[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdezwB5l0W6xCnTzFoUC4HK1k4OdotdHKuqFdekJp5yo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},319,"Kun rauhan mies sotaa kävi","Zschokke, Heinrich",1771,1848,"319-zschokke-heinrich-kun-rauhan-mies-sotaa-kavi","319__Zschokke_Heinrich__Kun_rauhan_mies_sotaa_kävi",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1811,1902,10856,71494,false,20501,[24],"Fiction",[26,27,28],"German Literature","Historical Novels","Novels","\"Kun rauhan mies sotaa kävi\" by Heinrich Zschokke is a novel written in the early 19th century. The narrative follows a young theology candidate, Ferdinand, who grapples with the pressures of impending age while reflecting on his unfulfilled aspirations and his long-standing engagement to Fredrika. As he embarks on a journey marked by both personal trials and the turmoil of war, the story delves into the hero's internal and external conflicts against the backdrop of the Napoleonic Wars.  At the start of the novel, Ferdinand, nearing forty, reflects on his life in Berlin filled with disappointment, professional stagnation, and the unyielding support of his fiancée, Fredrika. On his birthday, an unexpected letter offers him a significant opportunity—a position as a parish priest—bringing a mix of joy and anxiety. He excitedly shares the news with Fredrika, who is overwhelmed with emotion, leading to plans for their future together. However, their dreams are threatened by the looming war, as Ferdinand's aspirations collide with the chaotic events surrounding him, including the shifting tides of battle and the unpredictability of fate. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Suomalainen, Samuli",346,"Humoristinen kertomus teologian kandidaatista, joka joutuu tahtomattaan keskelle Napoleonin sotien pyörteitä vuonna 1806. Rauhaa rakastava mies päätyy sotaretkille Berliinistä Magdeburgiin ja kokee monenlaisia seikkailuja sotavankeudesta adjutantin tehtäviin.","Heinrich Zschokken 'Kun rauhan mies sotaa kävi' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 319. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUN RAUHAN MIES SOTAA KÄVI\n\nKirj.\n\nHeinrich Zschokke\n\n\nSuomensi Samuli S. [Kriegerische Abenteuer eines Friedfertigen.]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.\n 2. Kirje.\n 3. Ero.\n 4. Matka Magdeburgiin.\n 5. Pahoja aavistuksia.\n 6. Takaisin.\n 7. Nimitetty sotapapiksi.\n 8. Yliadjutantiksi.\n 9. Kaarlo Suuren armeija marssii.\n10. Voittoisa kahakka.\n11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.\n12. Jatkoa.\n13. Sotavankeus.\n14. Yhteen yhdytään.\n15. Karkuri.\n16. Tallirenkinä ja kuskina.\n17. Murhaa ja miestappoa taas.\n18. Vaarallista seuraa.\n19. Ihana aamurusko.\n20. Päivä nousee.\n\n\n\n\n1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.\n\n\nVuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minä\nasuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Oli\nsunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristys\npuistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet jo\nviidennelläkymmenellä!\n\nYhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä\n20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä\nvielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan\nkykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo\nhyvinkin ovela. -- Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin\ntuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut\novat häneltä silloin jo tiessään. -- Mutta neljäkymmentä! Niin\nneljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!\n\nTällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut\nsiihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain\narvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä\nmilloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.\n\nTehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen,\nnousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo\nsanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.\n\nPian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen\nteologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut\nminun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä\nnyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun,\nsen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut\nsukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta\nviikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja,\npysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin\nkirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään\nraskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat\nminulle vaskirahassa.\n\nKaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksi\nmieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minua\njoskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, --\nminne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt ja\nvaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivat\nminua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.\n\nJa herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oli\nminulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorilla\nkukka, yksinäisyydessä.\n\nTässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeuteni\nvaltaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edes\nopettanut minulle jotain käsityötä!\n\nFredrika oli nyt yhdeksän ajast'aikaa ollut minun kihlattuna\nmorsiamenani. Hurskas, herttainen tyttö, mutta yhtä köyhä kuin minäkin.\nHänen isänsä oli ollut hovineuvos, mutta oli tehnyt konkurssin ja pian\nsen jälkeen äkillisesti kuollut. Vanha äiti eli pienessä kaupungissa\nPuolan rajalla niukoissa oloissa. Hän oli liian köyhä, pitääksensä\ntytärtään luonaan. Fredrika palveli eräässä talossa Berlinissä\narmollisen rouvan seuranaisena, selvemmin sanoen kamarineitsyenä, ja\navusteli sieltä käsin vanhaa äitiänsä. Hilpeä minä kyllä olen\nmieleltäni, mutta jo minä senkin seitsemän kertaa olin joutua aivan\nepätoivon valtaan, ellei Fredrika, hyvä hengettäreni, olisi minua\nrohkaissut ja tukenut.\n\nMutta nyt läheni jo viides kymmen, Fredrika oli kuudenkolmatta maissa!\nYhä vain minä olin köyhä, hurskas teologian kandidaati ja hän --\nkamarineitsyt.\n\n\n\n\n2. Kirje.\n\n\nNäissä lohduttomissa mietteissäni olin saanut vaatteet ylleni. Silloin\nkuului koputus ovella, ja postiljooni astui sisään. Paksu kirje. Siihen\nmeni minulta viisi groschenia, -- sangen tuntuva lovi melkein tyhjään\nkukkaroon.\n\nMinä heitime tuolilleni ja koetin sinetistä ja päällekirjoituksesta\narvata kirjeen lähettäjää. Niin minä teen aina, hillitäkseni\nuteliaisuuttani. Samalla on niin hyvä tilaisuus kuvailla mielessään jos\nmitäkin hyvää ja hyödyllistä, minkä kirje mukanaan muka tuo. Joko ma\navaan kirjeen, vai jätänkö huomiseksi? Tänään on minun syntymäpäiväni,\nenkä nyt tahtoisi saada mitään pahoja uutisia, ja semmoisiahan\nkirjeessä kyllä saattaa olla. Sehän olisi paha enne koko ensi vuodeksi.\nIhminen on hyvin vapauskoinen ylipäänsä, mutta kovan onnen päivinä asuu\nkuin asuukin hänessä palanen taikauskoa.\n\nMinä heitin arpaa. Se määräsi: älä avaa! Paha merkki.\n\n-- Ei maar, -- kuiskutti minussa uteliaisuus urheuden sotisovassa. --\nUhka uhkaa vastaan, ja pois kaikki taikauskoinen arkuus!\n\nSinetti murrettiin. Minä luin ja luin edelleen, ja kyynelet alkoivat\nhimmentää näköäni. Minun täytyi panna kirje syrjään, toipuakseni\nhiukan. Minä luin sen uudestaan -- o ikuinen kaitselmus, o Fredrika!\nMinä heitin kirjeen pöydälle ja samassa heitin itseni polvilleni,\npainoin pääni alas ja itkin riemun kyyneleitä, kenties ensimmäisiä\nelämässäni, ja kiitin Herraa, kaiken hyvän antajaa, niin suuresta\narmosta.\n\nKirjeen oli kirjoittanut ainoa suosijani, muuan kauppias Frankfurt am\nMainissa, jonka talossa minä ennen vanhaan olin kauan aikaa ollut\nkotiopettajana. Sattumalta -- ei vainenkaan: missä Jumala on olemassa,\nsiellä ei ole sattumaa -- no niin, hyväntahtoisen ystäväni välityksellä\nolin minä saanut kutsumuksen kirkkoherran-virkaan erään entisen\nriikinkreivin patronaatipitäjässä. Seitsemänsataa guldenia palkkaa,\nvapaa asunto, lämpö, puutarha j.n.e. ja sen lisäksi vielä se toivo,\nettä, jos onneni saattaa minut riikinkreivin suosioon, pääsen hänen\npienen poikansa opettajaksi ja saan siitä lisäpalkkiota. Vihdoin\nsanotaan kirjeessä, että minun pitää saapua Magdeburgiin ehdottomasti\nlokakuun 19 päiväksi, jolloin riikinkreivi saapuu matkoillansa sinne ja\nhalajaa tavata minua. Frankfurtilainen suosijani ei sanonut osaavansa\nkyllin ylistellä ystävänsä, riikinkreivin, luonnetta ja hyviä avuja.\nKutsumuskirja, kreivin allekirjoittama, oli liitetty kirjeesen.\n\nNäin olin nyt odottamattani päässyt kakskymmen-vuotisten toiveitteni\nperille!\n\nMinä puin itseni valmiiksi ja menin, en vainenkaan -- lensin,\nkutsumuskirja taskussani, ainoan ystäväni luokse.\n\nFredrikan herrasväki oli kaikeksi onneksi kirkossa. Fredrika oli yksin\nkotona ja säikähti, minut nähtyänsä. Minä olin hengästynyt, kasvoni\nhehkuivat, silmäni säkenöivät. Levottomana vei hän minut pieneen\nkamariinsa. Minun piti tiedoksi tehdä hänelle suuri onneni, mutta\nmin'en voinut puhua. Minä itkin, suljin hänet kiihkeästi syliini, ja\npainoin kuumeisen pääni hänen olkapäätänsä vastaan.\n\nHän vapisi sylissäni säikäyksestä. -- Mikä onnettomuus teitä on nyt\nkohdannut, koska entinen mielenrohkeus on teissä niin kerrassaan\nmasentunut? -- kysäisi hän.\n\n-- Ah, Fredrika! -- huudahdin minä. -- Kärsimään olen kyllä oppinut.\nOlisin ollut valmis kovintakin kohtalon iskua vastaan-ottamaan\nhymysuin. Mutta ilo on minulle kovin outo vieras; sitä vastaan ei\nminulla ole asetta ainoatakaan. Minua hävettää, mutta nyt on filosofi\nihan musertumaisillaan sen alle.\n\n-- Iloko, herra tohtori? -- kysäisi Fredrika kummastellen.\n\nMinä olin kyllä arvoltani _Magister bonarum artium_, mutta olin\nmuodinmukaisessa kainoudessa tyytynyt olemaan kernaammin filosofian\ntohtorina kuin vapaiden taiteitten mestarina. [Yliopistolliset\nopin-arvot Saksan yliopistoissa olivat ja ovat toisellaiset kuin\nmeillä. Suomentajan muistutus.]\n\n-- Muistattehan, -- virkoin minä, -- muistattehan vielä sitä hetkeä,\njolloin me Saussoucin puutarhassa ensi kertaa tunnustimme, kuinka\nrakkaita toisillemme olimme? Siitä on nyt yhdeksän vuotta. O Fredrika!\nSilloin, tähtikirkkaan taivaan alla ja Kaikkinäkevän edessä\nvannoimme uskollisuutta ja rakkautta toisillemme, ja tämän valamme\nolemme uskollisesti pitäneet hamaan tähän päivään asti, vaikka\ntoivottominakin. Tahdotko nyt seurata minua, Fredrika? -- lisäsin minä\nhiljaa ja arastellen, sillä ensi kertaa sinuttelin nyt häntä. -- Sinua\nodottaa soma asunto maalla, sievä puutarha, ja tahdotkos olla onnestani\nosallinen? Kas täss'on kutsumuskirja. Minusta on tullut kirkkoherra.\n\nHän luki kirjeet. Ilo loisti hänen kauniilla kasvoillaan sitä\nkirkkaampana, mitä enemmän hän luki. Niin viehättävältä ei hän\nmielestäni ollut milloinkaan näyttänyt. Silloin hervahtivat häneltä\nkädet kirjeineen hänen syliinsä; ääneti ja punastuen hän katseli minua,\nja muutama kyynel vierähti pitkin hänen poskiansa.\n\n-- Minä lähden sinun kanssasi, Ferdinand, minne vaan tahdot, -- äänteli\nhän ja vaipui nyyhkyttäen minun rinnalleni.\n\nMe olimme nyt onnellisemmat kaikkia enkeleitä. Hetken perästä hän\nriuhtaisihe irti sylistäni, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä\ntuoliin, rukoilevaan asentoon.\n\nVihdoin hän nousi ja katsahti minuun verrattoman suloisella hymyllä.\n\n-- Mutta onko tämä kaikki totta? Minusta tuntuu kuin olisi se pelkkää\nunta vain. Saanko minä nähdä nuo kirjeet vielä kerran? Enhän muista\nenää sanaakaan, mitä niissä sanotaan.\n\n\n\n\n3. Ero.\n\n\n-- Sanomattakin on selvä, -- sanoin minä, -- ett'en minä astu\nseurakuntaani, olematta nainut mies. Kuinkapa saattaisinkaan\nvirkatoimeni ensi päivinä ottaa päälleni pienen taloutemme maalliset\nhuolet ja järjestyspuuhat? Miss'on minun työhuoneeni? Miss'on meidän\nasuinhuoneemme? Sinun pitää näyttää minulle kaikki tuo, Fredrika. Sinä\nolet tuosta vieraasta talosta tekevä lämpöisen kodin. Älä vaan unohda:\ntyöhuoneessani pitää olla akkuna, joka antaa sinun puutarhaasi, niin\nettä keväisin saatan nähdä, kuinka sinä siellä kylvät ja istuttelet.\n\nHän naurahti punastuen eikä tahtonut kuullakaan tuollaista. Kumminkin\nhän puheli uusista uutimista akkunoissa, ja mitenkä puutarha olisi\njärjestettävä, ja eiköhän kävisi halvemmaksi ostaa kaikki, mitä\ntarvitaan, Frankfurtista. Sitten hän haasteli vanhasta äidistään, joka\ntulee meidän luoksemme, ja kyökistä hän haasteli kanssa ja kellarista.\n\nNäin ollen ei ollut jäljellä muuta kuin ryhtyä tositoimiin: pyytää\nFredrikalle armolliselta herrasväeltä eroa palveluksesta, sanoa irti\nkatonrajainen kammio ja yksityistunnit, kuulututtaa meidät avioliittoon\nj.n.e.\n\nKaikki kävi, niinkuin käydä piti. Onnitteluja ja pieniä lahjoja tuli\njoka haaralta. Pian olin rikkaampi kuin moneen vuoteen tätä ennen.\nMuuan berliniläisiä tuttaviani, jonka lapsia olin opettanut, tarjosi\nminulle Magdeburgiin asti keveät matkarattaansa, ja sitä tarjousta en\nminä suinkaan hyljännyt.\n\nMinä hankin itselleni tarpeenmukaiset passit. Silloin oli levoton aika:\nsotaa ja sotahuutoa kaikkialla. Meidän kuningas oli jo lähtenyt\nsotalaumoineen Thüringiin, tuota tähän saakka voittamatonta Napoleonia\nvastaan. Meille ei tuo sentään kovin suurta huolta tuottanut. Olihan\nvallan epäilemätöntä, että Franskalaiset ajetaan ennen neljäätoista\npäivää Reinin toiselle puolelle. Ennakolta, hyvin harkitsevana\nrunoniekkana, olin minä katonrajaisessani jo sepittänyt viisikolmatta\npreussilaista sota- ja voittolaulua, joissa kaikki tulevaiset tappelut\noli kuvattu niin tarkkaan, ett'ei tarvinnut kuin liittää niihin vain\ntappelutantereen nimi. Berliniläisiltä kustantajilta toivoin niistä\nsaavani yhden ja toisen taalerin puhtaassa hopeassa. Huolellisena\nmiehenä pistin nyt voittolaulujen käsikirjoitukset taskuuni siltä\nvaralta, että ensimmäiset saisin painoon jo Magdeburgissa.\n\nLokakuun 14:nä, sinä päivänä, jolloin vanha preussilainen maine ja\nmahti näki häviönsä Jenassa ja Auerstädtissä, sinä päivänä sanoin\njäähyväiset Fredrikalle. Ensimmäinen ero yhdeksän vuoden perästä!\n\nHäät vietetään, niin oli päätetty, Berlinissä, heti kuin olen palannut\nMagdeburgista, ja sitten sitä lähdetään omaan pappilaan. Niin ihanalta\nkuin kaikki tuo kaukaa katsellen näyttikään, ei se meitä kumminkaan\nvoinut lohduttaa. Tuntui kuin meidät temmaistaisiin ainiaaksi\nerillemme. Filosofian tohtorina minä kielsin kaiken inhimillisen\naavistuskyvyn, mutta sulhasmiehenä minä hurskaassa yksinkertaisuudessa\nuskoin itsekin sitä.\n\n-- Ferdinand! Ferdinand! -- nyyhkytti Fredrika. -- Jumala suojelkoon\nsinua! Ole onnellinen, mutta emme me enää toisiamme näe milloinkaan!\n\n\n\n\n4. Matka Magdeburgiin.\n\n\nLokakuun 15:nä ajoin minä äärettömän tyytyväisenä Brandenburgin\ntulliportista maantielle, kutsumuskirja ja voittolaulut taskussani.\nPotsdamissa piti minun muutamain asiain tähden olla yötä. Illalla\nläksin Sanssoucihin. Siellä puutarhassa, tuossa klassillisessa\npaikassa, jossa seitsentoista-vuotias Fredrika kerran oli vannonut\nminulle uskollisuutta, siellä minä nyt, yhdeksän vuoden perästä,\nuudistin uskollisuuteni lupauksen. Sitten istuin huoneessani yöhön\nmyöhään, kirjoitellen armaalleni iliadia toiveistani ja unelmistani;\nkuvailin tulevan kotoisen elämämme onnea tuolla pappilassa, kaukana\nsuuren maailman touhusta.\n\n-- Sinä ja minä, mitä me muuta tarvitsemme, saadaksemme alas maan\npäälle koko taivaan autuuden? Meidän majamme ja meidän puutarhamme on\noleva ihanin osa Luojan luomakuntaa. Meitä ei kadehdi kenkään, emmekä\nme itse enkeleitäkään kadehdi.\n\nHyräillen Salis'in \"Yks' on toivo mulla vielä\", minä vaivuin unen\nhelmaan, ja uneni oli vaan yhä kirjavampaa jatkoa äskeisiin\nhaaveiluihini.\n\nVarhain seuraavana aamuna läksin matkaa jatkamaan. Kyytimiestä ei\nminulla ollut, ja hevonen minulla oli säveä ja nopeajalkainen.\nAjaessani tuossa, mietiskelin mielessäni, millä tavoin minun tulisi\npuhella kreivin kanssa, esiintyäkseni niin edullisessa valossa kuin\nsuinkin, taikka olin haastelevinani Fredrikan kanssa, kun hän näyttelee\nminulle pappilatani, ja olin sanovinani hänelle: \"Katsos, enkelini,\ntämä se on sinun valtakuntasi.\" Vaihteeksi pidin hengessäni\ntulosaarnaani kirkkoon kokoontuneelle kansalle, joka kunnioitti minussa\nsielunpaimentansa, ja samoin läsnä olevalle korkealle herrasväelle.\nPuheeni oli hyvin liikuttava: ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi.\nFredrika lankesi kaulaani ja palkitsi minua suudelmalla.\n\nBrandenburgin majatalossa vallitsi suuri vilkkaus. Puhuttiin ankarista\ntaisteluista Napoleonin ja kuninkaan välillä: prinssi Louis Ferdinandin\nsankarikuolema Saalfeldissä oli saatu hirveällä tavalla kostetuksi;\nThüringin metsissä olivat maailman voittajain, s.o. Franskalaisten,\nruumiit tukkineet vuolaat virrat uusille urille.\n\n-- Ja kuinka on käynyt keisari Napoleonin? -- kysäisin minä.\n\n-- Kadonnut.\n\n-- Entäs marsalkka Lannes?\n\n-- Kuollut,\n\n-- Entäs Davoust?\n\n-- Kuollut.\n\n-- Entäs Ney?\n\n-- Kuollut, Kuolleet kaikki tyyni.\n\nEn voinut enää pidättää itseäni. Minä pistin käteni taskuun ja olin\nvetämäisilläni voittolaulut esille. Takanani muuan vanha mies otti\npiipun suustaan, kumartui, ikäänkuin sattumoisin, puoleeni ja mörähti\nsyvimmällä bassolla:\n\n-- Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta minä tiedän, ett'ei tuossa\nole mitään perää. Suuri onnettomuus on tapahtunut.\n\nKäteni herposi. Sotalauluni jäivät kuin jäivätkin entiseen\nkätköpaikkaansa. Suuri onnettomuusko? Ja minun pitäisi päästä\nMagdeburgiin! Kunhan ei vaan Napoleon armeijoineen pääsisi tunkeutumaan\nminun ja Fredrikan välille! Jo alkoi minua puistuttaa.\n\nMutta kaikki kansa, paitsi tuota vanhaa kovan onnen ennustajaa,\nriemuitsi majatalossa niin kovaäänisesti, niin vakuuttavasti. Jokainen\ntiesi kuvata taistelut ja kuninkaan voitot niin tyyten tarkoin,\npienimpiä erikoisseikkoja myöten, ettei mointa voinut kertoa muu kuin\nse, joka oli kaiken tuon omin silmin nähnyt tahi silminnäkijältä\nkuullut. Minä yhdyin enemmistön mielipiteesen ja panin levollisesti\nmaata.\n\n\n\n\n5. Pahoja aavistuksia.\n\n\nSeuraavana päivänä tuli maantiellä vastaani tuon tuostakin kuriireja,\nkiirehtien nähtävästi Magdeburgista tai armeijan luota Berliniin.\nNäitten sanansaattajain juhlallinen vaitiolo näytti minusta varsin\narveluttavalta, sillä ilonsanomiahan pyytämättäkin ilmoitellaan puoleen\nja toiseen.\n\nEräässä kylässä oli suuri ihmispaljous koolla. Minä ajoin väkijoukkoa\nkohti, mutta tieltäni ei väistynyt kukaan. Nyt vasta huomasin ison\ntalon edustalla satuloituja hevosia ja akkunassa preussilaisia\nhusareita.\n\n-- Mitäs uutta kuuluu? -- kysyin minä lähinnä seisovilta ja pysäytin\nrattaani.\n\n-- Voi hyvät ihmiset! -- huudahti muuan vanha maalais-eukko. --\nKuningashan on joutunut ihan tappiolle, ja Franskalaiset marssivat jo\ntännepäin. Ties vaikka jo olisivat tunnin perästä täällä.\n\nTietysti minä en moisiin sanomiin paljoakaan luottanut. Minun teki\nkumminkin mieleni saada tarkempia tietoja. Ajoin senvuoksi rattaani\nseinäviereen, astuin maahan ja menin rakennukseen. Siellä vilisi\nihmisiä kaikkialla. Husareita, talonpoikia, virkamiehiä olivat huoneet\nkirjavinaan. Siellä poltettiin, juotiin, kiroiltiin, juteltiin. Iloisia\nkasvoja ei näkynyt missään. Milloin puheltiin Preussilaisten tappioista\nja Franskalaisten lähenemisestä, milloin jostakin överstistä, joka\nkovasti haavoitettuna ei enää kykene ratsastamaan, vaan jonka pitää\ntästä eteenpäin päästä ajoneuvoilla. Kylään oli vastikään lähetetty\nhakemaan keveitä rattaita häntä varten.\n\nMinua pelotti hirveästi. Minä asetuin pöydän ääreen ja tilasin talon\nkehnoa olutta, kuullakseni lähemmältä, mitä tapahtunut oli, ja\ntoimiakseni sitä mukaa. Kymmenisen minutin perästä tyhjeni huoneet\nhusareista, ja huutoja kuului: \"Nyt ne käy ratsaille!\" Minä akkunaan\nkatsomaan heidän lähtöänsä ja näin heidän todellakin kiiruhtavan pois\ntäyttä laukkaa, minun matkarattaitteni perässä.\n\nMinä huutamaan akkunasta:\n\n-- Seis! Ne on minun rattaani ne!\n\nTuokion perästä ei näkynyt ketään. Minä tunkeusin talonpoikain välitse\npihalle. Se oli tyhjä. Rattaani olivat poissa.\n\n-- Olkaa rauhassa! -- virkkoi muuan pieni, laiha herra, nähtävästi\njonkunlainen viran-omainen täällä. -- Herra översti lähettää tänään\nrattaanne takaisin. Ei hän käytä niitä kuin ensi majataloon asti. Tuo\nvanha herra oli haavoihinsa ihan menehtymäisillään ja on lähtenyt\nsuorinta tietä maatilallensa.\n\n-- Mutta kuka tuo översti on? -- kysäisin minä.\n\nSitä ei tiennyt kukaan.\n\n-- Ja minne hän minun rattaani vei?\n\nSitä ei tiennyt kukaan.\n\nMinä juoksin kylän kautta sinne päin, minne hän seuralaisineen oli\nlähtenyt. Kylän päässä oli kolme, neljä tienhaaraa, mutta selviä jälkiä\npakolaisista ei huomannut lähtevän millekään suunnalle. Enkä tavannut\nketään, joka olisi osannut minua jäljille neuvoa, sillä kaikki olivat\nkoolla tuon ison talon edustalla. Sinne minäkin nyt alakuloisena\npalasin. Minun apeudestani ei välittänyt kukaan; jokainen ajatteli vaan\nomaa lähenevää hätäänsä, läheneviä Franskalaisia.\n\n-- Minulle on tehty vääryyttä, -- sanoin minä äskeiselle virkamiehelle.\n-- Tehkää protokolla tästä. Koko kylä ja te itse olette tämän\nväkivallan todistajia. Kirjoittakaa, että minä aion olla ja elää tässä\nkylässä tuon överstin kulungilla, kunnes hän on lähettänyt rattaani\ntakaisin, ja että minä yleensä pidätän itselleni oikeuden vaatia\nhäneltä laillista tietä korvauksen kaikesta muustakin vahingosta.\n\nKirjuri pani kaiken tämän paperille. Minä pyysin protokollasta\njäljennöksen ja kätkin sen voittolaulujeni viereen.\n\nYö kului. Kului huominen päiväkin. Levottomuuteni nousi korkeimmilleen.\nRattaita ei kuulunut.\n\nJa nyt koitti 19 päivä lokakuuta. Oi taivaat! Tänäänhän odottaa minua\nriikinkreivi Magdeburgissa! Minä vaadin överstin lukuun rattaita tai\nainakin hevosta, päästäkseni määräpaikkaani. Mutta överstillä oli niin\nvähän kredittiä, ett'ei minulle hänen nimeensä annettu mit'ikään.\nVieläpä kiellettiin minua lähtemästäkin, ennenkuin olen velkani\nsuorittanut.\n\nMatkarahani olivat kaikeksi onneksi taskussani. Irti minä itseni kyllä\nlunastan, ajattelin minä. Mutta vaatevarastoni on översti vienyt\nmennessään. Millä minä nyt korvaan berliiniläiselle ystävälleni hevosen\nja rattaat? Millä minä ostan uudet päällys- ja alusvaatteet, ja millä\nme Fredrikan kanssa teemme tuon pitkän matkan uuteen pappilaan? --\nTodellakin kova uskon koettelemus vasta määrätylle kirkkoherralle!\n\nOtin ja leikkasin itselleni muhkurasauvan ja läksin uljaasti astumaan\njalkaisin Magdeburgia kohti.\n\n-- Kyllä riikinkreivi sinua siellä auttaa, -- ajattelin minä.\n\nJa niin siinä yksinäni vaeltaissani usmain ja sumujen lävitse, laulelin\nrohkein mielin Salis'in kanssa:\n\n    Yks' on toivo mulla vielä.\n    Täyttyneekö? -- Ken sen ties:\n    Maalla maja mulla siellä.\n    Siinä oma kotilies.\n    Rauha oman orren alla\n    Niin, ja sitten -- mutta tän\n    Virkan hiljaa, kuiskaamalla --\n    Rinnallain hän, juur' hän!\n\n\n\n\n6. Takaisin.\n\n\nVastaani tuli yksityisiä parvia preussilaisia sotamiehiä kaikista\nrykmenteistä, kellä kiväri, kuka ilman, markitantteja, kuormavaunuja.\nÄäneti ne kulkivat ohitseni. Minulla ei ollut rohkeutta puuttua\npakinoille näitten sotasankarien kanssa.\n\n-- Kas tohtoria! Minne matka? -- huusi minulle joku, kohdattuani Burg\nnimisen kauppalan kohdalla jälleen joukon sotamiehiä.\n\nSe oli muuan luutnantti, jonka kanssa olin tutustunut Berlinissä.\nOlimme asuneet samassa talossa. Minun oli tapana sanoa häntä Kaarlo\nSuureksi, sillä hän osasi aatelisessa sukuluettelossaan mennä\ntakaisinpäin hamaan tuohon suureen mieheen asti.\n\n-- Magdeburgiin, herra luutnantti.\n\n-- Ette te sinne enää pääse, tohtori hyvä. Franskalaiset ovat paraikaa\npiirittämässä sitä 150'000 miehen voimalla. Lähtekää minun kanssani\ntakaisin, jos sallitte minun neuvoa teitä. Pois Berliniin! Vihollinen\non jo meidän kintereillämme. Kaikki on hukassa. Braunschweig on\nkaatunut; Möllendorf sotavankina. Kuninkaasta ei tiedä kukaan mitään.\nVaraväki, jota Würtenbergin prinssi Eugen johti, on eilen ajettu\nhajalle Hallen luona.\n\n-- Mutta, herra luutnantti, minun täytyy, minun täytyy olla tänään\nMagdeburgissa.\n\n-- Menkää sitten Franskalaisten keihästettäväksi. Onnea matkalle vaan,\nherra tohtori!\n\nTuskin oli Kaarlo Suuri sanonut tämän, niin jo kiitää kaksi rakunaa\nohitsemme, huutaen: \"Vihollinen on jo Wittenbergin luona, tällä puolen\nElben!\"\n\nSilloin alkoi jalkaväki astua kahta kiivaammin, ja kosk'en minä\nyksinäni saattanut lähteä karkoittamaan Magdeburgia piirittävää\narmeijaa, niin kiiruhdin minä juoksujalassa luutnantin seuraan,\nkäännettyäni selkäni riikinkreiville.\n\nSinne ne meni nyt pappilat ja paratiisin yrttitarhat ja häät!\n\nSellaisia kepposia ei kohtalo ollut minulle vielä elinpäivinäni tehnyt.\nJenan tappelu oli hävittänyt kaikki toivoni, nuo kukoistavat toivoni.\n\nSiis jälleen tohtori ja vanhapoika ja köyhä kuin kirkkorotta! En tiedä\ntodellakaan, kellekä Napoleonin sotaonni oli tehnyt enemmän vahinkoa,\nkuninkaalleko vai minulle.\n\nMutta nyt oli armoton kohtaloni käynyt kimppuuni jälleen entisellä,\ntunnetulla paikalla, josta minun sopi ponnistaa sitä vastaan. Niin\nkauan kuin minulla vielä oli jotain kadotettavana, pelkäsin minä ja\nvapisin. Mutta nyt, kun ei vihoviimeinen vaateriekalekaan ollut omaani,\njos nimittäin berliniläinen ystävä vaatii maksua hevosestaan ja\nrattaistaan, nyt palasi entinen hilpeä mieleni, ja se antoi palttua\nkaikelle vastoinkäymiselle.\n\n\n\n\n7. Nimitetty sotapapiksi.\n\n\n-- Olkoon menneeksi! Minä seuraan Kaarlo Suuren lippua, -- virkoin minä\nluutnantille, naurahdellen, -- ja pyydän hänen jalomielistä suojaansa\nBerliinin asti.\n\n-- Tulimmaista! Ettepä hullummin siinä teekään. Minulla on vielä puoli\nkomppaniaa väkeä, kaikki urhoollisia Preussilaisia, jotka eivät\npiruakaan pelkää. Olisi minulla edes yksikin tykki, niin en väistyisi,\nvaikka olisi kaksi rykmenttiä Franskalaisia edessäni. Tulimmaista! Jos\nminä olisin ollut Braunschweigin herttua, ei ikinä olisi niin hullusti\nJenassa käynyt. Tulkaa vaan, tohtori! Minä nimitän teidät puolen\nkomppaniani sotapapiksi.\n\nJoka kerta kuin kylää lähestyttiin, asetti luutnantti miehistönsä --\npakolaisia erillaisista rykmenteistä -- riveihin ja ruotuihin, ja niin\nhän, rumpujen rämistessä, marssi ylpeästi talonpoikain ohitse,\nkomentaen: olalle! Kellä ei ollut mitään olalle nostettavaa, se\ntallusti kaikessa nöyryydessä kuormaston takana, jossa tietysti\nsotapapinkin paikka oli.\n\nSiellä tulin tuttavaksi markitantti-matamin kanssa. Tämä\nkunnian-arvoisa eukko astui pyylevänä laihan hevosensa rinnalla ja\nkertoili minulle seikkaperäisesti Saalfeldin ja Auerstädtin\ntappeluista, moittien Preussilaisten asemia ja manövrejä\ntaistelutantereella. Muorin sotatieteellisiin todistuksiin ei minulla\nollut mitään sanomista, sillä jos tulisi kysymykseen menettää tappelu\nkahdensadantuhannen miehen suuruisella armeijalla, niin luulisin\npystyväni semmoiseen minäkin.\n\nTämän sotataiturittaren nimi oli Elisabet, ja hän oli merkillisesti\nEnglannin kuningattaren Elisabetin näköinen, sellaisena kuin tätä\nvieläkin näkee vaskipiirroksissa. Tällä meidänkin Elisabetilla oli\nkorkeat hartiat, ja hän, kuten Essex'in kreivin armaskin, sanoi\ntahtovansa olla ja pysyä neitsyenä päiväinsä loppuun asti. Niin, tämä\nElisabet oli hilpeä mieleltään ja ketterä kieleltään, oli lukenut koko\njoukon romaaneja ja lauleli heleänkirkkaalla äänellään berliniläisiä\noopera-aarioita. Minä kun suoritin maksun hänen paloviinastansa aina\npuhtaassa rahassa -- Kaarlo Suuri antoi omasta ja sotalaumansa puolesta\npelkkiä velkalappuja, -- niin olin minä päässyt hänen erityiseen\nsuosioonsa. Neronsa ja viinatynnyrinsä kautta oli eukolla niin suuri\nvaikutus sotajoukkoon ja sitä tietä päällystöön, että hänestä tuli\ntodellinen jäsen sotaneuvostoon, ja aina hänellä olikin sananvuoro, kun\nkeskusteltiin retken jatkamisesta.\n\nKoska muorin hevonen oli niin pahoin uupunut kuin Saalfeldin ja\nAuerstädtin sankarit ikinä saattoivat olla, ja koska viinatynnyri vain\nhitaasti seurasi hevosta ja komppania taas uskollisesti ja kiinteästi\nviinatynnyriä ja ylipäällikkö taas komppaniaa, niin oli se juuri meidän\nkuningatar Elisabet, joka johti koko retkeä, eikä päivässä kuljettukaan\nkuin pari kolme virstaa. Ja niin sovitettiin marssi aina, ett'ei yötä\noltu milloinkaan kaupungissa, vaan joka kerta jossakin kylässä, missä\nsotamiehillä oli täysi toimintavapaus ja kuningattaren hevosella\nmaksuton muona. Silloin tällöin levättiin aina kokonainen päivä.\n\nTällä tapaa ei tosin pitkälle päästy, mutta sen sijaan liittyi\njoukkoomme yhä uutta sotaväkeä, niin että meitä pian oli lähes 200\nmiestä. Sen lisäksi oli meillä kaksi ratsastavaa rakunaa ja neljä\ntorvensoittajaa.\n\n\n\n\n8. Yliadjutantiksi.\n\n\nNeljännen päivän iltana otti Kaarlo Suuri minut syrjään. Olin huomannut\nhänen hautovan mielessään suuria aikeita.\n\n-- Herra tohtori! -- sanoi hän. -- Sodassahan sitä ihminen onnensa\nsaavuttaa. Kahdeksan vuotta olen ollut luutnanttina; nyt minusta tulee\nkenraali, nyt tahi ei milloinkaan. Minulla on komennettavinani lähes\n200 miestä. Ennenkuin olemme saapuneet Oder virralle, on minulla\nkenties kaksituhattakin, jotka minä vien kuninkaalle. Mutta minä vien\nne hänelle vasta muutamain sankaritöitten perästä. Minä hyökkään\nrykmenttieni kanssa Saksiin ja ahdistan vihollista takaapäin.\n\n-- Mitenkä? Ettekös te aiokaan Berliniin? -- kysyin minä, muistellen\nyksinäistä Fredrikaa.\n\n-- En, vaan oikealle, Mittenwaldea kohti. Tohtori, ei tuo sotapapin\nammatti teille sovi. Ruvetkaa sotilaaksi. Minä annan teille\nsotilashatun ja sinisen takin ja miekan ja hevosen. Teistä tulee minun\nyliadjutanttini. Te olette, sen minä tiedän, taitava matematikassa ja\npiirustamisessa. Minä voin käyttää teitä tiedusteluretkillä ja seutujen\ntarkastajana.\n\nSiinä ei auttanut vastustaminen. Minä otin vastaan yliadjutantin viran,\nse kun ainakin kohotti minut hevosen selkään, jossa minulla oli\nparemmat toiveet päästä pikemmin Fredrikan luokse. Minä vannoin\nuskollisuutta Kaarlo Suurelle ja vaihdoin minulle jo ojennetun\nylipaimenen sauvan Pietarin miekkaan, vaikk'ei minulla ollut aikomusta\nhakata keneltäkään korvaa pois.\n\nSotapäällikkö luki jo samana iltana sotalauluansa, nimitti\nuusia kapteeneita, korpraaleja ja luutnantteja, esitti minut\nyliadjutanttinansa ja julisti hämmästyneille joukoilleen\njättiläis-aikeensa.\n\n-- Niin, toverit, -- huusi hän, levitellen käsiänsä, -- se on päätetty!\nMeidän sankarityömme on jälleen korkealle kohottava Preussin kuulun ja\nmaineen. Suuren Fredrikin henki liihoittelee ympärillämme. Vapiseva,\nverta vuotava isänmaa katsoo meihin, ja mekö, toverit, mekö\nantautuisimme häpeälliseen orjuuteen? Mitä on meillä valittavana?\nVoitto ja kunnia tahi armottoman pitkä matka Franskalaisten orjuuteen.\nKen minulle uskollisena tahtoo taisteluun lähteä Jumalan ja kuninkaan\nja isänmaan puolesta, hän yhtyköön minun kanssani huutamaan: Voitto tai\nkuolo!\n\nPuhe sai aikaan suuren innostuksen koko sotajoukossa. Useimmat\nhuusivat: Voitto tai kuolo! Moniaat vaan, jotka himoitsivat Berlinin\nlihapatoja, pistivät pilkallisesti väliin: tai näppien nuolo.\n\nKuningatar Elisabet oli läsnä hänkin. Varsin selvään huomasi, kuinka\nsyvästi hän oli loukkautunut siitä, että näin tärkeihin toimiin oli\nryhdytty, häneltä neuvoa kysymättä. Hän nuuskasi tuon tuostakin,\nmilloin pilkallisesti pudistellen päätään, milloin nyökäyttäen sitä\nuhkamielisenä.\n\nSeuraavana aamuna -- me olimme Brandenburgin lähitteillä -- läksi\nsotajoukko liikkeelle. Kaarlo Suuri, uljaana kuin roomalainen\nimperaatori, ratsasti etunenässä. Hänen rinnallaan ratsastin minä\nkovasuisen hevosen seljässä. (Se oli viimeisestä yöpaikasta\nsotatarpeita varten \"rekvireerattu\".) Vasemmalla vei lavea vallantie\nBerliniin; oikealle kulki kunnian ja kuolemattoman nimen ahdas,\nlokainen sivutie, luullakseni Mittenwaldeen päin. Me, nimittäin\nimperaatori ja minä -- minä puolestani verta vuotavin sydämin -- emme\ntienhaarassa hetkeäkään epäilleet, vaan käännyimme sankarien reitille\noikeaan. Armeija seurasi meitä. Viimeisenä kulkivat markitantin\nrattaat.\n\nMutta tienhaaraan päästyään, kuningatar kääntyikin rattaineen\nvasemmalle, Berliniin päin. Tuskin oli takimmainen rivi nähnyt\nviinatynnyrin kääntyvän lavealle tielle, niin horjahti sekin,\nkääntyi ja läksi, sanaakaan sanomatta, marssimaan sen perässä.\nNaapurin esimerkki tarttui naapuriin; yksi toisensa perästä teki\nkoko-käännöksen, jätti nimensä kuolemattomuuden sikseen ja tallusti\nhuojuvain rattaiden jäljissä, kunnes ei meitä enää ollut kuin me kaksi,\nnimittäin imperaatori ja minä, edellinen syventyneenä suuriin\nsotasuunnitelmiin, minä hiukenevin sydämin ajatellen Fredrikaani.\n\nSitä suunnatonta tuskaa, mikä täytti Kaarlo Suuren, kun hän äkkiä\nhuomasi sotalaumain olevan tiessään! Tuolla se vaeltaa, rakkaan\ntynnyrinsä perässä, selkä meihin päin, ja sotalaumain etunenässä\nkuningatar Elisabet, istuen viinatynnyrinsä päällä, niinkuin\nsotasankari riemuvaunuissansa. Siellä hän paraillaan heleällä\nkulkullansa hulluttelee:\n\n    Rai'u, elon riemu,\n    Lamppus kun hehkuu viel'!\n\nImperaatori oli pakahtua vihasta. Me ratsastimme valapattoisen armeijan\nperään. Me huusimme: Seis! Mutta vasta silloin kuin ylpeä kuningatar\nsuvaitsi pysäyttää rattaansa tässä riemukulussa, vasta silloin\ntottelivat nuo kurittomat sotasankaritkin.\n\nNyt aloitti luutnantti jyrisevällä äänellä filippikansa -- eikä ole\nXenofontin eikä Plutarkon sankareista yksikään suuremmalla voimalla\npuhunut. Sotamiehet kuuntelivat puhetta hyvin hartaasti ja tuiki\ntarkkaavaisina, silloin tällöin kumminkin salavihkaa vilkaisten\nviinatynnyriin päin: eihän vaan luikkine matkoihinsa!\n\nEnkä tiedä, mikä tuosta ylimmäisen sotapäällikön jyrisevästä puheesta\nlopultikaan olisi ollut seurauksena, sillä kuningattaren rattaat\nalkoivat taas varsin arveluttavalla tavalla huojua ja vaajua, ellei\nuusi tapaus olisi äkkiä vetänyt kaikkien huomiota puoleensa.\n\n\n\n\n9. Kaarlo Suuren armeija marssii.\n\n\nTäyttä laukkaa kiiti parhaillaan meitä kohti Berlinin tieltä muuan\nhusariluutnantti. Niinkuin julma keisari Chaumigrem aasialaisessa\ntarussa aloittaa verenhimoisen, mutta urhean Pegun historian\njyrisevillä sadatuksilla, niin lähetti tämäkin pyytämättä, käskemättä\nedellänsä alkusoiton, jossa viiden minutin aikana tärisi pelkkiä\nkirouksia.\n\n-- Mihin h----tiin teitä viedään? -- kiljui hän. Franskalaiset ovat\nhyökänneet Berliinin. Meidän sotajoukkomme on katkaistu. Kuningas on\nKüstrinin kautta peräytynyt Länsipreussiin. Meidän täytyy koettaa\njollain keinoin päästä tästä puikahtamaan Oderille, Silesiaan.\n\n-- Tulimmaista! -- paukautti Kaarlo Suuri hänelle. -- Me olemme\nPreussilaisia, herra, emmekä puikahtele. Me murtaumme läpi.\n\nTämmöinen mahtisana teki tuohon raivoavaan Chaumigremiin valtavan\nvaikutuksen. Mustia viiksiänsä, kierrellen hän astui kunnioituksella\nmeidän päällikkömme tykö.\n\n-- Jos te, -- puhui Kaarlo Suuri ylevällä tavalla, -- jos te tahdotte\nliittyä minun joukkoihini, jotka olen kerännyt, pelastaakseni ne\nkuninkaalle, niin olkaa tervetullut. Siinä tapauksessa saatte\nkomennettavaksenne koko ratsuväen, mikä jo saapuvilla on (nimittäin ne\nkaksi rakunaa ja neljä pillipiiparia), ja johon vielä lisää odotan,\nmutta kaikki tämä minun johtoni alla. Ja nyt -- pataljona, oikeal-le!\nSeuratkaat minua! Ensimmäinen, joka edes ajatteleekaan kääntyä\nBerliinin päin, otetaan kiinni karkurina, ja minä hirtätän hänet\nlähimpään puuhun. Mars!\n\nJa niin sitä lähdettiin jälleen eteenpäin tuota kaitaa ja kuraista\nkunnian tietä. Ei yksikään enää katsahtanut Berliniin päin. Hirsipuita\nei peljätty, vaan Franskalaisia. Itse Elisabetkin seurasi nöyrästi\narmeijaa. Kainoudessaan oli hän nyt myös astunut maahan viinatynnyrinsä\nseljästä.\n\nSotajoukossa vallitsi sanomaton hämmästys. Ovatkohan Franskalaiset jo\nBerlinissä? Mistä sitä väkeä vaan joka paikkaan piisaa? Taivaastako\nniitä sataa, vai?\n\nPää oli nuukallaan minullakin. Napoleon oli niin muodoin saanut\nvaltaansa puolet Preussin kuningaskuntaa, Fredrik Suuren valtakunnan\npääkaupungin ja minun Fredrikani. Voi! Fredrika oli sittenkin ollut\noikeassa, huudahtaessaan ennustavan henkensä voimassa jäähyväishetkenä:\n\"Ferdinand, me emme enää milloinkaan näe toisiamme!\"\n\nKuinka kauheasti olivat asiat muutamassa päivässä muuttuneet! Preussin\nsotalaumat, joitten edessä aikoinaan koko Europpa oli vavissut, oli nyt\nlyöty; ihanaan kukoistukseen ennättänyt kuningaskunta oli yhdellä\nainoalla iskulla maahan muserrettu; minun morsiameni oli maailman\nkohteliaimman ja urhoollisimman kansan vallassa; minun patronani,\nriikinkreivi, oli piiritetyssä kaupungissa, jonka jo Tillykin kerran\nennen oli polttanut poroksi; minun kirkkoherra-kuntani oli -- taivas\nties missä; ja minä, rauhaa rakastavainen _Doctor philosophiae,\nMagister bonarum artium_, nimityksen saanut kirkkoherra y.m., minä en\nkaikesta tuosta ollut enää rahtuakaan, olin vain -- Kaarlo Suuren\nyliadjutantti!\n\nMutta todellakin, kun minä tuossa, kohtaloitani harkiskellen, ratsastin\nvuoroin luutnantti-kenraalini, vuoroin tuiman Chaumigremin rinnalla,\nmielikuvituksiini vajonneena, milloin muistellen Fredrikan kuvaa,\nmilloin katonrajoista kammiotani, ja väliin äkkiä heräten Rosinantteni\nkompastuksiin, katsellessani outoja seutuja edessäni, vieraita kasvoja,\nviiksihuulia rinnallani, marssivaa sotajoukkoa takanani, -- silloin\npiti minun ny'äistä nenästäni tai nipistää käsivarteeni, ollakseni\nvarma, että kaikki tämä on täyttä totta eikä unta.\n\nAika ajoin minua harmitti, ajatellessani, että minun täytyy olla mukana\nnäissä sotaisissa seikkailuissa, sen sijaan kuin minun pitäisi päästä\nlemmen siivillä lentämään Berliniin. Mitäpäs pahaa Franskan keisarin\nmarsalkat olisivat tahtoneet tehdäkään poloiselle _bonarum artium\nmagisterille_, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut ennättänyt\npainattaa kuuluisia voittolaulujaan? Mutta silloin löi taas hetki, joka\nsai minut tyytymään kohtalooni, ja se tapahtui joka kerta kuin mieleeni\niski -- ei Fredrikan uskollinen rakkaus eikä voittajan jalomielisyys,\nvaan -- rahakukkaroni. Milläs minä eläisin Berlinissä? Opetustuntini\noli jo annettu muille: voittokuluni olivat olleet turhaa työtä.\nYliadjutanttina oli minulla, selvällä sotamiehen kielellä sanoen, vapaa\nruoka ja vapaa asunto. Ja kukapas tietää, ajattelin minä, miten\npitkälle pääsetkään sotilaallisella urallasi? Mitäpäs Moreau muuta oli\nkuin pelkkä advokaati, mutta hänpä se sittenkin teki samallaisen\nkuuluisan palausretken kuin Xenofontikin! Menepäs takaamaan, ett'ei\njoku filosofian tohtorikin vielä hämmästytä maailmaa palausretkellänsä!\n\nKaikellaiset pahat huhut, jotka tiesivät Franskalaisia kihisevän\nBerlinin ympäristöillä, saivat sotajoukkomme siirtymään yhä kauemmas\netelään. Me koetimme kyllä innostuttaa toisiamme sankaritöihin ja\nhaastelimme tuon tuostakin murtautumisesta vihollisten linjain läpi:\nmutta Chaumigrem ei ollut sittenkään ihan väärässä, puhuessaan\npuikahtamisesta, sillä me kuljimme kuin kuljimmekin ristiin rastiin\nviheliäisiä kyläteitä kuin mitkäkin laukkukauppiaat. Kuningattaren\nrattaitten edessä oli monta hevosta; kaksi päivää astuttiin\npikamarssissa, ja kunnon talonpojat toivat meille uskollisesti tietoja,\nmillä tienoin vihollisia milloinkin oli nähty, ja laupiaassa\nanteliaisuudessaan antoivat meille ilmaiseksi ruokaa ja juomaa. Mutta\nnäin he vaan kaikki haastoivat: \"Painakaa Silesiaan. Franskalaiset ovat\njo Frankfurt an der Oder'issa.\"\n\n\n\n\n10. Voittoisa kahakka.\n\n\nToisena iltana, siitä lukien kuin oli käännytty oikealle Berlinin\nvallantieltä, kävimme pääkortteriin erääsen viheliäiseen kyläkapakkaan.\n\n-- Totta tosiaankin -- sanoi luutnantti tuimalle Chaumigremille, kun\nvartijat oli asetettu ylt'ympärille, -- totta tosiaankin minä teen\nvielä Napoleonille tepposet hänen selkänsä takana.\n\nJa sen sanottuaan hän naurahteli varsin hyvillään, josta jokainen\nhuomasi hänellä olevan mielessään paljo muutakin, vaikk'ei hän kaikkea\nsanokaan.\n\n-- Saattaa olla, -- mörähti Chaumigrem. -- kunhan ei vaan Napoleon\nantaisi meitä huomenna tepposillaan selkään.\n\nKylmä väristys kävi ruumiini läpi, sillä ajattelinhan minä tietysti\nselkä kultaani minäkin.\n\nChaumigremin barbarinen päähänpisto pani meidät miettimään. Ääneti\nolimme kaikki kolme.\n\nÄkkiä ponnahdimme me pystyyn ja seisoimme suorina joka mies kuin\nkynttilät, sillä ulkona pamahti useampia pyssynlaukauksia, ja samalla\nkuului meidän miesten huutoja: \"Franskalaisia! Vihollisia! Ulos joka\nmies!\"\n\nRumpu pärisi. Torvensoittajat puhalsivat kuin henkensä edestä.\nChaumigrem oli kalmanvaalea. Minä, salatakseni kauheata säikäystäni,\nriehuin kuin riivattu ympäri kapakkaa ja huusin:\n\n-- Hakkaa päälle, uljaat Preussin miehet! Hakkaa päälle!\n\nMinä koetin löytää ovea, mutta ihmeellinen sokeus oli tullut päälleni.\nMin'en löytänyt sitä. Hädissäni löin minä vanhalta emännältä kaikki\nkaapit rikki ja kiljuin yhä kovemmalla äänellä:\n\n-- Ulos, Preussilaiset! Uljaat Preussin pojat, älkää jättäkö minua!\n\nEmäntä voivottamaan kauheasti; lapset parkumaan minkä kulkusta läksi;\nkoirat ja kissat kiitämään pitkin pöytiä ja tuoleja ja vihdoin ylös\nkuuman uunin päälle.\n\nTämä sekasorto, tämä huuto ympärilläni teki kauhistukseni entistä\nsuuremmaksi. Min'en enää osannut uskoa muuta kuin että tupa on\nFranskalaisia täynnään, ja että he täällä nyt parhaillaan keihästelevät\nlapsia pistimiinsä.\n\n-- Jos nyt, -- ajattelin minä, -- jos nyt taivas vielä tämän ainoan\nkerran armahtaisi minua, niin en enää milloinkaan rupeaisi\nyliadjutantiksi, en milloinkaan.\n\nMinun riehumiseni ja kirkumiseni olivat Kaarlo Suuren ja Chaumigremin\nsilmissä kaikeksi onneksi ilmenneet aivan toisenlaisessa valossa: he\npitivät sitä uljuuteni ja rohkeuteni merkkinä. Se se heillekin antoi\nuutta miehuutta. He paljastivat miekkansa ja astuivat portaitten\nedustalle kerääntyneitten joukkojen luo. Minä seurasin heitä.\n\nVoi kuinka hyvältä tuntui siellä ulkona, pimeässä! Siellähän ei minua\nkukaan voinut nähdä. Siellähän minun sopi, jos kovin kovalle alkaisi\nottaa, panna kenenkään estämättä toimeen palausretki Moreaun tai\nXenofontin tapaan. Minä on ole suinkaan pelkuri, mutta tällä kertaa oli\nsanomaton kammo saanut minut valtoihinsa. Sitä paitsi olen minä jo\npienestä pitäin ollut vähän arjempi illanpimeässä kuin päiväs-aikaan.\n\n-- Adjutantti esiin! -- komensi Kaarlo Suuri. -- Käykää kahdenkymmenen\nmiehen kanssa hautausmaalle päin. Siellä on vartijoittemme päälle\nrynnätty. Jos tarvis tulee, pankaa sana; me riennämme sitten teidän\navuksenne. Tämä on toistaiseksi vaan etuvartijain kahakkaa.\n\nNäin hän käski. Kaksikymmentä miestä läksi astumaan hämärissä\nhäämöittävää kirkontornia kohti. Ja minä, onneton _Magister bonarum\nartium_, -- minun ei auttanut muuta kuin asettua miekka kädessä heidän\netunenäänsä.\n\n-- Hittoko sitä riivaa, tuota luutnanttia? -- ajattelin itsekseni. --\nEikös hän enää ole muistavinaan, että minä Berlinissä asuin katon\nrajassa?\n\nMutta kunniantunto toi pian rohkeutta rintaani. Saavuttuamme\nhautausmaan kohdalle, musteni äkkiä silmissäni: meitä ihan vastapäätä\noli vanha kiviaita, jossa kasvoi vanhoja pensaita, mutta minä luulin\nkiviaitaa franskalaiseksi sotaväeksi ja pensaanhaaroja pistimiksi. Minä\nhyppäsin syrjään ja huusin kamalalla äänellä, niinkuin olisi\nkummituksia edessäni:\n\n-- Ampukaa, pojat! Ampukaa!\n\nVasta kiväritulen valossa huomasin olevani taistelussa kunnian-arvoisen\nkiviaidan kanssa.\n\n-- _Pardon, pardon_! (Armoa, armoa!) -- kuului samassa useampia\nhuutoja, ja seitsemän miestä keveätä franskalaista jalkaväkeä ryömi\nesiin kiviaidan juurelta, jonne he olivat lymynneet, ja laskivat\naseensa maisterin jalkain juureen.\n\nJos olisivat, hupsut, pitäneet suunsa kiinni, niin ei olisi heitä\nkukaan huomannutkaan.\n\nVangit luettiin, sittenkuin kaikki aseet oli otettu heiltä pois, ja\nvietiin pääkortteriin. Sanomattakin on selvä, että minä jonkunmoisella\nylpeydellä astuin Kaarlo Suuren eteen tallilyhtyjen, lamppujen ja\npäreitten valossa.\n\nHän syleili minua koko armeijan nähden.\n\n-- Herra adjutantti! -- lausui hän. -- Teidän rohkeutenne, teidän\nälykkäisyytenno tuottaa teille kunniata. Teidän toimenne tässä\nkahakassa olen minä ensi tilassa esittävä hänen majesteetillensa\nkuninkaalle.\n\nVangeilta saimme tietää, että yksi komppania franskalaista keveätä\njalkaväkeä oli saanut käskyn majoittautua tähän kylään. Ensimmäisten\nlaukausten perästä oli se kumminkin heti vetäytynyt takaisin, kun ei\nosannut arvatakaan kohtaavansa täällä Preussilaisia, vieläpä niin\nsuurissa laumoissa. Siihen luuloon heidät kaiketi olivat saaneet meidän\nlaajalle asetetut vartijamme sekä rumpujen pärinä ja uljaitten\npillipiiparien puhallus. Nämä seitsemän vangiksi otettua olivat\njoutuneet liian kauaksi pääjoukosta.\n\nIloissani kestitytin minä näitä maailmanvoittajia parhaalla, mitä\nmeillä oli. Nehän olivat ensimäiset ihmiset, joita milloinkaan olin\nottanut vangiksi, ensimmäiset Napoleonin sotasankarit, mitä eläessäni\nolin nähnyt. Miehet olivat mielissään ja kiitollisia minun\nsuojeluksestani, ja minusta tuntui silloin vähän siltä kuin minä\nkoettaisin päästä heidän suojelukseensa. Kysyttyäni näet, kuinka paljo\nFranskalaisia näillä tienoin liikkuu, sain kauhukseni kuulla, että\nkokonainen armeijakunta marsalkka Davoust'in johdolla marssii Saksista\nBerliniä kohti.\n\nMinä tulkitsin heidän ilmoituksensa läsnäoleville päälliköilleni.\n\nKaarlo Suuri, riemuissansa sotajoukkonsa esikoisvoitosta, hykerteli\nkäsiään.\n\n-- Tulimmaista! -- puheli hän, -- olenpa sittenkin tehnyt tepposia\nfranskalaiselle armeijalle sen seljän takana.\n\nMutta Chaumigrem oli jälleen vaalennut, ja hänen silmänsä tuijottivat\nkylminä ja kankeina kuin lasipallot.\n\n\n\n\n11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.\n\n\nMikä minulle tuossa kuuluisassa urostyössäni erittäinkin tuotti\nmielen-ylennystä, oli se, ett'ei lähimmäisistäni ollut kukaan\nmenettänyt henkeään, ei edes verenpisaraakaan. Se tosin ei ollut minun\nansioni. Mutta tuon sotapäällikköjen ansion laita niin suurissa kuin\npienissäkin kahakoissa näyttää minusta yleensäkin olevan vähän niin ja\nnäin. Näöltään vähäpätöinen, usein aivan huomaamatta jäänyt seikka,\njonkun korpraalin älykäs hoksaus, rumpalin sanasutkaus, rintamamiehen\nsatunnainen hyvä tahi paha tuuli, -- kaikki tuo usein vaikuttaa suuren\ntappelun onnelliseen ratkaisuun paljoa enemmän kuin sotapäällikön nero.\nRykmentit ja pataljonat ja komppaniat, eivät ne taistelutantereella ole\nläheskään pelkkää konetta, niinkuin tavallisesti luullaan. Miltähän\nnäyttäisikään todellinen psykologinen kuvaus Maratonin, Farsalon,\nMarengon ja Jenan tappeluista!\n\nAamun sarastaessa olimme jo valmiina lähtemään edelleen. Ilma oli\nkylmä, mutta meidän imperaatori arveli, että tänään saadaan vielä\nkuumaa kokea. Vihollisia vilisi kaikissa läheisissä kylissä, niin\ntiesivät talonpojat kertoa. Sotaneuvostossa päätettiin lähteä kulkemaan\nmetsien halki halonvetäjäin teitä myöten.\n\nTuskin oli kylästä päästy, niin jo näimme tasangolla Franskalaisia\njoukkoja eri haaroilta astuvan suoraa päätä meitä kohti, yksin siitä\nmetsästäkin, jonka oli määränä ottaa meidät suojaansa.\n\nYlipäällikkö ei tuosta hätkähtänyt. Stoalaisella tyyneydellä hän asetti\nsotajoukkomme tappelujärjestykseen.\n\nVasen sivusta ulottui erään rapakon reunaan, oikea nojautui vanhaan\npähkinäpuuhun.\n\n-- Toverit! -- lausui hän. -- Älkäät unohtako, että te olette\nPreussilaisia, Meillä tosin ei ole sotalippua, mutta katsokaa minun\nvalkoista töyhtöäni; se on kaikkialla liehuva teidän edessänne kunnian\ntiellä.\n\nTuohon tapaanhan puhui Henrik IV:kin kerran, pulaan jouduttuaan.\n\n-- Ellemme me voi ylivoimaa voittaa, -- jatkoi Kaarlo Suuri, -- niin ei\nmeitäkään, Preussilaisia, kukaan koskaan voita. Pahin mitä meille\nsaattaa tapahtua, on se, ett'emme tänä iltana enää aterioitse jossain\nviheliäisessä kylässä, vaan Ziethenin, Schwerinin, Winterfeldin ja\nFredrik Suuren seurassa.\n\nSen voimallisemmin ei olisi Leonidaskaan osannut Termopylaissa puhua\nkuolemaan määrätyille Spartalaisilleen.\n\nMeidän armeija olisi kuitenkin kaikessa kainoudessaan tyytynyt\nmaalliseen silavaan ja hapanlohkoon ja naurishautoihin ennemmin kuin\nelysilaisiin herkkuihin. Ah, leipäkannikka Fredrikan kädestä olisi\nminunkin mielestäni ollut suloisempi kuin ambrosia kaikkien\nmuinaismaailman sankarien seurassa.\n\nOli oikein kamala katsella, mitenkä vihollisen eri kolonnat verkalleen\nlähenivät sänkipeltoja pitkin. Tuon tuostakin kuului sieltä päin\nrumpujen pärinää.\n\nNolona istuin minä ratsuni seljässä lähellä pähkinäpuuta oikealla\nsivustalla. Chaumigrem parka oli sijoitettu vasemmalle sivustalle\nrapakon tai lammen pahaisen rannalle, missä hänen neljä\npillipiipariansa pitivät pakanallista pauhua. Ei liene hänenkään\nmielensä ollut paljoa valoisampi.\n\nViimeistä kertaa ennen verilöylyn alkamista kiiti Kaarlo Suuri täyttä\nlaukkaa minun luokseni.\n\n-- Herra yliadjutantti, -- sanoi hän, -- tänään on se päivä, jolloin\nteidän neronne on ilmenevä täydessä loistossaan. Mutta, minä pyydän\nteitä, älkää Herran tähden päästäkö urheuttanne kuohahtamaan yli\nlaitojensa. Olkaa järkevä. Jos minä kaadun, niin otatte te\npäällikkyyden käsiinne. Vihollisia on liian paljo. Jos meidät lyödään\ntakaisin, niin vetäydymme me jälleen kylään ja siellä hautausmaalla\npuolustamme itseämme viimeiseen mieheen.\n\nHän ratsasti pois ja jätti minut poloisen kuohuvan urheuteni huostaan.\n\nKuningatar Elisabet oli sillä välin tehnyt rattainensa rohkean liikkeen\nrapakon ympäri, päästäkseen kaiketikin senpuoleiselle peltotielle.\nSiitä taas olisi ilmeisestikin ollut haittaa tuiman Chaumigremin\nhyökkääville ratsuväen liikkeille, sillä hän alkoi kiroilla kauheasti\nja pakotti itkevän kuningattaren kulkemaan vaunuineen päivineen ennen\nkahakan alkua rintaman esitse pähkinäpuuta kohti.\n\nTämä satunnainen manövri ratkaisi taistelun surkean lopun, ennenkuin se\noli alkanutkaan.\n\n\n\n\n12. Jatkoa.\n\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin armeija oli kiinnittänyt kaipauksen ja\nrakkauden silmäykset ohikulkeviin rattaisin, samassa pamahti vihollisen\npuolelta ensimmäinen tykinlaukaus. Ja voi kauhistusta! Tykinluoti,\nniinkuin varta vasten tähdättynä, iski keskelle isoa viinatynnyriä,\nniin että nektari läksi kaikessa helmeilevässä kirkkaudessaan vuotamaan\nmaahan ja hevoset kiitämään, rattaat perässään, pitkin peltoa.\n\nNyt näytti siltä, että samassa kuin tuo nektari oli vuotanut\nrikkinäisestä tynnyristä maahan, samassa oli sotajoukkomme sielukin\nlähtenyt karkuun. Eturivit horjahtivat; takimmaiset tekivät\nperäysliikkeen kylää kohti. Kaarlo Suuri komensi: eteenpäin mars! Mutta\nsielu kun oli tiessään, niin ei ollut enää elämätäkään, eikä mikään\nlähtenyt eteenpäin. Kaarlo Suuri oli hädissänsä unohtanut, että hänen\nvalkoisen töyhtönsähän oli määrä olla viittana kunnian tiellä, mutta\nkoska hän myötäänsä pysyttelihe rintaman takana, niin luulivat meidän\nmiehet, että kunnian tie käy ihan varmaan kylään päin.\n\nNyt laukesi toinen tykki. Ratsuni oli ottanut peräti kummaksensa jo\nensimmäisenkin; nyt se alkoi tuntea samallaista levottomuutta kuin\nisäntänsäkin. Min'en malttanut olla vilkaisematta taakseni: onko muka\ntie kylää kohti vielä nähtävissä.\n\nSen jälkeen aloitti vihollinen vähäisen kiväritulen. Ratsujoukko\nhyökkäsi oikeata sivustaamme vastaan. Silloin minä huutamaan kuin\nriivattu: \"Ampukaa, pojat! Ampukaa!\" Samassa painoin hattuni syvään\nsilmilleni, ajatellen: \"Jumala teitä suojelkoon!\" ja aioin lähteä\nkylään. Mutta ennenkuin minä sain tuon kovasuisen pakanan allani\nkääntymään, laukaisivat kuuliaiset sotamieheni pyssynsä. Siitä säikähti\nsotaorhini yhtä paljon kuin minä itsekin. Se hyppäsi ensin pähkinäpuun\nalla tasakäpälää ylös ja sitten nelistämään täyttä laukkaa pellolle.\nKaksi ratsastavaa jääkäriä laukaisi kivärinsä minua kohti. Mutta\nhuomattuansa, ett'en minä kaatunutkaan, vaan päinvastoin, miekkaani\nheiluttaen, nuolen nopeudella riensin heitä kohti, -- silloin he\nkääntyivät pakosalle. (Tuon miekan heiluttamisen laita oli sellainen,\nettä miekka minulla tosin oli kädessäni, mutta minun täytyi samalla\nkädellä pidellä hattua putoamasta päästäni, ja siten mahtoi minulla\nolla tavattoman uljas sotilasryhti.)\n\nMinun orhittani ei nyt enää pitänyt mikään, ei kuolaimet eikä päitset.\nSe painoi päänsä rintaa vastaan ja lensi kuin vimmattu vihollisten\nperässä. Minä kiroilin ja itkin ja huusin: \"Seis, ptruu, seis!\" Ei\nauttanut mikään, Se oli yhtä riivattua kyytiä. Jääkärit poikkesivat\nkujalle; minun pirullinen sotaratsuni poikkesi sinne sekin. Viholliseni\neivät enää voineet kääntyä minnekään, ja silloin valtasi heidät\nhirmuinen kauhu, sillä minähän olin, vaikka vastoin tahtoani, ihan\nheidän kintereillään. He kannustivat hevosiansa yhä kiivaammin, ja\nminun Rosinantteni joudutti sitä mukaa juoksuansa sekin.\n\nPakenevat jääkärit pitivät minua varmaankin jonkinlaisena hiidestä\nheitettynä miehenä, joka oli vannonut iskevänsä suonta heistä. Tuon\ntuostakin he katsahtivat taaksensa ja kauhistuivat, nähdessään minun\nhuitomisiani.\n\nVoi. hyvät herrat! Olisittepa vaan tienneet, millaisella mielellä se\nvoittaja oli!\n\n    \"Kauempan' aina pot, pot, pot,\n    Kalkkuivat ratsun kaviot.\n    Jaloissa ryöppys multa,\n    Kivistä iski tulta.\"\n\nKujaset päättyivät vihdoin avaralle tasangolle, jonne franskalainen\nsotaväki oli asettunut leiriin. Sinne päästyä tekivät hevoset\näkkinäisen käänteen, ja silloin irtaantui toinen jalkani jalustimesta;\nviholliseni hajosivat eri haaroille, muutamat sotamiehet leiristä\ntähtäsivät minuun ja ampuivat. Kirottu ratsuni loikkasi syrjään, ja\nminä putosin maahan kuin säkki.\n\n-- Hyvästi nyt, Fredrika! Hyvästi nyt, sinä petollinen maailma! --\nhuokailin minä. Luulin näet olevani kuollut, ja samaa luulivat\nsotamiehetkin. He hyppäsivät naurusuin luokseni, ja siihen saapuivat\näsköiset takaa-ajamanikin. Vavisten minä nousin ylös. He vaativat\nminulta miekkani ja saivat sen. Jalkaväen miehet aikoivat ryöstää\nminua, mutta jääkärit ottivat minut suojaansa, vannoen ja vakuuttaen,\nettä minä olen miehuullinen mies ja kunnon mies. Tällainen\nansaitsematon ylistys vihollisen puolelta oli sangen ilahduttavaa,\nmutta vielä enemmän iloitsin siitä, ett'en ollut ensinkään\nhaavoittunut.\n\nNyt olin siis sotavankina.\n\nMinua lähdettiin viemään erästä yksinäistä taloa kohti, ja matkalla\nsinne katosi minulta kello ja kukkaro ja kultainen sormus, Fredrikani\nmuisto.\n\nTuvassa istui eräs översti murkinoimassa muutamien upseerien kanssa.\nKerrottuani hänelle, kuinka minä olin ajanut jääkäreitä takaa hamaan\nleiriin saakka, ja kuinka siellä olin joutunut vangiksi, tiedusti hän\nnimeäni ja arvoani.\n\nMitä minun piti vastata? Sanoako olevani nimityksen saanut kirkkoherra?\n_Maïtre des arts? Docteur en philosophie_? -- Hullunahan ne olisivat\nminua pitäneet.\n\nOlihan Kaarlo Suuri nimittänyt minut yliadjutantikseen. Niinpä\nvastasinkin haikailematta: _Adjutant-général_.\n\nPuvustansa mies tutaan, sanotaan, mutta tutaanpa se arvonimestänsäkin.\nMinutkin käskettiin heti kohta pöytään: kylmää paistia, malagaa,\nlikööriä. Ystävällinen översti puhui minulle muutamia lohdutuksen\nsanoja sotavankeuteni johdosta: \"Vaihtelevaista on sodan onni.\nViisikymmentä vuotta sitten oli teillä Fredrik Suuri, meillä Rossbach;\nnyt on meillä Napoleon Suuri, teillä Jena.\"\n\n\n\n\n13. Sotavankeus.\n\n\nUpseerit nousivat ratsujensa selkään. Minut jätettiin leiriin vartijain\nhuostaan nuotioille. En ollut vielä kokonaan päässyt noista entisistä\nvilunpuistutuksista, ja siksipä koetin hierautua lähempään tuttavuuteen\nnuotiotulen kanssa.\n\n-- Mitenhän lienee käynyt Kaarlo Suuren ja hänen urhoollisen\nsotajoukkonsa? -- huokailin minä. -- Minnehän lienee joutunut\nkuningatar rikkinäisine tynnyreineen? Ja minne joutunen minä?\n\nMinun oli jo ennakolta annettu tietää, että minut viedään ensin\nFrankfurt an der Oderiin ja sieltä muitten sotavankien kanssa\nFranskaan. Minä tarjosin ihan vilpittömästä sydämestäni kunniasanani\nsen päälle, ett'en enää milloinkaan, jos vapaaksi pääsen, kanna aseita\nhänen majesteetiansa Franskan keisaria vastaan. Översti ei kumminkaan\nottanut tarjoustani vastaan, minun kohtaloni kun oli riippuva ylemmän\nviraston harkinnasta.\n\n-- Vai Franskaan vainen, tohtori parka? -- puhelin minä itsekseni. --\nLinnaan! Kuinka äkkiä tämä kaikki on keikahtanut! Jospa istuisit vielä\nkammiossasi katonrajaisessa, edessäsi äänetön, pitkä jono kattoja,\nistuisit, piippua poltellen ja lukien Plutarkon suurista miehistä tahi\nvaikka hienon maailman sanomalehdestä uutisia ja kulissintakaisia\ntarinoita! Mitä puuttuisi sun onnestasi? Päiväntyöt päätettyäsi,\nistuisit Fredrikasi vieressä, kauniita tuulentupia rakennellen tai\nrunollisessa yksinäisyydessäsi uusia voitonvirsiä sepitellen!\n\nTässä muistuivat mieleeni minun preussilaiset voittolauluni, jotka yhä\nedelleen olivat taskussani. Kiireesti pistin käteni taskuun, vilkaisin\nympärilleni, tarkasteleeko minua kukaan, ja viskasin käsikirjoitukseni\ntuleen, sillä voittolaulut vihollisen vankeudessa, laulut täynnä\npilkkaa ja ylenkatsetta Napoleonia ja hänen sotalaumojansa vastaan, --\nsellaiset laulut olisivat pian saattaneet tehdä minut päätäni\nlyhemmäksi. Minä katselin niitten kuolemaa tulessa nyt yhtä suurella\nmielihyvällä kuin ennen olin katsellut niitten syntymistä innostuksen\ntulessa. Ei edes sekään voinut iloani himmentää, että ensi hädässäni\nolin käsikirjoitusteni mukana viskannut kutsumuskirjanikin tuleen.\n\nÄkkiä tuli muutamia sotamiehiä luokseni -- ne samat, jotka olivat minua\nampuneet.\n\n-- Mitä te tuossa niin salaisesti poltitte? -- kysyivät he ja\nmainitsivat vielä pari sanaa vakoilemisesta ja ammuttamisesta.\n\nMinä en tiennyt, mitä vastata, ja tämä seikka se ei suinkaan tilaani\nparantanut, Nuo pahukset, huomasin minä, hieroivat vaan riitaa minun\nkanssani. He julistivat minut epäluulon-alaiseksi ja veivät minut\nvahtitupaan. Siellä minun piti antaa heille takkini, saappaani ja\nhattuni. He veivät kaikki ne mennessään. Enkä minä sen koommin nähnyt\nkoko miehiä enkä tamineitakaan.\n\nPäivän kuluessa kuulusteltiin minua vielä pari kertaa noitten\npoltettujen paperien johdosta, ja kun minä yhä vaan pysyin\nväitteessäni, että ne olivat olleet vähäpätöisiä perheasioita,\nyksityisiä kirjeitä, niin jätettiin minut kahden sotamiehen huostaan,\njotka minun nähteni latasivat kivärinsä ja läksivät sitten viemään\nminua, niinkuin minulle ilmoitettiin, kenraalin pääkortteriin.\n\nIlman takkia, paljain päin ja paljain jaloin piti minun nyt kolkkona\nlokakuun päivänä astua vartijaini kanssa kolme tuntia. Likaisena ja\nrepaleisena, puolialastomaksi ryöstettynä olin minä nyt kerjäläistäkin\nköyhempi, minulta kun puuttui vapauskin. Eikä ollut hengestänikään\nkovin suuria takeita, sillä hyvin lyhyeen Franskalainen sodassa lain\nlukee. Ken vakoilemisesta on syytetty, sen he hirttävät, mies paran,\ntahi ampuvat, vähääkään sitten enää välittämättä, hyväkseenkö mies sen\npani vai pahakseen.\n\n\n\n\n14. Yhteen yhdytään.\n\n\nYön lähestyessä ilmaantui silmieni eteen pitkät rivit nuotiotulia.\nSinne kohti kulki meidän marssimme. Siellä oli Franskalaisilla\nmelkoisen suuri leiri. Minut vietiin erääsen kylän ulkopuolella olevaan\nsuureen maakartanoon. Kaikki huoneet siellä olivat kirkkaasti\nvalaistut. Vartijoita sekä ratsain että jalkaisin oli oven edessä, ja\neri aselajeihin kuuluvia upseereita loistavissa uniformuissa kulki\nsisään ja ulos.\n\nMinut vietiin erään sotatoimiston eteen. Siellä luottiin minusta\nannettu raportti, kysyttiin nimeäni ja arvoani ja huudettiin sitten:\n\"Viekää mies muitten vankien luokse!\"\n\n-- Kyllä ovat ryöstäneet alastomaksi tuon miehen; oikein hävettää, --\nvirkkoi yksi upseereista.\n\n-- Menkää, -- sanoi toinen, -- minä lähetän teille vaatteita.\n\nMinut saatettiin leiriin ja jätettiin siellä sotavankeja vartioivan\nupseerin huostaan. Sotavangit olivat asettuneet nuotiovalkeain\nympärille ja söivät parhaillaan niukkaa illallistansa. Minä liityin\nheihin. Mutta, kas tuossahan istuu kalpeakasvoinen ja mustaviiksinen\nChaumigrem ja hänen vieressänsä Kaarlo Suuri, kumpikin syömässä\nhöyryävää lientä savivadista, jota palvelukseen aina altis kuningatar\nElisabet pitelee, pöydän puutteessa, neitseellisessä sylissään.\n\n-- Kas, siinähän minun sotapäällikköni! -- huusin minä ihastuneena,\nnähtyäni nuo hauskat, tutut kasvot. -- Tämäkö se nyt on se elysiläinen\nateria Ziethenin ja Schwerinin ja Winterfeldin ja Fredrik Suuren\nseurassa?\n\nKuultuansa minun ääneni, kavahti luutnantti pystyyn ja sulki minut\nsyliinsä.\n\n-- Kuinka, herra adjutantti! Oletteko hengissä vielä? Säilyihän siis,\nJumalan kiitos, vielä yksi uljas mies kuninkaalle. Voi, me pidimme\nteitä jo menneenä miehenä! Ja taas tuo teidän kirottu kiivautenne! Minä\nnäin, millä vimmalla te hyökkäsitte jääkärien kimppuun ja läksitte\najamaan niitä takaa. Teidän esimerkkinne sai minun jo hiukan\nlannistuneen väkeni jälleen innostumaan. Me hyökkäsimme pistin sojossa\nvihollista vastaan. Haavoitettuja oli kummallakin puolen. Oteltiin\nsiinä sitten puolen tunnin verran, kunnes me jouduimme saarroksiin, ja\nvihdoin täytyi meidän antautua. Tulkaa, adjutanttini armas, tulkaa;\nminä tarjoan teille lientä.\n\nHän syleili minua uudestaan ja taas uudestaan. Urhoollinen Chaumigrem\noli hänkin noussut ylös ja syleili minua. Kuningatar ojensi minulle\nläkkisen lusikkansa, ja vähitellen unohtui minulta oma kurja tilani.\n\nPuolen tunnin perästä tuli päivystävä upseeri korpraalin kanssa.\n\n-- Kuka teistä, hyvät herrat, on yliadjutantti?\n\nKaarlo Suuri myhähti hyvillänsä ja osoitti minua kädellään, sillä\nfranskaa hän ei osannut.\n\n-- Herra adjutantti, -- sanoi upseeri, -- mieleni on paha, että teitä\non niin kehnosti kohdeltu. Tässä on teille lähetetty pääkortterista\nvaatteita, joita kenties voitte käyttää, ja samalla pari pulloa viiniä\nvirvoitukseksi. Olkaa vakuutettu, että Franskalaiset osaavat\nvihollisissaankin kunnioittaa miehenkuntoa, ja että rosvot ja\nmarodöörit ovat meillä aivan poikkeuksia.\n\nMinä lausuin jalomielisille vihollisilleni kohteliainta mitä osasin.\nIkävä kyllä en sillä erää osannut sen parempaa saada sanotuksi, kuin\nettä maailmanvalloittajat (franskaksi se kuuluu paljoa uljaammalta:\n_les conquérants de l'univers_) ovat minut tänään jo toistamiseen\nvoittaneet. Sanokaamme me Saksalaiset mitä hyvänsä, Franskalaiset ne\nsittenkin ovat maailman älykkäintä kansaa, meidän aikakautemme\nKreikkalaisia. Halvin sotamieskin heillä pitää huolta somasta,\narvokkaasta käytöstavasta, niinkuin meillä ainoastaan näyttelijät\nnäyttölavalla. Sattuva sana tenhoaa heidät, sukkela ajatus on heille\npalkinnon veroinen, ja kunniantunto kohentaa heitä kaikkia. -- Siinä\nkansassa on jotain henkevää eikä pelkkää perunaa ja olutta.\n\n\n\n\n15. Karkuri.\n\n\nSeuraavana päivänä vietiin sotavangit Frankfurt an der Oderiin.\nMinulle oli tuo kaupunki hyvin tuttu, ja oli minullakin kunnia olla\nmonelle sen arvoisalle asukkaalle tuttu. Tämä kunnia oli kumminkin\nylellisyystavaroita: moinen kunnia olisi nyt helposti saattanut maksaa\nhenkeni. Aatelkaas nimittäin, että joku rehellinen frankfurtilainen\nolisi astunut talonsa portille ja tervehtinyt yliadjutanttia herra\ntohtoriksi ja tiedustellut niitä minun sota- ja voittolaulujani...\n\nKaupungin portille saavuttaissa tykytti sydämeni valtavasti. Minä\npainoin suuren upseerinhattuni syvään silmilleni ja kätkin nenäni,\nsen-aikuiseen keikaritapaan, syvälle kaulaliinaan. Minua hävetti astua\ntuohon tuttuun kaupunkiin vankien joukossa kuin mikä pahantekijä ikään,\nja pahantekijäähän minussa hiukan olikin: olinhan valehdellut ja\nottanut itselleni sotilaan-arvoja, joita ei minulla ollut.\n\nSuuri lauma tyhjäntoimittajia oli alinomaa ympärilläni, -- ei\nvainenkaan, en tahdo noin pahaa heistä puhua. Kaiketi he tulivat\nsääliväisyydestä tahi toivoen löytävänsä meidän joukossa jonkun ystävän\ntai armaan sukulaisen. Iltahämärä oli jo laskeutunut kaupungin yli,\nmutta sittenkin lymysin minä repaleisten matkatoverieni taajimpaan\njoukkoon, heidän astuessaan reippaasti avonaisin kasvoin, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet sanoa: \"katsokaa vaan, tällaista sitä saa kärsiä\nkuninkaan ja isänmaan tähden\". Hyvällä omalla-tunnolla olisin minäkin\nvoinut sanoa samaa, mutta sellainen hyvä avu, jonka on saavuttanut\nvastoin tahtoansa, on tikusta tikkuun ihan synnin näköinen. Vihdoin\ntultiin kenrali- ja platskommendantin luota yöpaikkaan. Meidät,\nupseerit, sullottiin huononpäiväiseen ravintolaan, kunniavahti ovella,\nvaikka olimme sekä suullisesti että kirjallisesti kunniasanalla\nvakuuttaneet, ett'emme omin luvin itseämme vankeudesta päästä.\n\nMinun on tunnustaminen, ett'en minä tällä kunniasanalla ensinkään\ntarkoittanut täyttä totta, sillä allekirjoittaessani \"yliadjutantti\",\najattelin minä näin: pitäköön yliadjutantti vaan sotilaallisen\nkunniasanansa, johon herra tohtori ja maisteri ei ole sidottu.\n\nPimeän tultua pyysin päästä vielä kaupungille, tavatakseni muutamia\nystäviä; minä tarkoitin: joitakuita huolimattomia vartijoita kaupungin\nporteilla. Se kiellettiin kohteliaalla tavalla, Kosk'ei minua\nkumminkaan tuvan ovella kukaan pidättänyt; kosk'ei minulta portilla\nkenkään kysynyt: minne matka; kosk'ei kadulla kukaan salvannut minulta\ntietä: ja kosk'ei edes kukaan pannut pahakseen, että minä menin\nkaupunginportille, raitista ilmaa hengittämään -- vartija piti minua\nkaiketi franskalaisena upseerina -- niin läksin minä empimättä\nkoettelemaan onneani edelleen. Minä karkasin, selvästi sanoen, elikkä,\nniinkuin sanat jalossa sotakielessä kuuluvat: minä rantsioneerasin\nitseni. On näet sotakielessäkin löydetty sanoja, joihin saattaa kätkeä\nsynnin ja häpeän, vaikk'ei sota muutoin niitä lainkaan kammoa:\nretrogradi-liike on samaa kuin pakoon pötkiminen; rekvisitioni on samaa\nkuin väkivallalla ottaminen. Siinä todistus yhä kehittyvästä\nkultturista siinäkin säädyssä, joka viran puolesta hävittää kultturia,\nja joka etupäässä kerskailee suoruudesta ja avonaisuudesta.\n\n\n\n\n16. Tallirenkinä ja kuskina.\n\n\nLienen juossut tunnin verran. Kuraisesta tiestä huolimatta minä\ntodellakin juoksin, minkä suinkin jalat kannattivat. Vihdoin katsoin\nparhaaksi ruveta hiljentämään vauhtiani. Väsyneitten jalkojeni alla\nalkoi tuntua hauska, pehmoinen hiekka; ympärilläni humahteli illan\nilmassa mäntymetsä; pääni päällä uiskenteli hopeinen kuu harmaitten\npilvien lomitse. Tämä oli varsin romantillista, jopa runollistakin;\njospa olisi ollut lisänä vielä epärunollinen illallinenkin ja\nolkivuode!\n\nKysymys oli nyt: minnekä suvaitsette matkustaa, herra entinen\nyliadjutantti? Millä teidän on aikomuksenne vast'edes elää? En todella\nosannut vastata kumpaankaan. Ja hyvä onkin, ett'ei maailmassa\ntuommoisiin vähäpätöisiin kysymyksiin välistä osaakaan mitään vastata.\nSehän se juuri luo elämään viehätystä, kun niin usein saa avarassa\nmaailmassa kulkea painaa ihan umpimähkähän, tietämättä mihin.\nUteliaisuus ja toivo kantavat meitä kauaksi.\n\nTunsin kerran erään rikkaan miehen, jolla oli kaikkea tämän maailman\nhyvää yltäkyllin ja spleen (raskasmielisyys) vielä päälle kaupan.\nKenties oli rikkaus juuri syynä siihen, että hän oli kyllästynyt tämän\nelämän yksitoikkoisuuteen ja inhosi sitä. Hän halveksi elämää, joka ei\ntuottanut hänelle yhtään huolta. Hän oli vähällä itse lopettaa\npäivänsä, pitkästyneenä kaiketikin sellaiseen olemiseen, jota hän ei\nosannut käyttää mihinkään. Ja mikä saattoi hänet päivästä päivään\nsiirtämään tuon elämänsä langan katkaisemisen? Se oli -- Spenerin\nsanomalehti. Yhä hän vaan tahtoi ennen kuolemaansa tietää, mitenkä\nmaailmassa käy. Luettuansa sanomalehden, hän ajatteli näin: vai\ntällaista se olisi ollutkin kuolemani jälkeen, jos minä eilen olisin\npistolinluodilla rantsioneerannut itseni? Hyvä sentään, että vielä\nennen kuolemaani sain tietää tuon ja tuon. Ja niin tuo kunnon mies eli\nsanomalehtipäivästä toiseen, kunnes pari kauppamiestä rupesi niin\nystävälliseksi, että kohteliaalla konnankoukulla, jolle he antoivat\nnimen bankerotti, veivät suurimman osan hänen omaisuuttansa. Nyt tuli\nhänen pakko ryhtyä työhön, ja hätä se puhalsi pois hänestä spleenin.\n\nNälkä on ilkeimmillään juuri silloin kuin ei tiedä, millä sen\ntyydyttäisi, elämä suloisimmillaan silloin kuin ei tiedä, millä sen\nsäilyttäisi.\n\nTähän suuntaan lienevät kaiketi minun ajatukseni pyörineet tuossa\nhumisevassa männikössä. Laahasin väsyneitä jalkojani yhä eteenpäin,\nuteliaana näkemään, mitä minusta lopultikin tulee, ja minne kohtalo\nminut viimeinkin vie. Silloin haukahti koira, silloin vilkahti valo\nakkunoista. Olin siis lähellä kylää.\n\nMajatalon edessä seisoivat avonaiset vaunut, kaksi hevosta edessä, päät\njuuri sinne käsin, minne minäkin olin lähtenyt vaeltamaan. Vaunujen\ntakana oleva lauta -- minä näet pidin heti kohta paikallisen\ntarkastuksen -- ei kaikeksi onneksi ollut varustettu rautapiikeillä\neikä muilla vehkeillä senlaisten matkustavaisten torjumiseksi, jotka\nmielellään kulkevat maita maailmoita muitten kulungilla.\n\n-- Tuossahan, -- ajattelin minä, ja lohdullista olikin tuo ajatus, --\ntuossahan on leposija minun väsyneelle ruumiilleni. Tuossahan minun\nsopii mukavasti jatkaa pakoani.\n\nVaunut olivat tyhjät. Niitten omistaja oli niinmuodoin majatalossa.\nMinä tutkin ja tarkastin kaikki taskuni, -- ei äyrin merkkiäkään, ja\nkumminkin olisin niin kernaasti ostanut palasen leipää. Kerjätä minä en\nsaattanut, upseerina muka, mutta rekvireerata minun kyllä sopi.\n\nPäätin koettaa onneani ja astuin sisään.\n\nTuvassa oli vanhan hinkalon päällä pyöreä hattu, talonpojan mekko ja\nruoska. Miekkoinen se, joka on maailmaan keksinyt neuvokkaisuuden.\nNuolen nopeudella lensi sotilashattuni lattialle ja korkea huopahattu\npäähäni; pitkä, sininen upseerintakki lensi hinkalon päälle ja minun\nsolakka ruumiini talonpojan avaraan mekkoon. Jos minulla olisi ollut\nmiekka, niin olisin senkin vaihtanut ruoskaan, jonka yhtä kaikki otin\nkaupanpäällisiksi, tarvittaissa suojellakseni nahkaani, elleihän\nmuilta, niin ainakin epäkohteliailta kylänrakeilta.\n\nSanomattanikin on selvä, ett'ei minun nyt, ilmeisenä varkaana, sopinut\najatellakaan illallista tässä talossa. Se oli paha seikka kyllä. Mutta\nnyt oli minulla se mielihyvä, että saatoin olla paremmassa turvassa\nfranskalaisilta nuuskijoilta.\n\nSeisoin vielä ovessa, vakoillen ulos, mistä paikasta muka minun\nparhaiten sopisi hypätä takalaudalle, kun vaunut lähtevät liikkeelle.\nSilloin aukeni äkkiä takanani ovi, muuan ääni alkoi pauhata franskaksi,\nkaksi jumalatonta nyrkkiä iski minua takaa päin niskaan semmoisella\nvauhdilla, että minä pitkin pituuttani lensin rapakkoon, tutkistelemaan\nsen syvyyttä pohjia myöten. Tämä tapahtui hämmästyttävällä nopeudella.\nEnkä ymmärrä vieläkään, mitenkä sitä niin harvoista silmänräpäyksistä\nriitti aikaa näin moninaiseen tekoon.\n\n-- _Allons, bougre, allons!_ (Matkaan, mies, matkaan!) -- kiljui\nFranskalainen myötäänsä, pitäen minua nähtävästi kuskinansa. En ollut\noikein selvillä, pitikö minun tekeytyä kuolijaksi, vai varkaana hypätä\npystyyn ja livistää matkaani, ennenkuin minut hirtetään. Mutta\nFranskalainen ei valinnut kumpaakaan. Hitonmoisilla kynsillään hän\nsieppasi minua niskasta, kiskaisi ylös, pani minut etupyöräin kohdalle\nja huusi:\n\n-- Istuma! -- Samassa hän hyppäsi vaunuihin ja kiljaisi:\n\n-- _Allons, en avant!_ (Eteenpäin, anna mennä!)\n\n-- Olkoon menneeksi! -- ajattelin minä, nousin kuskipenkille, sivalsin\nhevosia ruoskalla, ja niin sitä lähdettiin kylästä ulos. Takalaudan\nasemasta olin nyt saanut kunniasijan vaunujen etupuolella. --\nToimittakoon nyt se entinen pukunsa ja virkansa menettänyt kuski\nyliadjutantin virkaa, elleihän liene vapaehtoisesti jättänyt\nvaatteitansa sinne, puikahtaaksensa Franskalaiselta kaikessa\nhiljaisuudessa piiloon.\n\n\n\n\n17. Murhaa ja miestappoa taas.\n\n\nMitä kiivaammin minä ajoin, sitä useammin tuo ankara herra vaunuissa\nvirkkoi: _bon, bon_, (hyvä, hyvä). Hänellä näytti olevan kiire. Ja\nmikäli minä osasin päättää hänen levottomuudestansa ja silloin tällöin\nhampaittensa välistä päästämistänsä sanoista, joita hän laususkeli\nitsekseen, ei hänen omatuntonsa ollut juuri ehjempi kuin minunkaan.\nKuun pilkistäessä pilvistä esiin, luulin huomaavani hänen olevan niitä\ntärkeitä henkilöitä, joita franskalaisessa armeijassa sanotaan\nemployé'iksi. Hän oli liian porvarillisesti puettu, upseeri ollakseen,\nja liian sotilasmaisesti, ollakseen porvari.\n\nKeskustelu meidän kesken oli sangen yksitoikkoista, sillä hän ei\nosannut saksaa, ja minä, uskollisena roolilleni, en osannut franskaa.\n\n-- Olema Polonie (Puola) kaukka?\n\n-- Kaukana se on.\n\n-- Olema täällä Prussiens?\n\n-- No niitähän täällä onkin.\n\nJa silloin hän huusi kuin riivattu: \"Antta menöö, antta menöö!\" Ja minä\nannoin hevosten mennä, minkä ikinä jaksoivat.\n\nMinä koetin viittailla hänelle, että hän antaisi minulle jotain\nsyötävää, jos hänellä on jotain mukanaan, Hän ei ymmärtänyt. Minä\npuhelin hänelle armeliaisuudesta. Se oli employé'lle outoa. Puhuin\nnäljästä; ei hän sellaistakaan tuntenut.\n\n-- Leipää! -- sanoin vihdoin, ja se sattui kohdalleen.\n\nHän antoi minulle suuren leipäkyörän.\n\nTyytyväisenä nyt istuin kuskipenkilläni, tyytyväisempänä kuin konsanaan\nkuningas valta-istuimellaan, enkä enää yhtään pahoitellut palvelijan\nammattia, johon olin joutunut, se kun oli hankkinut minulle kaikki,\nmitä suinkin halasin. Ja mitäs sillä oikeastaan väliä, mikä ihminen on,\npappiko, vai tallirenki, vai yliadjutantti, vai maisteri, vai\nsotapappi? Paras on ihminen siinä takissa, mikä yllä on, mutta\nsurkeata, jos takki on ihmisessä paras osa.\n\nNyt ajettiin siis Puolanmaahan päin. -- Ties kanssa, -- ajattelin\ntuossa itsekseni, -- kukaties sinä vielä vaihtelevissa kohtaloissasi\nkyyditset itsesi vihdoin jossakin Veikselin varrella kokonaisen\narmeijan ylipäälliköksi. Pois epäilys! Onhan kaitselmus olemassa.\nPimeäksi lyö välistä, mutta selkeneehän taas jälleen.\n\nOlin varsin hyvällä tuulella ja rupesin ratokseni rakentelemaan\nsaarnaa, jonka olin pitävä pitäjässäni.\n\nÄkkiä välähti edessäni kuun valossa kivärin pistimiä. Herrani huomasi\nne myös, sieppasi miekkansa ja tempasi toiseen käteensä pistolin,\nvetäen hanat vireille. Hanain naksauksia kuullessani löi minut kylmään\nhikeen.\n\n-- _Bougre, bougre!_ Antta menöö, antta menöö.\n\n-- Seis! Ken siellä? Seis! _Qui vive?_ -- kuului sotamiesten möyryäviä\nääniä, ja samassa he ojensivat pistimensä melkein liian lähelle\nkylkiluitani.\n\nKetä tässä nyt totella?\n\n-- Kenties, -- arvelin, -- pääsee tästä pulasta hätävalheella. Luullen\nnoita sotamiehiä Franskalaisiksi, jotka ovat häipyneet rykmenteistään,\nyritin minä herättää heissä pelkoa ja kunnioitusta ja huusin:\n\n-- Messieurs! Minun herra _général_ yks franskalainen _général_.\n\n-- Seis! Antautukaa! -- kuului nyt useampia huutoja.\n\n-- _Foudre!_ (Tuli ja leimaus!) -- huusi kenraaliksi luultu ja hypätä\nheilahti vaunuista, sysäten samassa kaksi miestä kumoon.\n\nHän laukaisi pistolinsa.\n\nPiu, pau! kuului samassa oikealta ja vasemmalta. Luoteja vinkui\nkorvissani. Hevoseni säikähtivät vielä kauheammin kuin minä. He\nläksivät kiitämään vimmattua vauhtia eteenpäin. Minä ruoskalla selkään.\nKuulin sitten hetken aikaa miekan kalsketta ja laukauksia, mutta pian\nei kuulunut enää mitään.\n\nHevosteni ymmärrys ja oveluus oli pelastanut minut.\n\n-- Helkkarimnoinen juttu! -- jupisin sitten itsekseni ja toimitin\nruumiissani oikein kirurgillisen tarkastuksen kantapäästä kiireesen\nasti: ensi hädissäni luulin näet, että minusta oli luotituiskussa\ntullut jonkunlainen seula. Mutta ei ollut minulta hivuskarvaakaan\nkärventynyt.\n\n-- Sitä parempi! -- arvelin. -- Mutta mitenkä on mun herrani käynyt?\nPitäisikö tästä lähteä takaisin, tiedustelemaan, jotta hieman minuakin\nmiekoilla viillettäisiin ja pistimillä keihästeltäisiin? Ei maar, niin\npitkälle ei minun kuski-uskollisuuteni ja hellä kiintymykseni sentään\nmene.\n\nTaivas ties, miten lienee tuon _Commissaire de guerre'n_ tai employé'n\nlopulti käynyt. En hänestä sen koommin enää kuullut mitään.\n\nAjoin nyt verkempaan, hevoseni kun olivat uupuneet. Vähän ajan perästä\nnäkyi jälleen kylä.\n\nMitäs nyt tehdä? mietiskelin minä. Ollako kylässä yötä vai jatkaako\nmatkaa? Vielä kuului luotien vinkuna korvissani, ja pelko se sanoi:\n\"eteenpäin!\" -- Ja edelleen: Kenenkä ovat hevoset ja vaunut? Vastaus:\nTällä haavaa ei kenenkään muun kuin nykyisen haltijansa, jok'ei ole\nniitä valloittanut eikä varastanut eikä rekvireerannut. -- Edelleen:\nMiten menetellä vieraan omaisuuden kanssa? Lahjoittaako muille, myödäkö\nvai pitääkö ominaan? Ensimmäiseen ei minulla ollut halua, toiseen ei\nollut oikeutta, kolmanteen ei ollut varoja.\n\nNeuvottomana ajoin majatalon pihaan. Ei ollut vielä niin myöhäinen kuin\nolin luullut. Renki tuli pihalle. Minä riisuin hevoset valjaista,\nkäskin antaa niille heiniä ja tilasin itselleni lämmintä olutta, Sen\nsaatuani istuin takan viereisen pöydän ääreen. Hätätilassa ajattelin,\nriittänee toki huopahattu ja maalaismekko maksuksi. Hattu olikin\nminulle liian ahdas, mekko liian avara.\n\n\n\n\n18. Vaarallista seuraa.\n\n\nMajatalon lihava emäntä astui pöytäni luo ja kysyi minulta käsi\npuuskassa, aionko olla yötä.\n\n-- En.\n\n-- Aiotteko vielä ennättää kaupunkiin?\n\n-- Kyllä. -- Mieleni oli hyvä, että utelias eukko kyseli, sillä itse\nolin vielä uteliaampi tietämään, missä tienoin maailmaa minä olon.\n\n-- Ettekö tahtoisi ottaa mukaanne erästä rouvas-ihmistä, joka tuli\ntänne jalkaisin ja nyt lepää väsyneenä? Saisitte hyvät juomarahat.\n\n-- Kernaasti. -- Ja tuon sanoin aivan sydämeni pohjasta, ensiksi\njuomarahan ja toiseksi seuran toivossa.\n\n-- Eiköhän olisi paras lähteä liikkeelle vasta päivän koittaessa,\nsillä yöstä ei ole kenenkään ystäväksi, varsinkaan sotaiseen aikaan?\nTäällä vilisee Franskalaisia ja Preussilaisia, jotka ovat eksyneet\njoukoistansa. Ei päivää, ellei murhia ja miestappoja ja ryöväyksiä.\n\nMinua hirvitti, mutta minä nyökäytin päätäni.\n\n-- Herättäkää minut ja se mamseli pari tuntia ennen päivän nousua, --\nsanoin minä. -- Ennätän minä sittenkin hyvissä ajoin perille. Ei\nisäntäväki siitä sen pahemmin purpata.\n\nMinä jäin, ja se teki hyvää sekä minun että hevosten ja mamselinkin.\nPäätin kumminkin lähteä liikkeelle aamulla varhain, harkiten näin:\naamulla on turvallisin kulkea, koskapa ne, jotka näkevät hyväksi\nantautua yön vaaroihin, menevät pelvosta tai väsymyksestä päivän ajaksi\npiiloon: ne taas, jotka päivällä tahtovat kulkea, eivät vaella öiseen\naikaan.\n\nPanin maata talliin, mutta uneni oli kissanunta. Heti kuin kylässä\nkirkonkello löi neljä, olin minäkin kelpo hepojeni ääressä. Minä\nherätin talonväen. Rengin valjastaessa hevosia, tarkastelin minä lyhdyn\nalakuloisessa valossa uutta omaisuuttani, vaunuja. Vaununkorissa oli\nuseampia luodinläpiä. Vaunujen sisästä löytyi tyhjä miekantuppi,\nsivulaukuissa soma hopeahelainen piippu, pesä merenvahasta, ja sen\nvieressä silkkinen tupakkakukkaro, johon oli kirjailtu lemmenkukka ja\nsen ympärille hellät sanat: _souvenir de l'amitié_ (ystävyyden\nmuistoksi), -- kaiketikin entisen herrani, tuon employé'n, galantti\nvalloitus joltakulta saksattarelta. Takaistuimen alainen laatikko oli\nlukossa. Sen avaimen oli employé tarpeettomasti kyllä vienyt mukanaan.\n\nEmäntä tuli ja alkoi haukotellen luetella, mitä kaikkea minä ja\nhevoseni olimme syöneet ja juoneet. Minusta tuo oli varsin\npitkäveteistä, ja osasinhan sitä paitsi kaiken tuon ulkoakin. Minä\nkeskeytin eukon tarinan, sanoen:\n\n-- Kyllä mamseli maksaa minunkin puolestani.\n\nNousin vaunuihin ja asetuin perä-istuimelle, missä herrani ennen oli\nistunut. Siinähän oli lämpimämpi ja mukavampi, ja siinähän,\ntoivoakseni, on hauska haastellakin mamselin kanssa.\n\nHän tuli vihdoin tuvasta. Hänet autettiin minun viereeni. Minä huusin\n\"hyvästi\", ja niin lähdettiin.\n\nHauskasta keskustelusta ei kumminkaan tullut mitään, sillä\nmatkatoverini hyyristyi vaununkolkkaan, niin loitos minusta kuin\nmahdollista. Minä koetin saada puhetta alkuun, kainosti huomauttamalla,\nettä ilma on hyvin kolakka, tai että vielä on niin pimeä, tai että tie\nei ole oikein hyvä, mutta hän vastasi vaan moniaan uneliaan \"kyllä\" tai\n\"ei\", eikä sitten ollut tietääkseenkään minusta ja minun huomioistani.\n\nNämä huomiot alkoivat sentään käydä yhä kummallisemmiksi, sitä myöten\nkuin kaunis toverini -- pimeässä tuo kauneus oli enemmän aavistettua\nkuin nähtyä -- vaunujen heilahdellessa alkoi unimielissään kallistua\nyhä enemmän minun puoleeni. Pelkästä säälistä, ett'ei tuo lapsi parka\nkovin pahasti vatkaantuisi, siirryin minä pari kolme tuumaa lähemmäs.\nHetken kuluttua painui nukkujan pää minun olalleni, jotenkin kovalle\npielukselle. Minun kävi häntä armo, ja senvuoksi heitin vasemman käteni\nhänen ympärilleen, tukeakseni häntä. Hän nukkui makeasti viattomuuden\nunta eikä herännyt edes minun levottoman sydämeni palpatuksistakaan,\nsillä välin kuin minä itse vapisin kuin pahantekijä.\n\nEnsi kertaa elämässäni kannattelin tuntikausia rinnallani nais-olentoa\n... suo anteeksi, Fredrika, jos minä tässä silmänräpäyksessä -- ei\nvainenkaan, ei ollut sydämeni uskoton sinulle silloinkaan, sillä\nsinuahan minä nytkin ajattelin. Kuvailin mielessäni, että sinähän se\ntässä vieressäni istutkin; sinun luoksesihan pyrki minun salainen\nhuokaukseni, ja sinua tarkoitti se rikoksellinen suudelma, jonka minä\npainoin hänen -- päähineesensä. Sen minä vaan sanon, että kun on\ntuommoinen nais-olento, jonka povi nousee ja laskee lempeän hengityksen\nmelodioissa, niin pankaa siihen rinnalle lumiukko älkääkä vanhaa\npoikaa, yhdeksänneljättä vuoden iässä!\n\n\n\n\n19. Ihana aamurusko.\n\n\nHiljalleen vierivät vaunut hiekkaisella tiellä. Minä annoin hevosteni\njuosta jolkutella mielensä mukaan, pitelin lujasti tuota nukkuvata\nkaunotarta, painoin raskaat silmänluomeni kiinni, saadakseni sitä\nparemmin uinailla Fredrikasta ja omasta seurakunnasta ja kaikista\ntaivaista, joita valveilla-olo ei minulle suonut, ja niin tuosta\ntahallisesta uinailusta vähitellen tuli todellinen uni.\n\nHeräsimme kumpikin melkein yht'aikaa siinä tuokiossa, jolloin vaunut\nkovalla täräyksellä äkkiä nousivat pehmosesta hiekasta eräälle\nkapulasillalle. Oli jo valoisa. Meidän edessämme, maiseman perällä,\nliekehti komea aamurusko, joka häikäisevänä heiasteli suoraan silmiini.\n\nEnsi työkseni vilkaisin hevosiini, sitten toveriini. Hän hieroi\nmolemmin käsin silmiänsä, minä samoin omiani. Sitten katsahdimme\ntylsästi toisiimme. Hän hieroi silmiänsä uudestaan, minä samoin, sillä\ntuo aamurusko oli luullakseni sokaissut minut kokonaan. Minä katsahdin\nhäneen uudestaan, hän minuun. Ja vasta nyt olin minä vakuutettu siitä,\nettä yhä edelleen nukun ja näen unta Fredrikasta, sillä minusta näytti\nFredrika itse istuvan vieressäni.\n\n-- Herrainen aika, tekö siinä olette, tohtori? -- kysäisi hän\nhiljaisella, hopeanheleällä äänellään, katsellen vuoroin minun\nkasvojani ja viiksien sänkiä (entisen yliadjutantti-asuni jäännöksiä),\nvuoroin minun repaleista ja tervaan tahrattua mekkoani.\n\n-- Tekö, Fredrika! -- huudahdin minä. -- Kuinka te olette tullut tänne\nja minun luokseni?\n\nSen enempää ei enää kyselty. Surumielinen onnen tunnelma puristi vedet\nsilmiimme, ohjakset kirposivat kädestäni ja toistemme sylissä suli\nsielu sieluun.\n\nMe olimme saaneet toisemme jälleen pitkän, pitkän eron perästä. Ja\nkuinka ihmeellisesti, kuinka odottamatta! Unohdettu nyt oli kaikki\nentinen tuska. Unohdettu oli kaikki elämän kurjuus, minun huoleni,\nhänen kyynelensä; unohdettu kaikki tulevaisuuden raju-ilmat. Me\nhengitimme ihan uusissa maailmoissa: kaukana nyt oli kaikki, mikä\nmaallista on.\n\nAinoastaan tuo pahuksen kapulasilta, jossa vaunut keikkuivat niin\narmottomasti, että oli mahdoton painaa kunnon suudelmaa Fredrikan\nhuulille tässä tärinässä -- kapulasiltaa rakennettaessa oi varmaankaan\noltu otettu lukuun tällaisia liikuttavia kohtauksia, -- niin, se\nyksinään koetti meitä erotella silloin kuin luulimme, ett'ei\nkuolemakaan meitä voi erottaa.\n\nMinä kävin ohjaksiin jälleen. Ja nyt alkoi kysymysten ja vastausten\npitkä sarja. Ja vaikka me katselimme toisiamme silmästä silmään, vaikka\npitelimme toisiamme käsistä kiinni, ikäänkuin peljäten, ett'emme\nkadottaisi toisiamme, tuntui välistä sittenkin epävarmalta, oikeinko\ntässä todenteolla nyt yhdessä ollaan.\n\nHän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Aamurusko loi häneen ihanata,\npunervaa valoansa. Minun täytyi päästää ohjakset vielä kerran\nkäsistäni.\n\nMitä minulla oli Fredrikalle kerrottavaa sotaisista seikkailuistani,\nsen lukija kyllä jo tietää, mutta hän kuunteli niitä tarkkaavammin ja\nhalukkaammin kuin niitä kenties on luettu.\n\nArmaani kohtalot olivat olleet paljoa yksinkertaisemmat. Hän oli\neronnut toimestansa. Vähää ennen Franskalaisten tuloa pääkaupunkiin oli\nhänen herrasväkensä paennut Stettiniin ja taivas ties minne. Fredrika\noli minun tähteni ollut tuskallisessa epätiedossa. Vihdoin oli hän\nsaanut äidiltänsä kirjeen, jossa äiti käskee häntä lähtemään pois\nBerlinistä ja tulemaan hänen luokseen. Jätettyään minun varaltani\nkaikki tarpeenmukaiset tiedonannot, oli hän heti lähtenytkin matkaan,\nrientäen ensin hevoskyydillä Frankfurtiin, mutta koska vihollinen oli\nsieltä ottanut takavarikkoon kaikki hevoset ja rattaat, ja kosk'ei\nsillä haavaa muutoinkaan kukaan olisi rohjennut lähteä matkalle, oli\nhän, tuo uljas tyttö, lähtenyt jalkaisin eteenpäin. Väsyneenä ja\nuupuneena oli hän eilen illalla tullut siihen kylään, josta sitten\nminulla oli kunnia ruveta hänen henkikuskikseen.\n\n\n\n\n20. Päivä nousee.\n\n\nMatkan varrella -- sillä rakastuneillakin on tapana olla aamiaisella,\nja Fredrikan kotiin oli vielä joltinenkin matka -- katosi ensimmäisessä\nmajatalossa terävän kyökkiveitsen avulla viimeisetkin jäännökset\nyliadjutanttisuutta ylähuuleltani. Joltakin kirjurilta tai sihteeriltä\nosti Fredrika minulle kunnollisen päällystakin ja hatun -- mistä lienee\nsellainen rättisaksa löytynytkään. -- ja niin nyt sopi minun, huomiota\npuoleeni vetämättä, istua soman, siropukuisen neitosen rinnalla.\n\nNyt lähdettiin jälleen eteenpäin.\n\nOli jo valoisa päivä, ja valoisata oli meidän mielessämmekin.\nMeidäthän oli jo kuulutettu; häät siis jäljellä vaan. Siitä olimme\nyhtä mieltä. Sillä välin kirjoitan minä suosijalleni Frankfurt am\nMainiin, ja pyydän hänen tiedustelemaan riikinkreiviltä, miten sen\nkirkkoherran-viran laita on. Olinhan minä kirkkoherraksi jo kutsuttu,\nvaikka minun oli täytynyt polttaa itse kutsumuskirja voittolaulujeni\nkera franskalaisessa nuotiotulessa. -- Fredrikalla oli puolestaan sata\ntaaleria säästössä, ja sillähän sitä kyllä pääsee alkuun. Ja jos kovin\nnurinpäin alkaa mennä, niin saatanhan minä jossakin avata jonkunlaisen\nnurkkakoulun. Kyllä me pelkällä vedellä ja leivällä olemme onnellisia,\nkunhan vaan ei tarvitse erota.\n\nSiinä sitten ylistelimme suurta onneamme kesken köyhyyttäkin. Hänen\nparhaillaan haastellessaan huokeista liemistä ja minun tehdessäni\nlaskuja ahkeran koulumestarin tuloista, kuului äkkiä kilkis kalkis\nvaununpohjalta, -- Me katsahdimme alas. Siellä oli kirkas kultaraha.\n\n-- Sinultako se putosi? -- kysyin minä Fredrikalta.\n\n-- Ei minulla ole kultarahoja.\n\nMe vastaan-otimme tuon lahjan minun employé'ni jäämistönä, palkaksi\nkyyditsemisestä.\n\nHetken kuluttua panee vaununpohjalla jälleen kilkis kalkis. -- Toinen\nkultaraha.\n\n-- Totta toisen kerran, -- virkoin minä, -- meillä on mukana joku hyvä\nsuojelushenki tai muu hyvä enkeli, joka on kuullut meidän hurskaat\npuheemme.\n\nMinä nostin kultarahan ylös ja katselin, olisiko sillä kaimoja\nkerallaan. Vaununpohja oli tyhjä, ja siitä mieleni paha.\n\nHetken kuluttua uudistui tämä taikatemppu kolmannen kerran.\n\n-- Nyt ei ole vaunuissa laita oikea, -- sanoin minä ja pysäytin\nhevoset, Istuimen alaisen laatikon raossa kimalteli neljäs kultaraha.\nKas nyt oli päästy kultalähteen partaalle. Minä mursin laatikon auki ja\nhuomasin siinä rikkihieroutuneen rahapussin. (Ilmankos me pitkin matkaa\nolimme kuulleet omituista helinää, vaikka olimme luulleet sitä jonkun\nketjun kilkauksiksi.) Muita rahasäkkejä, lujemmin sidottuina, istua\ntörrötti uskollisesti toistensa vieressä.\n\nMitenkä employé oli saanut käsiinsä tämän aarteen, sitä en tiennyt.\nOliko se hänen omansa vai muitten, siitä minä vähät. Mutta Fredrikan\nkanssa me päätimme yksimielisesti, että tämä summa oli meidän vähäisiin\nvaatimuksiimme nähden liian suuri; me emme saata sitä pitää omanamme.\nMe panimme entisetkin rahat muitten joukkoon, pidimme nyt rahoista\nparempaa huolta, ja jatkoimme matkaa, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunutkaan.\n\nIhastuneena vastaan-otti vanha äiti meidät ja siunasi meitä, Aarre\nannettiin hänen talteensa. Julkisiin sanomalehtiin panetin sitten\nuseampia ilmoituksia, tiedustellen vaunujen ja hevosten ja rahain\nomistajaa. Monta kuukautta kului, mutta ei ilmaantunut ketään\nomistajaa.\n\nTähän päättyivät minun seikkailuni. Minä olin rikkaampi kuin\nmilloinkaan olisin osannut toivoakaan, ja ihana Fredrika oli nyt\nvaimoni.\n\nBerliniläiselle ystävälleni lähetin minä korvauksen hänen\najoneuvoistaan ja hevosestaan, jotka översti oli minulta ryöstänyt, ja\nsanoin itseni irti kirkkoherran-virasta.\n\nMinulla on nyt runsastuloinen maatila ihanassa seudussa. Lehmuksia ja\nkastanjoita kasvaa talomme ympärillä, jossa on kyllin tilaa\nFredrikalle, hänen äidilleen ja minulle.\n\nSiinä minun paratiisini.\n\n\n\n"]