[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLqnS8J4CUvyhUaBDdZi2t1S-zUJjZPm7iuaMfptDeSY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3188,"Tähtien alla","Talvio, Maila",1871,1951,"3188-talvio-maila-tahtien-alla","3188__Talvio_Maila__Tähtien_alla","Romaani","romaani",[],[],"fi",1910,null,78836,475223,false,57209,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Tähtien alla: Romaani\" by Maila Talvio is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of Hilja Haapanen as she navigates her emotions and experiences in Helsinki, particularly the complexities of her engagement to Armas Brede. The narrative captures her inner turmoil, concerns about love, societal expectations, and the looming threats of loss and change in her life.  The opening of the novel sets a gloomy autumn scene in Helsinki, emphasizing the oppressive weather that mirrors Hilja's state of mind. It begins with the household's morning routine, highlighting Maali, the long-serving maid, and the rising tension in Hilja's thoughts as she receives a letter from her fiancé, Armas. While she wishes to indulge in the joy of their engagement, feelings of insecurity and jealousy arise, particularly regarding Armas's adventures in the wider world while she remains in a stagnant domestic sphere. As the narrative unfolds, a distressing telegram from her sister, Laina, amplifies Hilja's anxiety about the fragility of life, foreshadowing a deep emotional crisis as she grapples with her desire for freedom and the reality of impending responsibilities. (This is an automatically generated summary.)",[],296,"Psykologinen romaani sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin ja kuvaa Haapasten perheen elämää sateisen syksyn keskellä. Nuori Hilja odottaa levottomana kirjettä sulhaseltaan, kun taas teos tarkastelee kaupunkielämän houkutuksia, avioliittoa ja ihmisen sisäistä moraalista kamppailua.","Maila Talvion 'Tähtien alla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3188.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TÄHTIEN ALLA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSe päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivät\nsinä syksynä.\n\nOltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevät\nolikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enää\nriittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmalla\neikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivat\nmärkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne heti\nkamaraan mätänemään.\n\nSatoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina,\njoista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruista\nsyöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat.\nAleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttää\njoutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämään\nilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat,\nteatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihin\ntöihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksyn\nosalle.\n\nHaapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.\n\nHilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassa\nkädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisään\niloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se ei\nkuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa —\nhän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisi\nkirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaiko\nkasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hilja\noli.\n\nJoka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönä\nolisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuin\nsulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se,\nettä kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeen\nrinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta,\nlöysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonut\nsaada kuorta auki.\n\nKuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestään\nviipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.\n\nKyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa,\nmillä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi auki\nkuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoa\ntyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainen\nvoi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollut\nkatsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähän\nHiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas ja\nkomea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin — kyllä Hiljalla olisi\nollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja ja\nLaina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollut\nHiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinut\nolla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynyt\nkuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta.\nTänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun oli\nmorsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.\n\nTärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joita\nliekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevan\nlukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasalissa tikuttavan — saman\nvanhan kellon, joka oli tikuttanut läpi koko hänen nuoruutensa siellä\nkotipitäjässä, pappilan seinässä —, kuuli ruustinnan kaatavan kahvia,\nkuten oli kuullut miltei joka aamu kolmattakymmentä vuotta, pudotti\nvihdoin tulitikut halkokantimeen, muisti tyytyväisenä, että heille\noli ostettu kellari täyteen halkoja ennenkuin nämä pitkälliset sateet\nalkoivat, nousi varovasti ja astui, ympärilleen katsomatta, ulos,\npainaen oven kiinni perässään.\n\nHilja jäi vuoteeseen lukemaan. Heti Maalin mentyä sieppasi hän\nkynttilän yöpöydältä ja asetti sen syliinsä. Äiti ja Maali olivat\nankarasti kieltäneet häntä tekemästä niin, sitten kun lakanoihin kerran\nsattui palamaan läpi. Mutta se oli vain pieni läpi ja kun hän näki niin\nhuonosti! Yöpaidan pääntietä ja hihansuita reunusti kapea, veripunainen\nnauha, niskaan valui ohennut, vaalea palmikko ja nuorten, punastuvien\nkasvojen ympärillä nousi kuin sädekehä tuuheaa, uutta tukkaa. Hän oli\nkesällä ollut kipeänä ja silloin olivat hiukset pahasti lähteneet.\n\nKuinka nämä kirjeet aina nostivat veret kasvoille ja panivat sydämen\ntakomaan! Ne toivat onnea ja riemua, ne toivat tuulahduksen taiteen ja\nkauneuden maailmasta, itse Parisista. Mutta samalla sekaantui iloon\npieni määrä katkeruutta. Hilja ei tahtonut myöntää sitä itselleenkään.\nHän saneli itselleen, ettei tuntenut muuta kuin iloa ja kiitollisuutta.\nTiesihän hän miten kiire Armaalla oli. Mutta piikki pisti heti, kun\nei hän ollut varoillaan. Se oli ihan pieni piikki, mutta se seisoi\npystyssä, elinvoimaisena kuin punertava oras syyspellossa. Armas\non siellä suuressa maailmassa — hän yksin täällä Helsingissä:\njollei Armas aina muistakaan häntä, jos niiden taiteilijattarien ja\nparisittarien joukossa on kauniimpia kuin hän, Hilja. Ja tietysti\nonkin...\n\nArmas pani niin suuren arvon vapaudelle. Mustasukkaisuus oli hänestä\nihmistä alentava ominaisuus. He olivat päättäneet, etteivät ole\nmustasukkaisia. Armas oli sanonut, että hän toivoo Hiljan huvittelevan\nniinkuin ennen kihlaustaan. Sitä rikkaampana saa hän Hiljan omakseen,\njota enemmän Hilja on ehtinyt elää. Hilja olisi ollut onnellinen, jos\nArmas olisi kieltänyt häntä seurustelemasta muiden kanssa niin paljon\nkuin ennen. Mutta Armas väitti sellaista vanhanaikaiseksi, itsekkääksi\nrakkaudeksi. Hän tahtoo, että Hilja vapaasti elää ja nauttii — ja niin\nhän tekee itsekin. Kun he kerran yhdistävät kootut elämyksensä, tulee\nsiitä ihana aarnivalkea, joka pysyväisesti valaisee heidän kotiansa\nja karkottaa sieltä rakkauden pahimman vihollisen, arkipäiväisyyden,\nkaikiksi ajoiksi.\n\nKauniisti Armas puhui, korkeat ja lentävät olivat hänen ajatuksensa.\nHilja tunsi pienuutensa hänen rinnallaan eikä löytänyt sanoja\nvastaukseksi. Hän vain kietoi kätensä rakastetun kaulaan, painoi\nposkensa hänen poskeaan vastaan ja tunsi huumaantuneena, silmät\nsuljettuina, Armaan suudelmat kasvoillaan, kaulallaan, silmälaudoillaan.\n\nMuistot tulivat kuin kuuma aalto. Hän putosi vuoteeseensa, painoi\nkasvot kirjettä vastaan ja itki. Kynttilä oli kolahtanut lattiaan. Se\nmeni poikki ja sammui. Ruustinna riensi sisälle, nuhdesaarna oli jo\ntulvimaisillaan hänen huuliltaan, mutta se pysähtyi, kun hän huomasi\nHiljan itkevän. Hän katseli häntä hetkisen, näki, ettei itku ollut\nmitään vaarallista, meni sitten takaisin ruokasaliin ja kaasi itselleen\nneljännen puolikuppisen kahvia. Hänelle oli vähitellen tullut tavaksi\njuoda kahvinsa puolissa kupeissa. Vaikkei hän suvainnut vieraille\nkaadettavan kuin tuskallisen runsaita kuppeja, maistuivat hänelle\nitselleen vajavat kupit, varsinkin näin aamuisin.\n\nHän nousi entiseen maalaiseen tapaansa kuudelta ja istuutui kutimensa\nja kahvipannunsa ääreen ajattelemaan lapsiaan, jotka olivat hajallaan\nmaailmalla, ja odottelemaan Hiljan nousemista. Lainan tila oli taas\nviime aikoina ollut huolestuttava. Kunhan hän taas vain onnellisesti\npääsisi tämän ajan ohitse. Se oli hänelle aina niin vaikea. Johannes,\nmetsäherra, asui perheineen pohjoisessa, niin kaukana, että siellä\njo ajettiin poroilla ja lapsilla oli neljäkymmentä peninkulmaa\nkouluun. Kesät olivat siellä ylhäällä yhtä ainoaa valkeutta ja talvet\nloppumatonta pimeyttä. Johanneksen väet voivat kuitenkin aina hyvin,\nilma siellä pohjoisessa oli puhdasta. Hyvää kuului niinikään aina Pekan\nperheeltä — äiti sanoi yhä ajatuksissaan tätä poikaansa Pekaksi, kuten\nlapsena, vaikka hän viime aikoina oli kirjoittanut kirjeidensäkin\nalle \"Pietari\". Hän oli ankarasti uskonnollinen, hänellä oli hyvä\npappila, hyvät pitäjäläiset ja terveet lapset — kymmenen lasta.\nVahinko vain, että he asuivat niin kaukana, ettei isoäiti useammin\nvoinut käydä lapsikultia katsomassa. Hyvissä naimisissa oli Lahjakin,\nJumalan kiitos. Kuusi lasta oli heilläkin ja seitsemäs oli tulossa.\nLahjalta se kävi verraten helposti. Ei ruustinna ensinkään osannut olla\nhänestä niin huolissaan kuin Lainasta... Joskus meni ruustinnan ajatus\nniihinkin lapsiin, jotka kerran hukkuivat. Mutta hän ei voinut viipyä\nheissä kauan. Vuodet eivät olleet jaksaneet lääkitä sitä haavaa...\nVerraten harvoin kirjoittivat äidilleen elossa olevat lapset, mutta\nkun lapsenlapset oppivat kirjoittamaan, sai isoäiti useammin kirjeitä\nja lapset ja miniät kirjoittivat uskollisesti merkkipäivien tullen\nsekä ilmoittivat tietysti tarkasti syntymä- ja sairaustapaukset.\nIsoäiti ei unohtanut ainoankaan lapsenlapsen syntymä- tai nimipäivää.\nHän osti kotiin tusinoittain kuvakorttia, kaikenlaisia hauskoja\nkissojen, koirien ja hevosten kuvia ja kun asianomaiset alkoivat käydä\nvähän suuremmiksi, saivat he mummolta soman tytön- tai pojankuvan\nonnentoivotukseksi.\n\nJoka aamu, kun Hilja tuli huoneestaan, tapasi hän äitinsä ajatuksissaan\nläpikäymässä lastensa perheasioita tai kirjoittamassa heille. He\neivät, Hilja ja äiti, vaihtaneet monta sanaa. He kysyivät kuinka\nolivat nukkuneet — Hilja kysyi siksi, että tiesi äidin nukkuvan perin\nvähän ja äitikin kysyi Hiljan yön kulkua, vaikka Hiljalla oli aivan\nerinomainen unen lahja. Sitten Hilja lyhyesti kertoi, mitä Armas oli\nkirjoittanut ja äiti ojensi hänelle omaisten kirjeet, jotka aina\nolivat osoitetut hänelle — jos sellaisia oli tullut. Kahvia juodessa\nHilja ne luki ja äiti kutoi sukkaa ja kello nakutti. Sitten mentiin\nhakemaan sanomalehteä kirjelaatikosta eikä voitu ryhtyä mihinkään\nennenkuin se oli tullut. Hilja luki sen häthätää: ensinnä kuolin- ja\nkihlausiimoitukset sitten teatteria tai iltamia koskevat kirjoitukset\nja vihdoin pikku-uutiset. Äiti luki pääkirjoituksetkin ja yleensä koko\nsanomalehden, kannesta kanteen.\n\nHilja ompeli nykyään liinavaatteita uuteen kotiinsa. Armaan piti\nväitellä keväällä ja heti sen jälkeen vietettäisiin häät. Sekin\ntilaisuus antoi äidille ja tyttärelle päänvaivaa — oliko vihittävä\nkirkossa ja sitten syötävä päivällinen Alppilassa tai Kaisaniemessä,\ntai kutsuttaisiinko vain ahtain omaisten piiri ja vihittäisiin kotona.\n\nKoska kevääseen vielä oli pitkä aika, eivät äiti ja tytär sentään niin\npaljon puhuneet häistä kuin he niitä ajattelivat. Suurin osa Hiljan\nliinavaatetta oli annettu hyvälle liinaompelijalle valmistettavaksi,\nsillä hienoa ja kaunista siitä piti tulla, mutta merkkaustyön oli Hilja\nitsepintaisesti halunnut tehdä itse, ja niin hän nyt heti noustuaan\npainui suurten lakanoiden ja pöytäliinojen ääreen neulomaan paljotöisiä\nnimiä. Alussa hän sai ratkoa ja yritti moneen kertaan tuskastua, mutta\nvähitellen kävi ommel kauniiksi ja tasaiseksi. Menestys kiihotti\nhäntä eikä hän noussut työstään muuta kuin mennäkseen telefoniin tai\navaamaan ovea. Telefoni soi useammin, mutta kukapa tällaisena sateisena\nsyksynä olisi jaksanut käydä vieraissakaan. Jenny täti kuitenkin tuli\nHaapaselle joka päivä ja soitti monta kertaa päivässä. Usein kävi\nmyöskin Elsa, Hiljan paras ystävä. Elsa Vaarnakoski, ylioppilas.\n\nElsa tuli aina keittiön tietä ja huuteli jo kaukaa, että hän on\nniin märkä, että tuo mukanaan kokonaisen vedenpaisumuksen. Maali\npiti hänestä eikä hänellä niinmuodoin ollut hätää. Muuten Maalille\nvastenmieliset vieraat kyllä saivat kokea hänen epäsuosiotaan. Maali\nauttoi märän takin Elsan yltä, ja kuultuaan hänen äänensä, juoksi Hilja\nvastaan, laahaten käsityötä kainalossaan.\n\nElsa alkoi aina torumalla Hiljaa siitä, ettei Hilja ollut käynyt\nheillä. Se oli sellaista, että Hilja hiukan pelkäsi täti Forsbergia,\nVaarnakoskien äitiä, vaikkei hän milloinkaan ollut kohdellut Hiljaa\nkuin erittäin ystävällisesti. Sitä ei hän sanonut Elsalle, vaan syytti\nsitä, että heidän oli niin paljon parempi jutella Hiljan pienessä\nsinisessä sohvassa, kuin Vaarnakoskella, jossa tytöt kaikki kolme\nasuivat samassa huoneessa. Elsan huolena oli tavallisesti, mitä hän\nlausuisi huomisessa iltamassa, tai kenen hän saisi pitämään esitelmää\n\"Sovinnon\" iltamassa, tai mitä hän pukisi ylleen siihen tai siihen\ntilaisuuteen. Hän sadatteli ihmisten laiskuutta ja leväperäisyyttä\n— ei viitsittäisi tulla kokouksiin eikä tehtäisi mitään iltamien\nonnistumista varten!\n\nTänään, kun he olivat päässeet Hiljan siniseen sohvaan, oli Elsalla\ntällainen tiedonanto.\n\n— Niin, ensimmäinen ohjelmatoimikunnan kokous oli sitten eilen meillä.\nHerrat kävivät toissapäivänä — oikein frakissa — pyytämässä äitiä!\nÄiti pani ensin vähän vastaan. Hänestä koko puuha on myöhästynyt, mutta\nviime hetkessähän ohjelmat aina sittenkin harjoitetaan ja äiti suostui.\nPäätettiin ottaa tanssia. Sinä tulet tietysti siihen!\n\n— Ohoo! yritti Hilja sanoa vaatimattomasti, vaikka hän jo koko\nruumiissaan tunsi tanssin lumon. — Minä luulin, etten enää kelpaa\nmihinkään senjälkeen kun jouduin kihloihin.\n\n— Mene nyt suohon! Et sinä sitä itsekään ajattele. Pelkäävät sinun\nkäyneen ylpeäksi, kun jouduit kihloihin niin hienoon perheeseen... Koko\nkaupunki tietää sinun nykyään ompelevan liinavaatetta...\n\n— Ohoo!\n\nHilja nauroi koko kasvoillaan. Hänellä oli omituinen tapa nauraa niin,\nettä joka solu hänen kasvoissaan eli. Teki sen vaikutuksen kuin tuuhea,\njuuresta tunkeva, kuria tottelematon tukkakin olisi ilakoinut mukana.\n\n— Mutta minäpä sanon sinulle, touhusi Elsa — ettet saakaan, kun\ntulet rouva Bredeksi, lakata auttamasta iltamissa. Armas ei sitä\nvaadi ensinkään — siitä minä häntä kunnioitan, vaikka me muuten niin\nmonessa asiassa olemme eri mieltä. Tanssi sinä vain, kyllä Armas omalla\nhaarallaan pitää hauskaa.\n\nHiljaan pisti ja hänen hymynsä kävi väkinäiseksi. Hän olisi halunnut\nkysyä, millä perustuksella Elsa sanoi niin, mutta eihän sellaista\nsaattanut päästää huulilleen.\n\n— Ne tulevat tänään juhlallisesti sinua pyytämään, puhui Elsa taasen.\n— Ethän sinä kiellä, ethän! No niin, tiesinhän minä sen. Minua\ninnoittavat sellaiset makeat kihlaukset, kun ihmiset äkkiä muuttuvat\nniin, etteivät enää huoli mistään muusta, elävät vain \"toisiaan varten\".\n\nHiljan mieleen tuli, että juuri sellaiseksi hän olisi kihlauksensa\nsuonut, mutta hän etsi kiireesti ompelukohdan lakanasta ja kysyi:\n\n— Kutka tulevat?\n\n— Saat sitten nähdä...\n\n— Mutta sano nyt...\n\n— No niin, meidän Hannes tietysti. Eihän hän päästä käsistään yhtään\nhetkeä, jolloin saa sinut nähdä. Se on hänelle taidenautinto...\n\n— Älä nyt! koetti Hilja keskeyttää, vaikka hänelle oli erinomaisen\nmieluista kuulla, että häntä pidettiin kauniina. Armaan tähden se oli\nsuorastaan tärkeääkin.\n\n— Eihän siinä mitään pahaa ole. Ei Armaan ensinkään tarvitse olla\nmustasukkainen. Hannes katselee sinua aivan esteettisesti. Sinähän\nolet niin kreikkalainen. Aarne Koskinen tulee Hanneksen mukaan.\nAarne on hieno poika. Hän on luvannut liittyä Sovintoon... Muuten\narpajaisohjelma on suunniteltu suurenmoiseksi. Otso Okkolalta pyydetään\njuhlaruno. Hänellä kuuluu olevan jokin aihe ja nythän hän on päässyt\nrouvastaan... Voi, voi, minun pitäisi lähteä, mutta kun tässä on niin\nhyvä istua!\n\nHilja kiersi kätensä hänen ympärilleen ja pidätti hänet. Hänen\nmielensä oli joutunut juhlahumun läikyntään ja hänen täytyi saada\nkuulla enemmän. Hän sai kuulla, että tanssiin tulisivat \"ne vanhat\",\nnimittäin ne, jotka vuodesta vuoteen olivat tanssineet juhlaohjelmissa,\nsekä joku uusi lisää. Heitä oli: Britta, Elsan sisar, Anni Koskinen,\nKaino Autere, Tyyne Leinonen, Meri Nikkilä, Linda Kaisla ja Hilja,\nja... joku vielä, jota ei Elsa muistanut. Ai, tietysti Elma Vaurio,\nparas kaikista. Neiti Höökiä tietysti ajateltiin harjoittamaan. Eihän\nHelsingissä ollut niin suurta valikoimisen varaa.\n\n— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä! sanoi Elsa taas hetken perästä ja\nsävähti pystyyn. — Osakunnassa on tänään illanvietto... En minä viitsi\ntehdä tilausta telefonissa. Minun pitää kuitenkin mennä katsomaan,\nonko flyygeli vireessä Sovinnon huomista juhlaa varten. Meillähän on\nniin hieno ohjelma. Mutta ne taitelijat ovat aina niin arat siitä\nvirityksestä. Eikä virittäjää aina saa viime hetkessä.\n\nHilja kasasi käsityön kainaloonsa ja meni jouduttamaan kahvia.\nKahvipöydässä oli äiti mukana ja he keskustelivat Elsan kanssa puiden,\nperunoiden ja voin hinnoista. Elsa tunnusti nöyränä ja nauraen, ettei\nymmärtänyt paljon niistä asioista. Äiti heillä ne kaikki hoiti. Kun\njoutui, kuten hän, Elsa, osakuntaelämään ja raittiushommiin, niin ei\njäänyt aikaa lukuihinkaan, saatikka sitten taloustoimiin. Hänenkin\nkandidaattinsa siirtyi ties mihin aikoihin. Se oli aivan hirveää!\n\n— Kun toiset eivät tee mitään! palasi hän alituiseen harmiaiheeseensa,\njonka kymmeniä kertoja samoin sanoin puoleksi tosissaan, puoleksi\nleikillä, oli purkanut kuuluville. — Meillä ei ole työnjakoa. Kaikki\nsälytetään muutamien niskoille. Kyllä tuo Hiljakin saisi auttaa minua\nenemmän — ettetkö sinä osaisi puhua tai lausua tai vaikka laulaa! Se\non paljasta kuvittelua, ettet osaa. Ja sen teidän vuokralaisenne, sen\nMatariston, sen minä mieluimmin nylkisin! Hänestä ei ole vähintäkään\nhyötyä osakunnassa. Kaksi kertaa olen nähnyt hänet kokouksessa eikä hän\nole puhunut eikä pukahtanut.\n\n— Hän on ahkera poika, ehätti ruustinna puolustajan, — ja maksaa\ntäsmällisesti. Hänestä ei ole mitään vaivaa. Me olemme häneen hyvin\ntyytyväiset.\n\n— Kyllä minä sen uskon! nauroi Elsa hiukan silittäen äskeistä\nmoitettaan, — mutta kyllä hänen pitäisi ruveta ottamaan osaa\nosakuntaelämään. Se sellainen karhumaisuuskin menisi hänestä\nvähemmälle. Eikö tätikin sanoisi hänelle. Tai sano sinä, Hilja! Voi,\nvoi kuinka te olette hienotunteisia. Minäpä ravistaisin häntä aika\ntavalla, jos asuisin täällä saman katon alla.\n\nElsa näytti, vehnäleipä toisessa, piparikakku toisessa kädessä, miten\nhän häntä ravistaisi. Häntä täytyi nauraa, niin hullunkurinen hän\noli. Ja pakahtuakseen nauroivat sekä Hilja että ruustinna, kun hän\neteisessä, pois lähtiessään, yhtäkkiä iski nyrkkinsä Matariston oveen.\n\n— Herra Mataristo, oletteko kotona?\n\n— Jaa-a, kuului yksivakainen, ujo ääni.\n\n— Minä olen Elsa Vaarnakoski, teidän osakuntatoverinne. Tahdoin vaan\nsanoa, että tulisitte tänään kokoukseen ja illanviettoon. Mitä se on,\nettette käytä hyväksenne osakuntaa. Tulettehan. Tottahan te kuulitte?\nMeillä valitaan tänään kansanvalistuskomitea, minä ehdotan teitä.\nTottahan te tulette...?\n\nElsa pui nyrkkiä Hiljalle, joka oli kyykistynyt salin kynnykselle ja\nnauroi siinä katketakseen. Pää ovenrakoa vastaan sai Elsa odottaa hyvän\naikaa ennenkuin äskeinen yksivakainen ääni, entistä epävarmempana\nvastasi:\n\n— Jaa-a!\n\n— No hyvä on! sanoi Elsa sitovasti ja läksi.\n\nKeskipäivällä tulivat herrat, Hannes Vaarnakoski ja Aarne Koskinen.\nHilja ei ollut tietävinään heidän asiastaan, vaan vei heidät salin\nplyshiliinapeitteisen pöydän ääreen, hämmästyi heidän pyyntöään ja\nantoi punastuen suostumuksensa.\n\nKoskinen oli pitkä, laiha, mustatukkainen, heleäihoinen ja\nhajamielinen professorinpoika, joka kirjoitteli Virittäjään ja kulki\nlahjakkaan nuoren miehen maineessa. Vaarnakoski oli hänen täydellinen\nvastakohtansa. Hänen pituuttaan kannatti jykevä tanakkuus, hän puhui\npaljon ja vaikka mistä. Kaikki hänen kasvoissaan oli väritöntä. Hänellä\noli leveät, tukevat, huonosti harjatut hampaat. Hän tiesi kaikki\nHelsingin juorut ja halusikin esiintyä niiden itsetietoisena tuntijana.\nHänelle oli erityisen mieluista katsella kauniita nuoria tyttöjä,\nsaattaa heidät namille ja sitten armahtaa heitä. Hilja oli kiitollinen\nesine, sillä veri nousi helposti hänen kasvoilleen ja silloin olivat\nhänen korvanlehtensäkin kuin veripisarat.\n\nKun kysymys Hiljan esiintymisestä arpajaisissa oli ratkaistu, oli\nsyntymäisillään vaitiolo. Hilja tunsi Vaarnakosken katseen kasvoillaan\nja kuumeni jo. Mutta Vaarnakoski armahti häntä ja rupesi puhumaan:\n\n— No, kai te olette kuullut, että Otso Okkola nyt lopulta on päässyt\nrouvastaan. Dorothea rouva matkustaa Ruotsiin. Sillä naisella on\ntempperamenttia. Se oli Oopperakellarissa viskannut kahvelin Otson\nkasvoihin. Se ei sopinut aviovaimoksi. Taiteilijattarena se olisi\nvoinut olla mainio. Sääli, sääli! Se oli kuin elämänlanka, niin hento\nja samalla käärmemäinen. Ja osasi kynsiä. Verratonta sen kanssa oli\nviettää iltaa ja yötä. Se räiskyi ja se säkenöi. Ja osasi pukeutua!\nNenäliinoista kenkiin asti oli kaikki valikoitua. Sääli, sääli, että se\njoutui aviovaimoksi ja hukkasi seitsemän vuotta elämästään. Tietenkin\nhän vielä voi yrittää, jahka vuosi nyt on mennyt, mutta näyttämöllä\non aika kalliimpaa kuin muun taiteen tanterilla... Hän aikoo\nnäyttelijättäreksi. Minä kehoitin. Ja sitten: ei mitään kotimoraalia\npainamaan, ei mitään aviomoraalia...! Tekin, neiti Haapanen, että te\nmenitte kihloihin. Te ette sovi siihen...!\n\nHilja oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi ja suupielissä nyki hymy, joka\nenemmän oli sukua itkulle kuin naurulle. Hän veti paperiveitsellä,\njonka jostakin oli saanut käsiinsä, voimiensa takaa viivoja pöytäliinan\nnukkaan, eikä löytänyt sanoja. Aarne Koskinen tunsi hämillään ja\nsuutuksissaan aseman tukaluuden ja käsitti samalla, että kajoaminen\nsiihen olisi ollut sen pahentamista. Vaarnakoski kidutti heitä\nhetkisen, otti sitten hallitsevan ylemmyydellä paperossilaatikon\ntaskustaan ja särki äänettömyyden.\n\n— Sallitteko, neiti Haapanen? Minussa istuu vanha Aatami vielä perin\nlujassa. Sinä, Koskinen, tietysti et tupakoi. Sisareni Elsahan kuuluu\nkääntäneen sinut uskoonsa. Ei, ei, lapset, ihminen toki ei tule\ntekopyhäksi niin kauan kuin hän lankeaa. Minä uskallan kokemuksesta\nsanoa, että hänen parhaimmat hetkensä ovat ne, jolloin hän katuu,\nryvettyään liassa... Niin...\n\nKoskinen odotti vilkastuneena ja taistelunhaluisena suunvuoroa.\n\n— Siis: älä taistele, älä koetakaan seisoa. Olet parempi ihminen, jota\nsyvemmälle lankeat.\n\n— Niin, tietysti, sanoi Hilja, suuttuneena itselleen siitä, että äsken\noli jäänyt vastausta vaille ja ettei nytkään keksinyt mitään tehoisaa.\n\nVaarnakoski heilautti kättään ja laski paperossin tuhka-astian laitaa\nvastaan.\n\n— Minä sanon vain: jos te tahdotte antaa isänmaalle tusinaihmisiä,\nniin menkää raittiusseuroihin ja siveellisyysyhdistyksiin. Mutta jos te\ntahdotte antaa sille taiteilijoita, yksilöitä, niin eläkää ja antakaa\nihmisten elää!\n\n— Ja rypeä! iski Hilja kiinni, tyytyväisenä iskuunsa ja samalla\nvoittaen takaisin tasapainonsa.\n\n— Niin, juuri rypeä! sanoi Vaarnakoski vakavasti kuin vanhus, joka\npuhuu kalliista elämänkokemuksesta.\n\n— Mutta minä en käsitä, ehätti Koskinen sanomaan, — kuinka sinä voit\nkuulua niin vanhoillisen lehden toimitukseen kuin \"Maaemo\".\n\n— Minä toimitan ulkomaanosastoa. Mitä lehden vanhoillisuus minuun\nkuuluu!\n\nHilja oli kiitollinen Koskiselle hänen iskustaan, muttei taaskaan\nkeksinyt mitään lisättävää. Herrat huomasivat olevan ajan lähteä ja\nnousivat. Eteisessä tarttui Vaarnakoski vielä kiinni suustaan.\n\n— Ettekö te pelkää, kun asutte täällä keskellä\nsosialistiaristokratiaa? sanoi hän. — Samassa talossa Leena\nParkkari-Lehmus, Mikki Parkkari-Lehmus...\n\n— Ja \"Moukarin\" toimittajia jos kuin monta! lisäsi Koskinen.\n\n— Entä jos täällä olisi pommitehdas. Vaikka jonakin kauniina päivänä\nräjähtäisitte ilmaan.\n\nHilja kertoi nauraen, että he Haapaset lähettävät kaikki kerjäläiset\nParkkari-Lehmukselle. Mutta eivät he mitään anna! Kerjäläiset tulevat\nsieltä perin suuttuneina. Kerran, juuri ennen viime valtiopäiviä —\nja tämän kertoi Hilja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt äänensä\ntunkevan kattojen ja permantojen läpi — tapasivat Haapasen vanha\npalvelija ja rouva Parkkari-Lehmus toisensa parvekkeella. Maali tomutti\nmattoja ja Leena rouva vispilöi lasissa munaa ja sokeria. \"No, joko te\nolette päättänyt ketä äänestätte?\" sanoi Leena rouva. \"Jo\", vastasi\nMaali ja käänsi selkänsä. \"Rouvaa minä ainakaan en äänestä. Ettehän te\nole edes oikealla tavalla naimisissa.\"\n\n— Hyvä, hyvä!... se täytyy panna pikku-uutisiin! nauroi Vaarnakoski ja\nkopeloi taskukirjaansa. — Älkää pelätkö, en minä pane mitään nimiä.\n\nHerrat läksivät. Hilja haki esiin käsityönsä, mutta neuloi huonosti ja\nsai ratkoa. Jenny täti ja äiti puhuivat pitkältä telefonissa. Jenny\ntäti sanoi, ettei hän tänään jaksa nousta portaita Haapaselle. Hilja\nvoi sensijaan tulla hänen luokseen iltapäiväkahville. Hän on löytänyt\nuuden kotileipomon, josta saa erinomaisia sokerileipiä, kolme viidellä\npennillä. Äiti lupasi Hiljan puolesta, että Hilja tulee. Hilja nyrpisti\nhiukan nenäänsä ja vastusti. Ei hän viitsisi, kun näin sataa.\n\nSatoi todella lakkaamatta. Seinät pihanpuolella olivat omaksuneet\ntaivaan harmauden ja alas ikkunapieliä valui ikäänkuin mustia suonia.\nRuudut olivat läämityt täyteen pisaroiden jälkiä ja teitä.\n\nHämärissä, päivällisen jälkeen, juuri kun Hilja teki lähtöä Jenny\ntädin luo, sattui outo tapaus: tuli sähkösanoma. Hilja oli eteisessä\nja pelästyi, kuten ainakin ihminen, joka harvoin on ollut tekemisissä\nsähkösanomien kanssa. Hänelle tuli se tunne, ettei saa pelästyttää\näitiä, ja allekirjoitettuaan kuitin, repi hän porraskäytävässä auki\nsinetin ja luki vaivalloisesti:\n\n\"Laina ikävöi mammaa. Odotamme. Toivo.\"\n\nHän hengitti taas. Siis Laina toki vielä elää. Tai kukaties... Eiväthän\nihmiset koskaan sano sähkösanomissa kaikkea. Hän jäi silmänräpäykseksi\ntuijottamaan ulos liankarvaiseen seinään vastapäätä ja pihamaalle,\njonka märän asfaltin poikki talonmies paraikaa astui, väsyneenä ja\nlaahustellen jalkojaan. Hän oli nähtävästi hiukan humalassa. Johonkin\nkeittiön ikkunaan syttyi tuli ja punaiset kupariastiat hyllyllä\nkiilsivät. Talonmiehen vaimo nousi ylöspäin jostakin kellarista, jonka\naukko oli ihan musta. Hän kiikutteli raskaasti muodotonta ruumistaan.\nPieni, punainen huivi oli sidottu solmuun leuan alle. Omituinen kaamea\ntunne tuli Hiljaan. Kaikki mitä hän näki: surullinen, sateen valama\npihamaa, väsynyt, sairas mies vaimoineen, yksin keittiön ikkunakin,\njonka takana palvelustytön varjo liikkui, tarttui hänen silmäkalvoonsa\nja teki pahaatietävän enteen vaikutuksen. Jotakin kauheaa tapahtuu.\nSiitä ei ole pelastusta eikä ulospääsyä. Täytyy vain odottaa ja antaa\nsen likenemistään liketä, kunnes se tapahtuu... Tämä, joka nyt on\ntulossa, on itse elämää, kovaa, vakavaa elämää, jonka ote on raudanluja\neikä leikkivä, kuten se, jolla nuori tyttö ja hänen tanssitoverinsa\npitelevät toisiaan, kiitäessään yli kiiltävän permannon. Elämä on\nniinkuin tuo pihamaa, nuo väsyneet ihmiset ovat ihmisen kuva. Vaimo\non hakenut punaisen huivin päähänsä, hän on etsinyt punaa ja iloa\nelämältä. Hänellä on kahdeksan, pian yhdeksän lasta. Kuoleeko hän pian?\nKuoleeko Laina?\n\nSilmänräpäykset ovat joskus niin hedelmälliset. Sähkösanoma kädessä\neli Hilja itselleen uuden, oudon silmänräpäyksen. Hän heräsi siihen,\nettä äiti tuli eteisen ovelle ja kysyi häneltä, mitä hän teki siellä\nportaissa.\n\n— Jotakin Lainalta ja Toivolta, sanoi äiti ja hänen kunnolliset\narki-ihmisen kasvonsa jännittyivät.\n\nHe olivat niin tottuneet siihen, että jos jotakin odottamatonta oli\nkohtaamassa, niin Lainalta ja Toivolta se tuli. Kaikki ne vuodet,\njolloin he olivat olleet naimisissa, se oli ollut sellaista. Viikko\nsitten oli Laina kirjoittanut äidille kovin alakuloisen kirjeen ja\nsanonut tuntevansa, ettei enää kestä. Hänellä ei enää ole halua elää.\nLapsia hänen käy sääli, varmaan Toivo menee uusiin naimisiin. Äidin\npitää pian tulla ottamaan lapset. Ruustinna, käytännöllinen ihminen ja\nyhdeksän lapsen äiti, oli kirjoittanut vastaan pitkän, rauhoittavan\nkirjeen: siinä tilassa tulee ihmiselle kaikenlaisia ajatuksia, mutta\nvarmaan käy hyvin, kuten edellisilläkin kerroilla. Ja nyt siitä\nvarmasti tulee poika. Jenny täti on siitä niin vakuutettu, että jo\nkutoo pientä sinistä villaröijyä. Jahka aika nyt vähän lähenee, tulee\näiti.\n\nTästä kirjeestä oli kulunut viikko, ja nyt tämä sähkösanoma!\n\nEi ruustinna pahasti pelästynyt, tottunut kun oli Lainan\nsairastelemiseen. Se hänelle sentään paikalla oli selvänä, että asia\non vakava ja että huomispäivänä on lähdettävä, ja hänen ajatuksensa\nsiirtyi heti käytännöllisiin toimiin: mitä vielä on tehtävä kotona ja\nmitä pitää ottaa mukaan matkalle.\n\nHiljalle eivät matkavalmistukset antaneet työtä. Äiti oli aina tottunut\ntekemään kaikki itse. Hän meni antamaan Maalille määräyksiä ja Hilja\njäi neuvottomana yksinäisyyteen. Hän kiersi huoneesta huoneeseen ja\nsaneli itselleen, että jos Laina kuolee...! Ei, ei, Jumala ei voi olla\nniin kova! Lainahan oli niin kaunis, kaikkien ihailema ja tavoittelema,\nja niin terve. Naimisiin mentyä sitten tuli paljasta sairautta ja\nsurkeutta. Kuinka Jumala sallii sellaista? Ja nyt on hän itse, Hilja,\nmenemäisillään naimisiin... Ah, ei sitä voi ajatella. Se on niin\nkauheaa!\n\nVihdoin kierreltyään tapasi hän itsensä omasta huoneestaan, selkä\nlämmintä muuria vastaan. Häntä värisytti ja hän iski kuin apua etsien\nkatseensa johonkin esineeseen. Silmä sattui hienoon venetsialaiseen\nmaljakkoon kirjoituspöydällä. Siinä oli kuihtuneita, punaisia ruusuja.\nParempaa ankkuria ei hän olisi voinut löytää. Armas oli tuonut kukat,\nkun ensi kerran tuli heille. Illalla he olivat menneet kihloihin ja\nseuraavana päivänä, huhtikuun sadekuurojen välillä, auringon paisteessa\nhän oli tullut. Kolme päivää myöhemmin hän oli tuonut maljakon kukkia\nvarten. Ne olivat Hiljalle kuin reliikki, niihin oli salaperäisesti\nkätkettynä koko hänen rakkautensa ihme eikä hän sallinut kenenkään\nmuun järjestää pikkuesineitä kirjoituspöydällään, ettei maljakko\njoutuisi vaaraan. Se oli niin hauras ja herkkä, siroa, vihreähtävää,\nkultasuonista lasia. Muutenkin oli huone täynnä Armaan lahjoja ja\nennen kaikkia muistoja heidän yhdessäolonsa ihanista hetkistä. Pöydän\ntakaa nousi marmorinen Venuksen pää, sohvan yläpuolella riippui suuri\n\"Toteninsel\", vastapäisellä seinällä hymyili Mona-Lisa arvoituksellista\nhymyään ja katosta valui alas lamppu maidonvalkeine lasikoristuksineen.\nKaikki muistutti Armasta. Ikkunoista ympäri ahtaan pihan tuli valoa\nniin, ettei huone ollut pimeä. Sinisillä huonekaluilla ja vuoteella,\njoka oli kohollaan valkoisia pitsikoristeita, sai valaistus kuutamon\nkelmeyttä. Venetsialaisen maljakon pintoja vastaan taittuivat säteet\nkimmellellen.\n\nÄkkiä kiintyi Hiljan korva ääniin ruokasalista.\n\n— Eihän sähkösanomassa muuta ole kuin että Laina ikävöi mammaa. Voi,\nvoi sentään, Jumala antaa välistä niitä lapsia liian tiheään.\n\nSe oli äidin ääni ja heti senjälkeen tuli Maalin:\n\n— Mikäs hätä näillä on. Pastorihan on rikas eikä meidän Lainakaan\nmennyt hänelle tyhjänä. Mutta kun oikein köyhillekin antaa yhdeksän\nlasta...\n\n— Kyllähän Jumala tietää mitä tekee. Näin ihmissilmillä katsoen vain\non kovin lyhyt aika siitä, kun pikku Elli syntyi.\n\n— Toisilla on sellainen siunaus. Minun sisarentyttäreni kun sai kaksi\nkertaa perätysten kaksoset... Ja niin köyhää kuin siinäkin perheessä\noli — mies sellainen juoppo. Ja entä tämä meidän talonmies! Ruustinna\nmenisi kerran katsomaan. Ihan siellä läkähtyy, kun oven avaa. Tämä\nlapsi on nyt yhdeksäs. Siunaukseksiko sitten on vai miksi.\n\nHiljasta tuntui, että hän läkähtyy. Hän ei tahdo kuulla enempää!\n\"Jumala antaa välistä lapsia liian tiheään.\" Heitä oli heitäkin ollut\nliian paljon — olikohan hänkin syntynyt liian tiheään? Mitä kauheita\najatuksia nämä olivatkaan! Hän ei enää tahdo kuulla mitään, ei ajatella\nmitään! Hän painoi kädet ohimojaan vastaan ja tarttui kovalla otteella\nhiuksiinsa. Ruumiillinen kipu karkotti hetkiseksi ajatuksen. Hän näki\nesineet huoneessa, sädehtivän maljakon ja valkoisen marmoripään.\nSilmä kiintyi marmoripäähän. Se oli tänään niin ankara. Se oli Hiljaa\nvastaan, se ei hyväksynyt hänen ajatuksiaan. Se syytti.\n\n— Sellaista on elämä. Älä niskoittele. Sinun on elettävä se niinkuin\nkaikkien muiden, ja sitten kuoltava.\n\nHilja iski katseensa lahjomattomiin kasvoihin ja puolusti itseään:\n\n— Minkä minä sille voin, että se minusta on rumaa ja häpeällistä! Minä\nen tahdo sellaista avioliittoa — en, en, en!\n\nHänen teki mieli iskeä nyrkkinsä ankariin kasvoihin. Kyyneleet\nvaivasivat lähteissään, tulematta esiin. Hän oli ilmisodassa noita\nkasvoja vastaan, jotka puolustivat elämää ja hän tunsi, että ne\nvoittavat. Hän ei jaksa taistella, hän tietää, että kaikki tämä\nläkähdyttää hänet.\n\nHän tuli juoksu jalan ruokasaliin ja tapasi äitinsä istumassa\novensuussa telttatuolilla, jota ei hän muuten milloinkaan käyttänyt\nkuin kirkossa. Sähkösanoma oli hänen kädessään.\n\n— Mamma on levoton! huusi Hilja, siristäen silmiään valoa vastaan ja\naseman vakavuus painui taasen kuin rautainen koura pitelemään hänen\nhartioitaan.\n\n— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi ruustinna ja nousi, ikäänkuin hänet\nolisi yllätetty luvattomissa ajatuksissa, tarkastamaan sukkaläjää,\njonka oli tuonut pöydän toiseen päähän. Hilja ei saanut kysytyksi\nenempää ja ajelehti, tietämättä mitä teki, saliin.\n\nKuolee, kuolee, kuolee! se on varma. Kun äiti ennättää perille, makaa\nLaina jo valkoisena valkoisessa vuoteessaan. Tuskan hiki pisaroi\notsalta ja liimaa otsaan vaalean tukan, joka kerran oli laheinta\nsilkkiä. Ja hänen rinnallaan on ruma, muodoton olento, jota hän hakee\nhellin, sammuvin silmin.\n\nKuinka Hilja tunsi vihaavansa tuota rumaa pientä, joka on ruhjonut\nhänen siskonsa, nuoren, kauniin Lainan!\n\nSamanlainen olet sinä kerran itse ollut! iski hänen mieleensä. Yhtä\nruma ja punainen! Ja niin kaunis olet sinä nyt ja iloinen...\n\nAh minä en enää koskaan tule iloiseksi, minä inhoan itseäni, minä en\nole pyytänyt tulla herätetyksi elämään enkä minä sitä niin rakasta,\netten minä hetkenä hyvänsä voisi sitä heittää...\n\nValehtelet, tyttö...! Sinä tahdot vielä nähdä sulhasesi, sinä janoat\nhänen suudelmaansa, sinä tahdot elää pitkän elämän hänen omanaan. Sinä\nolet joskus unessa nähnyt, että teilläkin on lapsi, pieni poika, joka\nkietoo kätensä isän kaulaan ja pyrkii isän polvelle...\n\nNiin, niin, niin! Se on totta. Minä en tiedä mitä minä tahdon, minä en\ntiedä mitään, minä en ymmärrä mitään!\n\nJa Hilja tarttui oikealla kädellään vasempaansa, jotta tuntisi\nkihlasormuksen olevan paikallaan. Hän painoi sitä kovasti ja tuijotti\nkauan tyhjyyteen.\n\nMaali kantoi kolisten alas matka-arkkuja ullakolta. Äiti käski\nnoutaa kinkkua ja makkaraa ja keittää munia. Hän söi aina matkoilla\nomia eväitään eikä ravintolasta ottanut kuin lasin maitoa tai kupin\nkahvia. Maali kulki edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja äiti\npuhui hänelle kovalla äänellä, jotta kuuluisi keittiöön asti. Pyykki\noli pestävä ennen joulusiivousta. Sitä oli karttunut kovin paljon.\nPuukellaria oli tarkoin pidettävä silmällä. Jos naapurin palvelustytöt\nvielä yrittäisivät avonaisin lampuin käydä ullakolla, niin oli\nvälttämättä ilmoitettava talon isännöitsijälle. Sitten äiti huusi\nHiljaa.\n\n— Sinä et moneen viikkoon ole käynyt hovineuvoksella. Mitä se on!\nSinun täytyy oppia ihmistapoja. He ovat Armaan omaisia. Sinun täytyy.\nOlisi hyvä, jos kävisit ainakin kerran viikossa.\n\nHilja tuli nyrpeäksi, muttei sanonut mitään.\n\nHeti sähkösanoman tultua oli ruustinna soittanut Jenny tädille —\nhänelle piti tehdä tarkka tili pienemmistäkin asioista, saaatikka\nsitten tällaisesta — ja pian oli hän talossa.\n\nHän oli ruustinnan kaksoissisar ja rakasti sisartaan ja sisarensa\nlapsia yli kaiken. Kesät hän aina ennen, rovastin eläessä, oli\nviettänyt Haapasten pappilassa ja armovuosien mentyä oli ruustinna,\npääasiassa hänen tähtensä, muuttanut Helsinkiin. Heidän piti asettua\nasumaan yhteen, mutta he riitaantuivat jostakin pienestä asiasta juuri\nratkaisevalla hetkellä ja katsoivat parhaaksi asua kukin haarallaan. He\nolivat hyvin toistensa näköiset, molemmilla oli säännölliset, verevät\nmiellyttävät kasvot ja kiiltävä, ruskea tukka. Ennen oli vieraiden\nollut vaikea erottaa heitä toisistaan. Nyt oli rouva Haapanen paljon\nlihavampi kuin Jenny täti. Toisen ulkomuoto vaikutti toimekkaalta,\nhuoltapitävältä ja äidilliseltä. Siinä oli kaikkea mitä elämä jättää.\nToinen vaikutti hennolta ja keskentekoiselta ja vaikka hiukset olivat\nkäherretyt ja vaatteet iloisen väriset ja viimeistä muotia, alkoi koko\nolennossa jo tuntua sitä kulmikkaisuutta, mikä tulee naimattomiin\nnaisiin, jotka eivät koskaan ole tunteneet elämän täysinäisiä iloja ja\nsuruja. Jenny täti ja ruustinna Haapanen riitaantuivat ylen helposti ja\naina mitä vähäpätöisimmistä syistä.\n\n— No, alkoi Jenny täti heti eteisessä, — Toivo sähkötti! Laina on\ntaas huonompi. Sinä lähdet tietysti, Aline. Kyllä minä pidän huolta\nHiljasta... Minä olen hyvin vihainen Toivolle. Onko tämä nyt laitaa.\nSaat sanoa Toivolle, etten olisi odottanut häneltä tätä! Hän...\n\n— Hss! sanoi ruustinna. — Mataristo on kotona.\n\n— Oh, ei hän tiedä mistä minä puhun! Sano se vain Toivolle. — Hän\non muuten kelpo mies, mutta tässä asiassa — ihan niinkuin kaikki\nmiehet... Missä Hilja on? Hiljaaa! Tule tervehtimään tätiä. No, suutele\ntätiä. Paremmin... No, tyttöseni, onko Armas kirjoittanut?\n\nJenny täti taivutti Hiljan pään puoleensa, sillä hän oli paljon\nlyhyempi Hiljaa, ja suuteli häntä huulille, poskille, niskaan. Ei hän\nodottanut vastausta kysymykseensä, hän kysyi muuten vain, tottumuksesta.\n\n— Alina, alkoi hän samassa, — mitä tuliaisia sinä aiot viedä\nlapsille? Minä tahtoisin lähettää Lainalle leivoksia ja viinirypäleitä.\nNiistä hän pitää. Kun sinä vain saisit rypäleet perille paleltumatta.\nKuka tietää kuinka kylmä siellä maalla voi olla. Sitten minulla on\nEllille gumminen porsas ja Eeville kukko, joka kiekuu. Oikein somat. Ja\nvain viisikymmentä penniä kappale. Pikku pojun röijy nyt ei ole valmis,\nminä lähetän sen postissa. Mutta ne eivät saakaan mennä pesemään\nsitä tulikuumalla vedellä. Lainalla on aina sellaisia huolimattomia\npalvelustyttöjä... Hilja lapseni, sinä olet itkenyt. Te salaatte\nminulta jotakin... Ties vaikka Laina olisi kuollut...!\n\n— Emme tiedä enempää kuin sinäkään, sanoi ruustinna kuivasti.\n\nJenny täti istui suu auki ja tuijotti vuoroin ruustinnaan, vuoroin\nHiljaan. Hiljaa rupesi naurattamaan. Jenny täti nauratti häntä\nusein vakavina hetkinä, ja pelastuakseen rupesi hän ottamaan esiin\nkahvikuppeja kaapista.\n\n— Näyttäkää minulle sähkösanoma.\n\nHän sai sen.\n\nRuustinna käänteli sukkavarastoaan ja huomasi, että parhaimmat sukat\nsattuivat olemaan likaisina. Oli ikävä näin lauantai-iltana pyytää\nMaalia pesemään.\n\n— Minä olen niin vihainen Toivolle, että...! sanoi Jenny täti.\n\n— Ei tässä voi syyttää ketään, sanoi ruustinna. — Kun ihminen menee\nnaimisiin, niin hänen pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkea.\n\n— Mutta joka vuosi lapsi! Eihän mikään terveys kestä sellaista. Ja\nsellainen kukkanen kuin Laina oli. Toivo ei laisinkaan tiedä, minkä\naarteen hän Lainassa sai. Hän ei taida tietää, kutka kaikki Lainaa\nyrittelivät...\n\n— Älä nyt viitsi.\n\n— Mutta niinhän se oli! tulistui Jenny täti ja rummutti\npöytään pienellä kädellään, jossa oli kolme sormusta, kaksi\ntimanttikannallista, kolmas sinikivellinen. — Toivon pitää se tietää.\nJollet sinä sano sitä hänelle, niin minä kirjoitan.\n\n— Se onkin parasta. Kirjoita sinä.\n\nSisaren ääni oli vähän ärsyttävä ja Jenny täti karkasi ylös kuin\nvieteri.\n\n— Sinä tahdot minua kirjoittamaan, vaikka itse juuri menet sinne ja\nvoisit puhua. Sinä et senvertaa tahdo auttaa minua. Vaikka sinä tiedät,\nettä minulla ehkä on ulkomaanmatka edessä...\n\n— Joskus jälkeen joulun...\n\n— Ei ensinkään. Lääkäri voi määrätä lähdön miksi hetkeksi hyvänsä,\njolleivät ilmat parane. Ja eikö minulla ole työtä...!\n\n— Mutta itsehän sinä sanoit, että tahdot kirjoittaa.\n\n— Niin, kun sinä kieltäydyt viemästä perille terveisiäni. Mahdat\nluulla, että minun työni on niin helppoa että minä huvikseni käyn\ntalosta taloon... Minä lähden nyt.\n\n— Mutta rakas Jenny...\n\n— Hyvästi. Ehkä saan pyytää Maalia ostamaan kaksikymmentä leivosta ja\nkilon viinirypäleitä. Tässä on rahat.\n\nMaali oli karkealla kädellään työntänyt auki käytävän oven ja laski\nkahvipannun pöydälle.\n\n— Ei neiti nyt mene minnekään, sanoi hän uskollisen palvelijan\näreällä, määräävällä äänellä.\n\nMutta hento, pieni Jenny täti oli jo juossut eteiseen ja pani hattua\npäähänsä. Hilja, turhaan peitellen leikillisyyttä mielessään, seurasi\nhänen kintereillään ja kävi kiinni käsiin, jotka hermostuneesti\npistivät hattuneulaa.\n\n— Täti, tuleehan täti huomenna päivälliselle. Meillä on lintu.\nMaali sai sattumalta suurenmoisen linnun. Laitamme luumuputinkia\njälkiruuaksi...\n\nKyyneleet olivat Jenny tädin silmissä.\n\n— Mamma on aivan sietämätön. Ja sinä naurat sinäkin. Älä kiellä\nensinkään. Sinun silmäsi nauravat.\n\nHilja talutti hänet, olkapäistä kuljettaen, puoliväkisin ruokasaliin\nja pian istuivat nuo kolme, jotka mitä lujimmilla sukulaisuussiteillä\nläpi elämän olivat olleet sidotut toisiinsa, täydessä sovussa juomassa\nkahvia. Jenny täti muisti jo, että ruustinnan musta puku oli aivan\nliian huono ristiäisiin. Se oli sitäpaitsi nähty molemmissa edellisissä\nristiäisissä eikä semmoinen käynyt laatuun. Ruustinna vakuutti, että\nse on ihan tarpeeksi hyvä, mutta häntä ilahutti kuitenkin, että hänen\nasioistaan välitettiin. Jenny täti iski silmää Hiljalle ja selitti\npitävänsä huolta siitä, että isoäidillä Lainan pikku pojun ristiäisissä\non uusi puku. Mutta tuskin oli siitä huolesta päästy, kun hän muisti,\nettei Hiljan mitenkään sovi jäädä tänne yksin, kun on herra talossa.\n\nHilja oli kauan pidätellyt leikillisyyttä mielessään, mutta nyt hän\npurskahti täyteen nauruun.\n\n— Aijai kuinka täti on hassu!\n\n— Mutta jäähän Maali kotiin, sanoi äiti.\n\n— Maali on sittenkin palvelija, väitti täti vakavana ja pelästyneenä.\n— Maali nukkuu kuin seinä eikä tiedä, mitä pahaa Hiljalle voi\ntapahtua. Minä tunnen Maalin unen, häntä ei saa valveille millään.\nMinun täytyy jättää ulkomaanmatkani — en tiedä muuta neuvoa.\n\n— Kaikkia hullutuksia! sanoi äiti.\n\n— Tai täytyy sulkea ovi Matariston huoneesta eteiseen. Hän saa kulkea\nsuoraan portaisiin.\n\n— Huone tulee kylmäksi...\n\n— Sille ei voi mitään. Voisihan hän myöhään tulla kotiin ja Hilja\nvoisi sattua olemaan salissa ja ovi voisi olla auki...\n\n— Hiljan pitää katsoa, että ovi on kiinni, keskeytti ruustinna ja\nhänen äänestään tuntui, että uusi riita helposti voi nousta.\n\n— Jenny täti kulta, päästi Hilja tulemaan yhteen kyytiin ja samaan\näänilajiin kuin täti äsken, — mutta voisi sattua vieläkin hullummin:\nMataristo voisi sairastua keskellä yötä ja minun täytyisi mennä häntä\nhoitamaan. Olisiko se sopimatonta?\n\n— Sinä olet niin tyhmä, ettei sinulle viitsi vastata, sanoi Jenny täti\nja kysyi sisareltaan, tulisiko pannusta kolmas kuppi.\n\nTietenkin sieltä tuli. Kahvia keitettiin aina siltä varalta.\n\nMutta Hilja oli joutunut ylenannettuun mielialaan, Jenny täti oli tällä\nkertaa liian hullunkurinen.\n\nHän tukahutti nenäliinaan naurunsa ja karkasi keittiöön, saadakseen\nedes Maalille purkaa mieltään. Mutta Maali ei tällä hetkellä ollut\nvastaanottoisalla tuulella... Hän kuurasi kupareja. Näivettynyt,\nluiseva käsi hankasi kattilan kylkeä. Tuolilla oli ruustinnan alushame\nja sukkia. Hilja ymmärsi, että niiden pesu oli tullut lauantaitöiden\ntielle. Hän kiersi auki vesijohdon hanan ja rupesi viruttamaan kättään,\njotta olisi olevinaan jotakin asiaa. Ei ollut kulunut montakaan\nsilmänräpäystä ennenkuin Jenny tädin pienet, hyppivät askeleet\nkuuluivat käytävästä. Hän puhui jo puolitiessä.\n\n— Hiljaaa! Tyttöseni — kuinka sinä käyttäydyt! Tule heti tänne. Ei\nsaa sillä tavalla juosta pois kesken tädin puhetta. Mitä sinä luulet\nArmaan sanovan, jos jäät tänne noin vain yksinäsi...\n\n— Armaan! toisti Hilja helisevin äänin ja viskasi päätään niin, että\nhiukset hulmusivat. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, loistavat ja\npehmeät.\n\n— Niin, juuri Armas, sanoi täti, silmät pystyssä. — Armas on hienosta\nperheestä, jossa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja. Ajattele, jos hänen\nhienot sukulaisensa saisivat tietää...\n\n— Minä viis hänen hienoista sukulaisistaan! nelisti Hilja tulemaan ja\nasettui oviaukkoon tädin eteen, kädet vielä märkinä. Hän nousi vuoroin\nvarpailleen, laskeutui vuoroin kantapäilleen, koukisti käsivarsiaan ja\nheilutti niitä nyrkkeinä, ikäänkuin voimiaan koetellakseen. — Minä en\nkärsi, että minun siipiäni leikataan. Armaskaan ei sitä tahdo.\n\nHän seisoi kuin nuori, uusi aika vanhaa, väistyvää vastassa.\n\nHän oli pitkä ja solakka, hiukan hintelä ja kapeapovinen. Tummansininen\npuku sulki sileänä, joskaan ei kireänä, allensa paraikaa kehittyvän\nruumiin. Samettipäärmeen alta hihansuissa ja kaulan ympärillä\nerottautui eheä, valkoinen hipiä.\n\n— Mitä sinä puhut! päivitteli täti, väistyen tytön märkiä käsiä. —\nEt kärsi, että tätisi, joka sinua rakastaa, taivuttaa sinun siipiäsi\nlentämään oikeaan suuntaan. Kyllä vieraat tulevat ja leikkaavat.\n\n— Antaa leikata! pani Hilja uppiniskaisesti. — Armas on minun, muusta\nminä en välitä!\n\n— Mutta entä, jollei Armas olekaan niin lujasti sinun, ettei joku voi\nhäntä viedä...!\n\nTäti pelästyi itsekin ajattelemattomia sanojaan. Hän todella ei ollut\ntarkoittanut mitään ja hän riensi tekemään kaikkensa saadakseen Hiljan\nkasvoista avuttoman pelästyksen. Hän taivutti hänen päänsä huultensa\ntasalle ja suuteli häntä poskille, huulille, hiuksiin. Hän pyyteli\nanteeksi. Hänen oli mahdoton nähdä Hiljan kärsivän.\n\nKeittiön käytävässä syleilivät täti ja sisarentytär vihdoin toisiaan\nja astuivat hellinä ystävinä ruokasaliin, missä äiti järjesti\nmatkatarpeitaan.\n\nMaata pannessa kajasti Hiljalle vielä kerran tulevaisuuden tie\nomituisen vakavana. Kerran ennen, kauan sitten, kun isä kuoli, oli hän\naavistanut jotakin samantapaista. Mutta nyt tämä välähti eteen selvänä,\nikäänkuin valonheittäjä äkkiä olisi iskenyt auki pimeyden.\n\nLaina kuolee, kuolee nuorena ja kauniina ja kolme pientä lasta jää\nhänen tilalleen. Hän eli, rakasti, kuoli. Hänen lastensa edessä on\nsama tie. Köyhän vaimon edessä pihamaan kivijalassa on sama tie.\nHänen, Hilja Haapasen, Armas Breden morsiamen edessä on sama tie. Vain\njoidenkin vuosien eroavaisuudesta on kysymys.\n\nHilja vapisi valonheittäjän edessä kuin lintu, joka on joutunut\nihmiskäteen. Elämä tuntui kurjalta, rumalta, käsittämättömältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla läksi äiti.\n\nOli oikein helpottavaa, kun tiesi hänen rientävän Lainaa kohti. Vain\nkärsivällisyyttä! Pian hän on perillä ja kaikki kääntyy vielä hyvin\npäin.\n\n\n\n\nII\n\n\nSisarukset Jenny ja Aline Murman olivat vanhaa pappissukua. Kaksi\nheidän veljeään vielä eli pappeina kaukana maalla. Yksi veljeksistä\noli aivan nuorena lähtenyt merille. Hänestä ei kymmeneen vuoteen\nollut kuulunut mitään. Perhe ei ollut niitä sukurakkaita, jotka eri\nelämänteistä huolimatta tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. Aika ja\netäisyydet olivat heidät erottaneet. Vuoden vaihteessa vaihtoivat\nhe joskus tervehdyksen — lyhyt kortti oli, sydämellisistä sanoista\nhuolimatta, niukka. Säännöllisesti lähettivät he toisilleen kutsun\nhäihin ja hautajaisiin. Mutta Hiljalla oli Helsingissä niin läheisiä\nsukulaisia kuin serkkuja, joiden ohi hän kadulla kulki kuin vieraiden\nihmisten ohi.\n\nJenny täti oli nuorena erään rikkaan, hiukan omituisen\nitämerenmaakuntalaisen aatelisrouvan seuranaisena joutunut Riikaan.\nRouva oli sattunut kiintymään hyvänsävyiseen Jennyyn ja Jenny oli\njäänyt hänen luokseen pitemmäksi aikaa kuin alussa oli ajateltu. Tänä\naikana eli Jenny elämänsä ainoan, lyhyen rakkauden eikä hänen sydämensä\nvalittu ollut kukaan vähempi kuin aatelisen rouvan ainoa poika. Kaikki\noli mitä viattominta laatua: muutama suudelma valkoiselle kädelle —\nJennyllä oli harvinaisen pienet, sirot kädet —, muutama punainen\nkukkanen rintaan. Mutta kun vanha rouva sai vihiä asiasta, nosti hän\nsuuren melun ja Jennyn oli nopeasti palattava Suomeen. Jenny täti ei\nkoskaan puhunut Riianmatkastaan ja vain joku harva nuoruudentuttava\ntiesi koko asiasta. Vuosien perästä sai Jenny sattumalta tietää,\nettä hänen nuoruutensa sankari oli joutunut naimisiin jonkun\nylhäissyntyisen kaunottaren kanssa ja lyhyen avioliiton jälkeen kuollut\ntapaturmaisesti. Sattui olemaan lauantai-ilta, kun Jenny täti kuuli\ntämän: hän meni silloin saksalaiseen kirkkoon ja itki koko ensimmäisen\nvirren ajan, painuneena penkkiinsä. Saksalaisen uudentestamenttinsa\nlehtien välissä oli hän aina Riianmatkastaan lähtien säilyttänyt\nhaaltunutta kukkasta ja tämä kukkanen kävi tästälähtien entistä\nkallisarvoisemmaksi. Jenny täti elätti itseään antamalla saksantunteja.\nHänen suurena huolenaan oli vain, että nykyään vaadittiin berliniläistä\nsaksaa, kun hänestä Itämerenmaakuntien saksa oli paljon selvempää ja\nkauniimpaa.\n\nIsänsä kuoltua oli Jenny täti pitkiä vuosia asunut yhdessä äitinsä\nkanssa. He olivat pitäneet täysihoitolaisia ja alussa heillä oli asunut\nhienoa väkeä: maistereita, jotka kirjoittivat tohtoriväitöskirjojaan\nja maksoivat hyvin, mutta myöhemmin oli tullut ylioppilaita ja\nkoululaisia, jotka kolmeen mieheen sulloutuivat samaan huoneeseen\nja tahtoivat maksaa niin vähän kuin suinkin. Viime vuodet olivat\nmonesti olleet tuskalliset, kun äiti oli kipeä ja täysihoitolaiset\ntyytymättömiä.\n\nÄitinsä kuoltua Jenny täti sitten asettui asumaan neiti Lydia\nLängforsin kanssa, joka pitkät ajat oli ollut täysihoitolaisena\näidillä. Heillä oli kolme huonetta ja keittiö: molemmilla neideillä\nmakuuhuoneensa, keittiössä he söivät ja sali heillä oli yhteinen.\nSalissa antoi Jenny täti tuntinsa niille, jotka halusivat tulla hänen\nluokseen. Useimmat olivat kiitollisia, että hän tuli heidän kotiinsa.\nHänen seurustelupiiriinsä kuului muutama opettajaperhe, muutamia\nvanhempia saksaa puhuvia rouvia ja neitejä sekä saksalaisen papin\nperhe. Hän kävi säännöllisesti saksalaisessa kirkossa ja tapasi siellä\nkaikki tuttavansa. Lydia Längforsin kautta hän kyllä sittemmin oli\njoutunut tekemisiin toisten — ja aivan toisenlaisten ihmisten kanssa.\n\nTämä Lydia Längfors oli hyvin palkattu kassanhoitajatar suuressa\npankissa ja tunsi koko Helsingin, ainakin ulkomuodolta. Hän tiesi\nkaikkien ihmisten sekä rahalliset että henkiset suhteet, arvioi\nensi silmäyksellään uuden ihmisen, joka sattui hänen tielleen, teki\nsen purevasti ja terävästi. Hän kävi hyvin puettuna, oli komean\nnäköinen ja herätti huomiota minne tuli. Hän seurasi kiihkeästi\nyleisiä asioita, oli kiivas puoluelainen ja lakkasi erinäisissä\najankäänteissä tervehtimästä vastapuolueen johtohenkilöitä. Pankissa\nhänen tietysti täytyi virkansa puolesta olla heillekin kohtelias,\nmutta pankin ulkopuolella oli hänellä täydet kansalaisoikeudet ja\nsilloin hän selvästi näytti kantansa heihin. Hänet tavattiin usein\ntoimittamassa adresseja ja protesteja erinäisille henkilöille ja\nusein hänet valittiin kunniatervehdyksille. Väliajoilla teatterissa\ntavattiin hänet keräämässä rahaa kukkiin tai laakeriseppeleisiin\nja hän teki sen sillä tavalla, että ihmiset yksin eivät voineet\nolla antamatta, vaan lisäksi pitivät kunniana, että saivat olla\nantamassa. Sekä Lydia Längfors että Jenny täti lukivat sanomalehdet\nsyntymäilmoituksista matkustavaisiin asti tuiki tarkkaan. Joka toinen\nkesä teki Lydia ulkomaanmatkan, tavallisesti Norjaan. Heidän ei tullut\nmieleensäkään, että he olisivat matkustaneet yhdessä, vaikka Jennykin\naina jonkin vuoden perästä saattoi tehdä lyhyemmän matkan. He olivat\nhyvin erilaiset ja pysyivät yhdessä vain arkipäiväisten asioiden\nliittäminä. Ja sillä lailla tulivat he aika hyvin toimeen keskenään.\nTosin ei puuttunut ristiriitoja, mutta Jenny, joka ei milloinkaan olisi\nalistunut kaksoissisarensa tahdon alle, teki sen säännöllisesti Lydiaan\nnähden. Hän uskotteli tekevänsä sen siksi, että kunnioitti Lydiaa\npohjaltaan hyvänä ja kelpo ihmisenä, mutta itse asiassa hän pelkäsi\nLydiaa. Joskus kun teatterissa näyteltiin jokin klassillinen kappale,\nmeni Jenny Lydian mukana ensi-iltaan ja toisinaan, kun oli saapunut\nsynkkä poliittinen huhu, läksi Lydia Jennyn mukana kirkkoon. Yhteisenä\najankuluna oli asuintovereilla kortit. He pelasivat Mylly-Mattia ja\nmuuta viatonta ja panivat pasianssia. Mieliruuatkin sattuivat heillä\nolemaan samat, paitsi että Lydia piti hummereista, joita ei Jenny\nvoinut syödä. He viettivät molemmat nimipäiviään, panivat paljon huolta\nvalmistuksiin ja saivat paljon kukkia, kakkuja ja onnitteluja. Salaa\nhe laskivat toistensa kukkalaitteet, nähdäkseen kumpiko sai enemmän.\nLydia sai aina enemmän, Jenny ei koskaan siinä suhteessa saavuttanut\nhäntä. Mutta hänen merkkipäivänsä sattuivatkin onnellisempaan aikaan.\nNimipäivävastaanotoissa heidän tuttavansa jonkin verran sekaantuivat\nyhteen: Jennyn pappis- ja opettaja- ja saksalaisneitituttavuudet ja\nLydian pankki- ja ylemmät virkamiespiirit.\n\nViime Lydianpäivä oli ollut merkillinen siitä, että Hilja Haapanen ja\nArmas Brede silloin ensi kerran näkivät toisensa. Heidän tutustumisensa\noli heti herättänyt huomiota, sillä he olivat ensi hetkestä asti\nrakastuneesti vetäytyneet ikkunakomeroon puhelemaan ja kun oli soitettu\npianoa, eivät he olleet jääneet kuuntelemaan, vaan siirtyneet Jenny\ntädin kamariin. Kihlaus oli sitten seurannut niin pian, että nekin\nhämmästyivät, jotka jo tuona Lydianpäivänä sitä ennustivat. Mutta\nsenjälkeen oli Jenny täti entistä enemmän Lydian käsissä, sillä Lydia\npiti itseään ikäänkuin kihlattujen suojeluspyhänä, koska he hänen\nkauttaan olivat tutustuneet ja Jenny täti eli ainaisessa pelossa,\nettä Lydia — ja Lydian kautta Armaan sukulaiset — saisi huonon\nkäsityksen Hiljasta, niin ajattelematon kuin Hilja oli. Hänen vallaton\nsuoruutensa kehittyi kehittymistään, sillä Armas ihaili sitä, eikä hän\nenää koettanutkaan taltuttaa rajuja päähänpistojaan, Armas kun suosi\nniitäkin. Hilja saattoi todella koska tahansa tehdä jonkin tyhmyyden.\nVastaiseksi Lydia kyllä oli häneen tyytyväinen, jopa hänestä ylpeilikin\nkuin ikinä omasta keksinnöstään ja ompeli hänelle jo kallista,\nsuuritöistä häälahjaa. Mutta Hilja ei ymmärtänyt olla Armaan omaisille\nhuomaavainen ja varomattomasti hän vastaili itse Lydialle. Hän näytti\nyleensä selvästi keistä ei pitänyt ja onnettomuudeksi hän oli saanut\npäähänsä, että Armaan sukulaiset olivat ikäviä. Sitä ei hän toki ollut\nsanonut Lydialle, mutta Jenny täti näki hänen päänsä heilahduksista,\nettä hän jonakin hetkenä voi sanoa senkin. Ja silloin voi tapahtua mitä\ntahansa. Se oli kyllä tullut sekä Aline Haapasen että Jenny Murmanin\nkorviin, että Bredein suvussa epäilyksellä oli katseltu tätä kihlausta.\nHiljan kauneus kyllä oli osaltaan haihduttanut epäilyksiä, muttei\nläheskään kaikkia. Jotakin epäsuoraa ja vaanivaa oli ilmassa, sen tunsi\nHiljakin, kaikista hyväilyistä huolimatta, millä Armaan äiti ja sisaret\nhäntä hyvittelivät, kun hän joskus heillä kävi. Yhä vaikeammaksi kävi\nrouva Haapaselle ja Jenny tädille saada häntä taivutetuksi menemään\nArmaan vanhempien luo.\n\nArmaan isä oli aikaisemmin ollut suuren tuomiokunnan päänä maaseudulla.\nSittemmin oli hänet kutsuttu huomattavaan toimeen Helsinkiin. Äiti oli\nsyntyisin von Scholzen, niitä kauneudestaan kuuluisia sisaruksia, jotka\nkaikki joutuivat niin ylhäisiin naimisiin. Eivät rouva Breden lapset\nkuitenkaan enää olleet kauniita, paitsi vanhin, Armas. Hän oli komea.\nJa niin hilpeä ja miellyttävä hän oli, miltei vaatimaton.\n\nHiljan äiti pelkäsi sisimmässä mielessään Bredein perhettä.\nHän oli aivan samaa mieltä kuin Hilja: ettei Bredein seurassa\nkoskaan voinut liikkua vapaasti. Aina oli kankeaa ja tukalaa. Hän\ntunsi vaistomaisesti, että he häntä vain sietivät, valhe kuulsi\nystävällisyyden alta. Mutta tätä ei hän tietenkään millään lailla\npäästänyt kenenkään tietoon, kaikkein vähimmin Hiljan.\n\nHän, Aline Murman, oli nuorena joutunut naimisiin isänsä apulaisen,\npastori Haapasen kanssa ja kuudentoista vuoden aikana olivat heidän\nyhdeksän lastansa syntyneet. Kolme vanhinta ja kaksi nuorinta eli\n— neljä keskimmäistä oli kuollut. Sentähden oli ikäero vanhinten\nja nuorinten välillä verraten suuri, mutta vielä suurempi oli\nero ulkomuodoissa ja luonteissa. Vanhimmat olivat joka suhteessa\noikeita pappilan lapsia, luonteiltaan mallikelpoisia ja yhteiskunnan\npalvelukseen soveltuvia, ulkomuodoltaan samanlaisia kuin joukko.\nMolemmat nuorimmat sensijaan olivat outoja vilkkaita, ajattelemattomia\nja joka paikassa huomiota herättäviä. Ihmiset ihmettelivät, miten\nhe olivatkin niin erilaisia. Äiti tiesi, että isä niihin aikoihin,\njolloin he saivat elämän kipinän, oli istunut komiteassa Helsingissä\nja palannut kotiin merkillisen nuortuneena ja ruvennut suunnittelemaan\nulkomaanmatkaa. Kun Laina oli pienenä, oli hän sitten saanut\nvirkavapautta, matkustellut Palestiinassa ja palannut kotiin Italian\nja Saksan kautta. Ja siltä matkalta oli hän tuonut paljon kuvia,\nvalokuvia maisemista ja jäljennöksiä kuuluisten etelämaalaisten\nmestarien tauluista. Pappilan seinillä nähtiin nyt kuva Getsemanen\nyrttitarhasta, maisemia, joissa mustat poppelipuut vartioivat\nkeltaisia temppeliraunioita, useita Kristuksen kuvia, ja sitten oli\nkaunis, katuva nainen, joka luki kirjaa ja jonka pitkät, vaaleat\nkiharat valuivat avatuille lehdille. Se oli Maria Magdalenan kuva.\nUlkomaanmatkan jälkeen rovasti myöskin osti soittokoneen taloon ja\nmääräsi, että Lainan ja Hiljan pitää oppia soittamaan. Kun pitäjän\nnuoria vapunpäivänä, juhannuksena ja sillä välin kokoontui pappilaan,\ntanssittiin suuressa salissa.\n\nRovasti oli aikoinaan ankarasti pidellyt nuorten huveja eikä seurakunta\nenää ymmärtänyt, mitä rovastista piti uskoa, kun hän sallii tanssia\nomassa pappilassaan. Rovastille vihamieliset pitäjäläiset ivasivat ja\npilkkasivat, suruttomille ei asia merkinnyt enempää kuin ilmanmuutos,\nmutta uskovaiset surivat. Ei siinä kyllin, että vanhat, köyhät muijat,\njoille kirkko oli kaikki kaikessa, tulivat itkemään ruustinnalle\nhuoltaan, vaan tuli myöskin mahtavia isäntiä ja emäntiä valittamaan, ja\nruustinna päätti tehdä kaikkensa säilyttääkseen miehensä ja seurakunnan\nvälit hyvinä. Hän hämmästyi kirkasta hymyä miehensä kasvoilla ja\nhän hämmästyi sanoja, jotka sai mieheltään vastaukseksi: \"Minä olen\nmuuttunut, se on totta. Ennen minä olin äreä ja synkkä, lapsistani en\nvälittänyt, sinulta aina vain _vaadin._ Jumalani asiaa ajoin tulella\nja miekalla. Nyt on minun valoisa olla, viihdyn lasteni kanssa, sinua\ntahtoisin kiittää joka askeleestasi. Jumalani asiaa koetan ajaa\nrakkaudella. En enää voi tuomita ihmisiä, sillä olen itse syntinen\nihminen ja tarvitsen kaikkien anteeksiantoa...\"\n\nRuustinna ei ymmärtänyt miestään. \"Mikä sinun on?\" kysyi hän\nlevottomana. \"Silmäni ovat avautuneet, elämä on antanut minulle\nopetuksen. Mutta miksi sinä pelästyt? Kaikkihan on hyvin.\" Ruustinna\nläksi neuvottomana pois. Jos rovasti olisi ärähtänyt hänelle, olisi se\nollut hänelle paljon mieluisempaa. Hän olisi sen ymmärtänyt. Nyt hän\npiti miestään sairaana.\n\nElämän kovuus oli kerran vienyt nämä kaksi ihmistä niin kauas\ntoisistaan. Apulaispapin palkasta oli aloittelevan miehen pitänyt\nauttaa omaisiaan ja Aline rouva oli itse lapsi, kun hän kävi\nvastaanottamaan lapsiaan ja kantamaan huolta kaikista perheen\nkäytännöllisistä asioista. Mies oli tulta ja henkeä, hänellä ei jäänyt\naikaa eikä halua sellaisiin. Nuori rouva otti taakan hartioilleen sillä\npäättäväisyydellä, millä varattomista oloista lähtenyt, järkevästi\nkasvatettu ihminen voi sen tehdä. Hän oppi pusertamaan tähkästä joka\njyvän, hän oppi miltei tyhjästä luomaan, hän tuli toimeen mitättömän\nvähällä unella, hänelle riitti mitä jäi, kun muut olivat ravitut. Hän\nsai aikansa ulottumaan keittiöön, lastenkamariin, navettaan ja saliin.\nHän polki ompelukonetta, hän istui kangaspuulla. Alaluokilla käyttivät\npojat äidin kutomia ja ompelemia vaatteita ja vielä yläluokilla olivat\nvaatteet äidin kutomat, joskin kyläräätälin neulomat. Pidoissa ja\npiispankäräjillä piti ruustinna itse huolen ruuista ja tuli ensi kerran\neläessään kodissaan valmiiseen ruokapöytään miehensä hautajaisissa.\nEikä silloinkaan suinkaan siksi, ettei olisi voinut voittaa suruaan,\nvaan siksi, että tapa niin vaati. Yksin lastensa hautajaisetkin —\nniiden, jotka hukkuivat — oli hän itse valmistanut. Ne eivät olleet\nsuuret, mutta siinä sitä oli ollut itsensä voittamista. Hänet oli\nlapsesta asti kasvatettu noudattamaan tapoja eikä hän koskaan ehtinyt\najatella tai arvostella niitä, vielä vähemmin hänen mieleensä oli\njohtunut asettua niiden yläpuolelle. Hän pelkäsi miehensä hyvää nimeä\nja pappilassa piti elettämän niin, ettei kenelläkään ollut sanomista.\n\nHän ei tehnyt syvän luonteen vaikutusta. Kuka ties mitä hänestä olisi\nvoinut tulla, jolleivät käytännölliset asiat olisi valjastaneet\nhäntä aisoihinsa ja vieneet häneltä mietiskelyn mahdollisuutta.\nRovastille taas tuli ensimmäisen leimuavan hengenjulistuksen ajan\njälkeen epäilyksen ja taistelun aika. Hän kävi ankaraksi itselleen ja\nmuille. Ruustinna ei ehtinyt epäillä. Hän oli ottanut vastaan uskonnon\nvalmiina, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Aviopuolisoiden välille\nei syntynyt ajatusten vaihtoa muusta kuin päivän asioista. Rovasti\nsaattoi valvoa öitä epäilystensä ääressä. Ruustinna nukkui joka\nhetken, jonka pieniltä lapsiltaan sai nukutuksi. Hän palveli miestään,\nlapsiaan ja pitäjäläisiä koko sielullaan ja mielellään ja piti\npalvelijat kurissa. Hädän hetkenä saattoi hän itsekseen siunata tai\nhuutaa avukseen Jumalaa, hän pani vaistomaisesti kätensä ristiin, kun\nasettui aterialle, hän kävi joka vuosi ehtoollisella miehensä kanssa,\nhän opetti lapset joka ilta lukemaan ehtoorukouksen. Niin eli hän\nJumalan kanssa täydellisessä sovinnossa ja koetti huolellisesti antaa\nhänelle, mitä hänelle tuli. Hän oli iloinen ja ylpeä, kun emännät ja\nmuijat sunnuntaisin kahvikuppiensa ääressä pappilassa kehuivat rovastin\nsaarnaa, hän punastui mielihyvästä, kun piispa kehui hänen ruokaansa,\nhän riemuitsi, kun rovasti kutsuttiin komiteaan Helsinkiin ja häneen\nkoski kipeästi joka moite, aiheeton tai aiheellinen, joka pappilaisista\npääsi liikkumaan pitäjälle. Kun rovasti oli ulkomailla, oli koko talous\nhänen hallussaan. Laina oli lisäksi silloin pieni, mutta se aika toi\nsittenkin suuria onnenhetkiä, sillä pitäjäläiset kokoontuivat pappilaan\nkuulemaan uutisia kaukaiselta matkalta ja moittivat kappalaisen\nsaarnoja. Suuri oli ilo, kun rovasti palasi. Pitäjäläiset panivat\noikein toimeen tervetuliaiskutsut.\n\nSilloin kun soittokone tuotiin pappilaan ja pitäjäläisten suosio\nsielunpaimeneensa nähden peloittavasti horjui, joutuivat mies ja vaimo\nensi kerran katsomaan suhdettaan syvemmälle. Ruustinna ei nähnyt\nkuilua, joka oli avautunut heidän välilleen, rovasti sen näki. Hän\nhuomasi samalla, miten se oli syntynyt ja alkoi soimata itseään. Hän,\nhän oli kaikkeen syypää, hän oli jättänyt vaimonsa yksin arkipäivän\nraadantaan. Hän päätti koettaa päästä yli kuilun. Ja kerran kun Aline\nrouva istui käsityönsä ääressä, tuli rovasti tuolille vastapäätä. Hänen\noli vaikea päästä alkuun, jonkun vieraan ihmisen kanssa olisi ollut\nhelpompaa. Hän tuskitteli pahemmin kuin rakastunut tunnustuksensa\nedessä, mutta sai kun saikin vihdoinkin suustaan, ettei pidä välittää\nmaailman puheista, ne, jotka nyt tuomitsevat heidän viatonta iloaan,\neivät vielä ole päässeet Herran tuntemiseen. Nuorten täytyy kodissa\nsaada sitä iloa, mikä kuuluu heidän ikäänsä, muuten he ottavat sen\nmaailmalta eivätkä ehkä silloin saa sitä niin viattomana. \"Mutta\nkun kaikki sinun ystäväsi sinut heittävät!\" sanoi ruustinna. Eikä\nhän päässyt sen yli, vaan palasi aina siihen, vaikka rovasti olisi\nyrittänyt mistä päästä. Keskustelu ei vienyt heitä likemmä toisiaan.\nVanhempia lapsia oli isän niinikään mahdoton voittaa, mutta pienemmät\ntulivat likeisiksi. Pikku Hiljaa, joka oli syntynyt ulkomaanmatkan\njälkeen, isä kanniskeli sylissään ja kiikutteli polvellaan. Vasta nyt\nlastensa keskellä alkoi Kristuksen suhde lapsiin hänelle selvitä.\n\nMutta pitäjällä ruvettiin puhumaan, ettei rovasti enää mahda\nolla selvissä järjissä: hän taitaa jo tulla lapsekkaaksi, hänen\nsaarnansakin ovat sellaisia pehmeitä ja outoja. Hän tunnustaa omia\nsyntejään, miten hän on pettänyt ja valehdellut — tässäkin pyhässä\npaikassa on hän haltioitunut pois Jumalan vakavasta, yksinkertaisesta\nsanasta... Se oli toki monen mielestä liikaa, että hän sillä lailla\nalensi itsensä. Toiset tekivät suorastaan pilaa rovastista. Pitäjän\nsäätyläiset huomauttivat ruustinnalle tosiystävinä, että rovastin\noli muistaminen olevansa tekemisissä rahvaan kanssa, joka aina\ntarvitsee auktoriteetteja. Papin auktoriteettia ei saata alentaa\nitsetunnustuksilla. Mutta muutamiin seurakuntalaisiin vaikutti rovastin\nkääntyminen kuin tulinen miekka. Synkkä, kova Mikko Paanu, jota\naikoinaan oli epäilty äitinsä murhasta, tuli tunnustamaan tekonsa ja\ntunnusti vielä muitakin tekojaan. He puhuivat pitkältä rovastin kanssa,\nmutta kun rovasti toi hänet ruokasaliin tarjotakseen hänelle ruokaa\nperheensä pöydässä, koska hän oli tullut kaukaa ja yksintein aikoi\nnimismiehen luo, ei ruustinnalle ollut mieleen, että vastapestylle\nlattialle jäi jälkiä hänen saappaistaan. Tyllin Liena-Kaisa tuli\ntuomaan rovastille markkaa, jonka kaksikymmentä vuotta sitten oli\nvarastanut kauppiaan myymäläpöydältä. Kauppias oli kuollut, joten ei\nmarkkaa enää voitu antaa hänelle, mutta se pantiin vaivaiskassaan ja\nLiena-Kaisa sai rauhan. Monet muutkin pitäjässä tulivat rovastin uuden\nuskonelämän jälkeen mielenmuutokseen ja rupesivat elämään hiljaisen\nilon elämää.\n\nSitä juuri rovasti nykyään saarnasi, että elämää tulee nauttia ilolla\nja kiitollisuudella. Ristikin on kannettava ilolla, kunnes Herra itse\ntahtoo ottaa sen pois. Sillä se annetaan aina ihmisen kasvatukseksi ja\notetaan pois, kun hän on kypsynyt siihen, mihin suuri kasvattaja tahtoo\nhänet saada. Eihän rovastin entisillä uskonystävillä oikeastaan ollut\nmitään tähän sanomista. Sitä iloa vain eivät he voineet hyväksyä, sillä\nheistä maailman tuli olla surun laakso.\n\nNuorimmat lapset olivat vielä pieniä, kun rovasti sairastui. Hän oli\nsairasmatkalla kastunut läpimäräksi ja vilustunut. Hänen jäseniinsä\ntuli niin hirveä kolotus, ettei hän päässyt liikkumaan. Turhaan\nkävivät tohtorit ja hierojamuijat — rovasti painui vuoteeseen eikä\nenää terveenä noussut. Hänelle tuli pitkä, kova sairaus. Entiset\nystävät ja opetuslapset tunsivat nyt Jumalan rakastavan vitsan ja\nriensivät kiittäen ja ylistäen tuskaisen sairasvuoteen ääreen. He\ntahtoivat tietää, eikö rovasti jo näkisi, että maailma on murheen\nlaakso ja ihminen vain vaivainen matkamies. Mutta he tapasivat lapset\nnukkineen, puuhevosineen leikkimässä sairaan ympärillä ja kun tuskat\npusersivat hikeä otsalle, pyysi hän lapsia laulamaan. Jumalan karitsa,\nkultakruunut ja valkeat vaatteet olivat lauluissa. Mutta oli myös\nsellaisia lauluja, joissa puhuttiin pikku jänöstä, Mansikista ja\nMustikista ja muista maallisista asioista. Pitäjäläiset ihmettelivät\nHerran voimaa palvelijassaan.\n\nNyt oli ruustinnalla työtä. Kaikki lepäsi hänen niskoillaan — alkaen\nmaanviljelyksestä sairaan hoitamiseen asti. Apulainen oli tietysti\notettava taloon ja hänen ruuastaan pidettävä huoli. Ruustinna ei\nnurkunut, ei kysynyt jumalaltaan: miksi? vaan kävi kiinni reippain\nkäsin. Hänen voimansa kasvoivat uskomattoman suuriksi, toimintanani\nja toimintakyky tekivät kasvot voimakkaiksi ja suurpiirteisiksi ja\nliikunta ulkoilmassa karkaisi terveyden rautaiseksi. Ei hän enää\npaljon ehtinyt lapsia hyväilemään — se jäi isälle. Sairaan hoito\noli hänen ensi huolensa eikä hän siinä milloinkaan väsynyt eikä\nkadottanut toivoa. Liikutus oli monesti voittamaisillaan rovastin, kun\nhän vaimonsa käsivarsien varassa nousi, kun hän hänen käsistään otti\nruokansa. Hän tunsi kipeän soimauksen rinnassaan: tätä naista ei hän\nollut yrittänytkään henkiseksi toverikseen, raatajan hän hänestä oli\ntehnyt. Hän olisi taaskin tahtonut puhua vaimolleen, hän olisi voinut\nvoittaa totutun umpimielisyytensä, hänellä oli pitkiä, unettomia öitä,\njolloin olisi helpottanut puhua. Mutta se oli myöhäistä. Aline, hänen\nnuoruutensa morsian, hänen lastensa äiti, hänen vanhuutensa päivien\ntuki ja sauva — ei ehtinyt eikä jaksanut.\n\nVähitellen kasvoivat lapset. Äiti sai heistä käskyläisiä ja\nennenkaikkea isä sai seuraa. Vaikka toisia joutui kouluun, riitti\ntoisia jäämään kotiin. Isä opetti nuoremmat lapset lukemaan ja antoi\nheille, kun aika joutui, rippikouluopetuksen. Kuvat ulkomaanmatkalta\ntulivat vasta nyt täyteen oikeuteensa. Kristuksen elämä maan päällä\nkävi kuvien kautta likeisemmäksi ja enemmän kuin kukaan saattoi\naavistaa, kasvattivat ne lapsia ja muovailivat heidän luonnettaan.\nVarsinkin nuorimmat tytöt, Laina ja Hilja, kasvoivat kuvien vaikutuksen\nalaisina, sillä he olivat kesät talvet kotona ja alituisesti isän\nhuoneessa, jonka seinillä useimmat kuvat olivat. Vaikutus oli niin\ntuntuva, että Jenny tädin kerran, astuessa isän huoneeseen ja tavatessa\npikku tytöt ihailemassa Maria Magdalenan pitkiä kutreja, täytyi\nhuudahtaa: \"Mutta hyvänen aika kuinka tuo Hilja on Maria Magdalenan\nnäköinen!\" Se oli totta. Lapset olivat käyneet kuvien näköisiksi.\n\nKolmet häät vietettiin pappilassa isän sairauden aikana. Ne vietettiin\niloisesti ja tanssien, sillä isä tahtoi niin, ja rullatuolissaan hän\nsiirtyili huoneesta toiseen ja piti puheet morsiuspareille, vaikka\njälkeenpäin rasituksesta ja ponnistamisesta huononikin pitkäksi aikaa.\n\nKerran syyskesällä, juuri ennenkuin piti lähdettämän kouluun, sattui\nhirveä tapaus: vene kaatui lahdella ja neljä pappilan pojista hukkui.\nNeljä yhtaikaa.\n\nPappilassa ei enää soitettu eikä tanssittu. Rovastin vanhat\nuskonheimolaiset kuiskasivat, että kova siinä tarvittiin ennenkuin\njumalaton elämä loppui, mutta loppumaan Hän sen vaan sai. Ei sitä\nsentään uskallettu lausua ääneen sen suuren surun edessä, mikä\npappilan väen oli taittanut. Ruustinna oli haudalla itkenyt kuin\nsuunniltaan, hänen kerrottiin kotona yhtämittaa pelästyelevän ja\nhuutavan — se oli jäänyt häneen ensi pelästyksen vaikutuksesta: hän\noli silloin parkaissut, pudottanut käsistään suuren avainkimpun ja\nkuin suunniltaan juossut vinnille pakoon. Pianhan hän oli tointunut\nja käynyt askareihinsa, mutta ilo pysyi poissa hänen käsialoistaan,\nhän vanheni, tarmo taittui, usein hän illoin itki. Rantaan ei hän enää\nvoinut mennä, kuten ennen, kun siellä vaatteita virutettiin, eikä hän\nikkunoista voinut katsoa järvelle päin. Ensi kerran eläessään kysyi hän\nitseltään minkätähden ihminen elää, minkätähden hän syntyy maailmaan,\nonko taivasta ja — onko Jumalaa. Hänen luottamuksensa elämään ja\nJumalaan oli painunut pohjaan lasten kanssa ja hänen toimintansa eli\nvain velvollisuudentunnon ja tottumuksen varassa.\n\nRovasti huononi niin, että vain odotettiin hänen kuolevan. Ruustinna\nkatseli sitäkin kuin puuduksissa. Suru olisi voinut viedä heidät\nlikelle toisiaan, jos rovasti nyt olisi jaksanut yrittää yli kuilun,\nkuten joskus ennen. Mutta nyt oli hänen henkensä taittunut. Hän kävi\ntodella lapsekkaaksi. Kuin lapsi puheli hän surusta, jota ihmisen on\nkannettava ilolla ja hymyili outoa, tylsää hymyä.\n\nTytöt Laina ja Hilja kulkivat toistensa turvissa ensimmäisen vaikean\ntalven yli. Heidän leikkinsä oli hiljaisempaa kuin aikaisemmin eivätkä\nhe enää olleet isän huoneessa niin usein kuin ennen. Apulaispappi\nopetti heitä, isä ei jaksanut eikä äidillä ollut aikaa eikä halua.\nRaskas mieli painoi taloa.\n\nTuli sitten muuan vapauttava kevätpäivä. Joskushan kevät tulee hiljaa,\nvarpaisillaan kuin ystävä, joka äkkiä haluaa yllättää koko ilollaan,\nkoko avatulla sylillään. Se oli sinä vuonna ollut harmaa ja auringoton,\nmutta yhtäkkiä tulivat valo ja lämpö suurena aaltona ja luonto puhkesi\nvihannoimaan silmin nähden.\n\nLainalta ja Hiljalta putosivat nuket portaille, he näkivät yhtäkkiä\nnurmen, pääskyset, nuput sireeneissä. He karkasivat kuin pyörryksissä\nkiviaidalle, huitoivat siinä käsiään, huusivat ja juoksivat ilakoiden\npitkin pihaa, ajaen takaa toisiaan. Sitten he karkasivat puutarhaan ja\nrantaan, joka paikka oli heistä uusi, ikäänkuin he olisivat nähneet sen\nensi kerran, ja he huusivat ilosta.\n\nIsän rullatuoli tuotiin ulos auringonpaisteeseen. Ensin hän sai vaihtaa\nturkin päällystakkiin, sitten oli takkikin liikaa ja vihdoin katseli\nsairas paljain päin kädet ristissä kohti suurta, eloa-antavaa valo\ntulvaa. Laina, Hilja ja pääskyset kisailivat hänen ympärillään ja kissa\nkellahteli hiekassa portaiden edessä.\n\nÄiti keräsi sinä iltapäivänä parhaimmat kukkataimensa suuriin koppiin,\nkutsui vanhan Heikin avukseen, käski lasten ottaa puhtaat esiliinat\nja niin mentiin hautausmaalle. Siellä korkealla kankaalla olivat\nkoivunlehvät suuremmat kuin muualla ja poppelit suitsuttivat öljyistä\nlemuaan. Käet kukkuivat taukoamatta. Äiti antoi Heikille ohjeet ja\nheidän mullittaessaan ensimmäistä kumpua, kävelivät tytöt kaulatusten\nhautausmaan toiseen päähän. Oli niin kaunista, ettei ensinkään\npeloittanut. Lämmin rusotus hohti taivaalta, linnut lauloivat ja\nkäet olivat todella kuin hulluina. Niitä kuului kaukaa ja likempää\nja kaikkein innokkain istui koivussa hautausmaalla. Tytöt pidättivät\nelämänhaluaan ja laskivat viiteentoista, mutta silloin Hilja naurahti\nja käki lensi kuuseen ihan likellä heidän hautojaan, alkaakseen taas\nsiellä. Äitikin seisoi, kun sattui sellainen hetki, ettei voinut ottaa\nosaa työhön, ja kuunteli käkeä. Tytöt näkivät hänen seisovan, mutta he\neivät nähneet, miten hänen kyyneleensä työläästi raatautuivat ilmoille.\nKeskelle kumpuja istutettiin taimia ja laidoille kylvettiin orvokkia,\nresedaa ja pientä sinikukkaa. Sitten noudettiin opettajan kaivosta\nvettä ja kasteltiin kummut kauniisti. Mutta kun kaikki oli valmista ja\nhe ennen lähtöä seisahtuivat silmäilemään työtään, sanoi vanha Heikki:\n\"Kyllä ne ovat hyvässä tallessa.\"\n\nHaudoilta tultua meni äiti suoraan rantaan ja virutti siellä multaiset\nkätensä ja senjälkeen palasi tasapaino kotiin, vaikkei entinen ilo.\nIsäkin virkosi äidin mukana ja Jenny täti ja isoäiti tulivat, kuten\naina, viettämään kesää.\n\nTyttöjen koulunkäynti jäi keskeneräiseksi. Sairas isä ja apulaispapit\nolivat parhaansa mukaan valmistaneet heitä, mutta ne perustukset\nolivat sittenkin hatarat ja tyttöjen oli vaikea koulussa seurata.\nToisissa aineissa he olivat ensimmäisiä, toisissa ihan avuttomia. He\nolivat nähtävästi pyrkineet ja päässeet liian korkealle luokalle.\nToverielämä viehätti heitä suuresti ja Lainaa lukeminenkin, mutta Hilja\noli laiska, sai ehtoja ja vihdoin jäi luokalle. Samassa todistuksessa\noli käytöksessä kahdeksan: hän oli ollut uppiniskainen matematiikan\nopettajalle, joka väitti hänen koelaskussa käyttäneen vierustoverin\napua. Hän oli lopulta, kun opettaja väitti hänen valehtelevan, polkenut\njalkaa maahan ja huutanut: \"Opettaja valehtelee itse!\" Senjälkeen\nkävi koulu molemmille sisarille sietämättömäksi ja isä päätti ottaa\nheidät kotiin, itse valmistaakseen heidät ripille. Hän luuli tuntevansa\nviimeisen vuotensa olevan käsissä ja senkin tähden olevansa oikeutettu\nsuostumaan heidän pyyntöihinsä.\n\nHe alkoivat kuuraisena päivänä lokakuussa, kello kuusi aamulla. Isä\noli siihen aikaan vuorokaudesta virkeimmillään — hän olisi alkanut\naikaisemminkin, mutta ei raaskinut herätyttää tyttöjä. He tulivat\nvakavina ja vähän unisina, sillä he olivat tottuneet nukkumaan kello\nkahdeksaan asti. Silloin elivät he ensi kerran sen mielialan, joka\nsittemmin pitkin syksyä ja talvea, hiukan vaihtaen väriä, uudistui.\n\nHuoneessa oli ensinnäkin vuode, missä isä makasi, sitten pitkä, kulunut\nnahkasohva, kotikutoisella, punaraitaisella villakankaalla päällystetyt\nnojatuolit ja täytetyt pikkutuolit. Ikkunoihin oli joululahjana\ntullut uudet, välipitsien koristamat, tyttöjen tekemät uutimet.\nVanha, vaaleankeltainen piippuhylly oli nurkassaan ja ikkunoiden\nvälissä isän kirjoituspöytä, jonka mallikelpoista järjestystä ei enää\nkukaan häirinnyt. Ulkoa näkyi pihamaa, kiviaita sireenipensastoineen,\ntalli- ja navettarakennusten katot, portti ja ihmiset, jotka portista\nkulkivat. Kaivonvintti oli poissa, sillä pitäjä oli vasta teettänyt\npappilaan pumppukaivon. Kuura peitti katot ja nurmen, joka vielä oli\nheleän vihanta. Metsän kelta hohti viimeisessä loistossaan, ensi\ntuulinen päivä sen oli hajoittava maahan.\n\nTytöt istuivat sohvapöydän ääressä, jonka vanhalla, vihreän-\nja ruskeankirjavalla liinalla aina oli sama tuhkakuppi kuin\nkiinnikasvaneena. Isä lepäsi korkean tyynyläjän varassa, hänen kätensä\nolivat ristissä rypistymättömillä lakanoilla ja hänen edessään pienellä\npöydällä oli kolme kirjaa: hänen kulunut, suuri raamattunsa ja kaksi\nkäyttämätöntä uuttatestamenttia. Tytöt haukottelivat ja katselivat\nisään. Hän lepäsi hyvän hetken suljetuin silmin, ikäänkuin olisi\nnukkunut, mutta he ymmärsivät hänen rukoilevan, sitten hän ojensi\nheille uudet kirjat ja puhui harvaan, hiljaisella äänellä:\n\n— Sen koulun tarkoitus, jonka me tänään aloitamme, ei tule olemaan\nopettaa teille ulkoa opinkappaleita. Sen tarkoitus tulee olemaan tehdä\nteille rakkaaksi tämä kirja ja avaamaan sitä teille. Kun se vain on\nteille rakas, tulee kaikki muu itsestään. Tämä kirja tässä on kulunut\nminun käsissäni — minut on vuosikausiksi pantu tautivuoteelle, että\nminulla olisi aikaa sitä tutkia enkä minä ole päässyt kuin vasta\naavistamaan sen syvyyksiä. Teidän pitää oppia tuntemaan tämän kirjan\nherra — se on tämän koulun tarkoitus.\n\nHe saivat lukea raamattua ja selittää miten he minkin kohdan\nymmärsivät. Heidän läksynään oli tunkeutua Jeesuksen sanojen henkeen.\nKun he olivat menneet niin kauas kuin pääsivät, avasi opettaja\nheille omat tietonsa ja kokemuksensa. Monesti ei hänen tarvinnut\nkuin kääriä auki, mitä he aavistivat ja syventää heidän käsitystään.\nKuvat ulkomaanmatkalta rupesivat elämään entistä selvempinä ja\nvärikkäämpinä. Tytöistä tuntui, että he itse olivat nähneet kaikki,\nniin vilkkaasti olivat he omaksuneet opettajan kertomukset. Ja pyhän\nkirjan elämänohjeet sekaantuivat siihen määrään jokapäiväisyyteen, että\nhe tuontuostakin keskellä arkiaskareita kysyivät itseltään: mitä Jeesus\ntekisi tässä tapauksessa?\n\nKerran talvella esimerkiksi olivat he kävelemässä hämärissä. He\nolivat tulleet hiukan etäämmälle kodista kuin tavallista ja heidän\nedessään oli loiva mäki, jota ylös reenanturoiden jäljet kiiltäen\nnousivat. Molemmin puolin oli puhdasta hankea ja koivumetsää. Mäen\npäällä rusotti pakkasenpunertava taivas. Tytöt olivat kävelleet käsi\nkädessä ja selvitelleet itselleen myrsky-yötä Genetsaretin merellä, kun\nopetuslapset näkivät Herran tulevan veden päällä.\n\n— Olisiko sinulla se usko, että astuisit veteen? kysyi Hilja.\n\n— En tiedä, vastasi Laina. — Ei, minä tiedän: minulla ei olisi sitä\nuskoa.\n\n— Ei minullakaan. Kuinka paljon meiltä puuttuukaan.\n\n— Meidän täytyy rukoilla.\n\nHe polvistuivat rinnatusten hankeen ja rukoilivat kukin ääneti\nitsekseen. Sitten he, yhä sanattomina, astuivat reenjälkien välkkyvässä\nuomassa. Ei kuulunut muuta kuin metsän tumma, salaperäinen kohina.\nÄkkiä astui mäen alta esiin kulkija. Hän nousi valoisaa iltataivasta\nvastaan ja hitaat askeleet todistivat, että hän oli väsynyt. Tytöt\npysähtyivät kuin naulittuina ja loivat toisiinsa puoleksi pelästyneen,\npuoleksi riemastuneen katseen.\n\n— Jos se onkin Herra...\n\n— Oi, jos se onkin!\n\nHeidän sydämensä joutui liikutuksen valtaan eivätkä he tietäneet\njuoksisivatko vastaan vai jäisivätkö tähän odottamaan. He läksivät\njuoksemaan.\n\n— Ei, sanoi Laina ja pysähtyi, — se on kerjäläinen. Mitä hän\najatteleekaan, kun me näin juoksemme.\n\n— Mutta juuri noinhan Herrakin liikkui maan päällä, kuiskasi Hilja,\n— ja ihmiset näkivät vain kerjäläisen. Jos Herra sittenkin on tuossa\nkerjäläisessä...\n\nHe seisoivat neuvottomina, katsellen toisiinsa. Lumen narina kulkijan\naskelten alla kuului jo selvästi.\n\n— Niin, sanoi Laina, — mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen\nte teette minulle. Mitä me voisimme tehdä hänelle?\n\n— Viemme hänet kotiin.\n\n— Niinkuin jos se olisi Herra!\n\nSykkivin rinnoin tapailivat tytöt toistensa käsiä ja astuivat kulkijaa\nvastaan hartaina, täynnä odotusta. Mutta jota likemmä hän tuli, sitä\nepävarmemmiksi he kävivät.\n\nSe oli nuori mies, selässä nahkalaukku ja yllä haaltunut, liian\nahdas päällystakki kaupunkilaisalkuperää. Polven päällä oli suuria\npaikkoja ja takkia piteli rinnan kohdalta puukapula, jonka ympäri oli\nkierretty lankaa. Kasvot eivät olleet kerjäläisen. Ne tekivät synkän ja\nepäluuloisen vaikutuksen. Mies astui tervehtimättä ohi ja vasta hyvän\naikaa myöhemmin huomasivat tytöt, etteivät he olleet mitään sanoneet,\neivät edes tervehtineet. He soimasivat itseään jostakin ja olivat\npettyneitä.\n\n— Ei mamma kuitenkaan olisi antanut tuoda häntä ruokasaliin, sanoi\nLaina vihdoin, ikäänkuin itsepuolustukseksi.\n\nHe kääntyivät hiljalleen kotiin päin. Mies oli kadonnut. Taivas tummui\ntummumistaan. Tytöt koettivat päästä äskeiseen mielialaan.\n\n— Mitä sinä tekisit, jos _hän itse_ tulisi meitä vastaan? sanoi Hilja.\n\nLaina mietti hetken.\n\n— Minä lankeaisin polvilleni ja syleilisin hänen jalkojaan.\n\n— Niin minäkin. Hän laskisi kätensä minun päälaelleni ja sanoisi:\nsinun syntisi annetaan sinulle anteeksi...\n\nSanat tulivat kuiskeina. Tytöt saattoivat illan äänettömyydessä kuulla\nsydäntensä sykinnän.\n\n— Tähti...!\n\n— Niin suuri! Ja tuolla toinen.\n\n— Ja tuolla...\n\nTähdet syttyivät heidän päidensä päällä. Heidän oli sittenkin paha\nolla, etteivät olleet osoittaneet rakkautta kulkijaa kohtaan. He\npäättivät lujasti ensi kerran käyttää tilaisuutta paremmin.\n\nHe elivät sinä talvena ihmeellisiä ikuisuuden hetkiä ja odottivat\nodottamalla tunteja isän huoneessa. Niiden välille saattoi tulla pitkiä\nvälimatkoja, isä huononi sinä talvena päivä päivältä. Tytöt tunsivat\nkuoleman lähenevän ja koettivat rukouksillaan pidättää sairasta elossa.\nMutta Jumala oli päättänyt toisin.\n\nKerran maaliskuussa, kun puiden varjot sinisinä lepäsivät hangilla,\nkutsutti isä äkkiarvaamatta tytöt luokseen. Hän oli pitkistä ajoista\nvirkeämpi ja hänelle oli nähtävästi kerääntynyt ajatuksia, joita hän\nhalusi oppilailleen antaa.\n\nHän puhui ihmisen tahdosta. Tahto on ihmisen korkein, ilman sitä on hän\nkuin tuuliajolla. Se korottaa hänet yli luomakunnan ja vain tahtonsa\nherrana pysyy ihminen vapaana. Tahtoa ei mitenkään ole sekoitettava\nniihin pieniin päähänpistoihin, joiden vallassa me pitkin päivää\nhuudamme: minä tahdon! tai: minä en tahdo! Tahto on viisas, luja ja\nkirkas.\n\nKuten monesti ennen, antoi rovasti heille sinä päivänä opetuksia\nkertomuksen muodossa. Hän puhui:\n\nOli kerran mies, jolla oli hyvä koti ja uskollinen elämäntoveri. He\nolivat jo eläneet monta vuotta yhdessä ja heidän ympärillään kasvoi\niloinen, terve lapsiparvi. Kerran matkalla tutustui mies nuoreen\nnaiseen ja he johtuivat puhumaan elämän syvistä kysymyksistä. Heillä\noli ollut samoja epäilyksiä ja taisteluja. He olivat kumpikin keskellä\nihmisvirtaa kulkeneet yksin. Nyt vasta he sen huomasivat, kun tunsivat\nuskotun löytämisen onnea, kun maistoivat miten hyvää on jakaa suru.\nJa ennenkuin se nuori nainen ja se harmahtava mies tiesivätkään,\nhuomasivat he kuuluvansa yhteen, rakastavansa toisiaan ja yhdessä\nmuodostavansa voimakkaan kokonaisuuden. He tunsivat, että heidän oli\nmahdoton palata entiseen elämäänsä, heidän oli mahdoton erota.\n\n\"Olisipa vaimoni kerrankin puhunut kanssani niinkuin tämä!\" ajatteli\nmies katkerana ja hänen vaimonsa puutteellisuus paistoi räikeänä hänen\nsilmiinsä. \"Hänellä ei koskaan ollut aikaa.\" Ja syytökset kasvoivat\nkuin vyöry. \"Silloin hän teki niin ja silloin niin. Hän ei koskaan\nole ymmärtänyt minua.\" Turhaan palautti hän mieleensä heidän pitkän\nyhdyselämänsä, turhaan ajatteli hän lapsiaan. Tämä nuori nainen piteli\nhäntä voimakkaammin kuin mikään muu. Hän tunsi, että hänen rinnallaan\nalkaa hänelle uusi nuoruus.\n\nHän kirjoitti vaimolleen kirjeen, hän kertoi kaikki rehellisesti. Hän\nei syyttänyt vaimoaan mistään — hän yksin oli syypää. Hän kiitti\nheidän koko menneestä elämästään, hän pyysi anteeksi, mutta hän ei\nvoinut meneillä toisin: heidän oli erottava.\n\nMutta kun kirje oli suljettu, alkoivat toiset voimat aikuttaa. Oli kuin\njoku olisi pidättänyt hänen kättään, kirje makasi pöydällä vaarallisena\nja käänteentekevänä päiviä ja öitä. Hän taisteli ne päivät ja ne yöt.\nMutta vihdoin oli kuin Herra olisi astunut hänen eteensä, ottanut häntä\nkädestä, nostanut ja sanonut: minä tahdon, ole puhdas!\n\nMies palasi velvollisuuksiinsa. Ei se ollut helppoa. Hänen täytyi joka\nhetki kutsua tahtoaan avukseen. Mutta siinä kasvoi hänen tahtonsa ja\nhän sai sieluunsa ihmeellisen iloisuuden ja rauhan.\n\nTahto on juuri se Jumalan voima, jolla Jeesus tarttui sairaan käteen\nja nosti hänet pystyyn. Ja tahto on juuri se voima, jolla ihminen\nuudelleen ja uudelleen voi nousta.\n\nRovasti oli puhunut hiljaa ja harvakseltaan, kuten tavallisesti, mutta\neletyn pettämätön todellisuus tuntui sanojen alta. Tytöt istuivat\nhenkeä pidätellen. Keskipäivän aurinko ikkunaruutujen puitteissa liukui\nhiljaa yli permannon, varpuset tikuttivat katolla ja tuuli toi sulavan\nräystään pisaroja ruutua vastaan.\n\n— Minä avaan teille ehkä elämää liian aikaiseen — mutta parempi\naikaiseen kuin myöhään. Nykyajan elämä ei ole niin yksinkertaista ja\nsuoraviivaista niinkuin elämä oli ennen.\n\nRuokakello alkoi soida. Samassa yhtyi siihen koiran ulvonta. Kaikki\nhuoneessa vaikenivat. Koira ulvoi kilpaa kellon kanssa. Kello soi\ntuskastuttavan kauan. Se vaikutti kuin kutsu jonnekin. Tyttöjen\nselkäpiitä kylmäsi omituisesti. Rovasti vaipui raukeana tyynyjen varaan\nja sulki silmänsä. Punan sijaan, joka puhuessa oli ollut kasvoilla,\ntuli keltainen kalpeus. Tytöt olivat jo juoksemaisillaan kutsumaan\näitiä, kun hän avasi silmänsä.\n\n— Muistakaa, sanoi hän vaivalloisesti, — että kun elämässä horjutte,\nniin Herra seisoo rinnallanne ja ojentaa teille peräsintä. Ottakaa\nse... Ja vaikka te makaisitte maassa ja loassa, niin hän sanoo: minä\ntahdon: ole puhdas! Ja te olette totisesti puhtaat.\n\nSiitä tuli heidän viimeinen tuntinsa. Pitäjäläiset saivat jo rientää\nsanomaan jäähyväisiä kuolevalle rovastilleen. Yhtä päivää varten\nhän vielä kokosi voimia — viimeiset. Hän tahtoi perheensä piirissä\nnauttia ehtoollisen ja hänen vanhalle ystävälleen tuomiorovastille\nkirjoitettiin ja Hiljan ja Lainan vanhemmille sisaruksille lähetettiin\nsähkösanomat.\n\nJa niin oli sitten siinä huoneessa, missä tytöt olivat saaneet\nrippikouluopetuksensa, eräänä kirkkaana lauantai-iltana hartaushetki.\nMolemmat rippilapset vannotettiin ja koko perhe nautti pyhän\nehtoollisen. Pöydillä paloi kynttilöitä, naiset itkivät ja kuoleman\nvakavuus varjosti kaikkea.\n\nSeuraavana yönä, kun ruustinna oli komentanut kaikki lapsensa nukkumaan\nja yksin halunnut valvoa miehensä luona, kuten tavallisesti, tapahtui,\nettä hän nukahti keinutuoliin, jossa hänen oli tapana viettää yönsä.\nHän oli niin väsynyt päivän töistä ja mielenliikutuksista. Mutta kun\nhän havahtui lyhyestä unestaan ja riensi vuoteen ääreen, oli rovasti\nkuollut.\n\nPitäjäläiset päivittelivät, ettei hän ollut elänyt yli vapunpäivän.\nLeski sai kuitenkin kaksi armovuotta.\n\nNe olivat raskaita, synkkiä vuosia.\n\nRuustinna harmaantui, vaikka hän, kuten ennenkin, kaiken päivää\nhääräsi navetassa, tallissa, joka paikassa. Työväen kanssa tuli\nalituista riitaa. Sairas rovasti oli tautivuoteeltaankin vaikuttanut\nsuojelevasti. Nyt näytti jokainen mahtiaan ja tahtoaan. Se ei ollut\nasialle eduksi, että ruustinna kiivastui. Hän oli hermostunut, vaikka\nväitti, ettei mitään sellaista kuin hermot ole olemassa.\n\nHilja ja Laina hypistelivät käsitöitä, sommittelivat malleja,\npitivät pyhäkoulua ja tekivät pientä pilaa kansakoulunopettajalle ja\napulaisille, jotka olivat rakastuneet Lainaan. Yleensä oli talossa\nkuitenkin niin hiljaista, että oikein tuntui vapauttavalta, kun\njoku vieras tuli. Se ei ollut samaa suloista, lepäävää hiljaisuutta\nkuin isän eläessä ja varsinkin rippikoulutalvena. Tämä oli jotakin\nhorrostilaa, josta ei pääse, vaikka siinä on paha olla ja tahtoisi\nherätä. Pahat pyyteetkin nostivat päätään tyttöjen mielissä. He\nhalusivat jonnekin pois, eivät he itsekään tietäneet minne. He katuivat\njo kipeästi, etteivät olleet päättäneet kouluaan. Oli ikävä tovereja,\ntuntui siltä, että elämä menee hukkaan, he kävivät katkeriksi ja\npahantuulisiksi. Tietenkin seurasi katumus ja hyvät päätökset, mutta ne\neivät kestäneet kauan. Heillä oli niin heikko tahto.\n\nToisena armovuonna tuli taloon nuori pappi Toivo Tanhua. Hän oli kaunis\nja hän tiesi sen. Hän oli myöskin iloinen ja lauloi alituisesti.\nPitäjäläiset riemastuivat hänen messuäänestään. Hän oli varakas ja\nkävi hyvin puettuna. Yksin hänen nenäliinansa ja alusvaatteensa\nherättivät huomiota. Pesijämuijat tiesivät kertoa niistä pitkin\npitäjää. Toivo Tanhuan kanssa eivät tytöt laskeneetkaan leikkiä — hän\nei ollut montakaan päivää ollut pappilassa ennenkuin ei Laina enää\ntuntenut maailmaa eikä itseään, vaan ainoastaan itki ja hyräili niitä\nhengellisiä lauluja, joita kanslian puolelta kuului.\n\nHilja ei käsittänyt mitä tämä oli, mutta kun Laina vihdoin heittäytyi\nhänen kaulaansa ja tunnusti olevansa \"Toivon oma\", suuttui hän,\npaiskasi Lainan menemään, hankasi huuliltaan hänen suudelmansa ja\npakeni yksin kävelemään metsään. Hän oli onneton, hänet oli petetty,\nhän vihasi Lainaa, apulaista, koko maailmaa.\n\nHän oli nyt ihan yksin. Yksinäisyydessä oli ylpeää, uljasta ja viileää\nolla — hän tahtoikin olla yksin, ennen kaikkea ei hän milloinkaan\nmene kihloihin, sitomaan itseään sillä tavalla! Hän käveli ulkona\ntuntikausia ja tunsi voimaa ja päättävyyttä, mutta jota myöhemmä ilta\nkului, sitä heikommaksi hän kävi, hänen kaipauksensa kasvoi — ei hän\ntietänyt mitä kaipasi, — hänen oli nälkä ja hänen täytyi lähteä kotiin\nsyömään.\n\nÄiti tuli häntä nuhtelemaan ja selitti, että he kaikki saivat kiittää\nJumalaa siitä, että Hän oli johdattanut Lainan niin kelpo miehen\nturviin. Ja samassa Laina ja apulainen törmäsivät sisään ja apulainen\ntarttui hänen käteensä ja kutsui häntä pikkusiskoksi. Hilja olisi\ntahtonut häntä lyödä! Kuinka pahaksi hän olikin tullut!\n\nHeidän kihlauksensa julkaistiin heti, mutta silti tahtoi äiti, että\nHilja menisi heidän kanssaan kävelemään, kun heidän joskus hämärissä\nteki mieli liikkua, \"ettei ihmisillä olisi mitään sanomista\". Hilja\nei käsittänyt, mitä ihmisillä saattaisi olla sanomista, mutta meni\nmukaan, koska äiti tahtoi. Hänen täytyi tietysti tottua tähän asiain\ntilaan, mutta joka kauniina iltana häntä kalvoi, kun kihlatut kaiken\naikaa puhelemalla rikkoivat illan hiljaisuuden. Milloin heidän piti\nhuomauttaa toisilleen miten kaunis se puu tai se tienkäänne oli,\nmilloin puhua muista asioista. Enimmäkseen he olivat tallissa, Toivo\noli hyvin mieltynyt hevosiin, hän oli ottanut haltuunsa pappilan\nhevoshoidon ylijohdon ja havaitsi joka päivä uudelleen, miten\nalkuperäisesti hevosia oli hoidettu. Ruustinna lahjoitti hänelle ja\nLainalle pappilan parhaimman hevosen, Virman, ja oli hyvin iloissaan\nsiitä, että sen kohtalo nyt oli turvattu.\n\nVähää ennen muuttokiireitä olivat sitten Toivon ja Lainan häät. Niissä\noli hyvin paljon vieraita, sekä säätyläisiä että talonpoikia, ruokaa\noli myöskin paljon ja veisattiin niitä uusia, iloisia, hengellisiä\nlauluja, jotka Toivo oli tuonut pitäjään. Seuraavana päivänä olivat\nvielä alustalaiset ja Haapasten ja pastorin köyhemmät ystävät kutsutut\npappilaan. Toivo piti selityksen ja veisattiin myöhään iltaan.\n\nViimeisellä rekikelillä vietiin Haapasten tavarat asemalle,\nkuljetettaviksi Helsinkiin, ja karja ja se osa irtaimistoa, jota ei\nvoitu käyttää kaupungissa, myytiin huutokaupalla.\n\nJenny täti oli vuokrannut heille huoneuston suuren, uuden kivimuurin\nkolmannessa kerroksessa. Se ei ollut keskikaupungilla, mutta silti\nhyvällä paikalla, raitiovaunu kulki ohi ja pysäkki oli ihan oven\nedessä. Portaat olivat siistit, kolkot ja kylmät ja maalatut kattoa\nmyöten punaisella pohjavärillä. Keskellä seinää hyppi pieniä, lihavia\npoikia, joiden paljailla uumilla liehui sinertäviä harsoja. Pojat\npommittivat toisiaan kukkasilla. Portaissa oli aina kellarin, miltei\nhomeen haju. Taululta ensi kerroksessa saattoi lukea asukkaiden\nnimet. Talon alakerrassa oli toisella puolen paperikauppa, toisella\nhattuliike, vähän etempänä katua oli Elävien kuvien teatteri,\nsitten apteekki ja vihdoin \"Moukarin toimitus\". Vastapäätä oli\nvanha, yksikerroksinen puutalo, jota käytettiin jonkin yhdistyksen\nhuoneustona, sekä sen vieressä rakentamatonta alaa, johon oli\nsijoitettu kahvikojuja. Yksikerroksisen talon ja rakentamattoman alan\nyli näkyi järjestämätöntä rantaa, merta ja saaria. Ei tämä ollut hienoa\nkaupunginosaa. Jokin vuosi sitten oli siellä vielä asunut paljasta\ntyökansaa, mutta nyt oli sinne suurten, uusien kivimuurien mukana\ntullut keskisäätyäkin.\n\nJenny täti oli ylpeä löydöstään, ei Helsingissä ollut helppoa saada\nhuoneita. Tosin tämä huoneusto oli liian suuri, kolme tilavaa huonetta\nolisi aivan hyvin riittänyt äidille ja tyttärelle, mutta mistäpä\nuudesta kivimuurista tapasi tilavia huoneita. Niin käyttivät Haapaset\nsiis omiin tarpeisiinsa neljä huonetta ja keittiön ja vuokrasivat\npois viidennen huoneen. Heillä oli ollut niin hyvä onni, että sama\nvuokralainen oli pysynyt heillä koko ajan. Se oli ylioppilas Matti\nMataristo.\n\nHän oli siistin näköinen, suuri ja tukeva nuori mies. Hänellä oli\nmahtava niska, johon pää yhtyi tuskin huomattavasti leveten, ja kädet\nkuin ojankaivajalla. Hän oli ihan vaalea, hiukset kuin pellava ja\nlyhyeksi leikatut, ihonväri yhtä vaalea. Kasvoissa tuntui selvästi\ntalonpoikainen alkuperä. Ne eivät olleet säännölliset eivätkä kauniit,\neivät edes voimakkaat, vaikka piirteet olivat karkeat. Niissä oli\njotakin arkaa ja epäluuloisaa, mutta niitä valaisi kaunis hymy ja hyvä,\nuskollinen katse. Eivät Haapaset hänestä paljon tietäneet, hän eleli\nhiljaa huoneessaan, vain silloin tällöin tunki saliin paperossinhajua,\nsilloin tiedettiin, että hänellä oli vieraita, sillä itse hän ei\npolttanut. Raitis hän niinikään oli. Kuukauden viidentenätoista päivänä\nhän koputti oveen — ensin saliin ja jollei siellä ollut ketään,\nruokasaliin — ja pyysi saada maksaa vuokransa. Se oli hänellä aina\nvalmiina tasaisissa seteleissä ja pappilan tapaan tarjosi ruustinna\nhänelle silloin kahvia. Joskus, kun oli ollut nimi- tai syntymäpäiviä\ntai vieraita, lähetti hän hänelle tarjottimella leivoksia tai hedelmiä.\nHän olisi mielellään pyytänyt häntä sisään useammin, mutta hän oli\naina niin ujon ja onnettoman näköinen, vuokraakin maksaessaan, että\nruustinna luuli tekevänsä hänelle palveluksen, kun antoi hänen olla\nomissa oloissaan. Hän ei koskaan lomalla ollessaan laiminlyönyt\nlähettää tervehdystä uudeksivuodeksi. Kortissa oli aina maisema.\n\nMatariston vieraita olivat pääasiallisesti ylioppilaat kömpelöt,\nepäkohteliaat ja talonpoikaiset kuten hän itsekin. Useimmin kävi muuan\nylioppilas Angervo, joka asui samassa talossa pihan puolella ja joka\nsentähden tavallisesti tuli ilman päällystakkia. Joskus kävi joku\nmaalainen.\n\nHaapasten palvelija Maali oli hyvissä väleissä vuokralaisen kanssa\nja kehui häntä herrasväilleen. Ei hän savuttanut uutimia eikä ollut\npoissa öitä. Hyvin hän piti huonekalut ja antoi aina jouluna ja\nkeväällä Maalille viisi markkaa. Huonetta siistiessään Maali kyseli\nhänen asioitaan ja kertoi hänelle mitä hyväksi näki itsestään ja\nherrasväistään. Maalin kautta saivat ruustinna ja Hilja kuulla, että\nMataristo oli maalta, isä oli palstatilallinen, sisar piti emännyyttä,\näiti oli kuollut. Kovin sillä poika raukalla lukukauden lopulla rupesi\nolemaan rikkinäiset sukat. Maalin kävi niin sääli häntä, että hänen\njoskus täytyi tuoda niitä keittiöön ja vähän vetää kiinni. Ja köyhän\npaitoja pojan paidat olivat, niin pieniä, lyhyitä ja paikattuja. Ne\nasiat pistivät Maalin silmiin. Hilja näki ulkopuoliset vaatteet ja\nkaulaliinat. Niissä oli niin mahdottomia värejä, että oikein olisi\ntehnyt mieli vähän neuvoa poika parkaa.\n\nMaali muuten oli, kuten aina vanhat palvelijat, tärkeä henkilö talossa.\nHän oli tullut Haapaselle ennen Hiljan syntymistä ja täydellisesti\nkasvanut kiinni perheeseen. Hän oli maalainen, puinen ja luiseva,\nkovat, kulmikkaat kasvot, tukka kuin pellavan päistäreet. Häntä\noli mahdoton saada panemaan päähänsä hattua tai lakkia, vaikka hän\ntalvella säännöllisesti kärsi päänkipua. Ne kuuluivat herrasväelle ja\nhän tahtoi pysyä säädyssään. Kirkossa hän kävi miltei joka sunnuntai,\nteatteriin ei häntä olisi saanut mistään hinnasta. Hänellä oli hyvin\nharvoja tuttuja ja yksi ainoa ystävätär, tohtori Sandgrenin Emma,\nmutta hänenkin kanssaan hän tuontuostakin riitaantui niin, etteivät\nystävättäret voineet tavata toisiaan viikkokausiin. Kaupustelijamuijien\nei ollut hyvä yrittää viipyä Haapasten keittiössä eikä Maali suvainnut,\nettä kirjeenkantaja tai poliisi, joka seisoi heidän kadunkulmassaan,\npuhuivat hänelle leikkiä. Hän oli kaikin puolin mallikelpoinen\npalvelijatar, uskollinen, säästäväinen ja taitava, tottunut kovaan\npäivätyöhön ja lyhyeen, sitkeään yöuneen. Naapurin palvelijat eivät\nkärsineet häntä eikä hän heitä. He lakasivat ja pesivät portaat\nhuonosti ja tulivat lainailemaan milloin suoloja, milloin kahvia,\nmilloin mitäkin! Mutta maksamista sai odottaa tai toivat he takaisin\nhuonompaa tavaraa kuin olivat vieneet. Yläkertalaisia, niitä\nParkkareita tai mitä ne olivat, ei Maali sietänyt ensinkään. Hänestä ja\nrouva Parkkari-Lehmuksesta olisi voinut kertoa monta muuta juttua kuin\nsen, jonka Hilja kertoi toimittaja Vaarnakoskelle ja Aarne Koskiselle.\n\nKerrankin oli heidän välillään parvekkeella ollut seuraava keskustelu:\n\n— Missä te palvelette?\n\n— Ruustinna Haapasella.\n\n— Mitä teillä on palkkaa?\n\n— Mitä se rouvaan kuuluu.\n\n— Kuuluupahan vaan, koska minä olen palvelijoiden ystävä.\n\n— Ette vain minun...\n\nJa niine hyvineen Maali meni. Mutta seuraavan päivän Moukarissa\nkerrottiin tapaus pikku-uutisissa otsakkeella \"Surkeaa pimeyttä\".\nEmma toi sunnuntaina numeron Maalille. Maali kiehui kiukkua ja mietti\nmiettimistään, miten hän kostaisi rouvalle.\n\nTilaisuus siihen ilmaantui pian, sillä rouva Parkkari tuli lainaamaan\nsuoloja.\n\n— Vai ovat suolat lopussa, sanoi Maali, — rouva menee sitten yhtä\nkyytiä kirjoittamaan sanomiin, ettei se surkean pimeyden palvelija\nantanut. Minä en anna. Niin surkeaa pimeyttä se on.\n\nHän kertoi sitten suurella uholla voitostaan herrasväilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaapasten koti Helsingissä oli kaikin puolin tavallinen porvarillinen.\nSinne oli pappilasta tuotu parhaimmat huonekalut ja ruukkukasvit.\nMaalaishuoneissa vanhat, uskolliset esineet olivat tehneet miltei\nhienon vaikutuksen, mutta täällä kukillisia kaupunkilaisseiniä vastaan\nne olivat kuin kodittomina. Salin villakankaalla päällystetty kalusto\ntuntui köyhältä ja pöytä plyshiliinoineen, valokuva-albumeineen,\nkuvaraamattuineen — seurakuntalaiset olivat joskus lahjoittaneet\nrovastivainajalle Doren kuvaraamatun — muistutti maaseutua. Soittokone\n— sama, josta pitäjäläiset aikoinaan olivat pitäneet niin paljon melua\n— ei enää ollut uusi. Se oli asetettu vuokratun huoneen suljettua ovea\nvastaan eikä sitä usein soitettu. Nurkassa ovenpielessä oli pienellä\nhyllyllä nuotteja ja hengellisiä laulukirjoja.\n\nRuokasaliin olivat sijoitetut pappilanaikuiset pinnatuolit, pyöreä\nruokapöytä ja astiakaappi, joka suhteettomalla suuruudellaan pahasti\nsynkensi huonetta. Huone oli muutenkin synkkä, sillä koko kalusto oli\nHelsinkiin muuton kunniaksi maalattu tummaksi. Vanha ompelukone ikkunan\nalla ja Lutherin kuva seinällä eivät tehneet huonetta iloisemmaksi.\n\nRuustinnan huoneeksi sanottiin pientä suojaa salin takana ja sinne oli\nsijoitettu vierashuoneen kalusto pappilasta. Se kalusto oli vartioinut\npiispojen ja tuomiorovastien yörauhaa, kun he ennen vierailivat\nHaapasilla. Nyt lahosivat silkkipeitteet vinnillä vanhuuttaan ja\nruustinnalla, joka ennen pappilassa olisi voinut nukkua seisoalleen,\noli aikaa viettää unettomia öitä.\n\nVuokralaisen huoneessa oli tuhkakuppia myöten kaikki, mitä oli\nollut rovastin huoneessa. Hiljan huone, pieni suoja pihamaalle\nviettävine, kolmiosaisine ikkunoineen, vihdoin erosi koko talon muusta\nsisustuksesta senkautta, että se oli kalustettu uudenaikaisesti.\nAinoastaan vuode oli pappilan vanhaa perintöä. Helsinkiin muuttaessa\noli sinne ostettu sininen, siro kalusto ja Armas oli sittemmin\ntäyttänyt sen taiteellisilla esineillä. Nurkkaan oli laesta lattiaan\nasti pingoitettu tummaa liinakangasta, jotta Venuksen pää saisi\ntaustan. Seinillä oli kuuluisien taulujen jäljennöksiä. Alussa ei\nHilja ollut ymmärtänyt niiden kauneutta, Mona-Lisakin oli hänestä\nollut häijyn ja viekkaan näköinen, mutta nyt saattoi hän pitkiä hetkiä\nviipyä katselemassa hänen arvoituksellista hymyään eikä mitenkään\nolisi halunnut luopua hänestä. Vanha Maria Magdalena riippui vuoteen\nyläpuolella. Hänestäkään ei Hilja ollut raaskinut erota, vaikkei\nhän, haaltuneena ja vanhoine kehyksineen aivan sopinut tänne. Hiljan\nkirjoituspöydällä oli liian paljon tavaraa, oli Armas arvostellut.\nMutta siitä ei Hilja tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eihän siinä\nollut muuta kuin Armaan kuvia: Armas lapsena, Armas poikana, Armas\nylioppilaana, Armas Parisissa. Ei, ne kaikki Hilja alituiseen tahtoi\npitää silmiensä edessä. Ja venetsialainen maljakko ruusuineen se oli\ntoki kalleinta mitä hän omisti — Armaan ensimmäiset ruusut!\n\nHilja rakasti huonettaan. Kaikki siellä eli ja puhui hänelle. Hän\npelkäsi helposti pimeää muissa huoneissa, muttei täällä koskaan.\nHän ei milloinkaan ollut täällä yksin: muistot olivat aina hänen\nympärillään ja ne olivat kaikki kauniita ja hyviä. Kaikki, mihin hän\nkajosi, hyväili häntä takaisin ja riensi kertomaan hänelle onnen\nhetkistä. Illoin ennen maatapanoa hän tavallisesti istuutui sohvaan,\nmissä he Armaan kanssa olivat istuneet, katseli Toteninselin tummaa\nsypressisaarta, Venuksen puhtaita kasvoja, Mona-Lisan hymyä ja vihdoin\nsulki silmänsä sekä kutsui eteensä Armaan kuvan. Kyyneleet tulivat\nsilmiin onnesta ja ikävästä.\n\nKuinka hän rakasti Armasta!\n\nArmas oli tullut ja temmannut hänet omakseen. Toisaalla oli hänen\nmielensä ennen ollut: Helsingin elämän pyörteessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingissä on erityinen laji nuorisoa: kuvaelmatytöt ja tunnettujen\nlaulukuntien jäsenet. He eivät ole yleisön yhteisomaisuutta siinä\nmäärässä kuin näyttelijät, mutta senverran, että koko Esplanaadin ja\nAleksanterin kadun yleisö tuntee heidät sekä nimeltä että ulkomuodolta\nja katsoo oikeudekseen pitää heitä silmällä ja arvostella heidän\njoka liikettään. Muutamassa vuodessa ovat laulukuntalaisten ja\nkuvaelmatyttöjen kasvot kokonaan muuttuneet: laulajista on tullut\nhyvinvoipia virkamiehiä — jolleivät he ole laulaneet itseään\nhunningolle — ja kuvaelmatytöistä heidän kukoistavia rouviaan. Nuorta\npolvea kasvaa ja astuu heidän tilalleen.\n\nKuvaelmatyttöjen elämä on kuin päiväperhosen. He ovat nuoria ja\nkauniita, he esiintyvät lavalla ihmisten silmien iloksi. He mumistavat\njotakin aatetta, he tanssivat. Yleisö taputtaa käsiään. Ja kun he\nastuvat lavalta saliin, suitsuaa heidän ympärillään yhä ihailu, kaikki\nhakevat heidän suosiotaan, kaikki haluavat saada tanssia heidän\nkanssaan.\n\nMutta kuvaelmatyttö kuluu — ihmisten suosio pilaa häntä ja yleisön\nsilmä tottuu hänen kauneuteensa ja tahtoo nähdä uutta. Saattaa siis\nolla varsin hyvä, että virkamieheksi päässyt laulajapoika tai muu\ntoimeentuleva nuori mies tulee ja tempaa hänet päiväperhoselämän\npyörteestä.\n\nHilja oli joutunut kuvaelmatytöksi, huimaksi, iloiseksi ja\nvallattomaksi. Lydia Längfors hänet oli keksinyt ja esittänyt rouva\nForsbergille, Vaarnakoskien äidille. Samassa oli Hiljan kohtalo\nmäärätty. Hän esiintyi jo samana talvena \"Päivän säteenä\", \"Talvena\",\n\"Saban kuningattarena\" ja Botticellin \"Sulottarena\". Hän tanssi niin,\nettä laihtui ja nautti enemmän itsetiedottomasti kuin tietoisesti\nkaikesta siitä suitsutuksesta, jota hänen ympärillään virisi.\n\nMuuten ruustinna Haapanen ja rouva Forsberg käydessään läpi\nsukulaisuussuhteitaan, olivat huomanneet olevansa suvunsukua ja\nheistä oli tullut jollei ystävät, niin ainakin hyvät tutut. Ruustinna\nHaapanen, joka oli kadottanut koko tuttava- ja ystäväpiirinsä maalla,\noli omaksunut Jenny sisarensa tuttavat, mutta ei hän heidän seurassansa\nviihtynyt. Rouva Forsberg oli käytännöllinen, työtätekevä ihminen ja\nhänen kanssaan saattoi toki keskustella jokapäiväisistä asioista, jotka\nolivat tarpeelliset tietää.\n\nKohtalo oli pidellyt rouva Forsbergia kovasti. Hänen miehensä oli,\nkaikin puolin elosteltuaan, kadonnut teille tietämättömille ja\njättänyt hänet ja viisi lasta puille paljaille. Hän oli silloin\nvuokrannut suuren huoneuston ja ruvennut pitämään täysihoitolaisia,\nmutta vaikka hän teki liemet vetisiksi ja sekoitti vahvasti sikuria\nkahviin, ei tahtonut riittää. Hän rupesi silloin pitämään jonkinlaista\ntalouskoulua, nimittäin hän otti tyttöjä keittiöönsä oppiin, ja sai\nsiten työn ilmaiseksi. Hän imi sekä itsestään että heistä kaiken\nmahdollisen työvoiman ja hankki kuin hankkikin lapsilleen parhaan\nkasvatuksen minkä Helsinki voi antaa: he kävivät läpi yhteiskoulun,\nsaivat kieli- ja soitto-opetusta, oppivat yksin tanssimaankin. Mutta he\neivät olleet kauniita ja se oli äidin salainen suru. He olivat äidin\nnäköisiä, mutta rumennettu painos. Taitavasti valituilla vaatteilla\nsaattaa ulkomuotoa kuitenkin paljon auttaa ja äiti teki parastaan.\nVanhimmat tyttäret olivat jo virassa, Hanneskin oli taasen jalkeilla\nja hyvin kävivät luvut molemmilta nuorimmilta, jotka olivat ylimmillä\nluokilla.\n\nRouva Forsberg oli tuttu kautta kaupungin. Jonkin verran häntä\nvarottiin hänen terävän kielensä vuoksi eikä hänen täysihoitolansa\nollut ehdottoman hyvässä huudossa. Tiedettiin, että ruoka siellä oli\nheikonlaista. Lieventäväksi asianhaaraksi vedettiin kuitenkin aina se,\nettä hän oli vienyt läpi viisi lasta omien käsiensä työllä. Lisäksi\npuhuttiin siitä, että elämä täysihoitolassa oli kovin vilkasta ja\nettä rouva Forsberg siten koetti saada miehiä tyttärilleen. Ensi\nvuoden ylioppilaat saattoivat asua siellä, mutta joka tahtoi saada\ntutkintonsa valmiiksi, haki muita asuntoja. Rouva Forsberg kyllästyi\nvähitellen itsekin sekä vieraisiinsa että palvelijoihinsa, tuli\nriitoja ja liikkeen maine kärsi kärsimistään. Silloin tapahtui se,\nmikä tavallisesti tapahtuu vain romaaneissa: että rouva Forsberg sai\nperiä, tosin ei paljon, mutta senverran, että hän saattoi lopettaa\ntalouskoulun ja täysihoitolan pidon ja elää vain lapsiensa hyväksi.\n\nTämä nainen, joka läpitunkevin silmin näki puutteet muissa ihmisissä,\noli sokea omiin lapsiinsa nähden. Ei hän huomannut miten kateita ja\nesillä pysytteleviä useimmat hänen lapsistaan olivat, ja todellisia\nkonnankoukkuja oli Hanneksen pitänyt tehdä, ennenkuin äiti niihin\nuskoi. Tämä Hannes oli jo kouluaikana juopotellut ja tavattu muilla\nepäilyttävillä retkillä. Kerran oli äiti katsonut itsensä pakotetuksi\nmaksamaan hänen velkansa ja siinä oli hän ollut menemäisillään kumoon.\nNuorempi poika oli vielä koulussa, mutta monta kertaa oli äiti saanut\nkäydä puhumassa hänenkin puolestaan, kun asianhaarat uhkasivat\nkallistua erottamiseen asti.\n\nVaarnakosken tytöt olivat Hilja Haapasen likeisimpiä ystäviä ja\nheidän mukanaan oli Hilja joutunut Helsingin elämään. Vanhin oli\nSylvi, komeanenäinen — kaikki Vaarnakosket olivat komeanenäisiä —\nlaudaatturiylioppilas ja matemaatikko, jota pidettiin kaikin puolin\nlahjakkaana. Äiti oli varma, että hän olisi mennyt pitkälle, jos olisi\nsaanut jatkaa, mutta heillä oli juuri silloin niin vaikeat ajat, että\nSylvin täytyi ottaa paikka konttorissa. Politiikka huvitti häntä\nsuuresti. Tutun tavatessaan alkoi hän usein keskustelun sanoilla: \"nyt\nse senaatti taas...\" Toinen Vaarnakosken tytöistä, tummatukkainen,\npienikasvuinen ja hiukan kulmikas Elsa, otti vilkkaasti osaa\nraittius- ja ylioppilaselämään. Hänet valittiin kaikkiin mahdollisiin\nkomiteoihin, alkaen kotiseutukomiteasta hiihtoretkikomiteaan, hän\nesiintyi puhujana ja lausujana, hän oli sieluna \"Sovinnossa\". Tämän\nyhdistyksen olivat muutamat ylioppilastytöt perustaneet ja sen\ntarkoituksena oli koota eri puolueiden ja katsantokantojen ylioppilaita\nkulttuurikysymysten ympärille. Hilja, Elsan paras ystävä, ei päässyt\nSovintoon, kun ei ollut ylioppilas ja tämä asia oli tuottanut\nystävättärille surua, jopa jonkin verran vienyt heitä erilleen\ntoisistaan.\n\nForsbergilla oli aina käynyt epälukuinen joukko vieraita mitä\nerilaisimmista piireistä. Täysihoitolaelämä toi sen mukanaan ja\nsitä jatkui sittemmin kuin tottumuksesta, vaikka perhe oli vain\nomassa piirissään. Lasten varttuessa suuremmiksi tulivat tietysti\nheidän ystävänsä taloon. Rouva Forsbergin suuri sali sopi sitäpaitsi\nerinomaisen hyvin kokousten pitoon. Sellaista salia ei ollut\nmonessakaan yksityisperheessä. Ei se tehnytkään minkään kotoisen salin\nvaikutusta, se oli kuin lääkärin vastaanottohuone noin viisitoista\nvuotta sitten, eli ennenkuin lääkärit alkoivat käyttää arkkitehteja ja\ntaiteilijoita apunaan huoneustojensa sisustamisessa. Ikkunoiden alla\noli kitukasvuisia palmuja ihmisenkorkuisilla jalustoilla, pöydillä\npunaisten plyshihuonekalujen edessä joululehtiä ja näköalakortteja,\njotka alituisesta hypistelemisestä olivat käpertyneet ja tahriintuneet,\npianon kannen kahmaisi joka mies auki soittaakseen Ukko-Noaa tai Porin\nmarssia. Taulut seinillä olivat kopioja Ateneumin taidekokoelmista ja\nne esiintyivät mahdollisimman kapeissa kehyksissä. Joku taidekoulun\noppilas niillä oli täysihoitolan aikana maksanut vuokravelkojaan.\nMerimaisemissa olivat kivet kuin pakkilaatikot ja järvimaisemissa\nhälvenevä usva kuin paksuinta pilveä.\n\nKun Hilja tuli Forsbergille, sattui tämäntapaisia keskusteluja:\n\n— No nyt se senaatti taas...\n\n— On kunnostanut itsensä.\n\nEnsi lause tuli Sylvin huulilta ja toisen antoi Hilja. Eron heidän\nsanojensa välillä teki vain äänen sävy.\n\n— Ja Suometar hyväksyy kaikki. Ja sinä luet sitä vain.\n\n— Tietysti. Minun isäni luki sitä kolmekymmentä vuotta sitten, minä\nolen pienestä asti nähnyt sen, minä...\n\n— Mutta Hilja kulta, ajat toki muuttuvat. Täytyyhän meidän seurata\naikaa...\n\nNähdessään punan nousevan sisarensa ja ystävättärensä poskille riensi\nElsa Vaarnakoski väliin.\n\n— Että te nyt viitsitte! Sinä Sylvi tiedäkin, että me Hiljan kanssa\nolemme antaneet politiikan urakalla muille. Me emme ole puolueihmisiä.\nAnna meidän olla rauhassa.\n\n— Loruja! Nykyajan ihminen ei voi elää puolueiden ulkopuolella. Se on\naivan samaa kuin elää elämän ulkopuolella.\n\n— Mutta minä en ymmärrä politiikasta mitään, en mitään, en mitään,\nlennätti Hilja ärtyneesti tulemaan. — Kuten en ymmärrä matematiikasta\ntai fysiikasta tai muusta sellaisesta...\n\n— Älä huoli tehdä itseäsi tyhmemmäksi kuin olet...\n\n— ...Sanomalehdistä minä luen vain pikku-uutiset ja kihlausilmoitukset\n— pääkirjoituksiin en eläessäni ole katsonut. Mitä minä voin ymmärtää\npolitiikasta! En minä osaa arvostella tekivätkö senaattorit oikein\nvaiko väärin...\n\n— Noo, naurahti Britta, nuorin Vaarnakosken tytöistä, pienisilmäinen,\npitkäpalmikkoinen seitsentoistavuotias, joka oli viimeisellä\nluokalla yhteiskoulussa, — kyllä meistä nyt jokainen uskaltaa sanoa\nymmärtävänsä senverran. Minä menen niin pitkälle, että väitän,\nettä kuka hyvänsä meistä olisi menetellyt viisaammin kuin he. Ja\nrehellisemmin. Ja arvokkaammin.\n\n— En ainakaan minä! huusi Hilja ja häneltä oli tulemaisillaan pitkä\närtynyt lause, mutta äkkiä hän vaikeni ikäänkuin hänen kielensä olisi\nleikattu poikki: hän oli kohdannut Hannes Vaarnakosken katseen. Hannes\nistui poltellen keinutuolissa ja seurasi Hiljaa.\n\n— Menkää suohon, sanon minä! ehätti Elsa taas väliin. — Ettekö te\nnyt osaa puhua mistään muusta. Tiedättekö... Hilja, tämä mitä nyt\nsanon, koskee sinua ja ennen kaikkea sinua! Minä aion Sovinnon ensi\nkokouksessa ehdottaa, että otettaisiin ulkojäseniä ja silloin...\n\n— Sinun iankaikkinen Sovintosi! tuskitteli Sylvi. — Se on kuolleena\nsyntynyt koko Sovinto. Minä en jaksa kuulla siitä puhuttavan.\n\nHyvän aikaa katseltuaan Hiljan kasvoja, jotka olivat punassa hiusrajaa\nmyöten, Hannes Vaarnakoski rupesi puhumaan sanomalehdistä. Hän oli\nsitä mieltä, että nainen teki varsin oikein, kun jätti pääkirjoitukset\nlukematta. Se oli naisellista. Vain sellaiseen naiseen saattoi mies\nrakastua, joka luki pikku-uutiset ja kihlailmoitukset. Sisaret nostivat\ntietysti aika vastuksen. Hannes selitti, ettei hän itse puolestaan\nmitenkään voisi elää ilman sanomalehtiä. Hänen täytyy saada kaikki,\nsekä suomalaiset että ruotsalaiset lehdet heti aamulla käsiinsä, hän ei\nvoi ryhtyä mihinkään ennenkuin on käynyt läpi ne kaikki. Sanomalehdet\novat hänelle yhtä tärkeät kuin kampa ja saippua ja... ja niin edespäin.\nJo pelkässä koskettamisessa tuollaiseen karkeaan, vielä kosteaan\nsanomalehteen aamulla on aivan erikoinen viehätyksensä.\n\nTie oli auki keskustelulle joka suuntaan. Puhuttiin poliittisesta\nmurhasta ja murhan oikeutuksesta erinäisissä tapauksissa, arvosteltiin\nviime ensi-iltaa teatterissa ja sivistyneen ihmisen tapaa kohdella\npoliittisesti toisin ajattelevia henkilöitä, viivyttiin Otso Okkolan ja\nhänen rouvansa erossa sekä jossakin muussa pariskunnassa, jonka huhun\nmukaan pian piti erota. Vihdoin otettiin esiin kortit.\n\nTuiki toisenlaista oli hovineuvos Bredellä, Armaan kodissa.\n\nPerhe asui kivimuurissa Itä-Rannan varrella ja jo portaissa vallitsi\nhillitty juhlallisuus. Oven avasi palvelustyttö, valkea pitsimyssy\npäässä. Hän oli hillityn kohtelias ja läksi alentuvan ystävällisesti\nilmoittamaan herrasväille vieraan tulosta. Ainakin oli Hiljalla tämä\ntunne ja hänen sydämensä sykki ahdistusta ja suuttumusta ja hän\npäätteli jo ennenkuin oli ketään nähnytkään, ettei ikinä enää tule\ntänne.\n\nSaliin astuessa avautui sekä oikealle että vasemmalle huoneita.\nPermannoilla ja seinillä oli pehmeitä mattoja ja kuvakudoksia, katoissa\nkallisarvoisia vanhoja kruunuja, muurinkorvilla ja pöydillä niinikään\narvokkaita, iäkkäitä koristeita ja lamppuja. Värit sulivat yhteen ja\nesineet sointuivat keskenään. Vanha sivistys hallitsi vaatimattoman\nylhäisenä ilmassa. Hilja tunsi, seisoessaan keskellä lattiaa vastapäätä\nvanhaa, kaunista peiliä, joka näytti hänelle hänen hermostuneet\nkasvonsa, että täällä on hienoa. Mutta miksi häntä ahdistaa? Nousukasko\nhänessä vapisee vanhan sivistyksen edessä? Hänelle tuli ajatus, että\nmiten Armas voi häntä rakastaa, ja kaukainen, peloittava aavistus.\n\nTäti Liva tuli kuulumattomin askelin, mutta näkyi jo kolmen huoneen\ntakaa, hienot kasvot hymyssä ja hiukan harmahtava pää kohteliaassa\netukumarassa. Hänen vartalonsa oli yhä vieläkin kadehdittavan\nsopusuhtainen ja ruumiinmukaiset puvut antoivat käynnin ja liikkeiden\nsirouden päästä näkyviin. Hän käytti omituisia värejä, punaharmaata,\nkeltaisen ruskeaa, vihreän sinistä — hillittyjä, outoja värejä, jotka\nsopivat hänen kalpeaan, puhtaaseen ihoonsa, mutta olisivat olleet\nvaaralliset kenelle muulle hyvänsä. Koristuksia ei hänellä näkynyt,\npaitsi sormessa jokin vanha, harvinainen sormus. Hän tuli syli auki\nHiljaa vastaan, suuteli häntä otsalle ja vei salin viereiseen pieneen\nhuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella, keltaisella ja kullalla.\n\nArmaan sisaret Elisabeth ja Marianne olivat perineet äitinsä\nsulavat liikkeet, mutta kasvot olivat isän. Se ei ollut heille\neduksi. Elisabethin hiukset olivat tuhkanharmaat ja herättivät\nhuomiota sekä koti- että ulkomailla. Pahat ihmiset väittivät hänen\njollakin ulkomaanmatkallaan keksineen tuon oudon värin ja ostaneen\nvärjäämissalaisuuden. Hänellä oli muutamia vuosia ollut edullinen\nkassanhoitajan toimi, mutta nyt hän oli kihloissa ja Mariannen piti\nottaa hänen toimensa. Mariannella ei kuitenkaan ollut tuohon työhön\npienintäkään halua. Hän lauloi, maalaili, matkusteli ja oli kyllästynyt\nelämään. Häntä ikävystyttivät kutsut Helsingin varakkaimmissa\npiireissä, joissa Breden perhe liikkui, hän oli jo kiertänyt Euroopan\neikä tietänyt minne lähteä. Isä oli keksinyt, että hän tarvitsi\nsäännöllisen työn lääkettä.\n\nSekä Elisabeth että Marianne suutelivat Hiljaa hekin ja istuutuivat\nhäntä keskustelun aikana katselemaan.\n\nKeskustelu — kun oli puhuttu ilmasta ja tehty selvää kuulumisista —\njohtui aina Armaaseen ja jos välillä poikettiin teatteriin tai johonkin\npäivän tapahtumaan, niin palattiin aina Armaaseen. Politiikkaan ei\nmilloinkaan kajottu. Bredeläiset karttoivat sitä kaukaa kaartaen.\nMielipiteet olivat siinä suhteessa niin tuiki vastakkaat.\n\n— Sinun täytyy nyt kertoa meille uutisia Armaasta. Hän ei enää\nkirjoita kotiin...\n\nSen sanoi Liva täti ja hän toisti sen aina, kun keskustelun lanka\nkatkesi. Hilja kertoi, pusertaen itsestään yhä ja yhä jotakin uutta ja\ntavallisesti sellaista, jota olisi halunnut pitää vain itseään varten.\n\nKahvi juotiin ruokasalissa, joka oli tumma, tammella laudoitettu huone.\nNahalla päällystetyt, korkeaselkäiset tuolit ympäröivät siellä suurta,\nneliskulmaista pöytää ja muutamat Stilleben-kappaleet elävöittivät\nseiniä. Jos hovineuvos oli kotona, kutsuttiin hänet kahville. Hän\noli pitkä, ryhdikäs mies kuudenkymmenen korvissa, päälaki kaljuna\nalas takaraivoon asti, harmahtava parta kammattuna kahdenpuolen.\nKasvot olivat pyöreät, nenä pyöreä, huulet paksut, hampaat leveät,\niho verestävä, silmien väriä mahdoton määritellä. Tämä mies vaikutti\nvoimallaan ja ilmeellään, joka yhtaikaa peloitti, kahlehti ja teki\nlupauksia. Hilja piti kaikista sulhasensa omaisista sittenkin enimmän\nhovineuvoksesta. Hän tuli aina vastaan ystävällisen ritarillisena ja\nsulki Hiljan käden molempiin käsiinsä. Hilja tunsi aina vaistomaisesti\nhänen naistuntijakatseensa ihailun.\n\nHovineuvos puhui Hiljalle muustakin kuin Armaasta. Hän kertoi joskus\njuttuja maalta tuomariajoiltaan, kyseli tanssiko Hilja mielellään\nja pitikö hän koristuksista. Sitä kysyessään katseli hän hänen\nkäsivarttaan ja Hilja punastui korvanlehtiä myöten, sillä hänelle tuli\nse tunne, että hovineuvos aikoo antaa hänelle rannerenkaan. Se tuntui\nsekä mieluiselta että vastenmieliseltä ja hän vastasi, ettei pidä\nkoristuksista.\n\nArmas oli äitinsä näköinen: samat pitkähköt kasvot, sama kalpea, puhdas\niho, samat kiiltävät, tummat hiukset. Äidin kasvoissa oli enemmän\ntahtoa ja tarmoa, pojalla enemmän leikkivää, haaveilevaa keveyttä.\nKun Hilja oli katsellut Liva tätiä, sai hän Armaan ihkasen elävänä\nsilmiensä eteen. Hän iloitsi siitä, sillä pitkän eron aikana kävi yhä\nvaikeammaksi saada elävyys muistin avulla palautetuksi mieleen.\n\nLiva täti oli kuitenkin Armaan äiti, ja äidin ja pojan suhde oli\nlikeinen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nRuustinna Haapasen lähdöstä oli kulunut viikko. Jenny täti oli lähtenyt\ntänä aamuna. Konsulinnan tyttärelle, jonka tukena Jenny täti matkusti,\noli näet alituisten sateiden tähden tullut kiireinen matka, ja niin oli\nJenny tädin täytynyt jättää Hilja tuhansien neuvojen ja varoitusten\nvaraan.\n\nOli maatapanon aika. Keittiöstä ei enää hyvään hetkeen ollut kuulunut\nmitään ja ikkuna toisensa perästä sammui suuren kivimuurin seinämästä\nvastapäätä. Vaihtaessaan lankaa neulaansa Hilja tuontuostakin huomasi\nkiiltävien kupariastioiden keittiön ikkunoista peittyvän pimeään. Hän\noli koko päivän istunut kuin naulittuna työnsä ääreen, hän oli valinnut\nniin paljotöisiä nimiä, että sai istua koko päivän ja olla hyvin\nahkera, jos mieli saada valmiiksi nimen päivässä. Mutta kaunis nimi\nse oli, H. H. rinnan ja ympärillä lehtikiehkura, joka samalla yhdisti\nkirjaimet. Hän oli vetänyt kattolampun pöytään kiinni, jotta saisi\ntarpeeksi valoa työlleen, lamppu sihisi, ja jota enemmän ympärillä\nhiljeni, sitä selvemmin sihinä kuului.\n\nHän oli tämän viikon aikana päässyt melkoiseen tottumukseen,\nkorko-ompelu tuli jo pyöreää ja tasaista ja menestys lisäsi intoa. Hän\nompeli työn ilossa, paljon mitään muuta ajattelematta. Vilahdukselta\nmeni ajatus Parisiin tai Lainan luo tai uuteen, omaan kotiin, johon\nhän liinaa ompeli. Hän oli tänään syönyt huonosti, sillä Maalia oli\nollut pesutuvassa, vain jonkin voileivän hän oli malttanut itselleen\ntehdä, mutta hän ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän ompeli kuumana\nja punaposkisena, hiukset epäjärjestyksessä kasvojen ympärillä. Lamppu\noli lämmittänyt pienen huoneen niin, että kädet tahtoivat hiestyä, hän\noli hyvän aikaa halunnut auki salin ovea, mutta ei malttanut nousta\nsitä avaamaan. Vihdoin, kun piti vaihtaa neulaan uutta lankaa, hän\ntyönsi oven auki. Silloin tuli häntä vastaan raikasta pimeyttä ja\nääniä kadulta: jotakin laulua, raitiovaunun jyrinää ja torvisoittoa.\nHän muisti, että oli lauantai-ilta, katseli sormeaan, jonka ommellessa\noli pistänyt verille, harmitteli, ettei voinut oppia neulomaan\nhaavoittamatta sitä ja istui taasen neulomaan. Ei ollut kuin pieni\nlehti jäljellä.\n\nKoko aamupäivän oli satanut. Nyt oli nähtävästi lakannut, koskei\nkuulunut loisketta rännistä ikkunan juuressa. Lamppu sihisi.\nKeittiönkäytävän päästä saattoi erottaa kuorsaavaa ääntä. Maali nukkui\ntietenkin raskaasti pesupäivän perästä. Äkkiä törähti epäpuhtaista\ntorvista kuuluville tanssisävel: yhdistyksessä vastapäätä tietysti oli\ntanssi-ilta. Ikkuna oli kai äkkiä avattu.\n\nAih!... tuli liian pitkä piste! Ehkä se sentään häviäisi muiden alle.\nMutta kun hän oli ommellut vähän matkaa, huomasi hän, että täytyi\nratkoa, painui syvemmä työtä vastaan, harmitteli, ratkoi varovaisesti\nja pakottautui uudelleen ommellessaan ja viimeisiä pisteitä pistäessään\nsuurimpaan huolellisuuteen. Sormesta tuli verta... Varmaan hänen\nhuomenna täytyy panna tukkoon koko sormi. Ettei hän nyt voi oppia...!\n\nHän ei malttanut ottaa saksia, vaan puraisi poikki langan, oikoi nimen\nsuoraksi polvelleen ja ihaili sitä, pää kallellaan, posket kuumina.\nKaunis se oli, pyöreä ja tasainen, hän oli sentään suuresti edistynyt.\nHän taittoi kokoon liinan, laski sen tuolille ompelukoneen viereen,\nseisahtui ja suori selkäänsä ja käsivarsiaan, mielessä tyydytys ja\nväsymys... Mitä? — oliko kuuvalo, kun pihamaa näytti niin valoisalta?\nHän kiersi lampun sammuksiin, päästi sen luisumaan ylös kattoon ja meni\nikkunaan. Totisesti! Sade oli lakannut ja kuun kajastus tuntui seinällä\nvastapäätä. Ah, ehkäpä nyt alkavatkin kauniit ilmat. Hänen mieleensä\ntuli iloinen raukeus ja jäsenissä kiersi suloinen levonkaipuu.\n\nHän tuli omaan huoneeseensa. Siellä oli pehmoinen, sinertävä hämy.\nVuode odotti valkoisena, vedettynä pitkäksi. Marmorikuvan kasvot\ntuntuivat nukkuvan, taulut seinillä olivat nekin puhumattomina ja kuin\nunessa. Hilja ei hennonut särkeä hämärää, hän ei sytyttänyt tulta, vaan\nriisuutui valon kajastuksessa, joka tuli ulkoa. Kumartuessaan ottamaan\nauki kenkiään hän huomasi, miten tyhjä ja ontto hänen päänsä oli. Hän\nei eilen ja tänään ollut käynyt ulkoilmassa. Ja hänen mieleensä johtui\näkkiä kuva vanhasta kotipappilasta: portti kiviaidassa, sireenipensaat\nsen syrjällä ja puukuja. Olisipa hän nyt siellä, niin he Lainan kanssa\nlähtisivät kävelemään...!\n\nPalmikko riipuksissa, yllä pitkä yöpaita, paljain jaloin veti\nhän ikkunan eteen kellahtavat kangasuutimet, loi vielä katseen\nkirjoituspöytään valokuvineen, kuihtuneine ruusuineen — se oli\nhyvää yötä Armaalle, — ja oli jo astumaisillaan vuoteeseen, kun\nvielä muistui mieleen: sammutinko tulen ruokasalista? Kun äiti oli\npoissa, täytyi aina olla niin varovainen tuleen nähden. Hän avasi\noven ruokasaliin — siellä oli pimeä. Mutta äidin oli tapana ennen\nmaatapanoa käydä läpi kaikki huoneet. Ja vaikka Hilja tiesi, ettei\nsalissa ollut laisinkaan ollut tulta, niin hän kuitenkin piti\nmahdollisena, että sinne olisi voinut jäädä jotakin sammutettavaa, ja\nniin hän paljain jaloin astui permannon poikki, raotti salin ovea ja\npysähtyi tarkastellen kynnykselle.\n\nHuoneessa paloi hiljainen kuutamo. Kun kuu on selkeä ja varjot jyrkät,\nniin esineet ikäänkuin jähmettyneinä uivat sen kirkkaudessa, joka lepää\nkuin liikkumaton vedenkalvo. Mutta kun kuun edessä on pilviharsoa,\nniin valo hiljaa värisee ja kuutamo kajastaa kuin tulen liekin palo\ntuulettomalla säällä. Tuollainen himmeän palon värinä oli salissa.\nKasvien lehdet kyllä pitivät verkkoaan edessä, mutta yläruuduista\npääsi valo vapaasti ja viisti juovina yli huonekalujen, mattojen\nja lattialautojen. Hilja siirtyi vaistomaisesti matolle ja hänen\nsilmissään selvenivät esineet pian näkyviksi kuin päivällä. Hän viipyi\nviipymistään. Värisevä valo vangitsi. Äkkiä rämähti torvisoitto kadun\ntoisella puolella ja mieliala särkyi.\n\nHän likeni mattoa myöten ikkunaa ja siirsi syrjään kukkatelineen.\nSiellä loppui matto, mutta hän oli utelias ja tahtoi nähdä yhdistyksen\ntalolle. Ajuri tulla rämisti ohitse ja toiselta puolen katua ajoivat\nraitiovaunut, neljä peräkkäin, ihan tyhjinä. Kävi vonkuva suhahdus\nvain, valaistu vaunurivi hyppi ja notkui. Se oli kuin mikäkin kummitus,\njoka tulee ties mistä ja menee ties minne, räikeällä valollaan ilkkuen\nhiljaista yötä.\n\nÄkkiä kuului jokin ääni ihan likeltä... mitä se olikaan?...\nNyyhkytys... pitkä... haikea. Ja toinen... ihan likeltä!\n\nHiljasta tuntui siltä kuin se olisi tullut nojatuolista pianon vieressä\nja hänen koko ruumistaan kylmäsi. Joku istui nojatuolissa ja itki!...\nHän jähmettyi poskia myöten eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti\nja odotti, mutta ei taaskaan kuulunut mitään ja vihdoin hän uskalsi\ntarkastaa nojatuolia, sohvaa ja joka paikkaa eikä missään näkynyt\nmitään. Häntä paleli, mutta hän tahtoi vielä nähdä kuinka ne tanssivat\nsiellä vastapäätä, nousi sohvankulmaan, kyykistyi siihen ja katseli\nselustan yli.\n\nParit kieppuivat yhtenä mylläkkänä. Pitkin seinää istui miehiä ja\nnaisia... Tuossa kaksi tyttöä sylityksin. Nyt tuli mies, työnsi pois\ntytön ja istuutui toisen tytön polvelle — sellainen suuri mies niin\npienen tytön syliin!... Useat parit tanssivat käsivarret kireästi\ntoistensa ympärillä, otsat vastatusten kuin vihaisilla sonneilla. Ne\nkieppuivat kankeiksi seivästettyinä ja liimautuneina toisiinsa kiinni.\nKuinka kauan yksi pari jaksoikaan...!? Hilja päätti seurata paria, joka\nkieppui ihan pienessä piirissä keskellä lattiaa. Tanssikoot miten kauan\nhyvänsä — hän istuu tässä... Näytti sentään kovin hullunkuriselta\nkoko tuo huone, jossa täysikasvuiset ihmiset survoivat kuin hyttyset.\nHilja tanssi hänkin niin mielellään ja se näytti tietysti yhtä\nhullunkuriselta... Ikkunoista tulvi ulos tomun ja tupakansavunsekaista\nvaloa...\n\nNyyhkytys...! Taas nyyhkytys... tuskainen, haikea...! Mistä?\nYlhäältäkö... alhaaltako?... Hiljan sydän jyski niin, ettei hän\ntahtonut voida erottaa mitään. Se ei tullut tästä huoneesta eikä se\nkuulunut ulkoa, ei liioin ylhäältä eikä alhaalta. Se tuli pianon takaa,\nseinän läpi, vuokralaisen huoneesta. Hilja rauhoittui ja ymmärsi, että\nMatariston luona oli joku, joka itki, tai itki hän itse — ehkä hän oli\ntullut sairaaksi.\n\nItku oli epätoivoisaa: pitkiä, haikeita, tukahduttavia nyyhkytyksiä.\nEhkä hän oli saanut surusanoman, ehkä isä oli kuollut, tai jotakin\nsellaista... Hetkiseksi itku lakkasi ja silloin Hilja jo toivoi hänen\nrauhoittuneen, mutta sitten se taas alkoi uudelleen, tukahdutettuna,\nvihlovana, ikäänkuin itkijä olisi hautaantunut vuoteeseen patjojen ja\npeitteiden alle ja siellä hytkinyt ja kiristellyt hampaitansa.\n\nHilja kävi neuvottomaksi. Hän aikoi ensin huutaa hänelle salista, mutta\njuoksi eteiseen.\n\n— Herra Mataristo...\n\nEi vastausta. Ainoastaan entistä nyyhkytystä. Hilja huusi uudelleen\nja käsitti samalla, että täytyy mennä herättämään Maalia. Hän riensi\nhuoneeseensa, otti tulta, sai ylleen hameen ja palasi, hakasia\nkiinnittäen, eteiseen kuuntelemaan. Nyyhkytys ei ollut lakannut.\n\n— Herra Mataristo — oletteko kipeä? Mitä teille on tapahtunut? Voi,\nvoi, elkää itkekö noin. Vastatkaa toki minulle. Minä olen niin levoton.\nEttekö te nyt voi vastata...\n\nMutta nähtävästi Mataristo ei ensinkään kuullut.\n\nHilja suuntasi askeleensa keittiöön. Hän töytäsi käytävässä jotakin\nesinettä vastaan ja muisti, että se oli tyhjä matka-arkku, jota ei äiti\nollut ottanut mukaansa. Haparoiden löysi hän lukon ja avasi rämistäen\noven, toivossa, että Maali heräisi jo siihen. Mutta Maalin kapeasta\nvuoteesta kuului luja, kuorsaava hengitys. Keittiössä oli raskas ilma\nja tuntui pestyn lattian ja kiilloitettujen kupariastioiden haju.\n\nHilja puhutteli Maalia, hän lausui hänen nimensä huutamalla; vihdoin\nhän kävi kiinni olkapäähän, joka kohotti peitettä. Mutta Maali vain\nkääntyi ja jatkoi nukkumistaan. Hilja ravisti olkapäästä voimiensa\ntakaa. Silloin pöllähti tyttö säikähdyksissään istumaan, sitaisi\nhiuksia silmiltään ja pälyili kiukustuneena ympärilleen.\n\n— Maali kulta, jos Maali nousisi ja panisi vähän ylleen. Meidän herra\non tullut kipeäksi. Maali kulta, Maalin täytyy nousta.\n\nMutta Maali paiskautui takaisin vuoteeseen, maiskutti suutaan ja veti\npeitteen ympärilleen. Hilja kävi uudelleen kiinni hänen hartiaansa,\nravisti ja toisti yhä tuskastuneemmin sanottavansa. Maali työnsi\nitsetietoisen voimakkaasti pois hänen kätensä, mongersi jotakin\nepämääräistä, veti peitteen päänsä yli ja vaipui syviin, tasaisiin\nhengenvetoihin.\n\nHiljaa suututti, sitten hän kävi neuvottomaksi ja vihdoin hän\nvarpaillaan hiipi pois. Ehkei vuokralainen enää itkenytkään! Hän tuli\npuolijuoksua käytävän läpi, vältti matka-arkun ja toivoi kaiken aikaa,\nettei itkua enää kuuluisi. Mutta se tuli häntä vastaan jo ennenkuin hän\npääsi eteiseen. Mitä kummaa hän nyt tekeekään?... Hän koputti oveen,\nmutta ei saanut vastausta enempää kuin Maaliltakaan. Hänen poskensa\nalkoivat hehkua, kädet olivat hiessä, sydämen tykintä takoi korvissa ja\nohimojen kohdalla. Häntä rupesi peloittamaan. Outo, uliseva nyyhkintä\ntuntui siinä yön hiljaisuudessa jonkin yliluonnollisen voiman ääneltä\n— oli kaameaa olla sen kanssa kahden, kolmantena nukkuva ihminen,\njoka ei herää. Kun soitto kadun toiselta puolen rämähti kuuluville,\noli se toki kappale todellista, oleellista elämää ja Hilja riensi\nvaistomaisesti sitä kohti, ikäänkuin sieltä olisi ollut odotettavissa\njotakin apua... Tanssihuoneen ikkunat olivat taasen auki, miehiä seisoi\naukoissa, tupakansavu puskui ulos heidän päidensä lomitse ja heidän\ntakanaan jyskyttivät parit toisiinsa liimautuneina, kuten äsken...\nÄkkiä kuului seinän takaa jysäys, ikäänkuin jotakin raskasta olisi\npudonnut. Hiljasta hävisi kaikki epävarmuus, hän juoksi eteiseen ja löi\nnyrkillään Matariston oveen.\n\n— Jollette te nyt avaa, niin minä soitan lääkärille tai poliisille tai\nilmoitan talon isännöitsijälle.\n\nOlihan selvää, että nuori mies oli vakavasti sairaana. Mitäpä Hilja\nmuuta saattoi tehdä kuin kääntyä lääkärin puoleen. Hän kävi jo kiinni\ntelefonitorveen. Ensin täytyi kuitenkin tietää numero. Mutta kun hän\nalkoi selailla luetteloa, ei hän saanut mieleensä ainoatakaan lääkärin\nnimeä. Hän ei muistanut sitäkään lääkäriä, joka oli hoitanut häntä, kun\nhän oli sairaana. Tämähän oli ihan hullua... mikä kumma hänen oli? Se\nlääkäri oli monta, kertaa käynyt heillä... Ei, ei, vaikka mikä olisi\nollut!\n\nTäytyy kai soittaa isännöitsijälle... Mutta hän oli äkkiä unohtanut\nisännöitsijänkin nimen. Se oli kaksitavuinen ja ristimänimen\nalkukirjaimet olivat K.M., mutta millä kirjaimella itse nimi alkoi...?\nOliko hän nyt näin hätääntynyt!... Ulinaa seinän takana vain jatkui\nlyhyissä otteissa, ikäänkuin itkijän hampaat vilussa olisivat hytisseet\nvastatusten.\n\n— Mitä minä teen, mitä kummaa minä teen? äänteli Hilja itsekseen ja\nhänenkin hampaansa rupesivat kalisemaan. — Jollette te nyt avaa, niin\nminä lyön rikki oven! Kuinka te voitte olla noin paha, ettekö te nyt\nkuule, missä hädässä minä olen?\n\nHän kävi päättävästi kiinni kääkään. Ovi pamahti auki ja vei hänet\nhyppäyksen taaksepäin. Se ei ollutkaan lukossa.\n\nPilvisen kuutamon lumo värisi tässäkin huoneessa. Hilja jäi kuin\nlumottuna kynnykselle. Voimakas mielikuva vangitsi hänet. Hän\noli tulevinaan isänsä huoneeseen: ulkopuolella oli avara pihamaa\nkiviaitoineen, sireenipensastoineen ja täällä isän vuode, nahkasohva,\ntuolit, piippuhylly... Tuossa he rippikouluaikana istuivat, tuossa\npolvistuivat vannottamisen ehtoona... Ei, tämä on mielikuvitusta, tuttu\nhuonekalusto vaikuttaa sen, kun hän oudokseltaan tulee huoneeseen.\nMiksi se onkin kalustettu aivan kuten isän huone ennen! Hilja painoi\nkäden otsaansa vastaan ja koetti vapautua, mutta muistojen kielet\nolivat saaneet kosketuksen ja soivat, virittäen mielen vahanpehmeäksi.\nHän vei kädet rintaansa vastaan ja hengitti syvään.\n\nLumoa kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän voitti sen ja astui\nhuoneeseen.\n\nVuoteen ääressä permannolla oli ihminen polvillaan. Hänen yllään ei\nollut kuin lyhyt paita, hän piti jalkojaan kuten paimenet jouluyötä\nesittävissä kuvissa, hän värisi vilusta. Lyhyen hetken hän oli hiljaa,\nsitten hän alkoi väännellä käsiään, hän putosi suulleen, piteli\npäätänsä, haroi käsiinsä lakanaa, iski pään vuoteen laitaan ja putosi\njälleen suulleen maahan. Sänky vaatteita oli valunut alas hänen\nperässään.\n\n— Herra... armahda... Synnissä olen siinnyt ja syntynyt... pitänyt\nsyntistä elämää... Jeesus auta! kuului soinnuttomina kuiskeina\nnyyhkytysten lomitse. — Auta minua, minä hukun!\n\nHilja likeni varpaillaan. Sairas pelästyy tietysti, jos hän\näkkiarvaamatta näkee hänet. Hilja koetti kolistella tuolia, hän\nmainitsi Matariston nimen. Vihdoin hän kumartui ja laski kätensä hänen\nolalleen. Iho tuntui paidan läpi polttavan kuumalta ja veri tykytti\nHiljan kättä vastaan.\n\nPolvistuva nosti päätään, parkaisi ja suistui maahan. Hilja ymmärsi\nolleensa varomaton, lankesi polvilleen hänen viereensä ja löysi hänen\nkätensä.\n\n— Minä se vain olen, Hilja Haapanen, puhui hän rauhoittaen kuin\nlapselle. — Ei teidän pidä pelätä. Te olette sairas. Siinä lattialla\ntulee kylmä. Minä järjestän teidän vuoteenne. Ja sitten panette\nnukkumaan. Saatte nähdä, että tulee paljon parempi.\n\nHilja auttoi häntä, kainaloista nostaen, vuoteeseen ja pani peitteet\nlujasti ympärille. Hänessä pulppusi tarve auttaa ja olla hyvä. Hän\nsytytti lampun, haki pyyheliinan, teki kääreen sairaan otsalle ja\njatkoi lapsellisen rauhoittavaa puhettaan. Muuttaessaan käärettä\nhuomasi hän sairaan kasvoilla kumman hurjistuneen ilmeen. Ne olivat\njollakin lailla käperryksissä ja kädet pitelivät kiinni vuoteen\nlaidoista, ikäänkuin hän olisi pelännyt putoavansa.\n\n— Mikä teidän on? pääsi Hiljalta ja hän pysähtyi kääre käsissä. — Te\npelkäätte minua... sanokaa! Mutta enhän minä tee pahaa. Minä koetin\nherättää palvelijaa mutta hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt,\npuhui hän yhteen kyytiin ja kaiken aikaa kuin naulittuna seuraten\nilmettä kasvoissa vuoteella. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista\nhurjistunutta pelkoa ja epämääräisesti tuli hänelle tunne, että eihän\ntuo ihmisraukka mahtane tulla mielipuoleksi. — Mutta miksi te katsotte\ntuolla tavalla, sanoisitte minulle mikä teille on tullut... Oletteko\nsaanut jonkin huonon uutisen...?\n\nSairaan kädet, jotka pitelivät vuoteen laitoja kuin linnun kynnet,\npusertuivat vieläkin lujempaan otteeseen ja tahdonpingoitus pakotti\nesiin pari sanaa, mutta Hilja ei kuullut niitä ja riensi hellästi\npyytämään niitä uudelleen.\n\n— Menkää pois! erotti hän silloin kiristyneiden hampaiden välitse.\n\nHiljaan koski, että se, mitä hän hyvästä sydämestä tahtoi antaa,\ntyönnettiin pois. Hän seisoi hetkisen ääneti, mutta päätti sitten\nalistua.\n\n— Kyllä minä lähden, sanoi hän. — Mutta oletteko te myöskin\nrauhallinen ja nukutte?\n\nNuoren ihmisen kädet irtaantuivat suonenvedontapaisista piteistään,\njännittynyt ilme laukesi ja hän purskahti ääneen itkemään.\n\n— Mutta hyvä, rakas herra Mataristo, oletteko te näin sairas...! Ja te\ntahdotte, että minä teidät heittäisin yksin. En minä voi teitä heittää.\nMinä soitan lääkärille. Sanokaa vain minkä lääkärin te haluatte. Onko\nteillä ennen ollut joku? Sanokaa nimi vain... kun en minä muista\nketään...\n\n— En minä lääkäriä tarvitse, vastasi nuorukainen käsiensä alta, joita\npiteli kasvoilla. — En minä kipeä ole, ei minulla ole mitään vaivaa.\n\nHilja palasi vuoteen ääreen, telefoniluettelo kädessä.\n\n— Eikö teillä ole mitään vaivaa, kun näin itkette! Te olette ihan\nkuumeessa... Ja vapisette. Kun te puhuisitte minulle. Emmehän me\ntoisiamme tunne, mutta eiväthän ihmiset tutustu vuosissa, vaan\nhetkissä. Uskokaa nyt minulle edes vähän — eihän kukaan omaisistanne\nole tullut kipeäksi?\n\n— Ei, vastasi Mataristo vähän ajan perästä. — Mutta en minä voi siitä\npuhua. Neiti menee nyt vain nukkumaan.\n\nHilja tunsi pettymystä, mutta ymmärsi, ettei saa mitään aikaan ja\nvalmistautui lähtemään.\n\n— Minä menen. Mutta nukutteko te?\n\n— Nukun.\n\n— Ettepä. Te sanotte sen sillä äänellä, että minä kuulen, ettette\nnuku...\n\n— Minä koetan nukkua.\n\n— Voi, voi, kyllä minä kaikesta näen, ettette nuku\n\n— Enhän minä enää ole nukkunut moneen aikaan, en ymmärrä mistä se\njohtuu, pääsi nuorukaiselta ikäänkuin vahingossa.\n\n— No, näettekö nyt, että olette kipeä. Teidän täytyy huomenna mennä\nlääkärille, luvatkaa se! Miksette te ennen ole mennyt...?\n\n— Ei minussa ole mitään kipua...\n\n— Mutta jokin vaivaa ihmistä, kun hän ei nuku. Mitä te olette tehnyt\nkaikkina niinä öinä, jolloin ette ole nukkunut — itkenytkö niinkuin\nnyt?\n\n— En...\n\n— No mitä sitten?\n\nSanat olivat ihan kylmät, mutta niiden takana tuntui jännitys. Molemmat\nvaikenivat, ikäänkuin tunnustellen eteensä pimeässä. Hilja kokonaan\nunohti, että oli aikonut lähteä, valmisti uuden kääreen ja laski sen\nsairaan otsalle. Mataristo seurasi kaiken aikaa pingottuneesti hänen\nliikkeitään. Ne tulivat tyyniksi, tottuneiksi ja äidillisiksi niin pian\nkun hän likeni vuodetta. Laskettuaan kääreen otsalle, nosti hän lampun\nkirjoituspöydälle, otti paperipalan ja kiinnitti sen lampun kupuun,\njottei valo vaivaisi sairaan silmiä. Äkkiä hänen kätensä raukenivat ja\nhän jäi pöydän ääreen katsomaan.\n\nHän oli nähnyt maton kirjoituspöydällä. Se oli punainen ja kirjaeltu\nvalkoisilla helmillä viinipuunlehtien muotoihin. Vanhin sisko sen\naikoinaan oli antanut isälle joululahjaksi. Muistojen suoni aukeni\nHiljassa taasen ja vangitsi hänet hetkisen unohdukseen. Hänelle tuli\ntarve uskoutua. Häneltä hälveni, että tuo elävä sielu, joka oli läsnä,\näsken oli ollut peloittavan sairas. Hän tunsi vain, että sille voi\navautua ja istuutui vuoteen ääreen. Jos hän olisi tullut tarkanneeksi\nMatariston kasvoja, ei hän ikinä olisi istunut niin rauhallisena. Mutta\nhän tuijotti pöytään ja alkoi, kyynelten värinä äänessä, kääriä auki\nmuistoja.\n\nKuinka usein hän pienenä tyttönä tuli tämän pöydän ääreen: Hänen päänsä\ntuskin ulottui laidan yläpuolelle. Tuossa istui isä ja tuossa joku\nisäntä. He joivat kahvia. Isän teevadilla oli piparikakku. Hänen rupesi\nkovin tekemään mieli piparikakkua, mutta oli kielletty pyytämästä.\nYhtäkkiä isä kutsui häntä ja ojensi hänelle piparikakun. Häntä\nujostutti ikäänkuin hänet olisi tavattu pahanteossa, ja hän juoksi\nkiireesti pois. Saliin päästyä hän muisti, ettei ollut kiittänyt ja\noli juuri palaamaisillaan takaisin, kun huomasi, ettei kehdannut, ja\nkarkasi yhtä päätä lastenkamariin itkemään. Vasta pitkän ajan perästä\nhän voi syödä piparikakun.\n\nKuinka selvästi hän muisti, kuinka he Lainan, hänen vanhemman sisarensa\nkanssa, kilpaa juoksivat pyytämään isää syömään. Laina ehti aina\novelle aikaisemmin ja huusi siinä asiansa, mutta hän, Hilja, yhtyi\nvoimiensa takaa huutoon, vaikka vasta oli eteisessä. Isä istui tuossa\nkirjoituspöydän ääressä. Hän oli silloin vielä terve. Hän otti tytöt\npolvelleen ja kysyi, olivatko he nähneet Mikkoa, kissaa. Hiljasta\noli kovin hauskaa näin korkealta katsella pöydälle. Punainen matto\nja kiiltävät kirjoitusneuvot olivat kauneinta mitä saattoi ajatella.\nJoskus, kun ei ketään ollut huoneessa, täytyi kavuta tuolille niitä\nkatsomaan. Teki kovin mieli koskettaa. Se oli ankarasti kielletty,\nmutta jos oli ihan äänetöntä ja vaaratonta ympärillä, hän uskalsi.\nKerran putosi paperiveitsi. Hän pelästyi niin, ettei tahtonut päästä\npaikalta ja hänet tavattiin eteisestä itkemästä, mutta tiedusteltaessa\nmikä hänelle oli tullut, ei hän sanonut mitään, juoksi vain\nlastenkamariin.\n\nKissa, Mikko, oli kaikkien lemmikki. Se oli harmaa, mustat raidat\nkahdenpuolen selkää ja rinnassa valkoinen pilkku kuin sydän. Se rakasti\naurinkoa ja siirtyi auringon mukana huoneesta huoneeseen, kyyköttäen\nmilloin lattialla, milloin ikkunalla, milloin pöydällä. Isän huoneeseen\nei sillä ollut lupa mennä ja kun se tavattiin täältä, hotaisi äiti sitä\nesiliinalla, joka oli hänen vyöllään ja kissa karkasi kiiluvin silmin\npakoon. Sitä täytyi tietysti juosta lohduttamaan.\n\n— Mutta eikö teidän isänne ollut pappina maalla? kysyi Mataristo äkkiä.\n\n— Oli, sanoi Hilja iloisena siitä, että hän oli seurannut hänen\nkertomustaan. — Kuinka niin?\n\n— Kun te puhutte niinkuin se olisi tapahtunut tässä huoneessa.\n\n— Ai niin... mistä te sen tietäisittekään! Tämä huone on aivan\nniinkuin isän huone. Huonekalut ovat samat. Se kokonaan petti minut\näsken, kun tulin tänne.\n\nHe vaikenivat hetkisen ja pääsivät likemmä toisiaan. Pingoittunut\nmieliala katosi, levollinen toveruus siirtyi sijalle. Hilja lämpeni\npuhumaan, Mataristo kuunteli tyynenä. Hilja kertoi veljistään, jotka\nhukkuivat, hän tuli rippikouluaikaan. Vaitiolot katkonaisten sanojen\nvälillä olivat syvät ja paljonpuhuvaiset. Hiljan katse kiintyi\nMatariston käteen, joka lepäsi peitteellä. Se oli ruumiillisen työn\ntekijän käsi ja valkaisemattomasta kankaasta tehty paita pingotti\npahasti ranteen kohdalla. Hiljan katse siirtyi kaulukseen: sekin oli\nniin tiukasti kiinni, että ahdisti.\n\n— Kuulkaa, sanoi hän, silmiään kuivaten, — ottakaa tuo auki, eihän\nveri pääse kiertämään ja päänne on muutenkin kipeä...\n\nSairaan kasvot jännittyivät ja jotakin rumasti epäilevää tuli\nsuupieliin. Koko huoneessa tuntui taas äskeinen vaarallinen ilma. Hilja\nhätkähti, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi vihdoin:\n\n— Kun minä ymmärtäisin teitä!... Pitäkää sitten kiinni nappi, jos se\nteille on parempi. Minä ajattelin vain... Antakaa minulle anteeksi,\ntehän olette sairas eikä sairaille saa suuttua. On kai parasta, että\nminä nyt lähden... Ja huomenna te menette lääkärin luo.\n\nMutta hän ei sittenkään saanut lähdetyksi. Oli kuin jokin yhä olisi\nkäskenyt häntä viipymään. Hän seisoi käsi oven kääkässä ja uskoi,\nettä Mataristo hänet pidättäisi ja sanoisi jotakin sovittavaa.\nHän ei kuitenkaan liikahtanut. Tottuneena puolipimeään näki Hilja\nhänen voimakkaat, kuumeessa läähättävät kasvonsa, itkusta paisuneet\nsilmäluomet ja paisuneet huulet, jotka olivat puoleksi auki. Hiljan\ntuli mieleen nuori renki siellä maalla, joka oli ollut keuhkokuumeessa\nja jota hän silloin tällöin oli käynyt katsomassa. Yhtä talonpoikaiset\nja avuttomat olivat nämä kasvot. Niissä oli jotakin kammottavaa, hän\nei ymmärtänyt mikä niissä häntä kiinnitti. Mutta oli toki vihdoinkin\nlähdettävä. Hän palasi vielä kerran päättäväisenä vuoteen luo, järjesti\npeitteitä, sammutti lampun, sanoi hyvää yötä, saaden siihen tuskin\nkuuluvan vastauksen, avasi ja sulki oven.\n\nHän riensi omaan huoneeseensa suuttuneena itselleen ja onnettomana\njostakin. Ehkä siitä, että oli mennyt kertomaan niin paljon itsestään\nja kotioloistaan. Olisihan hänen toki pitänyt tuntea, ettei tuo vieras\nollut niille vastaanottoinen eikä edes niiden arvoinen.\n\nHän kuuli kellon lyövän — lieneekö se lyönyt yksi vaiko jonkin\npuolentunnin lyönnin. Kuumeisen kiireesti hän riisui ja paneutui\nvuoteeseen. Mutta uni oli kaukana, sydän vain takoi ja ajatus toimi\nvirkeämpänä kuin selvimmällä päivällä. Hän päätti, ettei enää mene\nMataristoa hoitamaan.\n\nMieli lensi yhdestä toiseen, hän makasi kädet niskan alla ja tuijotti\nkattoon. Ajatus teki työtä päästäkseen ulos jostakin tiheiköstä.\n\nMataristo oli tähän asti ollut hänelle miltei olematon olento,\nsamanlainen kuin ne tuhannet, jotka kadulla tulevat vastaan ja joita\nemme huomaa enempää kuin lyhtypatsaita. Nyt hänestä yhtäkkiä oli tullut\nihminen, keskus, jonka ympärillä elämä kiersi ja kehräsi, sisältö,\njoka oli koottu suruista, tuskaisista öistä ja kyynelistä. Hilja olisi\ntahtonut tietää, mitä varten hän oli itkenyt. Hän ei vielä koskaan\nollut kuullut kenenkään itkevän niin. Ja sillä lailla hän oli viettänyt\nmonta yötä ennenkuin Hilja tiesi hänen olevan muuta kuin vuokralaisen,\njonka piti maksaa heille huoneestaan.\n\nKuinka vähän ihminen toisesta tietää ja kuinka vähän hän hänestä\nvälittää! Hiljan tuli kipeästi sääli ja samalla hän tunsi, että nyt ei\nsairas nuku, vaan tarvitsee häntä. Hän käski häntä pois ja oli tyly,\nmutta hänelle teki sittenkin hyvää, kun joku hellyydellä häntä ympäröi\nja hän odottaa häntä takaisin...\n\nOnko hän hullu! Tuo vieras ihminen sai hänestä muutenkin tarpeeksi\nhuonon käsityksen, kun hän tungetellen tuli sisään tarjoamaan\npalveluksiaan. Häntä hävetti, kun hän sitä ajatteli, niin että kasvoja\nkuumasi.\n\nEi, hän tarvitsee häntä... Eikö kuulukin askelia... Eikö hän tulekin\nhäntä hakemaan...? Varmasti joku käveli ruokasalissa...!\n\nHilja karkasi vuoteesta, koppasi naulasta hameen ja kirjoitustuolin\nselustalta suuren huivin, avasi varovaisesti oven ja kuunteli — ei\nmitään! Kadulta päin vain kuului painuneesti torvisoitto. Sairaan\nhuoneessa oli ihan hiljaista... Hän nukkuu siis. Olipa se hyvä. Nyt\nminäkin nukun! päätteli Hilja. Mutta toinen ääni huusi huutamistaan:\nhän odottaa sinua, hän tarvitsee sinua.\n\nHilja närkästyi tälle äänelle ja tukahdutti sen väkipakolla. Hän mahtoi\nolla vähän sekaisin päästään, kun tällaista saattoi tapahtua. Hän tuli\ntakaisin vuoteeseensa ja päätti, ettei liiku, vaikka ruokasalissa\nkuinka käveltäisiin. Unta vain ei kuulunut. Ajatukset kiersivät\näskeistä kehää: kuka hän on? mikä hänen on? Ja hänellä oli varma tunto\nsiitä, ettei sairas nuku ja mielikuviin sekaantui tanssisävel ja parit,\njotka kieppuivat toisiinsa liimautuneina. Hän kuuli soiton vielä pitkän\naikaa senjälkeen kun se oli lakannut ja nousi varhain aamulla ylös,\noltuaan unen horroksessa jonkin tunnin.\n\nPian tapasi hän itsensä oven takana kuuntelemassa, nukkuisiko\nMataristo. Ah, kuinka häntä hävetti tämä vaaniminen ja urkkiminen.\nMiksei hän sitten paennut pois, vaan kuunteli sykkivin sydämin, henkeä\npidellen?\n\nVarmaan Mataristo nyt nukkui, sillä oli ihan hiljaista. Ja Hilja\nrauhoittui ja rupesi odottamaan postia. Tänään oli Armaan postipäivä.\nOi, kuinka hän nyt kaipasi pitkää, hellää kirjettä! Hän tunsi, että se\nsaattaisi hänet tasapainoon ja vaikuttaisi kuin vilpoinen kylpy.\n\nPosti toi parisilaisen näköalakortin. Siinä oli joukko nimiä — naisten\nja herrain, se oli kirjoitettu ravintolassa ja kuva esitti suurta,\nvalaistua salia ja pareja, jotka tanssivat. Kattokruunut olivat hyvin\nsuuret ja häikäisevät, lattia kiilsi niin, että se kuvasti ihmisten\nvarjot. Armaan käsialalla oli kirjoitettu: \"Saat pian pitkän kirjeen.\nMinulla on paljon kertomista.\"\n\nHilja kiiruhti huoneeseensa eikä voinut pidättää kyyneliään. Nyt hän\nniin välttämättä olisi tarvinnut Armaan kirjettä! Aina vain: pian saat\npitkän kirjeen! Nyt, nyt, hän olisi sitä tahtonut! Hänen oli ikävä, hän\noli onneton! Armas ei hänestä välitä, siellä on niitä taiteilijattaria,\nties miten kauniita ovatkaan! Häntä suututti, hän vihasi Armasta ja\nheitä kaikkia!... Kun hän vähän aikaa oli tuskitellut, kutsui hän\njärjen avukseen, muisti ettei ollut nukkunut yöllä, otti esiin Armaan\nkirjeet, joita säilytti eri laatikossa kirjoituspöydässään, tuli\nvakuutetuksi siitä, että ne olivat sekä pitkiä että helliä ja että\nniitä oli tullut aika tiheään, ja hänen mielenrauhansa palasi.\n\nMutta hän oli kumman haluton ja veltto. Hänen piti pakottamalla\npakottaa itsensä pieniin aamuaskareihinsa ja hän kävi monta kertaa\nhakemassa sanomalehteä kirjelaatikosta, ennenkuin se ehti tulla.\nSitä lukiessaan tapasi hän itsensä istumasta pianotuolilla salissa,\ntarkkaamassa kuuluisiko jotakin seinän takaa. Hän ehti lukea\nhuvi-ilmoitukset, pikku-uutiset, yleisön osaston ja vihdoin ilmoitukset\ntakasivultakin: Matariston huoneesta ei koko aikana ollut kuulunut\nhiiskahdustakaan.\n\nTämä alkoi jo näyttää epäilyttävältä. Ei ollut mahdollista, että hän\nnukkuisi näin kauan. Miten siis ei kuulunut mitään? Eihän hänelle\nvain ollut tapahtunut mitään, eihän hän vain ollut kuollut...? Olisi\nedes Maali joutunut alas vinniltä, että olisi saanut lähettää hänet\ntiedustelemaan. Hiljan jäseniä kylmäsi kammo, mutta hän pakotti\najatuksensa toisaalle, otti esiin uuden pöytäliinan ja komensi itsensä\nneulomaan nimeä siihen. Hänen täytyi ratkoa, hän pisti sormeensa\nja vihdoin hän juoksi vinnille hakemaan Maalia. Hän kertoi hänelle\nkiireesti, pujotellen kuivamaan ripustettujen vaatteiden alitse, mitä\nyöllä oli tapahtunut.\n\nMaali ei ensinkään ottanut uskoakseen, ettei hän olisi herännyt, jos\nhäntä olisi herätetty. Hän, joka nukkuu niin kevyttä unta! Ei hän\npitänyt siitä, että häntä keskeytettiin työssä, mutta kun asia koski\nMataristoa, niin hän kuitenkin tuli alas.\n\nHuone oli tyhjänä!\n\nMataristo oli siis varhain lähtenyt kotoa, jättämättä mitään tietoa\nvoinnistaan, vaikka hänen täytyi tietää, kuinka levoton Hilja eilen oli\nollut.\n\nSe oli sentään liikaa!\n\nHiljan kasvot kävivät polttavan kuumiksi. Nyt hän vasta alkoi ymmärtää,\nmitä oli tehnyt. Hän oli keskellä yötä tunkeutunut vieraan ihmisen\nhuoneeseen ja tämä vieras näytti nyt selvästi, miten hän hänen\nmenettelynsä ymmärsi. Sanomaton häpeän tunne lamasi Hiljaa. Mutta kyllä\ntuo mies tästäpuoleen saa kuolla itkuihinsa. Hän Hilja, ei liikuta\nsormenpäätä. Ei häntä vielä koskaan ole näin loukattu.\n\nMataristoa ei kuulunut kotiin kahteen päivään ja sinä aikana ehti Hilja\nkäydä läpi mitä erilaisinten mielialojen asteikon ja lopulta tyyntyä.\nEhkäpä ei nuori talonpoika ollut tarkoittanut mitään — tapojen\npuutteessa vain käyttäytyi tällä lailla. Tai olisiko hän matkustanut\nkotiin? Ehkä hän sittenkin oli saanut jonkun tiedon, joka pakotti hänet\nlähtemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanssiharjoitukset arpajaisia varten alkoivat. Elsa ja Lydia täti\nkävivät Hiljaa katsomassa, tuoden mukanaan uutisten ja kulkupuheiden\nryöpyn ja Hilja oli jo unohtamaisillaan koko öisen seikkailunsa, kun\neräänä aamuna, hänen istuessaan ompelemassa, ruokasalin oveen kuului\nsamanlainen koputus kuin se, joka tavallisesti ennusti Matariston\ntulevan maksamaan vuokraa.\n\nSe ei ollut Mataristo, vaan hänen tuttavansa pihan toiselta puolen,\nhintelä, liukasliikkeinen herra, jonka Hilja tunsi siitä, että jonkun\nkerran oli ollut avaamassa hänelle ovea. Hän kumarsi syvään ja\nhymyili suunsa likelle korvia, jotka olivat suuret ja ulkonevat. Hän\nesitti itsensä ylioppilas Angervona, otti heti esiin nenäliinansa,\npyyhkiäkseen siihen käsiään ja rupesi sitten puhumaan ystävästään\nMataristosta.\n\n— Hän on nyt majaillut minun sohvallani, tuolla pihan puolella, kaksi\npäivää. Mutta se käy meille molemmille epämukavaksi, varsinkin kun\nhänellä on niin kaunis huone täällä.\n\nHiljan olisi tehnyt mieli kysyä, miksi hän sitten jättää \"kauniin\nhuoneensa\", mutta muisto tuosta yöstä tuli taasen eläväksi hänen\ntajussaan ja nosti häpeän punan hänen kasvoilleen. Ties missä muodossa\nMataristo olikaan esittänyt asian ystävälleen. Hilja riensi jo\nvakuuttamaan, ettei häntä täällä tulla häiritsemään, mutta pian hän\nhuomasi, ettei Angervo tietänyt asiasta mitään. Se tuntui hänestä\noudolta sekin. Ehkäpä Mataristo oli pitänyt hänen menettelyään niin\npahana, ettei edes katsonut voivansa kertoa siitä ystävälleen.\n\n— Me ollaan saman pitäjän miehiä, puhui Angervo ja oikoi hitaassa\ntahdissa ruumistaan eteenpäin, sivellen pitkällä, öljyisellä, keltaisen\nkalpealla etusormellaan punaista plyshipöytäliinaa.\n\nHän seurasi kaiken aikaa sormensa kulkua, pitkiltä, kalpeilta\nkasvoilta ei hetkeksikään väistynyt makea hymy ja huulista paljastui\nsinipunertava liha, alareunassa ohut musta raita, ikäänkuin hän olisi\nimeskellyt nuuskaa ja huonosti pyyhkinyt suunsa. Hampaat olivat suuret\nja tahmeat. Hilja pelkäsi hänen huomanneen, kuinka vastenmielisen\nvaikutuksen hän häneen teki ja koetti olla katsomatta suuta. Mutta\nhetken perästä tapasi hän itsensä katsomasta hänen korkeaa, valkoista\notsaansa, joilla musta tukka lepäsi öljyisenä napoleonkiharana.\n\n— Anteeksi, täytyi hänen sanoa ja hän tuli ihan punaiseksi, — mitä...\nte sanoitte?\n\nAngervo nosti silmänsä — niiden väriä oli mahdoton määritellä ja\nne katsoivat melkein ohitse. Hetkisen hän vähän ihmetellen vaikeni,\nmutta sitten hän jatkoi, entiseen tapaansa oikoen yläruumistaan ja\npitkää kaulaansa ja kiusallisuuteen saakka selventäen puhettaan, jossa\nennestäänkin tuntui tottunut puhuja.\n\n— Me ollaan saman pitäjän miehiä, naapureja. Hänen isänsä on torppari\n— tai oikeastaan palstatilallinen — meidän maallamme. Tätini, joka on\njumalaapelkäävä nainen, on paljon auttanut häntä sekä kouluaikana että\nnyt yliopistossa. Hänen piti nimittäin lukea papiksi, niinkuin minäkin,\nmutta hän ei tuntenut siihen kutsumusta. No niin, eihän sille voinut\nmitään, Jumala oli kai toisin määrännyt. Vaikka se oli suuri suru\nsekä tädilleni että hänen isälleen ja sisarelleen, jotka hekin ovat\nuskovaisia ihmisiä.\n\nHilja kuunteli ainoana korvana eikä enää ensinkään muistanut vieraan\nvastenmielisyyttä. Hänelle tuli jokin epäselvä käsitys tädistä... että\nhän oli laiha, suipponenäinen nainen, joka huojutti ruumistaan niinkuin\ntämäkin tässä, ja hänen kävi sääli Mataristoa. Olikohan hän saanut\nhäneltä paljonkin? Että hän olikin ottanut...! Hilja ei itse tietänyt\nmiten oudosti hänen kasvonsa olivat väännyksissä. Angervo nosti\nsilmänsä, katsoi ensin puoleksi ohi, mutta vilkaisi sitten kokonaan\nhäneen ja pysäytti puheensa. Nyt hän näki, mitä minä ajattelin! tunsi\nHilja ja hänen kasvonsa silisivät teeskenneltyyn hymyyn.\n\n— Mutta minä poikkean sivupoluille, jatkoi Angervo ja mittasi tällä\nkertaa pöydän laitaa siirtelemällä peukaloaan ja pitkää sormeaan samaan\ntapaan kuin sääski astuu. — Me kävimme lääkärillä ystäväni Matariston\nkanssa ja lääkäri sanoi, että hän on hyvin hermostunut. On kuumetta ja\npitäisi olla vuoteen omana niin kauan kuin se on mennyt ohitse. Hän\naikoi olla minun luonani mutta kuten sanottu: sohva tuli epämukavaksi.\nNyt pyytäisin kysyä: voisiko hän täällä huoneessaan saada ruokaa...\nkunnes kuume on ohitse ja hän taas voi mennä talolle syömään, tai\nlähteä kotiin.\n\n— Hän on siis kipeä! pääsi Hiljalta ja hän antoi heti paikalla\nMataristolle anteeksi kaikki, mistä oli ollut hänelle pahoillaan.\nSamalla hän myöskin lakkasi syyttämästä itseään. — Äitini ei ole nyt\nkotona, jatkoi hän —, mutta minä menen neuvottelemaan asiasta meidän\npalvelijamme kanssa.\n\nSillaikaa kun talon neiti oli poissa, haki Angervo silmillään seiniltä\njotakin, mutta kun ei löytänyt mitä haki, koetteli hän kädellään oliko\nkaulus suorassa ja sivalsi hiuksiaan. Sitten hän nousi ja rupesi\nkatsomaan kuvia sohvan yläpuolella. Hilja tapasi hänet Getsemanen\nyrttitarhan edestä ja hän puhkesi heti puhumaan, silmät raollaan ja\nhyvin innostuneena:\n\n— Minä näen, että täällä on kuvia pyhästä maasta. Ovatko ne vain\nostetut vai onko joku onnellinen ne itse tuonut? Minunkin mieleni on\naina niin hartaasti tehnyt Palestiinaan ja kerran, jos Jumala suo,\nlähdenkin. Tätini on luvannut minua auttaa. Se on sentään papille\ntärkeää, että hän omin silmin näkee ne seudut, joilla meidän Herramme\nvaelsi lihansa päivinä. Mutta taas minä poikkean aineestani. Miten käy\nystäväni Matariston?\n\nHilja koetti kaikin voimin pakottaa pois kasvoiltaan vastenmielisyyden\nilmettä. Kun äiti oli poissa, oli hän vaistomaisesti selvillä siitä,\nettä piti edustaa häntä ja hillitä mielialojaan.\n\n— Kyllä meidän palvelija suostuu, jollei ole kysymys aivan\nihmeellisistä ruuista...\n\nAngervon suu likeni korvia, hän kumarsi kohteliaasti ja hankasi käsiä\nnenäliinaan. Hänen käsivartensa olivat harvinaisen pitkät, sentähden\nkai hänen täytyi keksiä niille alituista toimintaa.\n\n— Jaa, kyllä olisi kysymys erityisistä ruuista. Tohtori sanoi, että\npitää välttää raskaita liharuokia, syödä vain niinsanottua valkoista\nlihaa, nimittäin lihaa vasikasta ja linnusta ja kalaa... Sitten pitäisi\nkuume mitata illoin ja aamuin. Minä kun asun samassa talossa, voin\nkyllä tulla sen tekemään niin kauan kuin olen kaupungissa, mutta minä\nlähden piakkoin kotiin. No, toivottavasti ystäväni Mataristo siksi on\nterve. Ja nyt en minä enää tahdokaan häiritä neiti Haapasta... Saan\nkiittää ystäväni Matariston puolesta... Kah, oliko siinä tuoli! Hyvästi!\n\nHän oli kumartaessaan töytännyt tuolia vastaan, korosti hymyillen\nviimeisen sanan viimeisen tavun ja läksi huoneesta.\n\nSilmänräpäyksen tuijotti Hilja kuin kivettyneenä hänen perässään. Tuo\nmies kostaa kovasti, jos suuttuu! tuli hänen mieleensä, mutta samassa\nlensi kipunoina hänen päähänsä: mikset suututtanut häntä, mikset\nsanonut hänelle suoraan, että hän on teeskentelijä, ettei hänen pidä\nruveta papiksi, että hän on iljettävä!\n\nMataristo parka. Kun olisikin voinut vapauttaa hänet tuosta ystävästä\nja sen tädistä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurasi pitkä, pimeä viikko, yksi noita surullisia lokakuun viikkoja,\njoilla myötänään tuhuttaa alas sumua tai sadetta. Aitohelsinkiläinen\nsyksy jakaa niitä runsaasti. Ihmiset kulkevat huonoimmissa\nvaatteissaan, päällään kokonainen sateenvarjojen katos, joka valuen ja\ntippuen aaltoilee katukäytävillä. Naiset ovat sulloneet sadetakkinsa\ntäyteen hameitaan tai kantavat niitä koristelematta kahden puolen.\nHerrat eivät niin paljon ole sateesta tietävinään. Ne, joilla on hyvät\nkalossit ja hyvät sateenvarjot, astelevat tyynesti, mutta ne, joiden\nkalossit ovat vaihdetut tai kuluneet vuotaviksi ja joilta ehkä on viety\nsateenvarjo, ottavat pitkiä askelia ja pelastuvat kahviloiden humuun.\nSillä nyt on kahviloissa kansaa, tungosta ja hälinää. Koko päivän\nelävät kahvilat, mutta illalla siirtyy elämä kokouksiin, teattereihin,\nlukuisiin harjoituksiin ja iltamavalmisteluihin. Onhan nyt huvien paras\naika.\n\nHiljalla on omituinen voimattomuuden ja päättämättömyyden aika.\nNiiksi hetkiksi, jolloin hän odotti postia ja luki Armaan tai äitinsä\nkirjeitä, hän heräsi virkeään jännitykseen. Sanomalehteä hän myöskin\njaksoi odottaa ja oli pari kertaa pakottanut itsensä telefonoimaan\nLydia tädille ja Mariannelle, Armaan sisarelle, kysyäkseen miten\nheillä voitiin. Mutta näiden voimanponnistusten perästä hän oudosti\nväsyi ja painui haluttomuuden mielentilaan, jommoista hän ennen\noli tuntenut vain jonakin lyhyenä hetkenä. Hän nukkui huonosti ja\nkuvitteli puolihorroksissa ilkeitä, mahdottomia asioita. Hän ei enää\nsaanut käsistään mitään työtä. Se suututti häntä ja hän pakotti\nitsensä istuutumaan työnsä ääreen, mutta keksi samassa kymmeniä\nkeinoja päästäkseen nousemaan: milloin piti kohentaa hiilosta, milloin\npanna kiinni pellit, milloin silmäillä sanomalehteä, milloin käydä\nkuuntelemassa tarvitsiko Mataristo jotakin. Oli niin paha, ettei hänen\nhuoneestaan ollut soittokelloa... Ja palatessaan työnsä ääreen jäi\nHilja vielä hetkiseksi ikkunaan katselemaan homeenkarvaista seinää\nvastapäätä, tuhruisia ikkunoita, joita pitkin sadepisarat valuivat\npieninä puroina, kupariastioita, jotka kuumottivat ihmisten keittiöiden\nhyllyiltä, palvelustyttöjä, jotka avasivat ikkunan päästääkseen\nulos ruuankäryä tai asettaakseen marjapuurovatia jäähtymään\nikkunalaudalle... Lopuksi pysähtyi Hiljan katse pihamaalle, joka kiilsi\nmärkyyttään ja jota talonmiehen vaimo lakaisi.\n\nTämä vaimo teki ilmeettömän, eläimellisen vaikutuksen. Iho oli\npisamilla, huulet sinertävät, tukka päistäreinen. Takaa laahasi\nvanha, musta hame märkänä maata, edestä se oli niin lyhyt, että\nkoko jalka näkyi. Kuluneen päällystakin napit eivät vyötäreestä\nalaspäin ulottuneet kiinni. Hän liikkui tylsänä, miltei tyytyväisenä.\nHiljan sydän löi kovasti, kun hän häntä katseli ja sääli ja inho\nkiersivät hänessä kahtena vastakkaisena virtana. Ajatukset menivät\nhäneen itseensä ja hän tunsi pelkoa ja kammoa. Tämä oli jotakin\nsamanlaista kuin mitä ihminen tuntee, kun näkee kuuset talon portilla\nja pysähtyy odottamaan ruumisarkkua. Kuoleman arvoitus vetää häntä\npuoleensa ja samalla tavalla syntymisen... Laastuaan kulki vaimo,\nlaahaten varsiluutaa perässään, pihan päähän, kumartui melkein maan\ntasalle ja löi ruutuun, jonka toinen puoli upposi maan alle. Silloin\nilmestyi tihruisen ikkunan taakse lapsenpäitä ja pieni tyttö ohuessa,\nhaaltuneessa puvussaan tuli ulos porstuaan. Hilja ymmärsi, että äiti\nantoi lapsilleen neuvoja tai varoituksia ja että talonmiehen perhe asui\ntuolla kellarissa. Niin, olihan siellä joitakin kartiiniriekaleita\nikkunan edessä osoittamassa, että sielläkin asui ihmisiä.\n\nJa äkkiä hän taasen sai itsensä kiinni laiskuudesta, sadatteli itseään,\nkomensi itsensä ompeleensa ääreen ja iski kiinni niihin asioihin,\njoiden täytyi voida vallata hänet kokonaan.\n\nArmas oli kirjoittanut, että hän, syventyessään\nväitöskirja-aineksiinsa, olikin mieltynyt aiheeseen, johon hänen oli\naikomus vain sivumennen tutustua. Hänen alkuperäisestä aiheestaan\noli oikeastaan jo kirjoitettu niin paljon, että se likipitäen oli\ntyhjennetty. Sensijaan viehätti tämä runoilija, joka nyt näytti\nlyövän kumoon hänen entiset suunnitelmansa, senkin tähden, että\nhänestä oli verraten vähän julkaistu. Tunnettu hän kyllä oli kautta\nmaailman, herkkä, sympaattinen persoonallisuus, suuri lapsi, liian\nhyvä tälle maailmalle, alkuperäinen, ihmeellinen luonnonvoima,\nhairahtuvan ja kirkkauteen ikävöivän inhimillisyyden perikuva. Hänen\nkynästään oli lähtenyt sekä runouden helmiä että lokaa. Armas lupasi\nlähettää Hiljalle hänen runojaan ja lyhyen elämäkerran. Hiljan täytyi\nantaa anteeksi, jos kirjeet olivat olleet vähän lyhyet. Tällainen\nvallankumous työssä nielee kaikki ajatukset.\n\nAh, Hilja antoi mielellään anteeksi. Hänen puutunut sielunelämänsä ei\nkyennyt suremaan eikä iloitsemaan mistään.\n\nLainasta tuli pelkkiä hyviä uutisia. Hän oli rauhoittunut äidin tulon\njälkeen, lapset olivat terveinä, Toivo hääräsi tallissa nuoren tamman\nluona, jonka keväällä oli ostanut.\n\nJenny tädillä oli ollut erittäin onnellinen matka kylpypaikkaansa.\nTosin kantaja Tukholman asemalla oli yrittänyt pettää heitä, mutta\nhe olivat ovelasti saaneet hänet kiinni. Kirjeessä oli koko joukko\nkysymyksiä ja varoituksia. Hilja hymähti, kun niitä ajatteli. Olisipa\ntäti raukka vain tietänyt...! Ja taas Hilja tapasi itsensä katselemasta\nharmaata pihaa, jonka päällä ei enää kaartunut mikään taivas, vaan\nriippui möhkäle paksua sakeaa avaruutta, josta riitti loppumattomiin\ntippumaan alas vettä.\n\nHän koetti kirjoittaa kirjeitä, mutta sai töintuskin täytetyksi kaksi\nsivua, kun jo täytyi lopettaa sanoihin: \"en saa kokoon enempää,\nkun aina sataa\". Armaalle ei hän voinut kirjoittaa sellaisessa\nmielentilassa. Armaan täytyi saada kiitollinen, onnellinen kirje. Mutta\nsellaiseen hän nyt oli mahdoton.\n\nTämä mielentila oli hänelle aivan outo. Hän ei tuntenut itseään. Hän\noli koko ikänsä ollut täynnä tuskaa tai naurua, kyyneliä tai riemua,\ntämä tympeys oli hänelle aivan käsittämätön. Se oli varmaan sitä\npenseyttä, josta puhutaan raamatussa ja joka on kaikkein pahinta.\nOlisipa joku hyvä ihminen ravistanut hänet valveille vaikkapa tuskaan\nja itkuun, kunhan vain olisi päässyt tästä sumun töngästä!\n\nMaali hoiti Mataristoa ja Angervo kävi mittaamassa kuumeen. Hilja kysyi\nalussa joka aamu hänen voimistaan, mutta myöhemmin ei hän uskaltanut\npuuttua asiaan, sillä Maali näytti alkavan tuskastua. Kerran laukesi\npäiviä kasaantunut suuttumus.\n\n— Ei se mikään kipeä ole. Ilman aikojaan makaa vuoteessa ja antaa\npassauttaa itseään. Näkeehän sen päältäkin, ettei se ole kipeä.\n\nHilja pelästyi, riensi kaikin voimin selittämään hermotautien\nvakavuutta, lahjoi Maalin vihdoin viidellä markalla olemaan\nnäyttämättä Mataristolle mitä ajatteli ja vielä jonkin aikaa pysymään\nkärsivällisenä. Ehkäpä hän piankin paranee!\n\n\n\n\nIV\n\n\nRouva Forsberg sallii taasen auliisti pitää tanssiharjoitukset\ntilavassa salissaan.\n\nPöydät ovat nostetut syrjään, tuolit ja kukkatelineet nurkkiin,\ntäti Forsberg soittaa, neiti Höök ohjaa ja kahdeksan tyttöä hyppii\nlattialla, avuttomasti oikoellen käsiään, töytäten toisiaan vastaan,\nniiaellen, ponnistellen varpailleen ja lopulta töksähtäen takaisin\njaloilleen. Neiti Höök on suurikasvuinen, jo harmahtava nainen,\nvaatteet ovat muodikkaina ja ruumiinmukaisina piukan korsetin päällä.\nHänen liikkeensä ovat vielä kauniit ja tottuneet, hän näyttää tytöille,\nhamettaan nostaen kuinka askeleet, koukistukset ja hyppäykset ovat\ntehtävät. Hänellä on hieno, silkkinen alushame, joka liikkuessa\nkahisee, kiiltonahkaiset, korkeakorkoiset avokengät ja ranteilla pari\nkultarengasta, jotka helähtävät vastatusten. Tytöt ovat raskaissa,\nainaisesta sateesta kastuneissa kengissään, hyppiessä hulmahtavat\nvaatimattomat alushameet ja huoneen ilmaan tulee vähitellen hiestyksen\nja kosteiden vaatteiden hajua.\n\nSoittaessaan osoittaa rouva Forsberg tahdin tuskallisen selvästi,\nnäpäyttäen koskettimia päättäväisesti kuin pienillä puuvasaroilla.\nVähitellen osaa hän nuotin jo ulkoa ja voi kääntyä katsomaan taakseen,\nmiten tanssi edistyy. Kääntyessään näpäyttää hän kyllä syrjään, mutta\nei hetkeksikään hämäänny tahdista, vaan jatkaa kuten tanssijatkin.\n\nHeitä on:\n\nBritta, hoikkavartaloinen, punertavatukkainen, teerenpisamainen rouva\nForsbergin nuorin, jolla on sukunsa komea nenä ja silmät kaukana\ntoisistaan. Keväällä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, häntä pidetään\nkoulussa varsin etevänä, hän on esiintynyt sekä konventin lehdessä että\nkoulun iltamissa. Hän tietää etevyytensä ja pitää siitä kiinni, paras\non, ettei kukaan pyrikään hänen ohitseen. Opettajat suosivat häntä\nerityisesti ja kohtelevat häntä miltei kunnioituksella. Hän on tullut\nmukaan tanssiin sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse olla ensimmäisissä\nharjoituksissa, koska hän helposti oppii tanssit. Hän haluaa näyttää,\nettä hän ensimmäisenä hallitsee senkin alan. Hän tahtoo aina olla\nensimmäinen. Ainoastaan kotiväellä on vihiä siitä, mitä tämä hänelle\nmaksaa, sillä vain he näkevät, että hän yökaudet lukee pysyäkseen\nkoulussa ylinnä muita. Vierailla ihmisillä on se käsitys, että hän\npitää lukujaan leikintekona.\n\nAnni Koskinen, Aarne Koskisen sisar, luokkaa alempana kuin Britta,\non tumma, helakkaihoinen, kiharatukkainen ja punahuulinen, kuten\nvelikin, mutta ei hajamielisen enempää kuin etevänkään maineessa,\nvaan päinvastoin laiskalukuinen ja silminnähtävästi käytännöllinen.\nHänelle on ihan selvänä, ettei hän jatka lukujaan, hyvä kunhan pääsee\nylioppilaaksikin. Hän on iloinen ja vilkas, ei koskaan puhu pahaa\nihmisistä ja toverit pitävät hänestä erittäin paljon.\n\nKaino Autere tanssii ensi kerran mukana, sillä hänen äitinsä,\nleskirouva, on vasta muuttanut Helsinkiin. Rouva Forsberg on joskus\ntutustunut häneen maalla, he ovat silloin löytäneet tuttavapiiristään\nsamoja henkilöjä ja nyt Kainon lähtiessä Helsingin huveihin, on äiti\npyytänyt saada uskoa hänet rouva Forsbergin turviin. Hän on vaalea\nja pehmoinen, tukka loisteettoman keltainen, iho puhdas, silmät kuin\nlemmenkukat. Hän nauraa usein, itsekään aina tietämättä miksi, ja\nhypistelee kahta kiharaa otsallaan, jotka riippuvat niin syvälle\nalas, että silmät ovat vaarassa. Nämä kiharat eivät ole luonnollisia\neivätkä käherrysraudalla tehtyjä — ne siliäisivät heti, jollei\ntyttö alituiseen kiertäisi niitä sormiensa ympäri. Hänen pukunsa\non tuskallisen uusi ja muotilehden mukainen. Muuten hänessä kaikki\nmuukin on kehittymätöntä. Hän on kyllä kirjoittautunut juriidiseen\ntiedekuntaan ja kuunnellut pari luentoa, mutta enimmäkseen hän istuu\nkahvilassa ja kävelee kadulla. Milloin hän saattaa kotiin jotakin\ntyttötuttavaa, milloin saattaa joku poikatuttava kotiin häntä. Hän on\nmaalaisen tuore, välitön ja pirteä.\n\nSitten on Elma Vaurio, ehkä tunnetuin Helsingin kuvaelmatytöistä ja\naikoinaan kaunein. Hän on todella kuin madonna, niin puhdaspiirteinen,\neheäihoinen ja kainosilmäinen. Hänen ruskeat, pehmoiset hiuksensa\njakautuvat kahden puolen päätä, hampaat loistavat kuin kuvalla\nsaippualaatikon kannessa, missä tyttö istuu kukka kädessä ja näyttää\nhelmenpuhtaita hampaitaan ja valkoista poveaan. Hänen ruumiinsa on niin\ntäydellisen kaunis, että taiteilijatkin yhteen aikaan hakivat asiaa\npankkiin saadakseen häntä katsella. Kaksi kertaa hän on ollut kihloissa\nja kihlaus on mennyt rikki. Hänellä on toimi pankissa, hän pukeutuu\nerittäin aistikkaasti ja hänellä on vieläkin paljon ihailijoita. Ennen\ntämä kaikki häntä huvitti. Nyt ei enää huvita mikään. Hänellä on ikävä\nhuveissakin ja hän menee mukaan tottumuksesta ja sentähden, ettei\nsaa kieltäydytyksi, kun rouvat selittävät, että hänen läsnäolonsa on\nvälttämätön ja nuoret herrat kohteliaasti tulevat pyytämään. Hän pitää\nhyvin nuorista, kauniskasvoisista herroista.\n\nTyyne Leinonen on pirteä tyttö, käy voimistelukursseilla ja\nvalmistautuu opettajattareksi. Hänen kasvonsa ovat talonpoikaisen\nkulmikkaat, tukka koruttomana sykkyränä kuin kansanopistolaisella, hän\nei ole kaunis, mutta hänen pienet silmänsä tartuttavat iloisuudellaan\nja kun hänet pukee, tulee hänestä soma. Hän on kuin vilkas orava, joka\nhyppii oksalta oksalle. Kaikki hänestä pitävät ja iloisuus kulkee hänen\nkintereillään. Hän käyttää usein kansallispukua. Hän ei mielellään\nsalli, että tullaan saattamaan kotiin illalla ja hän pysyy hyvin\nlujasti periaatteissaan. Pitää kasvattaa miehiä siihen, että he eivät\nsaa häiritä naista kadulla. Se on sivistyneiden naisten tehtävä. On\nhänelle sattunut yksi ja toinen seikkailukin. Kerran esimerkiksi antoi\nhän sateenvarjollaan korvapuustin herralle, joka kello yhden aikaan\nyöllä kävi kiinni hänen käsivarteensa. Herra suuttui silmittömästi\nja tytön olisi voinut käydä huonosti, jollei olisi sattunut tulemaan\nihmisiä.\n\nMeri Nikkilä on taiteilijan tytär. Hänen nimeään ei lueta Meeri, vaan\nMeri, sillä hän on saanut nimensä meren mukaan, jota isä rakastaa.\nIsä ja äiti elävät erossa, toinen tytär on äidin luona, toinen\nisän. He eivät koskaan näe toisiaan. Isä jumaloi tytärtä ja tytär\nisää. Isälle tulee joskus säännöttömyyden aikoja ja silloin ovat he\nmolemmat hyvin onnettomat. Toimeentulokin on silloin vaikeaa. Meri on\nihastunut teatteriin, jo pienestä lapsesta hän on näytellyt kaikki\nmitä teatterissa on nähnyt ja odottaa kiihkeästi hetkeä, jolloin\npääsee teatterikouluun. Hän on sorjaliikkeinen, tumma, haaveellinen\ntyttönen, hiukset kahdella pehmeällä palmikolla niskassa, silmät täynnä\ntuskan aavistusta ja ilon ja elämän odotusta. Hänen pukunsa ovat aivan\nerikoiset, sillä ne tehdään isän omien piirustusten mukaan ja isä itse\nvalitsee niihin värit. Pikku Merin silmät ovat olleet heikot, sentähden\nei hän ole voinut käydä koulua loppuun ja sentähden hän on jäänyt ilman\ntovereja.\n\nLinda Kaisla on soma, vaalea tyttö ja muistuttaa Kaino Auterea,\nvaikkeivät he ole vähintäkään sukua ja vaikka he näissä harjoituksissa\nnäkivät toisensa ensi kerran. Lindan isä on varakas maatilanomistaja,\nheti joulun jälkeen lähetetään Linda pensionaattiin Schweiziin ja\nnyt viettää hän muutamia viikkoja Helsingissä. Taipumukset eivät\nvastaiseksi ole hänellä selvillä, hiukan hän on piirustellut ja\nkaunokirjallisuutta hän lukee mielellään. Mutta voihan aina olla hyvä\noppia kieliä ja nähdä maailmaa. Linda on lämmin ja hyväileväinen\nja joka hetki seisoo hän käsi jonkun tytön kaulalla. Neiti Höök\nerehtyy alituiseen hänestä ja Kaino Autereesta ja huutaa laulavalla\nruotsillaan: \"vaalea neiti siellä... ei, ei, toinen vaalea neiti,\ntarkoitan!\"\n\nTänään on ensimmäinen harjoitus, jossa he kaikki ovat läsnä, sillä pari\nkertaa on neiti Höök harjoittanut tottumattomampia. Elma Vaurio, Hilja\nHaapanen ja Britta Vaarnakoski kyllä saavat tässä harjoituksessa kiinni\nmuut. Rouva Forsberg näppää vasaroillaan tuskallisen täsmällisesti,\nyhtämittaa kääntyen pälyilemään tanssiviin, varsinkin tyttäreensä.\nNeiti Höök merkitsee tahtia milloin päällään, suullaan, jalallaan,\ntekee liikkeitä, huutaa, tuskastuu, leppyy. Vaaleita neitejä varsinkin\non vaikea saada oppimaan.\n\n— Ai-jai jaijai! ei kelpaa! ei, ei, ei! Koettakaa nyt olla vähän\nkepeämpiä ja pehmeämpiä!... Pitääkö noiden käsivarsien nyt olla kuin\nmitkäkin tikut! Sormet, sormet...! Enkö minä ole sanonut, että sormien\npitää olla näin!... Ah, te putoatte maahan kuin kivet — muistakaa,\nettä olette sadepisaroita! Te kaksi alatte... kepeästi nyt...!\nKauniisti! No niin — se meni vähän paremmin. Kädet levälleen nyt...!\nHyppäys... ympäri! Kädet kaareen pään yli...! Nyt tulevat seuraavat\nsadepisarat... taas kaksi! Noin, noin... No nyt... te vaaleat neidit!\n\nSillä lailla harjoitusta jatkuu uudestaan ja uudestaan. Tytöt ovat\naikansa nauraneet, sitten käyneet varsin vakaviksi ja toiset ovat\nlopulta aivan tuskissaan, mutta neiti Höök julistaa, että kaikkien\npitää rakastettavasti hymyillä yleisöä vastaan.\n\nNiinkuin sadepisarat lankeavat maahan, joka sitä odottaa... kuivaan\nmaahan!\n\nHän tekee rohkean loppuhyppäyksen, kumartuu syli avoinna, toinen jalka\npystyssä, sinne päin missä kuvitellaan yleisön olevan ja hymyilee\nhaaveellisesti, vanhoin, kulunein kasvoin, ikäänkuin valmiina ottamaan\nvastaan suosionosoituksia.\n\nMutta nyt hänellä jo on kiire, sillä hänellä on toinen harjoitus.\nIntialainen uhritanssi esitetään iltamassa pari päivää myöhemmin kuin\nnämä arpajaiset ovat. Töintuskin saa rouva Forsberg hänet pidätetyksi\nteetä juomaan. Sylvi toimii emäntänä suuren, täysihoitolanaikaisen\nteekeittiön takana ruokasalissa. Elsa on poissa kokouksessa. Rouva\nForsberg ei hetkeksikään väisty neiti Höökin rinnalta. Hän tarjoaa\nhänelle leipää ja sitruunaa ja osoittaa keinoin kaikin kohteliaisuutta.\nSillä neiti Höök on arka. Hän saattaa suuttua pienimmästäkin\nhuomaamattomuudesta.\n\n— No niin, sanoo neiti Höök nopealla kielellään, — emme me sentään\nvielä ole valmiita moneen aikaan. Ne vaaleat neidit ovat vaikeat!\nkuiskaa hän.\n\n— Se on, huomauttaa rouva Forsberg säälivästi hymyillen, — niinkuin\nvanhin poikani aina sanoo, ettei missään näe niin kömpelöjä liikkeitä\nkuin meillä.\n\n— Onhan se luonnollista, sanoo neiti Höök, — ei ole esikuvia, ei ole\nbalettia — ei totuta liikkeisiin! Onhan joukossa sentään aika somia —\nse kreikkalainen ja se tumma, jolla on palmikot niskassa, niistä tulee\naika hyvää...!\n\nHän ei koskaan muistanut nimiä, ne suomalaiset nimet olivat\nmahdottomat. Hän laski teekuppinsa Sylvi Vaarnakosken käsiin, joka sitä\njo seisoi odottamassa, ojensi kätensä rouva Forsbergille ja Sylville,\nnyökäytti tyttöryhmille, jotka hänen katseensa alla taipuivat syvään\nniiaukseen, ja läksi.\n\nHänen mentyään laukesi pieni jännitys, joka oli pidellyt kaikkia, tytöt\nrupesivat kuiskailemaan keskenään ja rouva Forsberg asettui teekeittiön\ntaakse. Mutta vaaleat tytöt tulivat kaulatusten hänen luokseen ja\npuhuivat itku kurkussa yhteen ääneen:\n\n— Täti kulta... eiköhän olisi parempi... kun minä olen niin mahdoton...\n\n— Ja minä!\n\n—... että otettaisiin joku toinen minun sijaani. Ei minusta tule\nkalua. Se on se graassi myötäsyntynyttä. Ei sitä opi vaikka kuinka\nkoettaisi...\n\n— Niin, ei sitä opi. Kyllä minä olen koettanut.\n\nRouva Forsbergin silmä mittasi heitä puoleksi tosissaan, puoleksi\nleikillä. He olivat niin onnettoman näköisiä, että heitä täytyi\nlohduttaa. Varsinkin, kun ei parempia ollut saatavissa.\n\n— Hullutuksia! Olettepa te lapsellisia, sanoi hän. — Nyt te olette\nvaivalla oppineet mitä olette oppineet ja me alkaisimme opettaa uusia!\nOttakaa nyt teetä.\n\n— Kyllä minutkii sitte soap hylätä, rientää Tyyne Leinonen\nvakuuttamaan murteellisella kielellään ja hänen iloiset silmänsä\nkiiltävät.\n\n— No, jo nyt jotakin! sanoo rouva Forsberg suorasukaisesti. — Mikä\nteihin kaikkiin nyt on mennyt. Juokaa pois teenne. Onko tämä kursailua\nvai oletteko te loukkaantuneet siitä, että teitä on neuvottu...?\n\n— Ei, ei mitenkään.\n\n— Ei millään muotoo. Minust' on kovin hauskoo tää tällainen meininki.\nMutt' jos soatas niinku parempia, nii...\n\nTytöt vaikenevat ja istuutuvat tilavan pöydän ympärille. Puhutaan\npuvuista. Miten sadepisarat ovat puettavat? Tietysti veden värisiksi.\nMikä on veden väri? Sinisen harmaa. Mutta se on niin synkkä.\nValkoisiksi tietysti. Mutta sittenhän niistä tulee lumihiutaleita. Ei\nse niin tarkkaa ole. Pääasia tietysti on, että näyttää kauniilta.\n\nOtso Okkolasta tiedetään, että hänet jo aivan julkisesti nähdään\nkadulla rouva Jyrmän kanssa. Heillä kuuluu jo kauan olleen avain\ntoistensa huoneistoon, jotta pääsisivät sisään koska tahansa, oli yö\ntai päivä. Se on sentään käsittämätöntä, että Otso Okkola viitsii\nsellaisen vanhan rouvan kanssa...! Jyrmä on intresantti. Onko rouva\nJyrmä intresantti? Kauniiksi häntä ainakaan ei saata sanoa.\n\n— Voi, voi, hänhän on suorastaan ruma.\n\n— Mutta hänessä on jotakin demoonista...\n\n— Ja hän pukeutuu niin erikoisesti.\n\n— Ja maalaa itseään...\n\n— Ei sentään!\n\n— Varmasti!\n\n— No, jos hän sen tekee niin hyvin, ettei sitä voi nähdä, niin se on\nvallan luvallista.\n\n— Kyllä hän kuuluu voivan ylläpitää hyvin intteligenttiä keskustelua.\nJa hänen Nietzsche-tuntemuksensa tekee hänet niin puoleensavetäväksi.\n\n— Aikooko Otso Okkola nyt sitten mennä naimisiin hänen kanssaan?\n\n— Kuka sitä tietää.\n\n— Vähät muusta, kunhan Otso vain pitää lupauksensa ja kirjoittaa\nmeille juhlarunon. Hänellä on se tapa, että hän paria päivää ennen\njuhlaa ilmoittaa, ettei olekaan kirjoittanut runoa. Inspiratsioni ei\nole tullut!\n\n— Älköön tehkökään sitä!\n\nTämä keskustelu on hetkisen ajan täyttänyt huoneen. Elma Vaurio ja\nVaarnakosket yksin ovat ylläpitäneet sitä. Muut ovat vaieten juoneet\nteetään.\n\nPaavo Vaarnakoski, joka on samalla luokalla kuin Anni Koskinen, tulee\nkotiin ja tietää, että senaatti nyt lopullisesti eroaa.\n\n— Keneltä te sen kuulitte? pääsee Elma Vauriolta hermostuneesti ja\nteekuppi jää liikkumattomaksi hänen siroon, sormusten koristamaan\nkäteensä.\n\n— Kävin juuri toimituksessa veljeäni tapaamassa ja siellä kerrottiin...\n\n— Kun ei pankissa tänään puhuttu siitä mitään.\n\n— Se on taas se vanha huhu! sanoo rouva Forsberg.\n\n— Kyllä se nyt on tosi. Senaatti oli pitänyt suljetun istunnon,\nväittää Paavo herra ja yrittää Meri Nikkilän viereen. — Etkö voisi\nmennä vähän kauemma, että minäkin mahtuisin, sanoo hän toverilleen Anni\nKoskiselle.\n\nAnni siirtää kuppiaan syrjään, tuoli kolisee hiukan ja rouva Forsberg\nkatsoo tutkivasti poikaansa, joka ei ole sitä huomaavinaan, vaan\nliehitellen tarjoaa leipää Meri Nikkilälle.\n\n— Suometarlaiset eivät ikinä eroa! nauraa Sylvi Vaarnakoski, suu\nivassa, pienet silmät neulankärkinä.\n\n— Väitetään itsepintaisesti, että senaatti eroaisi kokonaan, selittää\nyhä Paavo.\n\n— Suometarlaiset kuuluvat väsyneen ja joku senaattoreista oli sanonut:\npitäkööt! hoitakoot!\n\n— Sen päevän tahtoisin minä nähä, leimahtaa Tyyne Leinonen, — jolloin\nsuometarlaiset senaattorit vässyyvät... Ei ihminen väsy rahhaan ja\nvaltaan...\n\n— Olisihan se oikeastaan onnetonta, jos he eroaisivat, sanoo taas\nPaavo Vaarnakoski, — sillä ketä me sitten haukkuisimme, jos heistäkin\ntulisi kagaaleja!\n\n— Ei tarvitse pelätä! huutaa Britta Vaarnakoski pöydän toisesta\npäästä. — Minä annan pääni pantiksi, että vaikka me haukkuisimme\nsuometarlaisia senaattoreja kuinka, niin he eivät häpeä vähääkään. Kun\nei ole kunniaa, niin ei ole!\n\nPikku Anni Koskinen, jonka tädin mies on senaattori, istuu painuneena\nteetä juomaan ja hänen poskensa ovat helakan punaiset. Äkkiä hän nousee\nylös ja suuntaa askeleensa eteiseen.\n\nRouva Forsberg huomaa sen, rypistää kulmakarvojaan Britalle ja sanoo\nrauhoittaen:\n\n— Jättäkää, hyvät ihmiset, jo politiikka. Kuka siihen aineeseen taas\nveikään meidät.\n\n— Niin kyllä, sanoo Tyyne Leinonenkin häpeillään, — antaa\nniien asioien voan olla. Se on ihan totta, että se peätettii\narpajaistoimikunnan kokkouksessa, ettei soa sekottaa politiikkoo...\n\nRouva Forsberg on rientänyt eteiseen ja houkuttelee takaisin Annia,\njoka on pannut hatun päähänsä. Mutta Anni on niin kiihtynyt, ettei enää\ntahdo tulla ihmisten joukkoon. Hän vakuuttaa, ettei ole pahoillaan\nkenellekään — häneen on vain vähän koskenut —, hänen olisi muutenkin\npitänyt lähteä, kun ei hänellä ole avainta ja ovet ruokasaliin pannaan\nkiinni ja hän soittaa veljelleen, että tämä tulisi häntä vastaan. Rouva\nForsberg kyllä tarjoaa Paavoa saattamaan, mutta Anni ei tahdo vaivata.\n\nRouva Forsberg on suuttunut Britalle. Professori Koskinen on siksi\nmerkitsevä henkilö, ettei hänen tytärtään saisi loukata, vaikka hän\nkuuluukin toiseen puolueeseen. Britta on ihmeissään ja ehkä hiukan\nhäpeillään siitä, että Anni noin läksi, mutta hän puolustautuu\nkuitenkin minkä jaksaa:\n\n— Se teki hänelle hyvää! Antaa niiden matelijoiden vain kuulla!\n\n— Saatte nähdä, että tästä vielä tulee kaunis soppa! pahoittelee rouva\nForsberg. — Kuka tietää, vaikka tehtäisiin puolueasia.\n\n— Tehtäköön vain!...\n\n— Jos Anni todella on niin pikkumainen, että tahtoo nostaa melun\ntällaisesta roskasta, sanoo nyt Sylvi, — niin à la honheur!\n\nHilja on kaiken aikaa istunut vaiti, keikutellut teelusikkaa sormellaan\nja tuntenut punan nousevan poskilleen. Täti Forsbergin sanat ovat häntä\njonkin verran tyynnyttäneet, mutta nyt veri taasen läikkyy, hänen\npäänsä milloin painuu alas pöytää kohti, milloin nousee uppiniskaisesti\nja hän tuntee, että nyt... nyt hänkin nousee ylös ja lähtee täältä.\nMutta silloin kääntyy Elma Vaurio tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi\nollut ja ikäänkuin hän ei vähääkään aikoisi loukata, Sylvin puoleen:\n\n— Sinun veljesi on siis nyt \"Maaemon\" toimituksessa?\n\nSylvi tuntee sanoissa näkymättömän kärjen, punastuu eikä tiedä pistääkö\nvastaan vai ollako huomaamatta koko kärkeä.\n\n— Onhan hän.\n\n— Niin, ponnahtaa Britta puhumaan, — ja me omaiset tuskin enää\nkehtaamme katsoa ihmisiä silmiin.\n\nElma ei ole huomaavinaan Britan sanoja. Sylvi odottaa jatkoa ja hioo\nvaistomaisesti aseitaan, mutta Elma vain sanoo entiseen tyyneen\ntapaansa:\n\n— Ei minulla ole sen enempää kysymistä.\n\n— Onpa! tulistuu Sylvi, — sinä ajattelet asioita, joita et sano.\nKyllä minä tiedän mitä sinä ajattelet... Sinä kai halveksit Hannesta,\nehkä koko meidän perhettämme... Tunnusta pois!\n\nKaikki ovat vaiti ja seuraavat sanakiistaa. Elma ei heti vastaa.\n\n— Päinvastoin, sanoo hän sitten, — minusta hän teki ihan oikein...\n\nKaikki katsovat häneen suut auki.\n\n— Oletko sinä tullut suometarlaiseksi? sanoo Sylvi vihdoin ihmeissään.\n\n— Bravoo! huutaa Britta, — Helsingin paras tanssijatar on tullut\nsuometarlaiseksi...\n\n— Elma tarkoittaa, rientää rouva Forsberg välittämään, — että\neroavaisuudet puolueiden välillä jo vähitellen tasaantuvat... Minä olen\nihan samaa mieltä.\n\n— Noo, sanoo Elma, — pääasiassa kai ihmiset väsyvät. Minä esimerkiksi\nolen väsynyt enkä enää pidä lukua mihin puolueeseen kuulun...\n\n— Elma!\n\n— Elma Vaurio!\n\n— Sinä, joka lakkoviikolla olit valmis sylkemään senaattoreja\nsilmille...\n\n— Minä — niin!\n\nHilja on karkaamaisillaan ylös ja lentämäisillään hänen kaulaansa,\nmutta Sylvin, Britan ja täti Forsbergin katseet pidättävät häntä.\nSamassa töhnää Elsa hänen kaulaansa, kulkee tuiskuna antamassa kättä\nmuille ja päästää tulvana tulemaan:\n\n— Minä sain ajetuksi läpi, että otetaan ulko jäseniä ja nyt sinä,\nHilja, olet \"Sovinnon\" jäsen! Ja sinut valittiin jo ensi iltaman\nohjelmatoimikuntaan...\n\n— Taas sinä ja sinun Sovintosi! keskeyttää Sylvi.\n\n— Mene suohon! tohisee Elsa takaisin. — Siellä oli tänään niin\npaljon väkeä ja niin innostunutta, että minä olen varma seuran\nelinvoimaisuudesta.\n\nElsa vaikuttaa kuin virkeä tuulispää ja hänen kauttaan johtuu\nkeskustelu toisaalle. Pohditaan tämäniltaisen kokouksen kulkua ja\nyhdistyksen elämisen mahdollisuuksia. Sylvi ja Elsa ovat vastatusten,\nkummallakin kannattajansa. Repliikkien välissä kuiskaa Elsa Hiljalle:\n\n— Mitä sinä olet tehnyt, kun et ensinkään ole käynyt meillä? En ole\nnähnyt sinua kahteen päivään.\n\n— Kun aina sataa, Elsa kulta. Tiedäthän sinä...\n\n— Vieläkö se karhunpoika siellä valvottaa sinua öisin?\n\n— Ei, en tiedä hänestä paljon mitään. Maali hoitaa häntä ja hänen\nystävänsä Angervo käy joka päivä...\n\n— Siinä se kanssa on ystävä! keskeyttää Elsa, ja ilman että Hilja\non ehtinyt kysyä mitä hänen itse asiassa tekee mielensä kuulla,\njatkaa Elsa: — kauhean itserakas mies. Ja jos Mataristo osaa vaieta\nosakunnan kokouksissa, niin kyllä tämä osaa puhua. Hän käyttää enemmän\npuheenvuoroja kuin kaikki muut yhteensä, venyttää asioita ja oikoo\nkaulaansa. Äh... hän on niin liukas, ettei mistään saa kiinni. Mutta\nmikä sille Mataristolle oikein tuli?\n\n— En minä tiedä, selittää Hilja ja kuvaa liioitellen kuinka kauhean\nyön hän viettikään Matariston sairasvuoteen ääressä. — Se on kamalaa,\nkun ihminen itkee menehtyäkseen eikä ilmaise miksi ja mikä hänen on...\n\nHilja keskeytti sanansa kuin poikkileikkaamalla ja punastui. Keskustelu\npöydän ympärillä oli tauonnut ja hänen puoleksi kuiskatut sanansa\ntäyttivät yksinään huoneen.\n\n— Kertooko Hilja ylioppilas Matariston sairaudesta? kysyi rouva\nForsberg. — Olisi hauskaa kuulla, kummoinen tuo kohtaus oli.\n\nHilja kertoi, taasen liioitellen omaa pelästystään.\n\n— Mamma sanoo, keskeytti Britta äkkiä, — että se on vakava asia ja\nettä tekisit viisaimmin, jos heti paikalla ajaisit hänet pois...\n\n— Mutta kuinka minä voin ajaa kipeän ihmisen, joka on asunut meillä\nniin kauan? yritti Hilja.\n\nRouva Forsberg vei häneltä suunvuoron.\n\n— En minä niin ole sanonut. Se _voi_ olla vakava asia. Minulla on\nvähän kokemusta, minulle sattui silloin kun pidin täysihoitolaisia,\njotakin samantapaista. Olisin välttänyt paljon harmia, jos heti kun\nmuuan heistä, eräs neiti, tuli kipeäksi, olisin sanonut irti hänet. Hän\nei ollut vanha vuokralainen. Mutta lukukausi oli loppumaisillaan eikä\nkukaan käsittänyt, että se olisi niin vakavaa.\n\nKaikki vaativat häntä kertomaan koko tapauksen.\n\n— Minä heräsin minäkin kerran yöllä — tai se oli aamupuolta —\nsellaiseen ihmeelliseen itkuun. En ymmärtänyt mistä se tuli ja mitä\nse oli. Vihdoin keksin että se tuli neiti Silfversvärdin huoneesta\n— hän oli vanhaa, hienoa sukua, vaikka jo ihan köyhtynyttä ja\nmiltei sukupuuttoon kuollutta. Hän asui tuossa pienessä huoneessa\nkadun puolella, missä Paavo nyt asuu. Hän ei tahtonut päästää minua\nsisään, kuvitteli, että häntä tahdotaan tappaa. Vihdoin viimein pääsin\nsisään. Hän viskautui polvilleen lattialle ja väänsi siinä käsiään.\nKaikki makuuvaatteet hän oli vetänyt permannolle ja rukoili siinä\npaitasillaan, ettei häntä surmattaisi. Hän oli pelästynyt sitä, että\nkadulla oli juopuneiden kesken syntynyt tappelu. Kova tappelu se oli\nollut, koska joku sitten kirurgissa kuolikin. Tähän neitiin, joka\npitkän aikaa oli nukkunut huonosti, se vaikutti niin, että hän sai\nhysteerisen kohtauksen. Lääkäri sanoi, että se oli neurasteniaa...\n\nHilja kuunteli miltei hengittämättä.\n\n— Hänhän sitten tahtoi tehdä itsemurhan, sanoi Britta.\n\n— Niin tahtoi, jatkoi äiti. — Hänen piti heittäytyä järveen. Me\nsaimme yökaudet vartioida häntä. Lääkäri oli joskus kutsuttava keskellä\nyötä. Minä sain maksaa laskut.\n\n— Kun ei täti nyt lähettänyt häntä sairaalaan.\n\n— Hän ei mitenkään tahtonut pois meiltä. Hän osasi rukoilla niin,\nettä kivetkin olisivat heltyneet. Hän oli lyhyessä ajassa ehtinyt niin\nkiintyä sekä minuun että lapsiin. Hän oli aivan yksinäinen ihminen,\nhänellä ei ollut ketään. Hyvin hän oli maksanut, en minä voi valittaa.\nMutta miten sitten olisi käynyt, kun työkyky ja ansio menivät, se on\ntoinen asia.\n\n— Olihan hänellä veli...\n\n— Mutta he elivät aivan erossa, jokin riita oli kokonaan erottanut\nheidät. Ja veli oli köyhä ja vanha...\n\nHiljaa kylmäsi. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän istui\nseurassa. Hänellä oli se tunne, että vanhan neidin tarina koski\nhenkilökohtaisesti häntä. Hänen jännittyneet piirteensä seurasivat\nherkeämättä rouva Forsbergin kasvoja.\n\n— Kuinka sitten kävi? tuli hänen huuliltaan ilman, että hän itsekään\ntiesi siitä.\n\n— Hän tuli hulluksi. Vaikka me hoidimme häntä kaikkien lääkärin\nohjeiden mukaan ja vaikka hän lopulta joutui sairaalaan, niin ei häntä\nvoitu pelastaa.\n\n— Olisi ollut viisainta antaa hänen tappaa itsensä, sanoi nuori Paavo.\n\n— Ei niin saa puhua, nuhteli äiti. — Ei leikilläkään.\n\n— Mutta mamma — mitä hyötyä on maailmalla tuollaisesta vanhasta\nneidistä ja mitä iloa hänellä itsellään on elämästä?\n\n— Sitä ei ihmisten ole valta mennä päättelemään...\n\n— Mutta tuollainen vanha neiti, jota ei kukaan sure — kyllä maailma\ntulee toimeen ilman hänen soittotuntejaan...!\n\nHiljaa jääti. Joka lause sattui häneen, ikäänkuin se olisi lausuttu\nhenkilöstä, joka oli hänelle likeinen, vaikka koko muu maailma oli\nhänet hylännyt. Keskustelu läksi selvittämään, eikö murha tällaisessa\ntapauksessa olisi hyvä työ sekä yhteiskunnalle että asianomaiselle,\neikö lääkäri, joka näkee pitkän, tuskallisen, parantumattoman taudin\nsaisi antaa potilaalle muutamaa tippaa morfiinia, jotka tekisivät lopun\nkurjuudesta. Hilja ei hyvään aikaan voinut seurata. Sanat sinkoilivat\nyli pöydän ilman että hän käsitti niiden sisältöä. Hän aavisti\nhämärästi jotakin vaaraa, joka häntä uhkasi ja koetti tehdä itselleen\nselväksi, mikä se vaara oli ja miten hänen oli se vältettävä. Kun hän\ntaasen saattoi kuunnella, keskusteltiin poliittisesta murhasta.\n\n— Se on hirveää, kun sivistyneet naiset pitävät murhaajien kuvia\npöydällään ja jumaloivat niitä, sanoi Linda Kaisla, posket palossa.\n\n— Joka tappauksessa kauniimpoo, kun että sivistyneet miehet myövät\nmoansa ja kunniansa, istuuvat ylhäisillä paikoilla ja kantaavat\nkorkeita palkkoja ja taipuuvat kaikkeen häppeelliseen...\n\n— Helpompaa kai olisi erota ja ruveta elämään laiskana suurella\neläkkeellä...\n\n— Murha on aina murha...\n\n— Ei! huudahti äkkiä Meri Nikkilä haaveellisella teatteriäänellä\nja hänen suuret, likinäköiset, harvinaisen loistavat silmänsä\nsäteilivät. — Hän oli ihana mies! Minä kannan aina hänen kuvaansa\nmedaljongissani...\n\nHän oli noussut, veti kauluksen alta esiin medaljongin, joka ohuissa\nkultavitjoissa riippui kaulalla, ja suuteli sitä.\n\n— Mitä sinun sulhasesi siitä pitää, kun kerran joudut kihloihin?\nhymähti Elma Vaurio, pieni iva suupielissä.\n\n— Minä en mene kihloihin, vastasi Meri miltei inhoten ja istuutui.\n\nHänen hento povensa lainehti sinivihreän kankaan alla, jota oli\nkirjaeltu lohenpunaisilla, kaltaisilla nyöreillä.\n\n— Kyllä sool rohkee, korree teko! Kyllä minnäi hyväksyn sen, vaikken\nennee niitä muita murhia voikkaan...\n\n— Mutta selväähän on, että se murha toi ne muut muassaan...\n\nRouva Forsberg koputtaa pöytään ja kieltää puhumasta politiikasta. Elma\nVaurio huomauttaa, että kello jo on paljon, nousee ja sanoo hyvästi.\nMuut seuraavat esimerkkiä. Paavo Vaarnakoski lähtee saattamaan Meriä.\nElsa pidättää vielä Hiljaa, koskei Hilja kuitenkaan saisi seuraa kotiin\npäin. Elsan tekisi mieli suunnitella Sovinnon iltamaa, mutta Hilja on\nhajamielinen ja tahtoo tietää enemmän neiti Silfversvärdistä.\n\n— Mitäpä minä enää hänestä muistan, vastaa rouva Forsberg, — olin\niloissani, kun hänestä pääsin eroon.\n\nMutta tytöt muistavat jotakin pientä.\n\nHänellä oli kaunis sormus, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Se oli\nkuninkaallinen lahja, suku oli aikoinaan ollut hovissa. Hienopiirteinen\ntämä neiti oli vieläkin, vaikka niin laiha ja hento, että vapisi,\nkun vain tuli pienikin mielenliikutus. Hänellä oli monta ristinimeä:\nMatilda Karolina Amalia Sofia. Hän käytti hyvin korkeakorkoisia kenkiä,\nkauniita nenäliinoja, pitsikauluksia ja erittäin hienoja hajuvesiä.\nVielä pitkät ajat jälkeenpäin tuli huone hajuvesiltä. Hänellä piti\naina olla kukkia — vaikka kuinka pieni, mutta aina kukkiva kukka\nkautta talven. Se oli hyvin epämiellyttävää, kun häntä piti vietämän\nsairaalaan. Oli päätetty ottaa viekkaus avuksi, mutta hän aavisti sen\nherkin tuntosarvin ja oli varoillaan. Vihdoin täytyi lääkärin sanoa\nhänelle totuus, että hän on sairas ja että hän voi parantua vaan\nhuolellisella hoidolla sairaalassa. Hän pakeni nurkkaan, paiskautui\nmaahan ja pureutui kiinni mattoon. \"Älkää viekö minua pois!... minä\nparanen täällä!... Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!\"\nHän huusi kuin teurastuspöydällä. Lääkärin täytyi miesvoimin viedä\nhänet ulos.\n\nKun tämä oli kerrottu, jäi huoneeseen haudan hiljaisuus. Hiljan\nruumiissa oli sama tunne kuin silloin, kun myöhään yöllä, yksinään on\nistunut lukemassa aaveista, saanut ne oikein eläviksi silmiinsä ja\nsitten nostaa päänsä ja katselee ympärilleen pimeään.\n\n— Eikö hän olisi tullut hulluksi, jos hän olisi saanut jäädä? kysyi\nhän soinnuttomasti.\n\n— Lääkäri vakuutti, että hän joka tapauksessa olisi tullut hulluksi.\nVanhaa, degeneroitua sukua... isä oli juonut ja elänyt huonosti.\nLääkäri arveli, että juopuneiden tappelu oli herättänyt hänessä\njoitakin muistoja. Neurastenia kuuluu usein puhkeavan sillä tavalla.\n\nTaas vaikenivat kaikki ja Hiljaa karmi äskeinen kaamea kylmä.\n\n— Katsokaa! huudahti Elsa, — hän on ihan kalpea. Mutta Hilja, ei\nteidän ylioppilaanne tule hulluksi. Hänhän on maalaispoika ja lisäksi\nsellainen karhunpoika... Joka hänet näkee, tietää, ettei hänellä ole\nhermoja ensinkään.\n\n— Jaa, sanoi rouva Forsberg päätään ravistaen, — ne ovat joskus hyvin\narat juuri nuo, jotka tulevat suoraan auran kurjesta. Kun ne joutuvat\nsivistyselämään, niin on aivan kuin yrittäisi kesyttää jotakin metsän\neläintä. Eivät ne menesty...\n\nHilja sanoi hyvästi. Elsa tarjoutui muuttamaan hänen luokseen siksi\naikaa kun ruustinna viipyisi poissa, mutta Hilja pelkäsi Maalia ja\nkielsi heti.\n\nHän sai Vaarnakosken palvelijattaren saattamaan. Satoi oistonaan. Joku\nharva ihminen oli liikkeellä, muuten olivat kadut lohduttoman tyhjät,\nepätasaisilla käytävillä astui yhtämittaa vesilätäkköihin, lyhdyt\ntuikkivat sumeasti, kykenemättä ulottamaan valoaan toinen toisiinsa\nasti. Taivas riippui hyvin alhaalla, läpipääsemättömän sakeana. Siellä\noli varastoa viikkokausiksi eteenpäin.\n\nHilja katsoi velvollisuudekseen ylläpitää keskustelua tytön kanssa,\njonka, saali hartioilla, hänen tähtensä täytyi olla liikkeellä tässä\nilmassa. Sateesta riittikin koko lailla puhumista, mutta hänen oli\nvaikea pakottaa ajatuksiaan mihinkään. Matilda Karolina Amalia Sofia\noli hänen mielessään. Hän näki lakkaamatta silmissään tuon hennon,\nturvattoman naisen, hieno pitsikaulus hartioilla, pakenevan nurkkaan,\npureutuvan kiinni mattoon ja huutavan: älkää viekö minua pois! Minä\nparanen täällä. Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!\n\n\n\n\nV\n\n\nPitkien, harmaiden viikkojen perästä oli tullut tuulinen yö ja kaiken\naamupäivää kulki puhdistava viima pitkin katuja. Illansuussa pääsi\naurinko pilvistä.\n\nJokin säde lankesi viistoon märän kivimuurin seinälle vastapäätä\nja näytti jyrkästi valon ja varjon rajan. Hilja tunsi kajastuksen\nhuoneessa, nosti päänsä työstä, näki ikkunan paistavan ja muurin\nhäikäisevän, päästi työn käsistään ja nousi katsomaan.\n\nAurinko! riemuitsi hänessä ja silmät lensivät kapeaa valokiilaa myöten,\njoka sattui pihamaalle, niin ylös kuin hän ulottui katsomaan. Hän\nei päässyt taivaaseen asti, mutta hän aavisti, että se oli sininen.\nMuistamatta käsityötään, joka oli pudonnut permannolle, juoksi hän\nsaliin: kukilliset seinät, huonekalut, punainen matto, kaikki oli\ntäynnä valotäpliä, jotka tunkivat esiin kasvinlehtien lomitse. Aurinko,\naurinko! riemuitsi hänessä ikäänkuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran\nja hän raivautui huonekalujen ja kasvien ohitse ikkunaan. Hän näki\nauringon kultaisena jättiläispisarana saaren päällä, joka punersi,\nmeren tyynessä välkkeessä ja koko suuren taivaan kelmeän puhtaana.\n\nHän sulki silmänsä ilosta ja onnesta ja katsoi uudelleen, ja kaikki oli\ntaasen kuin se ensi kertaa olisi avautunut hänelle. Hän hengitti syvään\nja näki kultaisen pisaran tulevan pienemmäksi ja lehdettömän metsän\nympärillä rusottuvan punaisemmaksi ja samalla tummuvan. Vihdoin tipahti\npisara. Mutta korkealla, avaralla taivaalla näkyi vielä sen loisto.\n\nHilja tunsi vaatteiden ahdistavan rinnan kohdalta ja huoneiden olevan\npieniä ja tukahuttavia. Hän tarvitsi avaruutta ympärilleen ja taivasta\npäänsä päälle. Jokin henkinen tauti olikin jo pannut siemeniään häneen\n— hänen täytyi päästä puhaltamaan pois ne.\n\nSormustin oli vielä hänen sormessaan, hän ei malttanut lähteä\nruokasaliin viemään sitä, vaan pisti sen taskuunsa. Hän ei tahtonut\nsaada käsivarsiaan päällystakin hihoihin, hänellä oli sellainen kiire\nulos taivasalle, ikäänkuin sade taas olisi ollut uhkaamassa. Hänen\nsisässään oli kaikki liikkeessä ja läikkeessä, hän tunsi halua juosta,\nhuutaa ja langeta jonkun kaulaan... Vielä kalossit! Ne eivät pysyneet\njalassa, kun hänellä oli ohuet kotikengät, täytyi lähteä vaihtamaan\nkenkiä. Yritti jo harmittaa, mutta kun hän tuli omaan huoneeseensa,\njoka nyt tuntui pimeältä, niin oli siellä hymisevän lämmin ja kaikki\nhymyili häntä vastaan. Täytyi malttaa solmia kengät ja pysähtyä\nkirjoituspöydän ääreen tervehtimään Armasta. Hän nosti venetsialaisen\nmaljakon ruusuineen korkealle kädessään, toi sen kasvojensa luo ja\nhengitti haaltunutta hajua. Sitten hän varoen laski maljakon käsistään,\nkarkasi keittiöön sanomaan Maalille, että lähtee kävelemään ja pyöritti\nhäntä ilossaan pari kierrosta permannolla.\n\n— Mitä laitetaan illalliseksi? kysyi Maali ystävällisenä.\n\n— Ei mitään! En minä nyt ruokaa tarvitse! lauloi Hilja jonkinlaisella\nnuotilla. — Tai ehkä sentään voileipää! huusi hän käytävästä ja juoksi\nyhä hyräillen läpi huoneiden portaisiin. Vasta katua liketessään\nrupesi hän alentamaan riemuaan, kun muisti, että nyt tulee jo ihmisten\njoukkoon. Joku kaverikin portaissa. Herra se oli ja kovin hitaasti\nhän kulki, pitäen kaidepuusta kiinni. Hilja pidätti lauluhaluaan ja\noli juuri suikahtamaisillaan ohi, kun herra nosti hattuaan. Se oli\nMataristo.\n\n— No te! huudahti Hilja iloisesti, — minne te menette? Joko te olette\npystyssä?\n\n— Tänäänhän minä nousin, vastasi Mataristo hämillään. — Tohtori\nsanoi, että pitää olla ulkona paljon. Lähden vain kävelemään\nEläintarhaan päin.\n\n— No kävelemäänhän minäkin lähden! nauroi Hilja ikäänkuin olisi ollut\nluonnollisin asia maailmassa, että he menevät yhdessä. — Eikö nyt\nole ihanaa, että aurinko taas paistaa. Ah, minä olen niin onnellinen!\nOlipa se hyvä, että te tulitte, niin minä edes jollekin saan puhua...\nPitääkö teidän astua noin hiljaa?... Ai niin tehän olette ollut kipeä.\nTämä kirkkaus tekee minut ihan hulluksi ilosta, lisäsi hän ikäänkuin\nanteeksi pyytäen ja pakottautui astelemaan tahdissa toverinsa kanssa.\n\nMataristo ei sanonut mitään, yskähti vain hämillään. Kirjakaupan\nikkunassa seisoi joukko poikia tupakoiden ja nauraen. Elokuvateatterin\nedustalla oli parvi miehiä. Hekin tupakoivat ja nauroivat. Täytyi astua\nkäytävältä kadulle, päästäkseen ohi.\n\n— Kuinka te nyt voitte? kysyi Hilja heidän taas kulkiessaan rinnan.\n\nMataristo punnitsi epäluuloisena ennenkuin vastasi.\n\n— Lääkäri sanoo, että hermoni ovat epäkunnossa.\n\n— Minä kuulin sen teidän ystävältänne. Sitä ei uskoisi, te näytätte\nniin terveeltä. Miten ne ovatkaan joutuneet epäkuntoon?\n\nHilja huomasi heti, ettei olisi pitänyt kysyä sitä. Mataristo lensi\naivan punaiseksi.\n\n— \"Epäsäännöllisestä elämästä\", sanoi lääkäri.\n\n— Tehän olette raittiusmies...\n\n— Näkyy voivan elää epäsäännöllisesti, vaikka on raittiusmies. Olen\nkai tehnyt työtä vähän liian rajusti.\n\n— Ai sillä tavalla! selveni Hiljalle ja hän oli jo kysymäisillään,\nmiksei Mataristo ruvennut papiksi, mutta pelästyi itse\nkovakouraisuuttaan ja vaikeni ajoissa.\n\nMataristo kertoi silloin kysymättä pääasiallisesti tehneensä\npikakirjoitustyötä. Hän oli kirjoittanut suomentajille, sitten hän\noli ollut referenttinä kokouksissa ja niissä kai hermostui, kun ne\nmonesti veivät niin myöhään. Valtiopäivillä hän niinikään oli ollut\npikakirjoittajana. Yliopistossa hänellä oli pääaineena venäjän kieli ja\nkirjallisuus...\n\nHän hätkähtää äkkiä avomielisyyttään ja samalla ilmettä Hiljan\nkasvoissa. Nuo kasvot ponnistivat pysymään mukana, mutta ajatukset\nmenivät väkisin muualle. Kun he olivat päässeet siihen missä\nEläintarhan ja Sörnäisten tiet eroavat, näkyi taivaalla pitkä,\nkeltainen valovyö, joka jakoi pilvien harmauden kahtia, taivaanranta\noli kylmän sees. Lahden likainen vesi kiilsi ja kuvasti sekä\nharmautta että keltaista vyötä. Pinnalla rannassa uiskenteli suuria,\nsinipunertavia rasvatäpliä. Laiturilla vähän matkan päässä oli vaimoja\npesemässä vaatteita. He olivat nostaneet ylös helmansa ja kyykkivät\nkumaroina viruttamassa köyhiä vaatteitaan keltaisen harmaassa vedessä.\nRannalla kaidepuiden luona oli heidän käsirattaitaan ja koppiaan. Paksu\nrääsymaton pätkä oli levitetty aidalle kuivamaan. Kauempaa näkyivät\ntummat puut ja koko niiden syksyinen lehtikoreus varisseena maahan.\n\n— Oi, oi, oi! pääsi Hiljalta ja häneen tarttui taasen äskeinen\nriemastus.\n\nHänen käsivartensa nousivat, hän hengitti ilmaa läpi koko ruumiinsa,\nhän läksi juoksemaan, nauroi ja huudahteli. Ja samalla hänen tuli\nvihlovan ikävä jotakin... jonnekin! Hän olisi tahtonut paiskautua\nmaahan keltaisiin lehtiin ja itkeä, hän halusi siipiä hartioilleen,\ntahtoi laulaa, nauraa ja kohota.\n\nHän oli juossut ylös pientä mäkeä ja pysähtyi hengästyneenä harjalla.\nSiitä hän samaa kyytiä puhaltui alas Mataristoa vastaan, joka ei vielä\nollut mäen allakaan.\n\n— Eikö se nyt ole ihmeellistä, että voi olla näin iloinen ihan ilman\naikojaan, huusi hän juostessaan. — Te kai ajattelette, että minulle on\ntapahtunut jotakin erinomaista: — ei mitään! ei mitään! Paitsi että\naurinko tuli esiin! Ettekö te ilostunut, kun se rupesi paistamaan?\n\nHän ei huomannut miten oudosti Mataristo häneen katsoi ja miten hän\nponnisteli ennenkuin sai suustaan sanat:\n\n— Eikö neiti ole kihloissa?\n\nOdottamaton ja oudosti esiin puserrettu kysymys pysähdytti Hiljan\nkävelemään hänen rinnalleen ja teki hänen ilonsa tyyneksi ja kirkkaaksi.\n\n— Olen, olen! sanoi hän lämpimästi. — Sulhaseni on Parisissa. Voi,\nnäkisitte hänet!\n\nJa vaistomaisesti kävi hän sävyisäksi ja asteli ylpeänä ja arvokkaana\npitkin keltaisia lehtiä, joita oli satanut tielle.\n\n— Keväällä hän palaa ja väittelee. Me menemme sitten naimisiin. Ette\nusko kuinka onnellista on olla kihloissa. Vaikka se kyllä samalla on\nhirveää kun pitää erota välillä. Nytkin sulhaseni on poissa yhdeksän\nkuukautta yhtäperää...\n\nHän katseli ylös taivaan lakeutta kohti eikä nähnyt miten hänen\ntoverinsa talonpoikaiset kasvot ikäänkuin silisivät ja rauhoittuivat.\nHän kulki omissa ajatuksissaan, Mataristo vilkaisi häneen pari kertaa\nsalavihkaa ja huomautti vihdoin, että tie sentään oli aika lailla\nkuivanut. Vaikka olihan se luonnollistakin, kun yöllä niin oli tuullut.\nSitten tuli pitkänlainen äänettömyys.\n\n— Onko se hauska aine se venäjän kieli ja kirjallisuus? kysyi Hilja\näkkiä.\n\nKysymys tuli höllänä, ilman yhteyttä edellisen kanssa.\n\n— En minä tiedä, vastasi Mataristo. — Sanovathan ne, jotka taidetta\nymmärtävät, että se kirjallisuus on erinomainen. Minä en ymmärrä\nsellaisia asioita.\n\n— Hyvänen aika! pääsi Hiljalta ja hänen mielenkiintonsa heräsi, —\nmiksi te sitten sitä ainetta luette?\n\n— Pitäähän jotakin lukea. Se on yhtä hyvä kuin jokin muukin aine. Ja\nsitten siinä on hyviä stipendejä.\n\n— Ovatko teistä kaikki aineet yhtä hyvät? Eikö teitä mikään huvita\nenimmin?\n\n— Ei... täällä kaupungissa. Minä olen niin maalainen.\n\n— Sitten teidän pitäisi olla maalla!\n\nMikä lieneekin ollut, että Hilja tänään niin kovakouraisesti kävi\nkiinni kaikkeen. Hän huomasi sen taasen itsekin eikä voinut ymmärtää\nsiihen olevan muuta syytä kuin sen, että hän pitkistä ajoista oli niin\nterve ja elämänhaluinen. Kuinka minä saatankin olla niin epähieno!\najatteli hän, mutta päätteli samalla, että Mataristo oli täynnä arkoja\nkohtia. Ei häneltä uskaltanut mitään kysellä. Alituiseen tuli kuin\nlukko eteen.\n\nHe olivat päässeet sillalle, jonka alitse rautatie kulki. Kahdenpuolen\njuoksivat kiskot suorina, kiiltävinä viivoina. Toisella puolen\nne haarautuivat kokonaiseksi verkoksi, siellä paloi valoja, sekä\nkelmeämpiä että kirkkaampia, sekä keltaisia että vihreitä ja\npunaisia, sekä likempänä maata että ylempänä maasta. Siellä kohosi\nkatto katon takana, muita mahtavampana Kansallisteatterin punertava\nkupu, sieltä kuului kaupungin humu ja junien vihellyksiä. Toisella\npuolen yksinäistyivät kiskot ja niiden ympärillä oli alaston, äänetön\nsyysluonto. Kiiltävät viivat menivät kauas pois ja vain jokin kituva\nlyhty siellä täällä valaisi niiden tietä. Metsän ylle nousi ensin\nvalkoista savua, sitten tuli kiskojen päästä näkyviin juna, maa tärisi,\npitkä vaunurivi kaartui käänteessä ja ikäänkuin hyppi korkean penkereen\nharjalla. He seisoivat ääneti sillalla, odottaen junan tuloa ja kun se\nvihdoin jyristäen saapui kohdalle, pitkä sauhu perässä kuin liehuva,\njättiläiskokoinen hevosenharja, peittyivät he molemmat sauhuun, joka\nhulmahti ylös sillan raoista, ja syrjistä. Savu sotki heidät kuin\nsäkkiin, he eivät osanneet astua eivätkä nähdä ennenkuin se hälveni. Se\nhuvitti heitä molempia ja heidän tuli vapaampi olla.\n\n— Minun rupeaa aina, alkoi Hilja ensinnä, — tekemään mieli kauas\npois, kun katselen noita kiskoja. Ajatelkaa nyt, että noita myöten\npääsee Parisiin asti!\n\n— Ja minun rupeaa aina tekemään mieli maalle. Siellä on toista, siellä\non peltoja ja navettoja ja terveitä ihmisiä...\n\nMataristo puhui kiihkeästi, melkein polemisoiden, Hilja katsoi häneen\nniin hämmästyneenä, että hän heti pakeni kuoreensa. Mutta Hilja ei\nperäytynyt, hän päätti vaatia hänet uudelleen esiin ja toisti mitä jo\nkerran oli sanonut:\n\n— Teidän pitäisi olla maalla. Eihän mikään ole yksinkertaisempaa.\nNoita myöten pääsee!\n\nHän viittasi kiskoihin ja naurahti.\n\n— Niitä myöten pääsee Parisiinkin, mutta ettepä tekään mene.\n\n— Siinä on vähän eroa: Parisiki vaiko meidän maaseudulle...\n\n— Mutta pääsy taitaa olla yhtä vaikeaa...\n\nHilja katsoi Mataristoon pitkään ja hänen katseensa sanoi: nyt en minä\nymmärrä, mutta tätä kai ei uskalla kysyä!\n\nOn ihmisiä, joihin päästään monilla avaimilla ja on ihmisiä, joihin\npäästään yhdellä ainoalla. Hilja oli löytänyt sen avaimen, millä\nMatariston sielu avautui. Se oli maaseutu. Kun puhe kääntyi maaseutuun,\nleimahtivat kasvot, jotka muuten olivat liikkumattomat, ja kysymykset\ntulivat vapaina. Hilja vastasi rehellisesti ettei hän oikeastaan ollut\nkiintynyt maaseutuun. Siellä oli talvella harmaata ja yksitoikkoista\n— kesät kyllä olivat ihanat. Palvelusväen kanssa oli usein ollut\nrettelöjä ja heidätkin ymmärsi sentään varsin hyvin: mitäpä hauskaa\noli raataa esimerkiksi kuumana kesäpäivänä kun näki herrasväen olevan\nhuviretkellä järvellä tai loikovan nurmella etsimässä neliapilaita...\nEi hän lehmistä pitänyt, ne olivat tyhmiä ja kömpelöitä. Mutta hevoset,\nkanat ja lampaat ne olivat hirmuisen herttaisia.\n\n— Oletteko te nähnyt miten lampaat leikkivät! onnistui hän kertomaan.\n— Talvella navettasillalla ne hyppivät vastatusten ja puukkivat\ntoisiaan. Meillä oli jokaisella nimikkomme. Ne olivat pieninä niin\nsuloiset ja kiharavillaiset, mutta vanhempina ne tulivat rumemmiksi. Se\noli kauheaa, kun tuli vieraita ja jokin nimikoista piti tapettaman. Me\nitkimme pakahtuaksemme, mutta ei mikään auttanut. Ja teurastuspäivät\nsyksyllä olivat vallan hirveät. Voi, voi kuinka siat huusivat! Me\npakenimme peitteen alle, mutta ei se paljonkaan auttanut.\n\nMataristo huomautti miehekkäästi, että hän pienestä pitäen oli ollut\nmukana teurastuksessa, ensin sekoittamassa verta, sitten pistämässä.\nHilja katsoi häneen kammoen kuin murhamieheen.\n\n— Kuinka te saatoitte?\n\n— Täytyihän jonkun tehdä se... Pappilan maito vietiin tietysti\nmeijeriin. Mitä siitä saatiin?\n\nSitä ei Hilja tietänyt. Äiti oli pitänyt huolen kaikista sellaisista.\n\n— Mitä te sitten teitte? kysyi Mataristo leikillisesti ahdistaen ja\nhänen kasvonsa olivat valppaat ja virkeät.\n\n— Hyvänen aika, puolustihe Hilja, — ainahan sitä kotona on tekemistä.\n\n— Virkkasitte pitsiä ja luitte romaaneja.\n\nHilja tuli vähän hämilleen ja sanoi, että näkymätönhän naisen työ aina\non. He olivat joutuneet pieneen kinasteluun ja se auttoi heidät pois\nsiitä kiusallisesta ilmasta, missä ihmiset elävät, jotka eivät voi\npuhua suoraan, vaikka salaisuus yhdistää heitä.\n\n— Olisitte ollut navetassa, kiivaili Mataristo — niin eivät\ntalvetkaan olisi olleet harmaat. Olisitte tuntenut joka lehmän,\nolisitte pitänyt koelypsyt, tietänyt paljonko joka lehmä antaa,\nseurannut jokaista vasikkaa ja miten emän ja isän ominaisuudet\nperiytyvät...\n\nHän oli närkästyksissään maaseudun puolesta, jonka nykyajan ihmiset\nhylkäsivät. Maaseudulla ei saa työväkeä ja kaupungissa huudetaan\ntyöttömyyttä. Onhan se aivan suunnatonta. Hän ei koskaan Helsingissä\nantaisi avunpyytäjälle penniäkään — nähkööt vähän nälkää, ehkä sitten\noppivat tien takaisin maalle. Ihmisten silmiin on kasvanut kuin kaihi:\nhe eivät näe mitä onnea maaseutu ja ruumiillinen työ tarjoavat. Kyllä\nmaaseutu laskee ihmisen hartioille kovan työn, mutta se myöskin\nkirvoittaa moninaisella tavalla. Juuri se puoli on joutunut ihmisiltä\nikäänkuin peittoon. Hän kuvasi, millä tyydytyksellä ihminen panee\nlevolle, kun jäsenet ovat väsyneet ruumiillisessa työssä. Se on toista\nkuin tulla kotiin kokouksesta, missä on kirjoittanut muistiin ihmisten\nriitaisia keskusteluja yli puolen yön! Ja mitä voi verrata hiljaisiin\nsunnuntaiaamuihin, kun kävelee katselemassa vainioitansa, jotka omin\nkäsin on kyntänyt ja kylvänyt. Ihminen tuntee silloin sellaista voimaa\nja onnea, että sitä tuskin voi verrata muuhun kuin siihen, mitä Jumala\ntunsi luomisen huomenena.\n\nHe astelivat tietä, jota kaupunkilaiset verraten harvoin tulevat\nkäyttäneiksi. Talot olivat vanhoja ja matalia, joukosta nousi vain\njokin kivimuuri, uutena, vieraana ja ympäristönsä oudoksumana. Puodit\nolivat maalaisen vaatimattomia, ihmiset, jotka tulivat vastaan,\naivan toista väkeä kuin keskikaupungin asukkaat. Kaikki kulkivat\nasioillaan, saalit hartioilla, työvaatteissa, kantamukset käsivarsilla.\nPika-ajurit kävivät harvinaisiksi, hevoset olivat täällä valjastetut\nkuormien eteen. Keskellä katua käveli juopunut mies vaappuen puolelle\nja toiselle, mielettömänä laulaen. Nainen hänen rinnallaan koetti\nhoukutella häntä kotiin.\n\nSeurasaaren tiellä hiljeni liike kokonaan. Ei tullut enää ketään\nvastaan.\n\nNurmet olivat vielä vihannat, jokin haalea kukka erottautui lyhdyn\nvalossa. Alkoi tulla huviloita aitauksissaan, autioita huviloita,\njotka olivat painuneet talviuneensa. Puut torkkuivat, niiden karva oli\nilottoman ruskea, kuten se on siihen aikaan vuotta, jolloin ei mahlajan\npisarakaan liiku suonissa. Jostakin kaukaa kuului koiran haukuntaa,\nmuuten nukkui kaikki maassa. Ainoastaan taivas alkoi elää.\n\nÄskeinen kelmeä viiru näytti valuneen yli koko taivaankannen. Kaukaiset\nkylmänillan tähdet syttyivät.\n\nKun ihmiset tuollaisina iltoina joutuvat keskelle kuollutta luontoa\ntähtien alle, niin he turvautuvat toisiinsa ja tulevat ihmeellisen\nlähelle toisiaan. Varsinkin jos heitä on vain kaksi. Kaikki ympärillä\non ääretöntä, itseensä sulkeutunutta — he kaksi liittyvät yhteen\nja avautuvat toisilleen. Eivät he kanna, kuten päivällä, povessaan\npiikkejä, eivät he näe, kuten päivällä, erottavia pikkuasioita. Hämärä\non tehnyt heidät luottaviksi. Ja kuten ihminen tullessaan huoneeseen,\njossa kaikki nukkuvat, sulaa hyväksi ja liikkuu varpaillaan, niin hän\nnukkuvassa luonnossakin käy vilpittömäksi. Ei hän kysy toisen vikoja ja\nerheitä, ei hänen nimeään — ihminen on hänen rinnallaan.\n\nMataristolle tapahtui mitä ei hänelle koskaan ollut tapahtunut, että\nhän avautui. Hän rupesi kertomaan itsestään.\n\nHän oli joutunut kansakouluun siten, että rovasti lukukinkerillä oli\ntullut kiinnittäneeksi huomiota häneen ja koska hän kansakoulussa oli\netevä, tuli rovasti kehoittamaan isää lähettämään hänet kouluun. Varoja\nei ollut, muuten isän hartain toivo tietenkin oli kouluttaa poikansa\npapiksi. Rovasti puhui silloin Karoliinalle, Angervon tädille, joka\noli rikas, uskovainen nainen, ja Karoliina suostui antamaan korottoman\nlainan. Rovasti viittasi siihenkin, että jos poika pysyy siivona ja\nkaikki käy hyvin, niin ei lainaa vaadita takaisin ensinkään.\n\nPojalle sanottiin, että hän menee lukemaan papiksi eikä hän milloinkaan\najatellut muuta. Hän ylpeili muille pojille siitä, että kun hän\ntulee papiksi, niin hänellä on kauniita peltoja ja navetta tehdään\nharmaasta kivestä kolmellekymmenelle lehmälle. Suuremmaksi tullessa\nhänen mieleensä kyllä johtui, ettei se sentään ole pääasia papin\nammatissa. Mutta viimeisellä luokalla ollessa sattui kerran, että\nrovastin piti matkustaa pois ja hän tuli pyytämään Mattia saarnaamaan.\nSe oli tietysti suuri kunnia lyseolaiselle. Vaikka hän aika lailla\npelästyikin, niin hän kuitenkin samalla oli mielissään. Omaisille se\nmerkitsi vielä enemmän. Heistä tuli äkkiä keskipiste, jonka ympärillä\npitäjän huomio liikkui.\n\nSattui niin kiitollinen teksti kuin kertomus Nainin lesken pojasta.\nMutta poikapa ei tahtonut saada siitä kokoon mitään. Hän kirjoitti\nja hän repi, häneltä loppui vihdoin paperi, niin että täytyi mennä\nkauppiaalta ostamaan uutta, mutta saarnaa vain ei tahtonut syntyä.\nJa kaiken aikaa hänen tuskitellessaan huoneessaan työnsä ääressä,\nkohtelivat kotiväet häntä sellaisella erikoisella huomaavaisuudella,\nettei hän hetkeksikään saanut unohtaa olevansa odotuksen ja toiveiden\nalaisena. Sisar keitti juhlamokaa ja kantoi hänelle joka toinen tunti\nkahvia, isä korjasi siloja kirkkomatkaa varten ja Karoliina pistäysi\npari kertaa päivässä asialla. Mutta pappilan kivinavetat ja kaikki\nmitä poika oli papintoimesta uneksinut, kävivät köykäisiksi sen tuskan\nrinnalla, mitä hän tunsi valmistaessaan ensimmäistä saarnaansa.\n\nJospa hän edes kerran olisi tuntenut yliluonnollisen Jumalan läsnäoloa,\nniin hän olisi voinut häneen uskoa ja häntä julistaa! Mutta häneltä\npuuttui elävä kokemus kaikkeen nähden, mitä hänelle oli opetettu. Hänen\noli mahdoton omaksua ihmeisiin perustuvaa uskontoa, hänen oli mahdoton\ntuntea, että hän tarvitsi kenenkään sovintokuolemaa, tai että kenenkään\nsovintokuolema voisi hyödyttää häntä. Kertomus, jonka perustuksella\nhänen piti nälkäisiä sieluja ravita, oli kaunis tarina, mutta hänen\npiti esittää se totena. Joko herätti Kristus kuolleen jonkin vielä\ntuntemattoman luonnonvoiman avulla, tai oli poika vain valekuollut,\nmutta hänen piti esittää tapaus ihmeenä. Rehellisenä ihmisenä olisi\nhänen pitänyt saarnatuolista julistaa sana sellaisena, jommoisena\nhän sen käsitti. Hän tunsi, ettei hän voinut. Ja niin hän viskasi\ntuleen kaikki mitä oli saanut paperille ja turvautui ruotsalaiseen\nsaarnakirjaan, jonka rovasti oli tuonut hänelle.\n\nPiinan hetkiä olivat ne minuutit, jolloin hän täpötäyden kirkon\nsakaristossa odotti vuoroaan. Hän olisi varmaan karannut, jollei sääli\nomaisia kohtaan olisi häntä pidättänyt ja jollei hän olisi tuntenut\nKaroliinan rahojen painoa. Hän saneli itselleen kaiken aikaa: jos sinä\nolet olemassa, sinä persoonallinen, ihmeitä tekevä Jumala, niin auta\nminut yli tämän hetken, ilmoita itsesi minulle, tee se ihme ja minä\npalvelen sinua uskollisesti jos voin, tai minä kieltäydyn rehellisesti\nsinua palvelemasta jollen voi.\n\nMiten hän pääsi saarnan yli, sitä ei hän itsekään myöhemmin käsittänyt.\nOli kuin vieras ihminen olisi puhunut hänen sijastaan vieraalla\näänellä, vierain liikkein huitoen. Hän palasi sakaristoon pyyhkien\nhikeä otsaltaan ja läksi heti pois. Hän meni kuin humalainen,\ntietämättä minne, tapasi itsensä vihdoin metsästä ja vähitellen hänen\noma itsensä suli yhteen sen kanssa, joka oli puhunut kirkossa. Hän\npääsi häpeästään vasta kun oli lujasti päättänyt, ettei rupea papiksi\n— mieluummin vaikka rengiksi.\n\nSeurakuntalaiset olivat tyytyväiset. Hän oli puhunut lujalla\näänellä ja muutenkin niinkuin vanha pappi ikään. Saarna oli vain\nollut vähän lyhyt. Omaiset, joille oli ollut suuri pettymys, ettei\nhän jumalanpalveluksen jälkeen ajanut kotiin heidän kanssaan,\nrauhoittuivat. Karoliina antoi hänelle päivän johdosta muistoksi\nkymmenen markan sateenvarjon ja rovasti tuli myöhemmin kiittämään\nhäntä. Mutta jota kauemma lupa-aika kului, sitä enemmän hälveni muisto\ntuskallisesta sunnuntaista eikä hänellä ollut voimaa särkeä kuvaa,\njota vuosikausia oli luonut itsestään sekä itselleen että muille, vaan\nhän meni yliopistoon jatkamaan viitoitettua suuntaa. Vuoden hän luki\nKaroliinan rahoilla ja päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, että\nhän teki turhaa työtä. Hän ei saanut oleskeluiksi koko joululomaa\nkotona, vaan harjoitteli pikakirjoitusta erään toverin luona. Hänen\nja omaisten välille avautui kuin kuilu. Hän läksi pääsiäislomalle\nkotiin tehdäkseen suhteensa selväksi, mutta hän tapasi isän sairaana\neikä taaskaan saattanut särkeä hänen toiveitaan. Vihdoin hän Angervon\nmukana kirjoitti pitkän kirjeen ja pyysi häntä lukemaan sen isälleen\nja sisarelleen. Hän ei saanut heiltä kirjettä — he eivät osanneet\nkirjoittaa, mutta Angervon kautta sai hän tietää heidän käyneen hyvin\nonnettomiksi. Karoliina puolestaan lähetti sanan, että hän tästäpuoleen\nottaa lainastaan viisi prosenttia korkoa ja toivoo pois rahansa niin\npian kuin suinkin.\n\nTätä lainaa maksaakseen Mataristo nyt on tehnyt työtä eikä luvuista ole\nvoinut tulla niin paljon kuin olisi pitänyt. Hän ei pitkiin aikoihin\nole käynyt kotona, vaikka sisar Angervon kautta on pyytänyt tulemaan.\nHän menee vasta sitten, kun laina on maksettu.\n\nHänen halunsa vetää maatyöhön, mutta perustaakseen vaikka miten pienen\nitsenäisen maanviljelyksen, täytyy olla hiukan pääomaa. Hän koettaa nyt\nvalmistua opettajaksi, ehkäpä sitten joskus voisi ostaa pienen talon\nkoulukaupungin läheisyydessä, sieltä seurata töitä ja viettää loma-ajat\nsiellä.\n\nTekemällä kysymyksiä silloin tällöin sai Hilja tietää kaiken tämän.\nKertomus vei hänet niin mukanaan, että hän kaikin voimin vaivasi\npäätään löytääkseen ulospääsyä pulmallisesta tilasta. Hänen äidillään\noli pieni pääoma, Hilja mietti jo eikö sitä voisi siirtää Mataristolle,\nettä hän pääsisi irti Karoliinasta. He kulkivat molemmat mietteissään.\nVaitiolo ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan sopusointuisa.\n\n— Onpa nyt kaunis ilta, sanoi Mataristo vihdoin.\n\n— Sellainen tähtitaivas! Ja kuinka paljon kärsitäänkään tähtien alla.\n\n— Ja rikotaan.\n\n— Siksi ehkä kärsitään, että rikotaan.\n\nHe olivat pysähtyneet ja katselivat vaieten ylös.\n\n— Ettekö te todella koskaan ole tuntenut Jumalan läsnäoloa? sanoi\nHilja.\n\n— Jos minä edes tietäisin, mitä sillä tarkoitetaan. Kai se on sitä,\nmitä Karoliinat ja muut muijat tuntevat kun itkevät kuunnellessaan\ntuomiosunnuntain saarnaa! En minä sitä ole tuntenut.\n\n— Mutta nyt...?\n\nHiljan katse liiti yli tähtikentän.\n\n— Tämä on ihan toista. Tämä on luontoa. Tämän Jumalan läsnäoloa kyllä\nolen tuntenut.\n\n— Mutta eikö se ole samaa?\n\n— Ei. Tämä laatii lakinsa niinkuin tähtien radat. Mutta persoonallinen\nJumala kuulee rukoukset ja muuttaa mielensä niiden mukaan. Ja tekee\npoikkeuksia ja ihmeitä. Voitteko te todella ajatella Jumalaa, joka\nerikseen seuraa jok'ikistä ihmistä miljoonien joukossa? Yksi rukoilee\nsadetta pellollensa, toinen poutaa rakennuksellensa, kolmas terveyttä,\nneljäs rikkautta...?\n\n— Meidän pitää vain rukoilla siinä mielessä, että Jumala kuulee\nrukouksemme, jos se on meille hyödyllistä.\n\n— Mutta vertauksen mukaan pitäisi itsepintaisen rukouksen kääntää\nJumalan tahdon! Ei, kyllä koneisto on pantu käymään aikojen alusta.\nMeidän tekomme tuovat seuraukset kukin laatunsa mukaan. Eikä\nkorkeuksissa mikään liikahda, vaikka me itkisimme silmämme puhki.\n\nHilja tunsi kuinka huonosti hän saattoi puolustaa kantaansa. Hän oli\njoutunut peloittavan kauas uskonnollisista kysymyksistä. Muutama vuosi\nsitten hän varmaan, vaikka oli nuorempi, olisi voinut antaa vastauksen\nnäihin epäilyksiin. Jotakin hän kai nytkin olisi voinut sanoa, mutta se\nolisi tuntunut valheelta, kun hänen persoonallinen suhteensa Jumalaan\nniin kauan oli ollut sammuksissa. Vihdoin hän kuitenkin virkkoi:\n\n— Minulla on tarve puhua Jumalan kanssa — enhän minä aina pyydä\nhäneltä jotakin. Minä etsin vain yhteyttä häneen. Ja minä uskon ne,\njoita rakastan, hänen suojaansa. Ehkä se on lapsellista, mutta se\ntuottaa minulle onnea. Kuinka te teette, kun te eroatte omaisistanne,\nettekö te...? Tai teidän ei ole tarvinnut lähteä heistä niin kauas.\n\nSyntyi pieni, jännittynyt vaitiolo. Sitten Mataristo sanoi:\n\n— Taidan olla kauempana heistä kuin te niistä, joita tarkoitatte.\n\nHilja huomasi jo taas kajonneensa arkaan kohtaan, mutta suhde oli nyt\nniin likeinen, ettei hänen mieleensäkään johtunut peräytyä.\n\nHän kysyi eteenpäin.\n\n— Sillä lailla vain, vastasi Mataristo, — ettemme ymmärrä toisiamme,\nvaikka istumme samassa pöydässä ja kylvemme samassa saunassa.\n\n— Ette ymmärrä?\n\n— Emme. Toinen epäilee alituisesti, että toinen on tahtonut loukata,\nettä toinen halveksii. Päiväkaudet kuljetaan väärinymmärryksessä ja\nkärsitään. Sitten viimein purkautuu patoutuma, sovitaan, pyydetään\nanteeksi ja vakuutetaan, ettei ole mitään tarkoitettu. Mutta huomenna\nuudistuu kaikki taas. Siis luottamusta ei ole.\n\n— Mutta ettekö te rakasta toisianne?\n\n— Kyllä... niinkuin talonpojat rakastavat. Ei se ole sellaista kuin\nherrasväen rakkaus.\n\n— Eikö teillä sitten ole tarvetta päästä heitä likelle?\n\n— Ei enää. Minä tahtoisin irti heistä kaikin voimin, jos minulla vain\nolisi oikeus irtaantua. Alituiset väärinkäsitykset ovat särkeneet\nvälit, niitä ei enää voi saada eheiksi. Syy ei ole yksin minun. He\novat tehneet minusta herran ja samalla rakentaneet epäsoinnun minun ja\nitsensä välille. Kärsitään molemmin puolin, mutta sille ei mahda mitään.\n\n— Ei, ei, ei, kyllä täytyy löytyä ratkaisu! pääsi Hiljalta ja hän\nvaivaamalla vaivasi aivojaan tunkeakseen pimeyden läpi.\n\nMataristo jatkoi:\n\n— Kun minä ensimmäisen kerran tulin koulusta joululomalle, kohtelivat\npojat, joiden kanssa oli leikitty yhdessä, minua jo toisella tavalla\nkuin ennen: jonkinlaisella arastelevalla epäluulolla. Ja aina kun minä\ntulen kotiin, tarkastavat kotiväet minua syrjästä pitkän aikaa, ja kun\nvähän taas on totuttu toisiimme, näen jo, että sisareni salaa itkee ja\nisä rupeaa tutkimaan sieluni tilaa. Minä koetan olla iloinen niinkuin\nen siitä välittäisi, mutta vihdoin saan isältä kuulla loukanneeni\nsisartani: en ole vastannut hänelle, kun hän sanoi minulle huomenta,\nen ole syönyt sitä tai sitä ruokaa, jota hän vartavasten minulle\nvalmisti. Hän itkee näitä päiväkaudet enkä minä tiedä tehneeni mitään.\nPian isäni kautta rantain tiedustelee olenko käynyt ehtoollisella ja\nenkö tulisi ensi pyhänä. Kun minä sanon, etten voi itkee sisareni\ntaas ja isä on puhumattomana ja huoneessa on niin painostavaa, ettei\njaksa olla mitenkään. \"Kuinka sinä luulet, että me olisimme voineet\nkestää, jollei Jumala olisi ollut turvanamme?\" sanoo sisareni, kun\nyksin jäämme tupaan. \"Kun meillä on ollut sellainen risti. Ja miten\nsinä luulet kestäväsi, kun risti lasketaan sinun päällesi?\" \"Mutta onko\nse minun syyni, etten minä voi Jumalaan uskoa sillä tavalla kuin te?\"\nhuudan minä epätoivoissani ja lähden ulos ja — olen... tekemäisilläni\nepätoivon tekoja.\n\nViime sanat hän lausui hiljaa, eristäen ne edellisestä, kiihkeydessä\nlausutusta yhteydestä. Kuului selvästi, että hän pani ne jonkin sijaan,\njota ei tahtonut lausua. Hiljalta pääsi pieni äännähdys ja hänen\nkätensä painui rintaa vastaan. Mutta hän ei löytänyt mitään sanottavaa\nja he astelivat taasen ääneti.\n\nHeidän keskustelunsa oli kehittynyt yksinäisinä lauseina, miltei\nhuudahduksina. Hiljaisuus kannatti niitä täyteläisenä ja yhdistävänä.\nHeidän mielensä olivat yhteissoinnussa. Viileä kirkkaus oli heidän\nympärillään. Heidän oli turvallinen astua rinnan. Ja vaikka\nkysymyksissä, joita he pohtivat, alituiseen tuli eteen umpisola, oli\nkuitenkin hyvä olla siitä, että oli saanut lausua tai kuulla senkin\najatuksen.\n\nHilja tuli ajatelleeksi, miten rakasta hänelle taas oli puhua vakavista\nasioista. Kuinka hän olikin joutunut niistä niin kauas! He eivät Armaan\nkanssa koskaan olleet niihin kajonneet. Miksi? Kauneus oli Armaan\nuskonto, kauneus ja taide. Hilja koetti ajatella, että se pohjalta\nonkin samaa kuin tämä, mutta tämä muoto oli niin paljon likempänä sitä\nmihin hän lapsuudestaan oli kasvanut kiinni, että hän ehdottomasti\ntunsi tämän enemmän omakseen. Taiteen maailmaan hän pääsi vain kun\nArmas talutti häntä kädestä — täällä hän kuitenkin saattoi liikkua\nomin neuvoin, vaikka haparoidenkin, ja näki valoa siellä täällä.\n\nMataristo oli ensi kerran eläessään avautunut. Hän ei itsekään tuntenut\nitseään — hänessä oli puhuessa pulpunnut esiin kuin lähteensilmiä,\nkun ennen kaikki oli kulkenut maanalaisina virtoina. Hän maistoi ensi\nkerran ajatustenvaihdon onnea.\n\n— Kun minun sulhaseni tulee, virkkoi Hilja äkkiä, — niin teidän pitää\ntulla tutuiksi ja me kävelemme näin ja puhumme näistä asioista. Eikö\ntotta?\n\n— Kyllä, sanoi Mataristo vähän venytellen, — jos hän vain tahtoo.\nSanovat hänen olevan niin hienon.\n\n— Hän onkin hieno, innostui Hilja, — mutta juuri siksi hän tulee\nteistä pitämään...\n\nMataristo punastui pimeässä eikä saanut mitään sanotuksi. Toiselta\npuolen teki hänelle hyvää kuulla sellaisia sanoja, sillä hän\noli aina tuskallisesti tuntenut kömpelyytensä, köyhyytensä ja\nsivistymättömyytensä. Toiselta puolen heräsi hänessä epäilys:\ntarkoittaako tuo neiti mitä sanoo? Voiko hän ajatella sillä lailla?\n\nHe olivat tulleet mäelle, jolla ei ollut mitään huviloja. Molemmin\npuolin tietä yleni nuorta metsää, joukossa korkeat, solakat siemenpuut,\njoiden vaaleat kyljet kuulsivat tähtien valossa. Metsäisestä\nlaaksosta noustessa vaikutti paikka aukealta, taivaanlakikin tuntui\nsiinä avartuneen. Ilma tuli tuulena vastaan ja lemusi puhtaalta\nkuin sydänmaalla. Metsäkin kohisi syvään, niinkuin sitä olisi ollut\nkokonainen korpi. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja tähtiä täynnä.\nEnsin tuikkivat silmään suuremmat, sitten pienemmät ja vihdoin\nvilkkuili näkyviin niin pieniä, että ne välillä sammuivat. Taivaanlaki\noli kuin sininen vaate, joka on pingoitettu valomeren eteen — mutta\nsiihen oli pistetty läpiä ja toinen on tullut suuremmaksi ja toinen\npienemmäksi, sen mukaan kuinka paksut neulat ovat olleet.\n\nHe seisoivat silmäillen ylös.\n\n— Eikö meri ole täällä? sanoi Hilja ja kääntyi sinne päin missä taivas\ntuntui alenevan syvyyttä kohti. — On! Täällä. Sehän se kohiseekin.\nKuinka ihanaa! Tulkaa, tulkaa!\n\nJa vastausta odottamatta astui hän tiepuoleen ja riensi pensaikon\nsyvyyttä kohti. Maa oli kuurassa. Mättäät ja pensaat loppuivat, hän\ntuli kalliolle, jonka revelmissä kahisi keltainen kuloheinä. Alla\navautui meri. Pienet laineet lipuivat rantaan, tähdet kuvastuivat\nniihin, liikkuen ja läikkyen kuin vähäiset helmet, joita leikillä\nkeikutellaan kädessä. Hilja huusi vielä pari kertaa toverilleen, mutta\nsitten hän kokonaan unohtui katsomaan veden sineä, joka etäämpänä\nvaihtui lyijynharmaudeksi. Sen yli kulki siellä täällä leveitä,\nvaloisia soimuja. Ties mistä ne tulivat, mutta niissä oli väräjävä\nkeveys kuin himmeässä kuutamossa. Ei tuullut, mutta silti oli veden ja\nmetsän kohina suuri ja täynnä nousua ja laskua. Ilma tuoksui kuivalta\nja kaukaiselta. Se tuli senkin etäisyyden takaa, missä taivas ja meri\nupposivat toisiinsa.\n\nÄkkiä Hilja tunsi tuulen tunkevan ihoa myöten, häntä puistatutti ja hän\nkääntyi tielle päin. Yksinäiset männyt nousivat kuin hoikat pilarit\nhuimaavaa sineä kohti. Hän huomasi olevansa yksin ja muisti kävely\ntoverinsa.\n\n— Herra Mataristo, missä te olette?\n\nEi ääntä. Ei vastausta.\n\nHilja hämmästyi.\n\n— Herra Mataristo? Minne te olette mennyt? Ettekö kuule minua...\n\nSilloin hän näki hänen seisovan puuta vastaan, jolla ei ollut oksia\nkuin latvassa, ja hänen kasvonsa olivat oudon valkoiset.\n\n— Ah, siinähän te olette! Minä jo ajattelin, minne te menitte. On niin\nkaunista, että tekisi mieli olla täällä koko yön. Mutta tulee kylmä.\nTäytyy olla järkevä. Joko lähdemme... Mutta mikä teidän on? Oletteko\nkipeä?\n\nNuori mies vapisi niin, että hampaat löivät vastatusten. Hänen\nkäsivartensa riippuivat jännittyneinä sivuilla, ikäänkuin hän niihin\nolisi suunnannut koko voimansa ja niiden kestämisestä olisi riippunut\nolemassaolo.\n\nHilja likeni vähän peloissaan, katsoi häntä silmiin ja peräytyi. Hänen\nkasvonsa olivat kuoleman valkoiset ja silmissä paloi jäytävä kammo.\nHiljan mieleen johtui neiti pitsikauluksessa — tässä käy varmaan\nsamalla tavalla! Ja hän tuli neuvottomaksi ja ajatteli, että on parasta\nlähteä nopeasti hakemaan apua. Mutta sitten hän päättäväisesti meni\nhänen eteensä ja rupesi rukoilemaan kuin henkensä edestä.\n\n— Mikä teidän on? Teidän täytyy sanoa! Mitä te ajattelette? Olettehan\nkipeä. Se on se entinen kipu, ei se ole muuta. Tuntuuko samalla\ntavalla? Lähdemme pois ja kutsumme lääkärin. Nojatkaa minuun, minä\nautan teitä. Ei, kuulkaa, nyt ei teillä ole oikeutta olla minulle noin\ntyly. Miksi te työnnätte pois käteni ikäänkuin minussa olisi tarttuva\ntauti. Teettekö te nyt oikein?\n\nHyvän ajan perästä sai Mataristo kalisevin hampain suustaan:\n\n— Kyllä minä pääsen.\n\n— Sitä parempi! ilostui Hilja siitä, että oli onnistunut\nhoukuttelemaan hänet edes puhumaan. — Mikä teille taas tuli! Minusta\naivan tuntuu siltä kuin te hautoisitte jotakin epäluuloa minua vastaan.\nOnko se niin? Sitten minulla on oikeus vaatia, että te sanotte sen. Ja\nteidän itsenne tulee parempi olla. Sanokaa edes, olenko oikeassa.\n\n— En minä voi sanoa mitään.\n\nMatariston ääni soi outona. Hiljan jalkoja paleli ja hän tömisteli\nniitä maahan.\n\n— Ettekö te nyt ymmärrä kuinka kiusallista tämä on minulle. Luotatteko\nte minuun niin vähän, ettette voi puhua.\n\n— Te ette kestäisi sitä, sanoi Mataristo äänellä, joka kumisi kuin\nkuilu, kun siihen heitetään kivi.\n\nHilja vetäytyi askeleen taaksepäin, huojutti hetken päätään kuin\nläpipääsemättömän ongelman edessä ja löi vihdoin äkkiarvaamatta kaikki\nleikiksi:\n\n— Vai haudotte te niin kauheita asioita, etten minä kestäisi niitä\nkuulla. Hautokaa sitten yksinänne, kunhan vain tulette pois.\n\nLeikki ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Hilja vaistomaisesti oli\nodottanut. Nuori ylioppilas pysyi hetken liikkumattomana, sitten\nnousivat hänen kätensä koukistuneina, niinkuin hän olisi nostellut\npainoja. Nyrkit avautuivat ja likenivät haraten kaulaa. Samassa pääsi\nhäneltä parahdus ja hän suistui maahan.\n\nHilja putosi polvilleen hänen viereensä ja tarttui hänen olkapäihinsä.\nMutta samassa täytyi hänen loitota, sillä hän tunsi kosketuksensa\nvaikuttavan kuin polttoraudan. Neuvottomuus kiihtyi hänessä jo\nhädäksi, hän ei käsittänyt minne joutuisi. Hän käytti ainoaa keinoa,\nmikä hänellä oli jäljellä: hän puhui hellästi ja rauhoittavasti kuin\nsairaalle lapselle. Matariston kädet kasasivat suonenvedontapaisiin\notteisiinsa kuloheinää. Vihdoin hän puhkesi puhumaan kuin koskesta\npäästäen:\n\n— En minä voi puhua. Minun täytyy kantaa se yksin. Ette te ymmärtäisi\nkuitenkaan. Meikäläisen elämä on niin kauheaa alusta loppuun asti.\n\nHän nousi istumaan ja tuijotti käsiinsä, jotka olivat märät ja tahmeat.\n\nNyt se tapahtuu, nyt se tapahtuu! ajatteli Hilja nähdessään hänen\nliikuttelevan käsiään. Hän oli kuullut, että mielipuolet joskus tekevät\nsillä tavalla. Hädissään puhkesi hän houkuttelemaan:\n\n— Mennään pois, hyvä, rakas herra Mataristo. Minun on niin kylmä.\nTulen varmasti kipeäksi...\n\nMataristo nousi heti. Ei hän oikonut vaatteitaan eikä hän huomannut,\nettä pani hatun takaraivolle kuin juopunut. Ei hän myöskään pyyhkinyt\nkyyneliä, vaikka posket kiilsivät märkinä. Hilja nosti maasta hänen\ntoisen kintaansa. Hän ei kiittänyt, kun hän ojensi sen hänelle. Hänen\nkäyntinsä oli raskas ja huojuvainen, kuten humalaisella. Hiljan sydän\nsykki kiivaasti. Kunhan he vain onnellisesti pääsisivät kotiin!\n\n— Mitä te tiedätte maailmasta, sanoi Mataristo äkkiarvaamatta ja\nheristi nyrkkiä edessänsä. — Teillä on äiti ja koti ja sulhanen.\nToista on meikäläisen.\n\nHänen sanansa jättivät jäätävän äänettömyyden. Hilja iski katseensa\nläpi pimeyden hänen kasvoihinsa ja käsitti, ettei tässä ole kysymys\nhulluudesta, vaan jostakin painavasta surusta. Voimakas myötätunnon\njakamisen tarve valtasi hänet, hän vain ei löytänyt sanoja ja he\nastelivat hyvän aikaa ääneti.\n\n— Sanokaa minulle nyt ne kauheat asiat, alkoi Hilja vihdoin. — Minä\nolen valmis kuulemaan murhista, varkauksista, kavalluksista...\n\n— Ettekö pahemmista! keskeytti Mataristo.\n\nHilja tuijotti häneen.\n\n— Mitä pahempaa voi olla? No niin, jos on, niin antakaa kuulua. Olen\nvalmis kaikkeen.\n\nMataristo katsoi häneen tutkivasti ja näytti olevan kahden vaiheilla.\n\n— Ette siihen, sen tiedän varmaan, sanoi hän vihdoin ja sulkeutui\nsamassa.\n\nHilja kuuli äänestä, että hän jo katui äskeistä avomielisyyttään.\n\nHiljaa rupesi suututtamaan. Hänen suuhunsa tuli ylpeitä, katkeria\nsanoja ja hänen täytyi alituiseen muistuttaa itselleen, että tuo\nihminen sentään lopultakin on sairas. Mutta oliko tuo nyt lupa\nsairaankaan murjottaa tuolla tavalla! Häntä ei enää haluttanut astua\nrinnan Matariston kanssa, vaan hän siirtyi toiselle puolelle tietä ja\nkoetti unohtaa hänet. Hän koetti päästä yksinäisyyden mielialaan ja\nnähdä vain metsän ja tähtitaivaan, mutta ne eivät enää tulleet likelle,\nvaikka hän upotti silmänsä niihin. Hän kävi kiinni arpajaisiltamaan,\njossa hän pian tanssii ja on kaunis, mutta kielelle tuli harmistuneita\nsanoja, jotka tarkoittivat Mataristoa. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa\nhänelle: menkää te vain edellä, tai jääkää tänne. Kyllä minä tulen\ntoimeen yksinäni! Mutta hän pelkäsi ehkä sentään juopuneita... Jos\nonkin kipeä, niin ei toki saa kohdella toista tuolla tavalla! Hän\npäätti kostaa hänelle sillä, ettei puhu sanaakaan. Jollei Mataristo\npuhu, niin vallitkoon äänettömyys. Äänettömyys vallitsikin, käyden\nhetki hetkeltä tuskallisemmaksi.\n\nHiljaa väsytti, askel painoi, hattu liimaantui kiinni otsaan, joka oli\nhiessä. Koko ruumis oli hiessä, märät helmat loksahtelivat kävellessä\nja takertuivat jalkoihin. Ne painoivat, kaikki painoi.\n\nHänen oli paha olla, häneen iski avuttomuuden ja hädän tunne, hän ei\nkestä tätä, hän purskahtaa itkuun.\n\nElämä on sentään surkeaa! Äsken hän käveli ihmisen rinnalla, joka\nymmärsi hänet ja luotti häneen. Nyt on sama ihminen mykkä ja kulkee\nvieraana hänen vieressään. Kuinka saattaakaan ihminen, joka äsken oli\nniin likellä, olla niin kaukana?\n\nHän koetti kiirehtiä eteenpäin, vaikka tuntui siltä, että hän kompastuu\nhelmoihinsa. He kulkivat oikullisesti, vuoroin ajaen toisiaan takaa,\nvuoroin jättäytyen jäljelle. He olivat joutuneet kahdenpuolen kuilua\neivätkä voineet ojentaa toisilleen kättä sen yli. Heitä painoi\näänettömyys kuin kahle, mutta he eivät löytäneet vapauttavaa sanaa. He\ntulivat rientomarssissa huviloiden ohi, jotka nukkuivat talviuntaan,\nhe olivat hiestyneitä ja uupuneita ja kyyneleet pyrkivät rintaan.\nTuntui helpotukselta, kun lyhdyt tiepuolessa rupesivat tihenemään ja\nkaupungin tulet vilkkumaan. Jokainen vastaantulija oli tervetullut,\nsillä hän johti heidän ajatuksiaan pois heistä itsestään. Vihdoin he jo\nsaattoivat puhua.\n\n— Kas kun tuli kuuma, sanoi Mataristo, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\n— Niin tuli, vastasi Hilja ja puri kokoon huulensa, jottei itkisi.\n\nJonkin toisenkin vähäpätöisen lauseen he vaihtoivat.\n\nMaa oli jo ihan roudassa. Töölönlahden rannat vetäytyivät riitteeseen,\njunan vihellys vihloi ilmaa, penkereelle, joka jakoi lahden kahtia, oli\nkorkeiden pylväittensä neniin syttynyt sähkölamput. Alhaalla tuikkivat\npunaiset, vihreät ja keltaiset valot. Maa alkoi hiljalleen jyrytä ja\ntäristä. Juna tuli. Se ei vaikuttanut kuten ennen iloisesti — se\nuhkasi kuin onnettomuus. Hiljalle tuli se tunne, että pitää paeta.\nMutta hän oli liian voimaton. Menköön hänen päällitseen — ei kukaan\nkumminkaan vältä kohtaloaan. Ja jyrinä likeni likenemistään. Vingahdus\nvihlaisi ilmaa, savu peitti hänet paksuun pilveen ja hänestä tuntui\nsiltä, että hänen sydämensä seisahtui. Mutta se alkoi taas lyödä,\njyrinä hiljeni ja hän seisoi yksin tiellä pimeässä. Miksei onnettomuus\ntullut, miksi hän jäi tähän?\n\nHetkisen perästä seisoi Mataristo hänen rinnallaan ja Hilja muisti\nkaikki mitä heidän välillään oli ollut. Näytti siltä kuin hän olisi\naikonut puhua, mutta Hiljan ei enää tehnyt mieli kuulla.\n\n— Mitähän kello saattaa olla? kysyi hän väsyneesti.\n\nMataristo otti kellonsa ja katsoi sitä lyhdyn alla.\n\n— Kymmentä vailla kymmenen.\n\n— Niin paljon — hyvänen aika! Eikö se ollut viisi, kun me läksimme?\nOlemmeko me olleet niin kauan?\n\n— Minun kelloni käy ehkä vähän edellä.\n\n— Minulla ei ole avainta. Pääsemmeköhän me sisään?\n\n— Minulla on.\n\nHe kävivät niin paljon kuin pääsivät. Hiljan märät helmat läiskivät\nhermostuttavasti. Laiturin luona, missä vaimot olivat olleet pesemässä,\ntuli vastaan kaksi ajuria, kummankin rattailla herra ja nainen. Hevoset\nmenivät täyttä ravia ja nauru kuului rämisten. Kulmassa raitiovaunujen\nkiskojen välissä asteli poliisi verkalleen, paperossia poltellen.\nElokuvateatterin luona oli niin paljon kansaa, että täytyi pujotteleida\nohitse.\n\nKotiovessa, kun Mataristo oli avannut päästääkseen hänet sisään ja\nyritti sanoa hyvää yötä, lähteäkseen talolle syömään, tuli häneen taas\njonkinlainen toveruuden ja säälinsekainen tunne ja hän pyysi Mataristoa\ntyytymään voileipiin kotona, että pääsisi ajoissa nukkumaan.\n\nMataristo kiitti ja tuli.\n\nMaali oli kaikesta päättäen ollut levoton Hiljan pitkästä viipymisestä.\nHänen kasvoillaan oli huolestunut jännitys, kun hän tuli eteiseen,\nmutta se muuttui ihmetykseksi, kun hän näki Matariston Hiljan seurassa.\nNähtävästi he olivat sopineet, että lähtevät yhdessä — vai niin, vai!\nKun Maali vielä näki Hiljan märät hameenhelmat, synkkeni hänen muotonsa\nja hän hävisi sanaa lausumatta. Hilja ymmärsi, ettei Maalilta nyt ole\nhyvä pyytää mitään, hän otti kaapista pienen ruokaliinan ja vaihtoi\nsen omalle lautaselleen, ainoalle joka oli katettu pöytään, ja pyysi\nMataristoa istumaan.\n\nRientäessään keittiön käytävän läpi, mietti hän miettimistään millä\nsanoilla lähestyisi Maalia.\n\n— Voi, voi, Maali kulta, tällainen onnettomuus on tullut! sanoi hän ja\nnäytti liepeitään.\n\nMaali ei kääntynyt eikä liioin puhunut.\n\n— Mitä me nyt teemme niille...?\n\nMaali kaasi vettä teekannuun ja päästi kahvikupin kilahtaen hellalle.\n\n— Maali kulta, eihän Maali suutu!\n\nMaali meni kolisevin askelin vesijohdolle ja päästi veden tulemaan\nryöppynä. Hilja riisui kengät ja otti käytävän naulasta vanhan hameen.\n\n— Onko täällä käynyt joku?\n\n— Eihän tässä ole muuta ehtinyt kuin juosta avaamassa, vastasi Maali\näreästi.\n\n— Keitä kummia täällä sitten on käynyt? sanoi Hilja iloissaan siitä,\nettä tulivuori purkautui.\n\n— Ensin kaksi herraa. Keitä lienevät olleet. Lupasivat tulla\nhuomenna kello kaksitoista. Sitten Elsa neiti joka käski sanoa, että\ntanssiharjoitus on tänään eikä huomenna. Sieltä on sitten yhtämittaa\nsoitettu ja kysytty, eikö neiti jo ole tullut. Sitten kävi maisterin\nsisar, se Mariana neiti...\n\n— No jo nyt jotakin! päivitteli Hilja.\n\nKyllä ne nyt Vaarnakoskella olivat sadatelleet häntä, mutta mistä\nhän saattaa tietää, että he muuttavat tanssiharjoituksensa! Ja mitä\nkummaa Marianne on tahtonut?... Hilja otti teetarjottimen ja riensi\nruokasaliin.\n\nMataristo oli jo syönyt. Kun Hilja tuli, istuutui hän uudelleen. Hän\nnäytti vaivautuneelta eikä katsonut Hiljaa silmiin. Hilja oli niin\nomissa ajatuksissaan, ettei hän sitä huomannut.\n\n— Minä annan teille heikkoa teetä, ettei se vie untanne, sanoi hän,\najatukset Vaarnakoskissa ja tanssiharjoituksissa.\n\n— Mahtaako se vaikuttaa, vastasi Mataristo ja katsoi Hiljan ohi.\n\nHän jätti toiset puolet teetä kuppiinsa, nousi ja kiitti. Kun hän teki\nkömpelöä, epäluuloista kumarrustaan, välähti Hiljan mieleen illan\ntapahtumat. Häntä samalla suututti ja peloitti ja hänen oli sääli.\nMinkätähden hän siellä metsässä oli paiskautunut maahan? Minkätähden\nhän silloin yöllä itki?\n\n\n\n\nVI\n\n\nPienessä hotellissa Quartier Latin'issa on maisteri Armas Brede\nvuokrannut parihuoneet. Toinen on niin pieni, ettei sinne mahdu paljon\nmuuta kuin leveä parisilainen vuode, toisessa on hyvä kirjoituspöytä\nja ikkunoista näkyy suuri katu, jolla liikenne hiljenee vain\nlyhyeksi hetkeksi aamuyötä. Viidennestä kerroksesta ulottuu näköalaa\nsilmänkantamattomiin asti. Miljoonakaupungin elämä tykkii siellä\njännittynein hermoin, vaihtaen ääntä ja valaistusta vuorokauden aikojen\nmukaan.\n\nViereisessä huoneessa majailee nuori nainen, joka silloin tällöin\nsoittaa ja laulaa. Ei hän soita hyvin eikä hänen äänensä ole mistään\nkotoisin. Armas on siksi musikaalinen, että hän kärsisi siitä,\njollei tekisi työtä kirjastossa. Mutta Marie Leger on ihana nainen.\nPelkästään hänen pukujaan on nautinto katsella, sillä hän ymmärtää\nvärien musiikin. Hän käyttää rohkeita väriyhdistyksiä ja saa ne\nihmeellisesti sointumaan. He tapaavat usein hotellin lukuhuoneessa ja\nheidän katseensa kohtaavat toisensa sanomalehden yli kuin sattumalta.\nMutta vaikea on pitää koossa ajatuksia, kun Marien leimuava hiusmätäs\nkohoaa likeisyydessä. Hän värjää tukkaansa, se on selvää, ja taidolla,\nkuten hän hoitaa pienintäkin yksityispiirrettä salaperäisen vetävässä\npersoonassaan. Hän on arvoitus, sillä hänelle ei tule postia eikä hänen\nluonaan käy ketään. Hänen kotinsa on Parisissa, mutta hän asuu täällä\nkuin paossa. Pieni kassaneiti alhaalla antaa Armaalle nämä tiedot\nja lisäksi sen, että kaunista naistakin huvittaa pohjoismaalainen\noudonsointuinen nimi. Hän on kysynyt, mitä kansallisuutta monsieur\nBrede on.\n\nArmas ja Marie Leger eivät ole vaihtaneet ainoaa sanaa, mutta he\ntuntevat selvästi yhteenkuuluvaisuutensa. Tämä on alkua yhteen niistä\nsuhteista, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi, ja he seisovat molemmat\noudon odottavina sen edessä.\n\nPieni kassatyttö alhaalla ei ole hullumpi hänkään. Armas ostaa häneltä\nvahatikut, tupakat ja usein näköalakortteja ja postimerkkejä. Siinä\nsaa Meriharjoitusta, sillä veikeä pieni parisitar ääntää äidinkieltään\nerinomaisesti. Armas on tieten tahtoen painanut Hiljan kuvan syvemmälle\nmieleensä. Hän ei ole pannut hänen valokuvaansa pöydälleen vaan\nlompakkoonsa ja hän ajaa ajamalla pois kaipauksen, kun se ensi aikoina\nvaltaa hänet. Hän oli todella niin hurmaantunut Hiljan kauneuteen,\nettei hän muuta tekisi kuin kirjoittaisi hänelle. Sellainen tietenkään\nei käy, kun on tullut Parisiin. Täytyy hyötyä sen suunnattomista\nrikkauksista, täytyy päästä kiinni sen työiloon, sen taiteeseen, täytyy\npäästä tuntemaan sen sydämen tykintää, täytyy sekaantua sen vereen.\nJollei sitä tee, niin ei ole ollut mitään asiaa Parisiin.\n\nHän ei vastaiseksi ole asettunut pensionaattiin siitä syystä, että\nhän tahtoo olla riippumaton. Ja pensionaateissahan asuu miltei\npelkästään ulkomaalaisia. Hänellä on syytä olla tyytyväinen nykyiseen\nelämänjärjestykseensä.\n\nHän juo aamukahvinsa pienessä \"laiteriessa\" vastapäätä hotelliaan ja\nkatselee siellä läpi lehdet. Vanhahko, ikävä emäntä tervehtii häntä\njoka aamu idioottisella hymyllä ja alituisesti samoilla lauseilla:\n\"il fait beau temps aujourdhui.\" Tai: \"aujourdhui il ne fait pas beau\ntemps.\" Tai: \"il pleut.\" Mutta \"laiterie\" on likellä ja silloin tällöin\nsuikahtaa rouvan pieni tyttönen varkain huoneeseen. Ja se on oikea\nparisilaislapsi. Miten niin ikävällä äidillä saattaakin olla sellainen\nlapsi! Siinä elää jo iduillaan kaikki naisen keimailu, se osaa jo\nkäyttää silmiään, huuliaan, käsiään, se ravistaa ruskeita kiharojaan\nkuin vallaton aro varsa. Se on pieni Madelaine se.\n\nArmas ei ensin ole huomaavinaan, vaan päästää hänet likelle ja kutsuu\nhäntä sitten. Lapsi antaa vieraan ojennetun käden miltei hipaista\nvaatteitaan, mutta pysyttelee viekkaasti tarpeellisen välimatkan päässä\nja seuraa vastustellen äitiä, joka vie hänet pois. Joskus, kun muut\nvieraat ovat menneet, ja Armas yksin viipyy sanomalehtensä ääressä,\nei äiti karkota lasta huoneesta. Armas houkuttelee silloin hänet\npolvelleen ja saa kuulla, että hän jo käy koulua, että heillä on lintu\nhäkissä, että hänen isänsä on poissa eikä koskaan tule, että he joka\npyhä käyvät kirkossa äidin kanssa...\n\nPäivät viettää Armas kirjastossa. Siellä on lämpöinen, ylhäinen,\nhiljainen sali, missä ihmisaivojen työ ja ihmisneron palo raskaina\nelävät ilmassa, hedelmöittäen niiden työtä, jotka vuodesta vuoteen ja\nvuosisadasta vuosisataan rientävät tänne tekemään työtä. Nahkaisista\nkirjansiteistä leviää haju, joka on käynyt kirjastoille ominaiseksi\nja joka sekin on omiaan virittämään ihmistä työiloon. Armas käy\nsäännöllisesti kirjastossa, sitä vaatii tyydytyksen mielihyvä ja\nse oikeuttaa viettämään illat vapaasti. Iltapäivällä tulee hänen\nylioppilaansa antamaan puhelutuntiaan, mutta sitten hän on valmis.\n\nHän heittäytyy kiertelemään katuja, solumaan siihen kohinaan,\nsuhinaan, sorinaan ja helinään, joka sinertävien, jättiläiskokoisten\nsähkötähtien alla vuotaa ja rientää eikä yöksikään lakkaa. Hän katselee\najopelejä, kun niitä toinen toisessa kiinni, satoja ja tuhansia,\nvierii syyskirjavaan Boulognilaismetsään ja aurinko paistaa hevosten\nkiiltävään karvaan, heliseviin valjaisiin, pyörien kieriviin kehriin ja\nennenkaikkea niihin rikkaisiin, hehkuviin ja loistaviin ihmisiin, jotka\nvaunuissa lepäävät patjoihin nojaten... Hän sekaantuu ihmisjoukkoon,\njoka nousee ylös teatterien kiiltäviä portaita. Naiset näyttävät\nvaunuista astuessaan hienon, silkkisukkaisen, korkeakorkoisen jalan.\nHe ovat vaaleissa, untuvapäärmeisissä iltaviitoissaan salaperäiset ja\nhoukuttelevaiset. Ylhäällä eteisessä, sähkölamppujen alla, päästävät he\nmaahan pitsiliepeet, joita ovat portaissa varjelleet ja näkyviin tulee\nvalkoisia hartioita, paisuvia povia, ja tuntuu orvokin lemu.\n\nTeatterin tai oopperan jälkeen mennään usein jatkamaan iltaa.\n\nSuomalaiset pojat, jotka asuvat pensionaatissa, ovat joskus mukana.\nAlussa menevät he salaa tytöiltä, joiden kanssa muuten tavallisesti\nvietetään joutoaika, mutta sitten reipas maalarineiti Milja Malin\nilmoittaa tyttöjen kyllä tietävän mitä pojat heiltä salaavat. Eivät he\nole niin viattomia, että heiltä tarvitsisi mitään salata, he tahtovat\npäinvastoin hekin oppia tuntemaan Parisin yöelämää: eikö mennäkin\noikein suureen tanssipaikkaan? Ja he menevät, paitsi yksi tytöistä,\njoka on niin kristillissiveellinen, ettei häntä muka huvita... Uskokoon\njoka tahtoo, ettei hän olisi yhtä utelias kuin muut — mutta hän pelkää\nmainettaan. Äh! Jolla ei ole rohkeutta kokea elämää, se pysyköön kotona\nloukossaan kuin myyrä älköönkä lähtekö elämän kuohuvaan keskustaan,\nParisiin.\n\n— Mutta emme puhu tästä Suomessa, muistakaa se! kuiskaavat pienet\nopettajattaret, kun sykkivin sydämin likenevät porttia, jonka päällä\npalaa jättiläiskaari kirjavia sähkölamppuja.\n\nSilloin Milja neiti nauraa ja vakuuttaa, että hänpä oikein julistamalla\njulistaa kuinka huonoa elämää he Parisissa ovat pitäneet.\n\nTuo Milja ei muuten ole ensinkään hullumpi. Hän on intresantin\nnäköinen, Cleo de Merode-tyyppi, hiukset kiinnitettyinä pienille\npalmikko kiehkuroille korvien kohdalle. Hän käyttää väljiä pukuja,\nhän tietää, että hänen kauniit ruumiinmuotonsa niissä pääsevät\noikeuksiinsa. Hän on lukenut ja elänytkin paljon ja hänen kanssaan on\neritttäin hauska katsella taidetta. Hänellä on myötäsyntynyt vaisto —\nhän ei koskaan iske harhaan. Tyttö paha on ottanut vaikean tehtävän:\nhän kopioi Mona-Lisaa — hän aikoo toistaa Mona-Lisan hymyn. Hänen ei\npitäisi kopioida, sillä hänessä on itsessäänkin luomisvoimaa. Armas\nhakee hänet usein, kirjastosta tullessaan, syömään ja sitten he tekevät\nkierroksen Louvren saleissa ennenkuin kumpikin taas ryhtyy työhönsä.\n\nHelsinkiläisen professorin suosituskirje on avannut Armaalle\npari ranskalaista professorinkotia. Kerran viikossa niissä\ntarjotaan kupponen teetä, herrat juttelevat haarallaan hauskoista\nkirjallis-tieteellisistä asioista ja käyvät silloin tällöin naisten\nluona, jotka istuvat pienen, hillityn, hienosti kalustetun salongin\npatjoilla, kellertävän lampunvarjostimen alla. Joka kysymys, jonka nämä\nnaiset Armaalle tekevät, alkaa sanoilla: \"joko te olette ollut...\"\ntai \"joko te olette nähnyt...\" tai \"mitä te pidätte...?\" Eivätkä he\nlaisinkaan odota hänen vastaustaan.\n\nKirkossa, jonne Armas mielellään menee lepäämään tai kuuntelemaan\nmusiikkia, tulee Hilja usein hänen mieleensä. Hän vaikuttaa kuin nuori\nkoivu pohjolan keväässä ja ehdottomasti aukeaa Armaalle muistojen suoni\nja heidän lyhyen kihlausaikansa hetket kumpuavat esiin. Ne ovat vain\nmielialoja: he istuivat sohvassa ja valo ikkunoista vastapäätä kajasti\nsinisillä huonekaluilla, marmorikasvoilla nurkassa ja tauluilla pitkin\nseiniä... He olivat kävelemässä, maa oli heleän vihreä kuin Böcklinin\ntauluissa ja taivas laulavan sininen... He olivat teatterissa ja\nnäyttämöllä liikuttiin ja huudettiin — heille se oli jotakin kaukaista\nja mieletöntä, he tunsivat vain toistensa käsien lämmön ja suontensa\ntykinnän...\n\nÄkkiä vie nuori mies kätensä ristiin. Hänet valtaa tarve langeta\npolvilleen ja puhua.\n\n— Hilja, minä rakastan sinua! Muistathan mitä me päätimme, kun sinut\njätin: että kumpikin eläisimme vapaina. Sinä et ole pikkumainen, sinä\nymmärrät minut. Minä olen maistanut maailmankaupungin elämää, mutta\nusko minua: kaikki tuo tapahtuu ulkopuolella meistä. Sillä ei ole\nmitään tekemistä hänen sydämensä valitun, hänen kotinsa ja muistojensa\nkanssa. Hilja, minä ikävöin sinua, kukaan ei ole niin puhdas kuin sinä.\nMinä juon sinua niinkuin janoinen, minä odotan kevättäni, jolloin\nkokonaan saan sinut omakseni...\n\nAjatuksissaan vetää hän Hiljan syliinsä, lämpö hänen ruumiistaan\ntulvii hänen ruumiiseensa. Vaalea pää on hänen rinnallaan, hiukset\nsivelevät häntä... Ne ovat hienot kuin silkki, ei missään maailmassa\ntapaa sellaisia hiuksia, ei Rubensin vaaleilla kaunottarillakaan. Hän\nkiertää niitä käsiensä ympäri, hän avaa auki palmikon ja upottaa siihen\nkasvonsa. Hän on hulluna onnesta... Eikö hän vieläkään saa Hiljaa\nlämpenemään? Silmät ovat syvät ja uskolliset ja hymy on vakava... Niin,\nniin, ole sinä vain oma itsesi, sinä olet niin pohjoismaalainen ja\npuhdas. Minä opetan sinut rakastamaan riemulla... vielä kerran...!\n\nHän herää siihen, että kirkonpalvelija kullankirjaillussa puvussaan\ntulee ja tömistää sauvaansa permantoon. Hän vaatii häneltä tuolirahaa.\n\nKotiin tultua kirjoittaa Armas Hiljalle pitkän, rakastuneen kirjeen.\nMutta senjälkeen painuu Hiljan kuva taas lompakkoon ja ikäänkuin\nsulkeutuu se osasto hänen sielussaan, jossa Hilja asuu. Hän on taasen\nParisin oma.\n\nHänen työnsäkin sitäpaitsi vaatii sitä. Hän seuraa nyt ihmistä, jonka\njäljet johtavat kaduille, kapakkoihin, sairaaloihin, yömajoihin, jopa\nvankilaankin. Se on heikko, lepertelevä humalainen, se on rukoileva\nlapsi, se on katumusta tekevä syntinen. Laihana, risaisena, mustat\nhiukset pitkinä hartioilla etsii hän kapakan yksinäisen nurkan\njuodakseen itselleen unohdusta.\n\nMutta kohtalon väkivaltainen pitely pusertaa tämän ihmisen\nsydäntuskista ilmoille runouden niin kirkkaan, herkän ja hehkuvan kuin\nihmekukat tropiikin taivaan alla.\n\nArmas alkaa muuten pelätä, ettei työ valmistukaan kevääksi. Aiheen\nmuutos merkitsee niin paljon. Onneksi eivät esityöt mene hukkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienessä kappalaispappilassa liikkuilee entinen kaunis Laina Haapanen\nturvonnein huulin, turvonnein silmäkansin, miltei muodottomaksi\nmuuttuneena. Hänen hiuksensa ovat käyneet pieniksi ja niistä lähtee\nkokonaisia tukkoja, kun niihin kajoaa. Varmaan hän tulee ihan\npaljaspäiseksi.\n\nHänen on alituisesti nälkä, mutta kun hän näkee ruokaa, valtaa hänet\ninho. Hänen ranteensa ovat jo ihan kuin luurangolla. Häntä vaivaa\nainainen pahoinvointi ja hänen unensa on kuin meritautisen horrostilaa.\nTämä asiaintila ei ole luonnollinen. Häntä ahdistaa painajainen ja\nkuoleman aavistus seuraa häntä. Oikeastaan hän toivoo kuolemaa, sillä\nhän on niin väsynyt, mutta samalla hän kuitenkin sitä kammoo. Hän on\nvielä niin nuori. Ja hän on kuitenkin näin ruma. Hänen täytyy inhota\nitseään. Eräänä päivänä hän otti pienen käsipeliinsä ja katsoi — hän\npelästyi niin, että pudotti peilin.\n\nLääkäri arvelee, että tulee kaksoset. Mitään tietysti ei varmuudella\nvoi sanoa. Vanha ruustinna on ihan samaa mieltä ja miettii huolissaan,\nmiten hän ilmoittaisi Lainalle asian. Hän päättää valita valoisimman ja\notollisimman hetken ja olla hyvin iloinen.\n\nHe istuvat ruokasalissa, lapset leikkivät lattialla, äiti on silittänyt\nristiäispuvun ja neuloo kiinni pitsiä, joka on repeytynyt — Toivo\ntahtoo aina, että lapsi ristittäisiin niin pian. Isoäiti kutoo sukkaa.\nAurinko paistaa huoneeseen, jossa kaikki vielä tekee uuden vaikutuksen.\nHuonekalut ovat ostetut pikkukaupungin parhaimmalta puusepältä ja ovat\npersoonattomat ja epäaistikkaat.\n\nLapsilla sattuu tänään olemaan vastustamaton halu äidin helmaan.\nHymyillen yrittää äiti jo ottaa pientä tyttöään syliinsä, kun isoäiti\nrientää väliin. Lapsi keksii sellaisen leikin, että juoksee salin\novelta niin paljon kuin pääsee ja, heittäytyen äidin helmaan, nauraa ja\nviskaa käsiään ylöspäin:\n\n— Ei, ei, ei, lapsi kulta! tulee mummo taas väliin, — johan sinä\nmuserrat äidin. Hyppää mummoa vastaan!\n\nLainasta tuntuu kauhealta, etteivät lapset saa tulla hänen syliinsä\nniinkuin ennen, ja hän silittää sitä hellemmin niiden päitä. Elli\nkiertää väkivaltaisesti kätensä äidin kaulaan ja suutelee niin, ettei\nsiitä tahdo tulla loppua. Kirkas ilo loistaa äidin kasvoilla, mutta\nmummo tulee taasen ja erottaa heidät.\n\n— Mitä sinä sanoisit, puhuu hän nauraen, jos niitä tulisikin kaksi!\n\nLaina on itsekin sitä ajatellut, mutta kun toinen sen lausuu, kasvaa se\nhänelle jo varmuudeksi ja hän painaa kätensä pitelemään rintaansa.\n\n— Niin, koettaa äiti veitikkamaisena jatkaa, — ajattele kuinka\nse sentään olisi hauskaa, jos niitä olisi kaksi! Ne menisivät ihan\nsamalla hoidolla ja ajattele: sitten kun ne tulisivat suuremmiksi ja\ntelmisivät... Se on sentään mukavinta kun lapset ovat yhdenikäiset, ne\nleikkivät niin hyvin yhdessä ja kasvattavatkin toisiaan. Ajattele, jos\ntulisikin kaksi poikaa!... Mutta rakas lapsi, mitä sinä nyt...\n\nLaina putoaa tuolille ja vaikeroi vaikeroimistaan:\n\n— Minä en kestä sitä, en, en, en! Minä tiedän, että kuolen. Voi noita\nraukkoja. Toivo menee varmaan uusiin naimisiin.\n\n— No niin, no niin, lapsi kulta, tämän sinä olet sanonut joka kerta\nja hyvin on aina käynyt! tyynnyttää äiti minkä jaksaa. — Olisin minä\ntietänyt, ettet sinä tahdo kahta, niin en olisi kajonnut koko asiaan.\nMinun äitini oli aikoinaan niin iloinen, kun sai kaksoset.\n\n— Sen sinä, mamma, sanot minua lohduttaaksesi. Mutta siitäpä minä\njuuri voin päättääkin, että niitä tulee kaksi. Se menee suvuttain sekin.\n\nJoskus kun Laina on lepäämässä ja anoppimuori istuu kahden Toivon\nkanssa, sanoo anoppimuori:\n\n— Toivo, katsokaa nyt sitten, että tulee vähän pitempi väli... Minä\nolen hyvin huolissani Lainasta.\n\nNuori pastori nostaa iloisesti päätään kahvikuppinsa äärestä ja sanoo\nsäälinsekaisen ystävällisesti:\n\n— Kyllä Jumala tietää mitä hän antaa. Voi mamma kulta, mitä te\npuhuttekaan. Kyllä Jumala tietää!\n\nToivo on iloinen, luottavainen, kuvankaunis nuori pappi.\nSeurakuntalaiset pitävät hänestä niin, että rovasti ja muut herrasväet\njo laskevat siitä leikkiä. Hänen kotiinsa tulvii tuomisia tulvimalla.\nEi heillä suinkaan tarvitse leipoakaan kotona, nauraa tohtorin rouva.\nToivo pudottaa saarnansa tulemaan kuin koskesta, ei hänellä ole\nmitään paperia, ulkoa sieltä vain tulee, ja itse itkien hän itkettää\nseurakuntaa. Ja messuääni hänellä on niin muhkea, ettei pitäjässä ole\nollut sellaista sitten kuin Falander-vainajan aikana. Lukusijoilla\npastori laskettaa hauskoja, kansanomaisia pilapuheita ja naurattaa koko\npöytäkuntaa.\n\nKotonakin hän on iloinen ja hauska. Siitä vain hän suuttuu, jollei\nruoka aikoinaan ole pöydässä ja jos jokin on palanut pohjaan. Hän\npitää puurosta ja voi olla koko päivän puhumattomana, jollei puuro\nole ollut ihan kypsää, tai sopivassa suolassa — pohjaanpalamisesta\npuhumattakaan. Puuro on tuottanut Lainalle paljon surua, kun on ollut\nhuolimattomia palvelustyttöjä. \"Toki nyt katsoisi, että hän sen puuron\nsaisi mieleisensä, vaikkapa kolme kertaa päivässä\", sanovat uskovaiset\nemännät, \"kun ei maista väkeviä eikä edes tupakkaa.\" On se niinkin,\nkyllä Laina sen myöntää, mutta kun pienet lapset huutavat, jää puuro\nliedelle ja siinä se voi palaa pohjaan. Se on sentään mainio keksintö\nse kattila, jossa ei pala pohjaan, sen he ovat saaneet ihan viime\naikoina.\n\nPitäjällä tiedetään pastorin maku ja pitoja valmistaessa otetaan se\naina erityisesti huomioon. Kun joku teurastaa vasikan, vie hän siitä\nparhaimman kintun vähään-pappilaan ja kun vanha kalastaja talvella\nsaa mateita, tietää hän viedä ne kaupan siihen taloon, missä niihin\naikoihin on lukusijat, sillä pastori pitää mateista ja eritoten mateen\nmädistä.\n\nHän on hyvä köyhille, kohtelee heitä ihan samalla tavalla kuin\nrikkaita, eikä kahvipannu pappilassa koskaan ehdi jäähtyä. Pastori\nvie risaiset, likaiset kerjäläisetkin saliin ja soittaa heille\nurkuharmonilla kauniita, iloisia laulujaan. Ja hän opettaa aina, että\nihmisen jo täällä elämässä pitää olla iloisena ja tyytyväisenä. Vanha\nrovasti on neljäkymmentä vuotta opettanut, että maailma on surunlaakso\nja että pelolla ja vavistuksella pitää ahkeroida autuaaksitulemista.\nSe panee ihmiset vähän ymmälle, kun tämä nuori nyt käskee olemaan\nmaallisenkin vaelluksen aikana iloisena. Mutta kun hän hymyillen\ntaputtaa olalle ja katsoo koreilla, sinisillä silmillään, niin ei siinä\nvoi muuta kuin uskoa, että hän opettaa oikein.\n\nRouvaansa ja lapsiaan kohtaan hän on hyvä ja tasainen. Ei hän leiki\nlasten kanssa eikä hän anna niiden tulla huoneeseensa tekemään\nepäjärjestystä, sillä hän on järjestyksen ihminen, mutta kun hän on\nruokasalissa ja ne tulevat luo, niin hän ottaa heidät polvelleen\nja naurattaakin heitä. Kun Laina on terve ja kaunis ja he ovat\nkutsuissa, menee hän mielellään hänen viereensä sohvaan ja osoittaa\nomistusoikeuttaan. Hänellä on kaksi intohimoa: iloiset, hengelliset\nlaulut, joita hän laulaa harmonin säestyksellä — pianoa ei heillä\nole — ja hevoset. Hän viettää kaikki lomahetkensä tallissa, hän\njohtaa itse hevosten ruokintaa ja seisoo vieressä, kun nuorta tammaa\nharjataan. Hän on keväällä ostanut sen, se on erinomaista rotua ja sen\nvarsasta pitäisi tulla ihmeellinen juoksija. Hän odottaakin odottamalla\ntuota varsaa, hän aikoo sen itse harjoittaa. Mutta sitten, sitten —\nmiten hän kestääkään kilpa-ajon kiusauksen!\n\nSe on nimittäin hänen suuri kiusauksensa. Hän ei pappina katso voivansa\nlähteä kilpa-ajoihin, ne ovat hänen tajussaan samassa maineessa kuin\nkortinlyönti tai juominen, mutta hän seuraa tarkkaan sanomalehtien\ntiedonantoja kilpa-ajoista ja tuntee nimeltä kaikki Suomen juoksijat\nja ulkoa niiden ennätykset. Yhteen aikaan hänellä oikein oli kirja,\njohon hän merkitsi kaikki kilpa-ajoja koskevat seikat, omistaakseen\ntiedot yhdessä koossa. Hän lähtee usein ajelemaan, ilman aikojaan\nvain, mutta hänellä on siitä aina vähän paha omatunto, sillä kotona\nvanhempien luona ajelemista sanottiin herrasväen joutavaksi ja\njumalattomaksi huviksi. Hän on sentähden iloinen, jos tiepuolesta tapaa\nköyhän ihmisen ja saa komeasti ajaa sen taloon. Lainaa hän myöskin\nkuljettaa uudessa, kauniissa reessä, johon mahtuu vain kaksi henkeä\nja jossa takana leiskuu punakukillinen, tupsulieve rekipeite, Lainan\nompelema morsiamena. Muuten pastori Lainan sairaana ollessa joka päivä\nkävelyttää häntä ulkona. Lukemista ei hän harrasta, sillä saarnaaminen\nsujuu häneltä mainiosti ilman muuta lähdekirjallisuutta kuin raamattu.\nSanomalehdet ja aikakauskirjat hän sensijaan lukee tarkkaan ja voi\ntilata Lainalle joululahjaksi jonkin kaunokirjallisenkin teoksen, kun\narvostelusta sanomalehdissä on tullut vakuutetuksi siitä, että se on\nkirjoitettu kristillisessä hengessä.\n\nPappilassa on joka päivä vieraita, ei herrasväkeä, sillä he kohtelevat\nnuorta pastoria vähän olkainsa takaa, mutta muita pitäjäläisiä. Ei\nheillä tarvitse olla asiaakaan, emännät vain \"pistäytyvät\" viemässä\nrouvalle tuliaisia, kun pastori aina on ollut niin ystävällinen ja\npyytänyt käymään pappilassa. Sitten juodaan ruokasalissa kahvia ja\npuhellaan harvakseltaan pari tuntia. Usein on emännillä mukana pieni\npoika tai tyttö narskuvissa uusissa saappaissa tai kengissä. Häntä\nkehoitetaan leikkimään pappilan lasten kanssa, mutta hänpä ei tahdo ja\nkun äiti häntä toruu ja tuuppii, rupeaa hän lopulta itkemään. Sitten\nhän saa jäädä seisomaan äidin helmoihin koko ajaksi.\n\nÄiti saattaa kertoa kuinka tässä pappilassa aina on ollut lapsirikkaita\npappeja. Sillä, joka oli tässä ennen näitä, oli yhdeksän lasta ja sitä\nedellisellä oli viisitoista, kaikki yhdestä rouvasta ja kaikki jäivät\neloon ja tulivat suuriksi.\n\n— Oliko heissä kaksosia? kysyy Laina kalpeana.\n\n— Oli, kahdet kaksoset. Ja niistä tuli niin pulskat ja samannäköiset,\nettei vieras tahtonut osata erottaa ensinkään.\n\nPastorska rupeaa voimaan pahoin ja jättää huoneen. Kun ruustinna hetken\nperästä menee häntä katsomaan, makaa hän kalpeana sohvalla ja suuret\nkyyneleet valuvat alas poskia.\n\n— Mamma, minä tiedän että kuolen... Toivo menee naimisiin. Hän unohtaa\nminut pian, hän pitää enemmän tammastaan kuin minusta. Mamma muistaa,\nettä ottaa lapset. Minä en tahdo, että se vieras kasvattaa ne. Mamma\nmuistaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin kortin saavuttua aikaisemmin, sai Hilja Jenny tädiltä seuraavan\nkirjeen.\n\n    Lapsi, rakas Hilja!\n\n    Täti on ollut vähän väsynyt matkan jälkeen, sentähden olet saanut\n    odottaa kirjettä. Sitäpaitsi olen tahtonut kirjoittaa Lainalle ja\n    mammalle pitemmältä. Mutta nyt on sinun vuorosi.\n\n    Kiitos kortistasi, rakas lapsi, mutta kyllä sinä saat kirjoittaa\n    kirjeitä ja kertoa tarkkaan kaikesta. Kun täti nyt kirjoittaa\n    sinulle pitkän kirjeen, niin sinä saat kirjoittaa kolme. Ja\n    muista kertoa kaikesta.\n\n    Kyllä täällä on kaunista, vielä näin myöhään on kuin meillä\n    syyskuussa. Ruusutkin vielä kukkivat, sillä ne kukkivat monta\n    kertaa vuodessa. Vuoret suojelevat tätä laaksoa, me emme tänne\n    näe lumivuoria, mutta niitä on kauempana. Tänne ei pääse kylmiä\n    tuulia, sentähden täällä vielä on niin kaunista. Eikä täällä\n    koskaan ole oikeaa talvea. Lumi sulaa heti. Me asumme kauniissa,\n    pienessä huvilassa ja minun huoneestani on balkongi ja minä\n    voin siellä istua ilman että panen huiviakaan hartioilleni. Se\n    rakas konsulinna kirjoitti Signelle, että me emme olisi liian\n    säästäväisiä ja me otimmekin oikein kauniit huoneet. Me näemme\n    pitkän kadun, joka on suurin koko kaupungissa, ja terveyslähteen\n    ja kaikki ihmiset, jotka kulkevat sinne juomaan. Signeä vaivaa\n    vähäverisyys, sentähden hän onkin niin pitkä ja hoikka. Minä\n    pidän hänestä hyvin paljon, hän on oikein hyvin kasvatettu.\n    En minä ensinkään kadu, että läksin hänen mukaansa. Minä tein\n    sen niin mielelläni konsulinnankin tähden, joka aina on ollut\n    minulle niin ystävällinen ja josta minä niin pidän, kun ei hän\n    voinut lähteä. Ja sitten minä täällä saan kuulla sitä kehuttua\n    berliniläistä saksaa. Mutta ei se ole ensinkään niin kaunista\n    kuin se mitä Rigassa puhutaan. Se on niin epäselvää ja sotkuista\n    ja teeskenneltyä. Minä olen tutustunut erääseen rouvaan, joka on\n    täällä kahden tyttärensä kanssa ja joka on Räävelistä. Meidän\n    täytyy välistä ihan nauraa, kun täkäläiset puhuvat. En minä\n    ainakaan aio opettaa sillä tavalla kuin nämä puhuvat. Mutta onhan\n    se hyvä, että senkin on kuullut.\n\n    Lääkärit ovat molemmat ystävällisiä ja herttaisia. Ylilääkäri on\n    niin kaunis mies ja niin luottamustaherättävä, että Signekin,\n    joka ei kärsi lääkärejä, sanoi, että hän paranee täällä.\n    Ylilääkäri esitti meidät eilen rouvalleen ja hän oli hyvin\n    herttainen ja käski meitä heille kahvia juomaan ja ehkä me\n    menemme. Hän on paljon vanhemman näköinen kuin hänen miehensä.\n    Ei minua vaivaa mikään, sanoi ylilääkäri, muuta kuin että hermot\n    tarvitsevat vähän vahvistusta. Joka aamu kello kahdeksan me\n    menemme terveyslähteelle, se on niin likellä, ettei sinne ole\n    kuin viisi minuuttia. Se näkyy meidän balkongille ja kaikki\n    ihmiset. Ylilääkäri sanoi, että se oli hyvin hyvä, että me\n    tulimme niin ajoissa Signen tähden, sillä se olisi tullut paljon\n    vaikeammaksi parantaa, jos se olisi ollut kauan. Ja minun\n    päänkipuni tulee hermoista. Minä pelkäsin, etten vanhoissa\n    vaatteissani olisi täällä tarpeeksi hieno, mutta eivät ihmiset\n    täällä käy ensinkään hienompina. Muuan nuori rouva täällä on,\n    joka herättää kaikkien huomiota. Hän olisi kaunis, jollei olisi\n    mätetty niin täyteen, ettei enää tiedä minkä näköinenkään hän\n    on. Ylilääkäri käski hänen paikalla ottaa pois kureliivin. Hän\n    on miehestään eronnut ja hirveän koketti. Minä oikein pelästyin,\n    kun hän yhtenä päivänä seisahtui puhuttelemaan Signeä ja Signe,\n    joka on niin lapsi, vain sääli häntä ja piti hänestä. Ehkä hän on\n    onneton, hän on joskus sen näköinen niinkuin olisi itkenyt. Mutta\n    kyllä minä kuitenkin koetan välttää, ettei hän tutustu meihin.\n    Signellä on sentään ikäisiä, kun on rouva von Rohden tyttäret, se\n    on se rääveliläinen rouva. Vanhempi tytöistä ontuu, se on niin\n    vahinko, ja nuorempi on kyttyräselkäinen. He ovat hyvin hyvästi\n    kasvatettuja. Me syömme samassa pöydässä kuin he. Täällä on kyllä\n    hyvä ruoka, mutta kovin nälkä tulee, kun päivällinen syödään\n    kello kaksi ja kahvi on juotu kello kahdeksan. Vastapäätä meitä\n    istui ensin eräs nuori saksalainen tohtori, joka oli rasittunut,\n    kun kirjoitti väitöskirjaansa. Hän oli sivistyneen ja hienon\n    näköinen ja hyvin kohtelias. Hän toi meille kerran ruusujakin\n    ja me otimme ne vastaan ja istuimme puhelemassa pitkän aikaa\n    penkillä terveyslähteen luona. Mutta sitten hän rupesi olemaan\n    kovin kohtelias Signelle, läksi kävelemäänkin hänen kanssaan, kun\n    Signen pitää kävellä eivätkä ne rääveliläiset tytöt jaksa. Minä\n    pyysin, että tohtori muutettaisiin pois meidän pöydästämme ja hän\n    syö nyt toisessa salissa. Minusta tuntui siltä kuin Signe olisi\n    itkenyt ensimmäisenä iltana, mutta ei hän sitä myöntänyt, kun\n    kysyin. Tätä sinä et saa kertoa kenellekään, et Elsallekaan. Minä\n    kirjoitin siitä jo konsulinnalle. Vastuunalaista on hoitaa toisen\n    tytärtä.\n\n    Minä olen ostanut sinulle kahvikupit, joissa on terveyslähteen\n    kuva. Sinun pitää sitten aina juoda niistä. Kyllä minun monta\n    kertaa on ikävä teitä kaikkia, mutta olen pannut huoneeseeni\n    teidän kaikkien kuvat. Täkäläiset tuttavani tuntevat teidät jo.\n    Rouva von Rohde puhuu aina vaan Hiljasta ja Armaasta ja ääntää\n    niin hauskasti teidän nimenne. Kerran minun täytyi viedä kuvanne\n    alas kylpyhuoneisiin, että kylvettäjättäret saisivat nähdä ne.\n    Siellä oli muitakin ja kaikki sanoivat: \"reizend! wundervoll!\"\n    Se on se kabinettikuva, jossa te olette yhdessä Armaan kanssa.\n    Mutta sinun pitää muistaa mennä Bredelle. Olen kyllä lähettänyt\n    heille kortteja, mutta sinä voit mennä viemään terveisiä. Lydia\n    tädille voit myöskin heti soittaa. Kerro Maalille, että minä\n    kirjoitan muistoon sellaiset ruuat, joita en tunne. Eilen oli\n    erinomaista puddinkia, minä otan tarjoilijatyttöjen kautta\n    selvää, kuinka se on tehty. Kerran kävin keittiössä ja hyvin\n    siistiä siellä oli, mutta ei sinne mielellään päästetä vieraita.\n    Täällä saa ostaa Edelweisskukkia, joita tuodaan vuorilta. Toisen\n    kerran, kun ei kirje ole niin paksu, lähetän sinulle. Sano nyt,\n    lapseni, oikein paljon terveisiä Armaalle Jenny tädiltä. Kyllä\n    sinun pitää oppia vähän keittämään, vaikka Armas sanookin, ettei\n    se ole tarpeellista. Jos sinä menisit keittokouluun, vaikka\n    ei niissä mitään opi. Muista sulkea ovet salin ja eteisen ja\n    ruokasalin ja eteisen välillä. Kierrä ne oikein lukkoon. Tottahan\n    ne saa lukkoon. Pidä nyt huolta siitä, etteivät ihmiset saa\n    mitään puhumista. — Ajattele, kun se saksalainen tohtori tuli\n    hakemaan meitä ajelemaan. Näyttää melkein siltä kuin Signe olisi\n    tietänyt siitä. Hevoset ovat portaiden edessä, oikein vaunut ja\n    kaksi hevosta. Tohtori juoksi hakemaan matkakirjaansa, jonka oli\n    unohtanut. Sillaikaa kirjoitan tämän. Mutta minun täytyy lopettaa\n    eikä kirjeeseenkään menisi enempää. Ole nyt oikein järkevä tyttö\n    ja sano terveisiä kaikille ja muista käydä Bredellä. Voit kertoa\n    Maalille, että kaipaan kotikahvia. Täällä eivät anna kahvin\n    kiehua, se on ihan paksua ja kerma paljasta maitoa. Kirjoita nyt\n    sitten oikein pitkä kirje. Ja muista sulkea ovet. Täti suutelee\n    sinua.\n\n                                               Jenny tätisi.\n\n    P. S. Tulimme juuri ajelemasta. Oli kaunista ja hevoset lihavia.\n    Mutta en minä enää lähde ennenkuin konsulinna antaa luvan. Tämä\n    tohtori taitaa olla rikas. Kun me palasimme, istui rouva Rohde\n    penkillä tienvarrella ja katsoi meihin niin omituisesti. Hyvästi\n    nyt vihdoinkin. Kun ei kirje jo painaisi liian paljon, vaikka\n    olen kirjoittanut niin tiheään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaali, eli Amalia Sundqvist, kuten hänen koko nimensä kuuluu, viettää\npäivänsä sillä alinomaisella kävelemisellä hellan äärestä vesijohdolle\nja vesijohdolta ruokasäiliöön ja nurkkakaapille, missä alimmalla\nhyllyllä, kukillisen karttuunipoimunnan alla padat ja rautapannut\nsäilytetään — mikä on hänen ammatilleen ominainen. Kun on saanut\nkäsistään harjan ja rääsyn, tulee ruuanlaitto ja astioiden pesu. Lamput\novat täytettävät, puut kannettavat, villaiset vaatteet pestävät. Sitten\ntulee taas ruuanlaitto ja astioiden pesu. Ja pienen lomahetken perästä\ntaas.\n\nNäitä töitä tehdessä hän tavallisesti ei ajattele mitään muuta kuin\nitse työtä, miten saa sen luistamaan ja mitä huomenna on tehtävä.\nMahdollisesti tulee mieleen mitä myyjättäret torilla ovat puhuneet:\nhänen viereensä sattui viimein tyttö, joka rupesi valikoimaan paisteja\nja silloin myyjämuija häntä haukkumaan, että hän on sellainen, ettei\nhänelle kelpaa mikään, hän ei saa mieleistään koko torilta, menköön\nhiiteen ja olkoon syömättä! Kyllä niillä torimuijilla on suuta...\nToisinaan hän muistaa maidonjakajaa. Sekään ei ole ihka rehellinen.\nTässä eilen, kun hän antoi sille ruuantähteitä, meni se kuuntelemaan\novelle, ettei herrasväkeä tulisi. Ikäänkuin hän menisi antamaan salaa!\nSitten se on ruvennut tekeytymään niin makeaksi, varmaan se pian\ntulee lainaamaan rahaa. Ja tietäähän sen, että sitten ne ovat aina\nlainaamassa ja pyytämässä. Hän vain ei anna sille. Kyllä sitä sitten\npääsisi irti rahoistaan.\n\nJoskus muistuu mieleen kotimökki siellä maalla. Savupirtti se oli\nja penkillä nukuttiin. Mutta kyyneleet vain tahtovat tulla silmiin,\nkun sitä ajattelee... Ei ollut talvella kenkiä millä mennä ulos.\nKirkkoonkin kun hän pääsi ensi kerran, lainasi äiti kylästä. Äiti\noli hyvä ihminen. Hän muistaa hänet ihan ilmi elävänä, kuinka hän\nkerrankin otti uutisleipiä uunista, taittoi lapsille kuumaa kakkua,\nravisti päätään, rupesi itkemään ja sanoi: voi, voi, mimmoista\ntämän vuoden leipä on!... He hävisivät sitten siitä pois ja hän,\nvanhin, joutui lasta hoitamaan. Se oli kauhea se emäntä, kun se ei\nantanut ruokaa. Koko päivän sai raahustella raskasta lasta ja istua\nkuumassa peräkamarissa sitä heijaamassa. Ja aamulla ajettiin neljältä\nylös lypsämään lehmiä ja viemään niitä metsään. Kun hän oli niin\nunissaan, ettei tahtonut herätä, löi emäntä sillä mikä vain sattui\nolemaan kädessä, miesten eväskontilla tai kerrankin patakoukulla...\nJa ruokapalkalla hän siellä oli eikä saanut vaatteitakaan päälleen,\nkopposissa läksi uuteen paikkaan marraskuun ensi päivänä, kun jo\nmaa oli roudassa. Niin sitä köyhää pidellään... Hän itkee sitä\najatellessaan ja alkaa vihdoin hyräillä. Ensin se on jotakin\nlaulunpätkää, sitten siitä tulee virsi ja lopulta hän muistelee tuttua\nkirkkoa, jonne hän aina kiiruhti saarnatuolin alle. Joskus, jollei\npäässyt ajoissa lähtemään kotoa, oli joku ehtinyt asettua hänen\npaikalleen. Kyllä silloin olisi tehnyt mieli ajaa se menemään! Se oli\nkuin olikin paras paikka koko kirkossa. Siitä näki koko kirkon ja\nalttarin ja vaikkei pappia näkynyt, niin kuului saarnasta joka sana.\nJos kappalainen sattui saarnaamaan, niin hänellä olikin niin huono\nääni, ettei sitä joka paikkaan kuullut... Unissaan näkee Maali usein\nkotipitäjän kirkon ja astelee, yllä vastapesty pumpulipuku, päässä\nvalkoinen liina, tietä läpi ruisvainioiden, joista pilkottaa sinisiä ja\nvalkoisia kukkia. Takana jyrisevät rattaat ja tomupilvi tupruaa ilmaan:\nhevosmiehet tulevat ja ajavat jalkaväen tiepuoleen...\n\nMutta viime yönä hän näki hullua unta. Hän oli silloin taas\nolevinaan kaupungissa. Keittiön seinällä oli kävelevinään kaksi\ntorakkaa — vaikkei heillä toki ole yhtään sellaista — ja hän sai\ntulitikkulaatikolla murskatuksi toisen. Mutta toinen pudotti itsensä\nalas eikä hän saanut sitä kiinni ja se hävisi, vaikka hän kuinka koetti\nsitä hakea. Unikirja ei tiedä mitään torakoista, mutta hänen unissaan\nkaikki sellaiset ovat tietäneet tautia. Kerrankin hän unissaan näki\nhiiren ja vaikka hän potkaisi sen kuoliaaksi, niin hän senjälkeen sai\nsen pahan paiseen, joka piti häntä liikkumattomana toista viikkoa,\nkun se niin rupesi vihoittelemaan. Kun tohtorin Emma näkee hämähäkin,\nniin se on kuolemaksi, mutta hänen unissaan se on vain harmia. Emmalla\nonkin lainassa hänen toinen unikirjansa. Se on parempi kuin tämä, mikä\nhänellä on kotona.\n\nMissä ihmeessä Hilja kävi sinä iltana, kun viipyi niin kauan poissa,\nettä hän jo tuli aivan levottomaksi...? Kyllä hän kaukana kävi, kun\nhänen helmansa ja kenkänsä olivat sellaisessa siivossa. Ja mistä hän\nMatariston sai seuraansa? Eivät he lähteneet yhdessä kotoa, sen hän\ntietää, mutta olivatkohan he alunpitäen sopineet, että tapaavat, vai\ntapasivatkohan he sattumalta?\n\nPian saa Maali selville, että heillä mahtaa olla jotakin yhteistä,\nsillä herra pyytää häntä kysymään, saisiko hän puhutella neitiä. Herra\nmakaa jo taas päiväkaudet sängyssä — Maali ei voi uskoa, että hän on\nkipeä, kun hän on niin terveen näköinen, ja häntä harmittaa suuresti.\nJohan nyt hän rupeaisi pyytämään Hiljaa mokomankin vuoteen ääreen —\nei, kyllä hän saa sitä odottaa!\n\nMutta eräänä päivänä, kun hän menee täyttämään lamppua Matariston\nhuoneeseen, tapaa hän Hiljan istumassa vuoteen ääressä ja molemmat\nkarkaavat hänen tullessaan erilleen ja lakkaavat puhumasta. Hän ehtii\nvain nähdä, että Hilja on tulipunaisena kasvoiltaan ja itkettynyt. Hän\npudottaa oven kiinni perässään, jääköön lamppu täyttämättä — olkoot\nsiellä, häpeämättömät! Maali tulee keittiöön ihan hämmästyksissään.\nHäntä harmittaa tämä sanomattomasti ja hän näyttää sen sekä Hiljalle\nettä Mataristolle... Hilja saisi edes tulla hänelle puhumaan\nasioistaan niinkuin ennenkin. Mutta mitä vielä! Hän asuu vähitellen\nkokonaan Matariston huoneessa. Kaupungista tultua hän ensinnä\nkoputtaa hänen oveensa, käsitöineen hän istuu siellä, ja kun Maali\nsiistiää, niin hän rientää sinne ikäänkuin vartioimaan. Lääkärinkin\nhän nykyään vastaanottaa ja mittaa kuumeen. Jos ruustinna ja Jenny\nneiti tietäisivätkin! Aijai, he tulisivat vähän äkkiä kotiin. Ja entä\nsulhanen!... Hiljan kasvot ovat kyllä viattomat, hän katsoo välistä\nniin kauniisti, että Maali jo on rupeamaisillaan hänelle puhumaan,\nmutta sitten hänen sovinnollisessa mielessään äkkiä tapahtuu käänne ja\nhän päättää, että tulkoon Hilja puhumaan, se on hänen asiansa. Hänen\npitäisi tietää, ettei tämä tällainen sovi! Mutta Hilja ei puhu mitään,\nhän liittoutuu yhteen Matariston kanssa ja he käyttäytyvät ikäänkuin\neivät huomaisi Maalin pahaa tuulta ja ikäänkuin ei Maalia olisikaan.\n\nNo, kyllä hän nyt on paljon nähnyt eläessään, mutta ei tällaista\nunissaankaan. Tätä se uni tiesi, nyt hän sen ymmärtää. Jopa piti tulla\nharmi, ihanhan se vie ihmiseltä ruokahalun ja kaikki!\n\n\n\n\nVII\n\n\nEräänä sunnuntai-iltana saattoi Hannes Vaarnakoski Hiljaa kotiin\ntanssiharjoituksesta.\n\nOli vielä liikkeellä väkeä, sunnuntaipukuisia työmiehiä ja\ntehtaantyttöjä, jotka kävelivät verkalleen, harjoittaen pientä\nliehittelyä, herrasväkeä, jotka olivat olleet vierailulla ja\npalvelustyttöjä, jotka kiirehtivät kotiin joutohetkiltään. Raitiovaunut\nhuristivat ohitse tyhjänpuoleisina, elokuvateatterin edustalla oli\nvielä tungosta ja soitto sekaantui katumeluun.\n\nTaivaalla hehkuivat tähdet, henkien kuin janoiset huulet. Lumeton\npakkanen nipisteli korvia, telefonilankaverkko, joka jännittyi katolta\nkatolle, erottautui ohuessa kuurassa sineä vastaan.\n\nHiljalla oli vielä korvissa sadepisaroiden tanssin sävel ja\najatuksissaan otti hän yhä askeleet ja teki liikkeet. Tanssi oli tänään\nmennyt hyvin, kaikki olivat senjohdosta olleet hyvällä tuulella. Hannes\nVaarnakoski vain oli itsekseen hymyillyt ja vaiennut. Hiljalle tunnusti\nhän matkalla, että tanssissa oli paljon toivomisen varaa. He johtuivat\npuhumaan pukeutumisesta ja missä määrin luonne ilmeni ihmisen tavassa\nsommitella lähintä ympäristöään: vaatteitaan. Keskustelu oli niitä,\njoista Hannes Vaarnakoski niin paljon piti ja joita hän sai johtaa\nmielensä mukaan.\n\n— Mikä vaatekappale teistä selvimmin kuvastaa ihmisen sisäistä\nolentoa? sanoi hän vähän ennen kuin he tulivat Hiljan kotiovelle. —\nArvatkaapa.\n\nHilja vaihtoi puuhkaa korvalta toiselle ja mietti.\n\n— Miehellä se on kaulus, sanoi hän sitten. — Ei minun tarvitse nähdä\nmuuta kuin kaulus — onko se korkea vaiko matala, puhdas vaiko vähän\ntahriintunut, vinossa vaiko suorassa, niin minä aavistan mikä mies on.\n\n— Ei. On parempi luonteenmittari ja sekä miehelle että naiselle\nyhteinen, väitti Vaarnakoski. — Mutta te yhä vielä tanssitte. Niin,\nniin, siinä olisi ollut teille elämäntehtävä.\n\nHilja oli todella ajatuksissaan yhä jatkanut äänetöntä hyräilyä ja\nkeinuvia liikkeitään.\n\n— Hattu!\n\nVaarnakoski pudotti paperossinpätkän maahan, polki sen sammuksiin ja\notti kiinni Hiljan, joka oli joutunut pari askelta edelle.\n\n— Tekin kompastuitte siis siihen! Kaikki arvaavat aina hattua. Mutta\najatelkaa nyt: hattuhan on kaikkein näkyvin kaikesta mitä ihminen\nkantaa yllään — siihen hän siis panee enimmin huolta...\n\n— Ja siinä hänen mielikuvituksensa ja yksilöllisyytensä siis enimmin...\n\n— Ei, ei ei, — siinä mikä tulee julkisuuteen me emme uskalla olla oma\nitsemme. Vasta siinä mikä ei näy, me olemme rehelliset...\n\nHilja vaikeni, katsahti häneen syrjästä ja kysyi varovaisesti:\n\n— Tarkoitatteko te sitten sellaisia vaatteita, jotka eivät näy...\n\n— En mitenkään. Tarkoitan kenkiä.\n\n— No mutta! Nehän ovat niin yksitoikkoiset, suutarihan tekee kaikki\nsamanlaisiksi, nehän ostetaan valmiina...\n\n— Topp, topp tykkänään — niissä vasta vaihtelua onkin! ja Vaarnakoski\noikein lämpeni. — On leveitä, jykeviä ja luotettavia, on siveellisiä\nmatalakorkoisia, on keikailevia korkeakorkoisia ja suippokärkisiä,\non rehellistä, lujaa nahkaa ja on väärennettyä kiiltävää. Soljet\npuhuvat hyvin paljon naisen luonteesta. Mutta vaikkei näkisi kenkiä\nedestäpäinkään, voitte takaapäin, vain näkemällä koron, päättää mikä\nihminen kulkee edessänne.\n\n— Sehän on kauheaa! pääsi Hiljalta. — Kuljetteko te kaiken aikaa\ntarkastelemassa ihmisten korkoja?\n\n— Kuljen.\n\n— Mutta tehän olette niinkuin mikäkin salapoliisi! Ihmiset astuvat\nlevollisina kadulla eivätkä aavista, että heidän takanaan kulkee mies,\njoka urkkii heidän syvimmät salaisuutensa.\n\n— Minä opetan teidätkin. Se on intresanttia. Odottakaa nyt. Jos\nteidän edessänne astuu siisti, halpa kenkäpari, sellainen persoonaton,\njommoisia ostetaan torilta, tiedätte, että edessänne kävelee\nrehellinen, köyhä, työtätekevä ihminen. Petollinen, keikaileva\nihminen ei koskaan käy sellaisissa kengissä — hän ostaa aina halpaa\ntehtaantyötä eikä edes paikkauta kenkiään, vaan käy risoissa, korot\nkuluneina ja lintallaan. Uskokaa minua: nuo kuluneet korot puhuvat\nenemmän kuin asianomaiset huulet! Rehellinen luonne pitää aina\nensinnä huolta kengistään, siksi, että niitä vähimmin katsotaan ja\nettä niinsanoakseni on niiden kanssa rehellisesti kahdenkesken.\nEpärehellinen, alhainen ja saita ihminen ajattelee: kuka niitä näkee!\nKun minun eteeni astuu hieno, nuhteettomasti pukeutunut ihminen, niin\nminä aina ensinnä katson kenkiä. Ja jollei niihin ole pantu yhtä suurta\nhuolta kuin muuhun pukuun, tiedän, että edessäni seisoo teeskentelijä...\n\nAito naiselliseen tapaan teki Hilja paikalla johtopäätöksiä itseensä\nnähden.\n\n— Kyllä minä sitten mahdan olla aika teeskentelijä...!\n\nVaarnakoski sivuutti ritarillisesti hänen huomautuksensa ja jatkoi:\n\n— Täällä hyvässä Helsingissä on esimerkiksi muuan indiviidi, teologian\nylioppilas, joka tuo Maaemon toimitukseen uutisia kotiseudultaan —\nsellaisia, että se tai se opettaja siinä tai siinä iltamassa piti\npontevan puheen ja se ja se kuoro lauloi sen ja sen opettajattaren\njohdolla ansiokkaasti sitä ja sitä. Joku lähettää hänelle tänne näitä\nkallisarvoisia tietoja, hän antaa niille muodon, ja me koetamme\nlyhentämällä ottaa niistä mitä voidaan ottaa. Tämä ylioppilas on\nerinomaisen nuhteettomasti pukeutunut. Mutta kengät! Aina ne ovat\nvinossa ja väärässä ja kärjet pyrkivät poimuissa ylöspäin. Annan pääni\npantiksi, että se on tekopyhä, epäluotettava olio...\n\n— Onko se Angervo? keskeytti Hilja ehdottomasti.\n\n— Tunnetteko te hänet!\n\n— Hss! kuiskasi Hilja samassa. — Hän asuu tässä talossa. Hän käy\nMatariston luona, joka asuu meillä...\n\n— Voin rauhoittaa teitä: hän ei tällä haavaa ole kotona, hän on\nkäymässä maalla. Toimitukseen tuli eilen uutinen, että hän on\npitänyt erittäin valaisevan esitelmän, jota kuunneltiin suurella\nmielenkiinnolla. Uutisen lähetti tällä kertaa joku kansakoulunopettaja,\nmutta minä olen varma, että Angervo itse oli sen kirjoittanut.\n\nHe olivat jo hetkisen puhelleet Hiljan oven edustalla. Kun he\nhuomasivat, että valoja alettiin sammuttaa portaista, sanoivat he hyvää\nyötä ja Hilja juoksi ylös.\n\nTalonmiehen vaimo odotti toisessa kerroksessa, seinään nojaten.\nHän vaikutti iloista taustaa vastaan, jolla pienet enkelipojat\npommittivat toisiaan ruusuilla, kuin möhkäle. Hiljalle oli, kuten aina,\nvastenmielistä nähdä häntä ja hänen oli vaikea komentaa huuliltaan\nkiitos, jonka lausua halusi siitä, ettei vaimo ollut sammuttanut ennen\nhänen tuloaan. Kuinka hän aina vaikuttikin häneen kuin paha enne! Tällä\nkertaa hän hymyili nöyrää, alakuloista hymyä. Hilja ehti sen nähdä,\nvaikka hän juoksu jalan meni ohitse.\n\nHän oli ollut kauan poissa kotoa ja heitti kiireesti yltään\npäällysvaatteet, rientääkseen huoneeseensa. Äkkiä astui Mataristo\novesta ja pidätti hänet.\n\nHän oli niin laihtunut, että Hilja hätkähti. Vaatteet riippuivat hänen\nympärillään, kasvoilla paloi sairaan ruusunheleä puna, hiukset olivat\nkasvaneet, parta oli sängellä, käsi joka lepäsi oven kääkässä, oli\nvalkoinen. Hilja huomasi tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta\nennenkuin hän ehti lausua sitä huudahdusta, mikä tunki tulemaan, alkoi\nMataristo jo nopeasti, lyhyin hengenvedoin sanella jotakin, jota hän\nnähtävästi kauan oli valmistanut eikä kuitenkaan ratkaisevalla hetkellä\nollut muistamaisillaan.\n\n— Pyydän anteeksi... minä tahtoisin puhua... Eikö neiti Haapasella\nolisi vähän aikaa?\n\nKaikki kauna, mikä Hiljaan oli jäänyt Mataristoa kohtaan, hävisi tämän\nsairaan ihmisen edessä.\n\n— Tietysti minulla on aikaa, sanoi hän ystävällisesti, — minä tulen\nheti. Tai tahdotteko te tulla tänne minun puolelleni...?\n\n— Kiitoksia, sanoi Mataristo ja veri hohti entistä helakampana hänen\nkasvoillaan. — Minun on jo niin kauan pitänyt puhua. Olen pyytänyt\npalvelijaa kysymään, mutta ehkei hän ole sitä tehnyt... tai ehkei\nneidille ole sopinut...\n\n— Ei hän ole sanonut mitään. Hän on käynyt niin kummalliseksi,\nvalitteli Hilja. — En minä ole tietänyt mistään. Ehkä teidän on\nparempi olla pitkänänne. Minä tulen sitten teidän luoksenne.\n\nHilja ei mennyt syömäänkään, vaan seurasi paikalla Mataristoa hänen\nhuoneeseensa. Nuori mies kulki pitäen kiinni huonekaluista, putosi\nheti vuoteeseen ja lepäsi siinä hetken ääneti, ikäänkuin tointuakseen\nponnistuksesta ja kootakseen itsensä uuteen. Hilja seisoi keskellä\nlattiaa, miettien miten sairaan huononeminen oli saattanut tapahtua\ntässä seinän takana ilman, että hän tiesi siitä mitään. Lamppu sihisi,\nraitiovaunun kello kilahti kadulla.\n\nVihdoin alkoivat sanat putoella heidän välillään hitaasti ja\nyksitellen, kuten vesi kourusta, joka on jäätymäisillään. Nuorukainen\npuhui pakottamalla; oli kuin hän olisi pusertanut paisetta, joka on\nkypsynyt yli aikansa ja jo myrkyttää ruumista. Hiljalta pääsivät\nkysymykset ja huudahdukset hänen tahtomattaan ja tietämättään.\n\n— Minä pyydän teiltä anteeksi, sanoi Mataristo. — Te ette ehkä\ntiedäkään mitä minä olen tehnyt. Olen loukannut teitä. Ehkette voi\nantaa anteeksi. Minä olen niin huono ihminen...\n\n— Ei, ei, ei...\n\n— Ette te ymmärrä, mitä minä olen teille tehnyt!\n\n— Mitä te olisitte voinut tehdä — en minä mitään tiedä... Ette te\nmitään ole tehnyt...\n\n— Te ette voi sitä kuulla...\n\n— Voin mainiosti. Sanokaa nyt vain.\n\n— Teidän äänenne on iloinen — ette te aavista...\n\n— No mutta, sanokaa sitten...\n\n— Niin, minun täytyy. Minä sanon sen sitten... vaikka te suuttuisitte\nkuinka. Ja teidän täytyykin suuttua niin, että ajatte minut talosta\npois. Minä sanon sen nyt: minä luulin, että te... silloin kun me olimme\nkävelemässä, tahdoitte viekoitella minua rantaan... tiestä pois...\n\n— No niin...\n\n— Sitä varten, että saisitte...\n\n— No niin...\n\n— Kyllä te ymmärrätte minut!\n\n— En totisesti ymmärrä...\n\n— Te teeskentelette... te ette ole ymmärtävinänne. Oliko se sittenkin\nteidän tarkoituksenne...?\n\n— Mikä... mikä?\n\nMataristo vaikeni ja jäi häneen tuijottamaan. Hilja näki hänen\nkiihtyneet kasvonsa lampun valossa, joka kuvun alitse sattui suoraan\nvuoteeseen. Hilja istui selin valoon eikä hänen kasvojaan voinut\ntäydelleen erottaa. Ne olivat hämmästyneet ja hiukan pelästyksissään.\n\n— Älkää kiusatko minua! pusersi Mataristo kähisten tulemaan. — Oliko\nteidän tarkoituksenne tuhota minut?\n\n— Tuhota teidät... Millä lailla? Oletteko järjiltänne?\n\n— Teeskentelettekö te noin taitavasti?... No, joko te nyt ymmärrätte?\n\nHiljan pää oli painunut alas ja kasvot vetäytyneet tummaan punaan.\nHänen mielikuvituksessaan häämötti jokin löyhkäävä pohjattomuus ja\nhän olisi raivostunut mielettömyyteen asti, jollei Matariston sanojen\ntakaa olisi avautunut pohjaton kärsimys. Vähitellen nosti Hilja päänsä,\nmutta hän katseli ympärilleen ikäänkuin tunteakseen ympäristöään ja\nhöpisi hiljaa, enemmän itsekseen kuin odottaen, että hänen sanoihinsa\nuskottaisiin:\n\n— Minä menin kävelemään. Oli niin kaunista. Aurinko oli tullut... Olin\nniin iloinen. En tietänyt...\n\nHänen avuttomuutensa valossa selveni Mataristolle syytöksen raakuus ja\nmielettömyys. Hän kävi omissa silmissään törkeäksi rikoksentekijäksi ja\ntuskan ajamana tarttui hän kiinni päähänsä ja suistui kasvoilleen.\n\n— Miksei tällaisia ihmisiä tapeta kuin metsän petoja! kuuli Hilja\ntukahdutetusta. — Mikseivät ne itse lopeta itseään? Miksen minä sitä\ntee...!\n\nHiljan koko olento oli raukean tympeyden vallassa ikäänkuin häntä olisi\nkohdannut halvaus. Hän pakotti itsensä menemään vuoteen ääreen ja\npuhumaan tyynesti. Hän puhui ulkopuolelta itseään, puhui asioita, joita\nei sillä hetkellä jaksanut tuntea.\n\n— Te olette kipeä — kipeälle annetaan kaikki anteeksi. Ei kukaan saa\nhäntä tuomita, ette tekään. Tyyntykää nyt, kääntykää tänne päin ja\nkertokaa, kuinka te oikeastaan olette tullut näin kipeäksi.\n\n— Kun minä vain tietäisin, että te annatte minulle anteeksi,\ntuskitteli sairas, — kun kuulette kaikki. Minä epäilin teitä jo\nsilloin, kun te täällä hoiditte minua.\n\nHilja muisti hänen lyhyitä, outoja vastauksiaan ja hänessä alkoi jo\ntaasen kiehua.\n\n— Ja silloin kävellessämme minä koko matkan vaanin teitä.\n\n— Se ei ole totta! kiihtyi Hilja. — Me puhelimme vapaasti kuin hyvät\ntutut. Te petätte itseänne ja kaivatte esiin... inhottavuuksia, joita\nei ole ollut.\n\n— Jonkin aikaa minä sen kyllä unohdin, mutta...\n\n— Mutta miksi te sitten tulitte, jos luulitte minusta sellaista...?\n\n— Minä olin utelias. Tahdoin nähdä miten te menettelette.\n\nHiljan silmissä musteni.\n\n— Sanoinhan minä, äännähteli Mataristo taas ikäänkuin itsekseen, —\nsanoinhan minä...\n\nHilja oli noussut. Hän likeni ovea ja huojui liikkuessaan kuin ihminen,\njoka kantaa ruttoa ruumiissaan ja joka jonkin askeleen päässä kaatuu\nkuolleena maahan. Hänen myrkytettyyn päähänsä välähti kuin viimeisenä\njärjen säteenä entisiltä onnellisilta ajoilta muuan tajunta: se, että\ntuo tuolla on toinen ruttoisa, vielä onnettomampi kuin hän.\n\n— ...ettette anna anteeksi, jatkoi Mataristo. — Eihän sellaista voi\nantaa anteeksi.\n\nKaksi kuolevaa ihmistä — eivätkö he antaisi toisilleen anteeksi!\nvälähti Hiljan pakahtuvassa päässä ja hän sai kiinni tuolin selustasta.\n\nOli kuin joku olisi nostanut häntä, viileällä kädellä sitaissut otsaa,\nkutsunut takaisin tajunnan ja käskenyt hänen puhua.\n\n— Täytyy voida, kaikki täytyy voida antaa anteeksi... Minä vain en\nollut ymmärtänyt, että tällaista saattaa tapahtua.\n\n— Jos te tuntisitte minun elämäni, millaisissa oloissa minä olen\nkasvanut, kiirehti Mataristo sanomaan ennenkuin hän ehti mennä ovesta,\n— niin te ymmärtäisitte, te _ymmärtäisitte._\n\nSanojen takana tuntui suuri kärsimys. Hilja tajusi sanat sillä\noudolla osalla itseään, jonka vastakuluneet hetket olivat kutsuneet\nesiin kaukaa hänen elämänsä tulevaisuudesta, muutaman kymmenen\nvuoden takaa. Hän seisoi vanhana ihmisenä, jonka elämä on opettanut\nkaikki ymmärtämään ja kaikki antamaan anteeksi, ja katsoi toisen\nihmisen menneisyyteen, hänen lapsuuteensa ja näki siellä jotakin\nliikuttavaa ja avutonta, tuskan värinän lapsen suupielissä ennenkuin\nse rupeaa itkemään. Hänestä kasvoi sillä hetkellä kärsivän äiti.\nSilmänräpäyksessä, joka jännittyi läpi kokonaisen ihmisiän tuskan,\nhän kohosi olennoksi, johon ei millään kärsimyksellä enää ole valtaa.\nSilmänräpäys oli niitä, jolloin ihminen vihitään johonkin tehtävään,\nniitä, joita ei hän koskaan unohda, jotka eivät koskaan uudistu, mutta\njotka hiljaisella palolla värisevät yli koko elämän.\n\n— Riisuutukaa, sanoi hän. — Minä palaan sitten teitä katsomaan.\n\nSamassa hetkessä, jolloin hän astui nuoruudenkotinsa asuinhuoneisiin,\npalasi hänen nuoruutensa ja suuttumus leimusi roihuna. Häpeä poltti\nhäntä, viha söi häntä. Tämä on toki jo liikaa, tätä ei hänen ole lupa\nsietää, hän ei enää kysy miten tuon ihmisen käy — tulkoon hulluksi,\nmutta hänen on poistuminen täältä. Hän saa ansiotansa myöten, jos tulee\nmielipuoleksi, Hilja ei tunne vähintäkään sääliä!\n\nMielialat yöstä, jolloin hän oli häntä hoitanut ja kävelyretkestä\nkumpusivat hänen muistoonsa niinkuin pyreet liejusta, johon on\npoljettu. Hänen täytyi purra hampaat nyrkkeihinsä, ettei parkaisisi.\nHän kaivoi kämmenet silmäkuoppiinsa, jottei näkisi. Ulkonainen kipu\nei vienyt polttoa sisäisestä. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut\nlihaa ja verta ja sitä olisi kierretty rautaisin hohtimin. Niin hän\ntaasen vietti yhden niitä hetkiä, joista me emme tiedä ovatko ne\nkestäneet tunteja vaiko silmänräpäyksiä. Se oli mahdollinen äskeisen\nhetken likellä siksi, että se oli aivan vastakkainen. Kohtalokkaat\najankäänteet ovat joskus niin hedelmälliset.\n\nKeskellä sitä, että Hilja soimasi itseään äskeisestä lempeydestään\nja halveksi itseään ymmärtämisestään ja anteeksiannostaan, kuuli hän\nlakkaamatta sanat: jos te tietäisitte, kummoinen minun elämäni on\nollut, niin te ymmärtäisitte... te ymmärtäisitte...\n\nJa kuten viisas, harkitseva järki lopullisesti kumoaa\najattelemattomuuden uljaat päätökset, niin Hiljassakin vanhan ihmisen\nymmärtämys sammutti nuoren loimun.\n\nHetken perästä astui hän, kädessä lautasellinen voileipiä, Matariston\nhuoneeseen. Hän oli niin kylmä ja järkevä, ettei hän tuntenut itseään.\n\n— Minä pelkäsin, ettette palaisi, sanoi Mataristo nöyrästi. — Minun\nonkin niin nälkä.\n\nHilja katseli kasvoja vuoteessa. Ne olivat syyttömän ihmisen. Hän oli\nraivonnut syytöntä vastaan, hän tunsi sen selvästi. Mutta kuka sitten\noli syyllinen, kuka kylvi kärsimystä maailmaan?\n\n— Eikö Maali ole antanut teille ruokaa? kysyi Hilja tyynesti.\n\n— Ei nyt illalla. Hän on niin suuttuneen näköinen.\n\nSilloin Hilja ajattelemattomasti antoi lupauksen, jota heti katui:\n\n— Minä tuon itse tästäpuoleen teille ruuan, niin tiedän, ettette ole\nnälässä.\n\nMataristo nousi istualleen, Hilja asetti lautasen hänen syliinsä\npeitteelle ja he söivät molemmat. Mielenliikutus oli kuluttanut heitä\nja ruumis vaati takaisin osansa. He eivät puhuneet, mutta Matariston\nkatseessa oli taasen nuoren rengin kiitollisuutta ja kunnioitusta\nkartanonneitiä kohtaan.\n\n— Onko teidän parempi olla? kysyi Hilja vihdoin.\n\n— On. Minä olen nyt ihan terve. Näin hyvin en ole voinut moniin\naikoihin. Mutta minua ei koskaan olekaan hoidettu.\n\n— Kuoliko äitinne varhain? sanoi Hilja ajattelemattomasti ja huomasi\nsamassa silmänräpäyksessä sanoneensa jotakin, jota ei olisi pitänyt\nsanoa.\n\n— Ei... mutta... taikka kuolihan hän.\n\n— Älkää kertoko, älkää kertoko! riensi Hilja sekoittamaan äskeisiä\nsanojaan. — Minä olen niin ajattelematon. Mitä se minuun kuuluu.\nAntakaa te nyt vuorostanne anteeksi minulle. Huomenna minä käyn\ntohtorin luona ja kysyn miten meidän on menetteleminen.\n\nHilja kokosi heidän tyhjät maitolasinsa lautaselle ja läksi viemään\nniitä ruokasaliin. Hän palasi sanomaan hyvää yötä ja päätti heti\njättää sairaan nukkumaan, mutta Mataristo otti hänet vastaan pitkällä\nkertomuksella.\n\n— Miksen minä sitä kertoisikin. Minä voin jo kertoa teille kaikki.\nTe olette hyvä, jos kuuntelette. Minun äitini tuli mielipuoleksi. Hän\nkuristi ensin pienen lapsensa ja sai siitä vankeutta. Hänellä oli vielä\nsilloin viisaitakin hetkiä. Ehkä hän olisi voinut selvitä, jos olisi\nsaanut hyvää hoitoa. Vankilassa tauti vain paheni.\n\nHilja seisoi kuin naulittuna. Kokonainen kuilu repesi taasen auki hänen\neteensä.\n\n— Hänet siirrettiin mielisairaalaan ja siellä hän alkuaikoina raivosi\nniin, että täytyi pitää pakkopaidassa. Vähitellen hän rauhoittui. Isä\nkävi jonkin kerran häntä katsomassa, kun ei meiltä ollut kovin pitkä\nmatka. Ei hän tuntenut isää. Kerran tuli kirje, että hän kaipasi\nomaisia katsomaan. Lääkäri arveli taudissa tapahtuvan käänteen. Minä\nolin juuri palannut koulusta lomalle ja isä otti minut mukaansa.\nSe oli niin kesäinen päivä, minä muistan sen aina. Laitokseen vei\nkaunis tie, koivuja kahden puolen. Me odotimme kauan puhtaassa,\nvaloisassa huoneessa. Vihdoin tuli lääkäri puhuttelemaan isää. Hän oli\nystävällinen, valmisti meitä tietämään, että äiti oli jonkin verran\nmuuttunut ja antoi ohjeita miten kohtelisimme häntä. Vähän ajan perästä\nkuuluikin käytävästä askelia ja äitini astui sisään hoitajattaren\nkanssa. Lihonut hän oli, en minä muuta muutosta huomannut. Hän ojensi\nmeille kätensä, mutta ei hän meitä tuntenut. Isä toi terveisiä kotoa,\ntyönsi minut esiin ja sanoi: \"Eikö se nyt ole kasvanut. Se käy nyt\nkaupungin koulua. Siitä tulee pappi. Tunnethan sinä sen, se on meidän\nMatti.\" Äitini katsoi tiukasti, nähtävästi jokin muisto heräsi. Äkkiä\nhän raivostui ja hyökkäsi kimppuuni. Minä kaaduin enkä muista mitään.\nHän oli aikonut kuristaa minut.\n\nSenjälkeen minä pitkän aikaa sairastin ja minua veti pikkuveljeni\nkimppuun aivan niinkuin äiti oli käynyt minun kimppuuni. Meitä täytyi\nvarjella jäämästä kahden. Sittemmin oli tauti poissa monta vuotta.\nViime aikoina minusta on tuntunut siltä, että minun täytyy kuristaa\nitseni. Sinäkin yönä, kun te olitte täällä...\n\nHilja muisti kauhistuen hänen omituiset kädenliikkeensä.\n\n— Se tulee sairauden mukana, selitti hän ymmärtäväisenä, — mutta\ntästälähtien ei se enää saa tulla. Minä hoidan teitä ja te paranette.\n\n— Minä olen jo terve, kun te olette antanut minulle anteeksi... Näin\näitini silloin viimeisen kerran. Hän kyllä eli kauan, se tuli kunnalle\nkalliiksi. Eihän meillä ollut varoja kustantaa häntä...\n\nPari kertaa muisti Hilja ehdottaa, että he jo panisivat levolle.\nMutta Mataristolle oli helpotus puhua ja Hilja viipyi hänen vuoteensa\nääressä. Kuilu aukeni aukenemistaan. Se johti syvälle ihmissielun\nonkaloihin.\n\nKuinka vähän ne tietävätkään, jotka elävät kodeissa, isien, äitien,\naviomiesten ja lasten rakastamina ja suojelemina! Ulkona käydään\ntaistelua myrskyssä ja pimeässä. Huuto tunkee silloin tällöin\npimeästä kotiin ja lieden ääressä istujat säpsähtävät ja keskeyttävät\naskareensa. Mutta huuto hukkuu yöhön ja häiriintynyttä työtä jatketaan.\nJoskus koputtaa joku kodin ovelle ja matkamies astuu kynnykselle. Hyvä\njos hänelle hetkiseksi tehdään tilaa lieden ääreen. Pitemmäksi aikaa ei\ntilaa riitä — tilaa on vain perheen suljetulle piirille.\n\nJota enemmän kuilu avautui, sitä selvemmin Hilja tunsi syyllisyytensä\nniihin nähden, jotka taistelevat suojelevien kotien ulkopuolella.\nSydämettömäksi ja tekohurskaaksi kävi hänen silmissään se maailma,\njossa hän oli elänyt. Tämän matkamiehen, joka sairaana on kaatunut\nhänen ovensa eteen, ainakaan ei tarvitse laahautua pois yöhön. Sen hän\nlupaa. Hän vie hänet lietensä luo, hän hoitaa häntä, kunnes hän tulee\nterveeksi. Hän kantaa hänelle omin käsin ruuan, hän ei pelkää mitään\nvaivoja, kunhan vain saa hänet paranemaan. Sen hän lupaa.\n\nOli jo aamupuolta, kun Hilja palasi huoneeseensa. Venetsialainen\nmaljakko kallisarvoisine muistokukkineen kimmelsi häntä vastaan.\nHetkisen hän seisoi keskellä lattiaa kuin huoneen lämmön ja muistojen\nsyleilyssä. Sitten hän raivautui esineiden lomitse ikkunan luo ja avasi\nruudun.\n\nOli aivan hiljaista. Kuura, kevyt ja tuuhea kuin home, mutta loistava,\nverhosi seiniä, kattoja, pihan asfalttia, käsirattaita puukellarin\nseinämällä, joihin sattui valo aukosta kivimuurien välissä,\ntelefoonilankoja ja piippuja katoilla. Tähdet läähättivät korkeudestaan\nikäänkuin tuntien sen maan tuskan, joka nukkui niiden alla. Pitkän\nhetken viipyi ihminen ikkunalaudallaan, katsellen ylös tähtiin ja alas\nmaahan.\n\nKun Hilja vihdoin meni vuoteeseensa, tuntui hänestä kuin hän olisi\nviime vuorokausien taitteessa käynyt vuosia vanhemmaksi. Hän ymmärsi\nnyt enemmän kuin ennen. Hän ymmärsi, miksi Armas lähtiessään oli\ntahtonut, että he kumpikin eläisivät niin vapaina. Kaukonäköisenä oli\nhän tietänyt, että elämässä tulee eteen monenmoisia olotiloja, joita\nei edeltäpäin ole voinut aavistaa. Ja hän, Hilja houkkio, oli surrut\nsulhasensa suurta, laajaa sydäntä.\n\nKyllä Armas oli ihana, kyllä Hilja häntä rakasti!\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMatariston torppaa Karilan rusthollin maalla asui jo kolmatta\nmiespolvea sama suku. Jokin vuosi sitten, kun palstoittamisen virtaus\nkävi yli Suomen, oli torppa erotettu palstatilaksi. Karilan nuori\nisäntä itse sitä oli ehdottanut. Ei vanhassa Mataristossa olisi ollut\nmiestä siihen, hän oli ilottoman raadannan mies, vanhan kansan juurta.\nEikä nuori Karila, Angervon veli, ryhtynyt palstoittamiseen niin\npaljon sisäisestä kutsumuksesta kuin siitä syystä, että joka päivä\nluki sanomalehdestään palstoittamistoimenpiteistä ja oli ruvennut\najattelemaan, että olisi mukavaa, jos jonakin päivänä lukisi omankin\nnimensä samantapaisten toimenpiteiden yhteydessä. Niin pienet ajatukset\nsaattavat antaa ihmiselle aihetta tärkeihin tekoihin. Mutta nämä ovat\nvasta viime aikain tapahtumia.\n\nTorppa oli kylässä, valtamaantien varrella, alla järven lahti, josta\nläksi juoksemaan joki. Parin kilometrin päässä teki se putouksen\nja käytti sahaa. Sahalle vietiin Mataristosta maito. Ei sitä ollut\nenempää kuin että lapset vuoronperään kantoivat sen. Kaupunkiin oli\nkahdeksantoista virstaa ja kun rautatie rakennettiin, kävi kylä\nvilkasliikkeiseksi. Paikkakunta oli viljavaa, työansioista ei ollut\npuutetta.\n\nMataristossa oli elossa kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa.\nKahdenkymmenen vanhana oli äiti tuotu torppaan. Hän kuului pitäneen\nnaapuritalon pojasta ja poikakin hänestä, mutta erisäätyiset kun\nolivat, eivät he tietenkään ajatelleetkaan yhteenmenoa. Vanhukset\nelivät vielä Mataristossa. He elivät kauan, Matti muisti molemmat\nvarsin hyvin. Mummo kutoi sukkaa ja liekutti samalla kehtoa. Hän istui\naina maantienpuoleisen ikkunan alla tuvassa. Koko hänen loppuelämänsä\nkului sen ikkunan alla. Hän säästi tavallisesti sokeripalan\nkahvikupistaan lapsille ja se jaettiin niin moneen mureneen kuin oli\npienempiä lapsia. Hän kertoi lapsille Jeesuksesta ja hän kertoi senkin,\nettä akka toi kaupungista pienet lapset kontissa ja vei ne äidille.\nJonkin aikaa lapset tämän uskoivat ja nousivat halkopinolle pitämään\nvaraa koska akka tulisi. Mutta kerran elopellolla Manta, se roteva\napuihminen, jota kiireellisenä työaikana haluttiin joka paikkaan, mutta\nsillä välin ei mielellään tunnustettu tuttavaksikaan, pilkkasi lasten\nluuloa. Ja pian he tiesivät kaikki mitä saattoi tietää.\n\nÄiti oli vielä kotona, kun mummo kuoli. Hän sai halvauksen ja eli\npuhumattomana ja liikkumattomana jonkin viikon. Häntä pidettiin\nruumiina riihessä ja kaikki pelkäsivät häntä. Oudolta tuntui, kun\nmaantienpuoleinen ikkuna oli tyhjänä. Hän oli istunut siinä viisitoista\nvuotta.\n\nVanhemmat olivat uskonnollisia. Ruualle istuttaessa ja ruualta\nnoustessa siunattiin. Viheltää ei saanut eikä laulaa. Kirkossa käytiin\njoka pyhä ja kotona pidettiin säännöllisesti hartaushetket. Matti\nmuisti äidistään, että hän joskus hämärissä, kun isä oli metsässä,\nlankesi polvilleen itkemään ja rukoilemaan. Hän oli pitkä ihminen,\nhänellä oli suuret mustat hiukset, joita hän suori lieden ääressä,\npistäen lähteneet suortuvat tuleen. Kerran löydettiin hernerokasta\nhiuskarva. Muuan Kustaa niminen mies, joka oli heillä työssä ja joka\noli paha moittimaan kaikkea, otti sen esiin pahasti naurahtaen. Äiti\nsanoi, ettei hän ymmärrä mistä se on tullut. Silloin Kustaa veti\nhiuksen syliänsä myöten kuin köyttä mitatessa ja sanoi, että kyllä sen\ntietää, kenestä pirusta tällaisia mustia hiuksia lähtee. Äiti ei enää\nsanonut mitään.\n\nIsä oli lujarakenteinen ja tavaton työmies. Lapsiaan kasvatti hän\nankarasti eikä säästänyt vitsaa. Kun eivät he jaksaneet istua hiljaa\nhartaushetkien aikana, löi hän. Vanhin, Antti, löi kerran takaisin. Hän\nkävi silloin yhdeksättätoista ikävuottaan ja läksi kotoa samana iltana,\nläksi yön selkään. Silloin itki äiti ja käveli koko yön. Hänen tautinsa\ntaisi silloin saada alkunsa.\n\nKöyhästi elettiin. Maito myytiin niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin\npienimmille lapsille. Jalkineita oli yhdet yhteiset tytöillä eikä\npojilla suinkaan kaikilla ollut omia. Kirkkoon lainattiin vaatteet,\nkun lapsia joskus vietiin sinne. Suurimman osan vuotta olivat he\npaitasillaan. Heidän torppansa kohdalla oli portti ja portin avaaminen\ntuotti lapsille ansiota. Kovaa oli vain, että rahat piti antaa isälle.\nHän tarvitsi ne aina. Kerran salasivat tytöt isältä osan ansiotansa,\nmutta kun tuli ilmi, että he olivat ostaneet vehnästä kirkonmäellä,\ntäytyi myöskin tulla ilmi mistä rahat olivat lähteneet ja kyllä he\nmuistivat selkäsaunan, mikä siitä seurasi. Markkina-aikoina oli\nMatariston tuvassa yötä väkeä. Permannolle oli levitetty olkia ja\nsiinä makasi miestä minkä mahtui. Toiset antoivat yösijastaan kymmenen\npenniä, toiset viisikolmatta ja ne, jotka joivat kahvia aamulla,\nviisikymmentä. Toiset menivät pois maksamatta. Isä ja äiti nukkuivat\npienessä porstuanperäkamarissa, mummo, vaari ja lapset tuvassa.\n\nErästä Rantsu-nimistä miestä lapset odottamalla odottivat. Hän oli\nhänkin liikkeellä markkina-aikoina. Hän koristi itseään kaikella\nkiiltävällä romulla mitä tunkiolta löysi, leikkeli vanhojen\nkalalaatikkojen syrjistä kunniamerkit rintaansa ja kruunun päähänsä\nja uskotteli lapsille tavanneensa kankaalla Mörkön. Lapset pelkäsivät\nhäntä ja samalla hän veti heitä puoleensa. Kerran kun oli Matin\nsyntymäpäivä, sattui heille muuan mies syöttämään hevostaan ja syömään\neväitään ja antoi kaikille lapsille rintasokeria, mutta se, jonka\nsyntymäpäivä oli, sai markan ja tämä markka oli lisäksi kiiltävä raha.\n\nNiin suurta rahaa ei poika vielä milloinkaan ollut pitänyt käsissään.\nAlussa hän vain iloitsi kauniista, kiiltävästä rahasta, mutta sitten\nhän rupesi kuvittelemaan, mitä kaikkea sillä voisi ostaa. Varmasti\ntaskukellon ja saappaat ja vielä jäisikin rahaa. Hän ei hetkeksikään\nluovuttanut markkaa käsistään ja yöllä se oli hänen päänsä alla.\nSuutari oli silloin heillä työssä ja lauantai-iltana piti isän maksaa\nhänelle. Ei ollut sopivia rahoja ja pojalta tultiin pyytämään hänen\nmarkkaansa. Isä pyysi kauniisti. Poika taisteli kyyneliä vastaan,\nkopeloi markan rikkinäisen takkinsa vuorin sisästä ja piteli sitä\nkädessään lujassa puristuksessa. Isä otti hänen kätensä ja rupesi\naukomaan sitä. Markka luiskahti permannolle, poika suistui sen päälle\nja sai sen kätensä alle. Isä painui kyljelleen hänen viereensä ja hänen\nsuuri kouransa oli lapsen käden päällä, joka vapisi markan ympärillä.\n\n— Annathan sinä, kun isä tarvitsee, sanoi isä kauniisti.\n\nSamassa tuli äiti.\n\n— Anna, lapseni. Kun äiti saa, niin äiti antaa sinulle ihan\nsamanlaisen rahan. Annathan sinä että isä saa maksaa pois mestarin.\n\nSilloin aukaisi lapsi kätensä ja paiskasi markan vierimään pitkin\npermantoa. Hän suistui ulos ja itki halkopinojen takana, kunnes rupesi\npalelemaan, niin että täytyi mennä sisään. Mutta kun mestari oli\nmennyt, odotti häntä selkäsauna. Isä luki raamatunlauseita ja kuritti\nniiden mukaan. Senjälkeen kylmeni isä pojalle entistä vieraammaksi.\n\nHeidän toimeentulonsa oli hyvin vaikea, vaikka isä raatoi otsansa\nhiessä. Äiti ei oikein osannut säästää. Hän piti kahvista liian paljon.\n\nTorpan navetan takana oli sileä tanner, josta lumi ensinnä suli\nkeväisin. Siihen kokoontui sunnuntai-illoin kylän poikia heittämään\npilkkaan. Pelloilla oli suuria päiviä, puut nousivat kuin kuopista,\nmuurahaiset jo elivät, lumi suli auringonpaisteessa niin että kuului ja\nhangen alla kohisi koskia. Karviaismarjapensaaseen tuvan ikkunan alla\ntuli ensinnä nuput. Pihakoivu kävi punertavasta harmaaksi. Taivas oli\nsininen, leivonen lauloi, tanner, missä matkustavaiset talven aikana\nolivat syöttäneet hevosiaan, oli tallautunut heinän rippeitä niin\ntäyteen, että se oli ihan vihreä. Siinä tirskuivat varpuset ja lensivät\npilvenä syrjään, kun pojat juoksivat leikeissään. Heidän kimeät äänensä\nvain halkoivat ilmaa, joka illansuussa kirpeni pakkaseksi.\n\nTyttöjä eivät pojat ottaneet leikkeihinsä. Tytöt kyykkivät syrjässä,\nrakentaen navettoja ja siirrellen paikasta toiseen kuusenkäpyjä, joita\npitivät lehminään. Usein lensivät poikien pallot ja pulikat keskelle\nheidän rakennuksiaan tekemään hävitystyötä ja kun pojat tulivat\nperimään niitä, potkaisivat he nurin mitä vielä oli pystyssä.\n\nKun äiti sairasti viimeisen lapsensa tähden, oli hän tavallista\nheikompana. Silloin riitaantui isä Ville-poikansa kanssa ja poika läksi\nsuinpäin kotoa, sanomatta hyvästiä edes äidille. Silloin oli äiti ollut\nläkähtymäisillään ikävään. Hän oli puhunut sille vanhalle vaimolle,\njoka oli hänen luonaan, että häntä onnetonta, kun hän synnyttää\nmaailmaan uusia kärsijöitä! Yksin jäätyään hän sitten teki onnettoman\ntekonsa. Muori tapasi hänet pienen lapsensa ruumiin päällä itkemässä.\nHän oli tahtonut säästää yhtä ihmistä maailman vaivoista. Sitten\nhän kyllä katui tekoansa niin, että vain huusi ja kolisteli päätään\nsängynlaitaan. Hänen luonaan käytettiin pappejakin, muttei mikään\nauttanut.\n\nKolkoksi jäi talo hänen jälkeensä. Ihmisetkään eivät poikenneet syömään\neväitään pitkiin aikoihin. Täti tuli pitämään taloutta. Hän oli vielä\nahneempi kahville kuin äiti ja riitaantui pian isän kanssa. Hänen\nlähdettyään jäi emännyys Marille, vanhimmalle tytöistä, joka vieläkin\non isän luona. Tyttö pani parastaan, ylpeänä tehtävästään ja lisäksi\npeläten tädin palaamista.\n\nSen Matti aina muisti, kun rovasti poikkesi isän luo puhumaan\nkoulunkäynnistä ja kuinka Karoliina Karila sitten lähetti sanan isälle,\nettä isä tulisi hänen luonaan käymään.\n\nEnsi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin\nlaidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi\nviisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka\ntuotiin kotoa — joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta\nMatariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin\nAngervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan\npannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon\nmuuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen\nhengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta\nkurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt\nkylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin\nvuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten\nkoulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa,\ntäytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen\nkäynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon\nköyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta\ntulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän\nkäytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän\nhänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja\nesirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat\nkotiin — isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa — istuivat\nhe koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa.\nMaanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä\nolisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa\nniin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.\n\nMuuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat \"Snapin Eevan\"\nhuoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia\npäivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti\nkiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin\nnapit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua\nsamassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat\nhalon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin\ntoisiaan kylkeen.\n\nJouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut\nottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka\ntuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva\nGrönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän\nsittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet\nitse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa\nkoulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin\nluona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri\nalkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan\ntasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni\npuutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen,\npunaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei\npimeäksi.\n\nRouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana\npieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään\nsiellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän\nääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa\najelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen\nkömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan —\nmahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria.\nMuuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.\n\nRouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa\nviinaakin — poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli\nkeski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui\nrivosti. Miehet sanoivat tupaa \"ponttooksi\" sentähden, että se oli\nniin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa.\nEukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen\nkarvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen\nse oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani\nakka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä\nkaikki mitä vadissa oli — hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen\nillan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.\n\nFredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja\nmelua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä\nluokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos\nleikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet\nantaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä\nkylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka\nvalmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa\nja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä\nenemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin\nkävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä\ntuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.\n\nMatti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi.\nHänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat\npärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla\nseinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä\nmyöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat\nniin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen\nvällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena\noli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä\nhän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai\nvaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai\nmuuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä — ne eivät olleet\nniin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia —, sekä\nmiehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen\nsijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti\nMatti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta\nkerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien\nmahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki\nisolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän\noli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän\nsitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia\nhengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä.\nJoskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja\nrähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus\nhuomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen\nääressä — hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili\nvain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti\npiirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut,\nettä vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa\ntappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet\nriitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet.\nSilloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä\noli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei\nuskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.\n\nKoulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien\nihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet\nhyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta\nsenjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä\nkarttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: \"Sinä tulet niin pahalta\n— mikä sinussa hajuaa?\" Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut\nmennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta,\nhän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut\nolla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin\npesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita\nsukkiaan.\n\nSe oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin\nveli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin\nmittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti\nkokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko\nSanterikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun\näiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee\nennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi\nhän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt\npurra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin\nnukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri... Kun lapsi rupesi\nkitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi\nulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. \"Minä kuristan\nitseni\", ajatteli hän metsässä kävellessään, \"sitten saan nähdä, miltä\ntuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!\" huusi hän samassa ja koetti\nniin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys\nkammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi\nhän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat\nsilinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: \"Kerran minä sen\nkumminkin teen!\"\n\nHänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät\nkaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät,\nkapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset\novat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että\nsilmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla\nvähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain\nriisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa.\nOpettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin\njälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi \"ei\". Mutta hänen\notsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän\nmiettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!\n\nRönkvistska oli markkinoiden ajaksi ottanut ponttooseen nuoren tytön\nauttamaan. Hän ei pitänyt vakinaista palvelustyttöä, vaan otti tarpeen\nmukaan jonkun kulkijatytön — niistä ei ollut puutetta. Tämä tuli\nmarkkinaväen joukossa eikä ensinkään näyttänyt siltä kuin edelliset\ntytöt. Matti huomasi paikalla miten pitkä, kapea kaula hänellä oli.\n\nHän oli vasta seitsentoistavuotias, mutta hän teki paljon\nkehittyneemmän vaikutuksen. Rinta oli korkea ja varsi pitkä ja\nhoikka. Hänellä oli tummanruskea, kiiltävä tukka, jonka hän kampasi\nihan sileäksi, hänen ihonsa oli kellertävän kalpea ja puhdas kuin\nkuvissa Faraon tyttärellä, kulmakarvat kuin tasainen, selvänmusta\nkaari korkealla silmien päällä, joiden raskaita kansia siniset suonet\nvaluivat alas, päättyen pitkiin, mustiin ripseihin. Kannet painoivat\naina ikäänkuin väsyneesti silmiä, ne eivät koskaan avautuneet kokonaan,\nvaan kun hän johonkuhun katsoi, näkyi ainoastaan osa sinertävän\nkuulakkaa valkuaista ja ruskeaa silmämunaa. Kun joku pitemmältä yritti\nhäneen katsoa, laskeutuivat tummat ripset suojellen alas, mutta raskaat\nsilmäkannet tuntuivat niin läpikuultavilta, että olisi uskonut hänen\nnäkevän niiden läpi. Nenä oli kapea ja pyöristyi alhaalta kokoon, joten\nsieraimet eivät sitä avanneet, vaan ikäänkuin sulkeutuivat peittoon.\nPoskipäät ulkonivat, leuka oli tukeva. Kun hän painoi alas päätään,\nsyntyi leukaperien alle syvä poimu, joka vei suun miettiväiseksi ja\nsuljetuksi. Hän liikkui miltei äänettömästi, puhui vähän eikä koskaan\nnauranut. Kun hän ensimmäisenä sateisena lokakuun iltana istui pönttöön\npenkillä, näytti hän vain nauttivan siitä, että oli lämpimässä katon\nalla. Rönkvistska uteli hänen asioitaan, hän vastasi pehmeällä,\nhiljaisella äänellä ja katseli kaiken aikaa alas.\n\n— Missäs sinä sitten olet palvellut tähän asti?\n\n— Olen ollut kotona.\n\nRönkvistska lakkasi sinuttelemasta ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen\nyllään oli ohut, kellertävä, punakukallinen karttuunihame, jollaisia ei\noikeastaan enää käytetty näin myöhään syksyllä, kaksi rimssua helmassa.\nAlapuoli oli sateesta ja kantamisesta kastunut ja ryvettynyt, yläpuolta\noli lyhyt kesätakki jonkin verran suojellut. Pitkä, vaaleanpunainen\npäähuivi oli niin märkä, että vesi valui kasvoille. Kädet, jotka\npunaisina ja sierettyneinä hypistelivät huivia, olivat niin suuret,\nettei laisinkaan saattanut uskoa niiden kuuluvan noiden kasvojen\nomistajalle. Voimakas, pyöreä sääri erottautui märän hameen alta, joka\nkiertyi sen ympäri.\n\n— Kukas te sitten olette?\n\n— Minun äitini on emäntänä Pääkkölän Laarilla.\n\n— Entäs isänne?\n\n— Hän on kuollut.\n\n— Kukas hän sitten oli?\n\nTytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.\n\n— Etkös sinä sitä tiedä?\n\n— En.\n\n— Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?\n\nRönkvistska sinutteli häntä jo taas.\n\n— Tiedän.\n\n— Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen\nsinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa — vai?\nAhdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo\nvanhanpuoleinen ja isäntä on nuori — niinkö? Kyllä minä ne kaikki\narvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon\nmaailmaa. Mikäs sinun nimesi on?\n\n— Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on\nsanottu Hiiliksi.\n\n— Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä\nolet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.\n\nMatti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen\npiti lukea läksyjään.\n\nHiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa,\nkoska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta\nponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti\nja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään,\noli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän\nsovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan\nsiivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät\nkatsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin\nhiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät\nnousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin\neikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.\n\nKerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori\nkarjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja,\nkarjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään\npöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta,\nkarjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni\nalituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa\naavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti\nkämmenellään häntä selkään.\n\nHiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan,\nmutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi\nkarjanostajalle:\n\n— Se on vielä niin lapsi.\n\n— Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan\nvastatusten. — Se on jo lapsia imettänytkin — näkeehän sen!\n\nSiiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi\nlattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki\njalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.\n\n— Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi\nkarjanostaja ja survaisi pojan menemään. — Varo sinä, etten anna\nsinulle sellaista läksyä, että muistat.\n\n— Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja\navasi oven kamariin.\n\nMatti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän\nyrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa\npuhuttaisiin.\n\n— Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi\nsäälien. — Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!\n\nMatin silmissä kipinöi ja veri nousi ahdistavana päähän. Hän pakotti\nitsensä lukemaan, mutta hän sai lukea kymmeneen kertaan saman rivin\neikä ymmärtänyt siitä mitään — hän näki vain miehen Hillin kimpussa.\nÄkkiä iski hänen päähänsä: kun hän tulee papiksi, tekee hän Hillin\nruustinnaksi eikä silloin olekaan hyvä tulla likelle. Hiili on silloin\nylimpänä kaikissa kutsuissa ja pidoissa. Hän vatkasi tätä asiaa niin\nkauan ajatuksissaan, etteivät ajatukset enää ensinkään pysyneet koossa:\nsilmissä vain hyppeli valotäpliä. Sitten näki hän Hillin valkoiset,\ntotiset kasvot, luomet väsyneinä silmien päällä. Minkähäntähden\nHillin silmiä väsytti? Eikö hän nukkunut öisin? Hän jäi aina viimeksi\naskaroimaan. Matin teki mieli langeta maahan ja painaa pää hänen\nhelmaansa. Ei ollut ketään niin hyvää kuin Hiili?\n\nEntä jos Hiilikin pitää hänestä, Matista! Monesti hän koulusta\ntullessaan oli huomannut, että Hillin kasvot ilostuivat ja joskus\nhän ottaessaan lakkia kopastaan oli nähnyt Hillin luomien nousevan\nikäänkuin pidättämään häntä. Se varmasti oli selvää, että Matti\nkävi koulua tehdäkseen Hiilistä ruustinnan ja asui Rönkvistskalla\npuolustaakseen Hiiliä.\n\nOnnellista oli aamuisin herätä, kun Hiili ravisti olkapäästä, mutta\nsitten tuli vaikea asia: nähdä Fredun juovan kahvia, kun ei itse voinut\nsaada tuota herkkua. Fredulla oli tavattoman suuri kuppi ja hän otti\nsuuhunsa niin suuria palasia funttaleipää, että posket pullistuivat.\nMatin suu tuli täyteen vettä ja hän juoksi kiireesti porstuakaappiin\nottamaan eväspussistaan leipää taskuunsa. Joskus antoi Hiili hänelle\nkahvia. Varmaan ei hän itse juonut niinä aamuina, vaan antoi omasta\nosastaan. Fredu ja Matti eivät milloinkaan lähteneet kouluun yhdessä.\nFredu meni niin aikaiseen, etteivät koulun ovet vielä olleet auki.\nMatti läksi viime hetkessä.\n\nHänen täytyi muuten ruveta olemaan varoillaan Hiiliin nähden, sillä\nmiehet alkoivat pilkata häntä ja Fredu kertoi koulussa pojille, että\n\"sillä on morsian, minun äitini piika!\" ja sitä naurettiin kovasti.\nMatti ei enää uskaltanut kantaa Hiilille vettä eikä puita, paitsi kun\nei kukaan nähnyt. Kerran aamiaistunnilla, kun pojat olivat kahden\nponttoossa, otti Fredu penkiltä Hillin punaraitaisen huivin, viskasi\nsen Matin päähän ja rupesi sitomaan kiinni leuan alle. Matti karkasi\nvimmattuna pystyyn, survaisi Fredun menemään, kiskoi huivin päästään\nja polki sen jalkojensa alle. Hiili tuli sisään juuri kun Matti potki\nja polki huivia. Fredulta pääsi nauru ja hän juoksi kamariin. Matti\noli häpeillään ja onneton. Hän ei kuitenkaan saanut otetuksi huivia\nmaasta eikä hän osannut edes sanoa mitään selittävää, Fredu kun katseli\nkamarista. Hän läksi vihellellen ulos ja oli varma, ettei Hiili\nvälitä hänestä enää ensinkään. Hänen sydämensä oli onnettomuudesta\npakahtumaisillaan.\n\nTuli vielä toinenkin kolaus: kuukausitodistus. Numerot olivat\npudonneet peloittavasti, sillä eihän hän ollut mitään osannut ja\nmonet muistutukset alensivat ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Ei\nikinä hänen mielestään mene se lauantai-iltapäivä, jolloin hän tämä\nkurja kuukausitodistus taskussa astui koulun ovesta kadulle. Hän ei\nkäsittänyt minne mennä: kotiin isän luo vaiko ponttooseen, jossa\nHiili oli. Hänen mieleensä välähti, että hän salaa sekä isältä että\nRönkvistskalta koko todistuksen, mutta muisti samassa, että Fredu\ntietysti näyttää hyvän todistuksensa ja kaikki tulee ilmi. Hän tuli\nkotiportille asti, mutta ei mennyt sisään, hän ei voinut nähdä Hilliä\n— olihan hän hänet pettänyt, sillä tällaisilla todistuksilla ei hän\nikinä tee hänestä ruustinnaa! Lopulta hän tapasi itsensä maantieltä,\nmatkalla kotiin. Tietä oli lähes kaksi peninkulmaa, hän ei ollut syönyt\neikä taskuun sattumaltakaan ollut jäänyt leivänpalaa. Hän väsyi,\nmutta ei voinut istuutua, kun maa oli likomärkänä. Hän seisoskeli\ntelefonipylväitä vastaan, ympärillä mustat, kynnetyt pellot, siellä\ntäällä lehdettömiä koivuja ja harmaita asumuksia, joiden keskeltä\nsilloin tällöin nousi ruokakellon katos tai kaivonvintta. Maantie oli\npuolen metrin syvyisillä raiteilla, kaksi raidetta rinnan. Syrjällä\nkulki, keltaisen kuloheinän sisässä, kovaksi tallattu polku — sitä\nhän asteli. Kaupungissa viivähtäneet maalaiset ajoivat ohi, hevosiaan\nhoputtaen, jotta lika pärskyi kahdenpuolen. Ei kannattanut pyrkiä\nniiden rattaillekaan, jokainen sääli hevostaan näin huonolla kelillä.\n\nKun numerot tulivat mieleen, painoivat ne kuin kivet. Voi käydä\nniin, että isä ottaa pois koulusta ja silloin ei enää koskaan saa\nnähdä Hilliä. Pyörryttävä kiihko tuntui ruumiissa, kun hän tätä\nmahdollisuutta ajatteli.\n\nTelefonilangat soivat surullisesti. Hämärä likensi likentämistään\ntaivasta ja maata. Ajatteleekohan Hiili häntä, onko hän huomannut,\nettei häntä kuulu kotiin? Tehtaan kohdalla tuli vastaan kolme vaimoa\nlapsineen. Heidän vaatteistaan levisi saunan lemu. Silloin poika muisti\nkotisaunan ja astui virkeämpänä eteenpäin.\n\nJos isä olisi ollut entinen, olisi hän lyönyt poikaa sellaisesta\ntodistuksesta. Nyt hän vain silmiin katsomatta ja mitään sanomatta\nlaski todistuksen poikansa eteen, kun hän sunnuntai-iltana teki\nmaatapanoa. Kodissa oli aina raskasta ja painostavaa, mutta\ntavallistakin raskaampi oli ollut se sunnuntaipäivä. Silmäiltyään isän\nallekirjoitusta — se oli vanhan miehen vanhana opittua työtä — tunsi\nhän vihaa ja katkeruutta. Ketä kohtaan? Ei hän voinut sitä selvittää\nitselleen. Tai ehkäpä Hilliä kohtaan! Hiilihän oli syynä kaikkeen...\nMatti läksi kotoa pimeänä maanantaiaamuna ja ehti ajoissa kouluun,\nmutta häntä nukutti niin, ettei hän saanut silmiään pysymään auki\nmillään mahdilla. Pojat tuuppasivat häntä selkään ja saksanopettaja\najoi hänet ulos tarkkaamattomuuden takia.\n\n— Minä karkaan täältä! päätteli hän astellessaan edestakaisin\nkäytävässä. — Minä menen rengiksi maalle, minä menen niin kauas, ettei\nkenenkään tarvitse minua nähdä eikä minusta kuulla. Huomenna ei minua\nenää ole koulussa. Ensi saksantunnilla ei Vestrinillä ole, ketä ajaisi\nkäytävään.\n\nHänen täytyi mennä ponttooseen vaihtamaan kirjoja iltapäiväläksyjä\nvarten. Hän hiipi hiipimällä porstuaan ja pysähtyi ullakonportaiden\nalle kuuntelemaan. Askeleet likenivätkin ovea. Hiili tuli ulos, sitoi\nhuivin päähänsä ja napitti röijynsä, joka rinnan kohdalta oli päässyt\nauki. Hän katosi pihamaalle ilman, että Matti sai nähdä hänen kasvojaan.\n\nMutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin\nhuivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä\nkasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen\nraukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei\nollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi\nsiihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja\nhuusi: \"tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua.\nIkäänkuin minä olisin sen paimen!\"\n\nMatti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien.\nOnneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.\n\nMyöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja\nHiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja\npäätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun\nHiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi\nhän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.\n\nÄkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja\nkatsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä\nhyvyyttä.\n\n— Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi\nlukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään\nolit kipeä. Kipeä sinä olitkin!\n\nHänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan\non saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta\nitseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi\naavistamatonta autuutta.\n\n— Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti\nhänen käsiään, — niin minä autan sinut pois täältä.\n\nPoika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:\n\n— Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?\n\nHiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi\nhiljaa:\n\n— En minä voi olla täällä.\n\n— Miksei? Minunkin täytyy...\n\n— Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill'aikaa\nkun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi...\n\nSilloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie\nHillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin\nonni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin\nkäsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun\novi avautui ja kauppias astui sisään.\n\n— Iltaa...\n\nHän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru\nsuupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui\nvyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan.\nPaidan alta näkyi suuri, helapää puukko.\n\n— No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä\nrahaa — joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata... kaksisataa...\nkolmesataa... neljäsataa ja viisisataa — siihen viisisataa, se tekee\ntuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä,\nHiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa\nitseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan... Kyllä minä\nsitten palkitsen vaivat... No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois\nkatsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle\nniin paljon pikkusetelejä... Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos\nlähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin\nsormusseppään... No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan\ntupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla...\n\nKeskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset\nja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua\nkiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu\nastui loukkaantuneena läpi huoneen.\n\n— Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan.\n— Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen...?\n\n— Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.\n\n— Eikös saa luvan olla paperossia.\n\n— Ei kiitoksia. Sen kieltää koulun laki.\n\n— Vai niin, vai niin. Helkkarin lainkuuliaisia poikia. Eikös tämä\ntoinen herra lyseolainen — hän korosti molemmat viime sanat — kanssa\nlähde auttamaan toveria?\n\n— En! nakkasi Matti järkkymättömällä päättäväisyydellä vastaan.\n\nVaikka itse koulutunnit odottaisivat häntä sata kertaa, niin ei hän\nnyt liiku minnekään! Kunhan ei vain Hiili rupeaisi pitämään tuosta\nmiehestä, kun sillä on niin paljon rahaa. Kyllä hän nyt vartioi täällä!\n\nKun karjanostaja huomasi, ettei hän pääse Matista, rupesi hän pitämään\npientä leikintekoa hänen kanssaan. Hän veti häntä perässään pitkin\nlattiaa kuin koiranpentua, joka päristelee vastaan. Hiili katsoi heidän\nmekastustaan oudon avoimin silmin. Vihdoin hän tuli väliin, sanoi, että\nMatin täytyy lukea ja sai karjakauppiaan lähtemään kaupungille.\n\nOli suloista totella Hilliä ja olla hänelle mieliksi. Kuinka saattoikin\nolla niin suloista ja onnellista! Rönkvistska ja Fredu jo nukkuivat ja\npari matkustajaa kuorsasi penkeillään, kun Matti yhä istui savuavan\nkitupiikin ääressä kirjoittamassa. Hänen sormensa olivat musteessa ja\npöydälle oli mennyt mustetta, mutta Hiili puhdisti pöydän ja varoitti\nvain päästämästä viholle. Hän seisoi korkeana Matin takana ja katseli\nloistavin silmäterin, miten poika lopetti työtään. Poika käänsi\ntuontuostakin silmänsä häneen kuin aurinkoon ja näytti iloisena ja\nylpeänä, että kirjoitus oli tullut kaunista. Hän uskoi myöskin, ettei\nsiinä ollut virheitä, ei ainakaan paljon.\n\n— Etkä sinä enää ajattele sellaisia, että lopettaisit koulun ennen\naikojaan. Sinusta tulee pappi!\n\nHänen kätensä oli pojan olkapäällä, tuttu poimu ulottui poskista leuan\nalle, kasvot olivat hyvänä hymynä. Poika ei saanut sanotuksi ainoaa\nsanaa, vaikka hänen mielensä oli täysi. Haikeat kyyneleet kirvelivät\nrinnassa. Hän paneutui penkilleen ja katsahti vielä pari kertaa\npuoliunessa Hiiliin, joka askarteli lieden ääressä.\n\nAamulla tuli hänelle hyvin kiire kouluun, sillä havaittiin kellon\nkäyvän väärin. Hän ei muuta ennättänyt kuin saada vaatteet ylleen.\nKun hän palasi välitunnille kotiin, oli Hiili poissa. Myrskyn jäljet\ntuntuivat vielä ilmassa. Rönkvistska kiroili Hillin lapsellisuutta,\npaukutti ovia ja puski kiukkuaan kaikkeen, mikä sattui hänen tielleen.\n\nMatti ei uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut. Senverran hän sai\nselville, että karjanostaja iltayöstä oli tullut ponttooseen. Hän\nsaattoi siitä tehdä johtopäätökset ja hän joutui suunniltaan. Viha,\nikävä ja itsesyytökset tekivät hänet ihan kipeäksi. Miksei hän ollut\nherännyt Hilliä puolustamaan, hän oli nukkunut samassa huoneessa ja\nsallinut sen kaiken tapahtua! Hiili oli poissa — senjälkeen oli\nkaikki yhdentekevää. Hiili oli lähtenyt epätoivoissaan — Matti\nkierteli epätoivoissaan kaupunkia, haki häntä mielettömänä kaikkialta,\npihamailta, kaduilta ja toreilta. Hän istui koulussa poissaolevana,\ntyrtyneenä kuin pölkky, tai levottomana, hiessä päin. Hän ei osannut\nmitään. Mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maailma oli käynyt autioksi\nja tyhjäksi.\n\nEnsi ajan rouva oli ilman piikaa ja selitteli olevansa tyytyväinen,\nettä Hiili meni — niin maailmaton palkka kun sillä oli ja niin hyvin\nkun hän sitä piti, niinkuin mitäkin ryökynää ikään, ei koskaan sanonut\nsille pahaa sanaa! Mutta joulun edellä, kun tuli vilkkaampi liike, otti\nrouva taas maantieltä tytön ja hänen kanssaan he ensi päivinä olivat\nkuin yksi sielu, mutta viikon lopulla olivat he täydessä torassa.\nKerrankin kuuli poika tällaisen keskustelun.\n\n— Jos rouva vielä minua lyö, niin kyllä minä näytän... Minä haen\npoliisin ja ilmoitan, kuinka täällä myydään viinaa ja tapellaan niin\nettä...\n\n— Koskas sinä, lunttu, sen olet nähnyt? Mutta sinusta on nähty yhtä ja\ntoista... Ole sinä varoillasi, ettet istu linnassa vielä...\n\n— Minä menen pois tällaisesta paikasta, jossa ei saa rauhaa päivällä\neikä yöllä...\n\n— Se on oma syysi. Tässä on niin vähän työtä, ettei sinua tarvitsisi\npitää, jollet olisi ollut ilman paikkaa. Ja kuka sinua hätyyttää, jos\nvain itse tahdot olla siivolla.\n\n— Senpätähden se toinenkin tyttö meni pois, ettei saanut rauhaa, kun\notatte kortteeriin sellaisia miehiä. Ja sitä tyttöä olette itse kehunut\nja muutkin ovat kehuneet.\n\n— Se oli niin lapsellinen, että teki tikusta asian.\n\n— Jaa minä en rupea olemaan nälkäpalkoilla. Ei näiltä tällaisilta\nvierailta saa edes juomarahaa. Kerjäläisiä ovat!\n\n— Mene sinä vain minne tahdot, mutta sano minulle ensin, tunnetko\nVerliinin Santraa? Ahah, jokos muoto muuttui! Se kävi tässä tänään —\nse on liikkuva ihminen ja tietää yhtä toista. Se oli kerjännyt sinulle\nkirstunrahatkin, kun lapsesi kuoli.\n\nRönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.\n\n— Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen\nroskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra\njestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta\npariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten\nalkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle\nkaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.\n\nHäntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen\nkanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen\ntajussaan vaarallinen kuin itse synti.\n\nSe kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla,\noli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka\ntahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää\nkestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen,\nmikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia\nyllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana,\nväkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana\nedessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se\nhallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.\n\nKun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan \"siitä\npojasta ja siitä tytöstä\". Riihellä keskustellaan tansseista\nmetsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun\nkansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri,\nryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen\nääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo\npyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen\najatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka\nillemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin.\nKun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin\nniskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.\n\nKuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee\nhäntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi — jollei hän hallitse sitä.\n\nPaitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin\ntarinoita — niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset\nkarit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne,\njonka pursi on niihin kolahtanut.\n\nKerran oli hän kyntämässä riihipeltoa — hän kävi aina lupa-aikoina\nmaatyössä —, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei\nkäsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran\nsarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli\ntäydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin\ntappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.\n\nHän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin\nkäy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän\npelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran... Hän parkaisee ja\nrupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee\nhäntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän\nhuutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä\nhiuksista. Hän pääsee pystyyn — mies vetää häntä suuttuneena tukasta,\nhän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.\n\n— Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut\nopetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä... Ei, kuule nyt,\ntyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä\nlasta tule. Minä annan sinulle rahaa.\n\nSinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti.\nKun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä\nnoutamaan, se on niin väkevä...\n\nSe roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän\nleikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen\nläpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä\npäälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei\nhän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun,\njota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi\nviitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla\nvereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei\nole Mantan otettavissa.\n\n— Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, —\nmutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö\nsaa.\n\nMatti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi,\nettä ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin\nkuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui\nhänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän\nsen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla,\nhän hänet saavutti.\n\n— Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli\nkuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. — Ei minua tarvitse\nujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.\n\nMatti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen\nastellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä\nhukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli,\nkuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.\n\n— Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina\nläpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama\nmahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se\npudottaa linnun puusta saaliikseen. — Tämä saippua onkin niin hyvää\nvaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.\n\nMatti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos.\nNainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi\nkäräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen,\nja itki ja vapisi.\n\nHän oli ensimmäistä vuotta ylioppilaana Helsingissä. Heitä oli\naika liuta poikia kierrellyt katuja, noin vain ilman aikojaan. Tai\noikeastaan siksi, että he Osmolassa olivat syöneet munia kilpaa\nja nyt tarvitsivat liikettä. Eero Holm, medisiinari oli \"johtanut\nekspeditsionia\" ylös, alas katuja. Kello saattoi olla jonkin verran yli\nyksitoista, kun he saapuivat Esplanaadille. Silloin huomautti Mataristo\n— yksi kilpasyöjistä, että hän jo haluaa nukkumaan. Eero Holm ehdotti\nvielä repäisevää painia varmuuden vuoksi. Pari miehistä karkasi jo\nkiinni toisiinsa, kun äkkiä heidän keskellensä ilmestyi tyttö. Hän\nteki nuoren vaikutuksen, leveä hattu käherretyillä hiuksilla ja harso\nestivät kasvoja näkymästä selvään. Hän oli tummassa puvussa ja rehevä,\nvaalea nahkakaulus keikkui keveänä polviin asti. Hänen mukanaan tuli\nhajuveden lemu.\n\n— Hyvää iltaa, sanoi hän ruotsiksi ja kätteli tutunomaisesti poikia,\njotka paikalla olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. — Kukas\nherroista on lähettänyt minulle kirjeen? Kas, siinä kirjeessä oli, että\ntavattaisiin täällä Espiksellä kello yksitoista.\n\n— Jahah, jahah, riensi Eero Holm sanomaan, — minä, minä olen\nlähettänyt kirjeen. Eikös neiti tunne minua. Kyllä me on tavattu.\n\n— Juu, juu, kyllä minä muistan.\n\n— Asuuhan neiti Pursimiehenkadulla...\n\n— Se tahtoo sanoa, minä olen asunut siellä, mutta nyt minä asun\nKapteeninkadulla.\n\n— Kuinka sillä neidillä on korea puuhka, tuli joku pojista sanomaan ja\nyritti kietoa toista päätä kaulaansa.\n\n— Keneltä neiti on saanut sen?\n\nMatti seisoi muiden takana. Ei hän mennyt piiriin tytön ympärille eikä\nhän, kuten muut, hypistellyt hänen koristuksiaan. Mutta hän katseli\ntyttöä kuin naulittuna, hänen kiepsauksiaan ja keikauksiaan, hän\nkuunteli hänen omituista pientä nauruaan, hengitti hajuveden tuoksua,\njoka huumasi ja inhotti — ja tämä kaikki pani hänet vapisemaan.\n\n— Sinä senkin ilkiö, sanoi tyttö äkkiä ja läiskäytti Eero Holmia\npuuhkallaan kasvoihin, — annat minun tässä paleltua.\n\n— Ai, sinua palelee! Pojat, lämmitetään neitiä!\n\nEero Holm ja pari muuta poikaa kiersi kädet hänen ympärilleen ja\nalkoi pyörittää häntä. Hän huusi, hän torui, hän tahtoi irti. Hänen\nvaatteensa menevät pilalle, he saavat maksaa kaikki, jolleivät päästä\nhäntä irti — repivät hänen vaatteensa! Pojat eivät totelleet ja\nvihdoin lennähti tyttö kuin suuri, musta perhonen heidän käsivarsiensa\nvarassa ilmaan.\n\n— Pojat, pojat, poliisi!\n\nPiiri hajaantui ja tyttö nieli kiukkunsa. Kun poliisia kuitenkaan ei\nkuulunut, päästi hän irralleen suuttumuksensa. Kirjoitetaan hänelle,\nvaivataan tänne eikä ole rehellisiä aikomuksia ensinkään...\n\nPojat purskahtivat nauruun.\n\nRehelliset aikomukset taitavat lähestyä tässä...\n\nEsplanaadin poikki kulki verkalleen kookas, keski-ikäinen herra,\nsilinteri päässä. Tyttö hiljeni, nyökäytti päätään ja läksi häntä\nseuraamaan. Pojat näkivät, että he käytävän päässä löysivät toisensa.\n\nMatti rupesi hyvästelemään.\n\n— Ei, sanoi Eero Holm, — nyt ei mennäkään kotiin. Noo, pojat, kuka\nlähtee! Äh sinä! tuuppasi hän Mattia kylkeen, — tulisit kerran\nsinäkin! Kyllä sinä vielä ennätät olla pappinakin!\n\nHän vihelsi pitkään. Jostakin läksi liikkeelle ajuri.\n\nMatti läksi yksin kotiin.\n\nSiinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen\npalvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja\nsiistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla\npoissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen\nsitä katsellessa.\n\nKerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin\ntyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa\nkäsivartensa.\n\n— Ei maisteri tiedä siihen mitään?\n\n— Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.\n\n— Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva\nkäski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin\nkauheasti.\n\nHän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli\npalanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten\npöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan\nylioppilaan edessä.\n\nMatti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää,\nkiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa\nvastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön\nmenemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja\nsuuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.\n\nHän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.\n\nMutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan.\nNainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää\nihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä\nvangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön\nraaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on\nmielessä vain iskeä naiseen — hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies\nja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen\nmaata.\n\nNuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos\nvälillä oli viipynytkin muualla.\n\nJumala lahjoittaa ihmiselle lapset — niin opetetaan. Suureen pappilaan\nlahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän,\nvaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat\nkärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen — mutta he tulevat\ntautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä\nvankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia\nsellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta\nisättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?\n\nSievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa\nsalaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän\nseisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.\n\nElämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä\nluonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko\nalkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista,\nvanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi.\nKaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve\ntäyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee\nkaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.\n\nHän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja\nluonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä\neikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt\nyhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut\nläpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä\nosalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?\n\nMutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on\nkulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin \"hääyö\",\n\"kuherruskuukausi\", ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt\nhäitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa\niltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu\nja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen\nseisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen\nnaisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen\ntodistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!\n\nMutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle\non yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut\ntulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja\nhedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa\ntotella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista?\nHe eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat\nhumaltua ja nauttia.\n\nMonien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla\nsukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon.\nJa niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella\nsitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa\nläpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä\npuoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien\nporttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten,\nhirvittävien kysymysten eteen.\n\nMistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän\nkuolee?\n\nIhminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä\nhän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien\nedestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien,\nelämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla\nhartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta —\nhän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.\n\nHänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu _omatunto_\nikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.\n\nSiinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva\nhukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja\nnousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille,\nvuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin\nhiuksin. Turhaa — vedenpaisumus tulee!\n\nTurhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän\npunainen vuo tulee!\n\nPitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja\nja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti\nrepiä hänen sisintään?\n\nLuonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa\nitseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista.\nIhminen on pantu lisääntymään — muuta ei hän tiedä ja hän\ntäyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä\ntarkoituksestaan.\n\nAvuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin\nkoppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nIltoja ja öitä viipyi Hilja Matariston vuoteen ääressä. Hän kuumeni,\nkylmeni, heltyi, raivostui, inhosi ja sääli kaikesta siitä mitä kuuli.\nHän itki ikäänkuin ihmiskunnan koko ruma velkakuorma olisi painanut\nhänen tuntoaan, hän nauroi kuin mieletön, hän pakeni kuulemasta,\nhän alistui ottamaan tiedot vastaan niinkuin ihminen, joka tuntee,\nettei onnettomuutta käy peräyttäminen ja nöyrän tyynenä painaa päänsä\nantaakseen sen mennä ylitseen. Hän karkasi permannolta, jolle oli\nlyyhistynyt, leimuten pystyyn ja kaikki hänessä nousi vastarintaan.\n\n— Se ei ole totta, se mitä sinä puhut! Ei, ei, ei — jos niin olisi,\nei kannattaisi elää yhtä päivää. Rakkaus naisen ja miehen välillä on\njotakin ihan toista.\n\n— Mutta mitä tämä sitten on? Tätähän juuri sanotaan rakkaudeksi.\n\n— En tiedä, — tiedän vain, ettei sitä _saa_ kutsua rakkauden nimellä.\nMinä selitän heti. Meidän tuttaviemme joukossa on esimerkiksi muuan\nvanha pari, he viettävät jonkin vuoden perästä kultahäitä. He ovat\nrakastuneemmat kuin he saattoivat olla avioliittonsa ensi päivänä.\nJoka vapunpäiväksi toimittaa rouva miehensä ylioppilaslakin pestyksi\nja kiinnittää hänen rintaansa ruusun ja mies katsoo häntä silmiin\nikäänkuin juuri olisi antamaisillaan hänelle ensi suudelmaa.\n\n— Tiedätkö, että he läpi elämänsä ovat olleet näin? He ovat aivan\nyksinkertaisesti palaneet loppuun. Eero Holm sanoisi, että tällainen\nhellyys on nuorille ihmisille yhtä luonnoton kuin keväälle keltaiset\ntähkät.\n\n— Mutta mitä rakkaus sitten on, jollei juuri hellyyttä?\n\n— Se on polttoa. Mies ja nainen sytyttävät toisensa, kun tulevat\nlikelle toisiaan. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.\n\nHilja hätkähti ja vetäytyi vaistomaisesti kauemma. Hänet valtasi taasen\nhalu sanoa Mataristolle, että täytyy erota, hänen täytyy etsiä toinen\nasunto. Heidän käsitystensä eriäväisyys on sitä laatua, ettei hän voi\nsitä sietää.\n\n— Sinä olet sairas ja se tunne, josta puhut, on sairautta, pääsi\nhäneltä katkerasti. — Jahka sinä paranet, tutustutan sinut niihin\ntyttöihin, joiden kanssa seurustelen, niin saat nähdä, onko nainen\nsellainen käärme, jommoisena sinä häntä pidät. Kuinka minä vihaan teitä\nmiehiä, jotka alennatte naisen eläimeksi, ettekä häpeä sellaisena ottaa\nhäntä morsiameksenne ja vaimoksenne... Ihminen on korkeampi kaikkea\nmuuta, mies ja nainen ovat ihmisiä ja heidän täytyy olla yhdenarvoisia.\nHeillä on tahto, heidän täytyy tietää mitä he tahtovat ja heidän\ntahtonsa täytyy ohjata heidän tekojansa. Silloin ihminen on kaunis ja\nonnellinen, kun hän tahtoo, sanoi isä ennen.\n\nHilja oli puhuessaan nähnyt Matin piirteiden vetäytyvän siihen\nitsesyytösten epätoivoon, johon ne aina lopuksi johtuivat ja se teki\nhänet aseettomaksi kuten niin monesti ennen. Hänen soimauksensa ja\npikkuvanhat opetuksensa muuttuivat aina lopulta lohdutukseksi ja hän\noli lohdutuksissaan kekseliäs.\n\n— Ah, kun aika kuluisi ja Armas tulisi! saattoi hän huudahtaa, — niin\nArmas voisi selittää nämä asiat.\n\n— Minä olen varma, ettei hän tule kärsimään minua, sanoi Mataristo.\n\n— Erehdys, armollinen herra! nauroi Hilja. — Minä olen sinusta\nkirjoittanut niin paljon, että hän jo miltei tuntee sinut ja aina\nlähettää terveisiä.\n\n— Mutta tietääkö hän, että minä hänen morsiameltaan olen vienyt\nviattomuuden kertomalla kaikkia kauheuksia...?\n\nHilja kävi vakavaksi.\n\n— Hän tietää, että me olemme puhuneet kaikkinaisista elämän asioista\nja että sinä olet vienyt minulta tietämättömyyden.\n\n— Ja tietämättömyyden mukana elämän ilon...\n\n— Tietämättömyydessäkö sitten on elämän ilo?\n\n— Olet oikeassa. Se on syyttömyydessä ja sinä olet syytön.\n\n— Että sinä viitsit: minulla ei ole ollut tilaisuutta sentapaiseen\nsyyllisyyteen. Mutta kaikesta syystähän voi päästä. Isäni sanoi, että\nMestari aina seisoo särkyneen ihmisen vieressä ja katsoo lempein ja\nvakavin silmin ja sanoo: mene, äläkä silleen syntiä tee. Tässä samassa\nvuoteessa isäni makasi, tässä samassa paikassa... Sinä voit huoleti\ntulla papiksi, jos käsität Jumalan sellaiseksi kuin hän.\n\nJa Hilja rupesi kertomaan.\n\nHeillä riitti nykyään keskustelemista ja väittelemistä loppumattomiin.\nHilja kyllä muisti, ettei tämä ollut hermosairaan hoitoa, mutta Matti\nvakuutti saavansa mielenrauhan, kun saattoi puhua asioista, jotka\nvuosikausia olivat häntä painaneet ja joista koko hermostus osaltaan\njohtui.\n\nOmituisesti maailma muuttui heille molemmille.\n\nMatti näki naisen, jonka kanssa saattoi puhua toverillisesti, jonka\nystävyys oli valoisa ja lepoa tuottava, jonka hellyys lämmitti,\nsytyttämättä kuloa. Ehkäpä maailmassa on häntäkin varten sellainen\nnainen, ehkäpä rakkaus saattaa olla puhdas ja ylhäinen! Hän ikävöi\nsellaista naista, sellaista rakkautta! Usein hän joutui kuin\nhämääntyneeseen, mustaan verkkoon, kun ajatteli tuntejaan, joita ei\nvoi antaa, velkojaan ja epäsointuisaa väliä omaistensa kanssa. Hän\nkuvitteli hetkisen, että voi nousta ja käydä työhönsä, mutta kun\nheikkous sitten vakuutti hänelle, että täytyy parantua ensin, ei\nauttanut muu kuin asettua hiljaa olemaan ja silloin ei edessä enää\nollut musta, tahmea entisyys, vaan tulevaisuus, josta häämötti jotakin\nkirkasta ja onnellista.\n\nHiljalle oli elämässä tähän asti ollut yksi ainoa vakava ja juhlallinen\nkohta: isän viime vuosi. Kaikki muu oli iloista tai vallatonta. Rakkaus\nArmaaseenkin oli valoisa ja sen ikävöiminen suloinen. Kiintymys\nomaisiin ja ystävättäriin oli ollut hauskutus, kansa kaduilla oli ollut\nliikkeellä siksi, että kadut olisivat rattoisammat. Pieni, kaunis huone\nkotona oli kuin lämmin pesä, jossa hetken kipeät sulivat pois. Hiljalle\nolivat kipeätkin hetket olleet miltei sitä varten, että iloiset\nselvemmin tuntuisivat niitä vastaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin\nrivi sisäjärvimaisemia, joissa tuomi kukkii, koivu hymyilee ja järvet\nsiintävät.\n\nNyt oli kaikki ikäänkuin avartunut ja käynyt raskaammaksi. Kun hän\nkatseli huonettaan, tuntui siltä kuin siitä olisi kulunut pitkä aika,\nkun hän istui siellä Armaan kanssa ja oli nuori ja huoleton. Kun\nhän tuli kadulle, huomasi hän jokaisen ihmisen yksitellen ja antoi\nhänelle varoen tietä. Varsinkin huomasi hän talonpoikaisen näköiset\nylioppilaat ja mietti: mitähän huolta sinäkin kannnat? Jokainen\nihminen oli käynyt keskukseksi, jonka ympäri elämä kehräsi omituisia\nlankojaan — enimmäkseen surun ja tuskan lankoja. Sentähden täytyi\nhyvänä ja säälivänä antaa tietä jokaiselle. Vaikka he nauravatkin,\nniin heillä on suruja ja jollei heillä vielä ole, niin heille tulee.\nJoku vanha neiti asui sillä kulmalla, missä Haapasetkin ja Hilja oli\nusein nähnyt hänet päivänpaisteessa taluttamassa pientä koiraansa.\nHän oli niin kulunut ja hento, hän oli sitonut haaltuneen nauharuusun\nkoiransa kaulaan, koira värisi niinkuin sen aina olisi ollut vilu.\nTytöt olivat ristineet neidin \"Kyöpelittäreksi\" ja nauroivat häntä\nvasten kasvoja, kun astuivat ohi. Nyt oli vanha neiti Hiljan silmissä\nyksinäinen ihmisolento, jonka sydämen, muun puutteessa, oli pitänyt\nkiintyä koiraan... Humalaiset, jotka tahriintuneina mielettömin\nkasvoin tulivat vastaan Pitkälläsillalla, olivat hänen silmissään\nonnettomia ihmisiä. Ennen he olivat olleet vain inhon arvoisia...\nKun hän käveli Aleksanterinkatua ja pienet pojat huusivat hänelle:\nostakaa kengännauhoja! vihloi hänen sydäntään, sillä huuto avasi\nhänelle kokonaisia kärsimyksen ja puutteen koteja. Kun hän iltapimeässä\nEläintarhan tiellä näki ajurin kiidättävän silinteripäistä herraa ja\nnauravaa naista, puistatutti häntä ja hän tunsi onnettomuuden heidän\nnaurussaan. Viha, mihin hän ennen oli noussut, oli poissa. Kun hän\nnäki talonmiehenvaimon lakaisemassa pihamaata, tuli hänelle paha\nomatunto kaikesta mitä hän oli hänestä ajatellut, ja hän vaivasi\npäätään miettimällä eikö voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Ja minkä\nkumman takia hän oli pilkannut sosialistiylhäisöä yläkerrassa? Mitä\nhän heistä tiesi? Hän näki heidät joskus portaissa eikä tuntenut heitä\nvähääkään, mutta hän oli aina ollut valmis huvittamaan vieraita ihmisiä\nkaskuilla heistä. Kummallista! Minkätähden ihmiset yleensä pilkkaavat\nja raatelevat toisiaan? Minkätähden ei suuressa seurassa, jossa sitä\ntehdään, kukaan nouse vastaan, vaan kaikki istuvat niin mielellään\nsiellä missä pilkkaajat istuvat? Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä paljon\nmitään toisistaan. Kaskujen kertojat tuskin tuntevat ulkonaiset\ntapahtumat. Niistä kaukaisista voimista, joista ihmiselämä syntyy —\nperinnöistä ja olosuhteista, joissa ihminen muodostuu — ei tiedetä\nmitään, niitä ei asianomainen ihminen itsekään tunne. Kuinka voi vieras\nhäntä pilkata ja tuomita?\n\nHilja kysyi tätä itseltään täynnä ihmettelyä. Kummoiset hänen silmänsä\nennen olivat olleet? Oliko hän saanut silmäänsä lasisärön paholaisen\npeilistä, josta sadussa kerrotaan ja joka näyttää kaikki kierona ja\nvalheellisena? Vai oliko hän kulkenut silmät kiinni? Ja näkemättömin\nsilminkö kaikki nuo muut kulkivat, joiden huvi oli pilkkaaminen ja\ntuomitseminen? Tai paholaisen peilinsäröäkö he kantoivat silmissään?\nSillä jos saisi raottaa ihmisen sydäntä, niin ei häntä voisi muuta kuin\nsääliä ja helliä.\n\nHiljan mieleen johtui, että se sääli, joka nyt Matariston kautta\nhiljaisena, kipeänä ja kallisarvoisena onnena oli puhjennut hänen\nsielunsa pohjalle, mahtoi olla sukua sille tunteelle, jolla Kristus\nrakasti maailmaa.\n\nMestarin silmä näki ihmeellisesti ihmisen läpi, hän tunki kauas hänen\nesihistoriaansa ja ymmärsi, miksi hän oli juuri sellainen kuin oli.\nHienoin vaistoin tunsi hän vilpin ja tunsi missä sydän oli särkynyt\nja kypsä vastaanottamaan puhdistusta. Hän istui kaivolla puiden alla,\noli helteinen päivä ja häntä janotti. Valkoista hiekkaa myöten likeni\nnainen. Se oli kaunis ja Kristus luki kauniista kasvoista, naisen\nammentaessa vettä. Kasvot kertoivat paljon nauraneensa ja nauttineensa.\nNyt ei enää huvittanut nauraa, kaikki iljetti ja tympäisi. Häpeä ja\nhätä kuulsivat läpi.\n\nNainen oli ehkä juhlinut tämänkin yön, hän tuli uupuneena hakemaan\nvettä. Hän ei huomannut kulkijaa kaivolla ja kun hän häntä puhutteli,\noli hän vastaamaisillaan keikaillen ja nokkelasti, kuten oli tottunut\nvastaamaan miehille. Mutta hiljainen kulkija eristi hänet siitä\nmaailmasta, jossa hän oli ollut kotonaan, sielun yksinäisyyteen.\nHän ikäänkuin pyyhki pois kaiken sen vieraan kuonan, mikä aikojen\nkuluessa oli kasaantunut ihmisen paljaan, vilpittömän sielun päälle. Ja\nnainen löysi katumuksen puhdistavat kyyneleet ja särjetty sydän kävi\nmahdolliseksi syntymään uudestaan.\n\nHilja uskoi ajatuksensa Matille. Hän tunsi antavansa sielulle, joka\njanoisena otti vastaan kuin helteessä halkeillut maa sadetta. Joskus\ntuli hänelle pistävä tunne: \"Miksei Armas ole täällä, miksen hänelle\nsaa puhua?\" Mutta hän koetti lohduttaa itseään sillä, että heillähän on\nedessä pitkä yhdyselämä! Ja olihan Armas sanonut, että jota enemmän he\nehtivät imeä elämästä, sitä rikkaampina he liittyvät yhteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilläaikaa kun Hilja ja Matti koettivat selvitellä itselleen elämän\nongelmia, vietti ainoa, joka heidät näki, vanha, uskollinen Maali\nkeittiössään epäilyksen ja epätietoisuuden hetkiä heidän tähtensä.\n\nEnsin häntä vain oli suututtanut, että \"se tyttö\" lähtee kävelemään\ntuntikausiksi, antaa hänen avata ovea vieraille ja palaa helmat\nja kengät senpäiväisessä siivossa, lisäksi mokomankin ylioppilaan\nseurassa. Sillä vaikka Maali paljon piti Mataristosta, ei hän toki\nollut mikään Hiljan rinnalla. Hiljan olisi pitänyt tietää kenen kanssa\nlähti kävelemään. Maalia harmitti kaiken aikaa, kun Hiljan kengät\nolivat kuivamassa uuninkorvalla, ne olivat niin läpimärät, etteivät\nedes tahtoneet kuivaa. Kun ne vihdoin olivat kuivat kuin pukinsarvet,\nei Maali vielä voidellut taikka kiilloittanut niitä. Hän ajatteli:\nantaa Hiljan vähän kaivata niitä ja lopulta tulla kysymään. Ehkä hän\nparemmin muistaa toisen kerran, ettei pane kenkiään sellaiseen siivoon.\nVihdoin Hilja tulikin keittiöön ja rupesi liepastellen kertomaan, että\nLaina voi paremmin ja pikku Elli oli saanut ensimmäisen hampaansa ja\nterveisiä paljon lähetettiin Maalille. Ja näitä puhuessaan yritti\nhän käydä kenkiin kiinni. Maalia harmitti, ettei hän pyytänyt häntä\nsiistimään niitä — olisihan hän voinut pyytääkin! Hän koppasi\nkalisevan kuivat kengät hellankorvalta ja painui puulaatikon\nviereen niitä puhdistamaan. Sora ja lika olivat syöpyneet syvälle\nuurteisiin. Maali ei viitsinyt ruveta niitä voitelemaan, kelvatkoon\nkiilloitettuina. Hän harjasi minkä jaksoi ja pudotti kunkin kengän\nsaatuaan sen valmiiksi, korkealta lattialle eikä ollut näkevinään\nHiljaa, joka yhä siinä vieressä kertoi uutisia pappilasta. Saatuaan\nkengät valmiiksi ei hän antanut Hiljan ottaa niitä, vaan läksi\nviemään niitä Hiljan kamariin. Taisi tulla astutuksi hieman kovin\naskelin käytävässä ja kolistelluksi ovia. Vähän ajan perästä tuli\nHilja keittiöön, toi sinisen hameensa ja käski Maalia tekemään siitä\ntorihametta. Se oli hyvä hame — jos ruustinna olisi ollut kotona,\nei hän ikinä olisi sallinut sitä vielä antaa. No niin, kyllä hän,\nMaali, on palvellut tätä taloa niin kauan, että hän saattaa sen hameen\nsaadakin. Hän oli jo lauhtumaisillaan ja päätti, että jos Hilja nyt\ntulee ja panee kädet hänen kaulaansa, niin ei hän työnnä niitä pois. Ja\nkun ei Hilja tullutkaan, vaan meni menojaan, niin hän ajatteli, että\nolisihan hän saanut siitä hameesta kiittääkin. Ei tullut kiitettyä.\nMutta jahka hän nyt huomenna menee torille, niin hän tuo kukkakaalia,\njosta Hilja pitää, ja sunnuntaiksi linnun.\n\nHän sai torilta kauniin kukkakaalinpään, keitti sen aamiaiseksi ja\nodotti, että Hilja, niinkuin ennen, panisi kätensä hänen kaulaansa ja\nkehuisi kukkakaalia. Mutta tuskin Hilja maistoi koko kaalia eikä hän\npuhunut mitään. Vai niin vai, ajatteli Maali ja oli loukkaantunut.\nMutta sitten hänelle vasta tuli ihmettelemistä, kun Hilja ilmoitti,\nettei Maalin enää tarvitse viedä ruokaa herra Matariston huoneeseen\n— hän tekee sen itse. Hilja oli sitä sanoessaan oudon kankea ja\npuhui ikäänkuin vieraalla äänellä. Mitähän se Mataristo nyt olikaan\nkielinyt? Sitäkö, että hän joskus suutuksissaan oli paiskannut hänen\novensa kiinni? Tai jotakin muuta sellaista. Ja siitä nyt kannatti\npuhua!... Hilja sai kantaa ruuat herralle — hyvä oli vain, vähemmällä\nMaali pääsi! koetti Maali nauraen sanoa itselleen. Mutta kun Hilja\nkäsitöineen rupesi istuskelemaan Matariston kamarissa, kun hän oli\nsiellä Maalin siistiessä ja kun he lukitsivat oven ja puhelivat\nmyöhään illallakin, rupesi Maali epäilemään, että Hilja ei enää ollut\nihan viisas. Mitä ihmettä heidän Hiljalla saattoi olla puhumista\ntuollaisen talonpojan kanssa, vaikka se olikin ylioppilas? Hän rupesi\npitämään Hiljaa silmällä: Hilja kulki kuin unessa, tuskin hän näkikään\nMaalia. Kun häneltä piti kysyä jotakin ruuista, sai häntä aina etsiä\nMatariston huoneesta ja hän vastasi oudosti, niinkuin hänen olisi\npitänyt pusertaa esiin sanat. Monta kertaa hän oli aivan itkettyneenä.\nMitä se hävytön herra mahtoikaan hänelle sanoa? Kerran kun Hilja oli\ntanssiharjoituksessa, läksi Maali Matariston huoneeseen ja läksytti\nhäntä aika lailla siitä, että hän kehtaakin, kun ruustinna on poissa...\nJollei hän ymmärrä miten herrasväissä ollaan, niin on paras, että hän\nmuuttaa muualle. Ja se onkin paras! Mataristo ei vastannut hänelle\nhalaistua sanaa, tuli vain ihan punaiseksi. Kai se sentään ymmärsi\nhävetä! Ja Maali meni rauhallisempana keittiöön. Mutta seuraavana\naamuna karkasi Hilja kuin kiiliäinen hänen kimppuunsa ja huusi: \"Mitä\nMaali on tehnyt täällä eilen? Maali ei enää saa puhua sanaakaan herra\nMatariston kanssa.\" \"Vai on se kelvoton ollut kantelemassa! Tietääkö\nneiti, että minä olen osannut puhua ennenkuin neitiä oli maailmassa\neikä neidin tarvitse tulla opettamaan mitä minä saan puhua!\" Hilja\npurskahti itkuun ja kiirehti huoneeseensa.\n\nMinkätähden hän sitten ei tullut selittämään, miksi hän seurusteli sen\nherran kanssa? Maali päätti näyttää heille, ettei hyväksy sellaista.\nHän suuttui suuttumistaan, kun huomasi heidän liittoutuvan yhteen häntä\nvastaan. He puhuivat hänestä pahaa, hän tiesi ja tunsi sen. Hänen piti\nyksinään kantaa kuormaansa, eihän ollut ketään, jolle hän olisi voinut\npuhua. Heitä oli kaksi. Hän paiskeli ovia ja astioita. Voi, voi, olisi\nruustinna tietänyt — ja olisi maisteri tietänyt, ja entä maisterin\nomaiset, ja entä Jenny neiti! Ei päivääkään Jenny neiti olisi pysynyt\nsiellä kylpypaikassa Saksanmaalla! Kerran toki juoksi Hilja Maalin luo\nkeittiöön ja itkukin oli häneltä niin tulossa, että hän tuskin sai\nsanotuksi: \"Maali, miksi Maali on minulle niin äreä ja paha?\" Maali\ntunsi nyt jälleen lapsen, jota pienenä oli pitänyt polvellaan ja hänen\nteki mieli silittää sen päätä ja painaa se syliinsä, kuten silloin.\nMutta häntä pidätti jokin, tai hän odotti, että Hilja tulisi likemmä\nhäntä. Hilja toisti vielä saman kuin äsken, mutta ei liikahtanut\novelta, seisoi vain siinä ja pidätti kyyneliään. Tulkoon likemmä!\npäätteli Maali ja kovettui samassa eikä vastannut mitään. Mutta kun\nHilja oli mennyt pois, putosi hän tuolille istumaan ja itki.\n\nPäivällistä pannessaan pöytään näki hän Hiljan käsitöineen kiirehtivän\nMatariston huoneeseen. Silloin hänet valtasi vimma. Hän juoksi hänen\nperässään, kävi kiinni hänen käteensä, veti hänet pois ja viskasi\nmenemään sellaisella voimalla, että hän lensi ruokasalin seinää\nvastaan. Hän ei kärsi, että hän menee sinne!\n\nHilja nousi vastarintaan.\n\n— Maali! parkaisi hän kuiskaten ja juoksi hänen perässään keittiön\nkäytävään. — Eikö Maali ensinkään häpeä! Mitä tämä merkitsee!...\n\nMutta hän huomasi samassa seisovansa yksin hämärässä käytävässä. Hän\npakeni omaan huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun... Ei, Matti ei\nsaa nähdä, että hän on itkenyt! Onneksi oli hämärä päivä. Hän pyyhki\nkyyneleensä ja valeli silmiään.\n\nNyt on sota talossa ja hän, Hilja, siinä ehdottomasti joutuu tappiolle.\nHäntä ei kukaan tule uskomaan eikä ymmärtämään... Koettaisiko vielä\nselittää Maalille...? Siitä ei olisi apua. Ja Maali on kuitenkin ollut\nheillä niin kauan, hän on nähnyt Hiljan pienestä asti ja Hilja on\nniin monta kertaa puolustanut Maalia, kun äiti on yrittänyt häneen\nkyllästyä. Ja muistaessaan sanoja, joilla oli koettanut pehmentää äidin\nsydäntä, alkoi hänen oma sydämensä pehmetä. Hän toisti, tällä kertaa\nitselleen, miten kova palvelijan asema kuitenkin on, miten yksinäinen\nja yksitoikkoinen: aina vain sama työ, päivästä päivään ja vuodesta\nvuoteen. Maali oli kuitenkin ollut niin uskollinen.\n\nHilja läksi keittiöön.\n\nMaali seisoi toinen käsi kattilan varressa, toinen pitäen kiinni kantta\nja kaasi perunoista höyryävää vettä vesijohtoon.\n\n— Kuinka Maali voi kohdella minua sillä tavalla!\n\nMaali laski kattilan hellalle, avasi hanan ja virutti käsiään.\n\n— Herra Mataristo on kipeä, näkeehän Maali sen! Jos Maali olisi ollut\nhänelle ystävällinen, ei minun olisi tarvinnut ruveta häntä näin\nhoitamaan. Mutta kipeää täytyy kohdella hyvin, muuten ei hän parane.\n\nMaali pyyhki käsiään suurin liikkein ja kiukku kuohui hänessä.\n\n— Maali kulta... tämä on niin raskasta, eihän se Maalistakaan voi olla\nhauskaa... Eihän Maali enää tee niin. Minun kärsivällisyyteni loppuu\nkerran...\n\n— Niin minunkin! pääsi Maalilta ja paiskasi pyyhinliinan tuolille. —\nJollei tästä pelistä tule loppua, niin minä kirjoitan ruustinnalle ja\nJenny neidille...\n\n— Mutta Jumalan tähden, mitä Maali kirjoittaa?\n\n— Että neiti päiväkaudet ja yökaudet istuu herran kamarissa. Sen minä\nkirjoitan. Tietääkö neiti mitä kuudennessa käskyssä sanotaan?\n\n— Maalin pitäisi hävetä!\n\nHilja läksi. Hän tuli huoneeseensa täydessä itkussa. Hän oli ihan\nneuvoton, hän ei käsittänyt minne päin kääntyä. Hän ei osaa selittää\ntätä asiaa... se on totta! Ei kenellekään.\n\nRuoka jäähtyi hyvän aikaa pöydällä ennenkuin hän sai voimaa iloisena\nja tyynenä lähteä toimittamaan sitä Matariston huoneeseen. Senjälkeen\nhän pelkäsi ja karttoi Maalia. Kun hän vain kuuli hänen askeleensa\nkäytävässä, meni hän pakoon, tavallisesti Matariston luo, jottei Maali\nsaisi mennä puhumaan hänelle mitään pahaa.\n\nKerran hämärissä täytti Maali lamppuja ja astui koputtamatta Matariston\nhuoneeseen. Hän jäi kuin naulittuna ovelle seisomaan.\n\nHilja oli polvillaan vuoteen ääressä. He katselivat toisiaan silmiin,\nolivat hiljaa kuin kuvat ja puhuivat siinä. Eivät he huomanneet\nMaalia. Ensi hämmästyksen mentyä valtasi vanhan palvelijan halu lyödä\njalkansa maahan ja hän kopeloi jo esiliinaansa antaakseen sillä heitä\nkorville. Mutta samassa hän tuli uteliaaksi ja päätti kuunnella mitä\nhe sanovat. \"Se puhkesi esiin silloin\", sanoi herra, \"kun katselin\ntanssia tuolla vastapäätä. Sinä olet itse nähnyt kuinka he tanssivat...\nSinä lauantai-iltana, jolloin sinä kuulit minun itkevän.\" \"Muistan,\nmuistan\", vastasi neiti. \"Se teki silloin minulle niin pahaa.\" \"Älä\nenää ajattele sitä. Sinä tulet terveeksi ja julistat ihmisille tervettä\nelämäniloa...\" \"Niin, ehkä minä vielä voin, sinä olet sen opettanut\nminulle. Minä olen sinulle niin kiitollinen.\" Mataristo otti Hiljan\nkäden ja jäi sitä pitelemään, kasvot tähdättyinä kattoon.\n\nMaali ei enää voinut mokomaa katsella. Hän unohti lampun, palasi\nkeittiöön, istuutui tuolille ikkunan ääreen ja tuijotti tummaan juovaan\nlattiamatossa.\n\nNyt oli tosi käsissä. Tähän asti hän oli pitänyt kaikkea jonkinlaisena\nleikkinä, mutta nyt hän ymmärsi, että he pitivät toisistaan. Hilja,\nkihlattu morsian, oli unohtanut maisterin, sellaisen hienon miehen,\ntällaisen moukan takia. Kyllä nyt ruustinnan tulee paha mieli ja mitä\nJenny neiti tekeekään! Syyttävät vielä häntä, Maalia, ettei hän ole\npitänyt huolta Hiljasta.\n\nHän purskahti itkuun ja hänen surunsa oli kipeämpi kuin koskaan ennen.\nJos Hilja nyt olisi tullut keittiöön, niin hän olisi tavannut Maalin\nsydämen avoinna, Maali olisi puhunut hänelle koko huolensa, varoittanut\nhäntä ja rukoillut häntä lakkaamaan tällaisesta rumasta pelistä. Mutta\nHiljaa ei kuulunut. Käsistään, jotka hajusivat lamppuöljyltä, Maali\nmuisti mille asialle äsken oli mennyt sisään. Hilja ei tullut pyytämään\nedes öljyä — no niin, näkiväthän he pimeässäkin tehdä pimeydentöitään!\nJa kun Maali syvemmältä ajatteli, mitä kaikkia he voivat siellä tehdä,\ntuli hänen äskeisen hyvän sydämensä ympäri kuin kuori, joka kovettui\nkovettumistaan. Hän vuoroin vihasi heitä niin, että rukoili Jumalaa\npäästämään tulta ja tulikiveä heidän päälleen, vuoroin itki ja voihki.\nHänestä tuntui siltä kuin ei mikään enää olisi ollut paikallaan, kuin\nkoko talo olisi ollut hajoamistilassa. Illallista valmistaessa olivat\nhänen jalkansa niin raskaat, että hänen pari kertaa täytyi istuutua\nlepäämään. Ei, kyllä hänen nyt täytyy kirjoittaa ruustinnalle.\n\nHän haki jo laatikosta esiin vaaleanpunaisen paperinsa ja kotelon,\nmutta hänen kyyneleensä valuivat paperin päälle ja tärvelivät sen. Ja\nsitten tuli ajatus: jos Laina siellä on kuinka kipeänä ja ruustinna\nlähtee suinpäin kotiin. Tai jos Jenny neiti saa sydämenhalvauksen, kun\nkuulee tällaiset uutiset, hän kun niin rakastaa tätä Hiljaa. Ja niinhän\nhänkin, Maali, on rakastanut! Ja taas valuivat hänen kyyneleensä. Ei\nhän sinä yönä saanut unta, hän ajatteli vain tätä häpeää ja hävitystä.\nVasta aamuyöstä hän nukkui ja silloin hän näki unta.\n\nHän oli pakkaavinaan tavaroitaan. Hänen kirstunsa, jonka hän oli\nsaanut kotoa äidiltään ja joka muuten aina oli vinnillä, oli olevinaan\nkeittiön lattialla ja hän kopeloi sen ääressä. Hilja tuli keittiöön\nja toi hänelle käärön. Hän nauroi niinkuin hän ennen oli nauranut ja\nhiukset olivat pörröiset, kuten ne tämän viime taudin jälkeen olivat\nolleet. Maali aukaisi käärön, mutta siinä oli se kaunis, valkoinen,\npitkä silkkihuivi, joka oli kuin harso vain ja jota ei Hilja ollut\nraaskinut käyttää kuin joskus teatterissa. Niin Maali sanoi Hiljalle,\netteihän hän tätä voi ottaa, tämähän on sulhasen lahja. Mutta Hilja\nsanoi vain: ota pois, minulla on jo toinen parempi. Silloin Maali\notti huivin ja pani kirstuun ja kannen kiinni. Ja samassa hän heräsi,\nselkosi ihan selväksi ja uni oli ilmielävänä hänen edessään, niin\nettä hän melkein silmillään haki kirstua keittiön lattialta. Hän oli\nnukkunut niin kauan, että päivä jo tuntui ja kello löi puoli kahdeksan,\nmutta ei hän malttanut olla katsomatta unikirjaan ja unikirja sanoi,\nettä matkaan valmistautuminen tietää elämänmuutosta.\n\nElämänmuutosta! Yhtäkkiä hänelle selveni, että hän tulee muuttamaan\ntästä talosta. Ilman sitä unta ei sellainen olisi tullut hänen\nmieleensäkään. Mutta tämän unen perästä ei hänellä enää ollut\nristiriitaa eikä valintaa. Se oli valmis asia, että hän muuttaa. Hän\nvain ei ollut selvillä siitä, lähtisikö sill'aikaa kun ruustinna oli\npoissa, vai odottaisiko. Mutta kun ruustinna tulee kotiin, niin ei hän\npäästä häntä pois... Hänen täytyy nyt vain olla niin kauan, että saa\npalkkansa. Hän ei viitsi sitä pyytää, eipähän ensi päivään enää ole\npitkä aika. Kaippa tässä synninpesässä jaksaa olla niin kauan!\n\nMutta vaikeaksi se hänelle tuli. Hän tapasi heidät vielä kerran sillä\ntavalla — mitä lienevät tehneet, vaikka olisivat suudelleet — ja\nkarkasi taas keittiöön itkemään kuten edelliselläkin kerralla. Mutta\nsilloin Hilja tuli perässä. Niillä samoilla käsillä, joilla Maali oli\nnähnyt hänen painavan senkin kunnottoman kättä, hän ilkesi yrittää\nhänen kaulaansa — Maali paiskasi Hiljan menemään ja sylkäisi maahan.\n\n— Mutta Maali! puhui Hilja kauniisti kuin käärme. — Mitä tämä nyt on?\nEikö Maali minua tunne pienestä asti? Eikö Maali luota minuun, vaikka\nMaali mitä näkisi ja vaikka näyttäisi kuinka pahalta...? Niin minä olen\nMaaliin luottanut...\n\nMaalin teki mieli sanoa, että niin hän onkin neitiin luottanut, mutta\nihmisen täytyy uskoa omia silmiään. Itku ja kiukku sulkivat kuitenkin\nhänen kurkkunsa ja Hilja läksi. Menköön, onhan hänellä nyt lohduttaja!\n\nNiin elivät, toisiaan kiduttaen nämä molemmat, jotka koko Hiljan\neliniän olivat viettäneet ystävinä saman katon alla. Ei heille\nmaittanut ruoka eivätkä he nukkuneet öisin, he välttivät toisiaan\nja kun pakosta täytyi puhua, eivät he katsoneet toisiaan silmiin.\nHe tunsivat seinien takaa toistensa vihan, he halusivat molemmat\nulospääsyä tästä mahdottomasta tilasta, mutta loittonivat\nloittonemistaan toisistaan. Hilja oli päättänyt, ettei enää yritä\nhieroa sovintoa. Maali näki kuukauden ensimmäisen päivän likenemistään\nlikenevän ja talo ja Hilja ja kaikki kävi hänelle vieraaksi.\n\nUni oli kuin olikin Jumalan lähettämä. Eihän hän kuitenkaan ikäänsä\njaksaisi palvella täällä. Tosin tulisi vähemmän työtä, kun Hilja\njoutuisi naimisiin. Jos joutuu! Sillä milläpä tuollainen vätys kuin\nMataristo elättää vaimoa, ja maisteri ei ikinä enää huoli Hiljasta.\nTuntui kuitenkin oudolta erota näistä pöydistä, tuoleista ja\nkattiloista, jotka hänen käsiensä alla olivat kuluneet. Ja kun hän\nkatseli hyllylle, jolla kuparit kiilsivät, ruokasäiliön ovelle, jonne\nHilja pienillä nauloilla oli pannut jouluyön kuvan, ja piirongille,\njolla herrasväen antama muistikello tikutti, niin itki hän kuumia\nkyyneliä. Ei hänen enää ollutkaan ikävä ihmisiä, vaan huoneita ja\nhuonekaluja. Tuo sänkykin oli ollut hyvä sänky. Niillä on siellä maalla\nniin huonoja...\n\nMutta mitä ruustinna sanookaan ja Jenny neiti, kun ei häntä ole! Kyllä\nHilja silloin saa läksyn. Ja kyllä hänelle tulee kärsimistä muutenkin.\nEi hän sentään laisinkaan ole osannut antaa Maalille tarpeeksi arvoa.\nOn ryvettänyt helmat ja kengät ja Maali on siistinnyt. Ei sellaista\njokainen tee, varsinkaan eivät nykyajan piiat. Ne ovatkin neitejä ne!\nJa kun Hiljan alussa täytyy käydä torilla — kyllä hän vielä katuu,\nettä ajoi Maalin pois talosta. Ja minkä hän sitten tänne saa? Kukaties\nsellaisen, joka päästää kuparit mustumaan ja pitää keittiön täynnä\nakkoja ja ehkä kuljettaa miehiäkin! Maali vihasi seuraajaansa jo\nedeltäkäsin. Mutta niinhän Hiljakin eli!\n\nKaikki tuttavat huomasivat miten huonoksi Maali lyhyen ajan kuluessa\noli mennyt. Maidonkuljettaja kysyi joka aamu, mikä ihme Maalia vaivaa.\nLeipuripuodissa, makkarapuodissa ja torilla oli kaikkien suussa\nsama kysymys. Maali ei sanonut oikeaa syytä, selitti vain, että\nmahtoi olla jokin sisällinen vaiva. Mutta sitten rupesi paholainen\nkiusaamaan häntä. Se kopeloi ruokasäiliössä, kolisi käytävässä, tuli\novea avaamatta keittiöön, istuutui hänen vuoteensa laidalle ja katsoi\nhäneen ihan niinkuin Hilja oli katsellut ylioppilaaseen. Hän meni\npeitteiden alle piiloon, mutta näki sen sittenkin. Vasta kun hän sai\ntulta tikkuun, se hävisi. Välistä se makasi niinkuin musta koira\nkipparassa tuolin alla. Hän koetti heittää sitä kengällään, mutta ei\nse liikahtanut ja vasta kun hän otti tulta, se hävisi. Hän kävi niin\nheikoksi, että vapisi.\n\nEräänä aamuna, kun maidonjakaja taasen rupesi kyselemään mikä häntä\nvaivaa, laukesi hänen suunsa side. Ensin hän vain puhui unestaan ja\nmiten se oli lähetetty valmistamaan häntä lähtöön tästä talosta,\nmissä hän niin kauan oli ollut. Mutta tuntui helpottavalta puhua ja\nkun toinen vielä kysyi, tuli hän kertoneeksi enemmänkin. Illalla\nmaidonjakaja palasi, sai kahvia ja kuuli kaikki mitä Maali oli saanut\nkärsiä.\n\nJa samalla kun Maali oli saanut puhutuksi, väheni tuska, kiintymys\ntaloon, huonekaluihin, kaikkeen ikäänkuin katkesi. Talon kunnia ei enää\nollut hänen kunniansa, olkoot ja eläkööt miten tahtovat. Ei hän enää\nvihannut Hiljaa eikä Mataristoa, kuten vielä eilen. Hänen oli jo paljon\nhelpompi olla, hän sai jo syödyksi ja nukutuksi. Ystävällisempänä kuin\nmoniin aikoihin avasi hän oven talon vieraille. Herra Angervokin oli\npalannut kaupunkiin. Ainoastaan ajatuksen mennessä ruustinnaan ja Jenny\nneitiin, vihlaisi Maalin sydäntä, mutta hän asetti heille vastapainoksi\näitinsä maalla ja mietti jo, mitä panee ylleen, kun ensi kerran lähtee\nkirkolle.\n\nHän puhui nyt varsin helposti suunnitelmistaan sekä leipuripuodin\ntytölle että kirjeenkantajalle ja jokaiselle joka vain halusi kuulla.\nSalaisuus, joka kerran oli painanut hänen tuntoaan, valui kevyesti\nhänen huuliltaan ja alkoi kiertokulkunsa huulilta huulille, keittiöistä\nkeittiöihin, kahvipöydistä kahvipöytiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilja ei mitenkään salannut suhdettaan Mataristoon. Hän saattoi\niloisesti kertoa vierailleen: \"Nyt hän on parempi. Hän saa jo unta. On\nniin äärettömän hauskaa puhua hänen kanssaan. Hän on paljon ajatellut.\nMe valvoimme ensin yökaudet, meillä oli niin paljon puhumista.\" Hän ei\nlaisinkaan huomannut, että ihmiset oudosti katselivat toisiinsa häntä\nkuunnellessaan. Kerran meni Hilja avaamaan ovea punoittavin poskin,\nhiukset epäjärjestyksessä. Angervo sattui tulemaan kysymään Mattia.\nHilja selitti silloin, hiukan hämillään kasaten hiuksiaan päälaelle,\nettä hän juuri oli lukenut hänelle ääneen. He lukivat \"Viimeistä\nateenalaista\" ja olivat sellaisessa jännityksessä, että heräsivät\nkuin muihin maailmoihin, kun kello soi. Hän ei olisi tahtonut päästää\nAngervoa Matin puheille ja pyysi häntä saliin istumaan, mutta Angervo\nvain seisoi kynnyksellä, oikoen yläruumistaan ja puhuen kiusallisen\nselvästi:\n\n— Minä olen kuullut, että ystävämme Mataristo on sairaana. Tahdoin\nheti pääkaupunkiin tultua rientää kuulemaan miten hänen laitansa\non, jotta voisin rauhoittaa hänen omaisiaan, jotka tulivat hyvin\nlevottomiksi hänen taudistaan. Eikö hän asu tässä huoneessa, niinkuin\nennen? Minä...\n\nHilja huomautti, että hänen täytyy ilmoittaa Matille vieraan tulo. Hän\nlikeni jo ovea, kun Angervo keskeytti:\n\n— Ei suinkaan hänen tilansa saata olla niin huono, koska hän voi\nkuunnella runojakin...\n\nHilja katsoi häntä pitkään ja ilkeä vastaus tunki huulille, mutta hän\npuraisi sen poikki ja läksi Matin huoneeseen. Hänen koputuksensa oli\nlyhyin mahdollinen ja hän puhui siellä kuiskaten. Mataristo pelästyi,\nsairas heleys puhkesi heti hänen kasvoilleen. Ei kuitenkaan ollut\nmahdollista kieltää Angervoa pääsemästä hänen puheilleen. Hilja\nhuomautti Angervolle ärsyttävän kohteliaasti, ettei hän koskettaisi\nmitään ikäviä asioita, jottei Matti kiihtyisi: hänellä oli vielä hiukan\nkuumetta. Angervo loi häneen vihreähtävän, sanattoman katseen ja sulki\ntarkasti oven jälkeensä.\n\nHilja oli levoton. Hänen teki mielensä odottaa oven takana, että vaaran\nsattuessa heti olisi valmis rientämään avuksi. Häntä hävetti vaania\nsillä tavalla, mutta hänen oli mahdoton päästä aavistuksesta, että\njotakin pahaa oli tulossa. Lisäksi häntä hermostutti pelkästään se,\nettä Angervo oli talossa. Angervo viipyi arveluttavan kauan. Hiljalle\noli tunti kuin kolme tuntia ja hän rupesi jo miettimään eikö olisi\noikeutta keskeyttää keskustelua. Hän sai siihen mielestään tilaisuuden\nkun herrojen äänet alkoivat käydä kovin kiihtyneiksi.\n\nHän ei taaskaan malttanut koputtaa Matin oveen perusteellisesti eikä\nodottaa vastausta. Hän astui huoneeseen varmana ja kotiutuneena.\n\nMatti oli istumassa vuoteessaan, Angervo seisoi peilin ääressä.\nMolemmilta katkesi kiihtynyt puhe, kun Hilja ilmestyi heidän eteensä.\nAngervo tuijotti häneen täynnä loukattua hämmästystä, Matin kuumeiset\nkasvot sanoivat: minkätähden sinä tulit?\n\n— Herra Angervo! koetti Hilja puhua kohteliaasti ja hiukan\nleikillisesti hymyillen, — minähän kielsin teitä kiihtymästä ja\nkiihdyttämästä.\n\nAngervo katsoi häneen kuin loukattu pyhimys.\n\n— Pyydän anteeksi, jollen voi olla tarpeeksi kohtelias, mutta minun\ntäytyy kysyä, millä oikeudella neiti Haapanen täällä kieltää tai käskee.\n\nHiljan kasvot lensivät punaisiksi, pää nousi taistelunhaluisesti ja\nsilmät ilmaisivat peittelemättä, ettei hän siedä tuota miestä.\n\n— Minä kiellän ja käsken ystävän... hoitajan oikeudella, sanoi hän.\n\nAngervon etusormi liikkui levottomasti ylös, alas takin pieltä ja kaula\ntaipuili, miehen valmistaessa sanottavaansa.\n\n— Tämä on, lievinten sanoen, kummallista. Minä tulen tänne isän ja\nsisaren puolesta ja minua...\n\nMataristo koetti kiusaantuneena rauhoittaa häntä.\n\n— Älä nyt suutu. Neiti Haapanen on niin ystävällisesti koettanut saada\nminua paranemaan. Lääkäri...\n\n— Sinun olisi viisaampaa varoa tätä ystävällisyyttä...\n\nHiljan valtasi ylenannettu halu hämmästellä hänen kanssaan ja hän sanoi\njo:\n\n— Ja entä teidän ystävällisyyttänne sitten...!\n\nMutta samassa hän huomasi, ettei se laisinkaan sovi hänen\nsairaanhoitajatarasemaansa ja hän ehdotti arvokkaasti, ettei Mattia\nenää väsytettäisi, vaan että keskustelu jätettäisiin toiseen kertaan.\nJos se on tarpeellista, lisäsi hän.\n\n— Minä vakuutan, että jos tulen, teen sen yksinomaan tämän sairaan\nomaisten toivomuksesta. Minulla ei ole vähintäkään halua tänne.\n\nKun Angervo oli mennyt, syntyi Hiljalle ja Matille kiusallinen\nselvittely. Matti oli onneton siitä, että Angervo oli suututettu.\nTies miten hän käsittikään sen, että Hilja tuli hänen huoneeseensa ja\nettä he sinuttelivat toisiaan. Hilja muisti, että hän säälittä oli\narvostellut Angervoa, katui ja lupasi ensi kerralla koettaa parantaa\nmitä oli rikkonut.\n\nKaroliina oli kysynyt rahojaan ja tahtoi korkoja. Isä yhä suri, ettei\npojasta tullut pappia ja sisar rukoili alituisesti hänen puolestaan.\nHe toivoivat, että hän tulisi kotiin sairastamaan, sisar lupasi häntä\nhoitaa. Monien kyselyjen kautta sai Hilja selville tämän kaiken.\n\nMatti oli joutunut sen omituisen mielialan valtaan, jonka tervehdys\nkotipuolesta herättää. Hänen silmiensä edessä välähti kotipirtti,\nikkuna, jonka ääressä mummo oli istunut, navetta vinttikaivoineen,\npihamaa ja sen syviksi tallatut polut. Syyttävä ääni puhui hänessä:\nhe odottivat sinusta iloa, he panivat viimeiset varansa sinun\nkouluttamiseesi — sinä petit heidät ja jätit heidät yksin raatamaan,\nsinä tuotat heille ilon asemesta surua. Nytkään ei sinulla tule olemaan\nvoimaa lähteä heidän luokseen, koska sinulla on parempi täällä. Niin\nsinä olet herrastunut, niin sinä olet pettänyt omaisesi. Se on tuon\nhienon, kauniin neidin syy.\n\nTätä ei hän sanonut Hiljalle, mutta Hilja tunsi, kuinka nurjuus ja\nluottamuksen puute tuli heidän välilleen. Kun hän koetti päästä niihin\nkäsiksi selvittääkseen heidän väliään, painui Matti vaitioloon. Hilja\nlakkasi kysymästä ja vetäytyi omaan maailmaansa.\n\nYksin jäätyään hän äkkiä huomasi miten vieraiksi Armaan kirjeet olivat\nkäyneet ja alkoi toistella itselleen erinäisiä kohtia.\n\n\"On sunnuntai. Tiedät, etten mielelläni tungeskele sunnuntaiyleisön\njoukossa, mutta tänään minä menin. Vietin — niin, en tiedä olivatko ne\ntunteja, minuutteja vaiko vuosia, sillä iäisyydessä ei niistä pidetä\nniin tarkkaa lukua kuin ajassa — seisoen Mona-Lisan edessä. Minä\npääsen ehkä joskus tuon hymyn perille, joka on pohjaton ja salaperäinen\nkuin itse elämä.\"\n\n\"Minun sankarini on rypenyt kuten lapsi leikkien rypee katuojassa,\njosta saasta lykätään valumaan alas. Hän on ryysyisenä astunut köyhien\nkapakkaan, jonne haaksirikkoiset ajalehtivat unohtamaan ja ilotyttö on\nrientänyt häntä vastaan maalatuin huulin ja ojentanut ne suudeltaviksi.\nMutta heidän suudelmansa on ollut kuin se, jonka Maria Magdalena painoi\nMestarin jalkoihin... Minä olen seurannut tätä suurta lasta kapakasta\nkapakkaan, olen torkkunut samojen tahmeiden pöytien ääressä, joita\nvastaan hänen humaltunut päänsä painui, olen nähnyt pelipirun kiiluvan\nsilmissä ympärillä. Ja minä olen, mitellessäni näitä ihmisyyden\npohjavesiä, tuntenut ihmeellistä kohotusta sielussani.\n\nSinä valkea tyttö, sinä liljani, ymmärrätkö tätä?\"\n\nHilja jähmettyi. Hän oli totisesti joutunut kauas Armaasta. Oliko\nArmas muuttunut vai oliko hän muuttunut? Jos hän, Hilja oli muuttunut,\nniin oli se Matin syy, se johtui siitä, että hän niin paljon oli\nseurustellut Matin kanssa, niin paljon saanut häneltä ja niin paljon\nantanut hänelle. Ei, hän ei tahdo joutua kauas Armaasta, hän ei voi\nelää erossa hänestä! Hän tahtoo poistaa kaiken, joka tulee heidän\nväliinsä. Hänen täytyy ajaa talosta tuo vieras ihminen!\n\nEi, on olemassa paljon viisaampi keino: hän parantaa hänet ja saa hänet\nsitten helposti ymmärtämään, että on viisainta erota! Hän koettaa\nkaikin keinoin jouduttaa potilaansa paranemista. Hän suuntaa kaikki\nvoimansa siihen. Hänen täytyi hyvällä ruualla, iloisella mielellä,\nkaikilla mahdollisilla neuvoilla saada paranemista edistymään. Ja\nAngervon hän tästä lähtien ajaa tykkänään pois, jo ovelta, hän ajaa\njokaisen, joka tulee häiritsemään. Päätös oli hänen tunnossaan ei yksin\noikeutettu, vaan ainoa mahdollinen. Hän menetteli sen mukaan.\n\nJa taas hän saattoi kirjoittaa sulhaselleen luottavasti ja avonaisesti.\n\nHe olivat jonkin päivän perästä päässeet Matin kanssa ymmärtämykseen\nja sopusointuun. Tuntui taas hyvältä ja turvalliselta. Eräänä iltana\nistuivat he yhdessä ja hämärä kääri rauhoittaen esineet pehmeyteensä.\nRaitiovaunun kellokin soi kadulta kuin villavaatteen sisästä, hiillos\nriutui. Hilja istui lattialla tuijottaen pesään, katsellen hiilten\nhuokunaa ja sitä hopeanvalkoista nöyhtää, joka hiilistä hajaantui\nsavutorveen.\n\n— Etkö usko, että taiteen kaipuu, kauneuden ikävä... kaikki sellaiset\nalkuaan ovat samaa kuin uskonnon tarve ihmissielussa?\n\n— Uskon. Ihmiset hakevat kohotusta sielulleen, kukin omalla tavallaan.\n\n— Saat nähdä, että sinusta tulee pappi. Sinä olet niin uskonnollinen\nluonne.\n\n— Kun minä joskus saisin tuntea Jumalan suoranaista läsnäoloa,\nsellaista, jota sinä olet tuntenut. Ehkäpä sen voisi tehdä järjenkin\navulla — minä olen viime aikoina ruvennut uskomaan siihenkin,\nmutta olen saanut päähäni, että minun pitäisi voida tuntea jotakin\nyliluonnollista...\n\n— Ja sitten sinä saarnaat ihmisille mitä rakkaus on ja mitä ystävyys.\nAjattele, kuinka isäsi ja sisaresi tulevat iloisiksi, jos sinusta tulee\npappi.\n\n— Pelkään, ettei minusta tule pappia heidän mielensä mukaan.\n\nHe vaikenivat. Äänettömyys solui hyväätekevänä sanojen väliin. Ruutu\ntärisi, kadulla ajettiin. Hiilos oli sammumaisillaan, Hiljan kasvot\nhehkuivat ja hiukset vivahtivat sinipunervaan. Mataristo makasi kädet\nrinnalla ristissä, silmät tähdättyinä seinään. He eivät voineet nähdä\ntoisiaan, sillä he olivat selin päin.\n\n— Oletko ajatellut Kristuksen ja Maarian suhdetta — tarkoitan Martan\nja Latsaruksen sisarta? Se oli juuri sellainen kaunis ystävyyssuhde.\nSiitä sinä saarnaat!\n\n— Niin, vastasi Matti. — Paljosta olisi saarnattava, paljon\nselvitettävä.\n\nHän tuli ajatelleeksi ihmisjoukkoa, jotka harhaavat väärinkäsityksessä,\nrepien ja raastaen toisiaan. Vanhemmat pakottavat lapsia omiin uomiinsa\nja katkeroituvat, kun ei se onnistu. Lapset tallaavat mielikuohussaan\nja uudenjanossaan jalkainsa alle kaiken vanhan ja lähtevät maailmalle\nirtirevittyinä kuin lehdet puusta. Vanhukset itkevät kotona ja\nkoettavat rukouksillaan palauttaa kadonneita. \"Kadonneet\" kantavat\npahaa omaatuntoa ja pakottavat sitä maailman melskeessä vaikenemaan...\nSe on vanha taistelu isäin ja lasten välillä — täytyykö niin olla?\nEikö saarnoilla ja opetuksilla saata lieventää kärsimystä?\n\nTelefoni soi.\n\nBritta Vaarnakoski soitti varsin kiukkuisena.\n\n— No, kotonako sinä vielä olet? Etkö sinä taaskaan tiedä, mistä on\nkysymys?\n\n— Tanssiharjoitus! pääsi Hiljalta ja hän muisti nyt, että Elsa\npitkässä telefonikeskustelussaan aamulla oli sen hänelle ilmoittanut.\n\n— Niin juuri. Tanssiharjoitus! Me olemme täällä jo odottaneet puoli\ntuntia. Neiti Höökillä on aina kiire, kuten sinun pitäisi tietää,\njollet meistä muista välittäisikään. Se sairaanhoito tietysti on\nsinulle tärkeämpi kuin kaikki muut...\n\n— Minä lähden heti! keskeytti Hilja hänet ja paiskasi telefonin kiinni.\n\nMutta hän ei heti lähtenyt, sillä hänen täytyi ensin pukeutua. Vaikea\noli riistäytyä irti kodin pehmoisesta lämpimästä. Hän pelkäsi lisäksi,\nettä Maali tulee häiritsemään Mattia.\n\nKadulla elokuvateatterin edustalla oli taasen tungos. Raitiovaunua ei\nnäkynyt. Hän asteli puolijuoksua seuraavaa pysäkkiä kohti, hän näki\nyksitellen joka ihmisen ja huomasi heidän jalkineensa. Vedet kiilsivät\ntyyninä molemmin puolin siltaa. Pilvet kuvastuivat kalvoon kuin\njättiläiskokoiset munanvalkuaiset, jotka ovat rikkoneet kuorensa ja\npursuneet veteen.\n\nRaitiovaunu tuli. Hilja hyppäsi sillalle ja jäi siihen seisomaan.\nPieni, vanhanpuoleinen herrasmies seisoi taempana ja tupakoi. Hän yski,\nrintaansa pidellen, ja sylkäisi yli kaiteen kadulle.\n\nKyllä ne nyt Vaarnakoskella ovat sanoneet hänestä, Hiljasta, yhden jos\ntoisen kovan sanan. Onhan hän sen ansainnut, sillä kuinka saattaakaan\nunohtaa asian, jonka on ottanut tehtäväkseen! Hän ei enää tästäpuoleen\nota tällaisia tehtäviä. Ne ovat kuitenkin niin vähäpätöiset ja\nturhat... Tupakka tekee pään kipeäksi. Minkätähden sallitaan\ntupakoimista junasillalla! Varmaan tuo miesraukka polttaa unohtaakseen\njotakin ikävää. Miksei antaisi hänen polttaa!\n\nHilja huomasi olevan ajan astua vaunusta ja tuli suurelle kadulle,\njolla ajurinrattaat rämisivät, automobiilit puhkuivat ja korkeat\nkivimuurit kertasivat äänet. Kauppapuodissa, jonka ikkunoissa oli\nnäytteillä heleäposkisia vahaihmisiä uusissa takeissa, vedettiin alas\nikkunansuojustimia. Viereisen kaupan ikkunassa seisoi kaksi poikaa\nsuuren kuvan edessä, joka esitti alastonta naista. Hilja suikahti\nporraskäytävään ja juoksi ylös portaita, nolona ja hermostuneena.\nPainaessaan kellonnappia veti hän syvältä henkeään kootakseen voimia\nsiihen, mikä häntä odotti. Elsa avasi.\n\n— Aijaijai! puhui hän kuiskaten ja syleili tulijaa, — ne ovat sinulle\nkovin vihaisia. Mutta älä sano, että olet istunut sen sairaan pojan\nluona, vaikka olisitkin sen tehnyt. Sano, että olit kävelemässä tai\njotakin muuta. Joskus sitten kerrot totuuden. Minä en soisi heille sitä\nvoittoa.\n\nHilja ei ehtinyt vastata, sillä he olivat jo salin kynnyksellä.\n\nHuone oli tyhjänä, sähkökruunu valaisi autiota lattiaa. Linda\nKaisla ja Kaino Autere seisoivat kaulatusten puhelemassa ruokasalin\novella. Heiltä pääsi: \"Hän on tullut!\" Ruokasalista vastattiin: \"No\nvihdoinkin!\" ja tytöt tölmäsivät yhtenä mylläkkänä saliin alkaen\nasettua asentoihinsa. Antamatta kenellekään kättä, juoksi Hilja, veri\nposkilla, paikalleen, neiti Höök nyökäytti hänelle niukasti päätään\nja rouva Forsberg uhkasi häntä sormellaan, huulet puserrettuina\njonkinlaiseen hymyyn. Hän asettui soittokoneen ääreen ja neiti Höök\ntuli uunin eteen, keskelle pitkää seinää.\n\nHilja oli häpeillään. Tullessaan tähän ympäristöön hän ikäänkuin\nmuuttui entisekseen. Kun tytöt kuiskasivat hänelle, että neiti Höök\nmatkustaa iltajunalla, joten tuskin voi tulla ainoaa harjoitusta\nseuraavalla viikolla, tunsi hän laiminlyöneensä jotakin kovin\ntärkeää ja päätti koettaa parastaan. Ja hänen ruumiinsa olikin sekä\nmielenliikutuksesta että jännityksestä notkea ja taipuisa. Hän\nviehättyi ja hurmaantui, ihanaa oli tanssia. Muutkin tytöt olivat\nhermostuneet, sähkö ilmassa oli tartuttanut heidät ja he tanssivat\nhyvin. Neiti Höökin piirteet sulivat sulamistaan ja tanssin loputtua\ntaputti hän tyytyväisenä käsiään.\n\n— No siinä te nyt näette! huusi Elsa voitonriemuissaan, — se ei vielä\nkoskaan ole mennyt näin hyvin.\n\n— Se on totta, sanoi Tyyne Leinonen ja keinutteli, kädet lanteilla,\nyhä tanssisävelen mukaan, — se ei oo vielä koskaan männy näin hyvin.\n\nMutta pieni Meri liukui yli permannon, karkasi rouva Forsbergin kaulaan\nja alkoi pyytää, että tanssi otettaisiin uudelleen. Kun oli niin\njumalallisen hauskaa tanssia!\n\n— Voi lapsia! huokasi Elma Vaurio, helistellen rannerenkaitaan. —\nKaikki niitä huvittaa.\n\nMutta vaaleat tytöt, Meri Nikkilä ja Anni Koskinen piirittivät Elman,\nsyleilivät ja silittivät häntä niin, että hänenkin täytyi innostua.\nTäti Forsberg asettui uudelleen soittamaan, tanssi otettiin uudelleen\nja meni yhtä loistavasti. Neiti Höök saattoi lähteä levollisena.\n\nHilja oli kotiutunut entiseen ympäristöönsä, hän havahti kuin outoon\nmaailmaan, kun hänet teepöydässä vaadittiin tilille viipymisestä.\n\n— Minä unohdin... Niin, ei muuta: minä unohdin, sanoi hän. — Se oli\nhyvin hullusti.\n\n— Niin, se oli todella hyvin hullusti! pani Britta, kulmat ylhäällä,\notsa rypyssä. — Sinä tiedät, että neiti Höökin aika on kallis.\n\n— Minä maksan sen — eikö se ole viisi markkaa tunti.\n\nHilja ei tarkoittanut niin pahaa kuin miltä kuului.\n\n— Jos sinä luulet, että hänen aikansa on ostettavissa rahalla, niin\netkö olisi voinut palkata toista tilallesi sinäkin? sanoi Sylvi. —\nSaahan sairaanhoitajattariakin rahalla.\n\nSylvi seisoi äitinsä takana teekeittiön ääressä ja puhui tyynesti,\nmutta ääntä painoi kokonainen lataus. Kaikki pöydän ympärillä olivat\nvaienneet. Toiset tuijottivat teekuppeihinsa, toiset Sylviin tai\nHiljaan. Hilja oli käynyt polttavan punaiseksi. Hän tunsi veren\nkuumuuden kasvoillaan, tiesi ettei tässä punastumisessa ole mitään\njärkeä ja oli siitä suuttunut itselleen, mutta ei saanut sitä\npainetuksi alas. Elsakin oli suutuksissaan hänen punastumisestaan.\nHän päästi kupin rämisten teevadille ja rupesi pala suussa puhumaan\nsisarelleen:\n\n— Mitä sinä pistelet. Kuulithan sinä, että hän unohti. Olet sinä\nitsekin unohtanut tärkeitä asioita.\n\n— Minä? närkästyi Sylvi.\n\n— Niin juuri. En minä nyt muista... Tai odota: telefonissa oli kerran\nilmoitettu Raittiusseuran johtokunnan kokouksesta. Sinä unohdit\nilmoittaa sen minulle.\n\n— Ja siitä sinä vielä puhut! huusi Britta nauraen. — Se tapahtui\nviime talvena.\n\n— Etköhän muista jotakin viime vuosikymmeneltä! sanoi Sylvi.\n\n— Viisastele sinä vain, mutta asia on ihan sama. Silloinkin istuivat\nkaikki ja odottivat minua. Minun sijalleni ei edes olisi voinut palkata\nketään, sillä kukaan muu ei osannut korvata minua...\n\n— Niin, niin — niin tärkeä sinä olet! huusi Britta.\n\n— Katso, Hilja, sanoi täti Forsberg ja hänen äänessään tuntui\naikaisempi suuttumus, — neiti Höökin piti matkustaa pois.\n\n— Mutta Hiljahan maksaa...! sanoi Britta.\n\n— Mene nyt jo suohon! huusi Elsa ja karkasi ylös tuoliltaan. —\nTiedättekö mitä — onko jollakin paperia ja kynää? Minä noudan —\nodottakaa vain. Minä kirjoitan muistiin jokikisen sanan ja teen siitä\nvuorokeskustelun ja se esitetään Sovinnossa... Bravoo! siitä tuleekin\nerinomaista. Me olemme niin riitaisia, että iljettää. Tämä on oikein\npienoiskuva Suomen kansasta. Tästä tuleekin mainiota.\n\n— Soh, Elsa, sanoi äiti, — sen sinä kauniisti jätät tekemättä.\nSemmoisesta unohduksesta on muistutus varsin oikeutettu.\n\n— Mutta voi muistuttaminen minun mielestäni kerran loppuakin, mamma.\nKuulkaa... luuletteko, että Otso Okkolalta saadaan juhlaruno? Hän on\nkokonaan kadonnut Helsingistä.\n\nKaikki vaikenivat ja Elsa, joka pelkäsi, että palattaisiin äskeiseen,\nriensi nopeasti jatkamaan:\n\n— Ehkä hän on mennyt maalle kirjoittamaan. Hänen rouvansa kuuluu\naikovan teatteriin.\n\n— Sen me tiedämme, keskeytti Sylvi.\n\n— Entä tiedättekö senkin, että Otso lähtee Tukholmaan katsomaan, kun\nhän debyteeraa Salomena?\n\nSe tiedettiin sekin. Mutta se oli uutta mitä Elma kertoi:\n\n— Meillä pankissa lyötiin jo tänään vetoa siitä, että Otso rakastuu\nuudelleen Dorothea rouvaan, kun näkee hänet näyttämöllä. Hän tulee\nvarmaan olemaan erinomainen.\n\nHilja oli painunut tuijottamaan eteensä ja piirsi sormellaan\npöytäliinan kuviota myöten. \"Minun ei ole hyvä olla. Miksen mene\npois!\" ajatteli hän. Mutta hänellä ei ollut sitä voimaa, että hän\nyksinään olisi noussut sanomaan hyvästi. Elsa tuli luo, pisti\ntakaapäin kätensä hänen käsivartensa ympäri ja rupesi puhumaan\nhuomisesta ohjelmatoimikunnan kokouksesta. Olisiko se hullumpaa, jos\nkirjoitettaisiin pieni näytelmä tai vuorokeskustelu? He puhuivat\nkuiskaten ja koko muu pöytäkunta oli vilkkaassa puhelussa. Äkkiä nousi\nElman ääni yli muiden:\n\n— He löysivät hekin alkuaan toisensa sairasvuoteen äärestä.\n\n— Hyvät ihmiset! tiuskasi Elsa ja kimmahti pystyyn, joko te nyt taas\nalatte. Hilja on myöhästynyt, katunut ja pyytänyt anteeksi, tanssi on\nmennyt hyvin...\n\n— Onko Hilja pyytänyt anteeksi? keskeytti Britta. — Sitä minä en ole\nkuullut.\n\nElsa oli noussut ja veti häntä kädestä, mutta Hilja ei lähtenyt. Hänen\nkasvonsa olivat niin kiihtyneet ja taisteluun kutsuvat, että hän ilman\nsanoja keräsi ympärilleen kaikkien katseet, kuten puhuja, joka lavalta\nodottaa melun vaikenemista salissa, alkaakseen.\n\n— Ei, minä en pyydä anteeksi, sanoi hän hymyillen, ja silmät\nkipinöivät. — Minulla oli tärkeää puhuttavaa, minä unohdin... Minä\nhoidin sairasta... herra Mataristoa... Minä unohdin.\n\nHän katui jo, että oli alkanut avata heille hiljaista maailmaansa ja\nvaikeni. Kaikki katsoivat häneen, ilmeitä oli yhtä monta kuin ihmistä.\nVähitellen alkoi kysymyksiä tulla pisaroittain kuin sadekuuron edellä.\n\n— Vai aina hän vielä on sairaana?\n\n— Sitä on jo kai kestänyt viikkoja...?\n\n— Onko hän vuoteen omana.\n\n— On, sanoi Hilja ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.\n\n— Hänellä on kuumetta, riensi Elsa välittämään, — lääkäri on käskenyt\nhänen pysyä vuoteessa, kunnes kuume menee ohitse.\n\n— Ja sinä istut hänen vuoteensa ääressä?\n\n— Istun.\n\n— Ja hoidat häntä?\n\n— Hoidan häntä.\n\nHiljalle tuli palava halu suututtaa heidät kaikki perinpohjin.\n\n— No... te puhutte paljon?\n\n— Paljon, sanoi Hilja hehkuen.\n\n— Mitä te puhutte? kuiskasi Elma.\n\n— Sitä... sitä minä en sano.\n\n— Vai ei sitä voi sanoa...\n\n— Minä en tahdo sanoa.\n\n— Aaa!\n\n— No, se on toinen asia.\n\n— Mutta mitä ihmettä te alituiseen kiihdytte... Te olette tänään\nkaikki sietämättömiä. Tule nyt pois, Hilja!\n\nHiljan poskilla paloi punaiset täplät. Hän tunsi, miten kaukana kaikki\nnämä ihmiset olivat hänestä. Elsakin, vaikka hän oli niin hyvä, ja\nmiten likeiseksi Matariston huone kävi.\n\n— Rupeatko sinä, Hilja, vapautetuksi kuningattareksi? kysyi täti\nForsberg.\n\n— On kai parasta, ettei Hilja lupaa, sanoi Elma, — jollei hän\nkuitenkaan voi päästä...\n\n— Kyllä sinun vähitellen täytyy päättää se...\n\n— Minä voin paikalla päättää, sanoi Hilja ja pakotti huulensa hymyyn,\nvaikka ne olivat jäykät kuin vahakuvalla. — En minä enää tule\nkuvaelmaan. Minä tanssin nyt viimeisen kerran... Se ei minua enää\nhuvita. Se on kaikki niin turhaa. Huveja on muutenkin liian paljon.\nKetä ne enää voivat huvittaa...!\n\nKaikki vilkastuivat.\n\n— Jokainen ei tule sairasvuoteen äärestä!\n\n— Niin juuri!\n\n— Kyllä soon hauskoo tuo tanssi!\n\nKupit kilisivät rouva Forsbergin käsissä.\n\n— Vai ei \"minua huvita\"! alkoi hän hetken perästä, hilliten\nitseään. — Luuletteko te nuoret sitten, että me vanhat huviksemme\nluovutamme kotimme tanssiharjoituksille? Ennen suuria arpajaisia\nja jälkeen suurten arpajaisten saattaa koti viikkoja olla koko\nmaailman markkinapaikkana — te luulette kai sen meistä olevan hyvin\nhauskaa? Ehei, kyllä siinä sentään täytyy olla pohjalla muutakin kuin\nhuvinhalua. Vai kuinka luulet, Hilja?\n\nHiljan kasvot olivat tummassa punassa, hän tunsi olevansa joutumassa\nalakynteen. Rouva Forsberg jatkoi:\n\n— Te nuoret ette ajattele asiaa, jonka hyväksi vaivaa nähdään. Te\najattelette vain huvianne ja kun teitä ei enää huvita, niin \"minä en\nenää tanssi\". Te saisitte tekin oppia näkemään tarkoituksen tällaisen\ntyön takana. Sillä tällaisella vapaaehtoisella työllä on meillä pantu\npystyyn monta suurta asiaa. Ja kun me vanhat, huvinhaluiset rouvat\nkerran kaadumme, täytyy teidän astua sijaan.\n\nHilja kysyi eivätkö ihmiset voisi antaa rahojaan hyvien tarkoitusten\npystyynpanoon ilman huveja, joista on niin paljon vaivaa...\n\n— Täti saa uskoa, sanoi Elma Vaurio kesken hänen puhettaan, vakavasti\nja hiukan katkerasti, — etten minä enää moneen aikaan ole tanssinut\nmukana kuin velvollisuudentunnosta.\n\nRouva Forsbergin kasvot sulivat ystävällisen vakuuttavaan hymyyn:\n\n— Kyllä minä sen tiedän, rakas Elma.\n\nPikku Merin posket olivat niin punaisina, että veri näytti olevan\npuhkeamaisillaan esiin. Joka hermo sävähteli, hän odotti vain hetkeä,\njolloin saisi puhua.\n\n— Minä olen yksinomaan ajatellut huviani! sanoi hän silmät loistaen.\n— En mitään muuta! Kun tanssi minusta on niin jumalallisen hauskaa...!\n\n— Niin minäkin, sanoi Anni Koskinen, niinikään tulipunaisena.\n\n— Kyllä minunnii täytyy se myöntee, etten minä niin paljon ole\najatellut sitä aatetta...\n\n— No niin, keskeytti Hilja, — minä olen minäkin tanssinut\nhuvikseni ja kun ei minua huvita, lakkaan... Minä en pidä kuivista\nvelvollisuuksista...\n\nSylvi tuli Hiljan luo ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n— Lakkaa sinä vain ajoissa, sanoi hän. — Parempi on, että itse\nkeskeytät kuin että sinut keskeytetään.\n\nRouva Forsberg tuli hänkin Hiljan luo.\n\n— Minä tahtoisin puhua pari sanaa kanssasi, sanoi hän puoliääneen. —\nÄitisi tähden, jota kunnioitan...\n\nHilja katsoi uhkamielisenä heitä molempia silmiin ja nousi.\n\n— Katso, jatkoi Sylvi, — jos sinä harjoitat tätä\nsairaanhoitajattarentointa... noin kahdenkesken sairaasi kanssa...\nyhä eteenpäinkin, — niin voi helposti tapahtua, ettei sinua enää\ntahdotakaan tanssimaan säädyllisiin juhlatilaisuuksiin.\n\n— Sitä parempi! huudahti Hilja palavin poskin ja seurasi rouva\nForsbergia, valmiina antamaan takaisin hänellekin, jokaiselle, joka\ntuli häntä loukkaamaan.\n\nRouva Forsberg painoi hänet viereensä istumaan niin väkevällä kädellä,\nettä hänen ranteeseensa koski.\n\n— Jos sinä nyt olisit vieras tyttöletukka, niin saisit olla ja\nelää miten tahtoisit. Mutta sinä olet Elsan ystävä ja kun äitisi on\npoissa, tunnen minä olevani kuin äitisi sijassa. Sinä kerrot tuosta\nsairaanhoitajatartyöstäsi ikäänkuin se olisi luonnollisin asia\nmaailmassa...\n\n— Mutta se onkin! Ihminen asuu meillä, sairastuu meillä — kuka häntä\nhoitaisi? Minulla ei ole halua ottaa taloon sairaanhoitajatarta.\n\n— Mutta palvelijatar... Teillähän on Maali...\n\n— Hän on niin äreä, ei hän sovi sairasta hoitamaan...\n\n— No, onhan sairashuoneita...\n\n— Hän on köyhä mies...\n\n— Oletpa sinä perehtynyt hänen asioihinsa. Nykyäänhän on niin helppoja\nhuoneita...\n\n— Entä jos minua on haluttanut tutustua uuteen ihmiseen...\n\n— Onko sinulla siihen lupa...?\n\n— On.\n\n— Miksei hän lähde kotiinsa?\n\n— Ei sovi!\n\nHilja puhui ärsyttävän lyhyesti.\n\n— Oli miten oli: se ei sovi, että sinä seurustelet hänen kanssaan\ntällä tavalla.\n\n— Mutta se sopisi, että Maali hoitaisi häntä?\n\n— Maalihan on vanha.\n\n— Mutta jos meillä olisi nuori palvelustyttö? Tai jos\nsairaanhoitajatar olisi nuori...?\n\nRouva Forsberg oli oppinut hillitsemään itseään niihin aikoihin,\njolloin hän oli riippuvainen ihmisistä.\n\n— Sinä viisastelet. Sinä ymmärrät nämä asiat varsin hyvin. Te nuoret\nnauratte vanhoja hyviä tapoja, mutta niiden perustana ovat syvät\nluonnonlait.\n\n— Minä en kärsi niitä lakeja, pani Hilja uppiniskaisesti. — Ne ovat\nhävittäneet maailmasta puhtaan ystävyyden.\n\n— Että mamma viitsii! sanoi Sylvi astuen salin ovelle. — Antaa hänen\ntehdä niinkuin tahtoo...\n\n— Kiitos, sanoi Hilja ja nousi. — Juuri niin!\n\nMutta rouva Forsberg piteli häntä ranteesta.\n\n— Ajattele toki äitisi mainetta ja sulhastasi...\n\n— Sulhaseni tietää kaikki! vastasi Hilja pystyssä päin.\n\n— Ja hyväksyy kaikki?\n\n— Niin!\n\nRouva Forsberg päästi Hiljan käden. Sylvi seisoi käsivarret ristissä\nrinnalla ja nauroi. Hilja nyökkäsi keveästi päätään:\n\n— Hyvää yötä!\n\nElsa yksinään saattoi hänet eteiseen.\n\n— Voi, voi, tällaista hullutusta! päivitteli hän. — Kyllä se\nMataristo saa hommata osakunnassa aika paljon ennenkuin minä hänelle\nlepyn, kun hänestä on tällaista harmia. Otathan sinä nyt hevosen, ettei\nsinulle tapahdu mitään, kun ei kumpikaan pojista satu olemaan kotona.\n\nHän puheli kaiken aikaa auttaessaan Hiljan ylle. Äkkiä kuului salin\novelta kahahdus: pikku Meri Nikkilä suikahti kuulumattomin askelin yli\nkynnyksen ja karkasi Hiljan kaulaan. Hän kietoi hennot käsivartensa\nhänen ympärilleen, väljät, vihreät, silkin vuortamat hihat soluivat\nkyynärpäiden yläpuolelle, tumma palmikko hämääntyi kainaloon, hän\nkatsoi Hiljaan heikoilla, syvänsinisillä silmillään, painoi huulensa\nhänen kaulalleen ja pusertui häntä vastaan koko voimallaan. Hänen\nlämpönsä tuli Hiljaa vastaan niin hyväätekevänä, että Hilja kokonaan\nheltyi. Hän syleili tyttöä, ojensi Elsalle käden, riistäytyi irti ja\nläksi. Hoiperrellessaan alas portaita hän itki.\n\n— Kuinka paha minä taas olen ollut. Miksi minä suutuin, miksi minä\närsytin heitä? Miksi he ymmärtäisivät minua, mikseivät he saisi uskoa\nminusta pahaa? Miksi minusta pitäisi uskoa hyvää? Kaiket päivää minä\nkyllä puhun Kristuksesta, mutta hänen hyvyytensä ja kirkkautensa\novat kaukana minusta. Minähän tiedän miksi ihmiset ovat katkerat ja\npanettelevat toisiaan: siksi, että he ovat onnettomia ja hakevat\nlievitystä, tai tyhjiä ja koettavat täyttää tyhjyyttä...\n\nHän ei pitkään aikaan saanut itkuaan lakkaamaan.\n\nMutta entä jollei Matti parane hänen hoidossaan? Olihan lääkäri\nkäynyt — lääkäri ei ollut puhunut sairaalasta mitään. Mutta lääkäri\nei tietänyt kaikkea, ei tietänyt mikä myrsky oli noussut heitä\nvastaan. Kun voisikin uskoutua lääkärille, saada hänestä liittolaisen,\nsaada hänet ymmärtämään, että potilaalle ja hoitajattarelle heidän\npäätehtävänsä ohella on tullut toinen tehtävä: opettaa ihmisiä\ntietämään, että suhteita voi olla monenlaisia eikä kenelläkään ole\noikeutta tulla tuomitsemaan. Hilja tunsi selvästi, että hänen täytyy\npuolustaa tätä tehtävää, satakoon vaikka tulta ja tulikiveä häntä\nvastaan. Maailman ihmiset olivat kuin kiduttajia, jotka tahtovat\npusertaa hänestä esiin tunnustusta jostakin, jota ei hän ole tehnyt.\nHän ei tunnusta. Saavat kiduttaa miten paljon haluavat. Hän oli\nvoimakas, hän tunsi ennen aavistamatonta vapautusta ja itsenäisyyttä.\n\nKaduilla oli hiljennyt. Askel kumisi kivitystä vastaan. Tullessa\nrautatietorille aukeni eteen syvä taivas. Asemahuoneen portaita alas\nlappoi ihmistulva. Ajurit, jotka rivissä olivat seisoneet edustalla,\nläksivät vähitellen liikkeelle. Koko tori tärisi.\n\nHilja käveli tyynenä ja katseli taivasta. Tähdet olivat kaukana ja\nkorkealla.\n\n— Saako tulla saattamaan neitiä! kuului äkkiä miesääni rinnalta ja\nkäsi kävi kiinni Hiljan käsivarteen.\n\nEi Hilja oikeastaan osannut säikähtää. Paremmin hämmästyneenä kaikkosi\nhän parin askeleen päähän ja sanoi tiukasti:\n\n— Kuinka te uskallatte. Antakaa minun olla.\n\n— Mitä te sitten kävelette niin hitaasti! tiuskasi herra oikeutetun\nsuuttumuksen vallassa ja jättäytyi jäljelle.\n\nHilja kiirehti eteenpäin, veri liikkeellä ruumiissa. Hän ehti\ntaaskin kotiportaisiin juuri kun tulia sammutettiin. Tyttö ja poika,\ntalonmiehen lapsia, raastoivat tuolia kerroksesta kerrokseen, koskeivät\nmuuten olisi ylettyneet kaasulamppuihin. Tuoli kolisi sementtiä\nvastaan ja kaiku vastasi seinästä seinään. Tyttö oli pitkä ja hintelä,\nhame ulottui, hänen kurottautuessaan, puoleen sääreen, kömpelöjä\nkenkiä peitti paikka paikan päällä. Valkoinen kouluesiliina, punaiset\nnimikirjaimet keskellä rintaa, peitti koko puvun ja teki hänet\nkuoripoikamaiseksi. Poika, joka oli tyttöä pienempi, seisoa töllisteli\nvieressä, kaiken aikaa pyyhkien nenäänsä hihaan. Yläkerrat olivat jo\npimeät. Värisevinä varjoina tunki pimeys alakertaan, jossa lapset\nseisoivat. Tyttö niiasi Hiljalle tuolilta.\n\n— No lapset, sanoi Hilja sillä reippaan teeskennellyllä äänellä,\njolla vanhat ihmiset puhuttelevat lapsia, — missä äiti nyt on, kun te\nsammutatte tulia?\n\nHän ei odottanut vastausta, vaan mietti eikö voisi omistaan löytää\ntuolle pikkutytölle joitakin vaatteita.\n\n— Äiti on kipeänä, vastasi tyttö, seisoen toisella jalallaan kuin\nhaikara.\n\n— Vai niin, vilkastui Hilja ja huomasi, että tytön kasvot olivat aivan\nkuin vanhan ihmisen. — Mikäs äidin on?\n\n— Meille tulee pikkuisia, toimitti tyttö samalla äänellä kuin olisi\nvoinut sanoa: meille ostettiin perunoita. — Siiri juoksi jo hakemaan\ntätiä. Isä on taas juomassa.\n\nHiljan täytyi ajatuksissaan toistaa hänen sanojaan ennenkuin ne ymmärsi.\n\n— Mutta, sanoi hän hätäyksissään, — kuka sitten nyt on äidin luona?\n\n— Pikkulapset vain, toimitti tyttö. — Mutta täti asuu tässä aivan\nvieressä ja jo eilen hän sanoi, että tänään se tapahtuu.\n\nHilja tuli mielenliikutuksissaan kotiin. Pilkkosen pimeässä eteisessä\nlöi vastaan tikerä tupakinsavu. Se oli samaa tupakkaa, jota ennen\npappilassa oli tarjottu maalaisisännille ja silmänräpäyksen aikana\noli Hiljan mielessä kuva äijästä lammasnahkaturkissa, joka istuu\nruokasalin ovensuussa, permannolla vieressään pahat saappaanjäljet\nja lammikko nuuskansekaista sylkeä... Seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän jo teki sen johtopäätöksen, että Matilla on vieraita, maalaisia\nnähtävästi, ja pelästyi, että he ovat väsyttäneet häntä... Mitä\nkummaa: ruokasalissakaan ei ollut tulta, koko talo oli pimeänä, paitsi\nkapeaa valo viivaa, joka tunki Matin huoneen ovenraosta. Kuului\nhidas vanhanmiehenääni ja liukkaampi naisääni. Noiden ihmisten olisi\npitänyt saada kahvia. Maali varmaan ei ole tarjonnut. Kun ei eteisen\npöydältä löytynyt tulitikkuja, kiiruhti Hilja päällysvaatteissaan omaan\nhuoneeseensa.\n\nSiellä oli vuode kohollaan kuin päivällä ja ruokasalissa pöytä\nkattamatta. Hiljan ihmettely yhä kiihtyi ja suuttumus Maalia kohtaan\nnousi nousemistaan. Eteisessä oli ovensuussa musta, sangallinen\njuurikori ja kannen ja sankojen väliin tungettu mustan- ja\nharmaankirjava villasaali. Se tuli selvästi lampaanvilloilta. Vähän\nmatkan päässä oli ihka uudet, suuret naisen kalossit. Äänet huoneesta\nkuuluivat niin pitkien aikojen takaa, että olisi luullut ihmisten\ntöidensä lomissa lausuvan jonkin sanan. Miehen äänestä oli Hilja\nkuulevinaan nuhdetta, naisen äänestä itkua.\n\nVihdoin avautui ovi ja eteisessä pidettiin seuraava puhelu:\n\n— Mutta jos sinulle tekee pahaa lähteä ulos, kun lääkäri on kieltänyt.\nOletpa sinä käynyt heikoksi.\n\n— Ette pääse uloskaan, jollen minä avaa.\n\n— Mutta oltaisiin täällä yötä. Kyllähän me nukuttaisiin lattialla.\n\n— Ei, kyllä teidän on parempi vieraskodissa. Minä saatan teidät\najuriin.\n\n— Eikös valkeaa sammuteta?\n\n— Antaa vain palaa.\n\nKeitä menevätkään, mietti Hilja, varmaan ovat taas kiihoittaneet häntä.\nEi hän ikinä parane, ennenkuin minä vartioin kuin lohikäärme enkä\npäästä sisään ketään. Ja sen minä teenkin. Hänen pitää parantua!\n\nHän saneli itselleen tätä astuessaan, kynttilä kädessä, keittiöön\npäin hakemaan voileipää ja varustautuessaan kohtaamaan Maalin\nepäystävällisiä kasvoja. Lämmin, kosteansekainen ilma tuli vastaan,\nikäänkuin lattiaa ja kupareja vasta olisi puhdistettu. Ovi keittiöön\noli selkosen selällään, Maalin vuode tekemättömänä eikä huoneessa\nketään.\n\n— Maali! pääsi Hiljalta.\n\nHän toisti huutonsa useampaan kertaan, muttei saanut vastausta.\n\nHän on tietysti mennyt kaupungille eikä vielä ole ehtinyt kotiin!\nHiljasta tuntui helpottavalta, että hän oli poissa ja hän päätti\nkiireesti tehdä voileivät ennenkuin Maali palaa.\n\nKeskellä pöytää oli avain, jonka Maali aina otti mukaansa ulos\nmennessään. Miten se oli tässä, jos hän oli poissa? Hän ei milloinkaan\nolisi tullut paraadioven tietä, hän olisi mieluummin jäänyt kadulle\nkuin soittanut ovikelloa. Eikö hän siis aiokaan tulla yöksi kotiin?\nVai onko hänelle voinut tapahtua jotakin? Miksi hän on mennyt ulos\nparaadioven tietä ja jättänyt keittiön avaimen tähän? Tehdessään\nvoileipiä pöydällä pälyilee Hilja ympärilleen: kaikki on pestyä,\nkuparit kiiltävät, vaikkei ole lauantai, ruokasäiliö on avartunut,\nsillä se on vasta järjestetty. Piironginpäällystä tuntuu oudon\ntyhjältä: herätyskello, unikirjat ja virsikirja ovat poissa.\nIkkunalautakin on autiompi entistään: Maalin pitkä fiikus siltä puuttuu.\n\nJo vaipuvat Hiljan kädet. Hänelle selviää, että Maali on lähtenyt pois,\nkokonaan hyvästiä sanomatta, jättämättä jälkeensä selityksen sanaa.\nEikä Hilja enää muista viimeisiä vaikeita aikoja, hän muistaa vain\nvanhat ajat maalla, jolloin Maali syksyllä tuli hänen ja Lainan kanssa\nsieneen ja puolaan ja oli heille hyvä. Hänen tulee niin ikävä Maalia,\nettä hän hyvän aikaa istuu tuolilla ikkunan luona ja itkee, ikäänkuin\nMaali olisi kuollut. Varmaan ei tämä ero Maalillekaan ole ollut helppo,\nkyllä hän heistä sentään piti. Kuinka hauskaa oli, kun hän aamulla tuli\nhuoneeseen tekemään tulta ja paiskasi hänelle Armaan kirjeen, mihin\nsattui, vaikkapa suuhun... Tai kun hän yllätti hänet tuomalla torilta\nuutispuuroksia tai kukkakaalia... Ja kuinka hän oli uskollinen ja talon\npuolella! Sekö hänet oli karkottanut talosta, että hänen ja Matin suhde\noli niin likeinen? Oliko hänen niin tuiki mahdotonta sitä käsittää? Hän\non lähtenyt jäähyväisiä sanomatta siksi, että olisi ollut liian vaikeaa\nsanoa niitä, päätteli Hilja. Mutta mitä äiti ja Jenny täti sanovatkaan?\nEttei hän vain olisi kirjoittanut heille ja tehnyt heitä levottomiksi!\n\nHän ei vielä ajatellut, miten tulisi toimeen ilman palvelijaa. Talo\ntuntui ensin kolkolta, mutta kun hän oli saanut lamput palamaan\nja voileivät valmiiksi, valtasi hänet ilo ja vapautuksen tunne:\nei tarvitse enää pelätä suuttuneita sanoja ja nyrpeitä kasvoja —\neläköön! Hän kantoi, juosten tanssiaskelilla, voileivät ja maitokannun\nruokasalin pöytään ja kävi kiinni voileipään. Tulisipa nyt Mattikin\npian! Äkkiä hän muisti talonmiehenvaimon ja kävi vakavaksi. Hän nousi\nja avasi ikkunan.\n\nPiha oli pimeä, vain Parkkari-Lehmusten huoneustosta näkyi valoa.\nSieltä kuului myöskin laulua ja jyskettä, ikäänkuin olisi tanssittu tai\npainiskeltu. Alhaalla pihan perällä oli maantasainen ikkuna niinikään\nvalaistu, vaikka niin heikosti, ettei sitä ensin huomannut. Nopeita\nlapsenaskelia kuului asfaltilta. Valaistut ikkunat katsoivat yli\npimeän pihan toisiinsa, toinen ylhäältä, toinen alhaalta. Pian alkoi\nalhaaltakin kuulua ääntä: syviä, läpitunkevia huutoja. Olisi luullut\nhuutajan olevan teurastuspenkillä.\n\nHilja seisoi kuin kivettyneenä. Hän ei mielikuvituksellaan mitenkään\nolisi voinut hahmottaa mitään niin raakaa, niin alkuperäistä, niin\nihmisyyden pohjalta tulevaa, niin luonnon uumeniin johtavaa. Tuntui\npeloittavalta. Kaikkialla hänen ympärillään sikisi outoa elämää, syttyi\nsuuria, tuskaisia silmiä, jotka tähtäsivät tulevaisuuteen.\n\nAlhaalta nousi hätähuuto, joka viilsi läpi luiden.\n\n\"... on veljet keskenään\", laulettiin ylhäällä ja nauru, joka seurasi\nlaulua, tunki ytimiin.\n\nHilja veti kiinni ikkunan. Lampun liekki oli loimunnut vedossa ja\nmustannut lasin. Hän ei sitä huomannut. Hän putosi istumaan tuolille\npöydän ääreen ja tuijotti, pää käden varassa, eteensä. Oli kuin jotakin\nihmeellistä ja raskasta olisi vierinyt hänen ylitseen.\n\nÄkkiä ilmestyi eteiseen johtavan oven kynnykselle varjo. Hän hätkähti,\nsillä hän ei ollut kuullut askelia.\n\n\n\n\nX\n\n\n— Älä pelkää. Minä se olen.\n\nMatti jäi yhä kynnykselle, nojaten oven pieleen.\n\n— Kuinka hyvä että sinä tulit, sanoi Hilja. — Kävin levottomaksi,\nkun sinulla oli vieraita näin myöhään. Kunhan et nyt vain tulisi\nhuonommaksi.\n\n— Etkö nähnyt minua? Minä seisoin hyvän aikaa tuossa.\n\n— Etkä ilmaissut itseäsi...\n\n— Minä katselin sinua, sanoi Matti hillityn hartaasti.\n\nHilja ei pannut merkille outoa sointua hänen äänessään, ojensi vain\nvoileipälautasen häntä kohti.\n\n— Ajattele, sanoi hän, — Maali on lähtenyt pois talosta. Avain oli\nkeittiön pöydällä, kaikki hänen tavaransa poissa. Nähtävästi hän on\nmennyt kokonaan. Me olemme nyt kahden talossa.\n\n— Kyllä minä kuulin, kun hän meni. Heitä oli kaksi ja he kantoivat\njotakin raskasta. Heidän täytyi avata kaksoisovet eteisessä.\n\n— Se on ollut Maalin suuri, vanha arkku. Olihan se parasta, Maali oli\njo niin hermostunut.\n\nHe vaikenivat. Hilja istui pää käden varassa ja ajatteli illan\ntapahtumia. Hän olisi mielellään puhunut niistä Matille, mutta ymmärsi,\nettä ne olisivat kiihdyttäneet.\n\n— Mikset sinä syö? sanoi hän hetkisen perästä hajamielisenä ja kaasi\nmaitoa lasiin. — Tässä!\n\nMatti katseli häntä oudosti, pelonsekaisella ilolla, katseli käsiä,\nkapeita ranteita, pitkiä, pyöreäpäisiä sormia, hiuksia, hartioita,\nvalkeahipiäisiä kasvoja, katseli häntä ikäänkuin ei koskaan olisi\nnähnyt ja ikäänkuin ei voisi katsella kylläkseen.\n\n— Ihmeellistä tämä on! sanoi Hilja pienellä, haikealla naurahduksella\nja kaarsi kätensä ristiin päälaelle.\n\nMatti pidättyi vaivoin sulkemasta häntä syliinsä. Hänen täytyi\npusertaa kätensä nyrkkiin, jotta saisi ne tottelemaan. Hän katseli\nkatselemistaan. Herra Jumala, Herra Jumala!\n\n— Keitä täällä kävi? muisti Hilja äkkiä.\n\n— Isäni ja sisareni.\n\n— Isäsi ja sisaresi! Jotka eivät koskaan ole käyneet Helsingissä. Enkä\nminä ollut kotona. Mutta tulevathan he huomenna? He eivät saaneet edes\nkahvia... Ajattele, jos me voisimmekin rakentaa ymmärtämystä teidän\nvälillenne. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? He ovat tuoneet\nhuonoja uutisia... Onko joku kuollut? Sano toki.\n\nMatti vapisi. Hän piteli lujasti kiinni tuolin selustasta.\n\n— Ei mitään sellaista ole tapahtunut. Minä kerron myöhemmin. Nyt on\nmaatapanon aika.\n\n— Mutta luuletko minun voivan nukkua, kun olen levoton. Näenhän\nsinusta selvään, että on kysymys jostakin vakavasta. Kerro nyt edes\nhiukan.\n\n— Puhumme huomenna.\n\n— Jotakin pahaa on tapahtunut. Sano minulle edes, miksi he tulivat.\n\nHiljan silmäterät pyysivät suurina ja arkoina.\n\n— Hyvää yötä, sanoi Matti ja läksi ikäänkuin paeten.\n\nHilja jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Luuleeko hän todella saavansa\nunta, kun jättää jotakin tärkeää sanomatta. Mitä se on, jota ei voi\nsanoa? Onko se jotakin niin kauheaa? Ehkä se koskee Lainaa...? Varmaan\nsähkösanoma ehkä. Hilja oli samassa hetkessä Matariston oven takana.\n\n— Eihän se koske sisartani?\n\nMatti raoitti ovea ja vakuutti hiukan nolona, että asia koski\nyksinomaan häntä.\n\nHilja läksi. Mutta tuntematon asia kasvoi kasvamistaan hänen\nsilmissään. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin se olisi maannut\neteisessä, lattialla, jokin peitto yllä. Hän ei tietänyt oliko se koira\nvaiko ihminen. Hän pelkäsi mennä eteiseen... Onko hän näin kauhean\nhermostunut! Hän, joka jokin viikko sitten oli itse terveys...!\n\nHän meni keittiöön viemään pois voileipiä. Maalin jättämä tyhjyys sekä\nsattui että hiveli. Mielialat läikkyivät hänessä kuin vesi. Kaikkialla\ntuntui olevan jotakin salaperäistä ja peloittavaa. Hän katsoi, että ovi\noli lukossa ja hiilos sammunut. Sitten hän sammutti tulet kaikkialta ja\nläksi omaan huoneeseensa.\n\nSiellä oli kuin turvan takana. Lämmin tuli ystävällisenä vastaan ja\nkuivaneista ruusuista levisi lemu, jota Hilja niin rakasti.\n\nHän vaipui sohvaan istumaan ja päätti päästää kaiken kuorman\nhartioiltaan. Hän komensi sydämensä lyöntejä taukoamaan ja kutsui\nsilmiensä eteen Armaan kuvaa. Hän äänteli itsekseen, että hän kaipaa\nArmasta, hän rakastaa häntä. Kaikki muu voi mennä murskaksi, mutta se\nyksi hänelle täytyy jäädä.\n\nKyyneleet riippuivat hänen silmäripseissään. Olisi pitänyt nousta\ntekemään vuodetta, mutta häntä väsytti ja hän päätti vielä hetken\nlevätä.\n\nSilloin kuuluivat Matin askeleet ruokasalista ja samassa koputus oveen.\n\n— Nukutko, Hilja? Minun täytyy ehkä sittenkin tavata sinua vielä.\n\n— En nuku. Tee hyvin vain. Täällä on kaikki vielä järjestyksessä.\nArvasinhan minä, ettet saisi unta ennenkuin olet puhunut.\n\nHilja varisti väsymystä yltään, ripusti esiliinansa naulaan ja sytytti\nlampun.\n\n— Tee hyvin. Mikset sinä istu?\n\nHän sanoi sen reippaasti ja nauraen, mutta Matti seisoi vain ovella\nja katseli. Hän ei milloinkaan ollut käynyt Hiljan huoneessa. Hänen\nsilmänsä ikäänkuin hyväilivät huonekaluja ja seiniä. Hän veti\nsieraimiinsa huoneen lämmintä ilmaa, jossa tuntui kuivaneiden yrttien\ntuoksu. Hän ajatteli: tässä sinä liikut, tässä istut, tässä kirjoitat,\ntässä nukut. Kuinka sinä olet kaunis, täällä on kuin kirkossa! Hän\nrutisti nyrkkinsä oven pieliä vastaan, ettei itkisi. Vihdoinkin Hilja\nhuomasi oudon liikutuksen hänen kasvoillaan, katsoi häneen pitkään,\nravisti päätään ja sanoi:\n\n— Nyt en minä ymmärrä mitään.\n\nMatti astui, pujotellen huonekalujen lomitse pieneen huoneeseen ja\nseisahtui kirjoituspöydän luo. Hän tunsi valokuvat, Hilja oli joskus\ntuonut ne kaikki hänen vuoteensa ääreen ja onnesta hehkuvin poskin\nkertonut jokaisesta jotakin. Matti oli hänkin silloin katsellut\nmaisteri Breden kasvoja tulevan ystävän kasvoina. Nyt nousi hänessä\nepämääräinen vihan ja vastenmielisyyden tunne, kun hän katseli tätä\nrakkauden alttaria tytön huoneessa. Toinen ääni hänessä puhui: pois\npyhyyden solvaaja, varas! Pakene, vielä on aikaa! Mutta toinen ääni\nsanoi: särje vihdoinkin valheen verkko! Te olette pettäneet itsenne.\nHän on sinun, te olette toistenne uskottuja! Ja tämä jälkimmäinen\nääni oli paljon voimakkaampi. Matin tuli mieleen, että hänen täytyy\nhajoittaa maahan tämä alttari, pyyhkäistä menemään kaikki mitä siinä\non. Hänen kätensä vapisivat.\n\nHilja tarkasti häntä sanattomana ja hänelle oli erinomaisen\nvastenmielistä, että hän siinä tarkasteli hänen pyhäkköään. Omituisen\noikullinen on hermotauti, ajatteli hän. Että nuo ihmiset taas pääsivät\ntänne pahentamaan hänen tilaansa. Tauti esiintyy nyt taasen muodossa,\njota en vielä ole nähnyt.\n\nÄkkiä kuului kolahdus pöytään ja samassa helähdys lattiaan. Hilja\nhätkähti, sitten hän puhkesi puhumaan jotakin, nuhtelevasti,\nonnettomana.\n\nVenetsialainen malja oli mennyt sirpaleiksi.\n\nHän kyykistyi maahan ja koetti kokoella käsiinsä sekä sirpaleita että\nruusuja. Hän koetti sovitella yhteen palasia. Kaikki oli säpäleinä. Hän\npudotti ne takaisin lattialle, painoi pään käsiinsä ja itki.\n\n— Kuka sen pudotti! puhui Matti onnettomana. — Minä en kajonnut\nmihinkään... En ymmärrä tätä. Miten se putosi? Voiko _ajatus_ rikkoa?\nÄlä itke noin. Ehkä me löydämme samanlaisen...\n\n— Ei, tuskitteli Hilja, — on mahdotonta löytää samaa, vaikka\nlöytäisikin samanlaisen. Se oli sulhaseni ensi lahja minulle, nämä\nruusut ja tämä maljakko! Et sinä tiedä mitä minulle teitkään.\n\nJa Hilja rupesi taasen hellävaroen kokoamaan sirpaleita. Mutta Matti\nheilautti oudosti päätään, selkeä ilo valaisi hänen kasvonsa.\n\n— En minä sitä tehnyt. Sen särki toinen käsi, että me saisimme merkin.\n\nHilja laski voimattomana sirpaleet käsistään, kokosi ruusut ja vei\nne pienelle pöydälle vuoteensa ääreen. Matti seurasi häntä omituisin\nkatsein.\n\n— Koetapa ajatella, sanoi hän, — eikö se ole omituista, että tuo\nmalja särkyi, kun minä ensi kerran astuin huoneeseesi. Se särkyi\nitsestään, sormen kajoamatta. Eikö se ole sinusta omituista? Etkö sinä\nusko enteisiin ja merkkeihin?\n\nHilja seisoi häneen selinpäin, mutta kuunteli jo jännittyneenä.\n\n— Minä sanon sinulle nyt kaikki: ihmiset kuuluvat paljon puhuvan\nmeistä. He kuuluvat sanovan... että me kaksi kuulummekin yhteen,\nettä sinä oletkin minun etkä tuon toisen. Siitä puhutaan täällä\nkaupungissa... kahviloissa ja seuroissa ja iltamissa... Kaikki ihmiset.\nJa siitä puhutaan siellä kotipuolessa. Isäni ja sisareni läksivät juuri\nliikkeelle ottamaan selkoa...\n\n— No, uskovatko he siihen? kysyi Hilja, äänessä odotus ja pelko.\n\nMatti vaikeni hetken. Hän joutui itsekin vasta nyt sen kysymyksen\neteen, että uskoivatko he todella siihen.\n\n— Niin... en tiedä... He tulivat tiedustelemaan...\n\n— He siis epäilivät, selitti Hilja itselleen matalalla äänellä ja\npuhkesi sitten tulisesti jatkamaan: — mikseivät he, kun sitä huhua\ntuotiin heille, sanoneet: se ei ole totta! Me tunnemme poikamme!... Ja\nmitä he sanoivat, kun sinä heille selitit...?\n\nMatti painoi alas katseensa. Hilja odotti hänen vastaustaan niin\njännittyneenä, että hän kuuli sydämensä lyönnit.\n\n— En minä saanut heitä vakuutetuiksi, sanoi Matti ja syyllisyyden\ntietoisuus soi hänen äänestään.\n\nHiljan kasvot hehkuivat.\n\n— Eivätkö he sitten uskoneet sanoihisi, etkö sanonut heille, miten\nasia on?\n\n— Sanoin... sanoin...\n\nHilja tuli hänen eteensä, taipui hänen puoleensa ja vaati,\nkiihtymistään hilliten:\n\n— Mitä sinä heille sanoit? Minä kuulen äänestäsi, ettet ole\nvakuuttanut niinkuin olisit voinut...\n\n— Kyllä minä koetin.\n\n— Eivätkä he uskoneet sittenkään? Mutta ovatko he aivan mielettömät!\nOlisit ajanut ulos heidät.\n\nKoko Hiljan ruumis aaltoili suuttumuksen vallassa. Matti katsahti\nhäneen soimaten.\n\n— Ei kukaan aja ulos isäänsä yön selkään vieraassa kaupungissa.\n\n— Mutta se lakkaa olemasta isä, joka uskoo pojastaan niin rumaa ja\njoka ei edes lakkaa uskomasta, kun poika vakuuttaa syyttömyyttään. Ulos\nminä ajaisin sellaisen isän.\n\n— Kuuntele nyt levollisesti. Hän todisti minulle raamatun valossa,\nettä sellainen suhde kuin meidän on mahdoton.\n\nIlkeä piirre rumensi Hiljan kasvoja ja hän pakotti itsensä nauramaan,\nsiksi ettei tahtonut itkeä.\n\n— Älä naura noin! pyysi Matti.\n\n— Sinun omaisesi uskovat, sinun omaisesi uskovat! toisteli Hilja ja\nkierteli edestakaisin pientä huonetta. — Onko sitten kummaa, jos\nihmiset uskovat, kun eivät omaisesi paiskaa heidän silmilleen: se ei\nole totta! Sinun omaisesihan olisivat voineet tappaa tämän huhun!\n\n— Emme saa tuomita heitä, yritti Matti.\n\nHilja jatkoi kulkuaan pienellä lattianalalla kuin häkissä ja hänen\nsuuttumuksensa alkoi kääntyä peloksi.\n\n— Puuttuu vain, sanoi hän, — että huhu tulee äitini ja kipeän\nsisareni korviin ja tätini luo ulkomaille. Mitä minä olen ihmisille\ntehnyt, että heidän pitää näin kiusata minua? Minä en ymmärrä. Selitä\nminulle!\n\n— Koeta tyyntyä, Hilja. Koeta kuunnella, niin minä puhun.\n\n— Kuinka sinä jaksat olla noin tyyni! leimahti Hilja. — Eikö sinussa\nkaikki nouse sotaan? Minusta ei vielä tekisi mitään, jos sanottaisiin,\nettä me olemme varastaneet. Se olisi minusta helppoa kantaa. Mutta\nmeitä syytetään jostakin liian rumasta ja likaisesta! Minä tulen niin\nkovaksi ja _pahaksi_... oi, pitääkö ihmisten tehdä tällaista! Minä\ntunnen, etten enää jaksa heitä _rakastaa_...\n\nHän vaikeni. Matti seurasi hänen liikkeitään ja näki hänen painavan\nkäsiään rintaansa vastaan.\n\n— Kuuntele minua nyt levollisesti, alkoi hän varovaisesti. — Ehkeivät\nhe ole aivan väärässä. Anna minun puhua. Tai ehket sinä tänä iltana\njaksa kuulla.\n\n— Minä jaksan! uhmasi Hilja. — Onko sinulla ehkä vielä jotakin\npahempaa sanottavaa? Minä vakuutan, ettet voi kertoa minulle pahempaa\nkuin jo olen kuullut... Oi, jos ne huhut menevät sisareni luo, joka\non sairas! Ei hän usko eikä äiti usko, tiedänhän minä sen, mutta se\nvoi tehdä pahaa kipeälle sisarelleni. No niin, mitä sinulla vielä on\nsanomista?\n\n— Oletko sinä myöskin tyyni... Katso, ehkä ihmiset ovatkin oikeassa.\nEhkä me olemme eläneet itsepetoksessa. Niin, niin. Se ei ole tullut\nminun mieleeni koko aikana enkä kai koskaan olisi tullut sitä,\najatelleeksi, jollei vanha isäni olisi tullut selvittämään minulle\nmeidän suhdettamme.\n\n— Mitä meidän suhteessamme sitten on selvittämistä? Tiedämmehän me sen\neikä kukaan muu voi sitä tietää...\n\n— Me ehkä emme ole tietäneet: me rakastamme ehkä sittenkin toisiamme,\nHilja...\n\nHänen äänensä värisi juhlallisessa liikutuksessa ja hän katsoi Hiljaan,\nkuin lapsi, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Hilja katsoi häneen\ntakaisin ja hänen silmäteränsä olivat suuret ja hämmästyneet. Vihdoin\nhän vei käden otsalleen, ikäänkuin kutsuakseen järkeään avuksi.\n\n— Isäni sanoo, että minä kaiken aikaa olen katsonut sinuun\nluvattomalla tunteella. Ehkä hän on oikeassa. Minä en sittenkään olisi\nuskonut tätä kaikkea, jollei sulhasesi ensi lahja sinulle nyt juuri\nolisi särkynyt. Niin, niin, sellaisia merkkejä annetaan ihmisille —\nmeillekin annettiin, että me tietäisimme olevamme määrätyt toisillemme.\n\nHilja purskahti kipeään nauruun. Hänelle tuli taasen ajatus, että onko\ntuon nuoren miehen järki jo sumentunut — kannattaako hänelle puhua?\nMutta katsahdettuaan Matin kasvoihin, jotka olivat viisaat ja vakavat,\nhän hiukan surumielisenä sanoi:\n\n— Ja sellaista... että kukkamalja särkyy, pidät sinä merkkinä! Isäsi\non saanut sinut vakuutetuksi sensijaan että sinä olisit saanut hänet\nvakuutetuksi. Ja sattumasta teet sinä suuren numeron... Kuinka voit\nsinä sitten pyyhkiä pois koko tämän sairautesi ajan, jolloin olemme\nolleet ystävät — vai emmekö ole olleet sitä?\n\n— Me olemme pettäneet toisiamme. Suhteemme on ollut enemmän. Olisihan\nse luonnotonta, että niin olisimme voineet puhua toisillemme kaikki,\njollei...\n\n— Mistä sinä tiedät, että minä olen puhunut sinulle kaikki ajatukseni!\nhuusi Hilja kuin hädässä.\n\n— Etkö sitten ole? sanoi Matti ja katsoi häneen syvältä. — Olemmehan\npuhuneet vakavista asioista.\n\nHilja tunsi pistoksena, että hän oli oikeassa: he olivat puhuneet\nsyvällisistä asioista, hän ei Armaan kanssa koskaan ollut puhunut niin\nvakavasti. Ja kuitenkin rakasti hän Armasta, rakasti kuin vanki taivaan\nsineä ja tällä hetkellä kuin hukkuva pelastavaa kättä.\n\n— Olemme, olemme. Mutta ei se ole ollut sitä. Luota nyt minuun... Minä\nen osaa sitä selittää, mutta minä tiedän sen. Me olemme nyt väsyneet ja\nkiihtyneet. Ehkä menemme nukkumaan. Sinä sitä jo äsken tahdoit, se oli\nminun syyni, että rupesimme puhumaan... Anna anteeksi...\n\n— Ei, keskeytti Matti hänet, — älä johdata minua pettämään itseäni\nenää. Ei se ollut sinun syysi että puhuin, se oli oma syyni. En\njaksanut vaieta.\n\n— Oi, huusi Hilja ja likeni likenemistään ruokasalin ovea,\nhoukutellakseen Matin pois huoneestaan, — nyt sinä vasta petät\nitseäsi! Eikö sinun sisaresi olisi voinut olla minun asemassani, tehdä\nkaikki mitä minä olen tehnyt...?\n\n— Ei koskaan. En minä koskaan ole voinut puhua sisareni kanssa kuin\nkaikkein arkipäiväisimmistä asioista.\n\n— Te olette eri sivistystasolla.\n\n— Ei, Hilja...\n\n— Mutta etkö sinä koskaan ole kuullut, että veli ja sisar voivat olla\nhyvin läheiset ystävät...?\n\n— Älä vaivaa itseäsi, sanoi Matti lujasti ja seurasi häntä, — sillä\nsinä et vakuuta minua. Minulla on jo vakuutus itsessäni. Sinä olet\nminulle rakas...\n\n— Jumalan tähden, kuiskasi Hilja ja pakeni pimeään ruokasaliin,\n— etkö sinä käsitä, että jos sinä puhut tällä tavalla, niin minun\nnopeasti täytyy erota sinusta.\n\n— Sinä et voi erota minusta, kuiskasi Matti, — sillä sinä rakastat\nminua. Sinä et olisi pidellyt kättäsi otsallani, et silittänyt\nhiuksiani, et...\n\n— Mitä sinä puhut — sitä minä en ole tehnyt! parkaisi Hilja ja koetti\ntunkea hänen sanojensa sisältöön niitä ymmärtääkseen.\n\n— Etkö ole tehnyt? Etkö sinä tiedä siitä vai etkö tahdo tietää?\n\n— Sinä hourit, sinä erehdyt...\n\nMatti naurahti onnellisen naurua.\n\n— Ei ihminen sellaisesta erehdy. Minä uskottelin silloin, että ystävä\nsilitti minun päätäni. Se ei ollut ystävä — se oli _Hilja._\n\nHilja ei milloinkaan ollut kuullut hänen ääntään sellaisena. Jos se\nolisi ollut raaka ja tympeä, olisi se ollut hänelle tuhat kertaa\nmieluisampi.\n\n— Jos minä olen sen tehnyt, niin unohda se, anna anteeksi, pyyhi\npois... Minä en ole tietänyt mitä olen tehnyt... Olenko minä todella\nvoinut olla niin rikollinen...!\n\nHe seisoivat ruokasalissa, johon vain Matin huoneesta eteisen läpi ja\nHiljan huoneesta tunki valoa. Vaikka oli pimeä, näkivät he selvästi\ntoistensa kiihottuneet kasvot. Pihamaalla kuului yhä yläkerrasta\nilonpito ja alhaalta maakerroksesta hengenhätä. He tuskin olisivat\nhuomanneet vaikka ukkonen olisi jyristänyt ruutuja, heillä oli niin\nyllinkyllin tekemistä toisistaan.\n\n— Et sinä ole rikollinen, sanoi Matti taas onnellisella äänellä, —\nsyvä tunne on sinussa puhunut. Minä ymmärrän kaikki niin selvästi: sinä\nolet toiminut vaistojesi varassa, siitä hetkestä asti, jolloin minussa\ntauti puhkesi ja sinä tulit minun huoneeseeni...\n\n— Mutta minä olisin mennyt pahimman viholliseni huoneeseen, jos hän\nolisi ollut niin sairas...\n\nMatti ei häntä kuunnellut.\n\n— Minä en silloin tuntenut puhdasta rakkautta, minä uskoin sinusta\npahaa, mutta rakkautesi saattoi sinut antamaan sen anteeksi...\n\n— Lakkaa, huusi Hilja miltei äänettömänä. — Tämä on sairautta\nsinussa. Sen täytyy olla sitä. Jollen minä olisi ihan vakuutettu\nsiitä, että sinua on petetty, niin minä... en tiedäkään mitä tekisin.\nSuuttuisin niin, etten koskaan leppyisi... Kuinka sinä voit olla\nminulle noin armoton, me kun jo olimme niin hyvät ystävät...\n\nHilja nyyhki, pää nojaten uunin kovaan, kiiltävään kylkeen. Matti tuli\nja otti hänen kätensä. Hiljasta tuntui, että se poltti ja hän veti sen\npois.\n\n— Mutta Hilja... onko tämä nyt niin kovin pahaa? Me emme voi tälle\nmitään...\n\n— Vai emme me voi! huudahti Hilja kuohuksissaan. — Asetu hänen\nasemaansa, joka on poissa...\n\n— Mutta luonto käy kaiken yläpuolella, sanoi Matti ylhäisen tyynesti\neikä tuntenut itseään varmuudessaan ja voimassaan.\n\nHän katseli Hiljaa jo miltei omistajan silmillä ja oli päättänyt saada\nhänet vakuutetuksi.\n\nHiljaan tuli outo pelko. Hänen piti koota kaikki voimansa.\n\n— Entä ihmisen tahto! sanoi hän ja oikaisi itsensä suoraksi ja\njänteväksi. — Minä tahdon olla uskollinen ja minä olen!\n\n— Sinun täytyy _tahtoa_! riemuitsi Matti, — sinun täytyy _päättää_\nolla uskollinen. Mutta minua sinä rakastat. Ja ajattele, minä en ole\nsitä tietänyt. Kaukaa pitää ihmisten tulla kertomaan sitä minulle,\nmerkkien ja ihmeiden täytyy tapahtua. Oi Hilja, Hilja, mikä ihana\nnimi sinulla on... Älä kiusaa itseäsi ja minua. Tule minua likemmä...\nEi, ei, minä en koske sinuun ennenkuin olen saanut luvan häneltä,\njolle sinä olet luvannut itsesi. Me kirjoitamme hänelle, hän ymmärtää\nmeidät. Älä pelkää minua — minä olen nyt uusi ihminen, kun minä sinua\nrakastan...\n\nHilja oli kiertänyt ruokapöydän taakse kuin turvaa etsien. Hän oikaisi\nitsensä taasen suoraksi.\n\n— Pelkää... mitä minä pelkäisin! Tämän kaiken täytyy nyt vihdoinkin\nloppua. Sinun täytyy tulla järkiisi... Sinä olet ymmärtänyt minut\nniin väärin, niin väärin. Ah, kuinka minä häpeän itseäni, että olen\nantanut sinulle niin paljon itsestäni ja niin paljon aihetta luuloihin.\nMinä olen tehnyt ajattelemattomasti ja väärin, mutta sitä ei enää saa\ntekemättömäksi. Täytyy vain katsoa, etten silleen tee syntiä.\n\nMatin oli kiireesti pitänyt nojautua muuria vastaan. Häntä alkoi\nvärisyttää.\n\n— Sinun täytyy muuttaa pois meiltä, jatkoi Hilja, huomaamatta hänen\npahoinvointiaan. — Minä olisin tahtonut hoitaa sinut terveeksi, mutta\nse ei näy käyvän päinsä. Ihmiset luulevat nyt osanneensa oikeaan, kun\nsaavat meidät erotetuiksi. Minä olisin tahtonut näyttää heille, että on\nmuitakin suhteita kuin ne kaikkein tavallisimmat ja karkeimmat. Mutta\nse ei näy käyvän.\n\nMatti ei kuullut mitä hän sanoi. Kaikki huojui hänen silmissään,\nhänen päähänsä oli kuin lentämällä tullut polttava tuska. Hän etsi\najatuksissaan vaistomaisesti huonettaan, mutta hänen täytyi jännittää\nkoko muistinsa saadakseen selville, missä päin se oli. Häntä pyörrytti\nniin, että hän huojui puolelle ja toiselle. Toisena hetkenä oli\npäässä hirvittävä tuska, ikäänkuin joku olisi murskannut sen, toisena\nhetkenä se oli tunnoton kuin ontto, ääretön rakko. Tuskan tunne tuli\nhallitsevaksi. Hän nojausi muuriin, jonka toisella puolella Hilja\nseisoi leimuten ja lyöden, hän näki valojuovan, joka johti permantojen\npoikki, ja kokosi voimia päästäkseen lähtemään sitä myöten. Hänen\nedessään tuntui olevan pitkä tie, jolle hän pelkäsi sortuvansa. Hän\nkävi kiinni päähänsä, se oli nyt kuin tulikuula. Hän kokosi voimansa ja\nläksi kulkemaan valojuovaa myöten. Tuoli kaatui hänen tieltään, kirja\nputosi pöydältä permannolle, hänen kyynärpäänsä kolahti oveen — hän ei\nkyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Koko hänen vaistonsa suuntautui\nsiihen, että hän löytäisi vuoteelleen ja siihen hän vihdoin suistui,\nvarjellen käsillään päätänsä, joka kiehui.\n\nHilja oli päässyt vauhtiin ja puhui yhä:\n\n— Jos minä joskus olen sinusta pitänyt, niin minusta on kuollut\nkaikki tunne. Kukaan ei ole minua niin häväissyt ja kiusannut kuin\nsinä. Vieköön isäsi sinut mukaansa. Kai te nyt hyvin sovitte yhteen,\nkun tässä asiassa niin ymmärrätte toisenne. Ehkä sinusta vielä tulee\npappikin hänen mielensä mukaan... Minä en tahdo nähdä häntä, kun hän\nhuomenna tulee. Mikä oikeus hänellä on minusta, vieraasta ihmisestä,\njoka on hoitanut hänen poikaansa, ruveta uskomaan pahaa...! Sinä\nlähdet. Hyvä on. Onkin jo yö...\n\nHän oli niin mielikuohuissaan, että vain paineli ohimojaan,\nhillitäkseen veren kohinaa. Pian alkoi kaiken muun joukosta kasvaa\nesiin tyytymättömyyden tunne häntä itseään vastaan. Hän oli tehnyt\njotakin rumaa — mitä hän oikein olikaan tehnyt? Paras vihdoinkin\nlähteä levolle. Hän näki Matin huoneen oven auki ja tuolin kumossa\nvalojuovan yli. Ensin hän ajatteli, että olkoon tuoli kumossa vaikka\ntuomiopäivään, mutta sitten hän hoitajatarvaistonsa varassa läksi sitä\nnostamaan ja katsomaan, miksi se oli kaatunut.\n\nMatin huoneesta kuului läähättävä hengitys ja Hilja meni aivan\nsanattomaksi, kun tuli vuoteen ääreen. Matti makasi silmät ummessa, pää\ntaaksepäin, kasvoista kaikki ajattelevan ihmisen tietoisuus poissa ja\nsijalla omituisia pieniä ryppyjä ja väreitä, joista tuska kihosi esiin.\n\nHiljasta oli äskeinen mieliharmi kuin pyyhkäisemällä pyyhkäisty. Nyt\nminä soitan lääkärille, päätteli hän. Tämä ei ole hätiköimistä, vaan\nnyt on tosi käsissä. Ja hakiessaan telefoniluetteloa, soimasi hän\nitseään, kuten niin monesti ennen: sinä löit sairasta, unohdit, että\nhän oli sairas, sinä et kelpaa sairaanhoitajattareksi, mitä sinun\ntarvitsi välittää hänen puheistaan — sairaan houreista! Mutta entä\njos kylmät kääreet kuitenkin tekisivät tehtävänsä huomiseen asti. Hän\nryhtyi voimakkaana ja päättäväisenä työhön. Hän nosteli ja kannatteli.\nHän ihmetteli itsekin, mitä jaksoi, ja tunsi ylpeydensekaista\ntyydytystä, kun sairas vihdoin tyyntyneempänä lepäsi vuoteessaan.\n\nOli hiljainen yö. Liike kadulla oli vaiennut, ei yläkerrasta enempää\nkuin alhaaltakaan enää kuulunut mitään. Lamppu ynisi tutulla pöydällä,\nsilloin tällöin äännähti sairas tai ajoi ajuri rämisten ohitse.\n\nHiljan ei ollut ensinkään uni, tuntui vain oudolta olla kahden talossa\ntajuttoman sairaan kanssa. Häntä hallitsi toiselta puolen voimakas\nvastuunalaisuuden tunto, toiselta puolen nakersi hänessä epämääräinen\npelko, kuten hiiri, joka kaluaa jossakin kaukana, tuskin kuuluvasti.\nHän komensi tätä toista tunnetta, kuten ihminen viskaa kenkänsä\nnurkkaan pelästyttääkseen hiiren, mutta se sai alituisesti ravintoa\nkasvoista vuoteella, joissa paloi kuume ja kärsimys. Kertomus Matin\näidistä ja vanhasta pitsikauluksisesta neidistä alkoi tehdä työtä\nHiljassa. Tämä sairaudentila on varmaan alkua siihen. Tuo nuori elämä,\njoka jo on ehtinyt niin paljon kärsiä, päättyy siihen.\n\nJa tuota minä menin lyömään! ajatteli Hilja taasen. — Entä jos minun\najattelematon kiivastumiseni kutsuikin esiin nukkuvat perinnöt!\n\nHän joutui hätään ja katumukseen eikä kuitenkaan voinut tehdä mitään\nmuuta kuin vaihtaa kääreitä.\n\nIkkunoiden edessä oli sumu läpipääsemättömän tiheänä. Katulyhdyt\nnäyttivät ilmassa riippuvilta keltaisilta villatukoilta, ne eivät\nvalaisseet, ne vain erottautuivat harmaudesta. Koska tämä sumu oli\ntullut? Kun Hilja palasi ulkoa, oli taivas ollut tähdessä. Kun hän\npalasi! — pitkiä ajanjaksoja tuntui kuluneen siitä. Sumu tulee joskus\nniin äkkiä ihmisen tielle, hän ei tiedä mistä. Eikä se hälvene hänen\nkäskystään. Hänen täytyy odottaa.\n\nHilja seisoi ikkunassa ja tuijotti sumuun.\n\n\"Ihmiset puhuvat\" — mitä se merkitsee? Että tuuli puhaltaa tai\nsade lankeaa. Tai vielä vähemmin: että mielipuolet uskottelevat\nolevansa kuninkaita ja vaativat valtakuntaa. Ihmiset näkevät hitusen\npäällimmäistä pintaa eivätkä tiedä mitään sisäisistä vaikuttimista.\nHe puhuvat, mutta heidän puheensa ei saa koskea enemmän kuin kepin\nvingahdus tyhjässä ilmassa.\n\nHuomenna, kun Matin omaiset tulevat, selittää hän heille asian ja\nheidän täytyy ymmärtää.\n\nSairas rupesi heittelemään vuoteessa.\n\n— Minun pääni, minun pääni! huusi hän ja piteli käsillään päätään.\n\nHän avasi silmänsä. Ne olivat kuin kaihin peittämät. Hän kimmahti\nistumaan, koukisti kätensä ja tavoitteli jotakin edessään. Hiljasta\ntuntui, että hän haki hänen kaulaansa. Koukistuneet kädet olivat\npeloittavan voimakkaat. Hilja tarttui takaapäin hänen hartioihinsa\nja koetti vetää häntä pitkäkseen. Hän puheli rauhoittaen ja\nystävällisesti. Hän yritti väsyä ennenkuin sai sairaan tottelemaan.\n\nNyt täytyy saada lääkäri! selveni Hiljalle. Hän ei edes uskalla olla\ntäällä näin kahdenkesken. Hän sai hakea luetteloa, jota ei äsken ollut\npannut naulaan, äänteli itsekseen numeroa, ettei unohtaisi sitä ja meni\nsoittamaan. Kierrin kieppui höllänä ympäri eikä soittoa kuulunut. Hän\nkoputti ja nakutti, kuten joskus oli nähnyt Armaan tekevän, hän kiersi\nuudelleen — telefoni pysyi mykkänä. Se oli epäkunnossa.\n\nHetkisen hän, seisoessaan pimeässä eteisessä, tunsi suurta\navuttomuutta: hän on kuin onkin nyt tuomittu olemaan kahden\nkesken ihmisen kanssa, joka minä hetkenä hyvänsä voi tulla\nmielipuoleksi. Hän voi saada raivokohtauksen ja kuristaa hänet.\nHilja ajatteli mahdollisuutta herättää joitakin naapureita — ehkäpä\nParkkari-Lehmuksella vielä oltaisiin ylhäällä. Mutta kaikkialla oli\npimeää ja sen ainoan ikkunan takana, joka oli valaistu — talonmiehen\nasunnon, ei ollut telefonia. Ehkä oli paras sulkea ovi, jättää sairas\ntänne ja paeta kaukaisimpaan huoneeseen.\n\nEi, johtui samassa hänen mieleensä, niin ei ole lupa menetellä. Minä\ntahdon, että hän tulee terveeksi! Hän ei saa tulla mielipuoleksi, minä\npelastan hänet. Minä tahdon, minä tahdon.\n\nHilja tuli ruokasalista, jossa oli hapuillen ja heikkona seisonut,\nkuin uutena ihmisenä Matariston huoneeseen. Hän kiersi kylmän kääreen\nlujasti sairaan pään ympäri, istuutui vuoteen laidalle ja nosti hänet\nistumaan.\n\nHän rupesi puhumaan, että joulu tulee, että Matti lähtee maalle ja\nluo navettaa. He hankkivat rahaa vaikka mistä, mutta he saavat kokoon\npääoman, jolla voi alkaa itsenäisen maanviljelyksen.\n\n— Miten suuri summa siihen tarvitaan? Riittääkö tuhat markkaa? Kaksi\ntuhatta?\n\nHilja puhui hitaasti, tyynesti ja voimakkaasti. Jos hän sivultapäin\nolisi kuunnellut, ei hän itse olisi tuntenut ääntään. Koko hänen\ntahtonsa ja voimansa keskittyi tähän hetkeen. Hän luetteli mitä\nmaanviljelyksessä tarvitaan, mitä mikin tulisi maksamaan, piteli\nlujasti sairasta silmällä ja katsoi häneen.\n\n— Mitä luulet, Matti, riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?\n\nHän pingoitti kaikkia niitä voimia, jotka oli pannut liikkeelle ja\ntunsi, ettei pian enää ole mitään lisättävää.\n\n— Vai pitääkö olla kolme tuhatta?\n\nMatti avasi silmänsä. Kaihi oli poissa.\n\n— Riippuu siitä, sanoi hän, — miten suuren maatalouden tahdot panna\npystyyn.\n\nHiljassa sykähti sellainen ilo, että hän oli pusertamaisillaan Matin\nrintaansa vastaan. Hän hillitsi itsensä kumminkin heti ja jatkoi\nentistä keskustelua. Hänellä oli jokin kaukainen tunne, että hän oli\nantanut elämän tälle ihmiselle. Matti oikaisi häntä — hän osoitti\noikeata herrasnaisen tietämättömyyttä! Hilja painoi painamistaan\nalas iloaan ja hymyään, päästi vihdoin sairaan takaisin vuoteeseen\nja avasi ikkunan. Sieltä tuli sisään sumua, mutta samalla sentään\nulkoilmaakin. Tyynin sairaanhoitajatarliikkein sytytti hän kynttilän\nja läksi keittiöön, mutta sinne päästyään puhkesi hän nauramaan. Nauru\noli äänetöntä ja täynnä kyyneliä, se tuli syvältä hänen sielustaan.\nHän muisti jotakin kohtaa Kristuksen elämästä, jolloin sairas oli\nkäynyt hänen vaatteensa liepeeseen ja Kristus tunsi \"voiman lähteneen\"\nitsestään. Hilja eli hetkessä, joka seuraa tuskaista, suurta hetkeä.\n\nHän toi voileipälautasen keittiöstä, sulki ikkunan ja he rupesivat\nsyömään.\n\n— Hilja, sanoi Mataristo äänettömän hetken perästä, — minä muistan,\nettä omaiseni ovat tulleet hakemaan minua. Mutta ethän sinä anna minua\nheille. Pidäthän sinä minut täällä?\n\n— Kyllä, kyllä.\n\n— Minä en tule terveeksi paitsi sinun luonasi...\n\n— Niin, niin...\n\n— Aivan totta. Sinä lupaat, ettet aja minua pois, tuli mitä tuli.\n\n— Mutta jokohan me nyt nukkuisimme, muuten se paha päänkipu voi palata.\n\n— Lupaathan sinä!\n\n— Kyllä, kyllä.\n\n— Mutta minne sinä menet? Etkö voi nukkua täällä?\n\n— En. Ei meillä molemmilla ole täällä ilmaa.\n\n— Pane ovet auki.\n\n— Nukutko sinä sitten oikein kiltisti, jos minä olen täällä sohvalla?\n\n— Nukun. Minun pääni on niinkuin ei se olisi oma pääni.\n\nHilja järjesti vuodetta, käänsi tyynyn kylmän puolen ulospäin ja toi\nitsellensä tyynyn sohvalle.\n\nHuone pimeni. Hilja kuunteli vielä hyvän aikaa miten sairaan kävisi.\nVihdoin hän nukkui hänkin.\n\nHän heräsi pitkään kellonsoittoon ja karkasi pystyyn, mielessä tunne,\njoka mahtaa olla sotamiehellä, kun hän on torkkunut vahtivuorollaan.\nHän ei ensi hetkessä muistanut missä oli ja töytäsi jotakin esinettä\nvastaan. Sitten hän ymmärsi, että oli aamu, koska raitiovaunun kello jo\nkilisi. Ruokasalin kello ei vielä ollut lyönyt seitsemää. Kuka tulee\nnäin aikaiseen? Sähkösanoma! Lainalle on varmaan jotakin tapahtunut.\nKello soi tuskallisen pitkään, enentäen hänen jännitystään ennenkuin\nhän pääsi avaamaan.\n\nOven takana oli kookas maalainen mies ja pieni, pyöreä nainen. Hilja\nkäsitti heti keitä he olivat. Hän pelästyi pukunsa huolimattomuutta,\ntoivotti tervetuloa ja kertoi kuiskaten ja yhteen kyytiin, että Matti\niltayöstä oli ollut hyvin kipeä ja vasta aamupuoleen nukkunut.\n\nNainen laski koppansa ja kalossinsa samaan paikkaan kuin eilen, mies\nyritti kovin, raudoitetuin saappain suoraa päätä Matin huoneeseen.\nHilja esti hänet siitä ja johdatti vieraat ruokasaliin. Nyt hän vasta\nhuomasi, miten he olivat Matin näköiset. Isä oli komeapiirteinen,\nkasvot vielä tuoreet, harmaat hiukset jakaantuivat tasalatvaisina\nmolemmin puolin kasvoja. Silmien päällä, jotka katsoivat syvältä\nja epäluuloisesti, oli tuuheat, pitkät vanhan miehen kulmakarvat.\nKärsimykset ja elämä olivat runsaasti uurtaneet vakoja noihin\nkasvoihin, mutta ei pehmentäen ja opettaen ymmärtämään, vaan kivettäen\nja kovettaen. Mies oli tullut sisään riisumatta mitään eteiseen.\nHän laski lampaannahkalakkinsa tuolin alle, muttei avannut turkkia.\nHiljassa liikkui lamppua sytyttäessä ja osoittaessa heille istuimia,\npelon, kunnioituksen ja säälinsekainen tunne. Hän olisi halunnut\nheittäytyä ystäväksi heidän kanssaan, saada heidät liittolaisikseen\nihmisiä vastaan ja Matin hoitoon nähden, mutta jokin pidätti häntä. Hän\ntunsi vaistomaisesti, ettei noiden piirteiden alta lähde ymmärtämystä\nhänen tapaiselleen ihmiselle ja hän kävi liikkeissään hapuilevaksi ja\nepävarmaksi. He saattoivat selittää sen omalla tavallaan. Sisar kyllä\noli hyväntahtoisen näköinen, mutta hän tuntui nujerretulta ihmiseltä,\njoka ei koskaan ole saanut kehittää omaa tahtoa. Hänen vanhat, mustat,\nhuolellisesti säilytetyt vaatteensa olivat varmaan nähneet kymmenen\nvuoden rippikirkot ja lukukinkerit. Kun musta silkki liukui päästä\nniskaan, tuli näkyviin tiukalle vedetty, pellavankeltainen tukka.\n\nHilja ei huomannut, että hän kaiken aikaa puhui, antamatta vieraille\nsuunvuoroa. Hän kertoi Matin sairaudesta ja mitä lääkäri oli sanonut.\nIsä katseli maahan eteensä tai seinään vastapäätä, sisar seurasi Hiljaa\ntutkivasti. Kun hän tuli kertomukseen Maalin lähdöstä, katsahti tytär\nisäänsä.\n\n— Sentähden minun nyt täytyy mennä keittämään kahvia, lopetti Hilja\nhermostuneen hilpeän yksinpuhelunsa. — Eikö isäntä sill'aikaa panisi\ntupakaksi. Meillä on täällä paperosseja.\n\nHilja juoksi saliin, mutta isäntä ei odottanut häntä, vaan läksi\nkolistellen Matin huonetta kohti, Hilja tuli kuin nuoli hänen eteensä.\n\n— Jos vielä vähän antaisi nukkua. Se on niin tärkeää. Jos siihen asti\nkun kahvi joutuu. Isäntä tupakoisi nyt.\n\nSilloin Matin isä katsoi Hiljaan. Hän näki edessään hymyilevän,\nvaaleapörröisen, veikeäliikkeisen tytön, joka mielistellen yritti\nkääntää hänet takaisin hänen poikansa ovelta. Katse, joka vanhuksen\nkasvoista kohtasi Hiljaa, oli leppymätön. Hilja tunsi sen kuin\npistoksen rinnassaan. Hän ei enää yrittänyt vastustaa, vaan riensi\nraskain mielin keittiöön.\n\nSamassa avasi isä oven Matin huoneeseen ja tytär seurasi häntä kuin\nvarjo. Matti ei herännyt heidän tuloonsa. He näkivät sumuisen päivän\nraskaassa hämärässä valkoisen tyynyn sohvalla, vielä kuopallaan Hiljan\npään jäljeltä ja huopapeitteen, joka hänen kiirehtiessään avaamaan\novea, oli valunut lattialle. Synkkinä, äänettöminä seisoivat he\nhetkisen ovensuussa ja istuutuivat sitten.\n\n— Kyllä se nyt jo saa herätä, sanoi isä, tarkoittaen, että tytär\nherättäisi nukkuvan.\n\nTytär muisti Hiljan kiellon ja epäröi. Vihdoin meni isä itse\nröykyttämään Mattia valveille.\n\nHilja askaroi kylmässä keittiössä, nokesi kätensä tulta tehdessään,\navaili ja sulki kaappeja, ennenkuin löysi mitä haki. Levottomuuden\nlomassa millä hän ajatteli Matin omaisten käyntiä, tuli hänen\nmieleensä, että miten hän nyt alkaa oleilla täällä ilman Maalia.\nOttaako uusi palvelustyttö — mutta jollei saa äidin mieleistä.\nEikä saakaan. Tai koettaako tulla toimeen siten, että joku vain\nkäy auttamassa? Ehkäpä joku talonmiehen pikkutytöistä. Likaiset ne\novat, mutta minkäpä sille voi. Täti Forsberg olisi voinut auttaa\npulmallisessa asemassa, mutta hän ei tahtonut pyytää hänen apuaan...\nMatin omaisten kanssa täytyy tulla selvittely, hän vain ei käsittänyt\nmistä päästä alkaisi, ja siirsi ajatusta tuonnemmaksi.\n\nKun hän tuli Matin huoneeseen, tapasi hän isän ja sisaren istumassa\nvuoteen luona. Kukaan ei puhunut. Hilja taipui ystävällisenä Matin\npuoleen ja sanoi kuten lapselle:\n\n— Miten me nyt voimme?\n\nKaihi oli poissa silmistä, mutta ääni oli sekava, kun hän vastasi:\n\n— Minä nukuin. Päätä ei enää niin särje. Tämä huone vain huojuu\nniinkuin ei se pysyisi paikoillaan.\n\n— Pidä silmät kiinni ja lepää. Koetamme tänään olla hyvin tyyniä, pian\nparanemme. Mittaamme nyt kuumeen.\n\nHilja tunsi kaiken aikaa Matin omaisten hämmästyneet, tuomitsevat\nkatseet. Hänen täytyi taistelemalla taistella pysyäkseen ystävällisenä\nja reippaana.\n\n— Mitenkäs se palvelustyttö niin meni, kun se niin kauan oli ollut?\nkysyi sisar vihdoin.\n\n— No, sanokaa muuta! En minä käsitä mikä hänelle tuli. Enkä minä\noikein pääse siitä luulosta, ettei hän tulisi takaisin.\n\n— Olisihan hän saanut erota sovinnossakin...\n\n— Eikö olisi saanutkin!\n\nHeillä riitti puhumista Maalista kunnes lämpömittarin sai ottaa pois.\nOnneksi ei kuume ollut noussut niin paljon kuin Hilja oli pelännyt.\n\n— Ehkä minä sitten saan pyytää vieraat ruokasaliin kahvia juomaan...\n\n— Etkö voisi tuoda tänne, ehdotti Matti.\n\n— Miksei, voin kyllä. Mutta sinä väsyt.\n\nHilja huomasi vasta nyt tyynyn ja saalin sohvalla, punastui ja otti ne\nkainaloonsa.\n\n— Emme me täällä ole niin usein, sanoi isä.\n\nHiljaa jääti vanhuksen ääni. Hän paiskasi sylyksensä eteiseen ja riensi\nselittämään:\n\n— Ei isäntä ymmärrä minua väärin. Poikanne parastahan minä tarkoitan.\n\nHän meni noutamaan kahvitarjotinta ja pyyteli anteeksi, ettei leipä\nollut tuoretta. Ei ollut ketään lähettää leipuriin. Eikä taitanut\nkahvikaan tulla sellaista kuin hän olisi tahtonut. Huoneessa oli\npainostava yöilma, päivänvalo tuli ryömimällä. Ei kukaan puhunut,\nporsliini vain kilisi, Hilja vaivasi päätään miettimällä mitä sanoisi.\n\n— Tuliko siellä teidän puolellanne hyvä vuosi? kysyi hän vihdoin.\n\nTurhaan odotettuaan, että isä vastaisi, sanoi sisar:\n\n— Tuli se sentään. Kaurojakin saatiin, vaikka oli niin sateista.\n\nJa taas seurasi painostava äänettömyys. Vihdoin rykäisi isä ja virkkoi:\n\n— Mitä tautia tämä nyt oikein on?\n\n— Hermotautia, kiirehti Hilja vastaamaan ja tunsi sen likenemistään\nlikenevän, mitä pelkäsi ja minkä täytyi tulla: selityksen.\n\n— Pastori Angervo sanoi sitä sydämen taudiksi. Ja ihmiset puhuvat,\nettei se parane ennenkuin hän pääsee irti täältä.\n\nVanhus katsoi tiukasti Hiljaan ja laski kuppinsa pöydälle. Hilja tunsi\nsydämensä kovasti lyövän.\n\n— Mutta hyvä isäntä, pääseehän hän täältä koska tahansa, mutta minne\nte nyt noin kipeää ihmistä viette. Hänelle teki jo pahaa, että hän\neilen oli liikkeellä. Isäntä ei tiedä miten kova yö meillä on ollut.\nJos me kuitenkin menisimme tuonne ruokasaliin puhumaan näistä asioista.\nTohtori on kieltänyt kaiken kiihtymisen.\n\nHilja houkutteli jo ovella.\n\n— Minä olen tullut sanomaan pojalleni totuuden, lausui vanhus ja hänen\näänensä, joka tähän asti oli ollut ärtyisä ja lyhyt, kävi syvästi\nvakuuttuneeksi ja saarnaavaksi. — Jumala on lyönyt sinua sairaudella,\nkun olet poikennut synnin tielle. Jumala ei anna itseään pilkata. Sinä\net tule terveeksi ennenkuin sinä luovut syntisestä elämästäsi. Kuka\nsitten sanoisi lapsellensa totuuden, jollei isä.\n\nMatti oli peittänyt kasvot käsillään. Kuten Hilja tullessaan\ntanssiharjoitukseen kokonaan oli joutunut kiinni entiseen olemukseensa,\nniin joutui Mattikin omaistensa seurassa entisyytensä valtoihin. Hiljan\nkädet pusertuivat vanhusta kuunnellessa nyrkeiksi ja sydämen taonta\ntuntui päässä asti.\n\n— Isäntä, koetti hän keskeyttää, — minä tiedän, mitä te tarkoitatte.\nMatti kertoi minulle eilen missä luulossa te elätte. Mutta se on...\n\n— Enkä minä yksin. Kaikki ihmiset puhuvat siitä jo. Meidän kirkolla on\npuhuttu ja...\n\n— Isäntä, minähän olen kihloissa ja menen keväällä naimisiin...\n\nJännittyneen äänettömyyden perästä sanoi isäntä:\n\n— Samarialaisella vaimollakin oli ollut viisi miestä, niinkuin\ntiedämme Vapahtajan omasta suusta.\n\nHilja hätkähti ikäänkuin häntä olisi piiskalla lyöty ja likeni ovea.\nHänen tahtonsa yritti herpoutua.\n\n— Isä! huusi Matti ja oikaisi kätensä. — Meidän välillämme ei ole\ntapahtunut mitään pahaa. Me olemme olleet ystävät... Hilja, älä mene!\nSaanhan minä kertoa isälle kaikki — hän on niin hyvä ihminen ja niin\npaljon kärsinyt.\n\n— Mitä sinä aiot sanoa? hätääntyi Hilja. — Eihän meidän välillämme\nole mitään salaisuuksia. Levitä vain kaikkien nähtäväksi...\n\n— Hilja, älä mene! pyysi Matti. — Tämä neiti on ollut minulle niin\nhyvä. Ei kukaan muu saa minua terveeksi paitsi hän.\n\nHilja seisoi ovessa, huulet puserrettuina kokoon. Hän tunsi inhoavansa\nMattia. Kun veisivätkin hänet pois! Sisar itki tuolillaan. Isä istui\nkumartuneena vuoteeseen päin, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin\npoikansa.\n\n— Sinä puhut syntiä, sanoi isä. — Ei kukaan tee ihmistä terveeksi\npaitsi yksin Jumala. Kaikkein vähimmin parantaa sinut se ihminen, joka\non tehnyt sinut kipeäksi.\n\nHiljalta pääsi vihlova nauru. Sekä Matti että isäntä kääntyivät.\n\n— Eikö tuo nyt ollut niinkuin itse sielunvihollisen suusta, sanoi\nisä vihdoin. — Voisitkos sinä, poikani, sitten vannoa, ettei teidän\nvälillänne ole ollut mitään syntiä? Minä uskon sinua, jos sinä vannot.\n\nHilja lakkasi nauramasta ja kuunteli.\n\n— Mitä isäntä tarkoittaa synnillä? kiirehti hän puhumaan. — Syntiä\ntehdään joka hetki — minun ja teidän välillänne tapahtuu paraikaa\nsyntiä, sillä me ajattelemme pahaa toisistamme.\n\n— Kyllä sinä, poikani, tiedät mitä isäsi tarkoittaa. Minä uskon sinua,\njos sinä vannot.\n\nKaikki vaikenivat. Sisar lakkasi itkemästä, Hilja pysähdytti\naskeleensa, vanhus pidätti työn koukistaman kouransa sängynlaitaan,\nikäänkuin estääkseen Hiljaa tulemasta likelle. Kaikki katseet\nriippuivat Matin kasvoilla.\n\nHän oli vienyt kätensä ristiin ja hänen kuumeinen katseensa harhaili\nkatossa. Suupielet rupesivat vavahtelemaan.\n\n— Puhu totuus, poikani, puhu.\n\n— Minä tunnustan, kuului Matin vapiseva ääni vihdoin läpi\näänettömyyden, — että minulle on ollut suloista, kun hän... on\nhoitanut minua... kun...\n\n— Mutta, rakas ystävä, mitä pahaa siinä on ollut? huusi Hilja ja\ntyönsi pois vanhuksen käden.\n\nSilloin kääntyi Matin isä Hiljan puoleen. Hänen vihansa oli kuin\njäätynyt kuura, tyyni ja raskas.\n\n— Eilen hän kyllä tiesi, mitä pahaa siinä on ollut. Mutta mitä teillä,\nvieraalla ihmisellä, on tekemistä poikani kanssa?\n\n— Ei hän ole vieras, yritti Matti tulla väliin.\n\nHilja keskeytti hänet:\n\n— Tulkaa tuonne viereiseen huoneeseen, niin minä selitän teille. Me\nteemme tällä puheella Matin niin kipeäksi. Te ette lähde...? No niin,\nihminen sairastuu meillä eikä hänellä ole keitään omaisia kaupungissa.\nOlisiko minun mielestänne pitänyt jättää hänet hoidotta?\n\nSyntyi äänettömyys. Kaikki odottivat mitä isäntä sanoisi.\n\n— Teidän olisi pitänyt toimittaa hänet sairashuoneeseen.\n\n— En tullut sitä ajatelleeksi. Toivoin että hän parantuisi kotona. Ja\nhän olisikin jo parantunut, jos ihmiset olisivat antaneet hänen olla\nrauhassa.\n\n— Eivät ihmiset puhu syyttä. Kun me käännymme pois Jumalasta, niin\nme olemme puhdistaneet huoneemme asuinsijaksi perkeleelle. Ja sinä,\nonneton poikani, olet kääntynyt pois Jumalasta...\n\nHilja oli aikonut lähteä huoneesta, mutta hän pysähtyi ovella.\n\n— Isäntä, jollette nyt lakkaa, niin tapatte Matin. Ette kai tahdo\nsitä. Te saatte viedä hänet sairaalaan, minne tahdotte. Tietäkää vain,\nettä meidän suhteemme oli niinkuin Jeesuksen ja Betanian Maarian, mutta\nte tulitte ja tahritte sen likaisin käsin...\n\nIsä käänsi Hiljaan suurpiirteiset, elämän uurtamat kasvonsa. Silmät\nkatsoivat kuin aikojen takaa, vakavina ja vakuuttavina. Hilja vaikeni,\nikäänkuin vanhan testamentin profeetta olisi astunut hänen eteensä. Hän\nvalmistautui nähtävästi sanomaan jotakin tärkeää ja hyvin painavaa.\n\n— Minun pojastani piti tulla pappi. Hän oli jo niin hyvällä alulla.\nHän saarnasikin kerran ja Herran henki oli hänen päällänsä. Nyt ei hän\nenää käy ehtoollisella eikä...\n\nVäkivaltainen itku puistatutti Matin koko ruumista. Valkoiset, suuret\nkädet olivat puserruksissa hehkuvia poskia vastaan. Kyyneleet tulvivat\nsormien lomitse. Sisar oli noussut ja koetti hillitä isää.\n\n— Minä etsin Jumalaa, pääsi Matilta kuin linnun valittava kaiherrus.\n— Minkä minä sille voin, ettei hän ole ilmoittanut itseänsä minulle...\n\nHilja pakeni jo huoneesta. Hän kävi kiinni päähänsä koettaakseen oliko\nhänellä päätä. Hänestä tuntui, ettei hän ymmärrä enää mitään. Toisena\nhetkenä hän ajatteli: minä otan ruoskan ja menen ja puhdistan talon\nnoista hulluista! Toisena hetkenä hän ajatteli: heidän sydämessään\non niin raskasta ja onnetonta! Kun hän oli aikansa tuskitellut —\neikä hän tietänyt kestikö sitä hetkiä vaiko tunteja — tapahtui hänen\nmielialassaan täydellinen käänne. Hän oikaisi itsensä suoraksi, valeli\nkasvojaan vedellä, etsi esiin lattiaharjat ja ryhtyi työhön. Mielessä\ntuntui virkeältä kuin ilmassa ukkosen jäljeltä. Hän rupesi keittämään\nvelliä, jota lääkäri oli määrännyt Matille aamuksi ja päätti lähteä\nkysymään talonmiehen pikkutyttöä apulaisekseen. Hän näki nyt selvästi\nympärilleen, ikäänkuin hän vaivalloisen nousun jälkeen olisi päässyt\nkukkulalle. Ihmiset tahtovat pakottaa hänet tunnustuksille — hän ei\nikinä tunnusta sellaista mitä ei ole tapahtunut!\n\nKun hän, höyryävä vellilautanen kädessä, astui Matin huoneeseen,\nolivat isä ja sisar polvillaan vuoteen ääressä, vaipuneina palavaan\nrukoukseen. Isän silmät olivat ummessa, kädet puserrettuina\nvastatusten. Mieliala ei ensi hetkessä vaikuttanut Hiljaan vähääkään.\nSe oli korkeintaan naurettava. Kunnioituksesta toisten hartautta\nkohtaan ei hän kuitenkaan keskeyttänyt heitä.\n\n— ...Katso armossa meidän puoleemme, niinkuin sinä katsoit Pietarin\npuoleen ja syntisen vaimon puoleen fariseuksen huoneessa. Me olemme\nmonella muotoa syntiä tehneet ja rikkoneet sinun pyhiä käskysanojas\nvastaan, mutta vaikka meidän syntimme olisivat veriruskeat, niin sinä\nvoit ne lumivalkeiksi tehdä Sinun kalliin sovintokuolemasi kautta. Oo\nkolmiyhteinen Jumala, isä, poika, pyhä henki, armahda meitä. Jos sinä\nolet katsonut hyväksi tämän taudin kautta kutsua pois meidän rakkaan\npoikamme Matti Erlandin, niin auta armossa, että hän ennen kuolemaansa\ntulee sinun tuntemiseesi. Ilmoita itsesi hänelle, äläkä sysää häntä\nhelvetin iankaikkiseen tuleen, kussa...\n\nMieliala huoneessa, jossa jo oli päivä, mutta jota lamppu yhä valaisi,\njossa ihmiset olivat polvillaan vuoteen ääressä ja itku ja palava\nrukous täyttivät raskaan ilman — alkoi vaikuttaa Hiljaan kuin huumaava\njuoma. Matti makasi vuoteessaan oudon pöhöttyneenä ja tuijottavana,\nikäänkuin ei hän olisi tietänyt mitään maailman menosta.\n\nTässä tulee hulluksi, ajatteli Hilja, jollei tästä tee loppua. Ja hän\nrupesi puhumaan terveellä, arkipäiväisellä äänellä.\n\n— Nyt meidän täytyy syödä! Velli jäähtyy. Antakaa anteeksi, hyvät\nvieraat, mutta nyt teidän täytyy nousta.\n\nHilja raivautui vuoteen ääreen, herätti Matin istumaan ja käski sisarta\ntakaapäin tukemaan häntä. Syöttäessään sairasta laverteli hän hänelle\nkaiken aikaa kuin lapselle, iloisesti ja ystävällisesti.\n\n— No niin. Kyllä meidän täytyy jaksaa. Siitä tulee niin heikoksi, kun\nei syö...\n\n— Minä kuolen...\n\n— Eikö mitä! Minä paranen ja täytän vielä jonkin tehtävän, joka on\nminulle määrätty... Noin! Sehän maistuu niin hyvältä. Ja minä kun taas\nnokesin käteni kokonaan, kun hääräsin keittiössä.\n\n— Eikö Maali ole tullut takaisin! kysyi Matti suu täynnä velliä.\n\n— Ei, nauroi Hilja. — Hän oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. No, kas\nnoin. Kyllä me pian paranemme, kun olemme olleet näin kiltit.\n\nHilja ei nähnyt katsetta, jolla vanhus kaiken aikaa oli seurannut\npoikaansa ja häntä. Kun Matti näki isänsä kasvot, huojahti hän\nrentona sisartansa vastaan, joka takaapäin tuki häntä, ja nosti\nsuonenvedontapaisesti väännellen kätensä isäänsä kohti.\n\n— Älkää kirotko meitä! huusi hän. — Me menemme naimisiin. Hilja,\ntulethan sinä minulle.\n\nHilja kävi kalkin kalpeaksi. Hänen sydämensä ikäänkuin seisahtui.\nKaikki hänessä kiteytyi palavaksi, pieneksi kipunaksi. Kipunan polttoa\nkesti lyhyemmän ajan kuin silmänräpäys kestää. Sitten alkoi sydän\ntaas lyödä. Hänen olennossaan kehittyi saarna ankara kuin valkeaksi\nkuumennettu rauta noita ihmisiä vastaan, mutta ennenkuin ainoakaan sana\npuhkesi huulille, ymmärsi hän, ettei heille kannata saarnata. Vanhus\nsensijaan rupesi puhumaan. Hilja ei kuullut sanoja. Mykistyneenä ja\nkuurona hän vain mietti mitä hän nyt tekee.\n\n— Hilja! huusi Matti, herättäen hänet tajuihinsa. — He vievät minut\npois. Älä anna heidän viedä. Minä paranen täällä. Minä tulen hulluksi,\njos minut viedään!\n\nHän kaivoi päänsä tyynyihin ja pusersi lakanoita käsissään. Avuton\nvanha neiti pitsikauluksessa tuli Hiljan eteen. Hän astui isän ja pojan\nväliin ja puhui äänellä, jota ei tuntenut omakseen:\n\n— Sanokaa nyt hyvästi pojallenne ja lähtekää. Minä en salli, että\nkodistani tehdään hullujenhuone. Matti jää tänne kunnes paranee tai\nainakin siksi, kunnes minä saan hänen mielestään ne hullutukset, jotka\nte olette sinne ajaneet. Teidän ei tarvitse olla hänestä levottomia.\nEn tosin enää hoida häntä samalla rakkaudella kuin tähän asti, mutta\nminulla on silti tarpeeksi rakkautta. Ihmisten ei pidä saada sitä\nvoittoa, jota he haluavat. Minä en saa jättää työtäni kesken. Menkää\nnyt. Tuossa on kello pöydällä. Annan teille viisitoista minuuttia\nhyvästijättöä varten. Sitten ei teidän pidä tulla tänne. Minä ajan pois\nkaikki, jotka tänne yrittävät. Minä palaan, kun viisitoista minuuttia\non kulunut.\n\nHän ojensi päättävän ystävällisenä kätensä vieraille ja läksi. Kaikki\nepäröiminen oli hänestä hävinnyt. Hän otti taskuunsa keittiön avaimen,\nikäänkuin hän koko ikänsä olisi kulkenut sitä tietä, eikä talonmiehen\nasunto yöllisine tapahtumineen enää ollut hänelle salaperäinen enempää\nkuin vastenmielinenkään. Hän meni kylmänä ja järkevänä sinne asialle,\nastui kuin lääkäri huonoon ilmaan ja otti yhdellä katseella haltuunsa\nkoko aseman.\n\nHuone oli pieni ja täysi. Se nähtävästi ei kirkkaimmalla\nauringonpaisteellakaan saanut suoranaista päivänsädettä. Lampunkäry\ntuntui vielä ilmassa. Ikkunan alla pöydällä oli astioita ja omituisia\nmustia ruuanmöhkäleitä. Kahdenmaattavassa vuoteessa, jonka pohjalla\nei tuntunut olevan mitään patjaa, makasi tuttu vaimo, värittömänä\nkasvoiltaan kuin peite hänen yllään. Tyyny pään alla oli sekin väritön,\npäistäreenkeltaiset hiukset tuskin erottautuivat sen pohjalta. Toisella\nseinällä, vedettävässä sohvassa, pään alla vaateriekaleita, nukkui\nmies, kasvot alaspäin, raudoitetut korot ulospäin. Piirongilla hallitsi\npronssinvärinen kipsikuva — nainen, puettuna sotisopaan, kädessä\nlippu, nähtävästi Orleansin neitsyt. Se käsi, jossa lippu oli, oli\nmurtunut. Peili piirongin yläpuolella muutti kaiken, mikä sitä vastaan\nsattui, aivan epämääräiseksi. — Nukkuvan kuorsaus täytti huoneen.\nKaksi pientä tyttöä hääräsi äidin ja vastasyntyneen ympärillä. Kaikki,\npaitsi vastasyntynyt, söivät samaa mustaa ruokaa, mitä oli pöydällä. Se\noli palttua.\n\nHilja astui varoen huoneeseen, mutta vaimo kehoitti häntä\nystävällisesti vain tulemaan sisään. Pikku Siiri sai pyyhkiä hänelle\ntuolin ja äiti rupesi paikalla kertomaan huoliaan.\n\nKun ei osaa edes tätä aikaa pysyä selvänä. Tuolla kuorsaa. Tuli\nkotiin aamuyöstä ja teki senpäiväistä siivoa. Hänen sisarensa mies on\nluvannut tämän viikon käydä lakaisemassa pihan. Siksi pitäisi tästä\nkoettaa pystyyn. Jollei kaikki vain tule pidetyksi kunnossa, niin antaa\nisännöitsijä yhtäkkiä matkapassit. Mihin joudut sitten tällaisen joukon\nkanssa. Yhdeksän niitä nyt on. Ei niistä yhtään ole kuollut. Eikä\ntämäkään kuole, se on niin suuri ja pulska, vaikka on tuollainen isä.\nMutta äiti on niin terve.\n\n— Ei sirkku anna pienen pojan kuolla, leperteli eilinen tyttö ja\nriensi piipattaen puhumaan vastasyntyneelle kuin linnulle.\n\nÄidin harmaat kasvot kirkastuivat.\n\n— Kukapa sen kuolemaa tahtoisi, sanoi hän, — kun vain on millä teidät\nsyöttää. Mutta kun kaikki menee alas isän kurkusta.\n\nTytär nosti tottuneesti lapsen äidin ja Hiljan nähtäväksi.\nHaaltuneiden, hajuavien vaatteiden sisästä tuli näkyviin punaiset\nkasvot täynnä ryppyjä. Varhaisvanha, ymmärtäväinen sisko hymyili\npikkuiselle ihastuksen vallassa.\n\n— Kun ei isä vielä ole ensinkään nähnyt! Kun ei isä herää edes\nkatsomaan! leperteli tyttö.\n\nIsä kiersi itsensä täydessä unessa toiselle kyljelle, takki nousi ylös\nniin että paita tuli näkyviin, toinen jalka riippui vuoteen laidan yli.\n\nHilja ihmetteli kylmyyttä povessaan. Vaikka hän nyt kasvoista kasvoihin\nnäki kaiken sen köyhyyden, jonka tyyssijaa pihan pohjalla hän aina oli\nkatsellut kuin pahaa ennettä, ei hän tuntenut sääliä eikä kärsimystä.\n\"Yhdellä yhtä, toisella toista!\" ajatteli hän. \"Se on elämää!\"\nKipeä vaimo, jota hän aina oli kohdellut lyhyimmällä mahdollisella\ntavalla, oli ollut hänelle ystävällinen ja pitänyt kunniana, että\nsai antaa pikku Lyylinsä hänen apulaisekseen. Hänen olisi pitänyt\ntuntea siitä kiitollisuutta ja pahaa omaatuntoa, mutta mikään ei\nhänessä liikahtanut. Kun hän hintelän tytön rinnalla, joka puhtaassa,\nvalkoisessa esiliinassaan oli kuin kuoripoika, astui yli harmaan\npihamaan, tunsi hän vain, että kultaus elämästä hänen silmissään oli\nkulunut pois. Sen kauneus, salaperäisyys ja syvyys oli kadonnut. Kaikki\nnäytti karulta, matalalta ja arkipäiväiseltä.\n\nSe nuori mies, jonka sairasvuoteen ääreen hän läksi, jonka kanssa hän\noli vaihtanut niin paljon ajatuksia, oli risti, kannettava loppuun\nsiksi, että sen oli ottanut hartioilleen. Työ, jota kohti hän meni, oli\nvelvollisuuden täyttämistä ilman iloa.\n\nMatti oli yksin. Hilja luki hänen kasvoistaan jotakin tyytymätöntä\nja vihamielistä. Vai niin, vain niin! Hän oli nähtävästi unohtanut\npyytämällä pyytäneensä Hiljaa pitämään häntä luonaan ja muisti vain\nisänsä leppymättömät sanat. Ties mitä isä lähtiessään olikaan sanonut.\nHilja tunsi miten jossakin syvällä hänen ruumiissaan pienet, äkäiset\nmuurahaiset ryömivät edestakaisin. Hän astui pakotetun ystävällisenä ja\njäntevänä vuoteen ääreen:\n\n— Kun poikanen on tullut täysikasvaneeksi, heittää se pesän eikä enää\ntunne emoa. Joskus täytyy ihmisen tehdä samoin.\n\nKuumeisista silmistä kohtasi häntä pitkä, epäluuloinen silmäys, aivan\nsamanlainen kuin isän, ja kolea ääni puhui:\n\n— Sinä olet nyt erottanut minut kotiväestäni. Oletko tehnyt Jumalan\nmielen mukaan, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, ettei minulla enää ole\nketään muuta kuin sinä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nHeille koitti tuskallinen aika.\n\nHe epäilivät toisiaan ja kiusasivat toisiaan. He olivat kuin kaksi\nvihamiestä, jotka häijynilkeä voima on sitonut kiinni toisiinsa,\njotta he kiduttaisivat toisiaan. He olivat kuin kaksi samaan säkkiin\npaiskattua terävää kiveä, joita kolistellaan vastatusten.\n\nMatti oli vasta eilen saanut mieleensä ajatuksen että Hilja kuului\nhänelle, mutta se oli syöpynyt hänen sairaaseen sieluunsa kuin\nmeritähden otteeseen. Hän ei ajatellut mitään muuta. Hän kiersi samaa\nasiaa kuin kahlehdittu rataa kopissaan. Hän todisteli itselleen, että\noli sairas ennenkuin tunsikaan Hiljan, mutta samassa oli hänelle\nkumoamaton tosiasia, että onneton rakkaus Hiljaan oli tehnyt hänet\nsairaaksi. Hän rupesi kaivelemaan esiin kaukaisia tapauksia, jolloin\noli kohdannut Hiljan kadulla: jo silloin ja silloin oli Hilja ohi\nastuessaan hymyillen tervehtinyt, kietoakseen häntä, ja nyt kun\nhän oli sotkeutunut verkkoon, Hilja hänet hylkää. Se nosti hänessä\npahan, vihamielisen kiukun. Hiljan täytyy taipua! Mutta kun Hilja\ntuli huoneeseen ja hän näki hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, tunsi\nhänen käsiensä lämmön, valtasi hänet pulppuava lämpö ja hänen kätensä\nharoivat Hiljan käsiä, silmät ja suu rukoilivat: taivu minulle, minä\nrakastan sinua! Hilja vastasi hänelle kuin lapselle: se loukkasi häntä.\nHilja naurahti hänelle kuten sille, joka ei tiedä mitä hän sanoo:\nse suututti häntä. Sairas kävi oikulliseksi, hän lankesi toivovasta\nilosta murjottavaan epätoivoon. Hän vaani Hiljaa ja koetti solmia häntä\nhänen sanoihinsa. Hän koetti yllättää häntä pahoissa ajatuksissa, hän\nkuvitteli hänen tietämättömyyttään teeskentelyksi ja päätti ottaa\nhänet kiinni itse teossa. Hiljan outo tyyneys, jota vastaan kaikki\noikut kilpistyivät kuin liukasta, kovaa pintaa vastaan, antoi hänelle\ntoiselta puolen aihetta syyttää ja sadatella itseään. Itsetutkistelu\npäättyi aina tulokseen: sinä olet niin huono, ettet sinä saa elää.\nSinun täytyy tehdä _se_! Hän yltyi hurjaan vihaan omaisia vastaan,\njotka olivat tulleet rikkomaan hänen rauhaansa, jotka rukouksillaan\npitelivät häntä vallassaan kuten linnunpoikasta, joka sidotaan\njalastaan kiinni. Toisinaan taas tuntuivat veren siteet, muistot\nlapsuuden ajoilta tekivät ne lujiksi kuin touvit, hän katui, että oli\ntuottanut omaisilleen surua, syytti Hiljaa, syytti itseään ja murjotti\npuhumattomana.\n\n— Mikset sinä enää kutsu lääkäriä? saattoi hän kysyä.\n\nHeillä oli käynyt nuori hermolääkäri, tohtori Huttunen, joka\nnautti suurta luottamusta suomalaisessa maailmassa. Hän esiintyi\nluennoitsijana kansanopistokursseissa, istui erinäisissä komiteoissa\nja suunnitteli aivan erikoista tapaa parantaa hermotautisia. Elsa\noli äkkiä, kaikessa salaisuudessa tullut varoittamaan Hiljaa tähän\nlääkäriin nähden. Vaivalla oli Hilja saanut Elsan ilmaisemaan asian.\nIltaseurassa pari päivää sitten oli puhuttu Hiljasta ja Mataristosta.\nKun kuultiin, että tohtori Huttunen oli hoitanut Mataristoa, käytiin\nhänen kimppuunsa. \"Mimmoinen suhde heillä oikein on?\" vaadittiin joka\ntaholta. Tohtori oli pienillä hymyillä ja olkapäiden kohotuksilla\nyrittänyt liukua yli asian, mutta vihdoin, kun eivät kysymykset\nlakanneet, oli hän viittaillut kahden nuoren, uudenaikaisen ihmisen\nsuhteeseen.\n\nSenjälkeen pelkäsi Hilja tohtori Huttusta ja hänen pelkonsa alkoi\nulottua lääkäreihin yleensä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että\nlääkäri, jommoista sielunsairas ihminen tarvitsee — niin hieno, niin\nvakava ja rakastavainen — on jotakin yliluonnollista. Sellaista\nlääkäriä ei voi olla. Sillä lääkäri, joka kärsisi kaikkien kärsivien\nkanssa, kuluisi loppuun. Hänen täytyy kovettua, raaistua. Mutta raakaa\nparantajaa ei sielunsairas siedä.\n\n— Sinä paranet ilman lääkäriä, vastasi hän Matin kysymyksiin.\n\nMutta hänen ponnistuksistaan huolimatta meni Matti alaspäin päivä\npäivältä. Hän ei nukkunut öisin ja lyhyet horrostilat olivat pahaa,\npainajaisensekaista unta. Hän oli kuin olikin joutunut umpisolaan,\njosta ei ollut ulospääsyä. Hän ajatteli aivan tosissaan päiväinsä\npäättämistä. Huolet toimeentulosta, tunneista ja tutkinnoista olivat\npalaneina siltoina hänen menneisyydessään, joka savusi vielä kaukana\nhänen takanaan, mutta hän ei yrittänytkään pelastaa mitään. Vain\nHilja eli hänen nykyisyydessään. Hän suunnitteli kirjettä Parisiin,\nkirjettä, joka tuo hänen kohtaloonsa ratkaisun. Hän keksi joka päivä\nuusia todistuskappaleita edukseen. Päivästä päivään hän päätteli, että\nhuomenna nousee kirjoittamaan maisteri Bredelle. Mutta hän ei noussut.\nHän ei jaksanut. Hän oli käynyt kumman voimattomaksi. Toisinaan hänelle\nselveni, ettei hänen kädestään lähde mitään ratkaisevaa kirjettä\nja hän suuntasi kaikki voimansa siihen yhteen: että jaksaisi tehdä\nitsestään lopun. Se ei ole niin helppoa kuin luulee, kun silloin\ntällöin kiukuissaan päättää: minä heittäydyn järveen. Ajatukset voivat\ntehdä koko suunnitelman valmiiksi: poltan kirjeeni, järjestän asiani,\nkirjoitan jäähyväiset omaisille. Tiedän jo hirtänkö itseni tai ammunko\ntai otanko myrkkyä; järjestän kaikki valmiiksi, mielikuvituksessani on\nkaikki kunnossa, lennän yksin tapahtumain taaksekin: kuulen ihmisten\nturhaan koputtavan oveeni, kuulen heidän vihdoin noutavan sepän,\nmurtavan lukon ja löytävän minut lampunkoukussa riippumassa. Mutta\nitse siihen hetken työhön, siihen ratkaisevaan ja peruuttamattomaan\nvaaditaan hyvin paljon rohkeutta ja hyvin paljon epätoivoa. Juuri\nsiihen, että silmukka kaulassa potkaisee tuolin altaan, tai painaa\nrevolverin liipaisimeen, tai pudottautuu järveen... suuri kivi taskussa\n— siihen vaaditaan paljon rohkeutta. Hänen ajatuksensa keskittyvät\njuuri siihen ratkaisevaan, hiki nousee joka huokosesta, hän on kuin\nveteen kastettu. Mutta hän ei voi tehdä päätöstä. Hän ei puhu Hiljalle\nmitään, Hilja näyttää kyllä aavistavan — tai ehkei sittenkään aavista\nmiten vakava asia on.\n\nHilja elää päivästä toiseen, päivän kerrallaan. Hän on hänkin\numpisolassa, josta ei pääse mihinkään. Itse hän on kaikkeen syypää,\nhän itse on päästänyt asiat tälle kannalle. Häntä varoitettiin joka\ntaholta. Kevytmielisyyttäänkö hän näin toimi — miksei muistanut vanhaa\nneitiä, joka täti Forsbergilla tuli hulluksi?\n\nMutta entä jos hän olisikin jäänyt viisaaksi, jollei häntä olisi ajettu\ntalosta?\n\nMitä tapahtuukaan, kun äiti ja täti Jenny saavat tämän kaiken tietää?\nJa miten tämä loppuu? Olisipa lääkäri, jolle voisi uskoutua, mutta he\nkäyvät ihmisten arimpiin osiin sepänkourin ja huvittavat kahviseuroja\nheidän kipeimmillä suhteillaan. Hän ei voi lähettää Mattia sairaalaan\nennenkuin on saanut hänen päästään valheelliset luulot. Mutta\nonnistuuko hänen koskaan päästä siihen? Hän on kuin onkin kieltänyt\nitseltään kaiken avun ulkoapäin ja kantaa ypöyksin vastuuta. Mikseivät\nMatin omaiset nyt voineet auttaa häntä! Heitä kohtaan tuntee hän\nvihaa, joka vähitellen mahtaa tehdä hänet sairaaksi. Mikä toikin tänne\nnuo pimeät, kunnolliset ihmiset! Niin, niin, he ovat kunnolliset, he\novat paljon kärsineet, he ovat olojen tulos, he ovat viattomat, he\nkärsivät itse pimeydessään — tämän huutaa hän itselleen kymmenen\nkertaa päivässä ja yössä. Mutta pahamieli ei lähde. Matti huononee\nhuononemistaan hänen käsissään. Pitäisikö sittenkin kutsua lääkäri\n— joku toinen — eikö heidän joukossaan nyt löytyisi yhtään, joka\nymmärtäisi? Miten hän saattaa elää, jos jotakin tapahtuu!\n\nEhkä sairaala sittenkin olisi paras. Siellä saisi säännöllistä hoitoa.\nJa ihmiset olisivat voittaneet. Hän on väsynyt — voittakoot! Ja kun\nhän tätä ajattelee, karkaa häneen vapauden ilo: saada nauraa kuten\nennen, panna huolettomana nukkumaan, riisuutua yöksi ja ajatella,\nettä saa yhtämittaa nukkua aamuun asti! Mennä teatteriin, viipyä\nillanvietossa, seurassa...! Sitten onkin kauan kun hän on saanut\nnauttia tästä kaikesta. Levottomuus on hallinnut häntä yöt, päivät. Hän\non vanhentunut. Päästä taas nuoruuteen, vapauteen, huolettomuuteen!\n\nEi, hän ei voi olla iloinen eikä huoleton ennenkuin Matti on terve.\nKulkija on sattunut hänen lietensä luo — hänen täytyy virvoittaa\nhänet. Hän on alkanut työn — hänen täytyy se lopettaa! Hänen täytyy\nvalvoa, olla levoton, taistella, kunnes Matti on terve. Mutta joulu on\novella. Jos äiti ja Jenny täti keskeyttävät hänen työnsä?\n\nOnneksi Armas ymmärtää, onneksi Armas näki tämän kaiken ja järjesti\nkaikki sitä varten. Mutta jollei hänkään sittenkään ymmärtäisi? Sillä\nHilja ei itsekään ymmärrä tätä. Joskus, hyvin harvoin, hän hoitaessaan\nsairasta tuntee outoa onnea — onnea siitä, että tekee jotakin vaikeaa,\njosta ei saa mitään tunnustusta, ei kiitollisuutta asianomaiseltakaan,\nvaan pilkkaa koko maailmalta. Keskellä pitkän päivän pakotettua\nystävällisyyttä ja itsehillitsemistä hymyilee hän silloin vapaasti —\nne ovat lyhyitä levon hetkiä. Hän kysyy itseltään epäilysten, pelon,\nvastenmielisyyden, milteipä epätoivon kestäessä, mikä hänet sitoo tähän\nsairaaseen ihmiseen. Velvollisuudentuntoko? Mutta mitä velvollisuuksia\nhänellä olisi häntä kohtaan! Sääli? Varmaan. Tai olisiko pohjalla\nsittenkin jotakin enempää — niin ei hän ole voinut vaihtaa ajatuksia\nkenenkään muun kanssa. Hyvä Jumala: olisiko maailma oikeassa? Mutta\nhän olisi valmis minä hetkenä hyvänsä antamaan hänet pois, jos vain\ntietäisi, että hänelle tulee hyvä olla. Se tunne, joka hänet liittää\nArmaaseen, on iloinen, valoisa, täynnä toivoa ja kevättä. Tämä on\nraskas, armoton, alakuloinen. Ei hän ymmärrä mikä tunne se on, hän\ntietää vain, ettei sitä saa katkaista kesken, rumasti ja pahasti.\n\nJoskus hän selvästi tuntee, ettei hän tässä asiassa ole vapaa: hänellä\nei ole valtaa valita, sillä toinen ja häntä väkevämpi seisoo hänen\ntakanaan ja käskee, ja häntä täytyy totella — oli totteleminen\nmiten vaikeaa tahansa. Tämä kuulostaa oudolta, mutta hän tuntee sen\nyhtä selvästi kuin ihminen joskus etäisyyksien takaa tuntee kuoleman\nlähestyvän läheistään. Väkevämpi käskee — täytyy totella. Tässä\ntapauksessa ei se ole helppoa.\n\nKerran olivat hänen ja Matin yhdessäolon hetket olleet rauhalliset ja\nonnelliset. Nyt ne olivat kiusalliset. Toinen vaani, epäili ja etsi\nhyökkäystilaisuutta. Toinen oli varuillaan, teeskenteli iloisuutta tai\ntekeytyi käytännöllisen terveeksi. He eivät puhuneet niistä asioista,\njoita he ajattelivat, ja ilma, jossa he hengittivät, oli raskas. Joskus\nHiljan askarrellessa vuoteen ääressä, saattoi Matti äkkiä kiihkeästi\ntarttua hänen käteensä. Hilja punastui, mutta puri kokoon huulensa eikä\nollut huomaavinaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ponnistuksesta,\nmutta hän varisti ne menemään ja hymyili tyynesti. Hänessä alkoi\nnousta vihamielisyys sitä näkymätöntä vastaan, joka pakotti hänet\ntähän. Vähitellen hänen täytyi ruveta pelkäämään Matin synkkyyttä. Hän\nluki hänen kasvoistaan, että hän hautoo onnettomia ajatuksia. Jonakin\nkiihkon hetkenä pääsikin hänestä sitten kuin tulivuoresta ilmoille,\nettei kukaan häntä kaipaisi, jos hän olisi poissakin. Silloin ei Hilja\njaksanut olla kova, vaan silitti sairasta kättä. Hän luisui: hän antoi\nMatin uskoa, ettei hän saata elää, jollei Matti ole onnellinen ja\nterve, ja kun hän näki miten hyvää tämä tieto teki sairaalle, antoi hän\nvaistomaisesti enemmän. Hän antoi kätensä viipyä sairaan kädessä, hän\nsaattoi keskeyttää hänen lämpöisen purkauksensa sanoilla: \"Puhutaan\nniistä sitten kun ollaan terveitä.\" Hän tunsi, ettei tehnyt oikein,\nhän piti itseään jo syyllisenä ja langenneena. Tosin saattoi turvautua\nsiihen, että Matti, kun tulee terveeksi, ymmärtää aseman. Mutta jollei?\nMikä tulee hänen, Hiljan, eteen silloin?\n\nElämä kulki nopeasti alaspäin kuin vaunut pillastuneiden hevosten\nkiidättäminä. Ei näkynyt pelastusta. Hän oli ajanut päänsä umpisolaan\nja pysyi siinä.\n\nPimeinä iltoina seisoi hän yksinään salin ikkunassa ja tuijotti ulos\neteensä. Ei hän nähnyt ihmisvirtaa, joka helisten ja jyristen vieri\nohi, hän vain pyristeli verkossa, johon oli hämääntynyt, tuntien tuhon\ntulevan kintereillään. Hän istui pienessä huoneessaan kirjoituspöydän\nääressä lukemassa uudelleen ja uudelleen sulhasensa kirjeitä. Ne\ntuntuivat lyhyiltä ja virallisilta, hän ei saanut selvää, olivatko\nne sitä vai tuntuivatko ne hänestä vain siltä. Hän painoi sormensa\nkovasti otsaa vastaan, ikäänkuin siten kutsuakseen esiin selvyyttä. Hän\nkävi läpi heidän keväiset, valoisat hetkensä tässä huoneessa. Kuinka\npitkä aika olikaan kulunut keväästä! Hänen sydämensä huusi: kirjoita,\nselitä, avaudu hänelle kokonaan, kirjoita vilpittömänä, rehellisenä,\nälä salaa mitään! Mutta kun hän oli saanut ensi sanan paperille, tuli\nkuin tulppa eteen. Hän repi ja aloitti, repi ja aloitti. Kirjevaihtoon\ntuli sellaisia lovia ja kirjeiden sisältökin oli sellainen, ettei enää\nvoinut epäillä välin olevan kylmenemässä. Hilja taisteli kuin hukkuva,\ntai hän oli kuin ihminen rannalla ilman venettä, nähdessä kalleimpansa\nkatoavan syvyyteen.\n\nHän ei enää öisin nukkunut levollisena eikä milloinkaan riisuutuneena.\nHän nukkui ovi raolla, korvat auki, valmiina minä hetkenä hyvänsä\nottamaan vastaan mitä hyvänsä. Hän luki Matin kasvoista, mitä hänen\nmielessään liikkui. Joskus hän keveästä horrostilastaan heräsi siihen,\nettä Matin huoneesta kuului liikettä. Silloin hänen täytyi koota\nylimääräisetkin voimansa, ettei rientänyt oven taakse kuulemaan,\npaneeko hän ehkä paraikaa täytäntöön kauheaa aiettansa. Jonakin iltana\ntapasi hän itsensä pimeässä salissa pitelemässä korviaan. Mutta sanat\nvain soivat kuin kammottava toitotus, Matin sanat: \"Hilja, jos sinä\ntulet omakseni, selviää kaikki. Minä tulen terveeksi, minä löydän\nJumalan. Sinun kauttasi hän ilmoittaa itsensä minulle.\" Hilja putosi\nlattialle, kasvot sohvan istuinta vastaan. Hänen silmissään oli mustaa\nja hänen sielussaan oli mustaa.\n\nHerra, auta minua — minä hukun! Oletko sinä minut kokonaan hyljännyt,\novatko minun syntini niin suuret, että sinun täytyy paiskata minut\novesi ulkopuolelle? Onko tämä kevytmielisyyttä, itsepintaisuutta? Mitä\nminun pitää tehdä? Sano se vain ja minä tottelen!\n\nHän heräsi viluun eikä tietänyt miten pitkä aika oli kulunut. Ulkona\noli melu hiljennyt. Mahtoi olla sydänyön aika. Hän tuli järkiinsä,\nriisui kengät, hiipi sukkasillaan eteisen ovelle kuuntelemaan nukkuiko\nMatti ja meni omaan huoneeseensa.\n\nKerran tuollaisena mustana iltamyöhänä kuuli hän nimeään mainittavan.\nMatti oli tullut pimeään ruokasaliin.\n\n— Hilja, minä en uskalla olla yksin. Äitini huutaa minua. Kun tulet\nminun huoneeseeni, voit kuulla.\n\nHiljan poskipäitä kylmäsi, kun hän läpi öisten huoneiden seurasi Mattia.\n\n— Älä nyt ole lapsellinen, koetti hän puhua äreimmällä arkiäänellään.\n— Kadullahan ne meluavat. Pane nukkumaan. Minä luen sinulle jotakin.\n\nJa Hilja nouti huivin hartioilleen, istuutui keinutuoliin ja alkoi\nlukea satuja. Se rauhoitti vähitellen. Mutta häntä alkoi nukuttaa,\nhän lopulta tuskin tiesi mitä luki. Mattikin nukkui vähitellen hänen\näänensä yksitoikkoiseen nuottiin.\n\nLevonhetkiä olivat Hiljalle ne, jolloin hän hoiti taloutta. Hänen\napulaisensa, pieni Lyyli, ei suinkaan ollut tarkka puhtauteen nähden.\nHän saattoi siepata astialiinan pyyhkiäkseen permantoa ja hän läksi\npesemättömin käsin minkä ruuan kimppuun tahansa. Hän maisteli padoista\nja kattiloista ja hämmästyi suuresti, kun Hilja sen kielsi. Hänen\nsyömistään oli kumma katsella. Hän söi niin paljon, että kolme\ntavallista henkeä olisi elänyt sillä ruualla. Pieni, hintelä tyttö söi\nkoko päivän, hänessä oli todellinen nälkätauti.\n\nKun pikku Lyyli viikon oli käynyt auttamassa, hankki Hilja konttorin\nkautta taloon Sohvi Makkosen. Hän oli kaunis, vaalea tyttö, vähän yli\nkahdenkymmenen. Hän lauloi koko päivän, oli iloinen ja ystävällinen ja\ntutustui heti kaikkiin talon palvelustyttöihin. Jos häntä tarvitsi,\nsaattoi huoleti mennä suoraa päätä porraskäytävään tai parvekkeelle:\nSohvi seisoi siellä varmasti juttelemassa jonkun tytön kanssa. Hilja\npelkäsi mitä äiti sanoisi hänestä. Hiusten kampausta, käherryspihtejä\nja kureliiviä ei äiti ikinä sietäisi. Hilja päätti ensin voittaa tytön\nluottamuksen ja vasta sitten ruveta puhumaan näistä asioista. Sohvi\noli poissa kaiket illat. Hänellä oli hommaa yhdistyksessä, jonka\njohtokuntaan hän kuului. Puoliyön aikaan hän tuli kotiin ja toi joskus\ntuttavan tullessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvät lähimmäiset, joilla huolimatta kiireistään aina riittää aikaa\nkanssaihmisten asioiden tutkistelemiseen, olivat ottaneet Hilja\nHaapasen ja Matti Matariston huolenpitonsa esineiksi. Heistä puhuttiin\nnaisten aamukahvikesteissä, nimipäivillä, kävelyillä Aleksanterilla,\nvirastoissa kahvilomalla, kokouksissa väliajoilla, päivällisillä,\nkahviloissa, rautatievaunuissa ja teattereissa. Huhu pukeutui tämän\ntapaisiin muotoihin: se kaunis nuori tyttö, jota niin paljon on nähty\nkuvaelmissa ja joka tanssii niin sievästi — hän on papin tytär,\nsivistyneestä kodista ja vielä lisäksi kihloissa hienon nuoren miehen\nkanssa —, tämä tyttö on asettunut asumaan yhdessä jonkun ylioppilaan\nkanssa, joka on ollut hänen äitinsä vuokralaisena. Kuinka he elävät?\nSepä kysymys! Niin, ettei äiti jaksanut sitä katsoa. Kun hän turhaan\noli koettanut vaikuttaa tyttäreensä katsoi hän parhaaksi jättää\nnuoret oman onnensa varaan. Täti oli sairastunut niin, että hänen\ntäytyi lähteä ulkomaille ja pari tytön sisarta maalla oli niinikään\nsairastunut. Tyttö vietti yöt päivät nuoren miehen huoneessa, vanhan\npalvelijankin hän oli ajanut pois saadakseen olla häiritsemättä. Joskus\nkun tämä nuori pari nähtiin kävelyllä, olivat he niin vaipuneina\najatuksiinsa, etteivät he edes huomanneet vastaantulijoita. Tytön\nkihlaus tietysti purkautuu, jollei jo ole purkautunut. Hänen makuaan\ntäytyy todella ihmetellä: heittää Armas Brede, lupaavimpia, hienoimpia\nmiehiä koko suomalaisessa maailmassa ja valita tuntematon ylioppilas,\njoka ei kuulu olevan edes minkään näköinen. Rouvat olisivat tahtoneet\nnähdä, millaiset kasvot sillä miehellä oikeastaan oli, joka oli lyönyt\nlaudalta Armas Breden.\n\nNoin viikkoa myöhemmin kuin Matin omaiset olivat käyneet Helsingissä,\ntuli Haapaselle nuori, hyvinpuettu herra, joka esitti itsensä Hiljalle\npastori Laihona. Hän puhui hillityllä, lempeällä äänellä.\n\n— Täälläkö asuu ylioppilas Mataristo, joka on sairaana?... Tekö\nolette neiti Haapanen?... Tulen ylioppilas Matariston vanhan isän\nkehoituksesta. En ole voinut aikaisemmin tulla, koska olen ollut\nvirkamatkoilla. Matkalla tutustuin häneenkin ja hänen tyttäreensä,\njotka avasivat minulle sydämensä. Saisinko vähän puhua neiti Haapasen\nkanssa. Sitten puhuttelisin myöskin mielelläni Mataristoa.\n\nHiljan oli tullut polttavan kuuma ja sydän tuntui suurena täyttävän\nkoko rinnan. Hän muisti, että oli huolimattomasti puettu ja että\nvalvotun yön merkit varmaan näkyivät kasvoilla. Hän oli alkanut\nvieraantua seurustelusta, koska heillä viime aikoina ei ollut käynyt\njuuri ketään. Hän johti, kynttilä kädessä, pastorin saliin ja juoksi\nhakemaan tulitikkuja sytyttääkseen lampun. Kun hän palasi, selaili\nvieras Doren kuvaraamattua. Täyteläiset, valkoiset kädet lepäsivät\npunaisella liinalla, vasemmassa kädessä oli sekä sileä että kannallinen\nsormus.\n\n— Vai olette te papin tytär, sanoi hän lempeästi. — Näen sen\nomistuskirjoituksesta tämän kirjan kannessa. Vai niin, vai niin. Isänne\non kuollut ja äitinne on sairaan tyttärensä luona. Onko se totta, että\ntätinne on kylpylaitoksessa?\n\n— On, sanoi Hilja lyhyesti, kasvot tykkivässä tulessa ja istuutui.\n\nHän aavisti hämärästi, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.\n\n— Te olette vielä nuori, alkoi pastori hetken perästä lempeästi,\nte olette varmaan kodissanne saanut oppia, että neljännen käskyn\ntäyttäminen tuo mukanaan siunauksen. Onhan teillä itsellänne äiti, te\nmuistatte ehkä vielä isänne...\n\nHän puhui sujuvasti ja pysähtymättä. Äänen lämpö lievensi sanojen\nkovuutta. Saattoi huomata hänen tottuneen lupaa kysymättä ja\nvastaansanomatta astumaan ihmisten pyhäkköihin ja kopeloimaan ja\njärjestelemään niissä mielin määrin.\n\n— Se on luonnotonta, jatkoi hän, — että te, vieras ihminen, niin\nkokonaan olette ottanut haltuunne tämän nuoren miehen hoidon. Se kuuluu\nhänen omaisilleen ja jos te nyt tutkitte Jumalan tahtoa, niin te\nväistytte tältä paikalta ja annatte hänen sisarensa tulla häntä tänne\nhoitamaan. Ja katsokaa, ei teidän äitinnekään sitä hyväksyisi, että te\nnäin asutte täällä kahden tämän nuoren miehen kanssa. Niin, ja tehän\nolette kihloissa...\n\nHän puhui kuin lääkäri, joka nähtyään sairaan, tietää hänen vaivansa\neikä kaipaa selittelemistä. Ihmistuntijan varmuudella meni hän heti\nsuoraan syvyyksiin. Hänen lempeä äänensä riisui aseet uhrilta. Hilja\nnieli kyyneliään, hän oli valvomisesta voimaton.\n\n— Hyvä pastori, änkytti hän sanoja, joita niin monesti oli saanut\nlausua, — minä en voi sille mitään... Hän tuli sairaaksi meillä... Hän\nja hänen omaisensa eivät ymmärrä toisiaan. Se on niin surullista, mutta\nminkä sille voi.\n\n— Heidän täytyy taistella ja rukoilla, kunnes oppivat ymmärtämään\ntoisiaan. Hehän ovat kunnon väkeä, hyvällä tahdolla he kyllä löytävät\ntoisensa...\n\n— Pastori, he ovat niin erilaiset... ja jos he ehkä joskus voivat\ntaistellakin, niin ei nyt, kun herra Mataristo on sairaana. Hän oli jo\nniin paljon parempi, mutta heidän käyntinsä vaikutti niin pahaa.\n\n— Se on usein niin, että Jumalan täytyy musertaa meidät ennenkuin hän\nsaa meidät terveiksi. Mutta teidän täytyy nyt tulla järkiinne ja ottaa\nsisar tänne avuksenne...\n\n— Ei pastori, huusi Hilja, — sitä en minä voi tehdä! Ei hänelle\ntäällä ole tilaa... enkä minä tahdo vierasta ihmistä taloon. Viekööt\nhänet sitten sairaalaan... Ei, ei vielä. Ei ihan vielä. Ehkä jonkin\npäivän perästä jo...\n\n— Miksei sitten vielä? ja nuoresta puhujasta kasvoi yhtäkkiä esiin\ntuomari. — Tutkikaa itseänne, neiti, oletteko täysin rehellinen\nitseänne kohtaan. Ja muistakaa, että vain alistumalla Jumalan tahdon\nalle voimme saada omantunnonrauhan. Teillä ei ole omantunnonrauhaa...\nNäen sen...\n\nHän painui Hiljan kasvojen tasalle ja hänen lempeät silmänsä polttivat\nhäntä. Hilja kävi ihan kalpeaksi, hänen oli kylmä. Kuinka syyttömänä\nhän vielä jokin päivä sitten olisi torjunut luotaan kaikki syytökset\nja tänään ne painoivat alas hänen päänsä. Vain hänen katseensa tunki\nsuoraan pastorin katseeseen ja huusi: se ei sittenkään ole totta. Mutta\nhän ei voinut mitään sanoa.\n\nPastori tahtoi yksinään puhua sairaan kanssa, mutta Mataristo selitti\nHiljan olevan niin hyvän ystävän, että hän voi kuulla kaikki. Pastori\nvetosi silloin Hiljaan ja Hilja jätti heidät kahden. Pois lähtiessään\npastori vielä tuli hakemaan Hiljaa. Hänellä ei ollut muuta sanomista\nkuin:\n\n— No niin, neiti Haapanen, nyt me olemme puhuneet. Siinä on siis\nsittenkin ollut perää. Niin heikko on ihminen. Hän on nöyrästi\ntunnustanut syntinsä, paennut Vapahtajan turviin ja tahtoo luopua\nsynnistään. Älkää te vain nyt estäkö häntä. Jumalan haltuun.\n\nLauha ääni saattoi taasen Hiljan pysymään tyynenä, mutta tuskin oli ovi\nsulkeutunut, kun hänessä pääsi kiukku valloilleen: mikä on totta, mitä\nMatti on voinut tunnustaa? Ah, sinä sydäntutkija, etkö sinä ymmärrä,\nettä samassa hetkessä, jolloin päästän sairaan talosta, mielessään\nihmisten istuttama harhaluulo, juurrutan sen häneen itseensäkin. Ei,\nminä en päästä häntä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä tuli Lydia Längfors. Hän oli komeassa uudessa takissa,\nnahka ulospäin, vuorina kukillinen, valkea silkki. Hän avasi takin\nniin, että silkki näkyi.\n\n— Noo, lapsi kulta, puhui hän pudottaessaan kalossit jalastaan, —\nmitä sinulle nyt kuuluu? Ei kiitos, en ota päältäni, ovat valinneet\nminut viemään kukkasia tirehtöörille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä,\nmeitä menee minä ja kaksi herraa. Tulin vain katsomaan, miten sinä nyt\noikein voit. Hyvänen aika kuinka sinä olet laihtunut ja silmien alla on\nsiniset renkaat. Ei tämä käy. Ajattele toki Armasta. Katso, minä olen\nArmaallekin vastuunalainen sinusta, kun te tutustuitte minun luonani.\nMinun täytyy katsoa, ettei sinulle mitään tapahdu, nyt Jennyn ja Alinen\npoissa ollessa. No, tule nyt tyttöni kertomaan.\n\nHän huiskautti pöydälle kauniin, kiiltävän nahkamuhvinsa, jonka\netupuolella oli kimppu sinipunertavia orvokkeja, avasi hiukan\npuuhkaansa ja asettui nojatuoliin, siro, kiiltonahkainen kengänkärki\nnäkymässä verkahameen alta. Hansikkaat olivat ihka uudet ja\npingoittuivat rypyttöminä käden ympäri. Mustasta samettihatusta valui\nrehevä sulka alas harmahtavalle tukalle ja toisella puolella hattua oli\nkuin siihen pudonneena pieni orvokkikimppu.\n\nVai niin, ajatteli Hilja, sinä et, täti kulta, mene suoraan asiaan,\nvaan kiertelet kautta rantain. Se onkin paljon miellyttävämpää. Ja\nHilja heittäytyi iloiseksi ja vallattomaksi, silitti ja suuteli tätiä\nja puhui yhtämittaa. Hän teki tarkkaa selkoa Jenny tädin ja äidin\nkirjeistä, Armaan töistä ja omista tanssiharjoituksistaan. Varsinkin\nantoi hän tanssiharjoituksista sen kuvan, että ne täyttivät koko hänen\npäivänsä. Lydia täti ei ollut niin likeinen, että olisi huomannut\nHiljan teeskennellyn iloisuuden. Hän huomasi vain, että Hilja oli\nerittäin kaunis, se vain syvensi kasvoja, että silmien alla oli tuo\nmusta juova. Ennen lähtöään hän kuitenkin katsoi velvollisuudekseen\nkäydä kiinni Hiljan käteen ja tutkivasti katsoa häntä silmiin.\n\n— Onko siinä nyt _kaikki_, tyttöseni? Saanko minä olla levollinen? Älä\nunohda mihin ikävyyksiin minäkin joutuisin, jos jotakin tapahtuisi...\nMitä sinä puet yllesi arpajaisiin? Niin, sinun valkoisesi kyllä kelpaa.\nNo, Elisabethin häät ovat pian — päivä ei vielä ole määrätty vai\nkuinka? Aijai, etkö sinä tiedä, etkö ole käynyt Bredellä! Lauantaina\nsinä tietysti menet — ja viethän vähän kukkia tädille! Suo anteeksi,\nettä siitä huomautan, mutta minä tunnen täti Livan, hän on hyvin arka\nsiitä, että hänen syntymäpäiviään muistetaan. Häihin sinun täytyy\nteettää uusi valkea puku. Teetä se nyt ajoissa. Kyllä minä tulen\nkanssasi ompelijalle. Niistä ei, kuulemma, tule suuret häät, vain\npienet päivälliset Seurahuoneella tai Kaisaniemessä tai jossakin\nmuualla. Täti Liva ei kuulu huolivan sitä puuhaa kotiin... Pane\nlauantaina sininen pukusi — sinullahan on hattu samaa tyyliä. Täti\nLivallahan on niin arka ja hienostunut maku... No niin, tyttöseni,\nkatso nyt, ettei kukaan pääse sanomaan sinusta mitään pahaa... Saa\nnähdä koska se Jenny sieltä tulee kotiin. Minulla on niin päänkipua,\nen ole saanut nukkua moneen yöhön, olemme kyhänneet sitä naisten\nadressia. Sehän on niin kauhea tämä meidän poliittinen tilamme. Ja\ntänään tirehtööri tietysti käskee päivällisille. Hän on aina pitänyt\npäivälliset Luodolla. Ei, niissä on ollut hyvin hauskaa, paitsi että\nminulla nyt on päänkipua. Ei, tyttöseni, hyvästi nyt. Ja saanhan minä\nolla levollinen. Sinä muistat, että te tutustuitte minun luonani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElsa oli tyytymätön ja lausui sen ilmi pitkässä purkauksessa, jonka\nalkoi jo eteisessä ja hyvin lujalla äänellä, että Mataristo kuulisi:\n\n— Hiljaaa!... Tämä on sikamaista! Ennen sinä niin usein olit meillä ja\nminä teillä, mutta nyt sinä vain hoidat tuota mokomaa. Viedä minulta\nparas ystäväni — mitä minä muusta! Pitääkö sinun nyt hoitaa häntä?\nMitä minä ihmisistä! He ja heidän puheensa ovat minulle ilmaa. Häijyjä\nhe ovat. Olen jo antanut paria kloppia korville, kun tullaan kysymään\nminulta: onko heidän välillään todella suhde? Sellaista idiotismia!\nAnnoin heitä korville kintaillani talon portailla ja koko vestibyyli\noli täynnä väkeä, ja minä annan koko maailmaa korville, jos niiksi\ntulee. Mutta viedä minulta paras ystävä! — siitä se tarvitsisi\nkorvilleen, joka sen teki! Ja minä sen miehen vielä tumpuloinkin,\naijai kuinka tumpuloin, jahka ehdin. Juuri kun minä hommaan sinut\nulkojäseneksi Sovintoon, saadakseni olla sinun kanssasi enemmän...\nMuuten tiedätkö, se on ihan kamala tämä maailma: ei nyt menesty muut\nkuin puolueyhdistykset. Viime kokouksessa oli taas ihan tyhjää. Ja niin\nhyvä ohjelma kuin meillä oli. Mutta ihmiset elävät vain riitaisessa\ntai poleemisessa maaperässä tätä nykyä, se on ihan sietämätöntä.\nTiedätkö, Hilja, minä olen jo kaikkeen niin kyllästynyt, että\najattelen: menköön huut helkkariin kaikki tyyni! Mitä tuota maailmaa\nyrittää parantaa, kun ei se itse tahdo... Kuule, eikö se mies siitä jo\nala parata? _Tahtooko_ se edes kunnialla? Ilman että tahtoo, ei tule\nmitään. Voi, voi, kun minä ehtisinkin, niin tulisin sinua auttamaan.\nTai olenkin jo ehdottanut sitä, mutta mamma ei anna. Niin, ja eihän\nminulla olisi ollut aikaakaan. Mutta kuka minut vielä takaa, jos\npiruus minuun oikein menee... vaikka rikon välit koko perheen kanssa\nja asetun sinua puolustamaan — jaa, jaa! En minä ole koskaan tietänyt\nmiten paljon sinä minulle olet. Emmehän oikeastaan ole puhuneet niin\nsyvällisistä asioista. Mutta silloin siellä talon portaissa, kun ne\nhunsvotit tulevat minulta kysymään — jaa kutka? Äh, en minä viitsi\nsanoa! sellaiset vain, jotka ovat tanssineet kanssani ja joiden pitäisi\nsinut tuntea... Jaa, minä suutuin niin, että korvissani vinkui ja\nminä riistin käsistäni kintaat — ne olivat lisäksi märät — ja minä\nannoin tulla. En tiedä, kai siitä syntyy huhu siitäkin, kuinka \"muuan\nnaisylioppilas talon portaissa antoi miesylioppilasta korville\"... Voi\nsinua, liikuttaako se nyt sinua noin! Oletko todella noin heikko! Voi,\nvoi... tiedätkö, se on loukkaus minua kohtaan, se on epäluottamuslause:\nystävän pitää uskaltaa ystävän tähden. Kyllä minä vielä tiedän vaatia\nhyvitykseni. Jahka se mies saadaan pystyyn tuolta, niin minä pakotan\nsen työhön ja sen pitää istua kaikissa komiteoissa, taikka saa\nkorvilleen hänkin. Minä olen tullut niin villiksi, näetkö. Maailma\ntekee sellaiseksi, kun sille oikein saa suuttua... Ei... hyvät ihmiset!\nolenko minä taas saarnannut täällä näin kauheasti! Kokoushan minulla\non, täytyy tehdä ehdotus uusista kirjoista kiertäviin kirjastoihin...\nHilja kultani... mene suohon nyt, et saa itkeä...!\n\nKun Elsa oli mennyt, istui Hilja hyvän hetken eteisen pimeässä\nnurkassa. Elsa ei vielä koskaan ollut tehnyt häneen sellaista\nvaikutusta. Hän oli tullut kuin terve, virkeä tuuli. Hän oli pannut\nitsensä alttiiksi Hiljan tähden. Hilja itki ja nauroi ilosta. Hän alkoi\njo miettiä, että jos saisikin Elsan tänne kanssaan joksikin ajaksi.\nVarmaan hänen terveydestänsä tarttuisi Mataristoon. Mutta täti Forsberg\nei anna hänen tulla.\n\nEräänä aamuna tuli rouva Parkkari-Lehmus tapaamaan Hiljaa. Hän oli\nilman päällysvaatteita, vain huivi hartioilla, yllään lyhyenläntä,\nmusta hame ja väljä punakirjava pusero, jota leveä kumivyö piti koossa\ntanakan vartalon ympärillä. Hänen kasvonsa olivat järkevät ja puhtaat,\nsilmät viisaat ja läpitunkevat, hiukset sileiksi kammatut.\n\n— Mehän olemme naapurit, sanoi hän terveellä, puhujanselvällä äänellä,\n— olen kyllä nähnyt portaissa. Tulin pyytämään teitä tanssimaan\nsooloa yhdistyksemme kymmenvuotisjuhlaan. Te voisitte itse valita mitä\nhaluatte esittää. Toimikunnassa kyllä ajateltiin, että otettaisiin\nSalomen tanssi, arveltiin että saataisiin teatterista lainaksi sekä\npuku että Johanneksen pää. Ehkä ne vuokraisivat, jolleivät ilman\nantaisi. Tästä numerosta kannattaisi maksaakin, koska ajateltiin, että\nsiitä tulisi ohjelmaan sellainen vetävä numero. Puku täytyy saada hyvä\n— joitakin harsoja ja helyjä, että siitä tulee puoleensavetävää.\nAjatelkaa nyt sitten asiaa ja ilmoittakaa minulle. Olisi muuten hauskaa\ntehdä tuttavuutta. Minua intreseeraa ennakkoluulottomat ihmiset. Jos\nvaikka sopisi pistäytyä meillä tänä iltana. Meille tulee Laura Laakso.\nHän tekisi kanssa mielellään tuttavuutta. Hän kirjoittaa taas uutta\nnäytelmää, joka käsittelee vapaata rakkautta. Hän on hyvin hauska ja\npureva. Kuten sanottu, tänä iltana me olemme kotona ja se ei tapahdu\nusein. Laskimme, että viime kuussa olimme kotona kaksi iltaa ja toisena\noli silloinkin vieraita. Niin, olisi hauska tehdä tuttavuutta. Ja minä\nsaan sitten kuulla tanssista...\n\nHänen mentyään seisoi Hilja miettimässä, mitä tämä suosio tiesi.\nYhtäkkiä — siitä että rouva Parkkari kylmänä oli mennyt hänen ohitseen\nportaissa — tällainen ystävällisyys...! Hän tuli kuin vanhan tuttavan\nluo ja tarjosi tutustumaan kirjailijaan, joka kirjoittaa näytelmää\nvapaasta rakkaudesta... Hilja aavisti jotakin rumaa ja pahaa ja veri\nnousi hänen kasvoilleen...! Tähän häpeään ei edes tottunut. Se poltti\nuutena joka kerta, kun toistui.\n\nRuustinnalta tuli seuraava kirje:\n\n    Rakas Hilja lapseni!\n\n    Nyt minä voin ilmoittaa sinulle sen ilosanoman, että meille\n    tänä yönä kl. 1.40 syntyi pieni tyttö. Se on niin suuri ja\n    muhkea ja huutaa täyttä kurkkua. Laina voi asianhaarojen\n    mukaan hyvin. Hän oli vain toivonut poikaa ja on siitä vähän\n    onneton. Lapsellisuuttahan se on. Toivo on siinä suhteessa\n    paljon järkevämpi. Hauskaa oli nähdä Elliä. Kun hänet aamulla\n    tuotiin vuoteen ääreen, rupesi hän lyömään pikku sisartaan minkä\n    jaksoi, mutta päivällä hän jo tahtoi panna kädet sen ympäri ja\n    suudella. Toivo tahtoo, että ristiäiset pidettäisiin niin pian\n    kuin suinkin. Kyllä minun vielä täytyy viipyä ristiäisten yli,\n    mutta tulen sitten heti kotiin. Minun on jo ikävä kotiin ja olen\n    sinusta levottomampi kuin voin sanoa. Ei pitäisi antaa ihmisille\n    aihetta puhua. Sinä et koskaan ole huolinut ihmisistä, mutta\n    kyllä heistä täytyy huolia. Täytyy elää niin, ettei heillä ole\n    mitään sanomista. Minkätähden syyttä suotta panna maineensa\n    vaaranalaiseksi. Sitäpaitsi sinä panet vaaranalaiseksi Armaankin\n    maineen. Ja ajattele hänen omaisiaan. Minä pelkäsin kun läksin\n    kotoa, mutta en toki uskonut, että jäisit ilman Maalia. En\n    ymmärrä tänäkään hetkenä, miksi hän on mennyt. Täti Forsberg\n    kirjoitti siitä minulle ihan lyhyesti. Sinä et ole kirjoittanut.\n    Kuinka et ole maininnut siitä? Pelkään, että siinä ehkä piilee\n    enemmänkin kuin vain se, että Maali on poissa. Kenen kumman sinä\n    nyt olet saanut sijaan? Toivon, että täti Forsberg on auttanut\n    sinua. Jaa, jaa, minkä näköistä siellä lieneekään, kun tulen\n    kotiin! Likaista ja särjettyä ja ehkä ovat varastaneet talon puti\n    puhtaaksi. Näenhän minä kummoiset nämä fröökinät täällä ovat.\n    Mutta täytyy heittää kaikki Jumalan haltuun vain.\n\n    Laina tahtoisi sinua mielellään ristiäisiin. En tiedä kehoitanko\n    sinua tulemaan, kun en tiedä minkälainen juveeli sinulla on\n    siellä keittiössä. Olen sinusta levottomampi kuin voin sanoa.\n    Toivottavasti Mataristo on jo terve. Hänelle ei saa panna niitä\n    uusia lakanoita, joissa on välipitsi, ne paikatut kelpaavat\n    kyllä. Ja anna aina niitä pyyhinliinoja, joissa on punaiset\n    laidat. Ettei se uusi palvelustyttö vielä ulos lähtiessään\n    jättäisi tulta hellaan ja te kaikki palaisi siellä! Minä olen\n    todella levoton. No niin, täytyy heittää Jumalan haltuun.\n\n    Pitäjäläiset kohtelevat nuorta pappiansa suorastaan liikuttavalla\n    rakkaudella. Lainalle on tuotu suuret joukot lapsen sukkia ja\n    muita vaatteita, sukat vain ovat sellaista muotoa, ettei niitä\n    voi panna mihinkään jalkaan. Toivolle ovat muutamat uskovaiset\n    naiset yhdessä ommelleet hevosloimen. Se on mauton ja räikeä,\n    mutta kelpaahan se aina hevosen selkään. Se on pikkuvarsalle,\n    jahka se kasvaa suureksi. Toivo on ihastunut varsaan, se onkin\n    hyvin hauska ja siinä on jo juoksijan merkit, vakuuttavat\n    hevosmiehet. Nimiä täällä kovasti ajatellaan. Laina vain on\n    niin kumman välinpitämätön. Kirjoita sinäkin ja ehdota nimiä.\n    Varsan nimen Toivo jo sanoo tietävänsä, mutta hän ilmaisee sen\n    vasta ristiäispäivänä. — Täällä on jo ollut aika kylmä, maa on\n    jäässä. Sanon sinulle nyt vain hyvästi, rakas lapseni. Ja ota\n    selvää Armaan äidin syntymäpäivästä, se on näin syksyllä, ja\n    osta kukkia ja mene itse onnittelemaan. Ja kirjoitathan sinä\n    usein Jenny tädille, hän rakastaa sinua niin. Sano sydämelliset\n    terveiset kaikille tutuille. Ja muista nyt olla arka maineestasi,\n    äitisi tähden ja Armaan tähden. Sano täti Forsbergille, että\n    minä pian kirjoitan. Kerro telefonissa täti Längforsille, että\n    meillä täällä on tytär. Jenny tädille olen jo kirjoittanut.\n    Olen kirjoittanut niin monta kirjettä, että käteni jo puutuu.\n    Katso, rakas lapsi, etteivät avaimet ole ovissa, minä en yhtään\n    luota siihen uuteen tulokkaaseen. Ja muista käydä tarkastamassa\n    valkeaa, ettette vielä kaikki pala. Kukkia ei saa kastella liian\n    paljon. Jumalan haltuun, rakas lapseni. Äitisi.\n\nJenny täti kirjoitti:\n\n    Rakas Hilja lapseni!\n\n    Nyt minun oikein täytyy torua sinua, kun et sinä kirjoita.\n    Kuinka monta kirjettä minä olenkaan kirjoittanut etkä sinä muuta\n    kuin kortteja. Sinä et saa sitä kaunista silkkipuserokangasta,\n    jollet kirjoita kunnollisesti. Sinua täytyy rangaista jollakin\n    tavalla. Tai onko jotakin tapahtunut, koska et tahdo kirjoittaa?\n    Lydia täti ei kirjoita muuta kuin että silmiesi alla oli mustat\n    renkaat. Eihän vain ole tapahtunut jotakin? Täällä ovat asiat\n    kovin hyvästi. Kirjoitin konsulinnalle tarkat tiedot Friedrich\n    Reh'stä ja konsulinna vastasi, että hänen tyttärensä saa valita\n    sydämensä mukaan ja he ovat nyt kihloissa. Minä sanon tohtoria\n    Friedrichiksi ja hän minua \"Tante Jennyksi\". Signe tahtoo niin ja\n    tohtori on todella kelpo mies. Se vain on ikävää, että me rouva\n    von Rohden kanssa jouduimme ihan eroon. Näyttää todella siltä\n    kuin hän olisi ajatellut vanhemmalle tyttärelleen Friedrichiä.\n    Mutta eikö hän nyt näe, että tyttö ontuu, vaikka olisi miten\n    hyvin kasvatettu. Minun koko päiväni kuluu huolenpitoon näistä\n    nuorista. Saksassa ollaan kovin ankaria eikä niinkuin meillä.\n    Friedrich täyttää Signen huoneen aina ruusuilla ja tuo minullekin\n    kukkasia ja chokolaadilaatikoita, kun minä pidän chokolaadista.\n    Me tulemme kaikki yhdessä Suomeen, jahka lääkärit nyt päästävät.\n    Tämä hoito tekee erinomaisen hyvää. Kyllä Signe sentään on\n    lapsi vielä olemaan kihloissa. Siitä on suuri edesvastuu, hän\n    voi vielä jälkeenpäin syyttää minua. Me ajelemme nyt joka\n    päivä. Tohtori mahtaa olla kovin rikas. Tässä maassa ei tehdä\n    velkaa. Tohtori tuntee sinutkin kuvasta ja sanoi \"sie ist sehr\n    sympatisch\". Tähän kieleen tottuu, kun tätä pitemmältä kuuntelee.\n    Mutta kyllä Itämerenmaakuntien saksa on aina minusta selvempää\n    ja kauniimpaa. Sano Maalille, että siihen kakkuun voi panna\n    mitä hedelmiä tahansa, kun ne vain eivät ole kovin happamia.\n    Laittakaa nyt seuraavalla kerralla omenista. Banaanit ovat\n    minusta erittäin hyvät. Johan niitä saa Helsingissä. Jollei\n    mamma olisi ristiäisiin tarvinnut hametta, olisin tuonut täältä.\n    Kahdella saks. markalla metri saa oikein kaunista kangasta,\n    joka Suomessa maksaa viisi tai kuusi. — Nyt ne tahtovat minua\n    ajelemaan. Hyvästi siis, rakas Hilja lapsi. Ja muista nyt,\n    ettet ole ajattelematon. Pyydän sitä itsesi ja Armaan ja meidän\n    kaikkien tähden. Hyvät tavat ovat kuitenkin tärkeät. Pidä kiinni\n    ovea salin ja eteisen välillä. Ja kirjoita minulle kaikesta.\n    Ihan minä suutun, jollet nyt kirjoita. Sinä saat silkkipuseron,\n    mutta kirjoita nyt ja oikein pitkältä. Signe ja Friedrich sanovat\n    paljon terveisiä ja pyytävät anteeksi, että keskeyttävät kirjeen.\n    Sinua suutelee\n\n                                               Jenny tätisi\n\nArmaalta tuli kirje, jossa ei ollut muuta kuin:\n\n    Hilja, valkolilja!\n\n    Huvittaako sinua tietää kuinka voin? Sain tänään erittäin hyvän\n    kotletin ja otin juhlan kunniaksi punaista viiniä à 5 francia.\n    Ei muistojen maljoja saata juoda huonommassa. Miten juot sinä\n    muistojen maljat, sinä, joka olet raittiusihminen? Vedessäkö? No\n    niin, ehkä vesi vie alas vieläkin paremmin kuin viini. Onnea vain.\n\n    Ihailijasi ja nöyrin palvelijasi\n\n                                                      A. B.\n\nNyt se siis tuli, mitä Hilja jo jonkun aikaa oli peläten odottanut!\nArmaalle oli kirjoitettu. Kuka oli kirjoittanut ja mitä? Armas uskoi.\nPyytämättä selitystä, kysymättä oliko huhussa perää, hän kirjoittaa\ntällaisen sydämettömän kirjeen. Hilja lyyhistyi, kirje kädessä,\ntuolille ruokasalin ovensuuhun ja mietti miettimistään, mitä tämä\nmerkitsi. Oliko ymmärtäminen, että kaikki oli lopussa? Hän äänsi\nmielessään tuon kovan ajatuksen, ettei uskonut siihen. Hän ei päästä\nirti Armasta, se on samaa kuin että hän yhtä päätä heittäytyy mereen.\nArmas ei tarkoita täyttä totta: Armas on mustasukkainen! Ja kun Hilja\nsen keksi, valtasi hänet pyörryttävä riemu! Armas on mustasukkainen,\nkuten hänkin, Hilja on ollut, Armas joka itse ehdotti, että he\neläisivät näin vapaina. Armas rakastaa häntä, ei saata olla rakkautta\nilman mustasukkaisuutta!\n\nMutta tämä oljenkorsi katkesi pian ja hän haparoi tyhjyydessä. Hän\nkosketteli sormusta sormessaan ja koetti tunkea sellaisen ajan sisään,\njolloin ei hänellä ole sitä, jolloin ei hän saa suunnata ajatustaan\nArmaaseen, tähdätä ikäväänsä ja toivoansa häneen. Epämääräisinä kuvina\nliitivät muistot taasen hänen ohitseen, muistot siitä hetkestä asti,\njolloin he ihmisjoukosta vetäytyivät syrjään ja ensi kerran katsoivat\ntoisiaan silmiin... Chopinin Nocturne vain soi eivätkä he tietäneet\nmistään muusta... Sittemmin, kun Armas tuli, toi hän aina ruusuja.\nNe eivät saaneet olla siniseen vivahtavia, niissä piti olla elämän\npuna. Elämän puna oli ollut heidän rakkaudessaan. Voiko sellainen\nrakkaus kuolla? Eikö samalla kuole itse elämä? Ainakin hän, Hilja,\ntuntee kuuluvansa multaan senjälkeen. Hän haki paperipalan ja silmät\nkyynelissä niin, että tuskin erotti rivejä, hän kirjoitti:\n\n    Rakkaani,\n\n    sinulle on kirjoitettu minusta jotakin pahaa. Kaikki ulkonaiset\n    asiat voivat olla minua vastaan, se on totta. Jos niiden mukaan\n    tuomitaan, olen rikollinen enkä mahdollinen olemaan morsiamesi.\n    Mutta ota sydän rinnastani, pane se tulta vastaan ja katsele\n    elämän punaa, joka siinä virtaa: se on puhdas kuin ruusut, joita\n    minulle toit, kun meillä oli kevät. Rakkaani, katso sydäntäni —\n    se ei koskaan ole kuulunut kenellekään muulle kuin sinulle eikä\n    tule kuulumaan...\n\nHän ei voinut jatkaa. Kasvot kirjettä vastaan hän itki. Äkkiä hän\nhätkähti valveille: mitä hän kirjoittikaan...! Hän ei muistanut sanoja,\nmutta hän tunsi, että kirje on heti lähetettävä, jottei tulisi mitään\nesteitä väliin. Hän sulki sen kiireesti koteloon ja päätti viedä sen\nkirjelaatikkoon yhtäpäätä. Ja ikäänkuin peläten, että joku pidättäisi\nhäntä, otti hän ylleen päällysvaatteet, napitti takin portaissa ja\nriensi juoksemalla kirjelaatikolle.\n\nSenjälkeen tuli hänen turvallisempi olla ja hänet valtasi suuri\nväsymys, jonkinlainen resignatsionin tunne: käyköön miten käy! Hän on\nvalmis kaikkeen.\n\nMatti oli pitkin päivää aivan oikein arvannut Hiljan mielialat. Hän\nei uskaltanut kysyä, mutta hän seurasi jännittyneenä joka ilmettä\nhänen kasvoissaan. Huippuunsa nousi hänen jännityksensä, kun hän kuuli\nHiljan kuin paeten juoksevan alas portaita. Hän ymmärsi, että Hilja\nvei kirjettä, kirjettä, joka sisälsi hänenkin kohtalonsa. Nyt hän vain\nodotti hänen kasvojaan: niistä saattoi kuin avonaisesta kirjasta lukea\nmitä oli tapahtunut.\n\nKirjelaatikko ei ollut kaukana, mutta Hilja viipyi hänen mielestään.\nTai mateli aika. Hänen silmänsä hukkuivat kuvioihin seinällä, johon\nhän tuijotti, ja hän kyseli itseltään mitä hänelle seuraa, elämä vaiko\nkuolema? Jos Hilja hänet heittää, niin seuraa kuolema, sillä mikään muu\nei kiinnitä häntä elämään. Hän ei sääli omaisiaan, sillä he löytävät\nlohdutuksensa Jumalassa. Jos Hilja hänet heittää, täytyy hänen saada\nvoimat viimeiseen, ratkaisevaan askeleeseen.\n\nEi täällä Hiljan kodissa, ettei Hilja pelästy. Hän ostaa lipun jollekin\ntuntemattomalle asemalle ja lähtee siitä metsään. Kukaan ei tiedä tulla\nhäntä kysymään eikä häntä kaivata. Hilja kaipaa, muttei tiedä mistä\ntiedustella... Juuri niin hän tekee. Hän kirjoittaa ensi yönä kirjeen\nisälleen ja Hiljalle.\n\nKun hän tätä ajattelee, tulee teko kammottavan likelle. Hiki tunkee\nesiin, laihtuneet, valkeat kädet painelevat päätä. Paita liimaantuu\nkiinni ihoon. Hän tuskin enää odottaa Hiljaa, hänen kohtalonsa on jo\nniin selvä. Hänen ruumiissaan on ilkeä tunne, ikäänkuin hän elävältä\nlahoaisi. Ehkäpä ei hänen tarvitsekaan tehdä itselleen väkivaltaa,\nehkäpä hajoamistila jo on alkanut. Sydän lyö... pysähtyy, lyö...\npysähtyy. Jotakin tämäntapaista tunsi muinoin lapsena kirkossa\ntalvipakkasella, kun jalkoja paleli. Tunne on nyt tuhatkertaiseksi\nmonistettuna. Ehkä tämä onkin kuolemaa...\n\n— Matti! kuului Hiljan ystävällinen, tyyni ääni eteisestä. Hän koputti\nja tuli, kynttilä kädessä, sisään. — Tiedätkö, ulkona pakastaa. Puihin\ntulee kuuraa, telefonilangat ovat jo ihan valkoisina.\n\nMatti heräsi ja näki hänen varjonsa suurena liikkuvan katossa ja\nseinillä, hänen sytyttäessään lamppua. Hänen jännityksensä palasi: hän\nhaki Hiljan kasvoja.\n\nMyrsky oli käynyt. Myrsky oli lakannut. Matti luki kasvoista sen,\nmitä hän niin hartaasti halusi lukea ja elämä ja ilo tulvivat häneen\nkaikella sillä voimalla, millä kauhu ja kuolema äsken olivat häntä\nhallinneet. Hänen olisi tehnyt mieli karata ylös, nostaa syliinsä koko\nhuone, Hilja, koko maailma. Kuin humalassa, mittaamattoman voiman\nkannattamana hypähti hän pystyyn...\n\nKun Hilja, hetkiseksi pistäydyttyään ruokasalissa, palasi, tapasi hän\nhänet permannolla pyörtyneenä.\n\nJollei hän vasta itse olisi kestänyt niin suurta mielenliikutusta\nja jollei hän olisi ehtinyt tottua hermostuneen arvaamattomiin\ntaudinkohtauksiin, olisi hän pelästynyt enemmänkin. Nytkin valtasi\nhänet kaamea tunne: kuoliko hän? Valaistessaan Matin kasvoja, hämmästyi\nhän onnellista hymyä sairaan suupielissä. Hän oli kuin autuaasti\nnukkunut kuollut. Käsivarsi oli jäänyt pään alle, tiukka kaulanappi oli\nauennut. Hilja turvautui etikkaan, vesikääreisiin, kaikkeen, mistä oli\nkuullut puhuttavan, ja kun Matti vihdoin avasi silmänsä, katselivat\nhe toisiinsa onnellisesti hymyillen, ikäänkuin Matti olisi herännyt\nkuolleista.\n\n— No niin, joko on parempi! puheli Hilja taasen kuin lapselle. —\nNojaa minuun, että pääset vuoteeseen. Mikä sinulle tulikaan?... Ja mikä\nsinun on? Itketkö? Nauratko?\n\n— Minun on niin hyvä, sanoi Matti. — Anna minulle vähän ruokaa. Minä\nnukun sitten.\n\nSenjälkeen tapahtui hänen taudissaan käänne. Huippukohta oli\nnähtävästi sivuutettu. Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän olevansa\npaljon terveempi. Koko ympäristö ui valossa ja ilossa, hänen itsensä\nteki mieli kieritellä ja ilakoida kuin lapsen. Ihmeellisen heikko\nhän kuitenkin vielä oli. Vaivalla sai hän vaatteet ylleen ja astui\nsotilaallisella ryhdillä Hiljaa vastaan eteisessä. Hänen täytyi pidellä\nkiinni huonekaluista, kun liikkui, mutta hän aterioi jo Hiljan kanssa\nruokasalissa, puhui tunneistaan ja töistään ja tahtoi, että he Hiljan\nkanssa pian lähtisivät kävelemään. Hiljalla sattui kerran pitkistä\najoista olemaan käsityönä sukankudin eikä morsiustyö. Sekin oli Matille\nmieleen. Hän naurahteli itsekseen, niin iloissaan hän oli.\n\nHilja ei voinut käsittää tätä muutosta. Hän oli lukemattomia kertoja\npannut liikkeelle kaiken voimansa karkoittaakseen Matin alakuloisuutta\n— nyt, kun hän itse turhaan taistelee alakuloisuutta vastaan, kasvaa\nMatin iloisuus ja paraneminen edistyy silmin nähden. Hän ei kuitenkaan\nuskaltanut uskoa sen kestävyyteen. Jos hän vain tietäisi mistä se\njohtuu ja miten sen saa jatkumaan!\n\n— Et sinä vielä jaksa kävellä, sanoi hän, kun Matti taasen ehdotti\nkävelyretkeä, — ajelemme.\n\n— Minä otan kepin, vastasi Matti ja nauroi päällystakkiaan, joka oli\nkäynyt suureksi.\n\nHilja valmistautui kuin kujanjuoksuun. Hän ja Matti yhdessä Helsingin\nkaduilla! Mutta hän ei sanonut mitään. Itse hän oli heittäytynyt veteen\n— nyt oli uitava rantaan!\n\nPortaissa Matin taasen täytyi nauraa. Polvet nytkähtelivät\nhullunkurisesti eikä tahtonut osata arvata etäisyyttä. Katsellessa\ntuota luisevaa talonpoikaista miestä, jonka vaaleita nuoria kasvoja\nhelakka veri punasi, kankeita, taudin henkevystyttämiä piirteitä ja\nlapsellista hymyä, tunsi hän taasen, pitkistä ajoista, sitä omituista\nhellyyttä, joka aina oli kiinnittänyt häntä Mattiin. Tuli mitä tuli!\najatteli hän, hän on ystäväni! Ja varovaisesti astuivat he kadulle.\n\nOli pilvinen, kolea päivä, taivas lunta täynnä. Lumettomat katukivet\nkilkkasivat kuurassa, telefonilangat jännittyivät häikäisevän\nkimmoisina vöinä yli kattojen ja katujen, ihmiset liikkuivat\nreippaina, kaulukset pystyssä. Ohikulkijoiden silmät pysähtyivät\nkalpeaan nuorukaiseen, joka onnellinen hymy kasvoilla otti hapuilevia\naskeleitaan, ja kauniiseen tyttöön hänen rinnallaan. Sisarukset\nhe eivät olleet, sen kertoivat kasvot selvästi, olivat tietysti\nkihlatut... Lahti kiilsi jo jäässä, rannalla hääräsi joukko poikia,\nviskellen kiviä jäälle. Kivi lensi vinkuen pitkin peiliä, piirtäen\nperässään valkoisen viivan ja pysähdyttyään kertautuen jään kalvoon.\nPoikien kimakat äänet kajahtelivat syyspakkasessa.\n\n— Kyllä ulkoilma sentään on ihanaa! puheli Matti. — Tämä se tekee\nterveeksi eivätkä lääkärit.\n\n— Mutta ikkuna on niin paljon ollut auki, sanoi Hilja.\n\n— Ei se ole samaa.\n\nMatti pysähtyeli hengittämään, katselemaan ja nauttimaan. Olisi luullut\nhänen vuosikauden olleen vankilassa, niin hän iloitsi.\n\nEläintarhassa oli hiljaista. Kellastuvaa nurmea peittivät ruskeiksi\nmädäntyneet lehdet ja niitä kuuran harso. Harmaat puutkin olivat\nhärmässä, huvilat häämöttivät niiden takaa. Rantaa kohti oli\naukeampaa, siellä kimmelsi härmä vihreällä nurmella, jonka se teki\nhopean väriseksi. Jään rajassa törrötti kellastunut, latvoistaan\ntaittunut kaislikko, kuvastuen jäähän. Vastarannan kertasi kalvossaan\npuut, rakennukset, tornit ja kupukatot kaupungista, himmeästi ja\naavistuksentapaisesti.\n\n— Istutaan vähän, ehdotti Matti, posket heleässä palossa.\n\n— Jos sinä kylmetyt. Käännytään takaisin.\n\n— Onko sinulla kiire jonnekin? Tanssiharjoitukseen?\n\n— Ei, niitä ei ole ennenkuin juuri arpajaisten edellä. Minä vain\npelkään, että kylmetyt.\n\nHe istuivat selinpäin tiehen. Matti piirteli kepinpäällä kuuraan\nja katseli jäätä, routaa, kaupunkia, taivasta, Hiljaa. Hän tunsi\ntäyteläistä elämänhalua ja kiitollisuutta siitä että eli. Hilja\nhätkähti hänen katsettaan, kuitenkin koettaen sitä peittää. Hän puheli\nmuista asioista, mutta ajatteli kaiken aikaa: mikä hänelle on tullut?\nMikä sai aikaan tämän käänteen? Kunhan hän paranee, kysyn häneltä.\nMeidän täytyy olla ystävät, kuten alussa olimme.\n\n— Mennään Kaisaniemeen asti, ehdotti Matti. — Kierretään sitten\nsieltä takaisin. Urheilukenttää on korjattu, tahtoisin nähdä sen.\n\n— Sinä et jaksa. Tämähän on aivan tavatonta.\n\n— Etkö näe kuinka hyvin minä voin. Etkö ihmettele?\n\n— Ihmettelen.\n\n— Niin minäkin.\n\n— Siinä on nähtävästi nyt tullut käänne.\n\n— Niin on. Nähtävästi.\n\nMatti katsoi häneen ja nauroi.\n\nHe tulivat rautatiepenkereelle ja pysähtyivät pienelle sillalle,\njoka nosti tietä junaväylän yli. Virta, joka juoksi toisesta\nlahdenpohjukasta toiseen, piti avoinna vettä ja peremmässä lahdelmassa\noli jään reuna täynnä helmenvalkoisia lintuja. Joku ui kuin jääkappale\nkylmässä tyvenessä, toiset lentelivät edestakaisin. Napamatkustajat\nkertovat pohjoisista seuduista, että siellä missä kasvullisuus jo on\nlakannut eikä jää sula kesälläkään, linnut elävöittävät koko laajan,\naution maan. Lintujen pesät ovat kallioilla, munat vain paljaaltaan\nkuin pöydällä ja lintuja on tuhansia ja miljoonia, lukemattomia,\nvalkeissa, kirkuvissa laumoissa. Jotakin sentapaista muistutti kuva\nlahden pohjukassa. Satoja vikiseviä ja kirkuvia lokkeja lenteli,\nliiteli, syöksyi tai asettui varovasti veteen, tai kyykötti jäällä.\nEhdottomasti pysähtyivät Hilja ja Mataristo.\n\n— Mikä kumma kokous täällä on?\n\n— Ne varmaan valmistuvat muuttamaan... Ehkä poikasia harjoitetaan\nlentämään, vielä viimeisen kerran.\n\n— Toiset ovatkin vanhoja, toiset poikasia. Sen näkee selvästi.\n\n— Tummat ovat suurempia ja vanhempia. Kuinka ne vikisevät ja kirkuvat!\n\n— Ne puhuvat sillä tavalla...\n\n— Nyt muistuu mieleeni: joistakin linnuista kerrotaan, että ne näin\nsyksyllä ennen muuttoa pitävät suuret lentoharjoitukset ja pistävät\nkuoliaaksi huonot lentäjät ja muutenkin heikot. Se on järkevää.\n\nHilja katsahti toveriinsa levottomana, mutta hämmästyi. Sillä Matin\nkasvot olivat iloiset ja tyynet.\n\n— Se on julmaa, sanoi Hilja.\n\n— Ne menehtyisivät kuitenkin pitkällä matkalla.\n\n— Antaisi menehtyä. Olisivat joka tapauksessa eläneet viime tippaan ja\nponnistelleet niin kauan kuin suinkin. Sillä lailla meidän ihmistenkin\ntäytyy.\n\n— Olet oikeassa. Vasta tänään minä sen tunnen: elämä on onnellista\ntuskineen, kärsimyksineen päivineen ja ihanaa on ponnistaa viime\ntippaan asti...\n\nTätä mieltä oli Hilja toivomalla toivonut Matille, hän oli monesti\nväsyksiin asti ponnistanut voimiaan puhaltaakseen häneen sitä. Ja nyt\nkun hän kohtasi omat sanansa, oman äänenvärinsäkin Matilla — pelästyi\nhän hänen lujaa uskoansa elämään. Hilja ei uskaltanut ajatella loppuun\nmitä hän epäili.\n\nHe astelivat ääneti, Matti kuin vapautuneena vuosien taakasta, Hilja\npeittäen levottomuuttaan.\n\nRautatiepenkereellä olivat kaupungin levittämistyöt seisahduksissa.\nMaa, jota oli kuljetettu lahden täyttämiseksi, oli ehtinyt nurmettua,\nennenkuin sitä oli yritettykään tasoittaa. Kokonaisia pieniä vuoria\nhakattua kiveä kohoili yltympärillä. Tahmea, kuoppainen tie oli täynnä\npapereita, joita nähtävästi oli viskelty vaununikkunoista, junan\nliketessä pääkaupunkia. Kaisaniemen ravintolan pieni kulmahuone loisti\njuhlavalaistuksessa, vaikkei vielä ollut pimeäkään. Plyshiverhoja\nja peilin kultausta näkyi ikkunoista. Nähtävästi ravintolassa oli\npäivälliset. Julkipuolikin oli kirkkaasti valaistu ja runsaasti\nkoristettu köynnöksillä ja väreillä. Valkorintainen miespalvelija\npäästeli alas uutimia salissa. Kahdet vaunut, kuomut ylhäällä, tulivat\ntäyttä vauhtia puistosta ja pysähtyivät portaiden eteen. Vilkas töminä\ntieltä ennusti useampienkin vaunujen tuloa. Silinteripäisiä herroja\nja nuoria naisia, joiden hiuksia suojeli pitsihuivit, astui alas.\nHerrat jäivät maksamaan, naiset kiirehtivät, liepeitään pidellen ja\nvalkoisia kenkiään suojellen, sisään. Hilja ja Matti astelivat hitaasti\nsoittolavan syrjään, jotteivät olisi hevosten tiellä. Lavan eteen oli\nnaulattu lautoja ja pensaissa lepatti jokin suuri, kuollut lehti.\nHiljan katse siirtyi äkkiä lehdistä valaistuille portaille. Oviaukossa\nseisoi nainen, jonka rikkaita punertavia hiuksia alas valui valkoinen\npitsihuivi. Valkoinen atlaspuku solui sorjaa vartaloa myöten korkealle\nylös kaulaan, hansikoitu käsi piteli viuhkaa ja liepeitä. Nainen odotti\nhymyillen herraa, joka toi hänen kukkavihkoaan. Hilja tunsi Marianne\nBreden.\n\nHänen sydämensä oli alkanut lyödä ja hänen tuli kiire pois. Mutta he\neivät enää päässeet eteenpäin.\n\n— Varmaan häät, sanoi Matti, aavistamatta Hiljan mielialaa. — Tuolla\ntulevat morsiusvaunut.\n\nNe olivat suuret, katetut vaunut, mutta niistä ei astunut morsiuspari,\nvaan keski-ikäinen nainen, hiuksissa haalean sinipunertavia kukkia, ja\nkookas, silinteripää herra. Ne olivat Armaan isä ja äiti.\n\nHilja ei enää odottanut Mattia, hän kiirehti jonnekin päin, ei tietänyt\nminne.\n\nHän ymmärsi, että täällä vietettiin Elisabeth Breden häitä.\n\nHäntä ei ollut kutsuttu niihin, hänelle ei ollut ilmoitettu mitään!\n\nHäntä siis ei enää katsottu kuuluvaksi perheeseen!\n\n— Täälläkö sinä olet? puheli Matti ennättäessään hänet. — Eivät ne\nolisi ajaneet päällemme. Tunnetko sinä heitä? Joku katsoi sinuun niin\npitkään. Mahtavat olla rikasta väkeä. Nyt tulevat morsiusvaunut.\n\nHe olivat joutuneet pienelle kunnaalle ravintolan yläpuolelle,\npihlajien alle. Ilmassa soi syyslintujen vihlova sävel ja puista varisi\nmaahan punaista jauhetta. Joka pihlajan ympäristö oli kuin veressä.\nTilhiparvet liitelivät pilvinä marjaterttujen ympärillä.\n\n— Joko mennään, ehdotti Matti.\n\nAjotiellä kohtasivat he vielä hää joukkoa. Joku silinteri kohosi\ntervehtimään Hiljaa. Hän ei nähnyt, kuka sitä kohotti, hän tuijotti\nmaahan.\n\n— Emmekö lähtisi kotiin, pyysi hän.\n\nMutta Matti oli pysähtynyt tarkastamaan urheilukenttää. Penkit kentän\nlaidalla olivat ahdetut täyteen vaatteita. Huolimatta kirpeästä\nilmasta, oli kenttä täynnä väkeä. Pallot lensivät, juostiin,\nhuudettiin. Tanner tömisi. Pojat ja nuoret miehet olivat paljain\npolvin, osaksi käsivarsinkin.\n\nHiljan oli mahdoton seurata, mitä Matti puhui. Hän katseli tilhejä,\njotka kirkuen lensivät puusta puuhun ja keltaisia viiruja auringon\nlaskemasijoilla. Vihdoin hänestä tuntui siltä, että hän menehtyy. Hän\npysäytti hevosen, joka palasi ravintolasta ja huusi Matille:\n\n— Nyt lähdemme kotiin. Minä en enää jaksa, vaikka sinä jaksaisitkin.\n\nSanat olivat niin kovat ja päättäväiset, että hän heti koetti lieventää\nniitä yrittämällä hymyillä.\n\nMatti oli nukkumaisillaan vaunuihin. Ponnistus oli kuitenkin ollut\nhänelle ylivoimainen. Ohikulkijat luulivat häntä humalaiseksi ja\nkääntyivät katsomaan.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSe on niin hullunkurinen juttu, ettei sitä käsitä millään järjellä!\n\nOtso Okkola, jonka piti kirjoittaa juhlaruno arpajaisiin, on kadonnut\nkaupungista — rouvansa kanssa! Rouvan on huhujen mukaan aikoja\nsitten pitänyt olla Tukholmassa. Mutta nyt ovat he kuin vastanainut,\nrakastunut pari ikään tavanneet toisensa Oopperakellarissa, istuneet\nkahden myöhään yöhön samppanjan ääressä ja aamulla on heidän nähty,\nmukanaan suuret matka-arkut ja hatturasiat ajavan asemalle. He ovat\nlunastaneet ensi luokan liput Hankoon ja siitä on sitten tie avoinna\neteenpäin.\n\nKoko kaupunki puhuu tästä. Ollaan närkästyneitä Otso Okkolalle,\nettä hän ensin antaa aihetta eroamishuhuihin ja sitten lähteekin\ntipotiehensä rouvansa kanssa. Otso Okkola on vetänyt Helsinkiä nenästä\nja Helsinki on suuttunut.\n\nSuuttuneet ovat myöskin arpajaistoimikunnan rouvat. Juhlarunon piti\nkorvata puhekin. Nyt täytyy tilalle keksiä jotakin muuta. Musiikkia saa\ntietysti helpommin, mutta ohjelmassa on sitä muutenkin. Hermostuneina\nkeskustelevat rouvat asiasta, polttavassa kiireessä järjestelläään\njuhlasalia ja kohteliaina ottaessaan vastaan voittoja. Ei ole muuta\nneuvoa kuin että Aarne Koskinen ja joku muu herra pukevat ylleen\nfrakit ja lähtevät pyytämään rouva Nerva Taminia. Hän on ainoa\nsuurista laulajattarista, joka on kaupungissa ja hän voi olla hyvin\nrakastettava, jos hänet osaa ottaa oikealta kannalta. Aarne Koskinen\nkyllä tuntee diivat ja heidän oikkunsa.\n\nNuoret arkkitehdit johtavat koristustyötä juhlasalissa. He seisovat\nhuimaavan korkeilla tikapuilla, juoksuttaen vihreää köynnöstä ja\nherkullista silkkipaperia kaikkiin suuntiin. Arpajaisten päävoitto,\nylpeä, musta orhi, lähtee samana hetkenä, jolloin voittonäyttely\navataan, silkkinauhain koristamana juoksemaan pitkin Helsingin\npääkatuja. Kun se kepeästi tanssien tulee, tiu'ut helisten kaulalla,\nniin kaikki kadullakävelijät kääntyvät ympäri ja kysyvät toisiltaan\nmitä taulussa rattaiden takana seisoi, ja pikkupojat karkaavat\nrattaiden perässä katukulmasta toiseen ja työntävät häikäilemättä\nsyrjään ketä eteen sattuu. Voittojen runsaus on suuri. Liikuttavasti\novat kaikkinaiset seurat pitkin maaseutua ommelleet pöytäliinansa\ntai keinutuolimattonsa. Niitä noudetaan yhä vielä yhtämittaa\npikatavaratoimistosta. Rouvat jo unohtavat juhlarunoharmin tämän\nloistavan menestyksen rinnalla. Ennakkoarpojen menekki on sekin\nollut niin suuri, että säästämällä täytyy säästää jokin osa arpoja\nillaksi. Pääsyliput iltamaan ovat kaikki myydyt. Toimikunta vain\npahoittelee, ettei pantu hintoja korkeammiksi. Kaiken aamupäivän soi\njuhlahuoneustossa torvisoitto, yleisö liikkuu päällysvaatteissaan,\ntoimeenpanijarouvat hääräävät silkkipuseroissaan ja arvanmyyjättäret\nsunnuntaipuvuissaan. Koristukset odottavat salaperäisinä, ikäänkuin\nnukkuisivat, iltaa. Permanto on tahmeana katulokaa ja avatuita, tyhjiä\narpalippuja. Ulkona sataa.\n\nTulee sitten ilta, herkulliset värivivahdukset heräävät ja ihmisvirta\ntulvii sisään. Salissa on rouvia maailmannaisten silkkipuvuissa,\nhiukset muodikkaalla kampauksella, helmet kaulalla, siellä on nuoria\ntyttöjä, kukkasia hiuksissa, olkapäät kainosti paljaina. Siellä on\nensi sivistyspolven tyttösiä kansallispuvuissa, tukat valtoimina\nhartioilla, mutta enimmäkseen siellä on naisia yksinkertaisissa,\nkorkeakauluksisissa villapuvuissa. Juhla-airueet hääräävät tärkeän\nnäköisinä, pitkät silkkinauhat sidottuina yli olkapään. Kaikkien\nsuomalaisten ylioppilasosakuntien värit ovat edustettuina ja yleisöä\non kaikista puolueista. Mutta juhlaan ei tule sitä perhekokouksen\nlämpöä, joka on puoluejuhlissa, ihmiset tarkastelevat toisiaan kaukaa\nja virallisesti ja ohjelmanumerotkin vastaanotetaan virallisin\nkättentaputuksin. Vasta kuvaelmat ja tanssi saavat virkeyden valveille.\nPäät taipuvat vastatusten ja uteliaasti kuiskaillaan: kuka se oli, kuka\nse oli? Suurin osa esiintyjiä on vanhaa, tuttua kuvaelmaväkeä, mutta\nuudet tulokkaat herättävät huomiota. Toisista ei saada selvää kuin\njuhla-airueiden kautta ja heidän nimensä kulkevat sitten suusta suuhun\nläpi salin. Koko ohjelman aikana ei tule yhtä ainoaa nousun kohtaa,\nja vasta keskilattian tyhjennyttyä ja valssin sävelen alkaessa soida,\npääsee saliin se hiukan huumaava tunnelma, jonka kaunis valssisävel\naina synnyttää. Juhlakoristeetkin pääsevät vasta nyt oikeuksiinsa.\n\nSylvi Vaarnakoski, pukeutuneena halpaan, vaaleansiniseen silkkiin,\nhiukset muodikkaalla kampauksella, kiharoissa vaaleanpunaisia\ntekoruusuja, astelee viuhkaa löyhytellen jo virkamieheksi päässeen\nnäköisen herrasmiehen käsikoukussa salin poikki \"supeeraamaan\". Rouva\nForsberg, vaaleanharmaassa silkissä, puhelee innoissaan muiden rouvien\nkanssa, mutta seuraa kaiken aikaa näkymättömin elein tyttäriään.\nVirkamies on Sylvistä aika huvitettu. Hän on erittäin hyvissä varoissa,\nmutta muuten on hänen elämästään puhuttu yhtä ja toista. Elma Vaurio\ntummansinisessä, ruumiinmukaisessa samettipuvussa, häikäisevän kauniina\nja elämään kyllästyneenä suuntaa kokonaisessa herraparvessa askeliaan\nniinikään ruokasaliin. Brittaa tanssitetaan taukoamatta. Hän ja Meri\nNikkilä ovat alituiseen permannolla. He tanssivatkin niin sulavasti,\nettei kukaan vedä vertoja heille. Hilja Haapanen veti, mutta hän on\nnyt mennyttä. Missä hän mahtaneekaan olla — on ehkä lähtenyt kotiin.\nSellaista se on, kun uhmaa. Hänen kihlauksensa on nyt purettu. Ei hän\nenää ollut neiti Breden häissäkään — häntä ei kutsuttu. Ymmärtäähän\nsen. Hän tanssi kai tänään viimeisen tanssinsa kuvaelmassa — hyvin\nse kyllä meni. Mutta kovin hermostunut hän oli ollut pukeutuessaan,\njokin sormus oli sattumalta pudonnut permannolle ja hän oli siitä\nsäikähtänyt niin, että purskahti itkuun. Siellä se ylioppilas yhä asuu\nhänen kodissaan. Sääli äitiä ja tätiä!... Tanssin aikana istuessa\npitkin seiniä riittää rouvilla pitkältä puheenaihetta Hiljasta. —\nTyyne Leinonen näkyy savolaismurteellaan ja reippaudellaan pitävän\nnaurussa kokonaisia ryhmäkuntia. Hauskaa on myöskin Kaino Autereella,\nLinda Kaislalla ja Anni Koskisella. He ovat yleisen huomion alaisina,\nkuvaelmassa kun ovat olleet mukana. Rouva Forsberg kaipaa Elsaa. Jos\nhän tuntee tyttärensä oikein, niin hän nyt istuu jossakin ryhmässä\nväittelemässä raittiusasiasta tai on hän koonnut Sovinnon toimikunnan\njäsenet johonkin nurkkaan ja pitää kokousta heidän kanssaan. Tai\nehkä hän istuu Hiljan kanssa sättimässä pahaa maailmaa — sekin on\nmahdollista.\n\nTämä olettaminen oli siinä määrässä oikea, että Elsa todella oli Hiljan\nkanssa. He istuivat naisten pukuhuoneessa vaatteiden, laatikkojen,\nkoppien, maalirasioiden ja kaikenlaisen helyn sekamelskassa.\n\n— Sinä jäät tänne tanssimaan! taivutteli Elsa. — Mikä sinua nyt ajaa\nkotiin? Mikä sinun on? Sinä olet niin valvoneen ja surkean näköinen.\nEtkä sinä kerro minulle mitään. Minä kannan aina kaikki huoleni\nsuoraa päätä sinulle. Eihän minulla ole mitään sydämen suruja — ne\nkoskevat lukujani tai Sovintoa tai muuta sellaista, mutta ne ovat joka\ntapauksessa minun huoliani. Odota sinä, jahka minäkin rupean salaamaan\nsinulta! Tietäisipä se Armas vain, miten huonoksi sinä täällä käyt...\nMutta Hilja, mikä sinulle tuli? Herran tähden, minä lähden saattamaan\nsinua kotiin. Ovathan sinun vaatteesi toisella puolella?\n\nHilja oli ollut mykkä ja poissaoleva. Kuin unessa hän oli tullut tänne,\npukeutunut, tanssinut ja ottanut ylleen valkoisen pukunsa. Miksi hän\nolikaan pukeutunut juhlapukuun? Tottumuksesta kai. Sillä ei hänen\ntarkoituksensa ollut jäädä tänne. Kun hän ajatteli, että hänen pitää\nastella suuren salin läpi, missä on musiikkia ja tanssivia pareja,\noli se hänestä tuntunut samalta kuin puoliyön hetkellä lähteä yksin\nkirkkomaalle. Hän käsitti kuitenkin, että sen täytyy tapahtua ja\nkomensi jalkansa tottelemaan.\n\nKotiin hän lähtee ja kotona on häntä vastassa jotakin niin\npeloittavaa, ettei hän laisinkaan käsitä sitä pohjaan saakka. Hänen\nkirjoituspöydällään on pieni rasia...\n\nKuinka hullunkurista, ajatteli hän, kun sali avautui heidän eteensä,\nettä täysikasvaneet ihmiset hyppivät tuossa. Ja siinä joukossa olen\nminä itse hyppinyt. Eikö se nyt ole hullua? Toiset istuvat pitkin\nseiniä ja toiset menevät sinne kumartelemaan. Mikseivät kaikki, joiden\ntekee mieli, itse lähde lattialle? On sellainen tapa, ettei lähdetä\npyytämättä ja suuri osa, joka haluaisi tanssia, ei siten saakaan tehdä\nsitä... Meri Nikkilä liiteli Hiljan ja Elsan sivuitse vaahdonkevyissä,\nvalkeissa harsoissaan, käsivarret paljaina. Hiljan mieleen välähti\njotakin ollutta, joka jo oli kaukana: hänen oma itsensä.\n\n— Mikseivät nuo tuolta nurkista lähde mukaan, sanoi Elsa heidän\nmennessään herrojen sivuitse, joita seisoi nurkassa. — Niiden tekee\nkovin mieli, mutteivät kehtaa. Äh, kuinka minun tekisi mieleni ravistaa\njokikistä kauluksesta ja sanoa: koeta pois, poikaseni! Tällaisissa\njuhlissa pitäisi aina olla piirileikkiä noita nurkkamiehiä varten. Minä\nen käsitä, mikseivät ne pane piirileikkiä ohjelmaan. Se muka ei ole\nhienoa.\n\nHiljan mieleen johtui kuinka hän ennen oli tanssinut hurjasti\ntällaisissa tilaisuuksissa. Ei hetkeäkään hän ollut saanut levähtää.\nNyt hän astui salin läpi ilman että kukaan häntä pidätti. Aarne\nKoskinen seisoi äkkiä kumartaen hänen edessään.\n\n— Minä olen hakenut neiti Haapasta kaiken iltaa, sanoi hän. — Enkö\nsaisi pyytää teitä syömään illallista. Kaikki, jotka olivat tanssissa\nmukana, tulevat.\n\nHilja punastui ja hänelle teki hyvää, että häntä joku muisti.\nKohteliaisuuttaan he minua pyytävät, ajatteli hän samassa.\n\n— Kiitoksia, sanoi hän, — minä menen heti kotiin, mutta ennen sitä\ntanssisin hiukan. Tahdotteko?\n\n— Sepä hauskaa, vastasi Aarne, hämillään siitä, ettei ollut huomannut\npyytää Hiljaa.\n\n— Vie häntä nyt oikein reilusti! huusi Elsa heidän takanaan.\n\nKun Hilja alkoi keinua tutun sävelen mukaan, heräsi hänessä jotakin\nentisestä nuoruudesta ja hän tunsi kaipaavansa sitä. Hän muisti vasta\nihmetelleensä, että ihmiset tanssivat. Oh, ihminen saattaa tanssia\nvaikka on surukin sydämessä: hänellä on suru sydämessä ja ihanaa on\ntanssia juuri silloin!\n\nKäärö on kotona, jonka posti tänään toi, pieni käärö Parisista. Se\nsijaitsee pöydällä muistojen ja valokuvien keskellä, aamulla se tuli,\nhän ei ole uskaltanut sitä avata, hän kyllä tietää mitä se sisältää.\nHänellä ei enää olisi oikeutta kantaa sormusta sormessaan, hänen\npitäisi panna se kääröön toisen viereen. Millä riemulla hän kerran kävi\nsitä tilaamassa, miten hän katseli sen kiiltoa ja punnitsi sen painoa\nja kietoi kätensä antajan kaulaan...! Hän ymmärtää niitä, jotka juovat\nsuruunsa. Hän tanssii.\n\nAarne Koskinen on hiukan hämillään, sillä hän on huomannut, että he\nkahden ovat jääneet permannolle. Hän heittäisi Hiljan, kierrettyään\nhänen kanssaan salin kahteen kertaan, mutta Hilja johtaa häntä ja\nkiertää kolmannen... neljännen kerran. Hänen keskustelunsakin on hiukan\nkummallinen.\n\n— Kuulkaa, kummoiseksi te olette kuvitellut kuolleiden tanssin —\ntiedättehän?\n\n— En koskaan ole ajatellut sitä.\n\n— Ne nousivat varmaan puoliyön aikana haudoistaan... luurangot...\nottivat toisiaan kädestä ja kiersivät hautakiviä pitkässä ketjussa.\nJohtajana ketjun päässä oli joku, joka hirtti itsensä onnettomasta\nrakkaudesta. Ettekö usko? Mutta miksi me tanssimme kahden permannolla\n— mikseivät nuo muut luurangot?\n\n— Te runoilette Heinen tapaan, sanoo Aarne Koskinen ja pitelee häntä\nkädestä, koska häntä tuntuu pyörryttävän.\n\n— Kiitos. Minä olen teille aina kiitollinen tästä tanssista. Mitähän\nkello jo on?\n\n— Viittätoista vailla kaksitoista.\n\nAarne Koskinen etsii katseillaan Elsaa, jonka he äsken jättivät tänne,\nmutta Elsaa ei näy. Heidän ympärilleen on muodostunut pieni, tyhjä\nkehä, ikäänkuin kaikki tahtoisivat pysytellä välimatkan päässä heistä.\n\n— Ehkä minä lähden etsimään Elsa Vaarnakoskea.\n\nAarne Koskinen etenee kumartaen ja Hilja livahtaa puolijuoksussa, kuin\nsokeana ulko-ovea kohti. Hän saa heti vaatteensa, hän on onnellinen,\nettä pääsee kenenkään saattamatta ja juoksee alas portaita. Koko illan\npatoutuneet, pidätetyt kyyneleet pyrkivät esiin nyt.\n\nHäntä vastassa on sadetta tihuttavan syksy-yön yksinäinen katu\ntorkkuville ajureineen ja harvoine lyhtyineen, joiden niukassa valossa\nmärkä katu kiiltää kauas eteenpäin. Ajuri, nähdessään jonkun astuvan\nulos ovesta, toksahtaa valveille ja valmistautuu kyytiin. Hilja ei\nkuitenkaan huomaa häntä pyytää, vaan kiirehtii itkien eteenpäin.\n\nHän ei ole huomannut, että samassa hetkessä jolloin hän astui alas\nportailta, kohosi jostakin rakennuksen varjosta suuri, tanakka mies,\nalkaen kulkea hänen perässään. Kadunkulmassa ennätti mies hänen\nrinnalleen ja riensi heti rauhoittamaan hänen pelästystään.\n\n— Ettekö minua tunne, neiti Haapanen?\n\nHilja näkee lyhdyn alla pystyyn nostetun kauluksen, hatun, jonka\nsade on painanut lysyyn ja tuntee äänen. Mies on toimittaja Hannes\nVaarnakoski.\n\n— Aikaiseenpa te läksitte haaleista, olin juuri ehtinyt perille, jos\nolisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, olisitte päässyt menemään.\n\n— Mutta miksi te täällä olette, miksette tullut sisään...?\n\nVaarnakoski rupesi nauramaan. Samanlaista naurua oli Hilja tänä iltana\nnauranut ja se kosketti häntä oudon tutusti ja kaameasti, kun hän kuuli\nsen toisen suusta.\n\n— Ettekö te sitten tiedä, että minä taas olen luisunut...? Minä olen\ntaas katuojassa. Niin, niin, siitä ei suinkaan ole muuta kuin kaksi\ntai kolme viikkoa, kun saatoin teidät kotiin — ettekö muista —?\nSilloin olin vielä kiltti \"Maaemon\" poika. Minulla oli ihka uudet\nkengät. Nyt... ne likovat näin kadulla! Mutta aina ne silti ovat\nhienommat kuin jonkun Angervon tai yhtä rivon herrasmiehen. Ihmettä\nmuuten, ettei äitini ole toitottanut onnettomuuttaan kaikkiin maailman\nsuuntiin. Tai: ehkäpä teillä on ollut yllin kyllin ajattelemista omista\nasioistanne. Kas, kyllä me katuojan väet tiedämme mitä maan päällä\ntapahtuu. Me olemme — älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä se on suurin\nkohteliaisuus, minkä voin sanoa — me olemme ruvenneet katsomaan teitä\nhiukan niinkuin omaksemme. Herran nimessä, älkää suuttuko! Se on\nkohteliaisuus, se on meikäläisen suurin suosionosoitus. Meikäläisenä\non hyvä olla — en luule, että enää viitsin kohota pinnalle. Se on\nsamanlaista kuin rikkaan miehen elämä: riippuvaista, alituista pelkoa,\nettä aarteet viedään, alituista huolehtimista kunniasta ja maineesta.\nMe olemme riippumattomia kuin Diogenes, meillä ei ole kunniaa eikä\nhyvää mainetta, ei rahaa eikä muuta painavaa. Meidän on keveä ja\nhuoleton elää. Hih, niin että...!\n\nHilja nauroi hermostuneesti. Niin se juuri on: hiellä ja vaivalla\nvartioimme me kunniaamme ja ilman että me voimme sitä millään lailla\nestää, tulevat vieraat ihmiset ja vievät sen meiltä. Eivät kuten\nvarkaat yöllä, vaan keskellä selvää päivää. Varkaita ahdistetaan ja\nkun heidät saavutetaan, suljetaan heidät tyrmään. Mutta se, joka vie\nsinun hiellä ja vaivalla säilyttämäsi hyvän nimen ja rikkoo läheiset\nystäväsuhteesi, on rehellisen ihmisen kirjoissa, voipa vielä saada\nerityisiä ansioita itselleen sillä, että on mustannut mainettasi. Miksi\nme todella kokoamme tavaraa, jota ei voi säilyttää!\n\nHe kulkivat korkeiden, pimeiden kivimuurien välillä. Keskikaupungin\njäätyä ei tullut vastaan ainoaa ihmistä ja rattaiden räminä kuului\nkaukaa. Suuria, raskaita vesipisaroita tippui alas räystäistä.\n\n— Voi Hilja neiti, mitä humbuugia elämä on. Ei sitä kannata itkeä...\n\n— En minä itke...\n\n— No niin — te voisitte kohdella minua luottavasti, sillä sen\nuskollisempaa ihailijaa ei teillä ole ollut eikä tule olemaan.\n\nHänen sanansa olivat leikkiä, mutta Hiljasta tuntui vastenmieliseltä.\nVähän turvatontakin oli kulkea tuon ränstyneen miehen rinnalla näin\nkahden läpi kuolleiden katujen. Mutta mitäpä hänellä, Hiljalla, oli\nkadottamista. Yhtä köyhät he olivat molemmat.\n\n— Te olette aina ollut niin hyvä minulle, sanoi hän muun puutteessa.\n\n— Ja nyt te olette minulle likeisempi kuin koskaan ennen, Hilja neiti.\nTiedättekö, minä olen kaksi viikkoa juonut yhtä päätä. Ensi yöt nukuin\nvielä kotona, mutta sittemmin en ole riisunut ensinkään! Olen juonut\nvaatteeni, päällystakkini, kelloni — kaikki muut paitsi saappaani.\nNämä tamineet, mitä minulla nyt on, olen kerjännyt ovilla. Siellä olen\nvalehdellut. Olen sanonut, että olen entinen polyteknikko. He ovat\nuskoneet minua. Ah, mitä humbuugia on ihminen...! Olen sanonut, että\nsain maksaa toverin takia, että hän väärensi nimeni... kuulkaa nyt\npohjaan asti mitä ihminen on ja potkaiskaa minut sitten menemään...\nNiin, Hilja neiti, minä olen rypenyt... niinkuin eläin... ja kuitenkin\ntunnen, Hilja neiti, etten milloinkaan ole ollut niin lapsellisen nöyrä\nja puhdas kuin nyt.\n\nHilja kiihdytti askeleitaan, jotta matka loppuisi. Olisi pitänyt sanoa\njotakin, sen hän tunsi.\n\n— Ymmärrättekö minua? kysyi Vaarnakoski.\n\n— Ehkä ymmärrän, sanoi Hilja ja omatunto soimasi häntä samalla siitä,\nettei hän laisinkaan tarpeeksi syvästi tuntenut mitä sanoi.\n\n— Mutta teillä on kiire kotiin ja minä puhun vain itsestäni. Odotin\nteitä kuitenkin puhuakseni teistä. Mitä te nyt aiotte ruveta tekemään?\n\nHilja hämmästyi. Mitä tiesi tuo mies?\n\n— Kuinka niin? sanoi Hilja.\n\n— Noo — anteeksi jos käyn liian kovin kourin kiinni, — mutta\ntäytyyhän teidän nyt muuttaa elämänsuuntaa.\n\nHiljan sydän löi kiivaasti ja närkästys ja epätoivo taistelivat hänessä.\n\n— Mistä te sen päätätte?\n\nVaarnakoski tunsi loukanneensa häntä ja vaikeni hetken.\n\n— Minä ripitin itseni teille. Luulin ansainneeni vähän luottamusta.\n\nHilja astui kiivaasti, pala palalta painaen alas tuskaa, joka\ntukahduttavana nousi rintaan.\n\n— Puhukaa! sanoi hän. — Minä en voi mitään sanoa...\n\n— Kiitos! siinä onkin tarpeeksi. Puhun lyhyesti. Muistakaa, että te\nolette taiteilijasielu. Te ette ole porvarillista yhteiskuntaa varten.\nTe olette poikkeusluonne, teidän ei milloinkaan tule maailmassa hyvä.\nKun te valitsette työn, niin katsokaa, että valitsette jotakin, joka\nsopii teille, joka antaa teille tyydytystä itsessään. Minä en kiduta\nteitä kauemmin. Olemmehan niin monesti ennen puhuneet näistä.\n\nHilja muisti hänen sanansa: ja tekin kun menitte kihloihin! No niin,\nnyt siitä oli päästy. Hän pusersi sormusta suonenvedontapaisesti\nkädessään.\n\n— Te ennustitte minulle aikoja sitten, sanoi hän tukahtuneesti, —\nonneni särkymistä... Te toivoitte sitä...\n\n— Hilja neiti!\n\n— Niin te teitte!\n\nHiljan täytyi painaa kasvot käsivarsiaan vastaan. Hän oli kuin\nhajoamistilassa. Häneen ei vaikuttanut Vaarnakosken anteeksipyynnöt,\nhänen vilpitön hätääntymisensä. Hän riensi puolijuoksua kotiovelle.\nSiinä otti ränstynyt mies hartaana ja kunnioittavana hänen kätensä ja\nvei sen äänettömänä huulilleen. Hilja ei voinut mitään puhua.\n\nHänen oli vaikea löytää ylös pimeitä portaita. Hän kolisteli ja oli\nlankeamaisillaan helmoihinsa. Kunhan hän nyt voisi liikkua niin hiljaa,\nettei herättäisi Mattia, sillä nyt hänen täytyy olla yksin.\n\nHän pääsi onnellisesti sisään, riisui ovella kenkänsä ja liikkui\nääneti huonettaan kohti. Vasen käsi pysyi kuin jäykistyneenä\nsuonenvedontapaisessa puristuksessaan. Vilun väreet kävivät alas\nselkää. Hän ei voi, hän ei voi! Hän ei anna pois tätä sormusta.\n\nMinkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!\n\nHän sytytti kynttilän. Varjot nousivat joka esineestä suuriksi ja\nmustiksi hänen ympärilleen. Pöydällä oli pieni rasia. Se kätki hänen\nkohtalonsa. Hänelle tuli hurja halu hekumoida tuskastaan. Hän liikkui\nkuin mielipuoli, sytyttäen kyntilöitä ja lamppuja. Hän viettää\nnyt hautajaisia. Jumala on hänet hyljännyt ja ihmiset ovat hänet\nhyljänneet. Ainoa, joka häntä kunnioittaa ja joka häneen uskoo, on mies\nkatuojasta! No niin, käydäänpä sitten työhön!\n\nPian on käärinvaate kiskaistu pois ympäriltä ja rasia, jossa alkuaan on\nollut jotakin lääkettä, avattu. Valkeiden pumpulien sisästä tulee esiin\nkultainen sormus.\n\nHilja pitelee sitä käsissään ja kaikki hänessä vaikenee. Hän ei\nsittenkään ollut uskonut, että se olisi se. Hän oli sittenkin\ntoivonut, että se olisi jotakin muuta. Nyt kun hän lukee oman nimensä\nsormuksesta, hän uskoo. Lopussa kaikki — lopussa! Hän ääntää sen ensin\njäätynein sydämin. Sitten alkaa syvällä hänen sisässään nyyhkiä, nyyhke\nkasvaa ja joka solu on irtaantumaisillaan toisesta. Hän riuhtaisee\nsormuksen sormestaan, paiskaa sen kilahtaen toisen päälle, sulkee\nrasian ja päästää sen, ikäänkuin se polttaisi, pöytälaatikkoon. Kuvat\npöydällä katsovat hänen työtään. Ne ovat ne, joiden luo hän ensinnä on\nmennyt, kun aamuisin on astunut vuoteesta. Ne ovat ne, joille hän on\nsanonut hyvää yötä viimeiseksi. Niiden luo hän tuhat kertaa on tullut\nunelmoimaan ja ikävöimään. Nekään eivät enää kuulu hänen elämäänsä. Ne\novat pyyhkäistävät pois — pois silmistä, pois sielusta! Sitten tulee\nmuistojen vuoro, jotka täyttävät seinät ja nurkat, joka esineen, itse\nilman tässä huoneessa. Kaikki pois — pois silmistä, pois sydämestä!\nEnsinnä nuo kasvot!\n\nHän painuu autiota pöytää vastaan ja viipyy siinä kuin kuollut.\n\nKauan.\n\nHän nousee vanhana, väsyneenä ihmisenä, hämmästyy valkeaa pukua yllään\nja muistaa vähitellen, mitä on tapahtunut. Kaikki mennyt on jo kaukana\nhänen takanaan. Hän ikävöi kylmää vettä kasvoilleen. Eivät ole tuoneet\nhänelle. Tottakin! Tyttö tanssii iltamassaan, hän on unohtanut. Ja\nHilja lähtee hitain, kuulumattomin askelin keittiöön, valaisten eteensä\nkynttilällä.\n\nKun hän avaa oven, kuulee hän liikettä, kuiskeita. Tuli pöydältä\nsammuu. Askeleet kiirehtivät ovea kohti. Oman kynttilänsä valossa ehtii\nHilja nähdä pitkän miehen sieppaavan päällysvaatteitaan puulaatikon\npäältä ja karkaavan ulos ovesta. Varkaita! käsittää Hilja ja parkaisee.\nMutta silloin nousee vuoteesta, kohotetun peitteen alta, käherretty\ntytön pää, kultanauha ohimoilla ja palvelustyttö, yllään sinertävä\niltamapuku, hyppää permannolle ja huutaa:\n\n— Mitä neiti hakee täältä? Eikö palvelija saa rauhaa yölläkään?\n\nJa vetäessään kiinni ovea, joka miehen jäljeltä on jäänyt auki, hän\njatkaa:\n\n— Eihän neitikään malttanut olla iltamassaan. Neiti ei tule sanomaan\nminulle mitään. Se on minun asiani kuinka minä elän. Minä en elä\nensinkään huonommin kuin neiti itse. Meidän talossa saa elää kuinka\ntahtoo. Koko kaupunki sen tietää, kuinka neiti elää...\n\nHiljan käsi nousee silmille, joita vastaan satelee kuin lokaa.\nKantamus putoaa kolahtaen hänen käsistään ja sirpaleet lentävät\npitkin permantoa. Hetkiseen ei hän pääse paikalta, mutta vihdoin\nhänen jalkansa tottelevat. Hän juoksee, häneen sattuvat seinät ja\nesineet pitkin matkaa. Minne hän pääseekään, eikö hänelle löydy mitään\nturvapaikkaa, jotakin maankoloa kaukana ihmisten näkyvistä! Vihdoin hän\nsatuttaa päänsä jotakin kovaa vastaan ja kaatuu. On kuin hänen päänsä\nkiehuisi. Kaikki on syttynyt tuleen hänen ympärillään. Tämä on loppu,\ntämä on helvetin tuli...\n\nÄkkiä hän tuntee, että häntä nostetaan kainaloista.\n\n— Jeesus Kristus sinäkö? ajattelee hän ja koettaa kevenevää päätään.\n\nMutta tuttu ääni puhuu lämpimästi kuiskaten:\n\n— Hilja kulta, mitä on tapahtunut? Sinä pelästyit äsken. Ethän enää\npelkää. Minä olen sinun luonasi. Minä tiedän kaikki mitä sinulle on\ntapahtunut. Sinun on vaikeaa nyt alussa. Mutta niinkuin minä, ei kukaan\nsaata rakastaa sinua. Tule... kerro minulle.\n\nHilja pakenee Matin edellä läpi ruokasalin saliin. Hän muistaa, ettei\nsitten enää pääse minnekään, sillä seinä tulee kerran vastaan.\n\n— Hilja kulta, älä pakene minua. En tahdo sinulle pahaa. Tahdon\nsuojella sinua koko maailmaa vastaan...\n\nHilja tunkeutuu sohvapöydän taakse, se on viimeinen kohta, jonne hän\npääsee. Kun hän pysähtyy, tuntuu siltä, kuin väkevä virta tarttuisi\nhänen vaatteisiinsa. Hän ponnistaa vastaan, hän tarttuu kiveen\nvirrassa, hän käy kiinni puunoksaan — kaikki luisuu hänen käsistään ja\nlikainen, musta virta vie hänet. Silmät kiinni tuntee hän sen hetkessä,\njoka on lyhyt kuin lyhyin silmänräpäys. Hukkuvana kohottaa hän\nkäsivartensa, purskahtaa hytkimään sekä itkussa että naurussa, kuiskaa\ntukahtuneesti ja heristää käsivarsiaan:\n\n— Virta vie minut... Kaikki palaa ympärillä. Minun täytyy tahriintua\nniinkuin kaikki muut. Minun täytyy syttyä palamaan niinkuin kaikki\nmuut. Maailma tahtoo. Maailma on väkevä. Se on murskannut minut\ntahtonsa alle. Minä olen valmis tulemaan siksi miksi se minua on\ntahtonut. Sinuahan maailma on valmistanut lapsesta asti. Tässä minä\nolen. Minä tahdon kuulua katuojaan, minä en enää tahdo suojella\nkunniaani. Minä tahdon menettää kaikki, minä tahdon likaantua maailman\nmielen mukaan. Tässä minä olen. Tuhoa minut. Mutta tee se pian!\n\nHän suistuu maahan.\n\nHän ei kuule eikä näe, hän ei tunne eikä tiedä. Hetket kuin iäisyydet\nvierivät hänen ylitseen. Vihdoin on kuin häntä nostettaisiin ja\nsanomattomassa säikähdyksessä parahtaa hän. Se on turvattoman\nhätähuuto, se on linnun äännähdys, kun siltä on ammuttu siipi. Hän\nhavahtuu itkuunsa, tuntee olevansa pitkänään omassa vuoteessaan\nja alkaa aavistaa jotakin kauheaa. Mitä? Onko tehty murha tai muu\nhirvittävä teko, jota ei saa peruutetuksi eikä poispestyksi. Hän ei\npääse liikkumaan. Hänen silmiinsä välähtää kuva, jonka hän jossakin\non nähnyt: Juudas verenkarvaisissa vaatteissa menossa hirttämään\nitsensä... Niin, se on jäljellä, se on suurten, veriruskeiden syntien\nloppu.\n\nHän pääsee ylös vuoteestaan ja haparoi eteensä.\n\n— Jumala, Jumala, eikö sinun armosi riitäkään suurille, veriruskeille\nsyntisille...! Jumala, Jumala!\n\nHän lankeaa polvilleen maahan. Ulkonainen pimeys on hänet käsittänyt.\n\nOn kuin joku tarttuisi hänen käteensä ja nostaisi häntä.\n\n— Minä tahdon: ole puhdas! kuuluu pimeydestä.\n\nKaikki hänessä pysähtyy. Muistojen säie on avautunut kirkkaana kuin\nvesisuoni kallion syvimmässä. Kuvat lapsuuden ajoilta alkavat kulkea\nsilmien ohitse. \"Ja vaikka te makaisitte maassa, niin te voitte nousta\nja puhdistua.\" Hetket täyteläiset kuin vuodet vierivät, hiljaisuus\nkirvoittaa, kaikki äskeinen pyyhkiytyy pois kuin pilvi.\n\nHän nousee kuin kuolleista herätetty. Hän sytyttää tulta. Hän on\nkiitollinen, hän on iloinen. Hän on nuori, hän on lapsi. Jumala ei ole\nhäntä hyljännyt eikä hylkää. Hän kuljettaa kummallisia teitä. Mutta hän\nvie perille. Hän pitelee kädestä, hänen äänensä soi syvällä sielussa.\nEi tarvitse pelätä.\n\nHän ei pelästy, kun näkee Matin tulevan kynnykselle. Hänelle ei enää\nole elämässä mitään peloittavaa, ei elämässä eikä kuolemassa. Matti\ntulee hiljaisena, lauhana, kirkkaana ja hyvänä kuin hänen isänsä joskus\nhyvin kauan sitten, kun isä vielä käveli. Hän pysähtyy Hiljan eteen ja\nodottaa hänen sanojaan.\n\n— Tiedätkö mitä on tapahtunut?\n\nMatti vaikenee ja hänen äänensä jättää hiljaisuuteen ikäänkuin soinnun.\n\n— Jumala on käynyt täällä. Minä olen tuntenut Jumalan läsnäoloa.\nAjattele: se on tapahtunut, mitä olen huutanut itselleni läpi vuosien.\nJa juuri sinä hetkenä, kun minä olin syöksemäisilläni perikatoon\nmeidät molemmat, sinut ja minut, välähti silmieni edessä kuin Paavalin\nedessä Damaskon tiellä. Minun piti suudella sinua, kun minä näin\nsinun turvattomuutesi. Minä elin sinä hetkenä läpi enemmän kuin koko\nikänäni. Miekka lävisti minut. Minä tunsin toiselta puolen synnin\nvoiman itsessäni, toiselta puolen Jumalan väkevyyden itsessäni. Ne\nolivat molemmat minussa ja minulla oli valta valita. Sellainen hetki on\nikuisuuden hetki. Sellaisena ihminen näkee Jumalan kasvot.\n\nHiljan sydän paisui kiitollisuutta. Hän ei voinut puhua. Hän otti\nMattia kädestä ja astui ikkunan luo. Autiolla kadulla kumisi, kun hän\navasi ruudun.\n\nTaivaanrannalla tuntui jo päivän salo ja korkeudessa, joka\npuhdistumistaan puhdistui pilvistä, vilkkuivat tähdet.\n\nHeidän ympärillään oli suuri hartaus ja valkeus kuin ylösnousemisen\naamuna.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nJoulu tekee tuloaan Helsinkiin. Kiire on kaduilla ja toreilla.\nKauppapuotien ikkunat levittävät yleisön eteen houkuttelevimmat\nhelynsä. Tuolla heloittavat herkulliset silkit ja tanssipukukankaat,\ntäällä kullat ja hopeat. Kirjauutuudet kutsuvat kirjavin kansin.\nMutta varsinkin ilakoivat ikkunoissa lasten lelut. Missä on\njoulukuusia tonttuineen, missä kokonaiset pienet satumetsät hiihtävine\nlappalaisineen.\n\nIhmiset ovat kääröineen juoksemaisillaan nurin toisensa. Lähetit,\npienet ja suuret kuljettavat sekä olkapäillään että käsirattailla\ntavaroita. Kuorma-ajurit ovat kulussa, pika-ajurit vievät ja tuovat\nkansaa asemalta ja asemalle. Kaksi vastakkaista ihmisvirtaa, tuleva\nja menevä, vilisee varhaisesta aamusta myöhään iltaan katukäytävillä.\nIkkunoiden kohdalle se hetkiseksi patoutuu, kiihtyy houkuttelevista\nnäkemyksistä ja jatkaa kulkuaan. Köyhillä lapsilla on aikaa viipyä\nihanuuksien ääressä. Ne kiistelevät ruudun takana sen tai sen\nlelun omistamisesta, lelun, jota eivät ikinä saa. Pienet poikaset,\njotka myyvät kengännauhoja ja muuta rihkamaa, kiihtyvät huutamaan\ntungettelevaisuuteen asti: ostakaa, ostakaa! ja seuraavat, ohuissa\nvaatteissaan, hyvän matkaa, juosten kävelijän rinnalla. Vanha\ntupakankaupustelija on pukenut ylleen uudet huopasaappaansa ja\nvasta paikkaamansa päällystakin, valinnut suojaisen kulman hyvässä\nkadunristeyksessä, levittänyt istuttavakseen pienen telttatuolinsa ja\npolttelee siinä paperossiaan. Pelastusarmeija on pystyttänyt \"patojaan\"\ntoreille ja puistikkoihin ja ääressä käyskelee vakava, sinipukuinen\nnainen, päässä armeijan suojaava lakki.\n\nRikkaus näkyy niinä päivinä selvemmin kuin muutoin ja köyhyys kirkuu\nsen rinnalla, nöyrtyen, katkeroituen ja suistuen nurin kiireen\njalkoihin.\n\nPäivisin kiehuu kiire harmaampana, näkymättömämpänä. Mutta illalla,\nkun valot ovat sytytetyt ja ikkunoiden välke ikäänkuin helisten tulvii\nkaduille, on ilmassa salaperäinen kiihtymys. Ja kiihtymys kasvaa\nkasvamistaan jota likemmä joulu joutuu. Vihdoin tulevat kuuset.\nHelsingin keskipiste, rautatietori, muuttuu eräänä aamuna metsäksi.\nSalon humisevat puut ovat uhratut, sälytetyt kuormiin ja ajetut\npääkaupunkiin. Metsän viileä, hiljainen puu tulee tuomaan joulua\nsinne, missä hiljaisuutta on niin vähän, missä kiire on niin polttava.\nVarakkaat turkkiniekat herrat ja rouvat tinkivät sitten itselleen\nmieleistä hiljaisten puiden joukosta. Köyhät ihmiset ostavat hentoja\nkuusenlapsia, hylätyitä tyviä ja tynkiä ja kaikkein köyhimmät kokoavat\nmyöhemmällä ylijäämiä, oksia ja puunkappaleita polttopuikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaapasten ruokasalissa istuvat sisarukset Jenny ja Aline pitkistä\najoista yhdessä. Ulkomaan tuomiset, puserokankaat, kahvikupit\nkuvattuine terveyslähteineen, kaikkinaiset pikkurihkamat ovat levällään\npöydällä ja kahvipannun iloinen, punainen harja nousee niiden keskeltä.\nMutta sisarukset ovat mustissa vaatteissa ja heidän kasvonsa ovat\nitkettyneet. Vanha kello käydä raksuttaa seinällään ja Lutherin\nkuva katsoo alas astiakaapin yläpuolelta. Ne ovat nähneet perheessä\nvaihtelevaa iloa ja surua. Sellaista se on ollut läpi vuosikymmenien.\nTällä kertaa vaihdetaan sisarusten sanat kyynelten ja kahvinjuonnin\nlomitse.\n\n— Mutta Herra Jumala, ettekö te nyt voineet kutsua lääkäriä\nkaupungista. Mitä ne maaseutulääkärit tietävät. Jaa, minä sanon sen,\nettä Toivo on... niin, minä uskallan sen sanoa, että Toivo on tappanut\nLainan...\n\n— Ei, sitä ei voi sanoa! Jumalan tähden! Kaikki tehtiin mitä voitiin.\nKaksi lääkäriä kutsuttiin. Toinen tuli, kun hän jo oli kuollut. Se\nmeni niin uskomattoman pian. Ei, Toivoa ei voi syyttää. Hän itki hyvin\nkatkerasti. Hän ei kahteen päivään käynyt tallissakaan ja se osoittaa\nToivoon nähden suurta surua.\n\n— Sinä saat nähdä, että hän pian menee naimisiin! Sen uskon hänestä ja\nmiten käy sitten lapsiraukkojen... Minä vain sanon, ettei äitipuoli saa\nniitä rääkätä. Me otamme ne tänne, ne pienet enkelit.\n\n— Toivo ei anna niitä. Kyllä hän niitä sentään rakastaa.\n\n— Mutta hän menee naimisiin, saat nähdä.\n\n— Voi olla.\n\n— Sinä myönnät sen. Onko hän ehkä jo sanonut jotakin sinnepäin. Onko\nhänellä ehkä joku jo katsottuna.\n\n— Älä nyt noin... Voi, voi, kun ei sinun kanssasi koskaan voi puhua\nrauhallisesti.\n\n— Sinä et vastaa siihen mitä kysyin. Sinä tahallasi vältät sitä. Sinä\ntiedät sen jo. Ehkäpä se roisto jo on kihloissa!\n\n— Mutta rakas Jenny, piika kuulee, muista ettei se enää ole Maali...\nEn minä mitään tiedä. Hautajaisissa vain oli muuan tyttö, suuren talon\ntytär, kansanopiston käynyt, joka tavattoman selvästi osoitti ihailunsa\nToivoon ja kuiskailtiin, että se taitaa pyrkiä Lainan paikalle. Se\nleikki koko illan lasten kanssa...\n\n— Se hävytön...! purskahtaa Jenny täti puhumaan. — Se hävytön!\nMutta sehän on julkeata! Ruveta jo Lainan hautajaisissa... Mutta minä\nsanon sen, että minun täytyy matkustaa sinne varjelemaan lapsia siltä\nilkiöltä... Jaa, minähän en voi, kun minun täytyy ottaa tuntini taas,\nmutta Hilja saa lähteä. Mitä hänellä täällä on tekemistä. Sopii hyvin,\nettä hän pakenee pois ihmisten hampaista.\n\n— Voi, rakas Jenny, kuinka vähän sinä tunnet elämää. Jos Toivo tahtoo\nmennä naimisiin, niin mitä luulet meidän voivan tehdä hänelle! Mitä\nsinä voit Signelle ja tohtorille...\n\n— Sehän on ihan eri asia. Kaikki sinä sekoitat. Minä olisin voinut\nerottaa heidät, jos olisin tahtonut. Minä en tahtonut, sillä tohtori on\nkelpo mies ja konsulinna antoi suostumuksensa.\n\n— Mutta, rakas Jenny, älä nyt suutu noin. Piika kuulee.\n\n— Jaa, se on kanssa kaunis juttu, että Maali on poissa. Kyllä täällä\non ollut kaunis elämä keittiössä sillaikaa.\n\n— Mutta kyllä Maalikin viime aikoina oli käynyt sietämättömäksi. Hän\noli hermostunut aivan yksinkertaisesti. Nykyaikana on palvelijoillakin\nhermot.\n\n— Älä ensinkään puolusta Hiljaa. Sellaista elämää ei millään voi\npuolustaa... Voi, Herra Jumala sentään...\n\n— Älä nyt joka toisena sananasi sano \"Herra Jumala\".\n\n— Mutta minä avuksihuudan Häntä! Tämä ei ole mitään turhaanlausumista.\nJollet sinä anna minun puhua rauhassa, niin minä lähden... Kuinka sinä\nolet noin kauhean äreä!\n\n— Etkö sitten luule, että minulla on ollut kestettävää...\n\n— No niin, minä tiedän... Kerro nyt Lainasta. Kun en minä ensinkään\ntahdo ymmärtää, että se on totta... Eikö Laina sitten ennen kuolemaansa\npyytänyt ehtoollista, tai osoittanut edes joitakin merkkejä, että\nikävöi sovitusta Jumalan kanssa?\n\n— Ei. Sehän se juuri on surkeaa. Ensimmäisen päivän hän itki lasten\ntakia, itki niin, että sitä oli kauhea katsella. Mutta sitten hän\ntyyntyi ja kovettui. Hän ei voinut ymmärtää Jumalan tarkoitusta eikä\nnöyrtynyt ottamaan vastaan kohtaloaan sitä ymmärtämättä. Kyllä se oli\nsurkea kuolema. Niin nuori kun hän oli ja niin kovettuneena nukkui\npois. Toivo puhui ja Toivo veisasi kauniilla äänellään. Ei mikään\nauttanut. Hän vain pyysi häntä menemään pois. Toivo oli onneton. Hän\npelkäsi todella, että Laina joutui pahaan paikkaan, helvettiin. Lainan\nkasvoihin jäi ruumiinakin sellainen outo kovuus. Kuolleiden kasvoilla\nvoi olla niin kaunis rauha, niinkuin kaikkien meidän kuolleiden on\nollut. Mutta näissä oli jotakin aivan toista. Se lääkäri, joka tuli\nkaupungista ja ehti perille vasta Lainan kuoltua, seisoi pitkän\naikaa ääneti ja katseli kuollutta. Se oli vanha mies ja nähnyt monen\nkuolevan. Minä kysyin häneltä, oliko hän ennen nähnyt sellaista ilmettä\nkuolleilla. \"Joskus\", hän sanoi. \"Se on kysymys, joka on jäänyt vaille\nvastausta.\" Ehkä se oli niin.\n\n— Mutta sehän on kauheata! Hän oli siis ihan kääntynyt pois Jumalasta?\n\n— Jollei Jumalalla nyt sittenkin olisi armoa sellaisillekin...\n\n— Ei ole! Sehän on niin selvästi sanottu.\n\n— Kun minusta sittenkin tuntuu, että on...\n\nSisarukset itkevät. Kello käydä raksuttaa. Ulkoa katsoo punaraitaisten\nuudinten takaa kylmä, säteilevän kirkas päivä.\n\n— Oliko hän paljon muuttunut?\n\n— Hän oli käynyt ihan samanlaiseksi kuin hän oli ennen tyttönä. Kaunis\nhän oli arkussaan. Me puetimme hänet hänen morsiusvaatteisiinsa. Ne\nolivat olleet lakanan sisällä siitä asti kun hän ne hääiltana riisui.\nNe olivat kuin uudet. Kaunis hän oli, paitsi että kasvoissa oli se\nsellainen sovittamaton kysymys. Pitäjäläisiä kävi joukoittain häntä\nkatsomassa. Toivo kustansi kalliin arkun, kalleimman minkä voi saada.\nHelat ja levyt olivat puhdasta hopeaa. Siitä puhuttiin pitkin pitäjää.\n\n— Voi Herra Jumala sentään, etten minä koskaan saa nähdä Lainaa!\nvaikeroi Jenny täti ja vuolaina vuotavat sisarusten kyyneleet. — Mutta\nkuka saattoi aavistaa, että Hilja tuottaisi meille tällaisen häpeän!\nalkaa Jenny täti äkkiä. — Kuka sitä olisi uskonut, kun viimeksi\nistuimme täällä yhdessä. Että sinun, hänen äitinsä, pitää istua\nrautatievaunussa kuuntelemassa, kuinka vieraat ihmiset puhuvat hänestä\nmitä häpeällisimpiä asioita. Mitä he oikeastaan sanoivat?\n\n— Johan minä kerroin, en minä jaksa niitä toistaa. He tulivat sisään\npäivälliseltä Riihimäellä — kaksi keski-ikäistä herraa, ja rupesivat\npuhumaan Hiljasta ja hänen suhteestaan Mataristoon.\n\nJenny täti kiehui kiukkua.\n\n— Minä olisin sinun sijassasi noussut, mennyt heidän luokseen, sanonut\nkuka olen ja antanut heidän kuulla kunniansa. Sinä kuuntelit kiltisti,\nsinä!\n\n— Onneksi! Siitähän olisi tullut täydellinen skandaali, jos minä vielä\nolisin ruvennut sotkemaan.\n\n— Mistä he sitten tietävät, ettei Hilja ole kihloissa?\n\n— Eihän hän kanna sormusta.\n\n— Onko koko maailma sitten ehtinyt huomata sen!\n\n— Tiedäthän, kuinka huhut leviävät.\n\n— Mutta mitä Hiljan kihlaus kuuluu kehenkään! Mitä oikeutta\nkenelläkään on sekaantua meidän asioihimme?\n\n— Sinä puhut kuin suuri lapsi! Mitä oikeutta? Sama oikeus kuin poimia\nmarjoja toisen metsästä tai herneitä toisen hernemaasta, jos se vain on\ntarpeeksi kaukana omistajan asunnosta.\n\nSisarukset vaikenivat. Rouva Haapanen hypisteli jotakin Jenny tädin\ntuomisista, mutta ajatteli toisia asioita.\n\n— Mitä sinä kehoitit minua lähtemään ulkomaille! tuli Jennyltä taasen\nkuin putouksena. — Jollen olisi lähtenyt, olisin kyllä vartioinut\nHiljaa. Ja jahka minä saan sen Matariston käsiini, niin kyllä hän\nkuulee. Täällä hän esiintyi kuin viaton lammas ja vei sitten koko\nperheen kunnian. En kehtaa enää näyttää silmiäni kadulla. Lydiakin\nkohtelee minua suorastaan halveksien. Vaikka hänellä itsellään on\npaljon syytä. Hän oli Helsingissä, hän olisi saanut pitää Hiljaa\nsilmällä.\n\n— Minun täytyy vielä käydä Bredellä. Se ei ole hauskaa se.\n\n— Ei ole, myönsi Jenny täti. — Kai minunkin pitäisi mennä sinne,\nmutta koko kylpymatkani menee hukkaan, jos nyt saan mielenliikutuksia.\nLiian aikaiseen me ylpeilimme Armaan hienoista sukulaisista.\n\n— Kyllä Armaskin olisi saanut odottaa kunnes oli tavannut Hiljan.\n\n— Kuka heistä oikeastaan rikkoi välin?\n\n— En minä tiedä, vaikka Hiljan äiti olenkin. Hilja ei sano mitään.\nHänhän on niin muuttunut.\n\n— En ymmärrä Hiljaa. Hän ottaa asian aivan tyynesti. Häntä ei edes\nhävetä, vaikka hän tietää, mitä hänestä puhutaan.\n\n— Häntä ei hävetä, kun ei hän kadu. Siinä se on! Hän sanoo, että\njollei Armas välittänyt hänestä sen enempää, niin oli parasta, että\nmeni näin.\n\n— Sen hän _voi_ sanoa! Ei mikään mies kärsisi sellaista.\n\n— Armas olisi saanut odottaa kunnes olisi tavannut Hiljan, sanon sen\nvielä, toisti äiti.\n\n— Sinä siis luulet, että Armas purki?\n\n— Mistä minä tiedän. Ja onhan se jokseenkin yhdentekevää.\n\n— Taas sinä kiukustut! Ehkä minä lähden nyt. Voinhan syödä aamiaista\nvaikka...\n\n— Että sinä nyt taas viitsit. Meillä on sieniomelettia. En tosin tiedä\nmiten tämä uusi \"neiti\" osaa sitä valmistaa, mutta...\n\nTuli taas äänettömyyden hetki, jonka aikana kumpikin sisaruksista\nyritti käydä käsiksi joihinkin tavaroihin.\n\n— Saisin minä sen Matariston käsiini! uhkasi Jenny täti äkkiä.\n\n— Hilja vain kehuu häntä, sanoi äiti. — He ovat yhä kirjevaihdossa.\n\n— Mitä sinä sanot!\n\nJenny täti kimmahti pystyyn.\n\n— Eilenkin häneltä tuli kirje ja Hilja kiirehti itse asemalle viemään\nsiihen vastausta.\n\n— Ja sinä sallit sen tapahtuvan! huusi Jenny täti, silmät suurina\npäässä.\n\n— Mitä minä sitten sille voin.\n\n— Etkö sinä olekaan Hiljan äiti? Sinulla on oikeus ottaa haltuusi\nhänen kirjeensä, avata ne tai lähettää ne avaamattomina takaisin.\n\n— Mitä sinä puhut! Ei nykyajan tyttöjen kirjeitä avata.\n\n— Mitä se mokoma sitten kirjoittaa?\n\n— Mistä minä tiedän. Hilja menee omaan huoneeseensa lukemaan.\n\n— Jollei sinussa ole äitiä saamaan selville mitä se roisto — en sano\nparemmin — vielä uskaltaa kirjoittaa, niin kyllä minä otan selvää.\nMissä Hilja säilyttää kirjeet?\n\n— Laatikossaan. Olen minä ne joskus nähnyt pöydälläkin.\n\n— Etkä ole lukenut!\n\n— Mutta, rakas Jenny, näethän itse, miten Hilja on vanhentunut.\nKyllä hän on kärsinyt tarpeekseen. Mitä minä nyt rupeaisin urkkimaan\nhänen kirjeitään. Eihän mitään enää voi muuttaa. Huhut ovat kuin irti\npäästetyt linnut. Ota nyt metsästä lintu kiinni!\n\n— Aikooko Hilja sitten nyt mennä kihloihin tämän Matariston kanssa?\n\n— Hän sanoo, ettei.\n\n— Mitä he sitten aikovat? Mitä tämä kaikki on ollut?\n\n— Hilja sanoo sitä ystävyydeksi.\n\n— Ystävyydeksi!\n\nJenny täti lausui sanan ihmeissään, ikäänkuin olisi kuullut sen ensi\nkerran eläessään.\n\n— Niin, niin, niinkuin hän ja Elsa ovat ystävät! Tai sinä ja minä.\n\n— Onko hän hullu! huusi Jenny täti. — Sinä ja minä olemme sisarukset\nja Elsa on tyttö — mutta nuori tyttö ja nuori herra, jotka eivät ole\nedes sukua! Tiedätkö, sinä olet sinäkin syypää Hiljan kevytmieliseen\nkatsantokantaan. Minä sanoin sinulle aina: pidä kiinni ovet\neteiseen, koska sen ylioppilaan pitää kulkea sitä tietä. Äläkä anna\nHiljan rajattomasti viipyä tansseissa. Sinun kasvatuksesi on ollut\nleväperäistä!\n\n— Loppujen lopuksi kaikki on minun syyni! sanoi Aline rouva ja nousi\nsuuttuneena.\n\n— Minä en sanonut niin! Jos tahdot ymmärtää sen niin, niin tee se\nvain, mutta minä en sitä sanonut!\n\nJenny nousi hänkin ja meni Hiljan kamariin. Hänen täytyi istuutua\ntuolille itkemään. Yhtä paljon kuin hän viime keväänä oli surrut sitä,\nettä Hilja antoi rakkautensa Armaalle, yhtä paljon sattui häneen nyt\nArmaan kadottaminen. Huone puhui selvään, että Armas oli pyyhittävä\npois Haapasten suvusta. Kaikki kauniit taulut, kaikki hienot koristeet,\nyksin lamppukin olivat poissa. Huone oli karu ja autio. Itkettyään\naikansa Jenny täti pyyhki silmänsä ja huusi ruokasaliin:\n\n— Missä Armaan lahjat ovat?\n\nHän sai toistaa kysymyksen pariin kertaan ennenkuin Aline vastasi. Hän\nei ollut vielä unohtanut äskeistä pientä kahakkaa.\n\n— Kopassa vinnillä, vastasi hän vihdoin.\n\nJenny täti meni kirjoituspöydän luo. Siellä oli Lainan kuva\nrippikouluajoilta ja sen yläreunaan pistettynä vielä tuore\nsypressinoksa. Se oli tietysti hautajaisseppeleestä. Jenny tädin\nkyyneleet alkoivat taasen valua. Ja kaikki Armaan kuvat poissa! Ja\nkaunis venetsialainen maljakko poissa! Äkkiä hänen silmänsä sattui\nkirjepinkkaan, jonka päällimmäisen kirjeen ympärillä oli halpa, harmaa\nkotelo. Käsiala oli selvä ja tavallinen. Hän ei hetkeäkään häikäillyt.\nHänen kyyneleensä kuivuivat, jännityksen ja uteliaisuuden ilossa kävi\nhän käsiksi kirjeeseen ja näki sen olevan juuri sen, jota hän halusi\nnähdä. Alla oli \"ystäväsi Matti\" — se roisto uskalsi vielä nimittää\nitseään Hiljan ystäväksi! Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut! Sen\njälkeen, että hän oli ryöstänyt kunnian kokonaiselta perheeltä ja\nHiljalta koko hänen tulevaisuutensa!\n\nTäti kävi lukemaan, ensin yksinään, mutta jaksamatta kantaa kirjeen\nomituista salaisuutta, huutaen sisarensa jakamaan sitä. Ja Aline\nrouva, joka ei itse puolestaan olisi avannut kirjettä, oli valmis\nkuuntelemaan, kun toinen luki sen hänelle. Hänellekin oli suhde niin\nepäselvä ja kummallinen, että pelkkä uteliaisuus veti häntä pääsemään\nsen perille.\n\n    Rakas Hilja!\n\n    Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Olen niin onnellinen, että voit\n    kantaa kaikki niin tyynesti. Minä puolestani en voi tarpeeksi\n    ihmetellä johdatusta kohtalossani. Kaiken on täytynyt tapahtua,\n    jotta minä kypsyisin. Kaikki tapahtumat liittyvät toistensa\n    lomiin. Jumalan sormi piirtää selvästi tieni. Kaikki on niin\n    yksinkertaista ja selkeää, etten käsitä miten minun niin kauan\n    täytyi haparoida pimeydessä. Mutta miksi sinun täytyi joutua\n    uhriksi, sitä en vieläkään ymmärrä. Ehkä siksi, että vain\n    viattomat kelpaavat uhreiksi. Varmaan tällä kaikella on ollut\n    tarkoituksensa sinuunkin nähden, vaikkemme vielä sitä tajua.\n\n    Minä ymmärrän nyt, mitä Jumala on ihmiselle. Ei hän ole sitä,\n    mitä meille aikojen sivu on opetettu. Hän on ydinvoima meissä\n    itsessämme, se elävä vesisäije, joka kaiken elämän lähteestä on\n    vuodatettu jokaiseen ihmiseen. Hän on hengen terveys ja tarmo\n    ja vain pysymällä yhteydessä hänen kanssaan, voimme me elää. Me\n    sanomme rukoukseksi sitä kaipausta, pyrkimistä ja kohoamista,\n    jolla henkemme etsii ikuista lähdettään. Sanoin väärin, kun\n    sanoin, että jo ymmärrän mitä Jumala on ihmiselle. Aavistan sitä\n    vasta. Tunnen jo niin suurta onnea tässä aavistuksessa.\n\n    Edessäni on ehkä pitkä sairaus. Jumala varaa minulle aikaa\n    syventyä uuteen elämään.\n\n    Olin viikon päivät kotona. Emme näy pääsevän sopusointuun\n    omaisteni kanssa. Kunnioitan ja rakastan heitä, ymmärrän, että\n    heidän täytyy olla sillä kannalla kuin he ovat, mutta he eivät\n    ymmärrä minua eivätkä ikinä voi oppia hyväksymään kantaani.\n    Heidän mielestään on minun jumalanpelkoni perkeleestä. Me\n    tuotimme toisillemme mielipahaa joka päivä. Ehkä olisin jaksanut\n    katsoa asioita paremmin yläpuolelta, jos olisin ollut terve.\n    Katsoin parhaaksi lähteä pois. He surevat tähteni, mutta sille\n    ei voi mitään. Täällä parantolassa on hyvä. Täällä ei ole paljon\n    potilaita.\n\n    Sinua huvittaa ehkä kuulla mitä tuloksia oli käynnistäni\n    Karoliinan luona. Hän ei ensin ollut tuntevinaan minua — tai\n    ehkä olinkin niin paljon muuttunut. Pian hän kysyi, koska voin\n    maksaa lainani. Sanoin, että nyt aion ruveta papiksi. Hän\n    huomautti, ettei se enää merkitse hänelle mitään, kosken ruvennut\n    silloin kun hän tahtoi. Olin vähän häijy, sanoin hymyillen,\n    että minun täytyi odottaa siksi kunnes Jumala tahtoi. Lopulta\n    hän itse pyytämällä pyysi minua pitämään lainan. Karoliina on\n    hiukan omituinen, mutta sääli häntä käy. Ei kukaan välitä hänestä\n    paitsi hänen rahojensa takia. Kaikki omaiset odottavat hänen\n    kuolemaansa, päästäkseen kiinni perintöön.\n\n    Olen paljon ajatellut niitä asioita, joista sairauteni aikoina\n    puhelimme. Minulle on käynyt yhä selvemmäksi, että naisen ja\n    miehen suhteen täytyy perustua ystävyyteen. Ystävyys on paljon\n    hienompi tunne kuin se, jota sanotaan rakkaudeksi ja josta uusi\n    ihmiselämä saa alkunsa. Uuden ihmiselämän ei tule saada alkuaan\n    huumeessa ja humalassa, vaan itsetietoisesta ja tahtoen. Me emme\n    saa siitä ja syntyä synnissä, vaan pyhyydessä ja kauneudessa.\n    Etkö usko, että jos uusi polvi kasvaisi siinä katsantokannassa,\n    niin siitä tulisi onnellisempi kuin nykyinen? Ei syntyisi niin\n    paljon ihmisiä, mutta syntyisi onnellisempia ihmisiä.\n\n    Hyvästi nyt, rakas Hilja, sinä, jonka kautta Jumala on tehnyt\n    minulle niin paljon ihmeitä. Yhtä sinulta vielä pyydän: etkö\n    sallisi minun kirjoittaa Parisiin? Lähetä minulle osoite ja\n    suostumuksesi. Kaikki tulee jälleen hyväksi, kun saan selittää,\n    miten kipeä olin ja mitä ihmiset ymmärtämättömyydessään ja\n    ajattelemattomuudessaan voivat päättää sairaasta ihmisestä. He\n    suorastaan ajavat hänet onnettomiin ajatuksiin ja tekoihin.\n    En voisi sen suurempaa onnea ajatella, kuin että te taasen\n    löytäisitte toisenne.\n\n    Sydämelliset terveiset ja Jumala olkoon kanssamme.\n\n                                            Ystäväsi Matti.\n\nKun sisarukset olivat lukeneet kirjeen, joutuivat he aivan ymmälle.\nJos suhde siihen asti oli ollut heille epäselvä, kävi se nyt yhä\nepäselvemmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilja oli lähtenyt viemään kirjettä asemalle.\n\nOli polttavan kylmä aamu pari päivää ennen joulua. Pistettyään kirjeen\npostivaunun laatikkoon, astui hän hitaasti läpi asemahuoneiden ja\nhidastutti hidastuttamistaan kulkuaan. Portaille hän kokonaan pysähtyi.\nSädehtivänä oli talvinen Helsinki hänen edessään. Kun ne, jotka olivat\nolleet saattamassa matkustavia, olivat kiirehtineet alas kadulle, jäi\nHilja miltei yksin portaille. Pari kantajaa puheli toisella puolen\npääovea, käsillään lämmitellen korvanlehtiään, ja vanha tupakanmyyjä,\nkellahtavaksi haaltuneessa turkissaan, asettui telttatuolilleen\nportaiden syrjälle.\n\nSinertävän kirkas auringonpaiste iski kipunoita lumesta, joka narisi\njalkojen ja reenanturoiden alla. Ihmisten hengitys asettui kuuraksi\nheidän turkinkauluksiinsa, hiuksiinsa, viiksiinsä. Kivimuurien seinät,\nkatot, kaidepuut, portaat — kaikki oli kuin kuuran päällystämää ja\nkauttaaltaan liimattua täyteen välkkyvää jäähilettä. Ilman täytti lumen\nnarina, kulkusten kilinä, ihmisten kiire ja taivaan sinen ja maan\nkimmellyksen oudon kaukainen soitto.\n\nTori oli täynnä kuusia. Rouvia, herroja ja lapsia kierteli puiden\nympärillä. Kuusia kannettiin pois olkapäillä ja vedettiin kelkoilla.\nSinipunaiseen puettu pelastusarmeijanainen käveli edestakaisin apajansa\nympärillä, jonka hän oli pystyttänyt asemahuoneen edustalle. Kappaleen\nmatkan päähän asettui rivi ajureja, nähtävästi odottamaan uutta junaa.\nIhmisiä tuli ja meni, siinä oli nuoria, vanhoja, köyhäpukuisia,\nrikaspukuisia. Kauempaa torilta, ajuririvin takaa, kohosi vihreitä\nheinäkuormia, joita maalaiset olivat tuoneet kaupan. Elävää lehmääkin\nkaupattiin etäämpänä, kesken pakkasen. Savu nousi talojen mustista\npiipuista ilmaan. Myyjät olivat lämpimäkseen tehneet tulen kuormien\nja myymätelttojen väliin. Torin poikki astui nuori nainen, kantaen\nkainalossaan pientä ruumisarkkua. Se oli kääritty paperiin, vain\nhopeanväriset jalat näkyivät. Nainen astui nopeasti, vieden puuhkaa\nkorvalta toiselle. Hänellä oli yllä vain lyhyt takki.\n\nHilja katseli eteensä niinkuin ihminen kirkontornista katselee maisemaa\nallaan ja hänen mielessään liikkuivat asiat, joista hän vasta oli\nkirjoittanut Matille. Hän oli noussut varhain ja kirjoittanut pitkän\nkirjeen.\n\nNiin, siinä vierii elämä, josta emme tiedä mistä se tulee ja minne\nse menee. Tuossa rientävät kaikki nuo ihmiset, jotka sikiävät\nhuumauksessa, elävät riemussa, tuskassa, vihassa, rakkaudessa,\nkaipauksessa ja jotka kuolevat. Jokainen kantaa povessaan kokonaista\nmaailmaa, jokainen on keskipiste, jonka ympärille elämä kehrää\nihmeellistä seittiänsä. Vieraina, ehkä vihaten he rientävät toistensa\nohi. Sovussa he kerran kaikki löytävät toisensa maan povessa. Ja\nkuoleman jälkeen — mitä seuraa silloin? Ikuinen lepo. Yhdistyminen\nJumalaan.\n\nMe emme tunne tulevaa elämää. Tämän me tunnemme ja se on ainoa, josta\nme tiedämme mimmoinen se on. Se on sittenkin suruineen, kärsimyksineen,\ntaisteluineen rikas ja täyteläinen ja ihanaa on sitä elää.\n\nSiitä ei ole kauan kun hän oli lapsi ja kaikki oli peitettynä ja\nsalaperäisenä hänen edessään. Häneen sattui, kun hunnut revittiin\npois ja hänelle näytettiin elämän paljas pohja. Hänestä tuntui, ettei\nkannata elää elämää, joka on niin rumaa. Hän tunsi kuinka hän vanheni\ntuossa rumuudessa niinkuin kukka näivettyy. Mutta nyt hän on päässyt\nsen tilan yli, hänen päänsä on selkeä ja hänen ruumiinsa on nuori\nja työnjanoinen. Hän haluaa elää läpi elämän ilon, tuskan ja työn.\nHän haluaa sen liasta ja loasta ponnistaa kohti kirkastusta. Hän\nkoettaa pyrkiä omistamaan itselleen Kristuksen katseen, sen suuren,\nsyvän ja säälivän, jonka avulla hän näki läpi ihmisen, katsoi yli\npikkuseikkojen, näki suuret piirteet, ymmärsi ihmisen ja antoi hänelle\nanteeksi.\n\nMaailma on tänään säteilevän kirkas. Joulu tekee tuloaan!\n\nSurupuvussaan erottautui Hilja asemahuoneen vaaleaa seinää vastaan.\nHän oli laihtunut ja ihon kalpeus loisti esiin mustasta. Silmät olivat\nikäänkuin suurentuneet ja katsoivat jonnekin kauas. Hän oli niin\najatuksissaan, ettei huomannut ajuririvin siirtyvän asemahuoneen eteen,\nasemapalvelijoiden kiirehtivän paikoilleen ja ihmisjoukkojen taas\nrientävän ohitseen. Elämän yksityiskohdat olivat lakanneet olemasta\nhänelle, hän näki kaikki suurina, kaukaisina viivoina.\n\nPitkä, ulkomaalaiselta vaikuttava herra, päässä ruskeankirjava\nmatkalakki, yllä pakkaspäivään liian ohut ruskea päällystakki,\nsamettikaulus pystyssä, likeni kantajilleen ovea. Äkkiä hän pysähtyi\nkuin naulittuna. Kantaja jäi oudoksuen odottamaan häntä. Herran\nkatse riippui surupukuisessa naisessa, joka ovenpielessä seisoi\nauringonpaisteessa. Ja ikäänkuin nainen olisi sen tuntenut, kääntyi hän\npäin.\n\n— Armas!\n\nHilja ei muistanut, että heidän välinsä oli rikki, että heidän piti\nolla toisilleen kaksi vierasta ihmistä.\n\nKaikki, mitä oli tapahtunut siitä, kun he erosivat pyyhkiytyi pois\nhänen mielestään, ja hän karkasi kihlattuaan vastaan syli avoinna,\nsydän ylitsevuotavana.\n\nJoukko, joka tungeskeli asemahuoneella ja sen edustalla, näki kahden\nsäihkyvän onnellisen ihmisen astuvan portaille auringonpaisteeseen. He\nneuvottelivat hajamielisinä naurahdellen matkatavaroista, päättelivät\nsinne tänne, jättivät vihdoin kaikki tyyni kantajan haltuun ja astuivat\nkäsi kädessä alas portaita. He hymyilivät ja säteilivät. He kuuluivat\ntoisilleen ja tunsivat olevansa kahden tähtien alla.\n\n\n\n"]