[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXCOkaGZ-BKLVtCvf-k7e4dBDWN1XFwimkQNi93CBvVw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3194,"Maalaisaiheisia pakinoita","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"3194-tiitus-maalaisaiheisia-pakinoita","3194__Tiitus__Maalaisaiheisia_pakinoita",null,"muistelmat",[14],"huumori",[],"fi",1928,20478,139220,false,74321,[23],"Finnish wit and humor",[25,26],"Essays, Letters & Speeches","Humour","\"Maalaisaiheisia pakinoita\" by Ilmari Kivinen is a collection of humorous essays likely written in the early 20th century. This work explores rural life and its peculiarities through a series of witty anecdotes and observations that reflect on various themes, including societal norms and individual experiences in the Finnish countryside.  The opening of the collection sets the tone for what is to come, beginning with a story about a freight train on the Jyväskylä–Haapamäki railway. The narrative depicts the train's struggles against an uphill journey, personifying it with thoughts and feelings, particularly when faced with a troublesome empty freight car that leaps off the tracks. This scenario is mixed with humor and philosophical musings, illustrating the daily challenges of rural life, the quiet moments of reflection, and the unexpected events that can disrupt even the most mundane of journeys. The piece concludes with a sense of relief as the train arrives without major incident, foreshadowing the amusing and light-hearted stories that will characterize the rest of the essays. (This is an automatically generated summary.)",[],240,"Kokoelma humoristisia pakinoita ja havaintoja suomalaisesta maaseudusta sekä pikkukaupunkien elämästä 1920-luvulla. Teksteissä liikutaan eri puolella Suomea rautateiltä syrjäkylien kummitusjuttuihin ja arjen pieniin kommelluksiin.","","MAALAISAIHEISIA PAKINOITA\n\nKirj.\n\nTiitus [Ilmari Kivinen]\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTalvinen tarina Jyväskylän—Haapamäen radalta\nKaskisissa kaivetaan\nPitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä\nKertomus suhisevasta haamusta Iisalmen kaupungissa\nRauhansopimus Asikkalassa\nVapautta rakastava sonni\nKadonnut paratiisi\nPohjoistuulen vaikutus Tornion saunaoloihin\nNaisen onni\nKemiallisia kuulumisia\nKyllähän maailmaan ääntä mahtuu\nMinkätähden Somerniemellä ammuttiin rakastavaisia haulikolla\nHärmäläistä\nMe luulemme voivamme katsoa\nKun sällit lähtivät reisulle\nKaameita luonnonilmiöitä Ullavalla\n»Vaarallinen nainen» Varkaudessa\nKun riihtä tappavan härjän suu sidotaan\nSpiritistisiä istuntoja Enonkoskella\nLuonnollisen näköinen mustalainen Joensuun teatterissa\nMinkätähden Vimpelin miehiä niin hirveästi haukotutti\nKarvaiset pikkuäijät olleet suuressa vaarassa Sippolassa\nSepän lehmä\nMäntyharjun kummitus\nKenttijärveläisten karhu\nKovalle se ottaa Kuopiossakin\nIkävä väärinkäsitys\nPäijänteen länsirannalta\nToltaa ja Lammi ja teiskolainen sisu\nKihlasormus\nAlakuloinen kertoelma Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksestä\nKauhun yö Kajaanin »askeettisessa» kaupungissa\n»Hongat nuokkuu Imatralla»\nSuomen kansa on taas ampua paukutellut\nHiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta\nRantasalmen indeksi\nRantasalmen ukko ja hänen 400 mk maksanut pässinsä\nNivalan seurakunta »ankaran hämmästyksen ja pelon vallassa»\n\n\n\n\nTALVINEN TARINA JYVÄSKYLÄN—HAAPAMÄEN RADALTA\n\n\nOli Vihtorin päivä maalisk. 22 p:nä 1920.\n\nKapeana, mustana nauhana ujuttautui Jyväskylän—Haapamäen rata halki\nKeski-Suomen viattoman valkeiden, pulmuspuhtoisten maisemien, ja\npitkin tätä nauhaa ponnisteli eräs rautateillämme niin tavallisista\ntavarajunista kohti Jyväskylän kaupunkia.\n\nTavarajunat ovat luonteeltaan hiljaisia, miettiväisiä matkustajia.\nNiillä on tavallisesti varattuna hyvää aikaa taipaleellensa, ja\nkun keli on hyvä ja pyörät kunnollisessa voiteessa, sujuu matka\nniiltä enimmäkseen melkein huomaamatta. Niillä on aikaa ihailla\nluonnonkauneutta ja tuhatjärvien maan vaihtelevia maisemia, ja niillä\non aikaa vaipua runollisiin unelmiin tai filosoofisiin mietiskelyihin\nmaailmasta ja sen menosta jarrumiehineen ja asemapäällikköineen ja\nratainsinööreineen sekä radan varrella olevine pitkine, ruokahalua\nkiihoittavine halkopinoineen. Ja jos tuollainen miettiväinen tavarajuna\nolisi tutustunut Hamletiin, niin voisi se kaikessa vaatimattomuudessaan\npyytää saada kannattaa hänen huudahdustaan: »Horatio, taivaassa ja\nmaass' on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan!»\n\nOn kuitenkin olemassa eräs seikka, joka saa tavarajunankin heräämään\nunelmistaan ja mietteistään ja palauttamaan sen takaisin arkipäiväiseen\ntodellisuuteen. Se seikka on _vastamäki_.\n\nRautatielaitoksen ylimyksillä, pikajunilla, ja porvareilla,\nmatkustajajunilla, ei voi olla todellista käsitystä siitä työstä ja\ntuskasta, mikä proletäärisellä työn raskaan raatajalla, tavarajunalla,\non vastamäessä. Se on tavarajunan elämän ja maallisen vaelluksen\nkirous ja alati ahdistava painajainen. Asemillakin seistessään ja\ntorkkuessaan päästää tavarajuna raskaan huokauksen edessä olevien\nvastamäkien muistuessa sen mieleen. Ylempiarvoiset junat pyyhältävät\nmäen päälle entisellä vauhdillaan sitä vain jonkin verran hiljentäen,\nmutta hidasliikkeisellä tavarajunalla, joka päällepäätteeksi on\nusein raskas kuin synti ja pitkä kuin vuosisadan molemmat puoliskot\nyhteensä, on siinä täysi ja hikinen työ, jonka lopuksi monesti tulee\nnöyryyttävä mäenlasku takaperin, juuri kun väsynyt ja hengästynyt\ntavarajuna on pääsemäisillään mäen päälle. Jos sitäpaitsi sattuu\nmatkassa olemaan joku kevytmielinen ja ilkivaltainen tyhjä tavaravaunu,\njoka saa suuruudenhulluuden kohtauksen ja kuvitellen olevansa raiteita\ntarvitsematon loistoauto hypähtää pois kiskoilta, niin kysytään siinä\ntavarajunalta sekä kestävyyttä että kärsivällisyyttä, jos mieli saada\nkuormansa onnellisesti lepoasemalle.\n\nPalataksemme takaisin lähtökohtaamme ja saadaksemme kertomuksemme\npunaisen langan päästä kiinni sanomme, että oli maanantai maaliskuun\n22 p. 1920, kun erään pitkän, synkkämielisen näköisen tavarajunan\nnähtiin kiskovan raskasta kuormaansa muutaman vastamäen päälle Huttulan\npysäkin lähellä Jyväskylän—Haapamäen radalla. Tavarajuna oli tavallista\nhuonommalla tuulella, sillä lukuunottamatta sitä, että voitettavana oli\nraskas ja harmillinen vastamäki, tunsi se saaneensa jonkin sisällisen\nvamman tai revehtymän, jonka laatua se tosin ei voinut tarkemmin\nitselleen selvittää, mutta joka erittäin kiusallisella tavalla raasti\nja pudisti sen pitkää ruumista.\n\nJos kiusattu veturiparka olisi voinut kääntää päätään ja katsoa\ntaakseen, niin olisi se syvällä suuttumuksella havainnut tuon\nraastamisen ja pudistelemisen johtuvan siitä, että eräs riivattu,\nhenkisesti ja aineellisesti tyhjä tavaravaunu oli siinä piileviä\nlurjusmaisia elkeitä ja mielitekoja noudattaen hypännyt mäessä pois\nkiskoilta tehdäkseen veturin työn vielä raskaammaksi. Se kulkea\njuhmuroi nyt kytkyistään muussa junassa kiinni roikkuen pitkin\nradan reunaa hyppien pölkyltä pölkylle ja koettaen potkia ne irti\npaikoiltaan. Omalla tavallaan se ääneen hohotti ajatellessaan, miten\nse tuossa tuokiossa saa koko junan pysähtymään veturin suureksi\nmieliharmiksi, ja miten paljon junamiehistö sitten saa juosta ja\npuuhata ja ponnistella ja kiroilla, ennenkuin sen on onnistunut saada\nvaunu takaisin kiskoille.\n\nMutta veturimiehet olivat onnellisessa tietämättömyydessä tästä\nsalajuonesta ja keskustelivat yhä edelleen kaikessa rauhassa kalliista\najasta ja Saksan mullistuksista, vaikka heidän partansa, mikäli\nheillä sitä oli, todennäköisesti tärisikin tavallista ankarammin.\nJa veturi se kiskoi hampaat irvissä, jos niin saa sanoa, kuormansa\nmäen päälle ruveten sitten parantamaan vauhtiaan, ja raiteilta\nsuistunut tavaravaunu alkoi hyppiä entistä kovemmin ratapölkyillä ja\nalkoi huomata pilansa vähemmän hauskaksi ja kaikkien sisälmyksiensä\nvapisevan, ja kilometrin matkan hypittyään toivoi se, ettei olisi\npoistunut noilta sileiltä ja mukavilta kiskoilta, ja kahden kilometrin\npäässä päätti se tehdä elämän parannuksen, jos tästä seikkailusta\njotenkuten eheänä selviäisi, ja kolmen kilometrin matkan jälkeen se\nitki ja toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään.\n\nVeturi se vain kiskoi taakkaansa ja ihmetteli, miksi ei junamiehistö\nryhdy ottamaan selkoa siitä, mikä junaa vaivasi, ja ellei erästä yhtä\nodottamatonta kuin rautatielaitoksemme historiassa ennenkuulumatontakin\ntapausta olisi sattunut, niin olisi nyt Jyväskylän—Haapamäen rata\nHuttulan pysäkin luona olevasta mäestä hamaan Jyväskylään saakka kuin\ntraktorilla kynnetty. Mutta sellainen ennenkuulumaton tapaus sattui.\n\nHengenhätään joutunut tyhjä tavaravaunu teki epätoivoisia ponnistuksia,\nja neljä kilometriä pitkin pölkkyjä kuljettuaan onnistui sen hypätä\ntakaisin kiskoille! Niin että kun juna vihdoin saapui Jyväskylän\nasemalle, ei siinä mitään erikoista huomattu, ei edes tuossa tyhjässä\ntavaravaunussa, joka tärisyttävien kokemustensa jälkeen jälleen seisoi\nyhtä masentuneena kuin parannuksenhaluisenakin siivosti kiskoilla.\n\nEikä koko tapahtumasta olisi mitään koskaan tiedetty, ellei Huttulan\npysäkiltä olisi tehty Jyväskylään ilmoitus, että mikä tohelo sinne\nJyväskylään päin on kulkenut, kun kaunista ja siistiä rataa on\n4 kilometrin matka revitty kuin olisi paholainen ollut siellä\nanoppimuoreineen tukkanuottasilla, niin että muiden junien on\nvaarallista kulkea paikan yli, ennenkuin rata on korjattu.\n\nMutta myötätuntoinen kiitollisuutemme seuraa tuota vanhaa, umpimielistä\nveturia, joka niin uljaasti, apua saamatta, omin voimin palautti\nkommunistisen tavaravaunun takaisin laillisen järjestyksen ja\nvelvollisuuden raiteille. Kiitoksia paljon.\n\n(1920.)\n\n\n\n\nKASKISISSA KAIVETAAN AARRETTA\n\n\nAntakaa meille lapio ja kuokka! Me tahdomme lähteä Kaskisiin aarretta\nkaivamaan. Sydäntämme raatelee tieto, minkä muuten jo melkein koko\nmaa tietää, nimittäin että Kaskisissa on aarre määrätyn matkan päässä\nkoiranraadosta, mikä on määrätyn matkan päässä hansikkaasta. Meiltä\non sitäpaitsi eräs hansikas kateissa, ja me alamme epäillä, että\nKaskisissa löydetty hansikas juuri on se meidän hansikkaamme. Siinä\ntapauksessa pidämme aarrettakin laillisena omaisuutenamme.\n\nNäin se asia on:\n\nEräs unennäkijä Kaskisissa nukkui muutamana yönä silmät kiinni ja\nsuu auki ja näki tapansa mukaan unta, niin että seinät tärisivät\nja ikkunat helisivät, ja unessa ilmestyi hänelle se henki, jota\nmeidän kotipuolessamme sanottiin Unikakkiseksi, ja tämä Unikakkinen\nilmoitti unennäkijälle, että aarteen käsittää se, joka lähtee ulos\nkaupungista vähän matkaa pohjoiseen päin ja löytää kiven, jolla on\ntyhjä sardiinipurkki, ja kävelee tältä kiveltä niin ja niin monta\naskelta eteläänpäin ja löytää paripuolen hansikkaan ja kävelee tältä\nparipuolelta hansikkaalta niin ja niin monta askelta eteenpäin ja\nlöytää koiranraadon ja kävelee tältä koiranraadolta...???\n\nSiihen se unennäkijä heräsi. Juuri silloin piti hänen herätä, kun\nhän oli saamaisillaan tiedon siitä, kuinka monen askeleen päässä\nkoiranraadosta aarre oli.\n\nAsiaan innostuneena yritti unennäkijä nukkua uudelleen toivossa saada\nmyöskin koiranraadon ja aarteen välisen matkan tietoonsa, mutta kukko\nei laula käskien, eikä aarteenhaltijaa väkisin saa ilmestymään unessa,\nja koiranraadon salaisuuteen ei Unikakkinen enää selvitystä tuonut.\n\nSe unennäkijä nousi ylös ja kertoi unensa kaupunkilaisille, jotka\nkuuntelivat kertomusta korvat hörössä ja juoksivat kotiinsa noutamaan\nkuokkia ja lapioita ja juoksivat sitten kuokat ja lapiot olalla ulos\nkaupungista pohjoiseen päin ja löysivät kiven ja tyhjän sardiinipurkin\nja huusivat: »Ah»! ja alkoivat siitä lähtien lukea askeleitaan ja\nlöysivät paripuolen hansikkaan ja huusivat »Oh!» ja kävelivät sydän\nläpättäen määrätyt askeleet eteen päin ja löysivät koiranraadon ja\nhurrasivat sille mielenkiihkosta vapisevin äänin ja alkoivat sitten\nkatsella ympärilleen, eikö missään näkyisi aarrehautakumpua, mutta\nmitään sellaista ei näkynyt, vaan oli maanpinta kaikkialla yhtä\nsalaperäisen sileätä, niin ettei auttanut muu kuin itsekunkin alkaa\nkaivaa umpimähkään koiranraadon tienoilta suopeaan sattumaan ja hyvään\nonneensa luottaen.\n\nSiellä ne kaivavat uutterat kaskislaiset tänäkin päivänä, sillä\naarretta ei ole vielä löydetty, ja kuka tietää, onko se sadan askeleen\nvai kilometrin päässä koiranraadosta? Ei sitä tiedä yksikään, ennenkuin\naarre on löytynyt.\n\nEpäuskoiset ihmiset, joita valitettavasti on melkein joka paikassa,\nKaskisissakin, ovat liikkeellelaskeneet sen unennäkijää loukkaavan ja\naarteenhaltiaa häpäisevän juorupuheen, ettei koko aarretta muka olisi\nolemassakaan, vaan että joku yritteliäs henkilö tahtoisi kiven ja\ntyhjän sardiinipurkin, paripuolen hansikkaan ja koiranraadon avulla\nsaada itselleen hyvinmuokatun perunamaan, mutta moiselle arvottomalle\npuheelle kohauttavat Kaskisten aarteenkaivajat halveksivasti\nolkapäitään.\n\nJa siihen heillä on täysi oikeus.\n\nJos meillä olisi lapio ja kuokka ja jos Kaskinen olisi lähempänä ja\njollei olisi näin lämmin vuodenaika, niin liittyisimme mekin näihin\naarteenkaivajiin.\n\nJos nimittäin kaskislaiset hyväksyisivät ulkoseurakuntalaisia\ntyönhaluisia joukkoonsa.\n\n(1920.)\n\n\n\n\nPITÄISI OLLEEN TAPAHTUNUT ILMAJOEN HUISSINKYLÄSSÄ\n\n\nEräs mies tullut sikäläiseen kauppapuotiin.\n\nSeisoskellut ja katsellut kauppamiestä ja hänen monipuolista\ntavaravarastoaan ja raapinut takaraivoaan, ja kauppias muilta kiireiltä\nkerjettyään kysäissyt, että pitikös sitä teille mitä, vai?\n\nHm, hm, se mies ryästellyt. Onkos teillä — jos niinkuin sattuisi\nolemaan, sitä semmoista limonaatia, niinkuin ne sanovat?\n\nKauppias vastannut, että onhan sitä limonaatia. Onhan meillä.\nLimonaatia on ja vaikka mitä. Mitä kukin halajaa. Paljonkos pitäisi\nolla limonaatia?\n\n— No, mitäs... eihän sitä paljosta. Eihän se liika lihota, jollei\nkohtuus elätä, hehe. Jos ottaisi putelin, kun ei ole tullut ennen\nmaistetuksi.\n\n— Vai niin säilynyt, ettei ole ennen limonaatia maistellut, arvellut\nkauppias, ja avannut pullon ja pannut sen ja lasin tiskille, jossa jo\nennestään ollut joku pullo, ja ruvennut taas toisia ostajia palvelemaan.\n\nSe mies kaatanut pullosta lasin täyteen ja juonut lasin tyhjäksi ja\nsanonut suoraan, että:\n\n— Ei tää oikeen hyvvää oo, mutta kun minä kerran oon maksanu, niin\ntäytyyhän sen juora... ja näkyyväthän sitä muutkin juovan.\n\nNäin sanonut mies, josta ei limonaati oikein hyvää ollut.\n\nMutta juonut se kumminkin sen kaikki.\n\nVälillä pysähtynyt suutaan muikistelemaan, niinkuin limonaatinjuojien\ntapana on, mutta sitten taas kaatanut virvoitusjuomaa naamaansa.\n\nNo, loppunut se pullo, vaikkei se oikein maistunutkaan.\n\nMies kysynyt, että mitäs tämä maksaa, ja maksanut sitten ja sanonut:\n\n— Em minä enää toista kertaa osta limonaatia.\n\nSiellä ollut puodissa ostoksillaan joku toinenkin mies, joka asiat\ntoimitettuaan sanonut kauppamiehelle, että mihinkäs kauppias pani sen\nliinöljypullon, ja kauppias vastannut, että tuonne minä sen tiskille\npanin, ota sieltä.\n\nSe mies etsinyt tiskiltä liinöljypulloaan, mutta ei löytänyt, ja sitten\nkauppiaskin ruvennut etsimään, mutta ei siellä tiskillä ollut muuta\nkuin yksi limonaatipullo, ja kauppias huomauttanut sille ensimmäiselle\nmiehelle, että juokaa pois tuo limonaatinne, ennenkuin väljähtyy, kun\non korkki auki.\n\nSe mies sanonut, että jo minä siitä yhden pullollisen join, ja kauppias\nja se liinöljyn ostaja katsoneet toisiaan vähän pitkään, ja kauppias\nottanut tiskiltä tyhjän pullon ja haistellut sitä ja sanonut, että\nniinpähän joi sen teirän liinöljynne.\n\nSe toinen mies saanut uudelleen pullonsa täyteen liinöljyä, ja sitten\nlähteneet molemmat miehet puodista, ja se limonaatin ostaja sanonut\nvielä mennessään sille liinöljynostajalle, ettei hän enää koskaan\nlimonaatia osta. Juohan sitä, kun ottaa mies juodakseen, mutta malttaa\ntuota olla juomattakin.\n\nPitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä.\n\n(1920.)\n\n\n\n\nKERTOMUS SUHISEVASTA HAAMUSTA IISALMEN KAUPUNGISSA\n\n\nIisalmelaiset ovat taas äskettäin toimittaneet yhden tunnetuiksi\nja tunnustetuiksi tulleita pormestarinvaalejaan, ja meillä olisi\nkieltämättä aihetta kirjoittaa sen johdosta tälläkin kertaa muutama\nharkittu rivi, mutta me olemme tehneet juhlallisen päätöksen olla\nkirjoittamatta Iisalmen pormestarista useammin kuin kerran vuodessa,\nellei joitain aivan pakottavia näkökohtia ilmene. Tämä päätös ei\nkuitenkaan millään muotoa estä meitä myötätuntoisesti seuraamasta\nIisalmen muita rientoja.\n\nSivumennen voimme mainita, että samoin kuin useissa muissakin\nPohjois-Suomen kaupungeissa on myöskin Iisalmessa muutamia\npäiviä takaperin nähty ensi kerran lentokone, jonka ilmestyminen\nIisalmen taivaalle on innoittanut rakkaat virkaveljemme Iisalmen\näänenkannattajassa m.m. seuraavaan lennokkaaseen huudahdukseen:\n\n»Onhan sitä jo Iisalmessakin uuden ajan ihmeitä nähty jos joitakin:\ntelegraahvit ja phonograahvit, telephoonit ja ihanneuunit,\ngramokraahvit ja votograahvit, kinematograahvit ja Enson pahvit,\nsyykkelipyörät ja viljan lyöjät, peräruiskut ja autojen tomutuiskut,\nmutta tämä huhkia humiseva hykrokraahvi ensimmäistä kertaa».\n\nIisalmelaiset, heille suurin piirtein katsoen epäominaisella\nharvasanaisuudella, ovat kuitenkin karttaneet ja yhä edelleenkin\nkarttavat puhumasta eräästä tavallista, nykyisyydessä arkipäiväiseksi\nlukeutuvaa lentokonetta paljon mieltäkiinnittävämmästä ilmiöstä,\njoka on, sikäli kuin me olemme oikein tietoomme saaneet, aiheuttanut\nIisalmen kaupungissa ja ympäristössä vähintäänkin yhtä suurta\nmieltenkuohua kuin tuo taannoinen lentokonekin. Iisalmessa on nimittäin\npitänyt peliään outo ja selkäpiitä karmiva henkimaailman ilmiö,\ntarkemmin tunnettu nimellä suhiseva kummitus.\n\nYleensä vaivaa, sikäli kuin me olemme alaan perehtyneet, haamuja\nja kummituksia se pieni puutteellisuus — ikäänkuin ikiliikkujan\npuuttuva ratas — ettei niiden todenperäisyyttä voida aivan ehdottoman\nsitovasti todistaa epäuskoiselle yleisölle. Todisteluketjussa on aina\njoku pieni Akilleen kantapää, johon epäilijät ja pilkkaajat voivat\nampua myrkyllisiä nuoliaan. Mutta Iisalmen suhisevaan kummitukseen\nnähden on asianlaita toinen. Sen ovat nähneet yht'aikaa melkoiset\niisalmelaisjoukot, nähneet sen aivan ääreltään, niin että voivat ei\nainoastaan sielunsa autuuden vaan vieläpä pormestari toivonsakin kautta\nvannoa, etteivät näkö- ja kuuloaistimensa ole heitä pettäneet. Asia on,\nniinkuin meille on täydellä syyllä huomautettu, todistettu kerrassaan\nennenkuulumattoman sitovasti.\n\nJa oli tapahtumain kulku ja kehitys seuraava:\n\nEräänä viime elokuun pimeänä iltana palasi joukko kaupunkilaisia\nPeltosalmelta — lähimmältä asemalta — joiltakin juhlilta. Käveltiin\ntietysti pitkin rataa, mikä tosin oikeastaan on kiellettyä, mutta jota\nkieltoa ei pidetä aivan perustuslain pyhyydessä Iisalmessakaan.\n\nNäin oli onnellisesti ja ilman mitään erinomaisemmattomuuksia\npäästy likelle Iisalmen kaupunkia, kun huvikävelijäin joukkue äkkiä\ntyrmistyneenä pysähtyi, sillä jonkin matkan päässä radan varrella, ojan\nreunalla, leijaili valkea haamu ja kuului omituista suhinaa.\n\nTämä ei ollut mikään jonkun unisen huvittelijan harhanäky, sillä sen\nnäkivät kaikki yht'aikaa, ja haamu leijaili ojan reunalla, vaikka\nkuinka olisi silmiä hierottu.\n\nMuutamia kauheita, jäykistäviä silmänräpäyksiä. Sitten pamaus.\nEnsimmäisenä tointunut nuorukainen oli nimittäin sivaltanut revolverin\nhousuntaskustaan ja ampua pamauttanut.\n\nPamaus oli kaikinpuolin onnistunut ja asiallinen revolverinpaukahdus,\nmutta se ei tehnyt haamuun tarkoitettua vaikutusta. Se vain leijaili\naikansa ja painui sitten suhisten alas ikäänkuin olisi maa sen niellyt.\n\nTulivat huviretkeilijät kylmässä hiessä ja auttamaton raukeus\npolvitaipeiden seuduilla kukin kotiinsa ja kertoivat asian,\nniinkuin se oli, eikä sinä yönä Iisalmen kaupungissa paljonkaan\nnukuttu. Ja jokainen, jolla on ymmärrystä, ymmärtänee ilman muuta,\nmistä kaupungissa seuraavana päivänä puhuttiin enemmän kuin\npormestarinvaalista. Ja että rohkein ja seikkailunhaluisin osa\nkaupungin väestöä jännityksestä hytisten varustautui toivioretkelle\nsuhisevan haamun esiintymispaikalle.\n\nPäivä painui iltaan. Pimeni. Äänettömänä, tai korkeintaan kuiskaillen\nseisoo Iisalmen kaupungin urhoollisin aines läheisellä ylikäytävällä,\nrohkean miessuvun edustajat eturintamassa, vaimot ja lapset häntäpäässä.\n\nVihdoin alkaa jono hiljalleen, hyvin hiljalleen, liikahdella eteenpäin\nkummituspaikalle.\n\nPysähdys... odotus.\n\nSssssssshhh...\n\nSuhisten kohoaa haamu ojan reunalta. Pieni, tukahtunut parahdus — joku\nheikommista astioista lyyhistyy tajuttomassa tilassa maahan.\n\nAhdistavan äänettömyyden katkaisee lopuksi urhoollisimman iisalmelaisen\nvavahtava huudahdus:\n\n— Mitä teet?\n\nJos lukijakunta olisi anteliaalla tuulella, niin se keräisi meille\nkolehdin, jolla voisimme yrittää lunastaa joltakin rahapulaan\njoutuneelta kokeilijalta Edgar Allan Poen kynän kyetäksemme\ntärisyttävämmin kuvaamaan tätä kysymystä seurannutta hiljaisuutta, sekä\nsen äänen kolkkoutta, joka vihdoin kalmankaamealla soinnulla vastasi:\n\n— Etsin ruumiita!\n\nNoh!\n\nJottako eivät iisalmelaiset yltiöpäät kirkaisseet ja lähteneet\njuoksemaan!\n\nJa nyt me, mukavuuden vuoksi, jätämme ohjakset käsistämme ja luovutamme\npuheenvuoron iisalmelaiselle tilapäiskirjeenvaihtajallemme:\n\n»Sinä yönä ei nukuttu senkään vertaa kuin edellisenä. Seuraavana\npäivänä iltapuolella, kun tohtori Brax ja kauppaneuvos Kärkkäinen\nkulkivat kaupungin lähellä oleville kesäasunnoilleen, kohtaa heitä\nylivoimainen este. Elävä ihmismuuri sulkee tien — koko kaupunki\non liikkeellä kummitusta katsomassa. — 'Sinne ei ole hyvä mennä',\nilmoitetaan ihmismuurista.\n\nEikä kestä kauaa, kun haamu taas kohoaa ja suhisee entistä vimmatummin.\nNyt pamautettiin yhteislaukaus revolvereista, joita oli varattu mukaan.\nTurha vaiva... hiljalleen leijailee haamu.\n\nTällaista tapahtui useana iltana.\n\nVihdoin päästiin haamun perille, ja nyt siitä ei kukaan saa enää puhua.\nIisalmelainen, tuo herttainen, suopea iisalmelainen joutuu raivon\nvaltaan, jos joku salaisuudesta tietämätön sattuu onnettomuudekseen\nottamaan puheeksi mainitut tapahtumat».\n\nIisalmessa on, ikävä kyllä, joku veijari, joka ansaitsee joutua\nkansakunnan halveksimisen esineeksi, niinkuin hän on joutunut\niisalmelaisten sammumattoman vihan esineeksi. Tämä ankarasti\npaheksuttava henkilö oli kavalasti punonut etukäteen juonensa parin\nPeltosalmen juhlille menneen henkilön kanssa, ja revolverin mukaan\notto oli katalasti etukäteen sovittu, samoinkuin revolverin tyhjät\npanoksetkin. Kaikki oli pelkkää häpeämätöntä ulkoilmateatteria, ja\nkummitus oli pitkään tankoon ripustettu suuri lakana. Ja kaikki ne\nmyöhemmätkin yhteislaukauksen ampujat olivat pelkkiä häikäilemättömiä\nstatisteja.\n\nViimemainituille pyydämme erikoisesti lausua halveksimisemme.\nSiihen yhtynee, paitsi porvarillisia puolueitamme, myöskin\nsosialidemokraattisen puolueen oikeisto.\n\nIisalmessa yhtyvät siihen myöskin kommunistit.\n\n(1920.)\n\n\n\n\nRAUHANSOPIMUS ASIKKALASSA\n\n\nIsännässäkö liene vika ollut vai torpparissa. Isäntä oli luonnollisesti\nsitä mieltä, että vika oli torpparissa ja torppari oli tietysti syvästi\nvakuutettu siitä, että vikapää oli yksinomaan isäntä. Luultavinta on,\nettä tähänkin tapaukseen olisi soveltunut tunnettu vertaus padasta ja\nkattilasta.\n\nRiidan aihe oli joka tapauksessa meidänkin kaukaisen maamme\nvaatimattomiin oloihin katsoen niin vähäpätöinen, että jos torppari\nolisi ojentanut tassunsa isännälle tai isäntä etukäpälänsä torpparille\nja sanonut jonkun hyvän sanan, niin olisi asia ollut sillä selvä.\nMutta tassua ei tarjottu eikä ojennettu käpälääkään, ja hyvää sanaa\nei sanottu, ja niin tapahtui, niinkuin tällaisissa tapauksissa\nSuomenmaassa suuressa tavallisesti tapahtuu, että riitapuolet jättivät\nasiansa jollei nyt juuri kansainvälisen lakimieskomissionin niin\nainakin Asikkalan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi.\n\nAamuhämärissä sinä päivänä, jolloin jutun piti tuleman esille, söi\nisäntä vankan aamiaisen, ja samoin teki torpparikin. Sitten läksi\nisäntä talostaan ja torppari torpastaan käräjäpaikalle, ja saapuivat\nsinne jokseenkin yksiin aikoihin.\n\nSiellä oli käräjäkansaa jo koolla kaikenlaista, oikeutta etsivän\nAsikkalan eri kulmilta, ja isäntä niinkuin torpparikin liittyivät\nkumpikin omiin tuttavapiireihinsä.\n\nMutta sisällä käräjäsalissa istui korkea oikeus, toisessa kädessään\nlain miekka ja toisessa oikeuden vaakakupit, tehden asikkalaisille\nkohtalokkaita päätöksiä, ja jos kantaja voitti, niin valitti vastaaja,\nja jos vastaaja voitti, niin valitti kantaja, ja jos tuli nahkapäätös,\nniin valittivat molemmat, ja tuon tuostakin tuli aina uusi tuomio\nja asianosaiset käskettiin pellolle ja uusi pari sisään kuin Noakin\narkkiin.\n\nAina kun uusi juttu huudettiin esille, tunkeutuivat isäntä ja\ntorppari lähemmäksi ovea, mutta eipä vain tullut heidän vuoronsa.\nPaljon on vääryyden kärsimisen tuntua Asikkalassakin ja monta paria\nsiis oikeuden etsijöitä. Isäntä ja torppari vetäytyivät pettyneinä\ntakaisin koetettuaan, vaikka turhaan, siinä ohimennen musertaa toisensa\nsilmäyksillään.\n\nAina korkeammalle ehti päivän kultainen kehrä Asikkalan käräjäkunnan\nsyyskuulakalla taivaalla, saavutti puolipäivän korkeuden ja alkoi\npainua Tuulokseen päin. Mutta isännän ja torpparin juttua ei näkynyt\nei kuulunut. Jo aikaa sitten olivat sekä isännän että torpparin\nkeskusvirastot huomauttaneet olemassaolostaan, ja iltapäivällä\nalkoivat ruuansulatuskanavat pitää semmoista kurinaa ja murinaa, että\nsyrjäisetkin sen kuulivat. Mutta järkähtämättömänä kesti vielä isäntä\nja kesti torpparikin.\n\nEhtoo tuli.\n\nSilloin läksivät isäntä ja torppari yksiin aikoihin tiedusteluretkelle,\nettä milloin se heidän juttunsa huudetaan, vai huudetaanko milloinkaan.\n\nSaivat kuulla, että heidän asiansa on kaikkein viimeisenä sinä päivänä,\nja saattaa vallan hyvin siirtyä myöhään yöhön.\n\nIsäntä katsahti salavihkaa torppariin.\n\nAsikkalan käräjäkansa tunsi vaistomaisesti, että jotain uutta oli\ntulossa, ja ryhmittyi odottavaisena isännän ja torpparin ympärille.\n\nKaikki riippui nyt torpparista.\n\nKatsahtaako hän vuorostaan isäntään?\n\nAsikkalan käräjäkansa hytisi jännityksestä.\n\nHaa — katsahtipas! Torppari vilkaisi, tosin hieman syrjäkariin isäntään.\n\nAsikkalan käräjäkansa hälisi tyytyväisenä. Ja sana levisi; jo katsoivat\ntoisiinsa.\n\nIsäntä katsahti toisen kerran.\n\n— Jo katsoi isäntä toisen kerran! iloitsi Asikkalan käräjäkunta.\n\nTorpparikin vastasi myös tähän silmäykseen.\n\n— Kurrr... vastasi torpparin liivien sisältä.\n\n— Murrr... kuului kaiku isännän tyhjästä vatsasta.\n\n— Suolenne kurisevat, huomautti käräjäkansa. — Lyökää kättä!\n\nSilloin voittivat isäntä ja torppari sen vanhan Aatamin ja paiskasivat\nkättä.\n\nTähän pamahdukseen vastasi käräjäkansan ilonhuuto, joka oli niinkuin\nvetten pauhu ja tuhansien honkien humina, ja raivokas asikkalalainen\nriemunauru tärähytti käräjätaloa, niin että lautakuntakin heräsi,\npuhumattakaan Asikkalan harakoista, jotka pakenivat Heinolaan asti.\n\nTähän päättyi kirjeenvaihtajan raportti tiedonantoon, että »tuomarin\noli pakko vetää avonainen ikkuna kiinni, jotta nauru ja riemu ei\nhäiritsisi sisällä olijoita».\n\n(1920.)\n\n\n\n\nVAPAUTTA RAKASTAVA SONNI\n\n\nMe jossakin hämäläisessä lehdessä tuonnottain ohimennen huomasimme\nsellaisenkin uutisotsakkeen.\n\nJa me vaivuimme lyhyeksi hetkeksi ja oikeastaan vain alitajunnassamme\nmietteisiin.\n\nMe kai ajattelimme osapuilleen seuraavaan tapaan: Kaikenlaisia niitä\notsakkeitakin kirjoitetaan.\n\nVapautta rakastava sonni... sonni, joka rakastaa vapautta...\n\nOn se jotakin erikoista, harvinaista?\n\nRakastavatko sonnit ylipäätään vankeutta?\n\nMe suvaitsemme sitä jossain määrin epäillä.\n\nVaikka emme nimenomaan olekaan erikoinen asiantuntija sonnimaisilla\naloilla. Emme ole esimerkiksi karjanhoitokonsulentti emmekä ole koskaan\nomistaneet sonnia.\n\nJa toivomme, ettemme koskaan tulisikaan sonnin omistajaksi.\n\nMeissä ei piile mitään ahneutta siinä suhteessa.\n\nMutta me olemme nähneet sonneja aidan takaa, ja me olemme pysähtyneet\nkatsomaan sonnia rohkeasti silmiin, jos aita on ollut jumalattoman\nvahva ja jos sonni on näyttäytynyt luonteeltaan maltilliseksi.\nMe olemme myöskin nähneet sonneja isojen kartanoiden navetoissa,\nkihlasormus nenässä.\n\nMe emme ole kummassakaan tapauksessa olleet huomaavinamme sonnissa\nerityistä ja silmiinpistävää vastenmielisyyttä vapautta vastaan. Se\nseikka, että sonni suostuu seisomaan sormus nenässä ja sormuksesta\nseimeen kiinnitettyjen vitjojen toisessa päässä navetassa, ei\nvielä todista mitään, sillä vaikka me uskommekin, että lukija on\nvapauttarakastava olento ja valmis vapauden puolesta uhraamaan henkensä\nja sydänverensä ja mahdollisesti yhden prosentin omaisuudestaankin,\nniin pidämme me luultavana, että lukijakin pysyisi kiltisti sisällä,\njos hänen nenänsä lävistettäisiin rautarenkaalla ja hänet silläkeinoin\nkiinnitettäisiin kamarinsa seinään.\n\nEmme myöskään siitä kirjallisuudesta, jota olemme lukutaitoon\npäästyämme viljelleet henkisten aarteittemme lisäämiseksi, ole missään\nkohden saaneet tukea sellaiselle käsitykselle, ettei sonnin olemukseen\nkuuluisi vapaudenrakkaus.\n\nPäinvastoin voisimme, jos meillä olisi aikaa ja halua tästä asiasta\nlaveammalti lörpötellä, mainita sangen pontevia päinvastaista\ntodistavia esimerkkejä. Mutta ei ole aikaa eikä ole haluakaan.\n\nTiedämme kuitenkin lukijan huonosti salatulla kärsimättömyydellä\nodottavan, mitä siinä uutisessa sitten oikein kerrottiin, jonka\notsakkeesta me olemme saaneet aiheen näin laajaan esipuheeseen.\n\nEikäpä siinä sen erinomaisempia. Se vain se Torkkelin talon emäntä\nsiellä Jämsän Hassin kylässä — lukija ehkä tunteekin — laski viime\ntammikuun 7 p:nä sonninsa navetasta jaloittelemaan.\n\nSonni haisteli ilmaa ja tuulen suuntaa, ja koska hänelle tilaisuus\nkerran nimenomaan oli tarjottu, niin päättipä jaloitella\nperusteellisesti. Täysin tietoisena siitä, että raitis ilma ja\nulkoilmaliikunto ovat eduksi myöskin sonnihygienian ja jämsäläisen\nkarjajalostusaatteen kannalta katsottuina.\n\nSonni siis lausui Torkkelin talon emännälle hyvästi ja kiitos seurasta\nsekä siirtyi kesäisille laitureilleen.\n\nJa on siellä vieläkin.\n\nTorkkelin talonväki ja sonni on kyllä useampaan otteeseen nähty\njuoksemassa jonkinlaista jämsäläistä Marathonia, joka on melkoista\nlyhyempi olympialaista kaimaansa, mutta sonni on aina ollut Hannes\nja Torkkelin kaksijalkaiset ovat jääneet toisille ja kolmansille\npalkinnoille.\n\nPiakkoin saanemme kuitenkin kuulla sonnin vapaudentarinan olevan\nlopussa, sillä sonni on nähtävästi joutunut huonoille jäljille, ja\nniin yksilö kuin kansakuntakaan ei voi kauan säilyttää vapauttaan,\njos se joutuu huonoille jäljille. Torkkelin talon sonni on sanalla\nsanoen joutunut huonoon seuraan, ja »sano minulle, kenen kanssa sinä\nseurustelet, niin...» j.n.e. Torkkelin sonni on äskettäin nähty\nJämsän Alhonkylässä Maahisten maalla, ja hänellä on ollut kettu\nseuratoverinaan.\n\nMe emme voi vaatia Jämsän Hassin kylän Torkkelin talon sonnilta, että\nhän olisi perehtynyt Suomen Kansan Satuihin ja Tarinoihin. Onhan niitä\nvielä kaksijalkaisiakin härkäpäitä, jotka eivät niitä tunne. Mutta\nnäistä saduista ja tarinoista, jotka sadunomaisessa muodossa sisältävät\nloppumattoman aartehiston esi-isäimme perintätietoa ja kokemusta, käy\nilmi, että sille aina, ennemmin tai myöhemmin, käy hullusti, joka\n— olipa hän sitten vaikka yksinäinen poikamiessonnikin — antautuu\nseurustelemaan ketun kanssa.\n\nValitamme, mutta sisällinen aavistuksemme sanoo meille, että »vapautta\nrakastavan sonnin» vapaus on vakavassa vaarassa.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nKADONNUT PARATIISI\n\n\nKun oli tapahtunut se suuri ja tumman punan koko Suomen häveliäille\nposkipäille nostava paljastus, että Kemin Aatamit ja Eevat kylpivät\nyhdessä lapsellisessa ja eedenimäisessä viattomuudentilassa Kemin meri-\nja tapulikaupungin ainokaisessa saunassa, nousi tästä tapauksesta\nmieltäjärkyttävä hälinä ja kauhu Kemin kaupungissa, niin että meteli\nkuului Laitakariin asti, ja Valkonauhan tantat panivat miehensä lujille\nja kysyivät ja vannottivat heitä tunnustamaan, ovatko he myöskin\nrypeneet, valelleet ja loiskutelleet näissä häpeällisissä olosuhteissa,\nja huusivat, että jos he olisivat tienneet... mutta mistäs he olisivat\nvoineet tietää — paljon uppoaa asioita hämäryyteen ja tietämättömyyteen\nKemin kokoisessa kaupungissa.\n\nJa Kemin kaupungin valtuusto kokoutui otsat kureessa neuvottelemaan,\nmillä tavoin kautta maan tavatonta huomiota herättänyt saunakysymys\nolisi järjestettävä.\n\nSillä meidän on otettava huomioon, että paitsi saunaa, on Kemin\nkaupungissa myöskin elokuvat — panem et circenses siis tavallaan,\nollaksemme klassillisia ja nyt oli järjestettävä niin, että samalla\nkuin paratiisimaisuus saunasta lopullisesti hävitettäisiin, ei myöskään\nkenellekään rauhalliselle, lainkuuliaiselle ja veronsa säännöllisesti\nmaksavalle kemiläiselle tehtäisi vääryyttä, vaan että heille kullekin\nvarattaisiin mahdollisuus jokaviikkoisiin sekä saunan että elokuvien\niloihin.\n\nTosin on Kemin valtuustossa väkeviä ja voimallisia nimiä, niinkuin\nTiura ja Kippari ja Hoiva ja Harmi ja Hirmu, mutta tuntien\nvastuunalaisuuden vuorenraskaan painon hartioillaan ei valtuusto\nottanut niskoilleen mahdollisen epäonnistumisen vaaraa, ennenkuin oli\npyytänyt lausuntoa torniolaiselta auktoriteetilta, maalari Charles\nEkmanilta. Sillä Kemin valtuuston tiedossa oli, että Torniossa,\njossa on kaksi saunaa, oli onnistuttu ratkaisemaan saunojen ja\nelokuvien ankara ja ikuinen ristiriita niin täydellisesti kuin se\ntässä vajavaisuuksien ja puutteellisuuksien maailmassa ihmisjärjelle\nylimalkaan on mahdollista, ja yksimieliset oltiin myöskin siitä,\nettä Charles E. jos kukaan oli omansa antamaan tästä järjestelystä\nkristalliselkeän selvityksen kemiläisille.\n\nKemin kaupungin onneksi ja menestykseksi ei tämä selvitys jäänyt\nmyöskään tulematta, ja kun lausunto oli saatu, kokoutui valtuusto\nkäsittelemään, pohtimaan ja päättämään asiaa.\n\nJa nyt ovat sauna- ja elokuvaolot Kemissä lopullisessa\njärjestyksessään, ja kaikki paratiisimaisuus ja muu\nvanhatestamentillisuus on lainsäädännöllisesti hävitetty, toivottavasti\nikuisiksi ajoiksi, ja elokuvien näytännöt alkavat tiistaina ja\nsaunaillat keskiviikkona, joten ne, jotka ovat olleet tiistaina\nelokuvissa, pääsevät keskiviikkona saunaan, ja ne, jotka torstaina\nkylpevät voivat perjantaina kyynelöidä tai riemuita, kappaleen laadun\nmukaan, elokuvissa.\n\nSiispä alkuviikosta on Kemin sesongin kuollein aika, koska silloin ei\nole saunaa eikä elokuvia, josta Kemiin aikoville matkustajille täten\nhuomautetaan, että he jo etukäteen tietäisivät, ettei Kemiin kannata\nsaapua ennen tiistaita. Mutta tiistai-illasta lähtien sykkii ja\npulppuaa taas elämä Kemissä viikon loppuun asti, ja matkailija, joka\nsilloin saapuu Kemiin, tietää, että ellei hän löydä jotain etsimäänsä\nkaupunkilaista elokuvista, voi hän hyvällä luottamuksella lähteä\ntapaamaan tätä saunasta.\n\nKemissä tunnetaan syvää ja kunnioittavaa kiitollisuutta\nsaunakulttuurissaan korkealla kannalla olevaa, uusia uria aukovaa ja\nheikompiosaisille naapureilleen tietä näyttävää Torniota kohtaan. Ja\ntoivottavasti on meillä tilaisuus piakkoin tutustuttaa lukijakuntaa\nTornion mieltäkiinnittäviin saunaoloihin.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nPOHJOISTUULEN VAIKUTUS TORNION SAUNAOLOIHIN\n\n\nKun olemme sanoneet aa, niin tahdomme myöskin sanoa pee ja koska\nolemme asiallisesti ja meille ominaisella maltillisuudella valaisseet\nKemin kaupungin saunaolot, niin on yhtä luonnollinen kuin mieluinenkin\nvelvollisuutemme täyttää sama tehtävä myöskin Tornioon nähden ja\ntapahtuu se mielestämme mukavasti ja vaivattomasti seuraavalla tavalla:\n\nOlipa kerran — eikä se nyt ollut niin kerrankaan, taisi olla\ntänä talvena — yksi mies, joka matkusti melkein ympäri pohjoista\npallonpuoliskoa, joutuen, niinkuin tämmöisille matkustajille välistä\nkäy, kaikenlaisiin merkillisiin paikkoihin. Tämä mies myöskin yhtyi\nvaikka mihin, niinkuin sittapörö valitti aidanseipääseen lennettyään,\nja saapui lopuksi aina hamaan Tornioon, ja katseli ympärilleen ja\nsanoi, että vai tämä se sitten on se Tornio, joo, joo.\n\nSitten se mies tarkasti kaikki Tornion merkillisyydet, joita emme voi\ntässä luetella, koska emme niitä itsekään tarkoin tiedä, ja tunsi\nsitten omituista syyhyämistä ihossaan, niinkuin sitä voi tuntea\nsiistikin ihminen, kaikkea muuta kuin sika, etenkin oltuaan matkalla\npitkähkön aikaa, ja alkoi kysellä sitä Tornion kuuluisaa kivisaunaa,\njoka on tunnettu hamassa toisessa valtakunnassakin, ainakin Haaparannan\nkaupungissa, minkä kaupungin herrasväet ahkeraan pistäytyvät kylpemässä\nTornion saunassa ja etuilevat sillätavoin kurssierolla.\n\nNo, tämä matkamies neuvottiinkin sille saunalle, ja se on sitä\nhelpommin löydettävissä, kun se on aivan Handolinin sillan päässä,\ntullipaviljonkia vastapäätä, ja se mies astui sisään ja teki kassalle\nhyvän iltapäivän toivotuksen ja pyysi saada yhden suomalaisen\nsaunoituksen.\n\nKassa katsoi tähän muukalaiseen hyvin pitkään, niinkuin katsotaan\nihmiseen, joka käyttäytyy epäilyttävästi tai ainakin omituisesti, ja\nkysyi sitten, että eikös herra ole selvillä viikonpäivistä ja eikös\nherra tiedä, että tänään on _perjantai_.\n\nHerra sanoi tietävänsä, että perjantai on, vieläpä koko päivän, ja\ntottuneensa kylpemään myöskin perjantaina, kun niikseen tulee.\n\nKassa katsoi suoraan silmiin ja sanoi, että kyllä se tottumus on\nainakin _Torniossa_ jätettävä, sillä perjantaina eivät Torniossa saa\nkylpeä muut kuin _naiset_.\n\nPääsi se herra kuitenkin kylpemään, kun nöyrästi pyysi, ja vaikutti\nasiaan se, että hän oli muukalainen Jerusalemissa eikä tiennyt Tornion\nsäädöksiä ja paragraafeja, mutta hyvin hiljaa varoitettiin häntä\nolemaan, etteivät Tornion kylpevät Susannat älyäisi, että pukki on\npäässyt kaalimaahan. Mutta mellakka oli kuitenkin tulla, sillä se\nherra oli todellakin niin varomaton, että sytytti pukeutumishommissaan\nsavukkeen, ja pianpa alkoi sieltä täältä Tornion suuresta\nsaunalaitoksesta kuulua kimeitä kiljahduksia, jokseenkin samanlaisia\nkuin porsaat päästelevät, jos niitä pistelee parsinneuloilla, ja joku\nhuusi, että missä on herra, täällä haisee herralta! Miten lienee saunan\nhenkilökunta sitten saanut asian valehdelluksi, niin etteivät Tornion\nrouvat lähteneet luonnollisesti ja alastomassa kauneudessaan juoksemaan\nsaunasta kotiinsa, joka olisi ollut liian huomattava tapaus Tornionkin\nhistoriassa.\n\nNo, se herra kylpi hiljaa kuin hiiri, eikä mitään kamalaa tapahtunut,\nvaikka olikin perjantai, ja kylvettyään se herra läksi taas jatkamaan\nmaallista vaellustaan ja joutui Ruotsin puolelle, mikä ei enää ole\nerikoinen ihme, jos on kerran Tornioon joutunut.\n\nSiellä se kulki ja puuhasi siellä Ruotsin puolellakin, mitä lienee\npuuhannut, me emme sitä tiedä eikä sitä ole ehdottoman välttämätön\nlukijankaan tietää, ja joutui taas jonkin viikon kuluttua takaisin\nTornioon ja meni taas saunaan. Nyt ei muutoin sattunut olemaan\nperjantai, vaan jokin muu päivä.\n\nSaunan isäntä tuli ovella vastaan ja sanoi että:\n\n— Jaa, se on nyt sillä tavalla, että tänä päivänä ei saisi muuta kuin\n_vihtaa hautoa ja päätä pestä, koska on pohjoistuuli_.\n\nSen herran kasvot olivat taas samanlainen elävä kysymysmerkki kuin\nlukijankin kasvot olisivat olleet, ja saunan isäntä sanoi, että\nsehän on niin yksinkertainen ja sanan varsinaisessa merkityksessä\nluonnollinen juttu, koska se johtuu juuri luonnonvoimista. Jos\non pohjoistuuli, niin ei voi pestä muuta kuin pään, mutta jos\non etelätuuli, niin vaikka uisit ja sukeltaisit ammeessa, koska\netelätuulella on vettä vaikka kuinka riivatusti. Mutta pohjoistuuli\npainaa veden helkkariin, niin ettei saunan pumpun imuputken pää\nyllä veteen asti. Herra sanoi, että eikös voisi jatkaa imuputkea\nmuutamalla metrillä, niin että se yltäisi vedenpinnan alapuolelle\npohjoistuulellakin, ja isäntä vastasi, että mutta entäs kun ei ole\ntullut jatketuksi, niin entäs sitten?\n\nIsäntä ryhtyi kantamaan lunta ämpärillä ja sulattelemaan sitä, ja siten\nsaatiin niin paljon vettä, että voitiin pestä vieraan pää.\n\nJa päähän se on sentään niinsanoaksemme pää-asia.\n\nElokuvissa sitävastoin pääsee Torniossa käymään pohjoistuulellakin.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nNAISEN ONNI\n\n\nTämän kirjoituksemme päällepito on harvinaisen kaunis ja suloinen.\nSitä ei taida kenkään oikeinajatteleva ja syvästi- ja terveestitunteva\nihminen kieltää.\n\nSallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan\nnoita hienon kauniita sanoja:\n\n_Naisen onni..._\n\nNäihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa\nylimaallistakin:\n\nNaisen onni...\n\nNiihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin\nsyntiinlankeemuksesta lähtien.\n\nKaikki taiteet. Kaikki kirjallisuus. Eritoten romaanikirjallisuus.\n\nJa paljon muuta.\n\nEmme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme\navomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet.\nKuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten\nraitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset\notsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa\neräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän\noikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme\nlausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta\njoka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä\non naisen onni.\n\nMuutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä\nainakin _tuntuu_ siltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen\n— kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja\nkengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien\ntapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen\nvaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja\nilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan\nlähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä\nkuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».\n\nJa »Kaiku»-lehden valpas kirjeenvaihtaja ilmoittaa edelleen:\n\n»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen\naviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä,\nkoska nyt on kysymyksessä — _naisen onni_».\n\nTässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten\nlehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin,\nkuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on\nsuutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain\nylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:\n\n— Haa!\n\nHaapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme,\nettä hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei\nedes sanonut: haa!\n\nHän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään\nteatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.\n\nHän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu\nhänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja\nolihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä.\nYhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.\n\n»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan,\nerään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon\nja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen\nkirjeenvaihtaja.\n\nSuutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan\nHaapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan\npuunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.\n\nMutta sen me kyllä arvaamme, mitä onnellinen renkimies Oulunsalossa\nlausuu.\n\nHän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna\nvapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu:\n\n    »Jo nyt olet vapaa, äiti!\n    Pelastukses hetki nyt lyö!\n    Tule päivän valkeuteen nyt,\n    jo mennyt on pitkä yö!\n    Taas syttyvi silmäs tuike,\n    taas poskilles puna saa:\n    ja voi sitä, ken hiuskarvaa\n    nyt päästäsi notkistaa!»\n\nJa se on aika komeasti sanottu.\n\nAinakin renkimiehen sanomaksi.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nKEMILÄISIÄ KUULUMISIA\n\n\nNo niin.\n\nVaikkapa Kemistä.\n\nSiis:\n\nKemin kaupungin poliisikomissario käveli maaliskuisena keskiviikkona\niltapuolella päivä pitkin Kemin lumisia katuja, ei kuitenkaan\nhuvikävelyllä, vaan aivan asiallisesti, ollen tulossa kotoaan ja\nmenossa virkapaikkaansa, joka luonnollisesti on poliisikamari, ja\npoliisikamari taas on siellä Palokunnantalon alakerrassa.\n\nSiellä se on kamari ja siellä ne ovat putkatkin, jos kuka sattuu niitä\ntarvitsemaan.\n\nKaduilla vallitsi rauha ja kiitettävä kemiläinen järjestys, mutta\nluodessaan tutkivan poliisikatseensa erääseen porttikäytävään\nrypisti komissario otsaansa, mistä heti arvaamme, ettei mainitussa\nporttikäytävässä vallinnut täysin laillinen järjestys.\n\nEihän siellä nyt mitään meteliäkään ollut, kapinasta puhettakaan, mutta\nsiellä makasi sangen avuttomassa tilassa ja ilmeisesti ensiluokan\nkemiläisessä humalassa eräs pitkäpartainen kaupunkilainen.\n\nKomissario, joka tietomme mukaan on raittiusmies myöskin\nvakaumukseltaan eikä ainoastaan viran puolesta, synkistyi nähdessään\nsen surkuteltavan alennustilan, johon virkaheitto, mutta silti vielä\nmelkoisen vaikutusvaltainen kuningas Alkoholi oli pitkäpartaisen\nkemiläisen palvelijansa sortanut, ja joka alennustila oli sitäkin\nsilmiinpistävämpi, kun ei mainittu pitkäpartainen kansalainen\nmuutoinkaan ole jäsentensä puolesta täysin varustettu seisomaan lujana\np—leen, maailman ja oman syntisen lihansa houkutuksia vastaan, ollen\nnimittäin hänen toinen jalkansa polvesta alaspäin puusta.\n\nKoska näköalaa ihailemaan oli lähistölle pysähtynyt eräitä\nkeskenkasvuisia pojanhölmöjä, viittasi järjestysvalta\nviimeksimainittuja astumaan lähemmäksi, ja kun pojanhölmöt olivat\nhieman hidastellen ja arkaillen noudattaneet tätä viittausta, antoi\nkomissario heidän tehtäväkseen tuoda kelkan.\n\nPojanhölmöillä kaikkialla maassa on erityinen kyky hankkia kelkkoja\nsilloin, kun kelkkoja tarvitaan, vieläpä silloinkin, kun niitä ei\ntarvitakaan. Kelkka siis saatiin kohta, ja sijoitettuaan pitkäpartaisen\nja puujalkaisen kristiveljensä tähän hyödylliseen liikennevälineeseen\nniin mukavasti kuin tilaisuus myönsi ryhtyi komissario vakavasti ja\npäättäväisesti vetämään humalaista partahurria poliisikamaria kohti.\n\nTäten oli jo päästy kauppias Lehdon talon kohdalle, kun matkalla tuli\nvastaan kokolias lumikinos, jollaiset eivät ole mitään harvinaisuuksia\nenemmän Kemissä kuin muuallakaan Pohjoismaissa, ja ajatellen\nkalliin kuormansa parasta komensi vetäjä vedettävän kohottamaan\npuujalkakoipeaan, jottei polventynkä kinoksen yli mentäessä viistäisi\nmaata.\n\nTämä viranomaiselta taholta tullut kehoitus ikäänkuin palautti\npitkäpartaisen ystävämme taivaanrannalla pyörineet hengenvoimat\ntakaisin alhaisempiin kemiläisiin maailmoihin, ja hän kohotti\nvaistomaisesti koipeaan sekä huomasi samassa olonsa mukavaksi, huomasi\nolevansa liikkeessä ja lepäävänsä kelkassa, jota jokin voima kuljetti\nhyväntahtoisesti eteenpäin. Autuaallinen hymy kirkasti puujalkaurhon\npitkäpartaista naamaa, ja hän kopeloi taskuaan, otti siitä taskumatin\nja kaatoi kurkkuunsa pitkän ryypyn, lisätäkseen onnensa täydellisyyttä\nja kohottaakseen tunnelmansa ja henkensä takaisin taivaannavalle.\n\nMerkillinen ja harvinainen näky, kelvollinen aiheeksi vaikka William\nHogarthin piirtimelle: poliisimies vetämässä kelkkaa työlään kinoksen\nyli ja kelkassa pitkäpartainen, puujalkainen ja onnellinen ukko\nkaatamassa kurkkuunsa ryyppyä.\n\nMutta ei ollut ketään nykyaikaista Hogarthia näkemässä. Muutamia\nsieluja joutilaita kemiläisiä vain, jotka huuliaan nuoleskellen\nseurasivat ryyppyä himokkain silmin.\n\nJa kun se mies oli selällään, niin se ryyppykin meni väärään kurkkuun.\nPitkästä parrasta alkoi paukkua ankara yskiminen, ja komissario älysi,\nmitä oli tapahtunut. Ja siihen se lysti loppui.\n\nMuuta ei tällä kertaa Kemistä.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nKYLLÄHÄN MAAILMAAN ÄÄNTÄ MAHTUU\n\n\nJa kyllähän sitä ääntä pidetäänkin. Aina vain ollaan äänessä ja\nkiljutaan ja melutaan, ja jokainen skruuvaa kurkkuaan ja koettaa\nhihkaista kovemmin kuin naapuri.\n\nVeturit viheltävät ja autot mölisevät ja puhujat karjuvat äänensä\nkäheiksi valistuskokouksissa.\n\nJa Suomen kansan etunenässä käy hyvällä esimerkillä sen oma rakas pikku\neduskunta, joka tuontuostakin ratkaisee asioita huutoäänestyksellä ja\njohon siitä syystä puolueet valitsevat suurimmat huutajansa, niinkuin\nasianmukaista ja viisasta on.\n\nMe emme ole tulleet sukeltautuneeksi syvemmälle tähän kysymykseen,\nmutta meillä on se käsitys ja muisti, että eduskunta juuri on\nistuttanut huutoäänestyksen tähän karuun pohjoiseen maaperään,\njossa se kuitenkin alkoi odottamattoman hyvin höystyä. Emme muista\nlapsuudessamme juuri kuulleemme puhuttavan huutoäänestyksestä.\nAinakin lienee se pari kolme vuosikymmentä takaperin ollut melkoisen\nharvinaista.\n\nMutta sitten alkoi elämä edistyä ja uudistua, ja sitten tulivat paljon\nmuun ohella myöskin huutoäänestykset.\n\nEtupäässä viljellään niitä eduskunnassa, joka on saavuttanut korkean\nkehitysasteen tällä alalla. Huutoäänestys on eduskunnalle kuin\nhunajaa ja mannaa. Huutoäänestyksen tullessa säteilee koko kamari\ntyytyväisyydestä. Ja sen äänestys on kuin monen kosken pauhu pitkäisen\njylinän säestämänä, »jossa usein kuuluu korkea ja kestävä huuto:\nälämölöö, ai älämölöö!» niinkuin Tammiston Kyöstin esityksestä\nvimmastuksen hetkellä.\n\nNyt on Joensuussakin, kaupunginvaltuuston viime kokouksessa,\ntoimeenpantu _huutoäänestys_...\n\nPuheenjohtaja esitti, että eräs asia ratkaistaisiin\n_huutoäänestyksellä!_\n\nValtuusto tuli hämilleen. Vai että oikein huuto...\n\nTuntui niin oudolta, että ihan sydänalassa hylläytti. Valtuustoa\nkainostutti niinkuin nuorta neitosta ensimmäisissä tanssiaisissaan.\n\nPuheenjohtaja tiedusteli, suostutaanko siihen, että asia ratkaistaan\nhuutoäänestyksellä?\n\nValtuusto punastui sisällisesti mielenliikutuksesta.\n\nPuheenjohtaja tulkitsi vaitiolon myöntymyksen merkiksi ja lausui julki,\nettä ne, jotka tahtovat niin ja niin, äänestävät jaa, ja ne, jotka\neivät tahdo niin ja niin, äänestävät ei.\n\nValtuuston korvia kuumotti.\n\nJännitys kävi miltei tuskalliseksi.\n\n— _Jaa tai ei!_\n\nSe tuli kuin isku nuijalla päälakeen.\n\nValtuusto pökertyi.\n\nMuutamat suut loksahtivat vähän auki, mutta mitään ääntä ei kuulunut.\n\nSalissa vallitsi haudan hiljaisuus.\n\nEi kuulunut edes kärpäsen surinaa, koska oli vielä talvi.\n\nPuheenjohtaja uudisti yrityksensä:\n\n— _Jaa tai ei!_\n\nTaas avautuivat, epäinhimillisillä ponnistuksilla, muutamat suut, mutta\nmielenliikutus oli ylivoimainen. Se salpasi hengityksenkin.\n\nEi ääntä... ei äännähdystäkään, ei hiljaisinta huokausta...\n\nOlisi voinut kuulla neulan putoamisen lattialle. Mutta yhtään neulaa ei\npudonnut.\n\nPitkä äänettömyys.\n\nVihdoin alkoivat valtuutetut toipua.\n\nHe uskalsivat jo katsahtaa toisiinsa... jopa uskalsivat hiukan\nhymyilläkin.\n\nPuheenjohtaja yhä odotti vastausta.\n\nVihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa\nsaavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto\nkuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät\nkorviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.\n\nJa todellakin.\n\nKuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys —\npuheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan\nhuuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei...»\n\nPuheenjohtaja julisti, että _»ei» on voitolla._\n\nValtuusto hyväksyi suurenmoisella, monumenttaalisella vaikenemisella\npuheenjohtajansa tulkinnan.\n\nJa siten oli saatu asia onnellisesti ratkaistuksi _huutoäänestyksellä._\n\n(1921.)\n\n\n\n\nMINKÄTÄHDEN SOMERNIEMELLÄ AMMUTTIIN RAKASTAVAISIA HAULIKOLLA\n\n\nSyynä ei ollut mustasukkaisuus, vaikka kertomuksemme henkilökuntaan\nkuuluukin kaksi naista, joista toinen talon tytär ja toinen\npalvelustyttö.\n\nSyypää oli oikeastaan se piika. Kun se pudotti avaimen kaivoon. Ja\njuuri vilja-aitan avaimen.\n\nSiinä talossa oli se palvelustyttö lähtenyt kahdelle asialle yhtaikaa,\nja siitähän se koko vahinko oikeastaan aiheutuikin. Läksi aittaan ja\npoikkesi samalla kaivolle vettä noutamaan.\n\nSiinä putosi se avain sinne kaivoon.\n\nTyttö katseli, että sinne se nyt sitten meni, ja mitäs minulle nyt\nsanotaan, jos minä sanon, että olen pudottanut avaimen kaivoon? Mutta\njollen sano mitään, niin ei kai minullekaan mitään sanota.\n\nNiinkuin ei sanottukaan.\n\nIllemmällä oli iltamat nuorisoseuran talolla, ja sinne läksi talon\ntytärkin kävellen. Ja muu väki hajosi mikä minnekin.\n\nIsäntä jäi yksin kotimieheksi ja alkoi sitten tarkastella paikkojaan ja\naikoi käydä aitassakin, mutta avain ei ollut paikoillaan.\n\nIsäntä mutisi, että minnehän se akkaväki taas on sen avaimen pannut? On\nse merkillistä tuo akkaväki, kun se ei osaa panna mitään paikoilleen.\nKyllä tässä maailmassa menisivät asiat sekaisin yhdessä päivässä,\njollei miesväkeä olisi... mutta senkö hornaan ne nyt ovat sen aitan\navaimen paiskanneet?\n\nIsäntä etsi ja etsi kaikki sellaiset paikat, joihin voi olettaa\nhuolimattoman naisväen jättäneen aitan avaimen, sekä suuren joukon\nmuitakin paikkoja, mutta kun ei hänen päähänsä pälkähtänyt lähteä\netsimään sitä kaikkein luonnollisimmasta paikasta, mihin sellaiset\ntalon tavarat joutuvat, joita ei mistään muualta löydy, nimittäin\nkaivon pohjasta, niin ei avainta tietysti löytynyt.\n\nIsäntä lopuksi huokasi, että totta vissiin nyt ovat rosvon —keleet\nvarastaneet aitan avaimen ja tulevat yöllä varastamaan, ja isäntä\nsuuttui rosvoihin ja latasi haulikkonsa ja toivoi sen olevan sellaisen\npyssyn, joka yhdellä laukauksella hävittäisi kaikki rosvot maan\npinnalta, tai ainakin sen rosvon, joka oli vienyt hänen aitanavaimensa.\n\nIltamyöhällä palasi talon tytär iltamista hevosella, sillä talon\ntyttärellä oli n.s. mielitietty, joka myöskin oli luonnollisesti\niltamissa, ja jolla luonnollisesti oli hevonen, niinkuin talontyttärien\nmielitietyillä melkein aina on, lukuunottamatta toistaiseksi\nperin harvoja poikkeustapauksia Etelä- ja Länsi-Suomesta, jolloin\ntalontyttärien mielitietyillä on autot.\n\nN.s. mielitietty pysäytti hevosensa tielle tyttönsä kotitalon pihan\nlaidassa olevan vilja-aitan lähelle, minkä jälkeen ryhdyttiin\nhyvästelemään ja kiittämään seurasta ja niin edespäin, mikä kaikki on\njossain määrin aikaaviepää toimitusta.\n\nIsäntä vaaniskeli kammarinsa ikkunassa murtaen mustaa haventa,\nja nähdessään Pohjolan kevään yöhämärässä hevosen kuormineen sen\nvilja-aitan vieressä, jonka avain oli kadonnut, juoksi hän ulos ja\nampui, niin että talo jysähti.\n\nEi hän nyt sentään onneksi aivan kohdalle laskenut, täräyttipähän vain\nottaakseen varkailta pois luonnon, mutta ei henkipahaista, ja tytär\nparkui, että älkää hyvä isä ampuko, minähän täällä olen ja tää...\ntää... tää toinen.\n\nIsäntä keskeytti tulensa, ja hänen tuleva vävypoikansa kiiruhti\nmatkoihinsa haluamatta ainakaan vielä tällä kertaa tehdä tulevan\nappiukon tuttavuutta. Mahdollisesti pelkäsi hän, että tulevan appiukon\nhaulikko oli kaksipiippuinen, niinkuin haulikot tavallisesti ovat, ja\nhän oli kuullut vasta ainoastaan yhden pamauksen.\n\n»Palvelustyttöön vaikutti tämä tapaus niin tärisyttävästi, että hän\nheti tunnusti syyllisyytensä», ilmoitetaan meille.\n\nJoten, koska on päästy onnelliseen loppuun, mekin voimme panna\npisteen toivossa, ettei tämä yöllinen kohtaus ole vaikuttanut liian\ntärisyttävästi herkkähermoiseen lukijaan.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nHÄRMÄLÄISTÄ\n\n\nJoku lukija ajattelee otsakkeen nähtyään, että mikä lienee taas\ntappelujuttu.\n\nMinkäs me sille mahdamme.\n\nEmme me ole tapelleet. Emme ainakaan pariin vuosikymmeneen. Emmekä\nmielellämme vastakaan tappele, mikäli voimme asiat rauhallisemmin\njärjestää. Vaikka meissäkin on porilaista verta, ja vaikka esi-isämme\nPuolan, Lützenin ja Narvan tanterilla antoivat selkään jos saivatkin.\n\nMutta Härmässä on kyllä, valitettavasti, taas kiihdytty. Viime\nviikolla. Ja suutari Oskari Pärpuumi on senjohdosta hieman hatarassa\ntilassa Lapuan kunnansairaalassa. »Yhdeksän reikää ihmisessä», sanoo\nsananparsi. Mutta Pärpuumissa on 39, joista 30 vasta viikon vanhoja.\n\nPohjolan kesäillan valohämyssä ja härmäläisten käkien kukkuessa\ntahtoivat renkimiehet Toivo Holstikko ja Antoni Taipale sisäänkäydä\nerääseen mieltäkiinnittävään aittaan, jonka haltijattarena oli eräs\nvielä mieltäkiinnittävämpi pohjolatar.\n\nAitan ovi oli suljettu, ja kuinka siinä sitten lienee selville käynyt,\nettä Pärpuumi oli jo aitassa, hänkin.\n\nToivo Holstikko ja Antoni Taipale koroittivat vähän ääntään, jotta se\nvoitaisiin kuulla aittaan sisälle, ja sanoivat, että olisiko Pärpuumi\nniin hyvä ja pistäytyisi hiukan ulos raikkaaseen, valohämyiseen\nPohjolan kesäyöhön... meillä olisi vain vähän asiaa Pärpuumille.\n\nPärpuumi ei ollut mikään Dalai laama, joka ei millään ehdolla poistu\nTibetin luostarista. Pärpuumi sanoi pohjolattarelle, että odota vähän,\nminä tulen heti takaisin.\n\nJa Pärpuumi astui ulos.\n\nToivo Holstikko tervehti häntä puukoniskulla edestäpäin, ja Antoni\nTaipale teki hänelle samanlaisen tervehdyksen takaapäin, koska\nedessäoleva paikka ei ollut vapaa.\n\nPärpuumi vastasi tervehdykseen suutarinveitsellä. Lukija\nmuistanee, että Pärpuumi oli suutari. Pärpuumi koetti tasaisella\npuolueettomuudella leikata sekä Taipaleen että Holstikon nahkaa,\nsillä nahka kuin nahka ainakin suutarin mielestä, jolla on kädessään\nnahkaveitsi.\n\nMutta samoinkuin sunnuntaimetsästäjä sanoi, ettei ole mikään ihme,\njollei kaksipiippuisella pyssyllä saa sattumaan nelijalkaiseen\njänikseen, niin ei tämäkään taistelu, jossa toisella puolen oli kaksi\npuukkoa ja neljä kättä ja toisella puolen vain kaksi kättä ja yksi\nsuutarinveitsi, ollut tasaväkinen. Pärpuumi taisteli sankarillisesti,\nmutta hän taisteli ylivoimaa vastaan. Ja ylivoima voittaa\nnahkaveitsellä aseistetun suutarinkin, vaikka sekin on peloittava\nmiehenvastus, etenkin jos hänellä on kiire takaisin aittaan, jossa\nhänelle suosiollinen pohjolatar odottaa.\n\nPärpuumi vaipui lopuksi voitettuna maahan. Hänessä oli 30 haavaa,\nkasvoissa, korvissa, pääkallossa rinnassa, käsissä y.m. paikoissa. Ja\nkäki kukkui.\n\nMutta eivät voittajatkaan menneet enää aittaan. Lausuivat vain\nhalveksimisensa pohjolattarelle, joka oli pitänyt yhtä suutaria\nparempana kuin kahta renkimiestä ja läksivät kotiinsa. Ja käki kukkui.\nSeuraavana päivänä tuli nimismies ja vei heidät.\n\nSuutari Pärpuumi ei kuollut, koska härmäläinen suutari ei kuole tästä\npuukonhaavasta. Hän lepäilee sairashuoneella odotellen vuoroansa.\n\nTällaista sitkeähenkisyyttä tavataan kuitenkin muuallakin kuin\nHärmässä. Me muistamme, että kymmenkunta vuotta takaperin\nammuttiin erästä tappelupukaria Satakunnassa muutamassa vilkkaassa\nhuutokauppatilaisuudessa haulikolla vatsaan. Koko panos.\n\nAmmuttu sanoi, että tämä on siksi vakava vaurio, että se vaatii\njärkiperäistä lääkitsemistä.\n\nSanoi, ja läksi oluttehtaalle. Osti »risun» olutta ja ryhtyi juomaan.\n\nJa parani.\n\nJa runoilija sanoo:\n\n    »Siell' elää kansa niin sitkeä\n    Kuin vaahteran latva nuori».\n\nEri asia on, onko vaahtera erikoisen sitkeätä puuta. Joku toinen\nrunoilija olisi ehkä valinnut jonkin muun puun vertaukseensa.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nME LUULEMME VOIVAMME KATSOA\n\n\nKesän almanakan päivämääristä välittämättä ehtineen sille asteelle,\njolloin maidon, tuoreen lihan ja kalan y.m. samankaltaisten\nelintarpeiden hallussaanpitäjien on syytä ryhtyä lisättyihin\nvarovaisuustoimenpiteisiin taloudellisesti ja terveydellisesti\nvahingollisten pahentumistapausten välttämiseksi ja torjumiseksi.\n\nMe emme tahdo todistuskappaleita esitellessämme uudelleen ryhtyä\nkäsittelemään sorsapoikueen saapumista valitusretkelle Mikkelin läänin\nmaaherran ja ylimmän poliisipäällikön tykö lääninhallitukseen sen\njohdosta, että eräs Mikkelin kaupungin poliiseista oli uhkaavalla\nesiintymisellään sanotun kaupungin kauppatorilla karkoittanut\nmainitun poikueen emon lentoon. Sitävastoin ei mikään estäne meitä\nviittaamasta maanviljelijä Pohjolaisen pihamaalla Hyvinkäällä\nkasvavaan koivukuuseen, jota meidän mielestämme kuitenkin voitaisiin\nyhtä kernaasti ja ehkäpä hiukan kernaamminkin nimittää, kutsua ja\nmainita kuusikoivuksi, koska lampeakaan, jossa on ahven, ei sanota\nLampiahveneksi vaan Ahvenlammiksi. Kuusi näet kasvaa koivussa eikä\nkoivu kuusessa. Suuren koivun yhden monilukuisista haarukoista\nmuodostaa täydessä kasvuvoimassa oleva, n. 1 metrin mittainen ja\nuseamman vuoden vanha kuusen taimi. Ken ei usko, pistäytyköön paikan\npäällä katsomassa, kehoittaa »Länsi-Uudenmaan» kirjeenvaihtaja.\n\nMeistä on tämä tapaus liian pieni sellaiseksi uskonkappaleeksi,\nettä sentakia kannattaisi vaivautua Hyvinkäälle, ellei mitään muuta\nasiaa sinnepäin satu olemaan. Meitä ei mikään estä uskomasta uutista\nsellaisenaan, osaksi siitä syystä, että me yleensä uskomme rehellisen\nmiehen puhetta vaatimatta joka kerta erikseen papin ja kunnanvaltuuston\npuheenjohtajan todistusta, ja toiseksi osaksi sentakia, että me etenkin\nnuorra miessä ollessamme olemme nähneet luonnonilmiöitä, jotka vetävät\nvertoja jollekin Hyvinkään kuusikoivulle. Niinpä me Taipaleella\nnäimme kerran Hovattalan koiran, jolla oli kaksi häntää, koiranhäntä\ntakapäässä, niinkuin tavallisillakin koirilla, ja lehmänhäntä\netupäässä, suussa nimittäin. Hovattalan koira tuntui murinastaan\npäättäen pitävän lehmänhäntää tärkeämpänä kuin omaa häntäänsä.\n\nPimeällä keskiajalla olisi maanviljelijä Pohjolaiselle voinut\nkoitua ikävät seuraukset pihapuustaan. Olisi voinut tapahtua, että\nse olisi viranomaisten toimesta hakattu ja pilkottu rovioksi,\njolla hra Pohjolainen olisi poltettu noituudesta ja velhoudesta\nitselleen ruumiinrangaistukseksi ja sielun pelastamiseksi ja\nmuille hyvinkääläisille sekä varoittavaksi esimerkiksi että mielen\nylennykseksi, ollen hra Pohjolainen tällöin puettuna pitkään,\ntunnelmalliseen yöpaitaan ja korkean sokeritopan muotoiseen ja\nonnistuneilla, melkeinpä iloisen näköisillä pirunkuvilla kaunistettuun\npaperihattuun. Nykyisenä uskonnollisesti välinpitämättömänä aikana\npääsee hän koko asiasta edes ilman sakkojakin.\n\nNäissä luonnonilmiöissä ei ole muuta erikoisen merkillepantavaa,\nkuin että niistä toimitetaan uutiset lehtiin aina juuri kuumimpana\nvuodenaikana. Niinkuin seuraavastakin:\n\n»Pyhämaassa Kursilan Jussin talossa on tapahtunut sellainen ihme, että\nkissa imettää ketunpoikasia. — Talonväki on löytänyt metsästä ladon\nalta ketunpesän ja kuljettanut ketunpoikaset kotiin, missä kissalta\noli hävitetty poikaset. Nyt tarjottiin ketunpoikia kissalle, ja tämä\nhetken vieroksuttuaan ottikin nämä imetettäväkseen ja hoidettavakseen.\nPoikaset viihtyvät uuden äidin hoidossa erinomaisesti. — Kunpa vain\neivät suureksi tultuaan söisi kasvatusäitiään», huokaa lopuksi\nkirjeenvaihtaja.\n\nTästä me voimme päätellä, että kirjeenvaihtaja on varustettuna\npessimistisellä luonteenlaadulla. Pessimistille ominaista on,\nettä jos hän näkee kissan imettävän ketunpoikasia, hän heti on\nvalmis aavistamaan kaameaa ja veristä loppua tälle herttaiselle\nperheidyllille. Jos hän olisi nähnyt hiiren imettävän kissanpoikasia,\nniin saattaisimme mekin raapaista korvallistamme, mutta kettuun\nnähden on käsityksenämme, että se on parempi kuin maineensa,\nvaikkapa se mahdollisesti ei olisikaan aivan oikea mies paikallaan\nkasvatuslautakunnan puheenjohtajaksi taikka pyhäkoulun tarkastajaksi.\n\nHyvästi taas. Kiitos seurasta.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nKUN SÄLLIT LÄHTIVÄT REISULLE\n\n\nTutustuttuamme kertomuksiin Messukylässä vierailleesta\nteatteriseurueesta täytyy meidän tunnustaa, ettemme oikein voi ymmärtää\nmessukyläläisen iltamayleisön kiihtymystä emmekä saman yleisön\ntuhlaavasti viljelemien kiroussanojen karkeutta ja voimaa.\n\nAsian kulkuhan on ollut — tyynesti ja kiihkottomasti sitä\ntarkastellessamme — seuraava:\n\nMessukylään on saapunut kaksi n.s. reisusälliä.\n\nAsianomaisella luvalla ovat nämä henkilöt ilmoittaneet toimeenpanevansa\nMessukylän kunnantalolla iltaman vaihtelevalla ohjelmalla.\n\nJonka päänumerona on yleisöltä ihailtu 1-osainen näytöskappale »Kun\nsällit lähtee reisulle». Ja sitten yleinen tanssi.\n\nMäärättynä iltana on Messukylän kunnantalolle kokoontunut ahdinkoon\nasti väkeä, sali täyteen ja enemmänkin, niin että osan iltamavieraista\non täytynyt seisoa 5 mkan seisomapaikoilla eteisessä.\n\nSeuratessamme edelleen rauhallisesti ja puolueettomasti tapahtumain\nkehitystä on meillä tilaisuus todeta, että sittenkuin reisusällit\nolivat ovella kantaneet pääsymaksut kaikilta niiltä, jotka saliin ja\neteiseen mahtuivat, olivat he ryhtyneet ohjelman suoritukseen.\n\nTässä oikeassa ja asianmukaisessa tarkoituksessa oli väliverho\nvedetty pois näyttämölavan edestä, jolloin yleisölle on paljastunut\nsuosittu suomalainen messu kyläläisille kaikista edellisistäkin\nnäytöskappaleista tuttu kesämaisema oikealla ja vasemmalla kasvavine\nlyhyenläntine koivu- y.m. puineen ja taustalla olevine sinisine\njärvenpintoineen, jolla auringonsäteet kimmeltäen karkeloivat.\n\nMessukyläläisen iltamayleisön ihailtua tätä tunnettua, mutta aina\nkuitenkin mielenkiintoista näköalaa jonkin aikaa kaulat kurkollaan,\novat iltaman järjestäneet reisusällit tulleet tavallisissa\nluonnollisissa pukimissaan, ilman teennäistä teatterivaatetusta,\nkasvojen maalausta, peruukkeja ja tekopartoja näyttämölavalle, ottaneet\nlavalla olevat matkapussit selkäänsä, luoneet yleisöön lyhyen, jollain\ntavoin erikoisen silmäyksen, ja poistuneet kulissien taakse.\n\nTämän jälkeen on Messukylän taiteenharrastaja- ja teatteriyleisö\ntuijottanut noin puolen tuntia edessään olevaa runollista järvi- ja\nmetsämaisemaa, jopa tullut lopulta jonkinverran levottomaksikin, kun ei\nesiintyjiä ole kuulunut takaisin.\n\nTosin on eräs eturivissä istuva ukko, jolla on näyttänyt olevan hyvää\naikaa, vakuuttanut, että kyllä kai ne sieltä tulevat, minne ovat\nmenneetkin, mutta ovat messukyläläiset kuitenkin lopuksi nousseet\nlavalle ja menneet katselemaan kulissien taakse ja nähneet siellä\nikkunan olevan auki, ja kuulleet, että noin puoli tuntia takaperin\non pari sälliä, joilla on näyttänyt olevan jotenkin kiire, juossut\nkunnantalolta päin pussit selässä asemalle ja noussut sieltä pohjoiseen\npäin lähteneeseen junaan, joka pysähtyy ensi kerran vasta kahden tunnin\nmatkan päässä Messukylästä.\n\nNäin on tapaus kaikessa suoraviivaisessa yksinkertaisuudessaan.\n\nMe, niinkuin jo alussa saimme kunnian huomauttaa, emme oikein\nkäsitä, mitä syytä messukyläläisillä on ollut siihen hirvittävään\nneekerimetsästysmäiseen ja jumalattomaan kiroilemiseen, mikä sinä\niltana ja sitä lähinnä seuraavina päivinä on kaikunut ei ainoastaan\nMessukylän kunnantalossa ja sen lähimmässä ympäristössä, vaan\nkaikkialla muuallakin tällä paikkakunnalla, ja joka kiroileminen,\nvannominen, sadatteleminen ja syljeskeleminen on ollut etupäässä\nkohdistettu puheenaolevien iltamien toimihenkilöitä ja heidän\nesittämäänsä näytöskappaletta vastaan.\n\nOlivathan sällit luvanneet esittää: kun sällit lähtee reisulle. Ja he\nolivat sen esittäneet. Elleivät messukyläläiset saa sitä kalloihinsa\nmahtumaan, niin emme me mahda sille mitään, ja rauha heidän tomulleen.\nHe eivät silloin paljoakaan käsitä nykyaikaisesta näyttämötaiteesta.\n\nSällit olivat mielestämme täyttäneet tehtävänsä kantaessaan pääsymaksut\nja esittäessään näytöskappaleen. Tanssin suorittaminen ei enää kuulunut\nheille, vaan yleisölle itselleen.\n\nPyyntömme on, että messukyläläiset käsittäisivät nämä päivänselvät\nseikat ja säästäisivät kirouksensa tositarpeeseen tai vanhanpäivän\nvaraksi.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nKAAMEITA LUONNONILMIÖITÄ ULLAVALLA\n\n\nMe emme ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota siihen riihimäkeläiseen\nrouvaan, emme hänen vatsaansa emmekä varpaaseensa. Ensiksikin olisi\nse vähän noin niinkuin sopimatonta, vaikkapa mainitusta varpaasta\nneljäkymmentä vuotta takaperin menikin sisään se silmäneula, joka näinä\npäivinä, vietettyään rouvassa täsmälleen yhtä pitkän ajan kuin Israel\nkorvessa, on pujahtanut ulos mainitusta vatsasta. Ja mitäs tämä nyt\nsitten! Me tiedämme henkilön, jolta 30 vuotta takaperin meni suuri\ntukkimetsä kurkusta alas, eikä vieläkään ole tullut takaisin.\n\nMutta ne viimetorstaiset luonnonilmiöt Ullavalla ne vasta ovat poikaa.\nEi sovi ihmetellä, että sanomalehdet ilmoittavat niiden suuresti\njärkyttäneen paikkakunnan ihmisten mieliä.\n\nLännestä lensi ilmassa suuri tulipallo, todennäköisesti ei kuitenkaan\naurinko, vaikka sekin tähän aikaan vuorokaudesta oleskeli läntisellä\ntaivaalla.\n\nTämä tulipallo teki käsittämättömästä syystä raivoisan hyökkäyksen\nHerlevin kylässä maanviljelijä Matti Yrityksen n.s. nykyajan mukavuutta\nvastaan. Jos laitoksessa sillä hetkellä sattui olemaan joku sisällä,\nniin joutui hän taivaallisen voiman vaikutuksesta istumaan paljaan\ntaivaan alla, sillä tulipallo vei nykyajan mukavuuden katon mennessään\nottaen samalla tämän seuraksi osia läheisten latojen katoista. Näytteet\nlatojen katoista toimitti tulipallo aina Ullavan kirkonkylään asti,\nmutta sen erityisen laitoksen kattoa ei se viitsinyt riepoittaa\nmuassaan kuin sata metriä pudottaen sen sitten maahan. Yrityksen\ntalon väellä oli siis tilaisuus siirtää se takaisin paikoilleen, mikä\netenkin näin vaihtelemien syksysäiden aikana on sikäli tärkeää, että\nlaitos katottomana voi sateen sattuessa helposti muuttua nykyajan\nepämukavuudeksi.\n\nTämän kaamean mellakan sattuessa oli isäntä itse tyttönsä kanssa riihen\nluona. Nähdessään sen väkivaltaisen kohtelun, minkä esineeksi nykyajan\nmukavuus raivostuneen luonnonilmiön taholta joutui, ja huomatessaan\ntulipallon uhkaavana kääntyvän myöskin mukavuuden isäntää kohti, katsoi\nisäntä tilanteen vaatimusten mukaiseksi hävitä näyttämöltä ja kätkeytyä\ntyttärensä kanssa läheiseen ojaan.\n\nTulipallo pyöri ympäri ja ihmetteli, että mihinkäs se Matti nyt hävisi,\nja muisti sitten, että sillä on toimittamista toisillakin tahoilla.\nTämän johdosta se halveksivasti nakkasi nykyajan mukavuuden katon\nluotaan ja lähti tiehensä.\n\nUllavan kirkonkylään tämä ilmiö, jota paikkakuntalaiset syystä kyllä\nepäilevät itse siksi 6,000 vuotta vanhaksi pääpapaksi, ilmestyi\nsavupatsaan muotoisena. Savupatsas saapui Asmundelan talon puutarhaan,\nhavaitsi siellä olevan pihakeinun tarkoituksiinsa soveltuvaksi ja\nvei sen mennessään ilmaan. Kun meillä ei ole tietoa siitä, että\nse olisi palauttanut keinua takaisin, niin voi olla mahdollista,\nettä asmundelaiset tänään ovat pakotetut keinumaan sahapukin päälle\npoikittain asetetulla lankulla. Jos sahapukki on kohtalaisen korkea\nja lankku kohtuullisen pitkä, niin on se melkein yhtä hauskaa kuin\npihakeinussakin heijaaminen.\n\nEräällä taholla on esitetty arvelu, että tämä ilmiö sietäisi lähempää\ntieteellistä tutkimusta. Me puolestamme kehoittaisimme luopumaan\nsellaisista aikeista, joista ei mitään hyvää lähde. Kristityn ihmisen\non parasta karttaa niitä.\n\nSitäpaitsi ei tiedä, miten monta pihakeinua ja nykyajan mukavuuksien\nkattoa sillä on varastossaan heittoaseiksi tutkijoita vastaan. Kenties\nkokonaisia mukavuuksiakin.\n\nEikä olisi hauskaa saada sellaista niskaansa.\n\n(1921.)\n\n\n\n\n»VAARALLINEN NAINEN» VARKAUDESSA\n\n\nHiljainen huokaus kohoaa rinnastamme ajatellessamme eroa maaseudun ja\npääkaupungin välillä. Meillä on täällä kaikki nykyajan mukavuudet, niin\nettä sen kuin vain vääntää tai painaa nappia taikka vetää alaspäin\nnuorasta riippuvasta kahvasta, niin saa valoa taikka vettä, mitä\nkulloinkin tarvitaan. Ja monet muut käytännölliset laitokset, jotka\nuseimmiten vielä puuttuvat maaseudulta, vaikka sitäkin on jo alettu\nsähköistää.\n\nMitä taas taiderientoihin tulee, niin on maaseutu valitettavasti vielä\nenemmän takapajulla, koska Helsinki on kuin suuri pesusieni, joka imee\nitseensä kaiken korkeimman ja ylevimmän taiteen jättäen maaseudun\ntulemaan toimeen omine seuranäytelmineen, rohtimisine tekopartoineen\nja pahasti värisevine elokuvineen. Täällä Helsingissä taas on\nmeillä joka päivä tarjolla kaikenlaista taidetta ja kaikenlaisia\ntaidetilaisuuksia enemmän kuin Israelin lapsilla mannaa korvessa,\nniin että meidän käy välistä niinkuin Israelin lastenkin ja me\nryhdymme yltäkylläisyydessämme napisemaan ja mutisemaan, että meidän\nsielumme suuttuu tähän taiteellisen ravinnon paljouteen. Me voimme\nsananmukaisesti vaikka piehtaroida taiteessa.\n\nVälistä kuitenkin yksi tai toinen taiteellinen kiertue päättää armahtaa\nmaaseutua ja lähteä ravitsemaan maaseutu-Latsarusta niillä taiteen\nmuruilla, jotka rikkaan Helsingin pöydältä putoavat. Useimmiten se\ntapahtuu teatteriseurueen muodossa, koska Suomen kansa herkimmin tajuaa\nnäyttämötaidetta.\n\nNiinpä tapahtui, että Varkauteenkin muutama päivä takaperin\nsaapui eräs tuollainen kiertue ilmoittaen esittävänsä Varkauden\ntaidettaharrastavalle yleisölle murhenäytelmän »Vaarallinen nainen».\n\nVarkauslaiset saapuivat joukolla tähän harvinaiseen taidetilaisuuteen,\nvarustaen puhtaat nenäliinat taskuihinsa murhenäytelmän aiheuttamien\nitkukohtausten varalta, ja ennen esiripun nousemista vallitsi\nkatsomossa harras hiljaisuus, niinkuin ainakin traagillisen\nmurhenäytelmän edellä, ja jos kenellä oli jotakin sanottavaa\nnaapurilleen, niin tapahtui se kuiskauksilla... ja nyt esirippu kohosi.\n\nMinuutin kuluttua alkoi Varkauden taiteenharrastajien kasvoille levitä\nomituinen hymy, ja pienen ajan perästä kuuluivat jo ensimmäiset, aluksi\nhieman hillityt nauruntyrskähdykset.\n\nTeatteriseurueen mielenmaltin kunniaksi on kuitenkin mainittava,\netteivät nämä sopimattomat ilonpurkaukset sanottavasti tuntuneet\nsaavan heitä sekaantumaan osissaan, ja primadonna, »vaarallinen\nnainen», lukea paukutti täyttä vauhtia osaansa, jonka hän tuntui\nlukeneen aika hyvin ulkoa, ja kappaleen murheellinen toiminta kehittyi\ntärisyttäviksi ristiriidoiksi; ja mitä surullisemmaksi toiminta\nnäyttämöllä kehittyi, sitä iloisemmaksi kehittyi mieliala katsomossa,\nja kaikkein liikuttavimmissa kohdissa puhkesi yleisö ukkosenkaltaiseen\nnaurunremakkaan.\n\nVihdoin koko teatteriyleisö vääntelehti vastustamattoman, hysteerisen\nnaurun kourissa, ja kun eräälle naurajista tuli pieni, mutta äänekäs\nvahinko, ulvoi koko sali naurusta. Ja lopuksi täytyi suurimman osan\nyleisöä poistua kesken näytännön, koska se pelkäsi kuolevansa naurusta,\nmutta jotkut lujarakenteisemmat kestivät loppuun asti nauraen,\nuikuttaen, nikotellen ja käsiään paukuttaen, joten teatterikiertue\nniitti Varkaudessa verrattoman »naurumenestyksen», jota se kuitenkaan\nei liene murhenäytelmällään tarkoittanut.\n\nMutta vielä seuraavana päivänä kaikui Varkaudessa joka talosta\nväsynyt, sortunut nauru, ja se räjähti aina uudella voimalla, kun joku\nläsnäolijoista yritti matkia murhenäytelmän liikuttavimpia kohtia ja\n»vaarallisen naisen» eleitä.\n\nOn hauskaa, että maaseudullakin saadaan välistä taidenautintoa. Se\non jalostavaa ja virkistävää, vaikka se välistä paneekin vatsa- ja\nnaurulihakset liian kovalle koetukselle.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nKUN RIIHTÄ TAPPAVAN HÄRJÄN SUU SIDOTAAN\n\n\nA:n pitäjässä tuolla pohjoisessa päin on luonnollisesti sielunhoito\njärjestetty virallisesti samalle vakiintuneelle kannalle kuin muissakin\nenemmän tai vähemmän kristillisissä, väkilukuisissa ja vakavaraisissa\nseurakunnissa kirkkoherroineen ja kappalaisineen, lukkareineen ja\nkellonsoittajineen ja haudankaivajineen, jotka kaikki istuvat ja\nhallitsevat kirkonkylässä, mutta syrjäkylillä ollaan lähemmässä\nkosketuksessa saarnamies Mooses Makkaraisen kanssa, joka järjestää\nsaarna- ja herätystilaisuuksia milloin missäkin kylässä ankarasti\nkolistellen valveille kyläläisten omiatuntoja, jotka osoittavat\narveluttavaa taipumusta vaipumaan sikeään synnin horrokseen, jos väkevä\nhengenmies Mooses Makkarainen pitemmäksi aikaa sattuu jäämään kylässä\nkäymättä.\n\nNyttemmin ilmoittavat huolestuneet seurakuntalaiset, että Mooses\nMakkaraisen hiippakuntaan vakinaisesti kuuluva P:mäen kyläryhmä on\nvetänyt päälleen Mooses Makkaraisen vihat ja joutunut kärsimään\nniiden seurauksista, ja vaikka me emme voikaan asiaa auttaa, niin\nkerromme kuitenkin syyn, koska P:mäen kyläläisille näyttää tuottavan\njonkinlaista lohdutusta, että heidän kohtalonsa tulee tunnetuksi\nlaajemmaltikin.\n\nP:mäen kylässä on Mooses Makkaraisen johdolla tätä ennen pidetty\nlukuisat seurat notkuvine pöytineen ja suurine nokikylkisine\nkahvipannuineen, jopa välistä rusinasoppineenkin, ynnä tuottoisine\nkolehteineen, jotka ovat yhdessä ravintolapuolen tuottamien tulojen\nkanssa langenneet Mooses Makkaraiselle sen apostolisen ohjesäännön\nmukaan, että evankeliumin saarnaajan pitää evankeliumista elatuksensa\nsaaman.\n\nJa ovat Mooses Makkaraisen ja P:mäen kyläkuntalaisten välit aina olleet\nmitä parhaat, jota ei suinkaan voi sanoa kaikkien paimenien ja heidän\nlammaskatraittensa väleistä.\n\nNyt, joku viikko sitten, ilmoitti Mooses Makkarainen taas\ntavanmukaisesti saapuvansa P:mäen kyläkuntaan repimään rikki\nsielunvihollisen hämähäkinverkot p:mäkeläisten sielujen ympäriltä\nsekä samalla pölisyttelemään turtumuksen tomua ja hankaamaan synnin\nruostepilkkuja samojen sielujen pinnalta. Ja määräpäivänä matkustikin\nMooses Makkarainen tyytyväisenä myhäillen kokouspaikkaan.\n\nSinne olikin hänen seurakuntansa jo täysilukuisena kokoutunut kuulemaan\nMooses mestarinsa voimallista ja syntisen sydämen ovelle kovasti\nkolkuttavaa ulosantia.\n\nMutta kun saarnamies Mooses Makkarainen astui sisään taloon, niin\nhavaitsi hän, että häävieraat tosin olivat saapuneet, mutta pitoja ei\noltu valmistettu. Ei ollut niin minkäännäköistä ruumiillista tarjoilua\ntällä kertaa tultu hommanneeksi. Puhumattakaan nyt niin korkeista\nasioista kuin lihapullista ja rusinasopasta, ei ollut edes kahvia ja\nkorvapuustejakaan.\n\nSilloin aukenivat saarnamies Mooses Makkaraisen silmät suuremmiksi\nkuin ne koskaan olivat saarnatessa olleet, ja hän tajusi, että hänen\nvanha riitaveljensä sielunvihollinen, jolle hän oli niin monet kuumat\nlöylyt P:mäenkin kylässä valmistanut, oli päässyt voitolle ja takonut\nP:mäen kylän kaikki kolmisensataa sielua saituuden kahleisiin. Ja hänen\nhaamunsa muuttui, ja hän antoi ytimekkäällä tavallaan ent. laumansa\nymmärtää, että heidän välinsä ovat nyt rikki, ja että hän jättää koko\nkylän siihen pimeyden kuiluun, johon se taimotahallaan on syöksynyt.\nPimeyden pääruhtinas saa hänen puolestaan mellastaa P:mäellä, niin että\nhäntä huiskuu ja kaviot kopisevat, hän ei pane tikkua ristiin moisen\njoukon puolesta, joka ennemmin saattaa sielullensa vahingon kuin uhraa\nsen hyväksi pari pannullista kahvia ja korillisen korvapuusteja.\n\nJättäen p:mäkeläiset katselemaan pitkin nokanvarsiaan kääntyi\nsaarnamies Mooses Makkarainen ovelta ja matkusti toiseen kylään\nkatsahtamatta kertaakaan taakseen.\n\nMe puolestamme annamme p:mäkeläisten kernaasti jäädä pannaan. Jos me\nolisimme olleet Mooses Makkaraisen asemassa, niin olisimme menetelleet\nsamalla tavalla. Sillä p:mäkeläisten nahkiintuneitten sielujen\nparkitseminen on varmaankin siksi ikävää hommaa, ettei siihen kukaan\nviitsi kuivin suin ryhtyä.\n\nTietysti Mooses Makkarainen tässä taistelussa kuitenkin lopuksi\nvoittaa. Riihtä tappavan härjän suuta ei niinkään vain sidota tänä\nsanomalehtien ja yleisen lukutaidon aikana, ja kun ei kukaan muukaan\nsaarnamies ole halukas ryhtymään epäkiitolliseen hommaan P:mäen\nkylässä, niin saavat he luvan vielä tomussa ja tuhkassa konttien anoa\nrauhaa Mooses Makkaraiselta.\n\nSekä suorittaa tuntuvan sotakorvauksen ei vain kahvissa ja\nkorvapuusteissa vaan myöskin lihapullissa ja rusinasopassa.\n\n(1921.)\n\n\n\n\nSPIRITISTISIÄ ISTUNTOJA ENONKOSKELLA\n\n\nLukuunottamatta sitä spiritismiä, joka on lääkeopillisella nimellään\ntunnettu Spiritus rectificatissimuksena ja jolla käytännöllisessä\nelämässä on Enonkoskellakin useita erilaisia kansanomaisempia lempi- ja\nhyväilynimiä, eivät enonkoskelaiset ole aikaisemmin tutustuneet siihen\nvarsinaiseen spiritismiin, jolla on paljon kannattajia niin Englannissa\nkuin muissakin suurissa sivistysmaissa.\n\nMutta äskettäin ilmestyi Enonkoskelle hieman umpimielisen ja suljetun\nnäköinen mieshenkilö, joka tuntui katselevan aineellisen olevaisuuden\nrajapyykkien tuolle puolen, ja kun enonkoskelaiset maan tapaa\nnoudattaen kysyivät, kuka vieras on ja mistä hän tulee ja kuka hänen\nisänsä oli ja vieläkö vanhukset elävät ja paljonko hänellä on palkkaa,\nniin ilmoitti muukalainen olevansa spiritistinen meedio.\n\nEnonkoskelaiset miettivät tätä vastausta ja mutisivat, että vai niin,\nhm...\n\nSpiritisti huomasi enonkoskelaisten tuijotuksesta lattianrakoon,\netteivät enonkoskelaiset olleet vielä päässeet perille spiritismin\naakkosista, jonka vuoksi hän lisäsi, että spiritistinen meedio\non sellainen erikoisilla salaperäisillä ominaisuuksilla ja\nluonnonlahjoilla varustettu henkilö, joka saa pöydät ja tuolit\nliikkumaan tahtonsa mukaan.\n\n— Ahaa! sanoivat enonkoskelaiset kirkastunein katsein, mutta lisäsivät\nhetken perästä, että kaikilla enonkoskelaisilla, alle vuoden vanhoja\nlapsia lukuunottamatta, oli samanlainen kyky. Enonkoskelaiset kertoivat\nliikuttelevansa joka päivä pöytiä ja tuoleja ja kysyivät, että olivatko\nsiis kaikki enonkoskelaiset spiritistisiä meedioita?\n\nOikea spiritisti hymyili tällaisille lapsellisuuksille tosin hieman\nhalveksivasti, mutta kuitenkin anteeksiantavasti, ottaen huomioon\nenonkoskelaisten materialistisen tietämättömyyden salaperäisistä\nhenkimaailman ilmiöistä, ja ryhtyi laajemmin selittämään asiaa.\n\nHän ilmoitti, etteivät enonkoskelaiset suinkaan ole spiritistisiä\nmeedioita, eivätkä nykyisellä kehitysasteellaan sellaisiksi koskaan\ntulekaan. Sillä oikea spiritisti on vain sellainen, joka voi liikutella\npöytiä ja tuoleja ilman mitään aineellista kosketusta, yksinomaan\nhenkisten voimien avulla.\n\nEnonkoskelaiset katsahtivat silmät kunnioituksesta pyöreinä\nspiritistiin, mutta käytännöllisinä ihmisinä eivät he kuitenkaan\nvoineet olla vielä kysymättä, mitä hyötyä sellaisesta tuolien ja\npöytien liikuttelemisesta henkisten voimien avulla voisi olla.\n\nKärsivälliseen ja lempeään tapaansa jatkoi spiritisti asian\nselittämistä, ja enonkoskelaiset tulivat tietämään, että he\nspiritististen pöytätanssien ja koputusten avulla voisivat päästä\nyhteyteen henkimaailman ja edesmenneitten enonkoskelaisvainajien kanssa.\n\nNyt alkoivat enonkoskelaiset käsittää asian, ja talosta taloon levisi\nsana, että Enonkoskella on spiritisti, joka saa pöydät leijailemaan\ntyhjässä ilmassa ja manaa kuolleet enonkoskelaiset kertomaan\nkoputuskielen avulla terveisiä ja kuulumisia Tuonelan tuvilta.\n\nEnonkoskelaisista alkoi asia tuntua juhlalliselta, jopa\npeloittavaltakin, niin etteivät enonkoskelaiset mielellään liikkuneet\nlyhyen talvipäivän mailleen mentyä yksin ulkosalla edes omissa koti\nnurkissaan, koska heistä tuntui siltä kuin voisi joku jo ammoin\nhaudattu sukulainen tai tuttava millä hetkellä tahansa pistää\naavemaiset kasvonsa näkyviin nurkan takaa ja kuiskata: »iltaa!»\n\nMutta spiritisti kutsui joukon asianharrastajia spiritistiseen\nistuntoon, ja asianharrastajat kokoutuivat sekä uteliaina että\npelokkaina tähän outoon ja kammottavaan tilaisuuteen.\n\nKun alkuvalmistukset oli tehty, ja spiritisti oli läsnäolijoille\nselittänyt, mitä heidän oli tehtävä, istuutui spiritisti läsnäolevien\nkera pöydän ympärille, ja enonkoskelaiset muodostivat meedion kanssa\npiirin tarttuen toistensa käsiin, jotka tuntuivat kylmänkosteilta.\n\nEikä ollut huoneessa muuta valaistusta kuin ulkona talvisella\npakkastaivaalla loistavan kuun kalpea, haaveellinen valo.\n\nSpiritisti ummisti silmänsä ja tuntui vaipuvan jonkinlaiseen\nhorrokseen, ja tuskallisen äänettömyyden vallitessa, jossa jokainen\nkuuli oman sydämensä levottoman jyskytyksen, odottivat istunnon\nosanottajat sitä suurta ja värisyttävää hetkeä, jolloin pöytä alkaa\nitsestään kohota ilmaan, haamujen kädet hipaisevat läsnäolijoita ja\nnäkymättömien soittokoneiden säveliä kuullaan katon rajasta.\n\nMinuutti kului toisensa jälkeen, kunnes pöytä vähän liikahti.\nJännityksestään huolimatta valppaat ja ovelat enonkoskelaiset huusivat\nkuitenkin heti, että mitäs te sillä jalallanne... tässä pitää olla\nrehellinen peli!\n\nSpiritisti raotti väsyneitä silmiään ja sanoi, että hänen jalkansa oli\nvain vahingossa sattunut pöydänjalkaan.\n\nJa sitten taas istuttiin ja odotettiin pöydän kohoamista ja henkien\nkoputuksia, mutta henget eivät tuntuneet olevan halukkaita rupeamaan\najatustenvaihtoon enonkoskelaisten kanssa, ja mitä pöytään tulee,\nniin ei se suostunut hievahtamaan millimetrinkään vertaa. Sillä oli\narvattavasti hyvä olla juuri siinä asennossa, jossa se oli.\n\nVihdoin huokasi meedio ja avasi silmänsä kysyen, mitä kuuluu ja\nolivatko läsnäolijat huomanneet mitään erikoista, ja enonkoskelaiset\nvastasivat, että rauha kuuluu, kiitoksia vain kysymästä, eikä ole\ntapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.\n\nNäin ollen julisti spiritisti istunnon päättyneeksi ja selitti sitten\nläsnäolijoille niitä syitä, jotka tällä kertaa olivat ehkäisseet\nhenkimaailman yhteyttä enonkoskelais-spiritistisen ryhmän kanssa.\n\nEnnenkuin muutkin spiritistiset istunnot Enonkoskella olivat\nepäonnistuneet, totesi spiritisti, että henkimaailman on erittäin\nvaikea päästä kosketuksiin enonkoskelaisten kanssa, ja povattuaan\nEnonkosken tyttärille hyvää avio-onnea poistui hän Enonkoskelta muille,\ntoivottavasti henkevämmille paikkakunnille.\n\nMutta enonkoskelaiset jatkavat kuitenkin spiritistisiä harjoituksia,\nja jos paikkakunnalla ilmestyy oma meedio, niin saamme kukaties kuulla\nvielä kummia Enonkoskeltakin.\n\n(1922.)\n\n\n\n\nLUONNOLLISEN NÄKÖINEN MUSTALAINEN JOENSUUN TEATTERISSA\n\n\nMekin olemme aikoinamme ottaneet tulisieluisesti osaa Joensuun\nvilkkaaseen teatterielämään, vaikka siitä on jo niin pitkä aika,\nettemme viitsi sitä sanoakaan.\n\nJa me voisimme, jos tahtoisimme, kertoa lukijoille eräitä mojovimpia\nteatterimuistojamme, saada lukijan nauramaan niin, että hänen\nhousunkannattimensa katkeaisivat, eikä hän saisi ensi yönä unta.\n\nMutta osaksi ovat nämä muistot sitä laatua, ettei niitä aivan kaikkia\nvoisi kernaasti esittää painetussa sanassa muuten kuin kierrellen\nja kaarrellen, ja toiseksi osaksi meillä on vähän kiire juuri tällä\nhetkellä, sillä me olemme lähdössä tasavallan muiden ylimysten kanssa\n»Väinämöisellä» Hankoon, niin ettemme ehdi pitkiin juttuihin.\n\nMutta hiukan kuitenkin.\n\nJuu, Joensuun teatterissa pelattiin tammikuulla erästä\n»Preciosa»-nimistä laulunsekaista näytelmää. Meillä ei ole kunnia\ntuntea tätä draamakirjallisuuden tuotetta, mutta kovin »dundeellinen»\nse kuuluu olevan, ja suuri mustalaisleirikin siinä on.\n\nJoensuulaiset saivat päähänsä, että tähän leiriin olisi saatava\nainakin yksi _oikeakin_ mustalainen, ja kun Joensuunkin puolessa on\nkotitarpeiksi tätä tummaveristä, levotonta heimoa, niin löydettiinkin\npian eräs tarkoitukseen sopivalta näyttävä mustalainen, joka oli niin\nmustalaisen näköinen kuin vain mustalainen voi olla.\n\nTästä mustalaisesta tehtiinkin sitten »Preciosan» mustalaisleirin pää-,\nyli- ja ukkomustalainen.\n\nMustalainen ryhtyi suurella asianharrastuksella ja palavalla\ntaiteenrakkaudella harjoittelemaan osaansa, ja mikäs konsti mustalaisen\nolikaan esiintyä mustalaisen osassa.\n\nOlihan hänellä siihen kieltämättä ilmeiset n.s. luonnolliset\ntaipumukset.\n\nMustalaisleirin muut jäsenet olivat näitä tavallisia Joensuun\nvalkolaisia, joiden naamat olivat jossakin määrin noetut, että hekin\nnäyttäisivät mustalaismaisemmilta.\n\nSitten tuli »Preciosan» jännityksellä odotettu ensi-ilta, ja\njoensuulaiset vaelsivat vaimoineen ja lapsineen teatteriin.\n\nMustalaisleiri herätti katsojissa mieltymyksen tunteita. Tosin nämä\nmustalaiset esiintyivät, kävelivät lavalla ja puhuivat ja lauloivat\nhieman epämustalaisessa asussa, nimittäin »Simsonin ja Delilan»\navohihaisissa israelilaispuvuissa, mutta menihän se mukiin niinkin,\neikä pikkuseikkoihin kannata kiinnittää huomiota.\n\nPäähuomio kiintyikin luonnollisesti itse mustalaisiin ja varsinkin\nsiihen nimenomaiseen ukkomustalaiseen, oikeaan mustalaisten\nmustalaiseen, ja pian alkoikin katsomossa kuulua hillittyä sipinää:\n\n— Kahtokeehan tuota yhtä!\n\n— Jopa s'oon osanna laittoo ihtesä hyvästi!\n\n— Niin s'oon kun mustalainen kuuna päivänä.\n\n— On. Se on oikeen luonnollisen näköinen...\n\nMustalainen suoritti osansa kunniallisesti ja oli loppuun saakka\nluonnollisen näköinen, vaikka hän ei ollut ensinkään noennut naamaansa.\n\nSuljemme kunnioittavimmin tämän joensuulaisen aatteen johtaja Kaliman\nsuosiolliseen huomioon ja harkintaan.\n\n(1922.)\n\n\n\n\nMINKÄTÄHDEN VIMPELIN MIEHIÄ NIIN HIRVEÄSTI HAUKOTUTTI\n\n\nVimpelin miehet olivat matkalla, ja kun sitä matkaa tehtiin ja tehtiin,\nniin jouduttiin siten Alajärvellekin. Ja kun pimeäkin oli tullut, niin\nmentiin erääseen majataloon yöksi.\n\nSiellä sitten istuttiin ja tarinoitiin toistensa ja talonväen kanssa\nklo 11:n tienoille, ja sitten rupesi raukaisemaan, jonka tähden mentiin\nnukkumaan matkustavaisille valmistettuihin vuoteisiin.\n\nVimpelin miehet nukkuivat kohta kuin tukit, ja heidän kuorsauksensa\noli kuin myllynkivien jyrinä. Ja sikeästi nukuttuaan heräsivät he\nsiihen, että talonväki hääri ahkerasti tavallisissa aamuaskareissaan.\nSitä keitettiin kahvit ja lypsettiin lehmät ja meijeröitiin maidot\nja ruokittiin elukat, niin että sen kuin yksi vilske kävi. Eivätkä\nVimpelin miehetkään, vaikka heitä tuntuikin vielä nukuttavan,\nviitsineet esiintyä unikekolaisina vieraassa pitäjässä ja alentaa siten\nVimpelin arvoa aamunvirkkujen alajärveläisten silmissä, vaan kömpivät\nylös ja pukivat ylleen ja läksivät tupaan tarinoimaan taas talonväen\nkanssa, samalla kuin kätevä naisihminen meni kamariin korjaamaan\nvierasten vuoteet, niin että höyhenet vain tyynyistä pölisivät.\n\nSitten keitettiin puuroa ja syötiin vahvasti, ja Vimpelin miehet\nistuivat rahilla takan vieressä ja haukottelivat hirveästi ja\najattelivat, että mikähän heitä tänäpänä niin nukuttaa.\n\nMutta syötyään puuronsa katseli talonväki ulos ikkunasta ja sanoi,\nettä mikähän lie tänään, kun kaikki tuntuu siltä, kuin olisi maailman\nmeno vähän luiskahtanut raiteiltaan. Noissa naapuritaloissa nukkuvat\nkuin karhut, ei näy mistään edes valoa vielä, vaikka ylösnousun aika\nolisi ammoin jo ollut. Eikä tuo päiväkään näytä rupeavan lailliseen\naikaan valkenemaan. Sekin on myöhästynyt. Puhumattakaan noista perhanan\npäivämiehistä, jotka eivät vieläkään tule kaivontekoon, vaikka\ntietävät, miten kiireellistä se olisi. Ja entäs palvelustyttö! Se kun\nmeni naapuriin yöksi. Ja nyt se siellä nukkuu ja nukkuu, eikä tule koko\npäivänä kotiin.\n\nVimpelin miehet kuuntelivat näitä puheita tylsähköinä ja haukottelivat\naina vähän päästä, niin että leukapielet natisivat.\n\nMutta viimein sanoi majatalon isäntä, että tämähän on hittoa. Koko kylä\nmakaa, vaikka kello käy jo yhdeksättä, eikä päiväkään ala sarastaa.\n\nJa isäntä katsella muljotti vanhaan uskolliseen seinäkelloon, joka\nrauhallisena käydä raksutteli mustalla seinällä.\n\nSilloin se talon vanha ja yhtä uskollinen Maija-Reeta, sanoi, että\nmahtoikohan hän pyöritellä liian paljon noita kellonviisareita. Hän kun\nyöllä oli herännyt, niin oli kello pysähtynyt neljännestä yli 12:n, ja\nkun Maija-Reeta ei voinut tietää, kuinka kauan kello oli seisonut, niin\noli hän arviokaupalla vääntänyt kellon näyttämään puoli seitsemää. Ja\nsen mukaan sitä sitten oli noustu seitsemältä ylös.\n\nKuultuaan Maija-Reetan selityksen alkoi talonväki raapia päätään, ja\nraavittuaan tarpeeksi asti meni talonväki vielä vähän nukkumaan, mutta\nkoska Vimpelin miesten vuoteet jo oli korjattu, niin istuivat Vimpelin\nmiehet edelleen rahilla siellä takan luona torkkuen ja haukotellen.\n\nJonkin ajan kuluttua nousi talonväki taas virkistynein mielin ylös,\nja talossa syntyi jälleen toimelias touhu ja elämä, ja jo alkoi\npäivänrantakin vähän ruskottaa Alajärven Pynttärinniemen — vai onko se\nniemi? — takamailta. Ja seinäkello osoitti puolta yhtä.\n\nEmäntä justiin hämmenti maitopataa, kun naapurissa yötä ollut\npalvelustyttö tuli tupaan ja ihmetteli, että täälläpä ollaan varhaisia.\nKun hän juuri läksi naapurista niin kello oli vasta 5 aamulla.\n\nEmäntä hämmenti vain maitopataansa ja vastasi rauhallisesti, että\nmitäpä tämä... hän on jo lehmätkin lypsänyt, ja sitäpaitsi toiseen\nkertaan tänä päivänä. Niinkuin kaikki muutkin työt on tehty. Ja einekin\non syöty. Niinkuin näet, on siellä puuroa pöydällä, ja illalla oli\nperunoita, niinkuin muistat.\n\nYstävämme Vimpelin mies kertoo, että »piika päästi helapäisen naurun ja\nmeni ulos, ehkä vähän meitä häpesi».\n\nSitten arvelivat haukottelevat Vimpelin miehet, että kai tästä mekin\njoudamme lähtemään, ja hetken perästä jatkoivat he puolinukuksissa\nmatkaansa eteenpäin toisia majataloja ja toisia seikkailuja kohti.\nMatkallaan näkivät he, että muissakin Alajärven taloissa tehtiin jo\nylösnousua, joten se oli kolmas ylösnousu, minkä he joutuivat sinä\naamuna näkemään.\n\nVimpelin miesten suu vetäytyi nauruun heidän sitä ajatellessaan, mutta\nhymyn keskeytti pitkällinen haukotuskohtaus.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nKARVAISET PIKKUÄIJÄT OLLEET SUURESSA VAARASSA SIPPOLASSA\n\n\nOli siis tullut jouluaatto 1922 Suomen kansalle ja Sippolan pitäjälle,\nja kansa totuuden ja runon kotimaassa ja Sippolan pitäjässä oli\npystyttänyt joulukuuset ja sytyttänyt kynttilät ja ruvennut heleällä\näänellä laulamaan vanhoja kauniita joululauluja.\n\nNiin myös eräässä Sippolan pitäjän syrjäkylän talossa kylän laidassa\nmetsän reunassa oli tehty ankarat ja perusteelliset jouluvalmistukset\nja hankittu runsaasti syötävää, mutta eritoten juotavaa, ei ainoastaan\nkotimaista, vaan myöskin Viron veljeskansan aikaansaannoksia. Ja talon\nlukuisat sukulaiset olivat saapuneet näihin lupaaviin joulukesteihin,\nja kun hevoset oli riisuttu ja viety talleihin syömään kauroja ja\nheiniä, ja vieraat olivat käyneet sisälle ja asettuneet taloksi ja\nsaaneet tehokkaat suunavaukset ja nauttineet vielä jonkin aikaa\nhyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä tarjottua joulukestitystä,\nalkoi talossa vallita jouluhumu, joka muistutti hälinää Belsasarin\nhovin juhlasalissa Hänen Majesteettinsa ollessa hyvällä tuulella,\nsillä erotuksella kuitenkin, ettei mitään irtonaista kättä ilmestynyt\nkirjoittelemaan tuvan seinälle mene-tekeleitä.\n\nJa mieliala kohosi yhä korkeammalle, ollen lopulta, ainakin orsien\ntasalla, ja silloin aukeni tuvan ovi, ja niitä karvaisia pikkuäijiä\nalkoi lappautua sisään.\n\nNiitä tuli ensin yksi, karvainen ja pieni ja musta ja pitkäpartainen,\nja sumuiset silmät alkoivat pyöriä talonväen päässä, ja meteli tuvassa\nvaikeni, ja sitten tuli ulkoa tunkeutuvan huurun seassa tupaan toinen\npitkäpartainen ja karvainen ja musta pikkuäijä, ja kylmä hiki kohosi\ntalon vieraitten punoittaville ja kuumille otsille levittäen niille\njonkinverran viileyttä. Mutta jouluyön pimeydestä ilmestyi tuvan ovelle\nkolmas pitkäpartainen ja karvainen pikkuäijä, kuitenkin vaihteen vuoksi\nyhtä kaamean valkoinen kuin edelliset olivat olleet peloittavan mustia.\n\nKauhistunut talonväki vieraineen karkasi mölisten ylös ja kaatoi lasit\nja aikoi ensin paeta tuvasta ikkunoista ja toisesta ovesta jättäen\njuhlahuoneiston karvaisten kyöpelien haltuun, ja heikoimmat vaipuivat\npolvilleen ja alkoivat katua syntejään ja muistella tilaisuuteen\nsopivia rukouksia, mutta eivät tässä hädässä saaneet kokoon muuta\nkuin että »lapsi olen laulavainen... viis kertaa seitsemän on\nkolmekymmentäseitsemän...»\n\nJa neljäs pieni karvainen äijä työntyi tupaan, ja koko ovensuupuoli\nnäytti täyttyvän karvaisista, mustista ja valkeista ja kirjavista\npikkuäijistä, mutta silloin eräs rohkeimmista ja eniten Viron\nveljeskansan virvoituksia nauttineista hyökkäsi karjuen karvaisia\npaholaisia kohti, ja koko talonväki vieraineen syöksyi tämän esimerkin\nrohkaisemana perässä ja ryhtyi häätämään pimeyden valtakunnan edustajia\nulos tuvasta.\n\nJa hiidenväki läksi pelosta huutaen ja kaviot kopisten livistämään\npakoon talonväen syöksyessä kammottavasti kiroillen ja lyhtyjä ja\nkirveitä ja uunikoukkuja käsiinsä temmaten ajamaan heitä takaa.\n\nNaapuritalossa vietettiin jouluaattoa levossa ja rauhassa, kun eräs\nniistä pienistä koulupoika- ja tyttöjoulupukeista, jotka olivat\naikaisemmin illalla kiertäneet laulellen talosta taloon ja saaneet\nhyvän vastaanoton ja osansa jouluhyvyyksistä, itkien ja parkuen,\nrohtiminen parta kyynelistä märkänä, juoksi tupaan ja rukoili, että\ntulkaa hyvät ihmiset auttamaan, tuossa toisessa talossa tappavat kaikki\njoulupukit!\n\nToiset joulupukit olivat sillävälin kätkeytyneet mikä minnekin.\nEräs pojista oli päässyt pakoon riihen alle ja kuuli sieltä, sydän\nvapisten, kuinka talonväki lyhtyineen ja kirveineen ja uunikoukkuineen\netsi sadatellen ja toinen toistaan kirouksilla rohkaisten karvaisia\npikkuäijiä vakuuttaen, että ellei muuten piisata tapahtuvassa\nratkaisevassa taistelussa, niin tuodaan kiväärit ja haulikot esille.\n\nMutta jo joutui apua joulupukeille naapuritalosta, mistä joukko nuoria\nmiehiä kiiruhti paikalle pelastamaan joulupukkeja. Apujoukko tapasi\ntalonväen vieraineen raivoissaan ja peloissaan ja hyvässä hönössä\nmekastamassa pihalla, eivätkä apuuntulleet tahtoneet millään saada\ntalonväkeä uskomaan, että joulupukit olivat käyneet toisissakin\ntaloissa ja olivat vain oman kylän nuorta väkeä.\n\nVihdoin saatiin talonväki senverran rauhoittumaan, että joulupukit\nuskalsivat ryömiä esille kätköistään ja livistää kotiinsa, ja talonväki\nvieraineen palasi voitollisesti sisään ryhtyen jatkamaan hetkiseksi\nkeskeytyneitä pitojaan.\n\nSitten vallitsi jälleen joulurauha Sippolassa ja sen syrjäkylissä.\nAinakin ulkoisalla.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nSEPÄN LEHMÄ\n\n\nTapasimme erään heinäveteläisen ja kysyimme, että mitäs sitten muuta\nkuuluu? Heinäveteläinen katseli arvostelevasti pöytäämme, jolla oli\ntaiteellisessa epäjärjestyksessä pari kiloa maaseutuäänenkannattajia ja\nmustepullo ja liimapullo ja musteenkuivaaja ja puolitoista kynänvartta,\nja sanoi sitten rauhalliseen heinäveteläiseen tapaansa, että mitäpäs\nsinne muuta kuin alenevien hankien humahtelemista ja renkimiesten\nrekilauluja. Ei ole sattunut erikoisia... sen seppä Turtiaisen lehmä\nkyllä putosi suohon viime kesänä, mutta sekin saatiin lopuksi ylös,\nniin ettei siitäkään tulisi uutista.\n\nMitenkäs se seppä Turtiaisen lehmä sinne suohon?\n\n— Ka, miten lie, vahingossa eikö lie polkaissut pehmeeseen.\n\nSe kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella\nrannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä\nlammen päästä.\n\nSeppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että\nsekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi\naika.\n\nEikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä,\nja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea\niskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan...?\n\nSuosta se seppä sen lehmänsä lopulta löysi.\n\nSepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin\nsepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä\non sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä\nja lehmä.\n\nPyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun\nsentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen\nponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö\ntullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.\n\nSeppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille\nja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä,\nmutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen,\nikäisekseen.\n\n— Meneehän nyt... menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli\nseppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.\n\nMutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton\ntai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen\nkannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise\nnyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa\nmölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi\nkuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.\n\nSitten seppä taas huusi, että tulkaa auttamaan, täällä on kaksi sielua\nmenossa, mutta ei tullut apua.\n\nSilloin seppä näki, että jos apu vielä viipyy kymmenen minuuttia tai\nviisitoista, niin sitten saa sanoa hyvästi lehmälle ja terveisiä\nja kiitoksia seurasta, ja vilkaistuaan levottomasti vielä kerran\nlehmäänsä, jolla silmät jo hyvin pahasti naljottivat päässä,\nläksi seppä hyppiä harppimaan mättäältä mättäälle ja kuivalle\npäästyään juoksemaan Ratilaisen poikien taloa kohti. Ja huusi vielä\njuostessaankin.\n\nParissa kolmessa minuutissa oli seppä perillä ja töytäisi tupaan,\njossa istui puolenkymmentä miestä aivinaisillaan ja tupakoiden ja\nsyljeskellen ja heinäveteläisiä asianhaaroja ja elinkysymyksiä\nkäsitellen, ja joku huomautti, että seppähän se... mitäs tälle sepälle\nkuuluu?\n\nSeppä oli niin hengästynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan, mutta\nsitten kun alkoi saada niin sanoi, että: »tiällä työ istutta niinku\nhele—tissä... ettekö työ kuullunna, kun minä huusin apuu, niin jotta\nmaha oli haleta?»\n\nRatilaisen talon miesväki tupakoi ja syljeskeli mietteliäänä\nkiinnittäen huomiota sepän kuraiseen ja mutaiseen ulkoasuun, ja vihdoin\njoku myönsi:\n\n»Kyllähän myö kuultiin, kun sinä huusit, mutta myö arveltiin jotta jos\nois ensin käyvä saunassa ja sitten männä kahtomaan, onko sinulla mikä\nhätänä, kun niin kovasti huuvat...»\n\nSeppä ilmoitti, mikä oli hätänä, ja Ratilaisen pojat ja muut miehet\nsanoivat että: männään sitten nostamaan se sepän lehmä, jos se on niin\nkiireellinen.\n\nSe lehmä nostettiin miesvoimalla, ja henki siinä vielä oli, ja sitten\nläksivät Ratilaisen miehet saunaan.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nMÄNTYHARJUN KUMMITUS\n\n\nKoska päivät tulevat yhä pidemmiksi ja illat ja yöt sikäli lyhyemmiksi,\nrohkenemme kertoa asiasta lukijalle. Lukija on kuitenkin ystävällinen\nja koettaa olla illalla nukkumaan mennessään ajattelematta tätä\nseikkaa, ettei tulisi levoton yö.\n\nEräässä talossa Mäntyharjun Valtolassa majaili viime joulun seudussa\njoitakin »eri uskon lahkolaisia» noin viikon päivät, ja olisivat\nkernaasti olleet kauemminkin, nähtävästi mieluimmin koko ikänsä, ellei\ntalonväki olisi lopuksi kyllästynyt heihin ja taluttanut heitä ovelle\nja potkaissut heitä ahteripeiliin ja sanonut, että lahkolaiset ovat\nhyvät ja menevät nyt Hiiden Pisaan eivätkä tule koskaan enää takaisin.\n\nMäntyharjun ja naapuripitäjien kansa kertoo, että lahkolaiset tultuaan\ntäten ulosriepoitetuiksi ja ulkonaiseen pimeyteen heitetyiksi olisivat\nkääntyneet vielä kerran taloon päin ja kohottaneet kätensä ja kironneet\ntalon ja kaikki, mitä siinä oli, kivijalasta uuninpiippuun asti. Ja\nilmoittaneet, että kyllä me tämän vielä kostamme, ja kyllä te tämän\nvielä nahoissanne tunnette, te Belialin lapset!\n\nOlipa tämän seikan laita kuinka tahansa, niin varmaa ainakin on, että\nviikon kuluttua siitä, kun lahkolaiset oli ajettu kilometritehtaalle,\nhuomasi talonväki eräänä päivänä näkymättömän olennon kantaneen\nsaunankiukaan keskelle talon pihaa. Kun talonväki oli katsonut tätä\nihmettä suu ja silmät auki, kantoi näkymätön kiuaskivet takaisin\nsaunaan latoen ne siellä eri nurkkiin useammiksi pikku kiukaiksi.\n\nLukija ja suuri yleisö suvaitkoot huomata, ettei tämä ole mitään\nkeksittyä kaunokirjallista jännitysromaania, vaan täyttä totta. Siitä\npuhuu tällä hetkellä ei vain koko pitäjä ja kihlakunta, vaan koko\nse puoli Suomea Kotkaan asti, ja me olemme nähneet asiasta aivan\nvakavia mainintoja materialistisen maailmankatsomuksen omaavissa\nsosialistilehdissäkin. Mutta jatkakaamme kertomusta.\n\nKerran kun kummitus taas mylläsi saunassa, sanoi talon poika, että\nkyllä tästä nyt loppu tehdään, ja latasi kiväärin kovilla panoksilla ja\nläksi saunaan.\n\nSaunan ovella hän jonkinverran pamppailevalla sydämellä tähtäsi\nsinnepäin, missä kuuli kummituksen kupsehtivan, ja kummituskin\najatteli, että jokohan tuo vietävä pamauttaa?\n\nPamauttihan se.\n\nMutta samalla kuuli poika näkymättömän olennon raivostuneella äänellä\nkarjaisevan:\n\n— _Ampuappas toisen kerran!_\n\nJa se aikamiespoika ei ampunut toista kertaa, vaikka patruunoita\nolisi kyllä ollut, vaan peräytyi varsin kohteliaasti ja hyvässä\njärjestyksessä saunan luota ja meni sisään ja ripusti vähin äänin\npyssyn seinälle ja rupesi nukkumaan ja veti peiton korkealle päänsä yli.\n\nKerran päivällä luuli talon palkkapiika nähneensä sen haamun ja kertoi\nsilmät pystyssä ja änkyttäen, että »piru se on, sen ihon peite oli\nkarvainen, ja ikenet olivat irvissä». Tätä selostusta ei kuitenkaan\nole yleisemmin uskottu, vaan arvellaan palkkapiian peloissaan nähneen\nolemattomia.\n\nAikansa saunassa oleskeltuaan ja metelöityään siirtyi Mäntyharjun\nkummitus talon asuinhuoneisiin kantaen tullessaan pihasta havuja\nisot läjät tuvan lattialle ja ruveten sitten häiritsemään talonväkeä\nkaikenlaisilla koiruuksilla. Kun esim. talon emäntä keskellä päivää\nkirnusi, niin heitti rietas kirnun emännän käsistä lattialle, ja\nkirnuun ilmestyivät palvelijattaren törkyiset navettakengät, niin että\nvointekeminen jäi sillä kertaa sikseen. Ja taas toisen kerran, vähän\nmyöhemmin, kun talon koko väki oli sisällä, ilmestyi voita lattialle,\nja kaksi likaista kenkää hankasi sitä lattian pintaan.\n\nSilloin isäntä pelosta vapisten turvautui raamattuun ajatellen, että\njos jumalansana auttaisi, ja alkoi tärähtelevällä äänellä lukea sitä,\nmutta heti temmattiin kirja hänen kädestään ja paiskattiin nurkkaan, ja\nuunista alkoi tulla kiviä ja savea isännän silmille.\n\nKummituksen elämöimistä on käynyt katsomassa suuret ihmisjoukot, jotka\nvoivat vakuuttaa kaiken tämän ja paljon muuta todeksi, ja jollei lukija\nvähemmällä usko, niin matkustakoon itse Mäntyharjun Valtolaan, kyllä\nsiellä talo neuvotaan. Spiritisteillä olisi myöskin tässä kiitollinen\ntilaisuus, jonka pyydämme täten kiinnittää heidän huomioonsa.\n\nHengenmiehiäkin on pyydetty manaamaan häijyläista, ja piispallekin\nkerrotaan kirjoitetun, mutta mikään ei ole auttanut. Talonväki on\nkuluneen talven aikana saanut nukkua niukasti, kun jyrinä ja meteli\non alkanut klo 7 i.p. ja kestänyt puoleen yöhön, tuonne klo 11—12\nkorville. Talon isäntä on nyt aikeissa myydä talonsa, jossa ei oikea\nomistajakaan rauhaa saa, mutta toinen asia on, onko hänen helppo saada\nostajaa.\n\nNo mitäs te nyt tähän sanotte? Voitte näin matkan päästä sanoa sitä\ntaikauskoksi, mutta menkääpäs sanomaan sitä Mäntyharjun Valtolassa,\nniin saatte näkymättömästä, mutta erittäin anteliaasta kädestä vasten\npläsiänne savea ja poroa ja ryöttöisiä navettalapikkaita.\n\nMutta tulipa eräänä iltana taloon kaksi reilua reisusälliä pyrkien\ntaloon yöksi, ja isäntä vähän melankoolisesti sanoi, että kyllähän\nhänen puolestaan saa yötä olla, mutta kun vieraat näkyvät olevan\nvieraspaikkakuntalaisia eivätkä tiedä asianlaitaa, niin kertoi isäntä,\nettä niin ja niin se nyt on ja että kyllä täällä tulee yörauha\nhäirityksi, niin vierailta kuin talonväeltäkin.\n\nReisusällit nauraa hehettivät ja katsahtivat toisiinsa, että\noikeinkohan tuo tosissaan puhuu, ja selittivät sitten hyväntuulisesti,\n»etteivät he pelkää piruja eivätkä puruja».\n\nNo, he jäivät siis yöksi. Ja kun he olivat vähän aikaa olleet\nvuoteella, alkoi tulla tuhkaa heidän jalkoihinsa.\n\nSilloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!»\nja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja\nsilloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä\nloukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää\npiruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä\ntalosta.\n\nJa oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi\nkalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun\nValtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut\nloisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta\novelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää\nsinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa\nkuutamoyössä.\n\nJa välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi\njoku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.\n\nJosta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta\npraakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nKENTTIJÄRVELÄISTEN KARHU\n\n\nPari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään\neräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti\ntupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven\nselkosella.\n\nSeuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti\nasestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi\neräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.\n\nNämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti,\nmutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita\nvastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin\nettä puut metsässä rytisivät.\n\nMiehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi\ntaakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui\nmyöhäiseen iltaan.\n\nNähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa,\nhuusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja\npoikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.\n\nMutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään\nuudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän\nympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja\nmuiden kenttijärveläisten puolesta:\n\n— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen... teillä ei ole siihen\nmitään oikeutta — se on _meidän_ karhu!\n\nKarhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs\nheistä sanoi matalalla äänellä:\n\n— Emme me todellakaan tienneet, että se oli teidän kotieläimenne.\n\n— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti.\n— Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me\nolemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi\nsinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.\n\nKarhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla\nvahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui\npaikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin\nkaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.\n\nTämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin\nkuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi\ntuimasti:\n\n— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne... tulin\nvaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.\n\nSe sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva\nkenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei\nkarhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään\nmaksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».\n\n— En minä nyt sitä tarkoittanut! sanoi se kenttiläinen halveksivalla\näänellä ja oli edelleenkin vihaisen näköinen. — Mutta jos te olette nyt\npeljättäneet sen meidän karhun rajan toiselle puolen, niin vaadin minä\nteille edesvastausta!\n\nSanoi ja sylkäisi.\n\nSiitä oli leikki poikessa aivan tarkkaan.\n\nKenttiläiset seisoivat nyt uteliaassa piirissä karhunhiihtäjien\nympärillä, mutta tasavallan sotilas, jonka ei ole lupa pelätä\npirujakaan, ei ainakaan pienempiä, hymyili vain ja kehui tuntevansa\n»lakipykälät», mihin vihainen karhunpeljätyskorvauksen karhuaja\nylpeästi vastasi tuntevansa hänki »omansa».\n\nNeuvotteluja jatkamalla päästiin kuitenkin lopulta jonkinlaiseen\nsovintoon, eivätkä kenttiläisetkään sitten enää puhuneet\nvahingonkorvauksesta, vaikka heidän oma rakas karhunsa juoksikin ryssän\nrajalle päin, niin että pakarat hetkuivat.\n\nTästä asioiden suotuisammasta käänteestä rohkaistuneena ehdotti\nnyt eräs hiihtomiehistä, että perustettaisiin eräänlainen yhtiö ja\nsolmittaisiin yhteinen liitto karhun tappamiseksi, koska kerran kaikki\novat ajaneet samaa karhua, mutta se vihaisesti katsonut mies sanoi\nvalittavalla äänellä, ettei hän voi suostua siihen, koska se on niin\npieni ja laiha karhu, painaneeko enempää kuin 50 kiloa, eikä niistä\nrahoistakaan tulisi miestä päälle kuin vaivaiset 100 mk. Ei se vetele.\n\n— Niin, menkää te vain kotiin, sanoivat kenttiläiset, kyllä me pidämme\nhuolen siitä karhusta, ja ne viisi miestä läksivät hiihtämään takaisin\nasuinsijoilleen ja neuvoivat lähtiessään kenttiläisiä, että jos saatte\ntaas sen karhunne kierrokseen, niin rakentakaa aita sen ympärille\nja pankaa aidanseipääseen taulu, mistä vieraat näkevät, että se on\nteidän karhunne. Sen parempi, jos merkitsisitte ne karhunne omistajien\nmerkeillä niinkuin porotkin.\n\nKenttijärveläiset kuuntelivat näitä hyväntahtoisessa, mielessä\nannettuja neuvoja äänettöminä lausumatta niistä edes kiitoksia, minkä\njälkeen he läksivät etsimään karhuaan ja kuuluvatkin löytäneen sen.\n\nMahdollisesti ovat he sen aidanneetkin, niinkuin kylässä käyneet\nvieraat neuvoivat.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nKOVALLE SE OTTAA KUOPIOSSAKIN\n\n\nAsuntotilanne nimittäin.\n\nTosin se on sielläkin parantunut, toteaa rahatoimikamari.\n\nEnsi viikon perjantaista lähtien ei asunnottomiksi jää kuin 133\nperhettä, yhteensä 635 henkilöä, siis ei edes Naantalin väkilukua\nvastaava määrä.\n\nNämä 133 perhettä saattavat tietysti mennä päiväksi Kallavedelle\nahvenia onkimaan — siellä Kurkiharjun puolessa on hyviä ahvenpaikkoja,\nme voimme omasta kokemuksestamme suositella niitä — ja yöksi voi\nripustaa riippumaton Puijon tukeviin puunrunkoihin. Kesä siis kyllä\nmenee, etenkin jos hankkii riittävästi sateenvarjoja. Syksyllä on\nsitten aika ajatella, miten talveksi järjestytään.\n\nSaimme jo huhtikuun loppupuolella Kuopiosta kirjeen, jossa valitettiin,\nettä »Kuopiossa on isännät pahemmassa, kuin pulassa, sillä vuokraajat\nei anna isännille hetkeksikään rauhaa, vuokraajat kulkevat useimmiten\nsalaisi, niinkuin striin, eli viinan kauppiaat».\n\nMurheellista on siis isännän virka Kuopiossa, jos Helsingissäkin.\n\nMeille on kerrottu seuraava kaameaa valaistusta kuopiolaisiin\nasunto-oloihin luova tapaus, joka vakuutetaan todeksi.\n\nEräs kuopiolainen talonisäntä istui kaikessa rauhassa nojatuolissaan\nlukien sanomalehteään ja maistellen kahviaan, kun ovikello kilahti,\nja sisään astui vähän hengästyneen näköinen laiha mies, joka\nkatseli silmät karrillaan ympärilleen, hiipi varpaisillaan isännän\nluo, vilkaisi vielä kerran ympärilleen, etteihän vain kukaan olisi\nkuulemassa, ja kuiskasi sitten kiihkeästi isännän korvaan:\n\n— Joko se teidän vuokralaisenne N.N:nen on valmis?\n\n— Jaa, että kuin...? kysyi isäntä epätietoisena.\n\n— Niin, että joko se N.N:nen on kypsä?\n\nIsäntä raapi sänkistä leukaansa, yskähti neuvottomana ja sanoi sitten:\n\n— Enhän minä nyt oikein ymmärrä...\n\nMutta laiha mies kuiskutteli:\n\n— Älkää nyt tuossa... kyllähän te sen ymmärrätte! Ikävä juttu tietysti,\nmutta saanhan minä sitten hänen huoneistonsa? Eikö niin, annattehan\nte sen minulle? Kyllä minä maksan, mitä vain haluatte. Hyvä, kiltti\nisäntä, saanhan minä sen N.N:sen huoneiston?\n\n— Niin, mutta eihän se ole vapaakaan, mutisi isäntä. — N.N:nen asuu\nsiinä. Mitenkäs minä sitä...\n\n— Jassoo, eikös se vielä olekaan...? Mutta _heti_ kun se tapahtuu, niin\nilmoitattehan minulle?\n\nJa laiha mies hiipi varpaisillaan ulos ovesta iskettyään vielä\nlähtiessään isännälle merkitsevästi silmää salaisen yhteisymmärryksen\nvakuudeksi.\n\nIsäntä palasi päätään raapien nojatuoliinsa ja ajatteli, että olikohan\nse hullu vai mikä?\n\nVähän ajan kuluttua soi isännän puhelin.\n\n— Halloo, sanoi isäntä.\n\n— Tämä on se ja se, kai isäntä tuntee minut? Se oli surullinen tapaus,\nmutta sattuuhan sitä maailmassa sellaistakin. Jaa, jaa... tuota noin,\nsaankos minä nyt hänen huoneistonsa?\n\n— No minkä helkkunan huoneiston nyt sitten taas? huusi isäntä\nkärsimättömänä.\n\n— Sen N.N:sen huoneiston tietysti!\n\n— Mitäs te oikein pöpisette? Ei se ole vapaa!\n\n— Voi vietävä, kuka pakana sen nyt ennätti kahmaista?\n\n— Ei sitä ole kukaan ottanut. N.N:nen asuu siinä itse.\n\n— _Mitä?_ Eikö N.N:nen olekaan vielä hirttänyt itseään?!\n\n— Häh?! huusi isäntä pelästyen. — Mitä te puhutte?\n\n— Niin, eilenhän se kuului varmasti uhanneen hirttää itsensä...\najattelin soittaa jo eilen illalla, mutta arvelin, että on parempi\nlykätä tähän päivään, jotta ennättää saada asiansa kunnolla valmiiksi.\nKoettakaa nyt jollakin sopivalla tavalla kiirehtiä sitä... mitäs se\nlykkäämisestä paranee? Ei pidä koskaan lykätä huomiseksi sitä, minkä\nvoi tänä päivänä tehdä. Sitten kun se on tapahtunut, pyytäisin minä\nteitä vuokraamaan hänen huoneensa minulle...\n\nIsäntä ripusti kuulotorven paikoilleen. Hänen pintaansa karmi. Tämä oli\nkamala asia.\n\nKäveltyään hetken aikaa edestakaisin levottomana huoneessaan läksi\nisäntä ulos ja meni soittamaan N.N:sen ovikelloa.\n\nN.N:nen tuli itse avaamaan.\n\n— Pä... päivää, mutisi isäntä. — Tuota... mitähän kello nyt on — mi...\nminun kelloni on seisattunut.\n\n— Kello on nyt neljänneksen yli kuusi.\n\n— Kiitoksia...\n\nIsäntä tuijotti hämillään eteensä ja kysyi sitten:\n\n— Kuinkas olette muuten voinut?... Kun ei ole tässä muutamaan päivään\ntavattu...\n\n— Kiitos kysymästä, kyllä se hurisee vanhaan tapaan.\n\n— Jassoo, jaha... se on hauskaa, kun voi hyvin... no hyvästi nyt sitten\ntaas.\n\nKun isäntä palasi omaan eteiseensä, seisoi siellä tuntematon synkän\nnäköinen mies päällystakin kaulus pystyyn käännettynä ja ruskeasta\npaperista tehty käärö kainalossa.\n\n— N.N:nen ei siis ole vieläkään hirttänyt itseään? tiedusteli synkkä\nmies karmealla äänellä.\n\n— Ei ole... tulen juuri hänen luotaan, ilmoitti isäntä.\n\n— Se on sikamaista! sanoi synkkä mies kolkosti. — Mitä semmoisesta on,\nettä ensin lupaa eikä sitten pidä sanaansa! Minä ajattelin, että ehkä\nsillä ei ole sopivaa nuoraa. Sitä olisi tässä paketissa, ja voisitte\npistää sen johonkin näkyvälle paikalle hänen portaisiinsa, että hän sen\nhelposti huomaa. Mutta minä tahdon sitten hänen huoneistonsa! Tulen\naamulla tiedustelemaan, mitä tänne kuuluu...\n\nAsuntotilanne Kuopiossa tuntuu todellakin vaikealta.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nIKÄVÄ VÄÄRINKÄSITYS\n\n\nOn tapahtunut eräälle ukolle, jonka nimi ja kotipaikka saavat jäädä\nmainitsematta.\n\nSen ukon luona oli joku viikko sitten muutamia kalastusmatkalla olevia\nkaupungin herroja yötä, ja illallisen jälkeen heitättivät herrat\nkuumaa vettä ja sekoittivat siihen sokeria ja jotakin mehustetta, joka\nvaikutti väkevästi sokerijuomaan.\n\nSitten herrat törisivät keskenään myöhäiseen yöhön kaikenlaisia\nasioita ja uutisia, ja ukko, joka myöskin sai pari lasia mehustettua\nsokerivettä, kuuli yhtä ja toista herrojen puheista.\n\nHerrojen lähdettyä seuraavana aamuna määräsi ukko väelle talon työt,\nmutta itsellään ei hänellä tällä kertaa ollut aikaa ottaa niihin osaa.\n\nHän nimittäin valjasti hevosensa ja läksi ajamaan salolle päin, jossa\nkylän viinankeittäjäin tyyssija oli, ja kun hän muutaman tunnin\nkuluttua palasi, oli hänen rattaillaan täydellinen viinankeittokalusto,\njonka hän oli saanut lainaksi ammattimieheltä.\n\nEmäntä siunasi ja läiskäytti kämmeniään yhteen, mutta ukko vain\nnaureskeli viisaan näköisenä.\n\nJa sitten hän ryhtyi ankaralla touhulla viinankeittoon saunan kodassa,\neikä ajatellut muuta eikä puuhannut muuta kuin sitä asiaa.\n\nMerkillisintä oli, ettei hän yrittänytkään sitä millään tavalla\nsalata. Naapurit, jotka olivat kuulleet hänen hommistaan, pistäytyivät\nohikulkiessaan taikka suorastaan asian alkaen kodan ovella ja\ntotesivat, että niin se on kuin maine kertoo, ja huudahtivat, että\nmitäs juutasta sinä nyt olet ruvennut tekemään, ja kunhan et vain\nkeittäisi itsellesi rettelöä, ja kun et edes tee salassa niinkuin muut\nihmiset.\n\nUkko vain naureskeli ja maisteli keitoksiaan ja lisäsi puita pannun\nalle ja vastasi, että mitäs tämä nyt sitten muka on? Enhän minä muuta\nkuin viinaa keitän! Itselleni ja perheelleni. Keitän viisi litraa\nnokkaa kohti, mutta sitten se saa riittääkin. Eikä tämä mikään salainen\nasia ole. Julkisestihan minä tätä teen, ja saatte sen kertoa muillekin,\nettä viinaa minä keitän, ja hyvää siitä tuleekin.\n\nNaapurit vetäytyivät ällistyneinä takaisin ja pudistivat mennessään\npäätään. Ja ajattelivat, että on se niinkuin hullu, mutta ei se\ntoisekseen löylynlyömältäkään tunnu.\n\nSeuraavan viikon maanantaina seisoi se ukko sitten kirkonkylässä\nnimismiehen vastaanottohuoneessa. Hän ei kuitenkaan ollut saapunut\nsinne käskettynä, vaan omasta aloitteestaan.\n\nJa se ukko pyöritteli virttynyttä hattureuhkaansa ja oli vähän\nhuolestuneen näköinen ja sanoi:\n\n— Minä läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, että mitenkäs sitä nyt\ntehdään, kun sitä viinaa tulikin liian paljon?\n\n— Mitä viinaa? kysyi nimismies kohottaen päätään.\n\n— No sitä vain viinaa, jota minä menneellä viikolla keitin.\n\n— Oletteko te keittänyt viinaa?!\n\nUkko myhäili:\n\n— Keitinhän minä, ja hyvää siitä tulikin. Mutta enhän minä osannut sitä\nihan litralleen etukäteen laskea, niin että sitä tuli yli sen laissa\nmyönnetyn määrän.\n\n— Mikäs se teidän mielestänne on se laissa myönnetty määrä?\n\n— He he, tietäähän sen toki herra nimismieskin, ettei sitä saa keittää\nkuin viisi litraa henkeä kohti, mutta nyt kun minä sen mittasin, niin\nsitä tuli melkein kahdeksan litraa joka päätä kohti, vaikka otettaisiin\nse pienempi renkipoikakin lukuun.\n\nNimismies ryhtyi tutkimaan tarkemmin asiaa, ja ukko selitti, että\nniinhän ne kalareisulla olevat herrat keskenään juttelivat, että on\ntehty kieltolakiin espanjantaudin tähden semmoinen poikkeus, että\njokainen saa kotonaan keittää omiksi tarpeikseen niin ja niin monta\nlitraa perheenjäsentä kohti. Mutta sitä ei saa muille luovuttaa eikä\nmyydä. Ja minä kun aina olen ollut rehellinen mies ja laillisuuden\nkannalla, jatkoi ukko, niin minä en ruvennut salaamaan sitä, että tuli\nvahingossa liikaa, vaan läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, miten\nsen ylimääräisen kanssa lain mukaan on meneteltävä.\n\nNimismies raapi partaansa. Sitten hän sanoi, että kyllä te nyt olette\nväärinkäsityksessä. Ne herrat ovat puhuneet siitä uutisesta, joka\naikoinaan oli lehdissä, että Amerikassa olisi sellainen poikkeus\nkieltolaista myönnetty. Olkoon sen todenperäisyyden laita miten\ntahansa, niin varmaa on, ettei se ainakaan Suomea koske. Kun olette\nsilminnähtävästi toimineet yksinkertaisuudessanne, niin en minä tahdo\ntästä juttua nostaa sillä ehdolla, että heti kotiin palattuanne\nhävitätte viinankeittovehkeenne ja kaadatte koko keitoksen maahan tai\njärveen.\n\nYksi murheellisen näköinen ukko läksi kymmenen minuutin kuluttua\najelemaan allapäin kirkonkylästä kotiansa kohti.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nPÄIJÄNTEEN LÄNSIRANNALTA\n\n\nTerveisiä täältä. Täällähän me juuri nyt olemme. Lukijaa ei ehkä\nhuvita saada siitä tietoa, mutta meitä suuresti huvittaa ilmoittaa\nse kuitenkin lukijalle. Meillä on, niinkuin lukija toivottavasti on\nlopulta tullut havaitsemaan, sellainen vitsikäs luonnonlaatu. He he he!\n\nTäällä on myös vietetty Johannes Kastajan kaulanleikkauksen\nvuosipäivää. Juhannusaattona naapuritalon miehet — naisia ei\nisäntäväkeen kuulukaan, ja miehet ovat kaikki sitäpaitsi veljeksiä\n— hakkasivat juhannuskoivut ja koristelivat niillä kotitalonsa ja\nkomensivat orjattarensa lämmittämään saunan, ja ryhtyivät sitten\nviettämään keskikesän suurta juhlaa kylpemällä ja ryyppäämällä. Se ei\ntietysti ollut laillista, mutta sellaistakin voi sattua, eikä se ollut\nmeidän vikamme.\n\nVeljekset kylpivät, mutta eivät kuitenkaan lyöneet alkoholilla löylyä\nniinkuin Jukolan veljekset — maailma viisastuu sittenkin, vaikkakin\nhieman hidastellen.\n\nAapo — hänen nimensä oli todellakin Aapo — kylpi ja ryyppäsi itsensä\nvajaassa tunnissa niin kypsäksi, että mainitun ajan kuluttua kömpi\nkylpyvasta kainalossa ja aivan aivinaisillaan tupaan, missä asettui\nkiukaalle nukkumaan ja pani kylpyvastan päänsä alle.\n\nMutta toiset veljet hummasivat edelleen saunan lauteilla ollen sangen\niloisia, kunnes heitä rupesi harmittamaan, ettei muu osa Suomen\nkansasta ensinkään aavistanut, kuinka hauskaa heillä oli.\n\nTämän puutteen parantamiseksi lähetettiin nuorin veljeksistä noutamaan\nsaunaan talon kaikki pyssyt ja ampumatarpeet. Nuorin veikko juosta\nkippasi sisään ja toi sylyksellisen pyssyjä ja patruunoita, ja kaikki\nveljekset — tuvan kiukaalla nukkuvaa Aapoa lukuunottamatta — latasivat\npyssynsä ja tanssivat täydellisessä ja ihanteellisessa alastomuuden\ntilassa ja laulaen, loikkien ja tuliaseitaan tahdissa heilutellen kolme\nkertaa saunan ympäri.\n\nSitten he pysähtyivät. Heidän kasvoilleen palasi ankara hämäläinen\nvakavuuden ja syvemmän elämänkäsityksen ilme.\n\nHe kohottivat pyssynperät paljaille, punertaville ja hikisille\nolkapäilleen, tähtäsivät taivaalle hyvin tarkasti ja laukaisivat\nyhteislaukauksen. Ja toisen ja kolmannen ja neljännen, ja ylipäätään\nniin kauan kuin patruunoita riitti.\n\nJa jylisevä kaiku vastasi joka kerta Päijänteeltä ja metsäisiltä\nvaaroilta.\n\nSitten loppuivat patruunat.\n\nVanhimman jälkimmäinen veli puhkesi kyyneleihin ja todisti, että\nelämä on murheen astia, ja ettei ole mitään pysyväistä Päijänteen\nlänsirannalla, koska patruunat juhannusyönäkin loppuvat kesken, mutta\nvanhin veli huomautti, että onhan kellarissa vielä 3 kpl kantopommeja,\nja ne paukahtaisivat varmastikin vielä kovemmin kuin pyssynrämät, ja\nkoko Suomen paljon kärsinyt kansa iloitsisi.\n\n— Juu, varsinkin jos ne laukaistaan kaikki yhtä aikaa, lisättiin\nneljännen veljen taholta.\n\nTietysti noudettiin kellarista ne kolme kantopommia. Aatamillisessa\njuhannusasussa olevat veljekset tanssivat näiden kunnioitettavien\nja ajanmukaisessa uudisviljelyksessä hyödyllisten pikku velikultien\nympärillä juhlallisen piiritanssin, minkä jälkeen kantopommit\npistettiin erään pihamaalla olevan kiven alle ja sytytettiin yhtä aikaa.\n\nVeljekset juoksivat pellolle navetan nurkan taakse, mistä kurkistelivat.\n\nHetkisen kuluttua täräytti taloa ja kylää mainio ppppppamaus.\n\nIstualleen pudonneet veljekset kömpivät sittemmin ylös pehmeästä\nja kotoiselta tuoksahtavasta peltomullasta, pyyhiskelivät maa-emon\nmerkkejä asianomaisista paikoistaan ja olivat vakuutetut siitä, että se\noli paukku, joka vissiin kuului kauemmaksikin.\n\nSitten he palasivat pihaan ja myönsivät, että kivi, jonka alla\nkantopommit olivat olleet, oli lentänyt hiiteen, eikä ainoastaan kivi,\nvaan myöskin kaikki talon ikkunat. Osa niistä sitäpaitsi puitteineen.\n\nTalossa oli sivumennen sanoen kolmattakymmentä ikkunaa.\n\nVeljekset sanoivat, että olipas se, ja ryhtyivät jälleen tanssimaan\nparatiisimaista piiritanssia kiven kohdalle syntyneen kuopan ympärillä,\nmutta eräs veljeksistä, joka muisti, että Aapo kukaties oli jäänyt\nosattomaksi yhteisestä ilosta, pistäytyi tupaan tiedustelemaan.\n\nAapo nukkui luonnollisessa ja paljaassa viattomuuden tilassa tuvan\nkiukaalla, kylpyvasta päänsä alla.\n\n— Aapo! sanoi velimies.\n\nAapo kuorsasi.\n\n_Aapo!_\n\nAapo kuorsasi.\n\nVelihopea ravisteli Aapoa, kunnes sai hänet avaamaan toisen — vasemman\n— silmänsä.\n\n— Aapo!\n\n— Häh? Mitäh! Ku — kuka se...?\n\n— Aapo, ooks sää kuullu mittään?\n\nKuorsausta.\n\nVelimies tempasi kylpyvastan Aapon pään alta ja kylvetti Aapoa\nkuiviltaan, kunnes Aapo jälleen avasi vasemman silmänsä.\n\n— Häh? Mua niin nukuttaa...\n\n— Eks sää sitten oo kuullu yhtään mittään?\n\n— En oo... ooks sää sitten kuullu...?\n\nJa samassa uinahti veli Aapo entistä makeampaan uneen.\n\nJuhannuspäivän aamuna alkoivat veljekset juoda kaljaa ja piimää ja\nasettaa uusia ikkunoita paikoilleen, ja matkustaessamme eilen etelään\npäin tältä mukavalta paikkakunnalta alkoi talon koillispää jo olla\nkutakuinkin asuttavan näköisessä kunnossa.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nTOLTAA JA LAMMI JA TEISKOLAINEN SISU\n\n\nLänsi-Teiskossa on Näsijärven rannalla laivasilta. Se on yli 30 vuotta\nollut siinä. Sen nimi on Toltaa. Se on nimittäin rakennettu Toltaan\ntalon ja samannimisen lahden rantaan.\n\nMyöhemmin on Toltaan talosta erotettu Lammi niminen kievaritalo. Se on\nlähellä laivasiltaa. Se tahtoo ristiä laivasillan omaksi kaimakseen.\n\nKesällä 1922 Lammi pystytti sillan kulmaan taulun, jossa oli: »Lammi».\nSillan toiset osakkaat sanoivat Lammille: olla kiltti ja ottaa pois se\nnimilauta.\n\nEipä Lammi ottanut.\n\nKokoutuivat sillan osakkaat ja sanoivat: eipä se näytä ottavan sitä\nLammiaan pois. Valittiin uskottu henkilö ottamaan pois uusi nimilauta.\nUskottu henkilö meni laiturille, sylkäisi kouraansa, kiskaisi Lammin\nkyltin irti seipäästä ja heitti lepikkoon.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi seipääseen uusi valkea lauta. Mustilla\nkirjaimilla oli siihen maalattu:\n\n»Lammi».\n\nValtuutettu osakas meni sillalle, nyhtäisi laudan irti, heitti sen\nlepikkoon ja sylkäisi.\n\nSeuraavana päivänä oli seipäässä uusi lauta. Siihen oli maalattu:\n»Lammi». Ja uskottu mies meni, repäisi sen irti, taittoi polveaan\nvasten ja heitti lepikkoon.\n\nLammi kutsui poliisin. Sitten Lammi antoi uskotulle miehelle haasteen\nkihlakunnanoikeuteen »ryöstöstä». Oikeus tutki ja harkitsi ja antoi\nvasikannahkapäätöksen. Sitäpaitsi sanoi oikeus, että osakkaiden\nenemmistöllä on oikeus pystyttää sillalle haluamansa nimi ja heittää\nmuut nimet lepikkoon. Niin tuli syksy ja talvi ja uusi kesä. Laivaliike\nalkoi, ja sillalla oli nimi »Toltaa».\n\nMutta Lammillakin oltiin vielä elossa. Sieltä soudettiin paikalle,\nmutta ei noustu sillalle, vaan pysähdyttiin sen viereen. Järveen\niskettiin seiväs laivasillan viereen. Seipääseen kiinnitettiin suurella\nmunalukolla valkoinen lauta, johon oli maalattu mustilla kirjaimilla:\n»Lammi».\n\nOikeuden päätöksessä oli näet puhuttu vain laiturista, mutta järvestä\nei oltu mitään mainittu.\n\nSitten tuli laiva. Ja kun laiva oli taas lähtenyt laiturista, avattiin\nmunalukko ja vietiin nimikilpi kotiin.\n\nSeuraavana aamuna vähää ennen laivan tuloa lukittiin »Lammi» järvessä\nolevaan seipääseen. Laivan lähdettyä irroitettiin nimilauta taas ja\nvietiin kotiin.\n\nNäin tapahtui kauan aikaa. Kunnes tämä jokapäiväinen homma ja\n»Lammi»-laudan edestakaisin soutaminen alkoi raukaista soutajia.\nSilloin meni eräs perheen jäsenistä Kaikkarin kauppaan. Hän osti 5\nmarkalla viistuumaisia ja naulasi niillä »Lammin» järviseipääseen.\n\n— Siellä on taas se »Lammi», sanoivat toiset osakkaat keskenään. He\nolivat närkästyneen näköisiä. Sitten he järjestivät säännöllisen\npäivystyksen, kenen on kulloinkin vuorostaan tuhottava nimikilpi\njärvessä olevasta seipäästä.\n\nSitten souti se, jolla oli ensimmäinen vuoro, seipään luo, repi laudan\nirti ja tuhosi sen.\n\nSeuraavana aamuna oli seipään nenässä uusi lauta, mutta siinä sama\nvanha »Lammi».\n\nToisella päivystysvuorolla oleva toltaalainen souti ja hävitti sen.\n\nSeuraavana päivänä... niin, lukija ehkä voi jo itsekin sanoa, mitä\nseuraavana päivänä tapahtui. Ja sitä seuraavina.\n\nLammilla ryhdyttiin höyläämään lautoja varastoon täksi\npurjehduskaudeksi.\n\nJa Kaikkarilta on ostettu leiviskä nauloja.\n\nToiminta jatkuu, eikä kukaan voi sanoa, loppuuko se ja milloin, vai\nonko nyt syntynyt ikuinen taistelu.\n\nNaulatehtaiden kauppamatkustajia kehoitetaan poikkeamaan ohikulkiessaan\nKaikkarilla.\n\nSiellä on nimittäin säännöllinen ja taattu menekki.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nKIHLASORMUS\n\n\nTämä on kertomus karjakon sulhasen kihlasormuksen oudosta ja\neriskummallisesta kohtalosta Kalajoella.\n\nTämä on hyvin harvinainen ja säälittävä tapaus. Ainoastaan kylmä ja\ntunteeton ihminen voi nauraa sille.\n\nMeitäkin se tosin ensin nauratti, mutta sitten me ajattelime, miltä\nsulhasesta ja morsiamesta mahtoi tuntua, ja silloin meitä pyrki\nitkettämään. Me olemme nimittäin niin kovasti herkkä ja tunteellinen.\n\nKalajoella on kiertävä ja nuhteeton karjakko, joka on elämänsä\nkeväimessä, syntynyt 1898, ja terve ja moitteeton talollisen poika,\nsyntynyt 1900, ja niinkuin kokenut ja kirjallisuutta viljellyt lukija\narvaa, niin mielistyi talollisen poika sydämestään, sielustaan ja\nmielestään iloluontoiseen kiertävään karjakkoon, ja asiat kehittyivät\nsitten luonnollista rataansa suotuisaa ratkaisua kohti.\n\nJa valat vannottiin elokuun kuutamossa, ja kultaiset kihlasormukset\nostettiin ja oltiin kaikinpuolin onnellisia, niin että se sivullisiakin\nhytkäytti, niinkuin tapana on, ja Kalajoen väkäleukaisilla juoruakoilla\noli taas pohtimista.\n\nViime lauantaina menivät sitten karjakko ja hänen sulhasensa\nkuulutuksille, ja ajoivat Kalajoen pappilaan niin että liinakkovarsan\nharja huiski ja häntä viuhki, ja kun asia oli selvillä, lähdettiin\niloisin ja keventynein mielin ja kihlasormusten kauniisti kimallellessa\nlaskevan auringon riutuvissa säteissä ajamaan takaisin kotiin.\n\nJa kotona jatkettiin ilonpitoa ja oltiin leikillisiä ja vallattomia,\nja säteilevä morsian veti kultaisen sormuksen kultansa vasemman käden\nnimettömästä ja leikki sillä ja katseli sulhasensa nenänykeröä ja sai\nhauskan päähänpiston ja sanoi arvelevansa, että sormus mahtuisi juuri\nparahiksi sulhasen nenänpäähän.\n\nEikä sulhasen auttanut muu kuin taivuttaa päänsä taaksepäin, niin että\nnenä tuli kohti taivasta, ja morsian ryhtyi iloisen hälinän vallitessa\nasettelemaan sormusta sulhasen nokan päähän, ja sitten kun sormus oli\nsiihen painettu, katsoi karjakko tätä humoristista näkyä sydämensä\npohjasta nauraen ja keksi vertauksen omalta alaltaan ja kysyi:\n\n— Tiedätkös, kenellä myöskin on kihlarengas kuonossa? Sonnilla!\n\n— He he he! nauroi onnellinen sulhanen pitäen yhä nokkaansa ylöspäin.\n\n— Sinä olet nyt minun oma mullikkani, hi hi hi!\n\n— Ha ha ha! nauroi sulhanen. — Ha ha... hats... ätsh... klotsh...\nklukk... prätsh... voi taivas sentään... krätsh...!\n\n— Jestas, mikä sulle tuli? Ja mihin sormus katosi? huusi karjakko\npelästyen.\n\n— Se putosi minun suuhuni, ja minä vahingossa nielaisin sen! huusi\nsulhanen syöksähtäen kalpeana ylös. — Nyt se karvastelee ja krahnaa\nruokatorvessa... hyvä isä... kraa... kraa... krakakk... ei se tule\nylös... kraukk... sinne se meni...\n\n— Lääkärille! huusi morsian. — Heti lääkärille!\n\nJa lääkärille sitä lähdettiin, vieläpä paljoa hurjempaa vauhtia kuin\näsken pappilaan.\n\n— Jahah, sanoi lääkäri, vai sormuksen te nielaisitte. No koetetaan nyt\ntätä konstia.\n\nLääkäri antoi sormuksennielijälle kuvottavia lääkkeitä, ja sulhanen\nhuusi: yök... yök... mutta turhaan. Sormus ei tullut ylös.\n\n— No, ei tarvitse hätäillä, sanoi lääkäri, — Tallessapahan se siellä\non. Eivät sitä ainakaan varkaat ensi yönä varasta. Ja luonto tekee\ntehtävänsä. Jollei sormus satu eksymään harhateille, niin tulee se\nkyllä neljänkolmatta tunnin kuluessa jälleen päivänvaloon. Passatkaa\nvain päälle...\n\nSeuraavana päivänä kuulutettiin kirkossa ensi kerran kristilliseen\navioliittoon talollisen poika ja karjakko.\n\nMutta sulhasen kotona vallitsi jännitys, ja nuori pari oli antautunut\nkullankaivajan alalle...\n\n(1923.)\n\n\n\n\nALAKULOINEN KERTOELMA PIEKSÄMÄEN ETELÄKULMAN SONNIYHDISTYKSESTÄ\n\n\nPahamaineiseen, itaraan ja ahneeseen, mutta meille taloudellisesti\nkannattavaan tapaamme pyydämme taas mankua ja lainata naapurien\nvasikkaa kyntääksemme sillä saviliejuista perunamaatamme. Antakoot\nsen meille taas tämän kerran anteeksi veli Kaukoranta ja hänen\n»Länsi-Savonsa», josta olemme varastaneet tiedot Pieksämäen eteläkulman\nsonniyhdistyksen lyhyestä, mutta iloisesta ja kauniista elämästä sekä\nmurheellisesta, varhaisesta ja valitettavasta kuolemasta.\n\nLehahtipa joltakin tuulensuunnalta lentämään karjanhoidon\nkohottamisaatteen ja suomalais-kansallisen sonnimielisyyden henki ja\nsaapui suurella siipien havinalla erääseen kylään jonnekin Pieksämäen\neteläkulmalle.\n\nTarttui silloin ukkoihin halu takertua maitotaloudellisiin asioihin\najanmukaisuuden ja eteenpäin ja ylöspäin pyrkimyksen katsannossa, ja\nkun oli poltettu monta piipullista ja töpeksitty useita syvämietteisiä\nsylkäyksiä, niin päättivät he keskenään, että ensimmäinen ehto on\nsonniyhdistys.\n\nKirjoitettiin tämän johdosta karjanhoidon ammattimiehelle, että tulla\nja neuvoa, ja ammattimies tuli.\n\nAmmattimies tuli ja puhui. Te olette aivan oikealla jäljellä, sanoi\nhän. Ihmiskunnan kehitys alkoi vanhasta Aatamista, ja karjakannan\nkehitys, myöskin Pieksämäen eteläkulmalla, alkaa sonnista. Siis on\nperustettava sonniyhdistys. Se on ajan tunnus. Se on se suuri silta,\njosta runoilija ennustaa ja joka kokoaa yhteen Väinämön heimon, jonka\nlapset nyt ovat hajallaan kuin tuulispäässä hapset.\n\nJa ammattimies pyyhkäisi salaa hihansuullaan kosteuden silmäkulmastaan\nja rykäisi ja kysyi: onko se siis kansan tahto Pieksämäen\neteläkulmalla, että perustetaan sonniyhdistys?\n\nJohon kansa murahti yksimielisesti, että: on!\n\nNo silloin se alkoi sujua, ja ammattimies valmisti tyytyväisen hälinän\nvallitessa yhdistyksen perustamiskirjat ja pani sitten kynän ja paperia\npöydänkulmalle ja sanoi, että tähän kirjoittavat nyt nimensä ne, jotka\nsonniyhdistykseen liittyvät, ja ukot niistivät vuoronperään ja kävivät\npiirtämässä nimensä.\n\nSonniyhdistys oli perustettu!\n\nIhastuneet ukot kysyivät: näinkö mukavasti se mennä muljahti?\n\nMutta, sanoi ammattimies, sonniyhdistyksen niinsanoaksemme pääkappale\non sonni. Se on nyt hankittava, ja se on hankittava hyvä. Hyvä sonni on\nylevä subjekti ja jaloin kaikista luontokappaleista, mutta huono sonni\non alapuolella kaiken arvostelun, ja kolmen markan räätäli tekee kuuden\nmarkan vahingon.\n\nUusi sonniyhdistys kysyi, eikö ammattimies, jolla oli järkiperäinen\nkouluutus ja taiteilijan silmä sonnimaisia luonnonihanuuksia tajuamaan,\nottaisi hankkiakseen myöskin sonnin. Olen tekevä, vastasi ammattimies,\ntoivotti onnea, menestystä ja jalorotuisia vasikoita ja matkusti pois.\n\nAmmattimies osti sonnin ja lähetti sen Pieksämäen eteläkulmalle, ja\nkun sonni saapui paikkakunnalle, marssi sonniyhdistys in corpore\nsitä vastaanottamaan lausuen sen tervetulleeksi ja katsellen sitä\nihailunsekaisella kunnioituksella, sonnin mulkoillessa vastaan\nepäluuloisen näköisenä.\n\nJa sonniyhdistyksen johtokunta käänteli komeaa urosta ja huudahteli\nihastuksesta ja sanoi, että se on niinkuin joku taideteos taikka muu\nmaisema, ja ettei mitään näin viehättävää eikä mieltäylentävää ole\nkoskaan ennen Pieksämäellä nähty.\n\nSilloin saapui tilaisuuteen erään yhdistyksen jäsenen emäntä liittyen\nmiesten piiriin ja alkaa katsella uutta sonnia ankaran ja arvostelevan\nnäköisenä. Ja kun hän sitten huomasi omankin ukkonsa olevan toisten\nukkojen joukossa, siirsi emäntä ankaran ja arvostelevan katseensa\nviimeksimainittuun ja kysyi, että mitäs sinä teet täällä? Vai\nluuletkos, että meidän karjamme tulee kuulumaan tähän yhdistykseen?\n\nNiin ukko, joka oli hiukan urhoollinen toisten ukkojen joukossa,\nvastasi, että sehän se on tarkoitus, mikäs sitten, ja emäntä huusi,\nettä vai ukot tässä alkavat määrätä akkaväen valtakunnasta, kuin on\nnavetta, ja ei ikinä, ja tuommoinen sonni sitten, sarveton mullikka,\ntuokaapas vain lähellekään meidän karjaamme, niin meidän sarvipäät\nlehmät seivästävät sen siihen paikkaan, on niillä sen verran hyvää\nmakua ja aistia ja oman arvon tuntoa.\n\nEmäntä meni, niin että hameenhelmat läiskivät, ja hänen ukkonsa näytti\nnieleskelevän jotakin ja tahtovan jotakin sanoa, mutta ei saanut\nsanotuksi mitään, vaan läksi äänettömänä ja pää painuksissa kävelemään\nkotiinsa päin lapikkaanpohjien pannessa alakuloista lits... lats...\nvetisellä tiellä.\n\nMutta sonniyhdistyksen muut jäsenet seisoivat masentuneina katsoen\nhänen jälkeensä ja huokasivat sitten sanoen, että on se tuo akkavalta\nkamala asia, kuka oikein sen alle joutuu, niinkuin tuo naapurikin, hyvä\nmies. Se on sitten niin ikävää, että oikein.\n\nSeuraavana päivänä saapui se ukko hämillään ja kiusautuneen näköisenä\nsanoutumaan irti sonniyhdistyksestä mutisten, että kun ei se eukkokaan\nsitä hyväksy, ja sonniyhdistyksen muut jäsenet katselivat häneen\nsääliväisesti ja sanoivat, että minkäs sille sitten... pyyhkäistään\nvain nimi pois kirjoista.\n\nSitten kului eräitä päiviä, ja sitten ilmestyi toinen ukko, hänkin\nhämillään ja kiusautuneen näköisenä lapikkaanvarsia oikoen ja\nhuomauttaen, että yhä se vain sataa, ihme ja kumma mistä sitä\nriittää... olisi semmoista asiaakin, että jos pyyhkäistäisiin minun\nnimeni pois niistä sonniyhtiön papereista... emäntä kun sanoi, että ei\nmeillä ruveta sellaisiin...\n\nJa senjälkeen tuli kolmas ukko ja neljäs, ja jokainen toinen toisensa\nperästä.\n\nMuutamia päiviä takaperin nähtiin Pieksämäen eteläkulman\nsonniyhdistyksen sonnin kävelevän sateentuhjakassa kuraista tietä\npitkin saattamaan lähetetyn naisihmisen perässä rautatieasemalle päin\nammattimiehelle palautettavaksi.\n\nPieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen toiminta oli päättynyt.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nKAUHUN YÖ KAJAANIN »ASKEETTISESSA» KAUPUNGISSA\n\n\n»Saan kunnioittaen ilmoittaa Kajaanissa muuten eletyn tavattoman\nhiljaista askeettista elämää, vaikka sattuikin välikohtaus —\n—», kirjoittaa meille eräs Kajaanin laihtuneista ja luisevista,\nankarapiirteisistä askeetikoista.\n\nSe välikohtaus, josta nyt koko Kajaanin yhteiskunta pöyristyneenä\npuhuu, oli semmoinen, että eräät henkilöt, joilla oli käytettävänään\nhyvä ja komea auto, olivat tahtoneet panna kajaanilaiset askeetit ja\nlihansakiduttajat pienelle nykyaikaiselle koetukselle nähdäkseen,\nolisivatko he oikeita pyhimyksiä myöskin kiusauksen hetkellä,\nvai olisiko veljeskansan perunaliemellä voimaa muuttaa maallisia\nnautinnolta karttavat kajaanilaiset tanssiviksi dervisheiksi. Tässä\nluvattomassa tarkoituksessa olivat mainitut 6,000 vuotta vanhan\nkiusaajan asiamiehet lastanneet autoonsa joukon kanistereita ja ajoivat\nvuorokauden pimeimpänä aikana, puolen yön korvissa, viime tiistaita\nvasten keskelle kaupunkia.\n\nMutta Kajaanin poliisilaitos, joka oli saanut hajua asiasta, valvoi\nyön pimeydessä. Se ei nähtävästi oikein luottanut sen suojelukseen\nuskottujen porvareitten siveellisen selkärangan taipumattomuuteen\nviettelyksen tässä muodossa livahtaessa heidän keskuuteensa. Se\npäätti levittää suojelevat siipensä vanhurskaan unessa kuorsaavien\nkajaanilaisten ylle ja poistaa ajoissa kiiltävät läkkipeltiset\nkiusausvälineet, etteivät Kajaanin askeetit syvissä ja ylevissä\nmietteissään ja katseensa ollessa sisäänpäin kääntyneenä kukatiesi\nkompastuisi niihin ja jalkaansa ja sievää nykerönenäänsä lankeemuksessa\nloukkaisi.\n\nTapahtui siis, että kun salaperäinen auto puoliyön hiljaisella\nhetkellä pysähtyi erään talon edustalle Kajaanin hyvämaineisessa ja\nylistettävässä kaupungissa, poliisit ja sotilaat, ampuen peloittavia\nvaroituslaukauksia, niin että nurkat paukkuivat, piirittivät auton ja\nottivat haltuunsa sen sekä siinä olevat viettelijät, lukuunottamatta\npäämestaria itseään, jota on poliisinkin vaikea saada kiinni ja\njoka hulmahtaen haihtui pimeyteen, jättäen luultavasti jälkeensä\nasiaankuuluvan tulikiven katkun.\n\nSattuipa silloin, aivan samaan aikaan, kulkemaan naisineen katua\npitkin jonkin matkan päässä tästä sotaisesta melusta kaksi enemmän\ntai vähemmän askeettista kajaanilaista, toinen suurempi ja lihavampi,\ntoinen pienempi ja laihempi. Ja kun noin kadunkulman päästä alkoivat\nlaukaukset pamahdella, otti se suuri ja lihava porvari jalat alleen\nja läksi melkoisesta painostaan huolimatta uskomattomalla ripeydellä\njuoksemaan kohti kotiaan, minne saapui siunaillen ja hengästyneenä,\nmutta muuten ehjin nahoin.\n\nMutta se laihempi, joka oli ennenkin ruudinsavua haistellut,\npäätti pysyä naisten suojelijana ja seisoa tässä luotituiskussa\njärkähtämättömänä kuin hyvän silliaamiaisen syönyt Sandels, ja hänen\nonnistuikin aluksi rauhoittaa naiset.\n\nSilloin tapahtui kuitenkin uusi, odottamaton tapaus, joka ajoi sisun\nkaulaan.\n\nAnkaran ammunnan kauhistuttamatta syöksyi nimittäin viereisestä\ntalosta kadulle häntä suorana _musta kissa_, joka ilmeisesti oli\nsiinä anteeksiannettavassa harhaluulossa, että tämä sota ja meteli\noli suunnattu juuri sitä kohtaan ja että poliisi- ja sotilasosaston\ntarkoituksena oli tehdä kaamea loppu sen mustasta elämästä.\n\nTämä kissa, joka kajaanilaisen syysyön pimeydessä ja pyssyjen\npaukkeessa näytti kirjeenvaihtajamme nimenomaisen tiedonannon mukaan\nerehdyttävässä määrässä pirun näköiseltä, etenkin koska se kooltaan oli\nsuurempi kuin tavalliset luonnolliset kissat, syöksyi pökerryksissään\nkeskelle tuota pientä ryhmää, jolloin naiset päästivät kimakan\nhätähuudon ja lähtivät karkuun. Mihin saakka he juoksivat, siitä ei ole\nvarmaa tietoa, mutta otaksutaan heidän pysähtyneen »jossakin Purolan\ntakana».\n\nKoko Kajaanissa oli yöuni mennyttä. Kajaanin askeetit eivät näiden\njärkyttävien tapahtumien jälkeen voineet enää nukkua, vaan istua\nkököttivät valveilla, toiset lukien herättävää kirjallisuutta, toiset\npannen pasianssia tai pistäen ehkä pieneksi Mylly-Matiksikin.\n\nAamun sarastaessa tulivat askeetit ulos erakkomajoistaan, haukottelivat\nja kysyivät, mitä oli tapahtunut ja oliko paljon kaatuneita ja\nhaavoittuneita. Kuultuaan, että pirtukuorma vain oli joutunut\nsuojelusenkeleitten käsiin, säpsähtivät Kajaanin askeetit, jupisivat\njotakin, että vai niin, vai niin... ja jäivät pitkin nenänvarttaan\ntuijottaen raapimaan korvantaustojaan.\n\n(1923.)\n\n\n\n\n»HONGAT NUOKKUU IMATRALLA»\n\n\nJa luonto näyttää huokaavan. Hongat nyökyttelevät murheellisina\nlatvojaan, ja luonto huokailee imatralaisten kekkaloimista. Sillä\nluonto on pohjaltaan vakava, vaikka välistä puhutaankin »luonnon\nleikistä». Luonto voi kyllä hymyillä, mutta eivät edes kaunokirjailijat\nväittäne, että luonto nauraisi, hohottelisi ja hahattelisi ja päästäisi\nsuuremmassa tai pienemmässä määrässä kaksimielisiä sukkeluuksia.\n\nLauantaina joku viikko sitten meni erääseen Imatran yleisistä saunoista\nkolme miestä kylpemään.\n\nHe olivat päättäneet kylvettää itsensä sekä sisällisesti että\nulkonaisesti, ja he lätkivät vuoronperään vettä kipasta kiukaalle ja\npirtua pullosta kurkkuunsa erehtymättä kertaakaan sekoittamaan kiuasta\nja kurkkua toisiinsa.\n\nLöyly kohosi sekä saunassa että miesten päässä, ja siinä oli sellainen\nmökä kuin kaksinkertaisessa löylyssä voikin syntyä. Saunottaja pisti\npäänsä ovesta sisään ja huusi, että jollette ja niin edespäin, ja\nkylpijät vastasivat, että sun rilikuti tilikuti j.n.e.\n\nSaunottaja juoksi hakemaan poliiseita.\n\n— Nyt se meni hakemaan poliisia! kuului huutoja saunan muista osista,\nja nämä kolme miestä tulivat vakaviksi ja sanoivat, että mentiin nyt.\n\nKylpijät juoksivat pimeyteen pulloineen, eikä ollut heillä aikaa\nkokoilla verhoja yllensä.\n\nKymmenen minuuttia oli sauna tyhjänä. Kolme alastonta miestä kuunteli\npimeässä nurkan takana, mutta ei mitään kuulunut.\n\n— Se vain sä-säikytteli, nikottelivat kuuntelijat vihdoin, ja otettuaan\nmuutamia rohkaisuryyppyjä päättivät he palata takaisin lämpimille\nlauteille.\n\nHe pujahtivat siis saunaan, löivät löylyä ja aloittivat:\n\n— Sun rilikuti...\n\n— ... tilikuti... jatkoi poliisi, pistäen päänsä sisään saunan ovesta.\n\nKoska asia oli kiireellistä laatua, juoksivat miehet heti ikkunan\nääreen ja hyppäsivät ulos ikkunasta pimeyteen, missä kuului vain\nhonkien humina ja Imatran ikuinen, mahtava pauhu. Vaatteita ei ollut\naikaa ottaa mukaan, mutta pullot he tietenkin tempasivat lähtiessään.\nPitihän entinen jätkäkin, joka avattu pullo kädessä putosi laiturilta\nmereen ja vaipui pohjaan kuin kivi, peukaloaan pullon suulla siihen\nsaakka, kunnes hänet oli saatu nostetuksi takaisin laiturille.\n\nImatran »maalle sulle kiusatulle» voitonvirttä laulaessa juoksi kolme\nalastonta miestä edellä ja poliisit perässä läpi metsien, yli kivien,\nkantojen ja piikkilankojen. Pullotkin jo putosivat, mutta pakolaisilla\nei ollut aikaa ruveta niitä etsimään, mistä huomaamme todeksi Petöfin\nsanat, että vapaus on ihmiselle sentään kaikkein kallein.\n\nSitten ne alastomat miehet katosivat. Niitä ei näkynyt missään. Moni\non ennenkin kadonnut Imatralla, niin ettei häntä ole näkynyt missään,\nmutta poliisit arvelivat, etteivät nämä miehet olleet kadonneet samalla\ntavalla. Poliisit eivät ruvenneet etsimään heitä vedestä Imatran\nalapuolelta, vaan etsivät heitä itsepintaisen uutterasti maalta Imatran\nyläpuolelta.\n\nJa maalta ne lopuksi löytyivätkin. Metsästä läheltä Imatran asemaa,\nmissä he lymyilivät puitten takana edelleenkin alastomina, niinkuin\nkolme häveliästä Aatamia. He olivat ennättäneet jo jäähtyä ja kuivaa\nilman lakanoita ja hierontaa.\n\nEsivalta laski kouransa triumviraatin paljaille olkapäille, minkä\njälkeen lähdettiin kävelemään uusia kohtaloita kohti.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nSUOMEN KANSA ON TAAS AMPUA PAUKUTELLUT\n\n\nVaihtelevalla menestyksellä. Välistä tulee oikein mestarilaukauksiakin,\nvälistä taas menee ampu vähän vikaperäksi.\n\nNiinpä tapahtui Ranualla, että metsämies ja poromies Vähäkuopus\noli haulikkoineen metsää samoilemassa ja äkkäsi lihavan koppelon\nmaassa mäntypuun juurella. Vähäkuopukselle tuli kiire lataamaan\ntuliluikkuansa, joka ei sattunut olemaan panostettu. Metsämies tunki\nkiireesti patruunaa paikoilleen, mutta se takeltui jotenkuten eikä\ntahtonut mennä piippuun. Koppelokin siinä alkoi jo levottoman näköisenä\nmullistella unisia silmiään, että mitäs se Vähäkuopus siinä häärää ja\nkunhan ei sinulla vain olisi pahat mielessä?\n\nSiinä hötäkässä tuli Vähäkuopus temmanneeksi puukon tupestaan ja,\nehtimättä tarpeeksi pohtia toimenpiteen kaikkia puolia ja mahdollisia\nseuraamuksia, napauttaneeksi puukon päällä patruunan päähän, nallin\nkohdalle.\n\nPyssy silloin laukesi, mutta väärinpäin, ja Vähänkuopuksen näkö ja\nkuulo olivat sitten jonkin aikaa sekaisin, niin ettei hänen ollut\naluksi helppo saada selville, mikä hänen aistimuksistaan oli näköä ja\nmikä kuuloa. Otsaan sattunut hauli vei mennessään viipaleen otsanahkaa,\nja patruunan peräpuolisko sekä puukko matkustivat yhdessä omin päinsä\nmetsään, eikä niitä ole sen jälkeen nähty, enempää kuin sitä lihavaa\nkoppeloakaan, joka myöskin otti ja läksi pois. Vähäkuopus itse oli\nmuutamia päiviä ollut vähän huonokuuloinen, mutta alkaa nyt taas olla\nennallaan.\n\nMuolaan Pölläkkälässä taas on ollut mainitsemisen arvoiset vanhan\nhevosen tappajaiset.\n\nErään talon ikäloppu hevoskoni oli päätetty päästää työteliään\nelämänsä vaivoista paremmille laidunmaille kuin mitä Muolaan\nPölläkkälässä on tarjottavana, ja oli päiviltäpäästämistilaisuutta\nsaapunut läsnäolollaan kunnioittamaan eräitä läheisyyteen sattuneita\nmieshenkilöitä, jotka uteliaina ryhmittyivät muutaman askeleen päähän\nnähdäkseen, mitä konkari muka meinaa, kun saa tällin pläsiinsä.\n\nSe arvoisa kansalainen, jolle ylipyövelin virka oli uskottu, katseli\nhetkisen uhriaan, kohotti sitten aseensa ja tähtäsi nelijalkaista\ntyön raskaan raatajaa, joka puolestaan ei tuntunut olevan paljon\nmilläänkään, pureskelihan vain kuluneilla hampaillaan heinätukkoa\naavistamatta, että se oli tarkoitettu hänen viimeiseksi suupalakseen\nMuolaan Pölläkkälässä ja koko tässä maailmassa.\n\nSitten mestauksen toimittaja painoi liipasinta, tuli välähti ja tanner\ntärähti ja hevonenkin vähän värähti.\n\nJa eräs talollisenpoika, joka oli kuulunut teloitustoimikuntaan, päästi\npahan möläkän, sillä hän oli saanut kuulan reiteensä. Vanhalla konilla\noli suuret ja lujat luut, ja eräästä sellaisesta luusta oli kuula\nnähtävästi kimmonnut talollisenpojan koipeen.\n\nTäytyi ryhtyä kiireellisiin toimenpiteisiin haavoittuneen saattamiseksi\nsairaalaan, koska verenvuoto oli ankara. Paikalle kutsuttiin auto, joka\nläksi viemään epäonnistunutta hevosentappajaa 65 kilometrin päässä\nolevaan Viipuriin.\n\nKun autonkuljettaja oli saanut haavoitetun sairaalaan ja palannut\ntakaisin kotimaahansa Muolaan Pölläkkälään, näki hän mestauspaikan ohi\najaessaan sen ammutun hevosen kaikessa rauhassa syömässä pellolla,\njoten se ilmeisesti voi olosuhteisiin nähden paljon paremmin kuin\nkuolemantuomion täytäntöönpanijoihin kuulunut talollisenpoika.\n\nNiin että ovat ne meilläkin omat Vilhelm Tellimme.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nHILJAINEN MURHENÄYTELMÄ SYKSYISELTÄ MAASEUDULTA\n\n\nMaaseutu lepää harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja\nnäkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa\ntuuliviiriä ja loppumattoman sateen rapistessa sammaloituvassa\npärekatossa.\n\nJa siellä maaseudulla pitäjässä muutamassa, kaukana pääkaupungista ja\nraitiovaunuista ja aseman tornin valoasäteilevästä kellosta, uinuu\nmyöskin kauppias hra Kaskunen, joka päivisin välittää pitäjäläisilleen\nkaikenlaisia tavaroita ankaraa oikeamielisyyttä noudattaen ja ollen\nkaikkien, vieläpä kilpailijoidensakin keskuudessa rehdin miehen\nmaineessa.\n\nNyt puheenaolevana yönä näki hän unta, että hän oli joutunut kaupunkiin\nja Saarisen piirustaman pilvenpiirtäjän kohdalle, joten siis hänen\nunensa liikkui pikemminkin Amerikan kuin Euroopan mantereella,\nja pilvenpiirtäjän katolta heittelivät poikaviikarit teräviä\nlentokonepiilejä kohti hänen päätään. Hän koetti paeta vaaraa, mutta\nniinkuin unessa usein käy, ei hän päässyt hievahtamaankaan, vaikka\nkuolemaa uhkaavat teräsnuolet hipoivat hänen jo harmaantumisen oireita\nnäyttävää päätään, kunnes eräs niistä ilmeisesti viuhui suoraan hänen\npäätään kohti. Kauhu herätti Kaskusen todellisuuden rajoille. Hän\nhieroi silmiään ja tunsi mielihyvää sen johdosta, että oli vain nähnyt\nunta, sekä kääntyi toiselle kyljelleen. Mutta samassa kuului hänen\nkorviinsa omituista liikettä, ikäänkuin olisi joku liikutellut ovia\nrakennuksen toisessa päädyssä.\n\nKaskunen piti luonnollisena asiana, että ovien liikuttelija oli\nsyystuuli, joka nykyisin liikuttelee kaikkea, mitä tuuli yleensä saa\nliikkumaan, niin maalaisoloissa kuin kaupunkipaikoissakin. Hän yritti\nsiis päästä jälleen unenpäästä kiinni.\n\nMutta silloin oli hän kuulevinaan ikäänkuin teräksen helinää ja\nherkisti uudelleen tarkkoja korviaan. Epäilyttävää liikehtimistä\nkuului edelleenkin samalta suunnalta, jonka johdosta kauppias nousi\nylös, pukeutui välttämättömimpiinsä ja hiipi hiljaa sisätietä\nmyymälähuoneistoonsa tarkastamaan, olisiko jollakin ja minkälaista\nasiaa hänen puodissaan tähän epätavalliseen puotiaikaan.\n\nMyymälässä ei näkynyt mitään silmiinpistävää, mutta kuitenkin hätkähti\nkauppias Kaskunen jonkin verran, sillä hänestä kuulosti siltä, kuin\nolisi myymälän lattialuukku narissut. Hänen kädessään olevan lampun\nliekki lehahti. Hän tarkasteli lähemmin lattialuukkua. Sen alta kuului\nselvästi kolinaa. Mitä on kenelläkään kolistelemista minun puotini\nlattian alla syksyllä 1923 klo 12 yöllä? ajatteli kauppias Kaskunen.\nSitten otti hän naulalaatikosta suuren rautanaulan ja pisti sen salvan\nreikään. Lattialuukku tuli tämän yksinkertaisen toimenpiteen kautta\ntehokkaasti varmistetuksi kaikkia alhaaltapäin suunniteltavia yrityksiä\nvastaan. Kaiken mahdollisen varmuuden vuoksi lukitsi hän lattialuukun\nvielä vahvalla munalukolla.\n\nSitten katseli kauppamies ympärilleen ja näki, että myymälän oven\nlukko oli murrettu auki. Hän sulki sen sisäsalvalla, katseli tiskien\nalle ja laatikoitten ja säkkien taakse ja ajatteli, että jos joku on\npuikahtanut häntä piiloon kellariin, niin kyllä se siellä pysyykin\nniinkauan kuin hän tahtoo, sillä myymälän lattia on tehty vahvoista\npalkeista, ja pienistä ilmanvaihtoreijistä ei mikään kissaa paksumpi\nolento voi päästä ulos.\n\nKaskunen istui loppuyön myymälässään tarkaten miettiväinen ilme\nkasvoillaan lattialuukkua.\n\nAamun sarastaessa avasi hän myymälänsä, mutta ei lattialuukkua. Hän\npuheli ostajien kanssa vilkkaasti sateesta ja muista juoksevista\nasioista sekä kävi kauppaa tunnetulla taidollaan. Silloin tällöin\nvilkaisi hän vaistomaisesti kellarinluukkuun.\n\nPäivemmällä jotkut paikkakuntalaiset kertoivat, että kaksi\npitäjänkiertäjänuorukaista oli kateissa. Niin olivat kadonneet kuin\nsauhu. Ei kukaan tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.\n\n— Vai niin, sanoi kauppias Kaskunen ja vilkaisi taas salavihkaa\npermantoluukkuun.\n\nKun kertojat olivat menneet pois ja myymälässä oli hiljaista, kuuli\nKaskunen parkua kellarista. Kauppiaan vakavia kasvonpiirteitä valaisi\nhetkiseksi omituinen hymy.\n\nLattian alta kuului viimein kovaa mölinää. Kauppias meni ulos ja huusi\nilmanvaihtoreiästä: »hiljaa, muuten tulee vallesmanni!» Möly vaikeni.\n\nKauppias myi koko päivän. Sitten sulki hän myymälänsä oven ja laski\nkassan. Sitten lähetti hän noutamaan poliisia ja kadonneiden poikien\nisiä. Poliisi tuli ja isät tulivat.\n\nKauppias vei heidät myymälään. Sitten avasi hän kellarin luukun.\n\nPojilla oli nälkä. Olihan siellä ravintoaineitakin, siirappia ja\nsuolaa, huomautti kauppias.\n\nPojilla oli vilu. Ehkä te pian lämpenette, lohdutteli kauppias.\n\nToimeenpantiin kenttäoikeus. Kauppias sanoi, ettei hän halua jatkaa\njuttua, vaan jättää sen kenttäoikeuden käsiteltäväksi.\n\nKenttäoikeus aloitti heti toimintansa. Päätöksen toimeenpano jätettiin\nisien tehtäväksi. Kauppias oli ennustanut oikein. Kun asian käsittely\noli päättynyt, ei pojilla ollut ensinkään kylmä.\n\nTämä oli se pieni, hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta.\n\nJa maaseutu lepää edelleenkin harmaana ja märkänä, päivät matalan\ntaivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun\nvihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen ropistessa\nsammaloituvassa pärekatossa.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nRANTASALMEN INDEKSI\n\n\nLaillisen edesvastauksen uhalla kielletään täten kenenkään antamasta\ntyötä, asuntoa ja ruokaa Rantasalmen indeksille, kuin myöskään millään\nmuulla tavalla luonaan hyysäämästä mainittua indeksiä, joka on kadonnut\nkotipaikaltaan Rantasalmelta jättäen jälkeensä joukon selvittämättömiä\nasioita.\n\nSitä tai niitä henkilöitä, jotka mainitusta indeksistä jotakin\ntietävät, pyydetään ensi tilassa ilmoittamaan asiasta Rantasalmelle tai\nlähimmille poliisiviranomaisille.\n\nAsianomaiseen aikaan syksyllä julistettiin eräässä Rantasalmen pitäjän\nkylässä kansakoulunopettajan paikka auki.\n\nMutta kun palkkaan kuuluvat tavalliset luontaisedut tällä koululla\nolivat puutteelliset, luvattiin maksaa opettajalle niistä korvausta\nrauhanaikaisen taksan mukaan, kerrottuna indeksillä.\n\nOpettaja saatiin, ja pianpa alkoi sitten koulusta kuulua tavaamisen ja\nlukemisen jyräkkä.\n\nÄskettäin kääntyi opettaja johtokunnan puoleen huomautuksella, että\ntyömies on palkkansa ansainnut.\n\nAivan varmasti, myönsi johtokunta. Siitä ei tule riitaa. Tässä on\npalkka tämän verran, ja sitten tulee vielä korvausta niistä yhteisen\nja suuren Luontoäidin antimista, lehmälaitumista ynnä muista. Se\nolisi rauhanaikaisten tavallisten taksojen mukaan niin ja niin\npaljon — se tuntuu vähältä, mutta annahan kun kerromme höyräytämme\nsen indeksillä... on se mukava tuo indeksikin. Se on niitä nykyajan\nkeksintöjä, niinkuin lentokoneetkin ja muut langattomat lennättimet.\nJa langatonhan se on indeksikin, ha, ha, kun nyt sitten vielä\nkeksittäisiin langaton ompelukonekin...\n\nJohtokunta piti semmoista leppoisen ja pilvisen syyspäivän puhetta ja\nkaiveli laatikoitaan ja sanoi, että missäs se sitten se indeksi on?\nSitähän tässä juuri tarvittaisiin.\n\nIndeksiä ei kuitenkaan löytynyt.\n\nOn se nyt kumma paikka, sanoi johtokunta. Numeroita on käytettävissä\nrajattomasti ja kertomataulukin osataan — onhan tässä sitäpaitsi\nopettaja kaiken varalta — mutta kun ei löydetä indeksiä!\n\nJohtokunta lohdutti kuitenkin opettajaa, että eipä hätää mitään. Hätä\npannaan säkkiin ja säkki lättiin, hi hi... kysytään kunnanvaltuuston\nindeksiä. Kyllä kunnanvaltuustolla indeksi on, kuinkas se tulisi ilman\nindeksiä toimeen?\n\nJohtokunta teki niin.\n\nValtuuston puheenjohtaja sanoi, että jaa, indeksi... niinpä tietenkin.\nKyllä te kohta indeksin saatte.\n\nValtuuston puheenjohtaja ryhtyi selailemaan papereitaan.\n\nVihdoin kohotti hän päätään, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi, että niin\ntämä on kuin jotakin romaania — koko Rantasalmen indeksi on kateissa!\nEi näistä papereista ainakaan sitä löydy.\n\nJohtokunta palasi kotiin. Kurainen tie läiskyi kengänpohjien alla, ja\nvarikset raakkuivat pellolla aidan takana pahaenteisesti.\n\n— Noilla se on, noilla variksilla, aina oma indeksinsä, mutta meillä ei\nole mitään indeksiä, ajatteli johtokunta surunvoittoisesti.\n\n— No indeksi löytyi? kysyi opettaja.\n\n— Kananhäntä löytyi, mutta ei mitään indeksiä, murisi johtokunta\nhuonotuulisesti. — Ei ole indeksiä minkäännäköistä koko Rantasalmella.\n\n— Koettakaa nyt kuitenkin saada se jostakin käsiinne, kehoitti opettaja.\n\n— Kyllähän sitä täytyy koettaa, huokasi johtokunta. Jos tarkastaja\ntietäisi jotakin indeksistä.\n\nJohtokunta soitti kansakouluntarkastajalle.\n\n— Eikös teillä sitten ole indeksiä? kysyi tarkastaja.\n\n— Ei ole, lieneekö koskaan ollutkaan, vastasi johtokunta vähän\nalakuloisessa sävyssä.\n\n— No en minäkään tiedä teidän indekseistänne mitään, ilmoitti\ntarkastaja. — Mitäs sinne Rantasalmelle muuta kuuluu?\n\nKun johtokunta palasi puhelimesta, pyörähtelivät silmät vähän\nlevottomasti johtokunnan päässä.\n\n— Ei sitä kehveliä mistään löydy! noitui johtokunta.\n\nHetken kuluttua soi Savonlinnan poliisilaitoksen puhelin.\n\nRantasalmelainen johtokunta se siellä hätäpäissään tiedusteli\nindeksiään.\n\n— Ei, hyvät ystävät, vastasi Savonlinnan poliisi. — Ei meillä\nitsellämmekään mitään indeksiä ole. Vielä vähemmän me Rantasalmen\nindekseistä tiedämme.\n\nJohtokunta soitti poikki ja istuutui sitten pyörittelemään peukaloitaan\ntuijottaen synkän näköisenä ulos ikkunasta.\n\n— Ei vain löydy indeksiä? kysyi opettaja.\n\n— Ei, vastasi johtokunta istuen peukaloitaan myötäpäivään pyörittäen ja\ntuijottaen ulos ikkunasta.\n\n— Mitäs sitten tehdään? kysyi opettaja. — Minä taidan nyt jäädä ilman\npalkkaa?\n\nJohtokunta ei vastannut siihen mitään.\n\nSe vain katseli kalseasti ulos ikkunasta ja alkoi pyörittää\npeukaloitaan vastapäivään.\n\nOpettaja on nyt kirjoittanut asiasta sosialiministeriöön.\n\nSaa sitten nähdä, onko siellä varastossa jotakin vähän käytettyä, mutta\nvielä hyvässä kunnossa olevaa indeksiä Rantasalmelle lainattavaksi.\n\n(1923.)\n\n\n\n\nRANTASALMEN UKKO JA HÄNEN 400 MK MAKSANUT PÄSSINSÄ\n\n\nEräällä viimeisistä kulkuvuoroistaan ajoi, niinkuin lehdet ovat\nasiallisesti ja tyhjentävästi kertoneet, höyrylaiva »Leppävirta II»\nkarille.\n\nTämä tapahtui Varkauden lähellä.\n\nLaivalla oli paljon matkustajia, mutta vain yksi pässi, joka ajatteli,\nettä kaikessa sitä ollaan, niinkuin nyt esimerkiksi tässä »Leppävirta\nII:ssa». Mutta ei se sentään puhunut mitään, mullisteli vain\npässimäisiä silmiään.\n\nTämä pässi ei matkustanut yksin ja oman onnensa nojassa. Sen uusi\nisäntä ja uusi emäntä ja isännän ja emännän lapset olivat mukana. Koko\nperhe niin sanoaksemme, pässiä myöten.\n\nRantasalmelainen isäntä oli käynyt toisella paikkakunnalla pässin\nostossa, koska hänen luottamuksensa Rantasalmen pässeihin oli\nhorjahtanut. Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ei edes\npässikään. Hyvän pässin oli rantasalmelainen mielestään ostanut,\nja hyvän hinnan oli hän siitä myös maksanut. Ja nyt matkusti hän\npässeineen ja vaimoineen ja lapsineen tyytyväisin mielin takaisin\nkotimaahan Rantasalmelle. Eikä ajatellut muuta kuin pässiään. Hän\nkatseli pässiään ja ajatteli, että siinä se on vasta pässi, ei ole\nkoko Rantasalmen kihlakunnassa näin etevää ja luonnonihanaa pässiä, ja\npässi katseli häntä ja ajatteli, että mikähän äijä sitä sinäkin oikein\nolet ja kuinkahan sinun kanssasi mahtaa tulla toimeen? Sillä isäntä\ntiesi pässin arvon tarkalleen ja markalleen, mutta pässi ei vielä\ntiennyt isäntänsä arvoa, kun ei ollut hänestä mitään maksanut. Hän ei\naavistanut, millaisen helmen isäntien ja pässinomistajien joukossa\nkohtalo oli sille lahjoittanut.\n\nSamassa karahti laiva karille.\n\nTästä syntyi tietysti, niinkuin aina, aikamoinen mökä ja meteli ja hätä\nja hälinä. Matkustajat luulivat, että laivan pohjassa on ladon oven\nkokoinen reikä, ja että muutaman hetken kuluttua vain joukko kuplia\nvedenpinnalla osoittaa »Leppävirta II:n» ja sen matkustajain viimeistä\nmärkää leposijaa...\n\nMutta rantasalmelainen pässinomistaja ei huutanut eikä hätäillyt.\n\nHän vain hyppäsi tempaamaan kaksi korkkivyötä, joista toisen hän sitoi\npässin ympärille ja, kun aikaa vielä oli, toisen omille vyötäisilleen.\n\nJa sitten hän asettui rauhallisin mielin pässinsä viereen odottamaan\ntapahtumien kehitystä.\n\nLaiva ei kuitenkaan uponnut, koska sille ei ollut tullut mitään\npahempaa vauriota.\n\nMatkustajat rauhoittuivat.\n\nSitten he alkoivat keventynein mielin katsella ympärilleen ja äkkäsivät\npelastusvyöllä vyötetyn rantasalmelaisen ja hänen yhtä hyvästi\nvarustetun pässinsä ja keräytyivät tämän vakavan ja asiallisen parin\nympärille nauramaan ja räkättämään ja munimaan savolaisviisautta, ja\nkysyivät, että miksikä sinä varustit pässin pelastusvyöllä, mutta et\nakkaasi ja lapsiasi?\n\nMutta se Rantasalmen ukko loi vakavan katseen näihin tyhjänpuhujiin\nja huomautti, että kyllähän niitä aina akkoja ja lapsia saa, eivät ne\nmaailmasta kesken lopu, eivät ainakaan Rantasalmelta, ja lisäsi:\n\n— Luulettako työ... kun oon juur'ikkään ostana niin hyvän pässin, jotta\nsemmosta ei oo koko Rantasalamen kihlakunnassa — vai oottako millonkaan\nnähnä näin hyvännäköstä pässii? — ja maksana tästä neljäsattoo\nmarkkoo...\n\nJa pässi loi kiitollisen ja hyväksyvän silmäyksen isäntäänsä ja mäkätti:\n\n— Hädässä ystävä tutaan!\n\n(1923.)\n\n\n\n\nNIVALAN SEURAKUNTA »ANKARAN HÄMMÄSTYKSEN JA PELON VALLASSA»\n\n\nSe vanha mato ja pimeyden pääruhtinas, jonka yleisessä käytännössä ei\nainoastaan hevosmiesten vaan myöskin jalankulkijain keskuudessa oleva\nsuomalainen nimi on liian karkea tässä hiotussa ja hienotunteisessa\nesityksessä lausuttavaksi, näyttää viihtyvän huonosti omassa\nvaltakunnassaan. Antaa enimmäkseen vierailunäytäntöjä täällä\nmaanpinnalla ollen erityisesti mielistynyt pohjoismaihin. Ruotsin\nlehtien tietämän mukaan on se viime aikoina pitänyt pahaa mökää\nPohjanlahden toisella puolen useissa Norrlannin kirkoissa, ja nyt on\nse, ennenkuin jääesteet ovat tehneet yli purjehtimisen vaikeaksi,\nsiirtynyt tälle puolen. Emme kuitenkaan lausu sitä tervetulleeksi.\nToivoisimme, että se menisi matkaansa. Se saa vain aikaan levottomuutta\nja epäjärjestystä. Mielestämme on tämän parantumattoman rettelöitsijän\nvierailu sitäkin röyhkeämpi, kun se on asettunut tällä kertaa Nivalaan,\nitse pääministerin kotipitäjään. Se tuntuu meistä tahalliselta\nuhmailulta, ettemme käyttäisi pahempaa sanaa. Pyydämme saada esittää\njyrkän vastalauseemme.\n\nAsia on muutoin täyttä totta ja aivan vakavaa laatua, joten mekin\ntahdomme käsitellä sitä vakavassa hengessä. Siitä on »Vaasan» viime\nmaanantain numerossa pitkä ja asiallinen uutinen, missä kirjeenvaihtaja\nilmoittaa, että »seurakunta on joutunut ankaran hämmästyksen ja pelon\nvaltaan».\n\nEräänä yönä joku viikko takaperin huomattiin komeiden valojen loistavan\nNivalan kirkosta. Kirkko säteili kuin juhlavalaistuksessa.\n\nKirkon lähellä asuvat seurakuntalaiset tunsivat kylmän väristyksiä ja\nvetivät peiton korviinsa sekä koettivat nukkua, mutta uni oli paennut.\nKun he vähän ajan kuluttua kurkistivat uudelleen peiton reunan yli ja\nvilkaisivat ikkunasta kirkkoon päin, loisti kirkon ilotulitus edelleen\nhimmentymättömällä voimalla.\n\nMutta hetken kuluttua kuului pimeästä porstuasta kopinaa, ja ovelle\njyskytettiin, jolloin kauhu valtasi mielet, ja jokainen ajatteli, että\nnyt »se» pyrkii tänne.\n\nOnneksi oli tulija vain naapurin isäntä, joka pyrki sisälle tärkeän\nasian tähden, ja hänellä oli kivääri kädessä ja hän sanoi, että\nniinkuin näette, on tässä jotain outoa ja eriskummallista. Nyt jos\nkoskaan on lähdettävä. Mies talosta ja kaksi parhaasta.\n\nVähän ajan kuluttua eteni kirkkoa kohti tumma miesjoukko, jonka ytimenä\nolivat kylän pelkäämättömimmät isäntämiehet ja joka oli varustettu\nkivääreillä ja ampumatarpeilla sekä kansallisilla aidanseipäillä. Se\nei rientänyt juoksumarssissa, vaan liikkui olosuhteiden vaatimalla\nvarovaisuudella kohti temppeliä, joka säteili kaameaa, kylmää ja\nkirkasta valoa.\n\nMennessä päätettiin koettaa ottaa paholainen elävänä kiinni.\nSiitä syystä ammuttiinkin kirkon edustalle tultua ilmaan eräitä\nyhteislaukauksia, niin että ikkunat helisivät. Odotettiin, että\nvihattu ja rietas olento ampumisen kuullessaan hyppäisi hätääntyneenä\nulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys, jolloin Nivalan riuskat ja\npaholaista pelkäämättömät isäntämiehet karkaisivat yksimielisesti hänen\nniskaansa, antaisivat hänelle eräitä tuntuvia ja hyvin ansaittuja\nnaksauksia aidanseipäistä sekä köyttäisivät hänet ja veisivät\nriemusaatossa vanginkuljettajan tai nimismiehen haltuun passitettavaksi\nmaaherran käsiteltäväksi irtolaisuudesta, luvattomasta kirkkoon\ntunkeutumisesta sekä pitkäaikaisesta ja osittain menestyksellisestä\nSuomen kansan sielujen pyydystämisestä.\n\nMutta ei mitään näkynyt eikä kuulunut.\n\nVihdoin Nivalan rohkeat isäntämiehet tunkeutuivat ladatut kiväärit\nsojossa ja aidanseipäät pystyssä sakariston kautta kirkkoon.\n\nKirkossa vallitsi sakea pimeys.\n\nVanha herra oli sammuttanut valot ja lähtenyt nukkumaan tai, mikä on\nluultavampaa, piileskeli.\n\n— Tule esille! huusivat isäntämiehet.\n\n— Täällä olisi miehen vastusta! ilmoittivat toiset.\n\nMutta se ei edes vastannut. Kirkossa vallitsi kaamea hiljaisuus.\n\nRetkikunnan täytyi palata tyhjin toimin takaisin.\n\n»Todellinen kammo on nyt vallannut seurakunnan», ilmoittaa\nkirjeenvaihtaja, »sillä odotetaan, että se yöllinen juhlavalaistusten\npitäjä voi kirkosta löytää ihmisasuntoihin».\n\nTällä kannalla ovat asiat. Synkällä kannalla, mitä Nivalaan tulee.\n\nEhdottaisimme puolestamme, että Nivalan ukot luopuisivat yltiöpäisestä\naiheestaan ottaa paholainen elävältä kiinni. Se pääsisi luultavasti\nkuitenkin karkuun. Mikäli olemme kuulleet, ei se pysy muuta kuin\npullossa, jos korkki on lujasti kiinni, ja sen pulloonpujottaminen\nsaattaisi käydä liian vaikeaksi. Ja onkohan Nivalassa enää pullojakaan?\n\nAmpukaa se! Se on sen kyllä ansainnut. Mutta älkää ampuko nahkaa\narvottomaksi. Ampukaa se taitavasti ja siististi ja lähettäkää se\nHelsinkiin täytettäväksi ja yliopiston kokoelmiin asetettavaksi.\n\nSe olisi harvinaisuus, jota ei luultavasti ole millään muulla\nyliopistolla.\n\n(1923.)\n\n\n\n"]