[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKjZubwAOlGcuYh2bSFyulRKVbLLE1fOZUoYRi5xk_Bo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3187,"Tuonen ahventa onkimassa","Hoikkanen, Juho",1876,1947,"3187-hoikkanen-juho-tuonen-ahventa-onkimassa","3187__Hoikkanen_Juho__Tuonen_ahventa_onkimassa",null,"romaani",[],[],"fi",1919,13251,84697,false,74278,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Tuonen ahventa onkimassa\" by Juho Hoikkanen is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the bond between Antti, an elderly man, and his young grandson, Unto, as they set off on a fishing trip together to a mysterious lake known as Mäkikaipio. Themes of nature, the passage of time, and the poignant relationship between generations are likely to be explored throughout the narrative.  The opening of the novel introduces Antti and Unto as they prepare for their fishing trip, with the old man initially reluctant to take his grandson along. However, after seeing the boy’s disappointment and determination, Antti relents, and they embark on their journey together. As they travel, the lush landscape and the intricate details of their surroundings set the tone for a story that intertwines the innocence of childhood with the wisdom of age. Although there’s an air of mystery surrounding the lake and the large fish Antti hopes to catch, this shared adventure serves as a backdrop for deeper reflections on life, memory, and the bonds that tie families together. (This is an automatically generated summary.)",[],212,"Kuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto suuntaavat onkimatkalle Mäkikaipiolle. Pojan hartaasti odottama retki saa salaperäisiä ja vakavia sävyjä vaarin kieltäessä aluksi lasta lähtemästä. Teos yhdistää maalaiselämän kuvauksen suomalaiseen mytologiaan ja luonnon mystiikkaan.","Juho Hoikkasen 'Tuonen ahv enta onkimassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3187. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TUONEN AHVENIA ONKIMASSA\n\nKirj.\n\nJuho Hoikkanen\n\n\n\n\n\nHameenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto,\nistuivat kantapäittensä nojaan kyykistyneinä saunan lauteitten alla ja\netsivät onkimatosia karsinamullasta, tai oikeammin Unto etsi nuorilla\nsilmillänsä ja vaari piti kädessänsä matos-astiaa, vanhaa tuohista\nnuuskarasiaa.\n\n»Eikö noita riittänekin jo — yhden onkijan tarpeeksi», sanoi vaari\nvihdoin, sulkien rasian kannen ja nousten seisaalle.\n\nUnto katsoi hämmästyneenä renkaiksi pyöristyneillä silmillään vaarin\nkasvoihin, ikäänkuin tutkiakseen, tarkoittiko tämä totta vai leikkiä.\n\n»Yhden onkijan...? Enkös minä saa sitten mukaan tullakaan?» hän kysyi\npettyneenä.\n\n»Jäisit nyt kotiin sinä», vastasi vaari lyhyesti.\n\nUnnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään\nollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten\nvertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla\nvarpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen\nhaudannut pettyneitä toiveitansa.\n\nHän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan\nodotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt\nvanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka\nkanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä\nvastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet\nhänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta\nnyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.\n\n»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit\nminun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos\nsinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini\nmukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle... ei, ne sellaiset\nmatkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan\nkyyneleet.\n\nKun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa\nperäytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja\ntarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan,\nkallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan\nnyyhkytykseen.\n\nTätä vaarin sydän ei enää voinut kestää.\n\n»No, no... älähän... tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli,\ntaputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.\n\nKuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa\nja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä.\nVaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo\nmennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi\npaikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi\nilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa\nodotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa\nsuohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket,\nkuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien\nuivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.\n\nJäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun\nUnto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon\npäähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan\nniityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot\nloitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta\nlehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti,\nettä vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei\nnäkynyt, vaikka kukunta kuului.\n\n»Ei nyt hullumpaa», hän viimein ääneen ihmetteli.\n\nVasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus\npaljasti hänelle totuuden.\n\nNiityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät\nsamoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla\nlisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain\njaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä\nasioita.\n\n»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä\non vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole\ntasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai\njäniksille? »\n\nMutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa\nniin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan\npojan kysymyksiä.\n\nKiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki\nkumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia,\nvesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen\nvaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat\nmaata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa\nseuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia,\nettä se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän\nsukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi\nnäkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien\nkoloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella\nkiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli\nnäkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.\n\nMatkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin,\nyhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen\nliverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein\nkokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman\nkolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan\nkupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia\nviiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan\nhiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului\netäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen\nhuomautti:\n\n»Koro huutaa.»\n\nHiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin\nherkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin\nkaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset\nkuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa,\nja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa\nkorvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin\noli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta\nkoukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä\njuhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin\noli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen\njumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.\n\nVihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin\nsyvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman\nkallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat\npetäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni\npuro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati\nitkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään\nääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä\nuiskenteleva yksinäinen kaakko.\n\n»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyi\nUnto innostuneena.\n\n»Tämä se on», vastasi vaari vakavana ja lisäsi merkitsevästi kuiskaten:\n\n»Uskallatko heittää onkesi näin mustaan veteen?»\n\n»Tuohonko tervapyttyyn?... Onkos siinä pohjahakoja?» tutkaisi Unto,\nymmärtämättä vaarin tarkoitusta.\n\n»Ei tässä lammessa onkesi pohjaa tapaa, vaikka siimasi olisi sata\nsyltä», liioitteli vaari.\n\n»Mikäs siinä sitten on, etten uskaltaisi?»\n\n»Eipä muuta kuin että jos sattuisi tuolta syvyydestä osumaan onkeesi\noikein iso kala.»\n\n»Kuinka iso?»\n\n»Niin iso... niin iso, että se vie miehen mukanaan.»\n\n»Ehee — ei minua vie», väitti Unto miehekkäästi. »Antakaahan toosa,\nniin tarjoan niille nuuskaa, että saavat aivastella.»\n\nVaari pudisti varoittavasti päätänsä ja mietti hetken.\n\n»Hm... eipä ehkä voi viedä sinua, liianhan olet nuori vielä.\nSylkäisehän sitten syöttiin ja nakkaa onkesi veteen — ei siihen:\nhiukan loitommalle minun pyydyksestäni, ettei iso kala satu ongista\nerehtymään.»\n\n»Erehtymään...?» jämäsi Unto.\n\nToverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä\nrantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin\nkohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta.\nKuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen\nvuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan\narkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle,\nikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se\non taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika\nmukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»\n\n»Siinäpä rohkea lintu on, melkein yhtä kesy kuin kana», ihmetteli Unto.\n\n»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä\npahaa,» sanoi vaari.\n\n»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei\nole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»\n\n»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä\nhautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla\nyksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus\nhuvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat\nniin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan.\nNiitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»\n\n»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin\ntoisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa\nhuutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille\nniin turkasen kiire.»\n\n»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta\nja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin... Mutta\nnostahan onkesi, näkyy nykivän.»\n\n»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto\nkiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta\nkuin lammen vesi.\n\n»Annanko sen kaakolle?»\n\n»Pistä hänet konttiin, että on jotakin kotiinkin viemistä. Mutta ei\ntäällä ole tapana nauraa», varoitti vaari.\n\n»Eikö saa nauraa?» kummasteli Unto.\n\n»Ei kovalla äänellä puhuakaan,»\n\n»Miksi ei?»\n\n»Saattaa näet se, jota minä ongin, ottaa naurun pilkaksi ja painua\nikipäiviksi pohjattomuuksiin. Ethän sinä voi vielä tuon isompaa\ntoivoakaan.\n\n»Minä... Voikos vaari?»\n\n»Siitä asti kun mummosi kuoli, kun sinua ei ollut vielä olemassakaan,\nolen minä istunut tällä samalla kivellä ja odottanut onkeeni sitä isoa\nkalaa. Väliin olen pitänyt tänne suksenlatua talvellakin ja onkinut\navannosta.»\n\n»Vaan ettepä ole saanut.»\n\n»Ei ole tullut aikani saada vielä.»\n\n»Mutta äiti sanoo, että vaaria lapsettaa, ettei suinkaan tämmöisessä\nlätäkössä ole isoja kaloja ollenkaan.»\n\n»Äitisi... Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa\ntässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia.\nSiihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä\nnuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin —\nmertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana\nkäydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa\njuoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo\nkäsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti\nmerran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa\nsipoi, heilui häntä nielun suulla.»\n\n»Olipa se aika köriläs», ihmetteli Unto.\n\n»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti\nhiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»\n\nUunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen\nja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa\ntänne.\n\n»Kuoleekos siitä sitten, jos tästä lammesta ison kalan saa?» hän kysyi.\n\n»Ei suinkaan siitä kuole, mutta se on surman sanansaattaja», sanoi\nvaari.\n\n»Sitä sanansaattajaakos vaari sitten on onkinutkin ja nytkin onkii?»\n\n»Sitä... Tässä maailmassa udellaan ennakolta turhempiakin tapahtumia».\n\nOltiin vaiti kotvan aikaa.\n\n»Käykös täällä ketään muita onkijoita?» alkoi Unto taas.\n\n»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat\nvaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian\nvähän tai liian paljon.»\n\n»Ketäs ne semmoiset ovat?»\n\n»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä.\nKaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään\npelkäävät tätä paikkaa.»\n\n»Minkätähden?»\n\n»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät\nvielä kyllästyä siihen.»\n\nUnto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen\nliian viisasta ajatuksenjuoksua.\n\nVaari jatkoi:\n\n»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman\nsivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa\nkädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä\ntyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku\ntoinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»\n\n»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja\nleikin?» kysyi Unto murheellisena.\n\nVastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin,\ntuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti\nelämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli\nlujempi.\n\nHe onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja\nsaivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä,\nyhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.\n\nKun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän\nryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.\n\n»Mitäs te tulella teette?» kysyi Unto.\n\n»Aionpahan vain kiehauttaa kalakeiton päivälliseksi», sanoi vaari.\n\n»Mutta eihän teillä ole pataakaan.»\n\n»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti\nropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.\n\n»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja\nkeitettiin.»\n\n»Mutta eikös se pala, tuohi tulessa?»\n\n»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen\nsisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen\ntällä puolen.»\n\nPaljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa,\njohon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta\nsuuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä\nniin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto\nja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.\n\n\n\n\nII\n\n\nKesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta\nkateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion\nrannalla.\n\nHeidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa\ntutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa\nliikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:\n\n»Vaari?»\n\n»No mitä?»\n\n»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä\nkuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai\ntekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten\nsormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.\n\n»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään\nvastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.\n\n»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan,\nsen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi\npyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»\n\n»Olenko minä vaarin mielestä sitten niin kollo?»\n\n»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä\nen ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne\nvisusti sydämeeni.»\n\n»Kertokaa nyt kuitenkin minulle», pyysi Unto rukoilevasti.\n\n»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää\nkuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»\n\n»Matti olen, jos sanaakaan hiiskun», vakuutti Unto.\n\n»Hyvä on... Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme\ntalomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme\nristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo\npaperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä\nymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»\n\n»Kukas käski antamaan talonne?» tokaisi Unto pikkuviisaana.\n\n»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle\nja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista\non maailman meno.»\n\n»Niin se taitaa olla... Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?»\nkysyi Unto.\n\n»Arvatenkin.»\n\n»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat\nkumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu\nhampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän\nmaantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa\nporstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia\nkatseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia\nsormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori\nmies' — niinkö?»\n\n»Hehehe... aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan\npojan kuvauksessa oman itsensä.\n\n»Vaarina-olo taitaa ollakin lysti virka», arveli Unto.\n\n\"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta\nkuin hauskaa\", sanoi vaari.\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen\neläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme\nmieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten\nennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»\n\n»Ettekö sitten saaneet?»\n\n»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat\nmeidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme\nhyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin\neristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten\nkauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin,\nikävöidä uutta vihkimystä.»\n\n»Häitä, niin vanhat!» kummasteli Unto.\n\n»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset\nhäät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari\nja jatkoi:\n\n»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun\nsängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua\njälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän,\n'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta\naviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja\nsekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan,\nniinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun\nsitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi,\nnuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että\nniinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä\nsinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»\n\nTässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi\ntulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän\nvaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon,\nsitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta:\n\n»Ymmärrätkö nyt, minkätähden minä sitä isoa ahventani ongin?»\n\n»Kyllä minä nyt...»\n\n»No minkätähden, sanoppas se!»\n\n»Sentähden, että vaarin on ikävä mummon luokse.»\n\n»Ikävä... niin, ikävä, ikävä... Mutta ei taida sinulla olla käsitystä\nsiitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut\nkokea mitään semmoista.»\n\n»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta\nsiitä nyt onkaan — tätilässä.»\n\n»Minkäslaista sinulla tätilässä oli?»\n\n»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin\nkotiin vaarin luokse.»\n\n»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän\nvanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon.\nJos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi\neläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä\nasuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni\noli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut\nrukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja\nmurtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»\n\n»Nyt en taida ymmärtää», myönsi Unto.\n\n»Ehkä onkin parempi niin... Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun\nvuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät\n— vai eikö niin ole?»\n\n»Niin on, vaari kulta.»\n\n»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni,\nniinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme\novat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme.\nSinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt\nkuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut\nkymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen\nmäärin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja\nkukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä\nsinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen\nison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon\nmummo haudassansa vielä jonkun aikaa... Hohhoh... kylläpä se nyt\nraukaiseekin...»\n\nKuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan\näänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä\nsen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki\nsenjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot,\njoilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen\nsoudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä\nkokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa\nsille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.\n\nEnnen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät\nkivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi\nnähdä unta.\n\nHän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin\nsohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta\njonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla\nvaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen\ntyötänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä\nvalkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen:\n'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa\nUnto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen\ntasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti,\nettä vastustaja alkaa pudota uunilta alas.\n\nHerättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki\nonkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.\n\n»Vaari, vaari hoi — nyt on ongessa iso kala», hän innoissansa huudahti.\n\n»Iso kala!... Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös\nniin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.\n\n»Ei kuin minun ongessani», huomautti Unto.\n\n»Sinun...!»\n\nVaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista\nniin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa\nkädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut\nyrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla\npyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla,\njoka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.\n\nKun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta\nsanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen\ntohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli\nniin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen\ntyön.\n\n»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten,\nsillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.\n\nVastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa\nrintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain\nkädellänsä silittämään pojan päätä.\n\n»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa\nkukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin\nviilekkeistä selkäänsä jatkoi:\n\n»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen\nluottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan\njäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä\nvoisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille... hyvästi... jos\nniinkuin sattuisi niinkin käymään, että... viim... että ette enää...\ntämän koommin... toisianne näkisi...»\n\n»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen\nkohottivat korkeita kaulojansa.\n\nPaluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin\nennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella,\nniinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.\n\n»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.\n\n»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi\nhautaan saatoin», sanoi vaari.\n\n\n\n\nIII\n\n\n»No kaikkea!» huudahti äiti ja läpsäytti kätensä yhteen, kun Unto\nkotiin tultua roikotti kontista ottamaansa ahventa kiduskansista hänen\nedessänsä.\n\nUnnon toiveitten mukaan sattui niin sopivasti, että talon koko työväki\noli vielä tupaisalla päivällisen jälkeistä ruokalepoa viettämässä ja\nverekseltään suurta saalista näkemässä.\n\n»Eikös se ole pulska poika!» kehahti hän.\n\n»No, on, on... Pulskapa on... Ja niin musta kuin tonttu», ylistettiin\nyhdestä suusta.\n\n»Silmätkin suuret kuin härällä.»\n\n»Mistä te tuon köllin olette saaneet — Selkäluodosta kai?» kysyi isä,\nluullen kalastajien olleen ongella kotijärvellä.\n\n»Mäkikaipiosta», vastasi Unto erityisen painokkaasti.\n\nKuului yhteinen ihmettelyn hymähdys, penkeillä loikovat miehet\nkohoilivat istualle ja kaikkien katseet suuntautuivat kysyvinä Untoon.\n\n»_Mistä_?» tutkaisi isä uudelleen, ikäänkuin olisi kuullut väärin tai\nepäillyt pojan valehtelevan.\n\n»Kyllä se on Mäkikaipion antimia», puuttui penkillä istuva vaarikin\npuheeseen.\n\nUnto oli odottanut tämän tiedonannon herättävän uutta ylistystä,\nmutta kävikin päinvastoin: tuvassa syntyi salaperäinen hiljaisuus.\nPenkeillä istuvat miehet nyökyttelivät päitänsä ja heittivät puhuvia\nsalasilmäyksiä toisilleen. Äiti katsoi vuoron vaariin, toisen Untoon,\nniinkuin tutkisi, kumpi heistä kahdesta on kalan saaja, mutta ei\nrohkenisi kysyä sitä.\n\n»Vai niin... vai jo vaari sen ison kalansa vihoviimeinkin yhdytti... No\nniin: pyytävä saa ja etsivä löytää», sanoi hän vihdoin teeskennellyn\nvälinpitämättömästi ja jäi, hän kuten muutkin, henkeä pidättäen\nodottamaan vastausta kiertoteitse esittämäänsä kysymykseen.\n\n»Vaari?... _Minä_ sen sain», sanoi Unto melkein itku kurkussa; sillä\nvaikka hän olikin selvillä tuon salaperäisen vaiteliaisuuden syistä,\nkoski häneen kipeästi kuitenkin se, että häneltä tahdottiin riistää\nvielä kalan saannin kunniakin.\n\n»Sinä...!» pääsi äidiltä tahtomattansa niin maltittomasti, että Untoa\nalkoi hiukan pelottaa, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet sanoa: poika parka.\n\nIsä kiiruhti rauhoittavalla äänellä tukahduttamaan äidin\nvaromattomuuden aiheuttamaa vaikutusta:\n\n»Aika urho se meidän Unto-poika, siitähän mies tulee. Olisi entiset\najat, niin vielä se karhun hangelle kellistäisi.»\n\nSaatuaan näin pään silitystä Unto kertoi vilkkaasti, kuinka hän\nlämpimässä päiväpaisteessa oli nukahtanut kivelle, vetänyt unissaan\nkissanhäntää jonkun tuntemattoman kanssa, äidin paistaessa leipiä\nuunissa, mutta aikamiehen lujasti tempaistua alkanut pudota uunilta\nalas.\n\nYmmärrettiin kyllä, vaikka ei lausuttu julki, mitä oli miehiään se\ntuntematon kissanhännän vetäjä ja mihin tarpeisiin emäntä leipiä\npaistoi.\n\n»Putositko uunilta alas asti?» kysyi muuan vanha torppari, ikäänkuin\nunen tämä kohta olisi ollut hyvin tärkeä.\n\n»En muista oikein, ehdinkö pudota alas asti vai heräsinkö jo välillä»,\nsanoi Unto.\n\n»Mutta mitenkäs sinä, veikkonen, vaikka oletkin mies, yhtäkaikki\njaksoit hinata tuommoisen jullin ongella maalle?» kysyi torppari taas.\n\n»Vaari auttoi», sanoi Unto.\n\n»Ahaa!... Se muuttaakin asian. Sittenhän kala pikemminkin on kuin\nvaarin saama.»\n\n»Mutta se oli minun ongessani», kivahti Unto kärsimättömästi, kun kalan\nsaanti ihan väkivetoon tahdottiin lykätä yksinomaan vaarin ansioksi ja\nhänet syrjäyttää melkein kokonaan.\n\n»Kyllä kala oli Unnon ongessa», ratkaisi vaari lyhyesti väittelyn.\n\n»Unnon!... Miksei se ollut vaarin ongessa — parempihan olisi ollut\nniin», sanoi emäntä vihaisesti ja melkein kuin syyttäen.\n\n»Ehdon valta ahvenella. Vaan saattoihan tuo ongista erehtyä, nukuksissa\nkun kumpikin oltiin», vastasi vaari.\n\nSe oli ainakin osittain vapauttava ajatus.\n\n»Niin, tosiaan, saattoihan se olla ongista erehtynyt.»\n\n»Kerrankos se, niinkuin nyt tässäkin tapauksessa, tuo kuolema...»\nalkoi vanha torppari jälleen, mutta sai samalla osakseen niin tuimia\nsilmänluonteja, että lause katkesi kesken ja hän tuli ajoissa\nhuomaamaan, kuinka tyhmää on puhua nuorasta hirtetyn huoneessa.\n\n»... erehtyy, meinaan», jatkoi hän kuitenkin nolona vielä.\n\n»Sitä ei voi valalla vannoa, onko asia niin vai näin, mutta jos ahven\non ongesta hairahtunut, niin mikäli olen tässä kuunnellut, se mahtanee\nolla mieluisa erehdys meille kaikille», pisti vaari hiukan katkerasti\nja lähti kamariinsa.\n\nOli alkamassa kiusallinen äänettömyys, kun metsästysmatkoiltaan\npalaava kissa pujahti raollaan olevasta ovesta sisään, vetäen kaikkien\nuteliaan huomion puoleensa: annahan olla, millä silmällä Mikko tuota\nkummaa katselee. Kissan huomattua lattialla kellottavan suuren kalan\nselkä hiukan köyristyi, silmät alkoivat palaa, häntä elää ja turvota.\nMatalaksi painautuneena se hiipi kalaa kohti ja luokse päästyään\nkurkotteli sitä kaukaa varovasti käpälällään. Mutta kun ahven ei\nosoittanut elon merkkiäkään, laukesi kissan jännitys ja se alkoi\nlevollisesti nuuskia kalaa kuonosta häntään asti. Tämän tutkimuksen\ntehtyään Mikko istui hetken neuvottoman näköisenä pää kallellaan kalaa\nkatsoen, päästi vihdoin pitkän naukaisun, lyödä sätkäytti häntäänsä\nsivulle ja lähti tassuttelemaan kuulumattomin askelin poispäin.\n\nHiljaisuuden vielä jonkun aikaa jatkuessa vaihdettiin taas puhuvia\nsilmäyksiä ja hymähtelyjä. Vihdoin huomautti joku miehistä:\n\n»Ei kelvannut.»\n\n»Ei maistunut, ei», totesi toinen.\n\n»Liekö katsonut saaliin liian suureksi vai olisiko ollut mako\nlinnunpoikasia liian täysi», arveli kolmas.\n\n»Mitähän lie katsonut ja mitähän lie hajua sieramiinsa saanut, mutta ei\ntuo ole ennen kissa kalaa kammonnut.»\n\n»Mitenkäs se on, aikooko emäntä keittää tuon väelle?» kysyi muuan talon\nrenki jotenkin karskisti.\n\n»Niin, keitetäänkö se vai paistetaan?» yhtyi Untokin kysymykseen.\n\n»Sepähän nähtäneen — ehkä säästämme vieraan varaksi», sanoi emäntä.\n\nMutta kun väki oli mennyt työhön, sanoi hän kahden kesken isännälle:\n\n»Hautaa tuo hirviö maahan tai vie minne hyvänsä. Minä en ainakaan rupea\nmokomaa perkaamaan ja syömään enkä syöttämään muillekaan — kun siihen\nei kissakaan koske.»\n\n»Se häntä hautailemaan ja siunailemaan. Vieköön isä-ukko kalan sinne,\nmistä on sen tuonutkin», sanoi isäntä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSuuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää.\nMilloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei\njuuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia\nvastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen\nsopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.\n\nSen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle\nenää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin,\ntai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin\nja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille.\nVieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä,\nettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että\nsalaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua\nkotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja\nhuhuilemassa: »Unto, Uuntoo!... Missä Unto on?»\n\nTästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen,\nkuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia,\ntäyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti\nhänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin,\nettä äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään,\npainoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin\nriuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä\nkamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut\nhänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi\nkuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei\nhän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.\n\nLammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli\npoissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään\nollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin,\nnäkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon\nkohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän\nei voinut tietää.\n\nHeti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut\nsellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut —\nhänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt\ntavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina\noli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli\nkerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä\nolisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun\nkäsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin\nhänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei\nsaisi sitä sanotuksi.\n\nTuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille\novenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan\narastellen:\n\n»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni\njo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»\n\n»Uskonko asioita?» kysyi vaari jotenkin tylyllä äänellä.\n\n»Ei nyt ihan niinkään», vastasi emäntä.\n\n»Mitä sinulla sitten on minulle muuta sanottavaa?»\n\n»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon\nruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista\nmielenkannetta meitä kohtaan».\n\nVaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä\npilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:\n\n»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden\nkielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime\naikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla\nlattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja\nlauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»\n\n»Viime aikoina, niinpä kyllä... vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin\nolisi pitänyt olla».\n\n»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»\n\n»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi.\nVaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä\nihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa\n— niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi\nsitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»\n\n»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan...\nja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»\n\n»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta\nse, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»\n\nKun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän\njatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:\n\n»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne\nkirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa\nhuomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä\navuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»\n\nTuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin\nmahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä\nroutaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti\nvarovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin\nsanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja\nhän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä\nhuolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä\nkäyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen,\nkunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti\nmenettelytapansa entisenlaiseksi.\n\nKului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa\nodotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi\nmielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin\nomaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset,\nantauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten\npohjaltaan paljastettu omakin taikuus.\n\nAinoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki\nmieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui\nkuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin\nminkäänlaisen saaliin toivossa.\n\nVaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä\nkannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt\nsentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli\nlammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat\nmääräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen\nverraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto,\nhuomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan\nvarkain.\n\nNiinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse\nja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta\nmatkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.\n\nVaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun\noltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin\ntakaisin.\n\nUnto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri\nvankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän\nnytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen\njotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen\npoimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä\nainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki\nsamalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.\n\nHän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:\n\n»Mikä — mikä on hätänä?»\n\n»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.\n\n»Oh!... Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan\noksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen\nhengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.\n\nHän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja\nlahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta\nkäärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi\nhän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki\njalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan\npistosta.\n\n»Kyykäärme!» totesi hän.\n\nVaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli\nhaavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen\nkääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja\ntarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta,\nmutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi\nUnnolta:\n\n»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»\n\nKun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:\n\n»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»\n\nUnto osoitti sormellaan.\n\n»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään,\nennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se\nsuhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»\n\n»Minne päin se lähti?»'\n\n»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä\npäin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.\n\n»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan\npystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:\n\n»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et\nkärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin\nselässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»\n\nJättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi\nkätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin\npoikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.\n\nVaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika\ntuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin\nse taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti\nja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä\narveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä\nantoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.\n\n»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun\nmatkaa.\n\n»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.\n\n»Pakottaako kovastikin?»\n\n»Ei kovin kovasti.»\n\nKun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku\nseurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari\nhiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua.\nMutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa\npysähtymättä.\n\n»Mitenkä on... yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.\n\n»Tuntuu äityvän vain... ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.\n\nSe tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin\nmelkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa\naiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa,\nhuomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että\nsitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli\nyhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys\npaljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu\nniin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.\n\nPojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat\nkipunsa hän kysyi säälien:\n\n»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»\n\n»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea\nollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.\n\n»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.\n\nTämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä\nkulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi\nhöltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi\nmelkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.\n\nOnneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille,\nkun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin\npakko ilmaista:\n\n»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»\n\n»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi\nvaari.\n\nHän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas\nhänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua\njaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän\nkaatui maahan pitkäkseen.\n\nVaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä\nsamalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:\n\n»Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»\n\nPojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat\nkalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä\nja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa,\nrauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä\njonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä\notaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa,\njotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan\nnurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että\nsiinä sentään olikin vain pelkkä vapa.\n\n»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki\nmukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa\nsiihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin\nkotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan\nole ongelle menty.»\n\nTästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa\nhiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät\nullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.\n\nHe olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat,\nolisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun\nvaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki,\naitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan\novensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen\neikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.\n\nPojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan\npelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin.\nMutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin\nkyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi\nsydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi\nitse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä\nlattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.\n\n\n\n\nV\n\n\nSaatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi\nUnnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle\npuhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat\nhänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää\nlypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda\nlämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.\n\nÄidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan,\nolisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä\nollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta\nvaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.\n\n— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen\nkauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on,\nhän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan\npiiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.\n\nMutta niin ei ollut.\n\nSamaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa\nensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan\nhyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.\n\nKun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä\nkulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän\nhän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin\nja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä\nkohdalle.\n\nOtti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.\n\nKotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria\npuheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi\nkeskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin\nhetkeksi kahdenkesken.\n\nKun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari\npojalle:\n\n»Olet, kuulen ma, kaivannut minua puheillesi.»\n\n»Niin.»\n\n»Mitäs sinulla sitten olisi minulle asiata?»\n\n»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt\nlepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn\nsiihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»\n\n»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää\nlapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille\nharmaapäille.\n\nMutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut\nsitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin\nkuolevan toivomus.\n\n»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin\nja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.\n\n»Mitäs se siinä — risti...?» kysyi Unto.\n\n»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä\nja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin\nlaskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut,\non sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu\nsemmoinen.»\n\n»Ja siihenkö on sitten pitänyt käärmeen jäädä, sen seinän viereen?»\n\n»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti,\nkulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien\npäähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin\nluona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan\nsen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»\n\n»Minkätähden?»\n\n»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi\nkäärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»\n\n»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai\nmuuta puuta?»\n\n»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»\n\n»Sen on pitänyt olla suuri leppä», arveli Unto.\n\n»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä\npuron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä,\nkaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan\nmuutkin puut.»\n\n»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto\nedelleen.\n\nVaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi\nvastaamaan, hän teki vastakysymyksen:\n\n»Et suinkaan sinä... pelkäätkö sinä...?»\n\n»Mitä?»\n\n»Kuolemata.»\n\n»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.\n\nTämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen\nharvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin.\nKului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.\n\n»Niin, niin... mitäpä pelkäämistä sillä onkaan... sillä, jolla on\npuhdas omatunto...\n\nMutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä\nkahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos\nminä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa\nollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki\nkaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka\nkoko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei\ntähän tautiisi ole.»\n\n»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie\nollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te\nsiinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»\n\n»Niin, siinä... Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä:\naioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä,\npalata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli\nkäytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata\npajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin\nuittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun\nsitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa\nse luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä\ntaholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään\nuittotuumaani.»\n\n»Uittaa... minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.\n\n»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli\npuraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon\npalvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja\nhameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä\nsuohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt\nkilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin\noli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo\nloiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii\nveteen.»\n\n»Mutta tyttö ehti kuitenkin ennen?»\n\n»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä\nsiinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky\ntehonsa.»\n\n»Mutta mitenkäs käärmeelle silloin käy?»\n\n»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa\nkaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman\nmyrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi\nitseänsä purrut.»\n\nKun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi\ntietää, sanoi hän lopuksi:\n\n»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme\nkahdenkeskiseksi? »\n\n»En minä ole sitä ajatellut», vastasi Unto.\n\n»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt\npuhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi,\nmuista se... Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»\n\nUnto ikäänkuin hätkähti.\n\n»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut\nmuistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa,\njalkaa ja päätä... ai-ai, voivoi...»\n\nVaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei\nvoinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä,\nkuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.\n\n»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos\nsinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän\nja lähti.\n\nVaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli\nUnnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi\nkertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan\nsairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi\npolvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:\n\n»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä\nse on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni\nsyvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni,\nminun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni\nlapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta\nAaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko —\nsemmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita\nhenkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä\nennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin\nlähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin\nuhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra...»\n\nÄiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä\noli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa\nollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee\nraamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun\nsinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva\nalistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.\n\nIsä koetti turvautua maallisiin parantajiin ja luonnollisiin\nlääkkeisiin.\n\nVaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua\netsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni.\nSärky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti\nsuusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut\nmustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa\nmyöten ylöspäin, sydäntä kohti.\n\nJo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa\npyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen\nalkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua,\nvieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus\nnäytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty,\nniin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä\nja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan\ntehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä.\nHänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa\nottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä\njohtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat\npelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.\n\nKun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle\ntarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti\nolevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen\npoislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle,\nhän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli\näkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen,\nruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli\nvastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä\npakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla\nsilmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee\nmitäs tahdot..\n\nEi johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku\ntoinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän\nhetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on\ntehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä\ntuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä\nniin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti\nkädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa,\nettä käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa,\nja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:\n\n»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi —\nniellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi\n— syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret —\nmahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja\n— nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän —\npistä...»\n\nKerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo\nmelkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.\n\nKotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti\nitkeneeltä.\n\n»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi\nkyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen\nuutisensa teki puhuteltuun.\n\nVaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti\nsiltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan\ntuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton\nilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska\ntapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea\nja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa\nmuulla tavoin.\n\n»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.\n\n»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»\n\n»Vai niin... taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»\n\nTyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen\npäässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt,\nmistä käärmeestä tämä puhui.\n\n»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette\nollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.\n\n»Minkälaisia terveisiä?»\n\n»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin\nterveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari\npuolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä\nonkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän\ntulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te\nsillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin\nvaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja\ntulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla\nikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»\n\nVaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää\nmitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen\naamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön\nasti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka\nsuuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen\nsurunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa\njaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKummittelee...\n\nIlmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin.\nMutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä\nkäymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien\nhartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan\ntalossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu\nlopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia.\nUseampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan\nelokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa\nrakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan\noven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä\nhaamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista\nvalon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat,\ntiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat\nrohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa,\nettä lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut\nkysymykseenkään.\n\nKierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu\nkylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin\nsydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki\nedelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi\nantaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja\nonnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa\ntarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.\n\nJo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat\nhe pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä\ntoisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä\nluotuina ruumisaitan oveen.\n\n»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu»,\nvaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!... Mikä musta se siinä akkunan\nohi vilahti?»\n\n»Yökkö tuo lie ollut», sanoi isä.\n\nKului tunti tunnin jälkeen, yö oli jo puolessa, mutta mitään erikoista\nei näkynyt. Väsyneinä jännittävään, hermoja rasittavaan odotukseen\nvartijat aikoivat jo ruveta makuulle, kun äidiltä yhtäkkiä pääsi\npelästynyt kirkaisu: hämärästi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi\nnäkyi aitan ovella liikkuvan jokin valkoinen ja katoavan sisään,\nvieläpä alkoi hetken päästä tuikkaa oven raoista selvää valoa — aivan\nniinkuin kerrottiin muittenkin nähneen.\n\nKauhusta ja tuskasta suunniltaan äiti kykeni vain siunailemaan ja\nvääntelemään käsiänsä. Mutta isä sanoi rauhoittavasti:\n\n»Jos uskaltaisit olla täällä yksin hiukan aikaa, niin kävisin\nperkkäämässä lähemmin, mitä miehiänsä se kulkija on.»\n\n»Enköhän tuota Jumalan avulla uskaltaisi», sanoi äiti.\n\nPalattuaan jonkun ajan kuluttua takaisin, isä sanoi:\n\n»Se meidän haamu näkyy olevankin lihaa ja luuta, niinkuin jo alunperin\narvelinkin.»\n\n»Mitä?... Kuka?» huudahteli äiti.\n\n»Isä-ukko.»\n\n»Vaari?... Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!... Mutta mitä se siellä\nteki, isäsi?»\n\n»Eipä sillä näkynyt olevan erikoisia tehtäviä — tai lie ollut\npaljonkin. Mikäli oven raosta voin kurkistaa, oli ukko polvillaan\nruumislaudan ääressä, käsivarrella povea vasten kohotettuna\nUnto-vainajan pää, jota tuuditteli sylissään kuin äiti nukkuvata\nlastansa. Kitupiikki paloi vuoteen päänpohjissa ruumislaudalla.»\n\n»Vaari-rukka... Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä\nmitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa\nkatsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän... Virkoitko\nsille mitään?» kysyi äiti.\n\n»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja\nvaroitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään\nvihjailematta», sanoi isä.\n\n»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on\nkuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme\nmuisto ja talon mainekin.»\n\nVanhemmat laskeutuivat levolle äskeistä paljon kevyemmin mielin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari\nnousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi\nruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella\naitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku.\nHän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin\nedellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään\nsylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita\nkasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä\nuntuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.\n\n»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että\ntulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»\n\nSuljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin\nMäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle\nkivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen\npyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää\npidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden\nkuin kaakkojen..\n\nHuomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä.\nYhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä\nkirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen\nkautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti\npäänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla\nhän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla\nvalkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren\nkoivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.\n\nVirren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui\nnyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui\nmuistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja\nmiettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto\nei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa\nkädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa\nheläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika\nkuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen\nvuoren laella.‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia,\nherätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.\n\n»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä\nleikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.\n\n»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen,\nettä hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun\nmeidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava\nverta vielä», sanoi toinen puolustaen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nUnto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion\nrannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei\nolemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen\nkiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti\nhymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat\nnyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin\nja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä\nvanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta,\nsielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan\nsaannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain\nsarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet\nhituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa,\nvarsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita\nlienee ollut niin ja näin.\n\nHauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja\nainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot —\nkunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.\n\nHänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä\nkuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin\ntällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti,\neikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen\nnuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen\nhänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan\nkaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa\ntoiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat\nmetsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä\nkuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa,\nhuomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän\nkaakkoja, sormi liipasimella.\n\n»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki\nollut uhattuna.\n\nTähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa\npamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla\nkellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa\nilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että\nvaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.\n\nKotvan kuluttua kaakot pulpahtivat pinnalle kaukana puron suulla,\nsukelsivat taas ja ilmaantuivat jälleen, ikäänkuin ne kokemattomina\neivät olisi olleet oikein selvillä, mistä on kysymys ja mitä on\ntehtävä. Vihdoin kolme niistä kohosi siivilleen, mutta yksi — vaari\ntunsi sen poikien emoksi — ei yrittänytkään lentoon. Rinta syvälle\npainuneena se ui raskaasti kuin kokkavuoto vene, joka jalanvedolla\npäätänsä väsyneesti nyökäyttäen.\n\nAmpuja ja hänen etäämpänä olleet metsästystoverinsa kokoontuivat\nvähitellen vaarin luokse.\n\n»Mitä pahaa se oli tuo teille tehnyt, kun sitäkin piti ampuaksenne?»\nkysyi hän värähtävin äänin.\n\n»Pahaa... Rankaisutarkoituksessakos vaari kaloja onkii?» pisti ampuja.\n»Minä aivan yksinkertaisesti aioin täräyttää tuosta eukolleni komean\nlintupaistin, mutta mölähditte juuri lauaistessani niin kauheasti, että\nkäteni vavahti ja panos osui hiukan harhaan.\n\n»Jos niin on, sopii herran sitten ampua mieluummin variksia ja\nkorppeja, niin saatte ehkä mureamman lintupaistin ja pääsee rouvanne\nvähemmillä keittovaivoilla, sillä niiden liha ei luullakseni ole\npuoleksikaan niin sitkeätä kuin kaakon», sanoi vaari.\n\n»Soo?!»\n\n»Vai niin!»\n\n»Joo... tällä paikkakunnalla ei kukaan kunnon metsästäjä ammu eikä syö\nkaakkoa. Ja vaikka se olisi syötäväkin lintu, niin olisi luullut täällä\nolevan lääniä, jänistä ja metsoa, tarpeeksi muuallakin, ettei olisi\ntarvinnut tehdäksenne, niinkuin se entinen rikas mies.»\n\n»Oho!... ja mitenkäs se entinen rikas mies teki?» kysyivät vieraat\nhuvitettuina.\n\n»Se teki juuri niinkuin tekin aioitte tehdä: tappoi pitojansa varten\nköyhän miehen ainoan lampaan.»\n\n»Mistä lampaasta ukko horisee?» nauroivat metsästäjät.\n\nMutta kun mukana oleva paikkakuntalainen opas oli selvittänyt heille\nhiljaa jotakin, muuttuivat miehet vakaviksi, niinkuin olisivat\nhävenneet äskeistä iloisuuttansa, ja alkoivat puhua ruotsia keskenään.\nVaari ja opas eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta tuimista katseista\nja kiivaista käden eleistä he käsittivät, että siinä varmaankin\nnuhdeltiin ampujaa, jolla näköjään ei ollut sanaakaan puolustukseksensa.\n\n»Vai niin, vai niin», muutti ampuja taas puheen suomeksi, otti\nmetsästyspullon laukustansa ja metallisen pikarin liivinsä taskusta\ntarjotakseen ryyppyä vaarille.\n\n»Meillä metsästäjillä on tapana pitää hautajaiset ampumiemme otusten\nkunniaksi. Kaakko tosin ei ole kuollut, mutta kun minä en voi saada\ntekoani tekemättömäksi, on epävarmaa, jääkö se henkiin. Näin ollen\nsallinette minun sovittaa murhayritystäni edes siten, että otatte tästä\npienen naukun ystävänne ennakkohautajaisiksi», lasketteli ampuja pikari\nkädessä puoleksi leikillä, salatakseen siten nolouttansa ja ehkä vähän\nmuutakin..\n\n»Ne hautajaiset tulee nähtävästi pidettäväksi myöhemmin. Omantuntonne\nvoinette viinalla lahjoa, minua ette», sanoi vaari torjuen jyrkästi\ntarjouksen.\n\nMetsästäjien ja varsinkin erään heistä, joka kuului olevan\nsanomalehtimies, koetettua turhaan houkutella mitä synkimmässä\nsydänmaassa näin sattumalta tapaamaansa omituista, mielenkiintoista\näijää jatkamaan vielä keskustelua kanssansa, he poistuivat\nkunnioittavasti hattuansa, hyvästiksi nostaen.\n\nHeidän peräkkäin ääneti kulkiessaan pudisteli jälinnä kävelevä kaakon\nampuja kärsivän näköisenä päätänsä, niinkuin olisi itseänsä soimannut.\nVilkaistuaan vielä kerran, ennenkun lampi katosi näkyvistä, molempiin\nuhreihinsa hän sanoi:\n\n»Saakeli soikoon!... Mennyttä on nyt koko metsästysilo. Minä en voi\ntänään enää pyssyä laukaista, tuskinpa koskaan, muistamatta samalla\nkaakkoa ja äijää.»\n\nKun kellään ei tuntunut olevan tätä mielenpurkausta vastaan mitään\nmuistuttamista, jatkoi hän hetken päästä:\n\n»Ja luulenpa niiden peevelien kummittelevan vielä öisin unissanikin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupunkilaisten epäystävällisen vierailun jälkeen vaarin ja hänen\nsiivekkäiden ystäviensä välit viimemainittujen puolelta olivat\nikäänkuin rikkoutuneet. Pysytellen etäällä onkijasta kaakot eivät\ntulleet enää kaloja pyytämään. Tämän ja kaiken muun lisäksi raskautti\nvaarin mieltä se, että linnut nähtävästi luulevat hänen aiheuttaneen\nonnettomuuden, eikä ole mitään keinoa puhdistautua epäluulosta.\n\nOli muuan pilvinen myöhäissyksyn päivä. Ylhäällä vuorilla ryski ja\nulvoi kylmä pohjoistuuli, mutta alhaalla Mäkikaipion rannalla tuntui\nvain hiljaisena henkäyksenä lammen yli tanssien pyörtävän myrskyn\nhelmojen heilahdus.\n\nVaari huomasi kaakkojen olevan tänään muuttopuuhissa. Niiden uinti oli\nomituisen säännötöntä ja mutkittelevaa, ikäänkuin hermostunutta. Väliin\nne tarkoituksettomasti sukeltaa pulauttivat, väliin kohosivat terveet\nlinnut siivilleen, kiersivät jonkun kerran lammen rantojen ympäri ja\nlaskeutuivat taas haavoittuneen luokse, niin että vesi rinnan edessä\nkoskena kohisi, koettaen houkutella sitä mukaansa. Kerran ne tekivät\npitemmänkin lentomatkan ja viipyivät poissa niin kauan, että vaari\nluuli niiden jo iäksi menneen, vaan tulivat kuitenkin vielä takaisin.\nNäki, että niiden oli hyvin vaikea jättää toveriansa yksin. Mutta kun\nkaakot lopultakaan eivät onnistuneet saamaan emoa mukaan, lähtivät ne\nkilpaa pohjatuulen kera etelää kohti eivätkä enää palanneet.\n\nNyt vasta tuli yksin jääneelle hätä. Se törmäili uiden rannasta\ntoiseen, etsien turhaan ulospääsyä kuin hiiri satimesta. Lopulta se\nyritti lentoon, mutta kun toinen siipi oli haavoittunut, pääsi se vain\nhiukan kohoamaan, kun jo rääpsähti alas veteen. Se yritti uudelleen\nkerta toisensa jälkeen, mutta kun ei sen paremmin onnistunut, alkoi\nse yhdessä kohden leipoa tervettä siipeänsä veden pintaa vasten kuin\nvaatteiden pesijä karttuansa, niin että läiske varmaan kuului kauas\nympäristöön. Vihdoin se väsyneenä vetäytyi kaula lyhyenä kyyhöttämään\nerään rantakallion juurelle.\n\n— Sietäisi sen ampujankin olla nyt näkemässä työnsä hedelmiä, ajatteli\nvaari murheellisena.\n\nVaan missä lieneekin ollut hän, kaupunkilainen herra, kuitenkin oli\nvaarin tietämättä joku toinen samanhenkinen osanottaja tarkkaavaisena\nseuraamassa surullista näkyä: pesäluolansa suulla vuoren rinnassa istui\nkettu ja pää kallellaan, vesi kielellä katseli avuttoman outoja eleitä,\nniinkuin oli niitä jo usein ennenkin toiveikkaana katsastellut ja omia\nlaskelmiansa suunnitellut.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTalvi teki tuloaan. Matalat pikkulammet olivat jo jäätyneet, mutta kun\nMäkikaipio on niin syvä, jäätyy se myöhemmin ja sulaa myöhemmin kuin\nmonet isotkin järvet.\n\nMyöhäisestä vuodenajasta huolimatta vaari yhä onkii uskollisesti\nkivellänsä Unto-vainajan perintöongella, rukkaset kädessä ja turkki\nyllä. Pitkiin aikoihin ei ole enää nyäissytkään, sillä pienetkin\nahvenet ovat lakanneet jo kauan sitten syömästä. Kuitenkaan ei tämä\nseikka hänen uskoansa vähääkään lannista, päinvastoin siihen on tullut\nhyvin tärkeä lisä: sen, jota hän on vuosikaudet turhaan odottanut,\ntäytyy jo tänä syksynä, ennen varsinaisen talven saapumista tulla;\nsillä heikentyneet voimat eivät salli hänen enää käydä täällä hiihtäen\navannosta onkimassa eikä hän yksinäisessä kamarissaan pitkän pimeän\ntalven aikaa jaksa odottaa uuden kesän tuloa.\n\nKaakkojen lähdön jälkeen hän ei kuitenkaan joutanut ajattelemaan niin\npaljon omaa asiaansa kuin niiden jäljelle jäänyttä emoa, jota hän muun\nlisäksi piti nyt kohtalotoverinansa: yhtä orpo ja yksinäinen kuin hän\noli myöskin se, vieläpä kärsimyksissään paljoa enemmän. Onneksi sille,\nettä oli kalansyöjä, sillä jos olisi ollut kasvinsyöjä kuten monet\nvertaisensa, olisi sillä aikaa sitten ollut nälkäkuolema edessänsä.\n\nRuuan puutetta ei siis toki ollut. Mutta miten käy, kun lampi jäätyy?\n\nSe kysymys askarrutti alati vaarin aivoja ja päin oi hänen sydäntänsä,\nsitä raskaammin, kuta lähemmäksi kohtalokas hetki päivä päivältä tuli.\nMillaisia suunnitelmia hän lienee hiljaisuudessa hautonutkin, päätyi\najatus lopulta yhteen ainoaan pelastuskeinoon: kaakon ampumiseen. Mutta\ntätä tapaa kohtaan pani hänen sydämensä niin jyrkän vastalauseen, että\nsitäkin oli mahdoton käytännössä toteuttaa. Näin ollen ei näyttänyt\njäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin jättää kaakko kohtalon\nhuomaan.\n\nOnkiessaan ilmoja valitsematta vaari oli lammella vilustuttanut\nitsensä, niin että hänen oli viimein pakko kallistua vuoteeseen.\nHolhokistaan eristettynä hänen huolensa oli niin suuri, että se\nriisti häneltä öitten unen ja päivien levon. Tästä syystä kotiväki,\njoka ei tiennyt mitään kaakkoasiasta, päätteli Unto-vainajan kuoleman\nhorjuttaneen tasapainostansa ei ainoastaan vaarin sydäntä, vaan myöskin\npään, jopa siihen määrin, että arveltiin, olisiko ehkä tarpeen asettaa\nhänet salaisen silmälläpidon alaiseksi.\n\nVaarin ollessa viimeksi Mäkikaipiolla oli sen rantoja alkanut jo vetää\nhienoon jääriitteeseen. Taivas oli tosin sen jälkeen pysynyt pilvisenä,\nmutta siitä huolimatta ilmat olivat olleet niin kylmät, että hän ei\nvoinut arvata, miten mahtoi lammen jäätymisen laita olla.\n\nKun sitten eräänä päivänä kuoraisi taivaan selkeäksi ja tyyntyi\nhiiskumattoman hiljaiseksi, pistäytyi vaari, ollen jo jonkun\nverran toipunut taudistansa, illalla liinaisillaan ulkona ilmaa\ntunnustelemassa ja havaintonsa tehtyään päätteli itsekseen, että jollei\nMäkikaipio liene jo jäätynyt, niin ensi yönä sen täytyy tapahtua. Hän\nei saanut enää mielenrauhaa, vaan puki yllensä ja talonväen makuulle\nruvettua lähti virsuineen ja rusikkakeppineen köpittämään niityn poikki\nja sitten edelleen kovaksi jäätynyttä polkua Mäkikaipiolle.\n\nHänen perille päästyään heitti aikaisemmin noussut kuu kaamean\nvalaistuksen lammen pinnalle, reunavuoret olivat synkässä varjossa\nja korkeat kelohongat niiden laella kuvastuivat kuulakkaa yötaivasta\nvasten kuin käsivarsiansa ojentelevat mustat aaveet. Lammen valaistu\nosa oli kiiltävän valkoinen ja sen yli kulki epäselvänä vielä\nkalpeampi kuun tie. Mutta keskellä näkyi pieni, musta aukeama; se\noli sulaa vettä, ja siinä ui yksinäinen kaakko. Vaari kiersi rannan\nsille kohdalle, josta oli lyhin matka sulaan, paremmin nähdäksensä ja\nkoettaakseen, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin pelastuskeinoa\nvielä viime hetkellä.\n\nVastarannalla näkyi kettu koettelevan nuoren jääsillan kantavuutta,\nniinkuin olisi sekin apuun pyrkinyt.\n\nSitä mukaa kuin pakkanen yötä myöten yltyi, supistui sula lammen\nkeskellä. Vaari saattoi nähdä, kuinka jään reunasta kasvoi teräviä,\nkuun valossa kimmeltäviä keihäitä, jotka lähenivät piiritettyä kuin\nsaartava sotajoukko kaikilta puolin. Rantajään lujuudesta voi päättää,\nettä kaakon on täytynyt uiden pitää sulana ahdasta asuntoansa ties\nkuinka kauan. Kuitenkin näytti siltä kuin se vasta nyt olisi tullut\ntäysin tajuamaan tilansa toivottomuuden. Sille tuli hätä, samanlainen\nhätä kuin aiemmin jäätyään yksin toverien lähdettyä. Se ryntäili\nkiivaasti sulan reunoja vastaan, niin että jäähileet helisivät, mutta\nminkä yhdet edessä murtuivat, kasvoivat toiset takana kaksin verroin.\nVaikka vaari tiesi kaakon ihon ja höyhenpanssarin olevan niin lujat ja\ntiiviit, että myötäsukaan ammuttu pyssynluoti tuskin jaksaa lävistää\nniitä, oli hän kuitenkin näkevinään saarretun valkoisessa rinnassa\npunaista verta.\n\nNyt vaari ei voinut enää olla pelkkänä sivusta katselijana. Hän riisui\nturkkinsa, etsi rannalta hätävaraksi riu'un tapaisen pitkän puun ja\nse kädessä lähti virsuineen hiljaa hiihdättämään kaakkoa kohti. Hänen\njonkun verran rannasta edennyttyään jää kiljahti niin pahasti, että\nhe kaikki kolme säikähdyksestä vavahtivat ja jäivät sydän kylmänä\nkuuntelemaan yli jään kaikuvaa ukkosen tapaista jylinää ja ulinaa,\njoka kumisi kuin veden väki siellä alhaalla olisi tullut herätetyksi\nalkavasta talviunestaan.\n\nVaarin tarkoituksena oli päästä riukunsa avulla niin likelle\nkaakkoa, että hän saisi sen käsin kiinni, veisi kotiinsa navettaan\nkanojen seuraksi, uittelisi sitä siellä vaikka vesitiinussa ja\nelättäisi rahenuotalla vedettävillä kuoreilla ja muilla kaloilla,\njotka jäädytettyinä säilyisivät suolaamattakin talven yli. Mutta\nkaakko näytti käsittävän hänen pyrkimyksensä toisin. Kuta lähemmäksi\nvaari seipäineen pääsi, kuta ilkeämmin jää ulvoi ja ritisi, sitä\nlevottomammin se päätänsä käänteli.\n\n— Saisi sen ymmärtämään, että minä hänen parastansa tarkoitan, että\nminä oman henkeni uhalla tahtoisin häntä kauheasta kuolemasta vapahtaa.\nMutta se raukka näkyy minua, pelastajaansa, pelkäävän, muistaa kai\nsen syksyisen laukauksen vielä ja luulee, että minä hänen luoksensa\nsurma-aikeissa pyrin, ajatteli vaari.\n\nHän oli enää vain jonkun sylen päässä pelastettavastansa, kun kaakko\nvihdoin teki ratkaisevan päätöksen: riuhtaisihe irti kuin kahleista,\nkohottautui ylös, niinkuin olisi vedessä seissyt, hypähti pienen kaaren\nilmassa ja pudottausi päin syvyyteen.\n\nVaari haamaisi kädellänsä kuin kiinni tavoittaakseen, mutta samassa\nirtautui riuku toisesta kädestä, jää murtui rusahtaen hänen allansa, j\nääntä päästämättä vaari vajosi samaan avantoon kuin kaakkokin. —\n\nOli niin hiljaista. Kuului vain heikkoa ritinää, kun puhurin piiat\nkutoivat jäistä ruumisliinaa vainajain ylle.\n\nHetkistä myöhemmin alkoi kettu, kuono kuuta kohti, ulvoa yli sydänmaan\nkantavaa, sanatonta hautausvirttänsä, niin haikeata kuin voi vain se,\njoka on pettynyt toiveissansa.\n\nJossakin, rannempana, paukautti pakkanen ensimäisen, kumean\nkunnialaukauksen sankareille.\n\n\n\n\n\n\nHiekkahaudalla.\n\n\nKun hiekkakuorma oli luotu valmiiksi, lähti nuori mies hevosineen\nkuljettamaan sitä maantielle. Mutta vanha mies, joka oli hiekkaa\nluomassa, jäi hautaan. Kun poika taas jonkun ajan kuluttua palasi\ntakaisin hakemaan uutta kuormaa, näki hän jo etäältä, että pitkä,\nvaarallinen katto oli sillaikaa lohjennut haudan syrjästä ja\nvierittänyt mukanansa suuren määrän hiekkaa alas haudan pohjaan.\nLisäksi hän näki isänsä kädet ristissä rinnalla, hatutta päin\ntuijottavan vieremään, niinkuin siinä olisi joku ihme tapahtunut.\n\n»Jopa se surmanloukku on vihdoinkin pudonnut», huusi poika jo kaukaa.\n\nMutta isä-ukko ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullut, mitä\npoika sanoi.\n\n»Hei! Onko ukko nukkunut seisaalleen?» uudisti poika hiukan\nkomentavalla äänellä.\n\nVanha mies ei kiirehtinyt vieläkään vastaamaan. Hetken kuluttua hän\nsanoi tyynesti:\n\n»Sinä voisit pitää pienempää ääntä — hautausmaalla.»\n\nPoika katsoi ihmeissään isänsä paljaaseen päälakeen ja ajatteli, että\npolttavan kuuma aurinko on voinut saada aikaan sekaannuksen vanhuksen\naivoissa. Ikäänkuin arvaten nämä ajatukset isä viittasi sanaakaan\nsanomatta kädellänsä vieremään. Tarkemmin katsottuaan osoitettuun\nkohtaan poika tunsi jääkylmän virran kulkevan ruumiinsa lävitse,\nniinkuin tuntee ihminen aina, milloin kuolema tavalla tai toisella\nkoskettaa. Vaistomaisesti hänkin otti hatun päästään.\n\nHiekassa vieremän rinnassa lepäsi vierekkäin kaksi ihmisen luurankoa,\nruostuneet miekat kupeellansa, ammottavan tyhjillä silmäkuopillaan\nkatsellen kuin ihmeissään auringon häikäisevää kirkkautta.\n\n»Kenen luurankoja lienevät?» lausui poika pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n»Nuo miekat sen kertovat», vastasi isä.\n\n»Minulla on kyllä silmät päässä nähdäkseni, että ne ovat olleet\nsotamiehiä», jatkoi poika. »Mutta minä tarkoitan: lienevätkö olleet\nystäviä vai vihollisia, lienevätkö taistelleet meidän puolestamme vai\nmeitä vastaan.»\n\n»Jumala sen tiennee», sanoi vanhus. »Lienevät olleet ystäviä, lienevät\nolleet vihamiehiä ja saattaahan olla, että toinen on lyönyt meidän\npuolesta, toinen vastaan, kunnes aikansa kamppailtuaan ovat veriinsä\nvaipuneet. Miten hyvänsä, he ovat levänneet rinnakkain hyvässä\nsovussa jo toista sataa vuotta ja tulevat samalla tavalla lepäämään\nylösnousemisen aamuun asti.»\n\n»Niin kai.»\n\n»Totta näkyy olevan, mitä isäni isä, joka oli omin silmin nähnyt ne\najat, kertoi minun lapsena ollessani, vaikka asia on jäänyt unhotuksiin\nnykyiseltä sukupolvelta.»\n\n»Mitäs vaarinne kertoi?»\n\n»Sitä kertoi, minkä tässä nyt osittain näemme, että lepää tässä\nhiekkakankaassa näitä miekkamiehiä sadoittain yhteisessä pitkässä\nhaudassa, jonka toinen pää on nähtävästi tässä, toinen» — hän viittasi\nkädellään kauas metsään päin — »missä asti lieneekään».\n\n»Onpa sille haudalle jo ehtinyt kasvaa korkeita petäjiä,\nkymmentuumaisia tukkipuita.»\n\n»Eihän se ole eilispäivän hautoja. Vaan saisivat olla kaatamatta nämä\npetäjät, saisivat pysyä erossa näistä saksimiehet.»\n\n»Minkätähden kaatamatta, rahan eteinen tavara?»\n\n»Sentähden, kun ovat nämä puut juurillaan imeneet itseensä ihmisverta,\nkun ovat ihmisruumiista runkonsa rakentaneet. Minkä näihin kirveesi\nisket, sen ihmiseen isket.»\n\nPoika katseli mahtavia »hautapetäjiä», mutta isän katse oli kääntynyt\nsisäänpäin, niinkuin hän olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin\nunhottunutta menneiltä ajoilta. Arveli vihdoin:\n\n»Ja tosia taitavat olla kaikki muutkin, mitä on kerrottu kuullun ja\nnähdyn tällä paikalla.»\n\n»Mitäs täällä on kuultu ja nähty?» kysyi poika ja katsoi isäänsä hiukan\nhymyillen.\n\n»On kuultu itkua ja huokauksia pimeinä syys-öinä.»\n\n»Kukahan täällä olisi huokaillut — - eivät suinkaan nämä kuivuneet\nluurangot!?»\n\n»Kun nämä muinoin nuoret miehet temmattiin miekan teille, voi olla\nvarma, että ilo niistä kodeista kaikkoutui karkuteille heidän\nkerallaan.»\n\n»Eikä se moneen kotiin tainnut palata ensinkään — kun eivät pojatkaan\npalanneet.»\n\n»Ei, ne kodit olivat muuttuneet murheen asunnoiksi. Mutta kaikkein\nkuumimmat kyyneleet on vuodatettu salassa. Ne salassa-itkijät ne ovat\nnäissä männiköissä huokailleet pimeinä syys-öinä.»\n\n»Ettäkö ovat tulleet tänne asti? Ettäkö ovat tienneet, missä heidän\nsulhonsa lepäävät?»\n\n»Niiden morsiamien henget ne ovat tulleet ja tienneet tulla.\nUskollisina lupauksilleen ovat he itsekukin kantaneet sydämessään yhtä\nainoata kuvaa viimeiseen hengenvetoonsa asti ja ruumiista vapauduttuaan\nharhailleet kuin pesättömät linnut, kunnes ovat etsittävänsä löytäneet.»\n\n»Mikä mahti heidät lie pakottanut ja ohjannut tulemaan näin syrjäiseen\nseutuun?» huomautti poika epäuskoisena.\n\n»Mikä mahti pakottaa pääskysen lentämään tänne, näin kaukaiseen\nmaahan?» vastasi isä. »Eikö se ole polttava rakkaus ja sammumaton ikävä\nja jälleennäkemisen kaipuu, joiden voima on niin suuri, että niitä ei\nvoi vastustaa kukaan!»\n\n»Saattaa olla niinkin», myönnytteli poika.\n\n»Niin — ja kertoivat vanhat, että on tällä paikalla nähty kirkko.»\n\n»Kirkko... syys-yönä tietysti?»\n\n»Syys-yönä. Oli ollut läpeensä lasia se kirkko, niin että saattoi ulkoa\nnähdä, mitä sisällä tapahtui. Ja valoisa se oli ollut kuin jouluna.\nEi ollut näkynyt kruunuja, ei kynttilöitä, niin ettei voitu tietää,\nmistä se valo tuli, mutta kalpeaa se oli ollut kuin kuun valo. Oli\nkuulunut hiljaista soitonhyminää, josta ei oikein tietty, kuuluiko se\nkirkosta vai jostakin äärettömän kaukaa, mutta niin kaunista se oli\nollut, että sitä soittoa kuunnellessa oli yrittänyt lakata sykkimästä\nkuulijan sydän. Lasisen alttaripöydän ympärillä oli ollut polvistuneina\nkuolemankalpeita nuoria miehiä, rinnallansa yhtä kalpeat morsiamensa,\nja alttarikehän sisäpuolella oleva pappi oli vihkinyt heitä. Ja toisia\nmorsiuspareja oli ollut kirkko täynnä odottamassa vuoroaan päästä\nvihittäviksi alttarin ääreen. On näet niin, että ne, jotka ovat luodut\ntoisilleen, saavat toisensa viimein.»\n\n»Voi olla, vaikka kyllä minusta näyttää, että useimmin ne, jotka eivät\nole luodut toisilleen, saavat toisensa», pilaili poika.\n\nVanhus ei vastannut mitään, ryhtyi vain luomaan hiekkakumpua\nluurankojen ylle.\n\n\n\n\n\n\nVeromerkki\n\n\nMäkitupalainen Heikki Hurskanen oli lähtenyt kotoaan puolilta öin\nsuureen joulukuun kuntakokoukseen kirkonkylään. Aamuhämärissä päästyään\nvihdoin perille hän oli etsinyt kokoushuoneen piiloisimman sopen\nja istunut siinä toisten takana kokoon kyyristyneenä melkein koko\nkuntakokouksen ajan, sanaakaan sanomatta. Ainoastaan silloin, kun\npuheenjohtaja esitti keskusteltavaksi jonkun uuden asian, hän kohotti\npäätänsä ja käsi korvan takana kuunteli tarkkaavasti. Mutta pian\nhän taas vaipui entiseen tylsään välinpitämättömyyteensä, ikäänkuin\nkeskusteltavat kunnan asiat eivät lainkaan liikuttaisi häntä.\n\nLattialla hänen edessään kyyrötti pieni pystykorvainen koira kiiltävän\nmustassa turkissaan, valkoinen kaulus kaulassa. Sen jalat ja koko\nhintelä ruumis värisivät kuin vilussa, vaikka huone oli liiankin\nlämmin. Toisinaan, kun keskustelu kävi kuumaksi, kun ei enää välitetty\npuhevuoroista, vaan puhuttiin yhtaikaa ja puheenjohtaja paukutti\npuuvasarallaan pöytään, palauttaakseen huutajia järjestykseen, sai\nkoira niin ankaria puistatuskohtauksia, että sen oli vaikea pysyä\npaikallaan. Heikki silloin laski kätensä hellästi sen pään päälle, ja\nse rauhoitti hiukan, vaikka hiljainen värinä jatkuikin edelleen. Eikä\nHeikki ollut kaikistellen selvillä siitä, vapisiko koira vai hänen\nkätensä vaiko molemmat. Kuitenkin tuntui turvallisemmalta kummallekin\nolla näin toistensa kosketuksissa.\n\nIlta alkoi jo hämärtää, sähkövalo sytytettiin, ja se valaisi\nkokoushuoneen joka sopen kuin kirkkain päivä. Heikki ja hänen koiransa\nvavahtivat kuin salaman iskiessä, ja heidän olonsa tuntui entistä\nturvattomammalta. Kotona Hurskalan töllissä he olivat tottuneet vain\nkitupiikin himmeään valoon, joka jätti tuvan nurkat melkein pimeiksi.\n\nVihdoinkin puheenjohtaja luki esityslistaltaan viimeisen-edellisen\nkysymyksen:\n\n»Määrätään koiraveron suuruus ensi kolmivuotiskaudeksi.»\n\nHeikki Hurskanen kohoutui puoleksi seisaalle sopessaan. Hän oli aivan\nyhtenä korvana. Puheenjohtaja pöytänsä takaa tähysteli väsyneen\nnäköisenä ympärilleen, merkitäkseen muistiin puheenvuoron pyytäjät.\nMutta miehet katsoivat vain alaspäin miettivän näköisinä ja viipottivat\njalkateriään. Muuan heikkonäköinen, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli\ntapana käydä jokaisessa kuntakokouksessa sukupuolensa äänettömänä\nedustajana, kutoi sukkaa vakituisella paikallaan uunin kupeella, pitäen\nkudintaan ylhäällä aivan silmiensä edessä. Hetken aikaan Heikki ei\nkuullut muuta kuin vaimon puikkojen hiljaista helinää ja mahdollisesti\noman sydämensä kiivasta lyöntiä.\n\n»Koiravero», aloitti viimein puheenjohtaja, »on viime\nkolmivuotiskautena ollut kolme markkaa. Pidetäänkö se riittävänä\nedelleenkin, vai olisiko ehkä syytä korottaa?»\n\n»Eiköhän tuo riittäne kolme markkaa koiran henkirahaksi, niinkuin\non riittänyt tähänkin asti,» sanoi hetkisen kuluttua muuan työmies\npuhevuoroa pyytämättä.\n\n»Ei se riitä,» väitti eräs hyvinvoivan näköinen kirkonkylän kauppias,\njolla ei ollut itsellään koiraa. »Kymmenenkin markkaa on liian vähän.\nKen ei sitä jaksa maksaa, sen ei kannata koiraa elättää. Ja siksi\ntoiseksi, kenelle niistä räkyttäjistä on hyötyä. Juoksentelevat\nvain kesäkaudet pitkin metsiä ja repivät ihmisten lampaita. Köyhän\nvarsinkaan ei kannata koiraa ruokkia — jauhot maksavat.»\n\n»Sehän on kauppiaan hyöty», kuului jostakin.\n\n»Jaa, mine ole just yks meeli kun herr kaupamees», yhtyi ruotsalainen\nruukinpatruuna kauppiaaseen. »Mine tahto oikestan kakskymmenviisi marka\nhundskatt... koira... mite se nyt on?» tapaili puhuja suomalaista\nvastinetta ja haroi avuttomana käsillään tyhjää ilmaa.\n\n»Koiravero», auttoi kielitaitoinen puheenjohtaja.\n\n»Jaa, site mine meina — koiravero. Se on se, kun hävittä kaikki\nhalpa-arvone hundrakkar.»\n\nAsiasta sukeutui tiukka sananvaihto. Kaikki koirattomat ja moniaat\nvarakkaat koiranomistajatkin kannattivat kymmentä markkaa, kolmen\nmarkan puoltajien jäädessä huomattavaan vähemmistöön.\n\nKeskustelu näytti jo loppuneen, kun eräs mies nousi kiivaasti seisaalle\nja sanoi:\n\n»On täällä nurkassa muuan, joka on pyytänyt puhevuoroa senkin seitsemät\nkerrat. Eikö sitä äänivaltaansa saakaan käyttää muut kuin herrat ja\nnarrit?»\n\nKaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen\noli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken\npäivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi\nkoira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan\nnyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia\nnaurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi\nsaanut sanaakaan suustaan.\n\n»No, mitä teillä on sanomista?» kysyi puheenjohtaja.\n\n»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että\nkolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se\ntuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin...\ntuota... rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi,\nmutta köyhälle se on suuri raha... Että eikö sopisi — passaisi sillä\nlailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme,\nja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»\n\n»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne\nsuussa?» huomautettiin.\n\n»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa\nlammasta?»\n\n»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne\novat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma\nlapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen:\nistuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat... ei ne...\nlipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä\nja mitäpähän milloinkin... Ja mitä se tämä herra äsken?... Niin: että\nlampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti\n— joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea... (hän yritti sanoa:\nkorkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»\n\nHeikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen\nmarkan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna\nrypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään\nkoiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja\nheilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.\n\nAsia oli jo päättymäisillään, kun patruuna nousi seisaalle ja sanoi:\n\n»Mine tahto äänestys äyriluku — ei pääluku.»\n\n»Hyvä!»\n\nHeikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin\nyhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä\nkellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi,\njopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin\nkohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta.\nHän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä\nkuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai\nkolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin\npaperiinsa pöydän ääressä.\n\nKun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys\näyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti\nkuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten\non nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei\nole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi\npaukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut\niskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen\nsormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin,\nmutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella\npari terävää, pelästynyttä haukahdusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään\nodotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä\nja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.\n\nVastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei\nmitään, älä kysykään.\n\n»Siihen kai se jäi kolmeen, koiravero?»\n\n»Siihenkö lie... mihin lie jäänyt... Pian se kuuluu Rannankylistä suuri\nhuuto ja parku, niinkuin...»\n\n»Herra Jumala!»\n\n»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman\nenkeli... Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»\n\n»Merkkiä?... mitä merkkiä?... missä?... pihtipielessäkö?... vertako?»\n\n»Verta, verta... ellei ole merkkiä — kaulassa.»\n\n»Kaulassa?... Varjelkoon!»\n\nKoira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä\nmyöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo\naavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei\nnäyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä\nkesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä\nheittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi\nsieltä jotakin tulevaksi.\n\n»Ketä sinä sieltä vahtailet?» kysyi kerrankin vaimo.\n\n»En ketään — ilman minä vain aikojani», vastasi mies.\n\nMutta itsekseen hän ajatteli:\n\n— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan...\nkoirillekin.\n\nIkävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän\nalakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi\npöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta\njouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia\nisännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla\nistuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti\non tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla\non vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään\naavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.\n\nJumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan\nkuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä\nolisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki\nHurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti\njäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet\nverisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä\nilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut\nMustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista\navuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä\ntäyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien\nedellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi\npaksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas\noli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi\ntieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja\ntarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu\ntai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt —\njopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!\n\nPäästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti\ntaskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.\n\n»Seh, Musti—syö!»\n\nMusti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen\nvatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta\nsyödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan\ntakana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia\npäähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se\nennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta\nkuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta\nnyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja\npyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota\nitseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä\nole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä\n— nyt tai ei koskaan.\n\nLaukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi\nvastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen\njälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt\nhillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä\nlaskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.\n\nTuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen\nkoirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan\nedellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin\nolisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.\n\nHeikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan\nja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä\nsavuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin\nsydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon,\nmutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä,\nmustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki\nnosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan\nlämpimän, punaisen viivan.\n\n»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille —\nveromerkki, Musti, Musti... älä pelkää — älä pelkää!»\n\nHellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti\nisäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän\ntämmöisen teit?\n\n»Musti, pieneni... enhän se minä... nehän ne... Voi, Musti, rakkaani...\nälä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis\nhänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia\n— aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä\nheikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli\nhiljaa.\n\nHeikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä\nruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta\nvähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme,\nkylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua,\nnyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää\nkohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen\nniin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut\nsisältönsä siihen ympärille.\n\nTämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään\nedellisten jälkeen.\n\n— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti... tosia ovat ääniä.\nKohotkoot viimein tuonne ylös...jos siellä jotakin kuulijata lie, —\nmiettii synkkänä uskon mies.\n\nHeikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle\nistumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui\nsurullisista aatoksistaan.\n\n»Seh, Musti — mennään jo... Oih!... sehän onkin...»\n\nHeikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli\nniin väsynyt, että melkein horjui.\n\n\n\n"]