[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmUerhCSQUPLsiCyN4W_iaJ5YJQ5-RTzKjI4uYEaSB5s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3189,"Vanhanpojan huomioita","Arima, Onni W.",1865,1910,"3189-arima-onni-w-vanhanpojan-huomioita","3189__Arima_Onni_W.__Vanhanpojan_huomioita",null,"romaani",[],[],"fi",1907,19476,130825,false,74305,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Vanhanpojan huomioita\" by Onni W. Arima is a fictional narrative written during the early 20th century. The book revolves around the life and reflections of various characters, focusing on the experiences of Heikki Heinonen as he navigates the complexities of his new position as the acting constable in Korpela, along with his encounters with the formidable Emerentia and her mother, Eulalia.  The opening of the book sets the scene in a provincial government office where tension runs high among the youthful clerks awaiting their fate regarding a temporary appointment. Heikki Heinonen, who has been secretly vying for the position, is chosen, much to the surprise and contempt of his peers. As he embarks on this new opportunity, we are introduced to the Korpela parsonage where Eulalia and her daughter Emerentia reside, revealing Eulalia's fierce determination to see her daughter married. The chapter establishes a comedic tone through the cultural dynamics and conflicts of ambition, setting the groundwork for the unfolding relationships and events in the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Kokoelma humoristisia kertomuksia ja havaintoja, jotka sijoittuvat 1900-luvun alun Suomeen. Tarinoissa seurataan virkamiesten elämää, kesänviettoa ja arkisia sattumuksia vanhanpojan näkökulmasta.","Onni W. Ariman 'Vanhanpojan huomioita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3189. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VANHANPOJAN HUOMIOITA\n\nKirj.\n\nOnni W. Arima\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nsuomalainen kustannus Oy Kansa,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKun Heikki Heinonen oli v.t.\nVapunpäivänä.\nUrheilua.\n»Vahti».\n»Kesälaitumella».\nSusi lammasten vaatteissa.\nMätäkuulla.\nErehdys.\nArvostelu.\nEnsimmäinen laukaukseni.\nSedän vierailu.\n\n\n\n\nKUN HEIKKI HEINONEN OLI V.T.\n\n\nN:n lääninhallituksen virkamiesten keskuudessa vallitsi eräänä aamuna\ntoukokuun lopulla suuri mielenjännitys. Korpelan vanha nimismies oli\nkesäkuukausiksi anonut virkavapautta, kuten hänen tapansa viime vuosina\noli ollut, ja kussakin kanslistissa ja »ylimääräisessä» kyti salainen\ntoivo päästä tuonne Korpelan lihapatojen ääreen. Viransijaisuutta\nsiellä pidettiin nimittäin oikeana onnenpotkauksena, sillä piiri oli\n— nimismiehen kannalta katsottuna — »hyvä», s.o. kansa oli köyhää ja\nulosottoja sattui tuhkatiheään. Kun sen lisäksi nimismies, »vanha\nLauriini» tavallisesti säästi paljon työtä, mutta samalla myöskin\npaljon tuloja sijaisillensa, saattoi kesän kuluessa aika lailla\npaikkailla rappeutuneita raha-asioitansa, varsinkin kun ei ollut\ntilaisuutta kantaa kolikoltansa kapakkaan eikä tehdä niistä tiliä\nneljän kuninkaan kirjassa — mikä muuten oli hyvin yleistä herrojen\nkanslistien keskuudessa.\n\nNiin, siinä istui nyt pöytäinsä ääressä puolitusinaa nuoria miehiä\npureskellen kyniänsä ja odottavasti silmäillen »kaikkein pyhimpään»,\nkuvernöörin huoneeseen päin, jonne lääninsihteeri äsken oli mennyt.\nPian ilmestyisi hän tuohon kynnykselle ja käskisi jonkun heistä\nkuvernöörin pulleille. Mutta kenenkä?\n\nKanslistit odotellessaan puhelivat puoliääneen keskenään, ja kukin\nkoetti tovereilleen vakuuttaa, ettei _häntä_ lainkaan haluttanut lähteä\ntuonne ikävään Korpelaan, jossa ei saanut edes »skruuvi»-pöytää kokoon,\nja jossa ruokaryypykseen parhaimmassa tapauksessa sai takavarikkoon\notettua, sikunalta haisevaa »patakukkoa». Pikku Pekka Lampinen, joka\njuuri salavihkaa oli kääntänyt kalvostimensa, niin että puhtaampi puoli\ntuli ulospäin, vakuutti kieltäytyvänsä koko toimesta, jos sitä hänelle\ntarjottaisiin. Tälle vakuutukselle toiset epäilevästi hymähtivät ja\npilkallinen bassoääni kuului murahtavan: »Kyllä kai!»\n\nPekka käännähti kiivaasti ympäri. Hän loi tuohon virnistelevään\nTuomaaseen äkäisen katseen ja aikoi juuri purkaa suustaan muutamia\nvalittuja sanoja, kun kuvernöörin huoneen ovi avautui ja laihasäärinen\nlääninsihteeri huusi kärisevällä äänellä:\n\n»Herra Heinonen olisi hyvä ja tulisi kuvernöörin puheille!»\n\nHeikki Heinonen, ainoa kanslisteista, joka ei ollut ottanut osaa\nkeskusteluun, vaan äänettömänä ja uutterasti kirjoitellut, nousi\nhitaasti ja alkoi vielä hitaammin kulkea ovea kohti. Ilon välähdys,\njoka hetkeksi levisi hänen kasvoilleen, antoi pian sijaa ilmeelle, joka\narveluttavasti vivahti pahaan omaantuntoon.\n\nJospa toverit olisivat tienneet, että hän vastoin kaikkia tapoja ja\ntraditsioneja oli käynyt tuota virkaa lääninsihteeriltä kärkkymässä!\nOlisipa silloin karvas keitos hänen kupissaan!\n\nMutta onneksi ei siitä kellään ollut aavistustakaan, ja ovelle\nehdittyään oli Heikki jo saanut omantuntonsa vastaväitteet kumotuksi\ntuolla vanhalla sananparrella: »oma suu lähempänä kuin kontin suu»,\njoka on itsekkäisyyden evankeliumin vankimpia kulmakiviä.\n\n»Kontit», joidenka suun ohi haluttu makupala auttamattomasti oli\nluiskahtanut, katselivat hetkisen nolostuneina hänen jälkeensä\nsulkeutunutta ovea ja alkoivat sitten vaihtaa ajatuksiaan tapahtuvasta\nmääräyksestä, Kaikki olivat merkillisen yksimielisiä siitä, että\nHeinonen ei ollut lainkaan sovelias tähän virkaan eikä edes kunnolleen\nollut sen tarpeessakaan. Kenen olisi oikeuden ja kohtuuden mukaan\ntullut tämä toimi saada, sen jätti kumminkin jokainen sanomatta.\n\n»Heinonen!» huudahti Mikko Manner, jonka koko hieno päällyskuori\nkengistä kaulukseen, jopa nenäkakkuloihinkin asti, oli velaksi\notettu ja luultavasti aikoinaan joutuva »isävainajan tiliin». »Onko\nmokomaa ennen kuultu! Tuollainen hiljainen kuhnuri, josta Korpelan\nviinankeittäjät pian tekevät makkaraa... Ja miehellä hyvät ansiot; saa\nnostaa melkein koko palkkansa lyhentämättä!»\n\n»Niin, ja vieläpä perintöä odotettavissa, kun vanha Heinonen kuolee»,\nlisäsi Pekka Lampinen, jonka omat perinnöt jo aikoja sitten olivat\nmenneet kaiken maailman teitä.\n\nSiihen suuntaan kävi keskustelu ja sitä jatkui siksi kuin Heikki palasi\nkuvernöörin luota, kädessään paperi, joka neljäksi kuukaudeksi hänen\nkäsiinsä luovutti Korpelan hallinnolliset ohjakset.\n\nKaikesta napinastaan ja nurinastaan huolimatta onnittelivat nyt toiset\npäivän sankaria, joka vanhan hyvän tavan mukaan kutsui heidät pieniin\nlähtökemuihin.\n\nNäistä kemuistakin olisi kyllä yhtä ja toista kerrottavaa, mutta kun\nne oikeastaan ovat kertomuksemme ulkopuolella, mainitsemme tässä vain,\nettä seuraavana päivänä useat kanslistit kirjoittivat sahalaitaisia\nkirjaimia, ja Heikki, joka junassa mennä porhalsi uutta virkapaikkaansa\nkohti, poti ankaraa, meritautiiin vivahtavaa sairautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorpelan pappilassa eli tähän aikaan pastori Ekin leski tyttärensä\nEmerentian kanssa, Pastori oli toista vuotta sitten kuollut ja leskellä\noli nyt armovuosi menossa.\n\nRouva Eulalia Ek oli nainen, jolla oli pelätty nimi koko pitäjässä,\nvieläpä kappaleen matkaa sen rajojen ulkopuolellakin. Rajattoman\nitsevaltiuden periaatteiden mukaan hallitsi hän pappilassa, jossa\npastorilla eläessään oli ollut jokseenkin yhtä paljon sanomista kuin\nmerovingilaisilla kuninkailla majordomuksien aikana. Hänen tuimat\nsilmänsä, jotka tuijottivat kultasankaisten lasien takaa, saivat\nrohkeimmankin rengin sydämen vajoamaan saapasvarsiin, ja laiskinkin\ntorppari tarttui jättiläisvoimin työhön, kuullessaan hänen karkean\näänensä etäältäkin kajahtavan.\n\nTällä rakastettavalla rouvalla oli jo vuosikausia kytenyt mielessä\nkaikki voittava ajatus: saada tyttärensä Emerentia toimitetuksi\nmiehelään, ajatus, jota Emerentia neiti itse kaikin puolin kannatti.\nMutta lienevätkö nuoret miehet pitäneet Emerentian tukkaa liian\npunaisena, hänen silmiään liian kieroina ja hänen vartaloaan liian\nluisevana, tai lienevätkö hänessä huomanneet sellaisia ominaisuuksia\nja taipumuksia, joista sopivalla hoidolla saattoi kehittyä uusi painos\nrouva Eulaliaa — onhan vanha totuus, että omena ei putoa kauvas\npuusta — tai kammottiko heitä jo yksin ajatus joutua tekemisiin\nniin rakastettavan anopin kanssa — summa asiasta oli vain se, että\nEmerentia neiti oli ehtinyt arveluttavaan kohtaan elämänsä tiellä,\nsaamatta koristaa vasemman käden nimetöntä tuolla paljon merkitsevällä\nkultarenkaalla. Kovin olivat olleet ahtaalla ne apulaiset, joita\npastori viime elinvuosinaan oli käyttänyt. Tyttären kivääritulen ja\näidin raskaan tykistön ahdistamana pyysi ja sai ensimäinen heistä jo\nkuukauden kuluttua siirron toiseen paikkaan; toisen, joka ei myöskään\nhyvällä taipunut, julisti Eulalia rouva piiritystilaan ja koetti\nnälällä pakottaa, häntä antautumaan, sillä seurauksella että nuori\nsananpalvelija menetti kokonaan hyvällä alulla olevan papillisen\npyylevyytensä, ennenkuin sai leiviskänsä siirretyksi muille laitumille;\nkolmas, joka oman varomattomuutensa vuoksi oli pahasti sotkeutunut\näidin ja tyttären pyydyksiin; tekeytyi, kun tunsi hätäpäivän päälle\nsaavan, mielipuoleksi ja antoi viedä itsensä houruinhoitolaitokseen,\njosta hänet muutaman päivän kiduttua laskettiin täysin terveenä. — Hän\nsiirtyi heti sen jälkeen papiksi Amerikkaan, josta ei lupaa palata\nlähimmässä tulevaisuudessa.\n\nNe toiveet, joita Eulalia rouvalla, oli ollut armovuodensaarnaajan\nsuhteen, sortuivat surkeasti jo ensi iltana hänen tulonsa jälkeen,\nkun hän oikein näkyvälle paikalle asetti vasemman kätensä, jonka\nnimettömässä kiilsi paksu kultasormus. Hän oli kai kuullut huhuja\ntästä miesten syöjästä sijasta. Mutta kylläpä sai miespolonen kokea,\nmiltä maistuu sikurikahvi, eltaantunut voi, kivikovat munat ja muut\nturmeltuneet muodot jumalanlahjoista.\n\nNeiti Emerentiaan nämä vastoinkäymiset jo alkoivat vaikuttaa\nmasentavasti, mutta tarmokas äiti ei vielä luopunut toiveistaan.\nVahingosta viisastuneena hän kumminkin päätti muuttaa,\nsodankäyntitapaa: piilottaa kyntensä petolliseen pehmeyteen, tuudittaa\naiotun uhrin turvallisuuden uneen ja sitten sopivassa tilaisuudessa\nyllättää hänet niin perinpohjin, ettei pakoon ollut ajattelemistakaan...\n\nHeti kun v.t. nimismies Heikki Heinonen saapui pitäjään, iskivät\npappilan naiset silmänsä häneen.\n\nSiinä oli viimeinen toivon ankkuri — ainakin täällä Korpelassa.\nTulevana Vapunpäivänähän meni armovuosi umpeen, ja rouvan tyttärineen\ntäytyi muuttaa pois pappilasta, johonkin kaupunkiin. Heikki ei\nkyllä ollut mikään Adonis, kaukana siitä. Hänen pellavanvärinen\nharjastukkansa, kesakkoinen naamansa, pienet tihrusilmiinsä ja väärät\nsäärensä tuskin olisivat sytyttäneet lemmen liekkiä kenenkään muun\nsydämessä kuin sellaisen immen, joka hänen kauttansa toivoi pelastusta\npohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä. Ja sellaisessa tilassa oli juuri\nEmerentia neiti, jonka vuoksi hän jo ensi näkemältä rakastui Heikki\nherraan, tarvitsematta siihen nimenomaista käskyä äidiltänsä.\n\nPäästäkseen ensiksi tuon aiotun vävypojan tuttavuuteen alkoi Eulalia\nrouva yhtäkkiä tuon tuostakin tarvita neuvoja lakiasioissa. Hänelle\noli milloin mikin rajanaapuri tehnyt vääryyttä. Ja vihdoin, saadakseen\nHeikin käymään pappilassa, keksi hän oikein nerokkaan keinon. Eräänä\nyönä muiden maatessa meni hän sikoläättiin, laski sieltä ulos lihavan\nmustan porsaan ja ajoi sen metsään, samoin kuin Israelin lapset muinoin\nkarkoittivat korpeen syntipukkinsa. Aamulla hän nosti hirmuisen melun\nsiitä, että porsas oli varastettu, ja lähetti hakemaan »vallesmannia»\npoliisitutkintoa pitämään. Heikki tulikin, otettiin ystävällisesti\nvastaan ja esiteltiin Emerentia neidille. Poliisitutkinnosta ei kyllä\ntullut mitään, sillä, juuri kun sen piti alkaa, tuli nassu, joka oli\nikävystynyt aikojaan metsässä, nälästä kiljuen ja saparo solmussa\ntäyttä laukkaa kartanolle. Mutta tuhansilla anteeksipyynnöillä siitä,\nettä, häntä oli tullut näin turhan takia vaivatuksi, saatettiin Heikki\nsaliin, jossa valmiiksi katettu päivällispöytä odotti. Siihen oli\nladottu parasta mitä pappilassa oli, ja kun Heikki ei ollut mikään\njumalanviljan vihaaja ja oli jo ennättänyt kyllästyä paistettuun\nläskiin ja perunoihin, joilla häntä kortteeritalossaan viisi kertaa\nviikossa kestittiin, tunsi hän sydämensä lämpenevän ja oikein mieltyi\nnäihin naisiin, jotka hänestä tuntuivat olevan ylen herttaisia ja\nvaatimattomia. Eulalia rouva tunsi tuon vanhan viisausohjeen, että\ntie miehen sydämeen useimmiten käy hänen vatsansa kautta. Päivällisen\njälkeen viivytettiin Heikin lähtöä jos joillakin verukkeilla, ja\nkun lopuksi muu ei näyttänyt auttavan, niin tarkkanäköinen rouva,\njoka siitä tavasta, millä Heikki päivällispöydässä otti ryypyn, oli\narvannut- erään hänen heikoista puolistaan, kannatti pöytään niin\nmuhkeat totivehkeet, että Heikki olisi halveksinut itseänsä, jos\nolisi laiminlyönyt näin oivallisen tilaisuuden. Kun Heikki vihdoin,\nsyötyään vielä illallisen pappilassa, hiukan toisella kymmenellä\nja mitä parhaimmalla tuulella saapui muutamien kilometrien päässä\nolevaan asuntoonsa, oli hän lujasti päättänyt »viljellä» tätä\naineellisessa suhteessa edullista tuttavuutta, johonka häntä muuten\nmitä sydämellisimmin sanoin kehotettiinkin.\n\nSiitä lähtein kävi Heikki tuhkatiheään pappilassa ja tuli peräti\nystävällisiin väleihin naisväen kanssa. Ei kukaan varoittanut\nmiesparkaa uhkaavasta vaarasta. Jos hän olisi voinut aavistaakaan,\nmitä aikeita hänen uusilla ystävättärillänsä oli, niin olisi hän\nepäilemättä siirtänyt pääkortteerinsa pitäjän etäisimpään kolkkaan.\nMutta nyt »vanha Lauriini» ja muut pitäjäläiset kuullessaan Heikin\ntiheistä vierailuista pappilassa vain nauroivat partaansa ja odottivat\nilkeällä vahingonilolla draaman kehittymistä huippuunsa. Ei edes\narmovuodensaarnaaja, vaikka hän Heikin tultua aviomies-ehdokkaaksi\noli päässyt paljoa paremmalle muonalle ja sai Heikin turvissa vetää\nnahkaansa monta totilasia, katsonut omantuntonsa velvoittavan avaamaan\ntuon sokeasti turmioonsa syöksyvän silmiä. Ja niin kului kaksi\nkuukautta molemminpuolisessa tyytyväisyydessä.\n\nEräänä iltana heinäkuun lopulla istui Eulalia rouva tyttärineen\npappilan salissa. Kumpikin oli juhlapuvussa, sillä tänään oli Eulalia\nrouvan syntymäpäivä ja odotettiin vieraita. Varsinkin Emerentia neiti\noli pyntätty koreaksi kuin perhonen ja tuoksui kuin keskikokoinen\nhajuvesimyymälä. Mutta olisipa ollut synti sanoa, että hän sen kautta\nolisi tullut kauniimmaksi tai nuoremmaksi.\n\nNaiset olivat nähtävästi kiihkeästi keskustelleet jostakin tärkeästä\nasiasta, sillä Emerentian poskipäillä paloi helakka puna ja hänen\nsilmänsä säkenöivät päättäväisesti.\n\nTyttären hartaasti kuunnellessa lausui äiti seuraavat sanat,\njotka nähtävästi olivat loppukivenä jossakin suurenmoisessa\nsuunnitelmarakennuksessa:\n\n»Ja kun olemme täten saaneet hänet kiinni, ei hänestä saa hetkeksikään\nhellittää. Teidät tulee heti panna kuulutukseen ja häät on vietettävä\nennenkuin hänen virka-aikansa täällä päättyy. Jos hän ennen häitä\npääsee käsistämme, emme koskaan enää saa häntä nähdä».\n\nEmerentia nyökäytti päätään ja hänen sieramensa laajenivat\ninnostuksesta kuin torven ääntä, kuulevan sota-orhin. Ja siihen päättyi\nneuvottelu, sillä ulkoa kuuluva ratasten jyrinä ilmoitti ensimäisten\nvieraiden jo saapuvan.\n\nVähitellen kerääntyi pappilan saliin koko Korpelan »kerma». Siellä\noli »vanha Lauriini» perheineen ja hänen lastensa kotiopettajatar,\nsievä tyttö, jota Heikki, sivumennen sanoen, hiukan hienosteli. Siellä\noli paksu, punanenäinen tilanomistaja von Bask laihoine rouvineen.\nSiellä oli postineiti, hiukan elähtäneen näköinen impi. Siellä oli...\nniin tunteehan jokainen luettelemattakin tuollaisen tavallisen\nmaalaisseurapiirin kaikkine nimismiehen ja suntion välille sisältyvinä\narvoasteineen. Ja ennen kaikkia, siellä oli v.t. nimismies Heikki\nHeinonen.\n\nYhtä hyvin tietänee myöskin jokainen, kuinka tällaisessa seurapiirissä\niltapäivä tapetaan. Saman vanhan kaavan mukaan kuluivat aluksi Eulalia\nrouvan syntymäpäiväkemutkin. Vieraille kannettiin ensin vehnäkahvit,\nsitten viiniä ja marjahilloa, ja niiden nauttimista höystivät herrat\nsyvämietteisellä keskustelulla vuodentulosta, työpalkoista, Lahnajoen\nsillan korjauksesta, kirkonkylän kauppiaan konkurssista y.m., naiset\ntaas loppumattomilla piikajutuilla ja poissaolevien henkilöiden\narvosteluilla. Ja niin kului aika hiljalleen, kunnes sivuhuoneesta\nkuuluva korea helinä ja kilinä, joka syntyy lusikoita laseihin\nlaskettaessa, sai herrat, jotka jo kauvan olivat korvat pörhöllään sitä\nodotelleet, peräkanaa samoamaan pastorivainajan kamariin, jonne alttari\njuomauhria varten pii rakennettu.\n\nUseat vieraat eivät illan kuluessa voineet olla huomaamatta, että\nemäntää ja hänen tytärtänsä jokin vaivasi. He näyttivät olevan\nhermostuneita, varsinkin Emerentia, joka ei kauvan viihtynyt yhdessä\nkohdin, vaan muutteli paikasta paikkaan. Mutta yhä koetti hän pysytellä\nHeikin läheisyydessä, ja jos joku olisi tarkannut hänen silmiänsä,\nolisi hän niissä huomannut saman ilmeen kuin saalistaan vaanivan kissan\nnäköelimissä. Mutta Heikki ei huomannut mitään; kaikessa rauhassa hän\notti osaa keskusteluun ja oli ensimäisiä miehiä edellämainitun alttarin\nääressä.\n\nPari tuntia myöhemmin kurkisti Eulalia rouva herrojen kamarin ovesta\nsisään. Hetkisen katseltuaan vetäytyi hän tyytyväisen näköisenä\ntakaisin. Hän meni Emerentian luo ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n»Hän näyttää olevan kypsä. Pidä nyt varasi!»\n\nEmerentia säpsähti ja väri hänen kasvoillaan vaihteli. Hetkisen\naprikoituaan alkoi hän hiljalleen kävellä eteiseen päin. Sieltä\nherrojen huoneeseen vievä ovi oli auki. Emerentia asettui seisomaan\novelle ja katseli huoneeseen, josta kuului iloinen hälinä. Hän etsi\nsilmillään Heikkiä ja huomasikin pian hänen punoittavan naamansa\ntäysikuun tavoin paistavan savupilvien lomasta. Heikki näytti olevan\nhyvällä tuulella: hän puhui ja nauroi lakkaamatta, yrittipä joskus\nlaulaa hyrähdelläkin, vaikka noista yrityksistä ei sen valmiimpaa\ntullut.\n\nEmerentia, seisoessaan ovella, koetti salaa antaa Heikille viittauksia,\nmutta tämä ei niitä aluksi huomannut. Vihdoin kun Heikki sattumalta\nlähestyi ovea, sai Emerentia kuiskatuksi hänen nimensä niin, että hän\nsen kuuli.\n\nHeikki tuli heti kohteliaasti, vaikka hiukan epävakaisin askelin, hänen\nluokseen ja kysyi, millä hän saattoi neitiä palvella.\n\n»Tahdotteko auttaa minua, herra Heinonen?» kysyi Emerentia kaikkein\nsuloisimmalla äänellään, joka kumminkin arveluttavasta muistutti\nhuonosti teroitettua sahaa kuivassa kuusessa. »Minun täytyy puutarhasta\nnoutaa retiisejä illalliseksi ja kaikki palvelustytöt ovat muissa\ntoimissa. Tahdotteko tulla kanssani?»\n\n»Kernaasti.» Heikki haki lakkinsa kiroillen itsekseen, että täten jäi\nkuulematta »vanhan Lauriinin» juuri alottama mehukas juttu, ja seurasi\nsitten Emerentia neitiä puutarhaan.\n\nMitä siellä oikeastaan tapahtui, siitä ei Heikki vielä tänäkään päivänä\nole täysin selvillä. Hän ei voi käsittää, mikä sana tai liike hänen\npuoleltaan, heidän keskustellessaan juurikasvien viljelemisestä yleensä\nja retiisien erityisesti — niin, mikä sana tai liike antoi Emerentia\nneidille aihetta yhtäkkiä viskata maahan kädessään olevat retiisit,\nkavuta hänen kaulaansa ja kuiskata: »Tätä olen jo kauvan odottanut,\nrakas Heikki. Olen ijäti omasi!»\n\nTämä on Heikin ensimäinen epäselvä muisto tuosta puutarhakohtauksesta.\nSitten seurasivat tapaukset huimaavan nopeasti toisiansa.\nVäkevöidylle etikalle maistuva suudelma (Heikki värisee vieläkin sitä\nmuistellessaan) sai ainakin puolet totihöyryistä haihtumaan hänen\npäästänsä. Mutta ennenkuin hän vielä pääsi ajatuksen alkuunkaan,\nmitä olisi sanottava tai tehtävä, seisoi kuin maasta kasvaneena\nhänen edessään Eulalia rouva, sulki hänet syliinsä, vuodatti hänen\npäällensä suolaisia kyyneleitä, kutsui rakkaaksi pojakseen ja antoi\nhänelle äidillisen siunauksensa. Heikki yritti sopertaa protestia,\nmutta ennenkuin hän sai sanaakaan suustansa, tarttuivat naiset hänen\nkäsikynkkiinsä, ja sitten mentiin juoksujalkaa asuinrakennukseen.\nEnnenkuin Heikki tiesikään, seisoi hän keskellä salia vierasjoukossa ja\nkuuli Eulalia rouvan riemuitsevalla äänellä julistavan:\n\n»Minulla on ilo arvoisille vierailleni ilmoittaa herra Heikki Heinosen\nja tyttäreni Emerentian kihlaus.»\n\nHeikki haukkoi ilmaa kuin kuivalle maalle vedetty kala, hän yritti\npuhua, huutaa, että tämä oli hävytön valhe, mutta ei saanut sanaakaan\nsuustaan. Hän oli epäilemättä onnettomimman näköinen sulhasmies, mitä\nkonsanaan on nähty! Ja jo ympäröivät häntä kaikki vieraat, hänen\nkäsiänsä puristettiin ja hänen änkytyksensä hukkuivat onnentoivotusten\nhuminaan. Ja sitten tarttui »vanha Lauriini» hänen käsivarteensa\nja laahasi hänet totipöydän ääreen, jossa hänen täytyi »kilistää»,\nkaikkien herrojen kanssa. Vasta sitten pääsi hän sen verran rauhaan,\nettä saattoi hiukan hengittää.\n\nHetkisen mietittyään huomasi hän parhaaksi antaa asiain tänä iltana\nmennä menojansa. Tähän päätökseen vaikutti osaltaan kaikkien kasvoilla\nnäkyvä ilkkuva ilme ja sieltä täältä kuuluva naurun tirskuna. Hän\nei tahtonut julkisella mekkalalla antaa näille ihmisille vielä\nlisää ilkkumisen aihetta. Mutta huomenna! Hänen päätänsä pyörrytti\najatellessaan, kuinka hän kunnialla tästä pälkähästä pääsisi. Mutta\nlopuksi ajatteli hän: »kullakin päivällä olkoon omat huolensa.»\n\nOikealla stoalaisella tyyneydellä kesti hän sitten kaikki ne enemmän\ntai vähemmän karkeat pilapuheet, joita hänen päällensä herrojen\npuolelta sateli. Ja muutaman lasin tyhjennettyänsä tuli hän jälleen\niloiselle tuulelle, melkeinpä liian iloiselle, ollakseen sulhanen.\nMutta se oli siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin sellaisista\npikkuseikoista ei lukua pidetty. Iloisuutta seurasi tavanmukainen\nväsymys, ja kun Eulalia rouva vierasten lähtiessä esitti, että\nsulhasmies jäisi taloon yöksi, ei Heikki jaksanut hangotella vastaan,\nvaan kömpi hänelle osotettuun vierashuoneeseen, jossa riisuutui ja heti\nnukkui sikeään uneen...\n\nAamupuolella yötä Heikki heräsi eikä aluksi ollut oikein selvillä,\nmissä hän oli. Mutta sitten iski yhtäkkiä hirvittävä totuus salaman\ntavoin hänen mieleensä. Hän oli kihloissa, kihloissa hirveän\nsyöjättären kanssa, joka oli väkivallalla ryöstänyt hänet omakseen! Ja\nmuutaman tunnin kuluttua täytyi hänen tavata »morsiantaan» ja suud...\n\nHeikki hypähti vuoteelta. »Tässä ei auta muu kuin kiireellinen pako»,\noli ainoa ajatus, joka kehittyi täysin selväksi hänen sekavissa\naivoissaan.\n\nMutta juuri kun Heikki alkoi ruveta etsimään vaatteitaan, jotka olivat\nhujan hajan lattialla, kuului viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita,\njotka tuntuivat lähenevän ovea, Heikki säpsähti, kuunteli ja hypähti\nsitten takaisin vuoteeseen. Hän ennätti juuri vetää peitteen päällensä,\nkun ovi avautui ja Eulalia rouva kynttilä kädessä astui huoneeseen.\n\nHeikkiä värisytti. Hän makasi hiljaa ja oli nukkuvinansa, mutta raotti\nsilmiänsä sen verran, että näki, mitä tämä, pelottava yövieras toimi.\nHän näki rouvan kauvan aikaa kiinteästi katselevan häntä. Sitten\nkumartui hän, otti lattialta — Heikin housut, pisti ne kainaloonsa ja\npoistui.\n\nTuo viisas rouva oli nähtävästi arvannut Heikin aikeet ja tahtoi täten\nnostaa hänelle tien pystyyn. Mutta Heikkiä ei voinut enää mikään\npidättää. Tämä silmäys, jonka hän oli saanut luoda tulevan anoppinsa\nominaisuuksiin, olisi saanut hänet lähtemään vaikka lentämällä.\n\nKun rouvan askeleita ei enää kuulunut, nousi Heikki ja puki kiireesti\nyllensä jälellä olevat vaatekappaleet. Ja kun Heikki ei kesällä\nkäyttänyt alushousuja, oli hän nyt puettu jokseenkin samaan tapaan\nkuin Skotlannin ylämaalaiset. Sitten avasi hän akkunan, hyppäsi alas\npuutarhaan, kaalasi noituen ja irvistellen tiheiden nokkospensaiden\nläpi ja juoksi sitten vinhaa vauhtia metsään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana aamuna ilmestyi Heikki »vanhan Lauriinin» luokse ja rukoili\nkyyneleet silmissä häntä itse toimittamaan virkaansa, kunnes Heikki\nennättäisi kuvernööriltä saada vapautuksen toimestaan ja toisen\nmäärätyksi sijaan.\n\nVanha nimismies, joka nauroi katketakseen, suostui vihdoin. Seuraavana\nyönä — päivällä hän ei uskaltanut liikkua — matkusti Heikki takaisin\nläänin pääkaupunkiin.\n\nMitenkä Heikki lie asiansa kuvernöörille selittänyt, sitä ei\ntiedetä. Mutta parin päivän kuluttua lähetettiin Korpelaan Antti\nAhola, lääninhallituksen ainoa naimisissa oleva kanslisti, ja Heikki\npalasi takaisin työpöytänsä ääreen kansliassa. Hän ei kenellekään\nkertonut seikkailuistaan, mutta Aholalta saapui niistä pian\nseikkaperäinen kertomus, ja saattaa arvata mikä ilo siitä nousi\ntoverien keskuudessa. Eikä ilo lainkaan vähentynyt sen kautta, että\njoku maaseutukirjeenvaihtaja paikkakunnan sanomalehdessä lausui\nrikkiviisaita mietelmiä sellaisten virkamiesten siveellisestä tilasta,\njotka öiseen aikaan ilman housuja juoksentelevat metsissä.\n\nSiitä lähtien on Heikki ollut naisten vihaaja. Eikä ole häntä toisten\nhaluttanut pyrkiä v.t. nimismieheksi.\n\nPukukappaletta, joka Heikiltä ryöstettiin, ei hän koskaan saanut\ntakaisin. Emerentia neiti arvattavasti säilyttää sitä muistona\nuskottomasta sulhasestaan.\n\n\n\n\nVAPUNPÄIVÄNÄ.\n\n\nKaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola\nläksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut\n»kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan\ntavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita\nvelkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden\nalituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä\nahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan\nkäsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon\npiirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet\nputoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi\npusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti\neteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä\noli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän\naniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei\nkovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen\nmaalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa,\npoltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin\nkirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan\nedustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän\npäälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon\ntuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa\nKorvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan,\njota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.\n\nAvioliiton »tyyneen» satamaan ei Pekka ollut purttansa ohjannut.\n\nSiihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran\nsattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa\nkotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä\nkuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin\nkynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä,\nkukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan\nhän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä\nlähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia\naikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä\njoskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin,\nkun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin\ntai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla\nhenkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon\nnimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää\nsellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut\ntyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.\n\nNäin eleli Pekka 46 ikävuoteensa saakka. Mutta silloin tapahtui muutos.\n\nPappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli\nneiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon\nmonimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren,\nkatseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten\nollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo\nalkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran\nnähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla\nkätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä\nnokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin\nsyvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja\nkehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua;\nnimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa\nalta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.\n\nPekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä.\nJärki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli\ntuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja\npakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen\nedessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi\nhänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä\nsiellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka\nkävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä\nheikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.\n\nJa silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö\nhäntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän\npäätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa\npidettiin tavanmukaiset kekkerit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli.\nNäemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.\n\nEmännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen\npienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia\npitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä,\nkymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia\nmilloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa\najaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti,\nettä emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki.\nVihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen\nantaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.\n\nSiinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella\noleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella\nkolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain\njälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja.\n»Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa\nnaimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta...»\n\nMutta Pekka tukkii korvansa.\n\nHän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät.\nNe puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria,\nmutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät.\nPetollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!\n\nSitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan\npappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen\nsydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin\nkihloissa oleva mies!»\n\nPahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan\neteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän\nyritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa\ntuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden\nkärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen\nsuutarin ruumiista.\n\nVierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka\nollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas\nSalo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä\nmiestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun\nhän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään.\n»Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän\nkiukuissaan.\n\nTämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä,\nkengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen.\nHän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun,\nettä kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja\nyhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei\nhän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut\ntotiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin\nluota.\n\nVihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa\nkahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:\n\n»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä\nkahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan\nkävelemään?»\n\nTyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki\nPekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta\neihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään.\nHän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka\nhetkeksi unohti puristavat kenkänsä.\n\nMutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan\nvarpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli\ntakertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän\npöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.\n\nSepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli\nympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei\nkukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä\nolevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla,\npäättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.\n\nMutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut,\nkaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori\n»Musti»-koira.\n\nKun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen\ntaas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan\njalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen\njalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin\npitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän\nalle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että\nnoustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan\nseinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee\nsieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu\nhän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se\nnäyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka\njuuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää\nkokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.\n\nJa kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja\nleimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen\najatuksensa alkavat mennä sekaisin.\n\nMutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa\njotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä\nhän on.\n\n»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella\novella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet\nvieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan\nkirkkoherran kamariin.\n\nEnsiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on\nyleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus\nsuureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman\nkaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia,\nettä itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt\nkauvas jälelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon\nkihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän\nmielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä\nsuuren tyhmyyden.\n\nKohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että\nVapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo\naikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä\nPekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän\niltana.\n\n\n\n\nURHEILUA.\n\n\nEn ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja\nautomaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan\npyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni\n»jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin\nniin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa\npäästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään\nMarathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia»\n(universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään\nrautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta\ntoiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme\nkyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota\n»käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties\nhyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa\nsiksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.\n\nTällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki\nheräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten\nreippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän\nluistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja,\nja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo\nkauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin\nkuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen\nelefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä\ntakaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä\nkumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle\nkorvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti\nolen _minä_. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka\noli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.\n\nKun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella\nkiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani\nja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä\nvakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin.\nKerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin\ntallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään\nurheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin\nvaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava:\n»Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa,\najaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua;\nsilmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä,\nlausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien\nkuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen\nkautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.\n\nNiin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin\nminussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja\noraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti\nharjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele\nnäistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa\nja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta\neihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui\npiankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini\nluistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina\nnäyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että\nyhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton\nsähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden\nja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta\nurheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna\nvuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan\ntulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi\ntukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei\nharrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.\n\nEräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä\nopettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun\npikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat\nkaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua\nheihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin\noli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että\nporvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla\nkymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja\nkykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin.\nVoisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta\njääköön se tekemättä. Oma kiitos... Sanon vain, että olin jokseenkin\ntäydellinen »seura-ihminen».\n\nNiin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin\ntaas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin\nkaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin.\nJonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin:\nperhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli\ntuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin\nauttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin\nsilmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen\nisänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan\n»tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä\nmiehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan\njättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä\nkuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein\nihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut\npuhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli\nsinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin\nihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.\n\nAnnan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan\nviihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään\nnäyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut\nhäneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta\npääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys\npikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En\nymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä\npaljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen\nalituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien»\npäät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä\nviittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo\nliikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret\nkuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.\n\nOlen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki\nReijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme\naivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin\nkirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli\npäättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen\ntoimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti\niskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni.\n»Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat.\nolla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään\nhornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa\nhänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin\nherraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä\nystävällinen kuin ennenkin.\n\nHän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin\nolen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa\nkävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta\nmenestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa\ntanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni\noli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt.\nMutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen\nkiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi\n»suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.\n\nPari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia\n»siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa.\nKun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla\noudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa\nniin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja\npuolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä\nvauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat\nmukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat\nsuksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.\n\nMinun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin\nettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun\nalkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta\nlunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.\n\nHetkisen aikaa juteltuamme jonninjoutavia, kysyi hän sivumennen:\n\n»Osaatko hiihtää?»\n\n»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei\nvielä ole ollut tilaisuutta siihen.»\n\n»Vai niin», lausui hän ja käänsi puheen muihin asioihin.\n\nSaman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana\npäivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti\npuuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään,\n»eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin\nsuuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut\nsinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla\nkyllä tulet toimeen.»\n\nNäistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus\nlähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.\n\nKun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan,\noli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla\nhän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi\nminulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan\nhajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan.\nTuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me\naloimme tuttavallisesti puhella.\n\n»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi\nmieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä\ntaidossa.»\n\n»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen\nRiekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne\nkäy matka?»\n\n»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme\nsiellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»\n\nTuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut\npitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa\narveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.\n\nHeti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut.\nJalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden\nsuksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani\npaljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani\nlenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän,\nsain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea\noli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se\nei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva\nääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen\njoka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin\nolevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen\nneitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään\nylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta\nnyt ajattelin vain Annaa.\n\nKim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja\nkysyi:\n\n»No, ettekö tule?»\n\n»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää\nsaavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.\n\nNäin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä\nvinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä,\nkuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan\ntahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti\nminun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta\nminun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan\nhengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin.\nÄkkiä virkkoi seuralaiseni:\n\n»Nyt tulee hauska alamäki.»\n\nSamassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen\nhävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta\nolimme mekin mäen reunalla.\n\nMinun täytyy tunnustaa, ettei tuo »hauska alamäki» minua lainkaan\nmiellyttänyt. Se oli jyrkkä kuin seinä ja korkea kuin kirkontorni. En\nvoinut käsittää, kuinka ihmiset, joidenka täytyi noudattaa voimassa\nolevaa »painolakia», voivat siinä ollenkaan pystyssä pysyä. Mutta niin\nhe kumminkin tekivät. Vilahdus vaan, ja tuolla he jo alhaalla kiisivät\neteenpäin paljon pienentyneessä koossa. Aivan kääpiöiltä he näyttivät,\nniin korkea oli mäki.\n\nOlin korjaavinani suksiani ja jäin siten viimeiseksi, mutta nyt oli\narmon aika lopussa.\n\n»Hoi, etkö tule jo?» hoilasivat miehet.\n\n»Joutukaa, joutukaa!» huljuttivat naiset.\n\nMinusta näytti mäki tulevan yhä korkeammaksi, kunnes se mielestäni oli\ntodellinen Schreckhorn. Alhaalla olevat ihmiset pienenivät kärpästen\nkokoisiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa siekailla, jos mieli pelastaa\narvonsa. Ummistin silmäni ja hiihdin umpimähkää eteenpäin.\n\nLukijani, oletko koskaan unissasi ollut syöksyvinäsi pohjattomaan\nkuiluun? Siinä tapauksessa voit kuvitella tunteitani, kun nyt yhtäkkiä\nmenetin sekä maaperän jalkaini alla että sukseni ja tunsin olevani\npaljaan ilman varassa. Unessa on kumminkin se etu, että pudottuaan\nlöytää itsensä omassa, lämpimässä vuoteessaan, mutta kun minä tulin\ntajuihini, olin päälläni pohjattomassa kinoksessa. Suu, sieramet,\nsilmät ja korvat olivat täynnä lunta; tukehtumaisillani ponnistelin\npäästäkseni tukalasta asemastani, mutta turhaan, kunnes parikymmentä\nvahvaa kättä tarttui koipiini ja tempasi minut ylös semmoista vauhtia,\nettä aivoni velloutuivat sekaisin.\n\nTuskin olin saanut silmäni auki, kuu huomasin, että olisi ollut parempi\npysyä lumen peitossa. Ympärilläni oli koko seurue: kaikkien kasvoista\nkajasti mitä vilpittömin iloisuus ja harmillista tirskunaa ja hökötystä\nkuului joka haaralta. Tuhat tulimmaista, tuossa aivan edessäni hirnui\nRiekki kuin vanha kyytikoni tallin hajua tuntiessaan, ja häntä säesti\nhopeanheleällä naurullaan Anna, minun Annani! Hänellekin tuotti siis\nonnettomuuteni iloa. Sydämeni tuli surulliseksi.\n\nKun vihdoin olin löytänyt uskottomat sukseni, ja seurue nauranut\ntarpeekseen ja tyhjentänyt kokkapuhevarastonsa, lähdettiin taas\nliikkeelle. Mutta eipä retki enää huviretkellä tuntunut. Oikean jalan\nsuksi kävi yhä vastahakoisemmaksi; tuntui siltä kuin olisi jalkani\nsidottu kiinni satapiikkiseen äkeeseen. Takinkauluksen alle tunkeutunut\nlumi alkoi sulaa ja valui pitkin selkää saappaisiini. Ja väsynyt aloin\nolla kuin koira.\n\nSen lisäksi näytti koko seutu muuttuvan sveitsiläiseksi vuoristoksi.\nTuli mentäväksi alas mäkiä, joihin verraten äskeinen oli kuin mitätön\nmuurahaiskeko. Minkä hornan kattilan pohjaan tuo kirottu Kallio\nlieneekin tehtaansa rakentanut!\n\nTarvinneeko minun kertoakaan, että jokaikisessä mäessä uudistui tuo\näskeinen näytelmä. Vaihtelua oli kumminkin se, että väliin tein ilmassa\nviisi kuperkeikkaa, väliin taas kymmenen, toisin ajoin tulin alas\npäälleni, toisin jaloilleni. Tätä menoa jatkui siksi, kunnes enää yksi\nmäki oli laskettava ja tehtaan savutorvi jo pelastavana majakkana\ntörötti edessäni.- Mutta nytpä täyttyi kärsimyksen kalkki reunojansa\nmyöten.\n\nOlin taaskin jäänyt viimeiseksi mäen päälle ja läksin hiihtämään alas,\njonkinlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä tuumaillen, mikä osa\nruumiistani tällä kertaa saisi pahimmat kolaukset. Kumma kyllä, pää\nsin kaatumatta puoliväliin mäkeä ja luulin jo olevani pelastettu,\nkun yhtäkkiä tunsin kovan nykäyksen ja kuulin omituisen ritisevän\näänen. Olin laskenut kuivan petäjän ohi, ja eräs ulospistävä oksa\nriisti »nimettömistäni» sen osan, jota intiaanit eivät käytä, mutta\njota Euroopassa pidetään vallan välttämättömänä. En kumminkaan heti\nhousuvahinkoani huomannut. Kaatumatta pääsin alas ja aloin jo olla\nhiukan paremmalla tuulella, kun edellinen osa matkan vaivoista oli\npäättynyt. Mutta tuskin olin muiden joukkoon saapunut, kun naiset\nkiljahtaen kaikkosivat kaikkiin ilman suuntiin ja miehet päästivät\nsellaisen naurunrähäkän, että mäet kajahtelivat Pian selvisi minulle\nasianlaita, mutta samassapa oli mittanikin täysi.\n\nSanaakaan sanomatta otin sukset Olalleni ja aloin painaa läheistä taloa\nkohti, jonka portilla näin tuon tutun punaisen kievaripylvään. Toiset\nkyllä koettivat estellä minua, luvaten hankkia minulle lainahousut,\nmutta en ollut heitä kuulevinanikaan. Nöyryytys oli ollut liian katkera.\n\nKievarista otin hevosen kaupunkiin. Tiellä juolahti mieleeni ruveta\nlähemmin tarkastelemaan suksiani, noita kiusankappaleita. Silloin\nhuomasin, että minua kohtaan oli harjoitettu kavalaa koiruutta. Oikean\njalan suksessa oli suuri sälö, joka nähtävästi oli tekemällä tehty, ja\naivan jalansijan kohdalle oli lyöty leveäkantainen rautanaula.\n\n»Ah, Riekki ystäväni», huusin sanomattomasti raivostuneena, »kunpa\nsaisin elää niin kauvan, että ennättäisin näillä hyvillä suksillasi\nselkäsi pehmittää!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana aamuna, hyvin levottomasti nukuttuani heräsin, olin kuin\nnoiduttu kuningas »Tuhannessa ja yhdessä yössä». Ruumiini alaosa ei\ntosin ollut mustaa marmoria, mutta sen sijaan raskasta lyijyä. Ja ennen\niltaa sairastuin vuoteen omaksi. Lääkäri selitti minun vilustuneen; se\nmahtoi tapahtua, kun hikisenä läksin ilman päällysvaatteita ajamaan\nkaupunkiin. Sain ankaran kuumeen, joka pari viikkoa piti minut seinien\nsisäpuolella.\n\nKun terveeksi tultuani jälleen läksin ulos, olivat ensimäiset ihmiset,\njotka kohtasin, Anna ja Riekki — kävellen käsikoukussa! Maailma musteni\nsilmissäni, mutta ponnistaen kaikki tahdonvoimani saatoin kumminkin\nmennä heitä onnittelemaan. Sen muistan, että ääneni oli silloin käheä;\nsanat tahtoivat väkisinkin kurkkuun takertua. Riekin kasvoissa olin\nhuomaavinani jonkinlaisen pahan omantunnon ilmauksen, Anna taas näytti\nkylmältä ja ylpeältä.\n\nRiekki oli osannut käyttää hyväkseen sairauttani. Taitavasti\npannen liikkeelle kaikellaisia keksimiään juttuja, oli hän\npikkukaupunkilaisten herkkäuskoisiin mieliin saanut luoduksi minusta\nkuvan, joka ei suinkaan ollut imarteleva. Varsinkin Annalle oli\nhän kertonut aivan kauheita asioita. Sitä hän ei olisi koskaan\nuskaltanut tehdä, jos olisin jalkeilla ollut. -Ja saatuaan Annan\nmielen käännetyksi minusta, kosi hän — millä menestyksellä, käynee jo\nedellisestä selville.\n\nKohta sen jälkeen loppui viransijaisuuteni, ja iloinen olin, kun pääsin\nlähtemään tuosta kirotusta kaupungista. Silloin päätin myöskin olla\nkoskaan harjoittamatta urheilua, olipa se minkä nimellistä tahansa.\nTähän saakka olen päätökseni pitänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseampia vuosia yllämainittujen tapausten jälkeen satuin matkallani\nsamaan kaupunkiin. »Porvariklubissa» tapasin useita vanhoja\ntuttavia, niiden joukossa Riekin, joka näytti hyvin laihtuneelta ja\nränsistyneeltä. Juteltiin siinä yhtä ja toista, mutta mitä pitemmälle\nilta kului, sitä levottomammaksi tuli Riekki. Vihdoin kellon lyödessä\nkymmenen, kavahti hän pystyyn, sanoi kiireiset jäähyväiset ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen kantapäittensä vilahtavan\novessa.\n\n»Mikä miehelle tuli?» kysyin kummastuneena.\n\nSilloin sain kuulla, että jollei Riekki viimeistään kello 10 ole\nkotona, saa hän Annaltansa kotiripityksen, joka ei ole mikään\nsalarippi, vaan kuuluu kadulle saakka.\n\nKeijukaisesta on tullut syöjätär.\n\nEntäs tuo lujasti raudoitettu kassakaappi? — Kohta häiden jälkeen löi\nRiekin appiukko kintaat pöytään ja tyhjä kassakaappi meni huutokaupassa\n63 markasta 16 pennistä.\n\nOnneton hiihtoretki on siis lopultakin päättynyt minulle onneksi.\n\n\n\n\n»VAHTI».\n\n\nSyyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa\nvanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt\nuseampaan vuoteen.\n\nHän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten\nhän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita\nylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä\noli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä\n»säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän\noli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla\noli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa\nkäytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle\nkomitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen\nhidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä\narmaan eukkonsa syliin.\n\nMinun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan\nylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan\nelämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui\naivan haltioihinsa.\n\n»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen\nmiehen sanoja? Kyllä minä... Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi\nsaat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä\nsinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään\nvastaväitteitä, asia on päätetty!»\n\nEikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin\nhuomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi\njälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän\nheimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan\nhuippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle,\njolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli\ntullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni\ntäytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi,\ninnokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun\nmatka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.\n\nTunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan.\nPortilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira,\njonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti\nhyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja\nminulle.\n\n»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen\nminuun jatkoi:\n\n»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei\nvielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun\nkoira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei\ntahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui\nkoiran luoksensa.\n\n»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman\ntyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella\nisäntävallasta oman koiransa kanssa!»\n\nKoko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen\nepäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se\npiti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan\nlaski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita\nnuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat\npystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei\nkumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva\noli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo\nhiukan noitua tuota valpasta vartijaa.\n\nAivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen\novelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi\nsen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä,\nvarmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen\nroikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla\ntarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo\ntarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja\nsuljin oven.\n\nKun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle\nihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja\naioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä\nloukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka\njo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa\nolostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.\n\nMitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava,\nettä Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja\nsiihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen\neteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta\nseurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan\nhammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin\nhiljalleen ulos.\n\nOlinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki\nylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien\nmakuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua\nheitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin\najan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa,\nsadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen\nomansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin\nkeskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.\n\nVärjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin\näkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi\nhuvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen\nse kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä\nsitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona\nja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole\nerittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi\nmatalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen,\njokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin\nsilmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä\nhuone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja\ntunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein\nepätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin\ntasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan,\njoka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa\npuoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.\n\nHetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen\nhuomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet\nvarsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin\nolevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena\nja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani\nolin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani,\nparrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä\nhyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni\nrunsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä\npahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa\nmaassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.\n\nEnsi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta.\nMutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti\nhuomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun\nkatsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin\nverenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa,\nkunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta\nminua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni\nyöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa,\neikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin\nettä huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset\nvaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani\nhävityksen kauhistuksesta.\n\nIstahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän\nmatoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat\nvähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys\nvoitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille...\n\nKimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan\nhaudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi\ntukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui\nniin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin\nolin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä\nsyöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna\n— ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa,\nyrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan\nonnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen\nseurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti\nselitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein\nuskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni\npian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.\n\nKun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu\ntoinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen\nmandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä\nniellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo\naamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva\nlupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä\nparin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei\nuskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta\nhyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän\nkuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni\nkiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.\n\nKun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko\nsukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas\neikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan\nja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin\nvarmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.\n\nOlimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi\nunohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan\nkanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia\nilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman\nystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä\ntuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen\nkauvan.\n\n»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että\nlähdemme häntä etsimään.»\n\nSamassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni\nmuistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.\n\n»Olisikohan tuo peto...?»\n\nEn uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin\nmelkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin\nsaattoi minua seurata.\n\nHuvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden\nhelinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei\nkuulunut luiskaustakaan.\n\nVavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin\nmieleni ja avasin oven.\n\nOlihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin\nolin peljännyt.\n\nSeljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi\nPekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään\nseisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän,\nmurinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai\nliikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa,\njota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset\nennättäisivät avuksi.\n\nNäky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen\nsuurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun,\njosta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen\nverran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.\n\nHäntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti\nhän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli\nainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan\nunohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin\nolisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee\nvaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä\npyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.\n\nPäivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että\nAnna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon\nja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä\nPekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa\nsulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko\ntapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja,\nalkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi\ntämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana\npäivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt\nniin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja\njäähyväisiksi heilutti häntäänsä...\n\nVahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus\ntulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin\nkernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin\nainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten\nkevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.\n\n\n\n\n»KESÄLAITUMELLE».\n\n\nOnnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se\nvarhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu\nliikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien\ntyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä\nedellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka\nkäy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus\non sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut\ntukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa\neläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä\nluisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet\npuoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista\nniihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut\nlitistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin\nvälissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin\nkiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita\nselviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki\npölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen,\njäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen\nkaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa\ntuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan.\nHelpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies\ntupakaksi.\n\nNiin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan,\njonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä\nedustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä\nnenäliinoja.\n\nOlin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle,\nmielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen\nsärjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa\nmökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia\nvoimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.\n\nNiin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella\nmatkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin\nlähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä\nalulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta\nlukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen\nsaakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle\nanteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan\nnuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja\nylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun\ntakaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut\nmonen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti\nalakynsin.\n\nEnnen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa.\nVälittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen,\njoka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan,\nlauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet,\nsijoitti jäännöksen, _tietysti_ rasvainen puoli alaspäin, uusille\nkesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla\nsen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän\nyhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen\nhyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla,\nolisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta\nneuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi\nnäkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin\nkohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska\nminulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä\nettä takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän\nluultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle\nodottamaan toista junaa.\n\nSitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun,\njohon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta\naukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen\nennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.\n\nSiinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen\nilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m.\nhuvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista\nliene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin\nkirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat\nkellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini,\nmilloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen\nsielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin\npistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai\nosakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.\n\nVihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään\nlähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja\nhänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka\nolivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa\ntoimessa sukivat _minua_ kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs\nvekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään\nkoristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu\nlakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän\naikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon\npari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan\nminulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe\nseuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä\nrauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin\nsuureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa\nhiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.\n\nKuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja\nsamassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä\nasemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä\nmetsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja\naloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.\n\nEräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen\ntaitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan\nnurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.\n\nMuistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä\ntapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan\nKullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut\ntulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista\nruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman\nvierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan\nyli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.\n\nSiellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus.\nMutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella\nmajatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän\nkärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla\nilmoitti, että hevonen oli valjaissa.\n\nOlin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun\nlapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo\nkuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin,\nettä kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee,\nuskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri\nsanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin\n»liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan\nkilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani\nrattailta Kiiskilahden laivasillalle.\n\nSiitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen\nhöyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen\ntunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla»\non oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut\nyli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin\n»kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.\n\n»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan\njäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin\nsatamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen\nsarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka\nvarmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei\nvoinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.\n\nTämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä\nolevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä\noli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista\nitseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin\nsiinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet\nhuuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka\noli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla\nsanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen\nvaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi\nminut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän\närjynnän:\n\n»Enkö minä sanonut sinulle ramoot, ja sinä musta p:le panit pakkia!»\n\nPäästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus\nlaiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni»,\nkasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen\nkämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli\npistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä\npureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi\nhän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin\nvähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta\nkohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin\nhevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden\njoukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon\nmahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet\nlykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja\nläksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan\nkannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että\nolisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.\n\nTämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa\nvauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain\nsoutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani\npäähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni\noli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä\nkauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä\nHopealahden pohjaan.\n\nSiinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi\nsiisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla\nlausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä\nlähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen\nkilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni\nvienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin\nvanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan\nsilmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että\nmeistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin\nhänen ojennettuun käteensä.\n\n\n\n\nSUSI LAMMASTEN VAATTEISSA.\n\nMuistelma reserviajoilta.\n\n\nOli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n\nreservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi\nilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin\nedustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat\ntoisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä\nkantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä\nesiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva\nlaulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista\nja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista\nmusiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja\nesitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien\nviimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat\nviimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.\n\nTätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta\njokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät,\nkomensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä\nmiekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin\nsileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen\nkorvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys.\n»Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta\nmaahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää\nviimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii\nsiinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin,\nkunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan\naateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen\ntalon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.\n\nJoukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi\nvarata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot\nja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta.\nNäin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat\nkieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä\nvastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät\nvoisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.\n\nNiiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin\nrautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti\nAntinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114»,\nja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat\nkömpineet päivänvaloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen\nplutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu\nvielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo\nhänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä\nplutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista;\nyhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset\npidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan\nsyötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin\nperinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se\naliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä\n»makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa\nmenettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa\nilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai\naina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja\npohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».\n\nN:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento\nalkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona\nkylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita\nkievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi\nkohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui\npöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi,\nkäsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran\nyritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet\nneljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin\nkuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä\nalentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta\nvastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden\nvaralle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä\ntulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin\nviidennessä plutoonassa.\n\nKolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden\nmuassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto\nhänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo\noli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut\nlähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan\nsuutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä\nsunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää».\nHän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja\npurkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli\npäättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.\n\nSuutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä\ntalossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän,\nmutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä\nkasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään\noli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.\n\nAntti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin\nlausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:\n\n»Nyt täytyy taas kohta lähteä iltahuutoon, muuten, piru perii.»\n\n»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut\nunien maailmassa.\n\n»Iltahuutoon täytyy... kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat\ntaas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut\ntanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi\nmieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa\nhuomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka\nniinkuin kourassa.»\n\nAntti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi\nyhä kankeammaksi.\n\nMutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä\njuolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä\nhoukuttelevampana.\n\n»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin\ntieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja\nluudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät\nainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»\n\n»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta\npentele, mitäs noille ruunun vaatteille...? Siitä tulee sama kuin\nvarkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit\nkiinni.»\n\nTämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta\näkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä\nja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio\ntilaisuus käsissä.\n\n»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä\nminun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin.\nMinä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin\nsunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut,\nvarsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja\njos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni,\njos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä\nmelu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet\njo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta\nja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan\ntoiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»\n\n»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa\npitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»\n\nYstävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin\nheidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia\nei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu,\npullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut,\nsuutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti\njäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä\naikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa\nvarten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa\ntakaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat\nlomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.\n\nÄkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin,\nettä tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua\nn:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit\nriensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta.\nMutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä\nja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän\nvakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja\nhaukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään\ntunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa\nja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti\ntunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja\nnyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja\nmihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.\n\nTästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle.\nKapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten\nviemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.\n\nSiellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt\nja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni\nuhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen\nrohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta\njaksain koko jutun.\n\n»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon\ntoisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta\nmitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä\narvelee vänrikki?»\n\n»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi\nvänrikki.\n\n»Tapahtukoon niin», sanoi kapteeni.\n\nHetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli\nulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi\npitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies,\nkiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan,\nloikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja\npääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa\nampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä\nseisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti\nkiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.\n\nMutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen\nmainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa\nottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia\nyltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin\navulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle\nepäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin\nkeskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä\ntallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli\nmustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet.\nNaiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin\nsäädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja\nkokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin\njyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta\npalaava sotapäällikkö.\n\nPimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä\nsotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa\npitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka\npäässyt hänen mielestään haihtumaan.\n\nSeuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan,\nsillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä,\nmiten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.\n\n\n\n\nMÄTÄKUULLA.\n\n\nMätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan\näänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin\nkoko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo.\nPäätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä,\nmutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään\nja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen\nkuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan.\nAputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen\nloikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja\n»ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta\noli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen\nkoronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan\neräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli\njalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan\nlasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.\n\nPäätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää\npääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan\nuneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli\nse kylläkin lupaava. Se kuului:\n\n »Suosikkijärjestelmääkö?»\n\n Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin\n rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat\n ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena\n on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa.\n Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari\n virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta\n kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä.\n Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana.\n rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»\n\nTässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko\njäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.\n\nHetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului\naskeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri,\nkirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin»\ntarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan\nja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella\nmonivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.\n\nKolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean\nkatseen.\n\n»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua\nraatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»\n\n»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään.\n»Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on\nmahdotonta.»\n\n»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet\nolutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella,\nurkkia...»\n\n»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut.\nKunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen\nakkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat\nkiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja\ntorkkuu.»\n\n»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia,\npaikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko\nlehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»\n\n»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin\nettemme siitäkään saa uutista.»\n\n»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan\npysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille.\nMutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa\nmaalauttamista?»\n\n»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut\nkaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»\n\n»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan,\nsillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen\nviedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»\n\n»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei\nKaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden\nhumalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton\nkurkku.»\n\n»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet\noikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja,\npannen lakin päähänsä.\n\n»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa\njuoksupojan kanssa!»\n\n»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat\nnekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun\neivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista\ntappelu- tai murhajuttua!»\n\nTämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään.\nToimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin\npostia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.\n\nSillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin\npääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää\nalkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle\nja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi\nkeittää kokoon uutisen.\n\nSaalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan\noli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli\nkasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa,\nettä löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien\nhalkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi\ntuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin\nlehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut\npumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan\ntoimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.\n\nMutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä.\nTalosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa\nparkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli\npäätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma\ntai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»\n\nHän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen\nmietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti\nkeittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.\n\nKeittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla\njokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon\nympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen\nhuuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin\nsoimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin\npoissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita\nmielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.\n\n»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu\nsenverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.\n\nNyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen,\npeitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut\nolivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.\n\n»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla\näänellä.\n\n»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa\ninhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta\nlopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se\ntapahtui?» kysyi hän innokkaasti.\n\nNytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja\nkukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja\noli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen\npauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä,\nkirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville\nseuraavat asianhaarat:\n\nSutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt\nkotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli\nhän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti\nviinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika\najoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli\nhänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun\ntarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla\npullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut\ntai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat\nmuutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä\netsimään.\n\nTällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut\nesiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri\nkun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia\nsanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa,\n»tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt\nja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät\nveloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui\nhän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset\nkustantaa!»\n\nPäätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos\ntoistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui,\nsotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen\nhermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen\nmielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että\n»Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset»\nvaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.\n\n»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut\nenemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja\nalkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän\nkatsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että\n»Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa\nseisovaa hiilihankoa.\n\nHän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä\nolevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta,\nja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän\nsaada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet\nantaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän\nsuoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen\nleskestään.\n\nSieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri\nällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle\nselvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että\noitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja\nvirkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.\n\nMutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken\nkuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:\n\n — »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista\n käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina\n jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on\n eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman\n itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan\n hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan\n helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on\n toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen\n ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa),\n jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä\n sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme,\n voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo\n mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä\n kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»\n\n»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja\ntyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä\nyhteen, jopa kahteenkin numeroon.»\n\nMyöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja\nklubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä\ntuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla.\n»Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut\nnimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan\ntahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki,\nmihin hän täydellä todella ryhtyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu\nepäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.\n\nHän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen\nkenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan\nkallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten\nkoko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen\nruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua\nheräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.\n\nMitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt\nsalaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti\nsovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi sanomalehtipoika samana\naamuna ilmestyneen »Isänmaan Pylvään».\n\nSutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut,\n»työskentelevän näyttelyn», avasi koneentapaisesti lehden ja loi\nverestävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hyppäsi hän karkeasti\nkiroten pystyyn ja näytti siltä kuin olisi haistanut kymmenkertaisesti\nväkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi\nhän kiljuen tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien\nkuuluisassa päällikössä Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä suurinta\nmyötätuntoisuutta.\n\nMutta sitten tempasi hän kouraansa, tukevan sauvan ja ryntäsi ulos\nkadulle, jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käsiinsä,\njatkamaan kiljuntaa ja tanssia.\n\nItse elävän paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut\nherättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Sutisen:\nKaksi ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin,\nmuut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas\npoliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Sutinen\nei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin\neteenpäin. Vihdoin saapui hän »Isänmaan Pylvään» toimituspaikan luo ja\nryntäsi tuulispäänä sisälle.\n\nMinuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät\nja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja\nkirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken\nkuluttua näkivät paikalle kokoontuneet ihmiset, kuinka toimitushuoneen\nmolemmat akkunat aukesivat ja toisesta hyppäsi ulos päätoimittaja,\ntoisesta toimitussihteeri, jotka hirveätä vauhtia, lakitta päin\nvilkkasivat kadun yli, kadoten »seuraklubin» suojelevien »muurien»\nsisäpuolelle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuivalan raastuvanoikeudessa on sittemmin ollut vireillä kaksi juttua.\nToinen on kunnianloukkausjuttu, jonka maalarimestari Samuli Sutinen\nomasta ja vaimonsa puolesta on nostanut »Isänmaan Pylvään» toimitusta\nvastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Sutista\nvastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, pahoinpitelystä,\nkiroilemisesta, haukkumisesta ja huonekalujen särkemisestä. Jutut\neivät vielä liene päättyneet alioikeudessakaan, puhumatta sitten\nhovioikeudesta ja senaatista.\n\nMutta uutinen Sutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen\nlehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat\nviinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen\nsittemmin peruutettiin, ei Sutisen maine siitä suurestikaan parantunut\n— enemmän kuin Sutinen itsekään, joka yhä vielä, palvelee vanhoja\npenaattejansa.\n\n\n\n\nEREHDYS.\n\n\nMattilan isäntä käveli äkeissään edestakaisin huoneessaan. Tupakkamälli\nhänen suussaan kierähteli kiivaasti toisesta suupielestä toiseen, ja\nruskeat täplät, joita ilmestyi lattialle kuin sieniä sateen jälkeen,\nilmaisivat isännän sekä mielen että syljen olevan kuohuksissa.\n\nSyytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio,\noli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli\nkaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli\nhän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa\nsellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa,\nmutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella\nhänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi\ntahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi\nasian perille.\n\nHän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä\nkuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen\nja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen\nhuuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma\nja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin\nvietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä\nhyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta\nonneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita\nihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja\nasia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja\nkuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi,\nettä hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun\ntärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo\nasia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten,\nettä Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan\nluokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa,\nja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi —\nMattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä,\nsuuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi\niloisesti hyräillen menemään tupaan.\n\nTätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti\nedestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen\najatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon\nrenkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon\nkanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit:\nmyötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon\ntilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli\ntosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan\nhän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä\npuheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona.\nJa nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun,\njolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä\nleikistä oli tuleva pikainen loppu!\n\n»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen,\n»tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne\noppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu\nMikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»\n\nMattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä\nsisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti\nhänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää\ntyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen\nsijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle\nkunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska\najaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten\nHilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä\nhalmeilla.\n\nTämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli\nhyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä\nsiis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä\nolikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta\nmitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään\nhieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä\najoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli\nollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli\nedellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan,\n»tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia\ntilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit\nrankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt\nkammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly\npyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan,\ntuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta\nkaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.\n\nHänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta\nnäkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen,\nja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka\npolviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.\n\nJaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-,\nkolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen\ntuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan\n»sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea\ntalosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä\nvihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni\nkihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat\nolivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut\noikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.\n\n»Mitä sulia on asiana?» ärähti Jaska, näyttäen siltä kuin olisi miehen\nsyönyt ja toista tekisi mieli.\n\n»Eipä mitään erinomaista, isäntä kulta», vastasi Kulku-Kaisa lipevästi,\nastuen lähemmäksi ja hieroen käsiänsä. »Käväisin tässä juuri\nMattilassa... ylpeätä isäntäväkeä... ei istumaankaan käsketty...»\n\n»Hittoako se minua liikuttaa?» tiuskasi Jaska. »Laita luusi tuonne\ntuvan puolelle, en minä viitsi sinun lörpötyksiä kuunnella.»\n\n»No, no, älkää nyt kiivastuko, isäntä kulta, menen heti... Siellä näin\nHilmankin... puheli sulhasensa kanssa... oikein suuta antoivat, he,\nhe, hee... Sanovathan ne teidänkin ajatelleen... mutta ei taida olla\nperää...»\n\n»Sulhasensa? Mitä sanot?» huusi Jaska, hypähtäen seisaalleen.\n\n»Niin, teidän renki-Mikon kanssa...» Ja nyt pääsi Kulku-Kaisan kieli\nvalloilleen. Hän kertoi, kuinka hän tänä aamuna Mattilaan tullessaan\noli kuullut ääniä halkovajan takaa, hiipinyt lähemmäksi ja nähnyt ja\nkuullut kaikki. Koska hän oli kuullut, että Alatalon isännällä oli\naikeena kosia Hilmaa, oli hän rientänyt kertomaan asiasta, jotta isäntä\nvoisi menetellä asianhaarain mukaan.\n\nKaisalla oli vihan kaunaa sekä Hilmaa että Mikkoa kohtaan, jotka\nkumpikin olivat hänelle monta kertaa osottaneet ylenkatsettansa, ja\nhän näki nyt salaisella vahingonilolla, kuinka Alatalon kasvoille\nnousi ankara vihan puna. »Nytpä olen keittänyt teille kuuman keiton»,\najatteli hän, hykertäen käsiänsä.\n\nJaska käveli kotvasen aikaa edestakaisin. Sitten pysähtyi hän äkkiä\nKaisan eteen ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa. »Pane nyt\nmieleesi, mitä sanon», lausui hän ankaralla äänellä. »Tässä on sinulle\nviisi markkaa siitä, että- tulit asian ilmoittamaan. Mutta, auta\narmias, jos siitä kenellekään muulle hiiskut sanaakaan Silloin on sinun\nparas korjata luusi näiltä mailta. Tyttö ja talo on luvattu minulle,\nenkä suinkaan aio väistyä jonkun renkirahjuksen tieltä. Jo tänä päivänä\nsaa Mikko lähtöpassin talosta.»\n\nKaisa lupasi pyhästi olla virkkamatta kenellekään asiasta. Nöyrästi\nkiitellen läksi hän sitten tiehensä, ilkeä hymy huulillaan.\n\nYksin jäätyään kiroili ja räiski Jaska hetken aikaa itsekseen. Se häntä\nvarsinkin sapetti, että hänen oma renkinsä oli uskaltanut lähennellä\ntyttöä, jota hän piti melkein morsiamenaan. Hilman kanssa ei hän tosin\nvielä ollut suoranaisesti puhunut asiasta, mutta olihan hänellä isän\nsuostumus. »Ehkäpä ei Hilma ole luullut minulla olevan todellisia\naikeita», ajatteli hän sitten, »olisihan mahdotonta, että hän siinä\ntapauksessa Mikosta huolisi. Kaiketi hän vaan Mikon kanssa ilvehtii.\nKaisa kyllä kertoi suutelemisesta, mutta hiisi tiesi, vaikka ämmä\nolisi valehdellut. Eihän se ensi kertaa olisi... Ahaa, nytpä tiedän!\nAsetun vahtimaan rannalle, jossa Kaisa sanoi heidän päättäneen tavata\ntoisensa tänä iltana. Jos asiassa on perää, erotan Mikon jollakin\ntekosyyllä palveluksestani. Mattilan kanssa saamme sitten kyllä Hilman\ntaivutetuksi.»\n\nTämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei\nosaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen\naikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta,\nja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli\nsiihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta»\nkolkuttavalle kohmelolleen.\n\nIllan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä\n»tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan\nasettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja\nHilman ilmestymistä näyttämölle.\n\n»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän\npäätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia\npalkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa\nsotkemaan.\n\nMikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo\nsiellä, vetelä täällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan pimetessä sanoi Mattila tyttärelleen:\n\n»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä\nkuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita\ntoimitettava.»\n\n»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla\nei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»\n\n»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja\nHilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai\nturhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli\nsunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.\n\nHilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten\nmenemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan,\nmutta jätti sen kumminkin ottamatta.\n\n»Siitä voi jäädä rumia jälkiä», tuumaili hän. »Ja pystynhän minä toki\nilman asettakin yhden miehen pieksemään.»\n\nIlta oli pimeä, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut. Rantaan tultuaan\npysähtyi Mattila ja kuunteli. Aluksi hän ei kuullut muuta kuin aaltojen\nloisketta ja tuulen suhinaa, puissa. Mutta äkkiä säpsähti hän. Talaan\ntakaa kuului aivastus. »Vai siellä olet, veijari!» ajatteli Mattila,\nja hiljaa kuin kissa hiipi hän lähemmäksi. Juuri kuin hän tuli talaan\nnurkalle, seisoi miehen haamu kuin maasta kasvaneena hänen edessään.\n\nNyt oli hetki tullut. Nuolen nopeudella lensi Mattilan vasen käsi\nhaamun kaulukseen, ja oikea käsi kohosi tulista iskua varten.\n\nMutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla\nkummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti\nkeikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa\nsilmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta\npyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen\npäällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi\njoutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.\n\nMutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä\neloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti\nhuudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa\nalkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen\nvimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen\nkaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka\nankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan\ntakinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa\nmenetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan\nmeni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui\ntuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja\nja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat\ntappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä.\nTiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi\nhurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle\nrantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa\nkiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit\njääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja\nryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.\n\n»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan\nvastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.\n\n»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila\nällistyneenä.\n\n»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen\nkorvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.\n\n»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila,\njonka hampaat alkoivat pahasti kalista.\n\n»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini\nsyliin. Mutta sinä...»\n\n»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun\ntytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi\nkiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta\njäykistyä.\n\n»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!»\nhuusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen\npainamaan kotiansa kohti.\n\nHeidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se\noli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten\nhuomaamatta häntä pimeässä.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle.\n»Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri\naskel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin\nluulenpa voittavani pelin.»\n\nArvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän\niloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.\n\nKotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin.\nHän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin\npaksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet\nriippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli\nluultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan\nkohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!»\nmutisi hän hammasta purren.\n\nSamassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen\nvaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut\nAlatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa\nAlatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.\n\nTämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet\nyltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta\npakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta\ntukkanuotasta ja tappelusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän\nkamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle\nkertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.\n\nSitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin\noli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta\nkuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku\nperinnön. Ja se naula veti.\n\nKun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan,\njoka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos\nnaamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.\n\n»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.\n\n»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.\n\n»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi\nkamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän\nsen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.\n\n\n\n\nARVOSTELU.\n\n\nKuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa\nuurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista\n104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä\nvakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä\nympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan,\nrikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria\njo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen\nsiivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta\nhau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin\nkovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut\nsen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään,\nja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä\n»avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen\nenempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki\npahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä\npoimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset.\nHän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten\nhuomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen\nkyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista\nKatinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.\n\nPäätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen\nodottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä\nylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän\nrennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.\n\n»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt\nhyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista?\nValtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman\npianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin\nnäytäntö. Tosinhan _Tuukkalan tappelu_ on jo ennen näytelty kappale,\nmutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla,\nnäyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne\nlähettäisimme?»\n\nToimitussihteeri mietti.\n\n»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran,\neikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti\nhänelle piletin.»\n\n»Lähetä samalla ohjelma, niin ei hänen tarvitse sitä teatterissa ostaa.»\n\nToimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun,\njossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä\nmuutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin\nesiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin\nmääräpaikkaansa.\n\nKun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin\ntahollensa.\n\nKellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja\nlaati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä\nmuutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille,\nja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja\nköykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa\nja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta,\nennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan\nmusikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.\n\nKun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli\nluotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän\ntyöstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle\nmääräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta\nlähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen\nmielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun\ntoimitussihteerin kirje saapui.\n\nHän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten\nulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin,\nmutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä\nhävisi lähimmän kadunkulman taakse.\n\nHän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa\nmuisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä,\noli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.\n\nSiinähän oli miestä tarpeeksi.\n\n»Nytpä sattui hyvin», sanoi hän huoneeseen päästyään serkulleen.\n»Tässä saat ilmaiseksi piletin, vieläpä ohjelmankin. Sinun tulee vain\nnäytännöstä kirjoittaa muutama rivi 'Isänmaan Pylväälle'. Jollet tahdo\nkirjoittaa, niin käy suullisesti kertomassa, kyllähän toimittajat\nsitten laittavat valmista.»\n\n»No, en minäkään niin aivan härkämies ole näissä asioissa. Kun meidän\nkylässä näyteltiin 'Paavon kelloja' ja 'Pullanpyörittäjäin kokousta',\nkirjoitin siitä pitkän jutun, vaikkei siitä lehteen tullut kuin alusta\nmuutamia rivejä: mihinkä lienevät lopun hukanneet.»\n\n»Sitä parempi. Hyvästi nyt, minun täytyy lähteä. Jos tulet aikaisemmin\nkotia kuin minä, niin pane avain naulaan ulkopuolelle.»\n\nHän meni, ja kohta sen jälkeen läksi Kalle astumaan teatteriin. Hän\ntunsi rinnassaan hivelevää ylpeyttä; olihan hän nyt oikein »viran\npuolesta» sanomalehtimies. Siitäkös kelpasi kehuskella siellä kotikylän\nnuorisoseurassa! Ja yhä enemmän hänen itsetuntonsa kohosi, kun hänet\nteatterissa johdettiin istumaan ensi rivissä olevaan nojatuoliin.\n\nMutta oikullinen kohtalo oli saattanut erään teatterin jäsenistä\näkkiä sairastumaan, jonka vuoksi oli ollut pakko muuttaa ohjelmaa ja\n»Tuukkalan tappelun» sijasta ottaa näyteltäväksi »Nummisuutarit». Mutta\nsiitä ei. Kalle tiennyt mitään. Eikä hän koskaan ollut lukenut Kiven\nteoksia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä kahtatoista käydessä tuli Kalle toimituspaikkaan, jossa unelias\noikolukija-neiti hänelle neuvoi kynän ja paperia. Ja etsittyään pari\nvanhaa teatteriarvostelua »malliksi», alkoi hän raapustaa sellaisella\nvoimalla paperille, että viereisessä huoneessa torkkuva neiti alkoi\nnähdä levottomia unia.\n\nJommoisenkin ajan kiduttua sai Kalle kykityksensä valmiiksi. Kun se\nsitten korehtuurina palasi, pudisteli neiti päätänsä. Mutta häntä\noli niin usein ja niin ankarasti käsketty tarkkaan noudattamaan\nkäsikirjoitusta, ettei hän katsonut voivansa ryhtyä asiassa mihinkään\ntoimenpiteisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla virui päätoimittaja vielä vuoteellaan, kun aamukahvin mukana\ntuotiin »Isänmaan Pylvään» tuoreutta uhkuva numero. Tällainen aamu —\nniitä sattui kuten jo on mainittu, 104 kertaa vuodessa — oli hänelle\naina suuri nautinnon hetki.\n\nHän asettui mukavaan asentoon, avasi lehden ja alkoi sitä silmäillä.\n»Pulskan näköinen lehti taaskin», mutisi hän ja nyökäytti hyväksyvästi\npäätään. Hän hymyili lukiessaan omaa pääkirjoitustaan ja myhähti\narmollisesti Kilkuttajan kuritukselle. Mutta kun hän oli ehtinyt\notsakkeeseen »Teatteri», saivat hänen kasvonsa äkkiä lammasmaisen\nilmeen ja hänen silmänsä kävivät ympyriäisiksi kuin huuhkaimen. Mitä\ntämä oli? Kuka oli tuollaista roskaa, uskaltanut painaa hänen lehteensä?\n\nHän hypähti niin rajusti vuoteeltaan, että kahvikupit helisten vierivät\nalas pöydältä. Sitten hieroi hän oikein voiman takaa silmiänsä, luullen\neilisiltaisen »virkistyksen» kenties niissä kummittelevan. Mutta siitä\nei ollut apua. Lehdessä oli kuin olikin mustalla valkealle painettuna\nseuraava pätkä:\n\n »— Teatteri. Maaseututeatteri näytteli eilen G. von Numeroin kuuluisan\n Tuukkalan tappelun hyvällä menestyksellä. Kappaletta ei kuitenkaan\n luullakseni näytelty alkuperäisessä muodossaan, päättäen siitä, että\n henkilöt siinä esiintyvät aivan toisilla nimillä kuin ohjelmassa ja\n on heitä paljon vähemmän. Sen vuoksi olikin vähän vaikeata kappaleen\n menoa seurata. Sen olisi voinut helposti auttaa painattamalla myöskin\n nuo uudet nimet ohjelmaan, vaikkapa sulkumerkkien sisään. Muuten\n on muodostelussa mielestämme menty liian pitkälle. Kaiketi ei ole\n tahdottu loukata katsojain uskonnollisia tunteita, ja sen vuoksi\n poistettu kaikki pakanallisuus, vieläpä pakanalliset nimetkin, mutta\n tarpeetonta on sentään kappaleissa tuoda esiin kristillisen kirkon\n kanttori, puhua kirkon tervaamisesta ja muista kirkollisista menoista\n j.n.e. Oudolta tuntuu myöskin puhe Turkin valtakunnasta, ruudista\n y.m., joista Tuukkalan tappelun aikoihin tuskin vielä oli tietoa.\n Puvutkin olivat kovin uudenaikaiset, mutta se kai riippui teatterin\n vähistä varoista. Muuten emme voi käsittää, miksi kappaleelle on\n annettu nimeksi Tuukkalan tappelu. Ainoa tappelu, joka kappaleessa\n nähdään, on Eskon ja Teemun paininheitto ja se tapahtui Hätylän\n kylässä. Oikeampi nimitys siis olisi 'Hätylän tappelu'.\n\n Näytteleminen sujui oivallisesti, kuten tottuneilta näyttelijöiltä\n sopi odottaakin.»\n\nTämän merkillisen nerontuotteen luettuansa vaipui päätoimittaja aivan\nhervottomana tuolille.\n\n»Mikä häväistys, mikä kauhea skandaali!» ähkyi hän, luullen\npakahtuvansa kahtia.\n\nHänen silmäinsä edessä tanssi ylös ja alas punaisia pilkkuja; ne\nsuurenivat, tulivat lähemmäksi ja muodostuivat irvisteleviksi\nnaamoiksi, kunnes kaupungin kaikki lukutaitoiset asukkaat, ystävät ja\nvihamiehet siinä hyppelivät ylös ja alas, kuin surviaisparvi veden\npinnalla auringon laskiessa, ja jokaisen suu oli iloisessa irvessä...\n\nSitä päivää, joka nyt seurasi, muistelivat kauvan kauhistuksella\nJoonas Jalkanen ja hänen serkkunsa Kalle, joidenka luo julmistunut\npäätoimittaja ilmestyi, kun nämä vielä vetelivät viattomuuden unta.\nKalle, jonka syyllisyys kohta tuli ilmi, sai mukaansa kotimatkalle\nsellaisen lauman »nautoja», »pässejä» ja muita hyödyllisiä kotieläimiä,\nettä niillä olisi voinut perustaa oivallisen karjatalouden.\n\nVieläpä yritti päätoimittaja purkaa kiukkuansa korehtuurineidillekin,\nmutta yritys päättyi — onnellisesti vaiko onnettomasti, sen tietänee\nhän itse parhaiten. Neiti näytti niin päivän selvästi toteen\nsyyttömyytensä, että päätoimittaja, joka itse asiassa on ritarillinen\nmies, katsoi velvollisuudekseen käydä seuraavana päivänä häneltä\npyytämässä anteeksi kiivauttaan. Palattuaan tältä Kanossan-retkeltään\noli hän usein ajatuksiinsa vaipuneena ja hänen kuultiin mutisevan:\n»Ei ollenkaan hullumpi tyttö, ei ollenkaan hullumpi!» Kun vakavassa\nvanhassapojassa alkaa näkyä tällaisia oireita, on hän tavallisesti\nmennyttä miestä. Niin kävi nytkin. Puoli vuotta myöhemmin perusti\npäätoimittaja oman talouden, ja pahat kielet väittävät, että vaikka hän\nonkin päätoimittaja, ei hän kumminkaan ole vaimonsa pää.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LAUKAUKSENI.\n\n\nSiitä saakka, kun Nimrod-vainaja, »suuri metsästäjä Herran\nedessä» kivipäisillä nuolillaan koetteli mammut-eläinten turkin\nkestävyyttä Aasian vuorenrotkoissa, meidän päiviimme asti, jolloin\nsunnuntaimetsästäjäin jumalaton suku aika ajoin tekee laajat\nmaa-alat yhtä hengenvaarallisiksi kuin Waterloon tappelukenttä oli\naikoinaan, kylväen kilottain haulia puiden ja pensaiden sekaan, ovat\nolot suuresti muuttuneet metsästyksen alalla. Yhdestä Nimrodista\non sukeutunut lukemattomia, mutta mammut-eläimistä löytyy jälellä\nvain muutamia jykeviä luita eräissä museoissa; saapa nykyään\nkiittää onneansa, jos päivän tallusteltuaan saa konttiinsa edes\njonkun vaivaisen jänisreuhkanan. Mutta into se pysyy entisellään.\nRauhoitusajan viimeisenä iltana sonnustelevat aina tuhannet sekä arki-\nettä sunnuntaimetsästäjät lanteitaan, lähteäkseen seuraavana aamuna\nurostöihin, joista, ainakin mitä jälkimäisiin tulee, suuri osa palaa\ntakaisin kontti tyhjänä, kohmelo kallossa, vaatteet revittyinä ja,\nparhaimmassa tapauksessa, ruumiin lihakkaimmassa osassa joku tusina\nhauleja, muistona jonkun hyvän ystävän ampumataidosta. No, kaikki nämä\nvauriot ovat korjattavissa, myöskin viimeksi mainittu, sillä ainahan\non saatavissa joku verenhimoinen lääketieteen harjoittelija, joka\npirullisella ilolla kaivaa haulit esille, uhrin harjoitellessa itseään\nretoriikassa, jonka harjoituksen tuloksia ei juuri sovi paperille panna.\n\nEnpä olisi mies enkä mikään, jollei minunkin osalleni olisi tullut\nkipinä Nimrod-vainajan jaloa henkeä. Ja tämä kipinä alkoi jo hyvin\naikaisin kyteä. Kun olin ehtinyt siihen ikään, jolloin James Fenimore\nCooperin »Nahkasukka»-romaanit arveluttavassa määrässä alkoivat\nkilpailla Cornelius Nepoksen kanssa, tuottaen ihailijoilleen katkeria\nkärsimyksiä laiskanläksyjen y.m. muodossa (joihin usein varmemmaksi\nvakuudeksi kotona liitettiin pienet pieksijäiset), oli tämä kipinä jo\nalkanut kohdistaa säteensä erääseen päämaaliin. Tämä päämaali oli isäni\nhuoneen seinällä riippuva pyssy.\n\nSe olikin tuliluikku, jota ei jalon »Nahkasukankaan» olisi tarvinnut\nhävetä. Se oli luodikko, noin kolmen kyynärän pituinen ja ainakin\npuolta raskaampi kuin Berdanin kivääri, jota myöhemmin sain pölyssä\nja paahteessa tarpeekseni keikutella Tuusulan »kuuluisassa ja hirveän\nsuuressa» komppaniassa. Isäni piti pyssyä suuressa arvossa. Hän oli\ntässä suhteessa »rutivanhoillinen» eikä suvainnut ollenkaan niitä\nuudenaikaisia haulipyssyjä, joita hän ylenkatseellisesti sanoi\nkuularuiskuiksi. »Kun täytät viisitoista vuotta», sanoi hän minulle,\n»saat tästä pyssyn, eläkä koskaan vaihda sitä mihinkään haulirämään,\nsillä parempaa pyssyä ei ole koko maailmassa.» Ja minä odotin\ntietysti mainittua ikäkautta kuin päivän nousua. Mutta sormiani alkoi\nyhä enemmän kihelmöidä pyssyä katsellessani, ja noin vuotta ennen\nmääräaikaa tuo kihelmöiminen sai aikaan »traagi-komedian» alku- ja\nloppunäytöksineen, joista varsinkin viimeksimainittu oli päähenkilölle\nikävänpuoleista laatua.\n\nEräänä kesäpäivänä käyskenteli isäni pyssyineen pihalla aikoen kurittaa\nvanhaa, hävyttömän näköistä varista, joka silmäänpistävällä tavalla\noli osottautunut pihalla olevien kananpoikasten ihailijaksi. Mutta\nvaris ei jäänytkään kuritusta odottamaan, vaan otti siivet selkäänsä ja\npakeni läheiseen metsään, jossa se kovaäänisesti kuului tovereilleen\nkehuskelevan, minkälaisesta vaarasta se oli pelastunut, isä-ukko\npalasi nyrpeillä nenin huoneeseen ja pani pyssyn loukkoon vastaisuuden\nvaraksi. Sitten otti hän olalleen muutamia ongenvapoja ja läksi\njärvelle ongelle. — Se oli alkunäytös.\n\nTietysti varis, kun huomasi vaaran menneen ohi, palasi takaisin hyville\npaistipaikoille, toipa vielä kymmenkunta toveriakin mukanaan. Koko\njoukko asettui riihen katolle pitämään sotaneuvottelua ja vaanimaan,\neivätkö herkulliset kananpojat tulisi näkyviin. Silloin iski päähäni\nuljas tuuma: mitähän, jos minä...? Loukossa oli ladattu pyssy, isä oli\nongella, muu talonväki missä lie ollutkaan. Pihalla ei näkynyt muita\nkuin vanha, umpikuuro ruotilaisäijä, joka veteli jyriseviä hirsiä\npäivän paisteessa tuvan seinustalla. Tilaisuus oli mainio.\n\nTuumasta toimeen. Sieppasin pyssyn käteeni ja hiivin pihalle. Varikset\nriihen katolla jatkoivat keskusteluaan; heistä minun vähäpätöinen\npersoonani ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta. »Odottakaahan, sen\nriivatut!» mutisin minä ja aloin hiiviskellä lähemmäksi. Mutta se oli\nhiukan ohdakkeista kulkua. Kun kahnustelin pitkin tallin vastapunattua\nseinää, saivat vaatteeni kaikellaisia ylimääräisiä koristuksia ja\nesiinpistävä naula piti omanaan kappaleen housuistani. Sitten pujahdin\nsyvään ojaan, mutta kun olin siellä muutaman sylen ryöminyt eteenpäin,\nhuomasin hyvinkin »kouriin tuntuvista» merkeistä, että siellä äskettäin\noli kävellyt lehmiä. Vihdoin pääsin erääseen aidan nurkkaukseen,\njosta minun nyt piti variksille näyttää, mitä heidän rauhaansa sopi.\nNe istuivat vielä rauhallisesti paikoillaan, lainkaan aavistamatta\nuhkaavaa vaaraa.\n\nKuten jo sanoin, oli pyssy suunnattoman raskas. Ensi yrityksillä\nen saanut sitä lainkaan haluttuun asemaan, vaan pyrki sen suu yhä\npainumaan maa-emoa kohti. Lopuksi, kun hammasta purren ponnistin kaikki\nvoimani, sain sen mielestäni suunnatuksi jokseenkin variksia kohti ja,\nummistaen silmäni, painoin liipasinta.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä tanssi silmieni edessä kymmenkunta\naurinkoa ja tuhansia tähtiä. Oikea olkapääni tuntui irtautuvan\nruumiista ja kieleni joutui pahaan »välikäteen» hammaskarsinassani,\njossa muuten tapahtui pieni, harvennus. Kun jälleen tulin tajuihini,\nhuomasin kuppuroivani selälläni polttavissa nokkosissa, tallukat\ntaivasta kohti. Varikset olivat kadonneet ja kuuluivat juuri metsässä\nmuutamien harakoiden säestäminä virittävän »Te deumia».\n\nNolona tassuttelin takaisin kotiini. Korviani ja käsiäni kihelmöivät\nnokkosten polttamat, olkapäätäni pakotti, kieltäni kirveli,\nleukaluitani särki ja oikea poskeni alkoi vähitellen ajettua\nsimpulaksi. Ja omatunto piti aika pauhua, nuhteli ja uhkaili. »Miksi\notit luvatta pyssyn?» sanoi se, eikä minulla ollut siihen mitään\nvastattavaa. »Nyt sinulla on todet käsissä, kun isä huomaa pyssyllä\nammutun», jatkoi omatunto. Enkä siihenkään voinut mitään vastata, sillä\nse tuntui hyvin todenmukaiselta.\n\nAluksi näytti sentään siltä, kuin voisin välttää uhkaavan rajuilman.\nPanin pyssyn takaisin loukkoon hartaasti toivoen, ettei ukko\nmuutamaan päivään ottaisi sitä käsille ja sillä välin unhoittaisi\nsen olleen ladatun. Kun isä tuli kotiin, oli hän hyvällä tuulella,\nsillä kalansaalis oli ollut runsas, eikä hän näyttänyt pyssyä\nmuistavankaan. Turvonnut poskeni herätti kyllä hänen huomiotansa, mutta\nhänelle, samoinkuin muullekin kotiväelle, sanoin sen kompastuessani\nloukkaantuneen. Ja niin näytti päivä rauhallisesti kuluvan ja aloin jo\nvähitellen arvostella seikkailuani Cooperin ja »Nahkasukan» kannalta.\n\nMutta illalla alkoi naapuritalosta, joka oli mäen alla aivan riihemme\ntakana, kuulua kummia viestejä. Siellä oli näet porstuan peräkamarin\nakkunaan ilmestynyt pyöreä reikä, akkunan vastapäisellä hyllyllä oleva\nkannunpullo oli särkynyt ja isännän juhannusviinat valuneet hyllyn alla\nolevaan piimäpyttyyn. Isäntä oli hypellyt, puuhaillut ja kiroillut\nkuin pahin pakana, mutta talon rengit olivat saaneet merkillisen\npiimänjanon, niin että pytty oli melkein tyhjä, ennenkuin emäntä ehti\nkorento kädessä häätämään heitä pois.\n\nNäin kertoivat viestit. Hiukseni nousivat pystyyn ja kylmä väre kulki\npitkin selkäpiitäni, sillä käsitin selvästi, mistä nämä omituiset\ntapaukset olivat johtuneet. Aloin aavistaa, etten sittenkään kunnialla\nselviäisi seikkailustani. Ja aavistukseni oli oikea.\n\nMyöhempään illalla tuli naapurin isäntä meille. Hän oli itse pyssymies,\nja löydettyään hyllyltä lasinsirpaleiden joukosta pyssynkuulan,\noli hän tehnyt eräitä varsin järkeviä johtopäätöksiä ja tuli\nnyt niistä neuvottelemaan isäni kanssa. Ja kun minut oli tuohon\nneuvottelukokoukseen kutsuttu apujäseneksi, oli asia ennen pitkää\nselvillä.\n\nIsännän mentyä alkoi jälkinäytös. Mutta enpä luule sen lukijaa\nhuvittavan, jonka vuoksi annan sen tapahtua lasketun esiripun takana.\n\n\n\n\nSEDAN VIERAILU.\n\n\nKalastustoverini Hannulan isäntä kertoi minulle kerran nuotion ääressä\nlevätessämme seuraa van jutun:\n\nSiitä on nyt alun toistakymmentä vuotta, kun se tapahtui se setäni\nvierailu, josta koko paikkakunnan pilkkakirveet vielä vuosia\njälkeenpäin veistelivät. Niin, olisihan se, minustakin ollut kaikin\npuolin lystillinen juttu, jollei se vaan olisi sattunut juuri minulle\nitselleni. Koska nuo pilkkakirveet juttua levitellessään eivät ole\nmalttaneet pysyä totuudessa, vaan valehdelleet ainakin toiset puolet\nlisää, tahdon nyt kertoa, kuinka asia oikeastaan oli.\n\nOlin siihen aikaan nuori isäntämies ja Leena, eukkoni nimittäin,\noli talossa emännöinyt parisen kuukautta. Kaikki meni hyvin, surut\neivät meitä kumpaakaan painaneet, elämä oli kuin silkkiä vaan. Ilolla\najattelimme lähenevää joulua, ensimäistä, jonka saisimme yhdessä,\nomassa kodissamme viettää.\n\nLäksinpä siinä joulun alla kirkonkylään asioille ja poikkesin samalla\npostikonttorissakin ottamassa sanomalehteni — olin näet jo siihen\naikaan harras lehtien lukija. Siinä kun työnnän lehteä taskuuni,\nvirkkaa postineiti:\n\n»Tässä olisi Hannulan Erkille kirjekin».\n\nOtin kirjeen, kiitin ja läksin sitten ajaa huristamaan kotia kohti.\nSiinä ajellessani koitin arvailla, keltä kirje olisi — en ruvennut näet\nsitä siinä kovassa pakkasessa kontistuneilla hyppysilläni avaamaan.\n\nKun kotona olin saanut kupin kuumaa kahvia ja uunin edessä käsiäni\nlämmitellyt, avasin kirjeen. Eihän se nyt ollut sen kummemmalta\nmieheltä kuin Heikki-serkulta, joka siihen aikaan piti Helsingissä\nlihakauppaa, mutta sisällys oli hyvin merkillinen. Se kuului:\n\n »Hyvä serkkuni Erkki!\n\n Setämme, se Matti-setä joka jo kauvan on asunut Amerikassa, on tullut\n tänne kotimaahan sukulaisiaan tervehtimään ja aikoo nyt jouluksi tulla\n sinun luoksesi. Siinä on kerrassaan omituinen ukkeli. Hän kulkee ihan\n toisella nimellä ja tulee taloon tuntemattomana, hämmästyttääkseen\n rakkaita sukulaisiaan. Minun suhteeni se ei kumminkaan onnistunut,\n sillä eräs tuttavani, joka tuli Amerikasta samassa laivassa kuin\n hän, sattui olemaan luonani, juuri kun ukko tallusteli puotiin, ja\n kuiskasi korvaani kuka hän on. Muuten en olisi häntä tuntenut, sillä\n olinhan samoinkuin sinäkin pieni piimäsuu, silloin kuin hän Amerikkaan\n läksi. Taisi ukkoa harmittaa, kun hänet heti tunnettiin, ja nyt hän\n nähtävästi aikoo tehdä sinulle jonkun kepposen, korvatakseen vahingon.\n Olen tahtonut sinulle asian ilmoittaa, jotta tietäisit olla varoillasi\n ja varustaa ukolle lämpimät tervetulijaiset. Hänellä on suuri\n konkonenä ja pitkä harmaa parta. Muuten tavallisen näköinen mies.\n\n Ei muuta kuin hauskaa joulua.\n\n Serkkusi Heikki.\n\n J. K. Elä suinkaan tarjoa ukolle vettä väkevämpää, sillä hän on ankara\n vesipoika. Hän kuuluu olevan rikas mies, niin että koeta olla hänen\n kanssaan hyvissä väleissä.\n\n                                                   Sama.»\n\n»Ahaa», ajattelin kirjeen luettuani, »vai aikoo setä näytellä minulle\nkometiaa. No, koetetaanpa.»\n\nSivumennen mainittakoon, että setä jo nuorena oli ollut hyvin\nomituinen. Hänellä, oli ollut kaikellaisia kummia päähänpistoja, joista\npaljon juttuja kerrottiin. Sen jälkeen kuin hän Amerikkaan siirtyi, ei\nhän ollut itsestään paljon tietoja antanut: tiedettiin vain, että hän\nsiellä vanhana poikana eleli hyvissä varoissa.\n\nLeenan kanssa tuumittiin sitten ukon vastaanotosta. Päätettiin häntä\npitää kuin piispaa pappilassa. Kukapa tiesi, eikö ukolta vielä\naikoinaan tunne pyörähtäisi niitä kuuluisia Amerikan dollareita, jotka\nkyllä olisivat hyvät olemassa, vaikka eihän meiltä varoja puuttunut,\neipä siltä. Kun kievari oli viereisessä talossa, pyysin isäntää\nlaittamaan minulle sanan, heti kun joku oudonnäköinen harmaapartainen\nmatkustaja sinne ilmestyi. Arvelin näet hänen sinne ensiksi poikkeavan,\nhänen kun oli kyytihevosella tultava.\n\nTalossa puuhailtiin sitten sedän vastaanottajaisia. Leena laittoi\nporstuanpääkamarin kuntoon vieraan varalle. Tuvassa leivottiin ja\npaistettiin, niin että tuoksu tuulen alla tuntui jo pellon veräjälle\nsaakka. Minä siivoilin talleja ja vajoja, jotta setä näkisi talonpidon\nolevan täydessä kunnossa ja ohjakset oikean isännän käsissä. Tuon\ntuostakin poikkesin kievarissa pakinoimassa isännän kanssa, joka\nodotteli setää melkein yhtä kiihkeällä uteliaisuudella, kuin minäkin.\n\nJopa tuossa joulunaaton aattopäivänä kievarin Jussi-poika juosta\nhölkkäsee meille ja huutaa parahuttaa oven suusta: »Nyt se Hamnriikin\nherra tuli!» Ja kylläpä sain kiiruusti lakkini nurkasta, hihkasin vain\nLeenalle, että panisi kahvipannun tulelle, ja läksin sitten Jussin\njälestä kujaa pitkin vilistämään kievariin.\n\nKievarin isäntä seisoi portailla, kun tulin. »No nyt se setäsi on\ntullut», sanoi hän, »mutta suoraan sanoen», jatkoi hän alentaen\nääntään, »olinpa kuvitellut häntä mielessäni hiukan toisen näköiseksi.\nElä pane pahaksi, mutta en minä vanhoilla päivilläni tahtoisi kantaa\nsellaista naamaa. Ja hänen pukunsa!... mutta kenties se on sitä\nAmerikan muotia».\n\n»No, mutta onko varma, että se on setä?» kysyin minä, sillä ei\ntuntunut juuri hauskalta kuulla läheistä sukulaistaan kuvailtavan niin\nepäedullisilla väreillä.\n\n»Ihan varmaan. Amerikasta sanoi olevansa. Ja heti kysyi, että mikä se\non tuo naapuritalo? Ja kun sai kuulla, että se on Hannula, niin hymähti\nvain: 'hm, hm!' Nenää sillä on ainakin kahden miehen osuus. Ja harmaa\nparta.»\n\n»Kyllä se sitten on hän. Pitääpä mennä ukkoa tervehtimään.»\n\nOlin päättänyt menetellä, sedän tavatessani, aivan kuin tuntisin hänet\nvanhalta muistilta.\n\nKievarihuoneeseen astuessani käveli setä pitkin askelin edes takaisin.\nKuullessaan oven käyvän, säpsähti hän, kääntyi päin ja pysähtyi. Nyt\nsain lähemmin silmäillä rakasta sukulaistani.\n\nJo heti ensi silmäyksellä annoin mielessäni kievarin isännälle anteeksi\nhänen äskeisen arvostelunsa. Setäni ulkomuoto ei lainkaan vastannut\nsitä kunnianarvoisan vanhuksen kuvaa, jonka olin mielessäni laatinut.\nSen sijaan muistutti hän hyvin paljon eno Sakeria »Nummisuutareissa»,\njonka kerran olin kaupungissa käydessäni nähnyt. Ja mitä hänen pukuunsa\ntulee, niin ajattelin itsekseni, että jos tämä oli sitä Amerikan\nmuotia, niin ei siinä maassa mahtanut räätäleillä kovinkaan rasvaiset\npäivät olla. Mutta olihan setä omituinen ja tahtoi nyt sitäpaitsi\nolla tuntemattomana. Kaikki oli siis luonnollista. Astuin sen vuoksi\nreippaasti esiin ja huusin iloisesti:\n\n»Hyvää päivää, setä! Tervetuloa näille maille!»\n\nSetä hypähti aivan koholle. Hänen hahmonsa muuttui hyvin kummallisella\ntavalla, silmät kävivät pyöreiksi ja hän vetäytyi kiireesti selkä\nedellä huoneen nurkkaan.\n\n»Ku-kuka te olette? Mi-mitä minusta tahdotte?» kysyi hän hätäisesti ja\ntavattoman käheällä äänellä.\n\n»Ei taida setä tuntea?» sanoin minä. »Olenhan veljenpoikanne, Hannulan\nErkki. Olin pieni poika, kun setä läksi Amerikkaan, mutta vieläpä minä\ntunnen, vaikka setä onkin muuttunut.»\n\nMutta setä näytti vaan aikovan jatkaa kometiaa.\n\n»En minä tunne teitä. Menkää hiiden kattilaan ja antakaa\nmatkustavaisten olla rauhassa! Taidatte olla kiimoissanne!» kähisi hän,\nvetäytyen yhä enemmän loukkoon.\n\n»Mutta, Matti-setä. Heittäkää jo pois tuo ilveily! Olen saanut kuulla,\nkuinka aioitte tulla meidän luoksemme tuntemattomana miehenä, mutta ei\nse nyt onnistu. He, hei, Erkki ei ole niinkään tyhmä!»\n\nSetä tuijotti minuun hetkisen.\n\n»Ettehän vaan ole ruununmies?» kysyi hän vihdoin pelonalaisella äänellä.\n\n»Ha, ha, haa! Onpa setä leikkisä! Vai ruununmies! Ei, heitetään jo\nleikki pois. Siellä kotona eukon kahvipannu jo porisee porossa.\nTervetuloa vaan, setä, ja nyt lähdetään meille.»\n\nNäin sanoen astuin sedän luo ja tartuin hänen käteensä, jota\nsydämellisesti pudistin.\n\nSamassa muuttui setäni kasvojen ilme huomattavalla tavalla. Leveä hymy\nlehahti hänen kasvoilleen, äsken pyöreät silmät supistuivat kaltaisiksi\nraoiksi, jotka viekkaasti välähtelivät. Näytti siltä, kuin jotakin\nhauskaa olisi hänen päähänsä pälkähtänyt.\n\nHän päästi naurun, joka kuului kuin sahan ritinä visakoivussa.\n\n»No, enpä tahdo sinua kauvemmin kiusata. Minä olen todellakin setäsi.\nMutta mistä sait tietää minun olevan tulossa?»\n\n»Se Heikkihän sieltä Helsingistä...»\n\n»Niin, niin, Heikki, sitä juuri arvelin... Lähdetään sitten. Mutta\narveleppas, rakas veljenpoikani, mitenkä minun kävi toissa yönä tuolla\nKuljulan kievarissa! Siellä varastettiin minulta kaikki tavarat, niin\nettei jäänyt kunnon vaatteita päälle. Tällaisissa tamineissa täytyy\ntulla sukulaisiinsa! Mutta kai varkaat kiinni saadaan. Pääsivät minun\nlähtiessäni niiden jäljille ja lupasivat toimittaa ne tänne, kun saavat\nne varkailta pois.»\n\n»Vai niin, olipa se ikävä juttu. Mutta ei nyt ajatella ikäviä asioita,\nvaan lähdetään, kotia eukon luo.»\n\nSetä otti yllensä turkit, jotka olivat paljon paremmassa kunnossa kuin\nhänen muu pukunsa. Sanoi ostaneensa ne Kuljulan isännältä. »Rahoja\neivät osanneet viedä, kun minulla oli lompakko sängyssä päänalusen\nalla», lisäsi hän. Nurkasta sieppasi hän kainaloonsa pienen laukun,\njota hän ei mitenkään antanut minun kannettavakseni, vaikka kuinka\nolisin pyydellyt. Siitä kuului liikuteltaessa jonkunlaista helinää. Ja\nsitten me läksimme.\n\nEi näyttänyt Leenakaan kovin ihastuvan sedän ulkomuotoon, kun kotia\ntulimme. Hänen silmäyksensä kulkivat salavihkaa sedän punaisesta\nnenästä ja takkuisesta parrasta aina jalkoihin asti, joiden verhot\nsuuresti muistuttivat vanhoja naisten kenkiä. Mutta kun olin hänelle\nkertonut sedälle Kuljulassa tapahtuneesta onnettomuudesta, tyyntyi hän\nja oli sitten niin herttainen emäntä kuin ainakin.\n\nMinä annoin sedälle parhaat pyhävaatteeni ylle, hän kun sanoi\nhäpeävänsä esiintyä naisväen seurassa noissa riekaleissa, jotka\njumalattomat varkaat olivat hänelle jättäneet.\n\nMutta uusia hämmästyksiä oli setä meille tuottava.\n\nKun Leena kantoi meille vehnäskahvit pöytään, alkoi setä kovin\nlevottomasti kierrellä itseään tuolilla.\n\n»Eikö sinulla. Erkki, olisi jotain sekaan pantavaa näin kylmästä\ntultua?» kysyi hän.\n\n»Mutta se Heikkihän kirjoitti, että setä on ihan maistamaton.»\n\n»Niin, niin, hm... ky-kyllä, mutta kun lääkäri on joskus vilustumisen\nvaralle määrännyt, että... täytyyhän sitä...», sanoi setä hiukan\nhämillään.\n\nOlihan minulla siihen aikaan talossa aina vieraan vara, vaikka en\nmikään ryyppymies ollutkaan. Niinpä kannoin pöytään pullon viinaa ja\ntoisen konjakkia, jotta setä saisi tehdä »suutarin», mistä laadusta\nhalutti. Ja aika karhukupin hän itselleen »prykäsikin».\n\nMutta sitten hän tulikin oikein juttutuulelle ja alkoi kertoa Amerikan\nihmeistä. Kyllä oli mies kummia kokenut ja ollut senkin seitsemässä\nsotkussa. Kumma, että oli hengissä päässyt kaikkien tiikerien,\nvalaskalojen, korppikotkien ja lohikäärmeiden kynsistä. Ja voi tuhatta\nniitä rikkauksia, joita hän siellä oli kerännyt, milloin tulivuorista\nsulaa kultaa kauhalla ammentanut, milloin penikulmia maan alla\nmyllertänyt ja sieltä tullut taskut täynnä timantteja. Kyllä siinä\nsaimme suu auki kuunnella.\n\nSiinä sitten sen päivää syötiin, juotiin ja katseltiin taloa ja maita.\nMutta aina minä oikein häpesin, kun setä kertoi, mitenkä se ja se asia\non Amerikassa. Kyllähän sitä kannattaakin kertoa, kun on maat niin\nlaajat, että tuskin päivässä ehtii hyvällä hevosella reunasta reunaan\najaa, ja yksistään kesantopellolla parisataa renkiä keikkuu auran\nkuressa!\n\nKovin oli hauska mies tuo setä. Jo sai Leenan ja minun lupaamaan, että\nlähtisimme hänen kanssaan Amerikkaan, jossa hän lupasi antaa meille\nsellaisen talon, ettei koko Suomessa olisi mokomaa.\n\nSe seikka minua vaan kummastutti, ettei, setä tuntunut ollenkaan\nvälittävän muista sukulaisistaan. Aina kun aloin puhua heistä, käänsi\nhän puheen muihin asioihin. Ja paljon oli hän unohtanut entisiä asioita\n— eipä edes enää muistanut isävainajani, oman veljensä ristimänimeä.\n\nSiinä kun sitten illan suussa piti vielä maistella totia sedän\nseuraksi, niin alkoi pääni, joka ei ollut sellaiseen tottunut, mennä\nvallan sekaisin. Muistan vaan hämärästi, että setä minulta tiedusteli,\nmissä säilytin rahojani ja enkö peljännyt varkaita ja tuon tuommoista.\nJa sitten maatapannessa taisi Leena minua hiukan ripitellä siitä, että\nolin maistellut liikaa. Muuta en siitä illasta juuri muista.\n\nYöllä heräsin, kun Leena minua pukki kylkeen, sanoen kuulleensa jotain\nkolinaa. Mutta minulla oli päässä sellainen surina kuin olisi siellä\nparikymmentä rukkia pörrännyt, ja ärähdin vain Leenalle, että hän\nhöpisee jonnin joutavia. Sitten nukuin uudelleen.\n\nMutta kyllä aamulla muut heräsivät, kun Leena hädissään tuli\nilmoittamaan, ettei setää löytynyt mistään. Niin, hän oli todellakin\nhävinnyt jäljettömiin. Kamarissa oli vuode aivan koskemattomana, hän ei\nollut nähtävästi ollenkaan maannut.\n\nSitten asia alkoi selvitä, kun renki tuli ilmoittamaan, että\ntallista oli hävinnyt hevonen ja liiteristä reki, ja kun huomasin,\nettä piirongin lukko oli rikottu ja sieltä, viety kaikki rahat,\nneljättäsataa markkaa, kelloja, sormuksia ja muuta kavetta. Luuloteltu\nsetä olikin ovela varas, jonka olin itse tuonut taloon, vieläpä\nilmoittanut hänelle, missä rahoja oli saatavana. Olinpa todellakin\naikalailla antanut vetää itseäni nenästä.\n\nAsia tietysti ilmoitettiin heti nimismiehelle ja ryhdyttiin varasta\ntakaa-ajamaan. Hevonen löydettiinkin samana päivänä muutaman\npeninkulman päässä maantiellä ihan henkihieveriksi ajettuna, mutta\nvaras saatiin kiinni vasta useampien viikkojen kuluttua monen pitäjän\ntakaa. Silloin olivat rahat ja tavarat jo menneet kaiken maailman\ntietä; jälellä oli vain tuo ennen mainitsemani helisevä laukku, jonka\nhuomattiin sisältävän tiirikoita ja muita varkaan »työkaluja».\n\nHarmillisinta koko jutussa oli se, että tuo päävoro, tuo hirtehinen,\nkäräjillä vielä koko ajan pilkkasi minua ja sanoi minua »rakkaaksi\nveljenpojakseen» j.n.e., jolle tietysti koko käräjäväki nauroi. Hän sai\nansaitun palkkansa, mutta olisinpa melkein suonut, ettei häntä koskaan\nolisi saatu kiinni.\n\nEntäs oikea setäni? Niin, hän tuli tosiaankin joulunaattona, kun talo\nvielä oli niinsanoakseni ylösalaisin tapahtuneen, varkauden johdosta.\nHänen tulonsa... mutta sehän on aivan toinen juttu eikä kuulu tähän\nkertomukseen.\n\n\n\n"]