[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-WIDzAI8liXOrRdX2mhALeN5w_IKmSRfktaeB9wnuv0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3186,"Salojen elämää","Soini, Lauri",1875,1919,"3186-soini-lauri-salojen-elamaa","3186__Soini_Lauri__Salojen_elämää",null,"novelli",[],[],"fi",1905,11204,69391,false,74312,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Salojen elämää\" by Lauri Soini is a collection of stories written in the early 20th century. The work presents tales set in rural Finland, likely examining life, traditions, and social dynamics in a community, focusing on various characters such as Ontrei, a village elder, and others from his world. These interconnected narratives appear to explore themes of hardship, morality, and the everyday struggles of farming life.  The opening of this collection introduces us to Ontrei and his wife as they wake up in their modest home on a chilly autumn morning. Their conversation reveals a tension regarding a mysterious theft from their barn, suggesting a sense of unease in their otherwise simple lives. As they discuss their suspicions about their neighbors, particularly focusing on the elusive Talas-Vasili, we delve into their worries about trust and survival in a tight-knit community. The setting effectively paints a picture of rural existence, with vivid imagery of the landscape and the characters' austere surroundings, setting the tone for the stories to unfold within the world Soini has crafted. (This is an automatically generated summary.)",[],220,"Novellikokoelma sisältää seitsemän kertomusta syrjäseutujen asukkaiden elämästä ja arkisista koettelemuksista. Tarinat sijoittuvat muun muassa kaakkoisrajalle ja kuvaavat kansanelämää, paikallisia hahmoja sekä erämaan tunnelmia.","Lauri Soinin 'Salojen elämää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3186.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALOJEN ELÄMÄÄ\n\nKirj.\n\nLauri Soini\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKarhivaaran Ontrei.\nRosvo Komulainen.\nTöyrentuulastus.\nValheen apostoli.\nKertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.\nTanu ja Tommi.\nTaakki ja Riitta.\n\n\n\n\nKARHIVAARAN ONTREI.\n\n\nKarhivaaran kylän reunimmaisessa talossa — kaukana maan kaakkoisrajalla\n— uinaili ukko ja akka nokisessa pirtissä, pikkutalonsa ainoassa\nasuinhuoneessa, myöhäisenä syysaamuna päivänrailon lehdon latvoilla\nsajastellessa. Lumisenvaaleana aamunkoitto loimitteli yhä avarammalle\nsynkkään syysyöhän. Sen kajo hivuttelihe Ontrein pimeään pirttiinkin,\npimeä harmeni, haaleni ja vaaleni, sen jätteet kohta kyyristyivät\nsoppien lymyisimpiin sopukoihin.\n\nYhä vaan Ontrei eukkonsa kera kelletteli vuoteellaan.\n\nMuissa taloissa kyllä jo tähän aikaan vuodesta ehdittiin aamupuhteella\npolttaa suuri kasa päreitä mustaksi hiilikasaksi pankon nurkan eteen.\nMutta tässä, johon Herra ei ollut siunannut lasten suita syömään eikä\npidetty työssä palkkalaisia, ei ehätetty yöllä nyökkäröimään, tuskin\nkäytettiin valkeaa muulloin kuin illallista syödessä. Uni kulta on\nkulta mun, — terve nuori syötyänsä, vanha yön levättyänsä — olivat ukon\nenimmän hokemia sananlaskuja, ja hätäilemättä hän nukkui iltahämärästä\naamuhämärään. Mutta ei uni ainakaan ollut häntä lihottanut, sillä\nvalkeneva aamu paljasti hänen kasvonsa vuoteelta niin käppyrään\nkuivuneen näkösinä, niin laihoina ja mehuttomina, että olisi niitten\nomistajan luullut kaiken ikänsä riisitautia sairastaneen.\n\nLaihoille miehille on taivas tavallisesti lahjoittanut lihavat\neukot, ikäänkuin miehen erikoisuutta selventäväksi vastakohdaksi.\nMutta oikullinen sattuma oli tässä talossa tehnyt pilkkaa taivaan\nmääräyksistä, sillä sama valkeneva aamu paljasti vuoteelta eukon\nkasvot, jotka olivat yhtä kuivat ja verettömät kuin ukonkin. Ontrein\neukkoa vaivasi alituinen herpaus, kolotus jänteissä ja nivelissä,\npuristus vatsassa ja sydänalassa. Näitten vaivojen tähden oli hänellä\nmelkein joka viikko, päivänsä kunakin, hieroja ja kuppari kotona.\nSe verrytteli ensin veren suonissa virtailemaan ja sitten laski sen\npois. Sillä tavalla piti parantua kaikkien vaivojen, mutta varsinkin\nverettömyyden...\n\nEukko, joka kolotuksensa käsissä ei koskaan oikein sikeää unta saanut,\nhuomasi nytkin ensiksi että tupaan oli tunkeutunut suuri päivä,\naivan harmaan hevosen kokonen. Hän viipahtihe istualleen, vetäsi\nkirjavaraitaiset sukansäärykset pohkeilleen ja sitasi ne kiinni\nläheltä polvea. Näin kotoisille kävelyille lähtiessä säästi eukko\nkylävirsujaan ja lähätti jalkaansa tuohikolpposet, jotka pysyivät\njalassa sitelemättä. Muuten hän olikin nukkunut täysissä tamineissa,\nmutta kylmän aamun tähden pisti vielä ukkonsa sarkatakin ylleen karjaa\neinehtimään lähtiessään.\n\nEukkonsa mentyä keuvotti Ontrei ukki yksin lämpimässä sängyssään.\nSiinä päivän töitä akkiloidessaan terottui hänen katseensa näkemään ja\nihmettelemään niitä kiiltävän mustia karstakukkasia, jotka sakeana kuin\nsaran nukka riippuivat savutuvan laipiossa. Käsikin pirteytyi niin,\nettä sormet aivan itsestään alkoivat hiljalleen tilan reunaa naputella.\nTässä huvissaan tuli hän yhtäkkiä häirityksi, sillä Akuliina eukko\nhynttyytti pirttiin sellaista himphamppua, että olisi luullut kartanon\ntulessa olevan.\n\n— Kuules ukko!\n\n— No? kysyi ukko nostaen pörröistä päätään vuoteelta, ihmeissään\neukkonsa kärjistyneestä äänestä.\n\n— Kävitkö sinä aitassa illalla vielä hämärissä?\n\n— Enkä.\n\n— Etkö?!\n\n— En, en... mitäpä minä...\n\n— Akkiloin vaan, että olisit hakenut jauhoja ruunalle.\n\n— Mitäs siitä sitte?\n\n— Minä kävin siellä hämärissä, vaan joku on siellä sen jälkeen ollut.\n\n— Niin aitassasi?\n\n— On!\n\n— Kukapas siellä...\n\n— Käynyt on, kuka lie. Muistan kuin kaksi sormeani, että illalla panin\npönkän ovelle, mutta nyt se oli poissa, Minä aion nyt mennä sisään ja\näkkiä huomaan että pönkkä on poissa — —\n\n— Jospa jäikin panematta.\n\n— Ei, panisin vaikka kaksi sormea kirjan päälle, että pönkän panin.\nMuistan vielä, että tein sen navetalta tultuani, ettetkä sinä\nkäynytkään ulkona sen jälkeen. Muistin sen heti pönkän poissa nähtyäni,\nja jo jolahti mieleeni, että vieras käsi sen on nostanut. Silloin en\nenää koskenut oveen, paras on yhdessä mennä katsomaan.\n\nOntrei oli kummastellen ja epäröiden kömpinyt tilaltaan ja alkoi\npukeutua.\n\n— Kyllä on vieras käsi käynyt, päivitteli eukko. Näkeehän sen, kun\npönkkä on poissa ovelta, maassa retkottaa pitkin pituuttaan. Ja kunpa\nolisi edes kesä, voisihan luulla, että elukat sen... mutta kenenkäs\nelukat nyt enää ulkona... Vieras käsi se on...\n\n— Onhan se tuuli...\n\n— Tuuli! Puhu sinä tuulesta, sinä, senkin unikeko! Niinkuin minä en nyt\ntietäisi, mikä tuuli on ja miten joka ilta panen pönkän!\n\n— Mikäs se sitten... kärähti ukko puolihymyllä virsuaan kiinni\nsitoessaan.\n\n— Vai \"tuuli\"! jatkoi eukko yhä omasta arvostaan loukkaantuneena.\nTässä ei nyt muka osattaisi pönkkää panna... ja kun olisi ollut edes\nmyrsky... mutta niin tyyni, ettei lehti liiku...\n\n— No, no, olehan nyt...\n\n— Vai \"olehan nyt\"... voro se on ollut, voro varmaan, ja siltekin sinä\nvaan: \"olehan nyt\"... vaikka paita päältä varastettaisiin...\n\n— Mene voroinesi...\n\n— Minäkö voroineni!\n\n— Sinäpä sinä. Mistä tässä kuka tietää vorosta enemmän kuin muustakaan,\nennenkuin katsotaan.\n\nUkkeli etsi rauhallisena lakkiaan. Eukko säksätti...\n\n— Mitähän se on vienyt? En minä suotta unta nähnytkään, sitä se nyt\nmerkitsi. Se iso musta koira, se oli ulvovinaan ja juoksevinaan... Ka,\nlakkiaanko se! Tuollahan tuo on kolpitsalla seulan takana. Niin, se\njuoksi ja tapaili ja... Ka, nuttusi on tässä minulla, jos sitä...\n\n— No, tulehan nyt!\n\nHe menivät peräkanaa, ukko edellä ja akka räpättäen perästä.\n\n— Sitte se juoksi aitan alle ja sieltä katsoa tuijotti, ja sen silmät\nolivat niin kiiluvat kuin paran silmät...\n\n— Mitä sinä taas paransilminesi, torahti ukko ovea avatessaan.\n\n— Ihan niin se oli.\n\n— Untahan sinä olet nähnyt.\n\n— Ka, untahan minä kerronkin!\n\n— Seisoallasi näet...\n\n— Ei, vaan yöllä. Tajuatko sinä tollikka!\n\n— Vai niin, vai yöllä! nauraa kihmitti ukko, kun oli päässyt asiasta\ntolkulle.\n\n— Ne kiiluivat ihan kuin paran silmät pimeässä. Mutta en tiedä miten se\nniin aamotti... ihan tulee mieleen Talas-Vasili. Seköhän se...\n\n— Maltahan nyt...\n\nUkkeli lynkkää aittaan ja eukko havittaa perästä.\n\nPimeän hämärässä he tarkastelevat ympärilleen. Näyttää kuin siellä\nolisi yhtä ja toista liikuteltu, vaan ei huomata mitään kadonneen.\n\nVihdoin älyää ukko sammiossa, joka on pohjasta leveämpi ja suusta\nkapeampi ja jota pikkutalossa käytettiin viljalaarina — huomaa sammion\njyvästössä loven, huomaa, että siitä on ilmeisesti otettu. Otettu oli,\nvarmaan... ei vallan paljon... kenties kymmenen kappaa, ehkä Vain\nkahdeksinen...\n\n— Ähhäh... onpahan siinä vieras käsi kähveltänyt...\n\n— Onkohan kaikki pussit paikoillaan?\n\n— Niin, katsohan!\n\nEukko menee nurkkaan pussikasalle. Pemistelee, lukee.\n\n— On poissa yksi.\n\n— Äh, lemppari!\n\nUkko ja eukko seisottuvat keskilattialle, seisovat aprikoivat ja\nakkiloivat. Tuskin puhuvat halaistua sanaa, vain keskustelevat\nutelevin, tuumailevin katsein.\n\n— Jyrin Ilaska...\n\n— Epäiltävä...\n\n— Ja kaksi yksinäistä lasta elätettävänä...\n\n— Mutta ei varmasti ole ennen varkaissa tavattu Eikä uskalla yöllä\nnaisihminen...\n\n— Teträsärkän Jekki...\n\n— Ei se...\n\n— Eräs muu on...\n\n— Se tunnettu...\n\n— Talas-Vasili...\n\n— Sehän se...\n\n— Vanha kahmija...\n\nJoka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Saatikka sitten, jos\nuseasti on äkätty...\n\n— Se eikä kukaan muu.\n\nOntrein luonto nousee. Hän väräytyy pahasti, kääkertää käverästi\npirttiin ja varustautuu. On valmis lähtemään, kun eukko alkaa säpertää,\nettä lähteekö se nyt suuruksetta. Pianhan se joutuisi eikä sieltä ehdi\nhetikohta takaisin, tuskin puolelle päivän. Ukkeli odottaessaan kävellä\nkääkertää lattialla sinne ja tänne, sitte malttamatonna istahtaa\npenkille. Vähänväliä vilkasee pöydälle, mitä siellä jo on.\n\nSyödä sukastuaan ja vielä viimeistä palaa pureskellen, mennä putittaa\nhän ovelle ja sitä kyytiään metsien taakse Talas-Vasilin luo.\n\nTuohtuneena hän lähenee mökkeröistä, jossa on vaan kaksi huonetta:\npirtti kaltevalla aholla ja sauna, syltä neljäänne, vesinotkon reunalla\nalalaidassa. Tuvan edessä on vielä jonkinlainen eteinen, joka on tehty\nasettamalla puita rinnakkain räystästä vasten pystyyn.\n\nOntrei tarttuu koivunoksasta tehtyyn kääkään ja astua kapsahtaa\npirttiin.\n\nTalas-Vasili näyttää rauhalliselta kuin rannan hako. Hän istuu\nsivupenkillä lähellä ovea ja tekee muijalleen virsua, ilmeisesti\njuuri unestaan heränneen näkösenä. Eukko istuu peräpenkillä ja\nkehrää kylänemännän villoja värttinällä. Ei näet ollut varoja rukin\nhankkimiseen eikä sitä ollut tottunut käyttelemäänkään. Värttinä oli\nsiihen sijaan vanhoillekin tuttu kapine. Nuorena ollessa hän oli ollut\nkerrassaan näppärä sitä pyörittelemään, että se mennä viipahti aina\ntoiselle puolelle permantoa ja niin rihmaa tuli yhdellä kiepahduksella\ntuvanlattian leveydeltä.\n\nVasilin lapset hälisivät lattialla monessa mykkyrässä. Mutta vieraan\ntullessa ne kapasivat nurkkaan, nykertyivät yhteen kasaan ja toistensa\npäitten yli pilkistelivät.\n\nVasili askaroi yhä virsuntekeleensä kanssa ja nostaa siitä pari kertaa\nvaivihkaa katseensa Ontreihin. Omituisen temmahtavasti, äänessä\nvivahdus ystävyyden tuntoa, pohjapaino jotakin muuta, kehottaa hän\nvierastaan istumaan. Eukko viipottaa yhä äänetönnä värttinäpuikkoaan.\n\nOntrei ei istuudu. Pikaisesti sälähtävät kiukkuisat aatokset hänen\nmielessään, yhtä pikaisesti ottaa hän muutamia harppausaskelia\nlattialle, kääntyessään kaapasee korvallistaan ja astuu Vasilin eteen.\nHän katsoo Vasilia sirrittävin silmin ja kun tämä nostaa katseensa\nvirsuntekeleestään, kysäsee hän salakähmäisesti:\n\n— Kävikö se Vasili yöllä meillä?\n\n— Minäkö!?\n\nVasili näyttää kuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä.\n\n— Sinäpä sinä...\n\n— Missä ihmeen teillä...\n\n— Aitassa...\n\n— Mitäs minä siellä...\n\n— Jyviä varastamassa!\n\nVasili jännittää silmänsä niin suuriksi kuin saa ja koettaa ne naulata\nOntreita kohden, vaikkakin katse pyrkii viehkuroimaan Ontrein ympäri\nkaton, lattian ja kaikkien seinien kautta.\n\n— Tunnusta käyneesi!\n\n— Kyllä minä...\n\nVasilin hampaat karskahtavat.\n\n— Kävitkö?\n\n— En.\n\n— Etkö muka aijo tunnustaa?\n\n— En.\n\n— Vai et?\n\n— E-en.\n\nViimeiset sanat sanoo kysyjä terävästi kuin ylhäältäpäin naskalilla\npistäen ja vastaaja kuin alhaaltapäin paksulla puunpäällä puukaten.\n\n— Parasta kun...\n\nJa virsuntekeleensä polvilleen laskien vilkasee Vasili oveen.\n\n— Sinä kävit!\n\n— Enpäs käynyt!\n\nPikasesti välähtää Ontrein ajatus.\n\n— Näinpäs jälkesi.\n\n— Missä näit...\n\n— Tiellä kuurassa.\n\nOntrei on varma, että jälet tosiaankin olisivat näkyneet, jos Vasili\nolisi käynyt aamummalla eikä iltayöstä. Nähtyään että tämä väite saa\nVasilin hetkeksi vapisemaan, kysyy hän ilkamoiden:\n\n— Niin, ettetkö käynyt?\n\nVasili puristautuu uhmaavaan puolustusasentoon ja vastaa myrkyllisesti:\n\n— Kävin minä.\n\n— Missä jyvät?\n\n— Eipä sanota...\n\nVasilin ääni ja ilme on niin julkean ilkkuva, että Ontrei on vähältä\nmasentua. Vasili hyörää virsuntekeleensä kanssa kuin ei muka muuta\najattelisikaan, mutta tihkipäätä vilkasee syrjäsilmällä Ontreita.\n\nOntrei tähystelee, olisiko tuvassa jotakin paikkaa, jota voisi epäillä\njyväpussin piilopaikaksi. Sitten hän kapsahtaa ulos, pirtin eteen\npystypuista tehtyyn suojukseen.\n\nSiellä on kasa ryysynriekaleita nurkassa.\n\nSitä Ontrei rientää pemistelemään.\n\nVasili on kärkkyen kähminyt hänen perästään.\n\nVasilin eukko tulee myös ovelle ja tähystelee vaanien eteissuojukseen.\n\nOntrei on kohottanut ryysykasan liepeellä olevat kylpyvastat ja\nleväytellyt hieman ryysyjä.\n\nJyväpussin kulma paljastuu näkyviin.\n\nHän tempaa pussin suusta kiinni. Mutta Vasili tarttuu kahden käden\nkanssa pussin perään. Riuhtoen ja reuhtoen retuutellaan pussia sinne ja\ntänne.\n\n— Anna tänne pussi!\n\n— Enpäs anna.\n\n— Anna pois!\n\n— Enpäs anna.\n\n— Pois heti!\n\n— Enpäs anna.\n\n— Katsotaanhan etkö...\n\n— Enpäs anna.\n\nSanoi Vasili mitä tahansa, saman vastauksen hän aina saa. Sellainen\nkiukuttava yksipäisyys saa hänet melkein masennuksiin.\n\nKappaleen aikaa reuhdottua joutuu Vasilin muija ukolleen avuksi. Kahden\nkammistaen he pian saavat pussin Ontreilta.\n\nOntrei harallakynsin tavottelee sitä takasin. Mutta kaksin käsin\npitää Vasili pussia takanaan, puoliaskelia takaperin hivuttautuen.\nJa akka reuhaa ja ratisee ukkonsa edessä, on aivan Ontrein silmille\nsyöksemäisillään ja silmät repimäisillään. Niin ukko akkoineen\nhivutteleivat takaperin ja Antrei yrittelee päästä uudestaan pussiin\nkäsiksi.\n\nAsema rupeaa vihdoin Ontreista tuntumaan epätoivoiselta. Hän lakkaa\npussia tavottelemasta ja kooten kaiken ryhtinsä lausuu uhaten:\n\n— Maltahan!\n\n— Minkäs teet...\n\n— Maltahan, niin näet!\n\n— Minkäs teet...\n\n— Minä panetan sinut kiinni ja vien käräjiin!\n\n— Otapas, jos saat...\n\n— Maltahan!\n\nOntrei hujauttaa nyrkkiään ja aikoo lähteä.\n\nVasiliin sattuu hieman käräjäuhkaus. Sellaista hän ei ollut odottanut.\nHän luuli tuntevansa vastustajansa. Hän katsoa sirrittää Ontreita,\nsilmien sirritys kirkastuu vähitellen vahingoniloksi ja ähmäillen hän\nkähisee:\n\n— Entäs se lammas...?\n\nOntrein uhassa näyttäytyy äkkiä omituista onttoutta.\n\n— Jonka loukutit, jatkaa Vasili kuin puulla puukaten.\n\nOntreille tulee kiire lähtemään. Tuntuu kuin häneltä koko isännän ja\nmiehen ryhti menisi hornan tuuttiin, jos jäisi tänne pitemmältä. Hän\nhujauttaa kättään ja loppuvaikutukseksi pinnistää kaikin voimin sanat:\n\n— Käräjiin ja linnaan!\n\nEukko tähtää ukkoonsa ja utelee: — Jos se menee?\n\n— Uskaltakoonpas!\n\n— Ei sitä tiedä...\n\n— Menköön kuin menee!\n\n— Estetään se.\n\n— Välipä hänellä... kyllä minä näytän miten mennään käräjiin...\n\n— Minä menen sille sanomaan!\n\n— Sano siinä mitä...\n\n— Kyllä minä sen evästän ja suolaan!\n\nJa eukko räntästi tuvan perään, Ontrein menemän polun päähän. Isännän\nperään aholle hän syytelee:\n\n— Vai käräjiin sinä... Mutta kyllä Vasili sinut... senkin...!\nKyllä Vasili sinulle... miten mennään käräjiin! Maltahan mitä saat\nKarhivaaran lampaasta! Kyllä Karhivaaran Jyrki sinut suolaa. Ja Vasili\nkyllä pitää huolen, että asia tulee Jyrin tietoon. Ja Vasili itsekin\nvetää sinut käräjiin, sinä olet sanonut meitä voroiksi... milläs\ntodistat, häh! Kuuletko... milläs todistat? Maltahan, kun joudut\ntuomarin käsiin, se osaa nylkeä pohatankin eikä vain köyhiä kuten sinä.\nMenetät maasi ja mantusi... senkin... Ja itse joudut linnaan, itse\nrautoja kolistelet... senkin —!\n\nOntrei parka mennä kuukittaa ahoa sen minkä kerkeää, mutta yhä kuuluu\nhänen korviinsa akan katkeamaton säksätys. Hän koettaa olla sitä\nkuulematta, eikähän siitä kaikesta selvää saakaan, mutta yksityisiä\nsanoja tunkeutuu hänen korvaansa ja korva väkivetoon keräilee niitä\npuoleensa. Tuntui ilkeältä mokoma löylytys, mutta ei sille viitsinyt\nkääntyä vastaamaan. Ei olisi mokoman akan kanssa ruvennut sanasotasille\nlähempääkään, saatikka sitten kaukaa aholta. Mutta ylen oli ilkeää\nkuulla mennessäänkin... Vasilista melkein tuntui kuin hän olisi\npakeneva koira, joka on yrittänyt luuta varastaa, mutta saa pakoon\njuostessaan kylmää vettä niskaansa.\n\nVihdoin hän ehti ahon yli metsän reunaan ja akan säksätys lakkasi\nkuulumasta.\n\nHän kulki hetkisen kuin kaikesta olevaisuudesta irti revästynä. Mutta\nvähitellen alkoi ajatus tehdä työtään, mieleen kuvia kangastella. Hänen\nsilmiinsä häämötteli eräs linnustusmatkansa toissa syksynä. Hän kulkee\nloukulta loukulle, tähtää tullessaan kaukaa, onko selkosin koholla. Jos\nse on lauvennut alas, rientää hän sydän rukkasen peukalossa sinne... Ja\nmiten mukavalta tuntuikaan nähdä, kun tapasi selkosimen välissä tetren\ntai pyyn, ainakin oravan, joskus oikein ukkometson tai akkakoppelon.\nEräs loukku oli sileällä selvällä harjun uralla, petäjikkökankaan\nrinteellä. Jo kauvaksi näkyi, että sen selkosin on alas lauvennut.\nTästä kuitenkin kulki kylän karjaa joka päivä laitumelle, ja elukat\nusein kulkiessaan loukun laukasivat. Jännittynein mielin läheni Ontrei\nloukkua. Jopas alkoi haamottaa silmiin jotakin mustaa. Otus on...\nniin iso ja musta... ukkometso tietenkin. Mutta kovin on sileä ja\nsiivetön. Musta lampaanvuona... sellainen siitä loukusta löytyi. Oli\nse lammas joskus ennenkin sattunut loukkuun loksahtamaan, kun metsoja\nvarten teki mieli laittamaan loukut kovin korkeiksi. Entiset lampaat\noli hän yksin saanut louheen haudatuksi. Mutta tämän oli Vasilin rähjä\nsattunut näkemään loukussa ennenkuin hän itse. Oli metsän polkua\ntulla retostanut vastaan ja ilkkunut, että \"jopa taisi olla siellä\npulska otus loukussa... eikä määkinyt enää?\" Heti oli Ontrei luvannut\nVasilille ryypyt, jos olisi vaiti. Se oli luvannut. Ryypyt oli sitte\nsaanut. Ja vaiti oli tähän asti ollutkin.\n\nMutta nyt, nyt se oli uhannut ilmaista, jos häntä hätyyttelisi\njyvävarkaudesta. Mitähän jos olisi mennä Karhivaaran Jyrille itse\nsanomaan, että hänen lampaansa... Mutta siitä menisi maksu... ja sitten\nepäilyksiä, kun ei ole ennen tunnustanut... ehkä koko kylä puhuisi,\nsolkottaisi...\n\nEikä sitä Vasilia käräjiinkään... voisikohan sille mitään. Se on kierä\nmies, kyllä se osaa sykerrellä. Lemppari tiesi mitkä koukut ja mutkat\nse kulkisi. Sehän kuuluu ennen olleen kova käräjöitsijä, vaikka on\nnyt läpiköyhäksi, putipuhtaaksi paljastuttuaan ollut pakotettu ne\njättämään. Lemppari sen kanssa...\n\nJa ne tuomarit! Ontrei tunsi mielessään pelkoa, salaista kammoa\ntuomareita ja käräjiä kohtaan. Eikä yksin hän, naapurit myös täällä\nsyvimmissä rajasalon sopukoissa, varsinkin vanhan kansan miehet. Ontrei\nmuisti nuoruutensa ajoilta niin monenmonta juttua tuomareista, miten\nne olivat ottaneet lahjoja, ei ainoastaan yhdeltä, vaan molemmilta\nriitapuolilta. Ja sitten ne olivat sotkeneet ja velloneet, kääntäneet\nja vääntäneet väärän suoraksi ja suoran vääräksi. Se kyllä oli ollut\njo ennen sitä suurta sotaa ja vähän sen jälkeen. Sitten kun oli\ntullut tännekin Suomen laki, oli ruunu ruvennut ankarammaksi, oli\nvaatinut suoruutta tuomareilta eikä antanut ottaa lahjoja. Eivät muka\nnyt tuomarit enää ota lahjoja, eivät mutkittele eivätkä metkuttele.\nMutta sepä heidät niin tarkoin tietänee, niin tyystin takaamaan\nlähtenee. Kuulojuttuja vaan, täällä salon sopukoissa aniharvoin tapaa\nsellaista, joka moisista ruunun asioista olisi latukantojaan myöten\nperillä. Milloin oli ruununmies käymässä, ei silloinkaan monella ollut\ntilaisuutta juttusille. Ja kukapa heidät ruununmiehet ja heidän sanansa\ntakasi... lienevätkö muuttunee entisestään. Entiset kyllä tunnetaan,\nvanhat tarinat säilyvät ja kulkevat suusta suuhun... oma kyläkin niitä\non kokenut... se ja se... sen ja sen isä tai isänisä... ne ovat olleet\ntuomarein puijattavina... kukapa tiesi taata ne tuomarit...\n\nJa miten ollakaan! Muistellessaan, akkiloidessaan ja aprikoidessaan\nrupeaa Ontreita niin arveluttamaan, että hän pysähtyy. Hän pysähtyy,\nseisoo hetken ja kääntyy sitten uudestaan Vasilin mökille. Sulaneena,\nlauhkeana kuin lammas hän ilmestyy pirttiin.\n\nHän käy istumaan jakkaralle pöydän eteen ja hetkisen tähtäilee mustaan\npaikkaan harmaitten housujensa polvessa, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.\nSitten hän katkasee äänettömyyden sukostelevasti puhellen:\n\n— Ajattelin, että sovittaisiin pois...\n\nHuomattuaan Vasilin ilkamoivan katseen, jatkaa hän hieman kuivemmin:\n\n— Että Vasili pitäisi suunsa lukossa ja...\n\n— Soo... joko noin vaan antaisi itseään rosvoksi kellätä!\n\n— No, se nyt on... yritti Ontrei tuohtua, mutta asetti luontonsa\njälleen. Kun pidät suusi tukossa siitä lampaasta niin... niin...\n\n— Mitä sitte?\n\n— Pidä ne jyvät sitte.\n\n— Vai niin! Silläkö luulet pääseväsi linnasta. On sulla syitä ja kyllä\nniitä tiedetään...\n\n— Mitä tiedät?\n\n— Kyllä sen aikanaan saat kuulla käräjillä!\n\nOntreita tuskastutti. Mitähän kaikkea se tiesikään... mahtoiko tietää\nne pärepuut, joita Uuksunrannan maalta... toi...?\n\nKotvan mietittyään sukahti hän Vasilin korvaan, aivankuin häveten sitä\nhänen muijansa ja lastensa kuullen sanoa:\n\n— Tule sinne meille pusseillesi, niin saat pari kappaa rukiita...\n\n— Nytkö heti?\n\n— No, ehdithän sen...\n\n— Heti jos antanet...\n\n— Voithan sitte tulla.\n\n— Kättä päälle!\n\nTuskin annettuaan tempasi Ontrei kiireesti pois kätensä. Hän läksi\nrientämään kotia kohden kuin tulipaloon. Tuntui hänestä mahdottomalta\nsaapua kotiinsa, jos Vasili joutuu tulemaan keralla.\n\n\n\n\nRosvo Komulainen.\n\n\nViime yönä oli taloa vähän näpistetty. Pahanen poikanen oli tullut\nillalla yöksi ja yöllä livistänyt tiehensä, vieden mukanaan\npuolivillaisen puvun, joka oli jäänyt naulaan pyhän jäleltä.\nKulkupoikaa ei viitsitty edes jälestä ajaa, mutta kuitenkin se\nseuraavana iltapuhteena antoi aihetta kirjaviin rosvokertomuksiin.\n\n— Mitä niistä nykyaikaisista rosvoista! hohhoili iäkäs isäntä.\nNapinvarkaita he vain ovat, turhia ihmisten mieliharmeja. Toinen mies\noli ennen rosvo Komulainen, häntä todella täytyi pitää arvossa alallaan.\n\n— Kertokaapas! pyydeltiin.\n\n— Enpä tahdo hänen rosvouksistaan tarinoida, vaikka nekin olivat\nkyllä taitavasti toimitettuja. Hän otti paikasta, joista ei luultu\nmahdolliseksi. Otti rikkaalta takuusten takaakin ja antoi köyhälle\nkeskellä kirkkomäkeä. Monta kertaa otettiin hänet kiinni, mutta aina\nkarkasi hän vapaaksi, joko putkasta tai kulettajiltaan tiellä.\n\nTavattomasti pelkäsivät häntä koko maakunnan pohatat. Monissa miehin ja\nruununmiesten avulla häntä kiinni jälleen tapailtiin. Mutta Komulainen\nkäveli vaan vapaana, oleillen useimmiten omassa talossaan Kulhuan\nkankaalla, soitten ja korpien takana.\n\nAlettiin otaksua sen johtuvan pitäjän nimismiehen pehmeydestä, sillä\nhän oli ylen hyväluontoinen, pieni ja hinterä mies. Ja vihdoin tuli\nmaakunnan pääkaupungista suuri ja muhkea virkaherra rosvo Komulaista\nvangitsemaan.\n\nSe suuri ja muhkea virkaherra saapui pienen nimismiehen luo, kuusi\nkovasti asestettua miestä mukanaan.\n\n— Mitäpä aijotte? kysäsi pieni nimismies.\n\n— Aiomme ottaa kiinni rosvo Komulaisen, vastasi suuri virkaherra.\n\n— Vai aiotte hänet vangita!\n\n— Niin aiomme.\n\n— Mutta ette saa!\n\n— Kunko et sinäkään ole saanut?\n\n— Ei, mutta tuolla voimallanne!\n\n— Onko liian vähän?\n\n— Liian paljo!\n\n— Mutta ethän ole saanut vähemmillä voimilla.\n\n— Siksipä niin hyvin tunnenkin rosvo Komulaisen.\n\n— Mitä hänen kiinniottamiseensa sitte tarvitaan?\n\nPieni nimismies mietti hetken vakavasti. Sitte hän reippaasti sinkosi\nseisoalle.\n\n— Lyömmekö vetoa, että otan yksinäni kiinni rosvo Komulaisen!\n\nMuhkea virkaherra nauroi.\n\n— Lähdet yrittämään ja päästät voron käpälämäkeen... sanoi hän\nsalamyhkäisesti.\n\n— Mitä se merkitsee? kivahti pieni nimismies.\n\n— Huhutaan, ettet _tahdo_ häntä kiikkiin, ja siksi hän muka kävelisi\nvapaana.\n\n— Sepä perhanaa! Mutta _tahdotko sinä_ ottaa katsoaksesi, mitä minä\ntahdoin ja _voin_? Lyötkö vedon?\n\nVihdoin veto lyötiin. Pieni nimismies otti pahasen pojan kuskikseen ja\najoi samalla korven ja suon läpi rosvo Komulaisen taloon.\n\nSeisottivat hevosensa pihalle ja pieni nimismies astui tupaan. Rosvo\nKomulainen istui tupansa penkillä piippua polttaen.\n\n— Vallesmanni istuu...\n\n— Kiitos vaan!\n\n— Mitä asiaa?\n\n— Asiani on sitä laatua, että laki on määrännyt minut Komulaista kiinni\nottamaan, sanoi nimismies tyynesti kuin konsanaan tavallisen asian.\n\n— Vai niin, sanoi Komulainen vieläkin levollisempana.\n\n— Ja sitte minua on syytetty, että olen kelvoton virassani, kun en ole\nvoinut, ehkenkä tahtonutkaan ottaa sinua kiinni.\n\n— Vai niin.\n\n— Minä olen köyhä mies, lukuvelkoja vielä maksamatta ja neljä lasta\njo elätettävänä, piakkoin tullee viides. Olen onneton, joudun mieron\ntielle, jos minut erotetaan virastani siksi, että olen sinusta saanut\nniin voittamattoman vastustajan.\n\n— Vai niin, sanoi Komulainen hymähtäen.\n\n— Niin on asia.\n\n— Montako miestä teillä on mukananne?\n\n— Ei muita kuin poikanen kyydissä.\n\n— Onko se totta?\n\n— Käy katsomassa.\n\nKomulainen sytytti päreroihun ja meni pihalle katsomaan.\n\n— Onko totta, ettei vallesmannilla ole kuin seitsemän miestä mukanaan?\nkysäsi hän kyytipojalta.\n\n— E-eeihän hänellä ole muita kuin minä ja...\n\n— Ja kuka?\n\n— Ja ruuna!\n\nKomulainen näytti uskovan ja astui päättäväisesti tupaan nimismiehen\nluo.\n\n— Vallesmanni on hyvä ja käy kamariin.\n\nMenivät kamariin.\n\nKun astuivat sisään, kavahti siellä yhdeksän isoa miestä seisoalleen.\n\n— Olkaa rauhalliset! viittasi Komulainen miehille. Tämä nimismies on\ntullut minua kiinniottamaan ja minä katson olevani velkapää lähtemään\nhänen mukanaan.\n\nAlakuloinen, kunnioittava ilme kasvoillaan vaipuivat roistot istumaan.\nKomulaisen vaimo keitti kahvia, pannusta tarjottiin nimismiehelle ensin\nja sitte koko joukolle.\n\nKahvit juotuaan virkkoi Komulainen:\n\n— Olen tässä tuuminut, etten sittekään voi heti lähteä mukaanne.\n\n— Ohoh, ja miksi et?\n\n— Tiedän, etten siltä tieltä pian palaa. Siksi olisi ennen lähtöä vähän\nselvitettävä asioitani.\n\n— Miksikäs ei, kun vaan tulet.\n\n— Mihin aikaan tulisin?\n\n— Sopiiko kello seitsemän?\n\n— Kyllä ehdin siksi.\n\n— No, tervetuloa sitte! Olisit kyllä päässyt nyt yhdessä hevosessa,\nmutta eihän sille mitä voi, jos asiat vaativat.\n\nPieni nimismies ajoi kotiinsa. Siellä oli se suuri, muhkea virkaherra\nodottamassa.\n\n— Missä se nyt on mies?\n\n— Hän jäi vielä kotiinsa...\n\n— Niinkö kävikin?\n\n— Mutta hän tulee illalla kello seitsemän.\n\nMuhkea virkaherra nauroi ja hyppäsi sitte nopeasti seisoalleen.\n\n— Kyllä on viisainta, että heti lähden miehineni. Komulainen on jo\ntietysti taipaleella ja ehtii iltaan toiselle puolelle maailmaa.\nKaikkia joitakin, että heittäysin narriksi!\n\n— Mene vaan, jos tahdot ettei Komulaista saada kiinni koskaan! sanoi\npieni nimismies.\n\nKun pieni nimismies pani virkansa ja kunniansa takaukseksi, suostui\nsuuri virkaherra vihdoinkin vielä iltaan asti odottamaan.\n\nJa illalla kymmentä minuuttia vailla seitsemän seisoi rosvo Komulainen\nnimismiehen virkahuoneessa.\n\n— Tässä nyt olen.\n\n— Komulainen on hyvä ja istuu, kehotti nimismies.\n\nKomulainen aikoi istuutua, mutta huomasi suuren virkaherran, jonka\nnäkyi tuntevan.\n\n— Mitä? Oletteko tekin täällä?\n\n— Olen tullut Komulaista hakemaan.\n\n— Miksei nimismies sitä minulle aamulla sanonut?\n\n— Eihän Komulainen kysynytkään?\n\n— Onneksenne olikin, etten kysynyt. Olisin ollut vaikeammin\npyydystettävä, jos tiesin tuon herran täällä olevan.\n\n— Kyllä olisitkin suorasukaisemmin joutunut kouriini, jollei tämä\nnimismies...\n\n— Mutta sen sanon, keskeytti Komulainen virkaherran, että vaikka\nolenkin katsonut olevani velvollinen antautumaan kiinni nimismiehelle,\nniin en ole velvollinen tuon herran vankina pysymään. Siis...\n\n— Jos tahdot, niin minä toimitan sinut kaupunkiin, tämä herra voi ottaa\npysyäkseen syrjässä, ehdotti nimismies.\n\n— Ei mitään neuvotteluja roistojen kanssa, sanoi virkaherra. Hän avasi\noven viereiseen huoneeseen, ja hänen viitattuaan astui sieltä sisään\nkuusi asestettua miestä rautoja kolistellen.\n\nKomulainen ojensi heille kätensä ja niihin pistettiin käsiraudat.\nKaikista kohdin raudotettuna hänet sulettiin tyrmään ja ovelle\nasetettiin kaksi aseellista vartijaa.\n\nMutta aamulla oli tyrmä avoinna ja vanki poissa vartijoineen. Ei\nKomulaisen talosta eikä koko tienoolta häntä löydetty, ja pohatat\nsaivat edelleen vavista häntä peläten.\n\nParin päivän perästä palasivat kadonneet vartijat. Mutta heiltä oli\nvaadittu vaitiololupaus, ja he olivat oppineet, ettei Komulaiselle\nantamaansa lupausta käy rikkominen.\n\n\n\n\nTöyrentuulastus.\n\n\nKorvenkainalon mökin perhe lopetti puolipäiväsensä, johon\nkuului leipää, perunoita, suolasärkeä ja sinertävää piimäsintua\npalanpainimeksi. Syötyään pyyhkäsi isä Taneli puukkonsa housunsa\nreiteen ja työnsi sen vasemmalla lonkallaan riippuvaan tuohituppeen.\nSitte hän nousi, pisti piippuun ja piippu hampaissa meni pitkälleen\nkarsinassa olevaan sänkyyn. Äiti Eeva meni perästä, puukkasi Taneliaan\nmenemään sinnemmäksi seinäviereen ja painautui hänen kylkeään vasten.\nTaneli asetti piippunsa penkille sängyn päänpohjiin, ja kohta alkoi\nkuulua karsinasta hänen nenänsä tohina, jota säesti Eevan vienokkaampi\nsihitys.\n\nHinttu, torpan tytär, korjasi ruuanjätteet tuvan oven takana olevaan\nruokamöksään, tarttui sitten virkkauskoukkuun ja näpläsi peukaloa\nkintaaseen, jota hän veli-Malkkiaan varten valmisti. Malkki, joka\nkahdeksantoista vuotta sitten oli ristitty Malakiakseksi, meni hänen\nluokseen peräikkunan alle istumaan ja katseli mielihyvin siskonsa\nnäppäröitä sormiliikkeitä ja kirkkaita silmiä. Ja sisko heitti häneen\nniin ystävällisen silmäyksen, jotta oikein mieltä hiipoi.\n\nPilvinen talvipäivä alkoi hämärtyä, ja läheinen kuusikko kuumotti\nikkunaan niin tumman surulliselta, niin surullisen kaamealta Valkosen\nhangen yllä. Se kuusikko kiersi aivan aitaa myöten puolet mökin\npienistä pelloista, jotka korven kainaloon painautuneina muodostivat\nsiihen kaarevan loven. Itäpuolella liittyi kuusikon reunaan\nsolakkavartinen riukukoivikko, jonka juurella matala näreikkö oli\nkasvanut ainoastaan leveydelleen. Ja leveäin lehvien latvat painoi\nhanki peittoonsa, siten muodostaen pyöreitä, valkoisia lappalaiskotia.\n\nIkkunan edessä istuessaan kuulivat sisarukset ulkoa äkillistä hohinaa\nja kohinaa.\n\n— Töyriä! huudahti Malkki, joka ensiksi oli ehtinyt tarkkaamaan. Hän\nhuudahti niin hiljaa, etteivät töyret kuulisi, mutta huudahdus oli\nkumminkin niin kärjistynyt, että se herätti nukkuvat sängystä. Koko\ntorpan väki riensi korvenpuolisesta ikkunasta kurkistelemaan.\n\nIsohkoina mustina pilkkuina näkyi harmahtavaa taivasta vasten aika\nparvi töyriä läheisten korpikoivujen oksilla. Ja toisia lentää havitti\nparhaallaan mökin ylitse kylästä päin. Ne oli nähtävästi jostakin\nsäikäytetty liikkeelle ja nyt etsivät rauhallisempia olinsijoja täältä\nsisäsalolta. Kaikki ne kertyivät läheisten korpikoivujen latvoihin,\nkuvasteleivat siinä kuusikon latvojen ylitse mökin asukkaille, nokkivat\nurpuja ja kuikistelivat kaulaansa kuin yösijaa etsien.\n\nJa miten tavattoman paljo niitä vielä oli! Ikkunasta kurkistelevan\nmökinväen tyyneys katosi ja heidän päiväjärjestyksensä meni mullin\nmallin. Miesväellä oli vielä ollut aikomus mennä metsätöihin ennen\ntäyden pimeän tuloa ja naisväen olisi täytynyt lehmä ja lammas\nillastaa. Mutta nyt ei hennottukaan ulos liikahtaa, hartain silmin\ntähdättiin vain ikkunasta suurta töyriparvea, kaikinmokomin varoen\nvierasten häiritsemistä.\n\nMalkki jäi ikkunan luo vartioimaan, mihin töyret puista laskeutuisivat.\nTaneli tarkasteli päreorret ja kun siellä ei ollut riittävästi päreitä,\nalkoi hän ovensuusoppeen sulamaan tuoduista pärehaloista kiskoa lisää\nkiireimmän kaupalla. Kiskomansa päreet työnsi hän heti kuumaan uuniin\nkuivamaan.\n\nMalkki yhä tarkasti vartioi ja Hinttukin nosti vähänväliä silmänsä\nvirkkauksesta katsoakseen töyriparvea, joka rauhallisena yhä urpuja\nnokiskeli. Siskollisen katseensa hän muisti tähdätä Malkkiinkin ja\nsanoa, ettei Malkki ole ollenkaan hyvä, jollei töyrirahoilla tuo\nhänelle pukukankaan pumpuliloimia. Malkki varotti lyhyimmittäin Hinttua\nolemasta samallainen kuin entinen poika, joka metsällä jäniksen\nnähtyään unohtui niin kuvittelemaan mitä tekisi jäniksen nahkalla, että\nunhottikin ampumisen ja jänis nauraen juosta puputti tiehensä.\n\nTalvi-ilta hämärtyi hämärtymistään.\n\nMalkki yhä vartioi.\n\nÄkkiä hän nytkähti ikkunansa edessä.\n\n— Nyt ne lähtevät!\n\nKoko mökin väki riensi taas ikkunaan.\n\nJoku töyristä oli lehahtanut lentimilleen ja toiset yksitellen\nirtautuivat jälkeen. Vitkan verkkaan ne liipottelivat viistoon alaspäin\nkorven reunamitse, painautuivat kuusikon ja koivikon rajamaille ja\nkatosivat koivikon juureen.\n\nKoivikon juurella, matalain lumisten näreitten katveessa ne olivat\ntietyssä tallessa. Vartija pääsi pois paikaltaan ja naisetkin tohtivat\njo mennä ulos ilta-askareilleen.\n\nMiehet ottivat suksensa kesäteloiltaan tuvan parvelta ja varustivat\nmolemmat sujakat, mutta tukevat seipäät. Suksien varvasremmejä\nlaitellessa ja muuten varustautuessa ehti jo tulla pimeä. Mutta\nkiirehtimättä söivät miehet iltasensa, istuskelivat yhä ja odottivat.\n\nAntakaa töyrien asettua ja painautua syvälle hankeen...\n\nVihdoin miehet lähtivät liikkeelle. Ottivat rovion päreitä kainaloonsa\nkumpikin ja astuivat pimeään yöhön, lykkäsivät lylyt lumelle ja\npellon yli hiihtää sujuttelivat valkosen hangen pumpulipintaa myöten.\nHe suuntasivat koivikkolehdon laitaan kauvas paikasta, johon töyret\nolivat laskeutuneet, ja lehdon laitaa myöten hiljalleen, äänettöminä\nhiihtäytyivät lähemmäksi synkässä, pilvisessä yössä.\n\nLähemmäs päästyään sytyttivät molemmat tulen päreihinsä. Päretuohukset\nloimottelivat kirkkaasti pimeässä yössä, valaisten loistavan\nkehän ympärilleen, jota vastaan kaukaisempi yönpimeys näytti sitä\nsynkemmältä. Tuohukset kädessä painautuivat miehet koivikkoon, jonka\nsolkevat riukurungot ja matalat lumipeittoiset näreet loistelivat ja\nvälkkyivät öisten tulien valokehässä kuin sadun ihana unelma, sitäkin\nihanammalta tuntuen synkän yökehän keskeltä, josta luminen metsä\nrunkoineen ja oksineen yhä hämärämmän salaperäisenä, yhä pimeämmän\nkammottavana häämötti, kuta kauvemmaksi koetti tirkistää. Valokehänsä\nkeskellä painautuivat miehet yhä syvemmälle metsään, kulkivat\nkuusikkoon, palasivat koivikkoon jälleen. Ja koivujen ja kuusten\nlehvät muodostivat yllä katoksen, joka tuohusten valossa näytti aivan\nläpipääsemättömältä.\n\nKauvan he saivat etsien kiertää metsää ristiin ja rastiin.\n\nYhtäkkiä sieppasi Malkki tuohuksensa oikeasta kädestä vasempaan ja\nsivalsi seipäällä pehmeään hankeen.\n\nHän oli huomannut hangessa reiän ja reiän ympärillä siipien jälkiä,\njoita töyri oli räpyttänyt hankeen kaivautuessaan.\n\nTöyri nutistui sinne hangen sisään.\n\nMutta Malkki ei ehtinyt sitä ylös penkoa, sillä vieressä alkoi hanki\nliikkua. Jo pelmahti lumi, jo vilahtivat koirastöyren mustat siivet...\nmutta samalla iski Malkki seipäällään ja töyri nyykistyi hangelle\nhiukan siipiään liikutellen.\n\nNyt alkoi hanki liikahdella yhtaikaa useammasta kohden, täältä tasaisen\nsammalaukean kohdalta, tuosta koivun juurelta ja tuolta lumisen näreen\nlevien läheltä. Mutta samalla joutui Tanelikin seipäineen hätään\npojalleen avuksi, yhdessä he lyödä huimivat teiriä seipäillään minkä\nkerkesivät, yhden löivät kuoliaaksi nukuksiinsa hangen sisään, toinen\noli parhaallaan uutostaan ylös selvittäytymässä, kun sai seipäästä,\nkolmas surmautui puskeuduttuaan näreen sekaviin oksiin uuttonsa\nlähellä...\n\nNe töyriparat, jotka onnistuivat selviytymään ylös uutoistaan ja\nlentimilleen lähtemään, eivät siltä monikaan henkeään saaneet\nsäästetyksi. Niitten silmät, vasta unesta auenneina, huikenivat\nnäkemättömiin punertavan kirkkaassa, väräjävässä päretulen valossa.\nKuin päättömät kanat ne voivat lentää suoraan surmaan sauvaa kohden,\nkentiesi tulen häikäiseminä sitä kohden sohotellen.\n\nTuossakin joku parhaallaan pelmahtaa hangesta esiin ja hätäisesti\nlähtee lentämään. Heti kohta lyö siipensä ohkaseen aisakoivuun, jotta\ntuuskahtaa hankeen. Ei ehdi uudestaan siivilleen nousta, kun jo\nseiväsmies lyö nirrin pois.\n\n— Tuossa harmaa naarastöyri lentää ylävitalikkoon, satuttaa itsensä\nkoivun runkoon, mutta tapautuu taasen lentimilleen maahan putoomatta.\nYlemmäksi, valokehän ja pimeän rajamaille päästyään se lentää suoraan\nsakeaa koivun latvaa kohden, siivittää, siivittää, rupisteleiksen\noksien välissä, koettaen päästä läpi, koettaa tapautua oksalle\nistumaankin, mutta ei tavota tasapainoa. Oksissa sokkeloidessaan\nlintuparka väsyneenä taasen irtautuu ja siivillään kannatellen hiljaa\nlaskeutuu maata kohden. Siellä on mies, kurkottaa jo vastaan seipäineen\nja lyö linnun maahan.\n\nAniharvat töyristä sattuivat osumaan oksien aukkoihin ja selvisivät\nselville ilmoille. Mihinkä asti ne lienevätkään hädissään lentäneet,\nlienevätkö enää tohtineet pysähtyä yötään viettämään...\n\nMutta kun yöllinen hyökkäys, sissiretki nukkuvaan perheeseen oli\npäättynyt ja Taneli ja Malkki saaliinsa kokoon keräilleet, oli heillä\nneljättäkymmentä töyrtä kaikkiaan. Koivuisilla taakkavitsoilla he\nkantoivat otukset kotiinsa.\n\nKotiväki oli koko ajan tähystellyt ikkunasta, nähnyt miesten sytyttävän\nsoihtunsa koivikon laidassa, nähnyt heidän menevän metsään ja nähnyt\ntulien vilkkuvan puitten lomitse. Uteliaalla odotuksella näkivät he\nsitten tuliroihujen punertavan kirkkaina pilkkuina lähenevän pilkkosen\npimeässä yössä, ja ilosella ihailulla ottivat he kotona vastaan kelpo\nmetsästäjänsä.\n\nKun töyret seuraavana päivänä vietiin kylän kauppiaalle, saatiin\nniistä 2 mk 10 penniä parista. Se oli paras ansio yhtenä yönä, minkä\nKorvenkainalon mökin miehet olivat milloinkaan ansainneet.\n\n\n\n\nValheen apostoli.\n\n\nNimismies tulla pölähti keskellä kaunista suvisunnuntaita Hevosahon\nlautamiehen pihalle. Jalkapatikassa hän tuli siltavoudin kanssa,\nseisahti hieman eteisen edessä ja vilkasi tuvanikkunaan, ovatko nähneet\nhänen tulonsa. Sitte hän istahti eteisen penkille ja pyyhiskeli hikeä\notsaltaan.\n\nPian joutui siihen lautamies ja vei vieraan kamariin. Emäntä puolestaan\noli rientänyt puuhiin kahvipannuineen.\n\nVaihdeltua alkupakinat ilmasta, vuodentulon toiveista ja\nsensellaisista, alkoi nimismies hienosti viittailla tulonsa syyhyn.\nTai ei hän siihen oikeastaan viittaillut, hän koetti kopeloida isännän\nmieltä, että hän johtuisi sen ilmaisemaan. Mutta isäntä ei puolestaan\nollut niinä miehinäänkään, että ottaisi ymmärtääkseen.\n\nVihdoin nimismies kävi suoraan asiaan, sanoi tiellä tavanneensa miehen,\njoka oli kertonut, että Hevosahon lautamies tahtoisi häntä kaikella\nmokomin tavata.\n\nLautamies ihmetteli. Sillä ei hänellä ollut mitään asiaa, saatikka\nsitte niin tärkeää, että olisi vartavasten nimismiestä taloon kutsunut.\n\n— Ole tervetullut taloon, harvoinpa sinua nähdäänkin.\n\n— Etkö sinä sitte tosiaankaan kutsunut?\n\n— En, vaan hauskaa kaikessa tapauksessa, että poikkesit...\n\n— Mutta minkä kumman viestin minä sitte sain?\n\n— Sitä minäkin tässä...\n\n— Että uskalletaankin pitää pilkkanaan...\n\n— Tunsitko miestä?\n\n— En tuntenut.\n\n— Et tullut kysyneeksi nimeäkään?\n\n— Mitäpä sillä tein sellaisessa tapauksessa... enhän näet osannut\ntällaista mitenkään aavistaa.\n\n— Minkä näkönen se oli?\n\n— No, joo... suoraan sanoen hän tosin näytti vähän reuhkaloisen\nnäköseltä, Hoikahko, pitkänpuoleinen, vaatteet yleensä reuhallaan\nyllä, pitkähkö tukka, kasvoiltaan laihahko... Sen tulin erityisesti\nhuomanneeksi, että suu oli suuri, pitkät huulet olivat ulospäin\nrempallaan.\n\nNimismiehen kuvailua kuullessa alkoivat lautamiehen silmät käydä\nsennäkösiksi kuin niistä olisi ollut jotakin väkipakolla ulos\npuhkeamaisillaan. Alkoi käydä kovin silminnähtäväksi, että hänen oli\nvaikea pidättää nauruaan.\n\n— Vai Mikko se...\n\n— Mitä, tunnet siis hänet!\n\n— Tunnetaanhan se mies...\n\n— Mikä lurjus hän sitte on?\n\n— Hän on apostoli...\n\n— Mikä?\n\n— Apostoliksi häntä on sanottu kinkeristä alkaen toistakymmentä vuotta\nsitte, jolloin rovasti itse hänelle sen nimen antoi.\n\n— Mikä se sellainen apostoli on?\n\n— Valheen apostoliksi häntä nimitetään ja syystäkin. Vai pyöräytti se...\n\nTässä lautamies ei malttanut olla räjähtämättä ilminauruun.\n\n— Vai pyöräytti se nimismiestäkin, pahuus. Hän se sitte on oikein\nammattivalehtelija. Monen hän on narrannut seisoalleen, kuten sanotaan.\nTahkolan ukko oli hänestä kerran kannellut rovastille ja rovasti\nkinkerillä nuhdesaarnaa hänelle pitäessään tuli sanoneeksi sanat, jotka\nsiitäpäivin ovat olleet hänen liikanimenään. Ja harvoin haukkumanimi\nsen paremmin paikalleen osuu. Hän saa valeitaan uskomaan kenen tahansa,\nusein niin pitkälle, että monasti tekevät hänen juttujensa tähden\npitkiä narrinretkiä.\n\n— Sepäs kumma mies pitäisi saada puhutellakseen. — On tainnut mennä\nkylille nyt, koska kerran on tullut vastaan.\n\nSamassa talon emäntä, kuulu ketterästä kahvinvalmistuksestaan, avasi\noven ja työnsi tytärtään sisään kahvitarjottimen kanssa. Hehkuen hämin\npunasta, joutuessaan niin äkkipäätä herrojen eteen, niiasi tyttö kahvia\ntarjotessaan niin syvälle, että oli polvet vähällä lattiaan lysähtää.\n\nKahvia juodessaan sattui isäntä silmäämään ikkunasta kujalle\nheilimöivän ruispellon ylitse.\n\n— Tuollahan se Mikko jo palaa ja sellaista himphamppua!\n\n— Kutsu sisään!\n\nIsäntä kiirehti kujan veräjälle ja huusi Mikon jälkeen. Mikko tuli luo\nja isäntä pyysi sisään. Mikko meni, ilmeisesti muistamattakaan äskeistä\nvalettaan. Tavallisesti hän ei huomannut mitään pahaa tehneensä,\nvaikka valehteli niin, että korvat liikkuivat. Valehteleminen lienee\nollut hänelle todellinen henkinen tarve, sillä hänellä oli vilkas\nmielikuvitus, kekseliäs ja ilonen mieli ja hyvä puhelahja... täytyihän\nhänen saada lahjakkuuttaan johonkin käyttää... Monta kertaa hän taisi\nvalehdella huomaamatta itsekään pistävänsä lipokasta...\n\n— Hyvää päivää! sanoi hän nimismiehelle, heittäen äkkiä hattunsa pois\nja hyvin syvään kumartaen. Hän istahti vaatimattomasti tuolille oven\nsuuhun ja nökötti siinä niin levottoman ja kiireisen näkösenä kuin\nolisi heti asiansa toimitettua pois kiirehdittävä. Odotellessaan hän\nkatseli ja hypisteli hattuaan.\n\n— Joo, alotti nimismies. Sinä Mikko kuulut olevan kova mies\nvalehtelemaan. Haluaisinpa kuulla jonkun keksinnöistäsi. Hökäsepäs\nnyt kuullakseni paras valeesi, ehkäpä päästät parikin... saat kapan\nrukiita...\n\nMikko tuli ensin pettyneen ja sitte suuttuneen näköseksi. Hän nousi ja\nlähtöä tehden kysäsi:\n\n— Eikö muuta ole asiaa?\n\n— Eikö sitä siinä...\n\n— Pane vaan parastasi, kun saat vielä palkan! kehotteli lautamies.\n\n— En jouda, sanoi Mikko totisena, nyt mitenkään joutaviin jaarituksiin.\nHyvästi vaan!\n\nHän tarttui jo avaimeen.\n\n— No, maitahan nyt, ehkä emäntä tuo kupposen kuumaakin, asetteli\nlautamies.\n\nMikko pysähtyi syrjäkariin.\n\n— Miksi sulla on niin kiire? kysyi nimismies.\n\n— Tuonne Konttilahteen aioin...\n\n— Ja mitä sinne?\n\n— Pellonpäästä haen kaloja, olen aina sieltä kesätyön päälle ottanut.\n\n— Mutta eiväthän ne ole tänä kesänä kaloja saaneet...\n\n— Eivätkö?\n\n— Tiettyhän se.\n\n— Mitäs se Nuutisen Maija sitte lörpötteli...\n\n— Sanoiko saadun?\n\n— Sanoi, sanoi Konttilahden pellonpääläisten saaneen viime vuorokausina\nkaloja niin etteivät ehdi siivota ja suolata...\n\n— Ohoh!\n\n— Niin, ja sentähden kuuluivat myyvän tavattoman huokealla, melkein kun\nvaan joku vie kalat nätänemästä...\n\n— Jassoo!\n\nNimismies ja lautamieskin olivat erinomaisen kiintyneitä asiaan.\n\nMikko oli niin kalanahnaan näköinen, etteivät toiset hennoneet\npitemmältä häntä viivyttää. Hän sanoi kiirehtivänsä hakemaan konttia\nkotoaan ja sitten kala-apajalle.\n\nMikon kotikylästä oli Konttilahteen pari vanhaa ruotsinvirstaa, mutta\nkirkolle oli molemmista kolmatta peninkulmaa. Nimismies oli mielissään,\nettä oli juuri sattunut tälle puolelle pitäjästä näin kalaisena aikana.\nKaloista oli ollut niin kova puute koko kevätkesän, että se mies, joka\nnyt ensiksi joutui apajalle. Toimitettuaan asiansa, ajoi nimismies\nPellonpäähän kalakauppoja tekemään.\n\nHän meni Pellonpäähän ja käänsi puheen kalansaaliiseen.\n\nMutta siellä ei tiedetty sellaisesta mitään...\n\nOliko siellä äskettäin näkynyt erästä Mikko-nimistä miestä?\n\nEi ollut näkynyt...\n\nNimismies yritti suutahtaa. Mutta pian muisti hän kohtauksen laadun\nMikon kanssa ja nauroi enemmän kuin oli koskaan nauranut. Ja nauramalla\nmuutkin nauroivat, kun kuulivat Mikon uuden metkun.\n\n— Ollapa nyt se mies täällä, niin pitäisi hänelle mitattaman koko\ntynnyri rukiita, sanoi nimismies.\n\n\n\n\nKertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.\n\n\nRytörinteen isäntä kävellä kääkersi levotonna pihallaan, emännän\nkeittäessä kodassa piimäjuoksutosta aamiaiseksi. Isännän päässä kiehui\nja kihisi, siellä tempoi kuin kaksi eri kättä, joista toinen käski,\ntoinen kielsi...\n\nLempsatti sentään, että juuri tänään pitikin olla näin kirkas\npäiväpaiste, heleä heinäpouta... Sataa, sataa suhuttaa ensin koko\nviikon, toistakin... rupeapas sitte ja paiskaa pouta pyhäksi! Ei näytä\nolevan sateesta pelkoakaan, heleän kirkas on kauttaaltaan sininen\ntaivas... ei hattarata näy taivaalla eikä toisellakaan... tasainen on\ntaivas kuin silkka vesi... että vaikka veneellä soutaisi...\n\nJa heinät ovat hajallaan Notkoperän niityllä... toista pielesalaa on\nhivelletty heinikkoa kellelleen! Enin osa niistä on ruolla lämpenemässä\nja ummehtumassa, osa hajallaan luokoutumassa mehuttomiksi. Tänään\nnyt olisi päivä sellainen, ettei muuta kuin löisi ruot hajalleen ja\nniitospäitä vähän kohottelisi, niin illalla saisi niitetyt heinät\nrutikuivina pielekseen...\n\nHyvä olisi heiskata heinien kanssa, jollei olisi pyhä... Mahtaisikohan\nYlitalon Ukko olla niin äkänen, että vihastuisi siitä, jos näin\ntärkeää työtä tekisi sunnuntainakin? \"Mitä suurin tarve ja ristillinen\nrakkaus vaatii, ei se ole kielletty. Sentähden... mitenkäs se nyt\nolikaan... sentähden... ai, niin... sopii kyllä parantaa sapattina ja\nauttaa härkää ulos kaivosta.\" Niinhän siinä katkismuksessa... Tarve\ntässä tietysti on, sillä tarvitseehan karja talvella heiniä... mutta\nlieneekö sentään suurin tarve? Ja mitenhän... vaatineeko ristillinen\nrakkaus, että sopivana poutapäivänä, vaikka se olisi sunnuntainakin,\nkorjattaisiin karjalle heiniä talveksi? Härkää saa nostaa kaivosta...\nhärkä on karjaa... tottahan Jumala rakastaa yhtäpaljo lehmiä kuin\nhärkiäkin, että molempia saa turvata kuolemasta... Papit sallivat, että\nkarjaa ruokitaan sunnuntainakin... mutta millä talvella ruokitaan,\njollei kesällä rehua korjata... ja ainoana poutapäivänä viikon\nperästä...\n\nAlkoi isännästä tuntua siltä, että tänään täytyy mennä heiniä\nhajottelemaan ja kouhottelemaan, olipa se sitte hyvin tai pahoin. Hän\nkynsäsi korvallistaan ja meni emännän luo kotaan. Häneltä piti kysyä\nasiasta... mutta arveluttavalta alkoi sekin tuntua. Ei se eukko,\njoka sunnuntaisin niin hartaasti veteli virsiään, mitenkään antaisi\nmyöntymystään sellaiseen syntiin. Kauhistuisi vaan niin, ettei tulisi\nmitään koko aikeesta. Paras on pitää omana salaisuutenaan, menipä sitte\ntai oli menemättä. Renkiä ja piikaa on kyllä mahdoton saada niitylle\nemännän tietämättä. Mutta voihan itse mennä... jos mennäkseen... ja\nehkäpä voi hakea iltapuoleen muitakin avuksi, kun heinät kerran on\nhajalla ja kuivina. Isäntä jätti emännälle sanomatta ja kysäsi vaan:\n\n— Eikös se keitto jo ala joutua... niin kaunis pouta, että aivan...\n\nAivan tahtomatta luiskahti pouta keiton kiirehtimisen yhteyteen.\n\n— Mikäs hoppu sulla siinä... sunnuntaihan nyt on...\n\n— Nälkä tuo jo tulee ja aioin muuten pistäytyä kylilläkin...\n\n— Kylillä... kirkk'aikana! Olisit vaan kotona. Luettaisiin päivän\nepistola ja evankeljumi, palkolliset saisivat olla mukana.\n\n— Täytyy mun käydä.\n\n— Sitte iltapäivällä käyt, jos käydäksesi olet, etkä menisi keskellä\nkirkk'aikaa...\n\n— Paljo on käyntiä, menee koko päiväkin.\n\n— Voi sinuakin! huokasi emäntä. Ennen lasna ollessani eivät vanhemmat\nlaskeneet minua pyhäpäivinä illoillakaan mihinkään eivätkä käyneet itse\nmuualla kuin seuroissa ja kirkossa. Niin ne heränneet ennen... mutta\npois häviää nykypäivinä usko ihmisistä, synnin ja suruttomuuden uneen\nvaipuvat nuoret, vieläpä vajoavat vanhatkin, jotka toki ennen enemmän\nHerraa pelkäsivät.\n\n— No niin... arvasinhan sen, ynähti isäntä ja pyyhälsi kodasta pihalle.\n\nEmäntäkin tuli pian perästä, kantaa kelletellen höyryävän padan tupaan\nja asettaen pankolle. Piika toi leivät, kalakupin ja piimätuopin\npöytään, emäntä ammensi piimäjuoksetoksen kahteen suureen puukuppiin,\njoista toisesta söi isäntä ja emäntä, toisesta renki ja piika. Ilman\npitempiä puheita syötiin aamiainen ja sitte heittäydyttiin ruokalevolle.\n\nSalokylän miesväen tavallinen kotijärjestys oli sunnuntaisin seuraava:\nensin yölepoa aamiaisille asti, sitte osaksi ruokalepoa, osaksi päivän\nepistolan ja evankeliumin lukemista puolisille, lopuksi kyläilyä\niltaan. Naiset ja kirkkoväki tästä järjestyksestä tekivät poikkeuksen.\nNaisten tuli hoitaa karja ja laittaa ruoka perheelle sunnuntaisinkin.\n\nRytörinteen perhe vaipui syötyään pian ruokauneensa. Mutta isäntää ei\nnukuttanut. Äänetönnä hän keturoi penkillä pöydän päässä, ja hänen\najatuksensa kiersivät ahkerasti Notkoperän niityllä. Samalla hän\nkuulosteli tarkkaan, milloin nukkuvain nenien sihinä kohoaa kylliksi\nvarmaan asteeseen. Lopulta hän kepsahti hiljalleen ylös ja asteli ulos.\n\nRuokatuvassa hän leikkasi leivästä pari viipaletta, pani niitten väliin\nsuuren sären ja tunki käärön taskuunsa. Piimää olisi pitänyt ottaa...\nmutta leili on hellillä niin keihkeällä paikalla, että emäntä sen\npoissaolon heti huomaisi. Voihin samaten tulisi iso näkyvä lovi... ja\nemäntä kyllä muistaa tarkkaan mistä itse on milloinkin vuolassut...\nSamapa tuo... yhdeksi puoliseksi syö vaikka hapankaalia, kuten\nreppulaisten kotimaassa... elettiin sitä ennenkin, vaikka syötiin vain\npelkkää pettua...\n\nKuin varkain putitti isäntä Notkoperän niitylle. Perille saavuttua...\nkaikki epäilykset haihtuivat kuin tuhka tuuleen... ukko heiskui ja\nhuiskui kuin tulipalossa. Ravakasti tarttui hän heinärukoon sylin,\npuistaa reuhotti tarmonsa takaa, jotta hajosivat vainen heinät puolelle\njos toisellekin. Niin hän kulki ruolta ruolle ja löi ne kaikki hajalle\nkuivalle niitylle, heleään päiväpaisteesen. Tottapa heistä sitte\nselviäisi, jollei muuten, niin kokoileisi iltapäivällä kantorukoihin,\nainapahan toistekin pielestetyiksi tulisivat.\n\nRuot hajotettuaan kohotteli ukkeli niitospäät niityn laiteella, palasi\nsitte aamullisille jälilleen, haravan kera käännellen niitä luokoja,\njotka aamulla oli ruoista hajottanut.\n\nNiinpä olikin päivä jo kallistunut hieman iltavinoon, ja heinämies\ntökkäsi haravan varren niittyyn pystyyn. Mutta elähän mitä... ei se\nvedellyt... pois oli kiireimmän kaupalla otettava! Se oli taika: kun\nharavan piit olisivat yläällä pystyssä, repisivät ne ilman pilvet\nriekaleiksi ja silloin tulisi sade kastelemaan kuivat heinät. Pilviä\ntosin ei näkynyt nyt... mutta taika on taika... ei sen verkonsilmät\nnäy... pilvi voisi heti tulla hankailemaan haravan piihin... Ja isäntä\nasetti haravansa kiveä vasten, piit kiveen päin...\n\nHehheh... olipa ruvennut raataminen luissa tuntumaan. Pielespohjalle\npuoliselle nyt... kalaa ja leipää... sitte jatkamaan heti taas...\nkalaa ja leipää... saahan toki sentään vettä lähteestä palanpaineeksi.\nSolkeva oli koivikko aivan niityn laiteella, varjoillaan tahtoo haitata\nheinien kuivamistakin lähellään. Tarvitsee vaan vitasta puukolla\nviiru sileään tuoheen... puun ollessa jäkäliä ja rovellaan longahtaa\ntuohilevy irti melkein itsestään...\n\nPielespohja oli siellä vähän sinnempänä niityn laiteella, samaisen\nkoivikon varjossa. Isännän takki riippui sen lähellä vesan korvuksilla.\nVierelle pisti metsästä ensin kallion kieleke, pyöreäpäinen kuin\nhiomalla kulutettu. Hiiden pojat kuuluivat sen ennenvanhaan\nkuluttaneen... olivat kakarat siinä mäkeä laskeneet tulenlieskaisilla\nvieteripyörillään. Nykyisin sitä sileää kalliota käytti kesäisin\nheinäväki ruokapöytänään...\n\nTuohesta lippiä tehden, taitellen levyä nurkille, läheni\nisäntä pielespohjaa hiljalleen. Vain silloin tällöin jouti hän\nlipintekeleeseensä katsomaan... täytyi sen kahden puolen katsella myös\njalkoihinsa sammalmättäiseen niittyyn, ettei kompastuisi... viereltä\nja kauvempaakin kihtoivat näkökehään hämärämpänä hajallaan olevat\nheinät tuoden mieleen huolta ja hoppua. Alkoi arveluttaa, ehtiikö\nhän ennen yökasteen tuloa panna heiniä ruolle, joko pitänee juosta\ntaloon hakemaan lisäväkeä... Mutta mitähän se eukko silloin... hän\njoka lukiessaan ja veisatessaan on huolitellen muistutellut miestään\nkylän käynnistä... mitähän se hohkailisi, jos tietäisi työssä olleen...\nalkaisi vielä puhua helvetistä, sen hiiloksista ja paistinvartaista...\nhitto hänestä kuulkoon... karmi selkää jo ajatellessakin. Kyllähän sen\nYlätalon ukon kanssa aina sopii, aina miesväestä selviää, mutta akkojen\nja paholaisten... niitten kanssa selviäminen on hullumpaa...\n\nMutta silloin!\n\nKuin salama, kuin pitkäsen tuli ja leimaus välähti jotakin isännän\nsilmään, kuitenkaan ääntä kuulumatta. Kirkas valokehä luisuu kallion\nkielekkeellä, metsän varjon keskellä... väräjävä valokehä... kehän\nkeskellä mies... kirja, suuri kirja kädessä. Himmeästi välähti\nmielessä, että se ehkä on joku kyläläinen, mutta se ajatus haihtui\noikein selvenemättäkään. Se käänteli kirjanlehtiä ja liikutteli\nsuutaan. Kuuntelemattakin kuuli isäntä äänen kuin tuulen hyminän:\n\n— Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän ja kaikki askarees\ntoimittaman, mutta seitsemäs päivä on sinun...\n\nSilloin isäntä hervahti niitylle puoleksi polvilleen, puoleksi\nistualleen ja painui pökerryksiin.\n\nKun hän jälleen kuontui kohottamaan päätään ja uskalsi puolella\nsilmällä tirkistää kallion kielekkeelle, ei hän nähnyt siellä mitään\noutoa enään. Valokehä oli vielä jonkillainen... päivä paistoi pyöreän\nlehvienloman lävitse... takki riippui vesan korvuksilla... mutta\nmitään tavattomampaa ei näkynyt. Isännästä tuntuikin, että silloin\nkun hän oli nähnyt oudon miehen autereisessa, väräjävässä valokehässä\nja hänestä oli alkanut tuntua kuin hän irtautuisi kaikesta muusta\ntätä näkyä katsoessaan, että hänestä oli silloin näyttänyt mies\nkirjoineen päivineen yhtäkkiä katoavan, haihtuvan kuin henki konsanaan,\njuoksematta pois, nousematta pilviin tai vajoomatta kallioon allansa...\n\nRytörinteen isäntä tunsi aivan lamautuvansa kammosta. Ei häntä\nhaluttanut ruoka, ei töihin meno tullut enää mieleenkään.\nVaistomaisesti otti hän takkinsa oksalta ja syvästä syyllisyyden\ntunnosta väristen alkoi astua kotiinsa.\n\nKotonaan kertoi hän emännälleen ja muille kyläläisille ihmeellisen\nnäkynsä Jumalan miehestä, joka oli lähetetty häntä varottamaan\nsapatinrikkomisesta ja muusta synnistä ja pahennuksesta. Kuulijat\nkauhistuivat, ihmettelivät ja siunailivat. Erittäin kauhistui ja\nsiunaili Rytörinteen emäntä, joka heränneessä kodissa oli nuoruudessaan\nHerran pelvossa kasvatettu. Hän rukoili miehensä puolesta hartaimmat\nesirukouksensa ja neuvoi häntä menemään papin luo saadakseen siltä\nsynnit anteeksi ja siunauksen pahanvaltaa vastaan.\n\nMies meni, tunnusti syntinsä ja kertoi Herran antamasta varotuksesta\nsiinä ihmeellisessä näyssä.\n\nPappi ei puhunut mitään näystä, hienosti hän vältteli myös\nmäärittelemästä, miten suureksi synniksi isännälle hänen pyhätyönsä\nluettanee... vaikka isäntä koettikin siitä selvyyttä saada. Pappi\nkehotti vaan yleensä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa ja vaeltamaan\nnuhteettomasti Herran edessä.\n\nRytörinteen isännän heinät saivat olla Notkoperän niityllä yökasteen ja\nseuraavain päivien sateitten alla, kunnes ne auhtuivat ja ummehtuivat\npiloille eivätkä olleet olkienkaan verosia syötäviä karjalle talvella.\nMutta Rytörinteen isäntä oli tullut uudeksi ihmiseksi, ja kaikki jotka\nhänen kertomuksensa kuulivat ja uskoivat, tulivat uusiksi ihmisiksi ja\nvahvasti uskoivat pääsevänsä kuoltuaan taivaaseen, jossa ei tarvitse\nkyntää eikä tehdä heinää talveksi karjalle, vaan ristissäkäsin\nveisataan virsiä ja vietetään ijäistä sapattia.\n\nJa tämän kertomuksen isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia, vaan jolle\nlankeemuksensa koitui ylennykseksi... sen olivat sen aikuiset eläjät\nkertoneet lapsilleen ja he taas lapsilleen ja lastenlapsilleen, kunnes\nse on yhteisen kansan ojennukseksi tähän kirjaan kirjotettu.\n\n\n\n\nTanu ja Tommi.\n\n\nTahdoin kerrankin nähdä Aholan Tanun kotoisissa oloissaan, kun olin\nkerran urennut sille puolelle pitäjästä. Tahdoin tavata tuttavaani\nTanua, joka oli paikkakuntansa arvokkain mies, piirin esimies ja suuri\nmaanviljelijä, jonka talous oli parhaimmassa kunnossa ja työväellä\nvakava toimeentulo.\n\nTapasin Tanun laajalta kesantopelloltaan ojalinjoja kepittämästä.\nTervehdittyämme hän istui kivelle, kopisti piipustaan porot lapikkaansa\nkantaan ja vakavin liikkein tukki tupakkaa piippuun.\n\nMonet olivat ne kertomukset ja kokemukset, joita olin häneltä kuullut,\nmitenkä hän katovuosina oli kuntalaistensa asioita ajanut, kulkenut\nhätäleipänäytteitten kanssa aina senaatin neuvospöydän edessä, miten\ntaistellut nimismiestä, kuvernööriä ja muuta virkavaltaa vastaan,\netteivät ne enää viitsineet kulkea tietä hänen pihansa kautta, vaan\nkiersivät aidantaitse ahoja myöten näillä mailla liikkuessaan, miten\noli mahtavan apteekkarin sysännyt suohon kunnan varoja kavaltamasta,\nmiten kouluja puuhannut ja muuten seutunsa edistystä ja valistusta\najanut. Hän oli niistä kertonut värähtämättomällä tyyneydellä,\nkerskaamatta tai kainostelematta, vakavalla oman arvonsa tunnolla.\n\nNyt hän tuijotti totisena eteensä, korkean otsan alta syvältä\ntähtäävillä silmillään. Sitte kohotti päätänsä kuin nousten pois\nmietteittensä syvyydestä.\n\n— Tuolla se on kahdenkymmenen vuoden työ, sanoi hän vakavasti viitaten\nsuurelle suoperkiölle lännessäpäin, laskeutuvan auringon alla. Siellä\non ollut monta ukkoa ojalla, monta miestä kuokkimassa ja kuusikkoa\nkaatamassa ja monen miehen lapsille sieltä leipääkin leviää. Nyt\nkyntävät siellä kauraa ja sänki aiotaan heittää heinänkasvuun.\n\nLaajana levisi sieltä tasaperäinen perkkiö iltaruskon hohteessa.\nPerällä vilahti vahva ruislaiho juurikkakasojen välissä ja\ntännimmäisellä rannalla olivat rengit kyntämässä neljän hevosen kanssa.\nIhanasti kiteilivät ja väreilivät auringon säteet tuoreessa suomurassa,\nne kirkastivat myös kyntäjät hevosineen, kirkastivat juurikkakasat ja\nversovan nurmen perkkiön laiteella.\n\n— Tuossa koillispuolella on pellon alla jo parina syksynä ojitettu\njäkikköniittyä ja ensi syksynä täytyy ojittaa lisää. Siitä näkyy\nkattamalla tulevan oivaa niittyä, kun kylvää siihen timoteitä ja\napilasta.\n\nSieltä näkyi ojitettu ala niityn eteläpäästä, vaan paljo oli vielä\njäkikköä ojittamattakin. Ojittamattoman kohdan hämärryttivät pellon\nja niityn rajalla kasvavain koivujen varjot, joitten pisimmät huiput\nvenyttyivät vinoon niityntakaiselle kanervikkoaholle asti.\n\n— Tähän kesantopellolle on saatava ojat ennen juhannusta, kun ennen\nheinäntekoa miehet joutavat ojalle.\n\nTanu oli siihen kepittänyt joukon suuria ojarivejä ja yhden rivin pää\noli jatkumassa keskellä peltoa. Tanulle oli kyllin työtä vedellessä\nviivoja, toiset miehet saivat ne työksi tehdä.\n\n— Tuonne koivujen kaartamalle rantakummulle aiotaan rakentaa koululle\noma talo. Ensi talvena vedetään hirret ja keväällä ryhdytään\nrakennustyöhön.\n\nKumparetta ympäröivät ritvakoivut touhottivat Särkilahden\nrantaäyräällä. Olin näkevinäni siinä sorean rakennuksen, jonka punanen\nseinä valkosine ikkunalautoineen kuumotti itäistä ilmansuuntaa vastaan.\nNäin iltapäivällä heijastelisivat läntisen auringon säteet kirkkaasti\nkoulutalon ikkunoihin, ja jos idästä milloin ukkospilvi nousisi,\npaistaisi päivä koulun ylitse pimeää pilveä vastaan, loihtien kirkkaan\nliitonkaaren sen palteihin.\n\n— Tuo Särkilahti olisi saatava kuivatuksi, niin siihen tulisi paljo\nniitynlisää koko kylälle. Kun kaikki kylän isännät ryhtyisivät puuhiin\nKolikonjoen pohjaa madaltamaan, niin pian se Särkilahti kuiviin\nkurahtaisikin. Kolikonjoen putous siten tosin tasottuisi, ettei siinä\nenää pyörisi Salmelan kauppamiehen mylly. Mutta Särkilahden tilalle\ntulee niittyä viiden kuuden myllyn edestä koko kylän hyväksi, ja\nkauppamiehen ei myllynsä tähden käy kieltäminen Kolikonjokea laskemasta.\n\nSilmäsin lahdelle. Se häämötti siellä lehtirantojensa välissä, niin\nlienteän, lempeän ja sopusointusen näkösenä. Tyynen tyynessä kalvossa\nriippuivat takimmaisesta rannasta alkaen alaspäin tummalehväset kuuset\nja hennosti vihertävät koivut, ja tännimmäisestä rannasta syöksi\nilta-aurinko lahden rauhalliseen sydämeen kirkkaan, suuren sädekeihään,\njoka upposi sen läpi tuonnimmaiseen rantaan asti.\n\nTulisiko tosiaankin tapahtumaan, ettei siinä kerran lahtea enää olisi.\nTuon ihanan kuvastimen sijalla öllöttäisi silloin paljaana musta mura...\n\nPellonveräjältä kuului silloin veräjäpuitten romahdus ja tempasi\nhuomioni puoleensa. Kun Tanu oli rypistänyt kulmainsa kaarekkeet\nsilmiensä peitoksi, ettei niitä päivä häikäsisi, ja katsoa tuijottanut\nhetkisen tulijaan päin, ilostuivat hänen kasvonsa, kun hän saneli:\n\n— Sieltäpä tuleekin mies, joka on ollut eturivissä mukana tämän\ntalon viljelyksille perustuksia laskemassa. Sen miehen kanssa\nolemme jo toistakymmentä vuotta olleet yksissä leivissä ja tehneet\nyhteisiä töitä, meillä hän on ottanut eukonkin ja elättää pulskasti\npuoltakymmentä lastaan. Hän on meillä itsepäisin mies ainakin minun\njälkeeni ja kaikin puolin muutenkin miesten paraita. Työssä hän on\njäykempi kuin kukaan, eikä yleensä muutenkaan tuulen heilutettava.\nSiitä meillä on tahtonut riita pyöriä, ettei se mieli panna vanhinta\npoikaansa kansakouluun, mutta ehkä se jo ensi syksynä taipuu...\n\nTanakasti ja topakasti astui Tommi Karrinen luoksemme peltoa myöten.\nMulta pölähteli hänen ympärillään, kun hän tuli, ja lähettyään hän\ntoivotti:\n\n— Päivää!\n\n— No, päivää, Tommi!\n\nHän tervehti meitä rautaisella työmiehen kourallaan, pyyhkäsi hikeä\notsaltaan hihaansa ja sanoa jutisti:\n\n— Nyt on oikea touvontekosää?\n\n— On, myönsi Tanu yhtä vakavasti.\n\n— Kauranteko näkyy suollasi loppuvan tänä iltana.\n\n— Hyvä. Minnekäs Tommi kävelee?\n\n— Jyviä läksin hakemaan. Olisi huomenna käytävä myllyssä.\n\n— Onhan sulla vielä saamista toistakymmentä tynnyriä. Pane koppaan!\n\nTommin tukkiessa isännän tarjoomasta kukkarosta tupakkaa piippuunsa,\nsaneli isäntä minulle:\n\n— Tämän Tommin jälet tuntuvat kaikessa siinä mitä tässä näkyy työn\ntuloksia. Hän oli rakennusmestarina, työnjohtajana ja kirvesmiehenä,\nkun tuolta entisestä Kivikkolan mökistä muutettiin tähän ja ruvettiin\nrakentamaan taloa viljelyskelposempain maitten keskelle.\n\nEntisen mökin paikka näkyi pohjosesta päin mäeltä vesakkojen ylitse.\nNurmeksi jätetyllä peltomaalla tököttelivät vielä suuret, pyöreät\nkivirauniot, joihin kivet oli muinen auran tieltä kasattu. Mökin\ntuvanuuni tökötti vielä pystyssä keskellä harjua, ja alempana notkon\nreunassa, vanhan koivun luona törrötti vanha, honkanen vesivipusin.\n\nTanu ja Tommi istuivat rinnatusten saman sileän kiven reunalla; minä\nistuin pienellä paadella heitä vastapäätä. Tupakoidessaan Tanu kysäsi:\n\n— Muistatkos, Tommi, miten tälle samalle paikalle toistakymmentä vuotta\nsitte ruvettiin pellontekoa alottamaan?\n\n— Muistan, sanoa öykäytti Tanu.\n\n— Tässä kasvoi silloin tuuhealehvänen kuusikko, ja tuossa kartanon\nkohdalla oli isompi aukea, josta joka syksy poimittiin tavattoman paljo\npuolukoita.\n\n— Niin, ja sinä sanoit, että siihen tehdään talo ja muutetaan pois\nKivikkolasta.\n\n— Ja sinä pidit sitä leikkinä.\n\n— Kuka tuota olisi uskonut, että muutetaan kylmään metsään valmiiksi\nsulatetuilta sijoilta. Mutta ei Tanu ole koskaan työtä säikähtänyt.\n\n— Ja sittepä muuttuikin Kivikkola Eteläahoksi.\n\n— Ja Eteläahosta tuli tienoon etevin talo, josta on hölmöläisten elämä\nkaukana, mutta tehdään työtä toimella ja ohjataan asiat kunnollisesti.\n\n— Niinpä niin... toimella ja kunnollisesti... saneli Tanu matkien.\nMuistatkos miten kävi, kun ruvettiin perkkaamaan tuota suota, jossa nyt\nkauraa kyntävät?\n\n— Jopa kylläkin, sanoi Tommi.\n\n— Silloin sinä sanoit puuhaa kerrassaan päättömäksi. Sanoit, että ehtii\nmiljoonan kertaa päivä näreen kiertää, ennenkuin se maa siemenensäkään\nantaa takasin.\n\n— Mikä tuosta olisi luullut viljamaata tulevan... kun päälle astui,\nniin hutkahti polvea myöten rimpiin.\n\n— Ja niinpä sieltä mies lähtikin käpälämäkeen ensimmäistä aamua työssä\nollessaan.\n\nJa Tanu iski leikkisästi Tommin olalle.\n\n— Enpähän, vastusteli Tommi.\n\n— Etkö vainen? Kaupunkiin lähtiessäni sinut sinne neuvoin. Sinä olit\nkuitenkin ennen aamiaista jo vetäytynyt sieltä takasin ja sanonut\nemännälle, että \"kyll'en rupea siellä tarsimaan, vaikka siihen paikkaan\ntyö loppukoon.\"\n\nTommi koetti olla hymähtelevinään, vaikka häntä harmitti, kun aikamies\nkehtasi aina mokoman jutun vetää esille.\n\n— Emma oli sanonut, ettei hän osaa pakottaa siellä olemaan, mutta ei\nosaa neuvoa poiskaan tulemaan. Ja oli kehottanut, että olehan nyt\nsiellä, kun se ukon juurikka kerran on käskenyt, vaikk'et tekisikään\nmitään. Sinä olit mennyt takasin ja ruvennut ojaa lapioimaan. Ja\nkaupungista palatessani sitä jo oli kymmeniä syliä.\n\n— Joo, äänsi Tommi hyvillään, kun juttu sittekin oli saanut niin hyvän\nlopun.\n\n— Kyllä siinä olikin nujuamista, ennenkuin se saatiin työksi, saneli\nTanu.\n\n— Joo, siinä oli, äänteli Tommi jäykän mahtavasti. Siinä ei auttanut\nmetsänpelko, siinä auttoi työ vaan. Se minun on aina jäänyt mieleeni,\nkun sinä kepitit kerran yhtä ainoata ojansijaa koko aamurupeaman.\n\n— Ja sinä ihmettelit, että onko tuo nyt ojansijan kepittäminen niin\nkirpuntappamista...\n\n— Turhalta minusta näytti, sillä poikana ollessani olisi ojaa jo sillä\nväellä kaivettu, kun sinä käytit kepittämiseen. Silloin sai oja, mikä\nniitä kaivettiinkin, mennä minne mieli teki, kaukaa jo lähdettiin\nkiveäkin kiertämään.\n\n— Muistatkos, kun kerran talvella, ollessasi suolla aidaksia\nhalkomassa, olit sinne eksynyt?\n\n— Joo, muistan kyllä. Olisi pitänyt joutua kylpemään, mutta en\nmuistanutkaan pitää vaaria kuusten lehvien tummenemisesta, kun kuukin\nnousi jo iltapäivällä paistamaan, ettei oikeaa yötä tullut. Oli jo\niltapuhdetta koko mokoma kulunut, kun läksin hiihtämään. Hiihdinkin\npäin hongikkoa...\n\n— Ja kotona oli jo vastat saunassa haudottu, kun Emma alkoi ihmetellä\nettä missäs Tommi on. Pelkäsin, että olisit lyönyt kirveellä jalkaasi,\nlähdin hiihtämään ja saavuin puirokseesi. Huutelin ja etsin, vaan kun\nei kuulunut, aloin hieman kiukustuneena hiihdellä puiroksen tienoilta,\ntirkistellen sinne ja tänne. Latusi näin menevän, läksin sitä\nseuraamaan ja huutelin, hohoilin. Vihdoin sinun öykähdyksesi kuului\nkaukaa suon ja hongikkokankaan rajalta ja siinä hiihtää suhuutellen ja\nnäreen oksia risahdutellen tulla ryhmit vastaan.\n\n— Sieltä minä tulin, ja olihan silloin kuutamo, sanoi Tommi\nmuistuttaakseen tavattoman seikkailunsa valosampaa puolta.\n\nTommi nousi seisoalleen ja Tanu läksi mittaamaan jyviä hänen säkkiinsä.\nVakavina astelivat he peräsukkaa taloa kohti ja minä astuin jälessä,\nmieli täynnä heidän sinne sullomiaan kuvia. Ja minusta tuntui niin\ntanakalta astua näitten miesten jälestä, joilta juuri olin kuullut\npalasen historiallisia tapahtumia, _meidän_ kansamme historiaa, niin\n\"tavallista\", mutta tärkeätä.\n\nSärkilahden pohjukan ympäri pois talosta kulkiessani palasivat mieleeni\nTanun aikeet sen kuivattamisesta. Tuntui haikealta ajatella, että\nse hävitettäisiin pois siitä päilymästä. Sijalle levenevä niittykin\nkuvastui mieleeni mustana mutalikkona, jossa rujotti ijänikuisia\nhonganhakoja, särentokeita ja muuta rytöä ja jossa hakojen tokeitten\nvälissä hyppelivät kuolintuskissaan elämänehtonsa kadottaneet\nvälkkyväsuomuksiset ja punasilmäiset säret, poikkijuovikkaiset ja\nneulaolkaiset ahvenet, pitkähampaiset hauvet, leveät säyneet, sukkelat\nsalakat, limaiset matikat, kivipäiset kiiskinpurakat ja muut aaltojen\nasujamet...\n\nEi sentään ole syytä pelätä... tietäähän sen hyvin, että Tanu aluksi\nsaa koko kylän vastaansa, kun rupeaa lahden kuivattamisesta puhumaan.\nLahtea kuivataan verkalleen, vaaksan verta kesässä, kyllä sieltä\nehtivät kalat pois uida... vieläpä pohjakin kamaroitua, nurmettua ja\nkukittua ennenkuin kaikki on kuivana.\n\n\n\n\nTaakki ja Riitta.\n\n\nVihtakannan keväisellä pellolla, jota parhaallaan siemennettiin, oli\nvilkasta elämää. Piika veteli sitkamia pitkävartisella hiilikoukulla\nja isäntä kylvää huiskutteli ohranjyviä lämpimään maahan, kävellen\nedestakaisin sitkainten välillä. Renki-Taakki kynti siemenet maan\npoveen, ja nuorempi renki oli kynnöksellä harjavakoja sileiksi\nkarhitsemassa.\n\nTaakin vako kulki parhaallaan suuren kiviraunion ohitse. Raunion\nviereen oli jäänyt kyntämätön pälveke, jota penkoakseen Taakki kiskoa\nkinnisteli auraa takasin ja noitua pomitti laiskalle ruunalleen. Isäntä\nkulki juuri sivutse kylväen ja muistutti:\n\n— Ei pidä noitua — oppii vielä kiroilemaan.\n\nTaakki oli vähäkuuloinen. Hän seisatti hevosensa, meni isännän luo ja\nkäänsi häneen päin oikean korvansa, jolla paremmin kuuli.\n\n— Mitä sanoit?\n\n— Sanoinpahan, että kovinpa sinä olet reippaalla tuulella.\n\n— Mutta kun tuo hevonen on sellainen pattio.\n\n— Pitääkö sitä sitte noitua?\n\nPekan suu vetäytyi rehevään nauruun.\n\n— Tuntuuhan se niin jykevältä.\n\nJa nauraa möhötellen meni Taakki taasen työhönsä.\n\n— Vaolle, huusi hän. Etkö siinä senkin...\n\nHän hiljensi ääntänsä sanoessaan tavanmukaisen mahtisanansa, samalla\nkuin pihlajainen vitsa huiskahti.\n\nRuuna ei ollut lyönnistä viitosinaankaan. Tottapa se tiesi, että\nTaakilla kyllä pihlajaiset vitsat riittävät, niitä kun on hänellä\npientarella kokonainen kopare varattuna. Tanakasti astua töngötti\nruuna, ja tanakasti astui Taakki auran perästä, päätäänkään syrjään\nkääntämättä.\n\nNuoremman rengin hepo astua lietsoi kuin vimmattu ympäri peltoa,\njotta heiskui vain pieni pää, pelmusi tuuhea harja ja valkuaiset\nsilmistä vilahtelivat. Oksakarhi piti sellaista rätinää ja pärinää,\nettä koko pelto tuntui vapisevan, ja päiväpaisteessa kuivanut multa\npelmusi sakeana pilvenä. Karhin piitten pärinää kuullessaan hepo yhä\nkiihdytti käyntiään, ettei pitkältä ehtinyt porhaltaa, ennenkuin rupesi\nhöyryämään. Renki jätti heponsa levähtämään ja istuutui pientarelle\ntupakaksi pistämään.\n\nTupakkaa pannessaan hyräili hän laulua, jonka oli kuullut kylän\ntalokasnuorisolta, jotka kuuluivat nuorisoseuraan. Se kyllä tuntui\nkovin vieraalta ja kylmältä, ei ollenkaan reki- ja piirilaulujen\nveroiselta, mutta lauleli häntä leikikseen, kun kerran kuuli muittenkin\nlaulavan.\n\nTaakkikin vaon päähän päästyään seisatti heponsa, painoi auran multaan\nja tuli tupakalle.\n\n— Mitä sinä laulat? kysyi hän.\n\n— Olipahan vaan.\n\nTaakki meni sarkatakkinsa luo, joka oli jäänyt kotvan matkan päähän\nkynnöksen kohdalle, aidan tukiseipäässä riippuessaan. Takin taskusta\nhän kaivoi letkuvartisen piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa ja\ntäytteli piipun visakopan kessunrouheilla. Sitten istahti hän pientaren\nreunalle, huokasi ja sanoi:\n\n— Lauletaanko siinä laulussa tytöistä?\n\n— Eipä siinä tytöistä.\n\n— Mistäs sitte?\n\n— Mistähän hänessä.\n\n— Akoistako?\n\n— Eipä akoistakaan.\n\nTaakki käänsi pois päänsä, osottaakseen, ettei hän välitä laulusta,\njossa ei lauleta tytöistä eikä edes akoistakaan. Hän piti paljo koko\nsiitä sukupuolesta, mutta ei juuri voinut kehua itse olevansa pidetty,\nlieneekö sitten syy ollut siinä, ettei kelvannut laisinkaan tyttöjen\nkanssa kuiskuttelemaan. Tupakoidessaan alkoi hän hyräillä jotakin omaa\nlauluaan, joka laulettiin yhtä pyöreällä nuotilla kuin sanatkin olivat.\nSitte hän oli hetken vaiti ja kysäsi:\n\n— Eikös me lähdetä kosimaan?\n\n— No, mitä tuolla nyt tekisi, tuumaili toinen.\n\n— Onkos sinulla jo morsian?\n\n— Ei.\n\n— Mitä?\n\n— Eikä ole.\n\n— Vai ei.\n\n— Onkos sinulla?\n\n— Eihän sitä minullakaan.\n\nTaakki istui hiljakseen ja mietti. Sitten hän alkoi tuumailla,\nikäänkuin itselleen:\n\n— Onhan siellä Aholassa se Lehtos-Riitta, kun sen sinä...\n\n— Ja sillähän on jo valmis poikakin.\n\n— Onhan sillä se poika, keneltä lienee saanut.\n\n— Mutta kohta se kykenisi rengiksi, ettei tarvitsisi kovin monta vuotta\nelättää. — Eikö se sopisi ottaa? kysyi Taakki nuorempaan renkiin\nkääntyen.\n\n— Mistäs minä tiedän.\n\n— Sano nyt, sopisiko?\n\n— En minä osaa sanoa.\n\n— Hä?\n\n— Jospa se sopisi.\n\n— Niinkö...\n\nPekka herkesi äänettömäksi ja mietteissään unhotti piippunsa\nsammuksiin. Sitten havahti hän kaivamaan sen pohjasta aarteet pois,\nkopisti ne vasemman käden kuoppaan ja oikean käden hyppysillä nosti\nsievästi asianomaiseen paikkaan. Kun hän oli ne vielä kielellään\npainanut tiiviisti ikenen ja poskilihaksen väliin, oli kaikki taasen\naika mukavasti, kun vaan tuontuostakin sylkäsi liian mehun pois. Hän\nripusti kukkaron, jonka sisälle pisti piipun, aidan vitsaksen tyveen ja\nläksi kyntämään.\n\n— Soo, vaolle!\n\nJa hän sipasi ruunaansa kyleksille. Nuorempi renki meni karhitsemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauvantai-iltana kylvyn jälkeen olivat piiat pukeutuneet punaraitaisiin\nalushameihinsa ja kylvyssä punakoituneina menneet aittaansa\nnukkumispuuhiin, odottamaan talon hiljenemistä ja sitten hiljaista\nkoputusta ja sukkelasanaisia pyrkimispuheita oven ulkopuolella.\n\nVihtakannon nuorempi renki meni lahden rannalle saunan luokse\nseisoksimaan. Häneen yhtyi siinä pari muutakin kylän nuorukaista, ja\nhe tekivät suunnitelmia, mihin mennään, pyrkimään tyttöjen aittaan vai\njohonkin saunaan kortille. Heidän siinä seisoessaan viittasi nuorempi\nrenki nauraen pihaan päin.\n\n— Katsokaas tuonne!\n\nTaakki sieltä vain pilkisteli porstuan ovesta ulos ja hiipi sitten\nvarovasti rappusille. Siinä hän jälleen pitkäkaulaisena kuikisteli\nkaikille suunnille, asteli varovasti portille ja läksi juosta\nkehveltämään, jotta takinhelma vessahteli kahtaanne käsin.\n\nNuorukaiset nauroivat katketakseen.\n\n— Taakkikin kiirehti tytöstämään...\n\n— Aholaan kaiketi taas köykitti.\n\n— Aholaanko? kysäsi nuorempi renki.\n\n— Kyllä kai.\n\n— Mitä se siellä?\n\n— Siellähän on Lehtos-Riitta.\n\n— Vai niin... sehän siitä mainitsikin.\n\n— Riitastako? Mitä se siitä?\n\n— Naimatuumissa tuntui olevan.\n\n— Vai naima... Siellä Aholan aitan perässä on kivi, ja sillä se Pekka\nkuuluu istuvan ja tupakoivan. Kun aikansa istuu, kuuluu menevän tuvan\npenkille nukkumaan.\n\n— Sitenkö se akan aikoo saada?\n\n— Onhan hempukkansa lähellä kumminkin. Oli se kerran koettanut\naittaankin, sunnuntai-iltana. Piippunsa hammasluulla oli sommitellut\novea ja hokenut: \"Tytöt, tytöt, auvaskaa, saatte vehnästä!\" Aholan\npiiat oli nauraa tirskuen kuunnelleet, miten se oli kertonut kirkolla\nvehnästä ostaneensa ja nyt tarjoisi. \"Riitta, tule sinä!\" oli Taakki\nsanonut lopulta, kun ei yleinen kehotus auttanut. Riitta olikin\nmielitellyt avaamaan, mutta toiset olivat kieltäneet.\n\n— Eikä sitte ole yrittänyt.\n\n— Tyytyy se Taakki siihenkin kun saa tupakoida kivellä aitan takana.\n\nJa nuorukaiset lähtivät omille retkilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina puolisen jälkeen seisoi Taakki pihalla, nosti kätensä\nkulmilleen ja katsoi aurinkoon. Sitte hän tuli pihamaan nurmikolle\nnuoremman rengin luo.\n\n— Eipäs kirkkomiehiä ala kuulua, sanoi hän istuutuen.\n\n— Eipähän ala...\n\n— Johan se olisi aika.\n\n— Jopa taitaisi...\n\n— Laiskasti soutavat.\n\n— Sulaahan tuota tällaisella helteellä jouten ollessaankin.\n\n— Vieläkös mitä! Olisitpas ollut viime kesänä katsomassa, kun minä\nsoudin kirkkovenettä. Poltti niin, että olisi silakka seinällä\npaistunut. Vaan kun minä vetelin, niin vesi kiehui kuin puuropata ja\nkaksi airoa katkesi.\n\n— Niin se poika kiskoo!\n\n— Niin minä.\n\n— Taakki taisi soutaa koko veneen yksinään?\n\n— Lipostelivathan ne muutkin vähäsen.\n\n— Kävikö se Taakki kirkossakin?\n\n— Mitäpä minä siellä.\n\n— Mitäs sinä puuhailit!\n\n— Siellä istuin vehnäskauppiasten luona.\n\n— Ostiko Taakki?\n\n— Ostin toki koko laatan.\n\n— Riitalleko?\n\nTaakki katsoi kummastellen, mistä se arvaa sitä kysyä ja arveli\nhiljaisesti:\n\n— Olihan se Riitta siellä. Sitä vartenhan minä sen... mutta...\n\n— Mutta mitä?\n\n— En sitte viitsinyt tarjota.\n\n— Miksi et viitsinyt?\n\n— No... kun se niin mennä leputteli. Menin minä perästä, mutta en sitte\nkuitenkaan luokse asti...\n\n— Miksi et?\n\n— No... sellaisessa joukossa...\n\n— Mihin ne vehnäset sitte jäivät? Taisit syödä itse parempiin suihin?\n\n— Enkä syönyt. Taskuun panin ja toin kotiin.\n\n— Joko kotona annoit?\n\n— Niin tein.\n\n— Aittaanko veit?\n\nTaakki vilkoi hämillään kysyjään. Hän olisi mielellään sanonut aittaan\nvieneensä, mutta toisella näytti olevan ketunhäntä kainalossa.\n\n— Jopa taisit olla Riitan aitassa?\n\n— En minä sentään.\n\n— Missäs te sitte saitte kahden kesken syödä vehnäsenne?\n\n— Tuolla vaan Takapellon pientarella. Maanantaina oli Riitta siellä\ntunkioita hajottamassa ja minä kyntämässä.\n\nTaakki vaipui istumaan ja miettimään.\n\n— Onko se Riitta nyt taas kirkossa?\n\n— Onhan se.\n\n— Miksi ei Taakki mennyt mukaan?\n\n— Tuleehan se sieltä.\n\nHän nousi ja läksi kehveltämään rantaan, jossa joukko muitakin\nkyläläisiä odotteli suuren kirkkovenheen tuloa.\n\nAuringon kallistuttua iltavinoon, lehmänlypsyajan lähetessä tulla\nnytkytteli kylän suuri, kaksitoistasoutuinen kirkkovenhe lahden pintaa\nmyöten. Taakki meni kivilaiturin kärelle seisomaan, katseli airojen\nnopeaa välähtelemistä ilta-auringossa ja venheen laituriin saavuttua\notti sen kokasta kiinni.\n\nJoukko suoltui venheestä laiturille Taakin vieritse. Mutta Taakki\ntähysteli vain, milloin sieltä tulee Riitta. Se solutteleiksen\nvähitellen muun joukon mukana kokkaa kohden, ja Taakin suu\nmeni mukavaan hymyyn, kun hän katsoi Riitan pehmeää nousemista\nkivilaiturille. Se astui niin mukavasti venheen reunan ylitse, jolloin\nhame vähän kohosi ja punakirjavat sukanvarret näkyivät.\n\nTaakki astua juppasi rannasta kylän raitille puolenkymmenen sylen\npäässä Riittaa seuraten. Hän ei kääntänyt päätään, tuskin silmäänsäkään\nräväytti, kun tähysteli miten mukavasti se Riitta kävellä leputti.\nVihtakannon veräjällä erosi Riitta Aholaan menevälle tielle ja Taakki\nnousi aidan selälle istumaan nähdäkseen Riitan menevän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihtakannon väki oli Raivioniityllä heinässä, ja Riittakin oli\nsiellä haravoimassa. Niittomiehet vetelivät kumoon valkotupsuista\nluikkaheinikkoa, ja muu väki kokoili luokoja latoon.\n\nTaakki kantoi rukoja. Jollei kellään ollut rukoa valmiiksi haravoituna,\nmeni hän nuoremman rengin luo tupakoimaan ja yksinkertaisesti\njuttelemaan. Tupakoidessaan ja jutellessaan katseli hän alta kulmiensa\nRiittaan, joka kääri luokoja suuriksi sylyyksiksi ja nosteli sylyykset\nrukoon. Kun oli hetkisen niin katsellut, pani hän päänsä kallelleen ja\nkysyi:\n\n— Eikös se ole sellainen lepukka?\n\n— Onhan se, vastasi nuorempi renki hymähtäen.\n\n— Se on kova työmies.\n\n— Taitaa olla.\n\n— Eiköhän se sopisi ottaa?\n\n— Miksikäs ei.\n\n— Mitä?\n\n— Sopii toki ottaa. — —\n\n— Riitta!...\n\n— No?...\n\n— Joko sinun rukosi on valmis?\n\n— Jopa se kohta.\n\nTaakki meni Riitan luo ja pisti takkavitsansa hänen rukonsa alle. Ruon\nvalmistuttua nosti Riitta vitsan tyven Taakille, yksistä tuumin he\nkiinnittivät vitsan ruon ympäri ja Taakki kantoi sen latoon. Suuri oli\nruko, jotta pohja melkein maata viisti ja Taakin jalkaterät vain alta\nnäkyivät. Mutta tanakasti se Taakin hartioilla meni latoon.\n\nNaisväki oli lyönyt tuumansa tukkuun, voisivatko tehdä niin suurta\nrukoa, ettei Taakki kantaa jaksaisi. Eivät saaneet syntymään sellaista,\nettä Taakin olisi täytynyt tielle tipauttaa. Ihan leikillään menivät\nlatoon suurimmatkin kannannoiset.\n\nVihdoin he koettivat viimeistä keinoaan. Leveän ruonpohjan laittoivat,\nRiitta painautui siihen pitkäkseen ja toiset kantoivat heinäsylyksiä\nkatteeksi. Taakille hilattiin naisjoukolla ruko selkään ja hän alkoi\nsitä kantaa nitistää. Jopa alkoivat pojan polvet ruveta linkkua\nlyömään. Kantoi hän kuitenkin rukoa niin kauvan, että ehti niityn halki\nkiemurtelevan monikoukeroisen puron partaalle. Siinä parista rinnakkain\npannusta puusta tehtyä siltaa ylitse mennessä Taakin jalat lipenivät ja\nhän pulskahti puroon rukoineen päivineen.\n\nRuko silloin hätäisesti hihkoi.\n\nMutta mitenkäpä Taakki kaikki huudot kuuli! Hän kömpi pois purosta\nja katseli rukoa puron reunalta. Verkkaisasti hän sitten tarttui\ntakkavitsansa tyveen ikäänkuin nostamisaikeissa.\n\n— Mikähän sillä on, kun se on niin raskas...\n\nLuokoojat juoksivat hädissään purolle. Etumainen huusi:\n\n— Ota joutuin pois ruko?\n\n— Hä? kysyi Taakki.\n\n— Ota pois, ota pois!\n\n— Mikäpä tuolla lie hätänä...\n\n— Heinät kastuvat!\n\n— Kyllä ne ovat jo kastuneet.\n\n— Siellä on Riitta!\n\n— Mitä?\n\n— Siellä on Riitta!!\n\n— Riittako!?\n\nTaakki töllisteli ympäri niittyä ja kun ei Riittaa näkynyt, tarttui\nhanakasti takkavitsan tyveen.\n\n— Vai Riitta siellä on...\n\nTyynesti, mutta varmasti veti hän ruon puron partaalle ja verkalleen\nreposteli sitä sitten levälleen. Kovin rehevään nauruun kävi Taakin\nsuu, kun ruosta paljastui Riitta ja märkänä ja yltäpäältä heinillä\nkarvottuneena seisoi hänen edessään niityllä.\n\n— Mokoma, olit vähällä tappaa...\n\n— Että mitenkä... kysyi Taakki pannen kätensä korvan kuulolieriön\nlevikkeeksi.\n\n— Että kyllä sinä olet kelpo poika! uudisti Riitta lempeän reippaasti\nnauraen.\n\n— Ja sinä olet sellainen lepukka, sanoi Taakki.\n\nJa siitä pitäen koetti Taakki koko illan pysytellä Riittaa niin lähellä\nkuin mahdollista. Vaikka toisilla olisi ollut ruko jo valmiina, vedätti\nTaakin mieli Riitan luo, odottamaan hänen rukonsa valmistumista. Siinä\nsai aina Riitalle jotain sanotuksikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRenkien aitan ovi aukeni ja Taakki pisti sieltä pyöreät kasvonsa\nnäkyviin. Hän haukotteli ensin siinä oven edessä, astui sitten\nkynnyksen ylitse ja istahti sen edessä portaalle olevalle vanhalle\njauhinkiven puolikkaalle.\n\nMuu väki oli taasen kirkossa, Taakki ja Riitta vain taloa vartioimassa,\nRiitta oli Taakin nukkuessa kävellyt lahden rannoilla ja nyhtänyt\nsieltä vihkon arpaheiniä, istunut nurmikolla tuparakennuksen päässä ja\nsolminut arpaa sen asian päälle, että vieläkö hän pääsee naimisiin,\njota oli lähes parikymmentä vuotta odottanut kuin kurki suon sulamista.\nSen jälkeen kuin se poika hänelle syntyi, olivat hänen naimistoiveensa\nalkaneet käydä hyvin harmaiksi. Mutta nyt oli arpa luvannut hyvää.\nVaikka hän oli ottanut kymmenkunnan paria arpaheiniä, aivan\nrehellisesti pannut ne keskeltä vetosolmuun ja päät solminnut parittain\nyhteen, laisinkaan tietämättä miten ne liittyvät, oli keskisolmun\njälleen avattua vapautunut koko suuresta heinätukusta yksi ainoa\nrengas, johon jokainen heinä oli tarttunut muodostamaan isoa ikuisuuden\nympyrää. Hänen toivonsa oli siis toteutuva ja hän kävellä lepersi hyvin\niloisella mielellä kartanolle.\n\nTaakin huomattuaan kynnyksellä istumassa, teki hän käännöksen ja tuli\nistumaan nurmikolle lähelle aitan ovea.\n\n— Joko se jalka otti pohjaan? kysyi hän puheen aluksi hennostelevalla\näänellä.\n\nTaakki kuuli vaan, että se sanoi jotakin jaloista ja pohjasta. Hänestä\noli hyvin kiusallista, kun ei sitä kuullut, mutta vaikeaa oli kysyäkin.\nHän kallisti korvansa Riittaan päin ja kysyi ikäänkuin satunnaista\nhuomaamattomuuttaan anteeksi pyytäen:\n\n— Niin, että mitenkä sinä sanoitkaan?\n\n— Sanoin, että joko unikeon jalka otti pohjaan? huusi Riitta.\n\n— Jopa otti.\n\n— Minä olen yksin valvonut.\n\n— Vai niin. Eivätkö kirkkomiehet ole vielä tulleet?\n\n— Eivät.\n\n— Laiskasti soutavat.\n\nJa Taakki kertoi, mitenkä hän kerran kirkolla käydessään veteli niin,\nettä vesi kiehui kuin puuropata ja kaksi airoa katkesi.\n\n— Miksi ei Taakki nyt mennyt?\n\n— Mitäs minä...\n\n— Katselisit tyttöjä.\n\n— Niin tyttöjäkö?\n\n— Niinpä kyllä.\n\n— Mitäs minä niistä...\n\n— Ottaisit eukon...\n\n— Eukonko?\n\n— Olisi tuo jo aika sinunkin...\n\n— Niinkö luulet?\n\n— Ota pois vaan!\n\n— Hyvähän se olisi, sanoi Taakki hiljaisella äänellä ja katseli alta\nkulmainsa Riittaan.\n\nRiitta istui kotvan aikaa odottavan näkösenä, nousi sitten ja asteli\ntupaan. Taakki huomasi, että se ovella sisään mennessään hieman\npysähtyi ja vilkasi jälelleen. Ja Taakille tuli taas silloin yhä\nselvempänä mieleen, etteiköhän se sittenkin ole mukavinta mennä Riitan\nkanssa yksiin leipiin. Taakista tuntui että kyllä hänen pitää koettaa,\nolisiko toinen tuumaan suostuvainen.\n\nHän käveli hetkisen pihamaalla yhä asiaa miettien ja pistäysi sitten\ntupaan Riitan perästä. Riitta istui kangaspuitten istuinlaudalla ja\nkampasi tukkaansa. Pulska sillä oli vielä tukka, ja se peitti koko\nyläruumiin valuessaan soreina suortuvina kaulalle, olkapäille ja\nhartioille. Taakki aikoi mennä ja leikkisästi kapasta vähän hiusten\npeittämää kaulaa, mutta rinnassa kukkui epäilyksen ääni sellaisena\nsekamelskana, että hän menikin vaan kangaspuitten nurkan luokse\nistumaan ja pisti siinä tupakaksi. Tupakoidessa tapasi hänet uusi\nleikkiverisyyden puuska ja hän pisti sormensa kankaanniisien väliin,\nvipuuttaen sitä kuten kissanpojalle, jota narrataan hiirenpyytämistä\nleikkimään.\n\n— Tui tui, sanoi Taakki.\n\nRiitta vilkasi tukkaansa palmikoidessaan Taakkiin ja hänen silmänsä\nvilahtivat niin somasti.\n\n— Laulapas!\n\n— Mitä minä laulan'\n\n— Laula lempilaulu!\n\nRiitta rykäsi, kaiketi aikoen yrittää. Taakki älysi samalla ikkunasta,\nettä kirkkoväki nousee jo rannasta taloon.\n\n— Kuule, elä laulakaan!\n\n— Ei lauleta sitte.\n\n— Mutta, tuota...\n\n— No?\n\n— Tuota...\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Minä olen meinannut...\n\n— Mitä?\n\n— Että, että...\n\nRiittakin huomasi kirkkoväen tulevan.\n\n— Sano pian!\n\n— Että eikös me lähdetä pappilaan?\n\n— Mutta...\n\n— Niinkö sormusta? Tässä on.\n\nRiitta oli epäröivinään, vaan Taakki sukellutti kullatun hopeasormuksen\nhänen helmaansa.\n\nKirkkoväki tuli samassa tupaan. Emäntä tullessaan kysyi Taakilta\nosanottavasti:\n\n— Taakille on tainnut tulla pitkä nälkä, kun niin kauvan viivyttiin.\n\n— Eipä tuo... Olisitte vaan viipyneet vieläkin!\n\nHän hymyillä myhäili katsomatta Riittaan, mutta kuitenkin niin, että\nRiitan piti se huomata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalkollisten pestausajan lopulla oli Taakkia ja Riittaa jo kolme kertaa\nkuulutettu.\n\nEräänä päivänä ruokalevolta noustuaan istui Taakki kovin miettivän\nnäköisenä tuvan sivupenkillä. Mietittyään meni hän isännän kamariin,\npani lakkinsa vierelleen; arveli, tuumaili ja kysäsi:\n\n— Eikös minua pestatakaan enää ensi vuodeksi?\n\n— Eikös Taakki ois naimisiin?\n\n— Onhan sitä sen Riitan kanssa meinattu, vaan...\n\n— Aikooko Taakki purkaa?\n\n— Eipähän sitäkään. Vaan tässähän tuota on yhdeksän vuotta palveltu,\nniin tottahan tuo menee vielä kymmeneskin.\n\n— Eikös se olisi mukavampi ruveta kasakkamieheksi eukotuttuaan?\n\n— Mihinkäpä tästä osannee lahtea.\n\n— Rupea loiseksi! kehotti isäntä nauraen.\n\n— Otatkos loiseksi?\n\n— Voinhan sitä minäkin, jahkahan emännälle puhun.\n\n— Sittehän se...\n\n— Ja jäät talon töihin?\n\n— Tehdään vaan töitä kuten ennenkin, ja minä tuon tänne sen Riitan.\n\n— Sehän sopii.\n\nTaakki miettiä veivasi hetkisen.\n\n— Pitääpä lähteä kyntämään, sanoi hän sitte ja mennä kellutteli ulos.\nHän alkoi rukiin sänkeä kääntää nurin, ja olisi kyntänyt kahden miehen\nedestä, jos olisi ruunansa saanut kulkemaan.\n\nKekriviikolla toi hän Riitan luokseen asumaan. He asettivat sänkynsä\nVihtakannon ovensuunnurkkaan.\n\n\n\n"]