[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzV_fVFB-GTmVRuDglhHNcGuBaehrq4XmkwMgNDhegO4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3191,"Aamusta iltaan","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3191-rauanheimo-reino-aamusta-iltaan","3191__Rauanheimo_Reino__Aamusta_iltaan","Romaani","romaani",[],[],"fi",1930,null,41493,252557,false,77649,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],[],135,"Romaani kuvaa Hietalan perheen arkea ja kaupungistumisen murrosta. Pieni puutalo sijaitsee vilkkaassa risteyspaikassa uusien kivitalojen puristuksessa, seuraten asukkaidensa päivää aamun varhaisista hetkistä iltaan saakka.","Reino Rauanheimon 'Aamusta iltaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3191.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","AAMUSTA ILTAAN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nAAMU\n\n\n1.\n\nEi voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä\njo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet,\nmutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa\nylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja\nsitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla,\njoten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta\naamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta\nnukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat\nheränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä\nristeyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa\npääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen\nja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä\nvanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan,\nvaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja\nnäytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo\nsaisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat\nsen väliinsä.\n\nNiinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia\nherättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet\nnuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta\nvaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan\nrämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan\nkohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta,\njoka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse\nvyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa\nmaaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja\nsilloin oli kaikkien jo herättävä.\n\nEnsiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva,\nja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli\nkyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten\nilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli\ntaivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties\ntulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa\ntorilla kävisi taas hyvin.\n\nHän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen\nkoko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi.\nJoka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa\nvesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja\nleveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi\noli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon,\nmutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö,\njosta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta\nkorkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan\njo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä\njäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi\nkärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin\nsisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen\njakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. »Kehno kaikkiaan! Minä\npoltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta\nleppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan\nhäntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina,\njonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua\nrauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi.\n\nTeen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän\ntahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan\nnimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt\noli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen\npieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen.\n\nPistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin\näiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän\nmahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin\nja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka\nkesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan,\nolihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä\nhienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin\npalatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi\nkuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja\npojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä.\n\nToisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä\npuuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan\nhänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän\najoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja\noli mennä toiseen korvaan.\n\nLiisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien\nympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien\nnojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen\nyläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä\nkiertelemään kaupungille!\n\nHellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova:\nsiis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat\nliian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni.\nToinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä,\notti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot\nsivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda\nteetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi\nsulaa, mutta tilalle tuli huoli.\n\nTämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa\nolleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella,\nniinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin\nasunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina,\nsilmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin\ntyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla\nolikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle\noli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila.\n\nNiin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt\njoka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän\noli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt\ntällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut\nenää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti,\nkun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo\npelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian\njo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista\nviikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään,\nvähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti\ntakaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut\nheikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään.\nJoka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen\nulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä,\npukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella\nitselleen paikkaa.\n\nJollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty\npaikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että\nLiisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi\nmennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti\njonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan\nolevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää\nmennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia\npäästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin\nkyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin\nsyyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta\nedelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin.\n\nTämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen\npienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi,\noli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään\nja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut\nmitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin\nylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän\npienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä,\njotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus\nsaattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa\nhapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä\nsiihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti\nkantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta\ntämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli\naina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle.\n\nPieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino\nvalo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen\nnäiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä\npitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen:\n\n»Voi meitä, Erkki parka!»\n\nNii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä\nsamaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt\naika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin\nväkivaltaisesti.\n\nHän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja\nrasvankiiltävän tukkansa läpi.\n\n»Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta\nparempi ei totisesti ole nytkään!»\n\nKuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli\ntuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän\nyksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he\nhyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat\nhe pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen\noli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi\ntottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai\nkanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa\nvain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat,\nlähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti.\nSunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin\nminnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden,\nkuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan\nluonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään\nolisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena,\nvaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus\nkuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he\nnyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala\nparatkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin\ntoistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen\nsunnuntaipäivän.\n\nMutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten\nkatseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua\nikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein\ntunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran,\nkun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja\nmikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen,\nettä ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa\nja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän\nympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta,\nvaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he\nsitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian\nsyvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin\noli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin\npiti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin\nottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen.\n\nPitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset\nillat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen\nturtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden\njälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin\nLiisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä\npäätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki\nolikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä\npuhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi\nainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin\nkuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain\nlyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus\nkiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain:\n\n»Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan\ntyötkin ovat vielä kesken!»\n\nPian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon,\nettä hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada\npois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja\nperhettä.\n\n»Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin\njoutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi\nvielä lapsiakin?»\n\n»Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja,\njoista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta\ntällaisenaan tämä ei saa jatkua!»\n\nErkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää\nhänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli\nsanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä,\nennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi.\nSillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada\nalkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä\nvaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset\njoutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi.\n\nMutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä\nmuistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän\nhänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina\niltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin\nkuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina\nsilloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun\nitse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena.\n\nSuhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta\nyhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän\nhyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn,\nlyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui,\nyhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen\nvapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa\nhuomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa:\n»Voi hyvä isä, mitä minä teen!»\n\nSilloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin\nihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui.\nErkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa\ntapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen,\nalkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten\njälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen\njälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan.\n\n»Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!»\n\nPuoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle\nensimmäisten kokemusten unohtamiseen...\n\nSen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään\nhän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä\nmuistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee\njuurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja\nherttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä\najatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua\nvoittaneensa ja saaneensa hänet.\n\nAluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta\ntottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin\nrintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen\nkuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja\nvoivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi\nkerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi\nja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki\nvoisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe\noli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa\ntuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin\nhakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja\nsitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja\nrikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain\nvälissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi\ntuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin\narmonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen\nyhdessäolon muistoksi...\n\nEi, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä\ntakaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen\nelämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi\ntullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu!\n\nLiisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi\npukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin\nsaisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan\nnuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon\nvuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti\nesitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton\nmiehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten\nviidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja\nheittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman\nosan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen\naina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan\netuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä\npaikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy\nollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan\nlujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä\nsakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä.\nMelkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin\nvaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten\nmyyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan\nrahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten\nsuurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla\nhieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän\nparikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan\ntoiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa\näidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä\nlapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään\nhyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin\nusko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun\nhän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista\nkuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän\nkyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin\ntakaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä\ntoimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona\nollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin.\nEikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli\npoikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä\nheikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut\nainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin\ntarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei\nsaanut enkeliäkään tekemälläkään.\n\nViikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut\näidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen\nvarastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin\netukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni\ntoivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi\naamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä.\n\nMutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt\n»Puisto»-kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet\nhänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa\nvieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä\nmaistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin\nsitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän.\nJa vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä\nsisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki\npuhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä\n— ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä\nolemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja »Puisto»-kahvilan\ntarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki\nmuutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta\nollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan\npaikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä\nVareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei\nkyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt\nitsekseen.\n\nMutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki\nmuutkin illat »Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet\nsamat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle\nhän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin\nkummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen\ntaksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha\ntapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan\npäiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta\nkahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi,\nvaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun\nkahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei\nollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti\naina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan\najaa häntä tiehensä.\n\nMutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka:\nbiljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja\nTauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja\nrahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua\nsiellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa,\noli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki\npiti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden\nsuunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt\naamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi\nmyttyyn jo tänään.\n\nNiin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa,\nsillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan\noli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse\njärjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin\nhän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne\nmuuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno\nesittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No,\ntilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän\nasua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen\nkeittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa\näidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin\nmuutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden\nvuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä\npaljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka\nkuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin,\nkun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina\nlyhykäisyydessään on tämä.\n\nLiisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven\nrakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No\nkuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? —\nEikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili\nlyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin\ntutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden\njälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen\nvälittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin.\nHänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan,\nsillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet\naina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa\npelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä\nilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei\ntosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei\nVareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn\nreunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut\nmoukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi\nkansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus\nhauskaksi asenteeksikin.\n\nJa puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla\nmielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen\nkiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan\nsairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä\nluotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee\nostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein\nmielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: »Ei niillä nyt\nhätää, keritäänhän nuo sitten.»\n\nJa vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan\nErkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi\nunohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi\nniitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän\nmyöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta\njoka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa\npalkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo\nluvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut\ntoisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja\nvalmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon\nsisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen\nhymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan,\nkunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa\nhyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen.\nNo niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa\nliikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut\nkaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei\njaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita\nmahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään\nhänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä:\n\n»Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.»\n\nLohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa.\n\n»Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä...»\n\nJa mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle.\n\nLopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti\näidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan\nturvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta\ntodellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään\naavistamatta:\n\n»No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja\nsaadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.»\n\nJa niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan,\nmuttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi\nuskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli.\n\n\n2.\n\nJuuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen\nkamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään.\n\n»Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia\nkolahduksia? Hyvää huomenta!»\n\nJa Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi:\n\n»Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.»\n\n»Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta.\n\nEi kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän\nkuului hirnuvan jotakin.\n\n»Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa.\n\nHän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin\noli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien\nyhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen\nmentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille\nyöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin.\n\nKun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen\nvuokralaiselle:\n\n»Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.»\n\nHän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen,\nraotti ovea ja antoi teen toisen käteen.\n\n»Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi\nVareinen lepytellen.\n\n»Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni\nmiehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon.\n\nMutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon\nkanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi\nkäänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta\nsaattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän\nTaunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä\nelehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut\neikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä.\n\n»Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön»,\najatteli Vareinen. »Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata\npojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun\nvelvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi\ntulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän\npotkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon\ntahtia.»\n\nÄäneen hän sanoi:\n\n»Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi\nhommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat,\nettä istut 'Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.»\n\n»Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi\ntähän kiusaksi haalia. Ota itse!»\n\n»No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri\nsellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi\npäästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ,\njossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja\ntoinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri\nse yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole\ntietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.»\n\n»Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. »Joka\npaikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä\nsittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä\ntuttavia...»\n\n»Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.»\n\n»Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin\nsaan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.»\n\n»Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.»\n\n»Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin\nviinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin\npäälle. »Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte\nodottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla\nkenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin?\nEttä kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi\nedes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.»\n\nHän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki.\n\n»Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.»\n\n»No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee\naikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. »Vai meinaat, että\nrahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan\nsinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?»\n\n»Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo\nnaiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että\nteen rahaa vaikka sonnasta.»\n\nHän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä\nlikaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen\nkävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka\nkerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen\nhermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin\nhän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä\nolisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä\ntietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta\nkun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata\nmuutaman tuhannen.\n\nVareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta\najettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä.\nVuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn\nkokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui\nlattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta\nse rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa\nsänkynsä pois!\n\nKadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu\njyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua\nja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut,\nmitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt\nkaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi.\n\nLiisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle\nkierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen\nkotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi\naikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä\nLiisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi\nainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista.\nVoisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo\nterve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän\nmyönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin... Kaikki tuntui kuitenkin niin\nvaloisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken\nkääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää\njäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen\nmaininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa\nlaskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa...\n\nOvikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa\nvaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni:\n\n»Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla\nkuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa\npäivän valkenemistakaan, hehhehh!»\n\nTämä sama »tulin katsomaan neitiä» ja »tulin katsomaan rouvaa» oli\ntoistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein\nuudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei\nolisi ollut ikävä.\n\n»Hyvä ihme, vuokranmaksu!»\n\n»So so, ei nyt noin pidä säikkyä.»\n\nLiisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti\nisännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä.\n\n»Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.»\n\n»Niin, mutta äiti meni torille ja en minä... Äiti varmasti unohti sen.»\n\nUkko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja\npainoi päänsä alas kuin lohduttaessaan:\n\n»No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?»\n\nMutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko\nvalmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei\ntarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta\nlompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa,\nveti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan\nleperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan\nsanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä:\n\n»Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa.\nSivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä\novessa.\n\nMutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä\njuuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi\nvarsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä\noli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä\nmaksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi!\n\n»Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä...?»\n\n»No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään»,\nvastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin\nhellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa\nrintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan\nviereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään\nvilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään:\n\n»Älä viitsi olla niin totinen... Eikö sinustakin olisi paljon parempi,\nettä minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää\npistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?»\n\nJa kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut\nymmärtänyt.\n\n»Tarkoitan vain, että meidän pitäisi...»\n\n»Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että...»\n\n»Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin\ntarvitsee.»\n\nVareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli\nkasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri.\n\n»Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. »Mutta\nmyöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.»\n\n»Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän\nminä... Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki\npäättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa\nmuutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa\nnaimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän\nväliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait\nminut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin\nsinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi,\net muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään,\nymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.»\n\n»No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän?\nEikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri...»\n\n»Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa\nkuin...»\n\n»Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole\npysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä...»\n\n»Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien\nmiehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia\nja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt\nkamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!»\n\n»En minä mitään pahaa tee!»\n\n»Niin no, mitäs sitten?»\n\nHe olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla\ntahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle\nja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin\nantautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas,\nnähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä\ntaa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin\nlasta suostutellen:\n\n»Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka\nVareinen onkin niin mahdoton mies.»\n\nJa samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella.\n\n»Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin\ntuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin\naamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä\nmuulloinkin kuin hämärissä.»\n\nVareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin\ntarkoituksen ja kiivastui:\n\n»Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla\nsekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja\nmoukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?»\n\n»Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten\nvoit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun\nikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten\nvoit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä\nsamaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni,\nmiten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen\nvastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja\nnukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö\nymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin\nmuutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila\npäisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta\njätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on\nmuutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.»\n\n»No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?»\n\n»Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun\ntässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne\nihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä\nhyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat\nvähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus\nsaavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki\njätetäänkin sikseen.»\n\n»Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana\nlurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten\nnäyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene...»\n\n»En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta\navustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen\npuhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole\naina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi\njälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!»\n\nMutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli\npyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä:\n\n»Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?»\n\n»Päästä irrrti!»\n\n»Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet\nniille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt!\nMutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen,\ntahdopa tai et!»\n\nJa hän teki sen.\n\n»Mene helv...!»\n\nJa hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja\nkumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä.\nLiisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun\npuistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen:\n\n»Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette\nsentään aina vie... Jotakin teistä oppiikin!»\n\nKoko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa.\n— Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain\nsattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi\nenää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi\nkuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan\nmaailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa\nHietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja\nkatosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien\nhänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä\nvoitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka\nsai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti\nhänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi\nainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle.\n\nLiisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin\noli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut\nkäydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan\nyhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken\nmuun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä\nmahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän\nhänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä,\nettä hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä.\n— Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai\nkaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli\njokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut\naikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän\nilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi\nsiihen muutenkin!\n\nLiisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen\n— itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan,\ntomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla\nommeltuihin lapsellisiin koristeisiin.\n\nHän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan\ntuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä\nollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli\ntuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi.\nKaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä\noli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti\nolevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen\naavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne\nmaalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis\nolevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli\naloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin\npalattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta\nkun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään\narvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta\nihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä.\nOlihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi\nsilminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut\nselittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön\nsielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin\nuuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä\nhävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin\nyhteydessä kysyi.\n\nJa kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen\nhänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä\nhänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa\nitsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää\nvarmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon\npolvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden...\n\nHän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja\nkarkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja\nsumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista\naamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia.\n\nPortilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien\nja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta\ntoiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla\nei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin\nkoko varjoisaa ikkunariviä.\n\n»Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen\nverhon suojaan. »Erkki!»\n\nLiisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja\noli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan\njuuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina\nhuutamaan ilosta.\n\nMitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea\nlähemmäksi... Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti\nikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen\nvuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista.\nJa hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten?\n\nMutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo\nsilloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä\nErkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien\nmukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi\nja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin\nmyöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan\nparantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko?\nTarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — »Ei,\nse ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?»\n\nPuuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon\nhiljainen ja arka kilahdus.\n\n»Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti\nLiisa. »Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!»\n\nKello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden.\n\n»Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta\nlöytänyt tämän uuden asunnon?»\n\nOlihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten.\nMennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin\nvierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain\nsitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään\npäästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat\nkuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut\nketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? —\nLiisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet\nsaattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan,\nlautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli\nkaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta.\n\nEi ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta\njohtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja\npienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut\nkorjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan\nhän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin\nmuualla — ja tapaisivatkin varmasti.\n\nKello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi\nvaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas\nnatisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli\nikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä\nvälähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja\nryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan.\n\nSitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen\nErkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen\nja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin\nkaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet\nsilloin pantaisiin koetukselle.\n\nViimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli\nkerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään\nkääntyisi silmäämään taaksensa.\n\nMutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö\nportaillakaan? — Ei.\n\nHän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko\nmaailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana\nelämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut\nhäntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta\nkun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin.\n\nLiisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän\nreunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki.\n\n\n3.\n\nKun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista\nteknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä.\n— Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan\nluo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo\ntuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä\nnäyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun\nmiehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit\nmolemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan\nrahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin\nväkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja\nkalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen\nvähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen\nvähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää.\nJos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin\ntulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta\nja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja\nlisärakennuksia...! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa...\nMutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi\nkaukana.\n\nJohtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä\neikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät\nedelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille\nkahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään.\nMutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi:\n\n»Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen\nsijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin\ntietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi\nlaajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin\nniinkuin pieni osakeyhtiö...»\n\nMiehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen\najatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja\nkulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen\nmies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli,\netteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut\nolemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen\nensin tiedustella niitä jostakin.\n\nVareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä.\n\nHeidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan\nkuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron\nkannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain:\n\n»Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta\npanna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.»\n\n»Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella...»\n\n»Akanottoako?»\n\nVareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen\nhuulensa ohuiksi:\n\n»Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että\najeltaisiin sillä hiukan... Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo\nrannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn\nsaaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. —Tehdään rahaa!»\n\n»Jaa...?»\n\n»Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana\neikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun.\nPaljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?»\n\n»Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.»\n\n»En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava\nhuvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo\nlähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa...»\n\n»Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet\nvoitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi\npalkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla\nsovitaan minulle vain kolmannes.»\n\nHe päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen\nteknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi\nkorjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen\nkilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää\nsen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton\nkaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä\nei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne\nrannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai\nauto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen.\n\nPäätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo\nmeni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä\nhänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne,\nennenkuin lähtisi itse pois työstä.\n\nViittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin\naskelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut\nhuomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa\npuna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut\nkiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli\nhän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä:\n\n»Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?»\n\n»Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään\nkeskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva.\n\nVareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä\nsanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei\ntämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään »kosinnasta»,\nalkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta\nmitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui\nedelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki\nmyöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet\nnaureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä\nniin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen\njuotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin\n— niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan\nketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille\nmaksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota\nepäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa:\n\n»Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi\nnäkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?»\n\n»Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin.\nHohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.»\n\n»Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän\ntapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa\ntaas näinkin läheisiin asioihin. »Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä\nkuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään.\nNäkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.»\n\n»Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä,\nenkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi\nselvitä...»\n\n»Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään.\n»Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.»\n\nRouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän\nasioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei\nenää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli\nmuutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa\nja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi.\n\nSamaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että\nVareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea\nhäpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka\nrouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä,\noli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi\niltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli\nselvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin\nauliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin...\nJa oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes\njonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen\ntakia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa...\n\n»Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun\non tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa\nkeskustelua. »Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina\nsellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan\nhermostunut hiukan.»\n\n»No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes\niltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä\nlisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi,\nmiten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille\nnäytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin\nalakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta\nkuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma\ntyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja\ntarmokkaita!»\n\nHän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta.\nJa Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin\nliikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa\nliiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja\nvalittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli\nyksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin\nparantaa asiaa vielä jälkeenpäin.\n\nYht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä\notsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa.\nTeki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei\noikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin\nsyyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi\nVareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut\ntyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen\nkaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt\nkoskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua\nkeittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa.\n\nTaas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen\ntuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja\nikävöivännäköistä miestä kohtaan.\n\nHän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet,\njotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla.\n\nKas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri\nkalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt...? Hänhän oli\nkerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi\nkuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei,\nmutta — hyvänen aika!\n\nNyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja\nlakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle\nja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan.\n\nMitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä\nsänkyyn!\n\nJenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma\nhenkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona\nLiisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta\nhän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle\nmitään aihetta lähestyä sänkyään.\n\nJa niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä\näkkiä muuttua synniksi.\n\nSilloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja\nviattomana virkahti:\n\n»Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin.\nOnhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin\nvanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa\njätä kotiaan.»\n\nOliko tuo mies sittenkin vain lurjus vai oliko heillä Liisan kanssa\njotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten\nviitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin\nluulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — »Ei, minua sinä et\npetä», mietti äiti taisteluvalmiina. »Olen aina ajatellut, ettei siitä\nseuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin\nnyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!»\n\nKun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun\nLiisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella\noli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava\nkeskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä\nappelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta.\n\n»Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. »Onhan niitä taitanut kulkea miehiä\nmeilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko,\nettä Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.»\n\n»Vai on käynyt! Mutta turhaanko?»\n\n»Mene tiedä, mitä ovat hakeneet. Nykyjään on niin paha luottaa\nkehenkään. Ja varsinkin miesten tarkoitukset kai lienevät moninaiset,\nainakin he edessäpäin tuppautuvat olemaan niin laupiaita, jotta pahaa\ntekee, mutta annahan, kun silmä välttää!»\n\n»Onkohan Liisa-neiti kyennyt onnellisesti välttämään kotivävyksi\ntarjoutuvia?» kysäisi Vareinen naurahtaen ja luuli huvittavansa sillä\ntuskastuneen näköistä rouvaa.\n\n»En tiedä, mistäpä minä heitä tietäisin. Saatanhan minäkin lukea ne,\njotka rehellisesti anoppia pelkäämättä talossa käyvät, mutta mistäpä\nkaikki ne tietäisin, jotka salaa kuljeskelevat, kun ei minulla ole\naikaa istua kotona ja kyttäillä nurkissa.»\n\nTaaskin Vareinen naurahti, mutta se kuului hänestä itsestäänkin enemmän\nhevosen hörhötykseltä kuin naurulta.\n\n»Niin se on», jatkoi Jenny-rouva. »Muuta en tiedä, mutta sen sanon\nvieläkin kerran, että Liisa on kunnon tyttö. Ja ainoa toivoni on,\netteivät myöskään muunlaiset miehet häiritse hänen rauhaansa. Liisa\ntietysti saa itse päättää seurastaan ja valita sen, niinkuin häntä\nitseään huvittaa, sillä enhän minä aiokaan käydä häntä holhoamaan.\nMutta ajattelen vain, jotta Liisa parkakin on saanut jo ponnistella\nja raataa tässä maailmassa niin paljon, että hänen oikeutensa olisi\nsaada nähdä jo parempiakin päiviä. Sen vuoksi en jaksa uskoa enkä\nkäsittääkään, että Liisa saisi joutua naimisiin kunnottoman kanssa\nsitten, kun hän joskus naimisiin menee. Ja varma asia on, että jos vain\nnäen jonkun vähänkään kelvottomamman näköisen häntä katselevan, niin\nsille tulee autuas lähtö meidän talon portilta katua alas!»\n\nVareinen ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ajatteli vain, voisiko tuo rouva\npitää kunnottomana sitä, että hän oli joskus tullut mennyksi niinkin\nlähelle Liisaa, ettei olisi voinut tehdä sitä ainakaan Jenny-rouvan\nnähden — jos siinä nyt silti ei mitään pahaa ollutkaan! Ja hänen siinä\npunnitessa itseään ja omaatuntoaan tuntui siltä kuin hänen pitäisi nyt\ntehdä Liisalle ja vaikkapa tuolle rouvallekin jotakin hyvää, parantaa\njotakin, ettei päästäisi sanomaan, jotta hän muka...\n\nMutta silloin hän muisti taas oman kiireensäkin ja kysäisi:\n\n»Missähän — missähänpäin Tauno mahtaa nyt olla.»\n\n»En tiedä», vastasi rouva melkein töykeästi ja siirsi tyhjän pullon\nlaatikkoon. »Kotona kai.» Mutta epäluuloisena hän kuitenkin peruutti\nheti äskeiset sanansa: »Ei se kotona ole. Missä lie lurvailemassa ja\nnäyttelemässä parempaa kuin onkaan.»\n\nJenny-rouva johtui ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Taunokin\nkenties oli joskus hiiviskellyt jonkun nuoren naisen sängyn ympärillä\nja tiputellut sinne nappejaan jonkun toisen äitiparan kerättäviksi.\nSuuri epäluulo, kateus ja ihme pyörivät Jenny-rouvan mielessä. Hän\ntunsi kuin lievää mustasukkaisuutta lapsiaan kohtaan, vielä enemmän\nkenties kunnollista ja kilttiä Liisaa kohtaan, sillä hän ei ollut\ntullut oikeastaan vielä Liisaakaan ajatelleeksi niin aikaihmisenä, että\ntällä voisi olla joitakin senkaltaisia salaisuuksia tunnollaan. — Nyt\nnuo salaisuudet alkoivat painaa Jenny-rouvan mieltä yhtenä lisähuolena.\nJospa hän nyt olisi niistä tiennyt edes sen, mitä tuo laupiaannäköinen\nmies mahdollisesti tiesi! Mutta niin vain näkyy olevan, että syrjäiset\nmiehetkin tietävät omista tytöistä enemmän kuin itse äiti. — Hyvä\nisä, mitähän kaikkea voisivatkaan lapset salata, jos tahtoisivat —\nLiisakin...\n\n»Ei Tauno kotona ole, turha sinne on yrittääkään» koetti hän vielä\nvakuuttaa ja pitää tuon miehen kotoa poissa aivankuin suojellakseen\nsiten Liisaa. »Liekö tuolla Liisaakaan... Kaupungille aikoi mennä.»\n\n»Kyllä Liisa sinne jäi», yritti Vareinen jatkaa.\n\nMutta silloin Jenny-rouva luuli saaneensa jo ratkaisun, hänen\nkärsivällisyytensä loppui ja hän huusi Vareiselle kuin kuurolle:\n\n»Vai-i niin! No, itsepähän tuon paremmin tiedätte, kun myöhemmin kotoa\nläksitte.»\n\nJos tuo mies olisi mennyt oikeaan aikaan työhönsä, niin mistä hän nyt\nenää olisi tiennyt, missä Liisa oli. Liekö lorvi edes käynytkään vielä\nverstaallaan...? — Nyt ei Jenny-rouva enää epäillyt, hän uskoi jo\ntuntevansa miehen.\n\nVareinen olisi jo lähtenyt, muttei tiennyt, miten olisi sen tehnyt.\nHän oli ensin huokaisevinaan kuin väsymyksestä ja kuumuudesta ja aikoi\nistuutua penkille, mutta keksikin sitten:\n\n»Jaa, tosiaan! Minunhan pitääkin joutua sinne lääkäriin.»\n\nHän läksi ja rouva katseli hänen jälkeensä. Tietysti! Tietysti se mies\nkääntyi sinnepäin, missä lääkäreitä ei ole koskaan ollutkaan! — Ja hän\nnäki vielä senkin, miten Vareinen seuraavassa kadunkulmassa kääntyi\nkotiin päin toista katua pitkin. Jenny-rouva pihisi kiukusta, kun hänen\nsanojaan ei näytty oikein uskottavan. Mutta hän totisesti sanoisi\nkaiken vielä selvemmin!\n\nOstajat katsoivat hiukan ihmeissään, kun rouva kesken kaiken alkoi\näkkiä pakata tavaroita takaisin laatikkoon, heitti saamansa markanrahat\nsamantien muiden tavaroiden joukkoon ja pyyhkäisi kulmastaan kiukun\nnostattaman kyynelen.\n\n\n4.\n\nLiisa oli eteisessä vetämässä takkia päälleen lähteäkseen kaupungille\ntiedustelemaan paikkaa ja tunsi juuri sen takia olevansa kuin pienessä\njuhlahetkessä käsillä, kun Vareinen tuli kotiin kukkakimppuineen.\nTämä vihelteli huolettomana — niin ainakin näytti — eikä ollut\nmuistavinaankaan tämänaamuista. Tuliko hän pyytämään anteeksi? —\nVarmasti, sillä mitään muuta varten hän kai ei olisi lähtenyt kotiin\nkesken työajan, päätteli Liisa. Ja aivan oikein:\n\n»Päivää taas pitkästä aikaa, Liisa! Ostin sinulle tullessani kukkia\nnäyttääkseni, ettei Vareisen poika ole niin tuhma kuin näyttää.»\n\n»Se nyt oli turhaa, mutta kiitos vain», sanoi Liisa kääntyen ja\nhymyillen toisen hyvänsuopaisuudenpuuskalle. Hän ei nyt ollut enää\nerikoisemman vihainen tuolle miehelle, jos ei juuri muutakaan. Mutta\nVareisen viime lähdön jälkeen oli tapahtunut jotakin sentään niin\npaljon suurempaa, että sen alle kokonaan peittyi muutaman Vareisen viha\nja sopu.\n\n»Sinä olet taitanut itkeä, tyttö? — Ei saa!»\n\nHänen olisi tehnyt mieli edes hiukan taputtaa toisen poskea, sillä hän\nei tullut ajatelleeksikaan sitä, että Liisa olisi voinut itkeä jostakin\nmuustakin syystä kuin hänen takiaan. Liisa kääntyi itsekin peilistä\nkurkistamaan, näkyikö se tosiaankin hänen silmistään, pyyhkäisi\nnenäliinankulmalla silmänsä alustaa, ja tämä vasta saikin Vareisen\nhelläksi:\n\n»Ei saa itkeskellä, tyttö! Ei se kannata. Miehet voivat tarkoittaa vain\nhyvää, mutta kuitenkin tuntuvat suurilta tohkeroilta ja käyttäytyvät\nkuin porsaat...»\n\n»Aivan niin», myönsi Liisakin hyväntuulisesti ja miestä silmiin\nkatsoen. — Osasiko tuo tosiaan jo ottaa asian oikealta kannalta\nja ymmärtää, ettei hänellä itsellään voinut olla tämän suurempia\nmahdollisuuksia ja ettei Liisa voinut menetellä toisin kuin oli tehnyt.\n\n»Hyvä, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme jälleen ymmärtää toisiamme\nhiukan», ilahtui Vareinen ja läimäytti naista selkään, kun ei muuten\nvoinut osoittaa luottamustaan.\n\n»On hauska, että käsität minut nyt.» Hän etsi maljakkoa kukilleen.\n»Miehet ovat tavallisesti vaatimuksissaan liian jyrkkiä ja ehdottomia\neivätkä ota huomioon, ettei nainen ole juuri siinä samassa vireessä\nkuin he. Ja silloin he leikkautuvat, kun heidän vaatimuksiinsa tai\nmielitekoihinsa ei suostuta ilman muuta.»\n\n»Mutta mistäs mies aina tietää tutkia kaiken niin tarkoin, ennenkuin\nuskaltaa lähestyä naista. Jos hän tahtoo vaikka suudella....»\n\n»... niin ottakoon ensin selvän, tahtooko sitä myöskin toinen.\nEi mikään ole vastenmielisempää kuin vastenmielisten hyväilyjen\nkarttaminen silloin, kun ei itse tunne mitään...»\n\n»Niin, tietysti», myönsi Vareinen ja tunsi outoutta, että heidän\nkeskustelunsa Liisan kanssa oli nyt tullut näin läheiseksi, näin\nintiimiksi, jota se ei ollut vielä koskaan ollut. »Minä myönnän sen.\nMutta eikö nainen sellaisena aikana voi rehellisesti ja ujostelematta\nkuiskata miehelle, jotta tämä osaisi pysyä kaukana?»\n\nLiisa katsoi kysyvänä. Kuiskata? — Nyt oli keskustelu mennyt johonkin\nmuualle kuin mihin hän oli sitä tarkoittanut.\n\n»Kuiskata? Mitä varten? Ovatko miehet itse niin huomaamattomia,\netteivät itse omin silmin näe, milloin nainen sietää jotakuta ihmistä\ntai milloin ei, milloin hän on täydessä vireessään tai milloin hänellä\non jokin salainen kipu!»\n\n»Eivät tietenkään he näe. Mistä he sellaisia aavistaisivat. Mutta\nvoisihan nainen aivan hiljaa kuiskata, että hän on — tuota — on hiukan\nsairas...»\n\n»Mitä sinä nyt sairaudesta? Voihan joku ihminen olla toisen mielestä\nvastenmielinen muulloinkin kuin sairaana!»\n\n»Mutta itsehän juuri sanoit», puolustelihe Vareinen, »itsehän juuri\nsanoit, ettei nainen voi sietää miesten liikaläheisyyttä silloin, kun\non kipeä — tarkoitan niitä sellaisia tilapäisiä...»\n\n»Hyvä isä, mitä sinä nyt? Enhän minä niitä kipuja, vaan — etkö ymmärrä\n— sielullisia!»\n\n»Sielullisia kipuja? — Mutta ruumiistahan...»\n\nLiisasta tilanne oli traagillinen. Hänen täytyi äkkiä kohentaa\nkukkamaljakkoa, mutta se kaatui. Hän seisoi hetkisen neuvottomana\nja mietti täydellistä umpikujaa. — Vareinen puolestaan koetti vielä\npohtia keskustelun viimeistä käännettä, jota hän ei ollut ymmärtänyt\nlaisinkaan. Hän oli jo uudelleen kysymäisillään Liisan viimeisiä\nsanoja, kun tämä äkkiä purskahti raikuvaan nauruun ja juoksi sen tien\neteiseen ja ulos. Vareinen meni kamarin ikkunaan ihmettelemään ja näki\nLiisan menevän ikkunan alitse kaupungille ja vielä pitävän nenäliinaa\nsuunsa edessä peittääkseen vastaan tulevilta naurunsa.\n\nNyt Vareinen ei taas ymmärtänyt naisia. Ne osasivat olla niin\nkummallisen oikukkaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorin ohitse mennessään poikkesi Liisa äitinsä luokse.\n\nTämä oli juuri käynyt kysymässä myyjätyttöä tilalleen, mutta kun ei\nollut tavannut häntä kotoa, oli Jenny-rouva päättänyt tältä kerralta\nkeskeyttää koko hyvän myymisen ja työntää kärryt kotiin. Sekin harmitti\nhäntä, ja heti hän kysyikin Liisalta:\n\n»Tuliko Vareinen kotiin?»\n\n»Tuli juuri.»\n\n»Arvasinhan, jotta se ei ole enää oikealla tiellä. Täällä sanoi\nmenevänsä hammaslääkäriin ja kuitenkin kyseli Taunoa. Sitten se läksi\nsuoraan kotiin ja...»\n\n»No ei sillä ainakaan kotona mitään hammassärkyä ollut», Liisaa\nhymyilytti vielä miehen äskeinen ällistys.\n\n»Eivät näytä enää oikeilta ne puuhat! Ja Taunoa hän ei tarvitse. Kyllä\nminä niille kummallekin keksin vielä temput. — Kuule, mitä ajattelet,\njos me sanottaisiin Vareinen ylös ja pidettäisiin itse se huone?»\n\nÄiti katsoi tutkivana tyttäreen, mitä tämä ajattelisi. Mutta toinen\nvastasi vain aivan tavallisesti:\n\n»Minähän olen siitä sanonut sinulle jo monta kertaa. Antakaa hänen vain\nmennä!»\n\nHän saattoi äitiään jonkin matkaa kotiin päin. Rinteessä äiti pysähtyi\nja katsoi vielä häneen:\n\n»Sinä näytät niin itkeneeltä. Mitä sinä olet itkenyt taas?»\n\n»Minä menen nyt hakemaan paikkaa, ehkäpä jostakin saan», vastasi toinen\naivan toisesta asiasta, välttäen kysymyksen. Mitäpä äidin tarvitsi\ntietää Erkin käynnistä, kun siitä ei olisi kuitenkaan apua mihinkään\npäin. — Liisa kääntyi ja aikoi mennä.\n\n»No, ei sinun nyt niin kovasti tarvitse työtäsi ajatella, jotta sillä\nasialla itket itsesi uudelleen kipeäksi», lohdutteli äiti.\n\nLiisa meni, ja kun hän vielä kaukana katsoi taakseen, huomasi hän äidin\nseisovan yhä samalla paikalla rinteessä keskellä katua ja katselevan\nhänen jälkeensä. — Mitähän se nyt tuolla tavalla...?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kesän tultua näytti kaupunki pienentyneen puolella, sen\nLiisa havaitsi ja tiesi vasta nyt. Ihmiset olivat maalla, toiset\nkaupunginviereisillä hiekkarannoilla, ja vain osa istui työn ääressä,\nniinkuin ennenkin, se osa, josta toisilla loma on vielä edessä ja\njoista muutamat eivät sellaista saisikaan, vaan saisivat kestää kesän\nkaupungissa, unohtaa sen kokonaan ja odottaa vain sen loppumista —\nniinkuin Liisakin. Kun joutuisi syksy, niin silloin olisi kaikilla\njälleen yhtä hyvä olla.\n\nLiisa meni ensiksi ilmoituskonttoriin kysymään toispäivän lehdessä\nolleen paikkatiedustelunsa vastauksia. Oli kaksi: toinen isossa\nmaatalossa kotiopettajan paikka leskimiehen kuudesluokkalaiselle\npojalle, joka oli saanut ehdot saksassa ja ruotsissa. Pitäisi ottaa\nosaa taloustöihin ja antaa myöskin papalle keskustelutunteja ruotsissa.\nPianonsoittotaito suotava. Valokuvaa pyydettiin. — Ei kiitos, ei ole\nvähä sentyylisestä enää, mietti Liisa ja rutisti kirjeen laukkuun.\nToinen paikka oli kaupungissa eräässä kiinteistötoimistossa, mutta vain\nväliaikaisesti, kun vakinainen konekirjuri oli lomalla. Palkkaa niin\nmitättömän vähän, että Liisa laski saavansa kotitöilläänkin enemmän.\n\nKun se saalis oli noin heikko, päätti hän lähteä umpimähkään kiertämään\nmuutamiin suurimpiin liikkeisiin. Jos tänään ei sillä tavalla tarttuisi\nmitään, voisi hän jatkaa kiertoaan vaikka koko Helsingin läpeensä\nseuraavina päivinä. Ehkäpä sattuma antaisi sitten jotakin.\n\nEnsimmäinen oli matkatoimisto, sillä hän arveli siellä tarvittavan\nkieliniekkoja. Sen päriseviä puhelimia ja touhuavia ihmisiä\nja kieltensekoitusta aikansa kuultuaan hän sai nähdä oven\naukenevan pyhimpään. Pitkä, hoikka, englantilaisen näköinen mies,\nsivuharrastuksina kai autoilu ja lohenonginta. — Vai paikkaa! Ei ole.\n— Kirjeenvaihtajan, kone- tai pikakirjurin? — Jaahah, niinkö? Kielet?\n— Suomi, ruotsi, saksa, englanti ja hiukan ranskaa, luetteli Liisa. —\nKas! Istukaa tuohon koneen ääreen, niin minä sanelen englanniksi.\n\nKone, vaikkakin hieman outo, sirisi kuin niittokone kesähelteisellä\nniityllä. Ja mies saneli niin hajamielisenä kuin olisi ajatuksissa\nollutkin jossakin siellä niittokoneen lähettyvillä rannassa onkivapa\nkädessä. Liuska täyttyi. — Kiitos. Tuossa yksi lyöntivirhe, tuossa\ntoinen. Kas, peijakas, varsin hyvää jälkeä. Parempaa kuin luulinkaan.\nIkävä vain, ettei paikka ole vapaa. Muuten ei mitään esteitä. Mutta jos\nse joskus vapautuu, niin mikä on neidin osoite?\n\nJokseenkin epävarma ja pieni lohdutus. Liisa meni jätettyään nimensä ja\nosoitteensa tulevia aikoja varten.\n\nSeuraava oli mainostoimisto ja siellä johtajan poissa ollessa hänen\ntuoliaan täyttämässä nuori, liian kohtelias mies. Tämä katseli suu\nmaireassa hymyssä toisen kasvoja, sitten vartaloa pitkin laskeutuen\njalkoihin asti. Näytti aivan siltä kuin persoonallista tutustumista\nvastaan hänellä ei olisi ollut kerrassaan mitään, mutta paikka-asiassa\nhän ei kerta kaikkiaan voinut muuta kuin pudistaa päätään: ikävä kyllä,\npaikkaa ei ole.\n\nMaanmittaustoimiston johtaja oli rovastin näköinen ja hyvin juro.\nKatsoi alta kulmainsa ja vastasi toisen kyselyihin vain: jahah. —\nKun Liisa vastausta odotettuaan uskalsi häiritä uudestaan samoilla\nsanoilla, oli lyhyt vastaus: »Ei ole» eikä senkään mukana tullut yhtään\nkatseen vilaustakaan, vaan ainoastaan tiukka yskäisy kuin koiran\nmurahdus.\n\nTurha vaiva! Nyt hän alkoi uskoa sen jo näin vähällä. Jossakin\nsaatettiin olla kohteliaitakin, vieläpä neuvottiin paikkojakin, missä\nmahdollisesti saattaisi olla työtä — kun nyt kyseessä ei kerran ollut\nmikään harjoittelija, vaan pätevä — mutta työtä vain ei tullut.\nToisaalla saatettiin ensin tenttiä koko entinen elämä suku, perhe,\nlapset, pelto ja karja, näytettiin olevan sangen epäluuloisia ja vasta\nsitten sanottiin, ettei heillä ollut kerrassaan mitään työtä.\n\nLiisa meni konekirjoituskoululle ja sai sieltä hetkisen odottamisen\njälkeen laatikkoon pakatun koneen vuokratuksi. Puhtaaksikirjoittamista\nhän sai myöskin. Tosin sitä juuri tällä hetkellä oli vain vähän, mutta\nmuutaman päivän kuluttua hän saisi hakea lisää. Liisa laski, että jos\nhän saisi päivässä kirjoitetuksi edes viisikin tuntia, ansaitsisi hän\nviitisenkymmentä markkaa. Häntä harmitti vain se, ettei ollut saanut\nnoitakin töitä suoraan sen antajalta, vaan nyt veti konekirjoituskoulu\nosan hänen palkkiostaan itselleen, maksoi yksinkertaisesti vähemmän\nkuin itse otti työn antajalta. — Mutta mitäpäs siitä, olihan hänellä\nnyt joka tapauksessa työtä, nyt ei enää parin päivän kuluttua\ntarvitsisi pakoilla ja olla avaamatta ovea pienille laskuille. Hän\nvoisi siinä sivussa helpottaa äidin kotihommia ja voisipa silloin\ntällöin pistäytyä jonnekin uimarannalle virkistymään, hakemaan\nruokahalua ja opettelemaan katsomaan taas uudelleen elämää, sitä\nhyörinää, jota hän ei ollut saanut lähestyä keskitalvesta lähtien. Ja\ntuntui siltä kuin hän ei olisi vielä nytkään muuten voinut sitä tehdä,\nellei olisi ollut tiedossa omia rahoja, sillä niin kauan olisi omatunto\nsen kieltänyt, kun kysymyksessä olisivat olleet äidin ansaitsemat.\n\nHän kantoi laatikon portaita alas, irvisti, kun nuora tahtoi upota\nkämmeniin, mutta kantoi kuitenkin. Ulko-ovella tulvahti auringonvalo\nvasten kasvoja kuumana ja sokaisevana. Äsken hän ei ollut sitäkään\nhuomannut muuna kuin kiusallisena hiottajana, mutta nyt se oli\nkuin ystävällisempää. Hän huoahti laatikon kantamisesta ja mietti,\nkannattaisiko koneenvuokrarahojen lopuilla kustantaa itselleen\nautokyyti kotiin vai tyytyäkö raitiovaunuun. Ei! Tuossa puiston takana\noli autopirssi ja näin pitkän kitumisen jälkeen kannatti saada sen\nverran vauhdin- ja elämäntuntua. Hän käskisi ajaa kovasti ja antaisi\ntuulen sivellä kasvojaan, kaulaansa ja poveaan.\n\nLiisa kantoi laatikkoa poikki puistikon, mutta huomasi aurinkoisen\npenkin ja istahti sille. Hänen nojatessaan nyt tuohon omaan\nlaatikkoonsa tuli mieleen äidinkin laatikko, kumipyöräinen ja\nkirjavakatoksinen. Ja häntä hymyilytti pakostakin, kun tiesi saaneensa\nnyt omansa.\n\nPuiston toista reunaa meni hattu kädessä hänen entinen johtajansa,\nsuuryhtiön itsevaltias. Hänen mielensä teki mennä kysymään, miksi hänen\nsairastuessaan oli paikka ilman muuta annettu toiselle eikä odotettu\nhänen paranemistaan. Vai luulivatko he hänen kuolevan? Mutta turha\najatella koko asiaa enää, eikähän se ollut tuon miehen syykään. Ja\nsitäpaitsi koko liike, toverit ja työ tuntuivat jo niin kaukaisilta,\nettä saivat olla rauhassa. Tuntui niin hyvältä ilman heitä, näinkin,\nensi kertaa täysin huolettomana ja ajatuksettomana viime kesän jälkeen.\n\nViime kesä? — Voi meitä poloisia, Erkki!\n\nHänen tuli äkkiä niin paha istua, että hän nousi, otti jo laatikon\nkäteensä, mutta hajamielisenä istuutui kuitenkin jälleen ja jäi\ntuijottamaan puiden yläpuolitse näkyviin ikkunoihin. Siellä juuri oli\nhänen entinen liikkeensä, ja hänen oma entinen ikkunansakin taisi\nnäkyä. Sen edessä hän oli istunut. Ja kun iltaisin työ päättyi, oli\nErkki ollut vastassa tuolla kulmauksessa.\n\nOli ollut jo useita vuosia sitten juuri tämäntapainen helteinen\npäivä alkukesästä, kun hän oli kiivennyt ensimmäisen kerran tuonne\nikkunoiden taakse portaita ylös. Suuri osa väkeä oli silloin lomalla,\nmutta kuitenkin oli kaikki niin hälisevää ja levotonta ja hänen\nmielestään tietysti outoa. — Hän oli saanut paikkansa vastapäätä erästä\nosastonjohtajaa samassa huoneessa tämän kanssa. Samana päivänä pari\ntuntia ennen Liisaa oli osastolle tullut vikkelä ja liukaskielinen\nasiapoikakin. Hänen sinne mentyään oli poika jo vanhempana opastanut\nhänelle yhtä ja toista. Mutta poika parka! Hänen suurin vikansa oli\nsilloin hänen liukas kielensä. Ja ennen iltaa olivatkin hänen asiansa\naivan yhtä huonosti kuin aamullakin ennen paikkaan tuloa. — Puhelin oli\nsoinut ja vaikka Liisa oli aikonut siihen vastata, oli poika ennättänyt\nedelle ja alkanut hoitaa asioita. Kysyttiin johtajaa ja hän vastasi\nrehellisesti ja vilpittömästi, että tämä oli klosetissa. Siihen kai\nasiakas sillä kertaa tyytyikin. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin tiesi\npojan kuuluisan vastauksen johtaja ja hänen kauttaan puoli taloa.\nNuorta miestä tietysti opastettiin ja hän ainakin lupasi vastaisuudessa\nolla enää selittämättä niin tarkoin esimiestensä askeleita.\n\nVähän myöhemmin oli johtaja ja sillä kertaa Liisakin poissa huoneesta\nja poika vastasi taaskin. Mutta nyt olikin johtaja itse mennyt\nviereisen huoneen puhelimesta koettamaan, oliko hänen nuhteillaan ollut\nmitään merkitystä. Siksipä hän kysyikin heti, että oliko johtaja nytkin\nvielä siellä samassa paikassa kuin aamupäivällä. »En tiedä», vastasi\nliikkeen uusi ja innokas vesa, »mutta eiköhän se liene siellä nytkin,\nkun ei ole näkynyt.»\n\nSeurasi uusi tutkinto ja uudet kysymykset. Mutta poika selitti, ettei\nhän ollut tällä kertaa muuta kuin vastannut toisen kysymykseen ja että\nhän siis oli viaton. Mutta toinen oli eri mieltä, ja huomisaamuna ei\nsitä nuorta miestä enää näkynyt.\n\nMuistellessaan elämänsä ensimmäistä leipätyöpäivää Liisa ei malttanut\nolla naurahtamatta. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi\ntoiselta penkiltä kummaksuvia katseita hänen yksinnaurunsa vuoksi.\nHänen täytyi nousta ja lähteä kotiin.\n\nMutta sille hän ei voinut mitään, että hänen oli nyt niin hyvä ja kevyt\nolla.\n\n\n5.\n\nKun Tauno, Hietalan perheen aikamieslapsi, tuli kotiin hyvissä\najoin ennen aamiaista, huomasi hän heti portista käännyttyään äidin\njäätelökärryt pihalla portaiden vieressä ja aavisti jotakin erikoista\nolevan tulossa. Eiväthän nuo kärryt olleet hänen muistaakseen\nilmestyneet siihen takaisin koskaan ennen iltaa muulloin kuin\nsuurimmilla sateilla. Tauno aikoikin nyt sen vuoksi kääntyä heti\ntakaisin, mutta huomasi äidin keittiön ikkunan ääressä ja arvasi tämän\njo nähneen hänet. Ja kun he eivät olleet nähneet toisiaan äidin kanssa\nsitten kuin eilen kahvilassa ja kun Tauno ei aavistanut mitään siitä,\nettä äiti oli sen jälkeen tiedustellut hänen työpaikkaansa, piti hän\nnytkin kaikkein helpoimpana selittää, että oli taas pieni työtön aika\npäivällä, heidät oli sen vuoksi laskettu muutamaksi tunniksi vapaaksi,\njotta tulisivat illalla ottamaan vapaatunnit takaisin.\n\nHän soitti — oma avain kun oli pitänyt luovuttaa Vareiselle — ja pitkän\najan kuluttua tuli äiti avaamaan. Heidän kohtaamisensa yritti olla taas\nvilpitön:\n\n»Kah, mamma! Mikäs sinut on tähän aikaan päivästä kotiin ajanut?»\n\n»Olen tässä putsaillut ja korjaillut vaatteitasi. Siellä keittiön\ntuolilla on sininen pukusi, muuta se heti päällesi. Panin tuen\nhousujenpolven sisäpuolelle, kun oli menemäisillään rikki, ja\nlikaläikät hankasin tärpätillä pois. Paitasi ovat pinossa tuossa\npöydällä ja sukkia saat mukaasi viisi paria. Pese itse sitten järvessä\nuudestaan, kun ne likaantuvat. Nenäliinoja tulee puoli tusinaa ja\nalushousut...»\n\n»No mutta mitä sinä? Mitä varten nämä kaikki...?» kysyi Tauno\nihmeissään eikä voinut aavistaa muuta kuin että jotakin oli hullusti.\n\n»Ai niin, enkös minä muistanut sanoakaan! Sinähän matkustat nyt\npäiväjunalla kahden tunnin kuluttua minun vanhaan kotiini Lampelaan\nukkisi ja mummosi luo kesälomaasi viettämään ja tulet vasta syksyllä\ntakaisin. Kirjoittivat, että he välttämättä tarvitsevat sinua siellä...»\n\nNyt Tauno yhä enemmän alkoi aavistaa, että jotakin oli kierossa. Mutta\nkun äiti ei kuitenkaan näyttänyt yhtään vihaiselta, ei hän pitänyt tätä\nlähtöä minään rangaistuksenakaan. Sillä silloin olisi muori sanellut\nsuorat sanat. Sen vuoksi hän uskalsi viattomana ihmetellä:\n\n»Mutta mitä ihmettä minä siellä sitten teen?»\n\n»Virkistyt heinä- ja peltotöissä ja uit itsestäsi pois kaikki kaupungin\npölyt ja taudinbasillit. Minä tulisin niin mielelläni mukaan, mutta\nkun ei näytä nyt kerta kaikkiaan pääsevän. Mieluumminhan minäkin\nolisin siellä kuin seisoisin tuolla kuumassa paisteessa pitkät päivät.\nJa Liisankin mieli tuntui tekevän kovasti lähteä, mutta kun hänenkin\ntäytyy ensin ratkaista se paikka-asia. Ja taitaa olla vielä niin\nheikkokin matkustamaan», valehteli äiti kasvot totisina ja ajatteli,\nettei valehteleminen ole nyt hänelle mikään synti, kun on itse saanut\nvuosikaudet uskoa vain valheita.\n\n»Mutta hyvänen aika, enhän minä voi sinne lähteä mitään ilmoittamatta.\nTäytyyhän minun puhua...»\n\nJa nyt äidille tuli vihdoinkin kokonaisen vuorokauden odottamisen\njälkeen tilaisuus puhua siitä Taunon »paikasta»:\n\n»Jaa-ah! Enpä tosiaankaan muistanut sitä paikkaasi! Mutta lähde sinä\nnyt vain aivan rauhassa, niin minä käyn kyllä selittämässä siellä\nsinun liikkeessäsi, jotta kun oli niin kiireellinen matka. Nostanpahan\nsamalla saatavasi, jos siellä jotakin on.»\n\nTauno yritti hätääntyä, mutta arvasi, että nyt hänet voisi pelastaa\nvain huolettomaksi heittäytyminen:\n\n»No ei siitäkään kai mitään tule. Mutta voinpahan itse käydä puhumassa\nasemalle mennessäni. Toimitan samalla vähän muutakin, kun käskettiin. —\nMutta eiköhän vain ole selvempi, että minä lähden vasta muutaman päivän\nperästä? En minä nyt näin yhtäkkiä...»\n\n»Sehän se juuri hauskaa onkin. Sinähän olet aina pitänyt liikkumisesta\nja uuden näkemisestä. Nyt siihen on niin hyvä tilaisuus. — No mutta\nälä seiso siinä enää, hyvä lapsi! Sanoinhan, jotta juna lähtee kahden\ntunnin kuluttua, ja sitten meistä kahdesta tulee ero. Syö nyt ensin\ntuossa, paistoin makkaroitakin. Muuta sitten vaatteesi ja joudukin,\njotta et myöhästy!»\n\nTauno istuutui huokaisten pöydän ääreen eikä keksinyt, millä saada\nmatkaa lykätyksi edes huomiseen. Silloin hänellä olisi aikaa miettiä\nkeinoja sen lykkäämiseksi eteenkinpäin. Hän istui selkänojaan,\nei syönyt, vaan työnsi jalkansa suoriksi pöydän alle, pani kädet\nhousuntaskuihin ja koetti näyttää huolettomalta.\n\n»Ei. Ei siitä sittenkään tule mitään», hän huoahti toisen kerran\naivankuin olisi yksin saanut päättää juuri näin.\n\n»Matkarahaako», joutui äiti taas väliin. »Siitä ei ole huolta. Tässä\nsaat — mihinkäs se pussi nyt joutuikaan — tässä on matkoihin ja sitten\nsaat vielä sata markkaa ylitse muihin menoihisi. Mutta älä pudota\nniitä, kun miesparalla ei ole vielä edes omaa lompakkoakaan.»\n\n»Onhan minulla ja hyvä onkin», vetäisi Tauno povitaskustaan uuden\nuutukaisen lompakon, asetellen setelit sinne huolellisesti. Saivathan\nolla mukana, vaikkapa matka siirtyisikin.\n\n»Mistäs sinä tuollaisen? Kas kun onkin hyvä lompakko! Maksoiko\npaljonkin?»\n\nTauno ei ollut kuulevinaankaan. Hän päätti nyt, kun huomasi, ettei äiti\nmitään tietänyt, siirtyä puolustajasta hyökkääjäksi:\n\n»Mutta miksei minulle ole sitten aikaisemmin puhuttu tästä matkasta,\njotta olisin voinut järjestää työni? Olisihan tuosta saattanut mainita\nedes tänä aamuna, jos ei ennen. Enhän minä nyt yhtäkkiä, älyätte kai\nsen itsekin...»\n\n»Voi hyvä lapsi, kun sinua on haettu koko aamu», valehteli äiti\nrohkeasti ja nautti tästä valehtelemiskilpailusta, sillä mitään\naavistamaton poika paljasti hänelle lopultakin itsensä. Kyllä hän vielä\nennen lähtöä puhuisi pojalle vähän tottakin, mutta nyt hän ei antaisi\ntoiselle kunnollista suunvuoroa puolustella. »Kun kirje tuli vasta\ntänä aamuna lähdettyäsi! Liisa kävi soittamassa työpaikkaasi, muttei\nlöytänyt puhelinluettelosta. Hän koetti etsiäkin, mutta poliisikaan ei\ntietänyt osoitetta.»\n\n»Enhän minä siellä ollutkaan, kun vasta illalla...»\n\n»No niinhän mekin arvelimme, jotta sinä kai olet vapaa samalla tavalla\nkuin eilenkin. Sitten Liisa kävi urheilukentällä, muttei löytänyt\nsieltä, vai liekö katsonut huonosti.»\n\n»Tuolla kaupungilla kävelin hiukan», pienensi poika itse rengasta, jota\näiti oli juuri koettanut kiristää.\n\n»Näitkö muuten Vareista? Hänkin haki sinua. Minä kieltelin ensin vähän,\nmutta hän vain meni. Vareinen oli käynyt etsimässä sinua kaikista tämän\npuolen kahviloista. Oli käynyt 'Puistossakin' asti.»\n\n»No siellähän minä juuri olin! Miksei...?»\n\n»Sepäs kummallista. Kertoi istuneensa pitkät ajat siellä ja\nheittäneensä hakemisen. Mutta ehkä te olittekin eri huoneissa, ehkä\nVareinen istui biljardissa...?»\n\n»Minähän olin juuri siellä», murahti Tauno.\n\n»Jahah, vai siellä», sanoi äiti jo kylmemmin löydettyään pojan\nolinpaikan. »Vai siellä. Sieltäkös sinä tuon lompakonkin sait?»\n\n»Voitin sen muutamalta maalaiselta, kun se ei osannut pelata yhtään.\nEnsin se mies hävisi rahansa muille ja sitten minulle vielä lompakon,\nkun koetti saada entisiään takaisin.»\n\n»Jassoo, vai niin. Siellä taitaa olla hauskaakin väkeä? Taitavat\ntarjota joskus ryypynkin, ne parhaimmat tuttavat? — No syöhän nyt\nsentään ja joudu, että kerkiät. — Sinä kyllä varmasti matkustat tänään,\nsiitä ei kannata enää puhua! Ja minä taidan tulla asemalle saattamaan,\njotta poju saa piletin ja löytää oikeaan junaan. Sattuu olemaan\nmuitakin asioita kaupungille ja käyn sitten samalla siellä sinun\nliikkeessäsikin.»\n\n»Siellä nyt ei naisten tarvitse solkata minun asioissani», murahti\npoika vihaisena, että hänen työasioihinsa sotkeuduttiin. Vähän harmitti\ntoisekseen, että oli tullut keksityksi koko juttu, jos sattuisivat\nnaiset vielä saamaan selville ja nostaisivat rähäkän. Mutta äidin\nhyville mielin saattamiseksi oli pitänyt tekaista...\n\nJenny-rouva olisi tahtonut poikansa viime sanojen jälkeen astua tämän\neteen, tarttua kauluksesta ja antaa ympäri korvia. Hänen mielensä teki\nsiepata herran oma kävelykeppi tuosta ovenpielestä, lyödä sillä vasten\nkasvoja ja huutaa kerrankin suunsa puhtaaksi, että tämä oli koira,\nkun oli ensin sepittänyt valheita todellisia teitään peittääkseen,\nja sitten kaksinkertainen retku, kun kehtasi vielä jälkeenkinpäin\nluulla äitiään niin hölmöksi, että tämä iankaiken uskoisi valheita,\nvaikka olikin uskonut eiliseen ja tähän päivään asti. Hän oli nyt\nniin hämmästynyt näistä kahden päivän paljastuksista, etteivät edes\nkyynelet jaksaneet nousta hänen ihmetteleviin silmiinsä. Mutta hänen\npiti kestää nyt vielä vähän aikaa ja hillitä itsensä lopullisesta\npurkauksesta, että saisi pojan kunnollisesti junaan. Jos hän kestäisi\nnyt tämän kerran, muuttuisi kaikki silloin vähitellen hyväksi. Hän\ntunsi poikansa myöskin toiselta puolen: pahaan umpikujaan jouduttuaan\ntämä saattaisi yht'äkkiä nousta ja hävitä sen tien, niinkuin oli kerran\nkouluaikanaankin tehnyt kesken syönnin: noussut ja kadonnut kotoa\nkahdeksi päiväksi. Eikä vielä nytkään tiedetty, missä hän oli silloin\nollut.\n\nMutta surun, kiukun ja pettymyksen lomassa Jenny-rouva kuitenkin\nhienoksittain nautti siitä, että oli asettanut ansansa niin hyvin,\njotta poika oli ilman suurempia tutkinnolta ja rähinöitä paljastanut\nitsensä kokonaan. Kun hänet saisi vain nyt mielisuosiolla junaan, niin\nmies siitä vielä kouluttaisiin!\n\nNiin, siellä maalla! Hänen kotinsa oli keskikokoinen maalaistalo ja\nvanhemmat totista, työteliästä ja ankaraa väkeä. Vanha ukko ja mummo\nolivat aikoinaan olleet lapsilleen niin ankaria, etteivät nämä vielä\ntäysi-ikäisinäkään olleet omia herrojaan liikkumaan muiden kylän\nnuorten menoissa. Viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen ajettiin\nviideltä tai kuudelta aamulla ylös, olipa sade tai paiste. Ja työtä\nkesti iltaan niin myöhään, ettei tehnyt enää mielikään minnekään.\nHänkin, Jenny-rouva, oli sieltä lähtenyt maailmalle kuin pakoon:\nPitkien tuskailujen jälkeen hänet päästettiin talouskouluun, ja sen\ntien hän joutui maailmalle ja naimisiin. Ensin se oli hänellekin ollut\nsuurta vapautta ja kotona vanhemmat katsoivat karsaasti, että hän oli\nlähtenyt työtä karkuun, mutta nyt myöhemmin miehensä kuoltua hän oli\nkyllä usein myöntänyt, että jos ei ollut helppoa kuokkia Lampelan\npeltoja, niin ei ollut sentään paljon helpompaa tämäkään. Mutta kun\nnoille lapsille nyt vain kävisi hyvin, niin kylläpähän aina muusta\nselviäisi. Liisa kyllä näkyi perineen isovanhempiensa työsisua, mutta\npoika oli täysi taka-askel, ehkä liian väsyneen äidin heikko lapsi.\n\nMutta nyt Jenny-rouva aikoi kirjoittaa veljelleen sinne maalle ja\nselittää kaiken. Vanhukset tuskin jaksaisivat enää pitää silmällä noin\novelaa kiemurtelijaa, mutta veljen aisoista ei mihinkään mentäisi. Hän\nselittäisi veljelleen aivan koristelematta ja häpeämättä, että poika\nvain vajehtii eikä kasva akaksikaan, jos ei ole kymmenkunta tuntia\npäivässä pellolla tai niityllä, niin että hän illalla työstä päästyään\nja ruokaa haukattuaan kaatuu suoraan sänkyyn eikä mieluilekaan enää\nkylille hakemaan toisia samanlaisia tyhjäntoimittajia. Tuoreeltaan mies\nmaatöihin, ja pysyköön siellä niin kauan kuin viisastuu.\n\nNyt saivat loppua pojalta joutenolon päivät! Nyt tällä kellonlyömällä!\nLiian oli tullutkin olluksi löyhä, mutta kun se oli lapsena ollut niin\nheikko ja sairaalloinen, että oli yrittänyt aina tukehtua käsiin,\njos oli aikonut piiskata. Mutta kun hänellä nyt riitti jo terveyttä\nvetelehtimään, niin sai yrittää toki muutakin. Ja jos voimat ja terveys\neivät siellä Lampelassa riittäisi, vaan mies tukehtuisi, niin eihän\ntuosta näkyisi tulevan kunnon eläjää muutenkaan. Parempi katketa työn\nääreen kuin istua loppuikänsä linnassa. Sillä linnareissua ne nuo\ntuollaiset valheet vain ennustaisivat.\n\nJenny-rouva tunsi tehneensä päätöksen poikansa puolesta, ennen vaikka\nruumisarkku kuin käsiraudat —ja tunsi kuin itselleen helpotusta. Hän\nhypähti taas istualtaan, meni eteiseen kuin peläten heltyvänsä jyrkästä\nkuolemantuomiostaan, veti kaapin päältä esille pölyttyneen, kulmistaan\nrikki kuluneen matkalaukun ja alkoi pakata siihen poikansa vaatteita ja\ntavaroita vihaisena — niinkuin Tauno syrjäsilmällä katsellessaan oli\nhuomaavinaan.\n\nAurinko alkoi paistaa keittiöön sisään. Oli juuri se hetki ennen\npuolta päivää, jolloin aurinko pääsi näkyviin heidän eteisensä kulman\ntakaa, sitten kiersi hiukan aikaa keittiön hellankulmasta oven toiseen\npieleen asti ja sitten taas katoaisi huomiseksi, kun viereinen korkea\nkivitalo tulisi tielle. Tuo kierros hellankulmasta ovelle asti kesti\ntavallisesti toista tuntia — tavallisesti — sillä sateisilla ilmoilla\nei nähty muuta kuin vastapäinen harmaa kiviseinä.\n\n»Kas, kun tulee kirkas päivä», huokasi itsekseen Tauno, nousi syömästä\nja kohotti paitansa riippuvia hihoja ylemmäksi. »On sääli lähteä juuri\ntällaisena päivänä matkalle!»\n\nMutta äiti ei vastannut mitään. Poika näytti aikovan heittäytyä kamarin\nsohvalle pitkäkseen.\n\nSiiloin ilmestyi Liisa portista pihamaalle hikisenä ja tyytyväisenä\nlaatikkoaan raahaten.\n\n»Mene edes auttamaan siitä, jos et pelkää menehtyväsi!» tuhahti äiti\nTaunolle, ja tämä mitään virkkamatta meni pihalle.\n\nEteiseen tultuaan Liisa kyllä huomasi toisten kasvot hyvin totisiksi,\nmutta selitti äidilleen itse innostuneena:\n\n»Tässä nyt sitten on minun työkalulaatikkoni ja parin päivän eväät.\nTosin ei parempaa kuin puhtaaksikirjoittamista, mutta lähipäivinä\nhankin jotakin jalompaakin: käännöstyötä. — Mutta mitäs sinä siihen\nvanhaan laukkuun ahdat?»\n\n»Pakkaan tässä erään toisen työkalulaatikkoa, kun mies lähtee\nmaailmalle.»\n\nLiisa seisoi keittiön kynnyksellä kuivaillen nenäliinallaan hihattoman\nleninkinsä kainaloaukon sisältä ihoaan ja huokaillen hyväntuulisena:\n\n»On tämä elämä rasittavaa! Kun ensin saa hikoilla itsensä läpimäräksi\ntyönhaussa, saa sitä jo paria päivää varten niin paljon, että on taas\nuudelleen läpimärkä. Vaikka luulen kyllä, ettei tuosta kahden päivän\ntaakasta ole tänä iltana enää paljoakaan jäljellä.» Sitten hän astui\nveljensä eteen seisomaan hajajaloin niinkuin tämäkin: »Jahah, meidän\nherra taitaa matkustaa! Liikeasioita, vai?» kysäisi hän Vareisen\näänellä.\n\n»Noo», virkkoi toinen välinpitämättömänä ja läksi pois. »On tässä vähän\nmietitty.»\n\n»Eipä tuossa ollut pitkiä miettimisiä, kun päätettiin vain!» lisäsi\näiti tiukkana ja supisi eteisessä jotakin Liisan kanssa. Ja Tauno\nepäluuloisena oli varma, että naisten supina koski häntä. Mutta pian\noli Liisa jälleen edessä ja kysäisi kuin pojan puolesta huolestuneena:\n\n»Kuulostaa kuin matkustaminen ei huvittaisi poikaa?»\n\nHiukan ärtyneisyydestään lientyen, kun Liisa käytti pitkästä aikaa\nhyväilysanaa »poika», Tauno vastasi kuin apua odottaen:\n\n»Niin, kun tuntuu niin turhalta matkustaa juuri tällaisena hienona\npäivänä. Aivankuin ei saattaisi hyvin lykätä sateisempiin aikoihin ja\nnyt sen sijaan mennä vaikka uimaan.»\n\n»Sateisempiin aikoihin!» tuhahti taas Jenny-rouva kiivaana. »Tätä\nmatkaa on lykätty jo kahdeksantoista vuotta liian paljon eikä siirretä\nenää tuntiakaan. Ja taitaa olla 'uintimatkoille' yhdentekevää, sataako\nvai paistaa. — Muuta pian paitasi siinä!»\n\nTauno huomasi vastaansanomisen turhaksi; jokin muu pelastus oli\nkeksittävä, jos mieli saada matkaa myöhästetyksi tunnillakaan. Sen\nvuoksi hän vaikeni. Liisa taas oli äidin äänensävystä tuntevinaan,\nettä tässä esikaupungin keittiön ja kamarin huoneistossa oli tänään\ntapahtuva suursiivous — sellainen suursiivous ajatuksissa ja\nteoissa, joita on vain kerran tai pari kunkin ihmisen elämässä ja\njosta kulloinkin saa perhe aloittaa uuden lehden. Hänhän oli omalta\nkohdaltaan päättänyt tänä aamuna juuri samaa ja uskonut ainakin itse\ntänään aloittavansa kokonaan uuden ajanjakson. Mutta näytti kuin\nketkään muutkaan eivät välttäisi sitä enää. Sen vuoksi hän olisi\ntahtonut nyt päästää hihkuvan hyvähuudon, mutt’ei uskaltanut puuttua\nasioihin, vaan vaikeni, kun äiti näytti suuttuneelta.\n\nÄiti taas oli tänään, kuten aina ennenkin, tullut siihen uskoon, että\nhänen tyttärestään ei voisi tullakaan mitään muuta kuin kelpo nainen,\njos saisi olla vapaana omine ajatuksineen kelpo ympäristössä. Ja\npeläten, että toinen nyt heikkona sairautensa jälkeen voisi erehtyä\njohonkin, jota hän itsekin varmasti katuisi myöhemmin päästyään jälleen\noikein ajattelemaan, katuisi — sitä peläten äiti päätti puhdistaa\nympäristön, ettei mikään olisi estämässä tyttären hyvää uskoa ja hyviä\najatuksia. Niin, ja hänen pojastaan ei taitaisi tulla koskaan kelpo\nmiestä, olipa hän vapaana millaisessa ympäristössä tahansa. Toisen\nympäriltä täytyi kitkeä rikkaruohot pois peittämästä valoa ja toiselta\ntäytyi vapauskin ottaa kokonaan pois ja istuttaa hänet sen jälkeen\naivan uuteen paikkaan. — Siksi äiti oli nyt niin puuhaileva, tiesi\nkaiken tulevan hyväksi, jos saisi tehdä kaiken niinkuin halusi, ei\nsietänyt sen vuoksi vastaan sanomista ja vaikeni.\n\nSilloin alkoi kaikki näyttää Liisasta niin surullisen koomilliselta —\noli sentään taivaan onni, ettei hänen tarvinnut olla noin holhottavana,\nettei hänelle tarvinnut vetää valmiita housuja jalkaan niinkuin\nmuutamalle urholle tuossa. Hän nautti, kun voi täydellä syyllä lyödä\nrintoihinsa kuin fariseus, että hänellä oli edessä elämä ja maailma,\nmutta tuo toinen lähetettiin piiloon. Eipä silti, ettei hänkin olisi\nollut kerran holhouksen tarpeessa, mutta kukaan ei olisi osannut sitä\nsilloin antaa. Ja hyvä oli, ettei hän tullut silloin kertoneeksi\nhuoliaan kenellekään, kun näkyi ominkin voimin päässeen pystyyn taas.\nOlisi syntynyt vain kaikenlaisia väritettyjä juoruja hänestä ja nyt hän\nsaisi ensi töikseen ruveta niitä lakaisemaan pois sen sijaan, että nyt\noli kaikki valmista.\n\nMutta jopas olivatkin talon asiat tänään riivatun hyvin, että\npakostakin pyrki naurattamaan. Tästä taitaisi tulla vielä oikein\njuhlalauantai! Hän ei malttanut enää olla tekemättä pilaa koko\nperheestä:\n\n»Raakalaisia nuo tämän talon naiset! Ottavat miehiseltä mieheltäkin\nsisun pois, noin vain kesken toisen kiireellisten töitten, liimaavat\npostimerkin takapuoleen ja nostavat lapsen junaan...»\n\n»Ole hiljaa siinä äläkä viivästytä toista», kielteli äiti, vaikka\nhyväntuulisuus alkoi tarttua häneenkin. Mutta Liisan oli nyt mahdoton\npysyä vaiti:\n\n»Kun nyt menet sinne Lampelaan, niin kerro terveisiä Sylvi-serkulle.»\n\n»Mille vietävän Sylville?» tokaisi Jenny-rouva.\n\nLiisa rypisti toista silmäluontaan äitiin katsoen, hymyili tälle, mutta\npuhui veljelleen ääni totisena:\n\n»No hyvänen aika! Meidän riivatun kaunis Sylvi-serkkummehan viettää\naina kesänsä Lampelassa, ui siellä, ratsastaa, järjestää tanssiaisia\nja johtaa koko seudun seuraelämää. Muuten kyllä kiltti ja kaunis\ntyttö, mutta taitaa olla yksi pieni vika: Sylvi on aina ollut niin\nhuvittelunhaluinen.»\n\n»No onpahan edes yksi lohdutus», ajatteli itsekseen Tauno.\n\nÄiti ei ymmärtänyt, mihin Liisa valheellaan pyrki, sillä minkäänlaista\nSylvi-serkkua ei ollut koskaan vielä syntynytkään, ja jos olisikin,\nniin hänen olisi hyvin vaikea ratsastella pienen maalaiskylän\nseuraelämässä — kaikkein vähimmin talossa, joka ei tuntenut eikä\ntunnustanut kuin yhden käskyn ja evankeliumin: »Painu työhön tai ole\nsyömättä!» — No niin, puhukoon tyttö huvikseen, mitä haluaa!\n\nMutta Taunon uteliaisuus oli jo herännyt:\n\n»Sylvi-serkku? Miks'ette ole koskaan ennen kertoneet mitään hänestä?\nOnko hän — tuota...?»\n\n»Tumma vai vaaleako? No, miltä kannalta asian ottaa. Sittenpähän näet,\nkun menet.»\n\nLiisa ei itsekään tiennyt, miksi hän kertoi olemattomia asioita,\ntehdäkseenkö vain pilaa vai edes tällä tavoinko helpottaakseen pojan\nlähtöä. Joka tapauksessa tämä näyttikin vähän ilahtuneen eikä voinut\nsalata mielenkiintoaan Lampelaa kohtaan. Hän tuli jo ajatelleeksi, että\nrahaakin olisi pitänyt olla mukana enemmän kuin mitä äiti antoi. Mutta\nmistäpäs sitä nyt otti.\n\nLiisa oli yht'äkkiä alkanut tuntea taas väsymystä ja pyörrytystä, kai\nraskaan kirjoituskonelaatikon kuljettamisesta. Hän ei tahtonut näyttää\näidilleen huonoa vointiaan, vaan heittäytyi keittiöön äitinsä vuoteelle\nkuin romaania lukeakseen, vaikka maailma alkoikin pyöriä ja hämärtyä\nniin, ettei lukemisesta tullut mitään. Mutta äiti puuhasi omalla\ntahollaan eikä huomannut häntä.\n\nHerätyskello kaapin päällä oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista,\nmutta Jenny-rouva tiesi, että se oli kymmenen minuuttia edellä.\n\nVareinen näkyi myöskin kääntyvän portista pihaan ja tulevan kotiin.\n\n\n6.\n\n»Tauno hoi! Joko olet pukeutunut?» huusi Jenny-rouva keittiöstä\nsuljetun oven läpi kamariin, jossa Vareinen ja Tauno tuntuivat\nkeskustelevan ja väliin nauraa höräyttävän. — »Jahah, no tule sitten\nlopettamaan tänne, kun meillä Vareisen kanssa on vähän puhuttavaa.»\n\nTauno tuntui murahtavan jotakin vaatteitaan kokoillen ja Vareinen\nkuiski innokkaana. »Ette te enää pitkään viisastele», ajatteli\nJenny-rouva, »taisivatpa yhteiset naurunne viimeinkin loppua!» Tauno\ntuli kamarista, kädessään paita, hiha lattiaa pyyhkien, toisessa kaulus\nja parranajovehkeet.\n\n»Ei miehellä vielä omaa paitaakaan päällä, mutta untuviaan jo ajaa»,\närsytti äiti häntä tahallaan, kun luuli miesten äsken hänelle\nnaureskelleen. Hän näytti nyt olevan hirtehisen hyvällä tuulella,\nseisoi ensin kamarin kynnyksellä katsellen kumpaakin miestä kasvoihin\nja sitten astui sisään, veti oven jäljessään kiinni ja hymyilevän\nvoitonvarmana selitti Vareiselle:\n\n»On tullut pidetyksi tuota poikaa vähän kissan päivillä ja nyt pitää\nkeskellä kaunista työpäivää ahtaa älyä aikamiehen kokoiseen lapseen.\nMikäpä tietää, tuleeko tuosta tolkkua... Kukapa älysi aikaisemmin, että\ntuollainen venkale siitä venyy! Oli muka olevinaan niin kivulloinenkin.\nMutta taisivatpa taudit olla vain selkäsaunan siirtämistä huomiseen\ntältä päivältä. Nyt ei näy enää kykenevänkään muuhun kuin\nvalehtelemiseen ja kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kahviloita kuin\njuoksukoira. — Mutta pannaanpa nauha penin kaulaan! Hohhoijaa!»\n\nLiisa oli sängyllä torkkuessaan kuullut äidin sanat Vareisen\nkanssa keskustelemisesta ja näki oven suljettavan kuin konsanaan\nkahdenkeskisiä välienselvittelyjä varten. Nyt hän kohotti päätään ja\nkoetti siepata edes yhden sanan päästäkseen selville, mistä äiti aikoi\npuhua Vareisen kanssa virkkamatta sitä ennen hänellekään mitään, vaikka\nhe aina ennen olivat pohtineet ensin kunkin asian kahden. Mutta nyt ei\näiti puhunut edes hänelle. Liisa erotti vain muutaman sanan ja kuuli\näidin puhuvan Taunosta — no, eikö se sen kummempaa ollutkaan. Hän\npainoi päänsä jälleen alas ja koetti saada pahoinvointinsa ohi.\n\nVareinen ei vastannut mitään Jenny-rouvan äskeiseen vuodatukseen.\nHänen keskustelunsa Taunon kanssa oli katkennut niin äkkiä, että hän\nvielä nytkin ajatteli sitä ja kulmat kurtussa istui odotellen, että\ntoinen puhuisi pian, kun oli kerran tullut häiritsemään. Sitäpaitsi\nhän huomasi asuntorouvansa tavallista varmemmasta ja vieraammasta\nkäytöksestä jotakin uutta olevan tulossa ja oli hieman jännittynyt,\nmillä lailla se koskisi häntä. — Ja olipa sanottavaa mitä tahansa,\nantaisi tulla nyt vain! — Vareinen sytytti savukkeensa uudelleen\njotakin tehdäkseen ja katseli välinpitämättömänä ikkunasta ulos.\n\n»Tässä on tämä nappi», virkkoi rouva aivankuin he olisivat juurikään\npuhuneet napeista. »En muistanut sitä heti antaa, vaikka olisitte\nkenties tarvinnut.»\n\nHän pani napin pöydälle, Vareinen kurottautui tuoliltaan nousematta\nottamaan sen, käänteli välinpitämättömänä, vilkaisi sitten\nepäluuloisena rouvaan, mutt’ei huomannut tämän kasvoilla mitään\nerikoista, heitti sen sitten piirongin päälle ja sanoi:\n\n»Eihän tuolla väliä. Ostin toiset samanlaiset.»\n\n»Löysin sen keittiön sängystä», sanoi rouva yhtä rauhallisena sipaisten\nkämmenellään suoraksi pöytäliinaa.\n\nSeurasi pitkä, hiljainen paussi, ja Jenny-rouva oli huomaavinaan kuin\nnappi ei olisi tehnyt toiseen mitään vaikutusta.\n\n»Tuota noin», aloitti hän jälleen, mutta ääni tuntui hiukan epävarmalta\nhämilläolosta ja neuvottomuudesta, ja hän pysähtyikin siihen kuin\najatellakseen.\n\n»Jahah», kääntyi Vareinen äkkiä häneen päin kuin olisi ollut niin\nsyvissä ajatuksissa, että vasta nyt ensimmäisen kerran huomasi rouvan.\nHän itsekin nautti, että oli osannut sanoa sen niin kylmästi, sai\ntoisen yhä enemmän hämilleen ja pääsi siten hallitsemaan tilannetta.\nSillä jos Jenny-rouva olisi päässyt puhisemaan kiukuissaan, ei hän\nolisi voinut muuta kuin kuunnella.\n\n»Me kun olemme Liisan kanssa ajatelleet tässä... Kun tuo Tauno lähtee\ntästä nyt pois ja Liisa rupeaa tekemään töitä kotona ja tarvitsee\nenemmän tilaakin, niin sopisiko Vareisen hakea nyt kuukauden pitkään\nasuntoa toisaalta ja muuttaa sitten? Liisan pitäisi saada tämä kamari\nitselleen, jotta hän voisi tehdä töitään rauhassa. Ei voi oikein vaatia\nhäntä käyttämään keittiötä työhuoneenaan, kun siellä ei ole rauhaakaan.»\n\nKävihän se Jenny-rouvan mielestä jokseenkin hyvin, vaikka hän oli ensin\ntuntenut itsensä noloksi, kun oli tullut aikaisemmin olluksi niin\ntuttavallinen tuon kanssa.\n\n»No niin, minä kyselen toista asuntoa», kuuli hän Vareisen vastaavan\npäätään kääntämättä.\n\n»Tietysti meidän täytyy sitä ennen maksaa kaikki velat pois teille!\nEikähän sillä muutollakaan muuten niin kiirettä olisi, mutta Liisa kun\nei sitä ennen voi oikein tehdä mitään. — Sopisikohan kuitenkin parin\nviikon päästä, vai eikö Vareinen luule voivansa muuttaa ennenkuin\nkuukauden kuluttua? Niinhän se tietysti oikea sääntökin olisi.»\n\n»Sopii jo viikonkin kuluttua. Ehkäpä sopii jo huomennakin, kun vain\nehtisin tavata erään toverini. Mutta tänään en vielä oikein kerkiäisi,\nkun on niin paljon muuta puuhaa eikä ole aikaa pakkailla ja siirrellä\ntavaroita toiseen paikkaan.»\n\nToinen huokaisi helpotuksesta. Kaikki kävisi paremmin kuin hän oli\nosannut kuvitellakaan. Hän pääsisi tuosta vieraasta jo huomenna. Teki\nmieli hypähtää kävelemään helpotuksentunteesta, mutta hän virkkoikin\nvain niin kylmästi kuin osasi:\n\n»No niin, ellei Vareiselle olekaan muutosta sen suurempaa haittaa, niin\nolisi sitä parempi, kuta aikaisemmin, vaikkapa jo huomennakin. — Minä\ntoimitan vielä tänä iltana kaikki vanhat velat kuitiksi. — Jaa-ah! Saa\nnähdä, mihin tässä oikein kerkiää, kun on kiirettäkin olevinaan. — No\nmitäs hammaslääkäri sanoi?»\n\n»Mikä hammas...?»\n\n»Niin että ottiko hammaslääkäri aamulla sen tuskahampaan pois?»\n\n»Kyllä. Taisi vähän paikkailla. — Mutta tehköönpä mitä tahansa.»\n\nViimeisen Vareinen sanoi itselleen ja katsoi kelloaan. Jenny-rouva\nymmärsi, että asiat oli puhuttu nyt selviksi, toisti vielä kuitenkin\nkuin kohteliaisuudesta jotakin äsken sanomaansa ja meni. Keittiössä\nhän ei ollut huomaavinaankaan lasten kysyviä ja tutkivia katseita,\nvaan alkoi hellan ääressä heti puuhata jotakin pesuvadin ja veden\nkanssa. Liisa kurkisti sängystä ja aikoi kysyä, mutta jätti sen\nkuitenkin tekemättä arvellen, että jos äiti tarkoitti sen hänenkin\ntiedettäväkseen, niin hän kertoisi sen vielä kuitenkin. Mutta jos\naikoi pitää puheet omana salaisuutenaan, niin voisi utelemisesta vain\nsuuttua eikä puhuisi mitään. Ja Liisa näki äitinsä posket punoittavina,\nsuu meni itsestään väliin pieneen voitonriemuisen hymyn häiveeseen\nja huulet pyrkivät liikahtelemaan, aivankuin hän olisi vielä puhunut\njonkun kanssa. Sitten taas kulmat rypistyivät, huulet pysähtyivät\nja saivat tiukan ilmeen. Tästä Liisa päätteli, että jotakin oli\ntapahtunut, mutta arvasi saavansa tietää sen kyllä aikanaan. Siksi hän\nvain huokaisi ja painoi päänsä tyynyyn, koettaen nukkua. Silloin kuului\nkamarin oven läpi Vareisen huuto:\n\n»Tauno!»\n\n»Tauno matkustaa nyt päiväjunalla eikä Taunolla ole aikaa puhella.\nHänen täytyy laittaa tavaransa kuntoon», vastasi Jenny-rouva hiukan\nnuhtelevasti, ennenkuin Tauno oli ehtinyt tarttua ovenripaan.\n\n»Laittautukoon vaikka helkkariin», murahti itsekseen Vareinen tuosta\nuudenlaisesta kohtelusta kimmastuneena, mutta varoi, etteivät sanat\nkuuluneet Jenny-rouvalle asti. Hän olisi kyllä tahtonut tietää tarkoin\nirtisanomisen syyt, mutta ei uskaltanut niitä kysellä siinä pelossa,\nettä rouva voisi sanoa hänelle koko mielensä puhtaaksi, kun sillä\nkerran näytti olevan jotakin sydämellään. Jos irtisanomisen syyt\nolisivat olleet toiset kuin mitä ne nyt luultavasti olivat, olisi niitä\nkai sopinut kysäistäkin...\n\nJa Tauno laittautui kuntoon, kun käskettiin. Hän ajatteli nyt matkaa\njo jonkinlaisena helpotuksenakin. Olisipahan siitä ainakin vaihtelua\nja pääsisipähän kuulemasta naisten iankaikkista marinaa siitä, ettei\nhänellä ollut työtä. Ja nyt tuo jankutus tulisi tästä päivästä lähtien\nvain yhä pahemmaksi. Kenellä oli mikin harmi... Tauno oli kyllä\nkoettanut tehdä parhaansa sovun ylläpitämiseksi talossa, oli ollut\nkumpaisellekin naiselle niin hyvä kuin oli osannut eikä ollut mennyt\nheidän silmilleen, niinkuin Liisa usein pyrki häntä pakkailemaan.\nJa juuri siksi, ettei hän voinut olla kotona kuulemassa halveksivia\nhymähdyksiä ja ainaisia huomautuksia työstä, pysyi hän kaupungilla ja\nryyppäsi, kun huvitti. Siellä häntä pidettiin yhtä hyvänä ihmisenä\nkuin muitakin. — Eipä silti, olihan äiti aina ollut siedettävä, mutta\nLiisa kai lopulta oli villinnyt hänetkin samalla tavalla haukkumaan ja\nviittailemaan. Mutta nytpähän he hänestä pääsisivät!\n\nJa Taunon mielessä häilähti hämärä kuva Lampelasta, vaikk'ei hän ollut\nsiellä koskaan käynytkään eikä tiennyt, millaista siellä oli. — Hän\npukeutuisi aamulla niihin tummansinisiin housuihinsa ja tennispaitaan\nja kävelisi pellolle, kumartaisi naisille ja nousisi jonkin koneen\n— niillä taitaa olla jonkinlaisia niittokoneita — nousisi jonkin\nkoneen istuimelle ja ajaisi parivaljakkoa kuin vanhanajan kuninkaat\nsotavaunujaan. Eikä kestäisi kauan, ennenkuin sinne tulisi Sylvi-serkku\nvieraineen ja he menisivät rantaan loikomaan, uimaan ja valokuvaamaan.\n— Ja Tauno oli nyt kuulevinaan jo Sylvi-serkun naurunkin...\n\n»Silitäpäs, Liisa, nuo pojan alushousut», sanoi Jenny-rouva. »Minun\ntäytyy juosta Laaksosella puhumassa siitä maksusta.»\n\n»Mistä maksusta?»\n\n»Vareinen muuttaa jo huomenna toiseen paikkaan asumaan ja sitä ennen\nmeidän täytyy maksaa se velka.»\n\n»Muutt...» kavahti Liisa sängystä pystyyn ja seisoi keskellä lattiaa\nkatsoen äitiinsä puoleksi ihmeissään, puoleksi valmiina iloissaan.\n\n»Hän muuttaa huomenna, johan sen kuulit! Minulla on kyllä hiukan rahaa,\nmutta kun se Laaksosen laskukin pitäisi maksaa. Minun mielestäni\nolisi selvempi ja parempi, että selvitettäisiin kaikki täysin kuntoon\nVareisen kanssa. Eikö sinustakin? Pitäisi siis käydä kysymässä\nLaaksoselta, eikö hän voisi odottaa muutaman pari päivää.»\n\n»Pyykkää sinä vain housusi, kyllä minä Laaksosella käyn», tarjoutui\nLiisa heti auttamaan kuin kiirehtiäkseen puolestaan vuokralaisen\nlähtöä. Vaikka Laaksosella käyminen tavallisissa oloissa olisi\nsaattanut tuntua aivan puhtaalta kerjäämiseltä — hän tunsi kauppiaan\nsiksi hyvin — ei se nyt ollut laisinkaan vastenmielistä. Puoli vuotta\nsitten hän tuskin olisi lähtenyt sellaiselle matkalle — ilmoittamaan,\nettei heillä ollut millä maksaa äidin torikauppaa varten otettuja\ntavaroita.\n\n»No niin, kyllähän sinäkin osaat puhua sen asian. Minä valmistelen\nnyt tämän sankarin matkalle. Ja kun hän on lähtenyt, menen sitten\niltapäivällä taas myymään.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiisa oli ennättänyt käydä jo kauppiaan luona, repiä kotona auki\nlaatikkonsa laudat ja nostaa kirjoituskoneen keittiön pöydälle, jota\ntavallisesti käytettiin ruoka- ja pesupöytänä, sekä asettaa koko\npaperipinonsa viereiselle tuolille. Hän ei malttanut odottaa, että hän\nhuomenna saisi koko kamarin käytettäväkseen, sillä hänen oli jo tänään\nsaatava työt hyvään vauhtiin.\n\nAuringonläikkäkin lattialla oli päässyt jo melko lähelle eteisen\nkynnystä, kun äiti huomasi Taunon livahtaneen taas Vareisen luo. — Että\nsekään ei vain pysynyt poissa kamarista! — Ja vaikka junan lähtöön oli\nvielä melkein tunti, tahtoi hän itsekin päästä uskomaan, että matkasta\ntulisi tosiaan totta, ja kiusaantuneena katkaisi miesten neuvottelut:\n\n»Tauno! Nyt me lähdemme, ala joutua!»\n\n»Eihän nyt vielä. Mitä sinä hourit? Kellohan on...»\n\n»Se nyt on helkkari, ettei yksi sana kuulu!» huusi toinen suuttuneena\nvastaansanomisesta, vaikka itsekin tiesi lähdön liian aikaiseksi.\n\nLiisan mieleen välähti, että hän jäisikin nyt Vareisen kanssa kahden\nkotiin, kun äiti menisi saattamaan poikaa. — Ei-jei! Hän ei tahtoisi\nenää uudistaa tämänaamuisia kohtauksia, sillä nekään eivät tulisi enää\nvarmasti olemaan yhtä viileitä kuin tänä aamuna eikä hän muutenkaan\nvoisi niitä enää kärsiä.\n\n»Aiotko tosiaan mennä asemalle?» kysyi hän.\n\n»Tietysti. Menen katsomaan, jotta itsekin paremmin uskon pojan\nmenneen. — Eikähän tiedä, miten pitkä aika kuluu, ennenkuin hänet taas\nnäkeekään», huokaisi äiti aivankuin surullisena.\n\nTytär ajatteli, että hänkin voisi lähteä mukaan paremmin kuin jäädä\ntähän odottelemaan kohtausten syntymistä. Mutta hän tunsi myöskin,\nettei hänestä tällä hetkellä ollut kävelijäksi, vaan voisi yhtäkkiä\ntuupahtaa tiepuoleen.\n\n»Onko nyt niin välttämätöntä mennä? Pääseehän poika yksinäänkin.»\n\n»Ja miks'ei olisi? Saattaahan tuon nyt tehdä, vaikka päivä menisikin\nhukkaan.»\n\n»Älä viitsi! Katsos — olisi hauska, kun olisit nyt täällä!» rukoili jo\ntoinen.\n\nHänen äänenpainonsa kuulosti oudolta — Liisa ei ollut koskaan puhunut\nnoin rukoilevasti muulloin kuin joskus sairaana ollessaan — ja Tauno\nvain silloin, kun hänellä oli huono omatunto — ja Jenny-rouva kääntyi\nihmeissään kysymään:\n\n»Mitä nyt?»\n\n»En tiedä — mutta olisi parempi, kun et menisi. Minä en taida olla\nvieläkään aivan terve.»\n\nÄiti katseli kysyvänä tyttäreensä, jotta mistä nyt tuli tämä pelko,\nkun hän ei ollut sairaanakaan pyytänyt äitiä jäämään, vaan oli\nkuumeisenakin saanut olla päivänsä yksin. Hän seisoi keskellä keittiön\nlattiaa neuvottomana, toisessa kädessään eteisen naulasta ottamansa\nhattu ja toisella silitellen sen koristenauhaa. Vareinen tuntui\nyskäisevän kamarissa. Silloin äiti luuli tajuavansa jotakin ja kysyi:\n\n»Tuoko?»\n\nTytär nyökkäsi sanaakaan virkkamatta. Merkillistä, miten he kaksi\ntänään ymmärsivät toisensa! Ei koko pitkä sairauskaan ja äidin tarkka\nhuolenpito olleet tehneet heitä niin läheisiksi kuin tämä yksi ainoa\nlauantaiaamupäivä. — Mutta kun äiti katsoi toisaalle ja kääntyi pois,\noli hänellä tavallinen arkinen ilmeensä ja äänenpainonsa, vaikk'ei hän\näskeisestä lämmenneenä voinutkaan olla sanomatta, pieni hymyntapainen\nsuupielessään:\n\n»Kun vain saataisiin nuo sammakot pois tästä kultakalojen lammikosta,\nniin meille tulisi väljät ja vapaat päivät.»\n\nHän astui eteiseen, pani hatun päähänsä, otti takin toiselle\nkäsivarrelleen, toiseen käteensä keittiön lattialta Taunon paketin,\navasi kamarin oven ja sanoi pojalleen tinkimättömästi:\n\n»Nyt mentiin!»\n\nMiehet hyvästelivät, Vareinen sanoen tahallaan kuin naisia\närsyttääkseen jonkin puolirivon sutkauksen. »Hoida nyt elimesi»,\nvastasi siihen Tauno nauraen ja äitiinsä katsomatta, kävellen sitten\ntämän ohi eteiseen. Jenny-rouvaa kiukutti heidän suunsoittonsa —\ntahallinen mielenosoitus hänelle. Kun he Taunon kanssa menivät pihan\npoikki ja portista kadulle, eivät he puhuneet toisilleen sanaakaan,\nja vasta hieman lauhduttuaan äiti tuli ajatelleeksi, että voisivathan\nhe erota nyt riidattakin ja voisihan hänkin sanoa jotakin hyvää\nhelpottaakseen pojan ensimmäistä kotoa lähtöä. Sillä tuo ensimmäinen\nlähtö ei tosiaan taida aina olla niin helppo, ennenkuin on jälleen\npäässyt yksikseen tutusta ympäristöstä ja päässyt matkan siunattuun\nalkuun. Mutta äiti huomasikin aivan väärän ja kireän äänenpainon\nsanoessaan:\n\n»Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja\nlähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.»\n\nHänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi\nvastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun\nhän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta\nsanoikin vain:\n\n»En tarvitse. Ostan ne itse.»\n\nSitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin\nkulmassa ja tarjosi kättään:\n\n»No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo\ntavarat... On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt\noikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.»\n\n»Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei\nasia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan —\nsanoi vielä: »Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa\npaikan.»\n\nHe erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla\nolevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan\nvalkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai\nvihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä\nloistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. —\nHänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen\nmuija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja\ntyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt\npitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin\niso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä\nniin kuuma.\n\nPoikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli\nheti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo\nmenossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja\nauringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään.\nTuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin\nLampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä,\nvoidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään\nkuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään\nmukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta\nyöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi\nsieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia.\n\nOlipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut\npesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan\nitseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja\nrivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä,\ntutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein\nitsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta\näiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn,\nhuokaili hän:\n\n»Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät\nsokenevat.»\n\n»Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä,\nvaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja\nkuivaillen kainaloltaan.\n\nHe tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja\nkukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat\ntehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä\nhänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois,\nLiisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran\nmaailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka\noli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt\nmaailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no\nniin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä\nkaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa.\n\nJossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista.\n\n\n\n\nPÄIVÄ\n\n\n1.\n\nSe lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön,\nalkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin\nkeittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät\nmyöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen\nja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan\nkolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut\nistua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei\nsiellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot\ntäristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta\nrautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen\nJenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja\nkun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin\ntasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan\nkuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan,\nvaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema\ntulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä\nmyötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa\nkiirettään.\n\nLapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä\nkadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin.\nSen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan\nkirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo\nhyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa\nkoneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin.\n\nSitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko\nuuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas\nläikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja\npaistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt\nLiisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät.\nNyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ\nnytkään sujunut sen paremmin.\n\n»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili\nitsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet\nja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä\nheikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä\nyhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut\ntämän juhlalauantain humua.\n\nSilloin kello soi taas.\n\nVareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet.\n\nLaskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa.\n\nLiisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän\nsaisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän\nnousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta\nvain selän ja niskan.\n\n»Erkki!»\n\nSiis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei\njättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut\nluopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin\nmentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja\nhallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran\ntahtoi sitä!\n\nMutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt\npitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta\nliian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti\nErkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja\ntuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet\ntoisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen.\n\nErkki, mitä varten sinä tulit?\n\nLiisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa\nkivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin\nalkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä\npakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa\nhävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua,\nmuutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen,\nniin kestäisikö hän sitten lujana?\n\n»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven\nluo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään\nja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään.\n\nKello kilahti toisen kerran.\n\n»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi...? Miksi me emme\nkestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen?\nMiksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?»\n\nHän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta\nja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään.\n\n»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten\nmitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun\nodottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan.\n\nHän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan\nulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle,\naivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa.\n\nKello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se\nolisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi\navaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan\navata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin.\n\nSilloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä\nkestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän\nolisi voinut vaikka huutaa.\n\nLiisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi\ntuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli\ntuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn\nja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä\nniin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi:\n\n»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen\nsairaana.»\n\nLiisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo\njähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!»\nvaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!»\n\n»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan...»\n\nJa iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi\nympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti:\n\n»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?»\n\n»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä\nsiivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?»\nSanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut\nottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei\nollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen.\nMutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei\ntuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun\npotilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä\njotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan\ntuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin\nja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan\nsairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä.\nJa jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin\ntietysti, että hän oli tuon naisen tappanut...\n\nSilloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti\nhatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille,\npani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi\nhänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin\npoistaakseen kireän tunnelman.\n\nSilloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo\nkysäisi hajamielisenä:\n\n»Miten olet nyt voinut?»\n\n»Mutta mitä sinä...? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu\nnyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta,\nniin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.»\n\nHän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen\nluiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa\ntoisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin\nmitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan:\n\n»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään.\nOlen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta\nvoi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo\nluultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan\nasiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua,\nmutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti\ntultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä\nvaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!»\n\n»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja\nitsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se\nolisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei\nollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena:\n\n»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.»\n\n»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä\npaljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.»\n\n»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin\nsitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää,\nettä olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät\nmaininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa.\nKyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin\nvasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti\ntyöskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä\naikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän\naikaa ja rauhaa tavata sinua.»\n\n»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!»\n\n»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin\ntahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä...»\n\n»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?»\njoudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken.\n\nErkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn\nbackfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi\nsilmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri\nsytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa\nLiisan eteen:\n\n»Älä viitsi, Liisa!»\n\n»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa.\n\n»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään\nvanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti\nkuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos\nluulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja\nrempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä.\nPuhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?»\n\nLiisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea\ntällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan\nodotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja\nalkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti\nvastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli\nmenettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas:\n\n»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että\nolen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko\nedes lääkärinä tiedustella vointiasi?»\n\nLiisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla\nselittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi\nrepiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei\nanneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten\nyrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen\nilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja\nastui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei\nhän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun,\nmutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi:\n\n»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta\njyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan,\nmutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi\nsanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei\nhänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä.\nMutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle\nmitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli\ntullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi,\neikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi\nsuorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti\nrauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat\njo kielineet hänelle jotakin.\n\nErkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla\nikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli\npäivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni\npahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään\ntoisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan.\nJa tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona\npaksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama\nnainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja\ntehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi,\nniin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja\ntoiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri.\n\n»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?»\nkysyi hän äkkiä.\n\nLiisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut\nvarsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan\näiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja\npyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse\ntautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse\nkivut ja seuraukset.\n\n»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi?\nTunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria\nalakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?»\n\n»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin\nmahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen,\nalkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena\nkoetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran,\nkun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä\nja unta.\n\n»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?»\n\n»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot... Mutta\nonneksi ei taida olla sitä pelkoa.»\n\n»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin\näärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi\nvilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen\nheikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat:\nelämänhalun puute ja ärtyisyys.\n\nMitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute\noli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa.\nTai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä\nainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen\nselviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä\noikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa...»\n\n»Tuotkos ne pullot tänne?»\n\n»Mitä varten?»\n\n»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan,\nmuuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia\njälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.»\n\n»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti,\nmutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut\ntahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää\nkuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki\ntoistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin\nlie viety jo.»\n\n»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi\nkoko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin\n— kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo\nkiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla,\nnahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa\nja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä\nkirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla\npapereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja\nLiisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä.\n\n»Teillä asuu joku vuokralainen?»\n\n»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme...»\n\n»Sinullahan on velikin?»\n\n»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.»\n\n»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä\nväleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun\nsinä et ollut kotona.»\n\n»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.»\n\nVai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen,\nmiksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut\nliikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui\nvuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito\noli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin\ntoverien kesken voi:\n\n»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt\njoutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan.\nSinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla\nniin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?»\n\n»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei\nole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa\nja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa!\nPuhutaan jostakin muusta — sinusta.»\n\n»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan\npienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin\npuuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani\nkorviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti\nLiisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi\nErkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä\nkuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen\nrasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti\nhäntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin\nLiisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä,\nhämmästyneenä ja pelokkaana:\n\n»Ei! Erkki — ei!»\n\n»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut...»\n\n»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin\nolisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun\nolla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja\nvakoilet?»\n\nHänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi\ntoisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun\npelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen\ntaudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain\nsäästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai\noliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties\nvain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä\nneulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella\nnaisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan\nkuolemaantuomitun merkkinä!\n\n»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka\nnäen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen\nmyöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut\nmitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin\npieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin,\nLiisa?»\n\nHän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä\nhänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi\nyhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana:\n\n»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa... Minä en kestä sitä enää...»\n\nMiehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?»\n\n»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin\nnöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei\ntämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi\nkouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä\nrukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki\nvalkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei\nkerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen\nkosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka\nsaattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt\nhäntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään\npelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman\nitsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui\nkehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen\nopettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen:\n\n»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me\nolemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on\nnyt aivan toisin... Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja\nkaikki on niin hyvin jälleen...»\n\n»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta\nvaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin\nistui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt\nhänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri.\nHän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi,\nhysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut\nlievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten\ntyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja\ntuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena,\njoka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos\ntahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja\nääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti:\n\n»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen\nuudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia\nsitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!»\n\n»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti.\n\n»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos\nsanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan.\nYksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä\nsanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista!\nToiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti\nkotona ja lepäät...»\n\n»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi\nnyyhkyttäen ja puoleksi nauraen.\n\n»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään\nmuuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks?\nEi mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana\non hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus\nse ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset\nasiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia\nsinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon\nkirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.»\n\n»Mutta miten sinä luulet...? Miten minä olisin ilman rah... työtä?»\n\n»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon\nsyömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä\npulikoimista ja...»\n\n»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta\nvirkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää.\n\n»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli\nminulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää,\nvaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä\notin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä\ntarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua\npääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja\nkirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa\nja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti\nkäyttääksesi.»\n\n»Mitä minä siitä?»\n\n»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi\nminulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä\näitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta\npäättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa,\nmutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan\nsaakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle\nitsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.»\n\n»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?»\n\n»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin\nparhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä.\nJos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen\nkosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi\nja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän\njo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti,\npitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja\nseurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi\nvaloisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää\nhimmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne\ntulisivat esille itsestään ja nostamatta.\n\nLiisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt.\nHänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen\njälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse\nsinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo\nportistakin.\n\n»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään.\n\nMutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi\nkelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen\nsulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut.\n\n»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni!\nMutta enhän minä häntä itkenyt.»\n\nLiisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta\nei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen\nvastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne...\nPuoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti\nErkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa\nniistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki\nhänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja\nkyyneletkin tarpeettomiksi?\n\nNiin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän\nhän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota\nniin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos\nhe nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan.\nSitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat\nkerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten\nsammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai\nkäyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja\nvalheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön\nasemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen...\n\nMutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä\ntulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin\nensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi\ntänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa\nkaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia.\n\nNyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet\nparhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi,\nniin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen\nvoimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat\nsyntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin\nikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin\nviime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja\noli ollut vain kuiva ja katkeileva risu.\n\nLiisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa,\nmiettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin\nhakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän\naurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? —\nEi, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja\nihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se\nolisi tullut suoraan.\n\n\n2.\n\nTauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa\nsäilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän\noli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen,\noli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli\nkatsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin\nheillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon\nhienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja\nkuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai\ntuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä\nhän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja\nhelliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja\nja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista\nkasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui\ntulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen,\nmiten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea\nhänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten\nkatsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan\ntanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa\nmukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän\ntunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän\nastuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä\nmatka kuin heilläkin.\n\nMutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti\nhänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella\nja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen\nkanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei\nse mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi\nhöyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi.\n\nSilloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan\nankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni\npelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan\npojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos\näiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät\nhäntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista\nhaihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan.\n\n»Kah, lordi!»\n\nKioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta\nhyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa\nsileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa\ntäällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla\nylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno\noli..\n\n»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!»\n\n»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan\nkartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini\nkanssa huviajelulle merelle.»\n\n»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin\nlähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. —\nKuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille,\nDagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi.\nMutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.»\n\n»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä...\nMitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä.\n\n»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne.\nTulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain,\nniin siellä tavataan!»\n\nTaunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan\nolisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän\nvoinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi\nmerimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja\nsiinähän hän juuri tulikin.\n\nTauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja\nsiellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata.\n\n»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene\nvaikka kotiisi.»\n\n»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo\nmatkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin\nemännälle!»\n\nTauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti,\nmiten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi\nmukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei\nantanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen\nsekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon\nkanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin\nlähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt\nyhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua\ninshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut.\n\n»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen\nmatkalla.\n\n»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!»\n\n»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt\nasiat.»\n\nMutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei\nhauska nainen voisi tulla heidän mukaansa... Nyt hänelle ei matkan\ntarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut\ntummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut\nVareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen,\njäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden\njärjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan\ntyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar\notti heidät vastaan.\n\nVareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka\nlordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja\nkehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka\nteeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen\nasuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän\npahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa\npeseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa\nja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä\nvanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii...\n\nMutta Taunolla oli hauskaa.\n\n»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu,\njos ryyppyä ei ole.»\n\nJa toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos\nei antaakaan.\n\nVareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa\nmitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä\nvarmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun.\n\nTauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin\nuteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon\nja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa\nilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä.\n\n»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä\nkäyttää!»\n\n»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin\nsellaisissa erikoistapauksissa?»\n\n»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan,\n»hän käyttää sitä ‒ kasvoihin, hihhihhhiii.»\n\n»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon\nsekoituksen.\n\nVareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin\nsietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille\najatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa\niltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja\nhermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin\ntähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin\nhaavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan\nkuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman\nmiehen murha.\n\nHe istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät.\nVareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno\nnäytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli\nmuun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria\nmaistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut\nkuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi\nlähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan\nkädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta,\nettä mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista.\nMutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi\nolla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään\nsen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään —\nainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin\nkömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi\nja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen\npeitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen\nheidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa\noli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin\n— esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta,\njonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa\nkuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet\nyhä hiljaisemmaksi.\n\n»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta\nyhtäkkiä kesken muun.\n\nNaisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi\nVareiseen kuin lapsi vierastaen.\n\n»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt\net ole kotonasi, vaan vieraana.»\n\n»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi\nkäsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki\npojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo\npoika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen\najatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä,\nettä tulee tyydytetyksi — puhuen.»\n\n»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt\nsyntiä?» tankkasi Tauno yhä.\n\n»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko\ntehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena\nja nyt enää nauramatta.\n\n»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!»\n\nVareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä\ntoiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei\nvoinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen\nsen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten\nkäsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt\nrohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä\nymmärtänyt. Ihmetteli vain.\n\n»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai\nepäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?»\n\n»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla\nnyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!»\n\nVareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin\npuolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin\nTauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut\nmuuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi:\n\n»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!»\n\n»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla\nmuutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti\npyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän\nhänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu\nnoin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt\nVareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon.\n\nTämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin\nitselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä\nnaurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen\ntilaisuutta.»\n\nHän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä\nsamassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään\nujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni\npääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.»\n\n»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä\ntullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku\nmuu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan...»\n\nTuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin,\njota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään.\n\n»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin\nhyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua.\nKotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti\nkasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta\nVareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua\noikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa\nminua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten,\nDagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla:\nälä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on\nsellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen\nerikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei\nkai kuitenkaan lapset.»\n\nLuullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja\ntämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut\najattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai\ntahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä\nnaismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa\ntai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin\nnaisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä\nkamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle\nystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet\nkokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä,\nvieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta:\n\n»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni\nole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi...»\n\n»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten\nmitään luonnotonta olisikaan!»\n\nKatsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn\nhymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse\nkimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja\npudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta.\n\n»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja\nlähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät.\nPuolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja\nsinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka\nVareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät\nnaisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat\nuskotutkin joskus pettää.»\n\n»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var...»\nvastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene\nnyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan\nsuostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen\nsitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta\nhän hypähti pystyyn ja päätti:\n\n»Mutta minä haen tilalle!»\n\nKun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta\nheidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa:\n\n»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?»\n\n»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin,\nettä olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.»\n\nHän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen\npääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua\nsiitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta\nhän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt,\nettä taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno\ntulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen\nhän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen\ntoikkasi jälleen:\n\n»Ala sanoa, mitä tiedät.»\n\n»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään.\n\n»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan.\n»Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.»\n\nMutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita:\n\n»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.»\n\n»Puhu äkkiä, muuten...»\n\n»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa... Kuulin\nvain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja\nturhaahan se tietysti olikin.»\n\n»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja\nriipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin.\n\n»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi\npyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin\nrintamusta.\n\nPitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin\nrauhallisena:\n\n»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat.\nMinun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa\nnimikkoflammanaan.»\n\n»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.»\n\n»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan.\n\n»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja\nLiisalla omansa ja sillä hyvä.»\n\nYritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin\nja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan\nleposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti\npaperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui.\nVareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden\npaperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin\ntyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja\ntuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan\nniin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut.\n\n»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi\nhän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa,\nettä unohtaisi itsensä.»\n\n»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät\nkulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli\nhänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes\naivastaa.»\n\n»Minkä lääkärin?»\n\n»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi.\nSellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan,\nhahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä\ntarjonnut mulle edes yhtä reseptiä... Kun kadulla tuli vastaan,\nnyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli\nolemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.»\n\n»Olivatko he kauankin yhdessä?»\n\n»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää\nsinulle ja minulle... Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies.\nEi sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin\nhepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet\nkuunnella raamatun viisaatkaan.»\n\n»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?»\n\n»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka\nilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne\nsinua kiinnosta...»\n\n— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä\nolet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia\netkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut\nitkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi\ntulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin\nhelvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa\nmies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä\npyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että\nhän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja...\n\n»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa\nkuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä\njohonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta\ntämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja\näsähti toiselle:\n\n»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä\nmoottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua,\nniin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!»\n\nMutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi\nkuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten\ntavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu\nkiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin\nsammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen\nkorkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho.\nItsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen\npullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen\nkärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana.\nSeinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja\nkuului sen unettava surina.\n\nSilloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli\nitsekseen:\n\n»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset...»\n\nMutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen\nsai sormilleen.\n\n\n3.\n\nOli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset\npääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka.\nLiisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan\nkahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet\njysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli\nsuurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan\nvinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse.\n\nErkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli\nkeittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön\nikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin\nmitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä.\n\nKaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä:\ntänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi\nkuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan\npaikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa\nei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti\nkaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan\nsiltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin\nmenossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki\nmyöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa\nvastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin\nvaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi\nhänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä\nmuuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen\nja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa\nei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita\nsuunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne.\n\nTarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut\nkehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa\nperheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan\nvaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin\nmerkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili,\nmeni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla\nlikaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin\nkäydessä.\n\nHyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla\nuudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne\nkaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta\nvanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne\nja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas\nvain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka\noli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina\nkatsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään.\nTai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan.\n\nHän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan\noven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen\nikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta,\njoka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi\nkoko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani\nverhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen\npaikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen\nmustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa.\nKamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi\nja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut\npeiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa.\nKun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän\nvalmis silmäämään kamariinkin.\n\nSiellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä,\nettä tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei\nollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä\nseinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja\ntuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan\nihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn\nalta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet\nja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön\nja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin\nvuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan,\nkolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät\nrautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. —\nSitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle\nja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun,\nalkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi.\nHän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen\nraukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä\nvaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko\nmaailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin.\n\n»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja\nantautui.\n\nSiinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän\nmakasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän\nkyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut.\nSitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat\ntoiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat\nja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen\nsoinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni\nsanoi:\n\n»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.»\n\nHän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin\nvastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli\ntuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja\nsehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän\nsanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin,\nhuokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen.\n\nKadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli;\nne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat,\nlimittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan\nolisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa,\nolisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus\nvankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen\nolisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa\nmukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes\npäätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen:\n\n»Vai on muuttunut... Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?»\n\n»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen,\nsiristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä.\nMutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain\nvetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin\ntoistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle\ntyynyyn ja sulki silmänsä.\n\nTuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi,\nvaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin\nvarma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei\nkuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa\ntoimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että\ntuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi,\nkauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän\nehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen:\n\n»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä\nkoneremontissa?»\n\n»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin\nkiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi\nsitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää\notsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat\nloikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä\nnukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään.\n\n»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi\nVareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän\nkappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa\nvaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt\nedes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja\npolvessaan tuntemastaan kivusta.\n\n»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen,\nvaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen\npian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan\nvieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä\nylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että\nasiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki\nolisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin\nja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja\nvasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä\nuudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki,\nettä hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon,\nettä hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden\nihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki\noli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan\nhäntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa\nesille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan\nnäytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen\nseurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin.\nMikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy!\n\nHän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista,\nrepi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon\nkuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani\ntakaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla\nrahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta\nLiisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat\nVareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla\nnakkilaudalla.\n\nLiisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti\nmajanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi:\n\n»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut\nsinun järjestelevän muuttoasi...»\n\n»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin\nilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on\nvielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin\nkaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut\nhaikaillakaan.\n\nHän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin\nsisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti\npatroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen\nkaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja\npuheli selin Liisaan:\n\n»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin\ntuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja\nilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun\njalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan:\nampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää\nhuolta ne samat, jotka muustakin.»\n\nKun Liisa ei vastannut, jatkoi hän:\n\n»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin\nmuuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat\nkiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin\nhuonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.»\n\n»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi\nenää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa\nvakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin\npaljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut\nkuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään\nkaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille\nmitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin,\nettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo\nitsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.»\n\nJos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin\npurkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin,\nmutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi\nympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa:\n\n»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste\njoudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan\nviransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää\nitseäsi jollakin muulla.»\n\n»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää\nolevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut\nsillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä\nkäsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi\nkuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani,\nettä ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja\nmuistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta\nminä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi\naivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.»\n\n»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä\nteatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi.\n»Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin...» hän\ntyönsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan\nmolemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle\nseisomaan eteensä:\n\n»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että\ntuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko,\nettä...»\n\nVasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän\nkasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt\nmihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten\näkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen\npainoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa\nhän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta\nolikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan\nraskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa\nhuohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki\ntoisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus,\nja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen\njalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen.\nMutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja\npäänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla\nja sanoi rauhallisena:\n\n»Älä viitsi!»\n\nMies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin\nja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi\npuristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote\nheltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi:\n»Mitä?»\n\n»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt\njollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti\nkiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja\nsilitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan\neteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin\nmitä siitä sitten syntyisikään.\n\n»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli\nkuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain\nolen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin\nhauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän\nsen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon\nympärillä.»\n\nLiisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa,\ntunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista\nedottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia\nselväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja\nsedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.»\n\n»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki\nkai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla\neikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja\nkosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva\nolekaan kotona?»\n\n»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä\nsamaan tyyliin.\n\n»No, eipä väliä, vaikka tytärkin... Kun minä tänä aamuna unohdin\nmainita teille, että tämä talo on nyt myyty.»\n\n»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen.\n\n»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo\ntulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni\nkuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan\nsitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen\npakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.»\n\n»Jahah.»\n\nMies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen\nnainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan\ntaivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin\nurhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa\nasunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on\nhaukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä\nsiihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun\nuudesta asunnosta ei ole tietoakaan.»\n\n»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs,\nisännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen\npitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas\ntöihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä\nvuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa\nasiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse\nollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään,\nniin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut.\nHeidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän\npäivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä.\n\nLiisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä\nkasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei\nkylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena.\n\n»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä\näskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille\nhankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän\nuutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. —\nMutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi\nkuumetta, kun posket noin punoittavat?»\n\nLiisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen\näskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä\nja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt\nsyntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin\nsellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea\nhänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän.\n\n»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?»\n\n»On toki, liikaakin.»\n\n»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin\nvikoihin syypäät!»\n\nLiisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki\nitsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan\nhyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan.\n\n»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus\nhyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla.\n\n»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti\noven kiinni.\n\nIsännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin\nmuistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli\njo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut\nhennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt\ntoisen iltapäivään.\n\nLiisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä\njärjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon\nsoidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään\nkuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että\nisännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat\ntotisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet\nVareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän\ntunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki\nluulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja\najatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties\nsiitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. —\nTuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut\npitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä\nkaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja\nhammasharjan.\n\nTulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti\nrauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi:\n\n»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano\nsitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa\nmennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.»\n\n»Uskalsitpa sinä ennen olla.»\n\n»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse\nmahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo\npäästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan\nluulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet\nminun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut\nsiihen.»\n\nVareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan\nnolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän\nhän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä\nhänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava\n— vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta\npitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä\nhän virkkoi:\n\n»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole\nhyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin.\n— Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä\npienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin\nvain tässä kaupungissa.»\n\n»Mitä?»\n\n»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä\nollut aikeissakaan lähteä mihinkään!»\n\n»Se on taaskin vale!»\n\n»Eikä ole. Näinhän sen itse!»\n\nVareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin\nvasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria\nmuualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli:\n\n»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja\ntämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa\nenää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa\nkun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt\npyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella\nTaunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt\nsinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon\ntänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä\nkauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat\nnäytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on\nparempi toimittaa teidät poliisin huomaan.»\n\nOvi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun\nkyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää:\noli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen\nkaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän\nmuisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa\npaikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se\nvaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia.\nAivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta\nhuolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon,\nettä se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi\ntämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja\nkatkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka\noli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä\nraivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin,\nvaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko\nasiasta...\n\nSilloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas... Nyt häntä\nalkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin\nhuono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin\nkoko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua\nveneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi\npahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä\nilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta\nolisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle...\n\nMutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten\nrikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi\njouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus\nolisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään.\nSilloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi\nelää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla\nloukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään\njollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä,\nja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen\ntoiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa\nhaluaa vain sitä, mikä kelpaa!\n\nVareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka\nmiten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen\nmahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka\nmitenkin hullusti kävisi.\n\n»Saakeli vie, yrittää täytyy!»\n\nJa jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään\nnoloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä\naivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja\nkyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain\nkaikki muut toimeen omillaan...\n\n\n4.\n\nVareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten\nmieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen,\nmutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili\nja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin,\nettä ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet\nja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa\nsen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi,\npääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella\nympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka\nkauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput\nja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin\npettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene\nlähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa\nviipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin\nkorjauspajalle ennen aamua.\n\nOli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja\nkaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa,\nveti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä\nkokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti\nhyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen\nistumaan veneen perään.\n\nKoko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai\nkaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti\naivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin\nrytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja\nnaisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja\nmeni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos\npilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta\nlaivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan.\nKauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli\nsen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen\nkattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin\nruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä\ntuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja\najavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä,\nmutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin\naallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi\nkuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin\ntarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella\nnäkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa —\njossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen\nalle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä\nkallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat\nkidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi...\n\nVareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi\nsittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen\nrauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään\nmillekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden\nja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina\nsaattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus.\n\nRannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan\nkatoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi\ntänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten\nvasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan\nei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan,\nvertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää:\ntuosta oli mentävä.\n\nSilloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi\nhanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla\n— lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta\nennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos\nlaiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty\nhyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen.\n\n»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti\nVareinen heti toisille.\n\n»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä\ntämä nyt sitten merkitsee?»\n\n»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä,\nmutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä\nmukaan, kun...»\n\n»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin\nja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän\nkoetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa\nja silloin se aina oikuttelee.»\n\nMutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä\nainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin\ntekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän\nkyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse,\nmilloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta\npäivää.»\n\nHän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti\ntarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi\nvasten kasvoja:\n\n»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi\nminä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti\nsinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa\nkarkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman\nkostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!»\n\nMoottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä.\nVareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen\ntätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon\nkeskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään\napua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli\nhoukutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla\nkatsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen.\n\n»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään,\nkun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin\nkylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin\nminulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.»\n\n»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli\najatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan:\n— mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä\nliikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa\nviettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn\nkuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta.\nTarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta\nja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin:\n\n»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille\npääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena\nVareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies.\nOmituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että\nhän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole\noikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.»\n\n»Missä?»\n\nJa Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli\nnostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi...»\n\n»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta\nkääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta\nja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla:\n\n»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun!\nLuuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit\ntehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö\nkuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen\ntässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut\ntuossa altaassa.»\n\n»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan...» alkoi toinen\nvarmana itsepuolustuksien sarjan.\n\n»Älä valehtele!»\n\n»... piti erääseen kartanoon...»\n\n»Älä va-leh-te-le!»\n\n»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.»\n\n»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro\nsatuja.»\n\n»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen\nja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus\nvalehteli ja meni yksin, petti perhana!»\n\n»Pettiperh... Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä\nmene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi...!»\n\n»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona\nluulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän\nvalheen, kun...»\n\n»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko\npojun pöksyt märät?»\n\nTauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi\nantanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen\nkorvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen.\n\n»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt\nmennäänkin meille ja puhutaan siellä.»\n\nHän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja\nBetyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja\nhauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen\nsättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä\nnuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa\ntaas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan\npyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia.\nBetty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että\ntoisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta.\n\nAutossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan:\n\n»Minne sinun piti matkustaa?»\n\n»Lampelaan.»\n\n»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi\ntiedän.»\n\n»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.»\n\n»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso,\nettä olet matkalla silloin.»\n\n»Mutta en minä nyt pääse...»\n\n»Pääset, kun on käsketty!»\n\n»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti\ntoinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli\nhienoinen toivo saada Betyltä apua siinä.\n\n»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi\njunasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan\nsinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti\nnäky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa!\nSinusta se kai olisi varsin luonnollista...?»\n\nHe tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä\njo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi\nvielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään\nollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan\nsiksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin\nmukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut\nmitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet\nseikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän\nvain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon\nkanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä\nja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä\noli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi\ntiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan.\nMutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä\nBetty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän\naikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin\nmiehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois.\n\nHe tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin\nja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui\nniin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään\ntämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois\nja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja\najatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein\npuhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä\njännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa\nTauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen,\nmuusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit\njuhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui...\n\nBetty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta\njärjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä\ntapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin.\n\nHänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa,\njossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän\nensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli\nvoinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun.\n— Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan\nmarkan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät\npuolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle\ntarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin\nsuostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä.\nMutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä\ntietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa\ntilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä.\nKerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa\nmääräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille\nmustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja\njonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno,\noli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja\nilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä\nkoskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän\nolikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat\nlähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja\noli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa\ntäydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut\nkuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime\nhetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä\nitkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä,\nettä saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta\nnulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa\nhänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta:\n\n»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!»\n\nJa hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen\nollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai\nhänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka\noli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen\nvuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle\nihmiselle.\n\n»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä\nsinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme\non niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien\ntyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä\nkioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö\nsinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin\nrikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin\nsilloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.»\n\nKyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin\nlapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että\npilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä\ntuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin\nvälinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin\npuoliunissaan:\n\n»Älä viitsi. Anna sen olla.»\n\nTyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa\nkimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti\nhänet istualleen sängyssä:\n\n»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he\ntekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet\ntäällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun\nihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä?\nOlisit säästänyt edes sen markkasi... Vai sitä toistako haet, samaa,\nmitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun\niltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta\nei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin\nkintaat — moisetkin köyhien auttajat!»\n\nTytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän\nolisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että\npiiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä\nhetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin\nsärähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan:\n\n»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi\nylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin\nnäyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä.\nÄitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin\nleski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten\ntupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut\nalusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen\npuhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.»\n\nTuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui\nleposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään.\nHäntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla\nlevollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi\nvoinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan —\ntai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti\näänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään,\nja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma\nlellikkilastaan:\n\n»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro\nminulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et\nkuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi\njoku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan?\nEtkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun\ntyöttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat\nitse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä\nalat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?»\n\nNainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno\noli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa,\njosta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara\nlähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan\npäin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei\nhuomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta\nei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä\npitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä.\n\n»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni\nmatalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua\nulos?»\n\nBetty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti\nja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä\nloukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut\nkysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken:\n\n»Olenko minä ollut sinulle paha?»\n\nMutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan,\nääni paljon kylmempänä ja varmempana:\n\n»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä\nannan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.»\n\nHän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta\npienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa.\n\nHuoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen,\nettä toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän\nolisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän\nsai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan:\n\n»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä.\nEhkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties... Voi hyvin.»\n\nTauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi\nsinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta\nTauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan.\n\nSitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut\nvielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja\nhissi kuului surisevan.\n\n\n5.\n\nIsännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon\ntuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat,\nlaskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon\npinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne\nsiirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä,\nkyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä\npuuhaa...\n\nVaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan\nvaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten\nvatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön\npäätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat\nasiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset\npohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella,\nkun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus,\njoka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen\non tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä\naioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä\nkeinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa\ntuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä\nja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta\nylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta\ntänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun\ntänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea.\nMiksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta,\nvelttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos\nhän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino\nkyydittää hänet uudelleen.\n\nLiisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun\nkohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä\npaikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä\npikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka,\nole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee\ntilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja\nhuvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa!\n\nLiisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä\nkeksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt\noli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi\nnauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti\nollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin\nketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ-\nja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän\nulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa.\n\nErkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli\nviiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän.\nMutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi\nhuonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja\nsilmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä\njonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen,\nminkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja\navonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle.\n\nKampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin\nkärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno\nhäpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja\nkiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa,\nnenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä\nniskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän,\nkaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen\nkankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut\nkoholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel\nnäkyi paksuna kuin pyöreä luupallo.\n\n»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen\nja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan.\n\n»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä\npeläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan.\n\nMutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman\niloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin\npois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään.\nKun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen\nkeltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli\nhän jo tyytyväinen.\n\n»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin\neiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?»\n\n»Tehkää se.»\n\nTukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista\nja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä\nutu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan\npyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön\ntummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä.\n\n»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?»\n\nMutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä\nvikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään\nmuovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän\nviimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan\nkäteen ja odotti kysyvänä.\n\nLiisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti\npientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja\nläksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa.\n»Mihin olet menossa?»\n\n»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken\npäivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo\ntapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä\nvälillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä\nkaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.»\n\n»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan\nmahtanut tapahtua.\n\n»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan\nsitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen\nkaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt\nvain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.»\n\nMutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut\ntapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä\nkesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi\ntuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen\nkertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten\nvalmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa,\ntutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja\nvalmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään.\n\nAurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli\nläheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen\nyläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina\nkuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä,\nmissä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä\npari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu\nsilmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä,\narvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki\ntyönsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia\nkärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa\nkesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki\nliikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen,\nkiireetön kävely.\n\n»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän\nkävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli\npäivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan\nkunnanlääkäriksi.»\n\nJenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei\nnyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja\nlähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän\noli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti,\nhyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa\njäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin\nkerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan:\n\n»No mitä hän sanoi?»\n\n»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut\nja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja\nkielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin\nkuukaudeksi.»\n\nNo niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva\noli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä\nsiksi, että Liisa itse oli hymyilevä.\n\nSen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa\nsaada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja\näiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun\ntoisen tehtäväksi.\n\n»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun\ntänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?»\n\n»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo\nilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.»\n\nKärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä\ntyttäreensä:\n\n»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?»\n\n»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan.\n\n»Älä tule, kyllä minä jaksan.»\n\nHän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen\nja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa,\nettä Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja\ntulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka\noli turhaa neuvotella mistään.\n\nJenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin\njos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin\njonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi,\nettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas.\nRaskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin\nsentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä\nhyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja\njäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä\nhän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva\nei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin\nkauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin\nluottavan omiin — kärryihinsä.\n\nKuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten\nsanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta\nkioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.»\n\n»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden\nkymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin\nkerran on.»\n\n»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta\nrahaa aina jostakin saa.»\n\nHän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken.\nVielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja\nnyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja\nitseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se\njo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen\nsairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut\nmitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan\nkeksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä\nomissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt,\nkuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa\nkanssa.\n\nHe tulivat kotiin.\n\nEteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin\ntutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä\nseisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut\najatelleeksi noita pieniä muutoksia... Mentyään keittiön halki kamariin\nhän paheksuen kysyi Liisalta:\n\n»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?»\n\n»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi\nhän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!»\n\n»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle»,\nmurisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että\nhänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta.\nMeidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan\nrahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä,\njos hänellä olisi...»\n\n»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!»\n\n»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona...»\n\n»En minä sinne menekään.»\n\nJopas osasi sotkea toisen puuhat... Hän oli aina ihaillut tyttärensä\nrohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan\nitse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan\nLiisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja\nharjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset,\nsaksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin.\nJenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin\nerikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan\nkokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti,\ntarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja\noli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten\nenää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan\nalakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja\npahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus.\n\nJa nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään.\nJa omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä\njo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa\nei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä\ntekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt\njo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin,\n— Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo\nvähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi.\n\n»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!»\n\n»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle... Mutta\najatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?»\n\nLiisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti\nsaavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä\ntietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti\nvarovaisesti:\n\n»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut\nolla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.»\n\n»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies,\nmutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja\nnyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle,\nniin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut\nliikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa\ntekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla\nnyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne\nkotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen\nsotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että\npitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä,\nniin hyvä siitä vielä tulee.»\n\nNyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti.\nMutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti\nnäkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä\njostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei\nole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin\nnäyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät.\nSen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän\nkyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja\nvoisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa\ntoivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri\nniin!\n\nKaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi\nsirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle.\n\n»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen.\n»Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa\nmiehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan\nminä rahaa...» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan.\n\nEi, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat\nnyt järjestyä jälleen.\n\n»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se\nsillä tavalla... Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt...»\n\nJenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi\ntutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli\npäivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin\nmieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin\ntavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli\njoutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai... —\nJa niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja\nvaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista.\n\n»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän\nLiisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos\nhuomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä\ntorin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä\nliikkeellä.»\n\n»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun\nse lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman\nvälinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä\nsitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua\nsiihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen\nmyyntipaikan jollekulle toiselle.»\n\n»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin,\nmutta ei sitä anneta pois.»\n\n»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku\ntyttönen tilallesi.»\n\nLiisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi\nvähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta.\n\n»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi\ntietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää\ntorille menoa.\n\n»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö\ntuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä\ntavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien\ntilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan\nvaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt\nvielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea\nappelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.»\n\n»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään.\nHuokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa\nniinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun\nsaa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.»\n\n»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen\nmaininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä\nnyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien\ntorilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi.\n\nHän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut\npelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto,\nkuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle\nsunnuntain viettoon meneviä... Pilven lonkare oli kai mennyt auringon\neteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään\nkylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti\nhuojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin\noli oma rauhansa.\n\n»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva.\n\nMutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa\nja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi\nhajamielisenä:\n\n»Mitä?»\n\n»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva\nhaukotteli pitkään ja nautiskellen.\n\n\n\n\nILTA\n\n\n1.\n\nAuringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien\nreunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan\nmuutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale\nrepisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin,\nvaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen.\n\nVähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen\nusva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina\nkaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää\nlaskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja\nkun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa\nyht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan\nkartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis,\nkertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen\nvääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen,\ntuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli\nja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen\nheräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain\nhiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella\nkauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen\nkaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa\ntohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen.\n\nMutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä\niti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki\nmuu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta\nkerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne-\nvai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä,\nminne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän\ntuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on.\n\nKun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä\nruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin\npimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi\nkohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana\nsalamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien\nraitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei\nkuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua\nhiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi.\n\nHietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi,\nkun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa\nkohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton\nkuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin\nomaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin\nrannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan\nvalonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa\nonkaan.\n\nTauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti\npunnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät\nniin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan\nikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin\nvieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen\npalttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut\nkoskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä,\nvaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin\nannoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana.\n\nJa sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo\nkadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena\nhäneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja\nkysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa\nsyytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi\nkulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta\nja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja\nistuutui sinne.\n\nMutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen:\n\n»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?»\n\n»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen,\naivankuin ei olisi ollut tuntevinaan.\n\n»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi...?»\n\n»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään\nkatsettaan pöydän kannesta nostamatta.\n\n»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen\ntarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja\nnurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä.\n\n»Lasi teetä ilman leipää.»\n\n»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden... Mene\nmuualle istumaan.»\n\n»Mene sinä hiiteen!»\n\nToinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli\nhänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa\nruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen.\n\n»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti.\n\nToinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut\ntytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä\nedessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa.\n\n»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.»\n\n»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.»\n\nHietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan\ntilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa\nentinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista\nja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö\nhuomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan\ntotinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin\nvoinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin\näskenkin:\n\n»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit...»\n\nTauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten\npäänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut\nsanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin\ntuomaan ne pois.»\n\nSamalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen\nsisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin.\nJa nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä,\nvaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen\näänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä,\nihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi:\n\n»Mutta Tauno!»\n\nKun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin\nnämä sinulle!»\n\n»Siksipä juuri. Ota ne pois.»\n\nJa kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän\nnytkään voinut olla kysymättä:\n\n»Oletko sitten saanut muualta?»\n\n»En mistään.»\n\n»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?»\n\n»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua\nsiellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.»\n\n»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?»\n\n»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti\ntoinen katkeran ivallisena hymyillen.\n\n»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi\nnainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni.\n\nJa kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno\nistui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi\ntoimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja\nTaunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut.\n\n»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana\nkuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten\nlikaviemäriaukossa.\n\n»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö\nhenkselisi vielä pari erää?»\n\n»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen.\n\n»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen\ntarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen\neilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?»\n\n»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka\nkuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään.\n\nMutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin,\nsai hän loppuajan istua rauhassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli\nliikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin\nhänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan\nhuomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa,\nettä olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin\npäivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti,\nettä oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän\nsille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä\nlujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin.\n\nJa kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu\nkulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä:\n\n»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin\nsiinä tavataan.»\n\nVähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen\nkassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä\nnäkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle\nja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti\nkadulla.\n\nKun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan\npäinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes\nhuomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain\nolisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi\nhuomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt\nmainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas\nvalehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti\nhän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja\nlisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään\nparannukseen tullutta.\n\n»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä\nja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että\nuskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin\nmelkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit\nminulle äsken siellä meillä...»\n\nBetyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa,\nettä poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa\nvain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon\nlurjuksen takia!\n\nHe olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle\nkalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion\nhuipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä\nkatulamppuja vasten.\n\n»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan.\n\nTauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa,\nniin ettei sanoja tahtonut kuulua:\n\n»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo\näsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa.\nSilloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä\npois.»\n\n»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet\nmiehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on\nsitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan\npiika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki\nmuutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut\nluottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin\npelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön\njälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi\nsöit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.»\n\nTauno näytti haluavan puhua, mutta hänen oli vaikea alkaa. Kun tuo\ntoinen ei olisi tuolla tavalla kiristänyt, olisi hän omasta vapaasta\ntahdostaan voinut sanoa paljonkin, mutta nyt hän ei totisesti keksinyt\nmitään sanoja. Hän katsoi toisaalle ja huomasi vain, miten yht'äkkiä\nalkoi tuulla. Irtonaista hiekkaa ja kuivia heinänkorsia pyyhälsi heidän\nohitseen ja vinha pyörre nostatti ne vähän kauempana ilmaan. Betyn\ntakin liepeet näkyivät lepattavan, hame kääriytyi tiukasti jalkojen\nympäri ja hän koetti, pitää niitä kiinni. Sitten Betty tuli aivan\ntoisen viereen ja tiukkasi yhä:\n\n»Ja miksi sinä tulit humalassa kahvilaan, vaikka minä piilotin pullon?\nSe oli minun suljetussa laatikossani ja sinulla ei ole asiaa mennä\npenkomaan sitä!»\n\nHän tarttui Taunoa molemmin käsin takin rintamukseen ja puristi.\nPoika näkyi pelkäävän nuttunsa rutistumista ja koetti vääntää Betyn\nranteita irti. Samaan aikaan välähti jo korkealla kallion yläpuolella\nkirkas salama, valaisten heidätkin sinisenä välähdyksenä. Ja siinä\nvalossa Tauno näki Betyn silmät kahtena mustana pisteenä, niiden ilme\noli tiukka, melkeinpä hurja, aivankuin hän olisi tahtonut huutaa\nrakastavansa, mutta olisi voinut samaan aikaan vaikka repiä toisen\nkasvot riekaleiksi.\n\nSadekuuro pyyhkäisi heidän ylitseen. Molempien kasvot valuivat vettä.\nBetty heitti irti toisen rintamuksen ja pyyhkäisi päällystakkinsa\nhihalla otsaansa kuivaksi. Tauno luuli heidän lähtevän pois ja astui\nsen vuoksi kalliolta alemmaksi, mutta nainen ei liikahtanutkaan. Tämä\noli saanut hurjan halun kostaa: kun ei voinut itse muuten mitään,\ntahtoi seisottaa tuota keikaria sateessa vaikka aamuun asti nähdäkseen,\nmiten kurjannäköinen hän silloin olisi.\n\n»Sinä et mene nyt mihinkään, kun minäkin tämän kestän! Sano pian, mistä\njoit?»\n\nJa likomärkänä, hihat käsivarsiin liimautuneina seisoi Tauno ja\ntunnusti:\n\n»Panin sitä konjakkia omaan pulloon, ennenkuin sinä veit sen.»\n\n»Ja mitä varten rikoit sanasi etkä matkustanut?»\n\n»Siksi, etten voinut — hyvä isä, etkö ymmärrä — siksi, etten voinut\npitää sinun rahojasi! En ota niitä nyt enkä koskaan muulloinkaan yhtään\npenniä. Kuulitko! Ja minä en ole ollut iltapäivällä kenenkään kanssa\nenkä huoli kenenkään muunkaan rahoja.»\n\n»Älä taas valehtele!»\n\n»Jos et usko, niin tarkasta! Katso kerrankin kaikki niin tarkkaan, että\nuskot ja minä saan viimeinkin mennä rauhassa! Tutki nyt! Riisunko nämä\nmärät ryysyni viimeiseen riepuun, jotta en peittele sinulta mitään?»\n\nHän levitti kätensä kuin ollen valmis vaikka alastomana seisomaan tuon\nnaisen edessä, joka näkyi ottaneen määräkseen tänä yönä kiristää hänen\nsielunsa nähtäväkseen. Ja siinä kädet ylhäällä seisoessaan, avopäin ja\ntukka päähän liimautuneena, silmät avoimina ja hellittämättä naiseen\nkatsoen hän muistutti valojenheijastusta ja taivasta vasten elävää\nristiä. Sen huomasi nainenkin. Samaan aikaan taas välähti rikkinäinen\nsalama hänen takanaan. Näytti kuin se olisi leimahtanut Tauno Hietalan\nsisältä ja hänen oma sielunsa olisi siinä riipaistu tuhansiksi\nriekaleiksi.\n\nBetty hätkähti, tarttui toista ranteesta, painoi kädet alas ja veti\nTaunon viereensä:\n\n»Tauno, minä uskon sinua ilmankin. Eihän minulla ole oikeutta riisua ja\nraadella sinua. Jos sen tekisin, niin samaahan saisit vaatia sinäkin.\nMutta minä tahdoin tämän kaiken vain siksi, että — etkö ymmärrä minua —\nettä voisin sinuun luottaa, kun minä tahtoisin luottaa. Olihan kysymys\nmeidän vanhasta ja tulevasta ystävyydestämme tai sen kieltämisestä\nSiksi...»\n\nMutta toinen ei näyttänyt kuulevan häntä.\n\n»Tauno! Istu tuohon minun viereeni, niin puhutaan kiltisti. Puhutaan\nsinusta. Koetetaan yhdessä ajatella keinoa, millä kaiken korjaisimme.\nSano, haluatko?»\n\n»Tee, mitä ikinä tahdot. Minä kestän vielä tämän yhden yön vaikka\nmissä! Anna kuulua, mitä maailma minun selkäni takana on ajatellut.»\n\n»Älä ole enää vihainen. — Sinä siis tahdot kuulla. — Hyvä! Ja uskon\ntämän puhumisen olevan sinulle hyvää, sillä eihän kukaan muu ihminen\nviitsisi sitä tehdä. Kukaan mies ei kehtaisi kuunnella, vaikka\ntahtoisit joskus ripittäytyäkin, ja kotonasi ovat molemmat naiset niin\nläheisiä sinulle, että sinä pelkäät puhua heille mitään. — Niin, eihän\nmeillä lapsiraukoilla taida olla ketään muita kuin toisemme...»\n\nHänet valtasi taas melkeinpä tuskallinen hellyydenpuuska. Sitten hän\npuhui ensin itsestään, työstään, köyhyydestään ja muusta. Sen jälkeen\nhän siirtyi Taunoon ja tämä kuunteli levollisena, vaikka siellä täällä\ntulikin vastaan jokin kipeä kohta ja paljastui jokin ikävä asia, jonka\nhän oli luullut pysyneen salassa, jokin suuri valhe tai teko. Mutta\nnainen puhui niin ymmärtämyksellä, paljastaen samalla oman itsensäkin\nsiinä sivussa ja tehden vertailuja heidän kahden välillä, niin ettei\nTauno voinut edes loukkaantua toisen rehellisistä sanoista.\n\n»Näin olen ajatellut asioita minä», Betty lopetti. »Ja niin niitä\nkatselee jokainen muukin, joka pitää itseään kunnollisena ihmisenä.\nJumalan kiitos sentään, että olen minäkin vielä jaksanut kestää\ntällaisena, vaikka se on joskus vaikeaa ollutkin. Jos minulla ei\nolisi ollut näin paljon sisua, olisin varmasti jo aikoja sitten\ntarttunut johonkin ansaan ja olisin mennyttä. — Ja nyt tarvitaan\nsisua sinussakin. Onhan tietysti äärettömän paljon ihmisiä, jotka\npitävät sinua aivan yhtä hyvänä kuin itsekin pidät ja olisivat\npitäneet minuakin kunnon naisena, jos olisin juuri heidän kanssansa\nmenettänytkin kunnianvähäiseni. Mutta nuo ihmiset ovatkin juuri se\nsinun tavallinen seurasi, koko lauma sellaisia suuria ihmishämähäkkejä!\n— Ja kun minä olen aina jaksanut varjella itseäni heidän\nsatamarkkasiltaan ja välttynyt tulemasta katunaiseksi, samaten on\nsinunkin jaksettava nyt sanoa hyvästi ikuisiksi ajoiksi koko joukolle\nja kuljettava omin päin.»\n\nTauno ajatteli koko tätä päivää. Siitä oli tosiaan tullut kummallinen.\nEnnen ei koskaan ollut aivoilla tarpeeksi työtä ja hän oli itse saanut\nkeksiä ja kuvitella kaikenlaisia ajatuksia, että niitä pohtiessa\nolisi aikakin kulunut. Nyt tuo nainen oli tänään koko päivän häntä\nvain kiristänyt, soimannut ja kiittänyt niin, ettei hän voinut muuta\nkuin noudattaa hänen tahtoaan ja kuunnella. Kotonaankin oli pauhannut\nsiitä markanrahasta niin kauan, että hän tunsi olevansa kuin pakotettu\nviemään rahat takaisin. Ja nyt! — Tänä päivänä olivat asiat totisesti\nselvinneet paljon ja pitkästä aikaa oli päivä, jolloin jotakin tapahtui\nJa tuo nainen istui tuossa hänen vierellään sitten tyytyväisenä kuin\nkehräävä kissa!\n\nJa kaiken tämän jälkeen Tauno tunsi itsensä niin ihmeellisen läheiseksi\ntuon naisen kanssa, jonka kanssa hän ei tähän asti ollut koskaan\nvakavissaan keskustellut. Nyt se tuntui olevan kuin puolet hänen\nomista ajatuksistaan. Hänet valtasi jonkinlainen ystävyydenpuuska,\nhän olisi tahtonut paljastaa itsensä vieläkin perusteellisemmin tuon\ntoisen nähtäväksi, mutta ei tiennyt miten. Hän olisi tahtonut sanoa\njotakin, millä osoittaa luottamustaan ja tunnustustaan, sillä Betty\noli ensimmäinen nainen, joka oli puhunut hänelle tuollaista. Ja hän\noli aina pitänyt tuota ja muitakin naisia joko sellaisina harakkoina,\njoita on hauska hakkailla, taikka sellaisina itsetietoisina ja kuivina\nitsekasvatuskokeilijoina niinkuin Liisa. Ja kun hän tahtoi, mutta ei\noikein tiennyt sanoa muuta hellempää Betylle, virkkoi hän kuin puoleksi\nleikillään ja kärttäen:\n\n»Sinun suusi on nyt saanut soimata minua kyllikseen. Anna minä suutelen\nsitä.» Ja hän kumartui katsomaan Betyn silmiä ja hymyili. Tämä\ntunsi yhdentekeväksi, että voisi sen luvatakin, mutta ei yhä vielä\nsitkeänä pysyen tahtonut antaa palkintoa, ennenkuin parannuskaan oli\ntäydellinen, ja sanoi:\n\n»Ei, ennenkuin sinusta on tullut mies. Tule sitten pyytämään uudelleen,\nniin mietitään.»\n\nJa kun hän ei ollut kovin vakavissaan pyytänytkään, ei kieltokaan ollut\npettymistä. He vain istuivat hiljaa, kun vesi rapisi kalliolle ja valui\nsen kielekkeeltä liristen alas.\n\n»Mitä sinä nyt aiot tehdä?» kysyi Betty.\n\n»En tiedä. Minulla ei ole mitään työtä. Kai jään tähän ja odotan\npäivännousua. Niin, huomennahan on sunnuntai... Kai minun täytyy\nkuljeskella jossakin huominen päiväkin ja seuraava yö ja sitten\nmaanantaiaamuna pyrkiä johonkin», vastasi Tauno huomattavasti masentuen\nja neuvottomana niinkuin vain se, jolla ei ole edessään mitään.\n\n»Niin, kyllä sinun täytyy maanantaina yrittää jotakin», huokaisi\nBettykin. »Mutta ethän sinä voi siihen asti, poika parka, kuljeskella\ntäällä sateessa niinkuin juoksukoira. Minäkään en voi pyytää sinua\nluokseni, kun Dagmar... Mutta etkö voi mennä kotiisi!»\n\nTaunoa puistatti vilu ajatellessa, että hänen pitäisi viipyä ulkona\nmaanantaihin asti, vaikka jo nyt palelsi, kun likomärät vaatteet\ntarttuivat ihoon kiinni. Ja kotiin menoa ei kannattanut ajatella.\n\n»Ei. Enkä minä voisi tulla sinunkaan luoksesi. Anna minun jäädä tänne\nvain...»\n\n»No, kyllähän me jollakin lailla neuvotelemme siihen asti... Poika\nparka, kyllä maailma meitä koettelee, mutta ei välitetä! — Mutta nyt\nsinulla on kylmä. Annahan minä lämmitän!»\n\nHän avasi kostean takkinsa, veti toisen lähemmäksi itseään ja kietoi\ntakin toisen liepeen Taunon ympäri. Siinä he vilusta hytisten ja\ntoisiinsa kiinni painautuneina lämmittivät toisiaan ja silloin tällöin\npyyhkäisivät kasvonsa kuiviksi sadepisaroista. Heillä kahdella oli\nnyt sellainen heidän elämänsä ensimmäinen yö, jolloin he unohtivat\nolevansa mies ja nainen ja olivat pikemminkin kuin kaksi lasta, joita\nelämä paleltaa ja jotka ovat joutuneet lainaamaan lämpöä toisiltaan —\nluottavaisina ja hoivaavina ja toistensa suojaan kyyristyneinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän samaan aikaan, kun ukkonen oli jo mennyt ohi ja jäljessä kulki\nhienoinen sateenropina, istui Vareinen moottorin perässä, katseli\nkaukaa näkyviä kaupungin valoja ja vielä kerran harmitteli koko\nmatkalle lähtöään. Mutta hän tiesi, että kun pääsisi noiden saarten\nlomitse ja sen jälkeen vielä muutaman viidentoista minuutin matkan,\nalkaisi hänen työpäivänsä vähitellen olla loppumassa. Ja joka kerran,\nkun kaupungin valot tai linnoituksen betonivalleilta tulevat ja\nrauhallisina siirtyilevät valonheittäjien suihkut alkoivat häntä\npeloittaa, joka kerran hän silloin maistoi veneen penkille pistämästään\nkaupanpäällispullostaan ja päätyi sitten yhä uudelleen laskemaan\ntämänpäiväisiä tulojaan. Ensin niin paljon, sitten moottorinvuokra niin\npaljon, ja jäljelle jäisi vielä kolmen tai neljän kuukauden palkka\nentisiin tuloihin verrattuna. Ja tuo ajatus antoi rohkeutta. Oli vain\nhyvä, että Taunokin oli jäänyt pois, kun hän oli muutenkin selvinnyt\nniin hyvin. Oli hyvä, ettei ollut ketään ystäviä osakkaina. — Kyllähän\ntässä kai jo selviäisi kunnolla rantaan, kun sade suojasi häntä\nnäkymästä ja kun moottorikin kävi niin hyvin ja tasaisesti.\n\nPahin kohta oli kaupungin lähiseutu, kun sieltä pimeästä saattoi\nyhtäkkiä ilmestyä tullivene aivan huomaamatta oman veneen viereen.\nMutta hyvin hän pääsi siitäkin pelosta. Kaupunki jäi jo taakse\nvasemmalle, edessä näkyi tumma ranta, läheni, viimeiset minuutit olivat\npitkiä, mutta ranta läheni kuitenkin. Parin minuutin kuluttua voisi jo\nvähentää vauhtiakin.\n\n— Ja auto? — Sitä ei näkynyt vielä, mutta se kai oli niin hyvin metsän\nsuojassa.\n\nVareinen laski varovasti rantaan, pysäytti koneensa vasta sitten, kun\nensin huomasi rannalla puiden varjossa auton ja tien kaikin puolin\nselväksi. Olisi tehnyt mieli huoahtaa hetkinen, mutta parempi kai oli\ntoimittaa ensin koko asia valmiiksi asti ja vasta sitten lepäillä.\n\nHän nousi veneestä laiturille. Kas, kun jalat eivät totelleet! Ne\nolivat ihan puutuneet pitkästä istumisesta ja lisäksi konjakki peijakas\noli noussut hiukan päähän, kun ei ollut sitä kylmässä oikein huomannut.\n— Hän kopeloi ja sitoi veneen kiinni, että se pysyisi siinä paikoillaan\nmuutamia tunteja, ja irroitti johdot jottei kukaan olisi päässyt\nvenettä viemään.\n\nHetkisen hän oikoi jäseniään, hymähti sitten tyytyväisenä kaikkeen,\nheitti purjekankaan syrjään ja otti lastista ensimmäiset kantamukset\nkumpaiseenkin käteensä. — Hyvinpä se mies oli asettanutkin auton! Ei\nsitä huomaisi peijakaskaan! Ja siellä olivat jo ensimmäiset nyt... Sai\nnähdä, sopisiko kaikki perään vai pitäisikö ottaa eteen loput taikka\nsitten upottaa veteen piiloon ja tulla vielä uudelleen hakemaan.\n\nHän toi vielä toisen kantamuksen ja arvioi, miten paljon perään oikein\nmahtuisi.\n\nSilloin aivan vierestä — mitä helvettiä — aivan vierestä sanoi joku\nrauhallisena:\n\n»Kanna nyt kaikki pian, että joudutaan lähtemään!»\n\nJa siinä seisoi nyt se, jota Vareinen ei ollut osannut enää täällä\nrannassa pelätä ja varoakaan: poliisi, joka varmuuden vuoksi vielä\nvalaisi hänen kasvojaan taskulampulla ja astui eteen.\n\nVaistomaisesti Vareinen kopaisi takataskuaan, vaikka tiesikin sen\nturhaksi. Metsästä näkyi tulevan useampiakin kasvoja. Silloin hänen\npäähänsä välähti ainoa pelastuksen toivo: päästä moottoriin ja antaa\nmennä!\n\nMutta sekin toivo raukesi:\n\n»Et sinä veneellä enää karkaa!»\n\nSe oli totta, sielläkin seisoi jo mies, toisessa kädessään lamppu ja\ntoisessa pistooli.\n\nJa lasti alkoi nyt siirtyä veneestä autoon hänen vaivannäkemättään.\nMutta hän itse oli tullut kummallisen hätäiseksi ja hermostuneeksi kuin\npahassa tulipalossa. Hän kulki edestakaisin laiturin ja auton väliä ja\nsilmäsi jokaista kantamusta, sitä työnnettäessä auton sisälle. Sitten\nhän pysähtyi auton viereen seisomaan, kaivoi jostakin tupakoita, penkoi\nhermostuneena taskujaan eikä löytänyt tulitikkulaatikkoaan, vaikka se\noli hänen kädessään. Ja kun hän ei saanut tupakkaansa tulta, heitti hän\njo kastuneen ja katkenneen savukkeensa menemään ja työnsi tikkulaatikon\ntakaisin taskuun. Sitten hän teki vielä sellaisen hullun tikin, että\nsanoa päläytti jollekin sivilipukuiselle, joka piloillaan kysäisi\nhäneltä tavaran laatua:\n\n»Eikö tätä asiaa nyt voida enää järjestää? Eikö passaisi, että minä\nmaksaisin teille tänne ajamisen vaivat, veisin lastin tuonne keskelle\nselkää ja valuttaisin kaiken aineen mereen?»\n\nJa miehet hihkuivat sydämensä pohjasta ja irvistelivät, että miks'ei\nhän tehnyt sitä jo äsken. Nyt se oli myöhäistä! No niin, Vareinen\nmyönsi sen nyt itsekin, että akkamaistahan oli tuollaista kysellä.\nMutta hän kun oli niin sekaisin, ettei ymmärtänyt muuta. Ja hän häpesi\nmiesten virnistelyä.\n\nHetkisen kuin hyvänä lohdutuksena hän keksi etteihän tästä sentään\ntarvinnut mennäkään linnaan vaan pääsi sentään rahalla irti. Niin\nrahalla, mutta piru vie, siihenhän menivät nyt joka pennit! Ja jos joku\nsaisi vielä tietää...\n\nLasti oli autossa ja Vareinen kuin ystävällisyydestä koetti vielä\nhätäisenä autella sen järjestämisessä. Ja kuin anteeksi pyytäen noiden\nmiesten vaivoja hän aikoi selittää muutamalle ja siirteli tavaroita,\nkun tämä tarttui takinkaulukseen ja mitään virkkamatta siirsi hänet\nsyrjään. Silloin hän taas palasi todellisuuteen.\n\nJa niin lähdettiin. Matkalla hänessä heräsi pirullinen epäluulo, ja hän\nkysäisi, kuka oli neuvonut poliisit rantaan ottamaan häntä kiinni.\n\n»Ehei, hyvä mies! Ei meitä ole kukaan neuvonut. Odoteltiin erästä\naivan toista miestä, mutta me tyydymme nyt aluksi teihinkin. Ehkäpä se\noikeakin tulee vielä ennen aamua...»\n\nNuo miehet olivat ihmeen hiljaisia ja vakavia. Mutta kun häntä\nhalutti kovasti kysellä, tiedusteli hän arkana kuin pyytäen anteeksi\nensikertalaisuuttaan:\n\n»Paljonkohan tästä nyt saa lopuksi maksaa?»\n\n»Niin paljon kuin rahaa riittää. Ja saahan sen kuitata linnallakin»,\nvastasi yksi ja toiset hymähtelivät.\n\nEttä hänen pitikin nyt sattua sen oikean miehen edelle! Tämä oli\ntotisesti ollut Vareiselle huonon tuurin päivä. Ja nyt hän siinä\nautossa istuessa aivan lysähti kasaan, sillä hän oli saanut tätä lajia\njo enemmän kuin sisu kesti. Hän alkoi repiä omaa tukkaansa ja sitten\nhuomasi olevansa avopäin. Missä hänen hattunsa oli? — Hän kohottautui\nistuimellaan, käänteli ja penkoessaan polki toisten jaloille. Ja kun\nhattua ei löytynyt, alkoi hän valittaa ääneen. Mutta nuo miehet eivät\nnäkyneet ymmärtävän sellaista kuin pettäviä hermoja, koskapa joku\nsipaisi häntä korvalle ja sanoi:\n\n»Istu alas äläkä ulise kuin koira!»\n\nHän istui ja totteli, mutta voivotteli yhä:\n\n»Hattuni on hävinnyt!»\n\nMutta kukaan ei auttanut häntä. Kaikki olivat yhtä kylmiä ja totisia\nkuin ennenkin eivätkä ymmärtäneet hänen hätäänsä. Hän katsoi jokaista\nerikseen kasvoihin, mutta ne tuijottivat vain eteenpäin niinkuin yhtä\nVareista ei olisi kyydissä ollutkaan.\n\n»Älkää ajako niin kovasti, etteivät jouset katkea», hän kielsi ohjaajaa.\n\n»Mitä se teihin kuuluu. Eihän tämä teidän ole», murahti toinen.\n\nEikös tämä ollut korjauspajan auto?\n\nEi ollut, sanottiin. Eivätkä nuo miehet näkyneet tietävän mitään\nmistään korjauspajoista ja niiden autoista.\n\nSilloin Vareinen tunsi saaneensa kuin odottamattoman ilon: hän\noli voittanut auton hinnan! Nuo miehet eivät olleet ottaneetkaan\nkorjauspajan autoa ja hän säästyisi siltä häpeältä!\n\nHumala vai iloko lie noussut hänen päähänsä, mutta hänen tuli taas\nniin kevyt olla. Hän höpötti yksinään, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan\nsekapäisen humalaisen juttuja.\n\nEteen tuli jo leveä asfalttitie. Silloin Vareinen ei tahtonut enää\nsäästää vierasta autoa, vaan kompuroi taas seisoalleen ja hihkaisi\nkuljettajalle:\n\n»Ann' mennä!»\n\nMutta poliisin kalikka putosi hänen olkapäähänsä:\n\n»Istu alas!»\n\n\n2.\n\nLiisa ja Erkki istuivat kahden. He eivät olleet ottaneet tulta vielä,\nmutta huone ei ollut silti pimeä, kun katulampun valo häilähteli\nkamarin seinällä edestakaisin samassa tahdissa kuin tuuli heilutti itse\nlamppua.\n\nJenny-rouva oli mennyt käymään Niemiskän luona. Oli lähtiessään\nselittänyt olevan paljon asioita, vaikka Liisa aavisteli, ettei hänellä\nkai sittenkään ollut muuta kuin kerrottava omia pikku-uutisiaan ja\nudeltava niihin hiukan neuvoja, kun hän ei oikein tuntunut vielä\nuskovan Liisan sanoihin tänä iltana.\n\nLiisalla ja Erkillä oli ollut pieni yhteinen salaliitto Jenny-rouvaa\nvastaan. Kun tämä nimittäin ei ollut muuten luvannut jättää\ntorikärryjään seisomaan kellarinnurkkaan, oli Liisa kuiskaillut Erkille\nja saanut tämän vakuuttamaan, että Jenny-rouva oli pitkäaikaisessa\nkuumassa seisoskelemisesta heikontanut vanhaa sydäntään, ja nyt olisi\nmuutamien kuukausien lepo välttämätön. Kärryt olisi myytävä pois ja\nmyyntipaikka vuokrattava toiselle. Ensin Jenny-rouva tenäsi vastaan,\nmutta ei auttanut muu kuin Erkin varoittaa ankarasti tarttumasta enää\nkärryjen aisoihin. Ja kaipa Jenny-rouva sitten alkoi jo uskoa, kun oli\nlähtenyt Niemiskälle nähtävästi jo kaupittelemaan tälle omaa entistä\ntyötään ja työmaataan. Kun kauppa olisi tehty, aikoivat toiset vasta\nsen jälkeen julistaa Jenny-rouvan täysin terveeksi.\n\nErkki oli tutkinut myöskin Liisaa. Vaikka äiti oli ollutkin kotona, ei\nLiisa ollut sittenkään aikonut päästää toista niin lähelle itseään.\nMutta silloin äiti suuttui, ja seurauksena oli, että hänen mentyään\nkeittiöön Liisa otti Erkin unohtaman kojeen piirongin päältä, riiputti\nsen langoista pidellen Erkin käteen ja kuiskasi tälle:\n\n»Älä vaadi, että minun pitää näyttää sinulle ruumistani. Ymmärräthän,\nettä minä en voi...!»\n\nToinen ymmärsi sen ja he kaksi luulivat nyt myöskin ymmärtävänsä\ntoisensa. Ja kun Erkki hiljalleen siirteli kojettaan puvun päällitse\nLiisan solisluusta alaspäin, piti Liisa koko ajan toisen ranteesta\nkiinni ja vapisi. Ja Erkki kuuli hänen sydämensä lyövän niin kiivaana,\nettä hyvin ymmärsi senkin, niiksi Liisa oli pelännyt häntä päivällä\nniin kovasti, kun pelkäsi vielä nytkin, äidin ollessa läsnä.\n\nMutta nyt oli Jenny-rouva mennyt, ja he istuivat kahden. Liisa oli\nnojatuolissa pöydän toisella puolella ja Erkin savukkeen pää hehkui\nsohvalta. Hänen sitä vetäessään valaisi se hetkisen hänen kasvojansa\nja osan pöytää ja sitten taas pimeni ja näkyi vain pienenä pisteenä.\nMuuten oli huoneessa niin valoisaa, että juuri ja juuri saattoi\nnähdä uunin edessä lattiassa hiilten siihen polttamat mustat jäljet\nja seinässä tapetin halkeaman. Erkki oli jo kauan katsellut niitä\nja odottanut, milloin he viimeinkin voisivat puhua siitä kaikesta\nentisestä ja voisivatko he sopia jotakin tulevaisuuden varalta. Ja\nLiisa oli koettanut arvailla, puhuisiko Erkki niistä mitään vain\nmenisikö kenties vain pois kuin unohtaen ne, menisi huomenna koko\nkaupungista eikä palaisi enää takaisin. Hän jo hiljalleen alkoi\nmiettiä, mitä hänen pitäisi sanoa Erkille hyvästiksi, vai eikö mitään\ntavallista kummempaa, mainitako jotakin entisestä tai tulevaisista vai\nantaako toisen mennä, jos tahtoi.\n\nMutta jospa Erkki tahtoisi jäädä? Miten hän silloin voisi ilmoittaa,\nettä heidän suhteensa oli nyt pakko katketa iäksi päiväksi? Vai oliko\nparempi salata kaikki, ei puhua Erkille mitään ja jättää loppu sattuman\nvaraan? — Ei, hän ei voisi tunnustaa sitä!\n\n»Sinä näyt olevankin paljon terveempi, virkeämpi — no niin — ja\nkauniimpi kuin mitä tänä aamuna ensin huomasinkaan», sanoi Erkki\nharvakseen ja hiljaa, katsoen Liisaa silmiin ja nojaten päätään sohvan\nselkämykseen. »Luulin sinun olevan paljon sairaamman ja uskoin jonkin\nkivun vielä nipistävän sinua Mutta se näkyykin olevan vain jokin\nhenkinen kriisi joka on sinuun tehnyt kipeämpää kuin itse sairaus on\npitänyt sinua alakuloisena ja haluttomana, ja jos sellainen on ollut,\nniin luultavasti tiedän senkin mikä sen on aiheuttanut. — Minä itse! —\nSano, olenko!»\n\nHän tunsi itsensä tyytyväiseksi, että oli voinut sanoa tuon kaiken noin\nsuoraan ja voi myöskin odottaa yhtä suoraa vastausta. Sillä nyt ei\ntoinen voisi sitä enää kiertää.\n\n»Olet.»\n\nVielä äsken ei Liisa olisi voinut tuota sanoa, mutta nyt sekin tuntui\nhänestä niin helpolta.\n\n»Ja luonnollisesti minä en voi auttaa sinua siinä millään tavalla?\nNiinkö? Tekisin sen kyllä mielelläni, mutta olen koko päivän\nymmärtänyt, että mieluummin jätät kaiken itsesi parannettavaksi. — Minä\nolisin tahtonut...»\n\n»Hyvä isä, tietääkö hän jo kaiken?» hätkähti Liisa ja päätteli\nitsekseen, »pitääkö minun peittää kaikki? Mutta minä en voi sitä\nkertoa, minä tahdon nyt edes tämän yhden onnellisen illan sen helvetin\njälkeen, tulkoonpa sitten huomenna jo mitä tahansa!»\n\nJa ääneen hän lisäsi Erkille kuin haihduttaakseen tämän epäluulot:\n\n»Ei kannata huolehtia siitä enää. Luulen, että ne kaikki pikku murheet\nalkavat jo eksyä. Kun minä pääsen tästä jälleen ihmisten joukkoon,\neivät murheraukat jaksa seurata mukana. Ja — niin — en luule niiden\npitävän sinunkaan seurastasi...»\n\nLiisa vilkaisi Erkkiä pari kertaa silmiin kuin peläten sanoneensa\njo liikaa, mutta Erkki ei ollut huomaavinaan mitään, vaikka hänen\nsisällään ailahti jokin, kun nyt vihdoinkin voitaisiin purkaa ajatuksia\ntoisilleen ja päästäisiin turhasta toistensa vakoilemisesta.\n\n»Minusta on koko päivän tuntunut kuin näkisin sinut vasta tänään\nensimmäisen kerran», sanoi hän Liisalle. »Tuntuu kuin silloin — silloin\nkerran — olisin nähnyt vain jonkun muun sinun näköisesi. Nyt sinä olet\naivan uusi.»\n\n»Juuri samaa minäkin ajattelin sinusta äsken. Vai onko se tämä\nkummallinen päivä, joka muuttaa kaiken...»\n\n»Taikka tämä kummallisen rauhallinen ilta.» Erkki puhalsi savun\nkieppumaan katulampun valojuovaan. »Tämä on koko kesän rauhallisin ilta.\nOlen ollut usein ulkona milloin missäkin joukossa. Ja aina on ollut\nyhtä hermostunut, kirkuva tunnelma. Ehkä olen itsekin silloin ollut\nkärsimätön ja ärtyisä. Mutta joka kerta, kun siinä joukossa jotakin\nsanoo, nousee sellainen huuto ja porina kuin työntäisi leikkuupuukon\nliian huonosti kuoletettuun kohtaan. Ja jos ei sano mitään, vaan\ntahtoo hetkisen olla omissa ajatuksissaan, niin silloin sitä pidetään\nmurjottamisena. Minä lähettäisin sellaiset ihmiset hullujenhuoneeseen —\ntai niin no — muutamat naimisiin, ehkäpä siitä talttuisivat. Mutta nyt\nsentään on kaikki niin rauhallista ja hiljaista.»\n\n»Niin minustakin. Ajatukseni ovat pitkästä aikaa pääsemäisillään\nlepäämään. Olenhan usein ennenkin ollut yksin täällä kotona, mutta\nsilloin aina on minulla ollut — ollut ikävä...»\n\nHän ei voinut katsoa Erkkiä silmiin tässä hämärässäkään, vaan painoi\npäänsä alas. Liisa tunsi heltyvänsä. Teki niin hyvää pitkästä aikaa\npuhua ja kuulla muitakin kuin lasten kirkunaa ikkunan alla, ihmisääniä\nviereisistä asunnoista, astioiden kalinaa ja muuta.\n\nErkki istui hiljaa ja mietti, miten nyt jatkaisi. Liisa oli nyt\nhetkiseksi hervonnut äänettömästä vastarinnastaan ja hänellä olisi nyt\ntilaisuus korjata kaikki, jos osaisi tehdä sen tarpeeksi varovasti,\njos osaisi puhua toista rauhoittavasti ja saisi toisenkin puhumaan.\nNyt tästä hetkestä tuntui riippuvan kaikki, hänen monien vuosien\najatuksensa eteenpäin, miks'ei itse ikuisuuskin, supistettuna tähän\nhetkeen.\n\nLiisakin näytti kuin odottavan sitä. Hyvä isä, jospa Liisa oli\nsittenkin odottanut häneltä sitä koko päivän ja ainoastaan teeskenteli\nkylmempää kuin oli ollutkaan. Ehkä Liisa ei itse ollut voinut...?\n\nJa Erkki aloitti rauhallisena, hyvin rauhallisena ja muistelevana:\n\n»Sanoin äsken, että näen sinut vasta tänään ensimmäisen kerran.\nOikeastaan olen nähnyt sinut jo yhden kerran tätä ennen, mutta en\nkoskaan sen jälkeen, en ainakaan muista. Ja jos tuon yhden kerran\njälkeen jotkut muut meidän näköisemme ihmiset ovatkin olleet yhdessä ja\ntehneet jotakin, niin emmehän me kaksi voi ottaa sitä vastattavaksemme.\nEmmehän nuo tekijät olleet kuitenkaan sinä ja minä.»\n\nHän pysähtyi kuin odottamaan, keskeyttäisikö Liisa taas hänet. Ei,\ntämä vain katsoi häneen ja näytti olevan valmis kuuntelemaan. Liisan\nmielestä Erkki näytti sittenkin muuttuneen paljon entisestään, nyt\nsen huomasi parhaiten, juuri nyt. Silmät olivat tulleet totisemmiksi\nja ehkä surullisemmiksi. Koko mies oli tullut hillitymmäksi,\nmasennetummaksi. Sen sijaan, että hän oli ennen ollut helposti\nleimahtava, oli hänessä nyt jotakin sammunutta, mietiskelevää. Ennen\nhän oli ollut vilkas ja kiihkeä, mutta istui nyt rauhallisena ja katsoi\npuhuessaan useimmiten toisaalle kuin puhui. Otsassa kulmakarvojen\nvälissä oli syventynyt se ryppy, jota hän oli silloin ennen hieronut\nsileäksi ja sanonut pienten tyytymättömyyksien rypyksi. — Olikohan tuo\npoika parka saanut paljonkin kärsiä...? ‒ Otsalla hiukset muodostivat\nsyvän lahden. Siitä lahdesta olivat hänen sormensa aina lähteneet\nhänen sivellessään pojan päätä. — Miltähän mahtaisi tuntua pitää hänen\npäätään taas sylissään, silittää sitä jälleen...?\n\nErkki huomasi Liisan katselevan häntä kuin odottaen. Se merkitsi kai,\nettä hän saisi puhua.\n\n»Sanon sinulle, milloin näin sinut kerran ennen:\n\n»Muistatko sen lauantai-illan ja sunnuntain, kun ajoimme sinne\nkalliosaarelle ulkomerelle. Koko saarella ei ollut silloin muuta elämää\nkuin me kaksi. Ja juuri se — minusta oli niin hauskaa, kauheassa\nitserakkaudessani tietysti asetinkin itseni silloin suojelijan-asemaan\nja tunsin arvoni kohoavan ajatellessa, että Jehova on luottanut sinut\nminun hoivaani. Niin, ehkä se on totta, että nuorillakin miehillä\novat omat setämäisyydenpuuskansa. Mutta sehän on sivuasia... — Yöksi\nsinä menit nukkumaan veneen kajuuttaan ja minä telttaan kallion alle\npuiden suojaan. Jo vähän ajan kuluttua sinä tulit kuitenkin ylös, kun\npelkäsit, että nukkuessasi laineet vievät veneen ja sinut tuuliajolle.\nSilloin vaihdettiin vuoteita: sinä jäit telttaan ja minä kiikuin\nveneen pohjalla kuin riivatun moista vauhtia remppaavassa lullassa\nja huomasin, että sellaisessa aallokossa oli mahdoton nukkua, ja\nniin aioinkin nousta ja hakea itselleni maalta tyynen kallionkolon\nvuoteekseni. Silloin tulit sinä sanomaan, ettet uskaltanut nukkua\nteltassa, kun pelkäsit tuulen hajoittavan sen kasaan tai puiden\nkaatuvan päällesi. Minä tulin luoksesi, peitin sinut ja koetin nukkua\nvieressäsi. Ja minusta olikin silloin kaikki hyvin, sillä täytyy\ntunnustaa, että yksin ollessani olin tuntenut jotakin peijakkaanmoista\norpoutta, mutta en uskaltanut edes pyytää päästä lähellesi. — Oli\nvielä niin ahdastakin, että minun varpaani olivat kankaan raosta\nteltan ulkopuolella, ja pelkäsin hiukan, että jokin peto tarttuu\nniihin. Sinä nukuit heti ja minun käteni jäi sinun niskasi alle. En\nuskaltanut liikahtaakaan, vaikka käteni puutui tunnottomaksi, kun\npelkäsin sinun heräävän. Ja nukkua en osannut, en totisesti, katsoin\nvain sinua ja olin tyytyväinen. Aamuyöstä olisin paleltunut, ellet\nsinä olisi nukkunut aivan minussa kiinni ja lämmittänyt tietämättäsi.\nKaksi kertaa heräsit: ensimmäisen kerran siihen kaameaan kellopoijun\nkalkatukseen jossakin ulkoluodolla. Ensin vavahdit, aukaisit silmäsi\nja katsoit minuun kuin kummitukseen ja minä pelkäsin sinun säikähtävän\nja kirkaisevan. Mutta kai tunsitkin itsesi turvalliseksi, kun painoit\ntyytyväisenä pääsi takaisin kainalooni. Ja minä tunsin itseni ylpeäksi.\nToisen kerran heräsit silloin, kun auringonpaiste varustautui\nteltanraosta sisään. Mutta me painoimme päämme peitteen alle, ja vasta\nsilloin minä nukahdin ensimmäisen kerran.»\n\nErkki pysähtyi ja hengähti. Liisa istui pää alhaalla, katsoi lattiaan,\noli saanut jostakin käteensä pienen punaisen kangasnapin ja hypisteli\nsitä.\n\n»Se oli ihmeellinen yö, enkä usko enää toista sellaista tulevankaan»,\njatkoi Erkki. »Vaikka sinä nukuitkin minun sylissäni, en olisi voinut\nedes suudella sinua. Ja vaikka unissasi käänsitkin poskesi minun\nhuuliani vasten, tunsin vain niiden yötuulen viilentämän pinnan,\nen mitään muuta. Ja vaikka päätäni kääntäen olisin nähnyt sinun\npovesi vyötäisiä myöten, ei tullut mieleenikään mennä tyydyttämään\nuteliaisuuttani sinun nukkuessasi. Ja kun sinä menit aamulla sinne\nkallionkärkeen uimaan ja luulit seisovasi siellä yksin, näin minä\nsinut siellä alastomana. Mutta en kuitenkaan nähnyt sinussa muuta kuin\naamuauringon kylmän paisteen ihollasi ja tunsin kuin tuulen kiertelevän\nruumistasi pitkin kuivatellen siitä pois suolaista merivettä. — Silloin\nnäin sinut ensimmäisen kerran. Sen jälkeenhän tapasimme usein — no\nniin, ne tapaajat emme kai olleetkaan me kaksi, sinä ja minä, eikä\ntapaaminenkaan ollut enää samaa. Ja vika kai olikin siinä, ettemme\njaksaneet enää katsoa toisiamme samalla lailla kuin silloin siellä\nmerellä, vaan näimme toisissamme naisen ja miehen — vain naisen ja\nmiehen emmekä sinua ja minua.»\n\nHän pysähtyi taas. Liisa vaikeni yhä. Mutta hänen kätensä vapisivat\nniin, että se pieni punainen kangasnappi putosi ja vieri lattialle.\nMutta se sai olla siellä missä oli, hän ei nostanut sitä enää ylös. Hän\nei itkenyt, mutta silmät olivat valahtaneet vettä täyteen. Erkki jatkoi\nhiljaa ja katkonaisesti:\n\n»Ja kuitenkin piti kaiken käydä sitten niinkuin kävi...»\n\n»Se oli kai sitä niin sanottua elämää», huokaisi Liisa. »Ja miks'ei\nolisi ollutkin! Eikähän meillä olisi syytä katua mitään, jos\nlohduttaisimme itseämme tuolla elämä-fraasilla. Mutta...» hän nousi\näkkiä ja käveli ikkunan luo. »Mutta minä uskon, että kaiken voi\nkorjata, kaiken voi alkaa...» hänen äänensä petti ja hän pyyhkäisi\nsilmiään.\n\n»... niin kaiken voi alkaa uudelleen alusta! — Niinkö?» huusi Erkki ja\nnousi myös.\n\nLiisa kääntyi, puri nenäliinan nurkkaa hampaittensa välissä ja kuiskasi\nhiljaa:\n\n»Niin.»\n\nTuli pitkä hiljaisuus. Ulkona oli sadekin lakannut, kadut vain\nkiilsivät kosteina, kuin puhdistuneina. Huoneessa ei kuulunut muuta\nkuin Liisan keventävä huokaus, vai lieköhän ollut Erkin. Ja keittiössä\nkuului, miten vesijohdon hana vuoti ja siitä tippui harvakseen pisara\ntoisensa jälkeen lavoaarin pohjalle — aikamittaa sekin.\n\nLiisa seisoi lähellä Erkkiä pöydän vieressä ja katsoi tähän.\n\n»Uskotko sinäkin, että kaiken voi alkaa alusta jälleen? Ja voitko\nkestää sinä, jos minä en kestäisikään?»\n\n»Varmasti.»\n\n»Ja me voimme alkaa elämän taas samanlaisena kuin silloin siellä\nmerellä, yhtä luottavaisina?»\n\n»Niin», myönsi nyt Erkki hiljaa puolestaan.\n\nHän katseli ikkunaa, jossa vielä äskeisen sateen jäljeltä valui\nvesiviiruja alas kiemurrellen. Vastapäisen talon eräässä ikkunassa\nvalo syttyi ja sammui samassa. Olisikohan joku katsonut vain kelloa?\nEteisen nurkassa tai lattian alla kuului hiljainen ja varovainen\nhiiren nakerrus. Väliin se jyrsi kiivaammin, mutta pysähtyi sitten\ntaas kuuntelemaan. Viereisessä asunnossa itki lapsi ja yski sitten\nlaahaavasti ja tukehtuen. Onkohan sillä hinku, ajatteli Erkki.\n\nLiisa katsoi lampunvalon heiluntaa lattialla. Hänkin oli kuullut lapsen\näänen ja se sai hänet kuvittelemaan — ei, vaan hän melkein uskoi\nnäkevänsäkin, että lattialla, juuri tuossa valoläikän keskellä, istui\npellavatukkainen pieni poika, käänteli päätään, kurotteli viereltään\nleikkikalujaan, nosti päätään ja katsoi Liisaan nauraen. Hän oli niin\nherttainen, hiukset tuossa kalpeassa valossa aivan sädekehänä pään\nympärillä. Ja otsalla muodosti tukka kahden puolen samanlaisen lahden\nkuin Erkilläkin oli. He olivat kolmisin tässä huoneessa ja olivat\nasuneet täällä jo kauan. Ja nyt isä sanoi:\n\n»Minä kyllä aioin puhua sinulle jostakin vielä, Liisa. Ennenkuin lähden\npois täältä...»\n\nLiisa havahtui todellisuuteen ja melkein säikähti omaa kuvitelmaansa.\nHehän istuivatkin täällä Erkin kanssa kahden. Hän katsoi niin\nkummallisena Erkkiin, että tämä keskeytti ja kysyi:\n\n»Miksi katsot noin? — Minä aioin ehdottaa sinulle suoraa päätä, että...»\n\nSilloin Liisa luuli aavistavansa, mitä Erkki aikoi sanoa, kavahti\npystyyn ja tarttui kuin rukoilevana tämän olkapäästä:\n\n»Ei! Älä puhu siitä. Voi hyvä Jumala, emmehän me voi!»\n\nJa samassa hän purskahti hillittömään itkuun, puristi Erkkiä molemmin\nkäsin kuin estääkseen puhumasta ja painoi päänsä hänen syliinsä.\n\n»Mikä sinulle tuli, Liisa?»\n\n»Miksi me tapasimmekaan jälleen ja miksi me teimme sellaisia päätöksiä?\nEn voi salata sitä sinulta! Kaikkihan loppuu kuitenkin! Emmehän me voi\nsille mitään...»\n\n»Mille emme voi? Kaikkihan vasta nyt alkaakin.»\n\n»Ei, minä en kestä enää kuitenkaan kauan, vaan kuolen pian. Olenhan jo\nsaanut oman kuolemantuomioni!»\n\nErkki nosti hänen päänsä ylös, katsoi häntä ihmeissään silmiin, kuivasi\nkosteata poskea ja kysyi säikähtyneenä:\n\n»Mitä sinä puhut? Mikä kuolema?»\n\n»Tiedäthän sinä itsekin hyvin, että minä olen kauhean sairas ja kuolen\nvarmasti pian.»\n\n»Ei, Liisa, nyt sinä hourit! Sinä olet vain niin väsynyt vielä. Eihän\nsinua mikään vaivaa, kun vain hiukan lepäät.»\n\nSilloin Liisa nousi kiivaana ja melkein syytti Erkkiä:\n\n»Miksi sinäkin näyttelet minulle, vaikka itse juuri hyvin tiedät,\nettä minä en parane enää koskaan! Voi hyvä isä, miksi kaiken pitää\npäättyä juuri näin! Ja sinäkin tulit varmasti vain sen vuoksi, että\nlohduttaisit minua, antaisit minulle uutta elämisenhalua puhuessasi\nniin kauniisti kaiken uudelleen aloittamisesta, vaikka hyvin tiedät,\nettemme me kuitenkaan näe toisiamme enää.»\n\n»Liisa! Nyt sinä puhut, mikä sinua vaivaa!» Hän huusi sen kiivaana\nniinkuin toinenkin.\n\n»Kuolemantuomio — tiedän, että minussa on jokin vika, luultavasti\nkeuhkoissa, jo niin pitkällä, että en jaksa enää kauan. Ja miksi\nsinäkin näyttelet minulle! Näinhän äsken kasvoistasi, että huomasit\nkaiken, kun tutkit minua. Minä pelkäsin sen vuoksi sinua ja pelkään\nnytkin. Tiesin, että meidän pitäisi sopia jostakin uudesta, mutta\nkaikki on kuitenkin liian myöhäistä...»\n\n»Mutta rakas ihminen, eihän sinussa mitään ole!»\n\nLiisa katsoi häneen kuin hävyttömään valehtelijaan:\n\n»Uskallatko vannoa?» Ja hän samalla naurahti pilkallisena.\n\n»Minä vannon, että sinä tulet terveeksi. Usko vain minuun äläkä pelkää\nmitään.»\n\nLiisasta oli ihmeellistä, niin ihmeellistä, ettei hän sitä uskonut.\n\n»Mutta mistä sitten johtuu, että minä yskin, iltaisin on kova kuume,\nja kun olen ylhäällä, niin väliin olen mennä tainnoksiin? Minussa\nyksinkertaisesti on enää niin vähän elinvoimia, etteivät ne kestä\nkauan.»\n\nErkki naurahti keventyneenä, tarttui toista hartioiden ympäri, veti\nviereensä istumaan, ja vakuuttaen, ei pilkaten, puheli toiselle\nhymyillen:\n\n»Ei, tyttö kulta! Sillä kaikella on omat selityksensä, mutta sinä\nolet käsittänyt itsesi aivan väärin. Ei ole kyllä ihme, että olet\nsaanut tuon epäluulon ja pelon, kun oireet ovat tuollaiset. Mutta se\njohtuu vain sinun voimiesi puutteesta. — Kyllä me vielä eletään ja\nvirkistytään. Minä vien sinut jonnekin pois täältä!»\n\n»Kuule, älä puhu nyt mitään, anna minun ensin totuttautua siihen\najatukseen, että... Se on minusta nyt niin uusi, etten oikein usko\nsiihen.»\n\nHän naurahti ensin, mutta heti sen päälle purskahti itkuun ja nyyhkytti\nkuin pieni lapsi.\n\n»Mutta Liisa! Miksi sinä nyt enää? Eikö nyt ole jo kaikki hyvin?»\n\n»Siksipä juuri. Minä en uskonut siihen enää... Pelkäsin itseäni ja\nkaikkea muuta. Koetin salata ihmisiltä kaiken ja siksi kärsin niin\npaljon. Voi hyvä mies, mitä kaikkea minä olen saanut kestää...!»\n\nSitten hän nousi, astui lattialla kuin harhaillen edestakaisin, pyyhki\nsilmänsä kuiviksi ja koetti hymyillä:\n\n»Ei puhuta siitä enää. Eikä mistään muustakaan, ennenkuin kaikki on\nkaukaisempaa. Kaikki tuo äskeinen sai itkettämään.» Hän astui pöydän\nviereen, otti Erkin laatikosta savukkeen ja sanoi äkkiä: »Anna tulta.»\n\nErkki kaivoi taskustaan sellaisen kiiltävän sytyttimen ja pyöräytti sen\nrattaasta tulen.\n\n»Sinulla on yhä vielä tuo kaasukeittiö. Hankkisit tulitikkuja, ne ovat\npaljon runollisempia.»\n\nHän sai tulensa, pyöritteli savukettaan sormiensa välissä ja naurahti\ntaas urhoollisena:\n\n»Sanotaan, että me nuoret ihmiset olemme niin pintapuolisia... Se on\nkyllä varsin hyvä asenne silloin, kun itku tuppaisi muuten kurkkuun.»\nHän puhalsi savua kattoa kohti. »Hyhhyh, kun tämä pintapuolisuus\non kitkerää ja menee silmiin!» Ja hän hieraisi savua silmistään\nnyrkeillään kuin pieni lapsi unen jälkeä.\n\n»Heidän kummankin oli nyt niin hyvä olla, että he olisivat voineet\nsyleillä toisiaan. Liisa seisoi ikkunan vierellä katsellen ulos ja\nheilutti katosta riippuvaa kukkakoria. Erkki tunsi jotakin samaa kuin\nensimmäistä kertaa humalassa ollessa: nauratti ja teki mieli saada\naikaan jokin kolttonen, särkeä jotakin, joka helisisi. Sitten Liisa\nkääntyi ja sanoi nyt vakavana:\n\n»Sinä aioit äsken varmasti puhua siitä, että me kaksi ... Kuule, älä\npyydä minulta vielä nyt päätöksiä. Katsos, ymmärräthän, minä olen\njuuri tänään saanut ensimmäisen kerran katsoa uudelleen maailmaan ja\nalan uskoa hyvään. Tahtoisin niin mielelläni ensin totuttautua tähän\nkaikkeen — ymmärrätkö — olla vähän aikaa vapaana! Vasta sitten...»\n\nErkki nyökkäsi, mutta ei puhunut mitään. Hän ymmärsi niin sanomattoman\nhyvin, tiesi Liisan koko maailman vielä niin hauraaksi, ettei tahtonut\nsitä sanoillaan särkeä.\n\nHetkisen kuluttua jatkoi taas Liisa, mutta kokonaan toisesta asiasta:\n\n»Sitähän minun piti äsken sanoa, että tämän puolen vuoden ajalla\nolen oppinut erään hyvin suuren asian — Jos olisin kirjailija, niin\nminä varoittaisin kaikkia nuoria naisia, minä huutaisin heille, että\nälkää jumalan nimessä yrittäkö tutkia sitä niin sanottua elämää liian\nvarhain, sillä siitä tulee teille kallis ilo! Älkää missään nimessä\npyrkikö uteliaisuuttanne tyydyttääksenne kokemaan asioita syvemmälti\nkuin mitä teille on tarpeellista. Sillä...»\n\n»... sillä jos mies puolestaan saa teidän kanssanne tyydytetyksi oman\nuteliaisuutensa, niin se sama mies ei koskaan tule menemään teidän\nkanssanne naimisiin, vaan jonkun toisen, joka ei ole utelias.»\n\n»Varmasti niin onkin», jatkoi Liisa. »Mutta minä aioin vain ensin\nsanoa, että kun te saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi, huomaatte,\nettei se kaikki ollutkaan mitään. Ja jäljellä on vain jokin\ntyhjyydentunne ja rakastamanne mies — poissa. Ja se, mitä sitten saa\nmaksaa tuosta uteliaisuudestaan, on tavallisesti enemmän kuin jaksaa\nkestää: ensin huomaaminen, että on jäänyt yksin, ja sitten eroon\npääseminen tavaksi tulleesta tottumuksesta. Se kaikki voi joskus tuntua\nkauheammalta kuin helvetti. Jos ette usko minua, niin kysykää nuorilta\nleskiltä.» Hän vaikeni hetkeksi, heilautti taas kukan kiikkumaan ja\njatkoi Erkille hellempänä: »Tämä kaikkihan ei koske meitä enää. Me\nvoimme nyt olla jo iloisempiakin ja puhua muusta. Ja parempi olisi, jos\nemme siitä puhuisi enää koskaan.»\n\n»Hyvä.» Sitten hänkin havahtui ja jatkoi: »Meidänhän piti puhua\nmuutamista käytännöllisistä seikoista. Ensiksikin», hän kaivoi\nlompakostaan kirjekuoren, »tässä on se paljon puhuttu laina —\nviidentuhannen postivekseli valmiina. Sen kuin menet pankkiin ja\nnostat. Loput saat maanantaina tai silloin kuin haluat.»\n\n»Korko?»\n\n»Kymmenen.»\n\n»Maksettava takaisin?»\n\n»Kaksi kertaa vuodessa, touko- ja joulukuussa maksettava korot ja kerran\nvuodessa lyhennettävä kymmenenneksellä. Mutta selvitä minulle, niin\nminä hoidan sen edelleen.»\n\n»Jos tarvitset joskus, niin lainaan näistä sinulle.»\n\n»Kiitos, en tarvitse. Sanoinhan jo päivällä, että ensin menen\nsijaiseksi kuntaan ja sillä ajalla koetan hankkia oman paikan. — Niin,\nja sitten toinen evästys sinulle: muista, että et ainakaan kuukauteen\ntee mitään, mikä vivahtaakin työlle, vaan ainoastaan syöt minun\nantamiani lääkkeitä, sillä hyvä.»\n\n»Mutta hyvänen aika», keskeytti Liisa hyväntuulisena, »sinähän komennat\nkuin perhedespootti! Ethän sinä ole minun aviotyrannini!»\n\n»— vielä. Mutta siihen asti olen sinun lääkärisi ja lääkärinä en kärsi,\nettä minua vastustetaan niissä asioissa.»\n\n»Ymmärrän, tohtori.»\n\n»Ja sitten lopuksi: minä lähden huomisiltana pikajunalla Viipuriin,\nsieltä edelleen Punkaharjulle ja Kolille, kaikkiaan viikoksi eli niin\npitkäksi ajaksi kuin työni alkaa. Ja nyt teen sinulle sen ehdotuksen,\njosta päivällä mainitsin: tuletko mukaan?»\n\n»Mitä me siellä tekisimme?»\n\n»Parannetaan hermoja, yksinkertaisesti.»\n\n»No hyvä, niinkuin tohtori määrää.»\n\n»Ja kun me nyt emme kerta kaikkiaan voi mitään sille, että sinä olet\naivan sattumalta suunnitellut saman matkan kuin minä ja samalla\njunalla, niin minä odotan sinua asemalla. — Mutta nyt näkyy olevan\njo niin myöhä, että sinun pitäisi viimeistään tunnin kuluttua olla\nnukkumassa. Mutta tule kumminkin ulos. Minä ajelutan sinulle hiukan\nunta. Otetaan auto ja mennään johonkin maalle päin. Katsohan ulos, on\nniin raitis ilma sateen jälkeen—juuri sellainen kuin sinulle pitää.»\n\nHe läksivät, mutta jo portailla tuli Jenny-rouva heitä vastaan.\n\nJa hän oli iloisena huomaavinaan, että kaikki oli taas hyvin.\n\nMutta hän jäi ihmeissään katsomaan heidän jälkeensä eikä ymmärtänyt\nmitään, kun Liisa oli ohi mennessään puristanut häntä takin hihasta ja\nsuhahtanut hänen korvaansa:\n\n»Kuule, minulla ei ole mitään. Minä kestän vielä kauan.»\n\n»Mitähän se höpsii», hymähti itsekseen Jenny-rouva ja astui sisään,\nmutta ei mennyt nukkumaan, vaikka riisuikin hameensa. Hän vain könötti\npöydän ääressä leukaansa kämmeniinsä nojaten ja päätti odottaa Liisaa\nkotiin. Olisi niin paljon puhuttavaa...\n\nMutta ennenkuin Liisa tuli, alkoi häntä nukuttaa.\n\n»Jaa-ah!» huokaisi hän ja haukotteli pitkään.\n\nErkki oli ainoa, joka tiesi ja salasi nyt enemmän kuin muut: Liisa\noli sittenkin sairas eikä kestäisi kauan enää, vaikka Erkki olikin\nvakuuttanut toista. Hän oli sen heti havainnut. Mutta toinen ei olisi\njaksanut kuulla totuutta, ja siksi hän vaikeni.\n\nMutta nyt, kun hänellä oli edessään työ, hän kaikkein ensiksi\nparantaisi ja tekisi elävän ihmisen tuosta kuolevasta, jonka tuhoon\njuuri hän itse oli syypää. Hän onnistuisi varmasti eikä hellittäisi,\nhän veisi tuon naisen takaisin elämään ja tekisi sen aivan salaa ja\nkenenkään tietämättä kaiken sen korvauksena, mitä he kaksi olivat\nkerran yhdessä tappaneet. Jumalan kiitos, että hän oli tullut näin\najoissa!\n\nNyt vasta he eläisivät!\n\n\n3.\n\nEnnenkuin Liisa ehti kotiin, olikin jo myöhä, sillä he olivat ajaneet\nvielä pitkän matkaa maalle, molemmat melkein koko ajan vaieten, Liisa\nkatsellen auton valoa maantien pinnassa ja Erkki katsellen Liisan\nprofiilia auton ikkunaa vasten. Vielä portillakin he seisoivat hetkisen\npuhellen, sillä koko ajan oli tuntunut siltä kuin nyt ei olisi ollut yö\nja niinkuin sitä ei tulisikaan.\n\nMikä lie satuttanut, että juuri, kun he aikoivat sanoa toisilleen\nhyvästit, tuli hiljaa ajava auto pitkin tietä kaupunkiin päin ja\nheidän kohdalleen päästyä huiskahti sieltä miehen käsi ja kuului kuin\nhumalaisen huuto:\n\n»Onneksi olkoon! Vareinen meni...!» Loppua ei kuulunut.\n\n»Kuka se oli?» kysyi Erkki, joka oli sattunut katsomaan autoon jo\nennenkuin se oli tullut heidän kohdalleen lampun alle.\n\n»En tiedä, mutta ääni oli aivan kuin meidän entisen vuokralaisemme — ja\noman nimensäkin...»\n\n»Mutta siinähän oli poliiseja!»\n\n»En ymmärrä. Olisiko — jos hän on tehnyt jotakin.»\n\nHe erosivat. Liisan korviin oli jäänyt soimaan Vareisen särkynyt ääni\nja häntä kiusasi kädenvilkutus. Eteisen naulassa oli vielä sen miehen\npäällystakkikin. — Mitähän hän oli mahtanut tehdä? — Ja vaikka Liisa\najattelikin, etteihän hänellä ja kellään heistä ollut mitään tekemistä\nVareisen kanssa, niin tuntui kuitenkin niin kummalliselta, aivankuin\nmies olisi joutunut pahan tapaturman uhriksi ja olisi melkein mennyttä.\n\nHän hiipi hiljaa keittiön läpi, ettei herättäisi nukkuvaa Jenny-rouvaa.\nKamarin ovi aukesi ilman kolinaa, hän veti sen takanaan kiinni ja\nsytytti valon. Mutta riisuutumista hän ei ajatellutkaan. Tänne\nhuoneeseenkin oli jäänyt niin kummallinen tunnelma kaikista tämän\npitkän päivän tapahtumista. Aivan kuin jokainen tapaus olisi vielä\npyrkinyt saamaan voiton toisesta, kilpailevasta, aivankuin huone olisi\nollut täynnä näkymättömiä aikeita, jotka pyrkivät päästä valtaan, saada\ntämän kaiken, hänet ja koko perheen omakseen.\n\nÄiti oli laittanut sohvalle vuoteen. Se oli kuin juhlavuode, sillä nyt\nse ei ensimmäisen kerran ollut enää sairasvuode, joka oli ollutkin auki\nkoko päivän. Lakanatkin olivat aivan uudet ja peite toinen, uudempi\nja parempi. Äiti oli kai senkin kantanut jostakin ullakon laatikosta,\nkoskapa se aivan tuoksui ulkoilmaa. Tuoli pöydän vieressä oli sen\nnäköinen kuin Erkki olisi juuri siitä noussut, ja porokupissa pöydällä\noli poroja ja pari savukkeenpätkää. Ja kun oikein tarkkaan katsoi,\nluuli Liisa melkein näkevänsä toisesta vielä kohoavan hyvin hienon\nsinisen viirun pystysuoraan ylös. Mutta sehän oli vain kuvittelua.\n\nNyt alkoi huoneessa päästä Erkki voitolle. Se rauhoitti Liisaa ja hän\ntunsikin kaiken nyt kodikkaammaksi.\n\nHän meni ja sammutti lampun. Nyt olikin parempi näin, pimeässä. Hän\nriisui ja avasi ikkunan kesken riisuutumistaan. Tuntui niin virkeältä\nmennä aivan alastomana seisomaan ikkunaverhon taa, antaa ulkoilman\nkulkea pitkin ihoa kuin hyväillen ja katsella lampunvalon häilähtelyä\nvastapäisellä korkealla seinällä. Sielläkin olivat kaikki kuusi\nikkunariviä jo pimeinä.\n\nKadulta kuului hiljaista muminaa ja Liisa painautui enemmän verhon taa\nja kääri punakukkaisen viitan suojakseen. Kuuluivat jo askeletkin ja\nvarjot näkyivät asfaltilla. Sitten kulkijat pysähtyivät kuiskaillen\njuuri sen ikkunan alle, missä hän seisoi puolen metrin päässä, mutta\nomassa suojassaan.\n\n»Minä en voi mennä, olenhan sen jo sanonut», kuului Taunon hiljainen ja\ninttävä ääni. »Ne eivät siellä ymmärrä minua niin hyvin kuin sinä. Ja\nvaikka minä selittäisin maanantaista lähtien olevani vaikka enkeli ja\ntekeväni vaikka mitä, niin ne eivät usko sitä, vaan saan maanantaina\nja vielä iankaikkisesti kuulla haukuttavan ja pidettävän itseäni\nvajalahjaisena ja mielipuolena.»\n\nLiisa puristi viittaansa tiukemmin rintansa ja avonaisen kaulansa\nympäri ja ajatteli jo, tarttuako tilanteesta kiinni ja sanoa ikkunasta\nkylmästi, että Tauno tulisi kiivaasti kotiin ja vielä niin hiljaa,\nettei äiti heräisi. Mutta Taunon ilmestyminen ikkunan alle oli hänestä\nniin odottamatonta, ettei hän ehtinyt keksiä sanoja. Ja samassa\nkuuluikin ulkoa jo naisen kirkas ääni:\n\n»Omaa syytäsihän on ja tahallasihan olet antanut heille sen luulon. Ja\nminun mielestäni sinä tekisit aivan oikein, jos menisit ja selvästi\nkorjaisit heidän huonon uskonsa sinuun ja saisit heidät uskomaan\nitsestäsi kerran muutakin.»\n\n»Mitä pirua sinä minua koulutat tässä kadulla...? Eikö ole samaa,\nvaikka asuisin tunkiolla! Miksi et anna minun mennä sinne, missä näen\nparhaimmaksi olla?»\n\nLiisa ei nähnyt sitä, miten paheksuvana ja moittivana nainen katsoi,\nmutta kuuli hänen äänensä:\n\n»Tauno! Minähän olen koko illan koettanut osoittaa, etten tahdo\nmuuta kuin hyvää sinulle! Mutta jos tahdot päästä rauhaan ja mennä\ntunkiollesi, niin minä lähden juuri nyt. Mutta muista, että silloin ei\nmeillä kumpaisellakaan ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa ja\nminä pidän sinua iankaikkisesta iankaikkiseen retkuna ja kadun vain\nsitä, että olen hetkeäkään ollut sinun kanssasi ja pitänyt sinusta\nniinkin paljon kuin pidän! — Päästänkö minä sinut rauhaan? — Menenkö?»\n\nLiisalta oli jäänyt ajatuskin sotkeutua enää heidän väliinsä. Tauno\nnäytti saaneen kovakouraisemman ja suurempivaltaisen hoitajan itselleen\nkuin mitä he äidin kanssa yhteensäkään olisivat. — Liisa ajatteli mennä\nherättämään äitiä ja kutsua kuulemaan ja näkemään, mutta muisti sitten,\nettei äiti edes tiennyt pojan olevan kaupungissa enää, vaan uskoi\njo päässeensä siinä asiassa huolta vähemmälle. Ei, antaa äidin olla\nuskossaan, kai asia onnistuu muutenkin ja tulee yhtä hyväksi ilmankin.\nJa jos tulee hyväksi, niin saakoon äiti nauttia sen onnistumisen\nilon. — Ja niin Liisa näki ja kuuli aivan yksin veljensä ensimmäiset\nsieluntaistelut.\n\n»Ei», sanoi Tauno hiljaa ja voimattomana, ja Liisa ulos kurkottaen näki\njo hänet, miten hän astui Betyn eteen ja aikoi tarttua tämän kädestä,\nmutta tyttö vetäisi pois ja piti selkänsä takana. Silloin Tauno\nhypisteli hänen takkinsa nappia ja katsoi alas. Viimein hän katsoi\nsilmiinkin ja puhui kovemmin:\n\n»Tyttö! Minä menen! Minä lähden sinne matkalle! Minulla ei ole rahaa\ntarpeeksi, mutta minä lähden kuitenkin. Sekin on parempi kuin jäädä\ntänne. Minä menen niin pitkälle kuin pääsen. Siellä joko ansaitsen\nlisää rahaa tai kävelen.»\n\nTyttö nyökkäsi hiljaa.\n\n»Tee se», sanoi hän. »Sinun on sitten joskus niin hyvä tulla takaisin.»\n\nHe molemmat unohtuivat ajattelemaan, sillä nyt tuntui niin kummallisen\nhyvältä olla, kun tuo kaikki oli sanottu. Liisasta näytti nyt niinkuin\nheillä molemmilla olisi ollut vilu, kun he seisoivat vierekkäin,\nmutta eivät katsoneet toisiinsa. Poika oli märkä ja tukka tuulen\nhajoittamana. Tytöllä oli yllään sadetakki, joka näytti kiiltävän\nkosteudesta. Liisan olisi tehnyt mieli sanoa tuolle vieraalle tytölle\njotakin hyvää, sillä hän oli vielä niin nuori ja kuitenkin noin vanha\nja hänen silmänsä olivat niin kirkkaat.\n\n»Minä vien maanantai-iltana äidillesi terveisiä, kun tapaan hänet torin\nkulmassa», kuuli Liisa hänen sanovan Taunolle.\n\nJa Tauno tiesi hyvin, mitä ne terveiset merkitsivät.\n\n»Kun minä tulen joskus takaisin», sanoi hän hiljaa ja katkonaisesti,\n»kun minä tulen takaisin, niin oletko sinä vielä silloin täällä?»\n\n»Olen. Silloin saat tulla hakemaan sen...»\n\nHän keskeytti, katsoi ympärilleen ja huomasi heidän seisovan vielä\nsiinä.\n\n»Tule, mennään pois. Saata minut kotiin ja odota sitten niin kauan kuin\nensimmäinen juna lähtee. Minä valvoisin sinun kanssasi ja kävelisin\nmukanasi aamuun asti, mutta minun pitää jo kahdeksalta olla työssä\ntaas.»\n\nHe menivät ja ääni ei kuulunut Liisalle enää kuin heikkona muminana.\n\nLiisa seisoi siinä kauan ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään. Aikakin\ntuntui katoavan. Hän oli nyt yksin, mutta maailma oli kuitenkin\nniin ihmeellisen lähellä ja hänen tavoitettavanaan, aivankuin häntä\nodottamassa.\n\nMilloinkas hän olikaan tuntenut jotakin samantapaista kuin nyt? —\nAivan niin, sehän oli silloin neljännellä luokalla ollessa, kun hän\nvietti kesänsä äitinsä vanhempien luona, ompeli sitä punakoristeista\npyyheliinanpeitettä ja alkoi löytää itsestänsä naisen.\n\nMutta mitä ihmeen yhtäläisyyksiä voisi olla tällä hetkellä ja sillä\nkesällä? Vai onko niin, että kun kaikki on kerran nähty eikä ole enää\nmitään ihmeteltävää, niin suurten tapahtumien ja ristiriitojen jälkeen\nvoi palata takaisin lähtökohtaansa, saada takaisin lapsensielunsa ja\nmaailma taas näyttää aivan uudelta ja elämä kokemattomalta?\n\nLiisa havahtui mietteissään vasta tuntiessaan kylmää ja puistatusta.\nMutta tuo tuuli oli sittenkin niin rauhoittava. Hän nojasi otsansa\nikkunanpieleen ja huoahti kuin kiitoksena elämälle:\n\n»Erkki parka! Nyt vasta meillä on hyvä olla!»\n\nHän ojentautui jälleen suoraksi kuin ottaakseen sylin täydeltä\nviileyttä vastaan. Silloin paljas olkapää kosketti kukkivaan\n»morsiushuntuun» ja siitä varisi kukkia, pieniä valkoisia tähtiä,\nhänen hiuksiinsa, kaulalleen ja olkapäälleen. Sekö oli vastaus hänen\näskeiseen kysymykseensä, että lapsensielu oli jo silloin kauan sitten\nmennyt, mutta että häntä kuitenkin odotti jokin muu — vieläkin uusi\nihme!\n\n— Liisa otti yhden kukan käteensä, katsoi sitä ihmetellen ja kuiskasi:\n\n»Ei, ei vielä!»\n\nHän ymmärsi nyt, ettei vielä läheskään kaikki ollut mennyttä...\n\nJa näytti kuin koillisen puolella olisi päivä jo kajastanut. Tai oliko\nse vielä entisen heijastusta. Sillä tällaisina kesäisinä öinä on vaikea\ntietää, milloin eilinen loppuu ja huominen alkaa.\n\nMutta olihan nyt joka tapauksessa sunnuntai.\n\n\n\n"]