[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNoCNUavQ1X5qWsn0isinsxxwFkc_50JJdrFTaFNdSeo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3185,"Jylhänmäkeläiset","Hoikkanen, Juho",1876,1947,"3185-hoikkanen-juho-jylhanmakelaiset","3185__Hoikkanen_Juho__Jylhänmäkeläiset",null,"romaani",[],[],"fi",1918,29222,192562,false,74273,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Jylhänmäkeläiset\" by Juho Hoikkanen is a novel written in the early 20th century. The book revolves around the life of Pekka, the youngest son of Isoahola, who is experiencing a troubling change in his behavior that borders on madness. As he grapples with his emotions, including a mysterious pull towards a girl named Eveliina, the story unfolds against a backdrop of societal expectations and personal desire.  At the start of the novel, we are introduced to Pekka, whose erratic behavior contrasts sharply with the joy and vitality of his peers during the summer season. He isolates himself, appearing lost and obsessed with his thoughts, often engaging in strange soliloquies. His father observes Pekka's increasing absence and speculates about his relationship with Eveliina, but events take a deeper turn when Pekka secretly visits Hilma's home, revealing a complicated connection with her. Their tense conversation explores themes of love, obligation, and regret, setting the stage for the unfolding drama in both their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Romaani kuvaa hämäläisen maalaistalon pojan, Pekan, henkistä murrosta ja outoa käytöstä, joka herättää huolta hänen perheessään. Teos seuraa nuoren miehen sisäistä kamppailua ja kyläyhteisön elämää 1900-luvun alun maaseudulla.","Juho Hoikkasen 'Jylhänmäkeläiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3185.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JYLHÄNMÄKELÄISET\n\nKirj.\n\nJuho Hoikkanen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nHohonmaan Isoaholan nuorin poika. Pekka, oli odottamatta ja ilman\ntiettävää syytä muuttunut käytöstavoiltaan niin omituiseksi,\nettä näytti, kuin hänen henkinen tasapainonsa olisi horjahtanut\nmielipuolisuuden rajoille.\n\nKun juuri saapunut kesä kukkasineen, lintuineen herätti iloa toisten\nnuorten mielissä, näytti sen tulo Pekan sieluun tekevän päinvastaisen\nvaikutuksen. Vaikka oli kiireiset kevätkylvön ajat, hän ei ottanut\ntöihin osaa juuri muuta kuin nimeksi. Valitellen pahoinvointia hän\noleili yksin kamarissansa päivät pitkät tai kuljeskeli hajamielisenä\nmetsissä. Joskus — ja se oli arveluttavinta — hänen kuultiin puhua\nhöpisevän itseksensä: sadattelevan itseänsä, puolustautuvan ja\nyrittävän kiivaasti kumota niinkuin jonkun toisen vastaväitteitä.\nToisinaan hän tuskaisin kasvonilmein pudisti kärsimättömänä päätänsä,\nsamalla päristäen huuliansa, niinkuin olisi nielaissut liian väkevän\nryypyn tai muuta hyvin katkeraa, jonka aiheuttaman vastenmielisyyden\ntahtoi voimakkaalla röyhtäisyllä henkäistä ulos rinnastansa. Kesken\nsynkkää tuijotustansa hän saattoi yhtäkkiä iskeä kätensä ristiin kuin\nrukoillen, mutta heti sen jälkeen päästää suustansa mitä katkerimman\nnaurun: herherherherhana! ikäänkuin olisi hädässänsä kääntynyt yhtaikaa\nsekä ylhäälle että alhaalle, pitämättä tällä kertaa lukua sillä, mistä\npäin apu tulee, kunhan se vain jostakin tulisi. Toisinaan hän suljetuin\nhuulin puuskutti pitkät tovit sieraimillansa kuin höyrykone, mutta\nkun silmät olivat kyynelettömät, ei voitu sanoa, oliko se itkua vai\nnaurua tai sekoitus molemmista. Varsinkin muutamin ajoin Pekka oli\nniin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli ulkomaailmalle sokea\nja kuuro kuin soiva metso. Kun hän kuitenkin joskus havaitsi tulleensa\nhuomatuksi oudoissa eleissänsä, karahti hän kasvoiltansa punaiseksi,\nsulkeutui kamariinsa ja kiukutteli siellä häpeissänsä, ilkeämättä\ntuskin silmiänsä näyttää.\n\nKaiken lisäksi huomasi isännän valpas, vartioiva silmä Pekan joskus\niltamyöhällä hiipivän salaa jonnekin ja palaavan vasta aamupuolella\nyötä. Mutta missä tämä kävi ja millä asioilla, siitä hän ei saanut\nselkoa. Ehkäpä poika kulkee Kankaanpäässä tyttärissä, sillä sinne päin\nhän näkyy aina askeleensa suuntaavan. Ja hyvä niin — hyväpä niin,\najatteli isä: se onkin Kankaanpää kulmakunnan varakkaimpia taloja. Ei\nsopisi Pekan kuitenkaan kyttäillä noin varkain kuin renkipojat öisin\npiikojen aittoihin. Olisi valjastettava talliori kiiltävien kiesien\neteen ja karautettava kosiotaloon selvällä päivällä, että pois tieltä,\nköyhät! Vaan omapa on asiansa, miten kulkee... Mutta mistä hemmetistä\njohtunee Pekan kummallinen käytös, että on melkein kuin löyhäpäinen ja\nhaluton kaikkeen — eihän se vain Kankaanpään Eveliina epiänsä tehne.\nKuka hänen tuli ja tiesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana iltayönä Pekka taas tapansa mukaan nousi unettomalta\nvuoteeltansa ja otti esiin pyhävaatteensa, aikoen pukea ne yllensä.\nMutta hetken mietittyään hän nakkasi kiivaasti vaatteet takaisin\nsäiliöön ja pukeutui arkitamineisiinsa. Pisti sitten rahalompakon\npovitaskuunsa, laskeutui akkunasta ulos ja lähti kulkemaan maantietä\nsamalle taholle kuin ennenkin. Kotitalonsa näkyvistä päästyään hän\npysähtyi ja katsoi ison aikaa Kankaanpäähän, joka ylävälle paikalle\nrakennettuna loisti etäältä punaisena ja komeana. Hänellä oli kiihkeä\nhalu jatkaa maanteitse matkaansa sinne, mutta pakottautui kuitenkin\npoikkeamaan syrjäpolulle, joka metsän kätkössä alkoi vähitellen\nkampeutua aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut.\n\nVäsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies\nyksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin\naikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin,\nkunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota,\njossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän\nsiinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä\nKankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja\nvertaillut.\n\nKaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka\nkirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa\nniin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat\nsuuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta\ntuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista\nrakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne,\ntoinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa\ntorkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja\noli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen\nkatto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden\naidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä,\njonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin\nmaalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa\npidetty liian ylellisenä.\n\nTätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti\nPekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti\noveen pari lujaa iskua rystysillänsä.\n\n»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä\nolisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.\n\n»Kukahan lie», vastasi Pekka halveksivan välinpitämättömästi.\n\nTelki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään\nnariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun\nkannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi\nhermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.\n\nHilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä\nriisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä.\nKumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin\ntällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät,\nkilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.\n\n»Tulin taas neuvottelemaan siitä...», keskeytti Pekka vihdoin\nkiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin\nhänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.\n\n»Mistä?» kysäisi Hilma hiukan pisteliäällä äänensävyllä.\n\n»Mistä!... Kyllä sen tiedät kysymättäsikin.»\n\n»Siitä on jo niin paljon puhuttu, että siinä ei ole enää mitään\nneuvottelemista — selvässä asiassa.»\n\n»Onko se sitten niin päivän selvää, että tilasi on sellainen kuin\nväität?»\n\n»On se.»\n\n»Entä jos sinä vain luulottelet sellaista tai valhettelet ja käytät\nsitä valhettasi verkkona, kietoaksesi minut pauloihisi?»\n\n»Pauloihini!... Kun et osaa edes hävetä.»\n\nPekan jalka heilui entistä kiivaammin.\n\n»Mitä meidän nyt sitten on tehtävä?» hän kysyi neuvottomana.\n\nKun Hilma ei vastannut mitään, jatkoi Pekka:\n\n»Sinä kai haudot mielessäsi yhä sitä naimisiin menoa?»\n\n»Ei suinkaan tässä liene mitään muutakaan pelastuskeinoa», vastasi\nHilma.\n\nPekka vaipui taas mietteisiinsä. Mielikuvituksellansa hän aluksi\npunnitsi Hilman ja Eveliinan kauneutta, ja tuloksena oli, että\nviimemainittu jäi siinä suhteessa paljonkin alakynteen. Mutta kun\nhän sitten vertaili molempien varallisuutta, arvoa, tätä viheliäistä\naittakoppia Eveliinan kauniiseen kamariin, oli ero niin suuri, että\nHilman kauneuskaan sen rinnalla ei paljoa merkinnyt. Pekkaa hävetti,\nettä hänen pitää istua tällaisessa kölsässä kuin armoa kerjäten; ja\nihan mahdottomalta tuntui ajatus, että hänen, rikkaan ja mahtavan\nIsoaholan pojan, pitäisi viettää häitänsä mokomassa taloröttelössä.\nViimein hän yhtäkkiä lyödä läjäytti kämmenellä reiteensä.\n\n»Ei ikinä!... Mitä siitä sanoisivat isä ja äiti, ja mitä muut ihmiset.»\n\n»Mitäs minun isäni ja äitini sanovat minulle — varsinkin isä, ja millä\nsilmillä luulet minua katseltavan, kun tässä pian alkaa seuraukset\nnäkyä... ja ihminenhän minäkin olen.»\n\n»Ihminen... Onhan se niinkin. Mutta etkö sinä voi ajatella, mikä\nelämä siitä syntyy, kun kissa ja koira kytketään iäksi yhteen; kun on\ntällaista jo alussa, niin mitä sitten lopussa. Näethän sinä, että minä\nen sinua rakasta enkä ole oikeastaan koskaan rakastanutkaan.»\n\n»Siitä ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun vakuutit ihan toista, ja\nminä raukka uskoin. Muussa tapauksessa asiat eivät olisikaan niin\nonnettomasti kuin ne nyt ovat.»\n\n»Mitä niistä kaikista vakuutuksista», sanoi Pekka, kättänsä\nhuiskauttaen.\n\n»Eipä näy olevan luottamista. Enkähän minäkään sinua enää rakasta,\npikemminkin vihaan. Minun ei tulisi sinua yhtään ikävä, vaikka lähtisit\ntäältä aitasta nyt viimeisen kerran; mutta lapsella täytyy olla isä.»\n\n»Isä! Mistä minä tiedän, että olen sen isä — voihan se olla joku\ntoinenkin.»\n\nTämän kuultuaan Hilma karkasi sähähtäen molemmin käsin rintaansa,\nniinkuin olisi saanut puukon piston. Loukkaus koski häneen niin\nkipeästi, että hän vastaukseksi ei saanut sanaa suustansa. Kun\npakahduttava tunne ei päässyt muulla tavoin purkautumaan, kumartui hän\nvuoteeseensa ja kätkien kasvonsa pielukseen purskahti rajuun itkuun..\n\nPekan tuli surku hänen avuttomuuttansa. Kun itkusta ei tuntunut\ntulevan loppua ollenkaan, hän pelkäsi itkijän tukehtuvan pielukseensa.\nHätääntyneenä hän pakottautui koskettamaan kädellänsä Hilmaa kevyesti\nolkapäähän.\n\n»Älähän nyt, älähän nyt...»\n\nHilma nykäisi torjuvasti hartioitansa.\n\n»Pois!... käärme.»\n\nSiitä huolimatta Pokka kohotti hänet puoliväkisin sängyn laidalle\nistumaan ja hänen rauhoituttuaan sanoi:\n\n»Näethän nyt itsekin, minkälaista yhdessäolomme tulisi olemaan: itkua\nja parkua. Sinä et käytä järkeäsi etkä sääli minuakaan.»\n\n»Säälitkös sinä minua?»\n\n»Kyllä minä sinusta ja lapsesta huolen pidän, että ainakaan elannon\npuutetta ei tarvitse nähdäksenne, jos sinä puolestasi pidät\nasian salassa minuun nähden ja lupaat olla minua millään tavalla\nsekoittamatta koko juttuun.»\n\nNäin sanottuaan Pekka otti esiin viimeisen valttinsa: viisisataisen\nlompakostansa.\n\n»Tämän antaisin aluksi.»\n\nHilma otti rahan. Suuri summa häikäisi hänen silmiänsä. — Ehkä\nsittenkin olisi paras suostua tarjoukseen, poistua kauas muille\nmaille ja elää siellä lapsinensa huoletonta elämää, sanoi järki.\nMutta sitten iski mieleen toinen ajatus: Kaikista Pekan vakuutuksista\nhuolimatta minä olen tainnut hänen mielestänsä olla alun alkaenkin vain\nkauppatavaraa, jota näin rahalla myydään ja ostetaan. Rintaa vihlaisi\ntaas samanlainen kipeä pistos kuin äskenkin. Hän repäisi nopeasti rahan\nkahtia ja heitti kappaleet antajan silmille.\n\nPekka poimi palaset lattialta ja lähti hyvästiä sanomatta, niinkuin oli\ntervehtimättä tullutkin.\n\n\n\n\nII.\n\n\n    »Aa lullaa lasta,\n    tuulipa lullaa lasta...»\n\nHämärävaloisessa aitassansa sängyn laidalla istuu Hilma heiluttaen\nköysiin ripustettua matalaa pärekoppaa, jossa lapsi selällään maaten,\nsuuret silmät kattoon luotuina kuuntelee äitinsä laulua ja kehtonsa\nkannatinköysien nukuttavaa kitinää aitan orresta.\n\nVihdoin raotettiin aitan ovea, ja talon huutolaismummon ryppyinen naama\nnäkyi aukeamassa.\n\n»Terlveisiä saunasta», toivotti hän, säräyttäen r-äännettä omituisen\npehmeästi. »Läksin vähän jaloittelemaan».\n\n»Niinpä se onkin sauna ollut Riikalle rakas, että tokko lienette\nhennonnut poistua nurkkia ulommaksi koko pitkänä talvena», arveli Hilma.\n\n»Rlakas, rlakas on vanhalle lämmin sauna, kun viima vinkuu\nlakeistorlvessa ja pakkanen paukkaa nurlkissa. Hyvä on siellä ollut\nkehrläilläkseni ja karlttaillakseni. Mutta nyt lämpimäin tultua alkaa\naurlinko vetää vanhaakin ulos kuin karlhua pesästään».\n\n»Riikka tulee sisään vain», kehoitti Hilma.\n\n»Kun tuosta pääsisin; on niin korlkea tuo kynnyksesi... Ääh... ähäh...\njaksoinpas tuon jalan kompurlan nostaa vielä noinkin korlkean kynnyksen\nyli. Mutta nyt ei... nyt ei nousekaan toinen; jäin tähän puntarluksiin,\nniinkuin olisi toinen jalkani haudassa, toinen haudan parhaalla.\nNykäisehän tuosta kepin päästä... eihän se tällainen kuiva akan\nkäppyrlä paina höyhenen verltaa... Kas niin!»\n\nAittaan päästyään mummo jäi seisomaan kumaraisena lattialle, tukien\nmolemmin käsin sauvansa ponteen ja tuijottaen kiiluvilla silmillänsä\nkehtoon kuin lapsia ryöstävä satujen syöjätär. Vähitellen hänen sisään\npainuneet huulensa vetäytyivät hymyn tapaiseen, hän kohotti toisen\nkätensä kopan ylle ja koukkuiset sormet harassa jäljitteli linnun\nlentoa, samalla pitkäveteisesti honottaen:\n\n»Haaukkaa lentää, kiitää, kaataa...»\n\nEdelleen haukan lentoa matkien hän yhtäkkiä iski kätensä lapseen ja\nalkoi kopeloida sen rintaa, höpöttäen nopeasti:\n\n»Kups-kups-kups-kups...»\n\nKun lapsi, joka nyt oli lähes vuoden vanha, kutittamisen takia hymyili,\npotki ja nauraa kikatti, vaikutti se mummoon niin lämmittäväsi, että\nhän vapisevalla äänellänsä alkoi hyräillä jonkinlaista laulun tapaista:\n\n    \"Herlan terlttu, kullan nuppu,\n    sokerlitoppa leijaa...\"\n\nHetken lapsen kera kömpelösti leikittyään hän istui rahille ja katsoi\nHilman ohi jonnekin aitan ahtaita seiniä ulommaksi. Sanoi vihdoin kuin\nmuistelmistaan heräten:\n\n»Pyörläytinhän sitä minäkin pojan ennen nuorlianna.»\n\nVaikka Hilma oli senkin seitsemät kerrat kuullut Riikan hiukan\nylpeillen kertovan nuoruuden aikaisen tarinansa, teeskenteli hän\nkuitenkin mummon mieliksi uteliasta osanottoa, ikäänkuin asia olisi\nhänelle aivan outo.\n\n»Missäs se poikanne on nykyään?» kysyi hän.\n\n»Kaukana, kaaukana... Turlussa asti oikein», sanoi mummo ja viittasi\nkädellänsä kuin jonnekin maailman ääriin.\n\n»Työmiehenäkö se siellä on», pisti Hilma.\n\n»Vai työ... hehee, tyttöseni! Herla se on, pappi oikein, kappa selässä\nja liperlit kaulassa.»\n\n»Vai liperit.»\n\n»Liperlit, liiiperlit... mitenkäs muuten arlvoltaan. Se on käynyt\nkorlkeita kouluja ja suorlittanut suurlia eksalamia.»\n\n»Mutta eihän sitä ole tainnut teilläkään olla omituista miestä —\nvihittyä?» oli Hilma utelevinaan.\n\n»Vihittyä?... Hehee — ei muuta kuin viitan alla vihitty ja vaipan\nalla vahvistettu... Enkähän minä siitä — olipahan vain synnyttäminen\nniinkuin rluumiin puhdistus.»\n\n»Kukas se poikanne isä oli?»\n\n»Herla se oli sekin, maanmittarli oikein. Asui kerlan kesällä\npiikuustalossani ja... hihi... minä olin kuvankorlea minäkin ennen\nuutena.»\n\nHilma tarkasti lähemmin mummon kasvoja, ja häntä melkein värisytti\najatus, että aika voi haaskata kauniin noin rumaksi; ehkä hän itsekin\njoskus tulee tuommoiseksi.\n\n»Isäkö sitten kouluutti poikansa papiksi?»\n\n»Ei isä, muut rlikkaat kustansivat koulun, kun näkivät, että\nMarkuksella oli terlävä pää kuin parltaveitsi.»\n\n»Miksette ole mennyt poikanne luokse vanhoilla päivillänne?» kysyi\nHilma.\n\n»Johan sillä naurlaisi Turlun harlakatkin itsensä kuoliaiksi, jos minä,\ntämmöinen vanha ja rluma körliläs pyrlkisin herlasväkeen asumaan —\nymmärlänhän minä toki sen verlan.»\n\n»Eikö poikanne ole välittänyt teistä edes sen vertaa, että lähettäisi\njotakin avustusta vanhalle äidillensä?»\n\n»Lähettihän se aluksi virlkaan päästyään vähän kahvirlahoja ja\nehkä lähettäisi vieläkin, mutta sen emäntä — eli rlouva — on niin\nkorlkeahenkistä sukua, että se ei salli minua edes mainittavan,\nniinkuin sillä ei anoppia olisikaan.»\n\n»Vaikka miniänne on kai rikas?»\n\n»Rlikas, rliiikas... suuurlen hovin tytärl... kultaiset hampaat,\nhopeiset kurlkut ja kaikki», mummo melkein lauloi, ja näyttääkseen\nhavainnollisesti miniänsä rikkautta ja mahtavuutta hän samalla teki\nmolemmin käsin niin laajan, kokoavan liikkeen, kuin olisi tahtonut\nkahmaista koko maailman aarteet syliinsä.\n\n»Kyllä on, kyllä on — teidänkin kohtanne...». kykeni Hilma vain\njahkaamaan voimattoman vastalauseensa.\n\n»Köyhän täytyy kärlsiä», sanoi mummo kohtaloonsa alistuen. »Enkähän\nminä ole heille surlkeuttani valittanut, en heiltä mitään pyytänyt enkä\ntiellänsä ollut. Mutta sitä pientä toivon kipinätä olen rlinnassani\nvuosikymmeniä virleillä pitänyt, että oma poika olisi hautani\nparltaalla siunaamassa ja arlkkuni kannelle multaa heittämässä —\nkappa selässä ja liperlit kaulassa — kun tästä kerlta vievät sinne,\nmissä kaikki olemme yhtä vilkkaita ja samanarlvoisia... ja jossa\nsuurlimmatkin synnit...»\n\nMummon mielikuvituksen luoma maanpäällinen loppunäytös oli hänen\nmielestänsä niin suurenmoinen hyppäys arvoasteikossa ylöspäin\ntuonpuolisessa elämässä, jossa suuretkin synnit ylenpalttisessa\narmossa anteeksi annetaan, niin mieltä liikuttava, että hänen piti\nnostaa esiliinan lievettä silmillensä kuivatukseen vanhuksen herkästi\nherahtavia kyyneleitä.\n\nVaiettiin hetken aikaa, jolloin kuului vain mummon tukahdutettua\nnyyhkytystä esiliinan takaa. Mutta pian hän lapsen tavoin unhotti\nkyyneleensä ja niistää pihautti sormiensa välissä nenäänsä, ikäänkuin\nsiten karkoittaakseen turhan tunteilemisen arkisen todellisuuden tieltä.\n\n»Mitenkäs se on, Hilma rlukka, sinun kohtasi? Onkos se sulhasesi\nantanut tuolle epanalle eläkerlahoja?» kysyi hän.\n\n»Ei ole antanut — eikä ole väliäkään.»\n\n»Rliitele! rliitele!» innostui mummo ja viittilöi kiihtyneenä\nkäsillänsä kuin vihassa.\n\nJo pelkkä sellainen ajatuskin leimautti häpeän punan Hilman kasvoille.\n\n»Eipä sitä olo tainnut Riikkakaan lapsellensa eläkettä riidellä»,\nhuomautti hän hieman loukkaantuneena.\n\n»Olisin minä rliidellyt, mutta otappas hännästä kiinni maanmittarli,\njoka juoksee kuin kulkukoiria pitkin metsiä, ympäri! Suomen nientä...\nHehee!... Arlkisin tein työtä, mutta pyhäisin, kun oli vähän vapaampaa,\nmenin metsään muutamalle suudelle rajapyykille, joka oli mielestäni\nkuin sulhaseni minulle jättämä muistomerlkki olevinaan; istuin siellä\nkorlkealla kivikasalla, itkeä tihuttelin ja katselin pitkin suorlia\nautioita rlajoja.»\n\nMummo katsoi taas Hilman olan yli, ikäänkuin hän olisi jälleen nähnyt\nnuo aikojen takaiset autiot rajat, jotka sen jälkeen olivat jo monta\nkertaa umpeen kasvaneet ja taas avatut, ja hänen silmälautansa\nräpyttivät toisiaan vasten tavallista kiivaammin.\n\n»Yrittihän se Pekka kerta tyrkyttää minulle seteliä väkivetoon, mutta\nminäpä repäisin rahan kappaleiksi ja heitin palaset sen hävyttömän\nsilmille», kellahti Hilma, osoittaakseen ettei hänen sulhasensa sentään\nollut tarjonnut kiviä leivän asemesta.\n\n»Rlepäisit rlahan rlikki! Voipa höntti, minkä arlvoltaan teit — linnan\nrleissun itsellesi, jos pahat kielet kantavat viikoksesi vallesmannin\nkorlviin», päivitteli mummo päätänsä kahtaanne kallistellen. »Mikset\nottanut, kun toinen hyvän hyvyyttään tarljosi, vai onko sinun pörlssisi\nniin täysi, ettei sinne enää lisää mahdu?»\n\n»Eipä sillä: mutta oi taitaisi Riikka ymmärtää kieltäytymisen! syytä,\nvaikka koettaisin selittääkin.»\n\n»Kuka heitä ymmärltänee näitä nykyajan nuorlia. Mutta vieläkös se\nJoonas, isäsi, tuon tyllerlön takia on sinulle samanlainen karlilas\nkuin ennenkin, vai joko alkaa ukon luonto lauhtua?»\n\n»Samanlainen se on, en yhtä hyvää sanaa ole isältä kuullut sen jälkeen\nkun tuo maailmaan tuli — kerran löikin.»\n\n»Löi!»\n\n»Niin, Riikka hyvä... löi... oma isä...»\n\n»Millä se löi, kädelläänkö vai...?»\n\n»Suitset mitkä lie sattuneet kädessä olemaan, niin niillä mätkäytti\nselkääni kuin koiraa tai laiskaa hevoskonia. Pelkäsin, että se\nvihapäissään vielä tappaa lapseni, sieppasin Kaisun syliini ja juoksin\näidin suojaan.»\n\n»Mitäs äitisi?»\n\n»Sehän tuota on ainoata tukea ja turvaa tässä kurjuudessa: jos ei äitiä\nolisi, niin olisin hukassa.»\n\n»Kun minä sen ukon kantturlan otan käsilleni, niin vielä minä sille\nlakia luen, olen minä sen verlan Sanaa katsellut. Sanon sille\nvertauksella, että merleen semmoinen Joonas olisi heitettävä, suurien\nkalan karlhuna nieltäväksi ja kolmen päivän päästä lauhkeana lampaana\nHannalle oksennettavaksi.»\n\n»En tahdo tuomita väärin isääkään, hyvähän se oli minulle ennen,\nhyvinkin hyvä; mutta se on tuo lapsi, jota hän ei voi sietää»,\npuolusteli Hilma.\n\n»Onko isäsi sitten niin vanhurlskas, että hän luulee voivansa heittää\nensimäisen kiven?»\n\n»Niin, en tiedä... Sitä ei Riikka voi uskoa, kuinka pitkä minulle oli\nviime talvi ja kuinka iankaikkisen pitkä on ollut tämäkin pyhäpäivä.\nEttä ihan tässä täihin tulee, kun ei ole ketään, kenen kanssa edes\nsanan vaihtaisi.»\n\n»Sanoppas muuta— vai ei ketään. Mikäs kääriä se on tuo tuossa\nkopassa... herlan terlttu, herlan terlttu! Mutta minulla kun on koko\npitkän talven ollut ainoata toverlia vain sirlkka kiukaan kolossa.»\n\n»Kangertaa mieltäni kaiken lisäksi vielä sekin, että täytyy tässä\nollakseni työttömänä talon leivissä, kun lapsi sitoo kädet ja jalat,\nettei pääse edes elatustansa ansaitsemaan. Kuitenkin tuntuu oloni vähän\nkevyemmältä nyt, kun tuli kesä ja pääsin tänne aittaan piilottelemaan\ntuota aarrettani kuin ainakin varastettua tavaraa, pois toisten\njaloista.»\n\n»Mikäs täällä on yhtäkaikki ollaksesi», lohdutti mummo ja illan jo\ntultua myöhäiseksi lähti keppineen mennä köpittämään saunaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun aikaa Riikan mentyä alkoi maantieltä kuulua läheneviä nuorten\niloisia ääniä. Hilman väsähtäneet kasvot elostuivat, hän antoi kopalle\nsuuremman vauhdin ja kiiruhti oven raosta varkain kurkistamaan ohi\nkulkevia. Tuttua väkeä, kylän tyttöjä ja poikia, muutamat käsikoukkua\nkäyden, jotkut käsikaulalla. Tuskin oli menneitten puheensorina\nlakannut kuulumasta, kun jo uusia parvia läheni; ja joka kerta meni\nHilma oven raosta kurkistamaan, palaten jälleen sänkynsä laidalle kuin\npettyneenä.\n\n»Missä lienee, isäsi — olkoon!... hss — hss—hss...»\n\nMutta viimein ei kuulunut mitään, ei mitään muuta kuin käen\nkaihomielinen kukunta jostakin kaukaa ja kehdon kannatinköysien kitinä\naitan orresta. Soutajan kädet kopan laidalta valahtivat helmaan,\nheilurikehdon liikkeet lyhenivät lyhenemistään, kunnes se viimein\nseisahti kokonaan, ja aitassa vallitsi raskaampi alakuloisuus kuin\nkoskaan ennen.\n\nMinne ikinä katseensa käänsikin, kaikkialta tuijotti Hilmaa vastaan\nmykkä ikävyys liikkumattomin kuolleensilmin. Aitan ahtaat seinät\ntuntuivat puristautuvan yhteen, matala katto luhistuvan lattiaa vaston\nja murskaavan allensa kuin linnun luttoseen. Ahdistavan tunteen\nkokoon painamana hän kyyrötti sänkynsä laidalla kuin vangittu lintu\nhäkkinsä orrella, toverien visertäessä kevätlauluja metsän vapaudessa.\nVastustamattoman voiman vetämänä Hilma vihdoin ikäänkuin riuhtautui\nirti kahleistansa, meni ulos ja katsoi pitkin hiljaista autiota\nmaantietä sille suunnalle, jonne nuoret äsken olivat menneet. Johtui\nsiinä mieleen, kuinka hän pienenä paitaressuna oli samalla paikalla\nnäinikään seissut ja katsonut sunnuntai-aamuna kirkkoon lähtevän\näitinsä jälkeen ja tämän näkyvistä kadottua itkuun ratkennut, kun ei\noltu mukaan otettu. Oli niin samanlaista nytkin.\n\nKun lapsi yksin jäätyään oli katseellaan tehnyt kiertokulun yli ahtaan,\ntutun näköpiirinsä, alkoivat silmät lientyä, niinkuin lientyy sininen\ntaivas sateen tullen, huulet vyyhteilivät ja viimein tillahti haikea\nitku, havahduttaen äidin haaveistansa. Hilma palasi aittaan, otti tytön\nsyliinsä ja tyrkytti sille rintaa hätiköiden, puoliväkisin.\n\n»Tuossa — seh — ota, ime!»\n\nLapsi ei ollut ehtinyt saada nälkäänsä kunnolleen tyydytetyksi,\nkun äiti sen jo irroitti rinnoiltansa, peitteli jälleen koppaan ja\nalkoi kiivaasti soutaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut hoppuinen\nkiire jonnekin. Kehdon lentäessä edestakaisin suurin heilahduksin\nkannatinköydet aitan orressa kirkuivat kuin vihassa ja äidin\nkärsimättömänä vaihteleva laulu ja hyssytys tukahduttivat lapsen itkun\nmelkein kuulumattomiin.\n\nSaatuaan tyttösen vihdoin nukkumaan Hilma valikoi runsaasta\nvaatevarastostansa parhaan kesäleningin, vaihtoi nopeasti pukua,\nkampasi hiuksensa ja sidottuaan päähänsä valkoisen kinan heitti lopuksi\nsangen tyytyväisen katseen seinällä riippuvaan pieneen, kuvastimeen.\nOtti sitten läkkisestä rasiasta vähän kahvijauhoja paperiin, hiipi ulos\nja kiiruhti juoksujalkaa rantaan vievää saunatietä.\n\n»Riikka! Joko se Riikka nukkuu?» hän hiljaa tyrkkien herätteli saunan\npenkillä autuaan näköisenä nukkuvaa mummoa.\n\n»Herla varljelkoon! Mikä nyt — onko tuli irlti?» Riikka unimielissään\nvastaukseksi murahti.\n\n»Kuulkaa, Riikka, etteköhän te tulisi täksi yöksi minun sänkyyni maata\n— että jos Kaisu sattuisi heräämään ja...?»\n\n»Voipa kova lykky, kun tulit pahimmoikseen herlättämään; näin tuossa\nniin ihanata unta maanmittarlista. Oli olevinaan...»\n\n»Antakaa nyt maanmittarinne olla, puhutaan siitä unestanne toiste»,\nkeskeytti Hilma kärsimättömästi kättänsä huiskauttaen. »Minulla on\nkiire.»\n\n»Eihän tuota ole ampumalla elelty ennenkään. Ja vihillekö sinulla\nsemmoinen hätä on, kun olet laittanut itsesi noin kirlkonkorleaksi?»\n\nHilma punastui ja tuli hiukan hämilleen.\n\n»Ethän vain», mummo jatkoi ja pui leikillään sormea vuoteella\nistuessaan, »ethän vain aikone Pirlunkalliolle — sinäkin?»\n\n»Minäkin... Olisiko se sitten paljon, jos minäkin kerran vähän\nhuvittelisin, niinkuin muutkin nuoret?»\n\n»Nuorlet?... No, eipä ei — ethän tuota vielä vanha ole, mutta...»\n\n»Älkää nyt huoliko siitä. Tässä on kahvia, keittäkää ja juokaa; aitan\narkusta löydätte sokerit ja muut tarpeet.»\n\n»Hilma hyvä, tarlpeen nuo kahvivähät taitaa olla omassakin\nkuivuudessasi», mummo säälien esteli, mutta vääntäytyi kuitenkin\nvuoteeltansa ylös tavallista ketteräminin.\n\n»Riikka, nähkääs: kevät. Pidetään nyt lystiä kerta mekin, kumpikin\nomalla tavallamme. Kun te ette enää jaksa tanssia, niin juokaa\nkahvia... Tai ehkä te vielä — mikäs siinä on! Valssataan me kaksi\nmamman likkaa keskenämme täällä saunassa, kun toiset tytöt tanssivat\nsulhasineen polkkaa Pirunkalliolla.»\n\n»Älä, Hilma rlakas, älä, älä», pyyteli mummo rukoilevalla äänellä ja\nasettui niin nöyrään asentoon kuin liehakoiva koirarakki väkevämpänsä\nedessä; sillä Hilman silmien ilmeessä ja koko olennossa oli hänen\nmielestänsä pakotetusta leikistä huolimatta jotain pelottavaakin.\n\nTuskin hän oli ehtinyt sanoa pyyntöänsä loppuun, kun Hilma jo\nrallittaen ja notkein liikkein valssin tahtia matkien retuutti\npaitasillaan olevaa, hullunkurisesti vastaan rimpuilevaa mummoa ympäri\nsaunan epätasaista lattiaa.\n\n»Voi, Hilma kulta... arlmahda, arlmahda... hihihi!... Älä viitsi,\nälä viitsi rletuuttaa vanhaa Rliikkaa — huonot jalat, kihtiset\nkompurlat, heikko rluustitautinen pää... Haprlaat luut voivat katketa,\nrlavistuneet liitokset ratketa. Pirlhana!... purlistat harltioitani\nkuin pihdillä... Voi, voi arlvoltaan, kun putosi kahvitötterlö\nkädestäni... Pyörlyttää — pyörlyttaä...»\n\n»Kas näin sitä, Riikka, Jylhänmäen ainoan tyttären häitä tanssitaan —\nooh!» sanoi Hilma ja hypähti kevyesti kynnyksen yli.\n\n»Senkin villivarlsa!» oli mummo toruvinaan puiden nyrkkiä poistuvan\njälkeen.\n\nToinnuttuaan huumauksestaan Riikka laittoi lastuvalkean saunan uuniin,\nkiehautti kahvin ja tassutteli virsut jalassa pannuinensa Hilman\naittaan. Tuntui niin suurenmoiselta ja arvoa kohottavalta emännöidä\nnäinikään ominpäin, ikäänkuin omassa aitassansa, omalla arkullansa sen,\njoka oli melkein koko elämänsä iän tottunut saamaan kaiken armopalana\ntoisen kädestä.\n\n— Että se uskalsikin jättää avaimen arkkunsa suulle, ettei johtunut\nnäinkään ajattelemaan: entä jos se huutolaismuija sieltä jotakin\nkähveltäisi esiliinansa alle, tai ahneudessaan appaisi suuhunsa kaikki\nimelät, ja siinä mielessä nostanut tuohon kannelle kahvikuppeja,\nmaitopulloa ja antipalaa sokeria ja sitten pistänyt avainta taskuunsa.\nNiin olisi joku toinen tehnytkin, mutta se onkin. Hilma, toista maata\nkuin monet muut. Eipä sillä, että olisi minussa mitään epäilyksen\nalaista. Rikettä mitä lienenkin nuoruuden hulluudessani tehnyt,\nvarkauden synnistä ei ole tunnollani kannetta ollut. Ja vaikka olisi\nvähän ollutkin, niin tämä, että näin uskotaan ja luotetaan, pitäisi\npitemmätkin kynnet erossa toisen omasta.\n\nJuotuaan suu maireellaan kahvia muutamia kuppeja Riikka aikansa\nkuluksi tarkasteli lähemmin arkun sekalaista sisältöä. Huomasipa\ntällöin eräässä nurkassa seista töröttävän mustan, synkännäköisen\npullon. Hän otti löytönsä ylös ja ojentaen käsivartensa suoraksi alkoi\nvanhojen tapaan etäältä, tirkistävin katsein tavailla kuolonilmoitusta\nmuistuttavaa mustareunaista paperia pullon kupeesta:\n\n»Pee sano pee — oo — ärl — tee... Porltviiniä... Hilman saunavarlojen\nrlippeitä... Herla mun päiviäni!»\n\nPuolillaan oleva viinipullo kädessä, ja vesi kielellä. Riikka kävi\nankaraa oikeutta itsensä kanssa, painaen peukalonsa lujasti kuin\nlukoksi korkin päälle, ettei vastoin tahtoansa tulisi syypääksi\nsynnilliseen tekoon. Mummon ajatukset rehellisyydestä joutuivat hiukan\nristiriitaan hänen äskeisten ajatustensa kanssa. Kuinka hän siinä\nharkitsikin, souti ja huopasi, alkoi tulppaa painava peukalo vähitellen\nherpautua jännityksestänsä, ajatuksen päätyessä lopulta kultaiselle\nkeskitielle:\n\n— Koko pullon jos mukaani ottaisin, niin se olisi varastamista, mutta\ntäällä aitassa naukattua pientä lirausta ei lue synniksi Jumalakaan.\nSitäpaitsi Hilman sana: »Arkussa on sokerit ja muut tarpeet», — _muut_\ntarpeet, niin.\n\nRiikka kaataa pulputti pullosta mustanpuhuvaa nestettä vähinvajaan\nkahvikupin. Aluksi hänen nautintoonsa pyrki sekaantumaan epämääräinen\nvastenmielisyys teon oikeutuksesta ja aiheeton arkuus siitä, että\nHilma minä hetkenä hyvänsä saattaa ilmaantua aitan ovelle. Mutta\nmaistelemisen hiljalleen jatkuessa nämä häiritsevät tunteet häipyivät\nolemattomiin, ja mummo sai vielä kerta, elämänsä ehtoolla, nauttia\nolemassaolon suloa. Ikävä vain, ettei ollut ketään puhetoveria nyt, kun\nolisi ollut niin mieluista tarinoida maanmittarista, pojasta, miniästä.\n\nSyvät uurteet mummon otsalla ikäänkuin silisivät, sammuva katse\nkirkastui, ja koko kasvoja valaisi hetken nuoruuden kaukainen kajastus.\nHän liitti kätensä ristiin ja kyynelsilmin kiitti Jumalaa siitä, että\nhänelle, huonolle, vielä haudan partaalla annettiin armo tuta tällaista\nautuutta.\n\nKuta alemmaksi viinin pinta pullossa laskeutui, sitä ylemmäksi nousi\nRiikan sisäinen lämpö, kohoten viimein niin korkealle, että hän ei\nenää jaksanut kantaa iloansa yksin. Hän siirsi istuimensa kehdon\nluokse ja alkoi laulaa »Herlan terlttuansa», nyt paljon raikkaammalla\näänellä ja syvemmin tuntein kuin, taannoin. Mutta mummon ylenpalttisen\nonnen purkaukseen ei riittänyt yksin laulu, onnettomuudeksi hän.\ntahtoi vielä leikkiäkin. Kun »haukka» aikansa liideltyään kehdon yllä\niski ehkä liiankin kovakouraisesti nukkuvan rintaan, heräsi tämä ja\nsilmät ummessa alkoi ryystää kesken untansa herätetyn lapsen itkun\nkärinätä. Pian se kuitenkin lakkasi ja oli hetken vaitonaan, niinkuin\nolisi muistellut jotakin hämärästi näkemäänsä, avasi äkkiä silmänsä\nja tarkasti tutkivasta mummun kasvoja. Katseli sitten etsien ympäri\nhuonetta, mutta kun ei kaipaamaansa löytänyt, ratkesi se uudelleen\nitkuun, nyt todenteolla.\n\nRiikka souti, lauloi, koppa ritisi ja köydet kirkuivat mutta yli kaiken\nkuului pelkäävän lapsen huuto. Tilanne muodostui vähitellen kilpailuksi\nsiitä, kummalla noista kahdesta lapsesta on voimakkaampi ääni. Viimein\nmummo otti tytön syliinsä ja koetti hyssytellä ja viihdytellä, mutta\nkun se näytti vain pahentavan asiaa, juolahti hänen humalaisiin\naivoihinsa viimeinen hätäkeino: hän kalvoi paitansa aukeamasta esiin\nkuivettuneen rintansa ja tyrkytti sitä lapsen suuhun — tarjous, jonka\ntämä suuttuneena jyrkästi torjui.\n\n»Perlisyntiä», huokasi mummo ja pudisti huolestuneena päätänsä.\n\nViimein voitti kuitenkin nälkä perisynnin: lapsi imeytyi tarjolla\nolevaan nisään kuin iilimato paiseeseen. Kuului vain hiljaista,\ntohinaa, kun se huulet pitkällä, silmät pullollaan koetti imeä\nravintoa ehtyneestä lähteestä kuin kuivan sarven nenästä. Mutta vaikka\nsen suuhun ei herunut pisaraakaan, tunsi Riikka kuitenkin ruumista\nsuloisesti herpaisevaa voimaa virtaavan lapseen aina sydänjuuristansa\nasti.\n\nKun Kaisu vihdoin huomasi tulleensa narratuksi, siitti perisynti\ntekosynnin: tyttö löi pienellä lihavalla nyrkillänsä mokomaa\nkuivettunutta pahkaa, alkaen samalla kiukkuisena kirkua, huitoa\nkäsiään ja säikyttää sääriänsä, niin että oli vähällä pudota lattialle\nhoitajansa käsistä.\n\n»Hilma hoi, etkö sinä ala tulla kotiin jo. Hyppäät rletkottelet siellä\nPirlunkalliolla ja jätät minut, tänne huutavaan hukkaan», päivitteli\nmummo ja katseli hätääntyneenä ympärilleen kuin apua etsien.\n\nYhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät viinipulloon kuin pelastuksen\nkallioon.\n\n»Antaahan Rliikka — antaahan Rliikka pieneliö», hän viihdytteli\nlirauttaessaan kahvikuppiin viiniä, jonka vaivoin sai kaadetuksi tytön\nsuuhun. Tämän vastustaessa osa juomaa pärskyi rinnoille, osa valui\nkurkusta alas, ja ennestään tulipunaiset kasvot muuttuivat hiukan\nsinertäviksi kuin tukehtuvalla. Mutta Riikan laskelmat osuivat oikeaan:\nlapsi rauhoittui ja kehtoon laskettuna nukkui raskaasti kuin tukki.\n\nPian sen jälkeen mummokin kellistyi sänkyyn maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaunan luota lähdettyänsä Hilma riensi tanssikalliota kohti suoraan\nmetsän halki, ehtiäkseen pikemmin perille ja välttääkseen tapaamasta\nihmisiä yleisellä kulkutiellä. Kisapaikkaa lähetessä alkoi hänen\nkorviinsa kuulua ajoittain viulunsäveliä ja ikäänkuin maanalaista\nkumeata jyminää. Hilma kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Mutta\ntultuaan Telkkälammelle, jonka vastaisella rannalla veteen pistävällä\nniemekkeellä sijaitsi korkea, päältä tasainen Pirunkallio — uskovaisten\nantama herjausnimi sen johdosta, että nuoret olivat, valinneet sen\ntanssipaikaksensa — häneltä laukesi rohkeus mennä toisten joukkoon,\nkuten alkujaan oli aikonut. Piilottautuen rantapensaan suojaan hän jäi\nsalaa tarkastamaan entisiä tanssitovereitansa, samoin kuin oli heitä\nvähäistä aikaisemmin varkain kurkistellut aittansa oven raosta.\n\nSyrjäisenä ja näin edempää katsoen Hilman mielestä näkemänsä ja\nkuulemansa oli kuin ihanaa unennäköä. Itse mukana ollen ei sitä ollut\nennen näin kauniiksi huomannutkaan. Korkealla kalliolla kuulakkaa\nyötaivasta vasten kuvastuvat valkopukuiset tytöt näyttivät ilmassa\nliihoittelevilta keijukaisilta. Ja syvällä lammen kirkkaan pinnan\nalla oli kuin satukuva: samat tanssijat miltei kauniimpina vielä,\nvaikka ne matkivina liikkeineen ja päät alaspäin riippuen näyttivät\nsamalla hiukan naurettaviltakin. Hilman veli, Kalle, kylän kuulu\npelimanni soitti viulua niin kauniisti, että se mieltä värisytti; ja\nalhaalla kallion juurella istui ruuhessa pari venäläistä laukunkantajaa\ntupruuttaen savuja tyyneen ilmaan omatekoisista savukkeista.\n\nKaiken tämän lisäksi lämpimän kesäyön viekoitteleva salaperäisyys\nkiihoitti kiusattuja veriä, niin, että Hilma vaistomaisesti tarttui\nkädellänsä pensaaseen, pidättääkseen itseänsä, ryöstäytymästä lammen\npäitse tanssin pyörteisiin, ja painot hetkeksi toisen kätensä suunsa,\neteen hilliytyäkseen huikkasemasta noille parrakkaille miehille, että\ntulisivat häntä veneellä noutamaan.\n\nVaikka tuottikin tuskia toisten riemun näkeminen sille, jonka oli pakko\nitseltänsä ilon ovet sulkea, vaikka viilsikin sydäntä verisin veitsin\nnähdä narraajansa, syyllisimmän syyttömänä ylinnä tanssin humussa,\nniin olihan kuitenkin hyljätylle jonkinlaista nautintoa siinäkin,\nettä sai kadotettuun paratiisiinsa edes näin portilla katsoa ja elää\nmuistoissansa entisiä, onnellisempia aikoja.\n\nKenties Hilma olisi viipynyt piilossansa pitemmänkin aikaa, ellei hän\nolisi tullut aiheessansa häirityksi.\n\n»A vot!» huudahti yhtäkkiä toinen ruuhessa istuvista ryssistä ja lyöden\nsormillaan näppiä ilmassa alkoi meloa suoraan Hilmaa kohti, jonka hänen\nvaaniva silmänsä oli sattumalta huomannut pensaan suojasta. Rantaan\npäästyä hän meni tämän luokse ja veikistellen kysäisi:\n\n»A tulu sie meiän kans?»\n\nHilman kasvot sävähtivät punaisiksi, hän puraisi huultansa, ja tuntui\nkuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen kuumalle ihollensa. Äskeiset\nhaaveilut haihtuivat kuin pettävä sumu, ja karkealla tavalla herätetty\ntodellisuus tuli taas raskaana sijaan. Onko sitä todellakin laskeutunut\nihmisten silmissä jo niin alhaalle, että, kuka tahansa maankiertäjä\nrohkenee hänelle esittää mitä hävyttömyyksiä hyvänsä. Niinkö, että nuo\nmiehen liuhakkeet luulevat hänen kyttäilevän täällä niissä hankkeissa\n— silläkö tavalla häntä arvostellaan. Mutta hänellä oli vielä jäljellä\ntarpeeksi ylpeyttä ollaksensa vastaamatta ja selittämättä mitään\nmokomille.\n\n»Antama silkit.»\n\nSeurasi pitkä äänettömyys.\n\n»A tulu sie?... Karjalan briha...»\n\nVastaukseksi Hilma sylkäisi vasten kysyjän vilkkuvia ketunsilmiä.\n\n»Pjerkele!» kivahti ryssä ja pyyhiskellen karvaista naamaansa punaiseen\nnenäliinaansa lähti melomaan irvistelevän toverinsa kera jälleen\nkallion juurelle.\n\nMiesten jäädessä veneeseen vaanimaan kuin hämähäkit otollisempaa\nsaalista verkkoonsa lähti Hilma omalle tahollensa. Kun hän vasta\nmyöhään aamupuolella yötä palasi aittaansa, tapasi hän kehdossa itkevän\nlapsen ja sängyssä kuorsaavan mummon, joka kuitenkin pian heräsi.\n\n»No, saitko nyt taipeeksesi tanssia rletkotella?» kysäisi Riikka.\n\nMutta kun vastausta ei kuulunut, raotti hän hiukan silmiänsä ja katsoi\nHilmaa kasvoihin.\n\n»Näyttää nuo silmäsi niin punaisilta ja turvonneilta että etkö lie\nollutkin hautajaisissa.».\n\n»Paljonhan sitä, mummo hyvä, on pitänyt parastansa taas hautaan\nlaskea», huokasi Hilma. »Mutta verestävänpä nuo näkyy Riikankin silmät.»\n\nMummo heitti hätäisen silmäyksen arkun kannelle, mutta kun pulloa ei\nsiellä näkynyt, hän jälleen rauhoittui.\n\n»Verlestävän?... Liehän tuota murlhetta minullakin.»\n\nHilman nostettua lapsen kehdosta ja sitä tarkastettua hän hämmästyneenä\nhuudahti:\n\n»Hyvä isä sentään! Mikä sen sisukset nyt noin on sotkenut?»\n\nRiikka yritti kohottaa päätänsä pieluksesta paremmin näädäksensä,\nmutta antoi sen samalla vaipua alas. Huomautti sitten hetken kuluttua\nviattomana:\n\n»On voinut mennä vatsa vähän kurlalle — Raskaaltapa tuo tuntuu minunkin\npääni.»\n\n\n\n\nIII\n\n\nRaskaina ja ikävinä kuluivat Hilman äiteysvuodet. Varsinkin niinä\nhetkinä, jolloin toivottomuuteen vaipuva katse pyrki väkisinkin\ntunkeutumaan tulevaisuuteen nykyisen elämän harmauden lävitse,\nlöytämättä sieltä ainoata valon pilkahdusta, kuvastui edessä oleva\ntaival ylivoimaiselta kulkea. Aiheuttihan tosin jonkin verran vaihtelua\nnähdä lapsensa kehittyvän, nähdä sen yrittävän ensimäisiä horjuvia\naskeliansa ja kuulla lepertävän: äiti. Mutta ei edes tämä kalpea ilon\nkukkanen ollut pistävää piikkiä vailla: tyttö ei saisi ikänä lausua\nisä-sanaa omalle kohdallensa. Tästä johtuva katkeruus kalvoi mieltä\naina ja kiihtyi aika ajoin niin raivoisaksi, että Hilman teki mieli\nsurmata lapsensa, ikäänkuin se olisi syyllinen. Mutta samalla hän\nkauhistui moista ajatustakin ja katuvaisen tuskia kärsien tuhlasi\nlempeä pienoiselle, kuin olisi sen kuolemasta pelastanut.\n\nVuosien vieriessä Hilman rinnan ristiaallokko kuitenkin tyyntyi, ja hän\nalkoi vähitellen vaipua tylsään välinpitämättömyyteen, antaen päivän\nmennä, toisen tulla, piittaamatta juuri siitä, oliko hän elossa vai\nkuolleena.\n\nMutta nyt viime aikoina hän oli ilman tiettävää aihetta tuntenut\nsielunsa salaisissa syvänteissä käsittämätöntä ahdistusta jostakin\nuhkaavasta vaarasta, saaden aavistuksilleen lisävirikettä Riikan\nhoureista ja omista hämäristä unennäöistänsä. Määräajoin uudistuville\nunille oli yhteistä se, että hän joka kerta oli harhailevinaan\neksyksissä suuressa metsässä; mutta kiusallista oli, että unikuva hänen\nherättyään ikäänkuin siirtyi kauas ajassa taaksepäin, niin että hän\nei koskaan muistanut sen yksityiskohtia enempää kuin sitäkään, miten\nhänelle metsässä lopuksi kävi.\n\nViime vuosina taakaksi muuttunut elämä alkoi tuntua taas elämisen\narvoiselta. Lapsen isättömyys, siitä johtuva häpeä ja muut pienet\nmielikarvauden aiheet saivat väistyä syrjään vähäpätöisinä\nsivuseikkoina. Unhottaen kaiken muun Hilma tunsi vain kiihkeää tarvetta\nriippua kiinni elämässä, nyt, jolloin se tuntui olevan ikäänkuin\nluisumassa jalkojen alta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä keväänä — Kaisu kävi jo neljättä vuoltansa — oli suven tulo hyvin\naikainen. Jo huhtikuun puoliväliin päästessä olivat, hanget sulaneet,\nja aurinko paahtoi kuin kesäsydännä. Maaliskuu oli tosin syntynyt\npohjoistuulella, ja vanhain ennustus, että siitä alkaen pitäisi kylmiä\njatkua vielä kolme kuukautta, ei näyttänyt tällä kertaa pitävän\npaikkaansa. Mutta myöhemmin, toukokuulla, palasivat pakkastiaiset\nmetsistä jälleen kartanoille tirskumaan pahaenteisesti, niinkuin\nviilalla olisi terästä karauteltu; samoin alkoivat viirin lehdet\nsalkojen päässä kirahtaen pyörähdellä. Eteläisillä ilmoilla asustanut\ntuuli etsi sijaansa useita päiviä, kunnes viimein kiersi myötäpäivää\npohjoiseen ja asettui sinne. Ilmat vaihtuivat kylmiksi, ja sataa\nlötkäytti maahan märkää lunta.\n\nEräänä iltapäivänä Jylhänmäen isännän ollessa pihassa purkamassa\npuukuormaa reestänsä, alkoi hänen korviinsa kantautua maantieltä\noutoja ääniä. Hän lakkasi hetkiseksi työstänsä ja kuulosti käsi\nkorvalla. Melu läheni lähenemistään, voi erottaa jo eri ääniä. Siellä\nsiunattiin ja kirottiin, itkettiin, puhuttiin sekaisin suomea ja\nmustalaisen kieltä, siellä kilisi kulkuset, parkui siat ja ulvoi\nkoirat. Saattoi kulua runsas puoli tuntia, ennenkuin musta matkue ehti\npihaveräjälle, niin hitaasti siinä kuljettiin. Eellinnä tuli itse\nHontelo-Taneli notkahtelevine polvineen hevosen rinnalla, auttaen\nsitä aisasta kärryjen vetämisessä, joiden pyöriin oli paakkiutunut\npaksut lumivanteet. Kärryillä istui Tanelin vaimo, Leena, musta- ja\npunaruutuisessa isossahuivissansa tavaroittensa keskellä mahtavana\nkuin kuningatar. Toisen hevosen kärryillä lojui puolimakuullaan\nturkkiin kääriytyneenä näköjään sairas mies ja puoli tusinaa kirkuvia\nmustapäitä, joita sika säkissä säesteli. Jäljessä laahusti hajahiuksin\nsairaan vaimo, kantaen pienintä käsivarrellansa, ja joukon jatkona\nsuuri koira, joka väliin ulvahteli, luultavasti niiden toisten\nsurkeutta.\n\n»Hai, hyvä isändä, baaliba loppu daidaa dulla», Taneli jo kaukaa\nsurkealla äänellä nenäänsä huusi:\n\n»Budda dii se od, eddä ku siivolda elää baalibassa eikä dee kellekää\npahaa, dii auduassa kuolee — dii se od», tarkoittaen huomautuksellaan,\nettä hänen väkensä ei ole samanlaista varasjoukkoa kuin muni\nmustalaiset.\n\nSairas mies, Tanelin poika, talutettiin tupaan ja sijoitettiin\nomin luvin Kallen sänkyyn maata. Vaimot ja lapset veivät kukin\nkantamuksensa kamaa tupaan: sianporsaan, kahvipannun, pusseja, tyynyjä,\nnahkasia, vakkasia. Taneli jäi vielä ulos hevosille ruokaa ja suojaa\nhuoltamaan. Riisuttuaan pienen pattijalkaison kaakkinsa, jonka kaulassa\nnahkakantimessa kilisi tusinan verran tiukuja ja länkien puassa useita\npieniä umpikulkusia, hän konia pyörittäen ja ohjasperillä laihoille\nkyljille rapsien koetti innostaa isäntää hevoskauppoihin.\n\n»Hai, vanaha duddu, vaihdakaa hevosda. Siidä od siddo luondokappale\nkerranki ihibise biele bukaide: ruho pyöreä ku herdeedpalko, selkä\njoukea ku beredlaide. Ja ku od oikea keli ja sille lähdöluva andaa, dii\njubalauda, se od diinku pääskyse käbbedeldää lendoo laskis.»\n\nKun isäntä ei tuntunut olevan halukas hevoskauppoihin tällä kertaa,\nkäänsi Taneli puheen toisaalle.\n\n»Onkos isäddällä salveddavaa oridda, pässiä, eli huuda porsasda?»\n\n»Ei satu nyt olemaan», vastasi isäntä vähän häpeillään.\n\n»Eikö ole koiradpedikkaa eli kissadpoikaakaa?»\n\n»Ei ole, ei ole niitäkään.»\n\n»Bidäs deillä sidde od?»\n\nLämmittyään hiukan kohmetuksestansa Tanelin vaimo ensi työkseen keitti\nkahvin, jota nurkumatta antoi jokaiselle, kellä suuta oli. Tiedettiin\nennestään, että niin hyvää kahvia kuin Leena ei osannut keittää moni\nmustalaisakkakaan, ja niin mestarillista kahvin kaatotapaa ei ollut\nkellään toisella. Tavallisten tusinakaatajien tapaan hänkin alkoi\njuoksuttaa kahvia kuppiin pannun ollessa alhaalla, mutta ei riiputtanut\nsitä siinä koko aikaa, vaan nesteen keskeytymättä valuessa kohotti\npannun korkealle, laski alas ja nosti jälleen entistä ylemmäksi,\npäänsä tasalle, niin että kahvi ilmaputouksen tehtyään kohisi ruskeana\nryöppynä erehtymättä määräpaikkaansa, kunnes kuppi ja lautanen olivat\ntäydet. Leena tiesi, samoinkuin jokainen oikea kahvinjuoja tietää,\nminkä arvokkaan nautinnon lisän moinen näky ja lorina, vaikuttavat\nniihin, joilla on ei ainoastaan suu, vaan myös silmät ja korvat.\n\nSairas mies, jonka luonnostaan musta naama oli melkolailla vaalennut,\nvalitteli hiljaa sängyssä, välittämättä kahvista enempää kuin mistään\nmuustakaan.\n\n»Mikäs tauti se tätä Kustia vaivaa — eihän se liene tarttuvata?»\nkysäisi isäntä.\n\n»Hai, hyvä isäntä, ei siinä ruttoa ole. Se on vain sellainen\njalanpäällinen sairas, yskää mitähän vähän lie», selitti Kustin vaimo.\n\nLumen sulamista odotellen Tanelin joukko viipyi Jylhänmäessä useita\npäiviä. Jo heti heidän tultuaan Hilma päätti antaa Leenan katsoa\nkorteista, merkitsivätkö hänen oudot unensa ja aavistuksensa mitään\nerikoista. Mutta vaikka hänellä oli kiihkeä halu saada tietää jotakin\nvastaisen elämänsä kohtaloista, ei hänellä tuntunut riittävän rohkeutta\nkuulla ehkä hyvinkin synkkää totuutta. Tavallisesti povautettiin\nmustalaisakoilla vain leikin vuoksi tai päästäkseen rauhaan heidän\nmankumiseltansa, mutta Leena oli tässä niinkuin monessa muussakin\nsuhteessa poikkeus vertaisistansa. Hän ei koskaan tyrkyttänyt\ntaitoansa, ei imarrellut eikä luvannut kymmentä hyvää ja kahdeksaa\nkaunista, vaan sanoi suoraan, mitä kortit näyttivät; siksi häntä\nuskottiin ja peläten antauduttiin hänen ennustustensa alaiseksi.\n\nVasta kun mustalaiset alkoivat tehdä poislähtöä, vihjasi Hilma povaajan\nsalaa kanssansa kamariin. Tämä otti korttinsa esiin ja lateli ne\npöydälle määrättyyn järjestykseen, samalla höpisten puoliääneen outoa\nkieltänsä, niinkuin olisi keskustellut jonkun näkymättömän kanssa.\nHilma odotti tulosta jännittyneenä ja pelon vallassa kuin heikko sairas\nlääkärin tutkimusta, sillä povaajan yhä huolestuneemman näköisiksi\nkäyvistä kasvonilmeistä hän saattoi havaita, että lehdet eivät\nluvanneet hänelle mitään hyvää.\n\nKun Leena kolmannen kerran oli sekoittanut korttinsa ja ladellut ne\npöydälle, jäi hän otsa, rypyssä isoksi aikaa äänettömänä katsomaan\nlehtiin. Viimein hän liitti kätensä ristiin, kohotti pikimustat\nsilmänsä akkunasta taivaalle ja huudahti omalla kielellänsä:\n\n»Oi, sihko Deevel, jelepa komunengo kenta meribosta!»\n\nAntamatta sanallakaan tietoa ennustuksen tuloksesta. Leena kokosi\nkortit taskuunsa, eikä Hilma selvitystä liioin kaivannutkaan. Kuu\npovaaja sitten hyvästeli, pusersivat molemmat naiset toistensa kättä\nsellaisin tuntein, että he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJylhänmäen eteistuvan laipion rajassa risteili suuri kiiltävänsininen\nkärpänen, napsautteli silloin tällöin ruumiillansa aikoinaan\nvalkeaksi maalattuun kattopaperiin, johon vuotanut sadevesi oli\nkirjaillut ruskeita, kummallisen muotoisia kuvioita, ja istui viimein\novensuusängyn päätylaudalle levähtämään. Suurilla liikkumattomilla\nverkkosilmillänsä se katsoa, parritti uhkaavan näköisenä sängyssä\nmakaavan talon pojan, Kallen, kalpeihin kasvoihin, ja alkoi hetken\nkuluttua liikutella lyhyitä tuntosarviansa, ikäänkuin ilman hajua\ntunnustellen. Kuopi sitten tyytymättömänä etujaloillaan niskaansa,\noikoi takaisillaan siipiänsä ja lentää hyrähti sivuseinällä olevan\nsängyn kirjavalle karttuunipeitteelle, jonka alla nukkui Hilma,\npikku tyttönen kupeellansa. Kyyhöttäen hetkisen peitteellä, matalana\nkärpänen lennähti lyhyen välimatkan, aivan kuulumattomasti ja istahti\nHilman kattoa kohti piipottavan terävän nenän päähän, alkaen tunkea,\nimutorveansa ihon sisään.\n\nVuoteen vierellä istuva talon emäntä karkoitti kättänsä huiskuttamalla\nkärpäsen varovasti, melkein arkaillen pois, jonka jälkeen se alkoi\nvainota lattialla auringon paisteessa loikovaa Mustia, kuten pääskynen\nnarraa, kissaa.\n\nOllen nukkuvinaan Musti hiukan raoitti toista silmäänsä ja asetti\nhampaansa irveen iskuvalmiiksi. Joka kerta kun kärpänen läheni\nvaarallista pyydystä ja koira äkillisellä liikkeellä tavoittaen\nkiusaajaansa suuhunsa loksautti kuuluvasti yhteen suuria leukojansa,\nvavahti emäntä lentäjän puolesta. Hän tunsi suurta helpotusta, kun\nkärpänen viimein istui seinälle akkunan pieleen ja alkoi kiukuissaan\nkihnuttaa etujalkojansa vastakkain.\n\n»Taitaa olla ilmassa ukkosen enteet, kun ovat nuo kärpäset niin\näkäisiä», huomautti Kallen sängyn sivulla liinasillaan istuva isäntä.\n\n»Eivät ole ukkosen ennustajia nämä», vastasi emäntä varmasti.\n\nIsäntä nousi seisaalle ja käsi ojossa alkoi virsuilleen hiljaa\nhiihdätellä akkunaa kohti.\n\n»Mitä sinä nyt?» kuiskasi emäntä hätäisesti.\n\n»Tapan tuon kiusanhengen.»\n\n»Tapat — _kuolemankärpäsen!_\n\nIsännän ojennettu käsi kohosi korvalliselle ja vaipui sieltä vitkalleen\nalas. Oltuaan hetken kahden vaiheella hän peräytyi entiselle\npaikallensa.\n\nSaattaapa olla rauhoitettuja lintuja tämä.\n\nKuultuaan puhelua ja ihmisliikettä Musti kapsahti jaloilleen ja kävellä\nrapsutti isäntänsä luokse. Heiluttaen turhaan tuuheata häntäänsä\ntavanmukaista, hyväilyä odottaen se istui lattialle kuin mies ja\nojensi käpälänsä pistääkseen kättä. Kun siihen ei tartuttu, tyrkkäsi\nse kuonollaan isäntää sääreen herättääkseen huomiota — mutta turhaan.\nKoetettuaan kaikki keinonsa Musti asetti leukansa isännän polvelle ja\nkatsoi miettivästi hänen huolestuneisiin kasvoihinsa.\n\n— Ei, nyt ei ole asiat oikein. Minkätähden ollaan ääneti melkein aina,\npuhutaan kuiskaillen ja kuljetaan hiipien kuin oltaisiin väijymässä\narkaa lintua puun latvasta? Onko tässä tietämättänsä tullut tehneeksi\njotakin pahaa — vai onko isäntä nukkunut istualleen, silmät auki?\n\n— Hau!\n\nLyhyt, terävä haukahdus leikkasi hiljaisuutta kuin aavistamaton\nlaukaus. Molemmat vanhat säpsähtivät, ja säikähtäen omaa ääntänsä\nlyyhistyi Musti kokoon kuin lyöntiä odottaen.\n\n»Siunatkoon!» pääsi emännältä tahtomattansa hillitty huudahdus.\n\n»Musti, Mus— ti!» torui isäntä ja pudisti koiralle varoittavasti\nkättänsä.\n\nMusti vetäytyi häpeillään ovensuu nurkkaan ja kiersihe myhkyrään\nmaata, lattialle, päästäen pitkän, ikävystyneen ulvahduksen. Kuono\nkäpälän päällä koira katsoi surullisesta lattiaan ja räpyttäen kosteita\nsilmiänsä vikisi hiljaa, niinkuin olisi itkenyt.\n\nIsoon aikaan ei kuulunut taas muuta kuin sairaiden hiljaista hengitystä\nja koiran valittavaa vikinää ovensuunurkasta.\n\n»Että kun nyt näin tämmöinen onnettomuus piti ylhäältä annettaman»,\nlausui emäntä vihdoin ääneen ajatuksensa.. »Että ihan kuin liiton\nmukaan tupertuivat tuohon käsin käännettäviksi, melkein samana päivänä.»\n\n»Kiireinnä heinäaikana», lisäsi isäntä huolensa.\n\n»Eipä se taida tauti ja kuolema katsoa näitä maallisia kiireitä, näitä\ntämän maailman heinäntekoja.»\n\n»Nehän ne mustalaiset, hyväkkään kiertolaiset tuon varitaudin\ntartuttivat», kuohahti isännän mieli.\n\n»Ei niin, Joonas, vaan näin: Ei tauti tartu, eikä rutto rupea Jumalan\nsallimatta. Ja mitenkäs lukee Sana: Vaikka tuhat kaatuisi sivullas ja\nkymmenen tuhatta oikeallas, ei se sinuun satu.»\n\n»Sanokoon Sana mitä sanookin, mutta minä sanon, että jos\nHontelo-Tanelin joukko uskaltaa vielä astua jalallaan kynnykseni yli,\nniin minä näytän, mistä on viisi hirttä poikki.»\n\n»Olisi kai meitä tässä ollut — jos niin, että tauti olisi tarttuakseen\neikä ylhäältä annettu — ollut huonompaa ja heikompaakin, mihin kivun\nkyntensä iskeä», puolusti emäntä väitettänsä.\n\nKun isäntä siihen ei osannut, sanoa mitään, jatkoi emäntä huokailuaan:\n\n»Kumpi heistä ensin nukahtanee, Hilma vai Kalle.»\n\n»Hilmalle se olisi parempi», sanoi isäntä jotenkin tylyllä äänellä.\n\nEmäntä vilkaisi salaa mieheensä.\n\n— Sen on otsassa ja suun ympärillä yhäti nuo samat ankarat uurteet kuin\njäätyneet vaot syysharmaalla kynnöspellolla, ja silmissä tuo jäinen\nilme, niinkuin näiden neljän katkeran vuoden leppymätön viha olisi\nniihin kaihiksi kasvanut. Pehmiää nuo kovimmatkin kirret ja sulaa\nsuurimmatkin järven selät kevätauringon alla; mutta sitä aurinkoa\nei taida olla, joka jaksaisi sulattaa roudan Joonaan sydämestä —\njaksaneeko edes oman lapsensa kuolemakaan. Niin kova kolaus se oli\nvanharukan kunnialle tuo Hilman isättömän lapsen maailmaan tulo — lapsi\nparka siinä niin kauniisti nukkuu äitinsä rinnalla viatonta untansa...\nVoi, Hilma poloinen, että sinä yhtäkaikki saatoit eksyä oikealta tieltä\nniin kauas pettävälle polulle. Ei jaksa tuomita äidin sydän, se voi\nvain surkutella, säälitellä. Ja onhan toki lohtua jälkeen jäävälle\nsiinä, että olet koettanut katua, anteeksi anella ja niin monet\nsalaiset itkut itkenyt, että sen kyynelvirran pitäisi voida puhdistaa\nvalkeaksi veriruskeakin synti. Kohtapa seisset sen tuomarin edessä,\njoka oikein tuomitsee.\n\n»Niin. Hilmallehan se taitaisi parempi olla», yhtyi hän alistuvasti\nmiehensä mielipiteeseen kuin salaisten ajatustensa loppupontena.\n\nHetken kuluttua sairas hiukan vavahti ja aukaisi silmänsä, ikäänkuin\nMustin äskeinen haukahdus olisi nyt vasta, vaikuttanut hänen hämärään\ntajuntaansa.\n\n»No, johan nyt taidetaan olla parempaan päin, kun noin kirkkailla\nsilmillä katsellaan. Tunnetko minua — tunteeko Hilma minua?» kysyi äiti\nja kumartui lähemmäksi sairaan kasvoja.\n\nVastaukseksi Hilma hymyili kalpeilla huulillansa, ja silmissä kuvastui\niloinen lapsekas luottamus, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: Kyllä\ntunnen, äiti, tunnenpa paljon enemmänkin kuin nuo ryppyiset kasvot:\nlempeän sydämen.\n\n»Tunnetkos, kuka tuo on?» kysyi äiti osoittaen kädellään hiukan\nulompana seisovaa isää, joka myös oli tullut sairaan tilaa katsomaan.\n\nHilman käännettyä katseensa isään häipyi hymy hänen huuliltansa, ja\npelokkaissa silmissä karehti avuton hätä kuin satimeen joutuneen\nlinnun, jota pyytäjä lähenee ase kädessä. Kääntäen kasvonsa seinään\npäin hän yritti painautua piiloon pielusten sisään ja vetää peitettä\npäänsä suojaksi.\n\n»Se pelkää, se kammoo sinua», sanoi äiti ja lempeällä kädellä torjui\nisää pois sängyn luota.\n\nSairas sulki taas silmänsä ja vaipui entistä syvempään tajuttomuuden\ntilaan. Äiti laski kätensä hellävaroen hänen otsallensa.\n\n»Mikä tulinen pätsi hänen sisällänsä mahtanee kiehuakaan, kun pitää\ntuon otsankin olla niin kuuma että ihan kättä polttaa. Olisi siihen\nsaatava edes kylmä kääre.»\n\n»Laita, laita häneen kääre, kehoitti isä jonkun verran murtuneella\näänellä.\n\n»Istuhan sinä täällä ja katasta heitä sen aikaa, kun minä pyörähdän\nsieppaamassa ämpärillä läikäyksen kylmää vettä lähteestä.»\n\n»Joudan tästä minäkin. Paras hakea saavilla yksin tein, muihinkin\ntarpeisiin», sanoi isäntä.\n\n»Kun nuo uskaltaisi jättää yksin», epäili äiti.\n\n»Ei kai ne nyt siitä karkuun lähde.»\n\n»Hm... voivatpa lähteäkin. Mikä heissä on maahan menevätä, se kyllä\npysyy kuolemaa kahleissa, mutta ylös pyrkivä henki tuo lie enää vain\nheikon säikeen varassa.»\n\nVanhukset nostivat eteisestä saavin korennossa olalleen ja lähtivät\nniityn laidassa olevasta lähteestä, vettä noutamaan.\n\nJonkun aikaa heidän mentyänsä sattui eteistuvassa harvinainen, vaikka\nei suinkaan ennen kuulumaton tapahtuma. Hilma, joka päiväkausiin tuskin\noli kyennyt sormeansa, liikauttamaan, ponnahti yhtäkkiä sängyssä\nistualleen kuin jonkin salaisen voiman tempaisemalla. Hämmästyneemmän\nnäköinen hän tuskin saattaisi olla herättyään haudassaan tuomiopäivänä,\nkuin nyt katsellen ympärilleen kuumehoureisilla silmillänsä. Hetkisen\nistuttuaan hän hiljaa, hyvin hiljaa nosti peitteen päältänsä ja\nvarovasti, miltei kuulumattomasti! laski jalkansa lattialle, ikäänkuin\npeläten liikkeillänsä herättävänsä jonkun. Seisten sängyn vieressä\npitkine valkeille pahoillensa hän taas aavemaisesti tähyili kaikille\npuolin. Huomattuaan sängyssä nukkuvan lapsen hän hätkähti kuin olisi\näkännyt käärmeen. Kumartuen pienoisen yli hän tuijotti lapseen ja\nsipaisi tuskaisena kädellä otsaansa, niinkuin olisi tahtonut palauttaa\nmuistiinsa jotakin hyvin kaukaista, unohtunutta asiaa. Yhtäkkiä hänen\nsilmiinsä leimahti mielipuolisuuteen vivahtava, kamala tuli, hampaat\nkiristyivät yhteen, kaulajänteet pingoittuivat kuin kanteleen kielet ja\nnyrkkiin puserrettu käsi alkoi hitaasti kohota ylös, niinkuin hän olisi\nvoimiaan äärimmilleen ponnistaen jännittänyt hyvin jäykkää jousta.\nSaatuaan kätensä olkapään tasalle näytti siltä kuin hän aikoisi iskeä\nnyrkkinsä nukkujan sydämeen.\n\nJuuri siiloin — sattumaltako, sallimastako — lapsi avasi silmänsä.\nKäsittäen unimielissään leikiksi äitinsä uhkaavan asennon hän hymyillen\nojensi ylös kätensä.\n\n»Äiti, äiti — tykkyyn, tykkyyn.»\n\nAivan kuin pienten sormien nenistä olisi virrannut vastaista, puoleensa\nvetävää sähköä äidin silmien salamoivaan ukkospilveen hän levitti\nkätensä ja äkillisellä, hurjalla, liikkeellä tempasi lapsen syliinsä,\npainaen sitä rajusti rintaansa vasten. Hillittömän tunteenpurkauksen\njonkun verran heikettyä hän näytti aikovan ulos lapsi sylissä, mutta\nlaski kuitenkin tytön vuoteelle ja käsi kuumeisella otsalla sanoi\nhätäisesti, honottavalla äänellä kuin unissapuhuja:\n\n»Äidin on kuuma, äiti menee ulos jäähdyttelemään.\n\nÄlä itke, kyllä äiti tulee pian takaisin.»\n\nNyökäyttäen lapselle päätänsä äiti lähti, vilkaisi ohimennen\novensuusängyssä nukkuvaan veljeensä ja sulki oven lukkoon jälkeensä.\n\nMusti, joka epäluuloisena oli nurkastansa seurannut houreisen outoja\neleitä, kapsahti akkunaa vasten katsomaan, vingahti ja ryntäsi ovea\nvasten, mutta kun ei saanut sitä auki, alkoi se levottomana kävellä\nympäri lattiaa.\n\nKun veden hakijat melkein heti Hilman lähdettyä palasivat kartanolle,\nlaskivat he saavinsa maahan ja pysähtyivät henkeä pidättäen\nkuuntelemaan metsään päin etenevää, hiljenevää töminää.\n\n»Johan nyt kummia kuuluu. Mitä, se oli?» kysyi emäntä pahaa aavistaen.\n\n»Kuka hänen tiennee. Kuulosti tuo vähän siltä, kuin vauhko hirvenvasa\nolisi siellä, kangasta myöten juosta jymistänyt», arveli isäntä.\n\nVanhusten astuttua eteistupaan ja vilkaistua sivusänkyyn, jossa\nKaisu yksin istuen ja nyrkeillään silmiänsä hieroen hiljaa itkeä\ntuhersi, he jäivät sanattomina ovensuuhun seisomaan. Uskomattomalta\ntuntuva havainto vaikutti heihin kammottavasti, ikäänkuin olisivat\nruumishuoneeseen tultuaan vainajan asemesta tavanneet, tyhjän arkun.\n\nEnsi hämmästyksestä toinnuttuaan emäntä riensi sängyn luokse, kahmaisi\nlujalla otteella lapsen pään käsiensä väliin kuin pihtiin ja katsoi\ntiukasti sen vesikierteisiin silmiin.\n\n»Herra Jumala! Missä on äiti?»\n\nÄiti meni ulot jäähytteleinään», vastasi tyttö itkunsekaisella äänellä.\n\n»Sanoiko äiti niin?»\n\n»Tanoi... äitin oli kuuma.»\n\n»Sanoiko äiti mitään muuta?»\n\n»Äiti tanoi, että äiti tulee pian takaitin.»\n\nMummon ote lapsen päästä vähitellen heltisi, hän oikaisi vartalonsa ja\nkäänsi kysyvän katseen mieheensä. Seisten yhä ovensuussa alas luoduin\nsilmin tämä näytti hänen mielestänsä hukkuvalta mieheltä, joka pohjan\npettäessä jalkain alta tuijottaa kauhistuneena mustaan syvyyteen.\n\nKarttaen emännän katsetta kuin syyllinen hän viimein sanoi:\n\n»Kuule, Saara.»\n\n»Mitä?»\n\n»Onkohan — mitä sinä luulet onkohan Hilma mennyt yksin?»\n\n»Miten — yksin?»\n\n»Yksin, omin jaloin... vai onko hänet joku vienyt?»\n\n»Mikä joku?»\n\n»Joku, joku... Jumala tai...»\n\n»Mitä hirveitä sinä hourit. Kuulithan, että Kaisu sanoi äitinsä menneen\njäähdyttelemään.»\n\n»Jäähdyttelemään... En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään\nnyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»\n\nJättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset\nlähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken\nkuulemansa jyminä oli edennyt.\n\n»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa... kuolleen kera», höpisi isäntä\nhengästyneenä.\n\n»Niinkö... minunko kera?» kysyi emäntä.\n\n»Ei kun — Hilman.»\n\nEräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan\nihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.\n\n»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan\ntuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla.\nKiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»\n\n»Siivilläkö?»... Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen —\nkuin pukin sorkan jälki?»\n\n»Oletko sinä sekaisin! Lampaanhan nuo ovat jälkiä.»\n\nEtsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan\nsuuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui\nhaarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten\nneuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi\nJoonas vihdoin:\n\n»Juokse sinä nyt, Saara, kotiin ja kiidätä käsky heinämiehille, että\nlennättävät hätäsanoman naapureille ja tulevat sitten yhdessä toisten\nkanssa Hilmaa etsimään. Minä jään tänne. Ja pidä silmällä Kallea, ettei\nsekin pääse ryöstäytymään läpi käsien sisarensa jälkeen, kääri vaikka\nköydellä sänkyineen samaan kapaloon ja aseta aukinainen raamattu rinnan\npäälle.»\n\n»Leiviskäinen paino sairaan rinnalle!» kummasteli emäntä.\n\n»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli\nmuuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista\nhiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn\npäätylautaan näkyvä risti.»\n\n»Minkä vuoksi?» kysyi emäntä.\n\n»Varauksen vuoksi.»\n\n\n\n\nV\n\n\nKulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä\nkatoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa.\nSe vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon\nkäsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus\ntuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi\nisännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin\nmahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa\nolijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot\nlevälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa\nvarresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa\nkesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen\nnurkille.\n\nÄsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa\nhiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot\nnäyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt\nharavat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin\nvarjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin\ntällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko\nrohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää\npaistattamaan.\n\nYksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen.\nIhmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä\nIsoaholan isännän karkea moitekin:\n\n»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi\npiileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta;\nja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»\n\n»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi\nemäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin\nkalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty.\nLähteellä pikipäin piipahdimme ja... Kuka olisi uskonut ja aavistanut,\nettä se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se\non, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen\nasiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei\nosattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».\n\n»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin\nvanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä»,\nkuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.\n\n»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii\npalata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä\nkaivanne.»\n\n»Yhtä! Täällä on meidän koko heinäväki, näen mä», väitti isäntä.\n\n»Eipä täällä näy poikaannekaan, Pekkaa — vaikka...»\n\n»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun\nsana tuli.»\n\n»... vaikka hänen pitäisi olla etukynnessä etsimässä.»\n\n»Miten niin etukynnessä?»\n\n»Morsiantaan...»\n\n»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän\nPekalla on parempiakin.»\n\nTämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän\nosoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä;\nsillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti\nkuolleena.\n\nJälkijoukkona kulki pari vanhusta haastellen keskenänsä.\n\n»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli\ntoinen, Kankaanpään vaari.\n\n»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin\nnähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja\nkuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että\nsitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne\nkatkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan\nsuistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä\nretkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»\n\n»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää\n— luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään\nerikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu\nkiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi.\nSiihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa\nyhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»\n\n»Löydätkös sen sitten, haavoittamasi metson?»\n\n»Harvoinpa sen hakien löytää.»\n\n»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy\njos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain\nlopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä\njonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa,\ntäällä on lukemattomia piilopaikkoja.»\n\n»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää\nsen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta... Mitenkäs kävi Tilusen\nOllin lehmän tässä takavuosina.»\n\n»En tuota enää niin tarkalleen muista.»\n\n»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee\npäivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle,\nistuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi\nja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan\ntervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»\n\n»No, mitäpä kummaa tuossa.»\n\n»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin\nsamalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»\n\n»Ettäkö — meinaat...?»\n\n»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä\nistui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen\nkopisti.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin\ntoimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit\nselässä.\n\nMutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas\nyksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut\njalassa.\n\n»Hilma!... Hilma...!»\n\nHän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä,\njoka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu.\nPitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei\nhiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin\ntuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön,\nerämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa\nhiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee\nhiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön\nharmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla\nsyntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain\nsiivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä\nyöpöllö kuin äänetön aave.\n\nRaskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja\nkäsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen\nhän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.\n\n— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen\nääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä\nvaltaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön\nmajesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa\nvaltakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa\nympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.\n\n‒ Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava\nmanalainen ääni.\n\nViimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka\npäätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta\nkorven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt\njäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.\n\nEteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse,\nkohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän\nlehväholvin alle.\n\n»Hilma!... Hilma...!»\n\nHuomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa\nylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää\nlouhikkorintaa.\n\n— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin\nosviittaa, missä olen ja missä päin on koti.\n\nKiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai\nainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen\nkulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä\npeite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua\nalas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.\n\nVuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava\nsuuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.\n\n‒ Mitä... liikkuuko siellä joku?\n\n»Hilma!... Hilma!»\n\nVastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä\npimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja\ntaivaan linnuilla pesät, mutta...\n\nHän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on\nkulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä\nsilmän kantamattomiin.\n\nNiitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja\nsuosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja\nlukematon paljous.\n\nTämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan\nennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän\npäästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:\n\n»Hiiiilmaaaa!»\n\n— Hiiiilmaaaa! vastaa apinoiva kaiku jostakin etäältä.\n\nPäästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi\ntulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun\nkannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä\nmaahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä\nhikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli\nsuuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.\n\nJostakin taivaan rannalta kuului kaukaista ukkosen jyminää.\n\nKuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren\nloivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut,\njonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai\njonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni,\ntäytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti\nharhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa\nhaikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen\näänensä kaiun.\n\nPian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi\nIsontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan\ntätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin\nvuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään\nhän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko\nkädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat\nkotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten\nkipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.\n\n»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset\nvoimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään\ntyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.\n\n»En voi arvata», vastasi Pekka.\n\n»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin\npaidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla\npaljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara —\nniinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita\nroistoja kaakinpuussa.»\n\nPekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi,\nmerkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.\n\n»Ja siinä minä tekisin oikein», Iisasi Joonas hetken vaiettuaan.\n\n»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti,\ntietämättä oikein mitä sanoi.\n\n»Ei ollenkaan väärin; sillä se on sinun syysi tämä — tämä kaikki.»\n\n»Mikä?»\n\n»Se, että Hilma on nyt sillä tiellä kuin on. Sinä olet murhannut hänet.»\n\nPekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan\nenää mihinkään ylempään oikeuteen.\n\n»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen\nkannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.\n\n»Äpärä?» kertasi Pekka.\n\n»Kaisu.»\n\n— Missä lienee Hilma nyt?\n\nJoonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät\npilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä\nsotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten\nliitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana\nolevan pilven taakse.\n\n— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin\npuolestani.\n\nJoonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa\nhänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun\nmetsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin\nolisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin\nkäsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..\n\nEnnen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat\nlevottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman\nkosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava\nkieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin\nkuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen\nruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma\nraskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä\noli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti\nsalamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.\n\n»Jumala!... Jumala!»\n\n\n\n\nVI\n\n\nSeuraavana päivänä herättyään Haukkavuorella Joonas aluksi ei ollut\nselvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Puolivalveilla\nvenytellen raukeita jäseniänsä hän näki auringon paistavan siniseltä\ntaivaalta, kuuli haavan lehtien rattoisaa liputusta yläpuoleltansa\nja rastaitten räkättävää pelehtimistä jostakin itseänsä alempaa kuin\nsyvyydestä. Pitkällään olo pehmeällä sammalvuoteella tuntui niin\nsuloisen uuvuttavalta, että teki mieli antautua uudelleen unen valtaan.\nMutta eilisten ja yöllisten tapausten muistot alkoivat myös heräillä\npiilossansa ja hiipiä sieluun kuin raatelevat pedot. Riuhtaisten\nitsensä irti unen kahleista. Joonas nousi istualle ja ensi työkseen\nkatsoi aurinkoa arvatakseen ajan kulkua. Mutta korkeuden kellonviisari\nnäytti hänen mielestänsä tällä kertaa väärin: näytti nousevan lännestä\nkäsin. Pian setvisi kuitenkin, että aurinko olikin jo alamäkeä\nlaskemassa, ja hän, nukkuja, ottanut hyvin pitkät, unet.\n\n— Mokoma etsijä! raapaisi itsesyytös Joonaan sydäntä verisellä\nkynnellänsä. Maata mätköttää sunapölkkynä, päivän pitkän, samalla, kun\ntoiset, ventovieraat, ovat arvatenkin parastansa panneet pelastaakseen\nkuoleman kynsistä heille kaukaista, vieraan lasta. Ehkäpä ovat\njo etsittävänsä löytäneetkin, ehkä on Hilma itse sekaannuksesta\nselvittyään koettanut omin voimin koteutua.\n\nPieni toivon kipinä sydämessä Joonas lähti kotiansa kohti, oijustaen\ntoista suuntaa kuin oli tänne kulkeutunut. Kotipihaan päästyä tervehti\nhäntä raskas, salaperäinen hiljaisuus. Ainoa näkyvissä olevaa ihmistä\noli pikku Kaisu, joka nyhti ruohoa tuvan seinustalla laiduntavalle\nkäpykarjallensa. Mutta huomattuaan, kuka tulija oli, putosivat heinät\nhelmasta, ja tyttö juosta kipaisi tuvan taakse pakoon, kurkottaen\nnurkan suojasta valkotukkaista päätänsä kuin pyy piilostansa puun\nrungon takaa metsästäjälle.\n\n»Kaisu, älä pelkää, älähän pelkää, en minä ole vihainen. Vaari ei enää\nkoskaan ole paha lapselle» maanitteli Joonas lempeällä äänellä ja selkä\nkumarassa, käsi kurkolla hiipi lasta kohti, niinkuin olisi maitokupin\navulla houkutellut kiinni arkaa kissaa.\n\nKaisu katsoa murjotti sormi suussa alta kulmain epäluuloisena vaariin,\nvalmiina livistämään pakoon, mutta pysyi kuitenkin kuin uhmaten\npaikallansa. Tytön luokse päästyään vaari ojensi molemmat kätensä häntä\nkohti, mutta nykäisi ne samassa takaisin, niinkuin hänen tekisi mieli\nlyödä lasta, kuten oli tapahtunut joskus ennenkin. Seisten hetken\nsanattomana kahden tulen välissä vaari vilkaisi ympärilleen, näkyisikö\nketään sivullista, ja äkillisellä liikkeellä kaappasi lapsen syliinsä.\n\nLuullen joutuneensa petollisesti ansaan Kaisu itsepuolustuksekseen\ntarrautui vaarin leuanaluspartaan kuin takkiainen ja veti niin, että\ntämän oli pakko taivuttaa päänsä kumaraan.\n\n»Älä, rakas lapsi, vedä parrasta... tii-tii!» pyyteli vaari.\n\n»Jot vaali ei päättä minua, niin minä kitkon pahatta niin, niin,\nniin... että vaali kuolee», peloitteli Kaisu.\n\nMoinen uhkamieli kiehautti vaarin sappea; mutta kun hän tunsi\npovellansa uhmailusta huolimatta avuttoman, pelosta värisevän\nihmisolennon ja lisäksi ymmärsi, että omanpa kylvämänsä ohdakkeen\npiikit tässä pistävät, hän pakottautui hillitsemään vihansa.\n\n»Tahdotko sinä, että vaari kuolee — että vaarikin kuolee?»\n\nIrroittamatta käsiään parrasta Kaisu hellitti jonkun verran otettansa\nja katsoi ukkoa tutkivasti silmiin.\n\n»En minä tahto, että vaali kuolee.»\n\n»Hellitä sitten parrasta.»\n\n»En minä utkalla.»\n\n»Miksi et uskalla?»\n\n»Vaali piitkaa.»\n\n»En minä piiskaa.»\n\n»Niin mutta... vaali tukittaa titten.»\n\n»En tukistakaan.»\n\nTultuaan lopulta vakuutetuksi vaarin vilpittömyydestä Kaisu karkasi\nmolemmin käsin hänen kaulaansa, ensi kerran elämässään, ja pusersi\nminkä jaksoi. Kuin itsestään kiertyivät vaarinkin kädet lapsen hennon\nruumiin ympärille. Viimein muisti Kaisu:\n\n»Lemmät.»\n\n»Lehmät, niin», kertasi vaari hajamielisenä.\n\n»Heinät putoti tykyttä.»\n\n»Otetaan heinät syliin taas.»\n\n»Niin — päättäkää minut nyt.»\n\n»Uuppis!» sanoi vaari nostaen tytön kainaloista korkealle ja laskien\nhänet hiljaa suorin käsin maahan.\n\nKaisun kokoillessa pudonneita heiniä helmaansa kysäisi vaari:\n\n»Joko äitisi on tullut kotiin?»\n\n»Ei te ole tullut. Täällä oli niin paljon, paljon vielaita, piha\ntäynnä. Ne menivät hakemaan äitiä kotiin. Äiti tuo titten namutia. Ja\nJumala jylitti yöllä — minä kuulin. Ja mummo oli polvillaan tängyn\nvielettä ja pani kätentä littiin ja tanoi, että taivaan itä toluu.»\n\n»Vai niin, vai ei ole äiti tullut», sanoi vaari ja käveli laahustavin\naskelin eteistupaan, jossa emäntä oli muuttanut vartiopaikkana» Hilman\ntyhjän sängyn luota Kallen vuoteen viereen.\n\n»No, viimeinkin», sanoi emäntä hiukan ilostuen. »Tässä juuri mietin,\nettä joko sitä on lähdettävä hakijaakin hakemaan... Mutta mitä\nihmettä... minkä sinä olet näköinen! Kädet ja kasvot verinaarmuilla,\nvaatteet liassa yltä päältä — virsut riekaleina. Mitä kaiken maailman\nrämeitä sinä olet rämpinyt?»\n\n»Onhan niitä sydänmaassa rämeitä ja risukolta», sanoi Joonas,\nryhtymättä tarkempaan selontekoon matkastansa.\n\n»Lie sinulla, ukko rukka, jo hiukan nälkäkin, siellä kun olet\nsydänmaita pitkin vuorokausimäärin koirana juossut, saamatta suuhusi\neineen murenta. Siinä on ruoka pöydällä syöjäänsä odottamassa. Paistoin\nhiilillä lahnaa, ajattelin: tuosta saa suolaista sydämeensä. On siinä\nlämmin liesikko, voita, talkkunaa ja viilipytty — ota ja syö», touhusi\nemäntä.\n\n»Mitenhän olisi — olisiko tuota suupala haukata», oli Joonas\nepäröivinään, nieleskellen ruuan esiin kiihoittamaa sylkeä vatsaansa.\n\nKun hän hetken viivyteltyhän istui pöytään ja avusi suunsa ensi\npalalle, valahti kielelle kertynyt kirkas vesi pöydän laidalle.\nVilkaisten vaimoonsa Joonas pyyhkäisi veden nopeasti paitansa hihalla\nja suu ruokaa täynnä sopotti:\n\n»Eipä tässä tunnu olevan niin erin nälkäkään.»\n\n»Koettaisit nyt kuitenkin syödä, jos luontosi vastaan ottaa — vaikkapa\nsitä viiliä», sanoi emäntä ääneen, mutta ajatteli itsekseen:\n\n— Nälkä sillä on, hirveä nälkä, kyllä siinä leivän kanta katkeaa.\n\nIsännän jatkaessa syöntiään kertoi emäntä Hilman etsinnästä.\n\n»Olleet hakuhommissa koko illallisen iltaa ja tänään aamusta varhain.\nSiellä ovat parhaillaankin eväineen — saaneeko häntä sitten enää\nkoskaan elävänä nähdä, lapsiraukkaansa. Vaan ehkäpä se oli näin\nparhaaksi ylhäältä nähty.»\n\n»Ei tämän taivaan alla Hilmaa elävänä nähdä», sanoi Joonas\nodottamattoman jyrkästi.\n\n»Mitenkä niin?»\n\n»Ei se sarvipää ole onnen huvikseen huudellut.»\n\n»Sarvipää?»\n\n»Eikä ne itkut ole ilon enteitä.»\n\n»Mitkä itkut?»\n\nJoonas kertoi huuhkajan huhuilemisesta ja kuinka hän Haukkavuorella\nukkosen jyristessä oli kuullut selvää itkua yli myrskyn pauhun.\n\n»Voi, laupias luoja!» huokasi emäntä ja liitti kätensä ristiin. »Jos\nnyt tuo Kalle vielä nukahtaa — ja nukahtaahan se — niin sitten sitä\nmekin olemme lapsettomia, katoamme vuorollamme kuin lahot kannot,\njättämättä jälkeemme ainoata vihreää vesaa.»\n\n»Onhan se poika siellä Ameriikassa, Ville», lohdutti isäntä.\n\n»Se on sekin siellä niin kaukana merien takana, melkein kuin\niankaikkisuudessa.»\n\n»Onhan sinne vellivesi väliä», myönsi isäntä.\n\n»Vaan entä jos Hilmaa ei löydy lopultakaan, jos ei edes sen ruumista\nsaa siunattuun multaan, niin siinä se vasta paikka on.»\n\n»Löydettävä se on. Jos ei oman kulman apu auta, niin on vietävä\nkuulutus kirkkoon, on nostettava jalalle koko pitäjän väki», sanoi\nisäntä varmasti, nuoli lusikkansa ja nousi kylläisenä pöydästä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nHitaasti ja vähin äänin kulkee etsijäin joukko Hohon sydänmaalla.\nTerävin, pelokkain katsein pälyen ympärilleen hakijain askeleet ovat\nepävarmat, ikäänkuin pelkäisivät joka hetki astuvansa etsittävänsä\nruumiille risukoissa ja korkeassa kanervikossa. Kuta syvemmälle\nsydänmaahan tunkeudutaan, sitä toivottomammalta näyttää päämäärän\nsaavuttaminen; rannattomaan erämaahan hajaantuneena etsijäin joukko\nhupeni kuin pisara mereen.\n\nVähitellen alkoi hakijain kesken kiteytyä varmuudeksi arvelu, että\nHilma ei voi kuulua enää elävien joukkoon. Tämä ajatus ja lisäksi\nvanhusten ihmeelliset tarinat metsänpeittoon kadonneista ihmisistä\nja eläimistä aiheuttivat sen, että yksi ja toinen herkkäuskoinen\nalkoi epäluuloisin silmin katsella kaikkea vähänkin tavallisuudesta\npoikkeavaa. Valkoiselta hohtava kivi saattoi kauempaa katsoen\nhaahmoutua istualleen kuolleeksi, valkopaitaiseksi naiseksi, pää\nsyliin nuokahtaneena, ristiin liitetyt kädet polvien ympärillä.\nTyvestä kurjenpolvelle kasvaneen puun pitkä kanto näytti rukoukseen\npolvistuneelta ihmiseltä, tuulen leyhäyttämä lehvä valtoimina\nhulmahtavilta naisen hiuksilta.\n\nKuitenkaan ei ehdottomasti tarvinnut olla näin, saattoihan kadonnut\nolla luonnollisessakin olossaan jonnekin kätkeytyneenä. Mutta jos\npääsiäisyönä navettaan hiipinyt noita — kuten se entinen jalkansa\nmenettänyt talon emäntä — voi hädän tullen naamioitua taikoksi, jos\nTilusen lehmä kaavautui honganpökkelöksi aukealla aholla, niin yhtä\nhyvin Hilma voi olla muuttuneena miksi hyvänsä noista kummallisen\nmuotoisista kivistä tai kannoista; siksi oli parasta olla niitä\nkoputtelematta, parasta olla lausumatta varomattomia sanoja niiden\nläheisyydessä.\n\nVihdoin etsittävä tavalla tai toisella oli läsnä kaikkialla. Kun\njoku mainitsi nenäänsä löyhkäävän ikäänkuin hautuumaan hajua\nkuumana kesäpäivänä, alkoivat monet muut ilmaa nuuskittuaan tuntea\nsieraimissaan outoa kalman katkua.\n\nYhtenä kiihkeimmistä kannustajista vainajan löytymiseen oli tietoisuus\nsiitä, että jos kuollut jää tänne sydänmaahan, niin se tulee olemaan\nkoko kyläkunnan ainaisena painajaisena. Kuka nainen ja kuinka moni\nmieskään uskaltaa silloin tulla täältä lehmäänsä hakemaan, kuka marjoja\npoimimaan? Näin joukossa ollen ja valoisana aikana ei kammon tunne\nollut vielä muuta kuin kaukaista aavistelua; mutta annahan syksyn tulla\nsynkkine päivineen ja pilkkopimeine öineen! Taivas varjelkoon silloin\narkaluontoista ihmistä joutumasta tänne yksin ja eksyneenä yöpymästä!\nJo pelkkä sellainen mahdollisuuskin puistatti hartioita ja karmi ihoa\nkylmin värein.\n\nPaheksuvaa ihmettelyä herätti se huomio, että Jylhänmäen isäntää\nitseänsä ei näkynyt hakijain joukossa, ikäänkuin asia ei häntä\nkoskisikaan. Jos lie isännälle anteeksianto tyttärensä eläessä ollut\nylivoimainen tehtävä, niin kyllä olisi aika nyt jo laskea lankainen\nmenneen yli. Mutta kun talon palvelijatar tiesi kertoa, että isäntä on\nMustin kera aamuin ensimäisenä ja illoin viimeisenä etsimässä omalla\ntahollansa, muuttui moite myötätunnoksi. Saattaapa olla Joonaalla\neristäytymiseensä omat, hyvinkin pätevät syynsä.\n\nOsanotto kasvoi sääliväksi surkutteluksi, kun kuultiin, että isäntä ei\nsaa unta yölläkään: sen oli palvelijatar omin silmin nähnyt ollessaan\neräänä yönä emännän nukahtaessa muutaman tunnin valvomassa Kallen\nvuoteen ääressä. Eteistuvan lattialla tilapäisellä vuoteellaan maaten\noli puhunut unissaan kauheita asioita sarvipäisestä linnusta, joka\nuhkaa kaapata hänet kynsiinsä. Oli höpsinyt ketusta ja luolasta,\nollut toruvinaan kiivaasti jotakin ja lopuksi huudahtanut: »Pimenee,\npimenee... Hilma, älä itke, älä itke!» Siihen huutoonsa herättyään oli\nnoussut istualle vuoteellaan, pyyhkäissyt kädellä otsaansa ja silmät\nrenkaina töllistellyt ympärilleen, niinkuin ei olisi ollut oikein\nselvillä, oliko hän jo valveilla vai näkikö vielä unta. Vuoteelta\nnoustuaan oli mennyt ulos ja pihakoivuun selkäänsä nojaten katsonut\nison aikaa sydänmaalle päin. Siitä oli lähtenyt ja mennyt riihen\nluokse, ottanut kylkiäisen lattian alta ruumislaudan ja kantanut sen\nkainalossaan Hilman aittaan, niinkuin odottamaan sille lepääjää. Kotvan\naikaa aitassa puuhailtuaan oli istunut kynnykselle, selkä ulospäin.\nSiinä kyyröttäessään oli saanut väliin kuin ankaria vilunkohtauksia\nja kädet nyrkkiin puserrettuina näyttänyt kamppailevan niitä vastaan;\nmutta viimein oli yhtäkkiä iskenyt, kädet kasvoilleen ja ratkennut\nitkuun, niin surkealta näyttävään, äänettömään, hartioita puistattavaan\nitkuun, että myöskin palvelijattarelle, joka oli salaa vakoilemassa\neteistuvan akkunan pielessä, olivat kyyneleet herahtaneet silmiin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nVarhaisena lauantai-aamuna noin viikko Hilman katoamisen jälkeen lähti\nJylhänmäen valkamasta vene vesille. Ohjaajana perätuhdolla istui Joonas\nja soutajina pari talon torpparia. Järven aamutyynen pinnan yläpuolella\nkaareutui sininen, mittaamaton korkeus, alapuolella pohjaton syvyys.\nVene näytti liukuvan eteenpäin sillä ohuella hopeakalvolla, missä nuo\nkaksi avaruutta toisiansa koskettivat.\n\nJoonas katsoi järveen ulohtaalle veneestä, missä veden pinta oli\nrikkomatonta, niin kiinteästi, että se herätti matkatoverien huomiota.\n\n»Näkyykö siellä mitä merkillistä?» tutkaisi vihdoin toinen soutajista.\n\n»Joku valkoinen siellä liikkuu», vastasi Joonas nostamatta silmiänsä\nylös.\n\nAiromiehet lakkasivat hetkeksi soutamasta ja tähystelivät hekin alansa\nleviävää avaruutta.\n\n»Niinpähän näkyy tuolla kotka kaartelevan, suurinta lajia. Tuommoinen\npeto sitä uskaltaa iskeä kyntensä vaikka miehen niskaan, kun pahan\npäänsä ottaa.»\n\n»Onhan niillä voimia», lisäsi toinen. »Tässä muuanna talvena kaadoin\ntuolla Hohon sydänmaalla kotapuiksi suuren hongan, jonka latvassa oli\nkotkan pesä ja siinä lampaan kello — vai vasikanko lie ollut.»\n\nJoonas ei puuttunut keskusteluun, sillä hänen ajatuksensa kulkivat\ntoisia teitä. Hän katsoi kotkaa ylhäällä, vuoroin sen kuvaista\nalhaalla, kuinka ne molemmat liikkumattomin siivin liitivät\nnäkymättömiä kiertoportaitansa ääretöntä tyhjyyttä kohti, kumpikin\ntahollensa. Kotkan ja sen kuvaisen yhä edentyessä toisistansa ne\nnäyttivät pieniltä kuin valkoiset perhoset: ja jos hetkeksikään\nheitti silmistänsä toisen tai toisen, oli vaikea löytää sitä jälleen.\nSivuuttaen viimein sen rajan, jonka yli katsojan silmä ei enää\nkantanut, ne häipyivät kokonaan kuin iankaikkisuuteen kadoten.\n\n»Tuolla lailla — tuolla lailla kahtaanne kaikkoavaa se on ihmistenkin\nelämän juoksu täällä ajassa: toinen menee ylöspäin, toinen alaspäin»,\nsanoi Joonas kuin itseksensä.\n\n»Se sana sattui kohdalleen», myönsivät airomiehet.\n\nElävänä esimerkkinä sen totuudesta oli isäntä itse, jonka talo muutaman\nviime vuoden aikana oli mennyt sangen nopeaa vauhtia alaspäin.\n\n»Ja samoinpa taitaa olla siellä näkymättömissäkin maailmoissa», jatkoi\nJoonas.\n\n»Niinpä... Isäntä pitäisi vähän vaaria siitä perämelasta, ettei\nveneen kokka käänny vallan kotiin päin. On tässä selällä tehty senkin\nseitsemän viikatevartta ja pyöritty melkein yhtä ympyräänsä kuin\npäiväkinnasta, ettei kohta tiedä, mennäänkö eteen- vai taaksepäin.»\n\nJoonaan käännettyä veneen oikeaan suuntaan soudettiin edelleen samoja\nsuuria selkiä ja kapeita virtaavia vesiä, joita monasti ennen oli\nnäin lauantaisin suurissa yhteisissä kirkkoveneissä kuljettu. Väliin\nkiidettiin alas kuohuvia koskia: kun toinen heikkenevällä mahdillaan\ntyönsi vielä veneen perää, alkoi toinen jo kokkaa kiskoa; kun toisen\npauhu takana vaimeni, alkoi jo toisen huuto kuulua edestäpäin.\n\nVasta iltapäivällä ehdittiin kirkkorantaan. Soutumiesten kävellessä\nkirkolle yöpaikkaa kuulostamaan lähti Joonas oikopäätä pappilaan.\nTultuaan rovastin virkahuoneeseen hän jäi lakki kourassa ovensuuhun\nseisomaan. Kamarissa ei sillä kertaa sattunut olemaan ketään\ntalonväkeä, mutta ovi sisähuoneisiin oli raollaan, ja kuului sieltä\näänekästä vieraan kielen mongerrusta ja iloista naurua. Mahtaa olla\nrovastilla vieraita, sukulaisia tai muita herrasväkiä, ajatteli Joonas.\nNeuvottomana ryiskellen hän tunsi olonsa tässä hienon juhlallisessa\nympäristössä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänen teki mieli lähteä\npois ja palata myöhemmin uudelleen asialleen. Mutta ennenkuin hän ehti\nlähteä, tuli rovasti vierashuoneesta kamariin, hymyilevillä kasvoilla\nseuran tartuttamaa päivänpaistetta, tervehti ystävällisesti tuttua\nvierasta ja pyysi istumaan.\n\n»Mitäs nyt kuuluu Hohon sydänmaille?» kysyi rovasti istuttuaan\nkiikkutuoliin.\n\n»Kiitos kysymästä, herra, rovasti — kuuluuhan tuota nyt kerta jotain\nsinnekin», vastasi Joonas.\n\n»Hyvinkö tulee satoisa heiliä vuosi sinne salokylille?»\n\n»Jumalan kiitos, kyllähän törkyä tulisi, joka heidät jaksaisi saada\nkunnolla korjuun.»\n\n»Mikäs on saadessa. Luoja kun on armossaan antanut meille kauniit,\npoutaisat heinäilmat.»\n\n»Ei ole luojan syytä siinä, ei ilmoissa vikaa mitään, mutta on siellä\nmeidän kulmalla tällä kertaa ollut heinämiehillä tähellisempää\ntehtävää.»\n\nHeittäen vieraaseen tutkivan silmäyksen rovasti huomasi tämän sydämellä\nolevan jotakin raskasta, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi.\nAuttaakseen asiaa alkuun hän kysyi:\n\n»Ehkä isännällä on minulle tärkeätä sanottavaa — jotakin\nkahdenkeskistä?»\n\n»On, rovasti, hyvin tärkeätä: olisin nöyrimmästi pyytänyt huomiseen\nkirkkoon kuolleen kiitoksen ja kadonneen kuulutuksen», sanoi Joonas\nja alkuun päästyään kuvasi juurta jaksaen tyttärensä kummallisen\nkatoamisen ja tähänastisen turhan etsinnän.\n\nKertomuksen kuultuaan rovasti nousi ja sulki raolleen jääneen\nkamarinoven, sillä vierashuoneista kuuluva ilonpito alkoi vaivata\nhäntä, niinkuin se oli Joonasta jo alun pitäen vaivannut. Sitten\nhän istui jälleen kiikkutuoliin ja hiljaa keinuen vaipui hetkeksi\nmiettimään.\n\n»Sanoiko isäntä, että tyttärenne juuri vähäistä ennen katoamistansa oli\nkuin kuollut?» keskeytti rovasti vaitiolon.\n\n»Ihan niin, melkein kuin kuollut — tuskin sormeansa jaksoi liikauttaa.»\n\n»No, mitä te itse arvelette tästä?»\n\n»Lyhyen ymmärrykseni mukaan hänen ei olisi pitänyt kyetä omin voimin\nvuoteeltansa nousemaan.»\n\n»Jaa, sinne päin kallistuu minunkin mielipiteeni. Ihmeitten aika ei\nole vielä ohi. Raamattu kertoo meille menneiltä ajoilta, kuinka Jumala\näärettömässä armossaan on nähnyt hyväksi kutsua luoksensa muutamia\npyhiä miehiä sieluineen ja ruumiineen täältä katoavaisuuden maasta —\nniin Heenokin, niin Mooseksen, niin Elijan ja ennen kaikkea Hänen, joka\nsieltä kerran tuleva on... Kuinka vanha olikaan tyttärenne?»\n\n»Siinä mitähän lie ollut jonkun ajastajan yli kahdenkymmenen.»\n\nRovasti avasi pöydällä olevan suuren kirkonkirjan ja alkoi lähteillä\nsitä. Hänen löydettyä etsimänsä Jylhänmäen sivun Joonaan teki mieli\nvaipua häpeästä maan alle.\n\n»Vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden iässä», sanoi rovasti ja Joonaan\nsuureksi mielihyväksi aikoi panna kirjan kiinni, mutta vilkaisi\nkuitenkin kuin sattumalta uudelleen lehdelle, jolloin hänen otsansa\nvetäytyi synkkiin ryppyihin.\n\n»Hm... isätön lapsi... näkyy olevan nyt nelivuotias. Synnyttäessään\non äiti ollut siis vasta yhdeksäntoista vuoden vanha», mumisi hän\npuoliääneen.\n\nRovastin mielestä asia sai uuden käänteen, isännän kertomusta oli\narvosteltava kokonaan toisessa valossa.\n\n»Ellen kuullut väärin, sanoitte te sillä polulla, jota arvelette\ntyttärenne menneen, nähneenne vereksiä ihmisen jälkiä ja niiden\nrinnalla niinkuin pukin sorkan jälkiä», sanoi rovasti Joonaan puoleen\nkääntyen.\n\n»Niistä pukin jäljistä en pane sormeani kirjan päälle; Saara väittää,\nettä ne olivat lampaan jälkiä», sanoi Joonas.\n\n»Toivokaamme, että niin olisi ollut. Historiat kertovat meille pukin\nsorkasta ihmeellisiä asioita — te kai ymmärrätte, mitä minä tarkoitan?»\n\n»En — en oikein tajua.»\n\n»Minä en tahtoisi sälyttää kiviä teidän ennestäänkin raskaan kuormanne\npäälle, mutta totuuden julistajana minä en voi salata teiltä, että\nJumala käsittämättömässä viisaudessaan antaa ihmisen toisinaan saatanan\nhaltuun. Siitä on meille hurskas Joob elävänä esimerkkinä.»\n\n»Hurskas... saatanan haltuun!... Mitä viisautta siinä on? Minä\nläjäyttäisin korvalle sitä ihmistä, joka antaisi viattoman linnun\nelävänä kiiluvasilmäisen kissan kynsiin. Ja jos rovasti tarkoittaa,\nettä Hilma... niin minä en usko sitä, en usko», väitti Joonas\nkiivastuneena vastoin omiakin entisiä mielipiteitänsä. »Hilma oli\nhurskaampi kuin...»\n\n»Kuin kuka?»\n\n»Kuin me molemmat vanhat yhteensä.»\n\n»So-so! Tämä puhuu toista», sanoi rovasti nuhtelevasti kirkonkirjaan\nviitaten.\n\n»Tuossa kirjassanne näkyy vain muutamien ihmisten julkiset synnit,\nmutta siinä ei näy kyyneleitä, joita niiden syntien tähden on\nvuodatettu. Jos Hilma lie ollut saatanan vallassa, niin on hän ollut\nnäiden neljän viime vuoden aikana, mutta nyt hän on siitäkin pahasta\npäässyt.»\n\n»Mistä pahasta?»\n\n»Minusta.»\n\n»Onko isä ollut paha lapsellensa?»\n\n»Paha... hyvin paha.»\n\n»Minkä tähden?»\n\n»Senpä sen — häpeän tähden, saman, josta rovasti juuri tuomionsa\nlausui. Minä olen kyllä nyt jälkeenpäin katunut kovuuttani,\npiehtaroinut tunnon tuskissa vuoteellani unettomina öinä ja luullut\nväliin tulevani hourupäiseksi, mutta lohdutusta en ole löytänyt\nmistään.»\n\n»Kristityn ei kuitenkaan sovi antautua toivottomuuteen, niinkuin\nniiden, joilla ei toivoa ole», koki vanha sielunpaimen lohduttaa.\n\n»Ei ole tainnut rovastilla olla omakohtaista kokemusta siitä,\nminkälaista on olo sen, jolla on omallatunnollansa melkein kuin\noman lapsensa murha lyijynä painamassa, ja tahtoisi polvillaan\nryömien kuulla anteeksi antavan sanan siltä itseltään, jolle on paha\nollut, mutta on välillä sellainen ylipääsemätön kuilu kuin kuolema\nerottamassa.»\n\n»Tukekaamme itseämme sillä lohduttavalla tiedolla, että meidän\nkunkin on kerta astuttava saman kuilun ylitse, jolloin isä voi\nkohdata lapsensa — toivon mukaan», lievensi rovasti äskeistä ankaraa\nlausuntoansa.\n\n»Sehän tuota lienee tässä tuskassa viimeistä oljen kortta», sanoi\nJoonas ja pyysi vielä kerta rovastia kuuluttamaan ja kehoittamaan,\nettä mies talosta yli pitäjän lähtisi kadonnutta etsimään, niinkuin\nmonasti ennen oli lähdetty yhteisvoimin suuria, sydänmaan laajuisia\nkulovalkeita sammuttamaan.\n\nRovasti lupasi mielellään täyttää pyynnön, mutta neuvoi Joonaan\nkääntymään myös nimismiehen puoleen, jonka virkavelvollisuuksiin\nkuulutuksen antaminen ja asian käytännöllinen toimeenpano kuului.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana, päivänä, sunnuntaina, saarnavirren loppusäkeistöä\nlaulettaessa saarnastuolin kullatun laidan takaa kohosi rovastin mustan\nkalotin kattama harmaa pää, heitettiin alhaalla kirkon penkeissä\nmerkitseviä silmäyksiä toisiinsa: mitäs tämä tietää? Eipä ukkoa\nitseänsä ole näkynyt pöntössä pitkiin aikoihin.\n\nRovastin saarnatessa päivän evankeliumista, neljänlaisesta kylvömaasta,\nhän nyt kuten usein ennenkin kuumina kesäpäivinä sai ikäväksensä\nhavaita, kuinka, yksi ja toinen kuulija vei käden suunsa eteen\nsalatakseen haukotustansa. Samalla alkoi näkyä laimeita, lasimaisesti\ntoljottavia katseita; väsyneet silmälaudat viivähtivät toisissaan yhä\nkauemmin, rakoutuivat hetkeksi, painuakseen jälleen kiinni, kunnes\nummistuneitten luomien takaa näkyi vain heikkoa, elohiiren tapaista\nliikettä. Siellä täällä pisti puhujan silmiin laihasta jänteisestä\nkaulasta nuokkuva pää kuin korren nenästä raskas rukiin tähkä, alkoi\nsiitä hiljalleen vaeltaa alaspäin unen valtakuntaan, rappu rapulta,\nyritti joskus liian pitkän harppauksen tehtyään ponnahtaa takaisin kuin\nsäikähtäneenä ja jäi viimein edessä olevalle kirjalaudalle lepäämään,\nnäköjään syvään hartauteen vaipuneena. Kaikkein ikävimmän vaikutuksen\ntekivät ne nukkujat, jotka painostuksen alkaessa sattuivat istumaan\nselkäkenossa. Ne kallistuivat taaksepäin ja jäivät suu ammollaan hiljaa\nkuorsaten tollottamaan ummistunein silmin kirkon kattoon.\n\nNämä sanankuulijat olivat niin perin mahdotonta maaperää, että siihen\nkylvetty siemen ei ottanut itämisen alkuakaan. Mutta rovasti odotti\nkärsivällisesti aikaansa. Niinpä hän saarnansa lopulla ikäänkuin\nalkuvalmistuksena poikkesi puhumaan kadonneesta lampaasta.\n\n»Tässä meidän Herran seurakunnassamme on myös yksi korpeen kadonnut\nlammas», sanoi rovasti ja pysähtyi tarkkaamaan lausumansa tekemää\nvaikutusta.\n\nValveilla olijain hieman hätääntyneet katseet suuntautuivat kysyvinä\nrovastin kasvoihin: lienenkö minä se? Toiset tyrkkivät hereille\nnukkuvia vierustovereitansa.\n\n»Muutamille, teistä lienee tunnettua se mieltä järkyttävä tapaus,\nettä Hohonmaalla Jylhänmäen talon tytär, Hilma, noin viikko sitten on\nkadonnut kotoansa tavalla, joka käy pimitetyn ymmärryksemme ylitse.»\n\n»Herra Jeesus!» kuului kuiskauksia naisten puolelta.\n\n»Kun tuonelan enkeli oli jo levittänyt siipensä hänen kuolemansairaan\nruumiinsa ylle, on hän yhdenkään ihmissilmän näkemättä noussut\nvuoteeltansa, melkein niinkuin — niinkuin Jairuksen tytär.»\n\n»Taivaan vallat! Taivaan vallat!»\n\n»Meidän jälkeen jääneitten on, niin sanoakseni, jätettävä\nyhdeksänkymmentä yhdeksän, jätettävä hetkeksi kiireisetkin\narkiaskareemme ja etsittävä sitä, joka kadonnut on, kunnes olemme\nhänet löytäneet ja saattaneet siihen suureen lammaslaumaan, joka tässä\nkirkkomme ympärillä siunatun maan povessa odottaa ylösnousemuksen\nihanaa aamunkoittoa.»\n\nAlhaalta kirkon penkeistä alkoi kuulua äänekästä nyyhkytystä, vilahteli\nvalkeita nenäliinoja, ja siellä täällä kohosi karkea käsi pyyhkäisemään\nkyyneleen äsken uneliaasta silmänurkasta.\n\nLopuksi rovasti luki nimismiehen kuulutuksen.\n\nKun sitten jumalanpalveluksen päätökseksi seurakunta nousi veisaamaan\nlähtövirttä, kaikui ääni niin voimakkaana, että mokomaa laulunjyräkkätä\neivät vanhatkaan muistaneet siinä kirkossa ennen kuulleensa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nNimismiehen toimeenpanema etsintä oli paljon järjestetympää ja\nyhtenäisempää kuin oman kulmalaisten hajanaiset hakuhommat. Pitäjän\neri kylistä vuoropäivin kokoontuneet miehet asetettiin riviin määrätyn\nvälimatkan päähän toisistansa ja komennettiin rintamalinjana eteenpäin\nkuin sotaväki. Sivustamiesten oli metsänlukijoitten tapaan merkittävä\nkuljetun palstan rajat, ettei jäisi yhtään käymätöntä kohtaa eikä\ntultaisi tarkastamaan samaa aluetta useampaan kertaan.\n\nNäin jatkettiin päivästä toiseen, alettiin aina aamuisin siitä, mihin\nedellisenä iltana oli lopetettu. Vihdoin täytyi koko suuri puuha\ntuloksettomana lopettaa ja jättää kadonneen mahdollinen löytyminen\nsattuman varaan.\n\nVieraitten mentyä palautui Hohon kulmakunnalle jälleen entinen\nsydänmaan rauha ja hiljaisuus. Vasta nyt voitiin kunnolleen hengähtää,\nvasta nyt voitiin syventyä lähemmin miettimään ja pohtimaan järkyttävää\ntapahtumaa, joka salaperäisyydellään oli kiehtonut kaikkien mielen\nsiihen määrin lumoihinsa, että viikkokausiin ei osattu juuri muusta\npuhua eikä muuta ajatella. Olihan niitä ennenkin silloin tällöin\nihmisiä katoillut: joku lapsi tai vanhus eksynyt metsään ja sinne\nkuollut; mikä oli hukkunut heikkoihin jäihin, mikä uintimatkallaan\nvajonnut syvyyteen ja vasta viikkojen päästä löydetty tukiksi turvonnut\nruumis veden hylkäämällä järven pinnalta kellottamasta. Ne olivat\nkuitenkin luonnollisia sattumia, ja verraten pian ne unhotettiin. Mutta\nharkittiinpa tätä nyt tapahtunutta asiaa miltä kannalta tahansa, niin\nyhä vain varmistui se mielissä kytenyt usko, että Hilman katoaminen oli\nyliluonnollisten voimain aikaan saama.\n\nPaitsi Jylhänmäen vanhusten löytämiä pukin jälkiä, joita suurena\nkummana oltiin aikaisemmin käyty katsomassa ja ihmettelemässä,\nalkoi myöhemmin levitä suusta suuhun kulkeutuvia huhuja, jotka\nsaivat kulmakunnan harvat ennakkoluulottomatkin hiukan horjumaan\nvastakkaisissa vakaumuksissansa. Niinpä muuan uskovainen kalastaja,\nkiivas tanssin vastustaja, ollessaan eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana\nTelkkälammella ongella, oli nähnyt Pirunkalliolla kirkuvan soiton\ntahdissa joukon hurjasti hyppiviä tanssijoita, joita aluksi oli\nluullut oman kylän nuoriksi. Mutta kun hän, pyhä mies, oli soutanut\nlähemmäksi, oli soitto yhtäkkiä lakannut ja tanssijat siinä samassa\nkalliolle kadonneet; vain ilkeätä naurun rähäkkää oli enää kuulunut sen\npuolisesta metsästä, niinkuin räkättävä harakkaparvi olisi lentänyt\npoispäin puusta puuhun.\n\nVähäistä myöhemmin oli Kiurupuron vanha mylläri eräänä yönä ollut\njauhatustoimessa myllyssänsä, kaatanut tuutin jyviä täyteen ja niiden\nhienontamista odotellessaan heittäytynyt tapansa mukaan tulliarkun\nkannelle pitkäksensä. Kuinka kauan hän lienee siinä maannut, kun myllyn\nyläkertaan alkaa työntyä oven täydeltä miestä kuin metsää, kumaraisessa\nselässä säkit, joista he kaatoivat rouhennettua tulikiveä tuuttiin.\nSiitä huolimatta myllyn käynti yhä vain kiihtyi, syntyi niin kauhea\njyrinä kuin seitsemän kiviparia olisi jauhanut maantiehiekkaa. Mylläriä\nalkoi peloittaa, mutta hän ei uskaltanut hievahtaakaan paikaltansa.\nToinen toisensa jälkeen laskeutuivat miehet portaita myöten alakertaan\nasettamaan tyhjät säkkinsä jauhotorven alle. Viimeksi jäänyt tyrkkäsi\nlähtiessään makaajaa olkapäähän, niinkuin olisi tahtonut sanoa:\nNousehan jauhattamaan sinäkin taas omaa viljaasi. Mylläri kohoutui\nistualle ja palaneen käryä nenäänsä tuntien kuuli jo äänestä, kuinka\nmylly jauhaa jyristi tyhjää, niin että säkenet säikkyivät — kuinka\nkauan lie jauhanutkaan. Uskaltamatta katsoa alakertaan hän kiiruhti\nlaskemaan veden sulkulaitteen alas ja meni sen tien tupaan akkansa\nviereen maata.\n\nTosin oli kulmakunnalla niitäkin, jotka vastoin myllärin omia\nvakuutuksia sanoivat hänen nähneen vain unta; väittivätpä vielä\nniinkin, että myöskin kalastaja oli onkiessaan torkahtanut veneensä\nperään tai keksinyt koko jutun, herättääkseen nuorissa vihaamansa\ntanssin kammoa. Mutta ikäänkuin näille naurajille ja pilkkaajille\nvaroitukseksi tapahtui sitten jotakin sellaista, jonka todenperäisyyttä\nepäuskoistakaan ei voinut, kieltää.\n\nEräänä, hyvin kuumana päivänä tulla rynnisti sydänmaalta käsin kylää\nkohti näkymätön voima, joka oli ollakseen kuin tuulispää, mutta ei\nollut oikein tuulispääkään. Se kulki viivasuoraan sydänmaan halki ja\njätti jälkeensä metsään leveän tien kuin valtakunnan rajan, jonka oli\nraivannut niin sileäksi, että siinä ei ollut jäljellä paljon muuta\nkuin suurimmat kivet. Se kiskoi maasta suuria petäjiä juurineen ja\nnakkeli kauas sivuilleen asettaen ne seisovia puita vasten nojalleen,\nlatvat alaspäin; ja mitä ei jaksanut juurineen ylös saada, sen oli\ntaittanut poikki kuin päretikun. Osumatta onneksi ihmisasunnoille kylän\naukean yli kulkiessaan, se hajoitti niityillä tiellensä sattuneita\nheinälatoja, repi aitoja, otti pelloilta kuhilaita mukaansa, ja\nmonenlaista muuta pahaa tehtyään jatkoi raivoisaa matkaansa Valkeisen\njärveen. Siellä kun ei muuta osannut, niin nosti ilmaan pilviä pitävän\nvesipatsaan ja sen kera riensi eteenpäin pitkin järven selkää kuin\nkosken pauhu.\n\nNe, jotka itse eivät olleet tilaisuudessa näkemään tätä voimallista\nkulkua, kävivät katsomassa sen tuhoisia jälkiä. Aseettomina moista\nylivoimaa vastaan elettiin alati pelon ja turvattomuuden vallassa.\nSen — ei hiivitty nimittää pahaa oikealla niinellänsä — kaikkinäkevän\nsilmän edestä ei ollut yrittämistäkään kätkeytyä perunakuoppiin\ntai muihin piilopaikkoihin, eikä ollut mahdollista paeta sen käden\nulottuvilta.\n\nVälittömänä seurauksena kaikesta tästä oli, että itsekukin kurkisti\nsisimpäänsä ja alkoi salaisuudessa muistella vähin omiakin askeliansa.\nKun on niin, että tulessa kulta koetellaan, tuli tällöin moni\nuskovainenkin, joka ennen oli nähnyt rikan vain veljensä silmässä,\nkauhuksensa äkkäämään malan myöskin omassa silmässänsä; huomasi\nkulkeneensa hyvin kaukana kaidasta tiestä — jumala paratkoon, liekö\nkoko elämänsä aikana sille polulle jalkaansa kunnolleen astunut.\n\nKun kerta yksi oli joukosta kadonnut, niin kuka takasi, että viejä\ntähän yhteen tyytyi. Tai oliko Hilma sen syntisempi kuin joku toinen,\nvaikka hän lapsensa takia oli joutunut kaikkien silmätikuksi.\nKohennetaanpa hiukan omiakin helmasyntejä. Mahtoi olla hyvin harva\nse isoisemmankin poika, joka ei ollut yöjuoksuissa ja tansseissa\nkenkiänsä kuluttanut, renkipojista puhumattakaan. Auennut se oli niin\ntalontyttären kuin piikaheilakankin aitan ovi hiljaiseen koputukseen\nyön pimeydessä. Mutta kyllä nyt saavat olla ne juoksut juoksematta,\nsaavat nyt pysyä pönkät ovien edessä, tulkoon vaikka itsensä rovastin\npoika koputtelemaan.\n\nKuinka moni rehellisen kirjoissa kulkeva isäntämieskin oli markkinoilla\nkaatanut viinaa laiskan hevoskoninsa korvaan, vieläpä puhaltanut\npillillä ilmaa nahan ja luitten väliin, niin että kaakki kauppoja\ntehtäessä oli ollut pyöreä kuin makkara, hirnunut ja teiskaroinut\nkuin hyväkin tallisyöttiläs. Tällä tavoin hevoskaupoissa ja muissakin\nkaupoissa vetänyt nenästä pitkätukkaista lähimmäistänsä kuin paras\nmustalainen, vieläpä kotiin tultuaan nauranut ja kunnioikseen kerskunut\npetoksillansa. Siihen Iisaksi hoiperrellut usein juovuspäissä kyliltä\nkotiin, räiskänyt vaimollensa ja ollut huonona esikuvana viattomille\nlapsillensa — kiroillut ja maanitellut maille sitä, jonka nyt on\nluoksensa saanut. Sillä oi kai se kahta kutsua odota eikä itseänsä\nhoukutteluin; siksipä saakin nyt sydän kurkussa kulkea, niinkuin joka\npensaan ja kiven takana olisi samainen kiljuva jalopeura väijymässä ja\nkimppuun hyökkäämässä.\n\nEihän ollut oikein tehty myöskään emäntäväen puolelta porista\npiioillensa aamusta iltaan kuin kiehuva perunapata, ja äyskiä särpimen\nasemesta avuttomille kerjäläisraukoille kuivaa leipäpalaa antaessaan.\nMutta ei tarvitse piikojen tästedes pahaa sanaa kuulla, vaikka eivät,\ntikkua ristiin kääntäisi, ja tuohon istuttaa kerjäläisen rinnallensa\nsamaan pöytään, samasta kupista syömään.\n\nEntäs kenen kelkassa sitä oltiin, vanhat ennen nuorempana, kuljettu\nkeritsimineen kalliina juhlaöinä ihmisten navetoissa, kenen käskystä\nkyttäilty metsissä kupariraha suussa ja lakkia maahan nakaten nostettu\nkarhut naapurin karjaa kaatamaan; kenen voimalla oltiin manattu\nkäärmeet kiekkona, kytevä taulapala hampaissa, puremaan myrkyllistä\nhauvaa vihamiehen jalkaan ja sytyttelemään hänen huoneitansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten ollakaan, kun suuret kymmensoutuiset kirkkoveneet lähtivät\nlauantaisin valkamistansa, olivat ne tupaten täynnä pyhäpukuista\nkirkkokansaa, joukossa sellaisiakin, joita ei oltu niissä, veneissä\nennen nähty. Toisia kulki maanteitä myöten katkeamattomana jonona samaa\npäämäärää kohti, rikkaat hevosilla ajaen, köyhät jalkaisin, eväsnyytit\nkädessä, kengät olalla ratsastaen. Käsiään hykerrellen sai rovasti,\njoka taas oli alkanut itsekin saarnailla, vielä vanhoilla päivillänsä\nnähdä sen kauan ikävöimänsä ilon, että hänen kylvämänsä siemen oli\nlopultakin alkanut kantaa satakertaista hedelmää, ainakin hoholaisiin\nnähden.\n\nHarvat kotiin jääneet kokoontuivat sunnuntairauhaisiin tupiin ja\nkuuntelivat pitkää. Lutheruksen postillasta luettua saarnaa hartaina\nloppuun asti. Vieläpä arki-iltoinakin nähtiin yhden ja toisen kirja\nkädessä sanaa katselevan. Illoin vuoteille kallistuttua liittyivät\nkädet ristiin peitteitten alla ja arat huulet höpisivät nöyrinä\nosittain unhottunutta isämeitäänsä, moniailla salaa kätketty virsikirja\npieluksen alla. Jotkut vanhat, joilla mielestänsä oli varaukseen\nerikoisempaa syytä, kantoivat päivisinkin kirjakopasta löytämäänsä\nirtonaista katkismuksen lehteä tai muuta painettua sanaa amulettina\ntaskussansa.\n\n\n\n\nX\n\n\nEräänä, varhaisena aamuna Hilman epäonnistuneen suuretsinnän jälkeen\nistuivat Jylhänmäen vanhukset eteistuvassa neuvotellen, olisiko enää\nmitään mahdollisuutta vainajan etsinnän jatkamiseen vai olisiko parasta\nJoonaan lähteä kirkolle ja pyytää rovastia tulemaan ja lukemaan\nsiunauksen sydänmaan yli. He eivät ehtineet tehdä päätöstä puoleen tai\ntoiseen, kun Riikka tulla köpitti heidän luoksensa, näköjään hyvin\ntärkeillä asioilla.\n\n»Hyviä huomenia, terlveisiä taivaasta», toivotti hän iloisena ja\ntapansa mukaan kaula kurkolla vilkuili ympäri huonetta, niinkuin olisi\netsinyt jotakin.\n\n»Antakoon. Taivaastako se Riikka näin varhaisia terveisiä?» kysäisi\nisäntä eikä voinut olla hiukan hymähtämättä ajatellessansa mustaa\nsaunaa.\n\n»Taivaasta, taaevaasta», toisti mummo.\n\n»Onpa Riikka ollutkin sitten pitkillä matkoilla.»\n\n»Ei Rliikka, mutta Rliikan luona on käynyt kaukaisia vierlaita.\nPuolilta öin olen saunan akkunasta kurkistellut ja vahtaillut kyökin\npiippua, ja kun näin emännän kahvisavun alkavan taivaalle tuprluta,\nniin läksin postittamaan terlveiset verlekseltään», sanoi mummo.\n\nIlmaisematta kuitenkaan vielä salaisuuttansa hän loi tirkistävän\nkatseen sängyssä makaavaan sairaaseen ja huudahti sitten päätänsä\nkallistellen kuin tutkimuksensa tuloksena:\n\n»Hehee!... Ei se tuo Kallokaan enää terlveeseen huokaise.»\n\n»Kertahan se kituva puukin kaatuu», huokaisi emäntä,\n\n»Ei kitu kuoleta. Kalle on päinvastoin ollut näinä viime päivinä\nparemminkin niinkuin toipumaan päin», huomautti isäntä.\n\n»Taitaapa sitten hyvinkin tuosta vielä virlota», käänsi Riikka\nkelkkansa. »Ja löytyy se Hilmakin vielä.»\n\n»Hilmako?»\n\n»Löytyy, löytyyhän Hilma...se rlakas.»\n\n»Unessako sitä on semmoista Riikalle näytetty?»\n\n»Eipähän ihmisissään arlvoltaan. Eilissä iltana unentorleisiin mentyäni\nolin kuulevinani hiljaa naputettavan saunan oveen, niinkuin tikka\nolisi nokallaan koputellut. Kuka se siellä ei anna ihmisten maata\nrlauhassa? torluin enkä ollut uskaltavinani mennä hakaa avaamaan. Ulkoa\nei vastattu mitään, mutta nyt kolkutettiin niin lujasti ja käskevästi,\nettä minun oli pakko totella. Ja arlvatkaapas, kuka se siellä oven\ntakana oli sisään pyrlkimässä?»\n\n»Kuka, kuka se oli?» kysyi emäntä malttamattomana aavistaen.\n\n»Kukas muu kuin Hilma.»\n\n»Hilma!.. Muille ilmestyy, ei omalle äidilleen. Minkälaisessa se oli\nolossa— mitä se sanoi? Kerro, rakas Riikka!»\n\n»Ei luotua sanaa, katsoi vain minuun niin kummallisesti, kuin että:\nTässä minä nyt olen, tämmöinen minä nyt olen.»\n\n»Jumala armahtakoon! Minkälainen — tämmöinen?»\n\n»Morlsian.»\n\n»Morsianko? Oikeinko totta, että kruunut ja kaikki?»\n\n»Krluunut, krluunut — mitenkäs muuten arlvoltaan. Mikäs morlsian se\nsemmoinen on, jolla ei krluunua ole.»\n\n»Oliko se kaunis?»\n\n»Monta morlsianta minä olen eläissäni nähnyt, korleitakin, mutta niin\nkuvankaunista kuin Hilma oli, en ole onnen katsellut, eikä niitä\nsemmoisia saa nähäkään muualla kuin unessa. Vaatteittenkin piti välkkyä\nkuin keväinen hanki aurlingon paisteessa, ihan silmiä häikäisi; ja\nsellaisia kukkia kuin sillä oli kruunussaan ei kasva tämän maailman\nrlyytimaissa.»\n\nEmännän silmiin kiertyivät ilonkyyneleet; oli kuin hänen salainen\nunelmansa Hilman suhteen nyt olisi toteutunut, vaikka se ei\nvastannutkaan maanpäällisiä toiveita.\n\n»Voi yhtähyvin sentään! Vai niin oli ihana lapseni, vai niin suureen\nkunniaan oli koroitettu Hilma. On niin kevyt ollakseni nyt pitkästä\naikaa, että ihan kuin suuri kivi olisi vieritetty sydämeltäni... Ei\nsen kuitenkaan sallittu puhua, ei sen vertaa, että terveisiä lähettää\nvanhalle äidillensä?»\n\n»Sen verlan sanoi: Vie äidille rlakkaita terlveisiä.»\n\n»Ei minulle lähettänyt?» kysyi Joonas.\n\n»Ei puhunut mitään sinusta.»\n\n»Ei annettu sitä armoa, että kuulumisiaan kertoa?» kysyi äiti.\n\n»Olipa siinä aika kuulumisia kysellä, jolla oli sellainen kiirle,\nettä tuiskuna lähti sydänmaalle päin ja viittilöi minua itseänsä\nseurlaamaan. Sillä tavoin mentiin metsäisiä, tiettömiä taipaleita,\nHilma edellä, minä koettaen jäljessä pyrlkiä vanhoilla jaloillani.\nAnnahan nähdä, minne se minua tällä kyydillä lennättää, ajattelin.\nViimein hän pysähtyi suurien juurikkaaseen kaatuneen kuusen luokse\nja katosi siihen paikkaan. Minä jäin ihmeissäni jahkailemaan ja\nkurlkistelemaan, kunnes huomasin kuusen juurlien alta häämöittävän\njotakin valkoista. Kun katsoin tarlkemmin, niin eikös olekin Hilma\nsiellä paitasillaan, näköjään nukkuneena, toinen käsi suorlanaa\nsivulla, toinen pieluksena pään alla... Että sen kuusen juuriin kun\nolisi käydä perlkkäämässä, niin sieltä sen löytäisi niiden alta.»\n\n»Et taida muistaa kuvata tarkemmin sen kuusesi seutuja?» kysyi Joonas.\n\n»En hoksinut merlkitä seutuja.»\n\nRiikan mentyä jäivät vanhukset taas kahdenkesken hiljaisiin\nmietteisiin kuulemansa unennäön johdosta. Kun emäntä vihdoin kohotti\nalasluodun katseensa ja vilkaisi sattumalta, ovensuusänkyyn, löi\nhän hämmästyksestä kätensä yhteen ja päästi tahtomattansa iloisen\nhuudahduksen:\n\n»Jumalan kiitos! Nythän seuraa ilosanoma toisensa jälkeen.»\n\nVanhempainsa huomaamatta Kalle oli noussut vuoteellansa istumaan, ensi\nkertaa omin voimin koko sairautensa aikana.\n\n»Kiitos Jumalan, että hän antaa taas päivänkin pilkahtaa tähän\npimeyteen, että varjeli kuitenkin Kallen sisaren kohtalosta...\nMutta minkä se on näköinen! Poloisen makuulla ollessa ei sitä niin\nhuomannutkaan kuin nyt: ei entiseksi tuntisi — ei sitten likikään.\nHyvä isä, kun pitää tuon päänkin olla niin sileä ja kalvakka kuin\nkananmuna. Ei niin hiuksen haiventa ole jäänyt jäljelle, ei sen vertaa,\nettä siemeneksi. Jaksaneeko tuommoiseen iljanteeseen tukka nousta\nenää oraallekaan... Entäs kasvot sitten: ryppyiset ja vanhat kuin\nkuusikymmenvuotiaan... Kalle.»\n\nSairas ei ollut puhuttelusta tietääkseenkään, katsoi vain silmää\nräpäyttämättä yhteen kohti, niinkuin tekee se, joka on kiinnittänyt\ntahdonvoimansa kuuntelemiseensa niin yksinomaan, että silmät jaksavat\nmuodostaa vain hämäriä kuvia sieltä, minne hän tärkeän näköisenä\ntuijottaa.\n\n»Kalle!» toisti äiti lujemmin, mutta yhtä huonolla tuloksella.\n\n»Miksei se vastaa — onko se onneton menettänyt kuulonsa?» hätääntyi\näiti.\n\n»Olen jo aiemmin pannut merkille, vaikken ole huolinut sinulle siitä\nmitään mainita, että Kallella on ollut tuommoisia hetkellisiä kuurouden\nkohtauksia silloin tällöin», sanoi isäntä.\n\n»Onhan tuo edes hyvä, että vain hetkellisiä — ettei jää kuuroksi ihan\nkokonaan. Ehkäpä se sekin virhe vielä paranee, kun muutenkin tuosta\ntervehtyy.»\n\n»Tervehtyy...» jamasi isäntä ja oli hetken kahden vaiheella ennenkuin\njatkoi:\n\n»Mitäpä tuosta enää turhia salannen tuostakaan, tulet sen kuitenkin\ntietämään ennemmin tai myöhemmin: vaikka Kalle olisi menettänyt\nkuulonsa kokonaankin, niin pahinta ei kuitenkaan olisi se.»\n\n»Pahinta!... Mitä sinä sillä sanalla ajat takaa?»\n\nVastaukseksi isäntä koputti sormella otsaansa, sillä hänen oli vaikea\nilmaista tarkoittamaansa asiaa muulla tavoin.\n\n»Sittenhän olisi ollut parempi — parempi, että Kallekin olisi...\n\n»Mitä olisi?»\n\n»Olisi kuollut.»\n\n»Sanon tässä yksin tein senkin: Jylhänmäen talon asiain ollessa sillä\nkannalla kuin ne nyt ovat, olisi se ollut parempi, mutta hyvä näinkin.»\n\n»Toivotko sinä, että oma lapsesi olisi — hullu?»\n\n»Toivothan sinäkin sen kuolemaa.»\n\n»Varjelkoon! Enhän minä... enhän minä muuten, mutta, niinkuin sanoin,\njos se jää nöyräpäiseksi, niin siinä tapauksessa olisi ehkä kuolema\nollut otollisempi.»\n\nKeskustelijat vaikenivat ja seurasivat jännittyneinä sängyssä istuvan\npoikansa eleitä. Katsoen yhäti samaan kohtaan, kasvoilla onnellinen\nhymy, tämä alkoi vaistomaisesti liikuttaa laihoja käsiänsä ylös ja\nalas, niinkuin olisi viitannut tahtia näkymättömille soittajille.\nViimein hän tarttui päähänsä molemmin käsin, ikäänkuin siten koettaen\nvangita kuulemansa säveleet. Nähtävästi onnistumatta aiheessansa hän\nlaski kätensä peitteelle ja jännitys näytti lauenneen.\n\n»Kalle!» sanoi isä.\n\nPuhuteltu käänsi päänsä ääntä kohti, ja vaikka hän ei mitään\nvastannutkaan, oli huomio kuitenkin merkkinä siitä, että häiriytynyt\nkuulo oli jälleen palautunut. Sen jälkeen hän tähysteli tutkien\nympärilleen, niinkuin olisi etsinyt sitä näkymätöntä soitinta, jonka\nääntä juuri oli kuunnellut. Huomattuaan viulun seinällä sänkynsä\nkohdalla hän ojensi kätensä sitä kohti.\n\n»Se pyytää tuota viuluansa», sanoi äiti.\n\n»Anna, anna hänelle viulu», kehoitti isä.\n\nSoittokoneen saatuansa Kalle näppäili sen kieliä, pudisteli päätänsä\nkärsivän näköisenä, väänteli ruuveja kuin vanhasta tottumuksesta,\nnäppäili ja väänteli niin kauan, kunnes oli sointuihin tyytyväinen.\nAlkoi sitten kuljettaa käyrää viritetyn viulun kielillä, ja kun sairaan\nsormet heikkoudesta vapisivat, oli hänen soittonsa hienosti väräjävää\nkuin taiturin soitto.\n\nKun hän vihdoin lakkasi soittamasta ja kallistui väsyneenä\nvuoteellensa, istuivat vanhukset vielä senkin jälkeen ison aikaa\nääneti, hartaina kuin kirkossa.\n\n»Tuolla lailla ei Kalle ole ennen soittanut. Mitä se mahtoi olla?»\nkysyi emäntä.\n\n»Ei tuo lie ollut mitään, mutta se kai koetti tapailla niitä äsken\nkuulemiansa säveliä», sanoi isäntä ja nousi lähteäkseen.\n\n»Minne sinä menet? kysyi emäntä.\n\n»Käyn vähän tuolla Isoaholassa.»\n\n»Siitäkö sinä menet puhumaan Isoaholan isännälle velasta?»\n\n»Siitä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kohtalon käsi puuttuu ihmisen elämään, viittoen uusille,\ntuntemattomille teille, pysähtyy hän kulkemansa taipaleen rajapyykille\nja heittää silmäyksen taaksepäin elettyyn elämäänsä.\n\nTällaista taakse katsomista ja tilintekoa oli Joonaan ajatusten juoksu\nhänen hiljaa kävellessänsä muutaman virstan päässä olevaan Isoaholan\ntaloon.\n\nIsäntä otti vieraan hiukan alentuvasti vastaan, mutta vei hänet\nkuitenkin kamariinsa.\n\n»Tulin puhumaan isännälle siitä velastani», kävi Joonas suoraan\nasiaansa.\n\n»Vai niin, vai niin, hm... vaikka eipä se taida enää puheista\nparantua», sanoi Isoahola.\n\n»Taitaa olla totta se, mitä olen kulkupuheina kuullut, että isännällä\non aie panna Jylhänmäki vasaran alle?»\n\n»Eihän se taida valheeksikaan joutaa. Minulla on jo hallussani tähän\nkiinnelainaan valmiit tuomiot, niin että Joonas saa nyt aluksi odottaa\nkotiinsa vieraita lähipäivinä.»\n\n»Ketä vieraita?»\n\n»Semmoisia vain tähtilakkisia, kiiltonappisia.»\n\n»Vallesmannia?»\n\n»Niin. Olen pyytänyt hänen huutokauppaa varten takavarikoimaan kaiken\nkiinteän ja irtaimen, mitä Jylhänmäessä on paperille pantavaa.»\n\nTämän ilmoituksen jälkeen keskustelijat hetkeksi vaikenivat ja\npainoivat kumpikin päänsä alas, niinkuin olisivat hävenneet katsoa\ntoisiansa silmiin.\n\n»Minulla kyllä ei ole pienten rahojen tarvetta, että sen vuoksi olisin\nkiirehtinyt näitä pakkotoimenpiteitä», sanoi Isoahola. »Mutta kun\ntalon asumisesi näyttää luisuvan yhäti alaspäin, samalla kun velka\nmaksamattomineen korkoineen kiipeää ylöspäin, niin on minulla syytä\npelkoon, että näin jatkuen nämä kaksi likeisesti toisiansa koskevaa\nasiaa viimein etääntyy toisistaan niin kauaksi, etten saa omaani\ntakaisin... Eikö; se Raivion niittykin taas jäänyt kokonaan tekemättä?»!\n\n»Tekemättähän se jäi; mutta enhän voinut kahdeksi haljeta, kun sattui\nsiinä kiireisinnä heinäaikana sairauksia ja kuolemantapauksia — siihen\nlisäksi Hilma-vainajan hakuhommat ja monet muut puuhat ja juoksut.»\n\n»Hm... kyllä — kyllähän... Rappeutuu se kartanosikin, ettei siitä\nkohta saa kalua korjaamallakaan» Tukkisit edes sen tuparakennuksesi\nkaton suurimpia reikiä tuohenlevyllä, laudankappaleella tahi\nmuulla turpeella, ellet muun vuoksi, niin välttyäksesi kuulemasta\nirvihampaitten vertaavan sinua entiseen isännän vetelykseen, joka\nsadeaikoina kökötti pöydän alla pata päässä.»\n\nVaikka Joonas itseensä sulkeutuneena oli tottunut vaieten nielemään\nhäneen kohdistuvat moitteet ja naurun uhmaavan äänettömästi, teki\nhän kuitenkin tällä kertaa poikkeuksen, valaistukseen velkojallensa\nlaiminlyöntinsä todelliset syyt.\n\n»Kun minä vuosikymmeniä sitten isä-vainajani kuoltua otin haltuuni\nvelkaisen kotitaloni, oli minun pakko heti isännyyteen astuttuani\nlisätä velkaa uudella lainalla, voidakseni suorittaa sisaruksille\nnäiden perintöosuudet. Tunsin kannettavani raskauden, mutta sen paino\nei kuitenkaan lannistanut minua, silloin nuorta miestä. Päinvastoin\notin elämäntehtäväkseni jättää jälkeläisille velattoman talon kerta\nkuoltuani. Tähän päämäärään aioin aluksi pyrkiä helpointa tietä,\nottamalla itselleni rikkaan vaimon.»\n\n»Ei tartu ne kalat jokaisen onkeen», huomautti Isoahola kuin\nloukkautuneena.\n\n»Ei tartu, ei ollut ketään varakkaan puoleista tulijaa velkaiseen\npesään. Niinpä sitten nainkin vain köyhän piikatytön, Saaran, jonka\nvuosien varrella olin oppinut tuntemaan kunnolliseksi työihmiseksi.\nVereksin voimin kävimme maahan käsiksi, parantelimme vanhaa viljelystä\nja raivasimme uutta. Velkataakka vaappui kahtaanne kuin vaaka;\nkatovuosina kallistui velan puolelle, mutta hyvinä aikoina nousi taas\nkeventyneenä hiukan entistä ylemmäksi. Kun vihdoin omat lapset alkoivat\nkyetä työntekoon, oli vaaka vähitellen saavuttamaisillaan tasapainon.\nToiveeni näytti jo lähenevän toteutumistansa, kun vanhin poikani,\nVille, jolle olin aikonut talon antaa, lähti Ameriikkaan.»\n\n»Sano paremminkin, että karkasi», keskeytti Isoahola kiivastuneena\nmoisesta menettelystä.\n\n»Olkoon niinkin, väkisin en olisi tahtonut häntä pidättää, jos olisin\nsiihen kyennytkään. Kaikissa tapauksissa sellainen teko lamautti minua\nenemmän kuin pahin hallavuosi; ei niin paljon menetetyn työvoiman takia\nkuin siksi, että oma poika halveksi kotikontua ja kaikkea sitä, mitä\nhänen hyväksensä olin tehnyt — minä ja esi-isät onnen minua... Tuli\nsitten se Hilman kohta ja lisäksi monta muuta Joopin postia, jotka\nherpaisivat loputkin voimani ja kukin osaltaan painoivat velkojeni\nvaakalautasen niin alas, että se ei sieltä minun voimillani ylös kohoa.»\n\n»Onhan sinulla, mies parka, ollut harmia lapsistasi.» sanoi Isoahola\nkuin säälien.\n\n»On ollut huolta omista, jos lie ollut ristiä vieraastakin.»\n\nIsoaholan tuoli narahti hermostuneesti. — Eihän se vain tuolla\nviittauksellaan lie tarkoittanut sekoittaa meidän Pekkaa samaan soppaan?\n\nMutta Joonas ei halunnut nyt puhua siitä asiasta sen enempää, jatkoi\nvain tyynesti:\n\n»Vaikka velkaisenakin on Jylhänmäki yhtäkaikki kulkenut suvussa\nperintönä polvesta polveen. Sen vuoksi on sydäntäni raskauttanut\nerikoisemmin se, että juuri minun pitää olla se ruostunut rengas,\njossa ketju katkeaa. Mutta — jumalan kiitos — nyt on kuitenkin onni\nonnettomuudessa, että minä olenkin ketjun viimeinen rengas, että ei ole\nminulla ketään läheistä, jolle talon antaisin.»\n\n»Onhan se Kalle», huomautti isäntä.\n\n»Ei ole Kallessa talon ottajaa, enempää kuin on minussa antajaa.»\n\n»Miksi ei — onko se kuollut?»\n\nJoonas koputti sormella otsaansa kuten taannoin kotonansa.\n\n»Hullu?»\n\n»Miten häntä nyt isäntä tahtonee nimittää — vähämielistä.»\n\n»Kyllä... kyllä on...», tapaili isäntä jotakin sanoaksensa, niinkuin\nhänenkin rahanahne sydämensä olisi yhtäkaikki tuntenut pistosta\nkohtalon alaisen miehen edessä. Hetken mietittyään hän jatkoi:\n\n»Voisihan... voisihan ehkä ajatella lykkäystä. Mutta, toisekseen, ei\nkai asia siitään somene. Muuten eihän sinulla liene mitään sellaisia\nmielen hauteita, että, minä niinkuin — niinkuin vääryydellä ja lain\nvarjolla....?»\n\n»Mitä joutavia. Minä tulinkin oikeastaan tarjoamaan talorähjääni ja\nvähiä rihkamiani vapaaehtoisesti vasaran alle.»\n\n»Vai niin... niin... Sinä olet sittenkin, Joonas, miesten mies», sanoi\nisäntä ja kaasi viinaa pikareihin.\n\n»Otetaanhan tästä tuikut.»\n\n»Kiitos. Isännän sopinee ottaa — _minulla_ ei ole tällä kertaa\nerikoista syytä ryypiskellä.»\n\n»Ehdon valta. Sinä kai ymmärrät, että minunkin täytyy pitää pennin\nlaidasta kiinni kynsin hampain, jollen tahdo joutua puille paljaille,\nniinkuin... Arvaan kyllä, että minua tullaan tästä taas soimaamaan,\nniinkuin on moitittu monesta muusta, mitä olen tehnyt, tai tekemättä,\njättänyt. Mutta nimeäppäs joku toinen, joka nyt tässäkin sinun\nasiassasi olisi minun sijassani toisin menetellyt.»\n\n»Eipä taitaisi olla yhtä tuhannesta.»\n\n»Siinä ollaan. Näet: kruunu ottaa omansa, pappi ottaa omansa, usein\nköyhän ainoan lehmän.»\n\n»Niinpä. Milloinka se on sitten huutokauppa?»\n\n»Tuolla vähän syksymmällä — ehkä siinä kissaviikon alkupäivinä.»\n\n»Sehän tuo liekin puoleensa vetävintä aikaa tällaisille toimituksille,\nja on silloin palvelusväelläkin penniä taskussa. Jumalan haltuun!»\n\n»Haltuun!»\n\n\n\n\nXl\n\n\nNimismiehen kutsumattoman vierailun jälkeen Joonas karttoi entistä\nenemmän ihmisten seuraa. Oli ollut taloiselle talolle kylliksi\nhäpeätä jo siinä, kun joskus ahtaina aikoina oli kirjoitettu lehmä,\npari, maksamatta jääneistä kruunun veroista, vaikka ryöstöä ei ollut\ntapahtunutkaan, kun isäntä aina viime tingassa oli onnistunut saamaan\nlainaksi puuttuvan rahan.\n\nNyt koko omaisuuden jouduttua paperille Joonas oli mielestänsä\nkuin paljaaksi riisuttu ja sitä alastomuuttansa ujostellen etsi\nyksinäisyyttä. Milloin kuitenkin kävi välttämättömäksi antautua\npuheisiin rajanaapurin, Korpelan isännän kanssa, ja tämä lausui\nnaukuvan surkuttelunsa, keskeytti Joonas lohduttajan kiivaalla käden\nliikkeellä ja kysäisi ivan sekaisella äänellä:\n\n»Sinä kai tulit tyrkyttämään minulle suuria rahojasi, että voisin\nlunastaa tuomion ja vielä yhdennellätoista hetkellä pelastaa taloni ja\ntavarani ryöstäjän kynsistä?»\n\n»E-ee... mistäpäs minä...», soperteli hämilleen joutunut naapuri\nkorvallistansa kynsien ja alkaen tehdä poislähtöä.\n\n»Niin no, mitä siinä sitten turhia leksottelet. Kun tässä kerta pitää\nkulkukoiraksi ruvetakseni, niin kyllä minä itse haavani nuolen.»\n\nNaapurin yrittäessä Joonaan mieliksi nuijia Sanan moukarilla Isoaholaa\npaikkakunnan pahimmaksi kiskuriksi, nakkasi tämä kalikan hänen omaan\nnilkkaansa.\n\n»Sinä kai Isoaholan sijassa olisit menetellyt tässä minun asiassani\nsiihen tapaan kuin se muinoinen kuningas, joka palvelijalleen antoi\nanteeksi miljoonain velan vai olisitko ehkä tehnyt niinkuin teki\ntoverilleen se armoton palvelija?»\n\nSaatuaan taaskin vastaukseksi vain neuvotonta ryiskelyä ja\nlähtökiireessä lausuttuja epämääräisiä kannan ilmaisuja, Joonas jatkoi:\n\n»Teet näin ollen viisaimmin, että puhut Jumalasta hyvin hiljaa, sinä\nniinkuin muutkin — tahi on järkiään parempi, että et ota sitä nimeä\nhuulillesi ollenkaan.»\n\nJoonaan ei kuultu koskaan valittavan kohtaloansa eikä hän kärsinyt\nkuulla muittenkaan surkuttelua. Sivullisesta saattoi sen vuoksi näyttää\nsiltä, että perhettä kohdannut haaksirikko ei tuottanut hänelle\nsuurtakaan surua. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta Joonas\nsai kuitenkin yksinäisyydessä taistella monta sisäistä kamppailua,\nennenkuin hän voi mukautua siihen ajatukseen, että hänellä nyt enää\noi ole omaa mitään, tuskin takkia yllänsä, lakkia päässänsä, pieksuja\njalassansa. Vieraan penkillä hän istui kotonansa, vieraan vuoteella\nvirui unettomia, öitänsä, vieraan oli leipä pöydässä, vieraan hevonen\ntallissa, lehmät navetassa.\n\nPyrkien vähitellen ennen lopullista leikkausta kokonaan irtautumaan\nentisestä omaisuudestansa, jonka näkeminen tuotti hänelle vain\npiinaavaa katkeruutta, Joonas ei ollut kotosalla juuri muulloin kuin\nöisin. Päivänsä hän kulutti enimmäkseen Hohon sydänmaalla. Asian\nnimellisenä oli olevinaan Hilma-vainajan etsiminen, ja vilkaisikin\nhän muodon vuoksi Riikan unennäköä muistaen kaatuneen kuusen juurikan\nalle, milloin sattui sellaisen huomaamaan. Kadotettuaan jo aikaisemmin\nuskonsa tyttärensä ruumiin löytymiseen, hän ei sitä enää toivonutkaan.\nMitäpä lohtua hänen löytymisestään olisikaan nyt enää, kun sille ei\nkuitenkaan jaksaisi omaa erikoista hautaa lunastaa, ei pappia saattonsa\njälkeen kustantaa, ei edes kahvikuppia muistoksensa tarjota. Eikö\nlie tätä köyhyyttä ja alennusta itsekin aavistellut, kun kerta tänne\npyrki; ei kai tahtonut yhteiseen hautaan, ties minkälaisen rötkäleen\nrinnalle. Ja mikäpä hänen on ollaksensa täälläkään. Samaa kai se on\nmaata siunattu kuin siunaamatonkin — täällä vain laajemmat leposijat\nja olo rauhaisampi. Ja yhtä hyvin tuo kuulunee tuomiotorven ääni tänne\nkuin sinnekin, koskapa suurten merien syvyyksienkin pitää kerta omansa,\nantaman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Joonas huutokauppapäivän aatto-iltana patasi kotiin tavanmukaiselta\nsydänmaan matkaltansa, huomasi hän uudet, puhtaat kuusen havut\nasetetuiksi rappusien eteen, lattiat, pöydät, penkit, astiat pestyiksi\nja kaikki paikat puhdistetuiksi ja järjestetyiksi kuin pitoja varten.\n\n»Millä mahdilla sinä olet tämän suursiivouksen saanut aikaan näin\nlyhyenä päivänä?» kysyi hän ihmetellen emännältä.\n\n»Pyysin naapurien akkoja avukseni, ja kun oli kymmenkunta husaa ja\nhuosiata yhtaikaa huokaamassa, niin siinä oli sihinää ja sohinaa, ja\npuhdasta tuli kuin talkoolla vain», sanoi Saara.\n\n»Hyvähän on olemassa puhtauskin ja järjestys, mutta eiköhän tuo puuhasi\nyhtäkaikki olisi joutanut olla tekemättä tällä kertaa.»\n\n»Miten niin: tällä kertaa?»\n\n»Näitä huomisia pitoja varten.»\n\n»Minä olen näitä lattioita pessyt jo monta kertaa juhannukseksi ja\njoulujuhliksi ja olen silloin aina mielessäni kuvitellut, että milloin\nheitä saanen pestä poikaini häitä tai tyttäreni läksiäisiä varten, ja\najatellut vielä: milloin näitä huoneita nuoremmat kädet puhdistanee\nja kuusen havuja valkeille lattioille ripotellee meidän vanhojen\nkunniaksi, kun tästä kerta hautaan kallistumme.»\n\n»Kun toden sanon, niin saman tapaisia ajatuksia on usein askarrellut\nminunkin aivoissani mutta ei valkene ne päivät», sanoi Joonas\nliikutettuna.\n\n»Ei valkene. Vaan olkoot nyt nämä huomiset pidot mitkä ovatkin, niin\nJylhänmäen uudella emännällä, kuka hän lieneekin, ei saa olla sanan\nsijaa siinä, että entinen emäntä jätti jälkensä siivoamatta ja pesänsä\npuhdistamatta.»\n\n»Taitaapa toisekseen olla niinkin», myönsi Joonas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jotakin kolkon juhlallista hautajaistunnetta iltakorvalla kosteutta\ntuoksuvissa, hämärissä huoneissa, jotka näin pesun jälkeen olivat\nikäänkuin avartuneet ja joissa pienikin ääni kaikui kuin kirkossa.\nTavallista aikaisemmin rupesivatkin talonväet maata tänä iltana, Joonas\neteistuvan lattialle, Saara Kaisun kera Hilma-vainajan sänkyyn ja Kalle\nomalle vuoteellensa oven pieleen. Väsyneenä päivän puuhista nukkuivat\ntoiset jotenkin pian, mutta isännän aivoissa askartelivat niin monet\najatukset, että hän ei yrittänytkään saada unta silmäänsä. Kun\nmakuuhuoneessa ei ollut kelloa, kävi hän useita kertoja tarkkaamassa\nOtavan kulkua, unohtuen väliin pitkäksi ajaksi akkunaan katsomaan\ntähtikirkasta taivasta.\n\nArvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän,\npisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta\nvaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui\nSaara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:\n\n»Minne sinä menet lyhtyinesi?»\n\n»Käväisenpähän vähän tallissa, nuku sinä vain.»\n\n»Ei, älähän jätä, minäkin tulen.»\n\nJoonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan,\nettä Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.\n\n»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä\nJoonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn\nsalaperäisesti tietä valaistessa.\n\nHeidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa\nja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä\nvalmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti\nruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta\ntehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä\nalassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla.\nLopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti\nkädellänsä.\n\n»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin\nappeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.\n\nJoonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää,\nja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos\ntarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.\n\n»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää»,\nsanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen\nruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»\n\n»Onhan sillä päiviä päässä jo alun kolmattakymmentä vuotta siinä\nHilma-vainajan kanssa yksiä ikiä». tiesi Joonas.\n\n»Niinpä tuon onkin vanharukan otsa jo harmaantunut, harjajouhet\ntippuneet pitkin teitä ja hännästä jäljellä suoltanut suikale kuin\nvirttynyt liinasormaus.»\n\n»Eihän se olo Liinakaan enää kuin kummitus entiseksi; eiköhän tuo kumma\nolekaan, siellä kun on pitänyt pitkät talvet sydänmaissa raskaita\ntukkikuormia kiskoa umpikelissä. Mutta ennen nuorianna, orinna\nollessaan, sillä oli kokoa ja näköä: vako lautasella, karva kiilsi ja\nvälkkyi, että kuvaisensa näki, jousella kaartui kaula korkealle ja\npolvia tapaili liinaharja.»\n\n»Niin oli, kyllä minä muistan», yhtyi Saara arvosteluun.\n\n»Entäs se jalannousu. Nauruun se veti sivullisenkin suuta, kun tällä\nkarautteli kirkkotiellä, ihmeekseen sitä katsoi niin herra kuin\ntalonpoika. Kun edelle yritti, niin sitä ei tarvinnut kahta kertaa\nrinnalle tarjota, ja kaulaa piti venymän, vaikka kilpailijana olisi\nollut hyväkin menijä.»\n\n»Kyllä minä muistan.»\n\n»Kerran pyyhkäisin kappireessä Kuorelahden yli yksiöistä kierää. Jää\nritisi ja ulvoi kuin henkensä edestä ja painui alla hyllyvänä hetteenä,\nniin että Liinu sai polkea pakenevaa vastamäkeä rannasta toiseen, ja\nkenkien joka naulan tiestä tihkui jäälle sula vesi. Siinä ei, jos\nmieli pinnalla pysyä, sietänyt kompsahdella eikä jäädä kaivon paikkaa\nkatsomaan ja aprikoimaan, mennäkö vai eikö mennä», innostui Joonas\nvanhoista muistoista.\n\n»Et taitaisi nyt enää mennä Liinulla yksiöiselle jäälle kuskailemaan?»\nnaurahti Saara.\n\n»En kaksiöisellekään, enkä olisi mennyt silloinkaan, jollen ollut vähän\nhiprakassa.»\n\n»Jos lie ajonne Kuorelahdella ollut kulkua kuoleman sillan ylitse,\nniin kyllä hipaisi loppu läheltä Liinua silloinkin, kun tuonne\nRaivion niitylle suo-ojaan putosi ja selkäänsä myöten kylmään mutaan\nhautautuneena virui pitkän syksyisen yön. Kun se vihdoin huomenissa\nlöydettiin — sinähän sen taisit löytääkin — ja mentiin hätään, niin\nsitä sen silmänluontia minä en ikänä unohda. Puhua kun ei osannut, niin\nse sillä katseellaan sanoi kuin ihmiskielellä: Voi, hyvät ihmiset, kun\nette ennen apuun tulleet, nyt on myöhäistä jo — jääkää hyvästi. Mutta\nkun sitten hierottiin, annettiin suuhun kanvärkkiviinaa ja sammuva\nelämä alkoi jälleen palautua, niin se niinkuin nauroi silmillänsä ja\nihan päätänsä nyökytti, että: kiitos, kiitos.»\n\n»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi\nJoonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole\nsiitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa\nhänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan\njantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään.\nVieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta\nkorvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi\nLiinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»\n\n»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena\nsydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran\nnähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että\nonnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä,\nmissä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella\nturkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla\nsiinä.»\n\nTämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron\nhetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan\nkaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen\nolallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin\nosaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen\nhellyyden osoitukseen vaipuneina.\n\nKun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa\nosaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä\näänellä veisata virttä:\n\n»Ah, mik' onpi elomm' tääll'...»\n\nKohtauksen ja virren värsyn päätyttyä oltiin ääneti hetken aikaa.\n\n»Kuka hänen Liinunkin saanee», huokasi Saara kuin itseksensä.\n\n»Tänään tuo sekin tapansa sanonee», vastasi Joonas.\n\n»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä —\nties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»\n\n»Vähätpä siitä lie takeita siitäkään.»\n\n»Niin, niin — vähätpä vähät... Vieläkös se poku osaa kättä antaa?»\nsanoi Saara ja taputti kädellänsä ruunaa etulapaan.\n\nKun tämä jaksoi kohottaa jalkaansa vain hiukan, tarttui emäntä kavion\nasemesta polvitaipeeseen ja pudisti kuin hyvästiksi.\n\n»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun... Sanohan sinäkin. Joonas, hyvästi\nvanhalle palvelijallesi.»\n\nKehoitusta, noudattaen Joonas tarttui toisella kädellään Liinun\npolvitaipeeseen, toisella pyyhkäisi kyyneltä salaa silmästänsä ja\nsanaakaan enää lausumatta poistui tallista viipyvin askelin.\n\n»Olisiko käydä, navetassakin yksin tein?» sanoi Saara ulos tultua.\n\n»Käy häntä navetassakin.»\n\n»Etkö sinä viitsi tullakaan?»\n\n»Joudan kai tästä minäkin.»\n\nSaaran edellä, Joonaan jäljessä mentyä navettaan ynähtivät lehmät\naamutervehdyksen vitsakytkyissänsä ja lampaat määkivät karsinassansa.\n\n»Viskaa heille heinätukkoa tai oljensuortuvata eteen», kehoitti Joonas.\n\nSaara kahmaisi pimeästä rehuvajasta sylyyksen heiniä, ja jakaessaan\nniitä, puhutteli ja taputteli erikseen kutakin lehmää.\n\n»Kukahan kylän ämmä lypsänee kiuluunsa sinunkin maitoasi, Omenaiseni...\nKuka keittänee haudeheiniä Helunalleni — jos keittänee ollenkaan...\nEntäs kenen vaajaan se minun pikku Tiistikkini kytketään talveansa\nseisomaan... Voi, yhtähyvin, on se sentään vaikea erota näistä.»\n\n»Anna heille lehtikerppua noillekin», sanoi Joonas, nähtyään lampaitten\nkapsahtaneen karsina-aitaa vasten pystyyn ja vuonien aidan raoista,\npyytävinä kurkistelevan vihreän palavilla silmillänsä.\n\n»Antaahan Saara piijuillensa, kun tässä kerkiää», vastasi emäntä ja\npisti kahisevan kerpun karsinan keskelle pystytetyn matalan seipään\nnenään.\n\nKuin pyöreän ruokapöydän ääreen asettuivat lampaat sen ympärille\nkauniissa sovussa, isot ja pienet rinnan, väkevämmän heikompaansa\nsuutimatta.\n\n»Toisen keritsimet naksaa kohta teidänkin selässänne, toinen karttaa\nja kehrää villojanne pitkinä puhteina, toisen hartioita turkkinne\nlämmittävät», surkeili Saara katsellessaan, kuinka lampaat ahnehtimatta\nnyppäsivät kuivan lehden suuhunsa ja sitä sievästi hampaillansa\nhienonsivat.\n\n— A'-a'-aa-aaa! huomautti kukkokin omasta ja väkensä olemassa olosta\norreltansa.\n\n»Kas sitä! Minun kultarintainen kukkoni ja valkoiset kanaseni, en\nollut muistaakaan teitä, kun on niin monta suuta ottamassa; mutta\nparasta viimeiseksi», leperteli Saara, otti orren päältä vakasta liinan\nsiemeniä ja kurkottaen kättänsä antoi kanojen kunkin vuorollansa nokkia\nsiemeniä kämmeneltänsä.\n\n»Kävisimmekö vielä sikaakin katsomassa?»\n\n»Saisihan tuota vilkaista tuotakin», myöntyi Joonas.\n\nTäällä tyytyivät vanhukset vain katsomaan selkä kumarassa sikolätin\nmatalasta ovesta sisään. Ei sillä näkynyt nälkäkään olevan, koskapa oli\njättänyt eilisiä perunakeitikkäitä ruoan tähteeksi kaukaloonsa.\n\n— Noh, noh, tervehti sika uneliaasti, viitsimättä vaivautua ylös\nlämpimästä pahnastansa, jonne se oli kaivautunut niin syvään, että vain\nvähän kärsän päätä oli näkyvissä.\n\n»Kuka herkkusuu häntä tuonkin läskiä pannussansa käristänee», lausui\nSaara, hiukan kateellisena.\n\n»Ja laskiaisrokkaansa sen sorkilla höystänee», lisäsi Joonas.\n\nTämän yöllisen jäähyväiskäyntinsä tehtyään vanhukset palasivat\neteistupaan, riisuutuivat ja kallistuivat jälleen maata vuoteellensa.\n\n\n\n\nXII\n\n\nJo aamuhämärissä alkoi Jylhänmäen tupaan kertyä huutokauppaväkeä:\ntorpparia, joutilasta kissoillaan olijaa ja muuta vähävaraista.\nToisten hiljaisella äänellä, ikäänkuin arkaillen keskustellessa ja\nvedellessä vaatimattomasti palturisavuja piipuistansa, suhtautui muuan\nheistä, Lillukan Matti — köyhä mäkitupalainen Isoaholan takamailta —\neristäytyvästi ja muutenkin ärsyttävästi vertaisiinsa. Ollen hieman\nhumalassa tuo pieni miehen kessikka kädet housuntaskuissa kävellä\nrehvasteli edestakaisin tuvan lattiaa koppavan näköisenä, röyhyävä\nsikari suupielessä, ruiskauttaen silloin tällöin suustansa mustan\ntupakkasyljen puhtaalle permannolle. Viimein hän pysähtyi hajasäärin\nkeskelle lattiaa ja huulilla ivallinen hymy kysäisi:\n\n»Kessujako ne miehet käryyttelee nysissänsä?»\n\n»Eipähän sitä tämän alamaisen kansan kannattane herrastupakkaakaan\npoltella, niinkuin tuon muun äveriään», annettiin sana sanasta.\n\n»Eipä kai, eipä kai... Missäs meiningeissä sitä ollaan liikkeellä näin\nvarhain?»\n\n»Akkaansakos se Matti on lähtenyt karkuun sieltä sikolaitumilta, vai\njoko on Lillukasta lillukat loppuneet?»\n\n»Ei akkaa eikä akan takaista — huutokauppaan minä tulin», kivahti Matti.\n\n»Eikö tuota lietänekin sitten yksillä asioilla.»\n\n»Ettäkö aiotte huutaa tekin?»\n\n»Mekin... Eikö Matti aio huutaakaan?»\n\n»Perältä kuuluu.»\n\n»Ei kai tässä oltane pekkoja pahempia yksi kuin toinenkaan.»\n\n»Kyllähän köyhälläkin suuta on ja ääntä maailmaan mahtuu; mutta milläs\nte huutonne maksatte?»\n\n»Pirhana!.. Milläs se Matti maksaa?»\n\n»Raha se on, joka komteeraa», kerskaili Matti, lyödä läjäytti\nkämmenellä povellensa ja jatkoi taas kismittävää kävelyänsä.\n\nVasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja\nlopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle.\nJoonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko\nhuutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa\nrohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun\nankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi\npäähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä\nvanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja\nmuihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut\nentistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän\nnytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä\nhän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.\n\nAluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen,\nneljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn\nsopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin\ntavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut\npitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo\npaukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta\npudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:\n\n»Siitä tulee juttu — juttu siitä tulee.»\n\nHymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä\nhän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.\n\nIrtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi\nmyytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa\nkilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven\nsilmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta\ntavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa,\ntarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen\nhupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin\nhe sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin,\nkiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin\nsäpäleiksi.\n\nVasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin\narvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät.\nNiinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä\nhuutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi\nkai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista\nvälikohtausta.\n\nPaikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa\nSaara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää\noli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin\nmerkittyä sormusta.\n\n»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle\nkaksimielisen kysymyksen.\n\n»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä\nsen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän\nraskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä\nkantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin\nedessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun\nmihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa\nja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin\nvihkisormus sormessani... Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara,\nirroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.\n\n»Mitä — onko se vihkisormus?» kuului ääni yleisön joukosta.\n\n»Se se on», vaikeroi Saara.\n\n»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle»,\nhuomautettiin huutajien taholta.\n\n»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi\nIsoahola.\n\n»Ehkei, mutta tässä kohdassa on Saaralla laki puolellansa.»\n\n»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin\npuolen.»\n\n»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään\nliitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä —\nennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.\n\nKun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai\ntoiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti\nhän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:\n\n»Kultainen sormus... kahdeksantoista karaattia... mitä tarjotaan?»\n\nSyntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä\nkärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita,\nkuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa\navata.\n\n»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas,\nvieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän\nmyynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.\n\nYleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa\nmetsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia,\n— Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan\nhuudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta\nsäteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset,\nlyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon\ntästä asiasta mahdollisimman pian.\n\nMielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski\nsetelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja\npainoi sen Saaran sormeen lausuen:\n\n»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta\npelastettuna kalleutenanne.»\n\n»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja\nilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.\n\nVäkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin\nläntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen\nei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi\npäänsä alas.\n\nMyymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa\nvakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin\nperäseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli\ntodennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi,\ntuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies,\nettä koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen\nkysymyksensä:\n\n»Mitä tarjotaan?»\n\n»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran\narvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi\nvoida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan\ntukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen\nmyynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua\nkiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan\nmahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.\n\n»Sata viisikymmentä ensimäinen...\n\n»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa,\nröyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.\n\n»Perhana!» tuli yhtaikaa useammasta kuin yhdestä suusta, ja kaikesta\nhuolimatta alkoi vakava mieliala vaihtua hilpeydeksi ja äänekkääksi\nnauruksi.\n\nIsoaholaa sekä suututti että nauratti.\n\n»Vielä viisikymmentäi, lisäsi hän leikillänsä; sillä hän enempää\nkuin kukaan muukaan oi ajatellut köyhän mökkiläisen huutoa vakavalta\nkannalta.»\n\n»Vielä kolmesataa!» jatkoi Matti isännän sanontatapaa matkien.\n\n»Onko tarjouksenne lisää edelliseen vai tarkoitatteko sillä huutonne\nkokonaismäärää?» huomautti nimismies.\n\nYmmärtämättä oikein kysyjän tarkoitusta vastasi Matti kättänsä rennosti\nhuiskauttaen:\n\n»Lisää eli kokonaismäärä — yks kaikki!»\n\n»Sen miehen huutoja ei tarvitse ottaa huomioon», sanoi isäntä\nnimismiehelle, tahtoen tehdä jo leikistä lopun.\n\n»Miksi ei — saako luvan kysyä?» tokeni Matti »Millä sinä, kehveli,\nhuutosi maksat?»\n\n»Kehveli... Raha se on, joka kointeeraa!» rehenteli Matti ja\ntaannoiseen tapaansa läjäytti kämmenellä povellensa.\n\n»Liekö viittä penniä taskussasi tälläkään haavaa... ja keneltä sinä\nolot tuon sikarin tumpin saanut hampaisiisi?» ivaili isäntä.\n\n»Ei se ainoa ole», sanoi Matti ja tarjosi isännälle takkinsa\nrintataskusta, sikaria, joita, siinä seisoi rivissä kokonainen patteri.\n\n»Olkaa hyvä!»\n\nIsäntä ei kuitenkaan suvainnut ottaa.\n\nMatti tiesi, että tällaista rintaa paisuttavaa tilaisuutta hänellä\nei ole ennen ollut eikä arvattavasti tule enää koskaan olemaan; sen\nvuoksi hän ei pitänyt mitään kiirettä päästäksensä esiintymisensä\nhuippukohtaan: karistettuaan tuhkan sikaristansa, hän hyvin hitaasti ja\nkoomillisen arvokkaasti kaivoi povitaskustansa hienon lompakon, otti\nsiitä nipun punalaitaisia seteleitä ja katsoen vuoroin isäntää, vuoroin\nnimismiestä silmiin kysäisi:\n\n»Mitäs herrat luulevat näiden olevan?»\n\nSyntyi yleinen hämmästys ja ihmettelyn sorina. Peläten joutuvansa,\nuudelleen naurun ja pilkan alaiseksi liuskasi isäntä:\n\n»Köysiin... Sinä olet varastanut rahat.»\n\n»Kuulittako?» kysyi Matti väkijoukkoon kääntyen.\n\n»Kyllä kuultiin, kyllä kuultiin», vastattiin nauraen.\n\n»Sanoppas se sana, vielä toinen kerta», sinutteli Matti isäntää yleisön\nmyötätunnon kannustamana.\n\nHuomattuaan pikaisuudessaan lausuneensa liikaa jo ensi kerrallakin\nisäntä, kiiruhtaen kääntämään huomion toisaalle, huusi kiukusta\npunaisena kiehuen:\n\nKolmesataa ja viisikymmentä!»\n\n»Neljäsataa!» lisäsi Matti.\n\n»Viisisataa!!»\n\n»Kuusisataa!!!»\n\n»Katso peijakasta», kuului ihastuneita huudahduksia.\n\nKilpailuinnon tartuttamana kiihkeimmät köyhistä paremman puutteessa\nkoristelivat nyrkkejänsä tai nyökyttivät ruumistansa; ja käden\nkäänteessä Matti kohosi korkeuksiin vertaistensa silmissä.\n\nMutta maltillisemmat arvelivat:\n\n»Mitäpä kummeksimista siinä on. Ymmärrettiinhän se jo alun alkaen, että\nMatti on vain suuna ja joku toinen säkkinä — kukahan liekin.»\n\n»Kunhan siinä ei olisi vain isä ja poika keskenään kamppailemassa.»\n\nSamoin lienee ajatellut isäntä itsekin, koskapa hän antoi kilpailijansa\npitää viimeisen sanan.\n\nMaksettuaan huutonsa Matti väänsi aitan oven lukkoon, pisti avaimen\ntaskuunsa ja yleisön kunnioittavasti jakaantuessa kahtaanne kulki\nkujannetta myöten väkijoukon läpi kuin voittoisa sankari sotakentältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsoahola lähti Jylhänmäestä hyvin pahalla päällä kotiinsa tultuaan hän\nkutsui Pekan kamariinsa ja kysyi:\n\n»Sinunko rahoillasi se Lillukan Matti siellä huutokaupassa rehki ja\nrehenteli?»\n\n»Minun», vastasi Pekka lyhyesti ja terävästi.\n\nHeittäen Matin antamat setelit poikansa eteen pöydälle torui isä:\n\n»Etkö sinä, tomppeli, ymmärrä sen vertaa, että jos valtakunta karkaa\nitseänsä vastaan, niin se joutuu kylmille — niinkuin Sanassa sanotaan?»\n\nPekka ei vastannut mitään: isäntä jatkoi:\n\n»Mitä sinä niillä ryysyillä nyt sitten aiot tehdä?»\n\n»Ei mitään — annan olla niiden koskematta aitassa vain.»\n\nIsäntä mietti hetken päästäksensä perille poikansa kummallisesta\nmenettelystä, sanoi vihdoin:\n\n»Sinulla on tainnut sittenkin olla jotakin suhdetta siihen — hutsuun?»\n\n»Hutsuun... Jumaliste!» sähähti Pekka ja ponnahtaen seisaalle iski\nnyrkkinsä pöytään, niin että huone kumahti.\n\n»Se on kai sinun se — äpäräkin?»\n\n»On.»\n\nKun oltiin tämän jälkeen vaiettu kotvan aikaa, alkoi isäntä sanella\nkuin peruuttamatonta päätöstä:\n\n»Sinä nait Kankaanpään Eveliinan, ja...»\n\n»Ei Eveliinaa eikä ketään.»\n\n»Ja otat Jylhänmäen hallitusohjat käsiisi huomissa päivänä.»\n\n»Ei ikänä — sen talon hallitusohjia.»\n\nTuntien mahtinsa riittämättömyyden — ehkä ensi kertaa elämässään\nyrittäessään taivuttaa poikaansa tahtonsa alle — isännän oli pakko\nturvautua vieraaseen apuun:\n\n»Sinä näyt unohtaneen neljännen käskyn kokonaan.»\n\n»Ei enempää kuin tekään seitsemättä käskyä», vastasi Pekka käyttäen\nsamaa kaksiteräistä miekkaa.\n\n»Mitä... Olenko minä mielestäsi varas tai ryöväri?»\n\n»Matti kertoi Jylhänmäen menneen neljästä tuhannesta.»\n\n»Joo, neljätuhatta... se on suuri summa niin rappeutuneesta talosta.»\n\n»Neljätoista tuhattakaan ei olisi liikaa. Jos omistajat olisivat\nsaaneet osapuillekaan kohtuullisen hinnan talostansa, niin vanhoille\nolisi velkansa maksettuaankin jäänyt elämistä lopuksi iäksensä.»\n\nPekka mietti hetken ja sanoi sitten kuin jatkona edelliseen:\n\n»Mutta voihan asiaa jollakin tavoin auttaa vielä. Minä otan osastani\nJylhänmäen.»\n\n»Se nyt oli kerrankin sana paikallaan... ehkäpä otat vielä\nEveliinankin?»\n\n»Ei niistä mitään.»\n\n»No niin no... hyvä, kunhan nyt ensin talonkin», sanoi isäntä hyvillään\nsiitä, että sai puolenkaan tahtoansa menemään läpi.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nJylhänmäen uusi isäntä jäi toistaiseksi asumaan lapsuuden kotiinsa,\nkäyden talossansa vain silloin tällöin antamassa palvelusväelle\ntyöohjeita ja määräyksiä. Entiset haltijat saivat olla vapaasti\nja syödä talon pöydässä kuten ennenkin. Pekan talon ottamisen\ntarkoituksena olikin saada siten tilaisuus elättää ja hoitaa vanhat\nluonansa hautaan asti. Mutta kun hän esitti asian Joonaalle, ei tämä\nottanut sellaista kuuleviin korviinsa.\n\n»Vai sillä lailla, että kun ensin on raiskattu ja murhattu ja\nryöstetty, kilvan isä ja poika, niin sitten tunnon suun tukkeeksi\nsilitetään kuin piestyä koiraa. Vaikka minun pitäisi keppi kädessä\nkerjätä — ja sehän tie tässä edessä on — niin sittenkään minä en taivu\nottamaan armopalaa teidän kummankaan kädestä», purki hän kertakin\nPekalle katkeruuttansa.\n\nHuutokaupan jälkeen Joonas oli tullut entistäkin synkemmäksi ja\nitseensä sulkeutuneemmaksi. Saara olisi kyllä omasta puolestansa ollut\nanteeksi antavampi ja mielelläänkin suostunut tarjoukseen, mutta\nJoonaasta eroaminen ei tullut kysymykseenkään. Kun Pekka aikeissansa\npettyneenä vanhusten suhteen viittaili joskus siihen suuntaan, että\nainakin Kaisun tulisi jäädä hänen hoiviinsa, juosta kipaisi tyttö\nmummon luokse ja itkien kietoi kätensä tämän kaulan ympäri niin\nkiinteästi, että jo siitä saattoi päättää: noita kahta ei erota kukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna joulukuun alkupuolella Joonas nousi vuoteeltansa\neteistuvassa hyvin varhain ja meni tupaan, jossa näin öisin ei ollut\nketään asujamia, sillä palvelijat nukkuivat mieluimmin joutilaiksi\njääneissä kamareissa kuin suuressa kolkossa tuvassa. Tehtyään\npystyvalkean takkaan Joonas haalisti palasella vähän vettä, jolla\nvaleli naamaansa, ja siveli sitten uunin korvalta ottamastaan\npuukupista suopaa leukaansa ja poskiinsa. Mutta ennenkuin ryhtyi\npartaansa ajamaan, katsoi hän ison aikaa veitsen kirkasta terää,\nniinkuin olisi pelännyt laskea sitä niin likelle kurkkuansa.\n\nAjettuaan partansa ja peseydyttyään hän käveli pöydän luokse, jolla\noli perheen koko liinavaatevarasto, lukuun ottamatta huutokaupasta\nhylyiksi jääneitä riekaleita, jotka pesun ajaksi oli puettu ylle.\nEilissä iltana Saara oli kaulannut vaatteet ja pannut ne pöydälle\njonkinlaiseen arvojärjestykseen: ensinnä oli Joonaan rohdinpaita ja\nalushousut samassa käärössä ja sen vieressä Saaran paita palttinaisine\nyläsineen ja piikkoisine alasineen. Seurasi sitten Kallen alusvaatteet\nja viimeisenä Kaisun pieni palttinapaita.\n\n— Ne ovat kuin kuolinvaatteita, johtui Joonaan mieleen raskas ajatus.\n\nPukeuduttuaan puhtaisiinsa hän lisäsi puita takkaan, istui rahille\ntulen ääreen ja katseli jonkinlaisella katkeralla nautinnolla,\nkuinka levoton elementti tulisilla kielillänsä lipoi kuivia halkoja\nherkutellen kuin peto saaliillansa, kunnes vihdoin huhnautti punaisen\nvaippansa niiden ylle.\n\n— Tuolla lailla — tuolla lailla se on vastoinkäymisen pahahenki\nnuoleksinut minuakin, joka olen sen pätsipuuksi valittu: ensin\nharvakseen, sitten yhä nopeammin — enkä aavistanutkaan, kun jo olin\nliekkien ympäröimänä kaikilta puolin. Kostinhan kyllä rimpuilla\nvastaan, räiskyä ja rätistä kuin nuo kuusiset halot, mutta se ei\nhellittänyt otettansa, eikä hellitä ennenkuin tuhkana olen.\n\nHänen mietteensä keskeytti tuvan peräseinältä kuuluva särähtävä\nääni kuin heikon rinnan korahdus. Joonas käännähti istuimellansa ja\nloi kunnioittavan katseen vanhaan seinäkelloon. Valkeaksi maalattu\nsinikukkainen taulu oli aikojen kuluessa pinttynyt melkein mustaksi,\nja alkuperäisten raetallipainojen asemesta riippui ketjujen päässä\nraskaat hiekkapussit, toinen hiukan alempana toista. Hetken kuluttua\nkuului kellon sisästä toinen, heikompi rapsahdus ja sen välittömänä\njatkona kiihtyvää surinaa, niinkuin jaloistaan kiinni tarttunut\njättiläismehiläinen olisi siipiään kiivaasti värisyttäen pyrkinyt\nvapautumaan vankeudestansa. Kun kello viimein tuntui olevan aivan\nnikahtumaisillansa, pudota moksahti vasara alas — ohi lyömävieterin.\nVaan vaikka vasara tyhjää tapasikin, aiheutti sen liike kuitenkin\nvieterissä hiljaisen, kumean metallisoinnin, joka juhlallisesti\naaltoillen tuntui etääntyvän kuin jonnekin kaukaisuuteen.\n\nVähäistä myöhemmin alkoi sama surina uudelleen, ja vaikka kellon taulu\noli edessä, Joonas melkein näki, kuinka vasara hitaasti kohosi ylös,\nputosi taas raskaasti alas tyhjää iskien ja jatkoi niin edelleen —\nviisitoista lyöntiä luki Joonas.\n\n— Eihän tuo ole ihme eikä mikään, vaikka alkaa sortuakin vanhan ääni\nja vaikka hairahtuukin toisinaan laskuissansa — oikeatahan kuitenkin\nkoettaa aikaa sormellansa näyttää. Uskollisena palvelijana se on\nsiinä seinällänsä astunut yötä ja päivää, näyttänyt tunnilleen ja\nminuutilleen tämän talon asujainten synnyinhetket ja kuolinhetket\nja salaperäisesti rapsahtanut, milloin loitommallakin — kaukaisissa\nmaailman äärissä asti — sielu on tullut ruumiiseen tai lähtenyt siitä.\n\nJoonas kurkotti orsilta päreen, otti siihen tulen takasta ja käveli\nhiljaisin askelin eteisen läpi vierastupaan. Pysähtyen ovensuuhun\nhän kohotti valkeansa ylös ja jonkin mielijohteen aiheuttamana\nantoi katseensa harhailla ympäri autiota huonetta, jossa kalustona\nhuutokaupan jälkeen oli vain pari ontuvaa tuolirania. Lopuksi hänen\nhuomionsa kiintyi lattialle kyhättyyn olkivuoteeseen, jossa syvään\nuneen vaipuneena nukkui Saara ja häneen kiinni painautuneena Kaisu,\nkäsi mummon kaulalla. Erillään vuoteen toisella laidalla nukkui Kalle\nsuu auki, hiljaa kuorsaten.\n\nVoimatta irroittaa katsettansa nukkujista Joonaan sai valtoihinsa\nyli äyräitten tulviva haikeus, jollaista hän oli ajoittain tuntenut\nHilma-vainajan katoamisen jälkeen.\n\n— Ne ovat tuossa rääsyisellä vuoteellansa — Saarakin, vanha ihminen\n— kuin avuttomat linnunpojat pesässänsä. Ja minä, jonka pitäisi olla\nheidän tukensa ja turvansa, minä olen yhtä avuton.\n\nJoonaan käsi kohosi silmien eteen, niinkuin hän olisi tahtonut\nkätkeä kasvonsa voimattomuutensa häpeästä, ja ruumis alkoi\nnytkähdellä äänetöntä, kyyneletöntä itkua, kuten taannoisena kesäyönä\nHilma-vainajan aitan kynnyksellä. Päreen häilyvä liekki toisti tulta\npitävän käden välityksellä sielun vavahtelevat liikkeet, heijastaen\nne valon ja varjon vaihteluina aution huoneen seiniin, kattoon ja\nnukkujien kasvoille.\n\nVihdoin kuului Joonaan sieraimista pitkä, viheltävä sisään- ja\nuloshenkäisy, kasvoilla oleva käsi alkoi hitaasti laskeutua alas ja\nsormet koukistua kuin kotkan kynnet.\n\n— Olisi parempi heille, etteivät heräisi ollenkaan. Paras siepatakseni\nkirves tuvan haukasta ja antaa kolme nopeata iskua — siksi, että minä\nheitä rakastan... rakastan... ja sen tehtyäni vetää partaveitsellä\nkurkkuni poikki tai heittäytyä laiturilta Valkeisen järveen... Olisi\nparempi, että olisimme vainajia, me neljä. Kaivaisivat kuopan jonnekin\nHohon sydänmaalle — eli latoisivat vaikka ketun luolaan tai kaatuneen\nkuusen juurikan alle neljä arkutonta ruumista, vieriviereen, niinkuin\nnuo tuossa, niinkuin vaatemytyt tuvan pöydällä, vanhimmasta nuorimpaan.\nSiellähän tuota on jo siemenen sukua ennestäänkin, ja sielläpä häntä\nlahoaisi yksin main Jylhänmäen koko hävinnyt suku... Nyt sen sijaan\nlähtevät raastamaan elävänä hautaan — vaivaisten huutokauppaan\npitäjäntuvalle...\n\nJoonas kääntyi selin vuoteeseen ja tahtomattansa alkoi kallistua\novea kohti, niinkuin jokin vastustamaton voima olisi vetänyt häntä.\nEpäröiden viipyi vielä käsi oven lukolla, mutta viimein levisi\nkasvoille päättäväisyys, jäykkä ja ilmeetön kuin teräsjää myllertävän\nmyrskyn jäähdyttämän tyynen veden pinnalle.\n\n— Mikä on tehtävä, se on tehtävä.\n\nHän avasi oven hiljaa kuin varas, ettei herättäisi nukkujia. Palattuaan\njälleen eteistupaan hän asetti orsilta ottamansa uuden päreen\npoikittain hampaisiinsa ja tietämättänsä puri sitä niin, että hampaat\nkävivät melkein yhteen. Tarttui sitten molemmin käsin kirveeseen ja\nkohottaen sen iskuvalmiiksi asettui hyökkäysasentoon kuin peto.\n\nMutta silloin, ratkaisevalla hetkellä, tölmähti Musti nurkastansa\nja pysähtyi muristen lattialle vuoteen ja murha-aikojan väliin. Sen\nirvistävistä ikenistä, verestävistä silmistä ja uhkaavasta asennosta\nJoonas luki kuin kirjasta: Tapa minut, mutta jos askeleenkaan astut\nnukkujia kohti, niin siinä tuokiossa minä kimmahdan kuin raketti\nkurkkuusi ja puren — puren.\n\nTämä odottamaton väliintulo jähmetytti Joonaan kuin säikähtyneen\nkäärmeen. Seisten kuvapatsaana paikallansa hän ensi hämmästyksessään\nei ollut varma siitä, oliko hämärästä nurkasta hyömähtänyt ilmestys\nMusti vai joku muu sitä muistuttava. Tultuaan vihdoin vakuutetuksi,\nettä se todellakin oli Musti, johtui mieleen ajatus, että koira ei\ntullut omasta alotteestansa, vaan jonkun muun lähettämänä ehkäisemään\nverityötä, jota hän sitten huutokaupan oli viikkoja mielessänsä\nhautonut. Rohkenematta katsoa Mustia silmiin, jotka värähtämättä olivat\nyhä häneen kiinnitettyinä, Joonaan sydämen ympäriltä alkoi jää murtua.\n\n— Antaisitko sinä henkesi heidän puolestansa — sinä, koira?... Ja\nminä... minä...\n\nHän piilotti kirveen nopeasti uunin soppeen ja kiiruhti melkein juosten\nvuoteen luokse, Musti kintereillä pitäen tarkasti silmällä hänen\naiheitansa. Tarttuen jotenkin kovakouraisesti vaimonsa olkapäähän\nJoonas kähisi hätäisesti:\n\n»Saara!... Saara!...»\n\nNukkujan avattua silmänsä ja valon häikäisemänä nähtyään hämärästi\nvuoteen yli kumartuneen miehen kauhistuneen katseen hän kohoutui\nsäikähtäen istualle ja huudahti:\n\n»Onko tuli irti?»\n\n»Ei ole valkean vaaraa», vastasi Joonas oudolle äänellä.\n\n»Kuka?... Mitä sinä siinä — päreinesi?»\n\n»On aika lähteä.»\n\n»Minne?»\n\n»Kirkolle.»\n\n»Kirkolle?... Niin, niin — kyllä minä. Joko kello on niin paljon?»\n\n»Siinä mitähän lie kahden korvilla.»\n\n-Enpä minä ole mielestäni mikään unikeko, mutta miten lie — tuossa\njuuri ennenkuin herätit — miten lie niin kummasti painostanut», sanoi\nSaara.\n\n»Painostanut...?»\n\n»Niinkuin jokin raskas esine olisi laskeutunut rintani päälle... Sinä\nolet tainnut jo kauankin valvoa, kun näkyy...»\n\n»Mitä näkyy?» keskeytti Joonas ja vilkaisi hätäisesti uunin soppeen.\n\n»Näkyy olevan päreesi noin pitkällä karrella — ja niitähän on karsia\ntuolla lattialla kokonainen karho. Mitä sinä olet täällä oikein\npuuhaillut?»\n\n»Mitäpähän lienen hommaillut — istuksinut ja tupakoinut. Mutta\nnouskaahan jo, pitää lähteä», hoputti Joonas ja pistettyään päreensä\nuunin rakoon alkoi kävellä tupaan, niinkuin hänellä olisi ollut\nerikoinen kiire matkalle.\n\n»Noustuunpa noustaan... Kaisu, tyttöni, avaahan silmäsi jo... lähdetään\nhumman rekeen», herätteli mummo hellävaroen lasta.\n\nTultuaan kesken untansa havahdutetuksi Kaisu alkoi tuhertaa itkua.\nMutta kun mummo muistutti jo ennen puhuttua asiaa, että hän nyt saa\najaa hevosen reessä, saa nähdä kirkon ja paljon muuta, lakkasi tyttö\nitkemästä ja aikoi nousta ilman muuta.\n\n»Eikös minun pieneni muista, mitä ylösnoustessa on tehtävä?» huomautti\nmummo.\n\n»Jaa niin», sanoi Kaisu, polvistui vuoteelle, asetti kädet ristiin\nrinnallensa, käänsi kasvonsa ylös kattoa kohti ja isoäidin kuiskaten\nsäestäessä ja Mustin lattialla pää kallellaan ottaessa äänetönnä osaa,\nluki mummon opettaman siunauksen lapsellisen hartaasti:\n\n»Hella tiunatkoon meitä ja valjelkoon meitä. Hella valittakoon katvonta\nmeitän päällemme ja olkoon meille almollinen. Hella kääntäköön katvonta\nmeitän puoleemme ja antakoon meille iankaikkiten lauhan. Itän ja Pojan\nja Pyhänhengen nimeen. Amen.»\n\nSaaran tultua tupaan oli sinne jo ehtinyt Riikkakin saunastansa\nmatkavalmiina.\n\n»No, Saarla — sanon Saarla, kun on tultu niinkuin saman arlvoisiksi —\nmiltäs nyt tuntuu mielellesi?» kysyi Riikka entiseltä emännältänsä kuin\nvasta-alkavalta ainakin.\n\n»Kysyy häntä Riikka itseltänsä, miltä nämä tämmöiset matkat tuntuvat»,\nvastasi Saara.\n\n»Hehee!... ei sitten kerlassa miltään, onpahan kuin joulukirlkkoon\nlähtisin. Minä en olekaan härlkävierlas näissä pidoissa; ja totut\nsinäkin, kunhan istut rliikin rlekeen niin monta kerltaa kuin minä olen\nistunut. Etkähän tuota niin kovin murlheelliselta näytäkään sinä; mutta\nmiten lie sinun laitasi, Joonas — sanon Joonas — kun siinä niin ääneti\nistut ja murljotat?»\n\n»Mitenhän lie», murahti Joonas, seuraten syrjäsilmällä Mustia, joka\nlähellä istuen kuin vartiana heittää luimautteli häneen epäluuloisia,\nhalveksivia silmäyksiä.\n\nEivät olleet suuret muuttotavarat matkaan lähtijöillä: Saaralla\neväsnyytti kädessä, Kallelta rääsyihin kääritty viulunsa kontissa ja\nJoonaalla kainalossa vanha seinäkello, jonka muuan armelias isäntä oli\nhuutanut nimenomaan hänelle, kun tiesi, että Joonaan oli siitä melkein\nmahdoton luopua.\n\nKim oltiin jonkun matkaa ajettu, tillahti Kaisu yhtäkkiä itkemään.\n\n»Mikä nyt tuli?» kysyi Saara.\n\n»Maija jäi!»\n\n»Hella jumala, kun nyt Maija jäi. Mutta älähän itke, kylän täti antaa\nuuden nuken», lohdutteli mummo.\n\nVähitellen Kaisu rauhoittuikin, ja nahkasten alle huppuun peitettynä\nhänestä tuntui kuin mentäisiin takaisin päin, kunnes viimein nukkui\nmummon syliin.\n\n»Kunhan vain ei vielä kerta tultaisi takaisin tätä samaa tietä,\niloisemmalla mielellä kuin nyt lähdetään», sanoi Saara Joonaalle.\n»On tuo olemassa vanhain sana, että, minne jotakin unohdetaan, sinne\njälleen palataan.»\n\n»Pitäneekö nuo paikkaansa enää vanhain sanatkaan», vastasi Joonas.\n\n»Vaikka ei pitäisikään, mutta minun sydämessäni pilkoittaa kuin\npimeässä yössä yksinäinen tähti semmoinen aavistus, että emme me vielä\nlähde Jylhänmäestä viimeistä kertaa.»\n\n»Te muut palannette, mutta niinä en voi ikänä astua jalkaani\neteistuvan... luota... sen talon kynnyksen yli», sanoi Joonas.\n\nPeitteellä hänen sylissänsä oleva kello helisi alati, ja tien\nepätasaisilla kohdilla löi vieteri kumeasti kuin kirkonkello — kuin\nhautajaiskello, ajattelivat vanhat. Toisinaan karahti reen antura\nilkeästi parahtaen kiveen vähälumisella tiellä, välähdyttäen istujain\nalla kirkkaan, säkenöivän tulen, jolloin Joonas aina hätkähti ja alkoi\nvavista.\n\nSinulla taitaa olla vilu?» kysyi Saara.\n\nMiten niin?»\n\nVapiset kuin virran kaisla.»\n\nMikähän vapisuttanee», sanoi Joonas ja kallistui reen laidalle\nmahdollisimman kauas vaimostansa.\n\nJoko sen Mustinkin jalkoja alkaa vanhuus vaivata vai miksi se meitä\ntuossa sivullasi hypäten niin kiinteästi seuraa kuin pyrkisi rekeen»,\nkoetti Saara pitää keskustelua vireillä.\n\n»Lie hänellä omat vaivansa ja pyrkimyksensä hänelläkin», vastasi\npuhuteltu, leukojen melkein loukkua lyödessä.\n\nKun Joonaasta ei tuntunut olevan puhetoveriksi tällä kertaa, vaikeni\nviimein Saarakin. Ajettiin ääneti virsta virstalta asumattomia,\nmetsäisiä taipaleita. Tultua vihdoin asutuille seuduille näkyi siellä\ntäällä heikko valon tuike pimeästä yöstä.\n\nJoko nyt lie ylösnousun ajat vai mitä tulia ne on nuo, kun ovat niin\nhimmeitä?» kysyi Saara.\n\n»Ne on vaivaisten valoja. Nukutaan kai sitä vielä noissakin taloissa,\nmutta niissä on jokaisessa joku lähtemässä näille samoille matkoille»,\nsanoi Joonas.\n\nVarhaisten valojen näkeminen johti Saaran mieleen pian lähestyvän\nsuuren juhlan, josta hän ei malttanut olla miehellensä huomauttamatta:\n\n»Missä häntä mekin jouluamme viettänemme?»\n\n— Niin, missä viettäisimmekään, ajatteli Joonas kauhistuneena, ja missä\nvarsinkin minä itse jouluani viettäisin, jollei Musti tullut väliin.\nMutta ääneen hän sanoi vain:\n\n»Kuka hänen tiennee.»\n\nMatkustajien päästyä päivän vaietessa kirkolle oli siellä jo ennen\ntulleita hevosia kuin parhaina kirkkopyhinä. Ja yhä uusia tuli —\nlaitiota, reslaa, työrekeä ‒ kaksin, kolmin hengin ja kokonaisin\nkuormin — sylissä kannettavaa ja keppi kädessä kävelevää, tervettä ja\nsairasta, sokeata ja näkevää, hullua ja viisasta. Keskeytymättömänä\nvirtana ne soluivat suuren pitäjäntuvan ovesta sisään. Ja siihen\nvirtaan yhtyivät osana jylhänmäkeläisetkin.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nRistinkankaan halki ampuu maantie suorana viivana, nousematta tai\nlaskematta, länkeämättä oikeaan tai vasempaan. Solakat taivaslakiset\npetäjät rajoittavat näköalan sivuilla käden ulottuville; vain eteen-\nja taaksepäin avautuu kulkijan katseelle etäisyydessä kapeneva\nmaantieaukko niin kauas kuin silmä kantaa.\n\nEräänä syyskuun iltapäivänä kävelee tätä asumatonta taivalta kirkolta\npäin tullen pitkä mies, selässä, tuohikontti, jonka kielen alta pistää\nesiin osa viulun kaulaa ja käyrää. Musta hattureuhka kattaa päälaella\nvalkoista tasatukkaa. Kulkijan jaloissa on virsut ja yllä kuluneet\nsarkavaatteet, jotka ovat paikatut eri värisillä vaatetilkuilla;\nhousujen takapuolessa hohtaa suuret punaiset paikat, muistuttaen\npaviaanin istuinpakaroita. Katse luotuna kiinteästi sisäänpäin hänen\nkulkunsa on milloin kiihtyvää, milloin hidastuvaa, vieläpä hän\ntoisinaan pysähtyykin hetkeksi, puhuen katkonaisesti itseksensä,\nniinkuin olisi oikeudessa riita-asiaansa ajamassa.\n\n»— — Joo, minä, Kalle Joonaanpoika, olen Jylhänmäen laillinen\nperillinen, niinkuin korkea oikeus hyvin tietää... Hilmanko\nperintöosuus?... Minä olen Hilmaa vormyntäri niin kauan kun hän tulee\nosaansa ottamaan... Jaa Ville?... Ee... ei se se... ne on näinä\nIsoaholat altavastaajia, isä ja poika... Niin mitäkö kannetta?...\nKannustan omankäden oikeudesta lain varjon alla... Vieraitamiehiä?...\nOojah, kyllä on... Riikka, tulehan tänne... Kuule, jos puhut minun\npussiini, niin korppukahvit saat... Aivan niin — niin oli kuin Riikka\nsanoo, että ei Ristuksen killinkiä. — — Top!... minä jäävään Isoaholan\nvieraan miehen... No, jos lie papinkirja puhdas, niin puhukoon sitten\n— mutta muista valaasi!... Älä hele... älä valehtele!.. Jos lie isä\nlainannut, minä en... Ääbääh!... Hehehe... Miksei lautamies avaa\npeltiä, kun korkea oikeus käskee, että piru saa viedä kelmin sielun\nuunin piipun kautta helvettiin. — — Mitäh?... Ulosko päätöksen ajaksi?\nMennään... Kyllä sinä, Isoahola, luulit olevasi suurikin viisas,\nmutta osaan sitä minäkin kymmeneen asti lukea — osaan. — — — Mitä se\njahtivouti?... Tuomiota kuulemaan? Tullaan... Eihän perhana!... johan\nnyt myrkyn lykkäsi... Minä vedän hovräättiin!»\n\nSilmissä kipenöivä viha, parta järähdellen Kalle käveli kiivaasti\neteenpäin, ruumis etukumarassa ja joka nivelessään retkahtelevat kädet\nedessä huitoen käynnin tahtiin, ikäänkuin hän menneitten sukupolvien\nkehityksen unohtaen olisi kaukaisten esi-isiensä tavoin pyrkinyt\ntukemaan asentoansa myöskin eturaajoillansa tai tarttumaan puitten\noksiin puoliavoimilla kourillansa.\n\nVihdoin hän yhtäkkiä pysähtyi ja vilkuili ympärillensä kuin olisi\nunennäköönsä herännyt. Taival oli Kallelle ennestään perin tuttu, mutta\nkun hän nyt tunnusteli seutua, ei hän saanut käsitystä kulkemansa\nmatkan pituudesta, ei tietoa siitä, oliko hän kankaan alku- vai\nloppupäässä; ja mikä pahinta, siinä katsellessaan ja kääntyillessään\nhän oli kadottanut alkuperäisen kulkusuuntansa, niin että hän lopulta\nei tiennyt, mistä päin oli tullut ja minne olisi mentävä.\n\nTien ohessa siinä oli punainen virstantolppa. Kalle katsoi ison aikaa\nsen valkoisiin poskiin maalattuja mustia numeroita, ja vaikka hän ei\nniistä mitään ymmärtänytkään, oli hänellä kuitenkin hämärä tunne, että\nvirstantolpan pitäisi voida jollakin tavoin neuvoa hänelle tietä.\n\nKun mykkä pylväs ei antanut toivottua apua, heitti Kalle taas kysyviä,\nhätääntyneitä katseita kummallekin taholle, mutta samalla tavalla\nkapeni metsäaukeama pystysuorin seinin molemmin puolin siniseen\nkaukaisuuteen, ja maantie sen pohjalla oli kuin kahtaanne kapeneva\nkeltainen nauha, jonka leveimmältä kohdalla hän itse seisoi.\n\nKalle käveli jo jonkun matkaa takaisin entisiä jälkiänsä, kun hän\nsattumalta huomasi tiepuolessa kallistuneen, puolilahon puuristin,\njoka aikoinaan oli pystytetty muistoksi sen johdosta, että tällä\npaikalla oli murhattu postinkuljettaja ja ryöstetty kallis posti\neräänä syysyönä, vuosia sitten. Tietäen tästä olevansa kankaan\nkeskipalkoilla Kalle kääntyi niin, että risti oli oikealla puolella,\nja jatkoi arvelematta matkaansa. Kun hän neljän viime vuoden aikana\nkerran kuussa oli kulkenut Ristinkangasta aina samaan suuntaan, olivat\nmyöskin virstanpylväät joka kerta oikealla kädellä; ja sitä seikkaa\nhänen mielensä äsken kangasteli, vaikka ei jaksanut kirkastua selväksi\nmuistoksi, sillä virstantolpat eivät olleet syöpyneet hänen sieluunsa\nniin syvään kuin risti.\n\nMitähän lie taivaltanut virstan, pari, kuu hän jälleen hiljensi\nkulkuansa. Siinä kävellessään hänen korviinsa oli alkanut kuulua\nkuin tuulen huminaa, vaikka oli seisova ilma. Tietäen entisestä\nkokemuksesta sen merkityksen hän pysähtyi ja jäi ikäänkuin kuuntelemaan\nja odottamaan. Kauan ei viipynytkään, kun korvat paukahtivat\numpilukkoon niin kovasti, että päähän koski. Sen jälkeen seurasi niin\nsyvä hiljaisuus, että Kallesta tuntui, kuin hänen sekä sisä- että\nulkopuolellansa olisi ääretön, peloittava tyhjyys.\n\nSamoinkuin vuosia sitten sairasvuoteella entisessä, kodissansa ja\nmonta kertaa sen jälkeen, alkoivat hänen kätensä nytkin vaistomaisesti\nnousta ja laskea kuin tahdinviittaajalla, suu vetäytyi hymyyn ja\npuoliavoimissa silmissä kuvastuva jännittynyt tarkkaavaisuus ilmaisi\nniin suurta henkisten voimain keskitystä, että hän tällä haavaa ei\nvoinut havaita mitään ulkopuolella omaa, sisäistä maailmaansa.\n\nKun korvien umpilukko oli vähitellen avautunut, otti Kalle viulun\nkontistansa, purki sen kääreistä ja alkoi soittaa siinä maantiellä\nkeskellä Ristinkangasta, koettaen soittimellansa jäljitellä niitä\nsäveliä, joita oli kuullut toisilla korvilla, toisesta maailmasta.\n\nAinoa kuulija lienee ollut siipiorava, joka ilmaisi iloansa liitämällä\nmaantien yli pitkän petäjän latvasta vinoon toisen petäjän oksille,\nrävähti ketterästi runkoa myöten latvaan ja teki taas ilmamatkan tien\ntoiselle puolelle, jatkaen tätä leikkiänsä niin kauan kuin soittoa\nkuului.\n\nRistinkankaalta kääntyy sivutie Hohonkulmalle, jonne Kalle aikoi\nyöksi. Syysilta alkoi jo hiukan hämärtää hänen ehdittyä entiselle\nkotiseudullensa. Toimittuaan maantieltä kiviä taskuunsa ja rouhaisten\ntienohesta aidan seipään latvan kepiksi käteensä hän hammasta puraisten\nilmestyi kylän raitille kuin paimenpoika David filistealaista vastaan.\n\nKulkijan ollessa vielä etäällä ensimäisen talon maantiekujalla alkoi\nkoira, kylän etuvartiona kankaalle käsin, haukkua vouskahdella kotinsa\nportilla, niinkuin se olisi jo kaukaa vainunnut, kuka tulija oli, mutta\nei ollut kuitenkaan siitä vielä täysin selvillä. Päästyään varmuuteen\nasiastaan se kiiti kuin nuoli tulijaa vastaan.\n\nKalle ei ollut tästä yksinäisestä rähisijästä tietääkseenkään,\nheristihän sille vain huvikseen nyrkkiänsä. Hän tiesi, että\ntämä oli vasta alkusoittoa, oli kuin vartiota pitävän variksen\nvaroitusraakumista haukan ilmaantuessa näkösälle.\n\nMutta sitä mukaa kuin kulku edistyi kylän läpi, lisääntyi\nsaattojoukkokin. Koiria sinkoili aitojen yli tienvarsipihoista,\nniitä laukkasi huohottaen syrjäisistä asunnoista peltojen poikki ja\npolkuja pitkin, ja kaukaa metsän rannoilta kuului sieltä täältä mukaan\npyrkivää, kipeätä uikutusta.\n\nJoukon kasvaessa kasvoi rohkeuskin. Ei kenellekään, ei mustalaisille\neikä oudosti hajuaville ryssillekään koirat olleet niin vihaisia kuin\nKallelle. Paitsi kädessä olevaa keppiä, konttia selässä ja kauttaaltaan\närsyttävää ulkoasua, paisutti niiden sappea hänen housujensa\ntakalistossa hohtavat punaiset paikat, jotka erikoisesti näyttivät\nolevan niiden irvistelevien hampaitten maalitauluna. Mahdollista on,\nettä älykkäät eläimet olivat vaistonneet tuon määräajoin palaavan\nkulkijan jossakin suhteessa olevan heidän tasollansa, mutta, kahdella\njalalla kävelevänä ei kuitenkaan heihin kuuluvan, ja myöskin tästä\nsyystä koettivat kootuin voimin karkoittaa vastenmielistä sekailmiötä\npois alueeltansa. Suurinta suuta pitivät heikoimmat ja arimmat pikku\nrakit, joiden kimakka, soinnuton nalkutus muistutti nopeita vasaran\niskuja kiintonaiseen teräkseen. Isot koirat lauskuttelivat harvakseen\nkumealla, sointuisalla äänellä kuin kurikalla olisi jymäytelty onttoon\nhonkaan.\n\nAluksi Kalle koetti lepyttää kiusaajiansa ystävällisellä puhuttelulla\nja taputtamalla kädellä reiteensä.\n\n»Piski, piiski... noo... no-no... mitäs...»\n\nMutta moinen suostutteleminen nostatti vain uuden niskakarvoja yhä\nkorkeammalle.\n\n»Helvetin hounit!» karjaisi hän ja huitaisi ahdistajia kepillänsä,\njolloin ne nopeasti leiskahtivat leikkaamalle rynnäten samalla takaisin\nentisiä kiukkuisempina.\n\nSingahtipa silloin kivi laumaan, kuului kipeä ulvahdus, ja joku rakki\nnilkutti kolmella jalalla loitommalle nuolemaan satutettua jalkaansa.\n\nVaikka koirat entisistä kokemuksista viisastuneina eivät hevin\nuskaltaneet tulla saatettavansa seipään ulottuville, hidastuttivat ne\nkuitenkin Kallen kulkua niin kiusallisella tavalla, että hän päätti\nryhtyä samaan keinoon, jonka avulla joskus ennenkin oli onnistunut\nvapautumaan vainoojistansa.\n\nTien varrella siinä oli musta riihi. Kalle asettui selin seinää vasten\nvälttääkseen hyökkäystä takaa päin, otti viulun kontistansa ja alkoi\nsoittaa hyvin pitkäveteistä, surullista säveltä. Koirat hätkähtivät,\ntulivat levottomiksi ja näyttivät ikäänkuin häpeävän: ja kun toinen\nei tahtonut jäädä toisen taakse, asettuivat ne vieriviereen istumaan\npuoliympyrään soittajan eteen. Siinä oli rinnan isoa ja pientä koiraa;\nmustaa, punaista, valkoista, kirjavaa, pysty- ja luppakorvaa. Hartaan\nnäköisinä, pää kallellaan ne kuuntelivat, mutta pitkään aikaan ei\nsoitto jaksanut tehota syvemmin niiden ärtyneisiin mieliin.\n\nLopulta alkoivat kuitenkin yhden ja toisen jalat hiljaa vavahdella,\nvärinän siirtyessä vähitellen muuhun ruumiiseen, ja ennen pitkää\nkoiralauma värisi kuin vilussa. Kun vihdoin muuan suuri koira kohotti\ntylpön kuononsa korkeutta kohti, möristen syvältä kurkustansa\nmäärättömän alakuloista säveltä, nousi kuono kuonon jälkeen ylös,\nja koirien sekakuoro, jossa kaikki äänialat olivat edustettuina,\nulvoa jullitti viulun säestyksellä taivaalle sukunsa vuosituhantisia\nkärsimyksiä.\n\nOlipa Kalle hämärästä huolimatta huomaavinaan niiden silmissä kosteata\nkiiltoa ja kyynelen tapaista kimallusta.\n\nVielä jonkun aikaa soiton tauottuakin koirat jatkoivat sanatonta\nveisuansa. Kun ne vihdoin lakkasivat, näytti sulanut viha niiden\nsydämissä vaihtuneen lemmen tunteisiin. Jättäen kulkijan rauhassa\nkapaloimaan viuluansa ne häntäänsä liehakoivasti heiluttaen alkoivat\nnuohostella toisiansa. Urospuolisten valittua itselleen sopivan parin\nkoirat illan kuhjassa poistuivat syrjäkaria kaksin ja kaksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKallen saavuttua yöpaikkaansa, kylän toisessa laidassa olevaan\nKorpelan taloon, leimusi tuvassa jo takkavalkea ja talonväki puuhaili\npuhdetöissä, Lausumatta sanaakaan tervehdykseksi hän riisui kontin\nselästänsä, ripusti sen viilekkeistä naulaan ja istui vaieten\novensuupenkille.\n\nTalonväki ei kiinnittänyt tulijaan näköjään vähintäkään huomiota;\npäinvastoin näytti itsekukin saaneen sysäyksen ahkerampaan askarteluun:\npiikojen rukinpyörät alkoivat hyrrätä kiivaammin, renkien pitkät\npärepuukot välkähdellä vilkkaammin ja pöydän päässä nuottaa kutovan\nisännän verkonkäpy sujahdella sukkelammin. Mutta silmien nauravasta\nilmeestä ja huulten hymystä saattoi arvata, että he ajattelivat kaikkea\nmuuta kuin työtänsä. Ainoastaan karsinasängyn laidalla ruumistaan\nnuokuttelevan mummon ryppyiset kasvot muuttuivat entistä vakavammiksi,\nhuokaukset syvemmiksi.\n\n»Mistäs kaukaa se reessaavaanen on?» kysyi vihdoin taloon aikaisemmin\nyöpynyt-»kuolemankauppias», — kuoleman kauppias, sillä hänen\nkärryillänsä heinähäkissä oli satamäärin pieniä puutynnyreitä\n»kimröökiä», joka oli »kevyempää kuin tyhjä» ja jota näin sydänmaissa\nostettiin tavallisesti vain ruumisarkkujen mustaksi maalaamista varten.\n\n»Mistä ollahan?» uudisti pohjalainen kysymyksensä.\n\nKun puhuteltu vastauksen asemesta vain heittää muljautti vihaisen\nsyrjäsilmäyksen kysyjään, puuttui isäntä asiaan.\n\n»Onpahan muuan nöyräpäinen, tuosta, naapuritalon entisiä poikia. Tässä\ntakavuosina sairastanut varitautia ja siitä saanut pitämistä iäkseen:\nvian mieleensä ja kuuloonsa.»\n\n»Onko se kuuro?»\n\n»Miten milloinkin. Toisinaan, kuten, näkyy olevan laita tällä kertaa,\nhän saa selon vain hyvin kovasta puheesta, osittain suun liikkeitten\navulla, toisin ajoin taas on kuulo hyvinkin tarkka. Mutta joskus lyö\nvallan umpikuuroksi, ja silloin hän aina hyvin tärkeän näköisenä\nnäyttää kuuntelevan jotakin — mitähän kuunnelle omia ihmeitään.»\n\n»Taivaallisia ääniä», huomautti mummo nurkastansa. »Se on, tuo Jumala,\nankaruudessaankin yhtäkaikki laupias: on ottanut Kallelta ymmärryksen\nja osittain kuulonkin, mutta antanut hänelle sen sijaan kyvyn kuulla jo\ntäällä ajassa niitä ikuisia ääniä, joista me muut kuolevaiset saamme\niloita vasta sitten, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.»\n\n»Lustin näköönen äijä muutoon, kattoopa häntä pläsihin tai muuhun\nmunteerinkihin. Mutta jos tuallaasen osuusi rookaamahan taloottomalla\ntaipalehella, niin luulen, jotta ouron syrän kammahtaasi. Sitä\nraskahinta sauvaako se tämäkin kantaa?»\n\n»Mitäpäs se muutakaan — vaikka ei se sauva ole kyllä tämän oma\nvuolema», sanoi isäntä.\n\n»Kukas sen sitten on aikahan saanut?»\n\n»Minusta on tämän Kallen kohta tuntunut vähän semmoiselta, kuin kaksi\nmahtimiestä olisi ojentanut liiton kämmentä toisilleen, yksi ylhäältä,\ntoinen alhaalta, tehneet tasajakoa ja osansa saatuaan olleet yksissä\nneuvoin tyhjää miestä mieron tielle työntämässä. Eihän kyllä voi\nväittää, että lain pykälän mukaan olisi vääryyttä tehty, sillä kumpikin\notti vain omansa: maanpäällinen velkoja saatavansa, toinen sen, minkä\noli ymmärrystä lahjaksi antanut.»\n\n»Niinpä kyllä. Lisänähän tosin on rikka rokas ja hämmähäkki taikinas,\nvaan tokkohan nua ny kumpikahan olisi pönkiltänsä pyllähtänehet, vaikka\nolisivat antanehetkin tarvittevaaseu pitää osan yltäkyllääsyyrestänsä.\nMuutoon on sielä meirän puoles jo moniin paikoon pyätty erityyset\nkasarmit, joiss tuallaasia ja muita vaivaasia hoiretahan, ja mihinä\nei sellaasia vielä oo, sielä sijootetahan vaivaaset taloohin ympäri\npitäjää.»\n\n»Huutokaupallahan se myytiin tämäkin, niinkuin koko Jylhänmäen\njoukko. Mutta miten lie vasara osunut paukahtamaan Kallen kohdalle\nniin onnettomasti, että poloinen joutui sellaiseen taloon, jonka\nymmärtämätön haltijaväki kohteli vähämielistä kuin jumalaton\nluontokappaletta. Talvikauden kiusaannuttuaan hoitopaikassansa\ntämä kevään tultua otti kontin ja viulun selkäänsä ja lähti\nmaailmalle. Siitä pitäen hän on useat vuodet kiertänyt kuin jänis\npitäjien laajuista ympyräänsä, palaten aina neljän viikon kuluttua\nlähtöpaikkaansa säännöllisesti kuin kuun vaihe.»\n\nIstuttuaan jonkun aikaa penkillä mietteissänsä Kalle muuttihe takan\nääreen ja otti kontistansa vanhat kirjankannet, joiden välissä lehtien\nasemesta oli tukku erivärisiä papereita.\n\n»Jo ne nyt tulivat tuomiot siinäkin minun ja Isoaholan välisessä\nperintöriidassa», hän sanoi, selaillen papereitansa tärkeän näköisenä.\n\n»Vai niin... No, jo oli aikakin», vastasi isäntä pöydän päästä, ripusti\nlasit nenällensä ja meni valkean luokse hänkin.\n\nKun myöskin päreenkiskojat keskeyttivät työnsä ja naiset kehruunsa,\njääden käsi rukin pyörällä kuuntelemaan, vallitsi tuvassa hetken\nodottavaa hiljaisuutta.\n\n»Tämän kun leväyttää Isoaholan nenän eteen, niin eiköhän tuossa ukon\npöksyt ala täristä», sanoi Kalle ja ojensi isännälle lyijykynällä\ntöherretyn paperin.\n\nAlentaen hiukan ääntänsä isäntä tavaili:\n\n»Täsä lähestyn Minä teittiä muutamala sanalla tällä pienelä paperi\nPalalla ja huonola käsi alalla ja saan tietä Antaa että kun tämä\njylyhämmäi kallu nyt on käymäsä sitä maliman rannan kierto Kouluva\nNin olka laupijat ninkun teijän isän Laupijas on ja auttaka Majistri\nvisauuven tielä antain Ruoka ja riitinet ja kessu piippuun ja saunan\nNurkkaa kuhu hään pääsä kallistais ja Akka väk hyö voivatten otta\nhuomijon emännän paikan ja pait sitä niin ninku viisun tekiä veisa\npelmanni peliä ja rahhaa saa oneline Likka se pel Mannin saa eikä nyt\nsit muta tällä kerta kun hyväst vaa ja terveyksi kaikile tutuile ja\ntuntemattomilen ja Voika hyvin toivotta Yks sihtier.»\n\n»Iijoo... hm... kenenkähän lie kädestä tuokin lähtöisin», sanoi isäntä\nja ääntänsä korottaen jatkoi:\n\n»Pitäisipä siinä nyt, jutussasi, mustan valkeneman ja mutkien\noikeneman.»\n\n»Siinä ja siinä, ettei Isoahola vielä linnassa istu», arveli Kalle.\n\n»Onpa niin ja näin.»\n\nPistettyään paperin takaisin kansien väliin Kalle alkoi etsiä toista,\npuhellen kuin itseksensä:\n\n»Juntulan renkipojat juoksivat jälkeeni ja kuiskasivat korvaani,\nettä hyvän hyvyyttäni ottaisin ajaakseni sen Harakka-Miinan lapsen\nruokkojuttua siinä kuin omianikin. Lakituvassa koetti Juntulan Jussi\nkumota kannettani lailla ja evankeljutnilla, ja vähältä piti, ettei\nsaanut sotketuksi minua samaan soppaan.»\n\n»Altavastaajaksi?»\n\n»Sinne päin se sihtaili. Mutta kun minä sain suunvuoron ja aloin\nselvitellä Juntulaisen elämäkertaa, niin hörönauru siinä pääsi\ntuomarilta, ja irveen näkyi vetävän lautamiestenkin suuta. Eikähän\nsiinä Jussia auttaneet laupiaat silmätkään, sen kuin pulittaa vain\nrahat koreasti Miinan kouraan. Sakoitin vielä kunniani loukkaamisesta —\nsiihen kulut lisäksi. Tässä on rotokolla.»\n\nIsäntä kohensi lasejansa, ja luki:\n\n»Suinulan Saha-Yhtiön Tuuma-Lista — — —»\n\n»Eikös siinä ole selvät sanat?» kysäisi Kalle.\n\n»Selvätpä näkyy lumerot olevan... Kenen lie metsää tuossakin\nkaadettu, mutta ryske siinä on kankaalla käynyt, kun mokomia\nkaksikymmen-kolmikymmentuumaisia karilaita on syrjälleen kellistetty.\nMahtaa olla sammalpäisiä jo noidenkin kannot, sillä ei niitä tuollaisia\npappoja kasvakaan enää nykyajan männiköissä... Entäs, millä kannalla se\non se Loksolan Oton pässijuttu?»\n\n»Hovissa sain housuilleni, kun en kerinnyt juttujakoon ja Loksola\nsai riidellä yksipuoleltaan. Mutta kun nykäisin asian sinaattiin\nja vilautin herroille setelin syrjää, niin siellä tuomittiin Otto\nmaksamaan minulle kipurahat ja langetettiin sakkoon maantierauhan\nrikkomisesta ja murhayrityksestä. Tässäpä tuo näkyy olevankin sinaatin\nvälipäätös.»\n\n»Niinpähän näkyy siinä olevan oikea rotokolla, leimat ja riimerkit\nja kaikki. Miten siinä lukeekaan. 'Utrak aa ähvä ahva pee ärrä oo\nporokollot, hallit. Soma tietää, joka hänestä selon saisi, ketkä\ntuossakin ovat olleet tukkanuottasilla.»\n\nKyllästymättä isäntä luki paperin toisensa jälkeen, ikäänkuin ne\nolisivat olleet tärkeitäkin asiakirjoja, ja uteliaina niitä kuunneltiin.\n\n»Vilkaisehan vielä tuota, että emäntäkin saa kuulla, mitä laki sanoo\nsiitä, kun minun arvoisella miehellä uskalletaan syöttää homehtunutta\nleipää ja keltaisia silakoita. Siinä jutussa Mullikan emäntä tarkenee\nvielä», sanoi Kalle antaen isännälle musteella kirjoitetun arkin\npuoliskon.\n\n»Eivät ole kirvesvarressa kangistuneet sen miehen sormet, joka\nnoitakin puustavia on pyöräytellyt. Otahan onkeesi, muija, mitä tässä\nhuoneentaulussa emännille sanotaan», huomautti isäntä, leikkisästi ja\nalkoi lukea:\n\n»Se on, tämä Kalle, Jumalan vierimmäisiä, vaikka hän maailman silmissä\nhalpa on. Mutta kerran loppuu Kallenkin maallinen vaellus — ehkä\npiankin, kuka tietää — ja hän saa vaihtaa narrinpukunsa taivaan\nvaatteisiin, hattureuhkansa kultaiseen kruunuun, ja armopalan asemesta\nhän saa syödä Karitsan hääpöydässä iankaikkisesti. Ja hän saa soittaa\nuudella viululla uusia virsiä, joiden sävelten huminaa hänellä silloin\ntällöin on autuus kuulla jo täällä ajassa kuin kaukaisena kaikuna\nkorkeudesta. Sillä, ystävät, eikö niin ole, että Herra armossaan on\nottanut ymmärryksen Kallelta, sen vuoksi, että hänen olisi kevyempi\nristiänsä kantaa. Herran tiet ovat korkiammat meidän teitämme ja Hänen\najatuksensa meidän ajatuksiamme. Ja Hänen armonsa ulottuu niin lavialta\nkuin taivas on ja totuutensa niin avaralta kuin pilvet juoksevat.\nHuomatkaa, asia on liian korkia. Amen.»\n\nVielä, lukemisen päätyttyäkin isännän katse viipyi paperissa, ja\nkuulijain vaistomaisesti ristiin liittyneet kädet eivät ottaneet\nerotuksensa heti amenen jälkeen. Itsekukin tunsi sydämessään\njonkinlaista pistosta ja häpeän tunnetta, niinkuin tietämättänsä olisi\ntullut pitäneeksi narrinansa itseänsä ylempää, arvohenkilöä, joka\nvalhepukunsa riisuttuaan esiintyy ylhäisessä loistossansa.\n\nTuvassa oli hetken harrasta äänettömyyttä kuin sunnuntaina saarnan\njälkeen. Vain mummo huokaili sänkynsä laidalla:\n\n»Niin, niin... liian korkia, liian korkia... Ihan kuin minun suullani.»\n\n»Mitäs protokollia ne oikeen ovat nuo, ja kuka tuallaasia on\nvärkännyt?» keskeytti kauppias äänettömyyden.\n\n»Asiakirjojahan ne ovat olevinaan», vastasi isäntä. »Yksi ja toinen\npännään pystyvä niitä tämän pyynnöstä sepustelee tai pistää käteen\nmuuta joutilasta paperia, mitä sattuu saatavilla olemaan. Niissä on\nusein hyvinkin sydäntä kutkuttavia tarinoita, tosiperäisiäkin, niinkuin\ntuo Juntulan Jussinkin juttu; ja sitä saa harmikseen lukea tämän\npapereista letkauksia väliin omasta itsestäänkin. Joskus on joukossa\nvakavampaakin, niinkuin nyt tuo äskeinen — eikö lie ollut jonkun papin\nkirjoittama. Kauppias on kai huomannut, että tämä Kalle on lakia ja\noikeutta täynnä kuin taivas tyhjää. Sitä olematonta perintöänsä hän\non riidellä jytyyttänyt siitä pitäen kuin kotitalo myytiin, väliin\nvoittanut, väliin hävinnyt. Se on ehtinyt käydä jo moneen kertaan\nkaikki oikeusasteet, maalait, hovit, senaatit — taisipa, muistaakseni\nkerta kiivetä aina keisarin armoistuimeen asti. Sieltä korkeuksista\nasia on kerta toisensa jälkeen työnnetty takaisin kihlakuntaan, ja sama\nrappu rapulta kohoaminen on alkanut uudelleen. Onpa hänellä vireillä\npitkällinen riitajuttu erään kuolleenkin kanssa.»\n\n»Kuollehen kans?»\n\n»Kuuluu kerran erään Loksola-nimisen talon suuri tallipässi päässeen\nirti ja puskea jysäyttäneen Kallea maantiellä pakaroille, niin\nettä tämä oli kellahtanut selälleen ja lie siinä rytäkässä vähän\nloukkaantunutkin. Suuttunut siitä ja nostanut ankaran riitajutun\nmaantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Pian sen jälkeen isäntä\ntapaturmaisesti kuoli ja haudattiin, ja kun häntä Kallen taloon tultua\nei sen koommin ole näkynyt mailla halmeilla, arvelee tämä isännän\npiileksivän tuon riitajutun takia. On koetettu kyllä selittää asian\noikeata laitaa, mutta sitä Kalle ei ota uskoakseen, sen kuin vetää\nvainajalle huutosakkeja vangitsemismääräyksilleen toisen toisensa\njälkeen, kun hän ei saavu oikeuteen asiaansa vastaamaan.»\n\n»Kertapa he kumminkin rookaavat toisensa siinä kaikkeen korkeemmas\noikeures, jota kukaan ei pääse huutosakollakaan kiertämähän ylitte\neikä ympärihinsä, ja jossa kaikki riirat ratkaastahan, niin karoon\npökkimiset kuin homehtunehet leivät ja keltaaset silakatkin... Soitas\nny vähän sen päälle — polokkaa eli muuta syrämmehen käypää.»\n\n»Soita... Mitä sinä siitä sitten ymmärrät», sanoi Kalle, jolla näytti\nolevan erikoista kaunaa kauppiaaseen, arvattavasti vain siksi, että\ntämä oli sattunut yöpymään samaan taloon kuin hänkin.\n\nVaikka kauppias koetti niellä äänettömänä Kallen loukkaavan vastauksen,\nsaattoi kuitenkin havaita, että se kuohutti syvästi hänen pohjalaista\nsisuansa.\n\n»Tämän Kallen samoin kuin monen muunkin pelimannin laita on vähän\nniinkuin koiran, että se ei käskien hauku. Mutta annahan sille tulla\noma aikansa, annahan sen kuulla niitä omia ääniänsä, niin siihen\njättää, jos siksi sattuu, syöntinsä kesken, etkä millään ilveellä voi\nsilloin estää häntä viuluansa vinguttamasta», koetti isäntä sovittaa.\n\n»Olisi viisahampi, niin näyttääsin, kuka täs jotakin ymmärtää.»\n\nTalonväen puhdetöistä ei tullut mitään, sillä Kallen papereita\nluettaessa ja kuunnellessa ilta oli ehtinyt jo kylpyaikaan.\n\nLähdettiin miehissä saunaan.\n\n»Panehan paitasi ja housusi tuonne kiukaan päälle tangolle, että\nlöylyssä kuolevat, mitä heissä kuolevata lie», kehoitti isäntä Kallea.\n\n»Minä pesen ne illemmalla, kuumalla vedellä», sanoi Kalle.\n\n»Sehän lie.»\n\nTalon miehillä kullakin oli vakituinen paikkansa lauteilla, jonka\nvuoksi Kalle ja kauppias joutuivat istumaan rinnan ainoalle vapaalle\npenkille. Kun Kalle yhteisen kylvyn aikana vain haukotteli kuuluvasti,\nviitsimättä tuskin vastaansa heilauttaa, tiedettiin ennestään, että hän\nodotteli toisten lauteilta poistumista, saadakseen jälkeenpäin kylpeä\nyksin omassa löylyssänsä, jota tavallisen kylpijän nahka ei sietänyt.\nPohjalaisen seuratessa hänen esimerkkiään kysyi joku:\n\n»Taitaa olla tämä täittömän löyly kauppiaalle niinkuin Kallollekin vain\nkohtalaista makuulämmintä, vai muistako syistä vieras ei kylve?»\n\n»Ehritähämpä täs vielä.»\n\nTalon miesten huuhtaistua ruumistansa yhteisestä, pitkästä\nvesikaukalosta ja laskeuduttua alas kuivailemaan ja pukeutumaan sanoi\nkauppias:\n\n»Annas ny löylyä, flikka, oikein isän kärestä, niin ruihoon tälle\nkomeljanttarille valssia vihrallani, kunei tämä ruvennu pelaamahan\nmulle polokkaa fiulullansa.»\n\nPalvelustytön heitettyä kiukaalle muutaman kipollisen vettä alkoi\nlauteilta harmaan, läpinäkymättömän höyrypilven seasta kuulua ankaraa\nvastojen iäiskettä. Kylpijöillä olisi nyt ollut tilaa siirtyä\nerilleenkin, mutta kun toinen ei väistynyt, niin ei toinenkaan.\n\n»Taisi syntyäkin naapurien kesken kilpakylpy», kuului alhaalta.\n\n»Mun syrämmeni ei sula, jollen saa niille jollakin tavoon kostaa»,\njylisi pilvestä pohjalaisen ääni.\n\n»Pitäisipä siellä sulaa, kun tuntuu täällä alhaallakin olevan jo\nkohtalainen kylpylöyly.»\n\n»Sehän täs kamppaalus hulluunta onkin, jotta kuta vihaasemmin vuotaa\npolttaa sitä kylymemmaksi jäätyy sisu, ja kuta pehmiämmäksi pinta\nleivotahan sitä rautaasemmaksi kovenoo syrän.»\n\nPenkillä istuva renkipoika nyökytti päätänsä kiukaan edessä kippo\nkädessä seisovalle piikatytölle, että lyödä löylyä vain.\n\nJa piika löi.\n\n»Ei taida kauppiaassa olla hyyryläisiä?» kysyi isäntä.\n\n»Kenes reis... huh, uhuh!... reissaavaases niitä ei olis.»\n\n»Ajattelin vain, että päinvastaisessa tapauksessa Kallella olisi\nylivoima puolellansa. Mutta nythän olette siinä suhteessa tasaväkisiä.»\n\n»Pitäneekö... hähä... hänes kortteeria lures?»\n\n»Jos entisekseen on — ja mikäpä, ettei olisi — niin kyllä siinä pojassa\npitäisi asustaa pientä eläjätä kaikkia lajeja.»\n\n»S'on tärkiä etu tälle... sillä jotta... huh helevetti!... Taitaa tällä\nkampraatilla olla isoompi vihta kuin mulla ja muutoonkin tihuumpi...\nruosii perkeles tulta kun palakehen kirasta.... Niin jotta — kuhunkas\nma ny jäinkään — jotta kyllähän täikin kynttä kysyy ja hantvärkkiä\nantaa kirppukin, mutta kaikista makiammin, jott' oikeen vesi kielelle\nkihuaa, lyöttää löylys kumminki lures.»\n\nYhäti nyökytti päätänsä penkillä virnottava renkipoika, ja ymmärtävästi\nsilmää iskien lisäsi löylyä piika. Kuumuus alkoi tuntua tuskalliselta\nalhaalla olijoillekin: mikä hirveä hehku mahtoi ollakaan lauteilla.\nKuitenkin karttoi kumpikin kylpijä päästämästä valittavaa sanaa\nsuustansa tai ensimäisenä varoittamasta liian anteliasta löylynlyöjää.\n\n»Flikka!» kuului vihdoin kauppiaan tukahtunut ääni ylhäältä.\n\n»No?»\n\n»Ma teen sulle entisen rikkahan miehen anomuksen: Lennätäs nopiaa\ntänne lavoolle sankoo jääkylymää prunnivettä, jotta ma saan kastella\nkynsiäni: sillä, koira vieköhön, emme mekään kumpikaa lepää täällä\njuuri Aaprahamin helemas.»\n\n»Sitten on vietävä Kallelle myös», sanoi isäntä.\n\n»Ma luulen, jotta me molemmatkin alaamme ny jo olla niin kypsyneinä,\njotta meirän kärventynehet kyntömme alakavat vähitellen mahtua samahan\nsankoohin.»\n\n»Ei Kallelle eikä kellekään — siihen pätsiin en pistä päätäni minä»,\ntokeni tyttö.\n\n»Iso alla ähkää, pieni päällä löyhkää — mikäs se on?» säesti tytön\nvirnistelevä liittolainen.\n\n»Pirä sinä suusi... Jos mun saliltahan täältä vielä hengis palaata,\nniin annan vastauksen arvootuksehes: tulet jumaliste näkemähän, kuka se\non, joka alla ähkyy», sanoi pohjalainen.\n\nKylpytoveriinsa kääntyen hän huusi:\n\n»Piretähän ny pieni aselepo — veretähän vähän kenkiänsä.»\n\n»Ee», vastasi Kalle lyhyesti.\n\nLauteilta alkoi kuulua entistä kiivaampaa vastojen läiskettä, niinkuin\nkilpailijat olisivat vihdoinkin ryhtyneet ratkaisevaan loppurynnäkköön.\nHeidän näihin asti jotenkin tasaväkisinä taistellessa alkoivat toisen\nvastan iskut vähitellen hidastua ja heikentyä, säestäen harvakseen\nkuin rummun lyönnit nopeatahtista soittoa. Alhaalle käsin kuulosti\nkuin häviölle jäävä ajoittain yrittäisi vielä viimeisillä voimillansa\npinnistää kilpailijansa tasalle, mutta hellitti pian taas otteensa,\nyritti uudelleen, kunnes väsähtäneen vasta vaikeni viimein kokonaan,\ntoisen jatkaessa hellittämättä hutkituistansa.\n\n»Ssssaatana!» sähähti ylhäältä kuin salama.\n\nVähäistä myöhemmin näkivät alhaalla olijat höyrypilvestä lähenevää,\npunaista hohdetta kuin nousevan auringon kumotusta hajoavan usvaverhon\nläpi: kauppias siellä käsin ja jaloin tomumajaansa tukien konttasi\nlasten tavoin takaperin portaita alas, höpisten itseksensä:\n\n»Kyllä Herra hulluusta huolen pitää, kattokohot viisahat etehensä.»\n\nLattialle päästyään hän horjutteli saavin luokse, pisti päänsä ja\nkätensä hetkeksi kylmään veteen ja lysähti sen jälkeen penkille kokoon\nkuin märkä rätti.\n\nJo oli Kallekin lakannut kylpemästä, kuului peseytyvän lauteilla: nosti\nkahmalollaan kaukalosta vettä kasvoillensa ja käsin naamaansa hangaten\npäristi huuliansa, niinkuin päristelee joskus hevonen juodessansa.\n\nKauppiaan jonkun verran toinnuttua pahimmasta väsymyksestänsä hän\npenkeille katsellen kysäisi:\n\n»Kuhunkas täältä se viisas Salomooni on karonnu?... Vaikken ma\noikeen tierä, olisiko mus miestä tällä haavaa hänen arvootustansa\nselvittämähän.»\n\n»Taisi tulla pako Ephyytiin, niin »Salomolle» kuin löylynlyöjällekin»,\nvastattiin.\n\n»Mones mua on tähän ikähäni jo pyykis pesty. Usiasti olen saanu\nkokia antamisen ilua, ehkä kumminki usiammin ottanu lahjani\nlajiinansa takaasin, niinkuu nuo kroppahani sirootetut puukoon arvet\nsanoomattanikin toristavat. Mutten ma tämmööses tappelus oo ikänä\nollut: jotta kun toista pitääsi lyörä, niin ittiä lyö, ja kun ittiä\nlyö, niin sen pitääsi toisehen koskia.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaunasta tultuaan ja syötyään emännän antaman iltasen Kalle nakkasi\nkontin hartioillensa, otti orsilta muutamia päreitä käteensä ja palasi\njälleen saunaan. Puhallettuani! hiilloksesta tulen päreeseen hän pisti\nsen kiukaan rintaan, riisuutui alasti, pesi alusryysynsä ja ripusti ne\ntangolle kiukaan päälle kuivamaan. Otti sitten äimän hattunsa vuorista\nja alkoi kuroa mummolta saamaansa paikkatilkkua takkinsa kyynärpäähän.\n\nViimein hän kallistui lattialle tuomilleen oljille alastomana maata\nja nukkui pian raskaaseen uneen. Oli harrasta, kylvyn jälkeistä\nsaunahiljaisuutta, ei edes äskeisen kuumuuden pyörryttämä sirkka\njaksanut laulaa kiukaan kolossa. Ainoastaan silloin tällöin tipahti\nlaudepohjasta suuri vesipisara raskaasti karsinamultaan.\n\n\n\n\nXV\n\n\nLaajaa, piiriänsä kiertäessään Kalle verotti aina vain samoja taloja:\nhänellä oli määrätyt aamiais-, päivällis- ja yöpymispaikkansa. Niin\nkoneen tarkasti hän oli kulkunsa sovittanut, että voitiin jo ennakolta\ntietää päivälleen, melkeinpä tunnilleenkin, milloin hän ilmestyy taloon\npapereinensa.\n\nMutta nyt kevään tultua oli alkanut ilmetä säännöttömyyksiä tähän\ntäsmällisyyteen. Yhä lyhenevin väliajoin Kalle tuli taloihin milloin\nsattui; usein hänen nähtiin kiivaasti astuvan ohikin ja kaventavan\nkierrostansa kulkemalla oikoteitse, niinkuin hänellä olisi ollut kiire\njonnekin, ja entisen piirinsä kaukaisimmissa osissa häntä ikäväkseen ei\noltu kuukausiin nähty ollenkaan.\n\nMuussakin suhteessa oli miehessä tapahtunut muutoksia. Hän oli\nhuomattavasti laihtunut, mutta siitä huolimatta näytti kuitenkin\nentistä nuoremmalta; valkoinen tukka oli leikattu lyhyeksi, paikkaisten\nryysyjen asemesta oli yllä jotenkin ehjät vaatteet ja jaloissa\nmelkoisen hyvät punaiset pieksut. Riita-asioistaan hän ei enää puhunut\njuuri ensinkään, ei luettanut papereitansa eikä kirjoituttanut uusia —\nJyihänmäki oli lopullisesti voitettu. Sen sijaan hän soitti ahkerasti\nviuluansa, pisti tanssiksi tuvissa ja joskus maanteilläkin kulkiessaan,\niski ohimennen tytöille silmää ja kutitti leuan alta.\n\nNiinkuin tähtientutkija, huomattuaan jonkun kiertotähden liikkeissä\nsäännöttömyyksiä, suuntaa kiikarinsa taivaalle etsien sitä tuntematonta\ntulokasta, jonka läheisyys on häiriön aiheuttanut, samoin koetettiin\narvailla syitä ja löytää sitä salaista vetovoimaa joka Kallen kulkua\nkiirehti hänen radallansa. Mutta sitä ei löydetty — ellei vasemman\nkäden nimettömään ilmaantunut messinkisormus mahdollisesti voisi\nviitata oikeille jäljille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHohonkulmalla se kyllä tiedettiin. Sinne, Korpelan taloon, Kallea\nveti eikä hänellä ollut kiirettä sieltä lähtemään. Hän oli jo pitkän\naikaa katsellut lempeillä silmillä talon palvejijatarta, Annaa, vaikka\npalkattomana miehenä ei ollut uskaltanut kosaista. Mutta saatuaan\npitkällisen perintöriitansa vihdoinkin onnelliseen päätökseen hän\nrohkaisi luontonsa ja tarjosi tytölle Jylhänmäen emännän paikkaa.\n\nAnna ensin vähän suuttui, sillä hän ajatteli, että Kalle ei malta pitää\nsuutansa kiinni, ja hän siten joutuu naurunalaiseksi koko maailman\nsilmissä. Saattaapa lisäksi oikea sulhanen, Isoaholan Oskari-niminen\nrenki, närkästyä mokomasta kujeilusta ja pahimmassa tapauksessa antaisi\nrukkaset. Mutta hänelle kuiskattiin: Mitä joutavia; ole myöntyvinäsi ja\nanna vähämielisen olla luulossansa, tuotathan siten osattomalle iloa\nja kevennät kovaonnisen kuormaa. Niin ymmärsi Annakin asian lopuksi ja\nvastasi Kallelle harkinnan jälkeen, kuten ainakin tällaisissa asioissa:\n\n»No, mitäs siinä, on — liiankin korkea hyppäys piikatytölle.»\n\n»Oikeinko totta, että suostut?» epäili Kalle vielä.\n\n»No niin totta kuin vettä ja pitää kuin seula.»\n\n»Otahan sitten tämä », sanoi Kallo ja antoi Annalle messinkisormuksen,\nsamanlaisen kuin itselläänkin oli, vaikka pienemmän.\n\nKihlauksensa jälkeen Kallella joka kerta taloon palatessansa oli\nmorsiamellensa pieniä tulijaisia, joita kerjäämillään rahoilla oli\npuodeista ostellut: makeispusseja, sukkanauhoja, rintaneuloja — antoipa\nhänelle kerran punakukkaisen karttuunihuivinkin.\n\nAnnan luonnolle oli hyvin tympäisevää ja vastenmielistä ottaa Kallen\nlahjoja, mutta tämän mieliksi otti kuitenkin. Hänen mielestänsä\nleikki alkoi jo mennä liian pitkälle, tai paremminkin: suhde ei enää\nollut pelkkää leikkiä hänenkään puoleltansa. Kallen mentyä ja hänen\nviulunsa sävelten lakattua kuulumasta Annan olo tuntui niin tyhjältä\nja haikealta. Usein hän ikävissään unohtui tähystelemään maantietä\nsille suunnalle, josta Kallen oli tapana tulla, tai katseli aitassansa\nhänen antamiansa pieniä lahjoja, koetteli messinkisormusta sormeensa\nja punakukkaista huivia päähänsä. Mutta sitten hän yhtäkkiä saattoi\nriipaista ne pois kuin kauhistuneena ja kätkeä nopeasti, tuntien\nruumiissaan kylmää puistatusta ison aikaa jälkeenpäinkin, niinkuin\nolisi pidellyt kuolleen tavaroita.\n\nIlloin vuoteelle ruvettuaan Anna väliin ei saanut unta yökausiin.\nVaikka hän sulki silmänsä, kätkeytyi huppuun peitteen alle ja\ntukki käsin korvansa, oli hän yhä näkevinään Kallen viuluinensa\nja kuulevinaan hänen soittoansa, jossa ilon ohella värähteli\nsuruvoittoinen sivusointu. Tällöin hän usein itkikin, tietämättä syytä\nsiihen. Vuoteella valvoessaan hänellä oli aikaa miettiä kummallista\nmielialaansa, mutta kun ei saanut selkoa siitä, häntä samalla sekä\nsuututti että peloitti. Ehkä Kalle on loitsinut hänet, syöttänyt\nmakoisissaan jotakin taika-ainetta, lumonnut soitollansa, tai on hänen\nrakkautensa niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa.\n\nJos tällaisena yönä oikea sulhanen sattui koputtamaan aitan oveen,\nkului aikaa, ennenkuin telki avautui. Oskarin istuessa sängyn laidalla\ntuntui Annasta kuin Kalle olisi piilossa sen alla, ja hänen oli\nvaikea pidättyä torjumasta sulhasensa hyväilyjä ja ilmaisemasta tälle\nvilpillistä salaisuuttansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä perjantai-iltana heinäkuun lopulla Kalle taas tapansa mukaan\ntuli Korpelaan, puettuna valkoiseen kaulukseen ja vanhaan kuluneeseen\npitkääntakkiin. Kirkonkylän nuoret herrat ne olivat hänet näin\njuhla-asuun vaatettaneet, kuultuaan Kallen aikovan ensi lauantaina\nmorsiamineen papin pakinoille. Onnettomampaa aikaa hän ei olisi voinut\nvalita aiheellensa, sillä Annan oli kyllä määrä lähteä huomenissa\npappilaan, mutta toisen kanssa. Hän oli toivonut ja melkein Jumalaa\nrukoillut, että Kalle ei tulisi taloon nyt, eikä osuisi vastaan\nmaantiellä. Mutta toisinpa piti käydä.\n\n»Tämä on kauheata!... Minä tulen hulluksi — minäkin... Mitä tästä\nlopuksi tulee?» hän tuskissaan käsiänsä väännellen vaikeroi,\nkuluttaessaan aitassansa unetonta yötänsä.\n\nKun hän sitten aamulla pukeutui mustiinsa, teki hänen mieli sitoa\npäähänsä Kallen punakukkainen huivi. Mennessään portilla odottavan\nsulhasensa kärryille, kysyi Kalle pihassa:\n\n»Joko lähdetään? Minä jo isännältä hevosen pyysin.»\n\n»Ei vielä, ei vielä, Kalle — sitten ensi lauantaina. Minä muuten vain\npyörähdän kirkossa — rippikirkossa; pääsen tuon miehen hevosessa jonkun\nmatkaa. Jää hyvästi, Kalle!» vastasi Anna hätäisesti ja juostuaan\nkärryille kiiruhti sulhastansa:\n\n»Aja, aja, anna mennä!.. Eikö nyt Isoaholassa ollut parempaa hevosta?»\n\nKallen kasvoilla kuvastui surkeaa pettymystä, mutta Annan lähtö\ntapahtui niin pikaisesti, että hän ei ehtinyt kysyä enempää, jäi vain\nportille mummon ja palvelustytön kera katsoa tollottamaan tyhmistyneenä\nlähtijäin jälkeen.\n\n»Siellä sitä nyt viedään — morsiantasi», sanoi mummo, kun ajajat jo\nolivat edenneet hyvän matkaa suoralla tiellä.\n\n»Viedään — minne?» kysyi Kalle.\n\nPalvelustyttö purskahti nauramaan, mutta mummo sanoi vakavana:\n\n»Vielä hän kysyy... Pappilaan viedään, kuulutuksille.»\n\nKalle älähti kuin satutettu, tempaisi pihassa olevan saavin korvista\nkorennon ja lähti juoksemaan menijäin jälkeen. Portille jääneet\nkoettivat huutaen ja käsiänsä huiskuttaen varoittaa ajajia, mutta nämä\nolivat jo niin etäällä, etteivät kuulleet heidän huutoansa. Oskarilla\nei ollut erikoista syytä katsoa taaksensa ja Anna ei uskaltanut, sillä\nhän arvasi, että Kalle on portilla katsomassa heidän jälkeensä, eikä\nhän tahdo nähdä sitä. Kun hän kuitenkin vihdoin vilkaisi jäljellensä\nkuin varkain, pääsi häneltä säikähtänyt huudahdus:\n\n»Herra Jumala!... Kalle!»\n\nNopeasti katsoi Oskarikin taaksensa, ja nähtyään julmistuneen miehen,\nkorento ojona juoksevan jäljessä miltei saavuttamaisillansa, hän alkoi\nlyödä hevosta ohjasperillä selkään sen kuin ennätti.\n\nKatsoen vuoroin taakse, vuoroin eteen, ja nähtyään Kallen yhä lähenevän\nAnna istui kärryillä kuin tulisilla hiilillä. Viimein hän hädissään\nkarkasi ajajan ranteeseen ja hapuili ohjaksia käteensä pidättääkseen\nhevosta, samalla puhuen kiivaalla itkevällä äänellä:\n\n»Voi, hyvä Jumala!... Kuule, hyppää sinä kärryiltä alas ja juokse\nmetsään pakoon; sinua se jahtaa, ei se minulle pahaa tee... Oskari,\nkuule, älä aja, älä aja — tpr, seisota!... minä... minä _rakastan_\nsitä!»\n\nTämän tunnustuksen jälkeen sulhasen kohotettu käsi viipyi hetken\nylhäällä kuin kahden vaiheella, lyödäkö vai eikö lyödä, ja kumpaako,\nhevosta vai morsianta.\n\n»Perkele!» pääsi viimein karkea kirous sulhasmiehen huulilta, ja\nohjasperät mätkähtivät hevosen selkään niin lujasti, että iskussa oli\nvarmaan toinen puoli toisaalle tarkoitettua, vaikka, ruuna sai pitää\nhyvänänsä Annankin osan.\n\nNiin mentiin yhä eteenpäin, välimatkan pysyessä ison aikaa jotenkin\nennallansa: edellä laukkaa ajava, siunaava, kiroava ja hevosta\nlakkaamatta hosuva sulhaspari, jättäen jälkeensä kuivalle maantielle\nporopilven, jonka pyörteissä kuin laivan vanavedessä purjehti\ntakaa-ajaja, korento mastona, takin liepeet takana purjeina hulmuten,\nkintereillä rähisevä koiralauma. Loitolla seurasi pari hätään rientävää\nKorpelan miestä.\n\nViimein alkoi kuitenkin välimatka pidentyä. Laiskahko hevonen näytti\nnyt todenteolla ottaneen varteen selkäänsä satelevat muistutukset\nja alkavan kulkea täydellä höyryllä. Kallen alkumatkalla liiaksi\npinnistetyt voimat sen sijaan vähentyivät, hengen kulkua ahdisti ja\npoltti kurkkua nielemänsä tomu. Siitä huolimatta hän jatkoi toivotonta\ntakaa-ajoansa, jatkoi kauan, kunnes kaatui suulleen maantielle.\n\nKun jäljessä tulevat miehet Kallen tapasivat, hän hiessä uiden\nkiemurteli ja kieritteli itseänsä maantiellä, takoi nyrkeillä otsaansa,\nkarjui, sähisi ja ratkesi lopuksi sudenkoloon itkeä jollittamaan.\n\n»Taisi tuossa juostessaan saada vatsanpurun, kun heittelee ruumistansa\nkuin ähkytautinen hevonen», arveli toinen miehistä.\n\n»Eikö lie nuo kivut rinnan puolella... Ei sitä olisi pitänyt narrata\nniissä naima-asioissa näin pitkälle», sanoi toinen katuvaisena.\n\nLopulta Kalle kuitenkin rauhoittui ja hengitti raskaasti, niinkuin\nolisi läpäissyt äkillisen, ankaran taudin. Miehet auttoivat väsyneen\nojan partaalle istumaan ja jättivät hänet siihen, ottaen korennon\nmukaansa.\n\nLevähdettyään palasi Kallekin takaisin. Mutta hänen kulkunsa oli\nnyt toisenlaista kuin mennessä: hartiat kumarassa, pää painuksissa,\naskeleet hitaat ja raskaat ja pitkätakki tomun peittämä kuin\nmyllymiehellä.\n\nTaloon päästyään hän sulkeutui saunaan, josta hetken kuluttua alkoi\nkuulua viulunsoittoa. Äskeinen häläkkä oli koonnut naapureistakin\nuteliaita katsojia, ja kokoonnuttiin nyt joukolla saunan eteen\nkuuntelemaan, mitä Kallen viululla on sanomista, kun hänen suunsa\noli niin sulkeutunut. Tapahtuman johdosta oltiin tällä kertaa niin\nvastaanottavaisia ja samassa vireessä soittajan kanssa, että usean\nnaiskuulijan silmässä kimmelsi kirkas kyynel.\n\n»Ei luulisi mokomasta kämmenen levyisestä vehkeestä lähtevän tuollaisia\nääniä.»\n\n»Että on ihan kuin ihminen itkisi.»\n\n»Ei kai sen kielet laulukaan tuolla lailla joka miehen jousen alla.»\n\n»Ei laula — eikä Kallenkaan kaikin ajoin.»\n\n»Niinhän tuota sanoikin se, joka nuo ihmissydämetkin tutkii, että kun\noikein tiukalle ottaa, niin kivienkin pitää, huutaman.»\n\n»Kuulkaahan taas: niinkuin vanha mies laulaisi vapisevalla äänellänsä\nhautajaisvirttä kalmistossa... Kas noin!... nyt rävähti kuin orava\nkielien yli ja jäi visertämään ihan ylimpään huippuun.»\n\n»Miten pitää ihmisen osata sovittaa sormensa tuolla lailla. Hyvät\nihmiset, kun piipittää kuin orpo linnunpoika pesässänsä.»\n\n»Eihän se sormillaan soita, sydämelläänhän tuo soittaa.»\n\nPäivällisajan tultua emäntä vei Kallelle saunaan aterian, tällä kertaa\ntavallista paremman, mutta tämä hiukan maistettuaan jätti ruuat melkein\nkoskemattomiksi. Koko lämpiämisajan hän yhä istui saunan penkillä,\nvaikka ei enää soittanutkaan. Kun talon miehet sitten illalla tulivat\nkylpemään, hän otti kontin selkäänsä ja lähti Hohon sydänmaalle,\nyöpyäkseen sinne. Jonkun matkan käveltyänsä hän teki tulen ratoksensa\nlahokantoon, taittoi puun lehviä vuoteeksensa, ja nivottuani! maata\nnukkui raskaan päivän uuvuttamana pian syvään uneen, kuorsaten niin\nettä kangas tärisi.\n\nMutta tuli ei nukkunut. Aamupuolella yötä se lähti kuivassa\nkanervikossa ritisten ja napsahdellen luikertamaan eri tahoille, tapasi\nmatkallansa hyvänä herkkupalana Kallen tuohikontin ja sitä hetken\nnuoleskeltuaan leimautti ilmiliekkiin. Alkoipa se jo lipoa nukkujankin\nvaatteita ja kuumentaa kuvetta, ennenkuin tämä viime hetkellä heräsi,\npelastuakseen konttinsa kohtalosta. Päästyään selville tilanteesta hän\noli polttaa kätensä, rynnättyään pelastamaan tavaroitansa, mutta se oli\nmyöhäistä jo. Samoin tuntein kuin äiti katsoo palavaa rakennusta, johon\nhänen rakkain lapsensa on auttamattomasti jäänyt tuhon omaksi, niin\nkatsoi Kalle nyt liekkien vallassa olevaa viuluansa.\n\n»Anna on mennyt, viulu on palanut, paperit tuhkana — minulla ei ole\nmitään enää», sanoi hän murtuneena itseksensä.\n\nKallen siinä toimettomana katsellessa viimeisen omaisuutensa hiiltyviä\njätteitä levisi tuli leviämistänsä, leimuten risukoissa jo suurina\nliekkeinä ja kiipeillen puitten naavaisin runkoja ylös. Huomattuaan\ntämän hän taittoi koivun vesan käteensä ja juosten paikasta toiseen\npieksi palavaa maata hasallansa. Kun sammutusyritykset näyttäytyivät\nturhiksi, hän, aavistaen mitä tuleva on, lähti nokisin naamoin ja pelko\nsydämessä pakenemaan jonnekin, kauas näiltä main, mielessä sellainen\ntunne, että hänelle tämän jälkeen on tie lukossa synnyinseudullensa.\n\nMyöhemmin aamulla alkoivat kulmakunnan ruokakellot soida pienin\nväliajoin, niinkuin hätäkelloja soitetaan. Samalla kiiruhti\npaikkakunnan miehiä juoksujalkaa eri tahoilta taivaalle kiirivää mustaa\nsavua kohti, millä lapiota tai kuokkaa olalla, millä kirvestä kädessä.\nEnsi toimena oli estää tuli leviämästä kylää kohti, joka olikin\nverraten helppo tehtävä, tuuli kun kävi sydänmaalle päin.\n\nTämän lähemmän vaaran torjuttua ja sammutusväen alati lisäytyessä\nsiirryttiin varsinaiselle taistelurintamalle tuulen alapuolelle, osan\nmiehiä jäädessä vartioväkenä ehkäisemään tulen varustautumista sivuille\npalaneen alueen kyteviltä laidoilta. Tulen rynnätessä eteenpäin\nkuului jo kaukaa maata vapisuttava jyminä ja varsinkin kuusikoissa\nsen raivo oli hirveä. Kuin vihaa kipinöivä kissa se sähähti melkein\nsilmänräpäyksessä juuresta latvaan, puistaen puuta kuin tuulispää.\nArvaamattoman pian olivat suuret kuusimetsät yhtenä tulimerenä,\nliekkien vonkuen soihdutessa taivaalle, niinkuin alhaalta olisi\npuhallettu ilmaa ylöspäin suunnattomin jättiläispalkein.\n\nKun ei ollut yrittämistäkään käydä rinta rinnoin taisteluun tällaista\nylivoimaa vastaan, sytytettiin kaukana kulon kulkusuunnalla\nvastavalkeita, kaadettiin metsää, puhdistettiin maan pintaa kanervista\nja muusta rytinästä ja kaivettiin ojia. Mutta, ennenkuin tuli oli\nehtinyt edes varustuksille asti, lennätti se palavia tulilepeita\nmahtavissa kaarissa puolustuslinjan yli, niin että vastustajat\njoutuivat kahden tulen väliin ja saivat useinkin kiireen kaupalla,\netsiä ulospääsyä piirittäjän palavasta syleilystä.\n\nLaajoilla aloilla tuulen alapuolella olivat seudut tukahduttavan savun\nvallassa. Aurinko paistoi samealta taivaalta kuumana ja sateettomana\nkuin punaiseksi kuumennettu rautapallo. Yli suurten pitäjien nähtiin\ntaivaan korkeuteen majesteetillisena kumpuava savupatsas, milloin\nmustempana, milloin vaaleampana, riippuen siitä, millaisia maita kulo\nkulloinkin kulki. Kauempanakin, minne savua ei näkynyt, saatiin pian\nsanomalehdistä lukea tapahtumasta seuraava uutinen:\n\n»L:n pitäjän Hohon sydänmaalla on jo useita päiviä raivonnut\nkulovalkea, jonka vertaista, voimaan ja laajuuteen nähden ei liene\nniillä tienoin ennen nähty. Kun kesä on ollut harvinaisen kuiva ja\nkuuma, on tuli saanut sellaisen ylivallan, että kaikki ponnistukset sen\ntukahduttamiseksi ovat toistaiseksi olleet aivan turhia, huolimatta\nsiitä, että miehiä on kertynyt sammutustyöhön sadottain oman kunnan\nkaukaisimmistakin osista, vieläpä naapuripitäjistä asti. Kun paloa tätä\nkirjoitettaessa yhä jatkuu, on mahdotonta edes osapuillekaan arvioida\nvahinkojen lopullisia suuruutta, mutta varmasti ne nyt jo nousevat\nuseihin satoihin tuhansiin. Kuluu aikaa monia miespolvia, ennenkuin\nkarreksi palanut Hohon sydänmaa ehtii saavuttaa entisen, aarniometsiä\nmuistuttavan jylhän mahtavuutensa — jos saavuttanee enää milloinkaan.\n\nMetsävalkea arvellaan erään laajoilla aloilla hyvin tunnetun\nmielipuolen, n.s. Juttu-Kallen sytyttämäksi, ja antanee tämä teko\nasianomaisille vaivaishoitoviranomaisille aihetta nostaa nyt kerta\n»juttu» itseänsä Kallea vastaan, rajoittamalla hänen kulku vapauttansa\nsikäli, että moiset onnettomuudet ainakaan hänen aiheuttaminansa eivät\nenää uudistuisi.»\n\nÖisin, tuulen tyynnyttyä voitiin tulen voimaa jonkun verran hillitä,\nmutta vasta viikon lopulla ukkospilven rankkasateineen kuljettua seudun\nyli, saatiin se lopullisesti kukistetuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä muuan jälkisammutustyössä toimivista miehistä, kulki\nkulon polttamaa, maata myöten kotansa päin. Parin virstan päässä\nkylästä hän huomasi mustalla palolla vihreän suopataman. Sammuttaakseen\njanoansa hän tarkasteli patamaa, olisiko siinä lähdettä tai muuta veden\nsaantipaikkaa. Siinä katsellessansa hänen silmiinsä pisti nevalle päin\nkaatuneen, kuivaneen kuusen juurien alta vaalenneita luita, joita hän\nensi näkemältä arveli jonkin suohon vajonneen eläimen jätteiksi. Mutta\nlähemmin tarkastettuaan hän hieman kammahti: luiden joukossa näkyi\nihmisen pääkallo, jossa oli jäljellä vielä osa mustaa, pitkää tukkaa.\nMies painoi paikan mieleensä ja kiiruhti viemään sanaa löydöstänsä\nJylhänmäkeen.\n\nKun Isoaholan Pekka tuli Jylhänmäen isännäksi, hän ensi töikseen\nhajoitti vanhat huoneröttelöt ja rakennutti sijaan uuden, komean\nkartanon. Mutta Hilma-vainajan aitan hän oli jättänyt koskemattomaksi\nkuin jonkin pyhäinjäännöksen; vain uuden katon oli siihen omin käsin\nnaulannut. Sinne, omaan aittaansa vietiin nyt nevalta tuodut vainajan\nluut ja asetettiin valkoisen liinan alle ruumislaudalle, joka siellä\nentisellä paikallansa oli jo vuosia odotellut.\n\nKun sitten vainajan puoleksi lahonneet jätteet oli suurin\njuhlallisuuksin ja melkein koko pitäjän väen kutsumattomana\nsaattojoukkona osaa ottaessa kätketty maan poveen ja Pekka pitänyt\nsuurenmoiset hautajaiset, teetti hän kaupungissa kaksi kivipatsasta.\nNiistä hän toisen pystytti haudalle ja toisen, yksinkertaisemman, Hohon\nsydänmaan kulopalolle sen suopataman laitaan, josta vainajan luut oli\nlöydetty.\n\nVielä tulevienkin sukupolvien aikana pysähtyy yksinäinen metsämies tai\nmarjanpoimija lukemaan tämän patsaan rintaan hakattua kirjoitusta:\n\n        Hilma\n    Joonaan tytär\n      Jylhänmäki\n    kuoli tässä heinä-\n    kuussa vuonna 18—\n\n\n\n\nXVI\n\n\nVirmaalan talon pienessä pihanpäätupasessa, lähellä kirkonkylää,\nviettivät entiset jylhänmäkeläiset huutolaisina jouluaatto-iltaansa.\nPöydän ääressä tuikkulampun himmeässä valossa Saara luki ääneen\njoulusaarnaa. Joonas loikoi sängyssä selällään, silmät ummessa, kädet\ntaivutettuina niskan alle, ja Kaisu oli nukahtanut penkille pitkäkseen,\naapinen kädessä.\n\nPäästyään vihdoin saarnan loppuun Saara katsoi silmälasiensa yli\nJoonaaseen ja kysäisi:\n\n»Nukutko sinä?»\n\n»Eipä tässä tunnu nukuttavankaan», sanoi Joonas hetken päästä.\n\n»Kuuntelitko sinä ollenkaan, kun minä luin?»\n\n»En kai tästä mihin korviani saanut.»\n\nTyly vastaus nosti Saaran rinnasta hiljaisen huokauksen.\n\n»Tänä yönä se taas loistaa ihmisille kirkas valo, sanottiin tuossa\nsaarnassa», koetti hän alkaa keskustelua lukemansa johdosta.\n\n»Miten lie missäkin — tuo kitupiikkisi valo ei ainakaan paljoa loista»,\nhuomautti Joonas katkeran ivallisesti.\n\n»Ei tarkoita saarnan tekijä näitä maallisia valoja, vaan sitä\nkirkkautta, joka sielun valaisee.»\n\n»Minun ei tarvitse näissä asioissa kuunnella saarnaajan sanoja eikä\nneuvoa kirjoista kysellä. Olen kokenut onnea ja onnettomuutta omassa\nkohdassani ja pannut merkille, että kun on ulkonaisissa asioissa\nauringon paistetta, niin sitä on sisäisissäkin; mutta kun onnen päivä\npainuu, silloin laskeutuu yö sieluunkin, sitä pimeämpi kuta kirkkaampi\nmennyt päivä oli. Eihän laula lintukaan pilvisenä päivänä.»\n\n»On se kyllä niinkin. Mutta toisekseen, ei loista päivällä taivaan\ntähdet, yössä kulkijalle ne vain tuikkavat. Samoinpa taitaa olla\nlaita senkin Petleheemin tähden, että sitä ei oikein näekään se,\njolla on ympärillään ylenmäärin tuota maallisen onnen aurinkoa\nsilmiä häikäisemässä. Taivaan valtakuntaa on etsittävä ensin, niin\nnämä ajallisetkin siinä sivussa annetaan. Ei ollut rikas Mariakaan\npoikineen, mutta pitipäs tähden johdattaa heidän halpaan seimeensä\nkolme kuningasta, jotka toivat kultaa, pyhää savua ja mirhamia.»\n\n»Sinä olet sitä taivaan valtakuntaasi etsinyt elämäsi iän, mutta\nturhaan taidat odottaa tähän meidän koppiimme kolmea kuningasta\nkultineen ja mirhamineen.»\n\n»Jos oi tulekaan kolmea, niin se yksi, kuningasten kuningas, voipi\ntulla ja antaa lahjaksi sellaista rikkautta, jota koi ei syö eikä\nruoste raiskaa kun avaamme hänelle sydämemme ovet... Eikähän sitä tiedä\nsitäkään, vaikka meillekin annettaisiin tätä maallistakin hyvyyttä. On\nvain jaksettava toivoa ja...»\n\nSaaran lause keskeytyi, ja Joonas vavahti sängyssänsä, kuten aina\nkoiran alkaessa aavistamatta, haukkua.\n\nHetkistä myöhemmin kuului joku ajavan kulkuisin pihaan.\n\n»Kuka se siellä pakkasessa vielä näin myöhäisenä aatto-iltana ajelee»,\nsanoi Saara, meni valkoiseksi jäätyneen akkunan luokse ja huomattuaan\neräästä ruudusta Kaisun sulaksi puhaltaman pyöreän aukon, koetti\ntoisella silmällänsä kurkistaa pihaan, mutta siellä oli niin pimeätä,\nettä hän ei nähnyt mitään.\n\n»Mahtaa olla talonväen sukulaisia, joitakin kaukaisia joulu vieraita»,\narveli hän.\n\n»Ketäpä ne muitakaan — vai ethän lie luullut siellä niitten\nkuninkaittesi olevan tulossa», pilkkasi Joonas.\n\nVähän ajan kuluttua läheni pihapolulla narskavia, nopeita askeleita,\ntuvan ovi avattiin ja sisään astui näköjään herrasmies, parta ja\npystyyn nostettu turkinkaulus kuurassa.\n\n»Hyvää iltaa», tervehti tulija, ja viivähtäen ovensuussa tarkasteli\nhuomattavalla mielenkiinnolla tuvassa olijoita.\n\n»Voi olla tuttukin vieras, en oikein tässä hämärässä tunne», sanoi\nvihdoin Saara.\n\n»Katsokaahan vähän tarkemmin», kehoitti vieras, ja kävellen tuvan\nperälle ojensi mummolle kätensä.\n\n»En oikein vieläkään... Ääni tuntuu tutulta, mutta en jaksa sittenkään\nuskoa — kun on tuo parta... Eihän se olo Ville?»\n\n»Neljätoista vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi nähtiin. Olenko\nminä nyt tuossa ajassa ihan tuntemattomaksi muuttunut vai joko äidin\nsilmiä alkaa vanhuus hämärtää? Kelpaako tämmöinen maankiertäjä enää\npojaksenne?» sanoi Ville.\n\nVoimatta liikutukseltaan heti vastata äiti nosti toisenkin kätensä\npusertamaan poikansa kättä, ja se vapiseva puserrus puhui Villelle\nenemmän kuin sanat.\n\n»Terve tulemasta, terve tulemasta... Mitäs minä äsken sanoin, Joonas:\nolipas taivaan tuhansien valojen joukossa vielä yksi tähti, joka johti\nkuninkaan meidänkin tupaamme kaukaisilta mailta. Nousehan toivottamaan\ntervetulleeksi poikaasi, sinäkin.»\n\nVääntäytyen sängyn laidalle istualle, Joonas tarttui vaieten, melkeinpä\nväkinäisesti poikansa ojennettuun käteen.\n\n»Onpa se isä-ukko vanhentunut sitten viime näkemän. Terveisiä\nAmeriikasta», toivotti Ville.\n\n»Sinun olisi pitänyt tuoda nuo terveisesi viittä vuotta aikaisemmin.\nMutta kun et niin tehnyt, niin olisi ollut parasta, että olisit\njättänyt ne järkiään tuomatta», murahti Joonas vastaukseksi.\n\n»Parempi myöhään kun ei milloinkaan — enkä minä tule tuhlaajapoikana.\nMutta jätetäänpä keskustelut niistä asioista toistaiseksi, minun täytyy\nheti nostaa matkatavarani sisään ja laskea kyytipoika menemään», sanoi\nVille ja meni ulos.\n\nHänen kantaessaan kyyditsijänsä kera tavaroitansa tupaan kävi Saara\npyytämässä talon emännältä vähän kahvijauhoja juomakaluineen ja\npari talikynttilää, jotka hän sytytti pöydälle palamaan ja sammutti\nkitupiikin.\n\nKun Ville kahvin valmistuttua alkoi avata arkkuansa, vilkaisi Saara\nmerkitsevästi Joonaaseen: sillä vaikka rinnastus tuntuikin vähän\nsynnilliseltä, ei hän voinut olla vertaamatta tätä kohtausta tietäjien\nkäyntiin Betlehemin seimellä.\n\n»Minulla on näissä arkuissa ja laukuissa teille kaikille — sattumalta\nKaisullekin — yhtä ja toista pientä joululahjaa, mutta kun täällä ei\nnäy olevan mitään säilytyspaikkaa, niin otanpahan nyt aluksi esiin vain\nnämä», sanoi Ville ja antoi äidillensä suuren kahvipussin, viinipullon\nja monenlaisia leivoksia sekä Kaisulle makeisia ja kuvakirjan.\n\n»Ja tässä on isälle vähän karvaampaa», hän jatkoi, nostaen pöydälle\nkonjakkipullon.\n\n»On tämä nyt, on tämä nyt... ihan kuin ennen Jylhänmäessä», jahkaili\nSaara, perheen asettuessa pöydän ääreen kahvia ja Villen tulijaisia\nnauttimaan, kahden kynttilän palaa loimottaessa.\n\n»Ei ole ihan niin: poissa ovat Hilma ja Kalle», huomautti Joonas.\n\n»Hilmalla on paremmat joulupöydät ja kirkkaammat kynttilät, mutta\nKallen suhteen olen levoton. Se raukka on aina ennen pyrkinyt tähän\nmeidän luoksemme jouluansa viettämään, vaan mikä lienee syynä, kun nyt\nei ole kuulunut, olisiko tätä kovaa pakkasta pelännyt», huolehti äiti.\n\nKyseltiin ja kerrottiin kuulumisia puolelta ja toiselta.\n\n»Vai niin kävi suuret aallot Atlantilla... että korkeampia kuin tämä\ntupa. Mutta miten sinä, Ville, osasit tulla tänne, mistä tiesit, että\nme täällä asutaan?» kysyi äiti.\n\n»Jylhänmäkeenhän minä ensin ajoinkin ja vasta siellä sain kuulla, mitä\ntäällä minun poissa ollessani on tapahtunut. Jos tiesin ennen, niin\nolisin jo aikoja tullut.»\n\n»Mikä sinut sieltä Ameriikasta pakotti nyt lähtemään, vaikka et\ntiennyt, miten täällä ollaan ja eletään?» kysyi Joonas.\n\n»Ikävä kotimaahan pakotti.»\n\n»Sehän lie... Milloin aiot palata takaisin kaivoksiisi?»\n\n»En milloinkaan. Ostan Jylhänmäen ja rupean maata asumaan — talon\nkaupat tein tänään isännän kanssa kirjoja vaille. Heti pyhien mentyä\nmuutamme joukolla vanhaan kotiimme.»\n\n»No, suostui Pekka myymään?»\n\n»Mielelläänkin. Mitäpä minä, sanoi, rupean tässä rehkimään, yksinäinen\nmies, sillä naimisiin en kuitenkaan koskaan aio mennä.»\n\n»Missä tuo tuntui taloa hinnoissa pitävän?»\n\n»Neljätuhatta markkaa, sen, minkä sanoi itsekin maksaneensa, ja jonkun\nverran korvausta siitä, mitä on kartanoa rakennellut.»\n\n»Onko sinulla rahaa niin paljoa?\n\n»Ainahan sitä toki sen verran on, että yhden talon irti saa.»\n\n»Oletko sinä ansainnut sen rahasi rehellisellä työllä.»\n\n»Työllä — ja kovalla työllä.»\n\n»Tämähän nyt vasta joululahja on», kiitteli Saara kyyneleet silmissä.\n»Muistatko vielä, Joonas, mitä minä sanoin, kun Jylhänmäestä viimeksi\nlähdettiin ja Kaisu tillahti sylissäni itkemään, unohdettuaan nukkensa?»\n\n»Siitä on, siitä lähtöyöstä, ollut minulla niin paljon muuta\nmuistettavaa ja mietittävää, että olen tainnut unhottaa puheesi. Mitäs\nsinä silloin sanoitkaan?»\n\n»Sanoin, että jos vanhain sana paikkansa pitää, niin vielä se Kaisu\nkerta palaa nukkeansa noutamaan, ja että vielä sitä kerta mekin vanhat\npalaamme takaisin tätä samaa tietä iloisemmalla mielellä, kuin silloin\nlähdettäessä.»\n\n»Taisitpa hölistä jotakin semmoista.»\n\n»Ja sinä vielä uhkailit et ikänä astuvasi sen talon kynnyksen yli.\nVieläkö pysyt päätöksessäsi nytkin?»\n\n»Sepähän nähtäneen, kun sekin aika tulee», vastasi Joonas, ja kääntyen\nVillen puoleen kysäisi:\n\n»Satuitko huomaamaan, oliko siellä Jylhänmäessä se vanha Musti elossa\nvielä?»\n\n»En huomannut Mustia enkä muutakaan koiraa», vastasi Ville.\n\n»Hyvä on... Sanon sinulle Saara — ja saat sen kuulla Villekin, että\njos minun pitäisi asua Jylhänmäen entisissä huoneissa, niin en ikänä\nsuostuisi sinne lähtemään, vaikka vaunuilla vietäisiin. Mutta nythän\nkuuluu talossa olevan uudet pytingit... ja jos lie se Mustikin\nkuollut... ja oma poika jos tahtonee minut viedä, niin voinen ehkä\nperuuttaakin silloisen päätökseni.»\n\n»Taitaa olla tuon tulijaispullon ansiota, että isä alkaa puhua\nkielillä», naurahti Ville. »Minä en ymmärrä mitä tekemistä huoneilla ja\nMustilla on teidän kotiin palaamisenne kanssa.»\n\n»Saattaa olla sen verran pullon ansiota, että selvin päin on ehkä\nkoskaan olisi kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä nyt aion sanoa. Niillä\nhävitetyillä huoneilla olisi tässä asiassa ollut sellaista tekemistä,\nettä minä en milloinkaan olisi voinut avata niitä samoja ovia, joista\nsilloin lähtöyönä hiivin entiseen eteistupaan, murha-ase kädessä —\nsiinä kun lattialla nukuitte — mutta Musti tuli pelastajaksenne.»\n\nJoonaan kuvatessa tarkemmin yöllistä kohtausta kauhusta mykistyneille\nkuulijoillensa, selvisi Saaralle syy miehensä silloiseen kummalliseen\nkäytökseen ja jälkeenpäin ilmenneeseen outoon koira-kammoon.\n\n»Jos jaksaisit antaa anteeksi, Saara, niin siitä olisi kevennystä\nmielelleni», pyysi Joonas, kun hänen synkän kertomuksensa päätyttyä oli\nistuttu ääneti ison aikaa.\n\n»Rukoile, hyvä mies, Jumalalta anteeksi rikostasi ja pyydä Herralta\nsilmien voidetta», sanoi Saara lempeästi: »Muistetaan nyt kiittää\nJumalaakin kaikesta, hyvästä ja pahasta, myötä- ja vastoinkäymisestä,\nja veisataan yhdessä jouluvirsi.»\n\nIlta oli kulunut jo myöhäiseksi. Emännältä lainaamistansa makuu\nvaatteista Saara teki Villelle vuoteen lattialle, ja perhe asettui\nlevolle. Yön hiljaisuudessa kuului tuvan peräseinältä vain kellon\nhitaat, raskaat askeleet ja määräajoin uudistuvat käheät lyönnit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAiheuttamansa metsäpalon jälkeen Kalle ei uskaltanut näyttäytyä\nasutuilla mailla. Kiinni joutumista ja oikeudenkäyntiä peläten hän\nkesän lämpimänä aikana piileskeli metsissä yönsä päivänsä, eläen\nmarjoista ja siitä niukasta ravinnosta, jota salotöllien armeliaat\nasukkaat hänelle säälien antoivat. Aikaisen, ankaran talven tultua hän\nsamoili hiihtäen töllistä tölliin kaukaisilla takamailla.\n\nVarhain aatto-aamuna Kalle lähti hiihtäen pyrkimään vanhempainsa luokse\njouluansa viettämään, hänkin. Mutta kun hän ei pitänyt turvallisena\nkulkea maantietä myöten, lähti hän oijustamaan sydänmaitse päämääräänsä\nkohti.\n\nKevyttä on miehen hiihto kuuran verhoamissa valkoisissa metsissä\nkalpeansinisen taivaan alla. Varjoisissa laaksoissa tuntuu pakkanen\npitävän lannistumatonta valtaansa päivälläkin, mutta ylävillä mailla,\njonne aurinko paistaa matalalta taivaan rannalta, on olevinaan hiukan\nlämpimämpi. Sellaisilla paikoilla Kalle väliin pysähtyy ja katselee\nkaikkiin ilmansuuntiin, näkyisikö missään taivaalle kohoavaa savua\nihmisasuntoa ilmaisemassa Mutta mitään sellaista ei näy; ei näy muuta\nkuin loppumattomia, valkeita tasangolta ja vuoria, joista etäisimmät\nnäyttävät sulautuvan taivaan kalpeuteen.\n\nPian lakkaa aurinko näkymästä korkeillekin vuorille, mutta hopean\nhohtavalla taivaan rannalla, jonne se laski, näkyy nyt yksinäinen,\nsuuri tähti. Vähitellen vaihtuu taivas tuhkanharmaaksi, tummenee, ja\nennenkuin hiihtäjä huomaakaan, on se muuttunut melkein mustaksi, jossa\nluikkaa tähti tähden vieressä.\n\nKallea alkaa peloittaa, hän koettaa kiirehtiä kulkuansa, mutta\nhiihtäminen käy vaikeaksi pimeässä metsässä. Usein tökkää suksen kärki\nkiveen tai kaatuneeseen puuhun ja tuuskauttaa miehen suullensa hankeen.\nKipeästi vihlaisee nälkä vatsassa, ja yhä useammin täytyy pysähtyä\nhuoahtamaan, jolloin hikisessä ihossa tuntuu kylmän puistatuksia.\n\nKuinka pitkälle yö lienee jo kulunutkaan kun hän viimeisillä\nvoimillansa ponnisteltuaan loivaa vastamaata, saavutti vihdoin vuoren\nlaen, mikäli pimeässä saattoi erottaa. Hän asettaa suksensa rinnan\npetäjän juurelle ja istuu levähtämään niille kuin penkille, selkä puun\nrunkoon nojaten. Jaksamatta ajatella mitään hän vilussa väristen katsoo\ntaivaalle, jossa silloin tällöin puhkaisee pimeyttä kiitävä tähti,\njättäen jälkeensä häipyvän viivan, kirkkaan kuin hopeanauha mustalla\nsametilla.\n\nViimein alkaa jostakin taivaan rannalta kumottaa heikko valo, joka\nvähitellen suurenee ja kirkastuu.\n\n— Kirkko!... Tuota kohti, tuota kohti, ajattelee Kalle ja yrittää\nnousta seisaalle, mutta hän ei tunne jalkojansa omikseen ja lysähtää\njälleen suksillensa istumaan, silmät kiinteästi luotuina kohti\nkaukaista valoa, joka on kuin suuren suuri jättiläislyhty ilmassa\nriippumassa. Ja tuntuupa siltä kuin se lämmittäisi, niinkuin vilun\npuistatukset vähitellen asettuisivat ja ruumiin valtaisi suloinen\nraukeus.\n\nValosta päin alkaa Kallen kuuluviin kantautua joulukellojen hiljaisia,\nsoinnutonta kumahtelua, niinkuin malmin ääni ei oikein jaksaisi\ntunkeutua paksun pakkasseinän lävitse. Hetken päästä kellojen vaiettua\nhän on kuulevinaan kuin hiljaista tuulen huminaa, tuttua ennestään,\nkorvat paukahtavat umpilukkoon, ja kääntäen katseensa jälleen\ntähtikirkkaalle taivaalle hän puhuu väsyneellä, tuskin kuuluvalla\näänellä, ikäänkuin jollekin selvittäisi niitä säveliä, mitkä hänen\nkorvissansa nyt soivat:\n\n»Korkealla... korkealla soi yksinäinen, kimeä pilli, niinkuin\nlumpeutunut korva kuolinsanoman edellä... Jo laskeutuu alemmaksi,\nalemmaksi... siihen yhtyy uusia ääniä, kimeitä, komeita... Nyt niinkuin\nurut soittaa, ihan tuossa... minussa... täällä päässäni — — Taas\nloittonee... loittonee... vaikenee, kieli kielen jälkeen... Nyt enää\nvain yksi pilli piipittää, niinkuin makaajan korvasta aitan kattoon\netääntyvä itikan itku kesäisenä iltana... korkealla... korkealla...»\n\n\n\n"]