[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMsq37n_MeYApoWyXLB7miKq4AZTcVMwoGDLCe59JrsI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3190,"Tarpeeton ihminen","Turgenev, Ivan",1818,1883,"3190-turgenev-ivan-tarpeeton-ihminen","3190__Turgenev_Ivan__Tarpeeton_ihminen",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1850,1915,14842,97878,false,74304,[24,25,26],"Diary fiction","Russia -- Social life and customs -- Fiction","Turgenev, Ivan Sergeevich, 1818-1883 -- Translations into Finnish",[28,29],"Novels","Russian Literature","\"Tarpeeton ihminen\" by Ivan Sergeevich Turgenev is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the life and thoughts of an introspective character who views himself as superfluous and unnecessary in the world. It reflects on themes of love, loss, and existential musings, while contrasting the protagonist's internal struggles with the vibrant world around him.  The opening of the novel introduces us to a profoundly reflective protagonist who grapples with his impending death and records his thoughts in a diary. He reminisces about his childhood, his complex family dynamics involving his emotionally distant mother and his flawed father, and the early influences that shaped him. The protagonist oscillates between despair and nostalgia, expressing a longing for connection and purpose, even as he labels himself as \"unnecessary.\" His observations reveal a heightened sensitivity to nature and human relationships, setting the stage for the deeper explorations of love and identity that are sure to unfold in the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Wuori, Martti",271,"Päiväkirjamuotoinen pienoisromaani kertoo kuolemansairaasta aatelismiehestä, joka kokee olevansa yhteiskunnalle täysin hyödytön. Hän muistelee elämänsä pettymyksiä ja onnetonta rakkauttaan viimeisinä elinpäivinään. Teos vakiinnutti venäläiseen kirjallisuuteen klassisen tarpeettoman ihmisen tyypin.","Ivan Turgenjevin 'Tarpeeton ihminen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3190. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","TARPEETON IHMINEN\n\nKirj.\n\nIvan Sergejevitsh Turgenjev\n\n\nVenäjän kielestä suomentanut\n\nMartti Wuori\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nIvan Turgenjev.\n\n\nIvan Sergejevitsh Turgenjev, synt. Orjolissa v. 1818, kuol. huvilassaan\nBougivalissa lähellä Parisia v. 1883, on, kuten tunnettu, Venäjän\nsuurimpia, maailmanmaineen saavuttaneita kirjailijoita. Hänen isänsä,\nent. ratsuväenupseeri, oli varakas tilanhaltija ja äitinsäkin\npuolelta sai hän, tämän sedältään perimän, suuren maatilan omakseen.\nKirjailijan isä ja äiti olivat hyvin omituisenluontoisia ihmisiä\nja sen vuoksi hän poikasena saikin »kokea kovin vähän hellyyttä\nvanhemmiltaan, mutta sen sijaan näki paljon tilanhaltijani kovuutta\ntalonpoikia ja palvelusväkeä kohtaan», kuten eräs hänen elämäkertansa\nkuvaaja sattuvasti sanoo, viitaten sillä muutamaan peruspiirteeseen\nTurgenjevin kirjailijaluonteessa. Vaikuttihan näet Turgenjev meilläkin\nsuomennoksina jo aikoja sitte tunnetuilla »Metsämiehen muistelmillaan»\naivan suoranaisesti maaorjuuden lakkauttamiseen Venäjällä. Kodissaan\nsai Turgenjev, lahjakas poika kun muuten oli, jo pienestä pitäen\noppia kieliä, niin että hän täydellisesti hallitsi ranskan, saksan\nja englannin kielet, tuli 11 vuoden vanhana Moskovaan kouluun ja jo\n16-vuotiaana pääsi hän ylioppilaaksi. Pietarin yliopistossa suoritti\nhän kandidaattitutkinnon ja harjoitti sen jälkeen parisen vuotta\nopintoja vielä Berlininkin yliopistossa, niin että, kuten sama hänen\nelämäkertansa kirjoittaja sanoo, »semmoisella suurella kielitaidolla,\nniin laajoilla, monipuolisilla tiedoilla, niin hyvällä ymmärryksellä\nja muistilla, niin suurella kyvyllä ja niin perinpohjaisella Venäjän\nkansan elämän tuntemuksella varustettuna ei ole yksikään venäläinen\nkirjailija häntä ennen esiintynyt kirjallisuudessa». Palattuaan\nopintomatkaltaan Venäjälle Turgenjev, riitaannuttuaan äitinsä kanssa\ntämän alustalaisiaan kohtaan osoittaman julmuuden tähden, jäi\nkokonaan vaille aineellista toimeentuloa ja oli pakoitettu jonkun\najan olemaan virkamiehenä Pietarissa. V. 1850 hänen äitinsä kuoli\nja näin jouduttuaan mitä rikkaimman maatilan haltijaksi Turgenjev,\njoka silloin jo oli julkaissut ensimäiset kertomuksensa »Metsämiehen\nmuistelmista», itse ensimäisenä vapautti maaorjansa, järjestäen heidän\nolonsa niin, että pakollisten päivätöiden sijasta saivat suorittaa\nrahaveron heille viljeltäväksi annetusta maasta. Maatilallaan, jatkaen\nkirjallista tointaan, vietti Turgenjev useita vuosia, mutta muutti\nsitte ulkomaille, asuen hellien ystävyyssiteiden yhdistämänä kuuluisan\nlaulajattaren Viardot-Garcian perheeseen, milloin Baden-Badenissa,\nmilloin Lontoossa ja lopuksi Parisissa, jossa, niinkuin sanottu,\nkuolikin.\n\nTurgenjevin suuret romaanit: »Rudin», »Aattona», »Aatelispesä», »Isät\nja pojat» ja »Savua», jotka tekivät hänet kuuluisaksi, kunnioitetuksi\nja rakastetuksi ulkomaillakin ja joissa kussakin osaltaan kosketellaan\njotakin puolta Venäjän yhteiskunta-elämän kehityksestä, ovat hyvin\ntunnetut suomalaistenkin kirjallisuuden harrastajain piirissä.\nEhkäpä on niitäkin, jotka hyvin muistavat hänen pienempiäkin\nkertomuksiaan, esim. »Asjan», »Mumun», »Ensi lemmen» ja »Kevätpuroja»\nja näytelmän (jommoisia hän myöskin on muutamia kirjoittanut)\n»Kuukausi maalla». Kaikista näistä teoksista huokuu lämmin, rakastava\nrunoilijapersoonallisuus, myötätunto ihmistä kohtaan yleensä, mutta\nvarsinkin venäläistä naista kohtaan sekä myöskin rakkaus lapsiin,\neläimiin ja luontoon. Ja paitsi maaorjuutta ja venäläistä naista on\nse henkilöhaahmo, jota Turgenjev nimittää tarpeettomaksi ihmiseksi\nyhteiskunnassa, olennainen puoli hänen kirjallisessa tuotannossaan.\n\nTämä viimeksi mainittu tyyppi kuvataan oikealla nimellään siinä\nkertomuksessa, jonka nyt tarjoamme suomalaisille lukijoille, jopa\nsellaisen kaikki alttiiksi- ja anteeksi-antavan naisen rinnalla,\njoka on tämän venäläisten naisluonteiden etevän kuvaajan ja suuren\nkertojakyvyn lempihenkilöitä. Kun sitä paitsi tässä samassa\nkertomuksessa tuon tuostakin aivan kuin kaupan päälliseksi annetaan\nmitä hurmaavimpia luonnonkuvauksia ja hiljaista huumoriakin paikotellen\nilmenee mitä tarkimman luonteen kuvauksen ja hienosäikeisimmän\nsielullisen erittelyn ohessa, niin näemme siinä juuri kuin\npienoiskuvassa tämän suuren venäläisen kirjailijan viehättävimmät\nominaisuudet edustettuina. Se surullinen lemmentarina, joka tämän\n»tarpeettoman ihmisen» päiväkirjassa niin koruttomasti, mutta\nsäälittävästi kerrotaan, tulee varmaankin herättämään meilläkin mitä\nsuurinta mielenkiintoa.\n\n\n\n\nOvetshi-Vodin kylässä 20 p. maaliskuuta 18...\n\n\nLääkäri lähti vastikään luotani. Pääsinpäs vihdoinkin selville!\nVaikkapa kuinka viekastelikin, täytyi hänen lopulta lausua\nmielipiteensä.\n\nNiin, minä kuolen pian, hyvinkin pian. Kun jäät lähtevät joista, niin\nluultavasti minäkin viimeisen lumen mukana lähden... Minne? Jumala\nsen tietää! Myöskin mereen. No, kun kuollakseen, niin parasta kuolla\nkeväällä.\n\nVaan eikös ole naurettavaa ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa kenties\nparia viikkoa ennen kuolemaansa? Mitäpäs siitä! Ja milläs neljätoista\npäivää on vähemmän kuin neljätoista vuotta, neljätoista vuosisataa?\nIankaikkisuuteen verrattuna, sanotaan, kaikki ei ole mitään; mutta\nsiinä tapauksessa iankaikkisuuskaan ei ole mitään. Minä taidan tässä\nruveta järkeilyyn: se on huono merkki — jokohan arveluttaa? — Parempi\non kertoa jostakin. Ulkona on märkä, tuulinen ilma enkä saa mennä\nulos. Mitäpä minä kertoisin? Taudeistaan kunnon mies ei puhu koskaan;\nkirjoittaa kertomus ei kuulu minun alaani; mietteet korkealentoisista\nasioista taas eivät ole voimieni mukaisia; kuvata oloja ympärilläni\nei minua liioin huvita ja olla joutilaana on ikävää, lukemaan taas\nolen laiska. No! Kerronpahan sitte itselleni koko oman elämäni. Mainio\najatus! Kuolemaa odottaessa se sopii varsin hyvin eikä ole loukkaavaa\nkellekään. Minä siis alan.\n\nMinä synnyin noin kolmisenkymmentä vuotta sitte. Vanhempani olivat\njotensakin varakkaita tilanhaltijoita. Isäni oli innokas peluri, äitini\nankaraluontoinen nainen... hyvin kunnollinen ihminen. Vaan en ole\ntuntenut naista, jonka avut olisivat tuottaneet minulle vähemmän iloa.\nHän vaipui näitten hyveittensä painon alle ja kiusasi kaikkia, alkaen\nomasta itsestään. Elämänsä viitenäkymmenenä vuotena ei hän kertaakaan\nlevännyt, laskenut työtä käsistään; hän puuhasi ja aherteli aina kuin\nmuurahainen — ja ilman mitään hyötyä, jota ei voi sanoa muurahaisesta.\nUupumaton mato kalvoi häntä yötä päivää. Yhden ainoan kerran vain\nnäin hänet aivan levollisena, nimittäin, ensimäisenä päivänä hänen\nkuolemansa jälkeen, kun hän oli arkussaan. Häntä silloin katsellessani\nminusta todenperään näytti, että hänen kasvoistaan kuvastui hiljasta\nhämmästystä; puoleksi avonaisista huulista, vajonneista poskista ja\nleppeistä, liikkumattomista silmistä ikäänkuin puhalsivat vastaan\nsanat: »kuinka hyvä onkaan pysyä paikoillaan!» Niin, hyvä, hyvä on\nvihdoinkin vapautua riuduttavasta elämän tietoisuuden tunteesta,\npääsemättömästä ja levottomasta olemassa olemisen tunteesta! Mutta\neihän nyt siitä ole puhe.\n\nIhmiseksi ylenin huonosti, enkä hauskastikaan. Isä ja äiti rakastivat\nminua, vaan ei siitä elämäni ollut helpompi. Isällä ei ollut valtaa\nomassa talossaan eikä arvoakaan, mies kun oli, joka ilmeisesti oli\nhäpeällisen ja turmiollisen paheen orja. Hän oli tietoinen omasta\nlankeemuksestaan ja kun ei hänellä ollut voimia vapautua rakkaan\nintohimonsa kahleista, niin koetti hän ainakin alati ystävällisellä ja\nvaatimattomalla ulkomuodollaan ja väistelevällä nöyryydellään voittaa\nesikuvallisen vaimonsa suopeuden. Äitini kantoi todellakin kovan osansa\nsillä hyväavuisen naisen kauniilla ja ylevällä pitkämielisyydellä,\njossa usein on paljon itserakasta ylpeyttä. Hän ei koskaan soimannut\nisää mistään, vaan antoi hänelle viimeiset rahansa ja maksoi hänen\nvelkansa. Isä taas ylisteli äitiä sekä hänen edessään että takanaan,\nmutta kotona ei viihtynyt olemaan ja osoitti hellyyttään minulle salaa\nikäänkuin itse olisi peljännyt tartuttaa minuun läsnäoloaan. Mutta\nsilloin hänen rumentuneet kasvojensa piirteet uhkuivat sellaista\nhyvyyttä, sairaanomainen ivan ilme hänen huulillaan muuttui silloin\nniin liikuttavaksi hymyksi, hänen hienojen ryppyjen ympäröimät\nruskeat silmänsä kirkastuivat silloin sellaisesta rakkaudesta, että\nehdottomasti painalsin poskeani hänen kyyneleiden kostuttamaa, lämmintä\nposkeaan vastaan. Nenäliinallani kuivasin noita kyyneleitä ja ne\nvaluivat uudelleen itsestään kuin vesi laitojaan myöten täytetystä\nlasista. Rupesin itse itkemään ja hän lohdutteli minua, silitteli\nselkääni kädellään ja suuteli väräjävin huulin kasvojani yltä yleensä.\nVielä nytkin jo yli kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen,\nmuistellessani isä raukkaani, äänettömät nyyhkytykset kuristavat\nkurkkuani ja sydän sykkii, sykkii niin lämpimästi ja katkerasti, riutuu\nniin tuskallisesta säälintunteesta, ikäänkuin sillä vielä olisi pitkä\naika jäljellä sykkiä ja jotakin sääliä!\n\nÄitini sen sijaan kohteli minua aina samalla lailla, ystävällisesti,\nmutta kylmästi. Lasten kirjoissa tapaa usein sellaisia moraalisoivia ja\noikeudenmukaisia äitejä. Hän minua rakasti, vaan en minä häntä. Niin,\nminä vieroin kunnollista äitiäni ja rakastin intohimoisesti paheellista\nisääni.\n\nMutta nyt jo riittää täksi päiväksi. Alku on olemassa ja lopusta,\ntulkoon siitä minkälainen tahansa, minun ei tarvitse huolehtia. Se\nriippuu taudistani.\n\n\n\n\n21 p. maaliskuuta.\n\n\nTänään on ihana ilma: lämmin, kirkas; auringon säteet leikkivät\niloisesti nuoskealla lumella; kaikki loistaa, höyryää, tippuu;\nvarpuset tirskuvat kuin hullut sulaneilla, tummilla aidoilla; kostea\nilma, kiihdyttää suloisesti ja hirvittävästi rintaani. Kevät, kevät\non tulossa! Istun ikkunan edessä ja katselen kedolle toiselle puolen\njokea. Oi, luonto, luonto! Minä niin kovasti sinua rakastan ja sinun\nuumenistasi nousin kuitenkin elämäänkin kykenemättömänä. Tuossa hyppii\nurosvarpunen siivet harallaan, huutaa — ja jokainen ääni sen huudossa,\njokainen tönöllään oleva höyhen sen ruumiissa uhkuu terveyttä ja\nvoimaa...\n\nSeuraako siitä mitään? Ei mitään. Se on terve ja sillä on oikeus\ntirskua ja pöyhistellä, vaan minä olen sairas ja tuomittu kuolemaan\n— siinä kaikki. Enempää siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Itkettävät\nluontoon vetoamiset ovat kauhean naurettavia. Palatkaamme kertomukseen!\n\nIhmiseksi ylenin, kuten sanottu, hyvin huonosti, enkä hauskasti. Veljiä\nja sisaria minulla ei ollut. Minut kasvatettiin kotona. Ja mitäpä työtä\näitini olisi tehnyt, jos minut olisi pantu johonkin kasvatuslaitokseen?\nSitä vartenhan lapsetkin ovat olemassa, ettei vanhempien olisi ikävä.\n\nMe asuimme suurimmaksi osaksi maalla; toisinaan matkustimme Moskovaan.\nMinulla oli, niin kuin tavallista on, hoitajani ja opettajani; niistä\non painunut mieleeni varsinkin eräs laiha ja meltomielinen saksalainen,\nRickmann nimeltään, tavattoman surkea ja kohtalon kolhima olento,\njota hyödyttömästi kalvoi näännyttävä ikävä kaukaiseen kotimaahan.\nKun tavan mukaan, uunin liepeellä, ahtaan etusuojan tukehduttavassa\nilmassa, jossa tuntui happamen kaljan lemu, partasuinen hoitajani\nVasili, liikanimeltään Gusinja, iänikuiseen siniseen kauhtanaansa\npuettuna istui ja pelasi viimeistä tikkiä kuskimme kanssa, joka\nhiljan oli saanut uuden lampaannahkaturkkinsa ja pettämättömät\nrasvanahkasaappaansa, niin lauleli Rickmann väliseinän takana:\n\n    Herz, mein Herz warum so traurig?\n    Was bekümmert dich so sehr?\n    S'ist ja schön im fremdem Lande —\n    Herz, mein Herz — was willst du mehr?\n\n    (Sydän, sydän, miksi kaipaat?\n    Mist' on murhe sulla ain'?\n    Onhan vieras maakin kaunis —\n    Sydän, tyydy siihen vain!)\n\nIsän kuoltua me muutimme kokonaan Moskovaan. Olin silloin kahdentoista\nvuotias. Isäni kuoli yöllä halvaukseen. Sitä yötä en unhota koskaan.\nNukuin sikeästi kuten tavallisesti kaikki lapset nukkuvat, mutta\nmuistan, että unissanikin olin kuulevinani raskasta ja määräperäistä\nkorinaa? Yht'äkkiä tunsin, että joku kosketti olkapäähän! ja sysäsi\nminua. Aukaisin silmäni: edessäni seisoi hoitajani. — Mikä on? —\nMenkää, menkää; Aleksei Mihailovitsh tekee lähtöä... Kuin mieletön\nsyöksyin vuoteeltani makuusuojaan. Siellä näin isän makaavan pää\ntaaksepäin heitettynä, ihan punaisena ja vaikeasti hengittäen.\nOvella seisoi palvelusväkeä pelästyneen näköisenä; eteisessä joku\nkysyi käheällä äänellä: »onko lähetetty lääkäriä hakemaan?» Pihalla\ntuotiin hevonen ulos tallista, portti narahti; huoneessa paloi\ntalikynttilä lattialla; äiti tuskitteli, silti kuitenkaan kadottamatta\nsoveliaisuutta ja oman arvonsa tuntoa. Heittäydyin isäni povelle,\nhalailin häntä kuiskaten: »pappa, pappa...» Hän makasi liikkumattomana\nja omituisesti tirkistäen silmillään. Katsoin häntä kasvoihin — ääretön\nkauhu pidätti hengitystäni; pelosta aloin vikistä kuin kovasti kiinni\nsiepattu lintu — minut otettiin ja vietiin pois. Vielä edellisenä\niltana hän, ikäänkuin aavistaen loppuaan, oli hellästi ja surumielisenä\nhyväillyt minua. Saapui uninen ja karhea lääkäri, josta pahasti\nlöyhki viina. Isäni kuoli hänen käsiinsä ja seuraavana päivänä minä,\nsurusta aivan typertyneenä, seisoin kynttilä kädessä pöydän ääressä,\njossa vainaja lepäsi, ja mielettömänä kuuntelin lukkarin kumeaäänistä\nveisuuta, joka silloin tällöin vuorotteli papin heikomman äänen kanssa;\nkyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, huulilleni, kaulukselleni,\nkalvosimilleni; minä menehdyin kyyneleihin ja katselin hellittämättä\nja tarkkaan isäni liikkumattomiin kasvoihin aivan kuin olisin jotakin\nodottanut häneltä; äitini sillä välin taas kumarteli maahan asti,\nhitaasti kohottautuen ja ristien silmiään, kovasti painaen sormiaan\notsaansa, olkapäihinsä ja rintaansa. Päässä ei minulla ollut yhtäkään\najatusta; ruumiini oli raudan raskas ja minä tunsin, että jotakin\nkauheata tapahtui minulle... Kuolema vilkaisi minua silloin silmiin ja\nhuomasi minut.\n\nMuutimme Moskovaan isän kuoltua hyvin yksinkertaisesta syystä:\nmaatilamme näet myytiin huutokaupalla velkojen tähden — ihan tyysti,\nlukuunottamatta yhtä ainoata talon pahaista, sitä, jossa minä nyt\npäätän erinomaista elämääni. Tunnustan, että silloin, nuori kun olin,\nsurin tuota kotimme myyntiä tahi oikeammin surin sitä puutarhamme\ntähden. Sillä siihen puutarhaan liittyvät miltei ainoat valoisat\nmuistoni; sinne minä eräänä hiljaisena kevätiltana hautasin parhaimman\nystäväni, töpöhäntäisen ja vääräsäärisen vanhan koiramme »Triksin»;\nsiellä minä muinoin, korkeaan ruohoon kätkeytyen, söin varastettuja\nomenia, punaisia makeita Novgorodilaisia; siellä myöskin ensi kerran\nvattupensaikossa, kun marjat olivat kypsyneet, näin sisäkön Klaudian,\njoka, vaikka pystynokkainen olikin ja aina nauroi nenäliinaansa,\nherätti minussa niin helliä tunteita, että hänen läsnäollessaan tuskin\nsaatoin hengittää, riuduin rakkaudesta vaieten vain, vaan kerran sitte,\npääsiäissunnuntaina, kun hänen vuoronsa tuli suudella minun, talon\nlapsen kättä, vähällä itse olin langeta suutelemaan hänen läntälleen\nastuttuja vuohennahkakenkiään. Voi Jumala! Joko siitä todellakin on\nkaksikymmentä vuotta? Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin ihan äskettäin\nvielä olisin ratsastanut takkuisen raudikkomme selässä pitkin puutarhan\naitausta ja kohottautuen jalustimille noukkinut kaksivärisiä lehtiä\nlehmuksista! Niinkauan kuin ihminen elää ei hän tunne omaa elämäänsä:\nsamoin kuin ääni, se vasta jonkun ajan kuluttua alkaa hänelle selvetä.\n\nVoi, sinä puutarhani, voi, te pienen lammikon luona olevat umpeen\nkasvaneet tiet, voi, sinä pikku hiekkapaikka rappeutuneen tokeen alla,\njosta minä ongin kaloja! Ja te korkeat koivut pitkine riippuvine\noksinenne, joiden takaa aina ennen kylätieltä kuului, kolisevilta\nrattailta, ajajan alakuloinen laulu, — teille lähetän minä viimeiset\nhyvästini! Elämästä erotessani teitä kohti vain kurotan käteni. Vielä\nkerran tahtoisin vetää henkeeni koiruohon kitkerää hajua, leikatun\ntattarin makeata tuoksua kotiseutuni pelloilla, vielä kerran tahtoisin\nkaukaa kuunnella pitäjämme rämisevän kirkonkellon yksitoikkoisia\nläppäyksiä; vielä kerran loikoa tammen viileässä varjossa tutun\nvirranrepeämän partaalla; vielä kerran silmin seurata tuulen nopeata\ntietä, kun se tummana juovana juoksee niittymme kultana kellahtavaa\nheinikkoa pitkin.\n\nAh, miksi tämä kaikki? Mutta tänään en jaksa jatkaa. Siis huomiseksi.\n\n\n\n\n22 p. maaliskuuta.\n\n\nTänään on taaskin kylmä ja sumuinen ilma. Sellainen ilma on paljon\nsopivampi. Se soveltuu työhöni. Eilinen päivä herätti minussa ihan\nturhanpäiten kaikellaisia joutavia tunteita ja muistoja. Toiste se\nei enää uudistu. Hentomieliset tunteen purkaukset ovat kuin lakritsi\nikään: ensi pureksimatta se on aika hyvää, vaan sitte syntyy jo äitelä\nmaku suuhun. Käyn siis suoraan ja tyynesti kertomaan elämästäni.\n\nNiinmuodoin olimme muuttaneet Moskovaan...\n\nMutta päähäni pälkähtää, tokko oikein maksaa vaivaa kertoa elämästäni.\n\nEi tosiaankaan maksa vaivaa... Elämäni ei missään suhteessa eronnut\nmonen muun ihmisen elämästä. Kotini, yliopisto, palvelus alemmissa\nviroissa, virkaero, pieni tuttavapiiri, oikea köyhyys, vaatimattomat\nhuvitukset, hiljaiset toimet, kohtuulliset elämän toiveet, — eikös\nne ole kaikille tuttuja, vai kuinka? Ja sen tähden en ryhdykään\nelämästäni kertomaan, saatikka kun kirjoitan vain omaksi huvikseni;\nja jos menneisyyteni ei minusta itsestänikään näytä kovin hauskalta\neikä liioin surulliseltakaan, niin varmaankaan siinä sitte ei mitään\nhuomiota ansaitsevaa olekaan. Mieluummin koetan sitte kuvata itselleni\nomaa luonnettani.\n\nMikä mies minä olen?... Voidaan huomauttaa, ettei siitä kukaan välitä.\nMyönnän. Mutta minähän olen kuolemaisillani, totta totisesti, olenkin,\nja ennen kuolemaa kai on anteeksi annettavaa halu tietää, mikä lintu\nminä muka olen ollut.\n\nTarkkaan harkittuani tätä tärkeätä kysymystä ja kun ei minulla muuten\nole vähintäkään aihetta liian katkerasti puhua omasta itsestäni, kuten\ntekevät ihmiset, jotka ovat kovin vakuutetut omista ansioistaan,\ntäytyy minun tunnustaa yksi asia: olen ollut ihan tarpeeton mies tässä\nmaailmassa tahi pikemmin ihan joutava lintu. Ja sen minä aion todistaa\nhuomenna, sillä tänään minä yskin kuin vanha lammas ja hoitajattareni\nTerentjevna ei anna minulle rauhaa hokien: »Pankaa maata, hyväseni,\nja juokaa teetä!»... Minä tiedän, miksi hän näin käy kimppuuni: hänen\ntekee itsensä mieli teetä. No, olkoon menneeksi! Miks'ei sallisi\nmuija paran viimesillään ollen kiskoa mahdollisimman suurta hyötyä\nherrastaan?... Aika ei ole vielä ohi.\n\n\n\n\n23 p. maaliskuuta.\n\n\nTalvi taaskin. Lunta sataa paksuina hiutaleina.\n\nTarpeeton, tarpeeton... Keksinpäs oikein mainion sanan. Mitä\nenemmän syvennyn omaan itseeni, mitä tarkemmin silmäilen entistä\nelämääni, sitä enemmän tulen vakuutetuksi tuon sanan ankarasta\ntodenperäisyydestä. Tarpeeton, — niin juuri. Toisiin ihmisiin tämä\nsana ei sovellu... Ihmiset ovat pahoja, hyviä, viisaita, tuhmia,\nmiellyttäviä, epämiellyttäviä, vaan eivät — tarpeettomia. Ymmärtäkää\nminua oikein: noitakin ihmisiä vailla maailma tietenkin tulisi toimeen;\nmutta tarpeettomuus ei ole heidän pääominaisuutensa, heidän ominainen\ntunnusmerkkinsä eikä kellekään, heistä puhuessaan, »tarpeeton»\n-sana ensimäisenä tule kielelle. Sitä vastoin minusta ei muuta\nvoikaan sanoa kuin — tarpeeton. Ylimääräinen ihminen — siinä kaikki.\nNähtävästi luonto ei edellyttänyt minun ilmestymistäni ja siitä syystä\nsuhtautui minuun kuin odottamattomaan ja kutsumattomaan vieraaseen.\nEikäpä syyttä minusta sanonut muuan leikinlaskija, joka oli innokas\npreferanssinpelaaja, että äidilleni minuun nähden tuli pieti. Puhun\nitsestäni nyt ihan tyynesti ilman mitään katkeraa mieltä... Kaikki\non ollutta ja mennyttä! Koko elämäni iän oli minun paikkani alati jo\ntoisten käsissä, kentiesi sentähden, että etsin paikkaa aina sieltä,\nmistä ei olisi pitänyt. Olen ollut luulevainen, ujo, närkäs, niinkuin\nkaikki sairaat; lisäksi, luultavasti liian itserakkauden tahi yleensä\nkoko olemukseni epäonnistuneen kokoonpanon tähden, tunteitteni ja\najatusteni välillä — ja näiden tunteiden ja ajatusten ilmestysmuodon\nvälillä — oli jokin järjetön, käsittämätön ja voittamaton este; ja kun\nminä päätin väkisin voittaa tuon esteen, murtaa sen, niin liikkeeni,\nkasvojeni ilme, koko olemukseni saivat tuskallisen ponnistuksen näön:\nenkä minä ainoastaan näyttänyt luonnottomalta ja pingoittuneelta,\nvaan todella niin olinkin. Silloin nousi sielussani hirveä hälinä.\nMinä erittelin itseäni viimeisiä säikeitä myöten, vertasin itseäni\nmuihin, muistelin mielessäni niitten ihmisten vähimpiäkin silmäilyjä,\nhymyjä ja sanoja, joiden eteen tahdoin avata itseni, tulkitsin kaikki\nnurinkurin, nauroin katkerasti vaatimukselleni »olla niinkuin kaikki\nmuut» — ja yht'äkkiä, kesken nauruani, vaivuin surkeasti kokonaan\nalas, jouduin typerään alakuloisuuteen ja taaskin siinä tilassa kävin\nentiseen käsiksi, — sanalla sanoen kiertelin kuin orava pyörällään.\nPäiväkaudet kuluivat tällaisessa tuskallisessa, hyödyttömässä työssä.\nSanokaa nyt sitte, olkaa niin hyvä, kelle ja mihin sellainen mies on\ntarpeen? Miksi noin minulle tapahtui, missä on syy tähän turhantarkkaan\naskartelemiseen itseni kanssa, — kuka sen tietää, kuka sen sanoo?\n\nMuistan kuinka kerran matkustin dilishansilla Moskovaan. Tie oli hyvä\nja ajomies valjasti neljän hevosen viereen vielä sivulla-juoksijan.\nTämä onneton, viides, aivan tarpeeton hevonen, joka miten kuten\nkiinnitetään etukaplaan lyhyellä paksulla köydellä, joka armottomasti\nhankaa sen reittä ja häntää, pakoittaen sen juoksemaan mitä\nluonnottomimmalla tavalla ja antaen koko sen ruumiille käyrän muodon,\non aina herättänyt minussa mitä syvintä sääliä. Huomautin ajomiehelle,\nettä kaipa siinä olisi tultu toimeen ilman tuota viidettäkin hevosta...\nHän oli vaiti, puistalsi sitte päätään, vetäisi tuota hevosta\nkymmenisen kertaa piiskalla yli laihan selän pöhöttyneen vatsan alle\nja lausahti vakavasti: »Näetsen, todenperään, kun tuli siihen mukaan!\nSenkin saatana!»\n\nSillä lailla minäkin olen tullut mukaan... Onneksi ei majatalo ole\netäällä.\n\nTarpeeton... Lupasin näyttää toteen tämän mielipiteeni ja täytänkin\nlupaukseni. En pidä tarpeellisena luetella niitä tuhansia\nyksityisseikkoja ja jokapäiväisiä tapahtumia, jotka muuten jokaisen\najattelevan ihmisen silmissä voisivat näyttää kumoamattomilta\ntodisteilta minun hyväkseni, se on, näkökantani hyväksi; alan\nmieluummin eräästä hyvin tärkeästä tapauksesta, jonka jälkeen\nvarmaankaan ei enää jää vähintäkään syytä jäljelle epäillä, että\n»taipeeton» -sana on aivan paikallaan. Toistan: en aio antautua\nyksityiskohtia kertomaan, vaan en voi vaitiolollakaan sivuuttaa erästä\nhyvin huvittavaa ja merkillistä seikkaa, nimittäin: ystävieni (minulla\non ollut niitäkin) omituista suhtautumista minuun joka kerta, kun tulin\nheitä vastaan tahi kävin heidän luonaan. Heidän tuli ikäänkuin tukala\nolla; vastaan tullessa he omituisen luonnottomasti hymyilivät minulle,\neivät katsoneet minua suoraan silmiin eivätkä jalkoihin, niinkuin\nmuutamat tekevät, vaan enimmäkseen poskiin, lausuen kiireesti: »Aa,\nterve Tshulkaturin! (kohtalo on suonut minulle sellaisen liikanimen)\ntahi: »kas siinähän on Tshulkaturin», ja väistyivät oitis syrjään, jopa\njonkun aikaa seisoivat liikkumattomina paikallaan, ikäänkuin koettaen\nmuistella jotakin. Tuon kaiken minä kyllä huomasin, sillä en ole vailla\ntarkkaa silmää ja havaitsemiskykyä, ylimalkaan en ole tuhma; jopa\nvälistä juolahtaa päähäni hyvinkin huvittavia, eikä aivan tavallisia\najatuksia; mutta koska olen tarpeeton mies ja sielussani on lukko,\nniin pelottaa lausua ajatukseni julki, varsinkin, koska edeltäpäin\ntiedän, että sen lausun perin kelvottomasti. Välistä minusta näyttää\nomituiselta, kuinka ihmiset voivat puhua, jopa niin yksinkertaisesti,\nvapaasti... Onpas se kykyä, tulee ajatelleeksi. Vaan tunnustaakseni,\nminunkin kieltäni, huolimatta lukosta, hyvin usein syyhytti;\ntodellisuudessa lausuin kuitenkin sanoja ainoastaan nuoruudessani\nja kypsyneemmällä iällä melkein aina jaksoin pitää itseäni kurissa.\nSanoin tavallisesti puolikovasta »me puolestamme mieluummin olemme\nhiukan vaiti», ja rauhoituin. Vaikenemaan me kaikki olemme hyvin\nsukkelat, varsinkin meidän naisemme sen konstin osaavat: on ylhäisiä\nvenäläisiä neitejä, jotka vaikenevat niin suurenmoisesti, että huonosti\nvalmistautuneessa miehessä moinen tapaus saattaa synnyttää vienon\nvavistuksen ja lyödä kylmään hikeen. Mutta eihän nyt siitä ole kysymys\nenkä minä pysty muita arvostelemaan. Ryhdyn lupaamaani kertomukseen\nkäsiksi.\n\nMuutamia vuosia sitte jouduin sangen vähäpätöisten, mutta minulle\nhyvinkin tärkeiden asianhaarain johdosta oleskelemaan kuusi kuukautta\nO...n kaupungissa. Tämä kaupunki sijaitsee mäen rinteellä ja on\nhyvin epämukavasti rakennettu. Asukkaita siinä lasketaan olevan\nnoin kahdeksansataa, tavattoman köyhiä, talot ovat aivan mitättömän\nnäköisiä, pääkadulla, kivityksen muodossa, toisinaan kuumottaa jyhkeitä\nkalkkipaakkuja, joita rattaiden oikein on kierrettävä; keskellä\nhämmästyttävän likaista toria kohoaa pikkarainen keltainen rakennus,\njossa on mustat aukot ja joissa istuu, isot lakit päässä, ihmisiä muka\nkauppaa pitämässä; siinä törröttää myöskin tavattoman pitkä kirjava\ntanko ja sen vieressä, järjestyksen vuoksi, esivallan määräyksestä,\nseisoo keltainen heinäkuorma ja astuskelee yksi ruunun kana. Sanalla\nsanoen, O...n kaupungissa on elämä erinomaista. Ensi oloni päivänä\nsiellä olin vähällä tulla hulluksi ikävästä. Minun on sanottava\nitsestäni, että vaikka tarpeeton mies olenkin, niin en ole sitä omasta\nhalustani; olen itse sairas, vaan kaikkea sitä mikä on sairasta, en voi\nsietää... Ei minulla ole mitään onneakaan vastaan, jopa olen yrittänyt\nlähennellä sitä sekä oikealta että vasemmalta puolelta... Sentähden\nei ole ihme, että minullakin voi olla ikävä, niinkuin kaikilla\nkuolevaisilla. Olin O...n kaupungissa virka-asioilla.\n\nTerentjevna on lujasti päättänyt kiusata minut kuoliaaksi. Tässä\nesimerkki meidän keskustelustamme.\n\nTerentjevna: Voi, hyvä isä, mitä te yhä vain kirjoittelette? Se on\nepäterveellistä.\n\nMinä: Mun on ikävä, Terentjevna.\n\nHän: Juokaahan teetä ja käykää levolle. Ehkäpä hikoilette ja hiukkasen\nnukahdatte.\n\nMinä: Enkä tahdo maata.\n\nHän: Herranen aika! Mitä te nyt?! Käykää nyt vain, käykää, se on\nparempi.\n\nMinä: Kuolen minä muutenkin, Terentjevna.\n\nHän: Jumala varjelkoon ja armahtakoon... No, tahdotteko teetä, vai?\n\nMinä: En elä enää viikkoakaan, Terentjevna.\n\nHän: Kaikkia vielä, hyvä isä! Mitä te nyt?!... Minä sitte menen ja\nasetan teekeittiön kiehumaan.\n\nMokomakin raihnainen, keltainen, hampaaton olento! Enkö sitte sinunkaan\nmielestäsi ole mikään ihminen!\n\n\n\n\n24 p. maaliskuuta. — Paukkuva pakkanen.\n\n\nSamana päivänä, kun tulin O...n kaupunkiin, pakoittivat yllämainitut\nvirka-asiat minun käymään erään sen kihlakunnan ylimmän virkamiehen\nKiril Matvejevitsh Oshoginin luona, mutta tutustuin häneen tahi,\nniinkuin sanotaan, tulin lähemmin tuntemaan hänet vasta noin parin\nviikon kuluttua sen jälkeen. Hänen talonsa oli pääkadun varrella ja\nerosi kaikista muista suuruutensa, maalatun kattonsa ja portilla olevan\nkahden jalopeuransa puolesta, jotka olivat sitä jalopeurain rotua,\njolla on tavattoman paljon yhtänäköisyyttä epäonnistuneitten koirain\nkanssa ja joiden syntymämaa on Moskova. Jo näistä jalopeuroista saattoi\npäättää, että Oshoginilla oli varoja. Ja todellakin hänellä oli noin\nneljäsataa alustalaista; hän seurusteli O...n kaupungin parhaimmiston\nkanssa ja pidettiin vieraanvaraisena isäntänä. Hänen luonaan kävi\nkaupungin päällikkö, tavattoman jykevä ja aivan kuin jostakin vanhasta\naineksesta kokoonpantu mies, joka ajeli parihevosilla, leveillä\npunertavilla rattailla; kävi siellä muutkin virkamiehet: virallinen\nsyyttäjä, keltaihoinen ja äreä olento; leikinlaskija maanmittari, joka\noli saksalaista alkuperää, vaan tatarilaisen näköinen; kulkulaitosten\nvirkamies, helläluonteinen sielu, joka oli laulaja, mutta juorujen\nlevittäjä; entinen kihlakunnan aatelisten esimies, jonka hiukset olivat\nvärjätyt, paidanrinnus kohollaan, housut piukat ja kasvojen ilme sitä\nylevää lajia, joka on ominainen syytteessä olleille henkilöille;\nkävi siellä sitten vielä pari tilanomistajaakin, kaksi eroamatonta\nystävää, jotka olivat jo ikämiehiä ja elämässä hankautuneita ja joista\nnuorempi aina nutisti vanhempaa, tukkien hänen suunsa alati samalla\nmuistutuksella, että »älkää joutavia, Sergei Sergejitsh! mihin te\nkelpaatte; ettehän tunne oikeinkirjoitustakaan... Niin, hyvät herrat»,\njatkoi hän vakuuttavasti, kääntyen läsnäolevien puoleen: »Sergei\nSergejitsh ei kirjoita kahveli, vaan gahveli.» Ja kaikki kuulijat\nnauroivat, vaikka luultavasti ei yksikään heistä ollut erittäin taitava\noikeinkirjoituksessa, kun taas Sergei Sergejitsh parka vain oli vaiti\nja hiipuvalla hymyllä painoi päänsä alas. Mutta minähän unhotan, että\naikani on laskettu ja näin ollen antaudun liiaksi yksityiskohtiin.\nSiis, pitkittä puheitta: Oshogin oli nainut mies, hänellä oli tytär\nJelisaveta Kirillovna ja tähän hänen tyttäreensä minä rakastuin.\n\nItse Oshogin oli ihan tavallinen mies, ei ruma eikä kaunis, hänen\nvaimonsa taas vähän niinkuin vanhentunut kananpoika, vaan tytär ei\nollut vanhempiensa näköinen. Hän oli hyvinkin sievä muodoltaan, vilkas\nja lempeäluonteinen. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä katselivat\nleppeästi ja avomielisesti lapsellisesti kohotettujen silmäkulmien\nalta; hän melkein aina hymyili ja nauroikin hyvin usein. Hänen nuori\näänensä kajahteli hyvin miellyttävästi, hänen liikkeensä olivat\nvapaat ja nopeat ja hän punastui herttaisesti. Hänen pukunsa ei ollut\nylenmäärin hieno; yksinkertaiset vaatteet vain somistivatkin häntä.\nYleensä en pian ole tullut tuttavaksi kenenkään kanssa ja jos ensi\nnäkemältä jonkun seurassa oli helppo olla, — mikä muuten ei tapahtunut\nkoskaan, — niin, tunnustan sen, puhui se paljon uuden tuttavuuteni\npuolesta. Naisten kanssa en ole koskaan osannut käyttäytyä ja heidän\nseurassaan olen joko murjottanut tahi näyttäytynyt tuimannäköiseltä\ntahikka — mitä tyhmimmällä tavalla hampaillani irvistellyt ja\nhämmentyen pyöritellyt kieltä suussani. Jelisaveta Kirillovnan\nseurassa sen sijaan tunsin heti ensi näkemältä olevani kuin kotonani.\nSe kävi näinikään. Tulin kerran ennen päivällistä Oshoginin luo ja\nkysyin: »onko kotona?» »Kotona on», vastattiin, »pukeutumassa; tehkää\nhyvin ja käykää saliin!» Astuin saliin ja näin ikkunan edessä, selin\nminua kohti, tytön seisovan, joka oli valkoisissa vaatteissa ja piti\nkäsissään lintuhäkkiä. Niinkuin tavallisesti minua nytkin hiukan\npuistatti, vaan siihen se jäi ja minä vain rykäisin sopivaisuuden\nvuoksi. Se neiti kääntyi nopeasti, niin nopeasti, että hänen kiharansa\nlöivät häntä kasvoihin, huomasi minut, kumarsi ja hymyillen näytti\nminulle laatikon, joka oli puolillaan siemeniä.—»Sallitteko?» Minä\ntietysti, niinkuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapa, ensin kallistin\npäätäni ja samalla kertaa nopeasti taivutin ja oikaisin polviani (aivan\nniinkuin joku takaa olisi lyönyt minua polvien taipeeseen, mikä, kuten\ntunnettu, on hyvän kasvatuksen ja miellyttävän käytöksen tunnusmerkki),\nsitte hymähdin, nostin käteni ja pari kertaa varovasti ja notkeasti\nliikutin sitä ilmassa. Neiti kääntyi heti toisaanne, otti, häkistä\nlaudan, alkoi sitä kovasti hangata veitsellä ja lausui yhtäkkiä,\nhievahtamatta asemastaan, seuraavat sanat: »Tämä on papan punatulkku...\nMiellyttääkö teitä punatulkut?» — »Minä suosin enemmän keltasirkkuja»,\nvastasin minä hieman väkinäisesti. — »Minä suosin myöskin\nkeltasirkkuja; mutta katsokaahan, kuinka se on sievä. Katsokaahan, se\nei pelkää.» (Minua kummastutti se, etten minä peljännyt.) — »Tulkaa\nlähemmäksi. Sen nimi on Popka.» Minä astuin lähemmäksi ja kumarruin.\n»Eikö totta, se on sievä?» Neiti kääntyi kasvot minuun päin; mutta me\nolimme niin likellä toisiamme, että hänen täytyi hieman heittää päätään\ntaaksepäin katsoakseen minuun kirkkailla silmillään. Minä katsahdin\nhäneen: hänen nuoret, verevät kasvonsa hymyilivät niin ystävällisesti,\nettä minäkin hymähdin ja miltei rupesin nauramaan mielihyvästä. Ovi\naukeni ja herra Oshogin astui sisään. Minä astuin oitis hänen luo ja\naloin puhella hänen kanssaan hyvin vapaasti; itse en käsitä, kuinka\njäin heille päivällisellekin, jopa istuin koko illankin. Ja seuraavana\npäivänä Oshoginin lakeija, pitkä, likinäköinen mies, jo minulle\nhymyilikin, kuin talon tuttavalle ainakin, riisuessaan päällystakkia\nhartioiltani.\n\nLöytää itselleen tyyssija, laittaa itselleen vaikkapa väliaikainen\nkoti, tuntea jokapäiväisen yhdessäolon iloa — sitä onnea minä,\ntarpeeton mies, jolla ei ollut perhemuistoja, en ollut siihen saakka\nkokenut. Jos minussa vaikka vähänkin jokin olisi muistuttanut\nkukkasesta ja joll'ei tämä vertaus olisi niin kulunut, niin sanoisin,\nettä siitä päivästä asti alkoi sieluni kukoistaa. Siinä määrin\nkaikki minussa ja minun ympärilläni silmänräpäyksessä muuttui! Koko\nelämäni valaisi yhtäkkiä rakkaus, niin, koko elämäni, pienimpiä\nyksityisseikkoja myöten, aivan kuin pimeän, hyljätyn huoneen valaisee\nsisään tuotu valkea. Minä panin maata ja nousin, pukeuduin, söin,\npoltin piippuani aivan toisin kuin ennen; astuessani hypähtelinkin\nihan niinkuin yhtäkkiä siivet olisivat kasvaneet hartioihini. Muistan,\netten hetkeäkään ollut epävarma Jelisaveta Kirillovnan minussa\nherättämästä tunteesta; ensi päivästä rakastuin häneen intohimoisesti\nja ensi päivästä tiesin, että olin rakastunut. Kolmen viikon kuluessa\nnäin hänet joka päivä. Nämä kolme viikkoa olivat elämäni onnellisin\naika, mutta muisto siitä on minulle raskas. En voi vain sitä aikaa\nmuistella; ehdottomasti johtuu mieleen myöskin se, mikä sitte seurasi\nja myrkyllinen katkeruus valtaa verkalleen juuri heltyneen sydämeni.\n\nKun ihmisen on oikein hyvä olla, niin hänen aivonsa, kuten tunnettu,\ntyöskentelee hyvin vähän. Rauhallinen ja iloinen tunne, tyytymyksen\ntunne tunkee koko olemuksen läpi, nielee sen kokonaan; personallisuuden\ntunne silloin katoaa ja ihminen on autuas, niinkuin huonosti kasvatetut\nrunoilijat sanovat. Mutta kun tämä »hurmio» sitte haihtuu, niin\nihmisen välistä tulee paha mieli ja sääli, että onnensa aikana niin\nvähän otti vaaria itsestään, ettei mietiskelyllä, muistelemalla\nkaksinkertaistuttanut, pidentänyt nautintoaan... ikäänkuin »autuuden\ntilassa» olevalla olisi aikaa tahi hänen maksaisi vaivaakaan miettiä\ntunteitaan! Onnellinen ihminen on kuin kärpänen päivän paisteessa.\nSenpävuoksi minunkin, muistellessani noita viikkoja, on milt'ei\nmahdotonta pitää mielessäni varmaa, määrättyä vaikutelmaa, varsinkin\nkoska koko sinä aikana ei tapahtunut mitään merkillistä meidän\nvälillämme... Nuo kaksikymmentä päivää tuntuvat minusta joltakin\nlämpimältä, tuoreelta ja tuoksuvalta, joltakin valoisalta juovalta\nhämärässä ja harmaassa elämässäni. Muistini muuttuu yht'äkkiä\narmottoman varmaksi ja kirkkaaksi vasta siitä silmänräpäyksestä,\njolloin, käyttääkseni noiden samaisten huonosti kasvatettujen\nkirjailijain puhetapaa, kohtalon iskut minua kohtasivat. Niin, ne\nkolme viikkoa... Ei ne kuitenkaan olleet jättämättä minuun mitään\nkuvia. Välistä, kun oikein kauan olen tullut ajatelleeksi sitä aikaa,\nputkahtaa yht'äkkiä menneisyyden hämärästä esille muistoja aivan\nniinkuin tähtiä odottamatta ilmestyy iltataivaalle siihen tarkkaan\ntuijottavan silmän eteen. Erittäin on muistiini painunut muuan kävely\nkaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä. Meitä oli neljä henkeä:\nvanha rouva Oshogin, Liisa [Jelisaveta (Elisabet) = Liisa], minä ja\neräs Bismjonkov, pikku virkamies O...n kaupungissa, vaaleaverinen,\nhyväluontoinen ja hiljainen mies. Hänestä tulen puhumaan vielä\ntuonnempana. Itse herra Oshogin jäi kotiin syystä, että hänellä liiasta\nnukkumisesta oli päänsärky. Oli ihana, lämmin, tyyni ilma. Koivikko\noli kahden virstan päässä O...n kaupungista ja me saavuimme sinne\npäivällisen jälkeen, joimme teetä asianmukaisesti ja läksimme sitte\nkaikki neljä kävelylle. Bismjonkov otti käsivarteensa rouva Oshoginin,\nminä Liisan. Illan tullen olin ensi lemmen täydessä hurmoksessa (ei\nollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä saakka kuin tutustuimme),\nsiinä intohimoisessa ja huomaavaisessa jumaloimistilassa, jolloin\nihmisen koko sielu viattomasti, aivan itsestään seuraa rakastetun\nolennon jokaista liikettä, jolloin ei milloinkaan saa kyllikseen hänen\nläsnäolostaan, ei voi kyllikseen kuunnella hänen ääntään, jolloin\nvain hymyilee ja on kuin taudista toipunut lapsi ja jolloin hiukankin\nkokenut ihminen sadan askeleen päästä ensi silmäykseltä jo tietää,\nmitä on tekeillä. Siihen päivään saakka ei minun ollut kertaakaan\nsattunut käydä käsitysten Liisan kanssa. Astuimme rinnan vihantaa\nruohikkoa pitkin. Vieno tuuli ikäänkuin liiteli ympärillämme koivujen\nvalkoisten runkojen välillä toisinaan heitellen kasvojani vastaan hänen\nhattunsa nauhaa. Minä seurasin hellittämättä hänen katsettaan kunnes\nhän vihdoin iloisesti kääntyi minuun päin ja me molemmat hymyilimme\ntoisillemme. Linnut visertelivät hyväksyen päittemme yllä ja sininen\ntaivas siinsi ystävällisesti tiheiden lehtien lomitse. Päätäni huimasi\nylenpalttisesta mielihyvän tunteesta. Huomautan heti, ettei Liisa\nollenkaan ollut minuun rakastunut. Minä häntä miellytin; hän yleensä ei\nvieronut ketään, vaan minun osakseni ei ollut tullut hämmentää hänen\nlapsimaista levollisuuttaan. Hän käveli käsitysten kanssani niinkuin\nveljen seurassa. Hän oli silloin seitsemäntoista vuoden vanha... Ja\nkuitenkin sinä samana iltana vielä, minun läsnäollessani, alkoi hänessä\nse sisäinen, hiljainen käymistila, joka tekee lapsesta naisen...\nMinä olin silminnäkijänä tuossa hänen koko olemuksensa, viattoman\nymmällä olemisensa ja levottoman ajatuksiinsa vaipumisen muutoksessa;\nminä ensimäisenä huomasin tuon katseen äkillisen leppeyden, äänen\nheläjämisen epävarmuuden — ja, voi, hölmöä, voi, joutavaa miestä! —\nkokonaisen viikon ajan en hävennyt uskoa, että minä, minä olin siihen\nmuutoksen syypää!\n\nSe tapahtui tällä lailla.\n\nMe kävelimme jotensakin kauan, ihan iltaan saakka, ja puhelimme vähän.\nMinä olin vaiti niinkuin kaikki kokemattomat rakastajat ja hänellä\nvarmaankaan ei ollut minulle mitään sanottavaa; mutta hän ikäänkuin\nmietiskeli jotakin ja kummallisesti pyöritteli päätään, ajatuksissaan\npureskellen puusta riipimäänsä lehteä. Toisinaan hän yritti astua\nedelle, hyvin päättävästi... vaan sitte yht'äkkiä pysähtyi, odotti\nminua ja silmäili ympärilleen kohottaen silmäkulmiaan ja hymyillen\nhajamielisesti. Edellisenä iltana olimme yhdessä lukeneet »Kaukaasian\nvankia.» Kuinka tarkkaan hän silloin minua kuuntelikaan nojaten\nkasvojaan molempiin käsiinsä ja rintaa pöytää vasten! Yritin puhua\neilisestä lukemisesta; hän punastui ja kysyi minulta, annoinko ennen\nlähtöä punatulkulle hampunsiemeniä, alkoi kovasti laulaa jotakin\nlaulua ja vaikeni sitte äkkiä. Koivikon takana oli jotenkin korkea\nja jyrkkä äyräs, alahalla juoksi luikerrellen joki ja sen toisella\npuolella ulottui silmän siintämättömiin, toisin paikoin kohoten kuin\naallot, toisin paikoin leveäksi liinaksi levittäytyen, mittaamattomia,\nsiellä täällä ojien uurtamia niittyjä. Me tulimme Liisan kanssa\nensiksi koivikon päähän; Bismjonkov jäi rouvan kanssa jäljelle. Me\npysähdyimme äyräälle ja molemmat siristimme ehdottomasti silmiämme:\nsuoraan edessämme, kuumentuneen autereen keskellä, laskeutui aurinko\ntulipunaisena ja suunnattoman suurena. Puoli taivaan kantta paloi ja\nliekehti; punaiset säteet ampuivat niittyjä pitkin, heittäen punertavaa\nhehkua ojien varjopuolellekin, laskeutuivat tulisena lyijynä joelle,\nmissä se ei ollut piiloittautunut riippuvien pensaiden peittoon, ja\nikäänkuin painautuivat äyrään ja koivikon rintaan. Me seisoimme siinä\ntuon kirkkaan loiston valaisemina. En pysty kuvaamaan tämän taulun koko\nhurmaavaa juhlallisuutta. Kerrotaan, että eräästä sokeasta punainen\nväri tuntui torven toitotukselta; en tiedä missä määrin tuo vertaus on\noikea, mutta todellakin oli jotakin korvia huumaavaa tuossa ehtoo-ilman\nhehkuvassa kullassa, taivaan ja maan tulisessa loisteessa. Minä\nhuudahdin ihastuksesta kääntyessäni heti Liisan puoleen. Hän katseli\nsuoraan aurinkoon. Muistan, kuinka ruskon hohde pieninä tulipilkkuina\nheijastui hänen silmissänsä. Hän oli hämmästyksen, syvän liikutuksen\nvallassa. Hän ei vastannut mitään huudahdukseeni, seisoi pitkän aikaa\nhievahtamatta paikallaan, pää kumarassa... Ojensin hänelle käteni; hän\nkääntyi pois ja vetreet vedet valuivat yht'äkkiä hänen silmistänsä.\nMinä katsoin häneen salaisella, milt'ei iloisella neuvottomuudella...\nBismjonkovin ääni kajahti parin askeleen päässä meistä. Liisa kuivasi\nnopeasti kyyneleensä ja loi minuun katseen heikosti hymähtäen. Hänen\näitinsä tuli esille lehdosta nojaten vaaleaverisen seuralaisensa\nkäsivarteen ja he molemmat ihailivat nyt vuoroonsa näköalaa. Rouva\nkysyi jotakin Liisalta, ja muistan, että ehdottomasti säpsähdin, kun\nvastaukseksi kajahti, aivan kuin särkynyt lasi, hänen tyttärensä\nmurtunut ääni. Aurinko meni sillä välin mailleen ja rusko alkoi sammua.\nMe käännyimme kotia. Otin jälleen Liisan käsivarteeni. Koivikossa\noli vielä kirkasta ja minä saatoin selvästi erottaa hänen kasvojensa\npiirteet. Hän oli hämillään eikä luonut ylös katsettaan. Puna oli\nlähtemättömäksi levinnyt yltä yleensä hänen kasvoilleen aivan kuin\nhän yhä vielä olisi seisonut painuvan päivän hohteessa... Hänen\nkäsivartensa tuskin kosketti minun käsivarteeni. Pitkään aikaan en\nvoinut alkaa puhetta, niin kovasti sydämeni sykki. Kaukana puitten\nlomissa vilahti vaunu; ajomies ajoi käyten meitä vastaan pehmeätä\nhiekkatietä pitkin.\n\n— Jelisaveta Kirillovna, — lausahdin minä vihdoin: — miksi te itkitte?\n\n— En tiedä, — vastasi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsoi minuun\nlempeillä, kyynelistä vielä kosteilla silmillään, — niiden katse näytti\nminusta muuttuneelta — ja vaikeni jälleen.\n\n—Minä näen, että rakastatte luontoa, — jatkoin minä. — En tahtonut\nollenkaan sitä sanoa ja tuonkin viimeisen lauseen sai kieleni tuskin\nloppuun soperretuksi. Hän pyöritti päätään. Minä en saanut enää\nsanotuksi sanaakaan... odotin jotakin... en tunnustusta, — johan nyt! —\nvaan luottavaa katsetta, kysymystä... Mutta Liisa katsoi vain maahan ja\noli vaiti. Minä toistin vielä kerran puolikovasti: »miksi?» enkä saanut\nvastausta. Näin, että hänen tuli tukala olla, että hän melkein häpesi.\n\nNeljännestunnin kuluttua me jo istuimme vaunussa ja lähestyimme\nkaupunkia. Hevoset juoksivat tasaista ravia; me kiidimme nopeasti läpi\npimenevän, kostean ilman. Kävin äkkiä hyvin puheliaaksi ja käännyin\ntuon tuostakin milloin Bismjonkovin, milloin rouva Oshoginin puoleen,\nen katsonut Liisaan, mutta saatoin huomata, että vaunun nurkasta\nhänen katseensa aika ajoin pysähtyi minuun. Kotona hän vilkastui,\nvaan ei suostunut lukemaan kanssani ja lähti pian levolle. Se murros,\njosta puhuin, oli hänessä tapahtunut. Hän lakkasi olemasta lapsi, hän\nalkoi myöskin, niinkuin minä, odottaa jotakin. Eikä hänen sitä kauan\ntarvinnut odottaakaan.\n\nSamana iltana minä palasin asuntooni täydessä hurmiotilassa. Hämärä\naavistuksen ja epäilyksen sekainen tunne, joka oli alkanut herätä\nminussa, katosi; tuon äkillisen väkinäisyyden Liisan suhtautumisessa\nminuun luin minä naisellisen häveliäisyyden, arkuuden syyksi...\nOlinhan tuhansia kertoja lukenut monista teoksista, että rakkauden\nensi ilmestyminen aina kuohuttaa ja pelästyttää tytön mielen. Tunsin\nitseni kovin onnelliseksi ja suunnittelin ajatuksissani jo kaikellaisia\nasioita...\n\nJospa joku silloin olisi kuiskannut minulle korvaan: »älä luulekaan,\nhyvä mies, että sinulla se on edessäsi! Sinä tulet kuolemaan\nyksinäisyydessä, kurjassa talopahasessa, vieressäsi ärisevä,\nsietämätön, vanha ämmä, joka vain odottaa kuolemaasi myydäkseen\npolkuhinnasta saappaasi».\n\nNiin, ehdottomasti tekee mieli sanoa erään venäläisen filosoofin\ntavoin: »kuinka sen voi tietää, mitä ei tiedä?» — Huomenna taas.\n\n\n\n\n25 p. maaliskuuta. Valkoinen talvipäivä.\n\n\nLuin läpi, mitä eilen kirjoitin, ja olin vähällä repiä rikki vihon.\nMinusta tuntuu, että kerron liian laajasti ja liian imelästi. Vaan\nkoska muut muistelmani siltä ajalta eivät tarjoa mitään huvittavaa,\npaitsi sitä omituisen laatuista huvia, jota Lermontov tarkoittaa\nsanoessaan, että on hauskaa ja kipeätä kosketella vanhoja haavoja, niin\nmiksi ei sitä huvia itselleen voisi sallia? Vaan määränsä kaikella.\nJatkan sen vuoksi ilman imelyyttä.\n\nKoko viikon kuluessa kävelymme jälkeen kaupungin ulkopuolella tilani\noikeastaan ei huonontunut vähääkään, vaikka mielenmuutos Liisassa päivä\npäivältä kävikin yhä huomattavammaksi. Niinkuin sanoin, tulkitsin tuon\nmuutoksen niin edulliseksi kuin suinkin itseeni nähden... Yksinäisten\nja arkain — itserakkaudesta arkain — ihmisten onnettomuus on juuri\nsiinä, että he, vaikka heillä silmät onkin ja vaikka he kuinka\nniitä levittäisivät, eivät näe mitään tahi näkevät kaikki väärässä\nvalossa, ikäänkuin värillisten lasien läpi. Heidän omat ajatuksensa\nja huomionsa häiritsevät heitä joka askeleella. Tuttavuutemme alussa\nLiisa käyttäytyi kanssani luottavasti ja vapaasti kuin lapsi; kentiesi\noli hänen suhtautumisessaan minuun jotakin suorempaa, lapsellista\nkiintymistäkin... Mutta kun hänessä oli tapahtunut tuo omituinen,\nmiltei silmänräpäyksellinen murros, niin hän lyhyen neuvottomuuden\njälkeen tunsi olonsa tukalaksi minun seurassani, hän kääntyi\nehdottomasti pois minusta, käyden samalla kertaa alakuloiseksi ja\nmiettiväiseksi... Hän odotti jotakin, jota itse ei tietänyt, ja\nminä, kuten sanottu, iloitsin tuosta muutoksesta. Minä, toden totta,\nmiltei menehdyin, niinkuin sanotaan, ihastuksesta. Muuten olen valmis\nmyöntämään, että toinenkin minun sijassani olisi voinut pettyä...\nKenessä ei ole itserakkautta? Sanoakaan ei tarvitse, että tämä kaikki\nselvisi minulle vasta myöhemmin, kun minun täytyi laskea alas rikotut\nja muutenkin heikot siipeni.\n\nVäärinkäsitystä, joka oli syntynyt minun ja Liisan välille, kesti\nkokonaisen viikon eikä siinä mitään ihmeellistä ole; olen nähnyt\nväärinkäsityksiä, jotka ovat kestäneet vuosikausia. Ja kuka on sanonut,\nettä tosi vain on oikea? Valhe on yhtä sitkeähenkinen kuin tosikin,\nellei enemmänkin. Muistan hyvin kuinka minua sen viikon ajan toisinaan\nikäänkuin mato kalvoi... mutta eihän tämmöinen yksinäinen ihminen,\nkuin minä, — sanon sen vieläkin, — pysty käsittämään sitä, mikä\nhänessä liikkuu, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä hänen silmiensä edessä\ntapahtuu. Sitä paitsi: eihän rakkaus ole luonnollinen tunne? Eihän\nihmiselle ole ominaista rakastaa. Rakkaus on sairautta ja sairautta\nvarten ei ole lakia olemassa. Kyllähän sydäntäni toisinaan oli pahasti\nkouristanut, vaan nyt oli kaikki minussa ihan ylösalasin. Mitenkä siinä\nsitte saattaa tietää, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on syy, mikä\nmerkitys minkin erityisen tunteen?\n\nOlipa sen nyt sitte kuinka tahansa, kaikki nämä väärinkäsitykset,\naavistukset ja toiveet päättyivät seuraavalla tavalla.\n\nKerran — se tapahtui aamupäivällä, siinä kahtatoista käydessä, — olin\ntuskin astunut herra Oshoginin eteiseen, kun korviini kajahti salista\ntuntematon, heleä sointuva ääni, ovi aukeni ja isännän saattamana\nastui kynnykselle pitkä, solakka, noin viidenkolmatta vanha mies,\njoka nopeasti heitti hartioilleen sotilassinellinsä, ystävällisesti\nhyvästeli Kiril Matveitshia, minut sivuuttaessaan välinpitämättömästi\nnosti kätensä lakkinsa korvalliselle ja katosi kannuksiaan helisyttäen.\n\n— Kuka se oli? — kysyin Oshoginilta.\n\n—- Ruhtinas N. — vastasi hän minulle huolestuneen näköisenä: — on\nlähetetty tänne Pietarista nahkapoikia tarkastamaan. — Vaan missäs\nkaikki palvelusväki on? — jatkoi hän harmissaan: — kun ei kukaan ollut\nauttamassa sinelliä hänen päälleen.\n\nMe menimme saliin.\n\n— Milloinka hän on tullut? — kysyin minä.\n\n— Eilen illalla kuuluu tulleen. Tarjosin hänelle huoneen talossani,\nvaan hän kieltäytyi... Taitaa muuten olla miellyttävä poika.\n\n— Oliko hän kauan luonanne?\n\n— Tuimin verran. Hän pyysi minun esittelemään häntä vaimolleni.\n\n— Ja te esittelitte?\n\n— Kuinkas muuten.\n\n— Entä tutustuiko hän Jelisaveta Kirillovnan kanssa?\n\n— Kyllä — tietysti.\n\nMinä vaikenin.\n\n— Onko hän tullut tänne pitkäksikin aikaa?\n\n— Luulen, että hänen täytyy jäädä tänne vähän enemmäksi kuin kahdeksi\nviikoksi.\n\nJa Kiril Matvejitsh kiirehti pukeutumaan. Minä astuin muutamaan kertaan\nsalia pitkin. En muista, että ruhtinas N——in tulo silloin olisi tehnyt\nminuun mitään erikoisempaa vaikutusta, paitsi sitä vastenmielisyyttä,\njoka tavallisesti valtaa meidät, kun joku uusi henkilö ilmestyy\nkotimme piiriin. Kentiesi tähän tunteeseen sekaantui vielä jotakin\narkaluontoisen ja hämäräsyntyisen moskovalaisen kateutta loistavaa\npietarilaista upseeria kohtaan. »Ruhtinas — ajattelin minä — on\npääkaupungin keikari: meikäläisiä hän tulee kohtelemaan kopeasti»...\nEn ollut nähnyt häntä kuin minutin ajan, mutta ehdin jo huomata,\nettä hän oli kaunis muodoltaan, nokkela ja vapaa käytökseltään.\nAstuskeltuani jonkun aikaa salissa pysähdyin vihdoin peilin eteen,\notin taskusta kamman, annoin hiukselleni huolimattoman koristeellisen\nasennon ja, niinkuin välistä käy, vaivuin yhtäkkiä katselemaan omia\nkasvojani. Muistan, että huomioni oli tarkkaan keskittynyt nenääni,\njonka pehmeähköt ja epämääräiset ääriviivat eivät tuottaneet minulle\nerityistä tyydytystä, kun yht'äkkiä kallellaan olevan kuvastimen\ntummalle pohjalle, josta heijasti miltei koko huone, ilmestyi\nLiisan solakka olento. En tiedä, miks'en liikahtanut edes, vaan\npidin kasvoillani saman ilmeenkin. Liisa kurotti päätään, katsahti\nminuun tarkkaan ja, kohauttaen silmäkulmiaan, purren huulensa yhteen\nja pidättäen hengitystään niinkuin se, joka on iloinen, ettei ole\ntullut huomatuksi, vetäytyi varovasti takaisin ja veti hiljalleen\novea kiinni. Ovi narahti pikkusen. Liisa säpsähti ja jähmettyi\npaikalleen... Minä vain en hievahtanutkaan... Hän veti taas oven\nrivasta ja katosi. Ei ollut syytä epäilyyn: Liisan kasvojen ilme, kun\nhän näki minut, tuo ilme, jossa ei ollut huomattavissa muuta kuin\nhalu pujahtaa onnellisesti takaisin, välttää vastenmielistä kohtausta\nminun kanssani, nopea mielihyvän välähdys, jonka ehdin havaita hänen\nsilmissään, kun hänestä näytti, että hänen todellakin onnistuu livistää\nhuomaamatta tiehensä, — kaikki se puhui liian selvää kieltä: tyttö ei\nminua rakasta. Pitkään, pitkään aikaan en saanut katsettani luoduksi\nliikkumattomasta, mykästä ovesta, joka jälleen valkoisena läikkänä\nkuvastui peilin pohjalle; olin hymähtää omalle pitkälle naamalleni,\n— painoin pääni alas, palasin kotia ja heittäydyin sohvalleni. Minun\noli äärettömän raskas olla, niin raskas, etten voinut itkeäkään... ja\nmiksikä olisin itkenyt?... »Ihanko totta?» — toistin minä lakkaamatta,\nmaaten, kuin kuollut, selälläni ja kädet ristissä rinnan yli — »ihanko\ntotta?»... Mitä arvelette tuosta lauseesta, »ihanko totta?»\n\n\n\n\n26 p. maaliskuuta. Leuto ilma.\n\n\nKun seuraavana päivänä, pitkien arvelujen jälkeen ja sisällisesti\nmenehtyen, astuin Oshoginin perheen tuttuun vierashuoneeseen, en ollut\nenää sama mies, kuin minä he olivat minut nähneet kuluneitten kolmen\nviikon aikana. Kaikki entiset tapani, joista olin pääsemäisilläni\nminulle uuden tunteen vaikutuksesta, ilmestyivät yht'äkkiä jälleen\nja ottivat minut valtaansa niinkuin isännät, jotka palaavat omaan\ntaloonsa. Minun tapaiset ihmiset yleensä eivät kulje niin paljon\nvarsinaisten tositapausten kuin omien vaikutelmiensa johtonuorassa:\nniinpä minäkään, joka vielä edellisenä päivänä olin haaveksinut\n»vastarakkauden suloisuudesta», tänään en vähääkään enää epäillyt\n»onnettomuuttani» ja jouduin täydelliseen epätoivoon, vaikka itsekään\nen osanut keksiä mitään järkevää tekosyytä epätoivolleni. Enhän\nsaattanut olla mustasukkainen ruhtinaalle ja vaikka hänen ansionsa\nolisivat olleet mitkä hyvänsä, niin ei hänen tulonsa yksistään\nollut riittävä yhdellä kertaa hävittämään Liisan suosiota minua\nkohtaan... Mutta oliko sitä suosiota edes olemassakaan? Koettelin\nmuistella entistä aikaa. »Entäs se huviretki sinne metsään?» kyselin\nitseltäni. »Entäs hänen kasvojensa ilme kuvastimessa?» »Mutta —\njatkoin minä — se huviretkihän taisi vain... Hyi, totta perin, mikä\nviheliäinen ihminen olenkaan!» huudahdin minä lopulta ääneen. Juuri\nsen tapaisia keskeneräisiä ajatuksia tuli ja meni tuhat kertaa pyörien\nyksitoikkoisena pyörteenä päässäni. Toistan vielä kerran, että palasin\nOshoginin taloon samana luulevaisena, epäilevänä, luonnottomana\nihmisenä, mikä olin ollut lapsuudestani saakka...\n\nKun sinne tulin, oli koko perhe salissa; siellä istui myöskin\nBismjonkov nurkassa. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella;\nvarsinkin Oshogin oikein loisti ja ensi tehtäväkseen kertoi minulle,\nettä ruhtinas oli ollut heillä eilen koko illan. »No — sanoin minä\nitsekseni — nyt minä ymmärrän, miksi olette hyvällä tuulella.»\nTunnustan, että tämä ruhtinaan toinen käynti minua hämmästytti. En\nollut sitä odottanut. Ylipäänsä meikäläinen mies odottaa maailmassa\nkaikkea muuta, paitsi sitä, minkä luonnollisesti pitää tapahtua.\nJouduin pahalle tuulelle ja kävin loukkaantuneen, vaikka ylevämielisen\nmiehen näköiseksi; tahdoin rangaista Liisaa epäsuosiollani, josta\nmuuten voi tehdä sen johtopäätöksen, etten vielä täydellisesti ollut\njoutunut epätoivoon. Sanotaan, että muutamissa tapauksissa, kun\ntodellakin on toisen rakastama, on hyödyllistä kiusata jumaloimaansa\nolentoa; mutta minun asemassani se oli sanomattoman typerää: Liisa\nkaikkein viattomimmalla tavalla välitti minusta viis. Rouva Oshogin\nvain huomasi juhlallisen vaitioloni ja tiedusteli huolissaan\nterveyteni tilaa. Minä vastasin hänelle tietysti katkeralla hymyllä,\nettä Jumalan kiitos, olen terve! Herra Oshogin jatkoi edelleen\npuhettaan vieraastaan, mutta huomattuaan, että minä hänelle vastasin\nvastahakoisesti, kääntyi hän Bismjonkovin puoleen, joka häntä kuunteli\nhyvin huomaavasti. Samassa tuli palvelija ja ilmoitti ruhtinas N...n\nsaapuneen. Isäntä hypähti paikaltaan ja juoksi vastaan; Liisa, johon\noitis iskin katseeni kuin kotka, punastui tyytyväisyydestä ja liikahti\ntuolillaan. Ruhtinas astui huoneeseen hajuvesistä tuoksuvana, iloisena\nja ystävällisenä...\n\nKoska en kirjoita kertomusta suosiollisia lukijoita varten, vaan aivan\nyksinkertaisesti omaksi huvikseni, niin ei minulla siis ole vähintäkään\nsyytä turvautua herrain kirjailijain tavallisiin temppuihin. Sanon heti\npaikalla, tuonemmaksi lykkäämättä, että Liisa ensi päivästä lähtien\noli silmittömästi rakastunut ruhtinaaseen, joka taas rakasti häntä\n— osaksi muun työn puutteesta, osaksi tottumuksesta panna naisten\npäitä pyörälle ja myöskin sentähden, että Liisa todellakin oli hyvin\nviehättävä olento. Siinä, että he alkoivat toisiaan rakastaa, ei\nollut mitään kummeksittavaa. Ruhtinas luultavasti ei ollut lainkaan\nodottanut tapaavansa sellaista helmeä niin kurjassa raakussa (minä\ntarkoitan inhottavaa O...n kaupunkia); Liisa taas ei ollut siihen asti\nunissaankaan nähnyt mitään, joka vähänkään olisi muistuttanut tästä\nloistavasta, viisaasta ja hurmaavasta upseerista.\n\nEnsi tervehdysten jälkeen Oshogin esitteli minut ruhtinaalle, joka\nsuhtautui minuun hyvin kohteliaasti. Ylipäänsä hän oli kohtelias\nkaikkien kanssa ja, huolimatta siitä äärettömästä erosta, joka oli\nhänen ja meidän alhaisen maalaisseuramme välillä, osasi hän ei\nainoastaan käyttäytyä niin, ettei ollut vaivaksi kenellekään, vaan\nmyöskin niin, kuin olisi ollut tasa-arvoinen meidän kanssamme ja vain\ntilapäisesti asunut Pietarissa.\n\nSe ensimäinen ilta... Voi, sitä ensimäistä iltaa! Lapsuutemme\nonnellisina päivinä opettajat kertoivat meille esimerkkinä sen\nnuoren lakedaimonilaisen miehuullisesta kärsivällisyydestä, joka,\nvarastettuaan ketun ja kätkettyään sen viittansa alle, ei kertaakaan\nhiiskahtanutkaan, vaan antoi ketun syödä kaikki sisälmyksensä, siten\nennemmin kuollen, kuin kärsien häpeän... En löydä parempaa vertausta\nkuvatakseni sanomattomia kärsimyksiäni sen illan kuluessa, jolloin\nensi kerran näin ruhtinaan Liisan rinnalla. Minun alati pingoitettu\nhymyni, kiusallinen tarkkaavaisuuteni, typerä vaitioloni, tuskallinen\nja turha haluni lähteä pois, kaikki tuo oli luultavasti hyvinkin\nmerkillistä laadultaan. Ei vain yksi kettu minun sisälmyksiäni\npenkonut: mustasukkaisuus, kateus, oman mitättömyyden tunne ja voimaton\nviha, ne ne minua raatelivat. En voinut olla tunnustamatta, että\nruhtinas todellakin oli hyvin herttainen nuori mies... Oikein ahmin\nhäntä silmilläni, taisinpa todellakin unhottaa rävähyttääkin luomiani\nhäntä katsellessani. Hän ei puhellut vain Liisan kanssa, mutta puhui\ntietysti vain häntä varten. Minä varmaankin kyllästytin häntä kovin...\nLuultavasti hän hyvinkin pian oivalsi, että oli tekemisissä syrjäytetyn\nrakastajan kanssa, vaan säälistä minua kohtaan ja myöskin vannasta\ntietoisuudestaan minun täydelliseen vaarattomuuteni nähden käyttäytyi\nhän tavattoman hellävaroen minun kanssani. Voittehan ajatella, kuinka\nse minua loukkasi! Illan kuluessa koetin minä muistaakseni sovittaa\nsyyllisyyteni; minä (älkää naurako minulle, kuka lienettekään te,\njonka silmiin nämä rivit sattuvat, varsinkin, koska tämä oli viimeinen\nhaaveeni)... minä, toden totta, keskellä kaikellaisia kärsimyksiäni,\nkuvittelin yht'äkkiä, että Liisa tahtoo rangaista minua pöyhkeän\nvälinpitämättömyyteni tähden ensi käyntien! aikaan, että hän oli\nsuutuksissaan minulle ja vain kiusallaan virnaili ruhtinaan kanssa.\nMinä valitsin sopivan hetken ja, astuen hänen luo nöyrä ja ystävällinen\nhymy huulillani, lausuin: »riittää jo, antakaa minulle anteeksi...\nvaikka en minä tee sitä siksi, että pelkäisin», — ja yht'äkkiä,\nodottamatta häneltä vastausta, annoin kasvoilleni tavattoman hilpeän\nja vapaan ilmeen, myhähdin vinosti, ojensin käteni yli pääni kattoa\nkohti (muistan, että tahdoin korjata kaulahuiviani) ja yritin vielä\npyörähtääkin toisella jalallani ikäänkuin sanoakseni: »kaikki on\nlopussa; minä olen hyvällä tuulella, olkaamme kaikki hyvällä tuulella»,\nvaan en pyörähtänytkään, koska omituisesta luonnottomasta jäykkyydestä\npolvissani pelkäsin kaatuvani... Liisa suorastaan ei ymmärtänyt minua,\nkatsoi ihmeessään kasvoihini, hymähti pikaisesti, ikäänkuin haluten\nsukkelammin päästä irti ja meni jälleen ruhtinaan luo. Vaikka sokea\nja kuuro olinkin, en voinut kuitenkaan olla sielussani tunnustamatta,\nettei hän ollut lainkaan suutuksissa minulle sillä hetkellä: hän\nsuorastaan ei ajatellutkaan minua. Isku oli ratkaiseva: viimeiset\ntoiveeni romahtivat maahan kuin jäämöhkäle, jonka kevät aurinko\npudottaa ja joka kerrassaan särkyy pieniksi palasiksi. Minä olin\ntäydellisesti hävinnyt ensi hyökkäykseltä ja, niinkuin preussilaiset\nJenan taistelussa, menetin yhtenä päivänä kerrassaan kaikki. Ei, ei hän\nollut suutuksissaan minulle!\n\nOi, päinvastoin! Hän oli itse — minä näin sen — menossa kuin\nvirran mukana. Ihan kuin nuori puu, joka puolittain jo on rannasta\nirtaantunut, kallistui hänkin jo ahnaasti veden yli alttiina antamaan\nhänelle ainiaaksi keväänsä ensi kukan ja koko elämänsäkin. Se, joka\nkerran on nähnyt semmoisen hurmoksen, on kokenut katkeria hetkiä, jos\nitse on rakastanut olematta rakastettu. Iäti tulen muistamaan tuon\nahmivan huomaavaisuuden, tuon hellän hilpeyden, tuon viattoman itsensä\nunhottamisen, tuon vielä lapsellisen, vaan jo naisen katseen, tuon\nonnellisen, aivan kuin kukkaan puhkeavan hymyn, joka hellittämättä\npysyi hänen puoleksi avoimilla huulillaan ja hehkuvilla poskillaan...\nKaikki, mitä Liisa hämärästi aavisti kävelymme aikana koivulehdossa,\ntoteutui nyt, ja antautuen täydellisesti lempensä valtaan, hän samalla\nkokonaan seisahtui ja kirkastui, kuin nuori viini, joka lakkaa\nkäymästä, koska sen aika on täytetty...\n\nMinä maltoin istua koko tuon ensi illan loppuun ja vielä\nseuraavatkin... kaikki loppuun asti! En toivonut enää mitään. Liisa\nja ruhtinas kiintyivät päivä päivältä yhä enemmän toisiinsa... Vaan\nminä kadotin täydellisesti oman arvon tunteen enkä voinut irroittaa\nkatsettani tästä onnettomuuteni näytelmästä. Muistan, että kerran\nkoetin olla menemättä, annoin aamulla itselleni kunniasanan pysyväni\nkotona, vaan kello kahdeksan iltasella (tavallisesti lähdin ulos\nseitsemältä) hypähdin ylös kuin hullu, panin lakin päähäni ja\nhengästyen astuin Kiril Matvejitshin vierashuoneeseen. Asemani oli\ntavattoman nolo: pysyin itsepintaisesti vaiti, välistä päiväkausiin\nen päästänyt ääntäkään suustani. En ole koskaan, kuten sanottu,\nollut kaunopuhelias, vaan nyt oli kaikki, mikä vähääkin minussa oli\njärkeä, aivan kuin haihtunut ruhtinaan läsnäollessa. Sitä paitsi\nyksin ollessani siihen määrin askarrutin aivoraukkojani, hiljakseen\nmietiskellen kaikkea, mitä edellisen päivän kuluessa olin huomannut\ntahi ollut huomaavinani, että kun jälleen tulin Oshoginin luo,\nminulla tuskin riitti voimia uudelleen tehdä havaintoja. Minua\nsääliteltiin kuin sairasta; minä sen huomasin. Joka aamu tein uuden,\nvarman päätöksen, jota enimmäkseen koko unettoman yön jo olin\nharkinnut: milloin aioin selvittää asiat Liisan kanssa, antaa hänelle\nystävällisen neuvon, — mutta heti kun jouduin olemaan kahden kesken\nhänen kanssaan, niin kieleni yht'äkkiä lakkasi toimimasta, aivan kuin\nolisi hyytynyt, ja me molemmat tuskallisesti vain odotimme kolmannen\nhenkilön ilmestymistä; milloin tahdoin karata tieheni, tietysti,\nainiaaksi, jätettyäni rakkauteni esineelle kirjeen, täynnä soimauksia,\nja kerran aloin jo kirjettä kirjoittaakin, mutta totuuden tunto ei\nollut minusta vielä kokonaan kadonnut; käsitin, ettei minulla ollut\noikeutta soimata ketään mistään ja viskasin tekeleeni uuniin; milloin\ntaas tahdoin yht'äkkiä jalomielisesti uhrata oman itseni, annoin\nsiunaukseni Liisalle onnelliseen rakkauteen ja nurkastani nöyrästi ja\nystävällisesti hymyilin ruhtinaalle, — mutta kovasydämiset rakastuneet\neivät ainoastaan jättäneet uhraustani kiitosta vaille, vaan eivät edes\nhuomanneet sitä, ja nähtävästi eivät kaivanneet siunauksiani eivätkä\nhymyilyjäni. Silloin minä harmissani siirryin aivan päinvastaiseen\nmielen tilaan. Annoin itselleni lupauksen, että, espanjalaisen tavoin\nkääriytyen viittaani, nurkan takaa surmaan onnellisen kilpailijani\nja petomaisella ilolla kuvailin mielessäni jo Liisan epätoivon...\nMutta ensiksikin O...n kaupungissa oli sellaisia nurkkia hyvin vähän\nja toiseksi — säleaita, lyhty, poliisi jonkun matkan päässä... ei,\nsellaisessa nurkassa on sopivampi kaupitella rinkeleitä, kuin vuodattaa\nihmisen verta. Minun täytyy tunnustaa, että muitten vapautumiskeinojen\njoukosta, kuten sangen epämääräisesti lausuin ajatukseni itsekseni\nkeskustellessani, — olin valita kääntymisen itse Oshoginin puoleen...\nhuomauttamalla tälle aatelismiehelle hänen tyttärensä vaarallisen\ntilan ja hänen kevytmielisen käytöksensä ikäviä seurauksia... Kerran\njo aloin puhua hänelle eräästä arkaluontoisesta aineesta, mutta niin\nviisastellen ja niin hämärästi, että häh kuunteli ja kuunteli minua ja\n— yht'äkkiä, aivan kuin unenpöpperössä, kovasti ja nopeasti hierasi\nkämmenellä kasvojaan säästämättä lainkaan nenäänsä, rykäsi ja väistyi\nminusta syrjään. Sanomattakin on selvä, että minä, tehtyäni tuon\npäätöksen, uskottelin itselleni, että toimin ilman mitään itsekkäitä\npyyteitä, tarkoitan vain yhteistä etua, täytän velvollisuuteni talon\nystävänä. Mutta uskallan luulla, että, joll'ei Kiril Matvejitshkaan\nolisi keskeyttänyt minun mielenpurkauksiani, minulla sittenkään ei\nolisi riittänyt rohkeutta lopettaa yksinpuheluani. Välistä ryhdyin\nmuinaisajan viisaan arvokkaisuudella punnitsemaan ruhtinaan ansioita;\nvälistä taas lohduttelin itseäni toiveella, että Liisa huomaa, ettei\nhänen rakkautensa ole se oikea... kaukana siitä! Sanalla sanoen, en\ntunne ajatusta, joka silloin ei olisi askarruttanut minua. Yksi ainoa\nkeino, tunnustan sen suoraan, ei koskaan juolahtanut päähäni, se,\nnimittäin, että olisin ajatellut lopettaa päiväni. Miks'ei se päähäni\njuolahtanut, sitä en tiedä... Kentiesi silloin jo aavistin, ettei\nminulla ollut pitkää aikaa elettävänä.\n\nSelvä on, että sellaisissa epäedullisissa olosuhteissa käytökseni\ntavallista enemmän tuntui luonnottomalta ja kiristetyltä. Jopa rouva\nOshoginakin — tuo tylsäluontoinen olio — alkoi vieroa minua eikä\ntietänyt oikein, miltä puolen minua oli lähestyttävä. Bismjonkov,\njoka aina oli kohtelias ja altis auttamaan, vältteli minua. Minusta\nsilloin jo tuntui, että hänkin oli kilpailijani, että hänkin rakasti\nLiisaa. Mutta hän ei vastannut koskaan viittauksiini ja ylimalkaan\nvastahakoisesti ryhtyi puheisiin kanssani. Ruhtinas käyttäytyi hänen\nkanssaan hyvin ystävällisesti, voipa sanoa, kunnioittikin häntä. Ei\nBismjonkov enkä minä häirinnyt ruhtinasta ja Liisaa; mutta hän ei heitä\nvieronut niinkuin minä, vaan liittyi mielellään heidän seuraansakin,\nkun he niin halusivat. Tosin hän silloin ei esiintynyt erikoisemmin\nhuvittavana, mutta hänen iloisuudessaan oli aina ennenkin ollut jotakin\nhiljaista.\n\nNäin kului kahden viikon verta. Ruhtinas ei ollut ainoastaan\nkaunis ja älykäs, vaan hän soitti myöskin pianoa, lauloi, piirusti\njotensakin hyvin ja osasi kertoa. Hänen juttunsa, joiden aiheet\nolivat pääkaupungin elämän piireistä, tekivät aina syvän vaikutuksen\nkuulijoihin, varsinkin kun hän itse ikäänkuin ei antanut asialle mitään\nerityistä merkitystä...\n\nSeurauksena tästä ruhtinaan, sanottakoonpa vaikka niinkin,\nyksinkertaisesta juonesta oli se, että hän lyhyen olonsa aikana O...n\nkaupungissa suorastaan hurmasi koko sikäläisen yleisön. Meitä aromaan\nihmisiä on ylhäisten piirien henkilön aina hyvin helppo hurmata.\nRuhtinaan tiheät käynnit Oshoginin talossa, jossa hän aina iltansa\nvietti, herättivät kateutta muissa aatelis- ja virkamiehissä; mutta\nälykkäänä maailman miehenä ruhtinas ei syrjäyttänyt ketään heistä, kävi\nkaikkien luona, sanoi kaikille rouville ja neitosille vaikkapa vain\nyhdenkin ystävällisen sanan, salli tarjota itselleen konstikkaita,\nvaikeasti sulatettavia ruokalajeja ja huonoja, erinomaisilla nimillä\nvarustettuja viinilajeja, sanalla sanoen käyttäytyi mainiosti,\nvarovasti ja tahdikkaasti. Ruhtinas N. oli ylipäänsä hilpeäluontoinen,\nseurustelevainen, herttainen mies, ja tässä erikoistapauksessa lisäksi\nvielä asianhaarain vaatimuksestakin: saattoiko siinä sitte olla\nmenestymättä täydellisesti ja kaikessa?\n\nHänen tulostaan saakka kaikki talossa arvelivat, että aika kiiti\nsanomattoman nopeasti. Kaikki sujui mainiosti. Vaikka ukko Oshogin ei\nmuka ollut mitään huomaavinaan, niin hän salassa varmaankin hykerteli\nkäsiään luullen saavansa sellaisen vävypojan. Ruhtinas itse taas ajoi\nasiansa hyvin hiljaa ja sopivalla tavalla, kunnes yht'äkkiä sattui\nmuuan odottamaton tapaus...\n\nJääköön se huomiseksi! Tänään olen väsynyt. Nämä muistelmat\nhermostuttavat minua vielä haudan partaallakin. Terentjevnan mielestä\nminun nenänpääni jo on käynyt suipoksi ja se, kuulen ma; on huono\nmerkki.\n\n\n\n\n27 p. maaliskuuta. Suojaa jatkuu.\n\n\nAsiat olivat ylläkerrotussa tilassa. Ruhtinas ja Liisa rakastivat\ntoisiaan ja Oshoginin pariskunta odotti, mitä tuleman piti; Bismjonkov\noli siinä mukana — hänestä ei voinut sanoa mitään muuta; minä\nponnistelin kuin kala jäällä, ja tein havaintojani, minkä jaksoin.\nMuistan, että otin tehtäväkseni sen, etten ainakaan sallisi Liisan\nhukkua viettelijän pauloihin ja sen johdosta aloin erityisesti\npitää silmällä sisäkköjä ja kohtalokkaita »takaportaita», vaikka\ntoiselta puolen välistä yökaudet haaveksin siitä, kuinka liikuttavan\njalomielisesti kerran vielä tulen ojentamaan käteni petetylle uhrille,\nsanoen: »se heittiö petti sinut, mutta minä olen uskollinen ystäväsi...\nunhottakaamme, mikä on ollut, ja olkaamme onnelliset!» — kun yht'äkkiä\nkaupungissa levisi iloinen tieto: kihlakunnan aatelisesimies aikoo\npanna toimeen suuret tanssijaiset vieraan kunniaksi maatilallaan\nGornostajevkassa. Kutsun saivat O...n kaupungin kaikki viranomaiset\nalkaen kaupungin päälliköstä aina apteekkariin asti, joka viimemainittu\noli pukamanaamainen saksalainen ja jolla oli varma vakaumuksensa,\nettä hän osasi puhua aivan täydellisesti venättä. Nyt alkoivat\nluonnollisesti armottomat valmistukset. Hajuvesiä meni kaupaksi\npulloja kymmenittäin, nuoret neitoset tilasivat vyötäisistä mitä\npiukimpia hameita, mammat koristelivat päitään kamalilla laitoksilla\nja papat, jotka saivat päivän helteen kantaa, makasivat niinkuin\nsanotaan, ilman takakäpäliä... Vihdoin tuli toivottu päivä. Minä\nolin kutsuttujen joukossa. Kaupungista Gornostojevkaan oli yhdeksän\nvirstan matka. Kiril Matvejitsh tarjosi minulle paikan vaunussaan, vaan\nminä kieltäydyin... Siten rangaistut lapsetkin, oikein kostaakseen\nvanhemmilleen, pöydässä kieltäytyvät mieliruokaansa syömästä. Lisäksi\ntunsin, että läsnä oloni olisi Liisaa vaivannut. Bismjonkov tuli siis\nminun sijalleni. Ruhtinas ajoi omalla vaunullaan, minä — viheliäisillä\nrattailla, jotka kalliista hinnasta vuokrasin tätä juhlatilaisuutta\nvarten. En rupea kuvaamaan näitä tanssijaisia. Kaikki niissä oli kuin\ntapaa olla: parvella soittokunta korvia särkevine torvineen, päästä\npyörälle joutuneita tilanhaltijoita iäkkäine perheenjäsenineen,\nsinertävää jäätelöä, vetelää mehujuomaa, palvelijoita läntälleen\nastuttuine kenkineen, käsissä kudotut sormikkaat, maalaiskeikareita\nhermostuneine väärine naamoineen j.n.e. Ja koko tämä pikku maailma\npyöri aurinkonsa — ruhtinaan — ympäri. Hävinneenä muitten joukkoon,\nsaamatta edes kahdeksanviidettä vuotisten näppylänaamaisten,\nsininauhoilla koristettujen neitien huomiota puoleeni kääntymään,\nkatselin minä vain lakkaamatta ruhtinasta ja Liisaa. Liisa oli hyvin\nsievästi puettu ja sinä iltana hyvin kaunis. He tanssivat vain kaksi\nkertaa keskenään (totta on, että ruhtinas tanssi masurkan Liisan\nkanssa!), mutta ainakin _minusta_ näytti, että heidän välillään oli\nolemassa jokin salainen, keskeytymätön yhdysside. Katsomatta Liisaan,\npuhumatta hänen kanssaan, ruhtinas kuitenkin ikäänkuin kääntyi hänen\npuoleensa ja vain hänen yksistään; ruhtinas oli kaunis ja loistava ja\nherttainen muitten kanssa — mutta vain häntä varten. Liisa nähtävästi\ntunsi olevansa tanssijaisten kuningatar — ja rakastettu. Hänen kasvonsa\nloistaen kuvastivat samalla kertaa lapsellista iloa, viatonta ylpeyttä\nja myöskin toista, paljon syvempää tunnetta. Hänestä uhkui onni.\nSen kaiken minä huomasin. Ei ollut ensimäinen kerta, kun minä heitä\ntarkkasin... Ensin se minua kovin loukkasi, sitte ikäänkuin liikutti\nmieleni ja lopuksi raivostutti. Tunsin itseni yht'äkkiä tavattoman\nhäjyksi ja muistan, että äärettömästi ihastuin tuon uuden tunteen\njohdosta, jopa heräsi minussa jonkinlainen kunnioituskin itseäni\nkohtaan. »Näytetään heille, ettei sitä toki vielä hukassa olla», sanoin\nminä itselleni. Kun masurkan ensimäiset alkajaissäveleet kajahtivat,\nkatsahdin minä levollisesti ympärilleni, astuin välinpitämättömästi\nja nopeasti erään pitkänaamaisen neidin eteen, jolla oli punainen,\nkiiltävä nenä, suu oudosti ammollaan, aivan kuin se olisi jäänyt\nnapeista auki, ja kaula suoninen sekä muistuttava kontrabaasiviulun\nkaulaa, — astuin hänen eteensä, karahutin kuivasti kantapäitäni yhteen\nja pyysin hänet tanssiin. Hän oli puettu ruusunpunaiseen, aivan\nkuin vasta äskettäin, vaan ei kokonaan vielä värinsä muuttaneeseen\npukuun; päässä hänellä värisi paksun vaskilangan päässä jonkinlainen\nhaalistunut, surullisen näköinen kärpänen, ja ylipäänsä tämä neitonen\noli, jos niin saa sanoa, läpi läpeensä omituisen happamen ikävän ja\nvanhentuneen onnistumattomuuden säilyke. Iltaman alusta saakka ei hän\nollut hievahtanut paikaltaan: kenenkään päähänkään ei pälkähtänyt\npyytää häntä tanssimaan. Muuan kuusitoista vuotias, valkotukkainen\nnuorukainen aikoi kyllä, toisen naisen puutteessa, kääntyä tämän neidin\npuoleen ja astui jo askeleenkin häntä kohti, mutta mietti kotvan,\nkatsahti häneen ja katosi nopeasti yleisön joukkoon. Voitte kuvitella,\nmillä iloisella hämmästyksellä hän suostui minun pyyntööni! Minä vein\nhänet juhlasaatossa poikki salin, hain kaksi tuolia ja istuuduin hänen\nkanssaan masurkka tanssijain piiriin melkein vastapäätä ruhtinasta,\njolle tietysti oli annettu ensi sija. Ruhtinas, niinkuin sanottu,\ntanssi Liisan kanssa. Ei minua eikä naistani kukaan pyynnöillään\nhäirinnyt; meillä oli puheluun niinmuodoin aikaa riittävästi. Totta\npuhuen ei minun naisellani ollut erityistä kykyä liittää sanoja\nyhtenäiseksi lauseeksi: hän käytti suutaan enimmäkseen vain saadakseen\naikaan erään omituisen ja minulle siihen saakka aivan oudon alaspäin\nhymyilemisen, jonka ohessa hän loi silmänsä ylöspäin aivankuin joku\nnäkymätön voima olisi hänen kasvojaan venyttänyt; mutta minä en hänen\nkaunopuheliaisuuttaan kaivannutkaan. Onneksi tunsin olevani häijy\nja naiseni ei minussa herättänyt vähääkään pelkoa. Minä ryhdyin\narvostelemaan kaikkea ja kaikkia maailmassa, varsinkin kääntäen\nkärkeni pääkaupungin keikareihin ja pietarilaisiin tuulihattuihin,\nja lopulta äidyin niin pahasti, että naiseni lakkasi kokonaan\nhymyilemästä ja sen sijaan, että olisi luonut katseensa ylös, alkoi\nhän yht'äkkiä — varmaankin hämmästyksestä — katsoa kieroon, jopa niin\nkummallisesti, kuin hän vasta ensi kerran olisi huomannut, että hänellä\noli kasvoillaan nenä; sen ohessa naapurini, yksi yllämainituista\nkeikareista, tavan takaa iski katseensa minuun, jopa kääntyi puoleeni\nsamallaisella ilmeellä, kuin näyttämöllä näyttelijä, joka herää aivan\nvieraalla seudulla ja tahtoo sanoa: »vai olet sinä samallainen?»\nMuuten näin, niinkuin sanotaan, satakielenä laulaessani, tarkkasin yhä\nedelleen ruhtinasta ja Liisaa. Heitä pyydettiin lakkaamatta mukaan\nja minä kärsin vähemmin, kun he yhdessä tanssivat; enpä silloinkaan\nkun he istuivat vierekkäin, puhellen keskenään, hymyillen suopeata\nhymyään, niin pahasti kiusaantunut; mutta kun Liisa uljaana liiteli\nsalia pitkin jonkun kopean hyppähännän kanssa ja ruhtinas, pitäen\npolvillaan hänen sinistä harsovyötään, ikäänkuin ihaellen voittoaan\nmiettiväisenä silmillään häntä seurasi, — silloin, oi, silloin tunsin\nminä sietämättömiä tuskia ja harmissani tein semmoisia vihaisia\nhuomautuksia, että naiseni silmäterät molemmilta puolin kävivät nenään,\nkiinni. Sillä välin masurkka läheni loppuaan... Aljettiin tanssia sitä\nvuoroa, joka on nimeltään _la confidente_. Sitä temppua tehdessä joku\nnainen istuutuu keskelle piiriä, valitsee toisen naisen uskotukseen ja\nkuiskaa sille korvaan sen herran nimen, jonka kanssa tahtoo tanssia;\nsen naisen herra tuo hänen eteensä yksitellen jonkun herran ja se\nuskottu nainen antaa kieltävän vastauksen, kunnes vihdoin tulee se\nedeltäpäin määrätty onnellinen. Liisa istuutui silloin keskelle piiriä\nja valitsi uskotukseen talon tyttären, joka oli niitä sellaisia\ntyttöjä, joista on tapana sanoa, että »Herran haltuun». Ruhtinas kävi\netsimään valittua. Turhaan tarjottuaan kymmenkunta nuorta miestä\n(talontytär antoi kaikille rukkaset mitä suopein hymy huulilla),\nkääntyi hän lopulta minun luokseni. Jotakin tavatonta tapahtui silloin\nminulle: minä ikäänkuin rävähdin koko ruumiillani ja tahdoin ensin\nkieltäytyä, vaan nousin sitte ja menin. Ruhtinas vei minut Liisan\neteen... Tämä ei katsonutkaan minuun; talontytär pyöritti kieltävästi\npäätään, ruhtinas kääntyi minun puoleeni ja, varmaankin nolon naamani\nvaikutuksesta, kumarsi minulle syvään. Tuo pilkallinen kumarrus,\ntuo kielto, jonka minulle ilmoitti riemuitseva kilpailijani, hänen\nhuolimaton hymynsä, Liisan kylmä välinpitämättömyys, — kaikki tuo sai\nminut kuohuksiin... Minä astuin likemmäksi ruhtinasta ja raivoissani\nkuiskasin: »Te nähtävästi suvaitsette tehdä pilkkaa minusta?»\n\nRuhtinas katsahti minuun halveksien ja ihmetellen, tarttui uudelleen\nkäteeni ikäänkuin saattaakseen minut paikalleni ja vastasi kylmästi\nminulle: »minäkö?» — Niin, te, te! — jatkoin minä kuiskaten, häntä\nkuitenkin tottelevasti seuraten paikalleni; — te, mutta minä en aio\nsallia kenenkään pietarilaisen nousukkaan...\n\nRuhtinas hymähti levollisesti, melkein alentuvasti, puristi kättäni\nja kuiskasi: »Minä ymmärrän teitä; mutta tämä ei ole sopiva paikka:\npuhumme toiste», kääntyi minusta, meni Bismjonkovin luo ja vei hänet\nLiisan eteen. Tuo kalpeahko pikku virkamies oli hänen valittunsa. Liisa\nnousi häntä vastaan.\n\nIstuutuessani naiseni viereen, jolla oli tuo surullisen näköinen\nkärpänen hiuksissaan, tunsin olevani melkein sankari. Sydämeni sykki\nrajusti, rintani kohosi jalosti kankean paidanriimuksen alla, minä\nhengitin syvään ja nopeasti — ja yht'äkkiä katsahdin niin ylevästi\nvieressäni istuvaan keikariin, että tämä ehdottomasti liikahutti\nminuun päin kääntynyttä jalkaansa. Näin masennettuani tuon miehen,\nloin silmäyksen kaikkiin tanssijoihin... Minusta tuntui, että pari\nkolme herraa neuvottomana katseli minua, mutta ylipäänsä puhettamme\nruhtinaan kanssa ei kukaan ollut huomannut... Kilpailijani istui jo\npaikallaan aivan levollisena ja entinen hymy kasvoillaan. Bismjonkov\nsaattoi Liisan hänen paikalleen. Liisa kumarsi hänelle ystävällisesti\nja kääntyi oitis ruhtinaan puoleen, niinkuin minusta näytti, hieman\nhuolestuneena; mutta ruhtinas hymyili hänelle vain vastaukseksi,\nteki siron liikkeen kädellään ja sanoi hänelle varmaankin jotakin\nmiellyttävää, koskapa hän punastui mielihyvästä, loi katseensa maahan\nja sitte taas ystävällisellä moitteella käänsi silmänsä häneen.\n\nSankarillinen mieliala, joka nyt yht'äkkiä syntyi minussa, kesti\nmasurkan loppuun asti, mutta minä en enää suottaillut enkä\n»arvostellut», vaan toisinaan vain katsahdin synkkänä ja ankarana\nnaiseeni, joka nähtävästi alkoi peljätä minua ja sitte kokonaan änkytti\nja vilkutti silmiään, kun minä saatoin hänet hänen äitinsä, hyvin\nlihavan ja punamyssyisen naisen, luotettavaan turvaan. Jätettyäni\npelästyneen tytön hänen käsiinsä, minä poistuin ikkunan luo, pannen\nkäsivarteni ristiin, ja aloin odottaa, mitä tuleman piti. Odotin\njotensakin kauan. Ruhtinas oli yhä isännän ympäröimä, sananmukaisesti,\nniinkuin Englanti on valtameren ympäröimä, puhumattakaan muista\nkihlakunnan aatelisesimiehen perheen jäsenistä ja hänen vieraistaan;\nsitä paitsi hän luonnollisesti ei voinut, herättämättä yleistä\nhuomiota, astua niin vähäpätöisen henkilön luo, kuin minä olin,\nja puhutella minua. Tämä minun vähäpätöisyyteni muistaakseni\nsilloin oikein huvitti minua. »Ehei!» ajattelin minä katsellessani,\nkuinka ystävällisesti hän kääntyi milloin minkin arvohenkilön\npuoleen, joka tavoitteli kunniata tulla huomatuksi, vaikkapa\nvain silmänräpäykseksikin, niinkuin runoilijat sanovat; — »ehei,\nkultaseni, et pääse sittenkään tulemasta minun puheilleni — minähän\nsinua loukkasin.»Vihdoin sitte ruhtinas hieman kömpelösti poistuen\nihailijainsa piiristä, kulki minun ohitseni, katsahti jonnekin ikkunan\nja hiusteni välimaille, oli kääntyä toisaanne, vaan pysähtyi äkkiä\nikäänkuin olisi jotakin muistanut.\n\n— Niin vainkin! — sanoi hän kääntyen hymy huulilla minuun päin: —\nminullahan on teille hiukan asiaa.\n\nKaksi tilanhaltijaa, jotka hellittämättä seurasivat ruhtinaan\nliikkeitä, varmaankin otaksui, että »asia» oli virka-asia ja peräytyi\nkunnioittavasti. Ruhtinas otti minut käsivarteensa ja vei minut\nsyrjään. Sydän alkoi jyskyttää rinnassani.\n\n— Te taisitte, — alkoi hän, venyttäen _te_-sanaa ja katsoen minua\nleukaan, halveksiva ilme kasvoillaan, joka kummallista kyllä, mainiosti\nsopi hänen vereviin ja punakkoihin kasvoihinsa: — te sanoitte minulle\nhävyttömyyden?\n\n— Minä sanoin, mitä ajattelin, — vastasin minä ääntäni korottaen.\n\n— Tss... hiljemmin, — huomautti hän: — säädylliset ihmiset eivät huuda.\nTe ehkä haluatte kaksintaistelua kanssani?\n\n— Se on teidän asianne, — vastasin minä suoristautuen.\n\n— Tulen olemaan pakotettu vaatimaan teitä siihen, — puhui hän\nvälinpitämättömästi — ellette peruuta sanojanne...\n\n— Minä en aio peruuttaa mitään, — vastasin minä kopeasti.\n\n— Todellako? — huomautti hän hieman pilkallisesti hymähtäen. — Siinä\ntapauksessa, — jatkoi hän, vaiettuaan kotvasen: — tulee minulla olemaan\nkunnia lähettää huomenna luoksenne sekundanttini.\n\n— Tehkää niin hyvin, — lausuin minä mitä välinpitämättömimmällä äänellä.\n\nRuhtinas kumarsi hiukkasen.\n\n— En voi kieltää teitä pitämästä minua tyhjänpäiväisenä miehenä, —\nlisäsi hän, korskeasti pilkistäen silmillään: — mutta ruhtinaat N.\neivät saata olla nousukkaita. Näkemiin, herra... herra Shtukaturin.\n[Tässä nimen sekoituksessa on sanaleikki, jota on mahdoton saada\nsuomennetuksi. Tshulkaturin-niinessä vivahtaa alkuosa sukkaan,\nshtukatura taas merkitsee kalkkirappausta. Suom.]\n\nHän kääntyi nopeasti selin minuun ja astui jälleen isännän luo, joka jo\noli alkanut hätääntyä.\n\nHerra Shtukaturin!... Minun nimeni on Tshulkaturin... En osannut vastata\nmitään tähän hänen viimeiseen loukkaukseensa ja raivostuen katsoin vain\nhänen jälkeensä. — »Huomiseksi», kuiskasin minä, hampaitani kiristäen,\nja hain oitis käsiini erään tuttavan upseerin, ulaanin, ratsumestari\nKoloberdjajevin, joka oli kauhea hurjastelija, mutta kunnon poika,\nkerroin hänelle muutamalla sanalla riitani ruhtinaan kanssa ja pyysin\nhänet sekundantikseni. Hän tietysti heti suostui ja minä lähdin kotia.\n\nKoko yönä en saanut unta — mielenliikutuksesta, ei pelosta. Minä en\nole pelkuri. Jopa hyvinkin vähän ajattelin mahdollisuutta pian kuolla,\nmikä, niinkuin saksalaiset vakuuttavat, on suurin onni maailmassa.\nMinä ajattelin vain Liisaa, hävinneitä toiveitani ja sitä, mitä minun\nnyt oli tehtävä. »Pitikö minun koettaa tappaa ruhtinas?» kysyin minä\nitseltäni ja tietysti tahdon tappaa hänet, ei kostonhimosta, vaan\ntoivoen Liisan parasta. »Mutta hän ei sitä iskua kestä», jatkoin minä.\n»Parempi on siis, että ruhtinas tappaa minut!» Tunnustan, että minun\nmyöskin oli mieluista ajatella, että minä, tällainen vähäpätöinen\nmaalaisvirkamies, olin saanut tuollaisen mahtavan herran pakotetuksi\nkaksintaisteluun kanssani.\n\nAamu yllätti minut näissä mietteissä ja sen jälkeen saapui\nKoloberdjajev.\n\n— No, — kysyi hän, astuen kolinalla makuuhuoneeseeni: — missäs\nruhtinaan sekundantti on?\n\n— Hyvänen aika, — vastasin minä vihoissani: — vastahan kello on\nseitsemän; ruhtinas kentiesi vielä nukkuu.\n\n— Siinä tapauksessa, — vastasi väsymätön ratsumestari: — käskekää\ntuoda minulle teetä. Eilisestä illasta minulla on päänsärky... En ole\nriisuutunutkaan. Muuten, — lisäsi hän haukotellen: ylimalkaan harvoin\nriisuudun.\n\nHänelle tuotiin tee. Hän joi kuusi lasia rommin kanssa, poltti neljä\npiipullista tupakkaa, kertoi minulle edellisenä päivänä ostaneensa\npolkuhinnasta hevosen, jota ei mikään ajomies ollut ottanut ajaakseen,\nvaan jonka hän itse aikoi opettaa ajettavaksi sitomalla sen etujalat\nkiinni, — jonka jälkeen hän, riisuutumatta, nukkui sohvalle, piippu\nhampaissa. Minä nousin ja järjestin paperini.\n\nErään, Liisan kirjoittaman kutsumuskirjeen, joka oli ainoa, minkä olin\nhäneltä saanut, aioin panna povelleni, mutta muutin mieleni, ja heitin\nsen laatikkoon. Koloberdjajev kuorsasi hiljakseen, pää riipuksissa\nnahkaisella päänalasella... Muistan, että katselin kauan hänen\npörröisiä, uljaita, huolettomia ja hyvänluontoisia kasvojansa. Kello\nkymmenen palvelijani ilmoitti Bismjonkovin saapuneen. Ruhtinas oli\nvalinnut hänet sekundantikseen.\n\nMe herätimme yhdessä sikeään uneen vaipuneen ratsumestarin. Hän\nnousi, katsoi meihin ilmeettömillä silmillään ja käheällä äänellä\npyysi viinaa; sitte hän tointui ja, tervehdittyään Bismjonkovia,\npoistui tämän kanssa sivuhuoneeseen neuvottelemaan. Tätä sekundanttien\nneuvottelua ei kestänyt kauan. Neljännestunnin kuluttua he molemmat\ntulivat luokseni makuuhuoneeseen ja Koloberdjajev ilmoitti minulle,\nettä kaksintaistelumme tapahtuu jo tänään kello kolme pistooleilla.\nMinä kumarsin ääneti päätäni hyväksymisen merkiksi. Bismjonkov sanoi\nsitte oitis hyvästi ja poistui. Hän oli hieman kalpea ja sisällisesti\nkuohuksissa, kuten henkilö, joka ei ole tottunut tämänlaatuisiin\ntekoihin, mutta muuten hyvin kohtelias ja kylmä. Minua ikäänkuin\nhävetti hänen edessään enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.\nKoloberdjajev alkoi taas kertoa hevosestaan ja tämä puhelu soveltui\nminulle hyvin. Pelkäsin, että hän mainitsee jotakin Liisasta. Mutta\nkunnon ratsumestarini ei ollut kielittelijä, jota paitsi hän halveksi\nkaikkia naisia, nimittäen heitä, Jumala tiesi mistä syystä, salaatiksi.\nKello kaksi me söimme ja kello kolme olimme jo määräpaikalla — siinä\nsamassa koivulehdossa, jossa ennen olin ollut kävelemässä Liisan\nkanssa, parin askeleen päässä jyrkänteestä.\n\nMe saavuimme sinne ensiksi ja saimme odottaa ruhtinasta ja Bismjonkovia\nkauan. Ruhtinas oli, liioittelematta, tuores kuin ruusu: hänen\nruskeat silmänsä katselivat erittäin herttaisesti lakin lipun\nalta. Hän poltti pientä olki-imukkeella varustettua sikaria ja,\nhuomattuaan Koloberdjajevin ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.\nJopa minullekin hän kumarsi sirosti. Minä puolestani tunsin olevani\nkalpea ja käteni suureksi harmikseni hiukkasen vapisivat... Kaulaa\nkuivatti... Sitä ennen en ollut koskaan vielä ollut kaksintaistelussa.\n»Jumala», ajattelin minä, »kunpa vain ei tuo pilkallinen herra pitäisi\nmielenliikutustani pelkuruutena.» Sydämessäni kirosin hermojani,\nmutta katsahdettuani ruhtinasta suoraan kasvoihin ja nähtyäni hänen\nhuulillaan tuskin huomattavan pilkan ilmeen, vihastuin jälleen yhtäkkiä\nja tyynnyin oitis. Sillä välin olivat sekundanttimme järjestäneet\ntaistelurajan, mitanneet välimatkan ja laittaneet pistoolit panokseen.\nOli ihana ilma — samallainen kuin sinä unohtumattoman kävelyretkemme\npäivänä. Tumma taivaan sini siinsi auringon kultaamain viheriäin\nlehtien lomitse, joiden lipinä tuntui ikäänkuin kiihdyttävän mieltäni.\nRuhtinas poltti edelleen sikariaan, nojaten olkapäätään puun runkoon...\n\n— Hyvät herrat, pyydän, paikoillenne, — lausui vihdoin Koloberdjajev,\nojentaen meille pistoolit.\n\nRuhtinas poistui muutaman askeleen päähän, pysähtyi ja, kääntäen\npäätään taaksepäin, kysyi minulta olan yli: »Pysyttekö edelleen\nsanoissanne?» Tahdoin vastata hänelle, mutta ääneni petti ja tyydyin\nvain ylenkatseelliseen käden eleeseen. Ruhtinas hymähti taas ja asettui\npaikalleen. Me aloimme lähetä. Minä kohotin pistoolin, aioin tähdätä\nvihamieheni rintaan, — siinä silmänräpäyksessä hän todellakin oli\nvihamieheni, — mutta ylensin yht'äkkiä pistoolin suuta aivan kuin\njoku takaa olisi survaissut minua kyynärpäähän ja laukasin. Ruhtinas\nhorjahti, nosti vasemman kätensä vasemmalle ohimolle — verijuova valui\nhänen poskeaan pitkin valkoisen säämiskähansikkaan alla. Bismjonkov\njuoksi hänen luokseen.\n\n— Ei se ole mitään, — sanoi hän, ottaen päästään läpiammutun lakkinsa:\n— kun päähän sattui enkä kaatunut, niin on se vain naarmu.\n\nHän otti levollisesti taskustaan batistinenäliinan ja painoi sitä\nverisille hiuksilleen. Minä katsoin häneen aivan kuin puulla päähän\nlyötynä enkä hievahtanut paikaltani.\n\n— Pyydän, asettukaa taistelurajalle! — huomautti minulle Koloberdjajev\nankarasti.\n\nMinä tottelin.\n\n— Jatkuuko taistelu? — kysyi hän Bismjonkoviin kääntyen.\n\nBismjonkov ei vastannut hänelle; mutta ruhtinas vastasi hymyillen,\nottamatta nenäliinaa haavalta ja haluamatta edes saada hyvitystä\nkiusaamalla minua astumaan rajalle: »Kaksintaistelu on päättynyt» ja\nampui ilmaan. Minä olin vähällä purskahtaa itkuun harmista ja raivosta.\nJalomielisyydellään tuo mies suorastaan tallasi minut lokaan, tappoi\nminut. Minä ai'oin panna vastaan, ai'oin vaatia, että hän ampuisi\nminuun, mutta hän astui luokseni ja ojensi minulle kätensä.\n\n— Kaikki siis on unhotettu välillämme, eikö niin? — lausui hän\nystävällisellä äänellä.\n\nMinä katsahdin hänen kalvenneisiin kasvoihinsa, tuohon veriseen\nnenäliinaan ja, joutuen aivan hämille, puristin häpeissäni ja\nmasennettuna hänen kättään:\n\n— Hyvät herrat! — lisäsi hän, kääntyen sekundanttien puoleen: — minä\ntoivon, että kaikki pysyy salassa?\n\n— Tietysti! — huudahti Koloberdjajev: — mutta sallikaahan, ruhtinas...\n\nJa hän laittoi siteen hänen päähänsä.\n\nMennessään ruhtinas vielä kumarsi minulle, mutta Bismjonkov ei\nvilkaissutkaan minuun.\n\nHenkisesti täydellisesti masennuksissa palasin minä Kolberdjajevin\nkanssa kotia.\n\n— Mikä teidän nyt on? — kysyi ratsumestari minulta. — Rauhoittukaa:\nhaava ei ole vaarallinen. Huomenna hän jo voi tanssia, jos tahdotte.\nVai onko paha mielenne, ettette tappanut häntä? Siinä tapauksessa se on\nturha: hän on kunnon poika.\n\n— Miksikäs hän säästi minua?! — mutisin minä vihdoin.\n\n— Vai sillä lailla! — vastasi ratsumestari levollisesti... Jo teitä on,\nkuvittelijat!\n\nEn tiedä, miksi hän minua niin nimitti.\n\nMinun on suorastaan mahdotonta kuvata kärsimyksiäni tämän\nkaksintaistelun jälkeisenä iltana. Itserakkauteni kärsi tavattomasti.\nEikä omatuntoni minua vaivannut, vaan tietoisuus typeryydestäni masensi\nmieleni kokonaan. »Itse annoin itselleni viimeisen ratkaisevan iskun!»\ntoistin minä, harpaten pitkin askelin huoneessani. — »Ruhtinaan olen\nhaavoittanut, mutta hän on antanut minulle anteeksi, ja Liisa on\nnyt hänen. Nyt ei mikään enää voi häntä pelastaa, pidättää kuilun\npartaalla.» Minä tiesin varsin hyvin, ettei kaksintaistelumme voinut\npysyä salassa, vaikka ruhtinas sitä oli pyytänytkin; ainakaan\nLiisalta se ei jäisi salaisuudeksi. »Ruhtinas ei ole niin typerä»,\nkuiskasin minä raivossani, — »ettei hän sitä käyttäisi hyväkseen...»\nJa kuitenkin minä erehdyin: kaksintaistelu ja sen todellinen syy tuli\nkoko kaupungin tietoon — seuraavana päivänä, luonnollisesti; mutta\nruhtinas ei siitä kielitellyt, päinvastoin; kun hän, pää siteessä ja\nedeltäpäin keksitty tekosyy kielellään, tuli Liisan eteen, niin tämä\njo tiesi kaikki... En osaa sanoa, Bismjonkovko sen ilmaisi vai oliko\nse muita teitä Liisan tietoon tullut. Muutenhan on mahdotontakin\npikku kaupungissa pitää mitään salassa. Voitte kuvitella mielessänne,\nmiten Liisa otti ruhtinaan vastaan, kuinka koko Oshoginin perhe otti\nhänet vastaan! Mitä minuun tulee, niin jouduin yht'äkkiä yleisen\npaheksumisen ja inhon esineeksi, hylkiöksi, hulluksi mustasukkaiseksi\nja ihmissyöjäksi. Muutenkin harvat tuttavani kaikkosivat minusta\nniinkuin ruttotautisesta. Kaupungin viranomaiset kääntyivät heti\nruhtinaan puoleen esittäen, että minua esimerkin vuoksi ankarasti\nrangaistaisiin; ainoastaan itse ruhtinaan hartaat ja hellittämättömät\nrukoukset saivat syrjäytetyksi henkeäni uhkaavan vaaran. Tuon miehen\noli suotu joka tavalla nujertaa minut kokonaan. Jalomielisyydellään\nlöi hän minut kuin kuoliaaksi. Sanomattakin on selvä, että Oshoginin\ntalo oitis oli minulta suljettu. Kirii Matvejitsh lähetti minulle aivan\nyksinkertaisen lyijykynänikin, jonka olin heille unhottanut. Oikeastaan\njuuri hänen ei olisi pitänyt olla vihoissaan minulle. Minun, niinkuin\nkaupungissa sanottiin, »hullu» mustasukkaisuuteni selvitti, niin\nsanoakseni, ruhtinaan suhteet Liisaan. Häntä alkoivat itse Oshoginit ja\nmuut asukkaat pitää miltei sulhasena. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt\nruhtinaalle olla erittäin mieleen; Liisa häntä miellytti kovin, vaan\ntarkoitustensa perille ei hän silloin vielä ollut päässyt... Älykkään\nmiehen täydellisellä nokkeluudella oli hän mukautunut uuteen asemaansa,\noli oitis, niinkuin sanotaan, eläytynyt sen henkeen.\n\nEntä minä!... Omasta puolestani ja tulevaisuuteeni nähden hylkäsin\nsilloin kaikki. Kun kärsimykset saavuttavat semmoisen asteen, että\nkoko sisäinen olemus alkaa saumoistaan särkyä, ei niiden enää pitäisi\nolla naurettavia, vaan — ei! Nauru seuraa kyyneleiden mukana loppuun,\nnääntymistilaan asti, siihen saakka, ettei enää voi vuodattaa\nkyyneleitä, jopa se kaikuu vielä silloinkin, kun kieli kangistuu ja\nitse vaikeroiminen menehtyy... Sen tähden, ensiksikin, koska en omissa\nsilmissäni aio olla naurettava ja, toiseksi, koska olen kauheasti\nväsyksissä, jätän jatkon ja, jos Jumala suo, kertomukseni lopun\nseuraavaan päivään.\n\n\n\n\n29 p. maaliskuuta. Pakastaa; eilen oli suoja.\n\n\nEilen en jaksanut jatkaa tätä päiväkirjaani, loioin vain enimmäksi\nosaksi vuoteellani ja tarinoin Terentjevnan kanssa. Siinä vielä\nnainen! Kuusikymmentä vuotta sitte kuoli hänen, ensimäinen sulhasensa\nruttoon, kaikki hänen lapsensa ovat myöskin jo kuolleet, itse hän on\nanteeksiantamattoman vanha, juo teetä niin paljon kuin haluttaa, ei\npuutu ruokaa eikä vaatteita, vaan mistä luulette hänen koko eilisen\npäivän puhuneen? Kadehti, näet, sitä, että olin antanut eräälle\nvaivaiselle koinsyömän vanhan vaatekappaleen. Hän muka kun on minun\nemännöitsijäni, niin miks'en sitä hänelle antanut! Synti muka on,\nhän kun sillä lailla minua vaalii! Tuo armoton akka ihan jo kiusaa\nkuoliaaksi minut soimauksillaan...Vaan palatkaamme kertomukseeni.\n\nMinä näin ollen kärsin kuin koira, jonka takaraajojen yli pyörä on\nkulkenut. Vasta silloin, vasta sen jälkeen, kun olin karkoitettu\nOshoginin talosta, täydellisesti käsitin, kuinka paljon tyydytystä\nihmisellä voi olla oman onnettomuutensa näkemisestä. Voi, ihmiset!\nMitä viheliäisiä olettekaan!... Vaan jääköön järkeily!... Vietin\npäiväni ypöyksinäni ja ainoastaan syrjäteitä, mitä alhaisin keinoin,\nsain tietää, mitä Oshoginin talossa tehtiin, mitä teki ruhtinas:\npalvelijani, näet, tutustui hänen renkinsä vaimon tädin serkkuun.\nTämä tuttavuus tuotti minulle jonkun verran helpotusta ja palvelijani\nsaattoi, viittausteni ja lahjusteni avulla, arvata mistä hänen\noli puhuttava herransa kanssa, vetäessään iltasin saappaat hänen\njaloistaan. Toisinaan satuin tulemaan kadulla jotakin Oshoginin\nperheenjäsentä, Bismjonkovia tahi ruhtinasta vastaan... Ruhtinaalle ja\nBismjonkoville nostin lakkia, vaan en puhellut heidän kanssaan.\n\nLiisan näin kaikkiaan kolme kertaa: kerran hänen äitinsä kanssa eräässä\nmuotiliikkeessä, toisen kerran avonaisissa vaunuissa hänen isänsä,\näitinsä ja ruhtinaan seurassa, kolmannen kerran kirkossa. Tietysti\nen uskaltanut astua hänen luokseen ja katselin häntä vain etäältä.\nMuotiliikkeessä hän oli hyvin levoton, mutta iloinen... Hän tilasi\njotakin itselleen ja innokkaasti valikoi nauhoja. Hänen äitinsä katseli\nhäntä, kädet ristissä vatsansa päällä, nenä pystyssä ja huulillaan se\ntyperä ja harras hymy, joka on sallittu vain lapseensa rakastuneelle\näidille. Vaunuissa ruhtinaan seurassa taas Liisa... En unhota koskaan\nsitä kohtausta! Herra ja rouva Oshogin istuivat taka-istuimella,\nruhtinas Liisan kanssa etupuolella. Liisa oli tavallista kalpeampi;\nhänen poskillaan hiukan vain punotti kaksi täplää. Hän oli puoleksi\nkääntynyt ruhtinaaseen päin; nojautuen suorassa olevaan oikeaan\nkäteensä (vasemmassa oli hänellä päivän suoja) ja pää raukeasti\nkallellaan katsoi hän häntä suoraan kasvoihin ilmehikkäillä silmillään.\nSillä hetkellä oli hän hänen kokonaan, luotti häneen täydellisesti.\nEn ehtinyt hyvin tarkata ruhtinaan kasvoja, — koska vaunut kiitivät\nnopeasti ohi, — mutta minusta näytti, että hänkin oli syvän tunteen\nvallassa.\n\nKolmannen kerran näin Liisan kirkossa. Oli kulunut vain kymmenen\npäivää siitä, kun näin hänet vaunuissa ruhtinaan kanssa, ja kolme\nviikkoa kaksintaistelusta. Asia, jonka vuoksi ruhtinas oli tullut\nO...n kaupunkiin, oli suoritettu, mutta hän yhä vielä viivytteli\nlähtöään, ilmoittaen Pietariin sairastuneensa. Kaupungissa päivä\npäivältä odotettiin hänen ilmoittavan Kiril Matjveitshille julkisesti\nnaima-aikomuksensa. Minä itsekin vain odotin tätä viimeistä iskua\npoistuakseni ainiaaksi. O...n kaupungista olin jo saanut kyllikseni. En\nvoinut istua kotona ja aamusta iltaan maleksin kaupungin lähistöllä.\nEräänä harmaana, rotusyisenä päivänä, kun palasin kävelyltäni, jonka\nsade keskeytti, poikkesin kirkkoon. Iltakirkko oli juuri alkanut,\nväkeä oli vähän; katsoin ympärilleni ja yht'äkkiä, erään ikkunan\nluota, äkkäsin tutut kasvojen piirteet. Ensiksi en niitä ottanut\noikein tunteakseni: nuo kalpeat kasvot, tuo sammunut katse, nuo\nsisäänvajonneet posket — oliko siinä todellakin sama Liisa, jonka olin\nnähnyt kaksi viikkoa sitte? Viittaan kääriytyneenä, hatutta päin,\nsivulta leveästä ikkunasta lankeavan kylmän päivän juovan valossa\nkatseli hän liikkumattomana alttaria kohti ja tuntui kuin hän olisi\nkoonnut voimiaan rukoillakseen, vapautuakseen jostakin alakuloisesta\nmielentilasta. Punaposkinen, lihava kasakka keltaisine patruunineen\nrinnallaan seisoi hänen vieressään, kädet selän takana ja uneliaan\nneuvottomana silmäillen neitiään. Minä hätkähdin ja ai'oin mennä\nhänen luokseen, mutta pysähdyin. Kiusallinen tunne ahdisti rintaani.\nIltakirkon loppuun asti Liisa ei liikahtanut paikaltaan. Väki poistui,\nsuntio siivosi kirkon, mutta hän vain ei hievahtanut paikaltaan.\nKasakka meni hänen luokseen, sanoi hänelle jotakin ja kosketti hänen\nvaatteisiinsa; silloin hän katsahti taakseen, pyyhkäisi kädellään\nkasvojaan ja meni ulos. Minä saatoin häntä etäältä heidän talonsa\nkohdalle ja palasin kotiani.\n\n»Hän on mennyttä!» huudahdin minä astuessani huoneeseeni.\n\nIhmisenä en tiedä minkälaiset minun tunteeni silloin olivat;\nmuistaakseni heittäydyin kädet ristissä sohvalleni ja tuijotin maahan;\nen tiedä, mutta tässä surussani olin kuitenkin jostakin syystä\ntyytyväinen... Sitä en suinkaan myöntäisi, ellen kirjoittaisi vain\nitseäni varten... Minua aivan kuin raatelivat tuskalliset, hirveät\naavistukset... ja, kuka sen tietää, ehkä olisin joutunut hyvinkin\nymmälle, jos ne olisivat käyneet toteen. »Semmoinen se on ihmissydän!»\nhuudahtaisi nyt ilmehikkäällä äänellä joku keski-ikäinen venäläinen\nopettaja, nostaen ylös lihavan etusormensa; mutta mitäs meitä liikuttaa\njonkun lihavasormisen venäläisen opettajan mielipide?\n\nOli miten tahansa, mutta aavistukseni osottautuivat oikeiksi. Yhtäkkiä\nlevisi kaupungissa tieto, että ruhtinas oli matkustanut pois, muka\nPietarista tulleen käskyn johdosta, ja että hän lähti ilmoittamatta\nmitään naima-aikomuksestaan Kiril Matvejitshille ja hänen puolisolleen,\nja että Liisan näin ollen nyt oli elämänsä loppuun saakka surtava hänen\nuskottomuuttaan. Ruhtinaan lähtö tapahtui aivan odottamatta, sillä\nvielä edellisenä iltana hänen ajomiehensä, niinkuin minun palvelijani\nvakuutti, ei vähääkään ollut epäillyt herransa hanketta. Tämä uutinen\nlöi minut hikeen; heti paikalla pukeuduin ja ai'oin juosta Oshoginin\nluo, mutta asiaa mietittyäni pidin otollisempana odottaa seuraavaan\npäivään. Muuten siitä ei minulle ollut mitään vahinkoa, että jäin\nkotiin. Samana iltana tuli luokseni muuan tilapäisesti O...n kaupunkiin\njoutunut kreikkalainen Pandopipopulo, joka oli kauhea kielittelijä ja\nenemmän kuin kukaan muu oli paheksunut kaksintaisteluani ruhtinaan\nkanssa. Hän ei antanut palvelijalle aikaa edes ilmoittaa tulostaan,\nvaan syöksyi huoneeseeni, puristi kovasti kättäni, tuhat kertaa\npyysi anteeksi minulta, nimitti minua jalomielisyyden ja rohkeuden\nesikuvaksi, kuvasi ruhtinasta kaikkein mustimmilla väreillä, ei\nsäästänyt herra ja rouva Oshoginiakaan, joita, hänen mielestään,\nkohtalo oli ihan parahiksi heille rangaissut; sivumennen kosketti hän\nLiisaankin ja juoksi tiehensä, suudeltuaan olkapäätäni. Muun muassa\nsain kuulla häneltä, että ruhtinas _en vrai grand seigneur_, iltasella\nemien lähtöään, oli Kiril Matvejetshin hienoon viittaukseen kylmästi\nvastannut, ettei aio ketään pettää ja ettei aio mennä naimisiin, jonka\njälkeen oli noussut, hyvästellyt ja lähtenyt tiehensä...\n\nSeuraavana päivänä menin Oshoginin luo. Likinäköinen lakeija hyppäsi,\nminun tullessani, salaman nopeudella penkiltään; minä käskin\nilmoittamaan tulostani; lakeija juoksi sisään ja palasi oitis: tehkää\nniin hyvin, sanoi, käskettiin pyytämään sisään. Minä astuin Kiril\nMatvejitshin työhuoneeseen... Huomiseksi.\n\n\n\n\n30 p. maaliskuuta. Pakkanen.\n\n\nMinä siis astuin Kirii Matvejitshin työhuoneeseen. Maksaisin paljon\nsille, joka voisi näyttää minulle, minkälaiset omat kasvoni olivat\nsillä hetkellä, kun tuo arvoisa virkamies, nopeasti kääriytyen\nkotikauhtanaansa, astui luokseni kädet ojossa. Minusta varmaankin\ntuulahtamalla tuulahti hiljaista riemua, alentuvaista myötätuntoa\nja ääretöntä jalomielisyyttä... Tunsin olevani jonkinlainen Scipio\nafricanus. Oshogin oli silminnähtävästi hämillään ja suruissaan,\nkarttoi minun katsettani ja poljeskeli paikallaan. Minä myöskin\nhuomasin, että hän puhui omituisen luonnottomasti ja ylimalkaan\nlausui ajatuksensa sangen epämääräisesti. Epämääräisesti, vaikka\ninnokkaasti pyysi hän minulta anteeksi, epämääräisesti mainitsi\nvieraan poislähdöstä, lisäten siihen joitakin yleisiä ja epämääräisiä\nhuomautuksia maallisen onnen petollisuudesta ja horjuvaisuudesta\nja yhtäkkiä, huomattuaan silmissään kyyneleen, pisti kiireesti\nnuuskaa nenäänsä, luultavasti, viedäkseen minut harhaan siihen\nsyyhyn nähden, joka oli nostanut vedet hänen silmiinsä... Hän\nkäytti venäläistä viheliäistä nuuskaa, joka, kuten tunnettu, saa\nvanhojenkin nuuskamiehien silmiin kyyneleet, joiden läpi ihmissilmä\nmuutaman minuutin ajan näyttää tylsältä ja järjettömältä. Minä\nkäyttäydyin tietysti ukon kanssa hyvin varovasti, tiedustelin hänen\npuolisonsa ja tyttärensä terveyttä ja käänsin oitis ja sukkelasti\npuheen mieltäkiinnittävään vuoroviljelyskysymykseen. Olin puettu kuin\ntavallisesti, mutta hiljaisen soveliaisuuden ja nöyrän alentuvaisuuden\ntunne, joka täytti mieleni, antoi minulle juhlallisen ja virkeän\nmielialan aivan kuin päälläni olisi ollut valkoinen liivi ja kaulassa\nvalkoinen huivi. Yksi asia vain minua vaivasi: ajatus siitä, kuinka\nkohtaisin Liisan... Vihdoin Oshogin itse esitti minulle, että veisi\nminut vaimonsa, luo. Tämä hyvä, mutta typerä nainen joutui minut\nnähdessään, ensin kauheasti hämille, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet\nkauan pysymään samassa vaikutelmassa ja siksi hän pian tyyntyi. Vihdoin\nnäin Liisankin... Hän astui huoneeseen..\n\nMinä odotin näkeväni hänet häpeissään, katuvana syntisenä ja edeltäpäin\njo annoin kasvoilleni mitä ystävällisimmän, rohkaisevan ilmeen...\nMiksikä valehtelisin? Minä todellakin rakastin häntä ja himoitsin onnea\nsaada antaa hänelle anteeksi, ojentaa hänelle käteni; mutta suureksi\nihmeekseni hän, vastaukseksi syvään kumarrukseeni, kylmästi naurahti,\nlausui välinpitämättömästi: »tekö, vai, täällä olette?» ja kääntyi\noitis pois minusta. Tosin hänen naurunsa tuntui väkinäiseltä ja joka\ntapauksessa soveltui huonosti hänen hirveästi laihtuneille kasvoilleen,\nmutta kuitenkaan en odottanut sellaista vastaanottoa... Ihmeissäni\nkatselin häntä: kuinka olikaan hän muuttunut! Entisen lapsen ja tämän\nnaisen välillä ei ollut mitään yhteistä. Hän oli ikäänkuin kasvanut,\nsuoristunut, kaikki hänen kasvojensa piirteet, varsinkin huulet, olivat\ntulleet ikäänkuin jyrkemmiksi, katse oli käynyt syvemmäksi, varmemmaksi\nja tummemmaksi. Istuin Oshoginin talossa päivälliseen asti; Liisa\naika ajoin nousi paikaltaan, meni pois huoneesta ja palasi jälleen,\nvastasi levollisesti kysymyksiin ja tahallaan ei kääntänyt huomiota\nminuun. Hän tahtoi, minä näin sen, antaa minun tuntea, etten ansainnut\nhänen vihaansakaan, vaikka vähällä olin tappaa hänen rakastettunsa.\nVihdoin kadotin kärsivällisyyteni: myrkyllinen vihjaus pääsi minun\nhuuliltani... Hän säpsähti, katsahti pikaisesti minuun, nousi ja\nmennen ikkunan luo, lausui hieman väräjävällä äänellä: »voitte puhua\nmitä tahansa, mutta tietäkää, että minä sitä miestä rakastan ja tulen\naina rakastamaan enkä vähääkään pidä häntä minuun nähden syyllisenä,\npäinvastoin»... Hänen äänensä helähti, hän keskeytti puheensa... tahtoi\nhillitä itsensä, vaan ei voinut, kyyneleet valahtivat hänen silmistään\nja hän poistui huoneesta... Hänen vanhempansa hämmentyivät... minä\nojensin heille käteni jäähyväisiksi, huo'ahdin, loin katseeni kohti\nkorkeutta ja menin.\n\nOlen liian heikko, aikaa minulla on enää jäljellä kovin vähän, en pysty\nenää yhtä tarkkaan kuvaamaan niitä monia uusia tuskallisia mietteitä,\nlujia päätöksiä ja muita n.k. sisällisen taistelun hedelmiä, jotka\nsyntyivät minussa Oshoginien kanssa uudistamani tuttavuuden jälkeen.\nEn epäillyt, että Liisa yhä vielä rakasti ja kauan tulisi rakastamaan\nruhtinasta, mutta asianhaarain nöyryyttämänä ja itse nöyrtyneenä\nihmisenä en enää haaveksinutkaan Liisan rakkaudesta: toivoin vain\nhänen ystävyyttään, halusin voittaa hänen luottamuksensa, hänen\nkunnioituksensa, joka, kokeneitten ihmisten sanojen mukaan, pidetään\nonnen luotettavimpana pohjana avioliitossa... Valitettavasti en ottanut\nhuomioon erästä hyvin tärkeätä seikkaa, sitä, näet, että Liisa tuosta\nkaksintaistelupäivästä lähtien vihasi minua. Sen perille pääsin liian\nmyöhään. Olin alkanut käydä niinkuin ennenkin Oshoginin talossa.\nKiril Matvejitsh piti minua entistä parempana. Saatanpa otaksua, että\nhän silloin mielihyvällä olisi antanut tyttärensä minulle, vaikka en\nmikään kadehdittava sulhasmies ollutkaan: yleinen mielipide oli häntä\nja Liisaa vastaan, minua taas ylisti pilviin saakka. Liisan käytös\nminua kohtaan ei vain muuttunut; hän vaikeni enimmäkseen, totteli, kun\npyydettiin ruo'alle, ei osoittanut mitään ulkonaisia surun merkkejä,\nmutta siitä huolimatta suli kuin kynttilä. Kiril Matvejitshille täytyy\nantaa se tunnustus, että hän kohteli tytärtään kovin hellävaroen;\nhänen vaimonsa vain pöyhistelihe katsellessaan lapsiraukkaansa. Yhtä\nihmistä ainoastaan Liisa ei vieronut, vaikk'ei hänen kanssaan paljoa\npuhellutkaan: se oli Bismjonkov. Herra ja rouva Oshogin sen sijaan\nkohtelivat häntä tylysti, jopa raa'astikin; mutta sittenkin kävi\nhän edelleen heillä aivan kuin ei olisi ollut huomaavinaan heidän\nepäsuosiotaan; he eivät voineet antaa hänelle anteeksi sitä, että hän\noli ruvennut sekundantiksi. Minun kanssani Bismjonkov käyttäytyi hyvin\nkylmästi ja — kummallista kyllä — minä ikäänkuin pelkäsin häntä. Tätä\nkesti parin viikon ajan. Vihdoinkin, erään unettoman yön jälkeen,\npäätin keskustella Liisan kanssa, paljastaa hänelle sydämeni, sanoa\nhänelle, että, huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikista\npuheista ja juoruista, pidän itseni kovin onnellisena, jos hän suostuu\ntulemaan vaimokseni, antaa minulle jälleen luottamuksensa. Todellakaan\nen vain leikilläni kuvitellut, että osoitan hänelle, kuten kirjoissa\nsanotaan, tavatonta jalomielisyyden esimerkkiä ja että hän pelkästä\nhämmästyksestä suostuu tarjoumukseeni. Joka tapauksessa halusin\nselvittää välimme ja siten vihdoinkin päästä vapaaksi epävarmuudestani.\n\nOshoginin talon toisella puolella oli jotensakin iso puutarha, joka\npäättyi umpeen kasvaneeseen, ilman hoitoa jääneeseen lehmusmetsikköön.\nTämän metsikön keskellä oli vanha, kiinalaiseen tyyliin rakennettu\nhuvimaja; lauta-aita erotti puutarhan sinne vievästä yksinäisestä\numpikujasta. Tässä puutarhassa Liisa istuskeli välistä tuntikaudet.\nKiril Matvejitsh sen tiesi ja oli kieltänyt häntä häiritsemästä ja\ntarkastelemasta; vaimentukoon, muka, hänessä huoli. Kun ei häntä\nnäkynyt talossa, ei tarvinnut muuta kuin soittaa ruoka-ajaksi portailta\nkelloa, niin hän oitis saapui aina sama itsepintainen äänettömyys\nhuulilla ja silmissä, ja joku rutistettu lehti kädessä. Niinpä sitte\nkerran huomattuani, ettei hän ollut kotona, olin lähtevinäni pois,\notin hyvästin Kiril Matvejitshilta, panin hatun päähäni ja astuin\neteisestä pihalle, josta sitte menin kadulle, mutta oitis, tavattoman\nnopeasti, pujahdin takaisin portista ja keittiön ohitse puutarhaan.\nOnneksi ei kukaan minua huomannut. Kauan miettimättä riensin nopein\naskelin metsikköön. Edessäni käytävällä seisoi Liisa. Sydämeni alkoi\nkovasti sykkiä. Minä pysähdyin, huoahdin syvään ja yritin jo astua\nhänen luokseen, kun hän yhtäkkiä, kääntymättä, nosti ylös kätensä\nja alkoi kuunnella... Puitten takaa kujan puolelta kuului selvästi\nkaksi kolkutusta aivan kuin joku olisi koputtanut aitaan. Liisa\nlöi kämmenensä yhteen, portti narahti pikkasen ja puitten peitosta\ntuli esille Bismjonkov. Minä piilouduin nopeasti erään puun taakse.\nLiisa kääntyi ääneti hänen puoleensa... Toinen otti ääneti hänet\nkäsivarteensa ja molemmat lähtivät hiljakseen astumaan tietä myöten.\nIhmeissäni katselin heidän jälkeensä. He pysähtyivät, silmäilivät\nympärilleen, katosivat kotvaksi näkyvistäni pensaikkoon, ilmestyivät\njälleen ja astuivat vihdoin huvimajaan. Tämä huvimaja oli pikkarainen\npyöreä rakennus, jossa oli yksi ovi ja yksi ikkuna; keskellä seisoi\nyhdellä jalalla sammaltunut pöytä ja sivuilla, vähän matkan päässä\nkosteista ja tummentuneista seinistä, oli kaksi ränsistynyttä\nlautasohvaa. Siellä, kovin kuumina päivinä ja silloinkin vain kerran\nvuodessa, oli entisinä aikoina juotu teetä. Ovi ei sulkeutunut\nlainkaan, ikkunasta oli kehys ammoin jo irtaantunut ja riippui siinä\nyhdestä nurkasta viheliäisen näköisenä aivan kuin siipirikon linnun\nsiipi. Minä hiivin huvimajan luo ja kurkistin varovasti ikkunan\nra'osta. Liisa istui toisella penkillä, pää kumarassa; hänen oikea\nkätensä lepäsi hänen sylissään, vasenta piteli Bismjonkov molemmissa\nkäsissään, katsellen myötätuntoisesti Liisaa silmiin.\n\n— Kuinka te tänään jaksatte? — kysyi Bismjonkov Liisalta puoliääneen.\n\n— Aina samoin, — vastasi tämä: — ei huonommin eikä paremmin. — Niin on\ntyhjää elämä, kauhean tyhjää! — lisäsi hän alakuloisesti luoden ylös\nsilmänsä.\n\nBismjonkov ei vastannut mitään.\n\n— Kuinka luulette, — jatkoi Liisa: — kirjoittaako hän minulle vielä\nkerran? —\n\n— En luule, Jelisaveta Kirillovna!\n\nLiisa oli vaiti.\n\n— Ja mitäpä hän oikeastaan kirjoittaisikaan? Hän sanoi minulle kaikki\njo ensimäisessä kirjeessään. En voinut tulla hänen vaimokseen, mutta\nminä olin onnellinen... vähän aikaa... olin onnellinen.\n\nBismjonkov loi katseensa maahan.\n\n— Voi, — jatkoi Liisa vilkkaasti: — jospa tietäisitte, kuinka tuo\nTshulkaturin minua inhottaa... Minusta yhä näyttää, kuin näkisin\nsen miehen käsillä... hänen vertaan. (Selkääni karmi ra'osta\nkurkistaessani.) Muuten, — lisäsi hän miettiväisenä, — kuka sen\ntietää, ehkä ilman tuota kaksintaistelua... Voi, kun minä näin hänet\nhaavoitettuna, niin minä heti tunsin, että olin hänen omansa kokonaan.\n\n— Tshulkaturin rakastaa teitä, — huomautti Bismjonkov.\n\n— Mitä minä siitä? Niinkuin minä kenenkään rakkautta kaipaisin?!...\nHän keskeytti puheensa ja jatkoi sitte verkalleen: — paitsi teidän.\nNiin, ystäväni, teidän rakkauttanne minä tarvitsen: ilman teitä olisin\nhukassa. Te olette auttanut minua kestämään kauheita hetkiä...\n\nHän vaikeni... Bismjonkov alkoi isän hellyydellä silitellä hänen\nkättään.\n\n— Minkä sille voi, minkä sille voi, Jelisaveta Kirillovna! — toisti hän\nmoneen kertaan.\n\n— Nytkin, — lausui Liisa kumealla äänellä: — kuolisin ilman teitä. Te\nyksin ylläpidätte voimiani; sitä paitsi muistutatte minulle hänestä...\nTehän kaikki tiesitte. Muistatteko, kuinka kaunis hän oli sinä\npäivänä... Mutta antakaa anteeksi minulle: teidän varmaan on vaikea...\n\n— Puhukaa, puhukaa! Mitä joutavia! — keskeytti hänet Bismjonkov.\n\nLiisa puristi hänen kättään.\n\n— Olette kovin hyvä, Bismjonkov, — jatkoi Liisa: — olette hyvä kuin\nenkeli. Minkä sille voi! Tunnen, että hautaani saakka tulen häntä\nrakastamaan. Olen hänelle antanut anteeksi, olen kiitollinen hänelle.\nSuokoon Jumala hänelle onnea! Suokoon Jumala hänelle vaimon hänen\nmielensä mukaan!\n\nJa hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.\n\n— Jospa hän vain ei unhottaisi minua, jospa hän toisinaan edes\nmuistaisi Liisaansa, lähtekäämme, — lisäsi hän lyhyen äänettömyyden\njälkeen.\n\nBismjonkov nosti hänen kätensä huulilleen.\n\n— Minä tiedän, — puhui Liisa vielä innokkaasti — kaikki syyttävät\nminua, heittävät minua kivillä. Mutta heittäkööt! En kuitenkaan\nvaihtaisi onnettomuuttani heidän onneensa... en, en! Hän ei kauan minua\nrakastanut, mutta rakasti kuitenkin! Ei hän koskaan minua pettänyt;\nei hän puhunut minulle, että tulisin hänen vaimokseen, enkä itsekään\nsitä koskaan ajatellut. Isä raukka vain toivoi. Enkä minä nytkään ole\nihan onneton: minulla on jäljellä muisto ja olkoot seuraukset kuinka\nhirveät tahansa... Täällä on niin kuuma ... Täällä näin hänet viimeisen\nkerran... Mennään ulos ilmaan!\n\nHe nousivat. Ehdin tuskin hypähtää syrjään ja piilottautua ison\nlehmuksen taakse. He tulivat ulos huvimajasta ja, mikäli askeleista\nsaatoin päättää, poistuivat metsikköön. En tiedä, kuinka kauan siinä\nseisoin hievahtamatta paikaltani, mielettömään neuvottomuuteen\nvajonneena, kun yhtäkkiä jälleen kuului askeleita! Minä hätkähdin ja\nkurkistin varovasti piilopaikastani. Bismjonkov ja Liisa palasivat\nsamaa tietä takaisin. Molemmat olivat kovin kuohuksissaan, varsinkin\nBismjonkov. Näytti kuin hän olisi itkenyt. Liisa pysähtyi, katsahti\nhäneen ja lausui selvästi seuraavat sanat: »Minä suostun, Bismjonkov.\nEn suostuisi, jos vain tahtoisitte pelastaa minut, saattaa minut\nkirotusta asemastani; mutta te rakastatte minua, te tiedätte kaikki —\nja rakastatte minua: en koskaan löydä luotettavampaa, uskollisempaa\nystävää. Minä suostun rupeamaan vaimoksenne.»\n\nBismjonkov suuteli hänen kättään: hän hymähti hänelle surumielisesti\nja lähti kotiaan. Bismjonkov riensi tiheikköön päin ja minä palasin\nkotiin. Koska Bismjonkov luultavasti oli sanonut Liisalle juuri saman,\nmitä minä olin aikonut hänelle sanoa ja koska Liisa vastasi hänelle\njuuri sen, mitä minä olin toivonut saavani kuulla häneltä, niin ei\nminulla ollut enää mitään tehtävää. Kahden viikon kuluttua meni hän\nnaimisiin. Herra ja rouva Oshogin olivat tyytyväisiä, minkä sulhasen\nLiisa saikin.\n\nNo, sanokaahan, enkö nyt sitte olekin tarpeeton ihminen? Enkö koko\ntässä jutussa näytellyt tarpeettoman ihmisen osaa? Ruhtinaan osasta ei\nmaksa puhuakaan; Bismjonkovin osa on myöskin käsitettävissä... Mutta\nminä? Mitäs varten niinä siihen jouduin... Mikä typerä viidespyörä\nrattaissa! Voi, kuinka tuntuukin katkeralta minusta!... Mutta vielä\npäivä, toinen, ja sitte ei ole enää katkeraa eikä makeaa.\n\n\n\n\n31 p. maaliskuuta.\n\n\nHuonosti! Kirjoitan nämä rivit vuoteessani. Eilisiltana ilma kokonaan\nmuuttui. Tänään on lämmin, melkein kesäinen päivä. Kaikki sulaa,\nhajoaa, vuotaa. Ilmassa tuntuu tuoreen mullan haju, raskas, voimakas,\ntukehuttava haju. Kaikkialla kohoaa höyry. Aurinko oikein polttaa ja\npaahtaa. Huonosti on minun. Tunnen jo mätäneväni.\n\nAikomukseni oli kirjoittaa päiväkirjaa ja mitäs tein sen sijaan?\nKerroin yhden tapauksen elämästäni. Äidyin lavertelemaan, nukkuneet\nmuistot heräsivät ja viehättivät minut. Olen kirjottanut kiirehtimättä,\ntarkkaan, aivan kuin minulla vielä olisi ollut vuosia elettävänä, vaan\nnyt ei ole aikaa edes jatkaakaan. Kuolema, kuolema tulee. Kuulen jo sen\nlähenevät hirveät askeleet... Aika jo onkin... aika!\n\nJa mikäs hätä?! Eikös ole samantekevä, mitä minä kerron. Kuoleman\nlähestyessä katoavat viimeiset maalliset turhuudet. Tunnen hiljeneväni,\nkäyn yksinkertaisemmaksi, selvemmäksi. Myöhäänpä sain järkeä\npäähäni!... Kummallista! Hiljetessäni samalla kertaa minun kuitenkin on\ntukala ollakseni, kovin tukala. Puoleksi kumartuneena yli äänettömän,\nammottavan pohjattomuuden minä vapisen, käännyn pois ja himoisalla\nhuomaavaisuudella katselen ympärilleni. Jokainen esine on minulle kahta\nvertaa kalliimpi. En voi kylliksi katsella kurjaa, ilotonta huonettani\nhyvästellessäni jokaista täplääkin sen seinillä! Katselkaa, silmäni,\nkylliksenne viimeisen kerran! Elämä kaikkoaa; se juoksee tasaisesti\nja hiljakseen luotani pois niinkuin ranta meren kulkijan silmistä\nloittonee. Hoitajattareni vanhat keltaiset kasvot, siteenä tumma\nhuivi, pöydällä kiehuva teekeittiö, geraniumkukkanen ikkunalla ja sinä\nminun Tresor-koirani, kynä, jolla nämä rivit kirjoitan, oma kätenikin,\nteidät minä näen nyt; tuossa te olette, tuossa... Todellako... ehkäpä\ntänään... en koskaan enää teitä näe? Vaikeata on elävän olennon\nerota elämästä! Miksi painaudut luokseni, koira raukka? Miksi nojaat\nrintaasi vuoteeseen ja töpöhäntääsi käännät jalkojesi väliin luomatta\nminusta hyviä, surumielisiä silmiäsi? Vai onko sinun sääli minua? Vai\naavistatko jo, että isäntäsi on piankin poissa? Oi, jospa samalla\nlailla voisin ajatuksissani käydä läpi kaikki esineet huoneessani!\nTiedän, että nämä muistelmat ovat ikäviä ja vähäpätöisiä, vaan muita\nminulla ei ole. Tyhjyys, kauhea tyhjyys! niinkuin Liisa sanoi.\n\nOi, Jumala, Jumala! Minä siis kuolen... Sydän, kykenevä ja altis\nrakastamaan, kohta lakkaa sykkimästä... Ja ihanko se vaikenee\nainiaaksi, saamatta kertaakaan onnea osakseen, paisumatta kertaakaan\nsuloisesta ilon tunteesta? Valitettavasti se on mahdotonta, mahdotonta,\nminä tiedän sen... Jospa ainakin nyt ennen kuolemaa, — kuolemahan\nkuitenkin on pyhä asia, joka ylentää jokaisen ihmisen, — joku hellä,\nmyötätuntoinen, ystävällinen ääni laulaisi minulle jäähyväislaulun\nminun omasta onnettomuudestani, niin kentiesi silloin pitäisin sitä\noikeutettuna. Mutta kuolla on typerää, typerää...\n\nTaidan ruveta hourimaan.\n\nHyvästi, elämä, hyvästi, puutarhani ja te, minun lehmukseni! Kun\ntulee kesä, niin katsokaa, ettette unhota pukeutua kukkaan ylähältä\nalas asti... ja olkoon ihmisten hyvä loikoa teidän tuoksuavassa\nsiimeksessänne, tuoreella nurmikolla, kuunnellessa teidän lehtienne\nlipinää, tuulen niitä hiljaa liikutellessa. Hyvästi, hyvästi! Hyvästi\nkaikki ja ikipäiviksi!\n\nHyvästi, Liisa! Kirjoitin nämä kaksi sanaa — ja olin vähällä ruveta\nnauramaan. Tämä huudahdus tuntuu minusta liian kirjalliselta. Minä\naivankuin kirjoitan jotakin tunteellista kertomusta ja päätän hullua\nkirjettä...\n\nHuomenna on 1 päivä huhtikuuta. Jokohan minä kuolen huomenna? Se olisi\njo vähän niinkuin sopimatonta. Vaikka sopiihan se minulle...\n\nKylläpäs se tohtori tänään lörpötteli!...\n\n\n\n\n1 p. huhtikuuta.\n\n\nLopussa on... Elämä on lopussa. Varmasti kuolen tänään. Pihalla on\nlämmin... milt'ei helle... vai, joko rintani kieltäytyy toimimasta?\nPikkarainen ilvenäytelmäni on lopussa. Esirippu lankeaa.\n\nMinä katoan, lakkaan olemasta tarpeeton... Voi, kuinka tuo aurinko on\nkirkas! Nuo mahtavat säteet uhkuvat iankaikkisuutta...\n\nHyvästi, Terentjevna!... Tänä aamuna, istuessani ikkunan luona, hän\nheltyi itkemään... kentiesi minun tähteni, vaan kentiesi senkin tähden,\nettä hänen itsensäkin kohta täytyy kuolla. Otin häneltä lupauksen,\nettei hän Tresoria »tapattaisi.»\n\nMinun on vaikea kirjoittaa... viskaan kynän pois... Aika jo onkin!\nKuolema lähestyy kasvavalla kolinalla niinkuin vaunut kivikadulla: se\non tässä, se liitelee ympärilläni kuin se kevyt tuulenhenki, josta\nprofetalla nousivat hiukset pystyyn...\n\nMinä kuolen... Eläkää, elossa olevat!\n\n    Ja tulkoon haudallani aina\n    Elo ehtymätön versoinaan\n    Ja luonto, jot'ei huolet paina,\n    Ikuista luokoon loistoaan!\n\n_Julkaisijan huomautus_. — Tämän viimeisen rivin alla on kasvojen\nsivukuva, joilla on iso tupsu päässä ja viikset sekä silmä _en\nface_ sädemuotoisine ripsineen. Vieraalla kädellä on siihen lisäksi\ntöherretty muutama rivi. — — —\n\nSain kuulla että herra Tshulkaturin todellakin kuoli huhtikuun 1 ja 2\npäivän välisenä yönä 18... perintötilallaan Ovetshi-Vodissa.\n\n\n\n"]