eläköötä Ritaratiraiskikselle ja Kepulikopulokselle, mutta\ntyytymättömiäkin on, ja ne tekevä hiljaisuudessa myyräntyötä ja\njärjestävät salaliittoa ent. pääministeri Hiperihaperihuiskiksen\njohdolla.\n\nKääntääkseen kansan huomion pois sisäpolitiikasta päättää presidentti\nRitaratiraiskis, neuvoteltuaan kenraali Kepulikopuloksen kanssa,\njulistaa kostosodan Turkkia vastaan.\n\nTätä tietoa tervehtii kansa äärettömällä riemulla ja loppumattomilla\nkättentaputuksilla.\n\nHurraata huutaen hyökkää armeija rajan yli. Kolmen päivän kuluttua on\narmeija saanut selkäänsä ja juoksee maratonia kotiinpäin.\n\nKansan suuttumuksella ei ole rajoja. Se vaatii Kepulikopuloksen päätä.\n\nRitaratiraiskis luopuu kiireesti vallasta, ja hänen sijaansa nousee\nsalaliittolaisten johtaja Hiperihaperihuiskis, joka ensi työkseen antaa\nvangita Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä. Sitäpaitsi\nlupaa hän kansalle Kepulikopuloksen pään. Tieto otetaan vastaan\nvilkkailla kättentaputuksilla.\n\nKun armeijan jäännökset ovat saapuneet kotiin, huomataan, ettei\nkenraali Kepulikopulos olekaan mukana. Hän on lähtenyt lentokoneella\nEtelä-Ranskaan terveyttään hoitamaan.\n\nAteenalaiset alkavat karjua ja keräillä kiviä taskuihinsa, jolloin\nHiperihaperihuiskis asettaa kiireesti kenttäoikeuden. Kenttäoikeus\ntuomitsee Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä ammuttaviksi.\nPääministeri Pipanapapanaiskis ja muut ministerit ammutaan 15 minuutin\nkuluttua torilla. Valitettavasti ei itseään Ritaratiraiskista voida\nampua, sillä hän oli sattunut tulemaan toissapäivänä hirtetyksi.\n\nSitten kansalaiset rauhoittuvat ja ryhtyvät jälleen hoitamaan tupakka-\ny.m. ahvääreitään.\n\nMutta edellisen hallituksen ystävät, joitten johtajan Kakarapakaraiksen\npäästä on luvattu suuri palkinto, pitävät vihaa ja hautovat myrkyllisiä\njuonia.\n\nJa kun aika on kypsä, leimahtaa kapina, ja kansanjoukot syöksyvät\nKakarapakaraiksen johdolla linnaan etsimään Hiperihaperihuiskista.\n\nSiellä tulee heitä vastaan rykmentin päällikkö, eversti\nKipelikapelikopulos, joka ilmoittaa, että asia on jo valmis ja\nHiperihaperihuiskiksen hautajaiset ovat kaikessa vaatimattomuudessa\nhuomenna.\n\n— Minä olen siis valtion päämies! huudahtaa Kakarapakarais käsiään\nhieroen.\n\n— Ei, valtion päämies olen _minä!_ vastaa eversti Kipelikapelikopulos\nkuivasti, ja kehoittaa Kakarapakaraista lähtemään kotiinsa nukkumaan.\n\n— Petosta! huutaa Kakarapakarais kansalle. — Eteenpäin!\n\nMutta Kipelikapelikopuloksen joukot avaavat tulen, ja väkijoukko\nhajautuu pakokauhun vallassa. Muitten edellä juoksee Kakarapakarais.\n\nDiktaattori Kipelikapelikopulos pyyhkii sitten vaaliluettelosta pois\nkaikki nimet ja ryhtyy hallitsemaan maata, annettuaan vangita kaikki\nentiset ministerit ja kaikkien puolueitten johtajat.\n\nNiinkuin entisetkin diktaattorit, Pangaloksesta lähtien, olivat tehneet.\n\n\n\n\nEREHDYS JA SELITYS\n\n\nYstävämme Jussilainen on joutunut huonoon huutoon ja epäilyttävään\nmaineeseen Taivalsalon neitosten keskuudessa.\n\nSiitä nyt tosin ei olisi vielä paljon väliä. Mutta kun hän on siinä\nyhteydessä saattanut meidätkin epäilyttävään valoon samalla taholla,\nniin muuttuu asia heti vakavammaksi ja ansaitsee selityksen.\n\nSyy ei suinkaan ole meidän, vaan Jussilaisen.\n\nEikä niinpaljon Jussilaisenkaan kuin hänen likinäköisyytensä.\n\nJussilainen turhamaisuudessaan tavallisesti kyllä kieltää\nlikinäköisyytensä, mutta tosiasia pysyy joka tapauksessa tosiasiana.\n\nParasta olisi, jos hän menisi kaupunkiin ja hankkisi itselleen\nsilmälasit.\n\nJussilainen on ostanut itselleen moottorivenheen.\n\nHän on nyt siis suuri moottorimies ja on hommautunut erään pursiseuran\njäseneksi, saadakseen itselleen asianmukaisen lakin.\n\nJa hän häärää vain moottorinsa kimpussa ja välittää vain moottoristaan\nja puhuu vain moottoristaan ja kehuu vain moottoriaan, milloin ei kehu\nitseään, ja elää kokonaan moottorilleen päivät pitkät ja näkee unta\nmoottoristaan koko yön.\n\nEräänä lämpimänä kesäpäivänä tapahtui sitten se, minkä täytyi tapahtua:\nJussilainen tuli vaatimaan meitä mukaansa moottorimatkalle.\n\nLyhyen sisällisen taistelun jälkeen suostuimme. Onhan Jussilainen\nystävämme, vaikka hän valitettavasti onkin tullut moottorihulluksi.\nOnneksi on tämä mielisairauden laji tavallisesti ohimenevää laatua.\nVieläpä usein verraten pian ohimenevää laatua.\n\nTotta puhuen ei Jussilaisen moottorissa tuntunut mitään vikaa\nolevankaan. Se läksi nöyrästi liikkeelle, heti ensi nykäisyllä, ja kävi\nsitten keskeytymättä ja reistailematta, melkein yhtä kovasti, kuin\nJussilaisen suu hänen ylistäessään moottorinsa miltei yliluonnollisia\navuja.\n\nJussilaisen käytettävänä on 3—4 peninkulman pituinen järvi. Sen\ntoisella rannalla on edellämainittu Taivalsalon kylä. Kylän muodostaa\nkolme varakasta taloa. Niissä on joukko pulskia tyttöjä, joista osa on\nkoulujakin käyneitä tai käyviä.\n\nPäästyämme järven yli sanoi Jussilainen:\n\n— Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme Taivalsalon\nMattilaan päivälliselle. Minä tunnen sen talon hyvästi, ja siellä on\nkomeita tyttöjäkin.\n\nHuom.: Jussilainen on poikamies.\n\nMitäs meillä olisi sitä vastaan ollut? Nälkäkin kun jo alkoi tulla.\n\nJussilainen istui tietysti perää pitämässä, koska moottori oli hänen ja\nkoska hän tunsi tai ainakin väitti tuntevansa järven.\n\nLähestyessämme sitä lahtea, jonka perukassa Taivalsalon kylä on,\npaistoi aurinko päin silmiä niin että sen kilo häikäisi. Siitä\nhuolimatta olimme kuitenkin huomaavinamme ikäänkuin valkoisia täpliä\nliikkuvan vedessä rannalla suoraan venheen keulan edessä.\n\n— Mitäs tuolla on? kysyimme me.\n\nJussilainen tirkisteli sinnepäin ja sanoi sitten:\n\n— Ei siellä mitään ole.\n\nMoottori puski täyttä vauhtia eteenpäin.\n\n— Onpas! huudahdimme me.\n\n— Jaa, sanoi Jussilainen. — Siellä näkyy olevan lehmiä. Saa nähdä,\ntokko ne kirotut elukat väistävät moottorivenhettä. Minä lasken suoraan\nkarjan halki.\n\nÄkkiä valtasi meidät hämmästys. Eräs lehmistä näytti nousseen\ntakajaloilleen ja heiluttavan meille torjuvasti eturaajoillaan. Toiset\nnäkyivät juoksevan vedestä ja pakenevan rannalla kasvavaan koivikkoon.\n\nNyt huomasimme, miten asianlaita oli. Ne eivät olleet lehmiä, vaan\nnaisia, ja ne pakenivat kaikki metsään. Jussilainen laski vain kohti ja\nkerskasi:\n\n— Saivatpas, hyväkkäät, jalat alleen, vaikka ne eivät maantiellä tahdo\nmillään ilveellä autoa väistää!\n\nKoska plaski joka tapauksessa jo oli tapahtunut eikä tehtyä enää voinut\nsaada tekemättömäksi, niin emme maininneet vielä mitään huomioistamme\nJussilaiselle. Ajattelimme sisällisesti iloiten, että antaapa\nJussilaisen ruveta talossa neideille kehumaan, miten hän säikäytti\nlehmät pois vedestä.\n\nJos Jussilaisella olisi ollut tavallisen ristityn silmät päässä, niin\nolisi hän huomannut rannalla erinäisiä sanoisimmeko hienotunteisia\nvaatekappaleita, joiden olisi pitänyt voida antaa hänelle hieman\najattelemisen aihetta. Mutta eihän hän nähnyt muuta kuin moottorinsa.\nTietysti.\n\nTalossa otti isäntäväki meidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti\nvastaan, mutta talon tyttäriä ja heidän kesävierasneitejään ei pitkään\naikaan näkynyt.\n\nJa kun he vihdoin tulivat — vasta päivällispöytään — olivat he\nkummallisen jäykän tapaisia. Ikäänkuin jonkinlaisia puisia pyhimyskuvia\nvanhan kirkon saarnatuolin laidoissa.\n\nValitettavasti ei Jussilainen tullut ottaneeksi sitä puheeksi. Se oli\nmeille pettymys.\n\nOlisimme antaneet koko tapahtuman, josta ei sen kummempaa seurannut,\nolla sinänsä, ellemme olisi jälkeenpäin sattumalta kuulleet Taivalsalon\npulskien neitosten vierailleen kuvailevan Jussilaista hävyttömäksi ja\nriettaaksi mieheksi sekä lisäävän, ettemme muka mekään näytä olevan sen\nparempi.\n\nNäin ollen täytyi meidän kertoa, miten asianlaita oli.\n\nJussilainen ei tehnyt sitä hävyttömyydestä. Ja me olemme tietysti ihan\nviaton. Niinkuin aina.\n\nJussilaisen silmissä te, hyvät neidit, näytitte vain lehmiltä.\nPulskilta suomalaisilta nupokyytöiltä.\n\nMikäli sitten se seikka voi paljonkaan Jussilaisen asiaa parantaa?\n\n\n\n\nVIERAITA\n\n\nHätylän joukko vietti kesää huvilassa, joka on sillä niemellä, minkä\nkärjessä laivalaituri on.\n\nJouhelat, joita oli vain herra ja rouva ja eräs täti ja palvelijatar,\nasuivat saarella, josta oli niemeen enemmän kuin kilometrin matka.\n\nHe tapasivat toisensa silloin tällöin laivalaiturilla, ja Hätylän rouva\nsanoi ystävällisesti:\n\n— Milloinkas herrasväki tulee meillä käymään?\n\nMihin rouva Jouhela herttaisesti vastasi:\n\n— Tulkaa te ensin meillä käymään. Milloin tulette?\n\n— Sitä on vähän vaikea edeltäpäin sanoa, vastasi rouva Hätylä. — Meillä\nkun on usein vieraitakin.\n\n— No ottakaa vieraat mukaanne! kehoitti hra Jouhela ystävällisesti,\nmutta ajattelemattomasti.\n\nRva Jouhela puraisi huultaan, ja hänen vasemmasta silmänurkastaan\nsingahti noin sadasosan sekunnin pituinen salama hra Jouhelaan, mutta\nhänen huulillaan oli herttainen hymy, kun hän sanoi:\n\n— Niin, vieraat mukaan tietysti! Onhan meidän huvilalla vähän\nahdasta... mutta kyllä sopu sijaa antaa — —\n\nKotimatkalla sanoi rva Jouhela nuhtelevasti:\n\n— Mitä sinä menit sellaista sanomaan!\n\n— Leikillähän minä tietysti... puolustautui Jouhela.\n\n— Sellaisesta leikistä voi helposti tulla tosi, sanoi rouva Jouhela\nprofeetallisesti.\n\nParia päivää myöhemmin istui hra Jouhela tapansa mukaan avonaisen\nikkunan ääressä kaukoputki kädessä ja piti silmällä, mitä laivalaiturin\npuolella maailmaa tapahtui. Laiva nimittäin laski juuri laituriin.\n\n— No nyt tuli kerrankin Hätylään vieraita oikein rotevasti, ilmoitti\nhän vaimolleen. Yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kahdeksan,\nkymmenen... yksitoista henkeä. Kolme herraa, viisi naista ja kolme\nlasta.\n\n— Siunatkoon! huudahti rouva Jouhela. — Ja Hätylän rouvalla ei ole\nruokaa!\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Hätylän rouva sanoi eilen laiturilla, ettei hänellä ole kuin vähän\nsilakkaa ja perunoita ja puolenkymmentä munaa, niin että hänen täytyy\nhuomenna mennä kaupunkiin. Meillä on muuten melkein sama juttu. Onneksi\nei meidän tarvitse pelätä vieraita...\n\nJouhela istuskeli edelleen ikkunan ääressä. Päivä oli lämmin. Kesäinen\ntuuli suhahteli rannan puissa.\n\nÄkkiä pääsi Jouhelalta hätäinen mölähdys.\n\n— Mitä nyt? kysyi rouva Jouhela, joka viereisessä huoneessa parsi\nsukkia.\n\n— Ne tulevat _tänne!_ huusi Jouhela.\n\n— _Kutka_?!\n\n— Koko Hätylän joukko, vieraineen päivineen!\n\n— Mitä minä sanoin sinulle! huusi rouva Jouhela kauhuissaan. — Nyt ne\ntulevat meille _päivälliselle!_ Eikä meillä ole mitään...\n\nRouva Jouhela sai hermokohtauksen.\n\n— Pakoon! huusi Jouhela. — Meidän täytyy paeta!\n\n— _Millä_? huusi rouva Jouhela itkien. — Etkö kuullut, että täti ja\nMari lähtivät meidän venheellä aamiaisen jälkeen Kuhasaareen mustikoita\npoimimaan!\n\nHra Jouhela harppaili edestakaisin huoneessa tukkaansa raastaen.\n\n— Tule! huusi hra Jouhela äkkiä. — Me pakenemme ukko Heikkisen\nvenheellä.\n\nHeikkinen on saman saaren toisella rannalla olevassa mökissä asuva\nukko, joka kesällä kalastelee ja talvella kutoo verkkoja talollisille.\n\nJouhela tempaisi toiseen käteensä vaimonsa hatun, painettuaan oman\nhatun päähänsä, ja tarttui toisella kädellään vaimonsa käsivarteen,\nhuudahtaen:\n\n— Kiiruhda! Ei ole vielä myöhäistä!\n\nSitten he katosivat karjapolkua myöten metsän suojelevaan helmaan.\n\nTuntia myöhemmin souti hra Hätylä vieraitaan takaisin kotiin päin, hiki\notsallaan ja epätoivo sydämessään. Rva Hätylän sydämessä ei ollut enää\nepätoivoakaan. Se oli kokonaan turtunut.\n\nKun he tulivat kotiin ja pääsivät sisään, huusivat Jouhelat heille\niloisesti:\n\n— Hyvää päivää! Terveisiä meidän saarelta!\n\nHätylään oli saatu lisää vieraita.\n\n\n\n\nKERTOMUS SUUTARISTA JA TULISESTA KÄÄRMEESTÄ\n\n\nMaakunnassa kuulee välistä kummallisia asioita.\n\nEräs semmoinen on kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä, eikä se\nsuinkaan ole mikään mätäkuunjuttu.\n\nSe oli päinvastoin varsin vakava juttu suutarille. Hän olisi voinut\nsiinä menettää henkensäkin.\n\nTämä suutari — nimittäkäämme häntä vanhanaikaiseen tapaan vaikka\nsuutari Pikiseksi — oli sellainen vanhanaikainen suutari, jotka ovat\nantaneet aiheen sananparteen »päissään kuin suutari lauantaina».\n\nSuutari Pikinen oli juuri sellainen suutari.\n\nOli, mutta ei ole enää.\n\nHän on tehnyt parannuksen.\n\nToivokaamme, että se kestää.\n\nSuutari Pikinen teki aina ahkerasti ja kunnollisesti työtä koko viikon,\nmutta lauantai-iltana hän oli hönössä.\n\nNytkin oli hän taas lähtenyt kekkaloimaan »talolle», missä olivat\nmenossa tavalliset lauantaitanssit.\n\nHän oli jo tullessaan hyvässä tuulessa, ja talon takana metsässä\nolevasta tavanmukaisesta liikkeestä osti hän vielä pullollisen ainetta,\nminkä pisti takataskuunsa.\n\nSitten työntyi hän urhoollisesti, lakki toisella korvalla kallellaan,\ntanssitupaan ja alkoi herättää huomiota.\n\nAluksi heiluskeli hän vain seinäpuolilla, mutta ilmestyi lopulta jo\nkeskilattiallekin, tanssivien parien keskelle.\n\nSiellä hän sitten tepasteli ja pyörähteli, rallatellen:\n\n    »Ja retkupolkkaa kun soitettiin, niin pojat ne retkutteli...»\n\nAluksi ei suutarista sen enempää välitetty. Jotkut renkipojat vain\nvelmuillessaan huutelivat hänelle kehoitussanoja ovenpielestä.\n\nMutta kun suutari sitten alkoi tavoitella tanssivia pareja ja lopuksi\nsellaisessa yrityksessä kaatua rojahti keskelle permantoa, vetäen yhden\nparin mukaansa, niin oli se jo liikaa, ja tanssijat alkoivat huutaa\njärjestysmiehille, että suutari on heitettävä ulos.\n\nJärjestysmiehet muuttuivat heti virkaintoisiksi ja käskivät suutari\nPikisen mennä ulos ja lähteä kotiinsa nukkumaan.\n\nPikinen puolestaan lausui hartaan ja äänekkään toivomuksen, että\njärjestysmiehet menisivät erääseen kuumuudestaan tunnettuun paikkaan.\n\nJärjestysmiehet tarttuivat suutarin käsivarsiin ja taluttivat hänet\nportaille ja potkaisivat sitten niistä alas.\n\nPäästyään jaloilleen kompuroi suutari Pikinen portille, mistä lausui\nsyvän halveksimisensa, lähtien sitten kiljahdellen tallustelemaan\npitkin tietä hautoen päässään epämääräisiä kostonhimoisia unelmia.\n\nHän huomasi vihdoin olevansa kotimökkinsä läheisyydessä ja alkoi\nveltosti miettiä kysymystä, mennäkö todellakin nukkumaan vai lähteäkö\nuudelleen raitille etsimään seikkailuja, joita lämpöisellä, pimeähköllä\nelokuun yöllä saattoi vielä olla helmassaan.\n\nSuutari haparoi savukelaatikon takkinsa taskusta, sytytti tupakan ja\nheitti tulitikun tielle.\n\nSamassa huomasi hän sinisen liekin leimahtavan jalkainsa juuresta kuin\nmaan alta puhjenneen hornanlieskan, ja hyppäsi säikähtyneenä syrjään.\n\nSininen liekki hyppäsi perässä kuin sammakko ja tavoitteli jo hänen\nhousunlahkettaan.\n\nSuutari Pikinen mölähti kauhusta ja hyppäsi kauemmaksi. Ja taas hyppäsi\nsininen liekki hänen perässään.\n\nSilloin tunsi suutari hiuksien nousevan pystyyn päässään, ja parahtaen\nläksi hän pakenemaan.\n\nSeuraavana aamuna levisi kylällä kaamea uutinen.\n\nPaholainen oli vienyt suutari Pikisen!\n\nHänen mökkinsä oli tyhjä, eikä Pikisestä ollut jäljellä muuta kuin\nlakki, joka oli pudonnut hänen päästään, kun pahahenki koppasi suutarin\nkainaloonsa ja lähti lennättämään häntä... niin, arvaahan sen, minne!\n\nAkat siunailivat ja miehet raapivat epätietoisina korvantaustojaan.\n\nTietysti ei se seikka yksistään, että suutari oli poissa kotoaan ja\nettä hän oli pudottanut lakkinsa, mitenkään vielä olisi oikeuttanut\notaksumaan noin kaameaa selitystä.\n\nKyllä siihen oli paljon pätevämmät perusteet.\n\nKun Nikulan Aliina ja Heikkilän palvelijatar Riitta olivat Ihanterin\nOskarin saattamina kävelyllä pitkin kylän tietä, tuli heitä vastaan,\nmielettömän kauhun ilme kasvoillaan ja kovaa vauhtia juosten, suutari\nPikinen, jonka kintereillä kiemurteli ja hyppi hirmuinen, _tulinen\nkäärme!_\n\nSilmittömän säikähdyksen vallassa juoksivat näkijät Heikkilän tupaan,\neivätkä Nikulan Aliina ja Ihanterin Oskari uskaltaneet lähteä pois\nennenkuin aamun alkaessa valeta. Taikka Ihanterin Oskari olisi kyllä\nuskaltanut, mutta hän sanoi tahtovansa saattaa Nikulan Aliinan\nvahingoittumattomana kotiinsa.\n\nVäkeä keräytyi suutari Pikisen mökille. Niin oli kuin kerrottiin.\nPikisestä ei ollut enää muuta näkemistä kuin lakki, ja siitäkin tuntui\nleviävän ikäänkuin jonkinlainen lievä tulikiven tuoksu. Arvaahan sen!\n\nSilloin kuului jostakin surkeaa liikutusta, ja akat läiskähdyttivät\nkäsiään yhteen ja huusivat:\n\n— Se on Pikisen ääni!\n\nSuutari löytyi kaivosta, mihin hän oli viime yönä hypännyt tulista\nkäärmettä pakoon ja missä oli onneksi vettä vain hänen vyötäisiinsä\nasti.\n\nMutta omin voimin ei hän päässyt kaivosta ylös, ja kohmeissaan hän oli,\nkun hänet sieltä nostettiin.\n\nSuutari on nyt tehnyt parannuksen ja on kylän mieltäkiinnittävin\npersoonallisuus, sillä hän on ainoa henkilö, jota paholainen itse on\ntulisen käärmeen haamussa suvainnut hätyyttää.\n\nJokainen tahtoo suutarin omasta suusta kuulla kertomuksen hänen\nennenkuulumattomasta seikkailustaan.\n\nJa suutari on katsonut parhaaksi jättää mainitsematta sen huomion,\nminkä hän jo kaivossa värjötellessään oli tehnyt.\n\nEttä nimittäin pirtupullo oli mennyt hänen takataskussaan rikki ja\nvalunut pitkin housunlahketta tielle hänen juostessaan.\n\n\n\n\nBYROKRAATIN LYIJYKYNÄ\n\n\nOtaksutaan johonkin paikkaan maapallolla tasavalta, ja siihen\ntasavaltaan pääkaupunki ja siihen pääkaupunkiin eräs virasto ja siihen\nvirastoon päällikkö.\n\nOtaksutaan vielä, että tämä päällikkö on niinsanottu toimen mies.\nPaljon hän hyppää ja häärää kotimaassa ja ulkomaillakin, eduskunnissa\nja komiteoissa ja valiokunnissakin. Välistä käy hän kaikessa kiireessä\nomassa virastossaankin, arvatenkin katsomassa, onko se vielä entisessä\nhuoneistossaan.\n\nJa varjele, ellei silloin ole päällikön lyijykynä paikallaan päällikön\npöydällä!\n\nTämä kauheus tapahtui kuitenkin tässä eräänä päivänä.\n\nPäällikkö oli tehnyt virastolleen sen kunnian, että oli tullut siinä\nkäymään.\n\nPäällikkö istui pöydän ääressä... äkkiä hänen kulmakarvansa kohosivat,\nhänen silmänsä saivat tuijottavan ilmeen — —.\n\n_Päällikön lyijykynä ei ollut pöydällä!_\n\nSe oli poissa.\n\nSe oli kadonnut.\n\nSitä ei ollut missään.\n\nPäällikkö ajatteli, että johan tämä menee vallan mahdottomiin, johan\nmaailma on luiskahtanut raiteiltaan, kun hänen lyijykynänsä on kadonnut\npöydältä! Voiko enää mihinkään luottaa?\n\nPäällikkö oli tällä hetkellä kuin harmistunut isä Juppiter.\n\nPäällikkö painoi nappia.\n\nVahtimestarin kello soi.\n\nVahtimestari kiiruhti kerkeästi päällikön huoneeseen.\n\n— Kuka on vienyt minun lyijykynäni? kysyi päällikkö kolkosti.\n\nVahtimestari, syvään kumartaen, selitti, ettei hän tiedä eikä ymmärrä,\nmihin lyijykynä on voinut kadota. Aamulla, kun hän siivosi päällikön\npöydän, oli kynä vielä pöydällä. Kukahan sen nyt kerkesi puhaltaa?\nOmituisen eriskummallista!\n\n— Hakekaa tänne kynä, se on minun kynäni! sanoi päällikkö\njärkähtämättömästi.\n\nVahtimestari meni lähimmän virkamiehen huoneeseen, sillä lähin naapuri\njoutui ensimmäisenä epäluulon alaiseksi.\n\n— Oletteko käynyt ottamassa lyijykynän päällikön pöydältä? kysyi\nvahtimestari.\n\n— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.\n\nVahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän\nse vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?\n\nJa vahtimestari katsoi virkamieheen epäluuloisesti ja nuhtelevasti.\n\nMutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön\nlyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään\non parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.\n\nSillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja\nnaputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle\ntuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saa _omaa\nlyijykynäänsä!_ Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa\ntoisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää!\nKuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?\n\nPäällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja\nvahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön\nhuoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että\nhän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.\n\nVahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja\npuhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään\npäällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan\nviatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä\nnäyttäneet tajuavan asiaa.\n\nMutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari\nsanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin,\nmutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.\n\nJa kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen\nkimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.\n\nVirkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän\nolisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä\naamuna koko virastossa käynytkään!\n\nSilloin läiskäytti vahtimestari kämmenellä otsaansa ja huudahti:\n\n— Sehän on totta!\n\nSitten juoksi hän lähimpään paperikauppaan ja osti päällikölle uuden\nlyijykynän.\n\n\n\n\nJOULUOSTOKSILLA\n\n\nOli pakkanen.\n\nHenget höyrysivät, ihmisten, hevosten ja koirien henget. Jos olisi\nollut kissoja liikkeellä, olisivat niidenkin henget höyrynneet. Mutta\nHelsingin kaduilla ei juuri näe kissoja. Ehkä pitävät koirat siitä\nhuolen.\n\nRaitiovaunujen pyörät kirskuivat jääkylmillä kiskoilla.\n\nErottajalla oleva lämpömittari oli tullut mielenhäiriöön ja osoitti\nlämmintä 40 ast. Cels.\n\nIhmiset riensivät kaikki eteenpäin jalkaisin, autoilla,\nraitiovaunuilla, jotkut hevosillakin kylmän kontistuttamine,\npuoleksi turtuneine ajureineen. Torvet puhalsivat, kellot soivat,\nliikennepoliisit tekivät eleitä kuin kansanpuhujat.\n\nMaalaiset kuljettivat jäätyneitä kuusikuormiaan.\n\nJoulu oli taas tulossa Helsinkiin.\n\nKaikki kiiruhtivat myymälöihin sisään ja myymälöistä ulos, molemmat\nkädet täynnä paketteja. Jos heillä olisi ollut toinen käsivarsipari\nniinkuin apinoilla, olisi sekin ollut hyvään tarpeeseen.\n\nYstävämme Juho Pöytyri kulki virran mukana Aleksanterinkadulla. Kun\nvirta pysähtyi jonkin huomiotaherättävämmän näyteikkunan edessä,\npysähtyi Pöytyrikin. Kun virta syöksyi sisään myymälän ovesta, meni\nPöytyrikin mukana, ja se virta toi hänet taas takaisinkin, mikä oli\nonneksi Juho Pöytyrille, sillä hänellä ei suinkaan ollut aikaa enempää\nkuin haluakaan jäädä myymälään sen sulkemiseen saakka, jolloin liikkeen\nomistaja kyllä olisi pitänyt huolta hänen ulospääsystään.\n\nTuttavat tervehtivät toisiaan kiireesti ja kysyivät, mitä muuta\nkuuluu ja kuinka pikku rouva ja viehättävät lapset jaksavat ja miltä\naamu tuntui eilisiltaisen johtokunnankokouksen jälkeen. Ja sitten he\nvalittivat molemmin puolin, että kun on niin kiire — jouluostoksillahan\ntässä ollaan — ja terve nyt sitten vain ja hyvää joulua!\n\nJa tuttavat riensivät kumpikin kiireesti taholleen, iloiten siitä, että\ntuostakin pääsi eroon, kunnes seuraava tuttava tuli vastaan, ja se taas\naiheutti uuden pysähdyksen, ellei ennättänyt ajoissa kääntää katsettaan\ntoisaanne.\n\nIllan musta vaippa levisi ylle suuren kaupungin, missä tuhannet\nvalkoiset ja siniset ja punaiset ja keltaiset ja viheriäiset ja mustat\n— ei, ei sentään mustat — valot vilkkuivat ja loistivat ja tuikkivat,\nja ihmisillä oli yhä suurempi kiire, sillä kaiken muun kiireen lisäksi\ntuli vielä kiire päivälliselle. Sillä ihmisen täytyy syödä ennen\njouluakin. Ja yhä kiivaammin kulki virta pitkin katuja myymälään\nsisälle ja myymälästä ulos, ja yhä kiivaammaksi kiihtyi siten ystävämme\nJuho Pöytyrinkin vauhti.\n\nVaikka hänellä ei ollutkaan kiire päivälliselle.\n\nHänen kotonaan näet riehui joulusiivous kaikessa kaameudessaan, joten\nminkäänlaisesta varsinaisesta ja säännöllisestä päivällisestä ei voinut\nolla puhettakaan. Juho Pöytyri tiesi vallan hyvin, että niin kiihkeästi\nkuin häntä joskus odotettiinkin kotiin — eräissä tapauksissa, joissa\nPöytyri ei ollenkaan olisi välittänyt niin innokkaasta ikävöimisestä,\nvaikka se tavallaan saattoikin jollakin tavoin olla mairittelevaa\nhänen miehiselle itsetunnolleen — niin yhtä vähän hänestä välitettiin\njoulusiivouksen myrskyisenä, yhteiskuntaa kumoavana aikana. Ja hän\noli erinomaisen selvillä siitä, että näkkileipä, margariini, rosolli\nja se eilinen silakkalaatikko, jonka tarpeen tullen ennätti parissa\nminuutissa lämmittää haaleaksi kaasuhellalla, kerkisivät odottamaan\nkaikessa rauhassa ruokakomerossa keittiön koillisnurkassa eivätkä\narvattavasti ikävöineet häntä paljon enempää kuin perheensä, palveleva\nhengettärensä ja apumuijakaan.\n\nJuho Pöytyrillä oli kuitenkin toinenkin syy, minkä vuoksi hän ei\nvoinut vielä lähteä verta hyytävän kylmiltä kaduilta kotoisen\nkeskuslämpöpatterinsa ääreen.\n\nHänellä oli vain tämä ilta aikaa tehdä joululahjaostokset, ja se urakka\noli hänellä vielä suorittamatta. Vain pari, päällystakin taskuun hyvän\nmukavasti mahtuvaa pikku pakettia hänellä oli, eikä niissä paketeissa\nsuinkaan ollut timanttisia korvarenkaita eikä kultaisia rannerenkaita.\n\nSillä Juho Pöytyri on tänä syksynä — _paitsi muuta_ — maksanut\nsäännölliseen tapaansa kunnallisverojen ensi neljänneksen, samojen\nverojen toisen neljänneksen, sanottujen verojen kolmannen neljänneksen\nja vielämainittujen verojen neljännen neljänneksen. Viidettä\nneljännestä ei, kumma kyllä, tullut, mutta Juho olisi kyllä mieluummin\nottanut senkin vastaan kuin sen sijaan esittäytyneen valtionveron\nensi puolikkaan, joka oli paljon suurempi kuin kunnallisverojen\nneljännes. Mutta onpa hänellä kuitenkin odottamassa pieni lohdutus\ntulevaisuudessa: kun valtionveron toinen puolikas helmikuussa lankeaa\nmaksettavaksi, on se kokonaista markkaa pienempi kuin edellinen\npuolikas. Se näkyy selvästi verokuitista.\n\nJuho oli laatinut kotonaan listan, jossa oli välttämättömimmät\njoululahjat välttämättömimmille henkilöille, vaimoille — tosinhan\nhänellä niitä oli vain yksi — lapsille, anopille, kälyille, tädeille\n— niitä oli neljä, kaikki ihan välttämättömiä — ja niin edespäin. Ja\nJuho oli kirjoittanut jokaisen nimen kohdalle tavaran nimen, jopa\nuseampienkin tavaroitten nimet, ja kun hän ensimmäisessä paikassa\nkysyi naisten käsilaukun hintaa, niin hän huokasi, ja kun hän kysyi\nsitä toisessa paikassa, niin hän ähkäisi, ja kolmannessa paikassa hän\nvoihkaisi.\n\nKysyessään nahkakauluksen hintaa pyörtyi hän myyjäneidin syliin. Neiti\noli onneksi vahva ja roteva, paljon rotevampi ja ennen kaikkea vahvempi\nkuin Juho. Hän kantoi Juhon varastohuoneeseen, missä Juho Pöytyri\nvirvoitettiin henkiin kahdella lasillisella vesijohtovettä, joista\ntoinen kaadettiin hänen suuhunsa ja toinen hänen päähänsä. Osa siitä\nvalui sitäpaitsi kauluksen aukosta paidan ja ihon väliin, ja se osa\nhänet sitten lopullisesti herätti.\n\nHra Juho Pöytyri käveli horjuen ulos turkiskaupasta rotevan neidin ja\nliikkeen johtajan saatellessa häntä kumpikin puolellansa katuovelle ja\npyytäessä häntä ottamaan auton ja ajamaan kotiinsa.\n\nSitten hän, pakkasen hyväillessä äsken kostutettuja kasvoja ja\nkiharoita, virkistyi lopullisesti ja lähti juoksemaan ja juoksi\nlähimpään kahvilaan ja istuutui lähimpään pöytään ja ryhtyi raastamaan\nkiharoitaan, joista jäähileet hiljaa, mutta sointuvasti helisten\nputoilivat pöydän marmoripäällykselle, ja raastoi sitten muistilistan\npäällystakinsa ulkotaskusta ja lyijykynän liivintaskustaan ja\nlompakkonsa sisätakkinsa povitaskusta ja laski rahansa varmuuden vuoksi\nkolmeen kertaan ja epähuomiossa vielä neljännenkin kerran, saaden aina\nlopputulokseksi saman summan.\n\nSitten pyyhki Juho Pöytyri, raakalaismainen ilme kasvoillaan,\nmuistilistastaan naisen käsilaukun ja nahkakauluksen ja\nteatterikiikarin ja kideradion ja kaksi tätiä — viimeksimainittu\ntoimenpide pöyristytti kuitenkin häntä itseäänkin, niin että hän vähän\nrauhoituttuaan kirjoitti tädit takaisin, vieläpä alleviivasikin heidät\nkuin anteeksipyynnöksi — ja sitten lähti Juho Pöytyri mitään tilaamatta\ntaas ulos kylmään, rahaa vaativaan maailmaan ja juoksi myymälään\nsisään ja myymälästä ulos noin tunnin ajan ja juoksi sitten takaisin\nkahvilaan, jolloin tarjoilijatar heti kiiruhti hänen luokseen, ettei\nhän ennättäisi hävitä käsistä niinkuin viime kerralla, ja otti häneltä\ntilauksen. Juho tilasi vain kahvin ilman leipää...\n\nSitten raastoi hän hammasta purren muistilistan taskustaan ja pyyhki\nnyt armotta pois kaikki neljä tätiä ja kauhistui hengessä, mutta pysyi\nsittenkin päätöksessään ja päätti pahimman varalta hankkia itselleen\nhermolääkäriltä todistuksen, ettei hän aika ajoin varsinkaan joulun\nedellä ole syyntakeinen.\n\nVielä laski hän rahansa, mikä toimenpide näkyi rauhoittavasti\nvaikuttavan kahvilaneitiin, minkä jälkeen hän kirjoitti uuden listan,\nkoska entinen oli surkeasti töhritty ja rutistettu, kirjoitti siihen\nmyöskin uudet ostokset, ja lähti taas juoksemaan puodista toiseen\nja juoksi puolen tunnin kuluttua takaisin kahvilaan ja repi koko\nmuistilistansa palasiksi ja loi hirveän silmäyksen kahvilaneitiin, kun\ntämä yritti taas lähestyä häntä.\n\nJa ystävämme Juho Pöytyri repäisi kolmannen lehden muistikirjastaan ja\nkirjoitti siihen vain joululahjojen saajien nimet ja iän ja sukupuolen\nsekä sen summan — meistä ei ole hienotunteista mainita sen suuruutta —\nmikä hänen lompakossaan oli, ja lähti jälleen vaeltamaan kärsimysten\npolkua ja tallusteli korvat palellen suureen tavarataloon ja pidätti\nsiellä ensimmäisen tapaamansa myyjäneidin ja tunnusti hänelle\nrakkautensa ja itki ja ojensi hänen toiseen käteensä muistilistan ja\ntoiseen käteensä lompakkonsa ja tuijotti neitiin mielipuolen tavoin\nja sanoi neidin olevan persoonallisesti edesvastuussa tapahtumaan\ntulevasta onnettomuudesta, ellei neiti ota järjestääkseen tätä asiaa,\nja suuteli neidin sormenpäitä — minkä johdosta neiti sai muistutuksen\nosastopäälliköltään — ja kostutti neidin kätöset kyynelillään.\n\nAsia oli puolen tunnin kuluttua järjestetty Juho Pöytyrin suureksi\ntyytyväisyydeksi, minkä johdosta Juho Pöytyri itsekkäänä ja\nepäjohdonmukaisena peruutti heti rakkaudentunnustuksensa, mutta\nlausui kuitenkin neidille suuret kiitokset ja parhaimmat hyvän joulun\ntoivotukset.\n\n\n\n\nPAKKASELLA\n\n\n— Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi lihavahko herra, jolla oli\nkiiltävänahkainen turkiskaulus.\n\nTämä huomautus oli sanottu noin vain ylimalkaan, mutta me otimme sen\nitseemme.\n\nMe olimme näet tulleet viimeksi sisään raitiovaunuun.\n\nJokaisen, joka tulee viimeksi sisään raitiovaunuun, on suljettava ovi.\n\nNousimme siis ylös ja vetäisimme oven kiinni.\n\nEmme puhuneet mitään, teimme sen rauhallisesti, mutta uskoimme jokaisen\npuolueettoman tarkastajan huomaavan, että meillä oli hienompi ja\nkiiltävämpi turkinkaulus kuin tuolla huomauttajalla. Niinkuin meillä\nolikin.\n\nRaitiovaunu lähti Ylioppilastalolta Etu-Töölöön.\n\nIhmiset istuivat ja palelivat. Kylmä oli. Pakkanen syöksyi sisään.\nIstuimme oven vieressä. Heikinkadulle käännyttäessä hyppäsi vaunuun\neräs noin 53-vuotias rouva — hän oli laiha ja vilkas ja jätti siis oven\nauki.\n\n— Ovi kiinni! huusi eräs noin 60-vuotias herra, joka istui vaunun\netuosassa.\n\nPaiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja\najattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä,\nettä esiinnymme ovenvartijana.\n\nSamassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri\nsen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään\nvaunuun.\n\nHän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja\nhyökkäsi ovelle.\n\nOvi ei tullut auki.\n\nKoska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska\nolemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut,\njotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.\n\nSe ei tullut auki.\n\nNeiti — jos se sitten oli neiti... mahdollisesti oli hän helsinkiläinen\njazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista —\nnyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.\n\nSe ei tullut auki.\n\nAjopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä.\nSe lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousi\nHankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.\n\nOikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi\navata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein.\nIhmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme,\ntavallaan, vain ihminen.\n\nKiiltäväkauluksinen herra oli ainoa, joka ei hymyillyt, vaikka asia\nkoski häntä itseään. Tämä todisti, ettei hän ymmärtänyt, että »huumorin\ntaju on henkevyyden puntari». Hän puhisi ja riuhtoi ovea ja vilkaisi\nmeihin sen näköisenä kuin olisi _meidän_ pitänyt se hänelle avata.\n\nKoska raitiotieyhtiö ei ole palkannut meitä avaajaksi, niin istuimme\nrauhallisesti, ja vaunu tuli sillan yli Nervanderinkadun kulmaan.\n\nSiinä yritti useita ulos ja vielä useampia sisään.\n\nTurhaa.\n\nOli pakkanen, ja ovi pysyi kiinni.\n\nOn hyvä, että ovet pysyvät kiinni pakkasella.\n\nKonduktööri riuhtoi ovea ja irvisti ikeniään.\n\nSe ei häntä kaunistanut, sillä hän oli nainen.\n\nIstujat hymyilivät.\n\nSilloin nousi jättiläinen.\n\nHän oli eräitä metrejä pitkä ja muutamia kyynäriä leveä, ja oli hän\nistunut ihan vieressämme, vaikka emme ollut häntä huomannut. Hän oli\nollut liian suuri, kiinnittääkseen huomiotamme.\n\nHän hymähti, nousi ylös jättiläismäiseen pituuteensa, levitti vähän\nhartioitaan ja tempaisi oven puolikkaita.\n\nNe, jotka olivat nousseet istualtaan, putosivat takaisin istumaan.\n\nKoko vaunu tärähti. Tuntui kuin olisi koko Etu-Töölö tärähtänyt.\n\nAinoa, joka ei erikoisemmin tärähtänyt, oli vaunun ovi.\n\nSe vain rämähti, mutta pysyi suljettuna.\n\nGoljat yritti toisen kerran ja palasi sulkeutuneen näköisenä\nsitten takaisin, kun punaposkinen naiskonduktöörikin, joka seisoi\ntakasillalla, oli turhaan ponnistanut voimansa ja naisellisuutensa.\n\nNervanderinkadulla teimme kaikki, koko vaunu, lukuunottamatta erästä\npientä, heikon ja pelästyneen näköistä miestä, hyökkäyksen ovea vastaan.\n\nKun se ei mitään vaikuttanut, alistuimme kohtaloomme ja päätimme ajaa\nympäri niin kauan kuin sähköä ja linjaa riittää.\n\nMuseokadun kulmassa nousi se pieni, mitätön mies ylös, avasi oven ja\nastui ulos vaunusta.\n\nHän vain painoi polvellaan oven oikeanpuolista alapuolikasta ja astui\nsitten ulos.\n\nSe oli oikeastaan jollakin tavoin hävyttömästi tehty häneltä.\n\n\n\n\n»HUOMENNA TULEE, HUOMENNA TULEE...»\n\n\nPäivät ovat pitenemässä. Valon valta on voittamassa. Ihmiset tulevat\ntaas rohkeammiksi. Niin kirjoittaja kuin toivottavasti lukijakin.\nRohkenemme siis tarjota lukijalle pienen kummitusjutun. Se on tosi,\nniinkuin moni muukin kummitusjuttu, ja se osoittaa jälleen osaltaan\noikeaksi Shakespearen tunnetuksi tekemän väitteen, että taivaan ja\nmaan välillä voi tapahtua yhtä ja toista, mikä tekee oudon vaikutuksen\nmyöskin tietoviisaisiin.\n\nEräässä hotellissa oli tuonnottain tapahtunut kaamea, surullinen\nverinäytelmä. Kaikki lehdet olivat siitä kertoneet, ja miehet olivat\ntulleet totisiksi ja naiset pyyhkineet silmiään. Maailmassa on niin\npaljon surullista ja synkkää. Siitä syystä on hyvä koettaa kaivaa\nesille asioista myöskin niiden keveämmät puolet.\n\nEräs matkustavainen laajasta, sanomalehtiä tilaavasta maakunnasta\noli saapunut kaupunkiin, ja asemalla hän käski ajurin ajaa tuttuun\nhotelliin.\n\nKäskyä antaessaan ei hän ajatellut mitään erikoista. Nousi vain\nnuorekkaasti rekeen, heilautti kapsäkin viereensä ja sanoi osoitteen.\nAjuri maiskautti partaisia huuliaan, nykäisi ohjaksista ja ajoi\nmääräpaikkaan.\n\nHotellissa oli alhaalla vastassa tuttu ovenvartija, joka ojensi\nvieraskirjan ja valmiiksi 2 mk 75 pennin mustepulloon kastetun kynän,\nilmoittaen samalla, että huone nro se ja se on vapaana.\n\nMatkustajamme kirjoitti nimensä, ojensi kapsäkkinsä passaripojalle ja\nastui hissiin, missä hänet kohotettiin asianomaiseen kerrokseen.\n\nHänen päästyään huoneeseensa ja asetuttuaan taloksi tuli sisälle tuttu\nsiivoojatar vaihtamaan puhtaita pyyhinliinoja, sillä edellinen asukas\noli juuri lähtenyt asemalle, ja silloin muisti matkustajamme, että\ntämähän on sama hotelli, missä se tunnettu murhenäytelmä oli muutama\nviikko aikaisemmin tapahtunut.\n\nMatkustavainen kysyi tytöltä, missä huoneessa tuo kamala tapaus oli\nsattunut, ja tyttö vastasi rehellisesti, että kyllä se sattui juuri\ntässä samassa huoneessa. Sen tähden ei kukaan kernaasti haluakaan\nasettua siihen asumaan, mutta nyt, kun ei muita huoneita ollut vapaana,\noli täytynyt...\n\nNo, matkustaja naurahti, että mitäs siitä. Ei hän pelkää. Kummituksia\nei ole olemassakaan, sellaiset jutut ovat lastentyttöjen loruja j.n.e.\nSiivoojatar myönsi, että niinhän ne tietysti ovat, mutta ihmiset ovat\nvalitettavasti vieläkin niin taikauskoisia.\n\nMatkustaja peseytyi, muutti puhtaan kauluksen ja lähti kaupungille\nasioilleen.\n\nKello oli noin 10 illalla, ehkä vähän enemmänkin, kun matkustaja\npalasi huoneeseensa. Siellä vallitsi outo, painostava hiljaisuus, ja\nkun matkustaja oli riisunut yltään ja asettunut yöpuulleen, muisti hän\näkkiä, että tässä huoneessa se kaamea murhenäytelmä siis oli näytelty.\n\nKoko tapaus oli heti ilmielävänä hänen silmissään. Olihan se ollut\nsanomalehdissä niin tarkkaan kuvattu. Tuossa on se sohva, jolla ruumis\nmakasi, ja lattiasta näkyy selvästi, että sitä on tuosta kohden\nerityisen kovasti pesty.\n\nJa tuo outo hiljaisuus...\n\nMatkustaja ajatteli, että olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi saanut\njonkin toisen huoneen. Kuinka mahtanee nukkuminen luonnistua? Tietysti\nei hän pelkää — eihän tässä ole mitään pelkäämistä! — mutta kumminkin...\n\nOnhan joka ihmisellä hermot. —\n\nMatkustajamme sammutti kirkkaan kattolampun, väänsi yöpöydällä olevan\npienen, vihreän verhon soveliaasti varjostaman pöytälampun palamaan,\nkömpi sänkyyn ja alkoi lukea kadulta ostamaansa lehteä.\n\nHiljaisuus vallitsi.\n\nLehti vain silloin tällöin vähän rasahteli.\n\n— Huomenna tulee... huomenna tulee...\n\nMatkustavainen säpsähti.\n\nKolkko hiljaisuus vallitsi murhenäytelmähuoneessa.\n\nMutta hiljaisuuden läpi kuului omituinen, hillitty, salaperäinen mutina:\n\n— Huomenna tulee... huomenna tulee...\n\nSiinä oli jotakin uhkaavaa.\n\n— Huomenna tulee...\n\n— Hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Olenko minä pelkuri? Pötyä! Ei\nkummituksia ole olemassakaan.\n\n— Huomenna tulee, huomenna tulee...\n\n— Minun täytyy koettaa nukkua, ajatteli matkustavainen, pudotti lehden\npermannolle, väänsi yölampun sammuksiin, kääntyi seinään päin ja\nummisti silmänsä.\n\nMutta silloin näki hän sielunsa silmäparin edessä tuon verisen ruumiin,\nverilätäkön lattialla — kaikki.\n\nJa pimeydestä kuului _aivan selvästi_ mutina:\n\n— Huomenna tulee, huomenna tulee!\n\nKylmä hiki kohosi otsalle.\n\nMatkustavainen ei voinut sille mitään. Hänen _täytyi_, hieman vapisevin\nkäsin, vääntää lamppuun valo. Ja silmät pystyssä tuijotti hän sohvaan.\n\nSe oli luonnollisesti tyhjä.\n\nHän ei uskaltanut enää sammuttaa tulta. Hänen hermonsa olivat\nkiihdyksissä. Mutta hän oli väsynyt, ja vihdoin hän nukahti.\n\nKeskiyöllä hän heräsi hetkiseksi. Yölampun himmeä valo loisti pöydältä,\nja hämäryydestä kuului katkeamaton:\n\n— Huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna\ntulee huomenna...\n\nVihdoin hän taas nukahti.\n\nAamulla, kun hänelle tuotiin kahvi huoneeseen, tuttu edeskäypä kysyi,\nkuinka vieras oli nukkunut.\n\nSilloin vieras suoraan sanoi, ettei hän halua nukkua toista yötä\ntässä huoneessa. Jos ei hänelle voida antaa toista huonetta, niin hän\nmuuttaa toiseen hotelliin. Koko yön oli näet kaikunut hänen korvissaan:\n»huomenna tulee, huomenna tulee...»\n\nSilloin naurahti edeskäypä ja sanoi, että eikö muuta? Tuossa\nviereisessä huoneessa on eräs henkilö, joka käy saamassa hoitoa\nsemmoisessa sykoperateuttisessa — vai mikä se on? — laitoksessa,\nmissä potilaita parannetaan uskon avulla, ja jonka hoidokkien täytyy\nalituiseen toistaa samaa lausetta. Ja tällä potilaalla on kova vatsa...\n\n\n\n\nSAARISTOSSA\n\n\nProkuristi Tuttula aikoi valmistaa perheelleen iloisen yllätyksen.\n\nHra Tuttula kuului kaupunkilaisten kesäleskien sekalaiseen\nseurakuntaan. Hänen perheensä asui paraikaa minkä ennätti\nSuomenlahdella, taikka oikeammin eräässä mainitun lahden lukuisista\nsaarista. Hän oli vuokrannut perheelleen asunnon mainitulta saarelta,\nja puhuessaan toisille kesäleskille tästä asunnosta käytti hän siitä\nsanaa »huvila».\n\n— Kunhan minä tästä pääsen huvilalleni... sanoi hän.\n\nSaaren alkuasukasväestön kesken käytettiin Tuttulan perheen\nasunnosta vanhastaan nimitystä, joka todisti hienostuksen puutetta\npaikkakunnalla. Sitä nimittäin sanottiin yksinkertaisesti »Kaalssonin\ntönöksi».\n\nRakennus oli näet kalastaja Kaalssonin maalla, ja kalastaja Kaalsson,\njoka itse asui noin 450 metrin päässä, omisti huoneetkin.\n\nKesälomia konttorissa järjestettäessä oli prokuristi Tuttulan loma\nmerkitty alkavaksi heinäkuun 9 p:nä. Syystä taikka toisesta täytyi\njärjestelyä sittemmin jonkin verran muutella, ja niinpä joutui hra\nTuttula aloittamaan lomansa jo viikkoa aikaisemmin, heinäkuun 2 p:nä.\n\nProkuristi Tuttulalla ei ollut mitään sitäkään vastaan, semminkin kun\nilmatkin olivat käyneet lämpimiksi. Mikäs sen parempi lomakuukausi on\nkuin heinäkuu, jos kesä vähänkin on normaali?\n\nTästä muutoksesta ei hän kuitenkaan ilmoittanut perheelleen mitään.\n\nHän päätti valmistaa, niinkuin sanottu, huonekunnalleen miellyttävän\nyllätyksen ja nauttia siitä täysin siemauksin.\n\nHra Tuttulasta oli, niinkuin jokaisesta oikeasta perheenisästä,\nitsestään selvä asia, että hänen vaimonsa ja lapsensa, jouduttuaan\nluonnon helmaan, kaipaavat häntä kauheasti ja muistelevat häntä joka\nhetki, vieläpä unissaankin. Ja että rouva Tuttula istuu iltaisin\nlaiturin lähellä olevalla kalliolla, käsi poskella, niinkuin merimiehen\nnuori vaimo eräässä taideteoksessa, minkä hra Tuttula muisteli joskus\nnähneensä — ainakin painokuvajäljennöksenä —, ja tuijottaa suurin,\nmahdollisesti kyynelettömin, mutta kuitenkin surumielisin silmin sinne\npäin, missä tiesi tai oikeammin otaksui Helsingin ja oman Asserinsa\nolevan. Prokuristi Tuttulan ristimänimi on näet Asser, eikä se hullumpi\nnimi ole sekään. Olisihan hänen isänsä, laivuri Tuttulan päähän voinut\naikoinaan pälkähtää kastattaa poikansa vaikka Issaskariksikin, sillä\nukko Tuttula-vainaja oli semmoinen vanhan kansan mies.\n\nJa lapset taas — se oli Asser Tuttulasta yhtä luonnollista — ikävöivät\nsuuresti isäänsä ja kysyvät joka aamu ensimmäiseksi äidiltä: »Koska isä\ntulee?» ja laskevat sormillaan päiviä niinkuin joulun edellä.\n\nAsser Tuttulan mieleenkään ei olisi voinut juolahtaa sellainen\nmahdollisuus ja ajatus — mikä kuitenkin olisi ollut paljon lähempänä\ntodellisuutta kuin hänen omat mielikuvansa — ettei Hilma (Hilma on\ntietysti rouva Tuttulan nimi) ole yhtään kertaa istunut rantakalliolla\nkäsi poskella ja silmät suurina, ja että Hilma vain silloin tuntee\nitsekin olevansa kesälomalla, kun äijä on kaupungissa eikä Hilman\ntarvitse joka päivä vaivata päätään ajatuksella, mitä päivälliseksi\ntaas laitettaisiin, eikä ukko ole sitten pöydässä nyrpistelemässä\nnenäänsä ruokalajeille, joitten valmistukseen hänen vaimoltaan ja\npalvelijattarelta on mennyt paras osa päivästä ahtaassa ja kuumassa\nkeittiössä, paistin käryssä ja kärpäslegionien surinassa. Eikä\nhuokailemassa, että Herra hyvästi siunatkoon, _taasko_ imeläsoppaa?!\nEikä ihmettelemässä, että mikähän siinä on, että ne ravintoloissa\nosaavat tämänkin pihvin valmistaa niin paljon paremmin kuin perheissä\n— ainakin _eräissä_ perheissä. Kuinka olisi Asser Tuttula voinut\nuneksiakaan, että hänen vaimonsa ja kotiorjattarensa tuntisivat siellä\nsaaressa olevansa kuin vuohet kaalimaassa kuitatessaan päivällisen\n10 minuutin — välistä ehkä 3:nkin min. — valmistuksilla, nimittäin\nvoileivillä, viilillä ja joillakin ruokakomeron uumenista löydetyillä\nmystillisillä aamiaisen tai edellisten päivien ateriain maallisilla\njäännöksillä?\n\nOnneksi ei Asser Tuttulan päähän ollut milloinkaan osannut pälkähtää\nedes tuollainen mahdollisuuskaan. Hän olisi pitänyt sitä suorastaan\naviollisena uskottomuutena, ja Hilma oli luotettava kuin kulta.\n\nLuonnottomalta ja järjen vastaiselta olisi hänestä myöskin\ntuntunut, jos joku olisi hänelle väittänyt, etteivät hänen\nlapsensa siellä saaressa ole koko aikana muistaneet, että heillä\nisää onkaan, vielä vähemmän hänen tuloansa kyselleet, ja etteivät\npojat enempää kuin tytötkään suinkaan vaipuisi epätoivoon, vaikka\nheidän laillinen ja lihallinen isänsä pysyisi koko kesän poissa\nsaarelta heitä komentelemasta ja kuranssaamasta ja teettämästä,\nmuka kasvatusopillisten periaatteiden nimessä heillä kaikenlaista\njonninjoutavaa ja ikävää työtä, sen sijaan, että he nyt saivat mielin\nmäärin mellastaa ja peppuroida kuin autuaitten niityillä.\n\nTuollainen raportti olisi Asser Tuttulasta aivan varmasti tuntunut yhtä\nilkeältä kuin valheelliseltakin typeryydeltä. Valitettavasti täytyy\nmeidän kuitenkin kallistua siihen suuntaan, että se sittenkin olisi\nollut jokseenkin lähellä kylmänkoleaa ja murheellista totuutta.\n\nKuinka tahansa, Asser Tuttula oli nyt tulossa kesäasunnolleen viikkoa\naikaisemmin kuin oli odotettu, ja lastattuna, kuten maille tulevan\nkesälesken kohtaloon kuuluu, niinkuin salakuljettajan muuliaasi\nPyreneitten vuorisolissa. Ei ollut laiturillekaan sattunut ketään,\nja tyytyväisyyden hymy leikitsi Tuttulan ilmehikkäillä, vaikkakin\nolosuhteitten vuoksi aika hikisillä kasvoilla hänen ajatellessaan sitä\nyhtä suurta kuin riemullistakin yllätystä, kun hän ikäänkuin pilvistä\npudonneena astuu »saliin» (ukko Kaalssonin anoppimuorivainajan ent.\ntupa).\n\n— Päivää, mamma, ja terveisiä kaupungista.\n\nTässä nyt kuitenkin sattui käymään niin, ettei hra Tuttula valmistanut\nperheelleen yhtään minkäännäköistä yllätystä, ei pientä eikä suurta.\n\nPerhe se päinvastoin oli valmistanut yllätyksen isä Asserille.\n\nSe oli poissa.\n\nSe oli hävinnyt siitä asunnosta, jonka Asser oli sille vaivojaan\nsäästämättä ja kustannuksia kauhistumatta pitkien matkojen ja\nvaarallisten vesien takaa hankkinut.\n\nSitä ei näkynyt missään.\n\nIkäänkuin sitä ei olisi ollutkaan.\n\nJa ovi oli lukossa, eikä avainta näkynyt.\n\nAsser Tuttula kolkutti ovelle.\n\nKolkutus tuntui oudosti ja pahaa tietävästi kajahtavan Kaalssonin\nanoppivainajan vanhassa tuvassa.\n\n— Kummallista! sanoi Asser Tuttula. — Ihmeellisen eriskummallista!\n\nHänen ei auttanut muu kuin lähteä kalastaja Kaalssonin asunnolle\ntiedustelemaan, mitä tämä oikein merkitsi.\n\nUkko Kaalsson ei ollut kotona, mutta Kaalssonska istui ikkunan poskessa\nsilmälasit päässä, sukkaa kutoen.\n\n— Siinähän se onkin herra! huusi Kaalssonska kuin kummissaan.\n\n— Tässähän minä, myönsi Asser Tuttula.\n\n— Ja kun rouva luuli, että herra tulee vasta viikon päästä, ja rouvan\nveli tuli tänne aamulla moottorilla ja vei rouvan ja lapset sinne\nomalle huvilalleen vierailulle ja sanoivat viipyvänsä ainakin pari\npäivää, ja Elli meni mukaan (Elli oli rva Tuttulan kotiapulainen. —\nTekijän huom.) ja avaimen jättivät tänne meille, tässä herra saa sen,\nkylläpäs se nyt sattui ikävästi kun sattui juuri sillä tavalla, vaan\nmistäs sen kukaan tiesi, että herra tulee juuri tänään, kun ei kukaan\ntietänyt, että herra tulee, mahtaneeko siellä olla herralle ruokaakaan,\neikös mahtane sentään jotakin olla, ja sahtia ne tekivät entispäivänä,\nniin ettei suinkaan tartte ainakaan janossa olla, vaan jos ei herralla\nole siellä ruokaa, niin herra tulee vain tänne, on meillä aina silakkaa\nja perunaa vaikkei paljon muuta olekaan... ei sattunut Kaalssonikaan\nolemaan kotona, kun se Kaalssoni sattui lähtemään pois kotoa, mutta\nkyllä se vielä sekin tulee kotiin...\n\nAsser Tuttuja tallusteli Kaalssonin asunnolta omalleen ja pyöritti\navainta sormissaan ja piti puoliäänistä yksinpuhelua eli monologia,\nettä pahuskos sen lankomiehen nyt justiinsa tänä päivänä lennätti\ntänne mottoreineen. Eikä täällä ole moottoria muilla kuin ukko\nKaalssonilla, ja Kaalssonkin on mennyt Hiiden Pisaan. Olisi mulla nyt\ntässä moottori, niin minäkin ajaisin perässä sinne lankomiehen kestiin,\nmutta sinne on 8—9 kilometriä, niin että tonttu sinne soutakoon, eikä\nole edes purjevenhettä, enkä minä senpuolesta osaisi purjehtia, vaikka\nolisikin...\n\nRuokakomerosta löysi Tuttula yhtä ja toista syötäväksi kelpaavaa,\nkeitti muniakin ja sai kuin saikin siten kokoon mukiinmenevän\nillallisen, tarvitsematta siis heti tultuaan turvautua Kaalssonskan\narmeliaisuuteen.\n\nSitten meni hän nukkumaan.\n\nMutta uni ei tahtonut tulla.\n\nYö oli pimeähkö, vaikka kesä olikin parhaimmillaan. Taivas oli mustien\npilvien peitossa ja katolle alkoi ropista raskaita sadepisaroita. Asser\nTuttula kääntelehti kyljeltä toiselle ja päätti, että jos Kaalsson\ntulee kotiin, niin hän käy huomenna noutamassa joukkonsa lankomiehen\nhuvilalta Kaalssonin moottorilla. Ei täällä viitsi useampaa yötä\nyksikseen olla...\n\nOli jo puoliyön hetki, kun Tuttula, joka juuri oli ollut\nuneenvaipumaisillaan, kapsahti sävähtäen istumaan vuoteessaan ja\nkuunteli.\n\nMitä se oli...?\n\nTällä hetkellä ei Asser Tuttula kuullut muuta kuin oman\nsydämensä jyskytyksen, mutta minuutin tai viiden minuutin tai\nkolmenkymmenenviiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden sekunnin\nkuluttua — Asserin oli mahdoton tarkemmin määritellä aikaa — kuului\njostakin taas rysäys, ikäänkuin olisi lauta kaatunut toisten lautain\npäälle... tai jotakin muuta sen tapaista.\n\nAsserin kiihoittuneessa mielikuvituksessa välähti ensin sellainen\nkaamea mahdollisuus, että Kaalssonin anoppivainaja on tullut\nkummittelemaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Asser valistuneena\nja nykyaikaisen, lukutaitoisen valtion kansalaisena väkivalloin torjui\nniin taikauskoisen olettamuksen. Sitäpaitsi haamut kai liikkuivat\nyleensä hiljaa, eivätkä pitäneet moista ryskettä.\n\nNyt kuului ullakolta aivan selvästi liikehtimistä.\n\n— _Rosvoja!_ sävähti Asser Tuttula.\n\nHän vetäisi housut jalkoihinsa, ollakseen paremmin varustettu kaikkien\nmahdollisuuksien varalta, sillä housuton mies on tuskin kykenevä\nratkaisevaan toimintaan elämän tärkeissä käännekohdissa, ja etsi sydän\nläpättäen piirongin laatikosta isävainajansa, laivuri Tuttulan, ison\nmerimiesrevolverin, jonka Asser Tuttula oli kuljettanut mukaansa maalle\njuuri tällaisten tapausten varalta.\n\nAsser Tuttula ei mieskohtaiseen urhoollisuuteen nähden ole\nverrattavissa esim. Kaarle XII:nteen, niin että hän on niinkuin me\nmuutkin tavalliset kuolevaiset.\n\nMutta porstuaan hän kuitenkin hiipi, revolverin hana viritettynä\nja revolveri silmien tasalle kohotettuna — taas kuului ullakolta\nliikehtimistä! — nousipa hän, hetken epäröityään, vaikkakin polvet\nkieltämättä tuntuvasti vapisten, vähitellen... varovaisesti... askel\naskeleelta... hiljaa... hengitystään pidättäen... aina vain hitaammin\nja varovaisemmin... revolveri ojennettuna ylöspäin... hana vireessä,\nsormi liipasimessa... nousi kuin nousikin vähitellen ullakon portaita\nylös, valmiina taisteluun elämästä ja kuolemasta — — —.\n\nEi ollut portaitten yläpäässä mitään luukkuakaan esteenä. Eivätkä\nportaat olleet korkeat, koska huoneetkin olivat matalat. Vihdoin\nseisoi Asser Tuttula rintaansa rintaansa myöten ullakolla, mutta\nsiitä alaspäin oli hän porstuan ilmapiirissä, seitsemännellä tai\nkahdeksannella rapulla seisten.\n\nKylmä hiki oli Asserin otsalla. Hetki oli kauhea, salaperäinen jännitys\ntuntui täyttävän maailmankaikkeuden.\n\nUllakon toisesta päästä, missä oli avoin, ikkunaton, vaikka alkujaan\nikkunaa varten tehty aukko, kuului taas jotakin liikehtimistä.\n\n— Kuka siellä?! huusi Asser äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut.\n\nJa kääntäen vanhan revolverin isoreikäisen piipun sitä pimeää nurkkaa\nkohti, mistä hän oli liikehtimistä kuullut, huusi Asser ontolla,\nkumisevalla ja tärähtelevällä äänellä:\n\n— Kuka siellä... taikka minä ammun!\n\nSamassa tärisytti hirvittävä pamaus rakennusta.\n\nPimeällä ullakolla välähti kuin salaman leimaus, ja oli kuin\nolisivat ullakko ja koko rakennus ja koko saari ja Asser Tuttula ja\nlaivurivainajan isoreikäinen revolveri räjähtäneet tuhannen nuuskaksi\nja pirstaleet lentäneet yli Suomenlahden...\n\nJa samassa kuului kamala parahdus ja joku tumma olento vilahti\nikkuna-aukossa ja syöksyi ulos ja alas.\n\nMielenliikutuksesta tutisten ryntäsi — tai oikeastaan putosi — Asser\nTuttulakin alas ullakolta.\n\nSitten istui hän huoneessaan, revolveri kädessä, siihen saakka, kunnes\naurinko oli noussut ja ilma säteili kirkkautta ja helisi lintujen\nlaulua.\n\nSilloin lähti Asser Tuttula jälleen ylös ullakolle.\n\nSiellä ei hän kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi luonut jotakin valoa\nsalaperäiseen yölliseen arvoitukseen.\n\n— Sepä oli kauhea pamaus! muisteli Asser vieläkin yöllistä jysäystä.\n\nHän ei kyllä suinkaan ollut ampunut tahallaan. Hermostuksissaan oli hän\nhuomaamattaan painanut liipasinta, puristaessaan lujemmin revolverin\nperää, ja kun hana oli vireessä, niin laukesi tämä mahtava ase, jolla\nolisi voinut ampua vaikka valaskalan.\n\nVihdoinkin saattoi Asser nukkua ja vaipui pian sikeään uneen.\n\nKun hän kolmen tunnin kuluttua heräsi, näki hän ikkunasta,\nettä Kaalsson oli tullut kotiin, koska hänen leveä ja tukeva\nkalastajamoottorinsa oli rannassa.\n\nAsser läksi Kaalssonin pariskunnan asunnolle kertomaan yöllisestä\ntaistelustaan rosvojen kanssa.\n\nPihanurmikolla, portaitten vieressä makasi Kaalssonin suuri, harmaa\nkollikissa kuolleena, kylki veressä.\n\n— Siinä hän lepää, vainaja, sanoi Kaalssonska vedet silmissä.\n— Kotiinsa juoksi kuolemaan, raukka, kuka lie ampunut, lurjus,\nviatonta elävää, niitä taas kiertelee täällä saarien rannoilla\nkaupunkilaishulikaaneja pahan teossa, eikä ole poliisiakaan niitä\nkurissa pitämässä...\n\nAsser antoi muorille lohdutukseksi 50 markan setelin, jotta tämä sillä\nostaisi uuden, hyvän kissan, ja selitti harrastavansa asiaa etenkin sen\nvuoksi, että Kaalssonskan kissa pitäisi myöskin Tuttulan kesäasunnon\nrotat aisoissa. Yöllisestä kahakasta ei Asser puhunut yhtään mitään.\n\nHänestä oli hyvä, ettei siitä nyt, kun kissakin oli kuollut, tiennyt\nkukaan muu kuin hän itse.\n\nSitten lainasi Asser Tuttula Kaalssonin moottorin ja läksi noutamaan\nkadonnutta perhettään lankomiehen huvilalta.\n\n\n\n\n»SYKSYN KOLKKO, SYNKKÄ ILTA\n\n\nkattaa kaupungin ja maan», veisasi Ariovistus Pöhkönen tunnetulla\nnuotilla »Koko maailma iloitkohon sydämestään, sielustaan», mitä\nnuottia vastaan on sitäkin vähemmän muistuttamista, kun ei Oksasen\nSäkenien alkurunolle tietääksemme ole vielä sävelletty omaa nuottiaan.\n\nHerrasväki Pöhkönen oli muuttohommissa kesämajastaan itäisestä\nsaaristosta, ja teki sen kaipauksetta, sillä kovin olivat sääsuhteet\nmuuttuneet raakamaisiksi ja epäedullisiksi. Työnjako oli semmoinen,\nettä tavaroitten pakkaus, joka kysyy älyä, harkitsemiskykyä ja\nviekkauttakin, jos esim. on koetettava saada puolentoista kuutiometrin\ntavarat mahtumaan yhden kuutiometrin pakkilaatikkoon, suoritti\nrva Pöhkönen, kun taas Ariovistuksen osalle oli jäänyt suurempia\nruumiillisia voimia kysyvä puoli, arkkujen ja korien nuorittaminen\nja laatikoitten naulaaminen kiinni. Jonkinlaisena ylimpänä\nkatsastusmiehenä, joka tietysti piti itseään tärkeimpänä työntekijänä\nniinkuin tavallista on tällaisessa asemassa, toimi Ariovistuksen\nanoppi, jaellen auliisti neuvoja, osviittoja ja arvosteluja ja ollen\naina siinä, missä häntä Ariovistuksen mielestä vähimmän tarvittiin.\n\n— Narua lisää! huusi Ariovistus Pöhkönen.\n\n— Yhäkö sitä tarvitaan? kysyi rva Pöhkönen.\n\nJa anoppi huusi selitykseksi:\n\n— Ariovistus ei osaa olleskaan huushollata narun kanssa. Jos osaa\noikein sitoa, niin pääsee puolta vähemmällä narulla. Mutta miehet ovat\nhirveän epäkäytännöllisiä, liitti anoppi yleislaatuisena huomautuksena.\n\nAriovistus ojensi anopille parin kyynärän pituisen narunpätkän ja sanoi\nsuurta juurikoria näyttäen:\n\n— No anoppi esittää nyt sitten sitä naisellista käytännöllisyyttään ja\nnyörittää tuon suuren korin tällä narulla.\n\nMutta anoppi oli jo kiiruhtanut porstuaan, mistä kuuluva julma mökä\nilmoitti nuoremman sukupolven joutuneen tukkanuottasille.\n\n— Minulla ei ole enää kuin vyyhti parasta pyykkinarua, ja sitä minä\nen antaisi, sanoi rva Pöhkönen, mutta Ariovistus tempaisi ihastuneena\nhyvän pyykkinarun ja sanoi, että sellaista tässä juuri tarvitaankin, ja\nettei pyykkinaru ole mikään sellainen tabu eli pyhitetty esine tai muu\nkappale, jota ei varsin hyvin voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen.\n\nVihdoin olivat muut kollit reilassa paitsi eräs suuri laatikko,\nminkä sulkeminen tuotti vaikeuksia etenkin sen vuoksi, ettei ollut\nkunnollisia lautoja eikä nauloja. Mutta vaikka naulat olivatkin\nvanhoja, ruosteisia ja vääristyneitä ja laudat risaisia, halkeilleita\nramuja, kävi Ariovistus, iloissaan siitä, että työ näkyi olevan\nkallistumassa loppupuolelle, reippain mielin siihen käsiksi.\n\n— Tämän tehtävän pääasiallinen vaikeus on siinä, selitti hän, että\nnaulat ovat alapuolella kaiken arvostelun.\n\nMutta kun on terävä silmä ja tarkka käsi, niin selviää mies kyllä\ntällaisistakin vaikeuksista...\n\nSamassa iski Ariovistus vasaralla peukaloonsa ja ryhtyi sitten peukalo\nsuussa hyppimään omituista yksijalkatanssia laatikon ympärillä,\nvoivotellen ja huiskutellen toisin vuoroin peukaloaan ja käyttäen\nsangen epäparlamenttaarisia sanoja, niin että rva Pöhkönen kiiruhti\ntyöntämään nuoremmat lapset ulos huoneesta ja anoppi julkitoi synkkiä\naavisteluja sellaisten lasten tulevaisuudesta, jotka kotonaan saavat\nkuulla tuollaista puhetta.\n\n— Jos anoppi antaisi minun ensin lyödä vasaralla peukaloonsa ja puhuisi\nvasta sitten, sanoi Ariovistus katkerasti.\n\n— Kyllä uskon että sinä mielelläsi tekisit sen, sanoi anoppi, joka\nnäytti hyvin tuntevan vävypoikansa salaisimmat sydämen aivoitukset. —\nMutta sitä sinä saat kauan odottaa, lisäsi hän vahingoniloisesti.\n\n— Missä ovat hohtimet? kysyi Ariovistus viimein, kun laatikko oli jo\nmelkein umpeen naulattu. — Täytyy tuosta kiskoa vielä pari naulaa irti,\nmuuten ei saa viimeistä lautaa kiinni.\n\n— Hohtimet minä panin sinne laatikon pohjalle, olisitkos sinä niitä\ntarvinnut? kysyi anoppi ihmeissään. Ariovistus syöksähti ullakolle,\nmissä hän saattoi pahennusta herättämättä purkaa sisuaan ja tuli\nsärkeneeksi yhden ikkunaruudunkin.\n\nVihdoin olivat tavarat laiturilla ja huvila lukossa ja kolleja\nryhdyttiin nostamaan moottorivenheeseen. Suurin kori oli\nputoamaisillaan moottorin laidalta mereen, kun hätäytynyt anoppi huusi\nAriovistukselle:\n\n— Pidä kiinni! Älä hellitä!\n\nAriovistus ei hellittänytkään, vaan seurasi korin mukana pohjaan. Kovin\nsyvää ei siinä sentään ollut, koska ei Ariovistuksen yläruumis joutunut\nveden alle kuin polviin saakka.\n\nAnoppi otti ja pyörtyi rannalle, vaikka ei Ariovistus ollut muuta\ntehnyt kuin sananmukaisesti totellut hänen kehoitustaan ja piteli\nyhäkin kiinni korin korvista, kuplien kohotessa vedenpintaan.\nKotiapulaisen avulla ja lasten hihkuessa ilosta veti rouva Pöhkönen\nAriovistuksen takaisin laiturille, mutta korin ylös saamisessa oli\nmelkoista suurempi vaiva.\n\nAriovistuksen kuivattamisessa oli kuitenkin kaikkein suurin vaiva, eikä\nhänestä vielä sinä päivänä oikein kuivaa saatukaan.\n\n\n\n\nILMAISEKSI\n\n\n— Juu, sanoi hra Pellervo, vanhapoika, toukokuun viimeisellä viikolla\nsynkästi, istuessaan kahvilla tuttavassa perheessä, herrasväki\nMattilaisen luona Helsingin kaupungissa.\n\nHän oli juuri päässyt kertomasta, ettei hänellä kesäk. 1 p:stä olisi\nkattoa päänsä päällä.\n\nHän oli keväällä saanut maksaa erään takauksen ja oli hänen pakko\nhankkia itselleen pienempi ja halvempi asunto, eikä hän ollut löytänyt\nsopivaa. Toisin sanoen: pienempiä ja huonompia oli kyllä saatavissa\nkuinka paljon tahansa, mutta niittenkin hinnat olivat yläpuolella\nhänen mahdollisuuksiensa. Hän oli nyt päättänyt tavalla tai toisella\nkeinotella kesän yli ilman vakinaista asuntoa siinä toivossa, että\nsyksyllä olisi parempi onni.\n\n— Kuule! sanoi Mattilainen äkkiä. — Muuta tähän meidän huoneistoomme\nkesäksi! Me lähdemme kesäkuun ensimmäisenä päivänä koko kesäksi maalle,\nja huoneet täällä ovat aivan joutilaina.\n\n— Mutta... sanoi hra Pellervo.\n\n— Ei mitään muttaa! sanoi hra Mattilainen päättäväiseen tapaansa. —\nSiten säästät koko kesän vuokran, sillä tietysti saat asua täällä\nilmaiseksi.\n\n— Mutta... sanoi hra Pellervo.\n\n— Ei tämä ole mitään hyväntahtoisuutta ja armeliaisuutta minun\npuoleltani, jatkoi Mattilainen. Onhan meillä turvallisempi tunne siellä\nmaalla, kun täällä asuu joku, joka suojelee omaisuuttamme varkailta.\n\n— Mutta... sanoi hra Pellervo.\n\n— Oi muuttakaa tänne, herra Pellervo! rukoili rouva Mattilainen. — Minä\naina niin pelkään maalla, että ryövärit tyhjentävät koko lokaalin. Ja\neikös hra Pellervo ottaisi pitääkseen huolta kukkien kastelemisesta?\nSuostuttehan te, hyvä kiltti herra Pellervo? Tekisitte siten meille\nsuuren palveluksen.\n\n— Tietysti minä kastelen kukat mielelläni, vakuutti hra Pellervo. —\nMinä olen aina pitänyt kukista.\n\nHra Pellervo suostui kuin suostuikin. Kolmen kuun vuokran säästö ei\nole vähäksyttävä asia miehelle, jolta äskettäin on »muodon vuoksi»\nkirjoitetun nimen tähden mennyt puolen vuoden palkkaa vastaava summa.\n\n— No kättä päälle, vanha veikko! huudahti riemastuneena Mattilainen,\npuristaen hra Pellervon kylmää ja laihaa kättä omalla isolla,\npehmeällä, lämpimällä ja hikisellä etutassullaan, niin että vesipisarat\ntippuivat lattialle. — Saatpa nähdä, että elät täällä kuin herran\nkukkarossa!\n\n— Niin, ja jos teillä on joitakin asioita suoritettavana täällä\nkaupungissa, niin minä olen mielissäni voidessani ne hoitaa, ilmoitti\nkiitollinen hra Pellervo.\n\n— Emme me pyydä muuta kuin että hra Pellervo viitsisi kastella kukat,\nsanoi rouva Mattilainen.\n\n— Tietysti, huudahti hra Pellervo. — Ja mitä muuten...\n\n— Mitäpäs asioita meillä täällä kesällä olisi, sanoi Mattilainen. —\nMutta jos viitsit vähän katsoa maalareitten perään, kun ne tulevat\nlattioita maalaamaan...\n\n— Mielihyvällä...\n\n— Ja opastat sitä miestä, joka panee uudet tapetit, ja silmäät vähän,\nettä hän laittaa ne kunnollisesti...\n\n— Niin, ja sitten korjataan keittiön hella, mutta eihän se ole kuin\nmuutaman päivän asia... muisti rouva Mattilainen.\n\nHra Pellervo arveli, ettei hän valitettavasti taida paljonkaan ymmärtää\nkeittiön hellan korjausta, mutta rouva Mattilainen selitti, ettei hänen\ntarvinnutkaan muuta kuin päästää mies sisään ja sitten katsoa, että\novet tulevat lukkoon, kun työmiehet lähtevät pois.\n\n— Ja kerjäläiset saa ilman muuta ajaa pois rappukäytävästä! neuvoi\nrouva Mattilainen.\n\n— Ja varkaat saat ampua! lupasi hra Mattilainen.\n\n— Minulla ei kyllä ole mitään ampuma-asetta, tunnusti hra Pellervo.\n\n— Jätän sinulle revolverini ja pari tusinaa ammuksia ensi aluksi,\nilmoitti hra Mattilainen. — Ja tuota noin, ehkä viitsisit lähettää\nmeille tulevat kirjeet sinne maalle. Eihän niihin tarvitse uusia\npostimerkkejä, muuttaa vain osoitteen.\n\nHerra Pellervo lupasi suorittaa tämän ynnä eräät muutkin seikat, ja\nsuorittaa mahdollisesti ilmestyvät pienet laskut, sähköt ja kaasut ja\nsen semmoiset. Mattilainen maksaisi ne sitten kaupungissa käydessään.\n\nHra Pellervo muutti uuteen kotiinsa noin puoli tuntia ennen\nherrasväki Mattilaisen maallelähtöä, ja oli suureksi avuksi viimeisiä\ntavarakolleja alas kannettaessa ja repäisi uuden kesäpukunsa housut\nnoin korttelin pituudelta ja puolen korttelin leveydeltä muutaman\npakkilaatikon kyljestä törröttävään naulaan. Mutta mitäpä siitä,\nvahinko ei tule lehmänkello kaulassa, ja saihan hän asua koko kesän\nilmaiseksi.\n\n— Ai faan! sanoi hra Mattilainen, kun hänellä jo oli päällystakki\nyllään ja lippalakki päässään. — Taksoitusluettelot ovat huomisesta\nalkaen nähtävinä. Viitsitkö käydä vaikka jo huomenna vilkaisemassa,\nkuinka paljon ne juuttaat ovat minulle äyrejä panneet, ja ilmoittaa\nsitten kirjeessä minulle? Mutta älä kirjoita sitä kortilla, vaan\nsuljetussa kirjeessä, se postineiti siellä on semmoinen pitkänenäinen\nrolliämmä.\n\n— Varmasti! tokaisi hra Pellervo.\n\n— Ja voi voi, älkää nyt vain hermostuko, hyvä herra Pellervo! huudahti\nrouva Mattilainen säikähtyneellä äänellä. — Mutta minä kun kokonaan\nunohdin lähettää sen kangaspaketin, joka on neulomapöydällä minun\nhuoneessani, ompelijattarelleni, neiti Leinoselle! Viitsisittekö te\nolla niin _hirveän_ ystävällinen ja viedä sen hänelle, Salomoninkatu\n17, neljäs kerros, ovi oikealla. Ei tarvitse sanoa muuta kuin että se\non minulta, hän kyllä tietää...\n\n— »Leinonen, Salomoninkatu 17, neljäs kerros, oikealla», kirjoitti hra\nPellervo muistiin. — Kyllä minä sen toimitan huomenna tai viimeistään\nylihuomenna.\n\n— Niin, olisi niin _hirveän_ hauskaa, jos herra Pellervo suinkin ehtisi\ntoimittaa sen jo huomenna.\n\nJa Mattilaisen herrasväki läksi, toivottaen vielä autosta hauskaa kesää\nherra Pellervolle.\n\nKun viimeksimainittu seuraavana päivänä automaattipäivällisen jälkeen\ntuli kesäkotiinsa, oli eteisen oven vieressä lattialla postikortti hra\nMatilaiselta:\n\n »H. V.!\n\n Peijakas, kun se minun sadetakkini unohtui siinä lähtöhötäkässä. Se\n on siellä eteisen naulassa, kyllä sen löydät helposti. Jos viitsisit\n lähettää sen postipakettina niin pian kuin suinkin. — Vaimoni rupesi\n junassa arvelemaan, että kyllä me taidamme tarvita sinne huvilalle\n vielä yhden sängyn ja pari kolme tuolia ja ehkä jonkun polsterinkin,\n mutta hän kirjoittaa kyllä itse niistä tarkemmin».\n\nIlmaisen kesäasunnon saanut hra Pellervo tuli kortin luettuaan vähän\nmiettiväisen näköiseksi.\n\n\n\n\nHYVILLÄ ONKIPAIKOILLA\n\n\n— Olisikohan täällä, kysyi kesävieras J.U. Joutilas, olisikohan täällä\njotain ukkoa, joka tietäisi hyviä onkipaikkoja ja läksisi minua niille\nsoutamaan?\n\nPaikkakuntalaiset katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Paikkakuntalaisilla\non sellainen tapa, kun heiltä kysytään paikkakunnan asioita.\n\nSitten paikkakuntalaiset vastasivat vähän viivytellen:\n\n— Ainahan niitä... onhan niitä... semmoisia ukkoja... tavallisesti...\nkenties...\n\n— Esimerkiksi? kysyi J.U. Joutilas vilkastuen.\n\n— Esimerkiksi se ukko, joka asuu tuolla niemessä olevassa mökissä,\nmikä näkyy tuon suuren petäjän takaa, vastasivat paikkakuntalaiset,\nvilkastuen hekin.\n\n— Minä kiitän! sanoi J.U. Joutilas.\n\n— Ei kestä! vastasivat paikkakuntalaiset vilpittömästi.\n\nJ.U. Joutilas ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin. Ensin hankki hän\nitselleen venheen.\n\nSitten hankki hän onkimatoja. Onkimatojen saannissa oli enemmän\nvaivaa kuin venheen saannissa, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa,\nahkeruus unenkin estää, ja J.U. Joutilaalla oli lopuksi 37 onkimatoa,\nniistä kaksi oikeata kastematoa, jotka tuntuivat hermostuneilta ja\ntyytymättömiltä tavallisten proletäärionkimatojen ja J.U. Joutilaan\nseuraan.\n\nOnkimadot pantiin pieneen läkkipurkkiin, jossa ennen oli säilytetty\nties mitä, ja kesävieras J.U. Joutilas oli jo lähtemäisillään\nkalastuselinkeinoa harjoittamaan, kun hänen mieleensä juolahti,\nettä ongetkin kai olisivat hyvät olemassa, kukali oli aikomus\nonkimismenetelmää noudattaa.\n\nNo, ongetkin saatiin.\n\nJ.U. Joutilas souti neuvottuun niemeen ja kävi sisälle mökkiin, jonka\npohjoispuolinen seinä oli ulkoapäin tuettu kahdella melkoisella\npuupöngällä, jotka näyttivät lujasti päättäneen viimeiseen\npirstaleeseensa saakka vastustaa mökin ainoata suurta intohimoa ja\ntaipumusta, nurinkaatumista.\n\nMökissä oli ukko. J.U. Joutilas näki heti, että jos oli kysymys ukosta,\njolla on hyvää aikaa, niin tässä oli epäilemättä juuri se ukko.\n\nKesävieras J.U. Joutilas kertoi, että häntä oli neuvottu ukon luo siinä\nja siinä asiassa.\n\n— Joo, sanoi ukko.\n\nJ.U. Joutilas kysyi, olisiko ukko halukas lähtemään hänelle\nsoutumieheksi onkipaikoille.\n\n— Joo! vastasi ukko epäröimättä.\n\nJoutilas kysyi, tiesikö ukko hyviä onkipaikkoja?\n\n— Joo, ilmoitti ukko sellaisen miehen äänellä, joka on varma asiastaan.\n\nJa lisäsi sitten vaatimattomasti:\n\n— Jos en minä niitä tiedä, niin sitten ei niitä tiedä kukaan muukaan\ntässä maailmassa...\n\nKoska siihen ei ollut sen enempää sanomista, niin syntyi sopimus ilman\nmuuta. Ukko istuutui soutajan paikalle, kesävieras J.U. Joutilaan\nkäydessä herrana perään, ukko sylkäisi kouriinsa työtehon lisäämiseksi\nja ilmoitti:\n\n— Jos soudetaan tuohon Lammassaaren nenässä olevaan ruohikkoon. Siitä\nsitä kalaa lähtee — jos lähteäkseen.\n\nSaavuttiin onkipaikalle.\n\nViiden minuutin kuluttua sanoi J.U. Joutilas:\n\n— Ei ole vielä nykäissytkään.\n\nKymmenen minuutin kuluttua kysyi ukko:\n\n— Eikö ole herraltakaan vielä yhtään kertaa tärppinyt?\n\n— Ei, vastasi J.U. Joutilas totuuden mukaisesti.\n\n— Jahah, sanoi ukko. — Kyllä minä sitten tiedän ne eivät ole kotona,\nahvenet. Meidän onkin kierrettävä tuonne saaren toiselle puolen. Siellä\non se parempi kaislikko.\n\n— Tässä niitä pitäisi olla, ilmoitti ukko, kun oli kierretty saaren\nympäri n.s. parempaan kaislikkoon.\n\nMahdollisesti olisi niiden todellakin _pitänyt_ olla siinä, mutta\nparinkymmenen minuutin pituisen kärsivällisen odotuksen jälkeen täytyi\nukonkin myöntää, etteivät ne kuitenkaan siinä _olleet_. Eivät ainakaan\nantaneet mitään elonmerkkiä itsestään.\n\n— Minä luulen, että... aloitti kesävieras J.U. Joutilas.\n\n— Kyllä minä _nyt_ tiedän, missä ne ovat! sanoi ukko. Ne ovat tuolla\nluodolla, joka näkyy tuosta ihan suoraan... tuosta minun sormeani\npitkin!\n\nJ.U. Joutilas katsoi ja näki ensiksi, että ukon sormi oli aivan\nkäsittämättömän likainen, sekä toiseksi, että luoto todella oli ukon\nosoittamalla suunnalla.\n\n— Vai sinne ne juuttaat nyt arvasivat lähteä! purpatti ukko, ollen\nvähän vihainen ahvenille. — Mutta kyllä minä teidät löydän...!\n\nJa lisäsi, kavalasti ja käärmeellisesti nauraa kähittäen:\n\n— Ei ne mua petä, hä hä...!\n\nLuodolle oli pitkänlainen matka. Kului melkein puoli tuntia, ennenkuin\nsinne päästiin. Matkalla sanoi ukko:\n\n— Olisi nyt ollut uistin, niin _varmasti_ olisi kaloja lähtenyt!\n\nMutta kunpa ei ollut uistia.\n\nUkko ankkuroi venheen tottuneesti ja tanakasti luodon kupeelle ja sanoi\nsitten voitonvarmasti:\n\n— Herra heittää nyt vain onget ja alkaa vetää ahvenia!\n\nJ.U. Joutilas olisi hyvin kernaasti vetänyt ahvenia venheeseen. Mitään\nmuuta ei hän sillä haavaa halunnutkaan. Mutta ahvenet eivät puolestaan\nhalunneet hänen vedettävikseen. Neljännestunnin jännittävän odotuksen\njälkeen sanoi ukko salaperäisesti, ääntään alentaen, vaikka ei muita\nkuulijoita ollutkaan ainakaan puolta peninkulmaa lähempänä:\n\n— Tietäisinhän minä kyllä sen varsinaisen ja _oikean_ onkipaikankin...\n\n— Missä se on? kysyi J.U. Joutilas, jossa virisi uusi toivo.\n\n— Se on Pötkänsaaren kupeella... mutta herra ei sitten saa\n_kenellekään_ sanoa, että me olemme ne kalat sieltä saaneet! vannotti\nukko vilkaisten vaistomaisesti taakseen.\n\n— En minä sano! vakuutti J.U. Joutilas juhlallisesti, ja vilkaisi\nhänkin vaistomaisesti taakseen.\n\n— Se on semmoinen asia, etteivät muut tiedäkään, minkälainen kalapaikka\nse on, selitti ukko kiihkeästi. — Jos ne saisivat sen tietoonsa, niin\nsilloin ne kaikki kiirehtisivät sinne ja lappaisivat sen tyhjäksi.\n\n— En minä sano kenellekään! lupasi Joutilas.\n\n— Eihän se näet hyväkään onkipaikka koko kylälle riitä, lisäsi ukko.\n\n— Ymmärrettävästi! myönsi J.U. Joutilas ja sanoi:\n\n— No minä soudan nyt sitten sinne vuorostani.\n\n— Olisinhan tässä minäkin soutanut... oli ukko vastustelevinaan, mutta\nluovutti kuitenkin kerkeästi työntekijän paikan työnantajalleen, ja\nperusteli sitä m.m. sillä, että:\n\n— Se kyllä löytyykin paremmin, jos minä olen perää pitämässä.\n\nKiskottuaan neljännestunnin venhettä, joka tuntui raskaalta soutaa, ja\nkun Joutilaan polvet aina tuntuivat olevan airojen tiellä, toivoi J.U.\nJoutilas, että olisi antanut ukon soutaa edelleenkin, ja pyyhkien hikeä\npaidanhihallaan kysyi:\n\n— Onkohan sinne vielä pitkä matka, sinne... sinne...?\n\n— Jaa, Pötkänsaareen? hoksasi ukko. — Ei sinne ole enää pitkältä...\n\nEikä sinne ollutkaan paljon enempää kuin toisen neljännestunnin matka,\njonka jälkipuoliskolla J.U. Joutilas sai vasempaan kämmeneensä kaksi\nrakkulaa, mutta oikeaan ainoastaan yhden.\n\n— _Tässä_ se on! sanoi ukko vihdoin juhlallisesti, juuri kun J.U.\nJoutilas oli alkanut toivoa, että olisi kuollut nuorena, mieluummin\nkeväällä. — Nyt on parasta, että herra muuttaa uuden madon, että asia\nalkaa laillisesti ja komeasti, he he...\n\nKesävieras J.U. Joutilas muutti kaikkiin onkiin uudet madot, katkaisten\nkappaleiksi itse kastemadot, viimeksimainittujen yhtä hurjasta kuin\nluonnollisestakin vastarinnasta huolimatta.\n\nSitten ruvettiin odottamaan ensimmäistä kyrmyniskaa ahventa...\nminuutti.... ja kaksi... ja viisi minuuttia... ja viisitoista\nminuuttia... ja viisikolmatta minuuttia...\n\n— Noh, tiedän minä ainakin vielä yhden paikan... aloitti ukko.\n\nMutta J.U. Joutilas nosti onget vedestä ja sanoi, luovuttaen soutajan\npaikan säälimättä ukolle, synkkä pilvi otsallaan:\n\n— Nyt lähdetään kotiin!\n\nJa sanoi sen niin kolealla äänellä, ettei ukko uskaltanut ryhtyä\nesittelemään uusia, entistä parempia onkipaikkoja.\n\n\n\n\nMUUTTOPÄIVÄNÄ\n\n\n»Halituli halituli hattan tattan...»\n\nAadolfi Iivari Yksityinen muutti eilen. Hän ei muuttanut maalle,\neikä muutakaan, kiittää kun saa pysyä kaupungissa, mutta hän muutti\nlänsipuolelta Helsinkiä sille puolelle, missä aurinko ensiksi nousee.\n\nHän muutti ja hyräili, ilman mitään erikoista nuottia, koska hänen\nmusikaalinen harrastuksensa on suurempi kuin hänen kykynsä:\n\n»Halituli halituli hattan tattan...»\n\nAadolfi Iivari Yksityinen on aikaisemmin mainitun hra Yksityisen\ntäysiserkku. Tämä vain mainittuna senvuoksi, että ihmiset ovat yleensä\nhuvitettuja kaikenlaatuisten sukulaisuussuhteiden tietämisestä ja\ntuntemisesta. Itse asiaan ja kertomuksemme kulkuun, missä muuten\nei tapahdukaan mitään elokuvamaisia yllätyksiä kiivaine peräkkäin\njuoksuineen ja nauruhermoja kutkuttaville lankeamisineen, ei se millään\ntavoin vaikuta.\n\nHerrasväki Yksityinen muutti ulos ja eräs toinen herrasväki muutti\nsisään — herrasväki Yksityiselle tuiki tuntematon matkue, jonka piano\ntuli rappusissa ylöspäin, kun Yksityisen leveä vaatekaappi laskeutui\nrappusia alas. A. I. Yksityinen vain hyräili »halituli halituli hattan\ntattaansa», sillä asia ei liikuttanut häntä vähääkään — se päinvastoin\nhuvitti häntä — hän kun oli antanut koko muuton urakalla erään\nmuuttotoimiston suoritettavaksi. Mutta kaappia kantavat muuttomiehet\neivät ensinkään hyräilleet, mistä päättäen heidän huumorintajunsa ei\nollut niin kehittynyt kuin A. I. Yksityisen. Päinvastoin ratkesivat\nhe kiroilemaan pianonkantajia sen johdosta, että nämä alkavat raahata\nsisään romuaan ennenkuin herrasväki Yksityisen tavarat on saatu alas,\nja vaativat jyrkästi, että musiikkimiehet kantavat pianon takaisin\npihalle. Tämä keskustelu tapahtui kolmannen ja neljännen kerroksen\nvälillä, ja pianomiehet ilmaisivat intohimoisella kiihkolla ennen\nkuolevansa kuin ryhtyvänsä kantamaan soittokonetta takaisin. Koska\npiano oli vanhanaikuinen suuri rumilas, niin täytyy meidän suhtautua\nymmärtämyksellä myöskin pianonkantajien tunteisiin. Mutta Yksityisen\nkaapinkantajat voittivat heidät sittenkin ehdottomasti sanonnan\nvoimakkuudessa ja kansanomaisessa mehukkaisuudessa.\n\nAsia järjestyi kuitenkin siten, että vaatekaappi saatiin jotenkuten\nnostetuksi pianon yli, mutta minuutin kuluttua ilmoittivat pianomiesten\nepätoivoiset sadatukset heidän kohdanneen Yksityisen ruokasalin kaapin,\njoka on kooltaan sellainen, ettei niitä nykyisin näekään muualla kuin\nvanhoissa kuvakirjoissa ja Kansallismuseossa. Uusien tulokkaiden piano\nolisi aivan hyvin mahtunut sen sisään, vieläpä soittajakin tuoleineen.\n\nMutta A.I. Yksityinen hyräili »halituli halituli...» ja kiiruhti\nkaapinkantajain perässä, ehkäistäkseen heitä mikäli mahdollista\nrusentamasta kaappia portaiden alapäässä, ja oli yhä enemmän\ntyytyväinen siihen, että oli antanut urakalle koko muuttohomman.\nSamalla hän päätti, ettei hän itse ainakaan vähässä hädässä perusta\nmuuttoliikettä.\n\nKello kolmen aikaan iltapäivällä jätti hra Yksityinen entisen\nhuoneustonsa avaimet isännöitsijälle ilmoittaen, että tämä saa\nne puolestaan antaa kenelle haluaa, taikka ripustaa ne vaikka\nkellonperiinsä, ja läksi vaimoineen ja lapsineen ajamaan kohti uutta\nkotimaatansa auringon nousun puolella.\n\n— Niillä oli piano, niillä uusilla tulokkailla! huomautti hra\nYksityinen vahingoniloisesti. — Oikea semmoinen vanha rämä!\n\n— Ja ne nostivat sen siihen sinun huoneeseesi, joka on juuri\nKarpalaisen herrasväen makuuhuoneen yläpuolella! lisäsi rouva\nYksityinen, silmät säteillen riemullista tyytyväisyyttä. — Kun nyt vain\nymmärtäisivät alkaa soittaa sitä tarpeeksi aikaisin aamulla!\n\nHerra Konst. Karpalainen palvelee nimittäin eräässä laitoksessa, missä\nhänellä on yövuoro kahdesti viikossa.\n\n— On suloista päästä uuteen kotiin ja uusien, hyvien ihmisten joukkoon,\niloitsi hra Yksityinen.\n\n— Hm, vastasi siihen rouva Yksityinen, joka on kotoisin\nmaaseutukaupungista, missä on kaksi teatteria ja neljä sanomalehteä,\nja joka ei ole etukäteen ehdottomasti vakuutettu uusien ihmisten\nhyvyydestä. — Minua muuten alkaa niin peloittaa...\n\n— _Mikä?_ kysyi hra Yksityinen sankarin tavoin, joka on valmis, pitkä\nja molemminpuolin teräväksi hiottu sapeli kädessä, puolustamaan\nlohikäärmeiden, noitien ja peikkojen uhkaamaa kuninkaantytärtä.\n\n— Se että minä olin sairaana, kun se uusi asunto vuokrattiin, enkä\npäässyt sitä katsomaan.\n\n— Mutta näytinhän minä sinulle pohjapiirustukset ja kaikki... kolme\nhuonetta, keittiö, palvelijan huone, eteinen, kylpyhuone ja nykyajan\nmukavuus, yksi alkoovi puoli tusinaa seinäkomeroita, osuus ullakkoon ja\nkellariin ja kaikki...\n\n— Niin, mutta...\n\nMutta samassa oltiin jo perillä.\n\nSattuikin olemaan talon isäntä portilla, riippuvaposkinen,\nmustapartainen mies — hän olikin aikaisemmassa elämässään ollut\nhotellissa kengänharjaajana.\n\n— Tervetuloa! sanoi isäntä vähän kankeasti, mutta ei epäystävällisesti.\n— Jos minä tulen saattamaan herrasväkeä — nimittäin uuteen asuntoonsa...\n\nAstuttuaan sisään eteisen ovesta luuli rouva Yksityinen, että\nmuuttomiehet olivat jättäneet vaatekaapin seisomaan ovi auki eteisen\novelle ja että hän oli joutunut omaan kaappiinsa.\n\nIsäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän\noli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.\n\n— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä,\nmutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti\nisäntä.\n\nTodistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko\ntavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren\npaikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.\n\n— Naps! sanoi nappula, mutta valoa ei tullutkaan.\n\n— Niin, kun ei ole lamppua vielä... edelliset vuokralaiset ovat\nnimittäin vieneet lamppunsa mennessään, selitti isäntä.\n\nValoa saatiin kuitenkin, kun avattiin muihin huoneisiin vieviä ovia.\n\n— Hyvä isä! huokasi rouva Yksityinen. — Minkälaiset seinäpaperit!\n\n— Jaa, ei nyt kannata kustantaa kaikkein parhaita laatuja... nimittäin\ntämmöisiin pienempiin lukaaleihin, sanoi isäntä.\n\n— Jos sinä olisit sanonut... huudahti rouva Yksityinen, kääntyen\nAadolfi Iivari Yksityiseen päin, mutta Aadolfi Iivari oli jo\nkeskustelussa palvelijattaren kanssa, joka oli tullut edellä, ja joka\nnyt pyysi uhkaavalla kohteliaisuudella kysyä, missä se hänelle luvattu\nhuone on.\n\n— Kyllä minä tulen näyttämään, huudahti hra Yksityinen kerkeästi. — Se\non täällä!\n\n— Tämäkö? Tämähän on joku ruokakomero, tai vaatesäiliö, eikä mikään\nhuone! huusi palvelustyttö.\n\n— Jaa, kyllä se on huone... nimittäin palvelijan huone, vakuutti\nisäntä, joka oli tullut heidän perässään.\n\n— Minä olen heti vapaa palveluksesta! ilmoitti tyttö, poskipäillään\nkuumeinen punerrus.\n\nHra A. I. Yksityinen pyörähti ympäri kuin tavoittaakseen kiinni\njostakin, mutta kun hän ei saanut mistään kiinni, niin ähkäisi hän:\n\n— Ei sitä niin mennä, teillä on neljäntoista päivän irtisanomisaika!\n\n— Nimittäin tätä päivää lukuunottamatta, lisäsi isäntä puolueettomalla\nasiallisuudella.\n\n— Missäs se meidän kellarimme on? kysyi rouva Yksityinen, joka samassa\ntuli keittiöön, itku kurkussa, vaikka ei vielä tietänytkään, mitä\nsiellä juuri oli tapahtunut.\n\n— Kyllä sekin on... nimittäin kellari, vakuutti isäntä.\n\n— Mutta sinne ei taida vielä päästä.\n\n— Miksi? kysyi rva Yksityinen sellaisella äänellä, jota murhenäytelmän\nviimeisessä näytöksessä käytetään.\n\n— Entiset vuokralaiset eivät nimittäin vielä ole korjanneet tavaroitaan\nsieltä, selitti isäntä.\n\nRva Yksityinen vaipui istumaan keittiölaatikon kannelle, mutta ei\nkuollut. Hän on sitkeää sukua, ja hänen isovanhempansa elivät kaikki\nyli 80:nnen syntymäpäivänsä.\n\n— Minä olisin tarvinnut kellarin aivan heti! parahti rva Yksityinen.\n\n— Kyllä se tulee aivan heti vapaaksi... nimittäin sitten kun entiset\nasukkaat ovat saaneet uuden säilytyspaikan, lohdutti isäntä —\ntoistaiseksi ei niillä vielä taida olla uutta asuntoa...\n\nMutta silloin sai rouva Yksityinen kohtauksen ja hra Yksityinen ja\ntalon isäntä vetäytyivät hienotunteisesti eteiseen, jättäen rouvan\npalvelustytön hoitoon, joka viimeksimainittu ei ollut tullut saaneeksi\nmitään kohtausta.\n\n— Mikäs se tämä ovi olikaan... jassoo! sanoi hra Yksityinen, avattuaan\nvähän hämillään erään pienen oven, jonka takana nykyajan mukavuus oli.\n— Mutta eihän täällä voi kääntyäkään!\n\n— Mitäs sitä tarvitsee kääntyäkään — nimittäin siellä, sanoi isäntä. —\nVoihan sitä nimittäin kääntyä ennen sinne menoaan... he he...\n\nIsäntä läksi.\n\n»Halituli halituli...», aloitti Aadolfi Iivari Yksityinen, mutta\nvaikeni samassa.\n\nHänestä tuntui jotenkuten, ettei hyräileminen ollut tällä haavaa oikein\nluonnollista.\n\n\n\n"]