[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE8J57ZqxSXTFH8TjB1FUeWGP5O00mtDtjp3k_GcWYiM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3195,"Sammuva suku","Elster, Kristian jr.",1881,1947,"3195-elster-kristian-jr-sammuva-suku","3195__Elster_Kristian_jr.__Sammuva_suku",null,"romaani",[],[],"fi",1919,1922,56700,354343,false,74342,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Sammuva suku: Romaani\" by Kristian Elster is a novel written in the early 20th century. The narrative centers around the lives of the Hage family, particularly focusing on the dynamics between the mother, Mrs. Hage, and her two daughters, Anne Sofie and Charlotte, as they navigate their roles and relationships within a changing rural society. Themes of isolation, familial duty, and the passage of time are likely to be explored as the characters deal with their pasts and the impending changes in their lives.\"  \"The opening of the novel introduces a serene summer evening, where Mrs. Hage reflects on her life and the deep connection to her home, marked by the garden and the scents of roses. She ponders her daughters' futures as they engage in the ritual of picking flowers for the graves, grappling with their solitude and the weight of family legacy. The scene depicts not only Mrs. Hage's inner thoughts and desires regarding companionship and lost youth but also hints at the upcoming transition as the local pastor prepares to leave, which reinforces the themes of loneliness and the passage of time. The atmosphere is imbued with nostalgia and a sense of impending change, setting the stage for the family's challenges in facing a rapidly evolving world.\" (This is an automatically generated summary.)",[28],"Asp, Kaarlo",268,"Hagen perheen elämää ja sukupolvien ketjua kuvaava norjalaisromaani sijoittuu hiljaiseen pikkukaupunkiin. Teos käsittelee virkamiehistön sosiaalista murenemista, perinteiden toistumista sekä nuorten naisten odotuksia menneisyyden varjossa.","Kristian Elster nuoremman 'Sammuva suku' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3195. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAMMUVA SUKU\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKRISTIAN ELSTER [d. y.]\n\n\nSuomentanut [\"Av skyggenes slegt\"]\n\nKaarlo Asp\n\n\n\n\n\nJYVÄSKYLÄSSÄ,\nK. J. Gummerus Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nKesäkuun lempeä, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko täytti eteisen\nvienolla, väräjävällä valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti\nkevyt tuulahdus, joka henkäyksenä heilautti valkoisia ikkunaverhoja,\ntoi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri tämä tuoksu\nsai rouva Hagen pysähtymään ja katsahtamaan ulos. Hän tunsi sen, se\noli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua.\nTalossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuuli hän pientä hälinää,\npalvelijattaret eivät siis vielä olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli\nlauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli\naikonut mennä auttamaan palvelijattaria, mutta hän olikin pysähtynyt\neteiseen; ruusuntuoksu oli hänet pysähdyttänyt.\n\nPuutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen\nkukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he\nasettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet\nkeskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa,\nruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa\ntuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka\nhän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen\neletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla\npuutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?\n\n\"Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista\", sanoi hän ääneen, hän näet\ntapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu\nkuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona\nhautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa,\nettä he koristelisivat itseään.\n\nKetä varten — ja taas hän lausahti ääneen, \"ketä varten he\nkoristelisivat itseään?\"\n\nHän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat\npitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset\nvalkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset.\nNostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä\nlanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja\nlempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin\nimelin hymyin, johon ei ollut luottamista.\n\nNyt hän vain katseli ulos, enää mitään ajattelematta, hiljaisuus toi\nleppoisaa rauhaa hänen mieleensä, ah, taas oli kesä ja niin äänetöntä,\nettei kuulunut edes kosken kohinaa; idästä lehahti kevyt tuulahdus.\n\nEhkäpä tulee sade, arveli rouva Hage, sitä kyllä tarvittaisiinkin, hän\nei muistanut, että koskaan olisi juhannuksen edellä satanut näin vähän.\nVirrallapäin olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta\nruohoa ja tuhansittain kellokukkia ‒ ‒ ‒\n\n\"Niin, paljon jää täällä tekemättä\", sanoi hän, mutta rupesikin samassa\nkuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiellä, hän kokosi\nhelmansa ja juoksi pitkin, miesmäisin askelin, hänen _täytyi_ nähdä.\n\nTulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage\nhuomasi, että nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja jääkaappikin\nvietäisiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievittänyt\ntoivo saada ostaa jääkaappi huutokaupasta, mutta sitäpä ei myytykään.\nPettymys oli suuri — — —\n\nHän katseli tietä pitkin. Musta hevonen veti käyden työrattaita,\njoille oli kuormattu pöytiä ja tuoleja, perässä asteli vääräsäärinen\nMutkan Antti, kädet selän takana. Vähintäin neljästi ajoi Antti päivän\nkuluessa ohitse, ja aina pistäytyi rouva Hage ulos katselemaan. \"Tuossa\nsitä vietiin\", sanoi hän jääkaappia ajatellen.\n\nYhtäkkiä hän muisti aikoneensa käväistä viemässä pastori Langelle pari\npulloa karviaismarjaviiniä, josta pastori niin paljon piti, tänään\nsen täytyi tapahtua, huomenna he lähtisivät. Huomenna! Ja pastorin\nlähdettyä ei hänellä taaskaan olisi yhtään ystävää paikkakunnalla,\njossa hän oli niin monet vuodet elellyt. Ystävääkö — ystävää —\nhän pudisti päätään omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat hänen\nystäviään, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut\nainoatakaan, jonka luokse hän olisi voinut iltahetkeksi pistäytyä.\nKetään, joka olisi tullut hänen luokseen toviksi jaarittelemaan.\n\nSillä täti Lovisen, sisarensa, luo hän ei tahtonut mennä, häntä\nei haluttanut käydä Päivölässä useammin kuin lähimmäisenrakkaus\nvaati. Ja eihän kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten\nja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi\nrauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava\ntäyttää aamupäivisin.\n\nKulkiessaan pihan poikki, täti Lovisea ajatellen, puristi hän huulensa\nyhteen ja hieroi käsiään niin, että luut naksahtelivat, palvelijattaret\nkuulivat sen keittiöön, ja pian oli kaikki pestynä. Mutta rouva\nHage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi hän puutarhaan,\nnyökkäillen omille ajatuksilleen: kunpahan sillä uudella pastori\nStordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eivät\nkäsitä mitään, määräävät tänne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken\nlisäksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielestä täytyi virkamiehen,\nollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta,\nmutta sittenkin olisi hän tyytynyt tähän talonpoikaan, ottanut hänet\nvastaan avosylin, jos hänellä vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mitä\nhyötyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokapäiväisessä\nelämässä on papin vaikutettava, kansliasta käsin ei saada paljoakaan\naikaan.\n\nTytötkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, täällä kodin\nyksinäisyydessä käyvät he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli\nkolmenkymmenen — \"jumalani, hän on jo kolmenkymmenen yhden\", huudahti\nrouva Hage lipputangolle, — en millään hinnalla tahtoisi elää uudelleen\nsitä yötä, jona hän syntyi — joko siitä on yksineljättä vuotta. Viisi\nvuotta oli hän Kristianiassa konttorissa, työn piti olla niin helppoa,\nmutta eipähän hän voinutkaan sitä kestää. Takaisin hän tuli — kolme\nvuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — isän — ja\nhänen itsensäkin — _täytyi_ saada jotakin virkistystä sinä syksynä, ja\nolihan konttorityö Anne Sofiesta itsestäänkin tukalaa.\n\n\"Kuinka vanha sinä olet, Charlotte\", huudahti hän yhtäkkiä puutarhaan.\n\n\"Kahdenkymmenen neljän\", vastasi Charlotte hämmästymättä, tottuneena\näidin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin hänen\nmonisäikeisistä arveluistaan.\n\n\"Aivan niin, neljänkolmatta vanha\", rouva Hage istuutui portaille, Anne\nSofie on kolmenkymmenen yhden, hänen ja Hagbartin välillä on kolme\nvuotta, neljä Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, neljänkolmatta. Ja\nedelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — neljä vuotta Anne\nSofien ja Eilertin välillä.\n\n\"Muistatko sinä Eilertiä, Anne Sofie\", kysäsi hän.\n\n\"Äiti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntymääni.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi äiti hämmentymättä, \"siispä Johannes täyttää tänä\nvuonna neljäkymmentä yksi, neljänkymmenen yhden vanha ja naimaton —\nhäpeä miehelle, joka on hyvässä asemassa ja jonka velvollisuutena on\nestää sukua sammumasta.\"\n\nTytöt eivät vastanneet mitään.\n\nNiinpä niin, hiljaisiksi he käyvät täällä yksinäisyydessä, ajatteli\nrouva Hage. Tänä vuonna _täytyy_ Charlotten lähteä liikkeelle, — hän\nläiskäytti kätensä yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut,\n-niin hiljaiseksi, että hän on unohtanut puhumisenkin. Käy vielä niin,\nettä minäkin tulen tuppisuuksi.\n\nRouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: hän pysähtyi oven\nulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eivät\nolleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. Hän\noli lihava, riippuvatsainen, hänen jalkansa olivat pienet ja ulospäin\nvääntyneet, kätensä valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean,\nharmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren\nsinipunervan nenän ja pienet surumieliset silmät.\n\nHän seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ikäänkuin ihmetellen,\nettä he vielä elivät, ajatteli rouva Hage — kääntyi sitten ja kulki\nraskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset\nolivat sen mukaiset.\n\nTalveksi meidän on vähennettävä yksi lehmä, eiväthän tuomarinkaan\nlehmät elä pelkillä kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana.\n\"Kello\", huudahti hän ja nousi niin, että luut natisivat, \"kaipa jo on\nillallisen aika\", hieroen käsiään, niin että se kuului kautta pihan,\nkiiruhti hän sisään.\n\nAnne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia\njärjestelemään, vaieten he istuivat -heillä ei oikeastaan ollutkaan\npaljon yhteistä. Se johtui kaiketi siitä, että vanhin, Anne Sofie,\noli niin vaitelias, isänsä tapainen, eikä heillä kummallakaan ollut\näidin jutteluhalua. \"Äiti on ottanut urakakseen puhua meidän kaikkien\npuolesta\", sanoi Charlotte.\n\nAnne Sofie oli pitkä, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, hänen\nkasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, hänen harmaitten silmiensä\nkatse näytti piilevän syvällä. Suu ei ikäänkuin tuntunut kuuluvan\nnäihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen,\nsuupielissä kärkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi hänen olevan yli\nkolmenkymmenen. Hänellä oli samanlaiset suuret, voimakkaat kädet kuin\näidilläkin, laskettuaan kädestään valmistuneen kukkavihon, silitti\nhän suurta, harmaata kissaa, joka istui hänen vieressään, ennenkuin\nuudelleen ryhtyi työhönsä. Hänen ympärillään pyörähteli aina kissa tai\nkoiranpentu, mutta ihmeellistä oli, ettei hän osoittanut niitä kohtaan\nmitään erikoista hellyyttä tai rakkautta, ohimennen vain taputti,\nikäänkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti hän ne hoiti.\nRappeutunut talo oli hänen surujensa esineenä, hän oli vaieten yhtynyt\näitinsä taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, hän hallitsi navettaa ja\nkanalaa.\n\nCharlotte oli pitkä kuin sisarensakin, mutta hänen olennossaan oli\nlevottomuutta, hänen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne\nnäyttivät niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui siltä\nkuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys kätkeneet jotakin, josta\nkerran voisi tulla kovaa ja pistävää. Ja kun hänen äänensä ylenmäärin\nkiihtyi, särähti siinä salainen terävä sävel — ikäänkuin kaukaa\nkuunnellen eroittaisi sahanterän vihlaisun kosken kohinan seasta. Hän\noli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, että mahtaakohan\ntuo kauneus olla pysyväistä. Nenä oli hieman liian suuri, leuka hieman\nliian pitkä, suu hieman liian kapea, nämä virheet eivät nyt mitään\nmerkinneet, kaikki oli niin raikasta, elämää uhkuvaa. Mutta silmiin\nsaattoi luottaa, ne pysyisivät aina kauniina, suurina, tummina,\nintohimoisina, ne olivat äidin, ne olivat suvun.\n\nHe saivat yhtaikaa työnsä valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien\nvasuun, nousivat ja lähtivät. Tultuaan maantielle, kohtasivat he\nerään miehen, joka seisoi heitä odottelemassa, he tuskin tervehtivät\nhäntä, tuo mies tapasi odotella heitä joka lauantai-ilta, tuskinpa\nolisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleivät\ntytöt olisi häntä kohdanneet. Hän oli iältään hieman päälle\nkolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, hänellä oli\nyllään paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset kengät jaloissaan,\npäässään leveälierinen, musta hattu. Hänen kasvonsa olivat vaaleat\nja parrattomat, silmät kirkkaansiniset ja lempeät, hän hymyili, hymy\nnäytti karehtivan valoisana heijastuksena hänen kasvoillaan, se ei\nollut huulten hymyä. Hän käveli kevyesti ja luontevasti, kävellessään\nhän aina hyräili, aivan hiljaa, itsekseen. Hän puhui jäykähkösti,\narvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre\noli aina sanojen pohjasäveleenä. Hän oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi.\nHän oli muutakin kuin hauturi: kätevänä puutarhurina hoiteli hän\nsäätyläistalojen puutarhoja sekä kirkkomaan puita ja istutuksia, hän\nomisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteellä, tunturin yli\nkiipeävän tien varrella. Bergeim näkyi yli koko seudun.\n\nHe nousivat kirkonmäkeä, sen laella hohti kirkko jykevänä ja\nvalkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylväin, aidoin,\nkukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka\naikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinnäistapana\noli, että uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois\nmuuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yhä\nuseampia ja useampia hautoja vaaliakseen. Säätyläishautoja oli kirkosta\nkirkkopihan aitaan asti; joka kevät muokkasi Ole hautakummut, ja joka\nlauantai — keväästä syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla\noli hautansa, pastorin väellä omansa, nyt, pastori Langen lähdettyä,\nsaivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista.\n\nSeudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan käytävän molemmin\npuolin, useimmat niistä olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita,\nrikkaruohon peittämiä, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat\nkuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, elävien ei\ntarvinnut enää siitä välittää.\n\nOlen tehtävänä oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyräillen kulki\nhän suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi häntä\nkukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle.\n\nOle leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne\nSofie kukilla. Hän kulki ikäänkuin suurella perhehaudalla, kaikki,\njotka täällä lepäsivät, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelkät\nnimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa\ntämän suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja.\n\nTyylikästä, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua\nBuckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun jäsenistä koskaan\nkäynyt katsomassa, kukaan ei siitä välittänyt, viimeinen siihen\nhaudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi\nköyhäinhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut\nkustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut.\n\nTuossa on tohtori Weihmerin hauta, \"tässä lepää tohtori Hans Christian\nWeihmer, rakastettuna ja kaivattuna.\" Rakastettuna ja kaivattuna, mutta\nhaudasta ei ainoakaan sukulaisista välitä, rakastettuna ja kaivattuna,\nhänen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heistä\ntietää, missä hän on haudattuna?\n\nBirgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, \"sinun\nmuistosi elää!\" Tuomari Bille — Hagen edeltäjä — sen pitempiä aikoja\nei siitä, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan\nlähettyviltä ja mennyt vanhoilla päivillään uusiin naimisiin. Parina\nensimmäisenä vuonna kirjoitteli hän silloin tällöin, tiedustellen\nkäväisikö kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt\noli hän jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille\neikä kukaan välittänyt unhoittumattoman haudasta.\n\nTuossa lepää asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieressä.\nSilloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo\npaikkakunnan keskeisin, pyöreä, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi\nkoota kaikki yhteen, hänen talonsa oli elämän lähteenä paikkakunnalla,\nvirran rannalla olevaan valkoiseen taloon kerääntyi kesäisin nuorisoa,\nsiellä tanssittiin, leikittiin, näyteltiin. Nyt oli heistä jälellä\nvain neljä hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin\nkuoltua oli seutu käynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa\ntalo herättää eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai\nsiihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan\nlähdettyä, ja vieras unohdetaan pian.\n\nJa tässä lepäävät pappilaiset, äidinisä, rovasti Adeler, jota\nAnne Sofie ei ollut koskaan nähnyt, ja äidinäiti, ruustinna, joka\nhagelaisten tullessa paikkakunnalle asui täti Lovisen kanssa\nPäivölässä, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa\nvastakihlattu, luullen, että täti Lovise oli hänen sisarensa, tuo\nvallaton Lovise —\n\nTässä on heidän oma sukuhautansa, tässä lepää Rikke täti, isän sisar,\njoka oli ollut heidän kanssaan sekä Hammerfestissä että Bodøssä, mutta\njoka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat tänne. Ja tässä on Eilertin\npikkuhauta ja Hagbartin — hänen, joka lähetettiin kotiin Kristianiasta\nperikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa\nodotellen, — äidin lemmikin.\n\nMutta mitään haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen\nraskain mielin kuin niitä, jotka sijaitsivat lähinnä kirkkoa: kahta\nrautalevyin merkittyä, kahta pylväin eroitettua ja korutonta kumpua,\njolla ei ollut pylväitä eikä ristiä; nämä haudat olivat vanhoja, vanhan\nkirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylväin merkittyjen kumpujen vainajat\ntunnettiin nimeltä, mutta mikään ei ollut ilmaisemassa, ken sen\nkummun alla lepäsi, jota eivät levyt, pylväät tai ristit koristaneet,\neikä sitä kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin\npuu, kasvoi sen yllä, kesäisin puhkesi ruusu kellertävänpunaisiin\npieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa\nei hautakumpua näkynyt ollenkaan. Kerrottiin, että siihen muka olisi\nhaudattu nuori tyttö, kapteenin tytär, joka oli hukuttautunut kaivoon,\nkun ei ollut saanut sitä, jota halusi. \"Lörpötystä\" sanoi rouva Hage,\n\"tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — minä olen kuullut\npuhuttavan, että siinä lepää kapteenivainaan taloudenhoitajatar,\nja ehkäpä hän hieman lyhensi ikäänsä, mutta tuskinpa vain pelkällä\nvedellä.\" Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tytöstä.\n\nSaatuaan haudat koristelluiksi hän istahti Hagbartin haudan vieressä\nolevalle penkille. Täällä lepäisivät kerran isä ja äiti, ehkäpä hän\nitsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset\nhoitelisivat, kunnes kukaan ei enää välittäisi niistä, koko tästä\nsuuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. Täällä istuessaan, kaikkien\nnäiden vainajain sukulaisena, tunsi hän itsensä niin katkeran vanhaksi\nja murheelliseksi, hän oli jo yli kolmenkymmenen, mitään ei ollut hänen\nelämässään tapahtunut, kerran oli hän luullut — sinä kesänä, jolloin\nKarsten Langen oli ollut viimeistä kertaa kotona — mutta siitäkään ei\nollut tullut mitään, hän ei ollut tuntenut edes pettymystä.\n\nOllessaan kotona viime kesänä, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin\nkirkkomaalle, haudalta haudalle oli hän kulkenut nimikirjoituksia\nlukien — tuhannetta kertaa elämässään.\n\n\"Minä kuljen täällä lisäilemässä vuosia ikääni\", oli hän sanonut, \"minä\nolen jo suunnattoman vanha, minä kasvan taaksepäin enkä enää tiedä,\nminä aikana elän.\"\n\nNiin — semmoista se oli.\n\nEnsimmäistä kertaa hän sen tunsi ollessaan pikkutyttönä vierailulla\näidinäidin luona ja pistäytyessään Lovise tädin kanssa kirkkomaalla,\nhautoja kukittamassa tietenkin. Hän oli aikonut laskea kukkavihon\npienelle hautakummulle, kun Lovise täti, topakkaan tapaansa,\noli ottanut sen hänen kädestään sanoen: \"ei sille, se ei ole\nsäätyläishauta.\"\n\nSiitä hetkestä oli, hänet vallannut salainen, epäselvä, pelokas\naavistus, että hän jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan väkeen, että maa\nvoi hänelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, käy toisten\nkuolleitten luokse. Tästä lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut,\nyhäti vahvistuen, yhäti kätkössä pysyen, vastenmielisyys sitä luokkaa\nkohtaan, johonka hän kuului, hän oli säätyläisen lapsi, nuo sanat\ntuntuivat hänestä merkitsevän, että hän oli sairas, hitaasti kuoleva.\nSamanlaista on olla elävänä haudattu, ajatteli hän.\n\nOle tuli häntä kohden — hän oli saanut työnsä tehdyksi.\n\nJollen minä pelasta itseäni ajoissa, ajatteli hän katsoen Olea.\n\nCharlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi.\n\n\"Etkö sinäkään tiedä, kuka tähän on haudattu?\" kysyi hän Olelta.\n\n\"Puhutaan, että siinä on muuan, joka kuoli sydänsuruista\", vastasi Ole.\n\n\"Niin, tuon me tunnemme\", sanoi Charlotte. \"Äiti taas kertoo, että\nsiinä olisi eräs, joka joi itsensä kuoliaaksi. Tämä vastaus on yhtä\nhyvä kuin tuo toinenkin. Tiedätkö, mitä täti Lovise sanoi kuulleensa.\nEttä tuohon olisi haudattu kissa, — eräällä vanhalla papinleskellä oli\nkissa, josta hän kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi hän sen\nsalaisesti tänne ja istutti ruusun haudalle. _Sentähden_ ei tuolla\nkummulla ole ristiä. Näistä kolmesta, morsiantytöstä, juomari-eukosta\nja kissasta, pidän eniten kissasta.\"\n\nAnne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. \"Ehkä on kuitenkin olemassa\njoku, joka sen tietää\", sanoi hän, — \"kuka tuossa lepää, tarkoitan. On\naina joku, joka on lähtenyt pois haudalta.\"\n\n\"Onnellinen se, joka on poissa,\" sanoi Charlotte.\n\n\"Niin minäkin kerran ajattelin. Mutta kun minä olin poissa, kaipasin\nminä kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa.\"\n\n\"Koti, koti, suloinen koti\", sanoi Charlotte, \"maaseudulla on vain\ntalonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois minä täältä kaipaan.\"\n\n\"Oletko siitä varma, Charlotte?\" Ole hymyili lempeästi.\n\n\"Kyllä, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en\ntahdo, että katti kääntyy haudassaan.\"\n\nOle hymähti.\n\n\"Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole.\" Anne Sofie kulki kirkkomäkeä\nalaspäin.\n\n\"Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani.\" Charlotte pisti\nkätensä hänen kainaloonsa, häntä huvitti aina tavattomasti se, että\nOlen koko ruumis jäykistyi hänen tuntiessaan käden kosketuksen,\n\"kiitokseksi saat kulkea kanssani käsikoukkua, — sillä huomaan, että se\non sinusta mieluisinta, mitä toivoa saatat.\"\n\nSaavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sisään, mutta Anne\nSofie pysähtyi hetkeksi tielle.\n\n\"Sinä olet kai jo päässyt pastorin muuttovalmistuksista\", sanoi hän,\nOle tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, \"jonkun vuoden\nkuluttua sinä kai auttelet meitäkin\", lisäsi hän.\n\nOle katsahti nopeasti ylös. \"Ei suinkaan tuomari aio erota, eihän hän\ntoki sitä aio tehdä.\"\n\n\"Se on totta, mitä Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pidä\nse mielessäsi, ja jos sinä luulet, että täällä enää on mieluista olla\nvirkamiehenä, niin erehdyt.\"\n\n\"Ei ole — sinäpä sen tiedät\", sanoi Ole — viime syksynä ei tuomaria\nollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon hän oli vuosikausia\nkuulunut, \"niin, ei ole enää herkkua virkamiehenä oleminen\", jatkoi hän.\n\n\"Miks'emme siis mekin lähtisi\", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen\nkättä hyvästiksi ja meni.\n\nOle kulki kotiinpäin, hän kulki nopeasti, jätettyään taakseen sillan,\nalkoi hän nousta mäkeä. Päästyään ensimmäisen jyrkänteen laelle,\nkääntyi hän, täältä hän taas näki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa,\nhyräillen tapansa mukaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nNeiti Steineman huoahti raskaasti, nosti kätensä vinoille ristiluilleen\nja huoahti taas. Voi hyvä isä - kuinka tämä elämä on raskasta, — hän\nei mitenkään voinut löytää pastorin harmaita matkasukkia. Hän tiesi\naivan varmasti, että vielä eilen illalla olivat sukat vastapestyinä,\nkokoonkäärittyinä pastorin lipastolla, sen hän saattoi vannoa vaikka\njumalan kasvojen edessä.\n\nVoi hyvä jumala — kuinka eläminen on vaikeata. —\n\nNeiti Steineman ontui ullakon halki ja portaita alas.\n\nVoi hyvä jumala — näitä portaita — oli se ihan ihme, ettei hän vielä\nollut tähän loukkuun kuollut, -kanan astimethan nuo olivat eivätkä\nmitkään portaat. Mutta koska hän niillä nyt viimeisiä kertoja asteli,\nei hän voinut olla syntisesti toivomatta, että hän sittenkin olisi\nniiltä kuoliaaksi kuukertunut.\n\nMutta, kuinka olisi silloin käynyt pastorin, — hänen, joka oli kuin\nlapsi.\n\nHyvä jumala — että hänen täytyi jättää nämä kaikki — keittiö,\nruokakammio — luuletteko, että semmoista ruokakammiota saadaan\nkaupungissa, — sehän on kuin asuinhuone. —\n\nKuinka he saisivat Bergenissä — kaupungissa, jossa kaikki on ostettava\n— edes jokapäiväisen, leipänsä, — maitoa ja munia hän ei uskaltanut\nedes ajatellakaan.\n\nHuomenna oli viimeinen päivä. Jumala armahtakoon — viimeinen päivä,\neikä hän vielä ollut löytänyt pastorin harmaita sukkia.\n\nHän nilkutti läpi suurten, matalakattoisten huoneitten, jotka\nammottivat vastenmielisen tyhjinä, salissa oli kääreisiin kiedottuja\nhuonekaluja ja suuria laatikoita sekä joitakin huutokaupassa myytyjä\nesineitä, joita ei vielä oltu haettu. Voi hyvä jumala sitä huutokauppaa\n— että hän olikaan sen päivän kestänyt — kapineet, jotka olivat\nhänen käsissään kuluneet kaikkina näinä rouvan kuoleman jälkeisinä\nvuosina, kaikki mitä hän rakasti, alkaen pienistä punaisista kupeista\nkolmijalkaiseen kyökkituoliin asti, — jolla hän oli aina istunut\nkermaa vatkatessaan, - kermaa, niin kermaa he eivät tietenkään saisi\nkaupungissa, — kaikki oli myyty, ja semmoisille, jotka eivät osanneet\nantaa oikeata arvoa sille, minkä saivat. Suurikukallinen sohvakin\noli myyty kahdellakymmenellä viidellä kruunulla, — herra nähköön,\nkaksikymmentä viisi kruunua kaikista niistä suloisista hetkistä, jotka\nhän oli suurikukkaisella sohvalla viettänyt.\n\nJa kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tuskin uskalsi katsahtaa ulos\n— puutarhaan, joka hänen täytyisi jättää. Pikkuisen hän sentään\nkurkisti, — ja näki silloin rouva Hagen tulevan portista, — siunattu\ntuomarinrouva, karviaismarjaviiniäkin hän vielä muistaa tuoda\npastorille.\n\nHän nilkutti ovelle, päätyi portaille:\n\n\"Jaa, jaa, rouva Hage — kun minä nään teitin ja kun minä ajattelen,\nettä se on kohta viimeinen kerta, niin mun tekee niin pahaa. Olis Herra\nottanu meitinkin aikonaan tykönsä. Niinkun Mellmannin väet otettiin, —\nheitin ei tarvinnu matkustaa.\"\n\n\"Emme me tiedä Herran tarkoituksia.\"\n\n\"Jaa, jaa — itsekukin saa hakea lohdutusta, mistä löytää. Että onko\npastori sisällä? Hän istuu kyäkissä kistun päällä eikä uskalla liikkua\nminkään, hän pelkää myöhästyvänsä laivasta huomena, — ikäänkun me emme\nsiähen kerkiäisi.\"\n\nPastori Langen istui todellakin kirstulla keittiössä — valkoisena ja\nvähäisenä — pienet keltaiset kätensä oli hän ristinyt vatsalleen, rouva\nHage huomasi ne ja tarttui niihin.\n\n\"Teidän lähtönne, pastori, tekee minut niin sanomattoman\nmurheelliseksi\", sanoi hän kyyneleet silmissä.\n\nPastori katsahti ylöspäin.\n\n\"Niin — taashan minä muutan — kaiketi viimeistä kertaa ennen suurta\nmuuttoa.\"\n\nHänen katseensa oli ilmeetön.\n\nMutta neiti Steinemanin katse oli tarkka, hän tuijotti terävästi\npastoria, laskeutui yht'äkkiä polvilleen ja veti hyppysillään pastorin\nhousut saappaitten suista.\n\n\"Mitäs tää on\", sanoi hän äkäisesti, \"joko pastori on tänäpä pannut\njalkaansa harmaat matkasukat?\" Pastori katseli säikähtyneenä paksuja,\nharmaita villasukkia.\n\n\"Niin, rakas neiti Steineman, — minusta tuntui parhaalta pukea ylleni\nmatkavaatteet, kun ne jo olivat esilläkin, sittenhän sekin oli tehty.\"\n\n\"Onko pastori pannu villahousutkin jalkaansa? Meinaako pastori mennä\nkirkkoonkin, seurakunnalle hyvästiä jättämään tommosissa villahousuissa\nja villasukissa, — minä melkeen luulen, ettei teitillä ole yhtään\nkunnioitusta korkeeta kutsumustanne kohtaan.\"\n\n\"Mutta rakas neiti Steineman —\"\n\n\"Jaa, jaa — huomena aikasin saatte muuttaa -sänkyn päällä on puhtaat\npyhävaatteet. Hän on vallan kun lapsi, rouva Hage, — häntä täytyy\npassata ihan joka paikassa.\"\n\nRouva Hage hymyili. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää koskaan saisi\nolla tämmöisiä huvittavia pikkukahakoita katselemassa, kyyneltyivät\nhänen silmänsä. Koskaan ei hän enää saisi iltaisin keskustella pastorin\nkanssa uskonnollisista aiheista, ei koskaan huvikseen hämmästyttää\ntuota vanhaa miestä merkillisillä kysymyksillä, ei iloita hänen\nyksinkertaisista selityksistään. Hän sanoi kiivaasti.\n\n\"On synti, että te lähdette, minulla ei ole varaa menettää vanhoja\nystäviäni.\"\n\n\"Vanhuuden kohtalona on kadottaa kaikki ne, joihin on kiintynyt,\nmenettää kaikki ikätoverinsa\", sanoi pastori ja seurasi rouva Hagea\nulos. \"Mutta on siinä jotakin lohdullistakin, me kohtaamme omamme\nhaudan tuolla puolen. Ja minun seurakuntani,\" jatkoi hän, \"suo\nkernaasti, että minä lähden, moneen vuoteen en ole kyennyt keräämään\nsitä Herran huoneeseen. Nyt se saa papin, joka käyttää sen omaa\nkieltä\", pastori virnisti, \"ei ainoastaan jokapäiväisessä puheessa,\nvaan vieläpä, kuten olen kuullut kerrottavan, saarnatuolissakin.\"\n\n\"Niin, ja Blixin virsiä hän laulattaa.\"\n\nPastori seisahtui vakavana.\n\n\"Tekin kannatitte niitä. Mutta mitä sanoin minä. Jos paholaiselle antaa\nedes yhden sormen —\"\n\nRouva Hage nauroi äänekkäästi.\n\n\"Niinpä niin, te nauratte, te olette hyvä ihminen, mutta te ette\nhuomaa, kuinka kaikki tuo on luhistamassa meidän pientä, rakasta\nyhteiskuntaamme. Jäljettömiin on maaseudulla kadonnut kunnioitus\nvirkamiehiä kohtaan, täälläkin kunnioitetaan enemmän maakauppiasta,\nhänelle ollaan velkaa, kuin pappia tai tuomaria, semmoinen ei ole\nhauskaa.\"\n\n\"Niin, hauskaa se ei ole\", myönsi rouva Hage ja jatkoi huokaisten:\n\"juopa tulee yhä suuremmaksi ja toisella tavalla kuin ennen, me tulemme\nyksinäisemmiksi. Ja köyhemmiksi\", hymyili hän jälleen.\n\n\"Ei se naurata\", sanoi pastori Langen vakavana ja pudisti päätään.\n\nRouva Hage kulki oikotietä peltojen poikitse, aurinko oli juuri\nlaskemassa, sen viime säteet kimaltelivat virran kalvossa, rannat\npeittyivät sinertävään hämyyn.\n\nPappilan puutarhan suuri tuomi oli aivan valkoisenaan kukkia, jokainen\ntuulenhenkäys kuljetti ympäristöön voimakasta tuoksua.\n\nRouva Hage pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kerran kai hänkin lähtisi\n— jättäisi kaiken, jonka tunsi, jota rakasti. Pappilassa oli hän\nlapsuutensa elänyt, siellä oli hän sinä suvena mennyt kihloihin — ah,\nniin monta vuotta sitten, — nuorena asianajajan rouvana oli hän asunut\nkolme vuotta sillan luona olevassa pienessä talossa, — jossa nyt asui\nnimismies, — ja pohjoisessa vietettyjen vuosien perästä olivat he\nmuuttaneet takaisin tänne, — ja tänä kesänä tulivat he asuneeksi täällä\n— hyvä jumala, hänhän oli asunut täällä jo kolmekymmentä vuotta.\n\nKerran — niin, kerran oli hän kaikesta sydämestään toivonut pääsevänsä\npois täältä — uusiin ja suurempiin oloihin, rikkaampaan elämään, monien\nihmisten pariin. Mutta nyt — jaksoiko hän edes ajatella lähtemistä?\nEikö hän ollut viihtynyt täällä hyvin monta vuotta, kunnes se ihme\ntapahtui, että seudulta alkoivat ystävät kuolla sukupuuttoon, vanhat\nperheet lähtivät pois tai muuttivat manan majoille, uusia ei tullut\nsijaan, ja ne jotka tulivat olivat arvottomia, elämä oli muuttunut yhä\nyltyväksi yksinäisyydeksi, joka kaikkialta häntä uhkasi. Ja sittenkään —\n\nHän kulki hitaasti edelleen. Mahtaisivatkohan niityt vielä virkistyä,\njos tulisi sadetta? Kunpahan hän vain saisi Hagen ottamaan vuokraajan. —\n\nMutta Hagehan tahtoi aina olla kaikkea sitä, mihinkä hän ei sopinut —\nonnettomuudekseen. Maanviljelijä ja pitäjäpolitikko — saaden osakseen\npelkkiä vastoinkäymisiä. Tila rappeutui ja talonpojat hymyilivät\nhappamesti kulkiessaan tuomarilan maitten yli johtavaa polkua. Ensiksi\nhe syrjäyttivät hänet puheenjohtajan toimesta ja viime vaaleissa hänet\njätettiin tykkänään pois kunnanvaltuustosta, se oli häntä harmittanut,\nhän oli vanhentunut ja käynyt entistäänkin harvasanaisemmaksi. Aamuisin\nhän aina asetti kirjoituspöydälleen suuren arkin paperia, erohakemusta\nvarten. Mutta hän ei koskaan ollut saanut otetuksi kynää käteensä.\n\n\"Kai minun täytyy se erohakemus kirjoittaa\", sanoi rouva Hage ääneen ja\nkulki pitkin askelin kotia kohden.\n\nSyötyään istuivat he kaikki puutarhaportailla, tuomari tupakoi ja\nrouva Hage neuloi. He kuulivat naurunkikatusta ja hiljaista rapatusta\nmaantieltä, tuomarilan palvelijattaret olivat tuttaviaan odottelemassa.\n\n\"Tänä iltana tanssitaan Hagessa\", sanoi rouva Hage tarkastellen\nneulomustaan, \"eikö teistä ketään haluta mennä mukaan.\"\n\n\"Eikö se riitä, että piiat menevät\", kivahti Charlotte.\n\n\"Sinäpäs nyt olet olevinasi\", sanoi äiti.\n\n\"Sinä tiedät vallan hyvin, minkälaista siellä olisi\", vastasi\nCharlotte, \"ketään ei meidän tulomme huvittaisi eikä meillä olisi\nmitään tekemistä. Minä häpeän itseäni tanssiessani kansantansseja\nAndersenin johdolla. Tunnetko Dalebu-Jonsønin?\"\n\n\"Enhän minä, jumalanähköön, tunne.\"\n\nÄiti hymyili.\n\nAnne Sofie työnsi kissan sylistään ja nousi.\n\n\"Minä menen\", sanoi hän rauhallisesti.\n\n\"Siinä teet sinä oikein, lapseni\", sanoi rouva Hage koettaen vakuuttaa\nitselleen, ettei hän ollutkaan toivonut molempain jäävän kotiin.\n\nTuomari meni levolle. Charlotte istui vielä hetken, hän koukisti\nsolakan, pitkän vartalonsa aivan kaksinkerroin ja istui kädet\npolvien ympäri ristittyinä, miltei huomaamattomasti vavahteli hänen\nruumiinsa, se oli salaista kärsimättömyyttä, avoimet silmät tuijottivat\ntuntureille, joilla ne eroittivat mäntymetsästä häämöittävän tien.\n\n\"Kun Johannes palaa lomaltaan, lähden minä hänen mukaansa\", sanoi hän.\n\nRouva Hage ei heti vastannut, syksyyn mennessä heidän lukunsa siis\nvähenisi.\n\n\"Minä puhun isälle\", sanoi hän hetken kuluttua, \"onhan hänellä Anne\nSofie.\"\n\n\"On — jollei hän mene naimisiin Olen kanssa.\"\n\n\"Ole Bergeiminkö kanssa? Ei koskaan, niin typerä ei hän ole — jumala\nauttakoon ja varjelkoon meitä semmoisesta onnettomuudesta.\"\n\n\"Olea hän meni tapaamaan tansseihin\", sanoi Charlotte.\n\n\"Anne Sofiestako tulisi Bergeimin emäntä\", äiti ravisti päätään,\n\"ajattelehan toki Charlotte —\"\n\nCharlotte seisoi äitinsä edessä kädet riippuen.\n\n\"Sinä et tiedä, kuinka välistä haluttaa tehdä mitä tahansa. Kun\non satanut lokakuun, marraskuun ja joulukuun, voisi pistää päähän\nnaimisiin meno vaikka oman isoisänsä isoisän kanssa, niin, melkeinpä\nOlen isoisän isoisän kanssa. Mutta — kesällä ei niin tehtäisi.\nHyvää yötä, äitiseni —\"\n\n— Rouva Hage siirtyi huoneeseen, hän työskenteli ahkerasti, silloin\ntällöin nosti hän kuunnellen päätään. Hän kuuli vain oman hengityksensä\nja etäistä hanurinsoittoa Hagesta. Hän parsi sukan toisensa perästä,\nsilloin tällöin hän huokaisi ja sanoi huokaistuaan, \"ei sinun\nhuokailemisistasi mikään parannu\", ja sitten hän taas kuunteli\nhanurinsoittoa.\n\nKuullessaan nuorten palaavan oli jo keskiyö, he kulkivat ohitse hiljaa,\nnauraa kihertäen. \"Siivoa nuorisoa\", ajatteli rouva Hage. Sitten hän\nkuuli Anne Sofien nousevan portaita, \"hän on siis sittenkin ollut\ntansseissa\", ajatteli rouva Hage.\n\nTalossa oli kaikki taas hiljaista, maantien melu haipui etäisyyteen.\nRouva Hage pani pois käsityönsä ja meni pihalle, oli ihana yö, hän\nei voinut mennä nukkumaan. Hän kulki keittiöportailta navetan luo,\nedestakaisin, hieroen silloin tällöin käsiään.\n\nTyttäriään hän ajatteli, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä, hekin\nkaipasivat hiukkasen iloa, heidänkin tuli kokea elämää. _>_\n\nOli yö ja koko tienoo nukkui. Pappilassakin oli pimeätä, he olivat\nsiis saaneet matkavalmistukset tehdyiksi. Ensi yönä olisi jo vanha\npastorikin poissa.\n\nRouva Hage kulki kauan. Hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä iloisia\nsuviöitä, jotka hän oli elänyt, alkaen nuoruuden ensi vuosista, jolloin\nveri vielä oli kuumaa ja punaista, onneton, on se nuoriso, joka ei\nole tuntenut veren virtaavan kuumana suonissaan. Hän muisti erään\nkesän, jolloin Johannes ja Hagbart olivat tuoneet kaupunkilaistuttavia\ntullessaan, silloin oli tuomarilassa ollut varhaisesta aamusta alkaen\nsemmoista melua ja touhua, että Hagen oli täytynyt sanomalehtineen\npaeta talosta löytääkseen rauhallisen lukupaikan.\n\nHän nauroi.\n\nHän kuuli naurunsa kajahtavan onttona ja surullisena nukkuvien talojen\nkeskellä. Hän ravisti itseään, huokasi raskaasti ja meni levolle.\nNoustessaan portaita kuuli hän seinäkellon lyövän kahta.\n\n\n\n\n3.\n\n\nHe seisoivat sillalla viittomassa kunnes höyrylaiva hävisi niemen\ntaakse. Ja viimeiseen asti seisoi pikku pastori kannella viittoillen\nvastaukseksi, ja neiti Steineman piti nenäliinaa kasvojensa edessä.\nSitten näkyi enää vain savua.\n\nRouva Hage seisoi yhä sillalla, pari miestä oli kuormaamassa säkkejä\nrattaille, muutamia pohjoisesta tulleita talonpoikia hääräili\nrattaitten vaiheilla. Kalastaja Niilo souti virralla, rouva Hage huusi\nhäntä käymään talossa, jos hän saisi kaloja.\n\nSitten hän hieroi käsiään, haasteli hetken lahtari Lallin kanssa sian\npuolikkaasta, jonka hän tahtoi saada, koetti tinkiä, hieroi taas\nkäsiään ja lähti kotiin suuri tyhjyys sydämessään.\n\nMutta tultuaan Sillankorvan Antin vaiheille, sanoi hän itselleen, ettei\nhän todellakaan saanut antaa yksinäisyydentunteelle ylivaltaa, oman\nitsensä ja toisten tähden, ja hän pistäytyi kauppaan ostaakseen naulan\nsuklaata illaksi.\n\nAnne Sofie oli seurannut hitaasti perässä, ja kukkulalla, jolta näkyi\nvuonolle, hän pysähtyi vielä kerran.\n\nKesällä ei tulisi ketään tuttua vierailemaan pappilaan, ei hänkään.\nKoskiko se häneen, ei, tuntui vain hiukan omituiselta, siinä kaikki.\n\nSe oli ollut ikäänkuin mahdollista jo niin monta vuotta, että hän oli\nmelkein sen unhoittanut. Nyt, kun viimeinenkin mahdollisuus oli poissa,\nmuisti hän sen.\n\nHe olivat retkeilleet yhdessä, hän oli ollut papin poika ja Anne Sofie\ntuomarin tytär, se oli ollut liiaksi ennakolta järjesteltyä, eikä siitä\nsiksi ollut tullutkaan mitään.\n\nÄiti seisoi kaupan edessä odottaen häntä.\n\n\"Kai sinustakin tuntuu pappilaisten menettäminen raskaalta — rakas\nlapseni\", tunnusteli hän.\n\nAnne Sofie siirtyi toiselle puolelle tietä, rouva Hagen suu sulkeutui,\nei — ei ollut hutuistakaan avosydämmisyyttä odotettavissa, Anne Sofien\nei ollut tapana uskoa tunteitaan muille.\n\n\"Meillä on suklaata illaksi\", sanoi rouva Hage ääneen koettaen puhua\niloisesti ja kulkien reippain askelin.\n\nSaavuttuaan sillalle huomasi hän, että Anne Sofie oli pysähtynyt\nkeskustelemaan jonkun kanssa, hauturin.\n\n\"Tuletko sinä\", huusi rouva Hage, hänestä tuntui niin vastenmieliseltä\nmennä yksin kotiin.\n\n\"Olella on minulle kissanpoika\", vastasi Anne Sofie, ja he molemmat\nlähtivät nousemaan Bergeimiä kohden.\n\nTie nousi jyrkästi, kapea ratastie, pensaikon reunustama, Anne\nSofie kulki reippaasti edellä, — tiessä oli jotakin niin herttaisen\nhyväilevää, sen vieressä lirisi puro, tuntui kuin lehtimetsän tuoksua.\nOle asteli perässä, kädet selän takana, hitaasti, mutta uupumatta.\n\nHe tulivat pihalle. Talo sijaitsi korkealla, yksinäisenä, he näkivät\nsieltä koko kylän. Pieni tupa oli keltaiseksi maalattu, navetta ja vaja\nolivat rinnakkain tunturin kupeessa, melkein pihan poikki juoksi puro,\n— sama puro, jonka tielläkin kohtasi.\n\n\"Täällä on kaunista\", sanoi Anne Sofie hengästyneenä.\n\nHe menivät tupaan, se oli pieni, kahdesta matalasta ikkunasta näkyi\nlaakso, Anne Sofie aukaisi ikkunan ja katseli ulos, — tuolla oli\nkirkko, tuomarila ja pappila, täältä näkyy kaikki, ajatteli hän.\n\n\"Tässä on kissanpoika\", sanoi Ole, hänen käsivarrellaan oli pieni\nharmaa kerä. Anne Sofie otti sen ja painoi sitä poskeaan vasten, hän\ntunsi, että se oli lämmin kuin pieni lapsi.\n\nHän katsahti Oleen kiittääkseen, Ole seisoi oven luona, mutta nousikin\nylös niin kiivakasti, että unohti, mitä oli aikonut sanoa.\n\nSaattoi helposti nähdä, mitä Ole ajatteli.\n\nAnne Sofie kääntyi häneen selin, — vai _sitä_ Ole ajatteli —. Entäs hän\nitse —?\n\nArasti katseli hän pientä, puolityhjää talonpoikaistupaa\nkääntöpöytineen, sohvalavitsoineen ja ruskeine tuoleineen —\n\nSaattoiko hän ajatella —?\n\nHän katsahti Olea, joka seisoi kaltaisenaan oven luona, Anne Sofien\nmielestä hieman kalpeampana kuin tavallisesti, mutta hymy oli entinen,\ntuo ikäänkuin hiukan anteeksipyytävä, hyvä hymy. Niin, hyvä hän olisi —\n\nMitä hän ajattelikaan? Eikö hän hävennyt. Eihän hän ollut rakastunut\nOleen.\n\nHän painoi kissanpoikaa rintaansa vasten.\n\n\"Nyt niinä lähden taas alaspäin\", sanoi hän tuntien kuinka\nhymy jäykistyi hänen huulilleen, hän muuttui juhlalliseksi ja\nlähentymättömäksi, hänen mieltään pahoitti ja katkeroitti se, ettei\nhän kyennyt olemaan luonnollinen. Hän kiiruhti ulos, mutta seistessään\npihamaalla eikä enää Olen tuvan seinien sisässä, tunsi hän vapautuvansa\nja hiljaa hengähtäen tai huokaisten kääntyi hän Oleen päin.\n\n\"Enpä ole tainnut edes kiittää sinua kissanpojasta\", sanoi hän.\n\n\"Mitäpä kiittelemisiä kissanpoika kannattaisi\", vastasi Ole.\n\nAnne Sofie tarttui lujasti hänen käteensä, säikähtyi seuraavana\nsilmänräpäyksenä, että Ole käsittäisi hänet väärin, veti kätensä\nnopeasti pois ja meni.\n\nTiellä hän ei tahtonut kääntyä, sillä hän tunsi, että Olen katse\nseurasi häntä. Vasta tietäessään olevansa polvekkeen takana kätkössä,\npysähtyi hän hengähtämään.\n\nMennäkö Bergeimiin emännäksi —!\n\nVai elelläkö tuomarilassa kunnes on muuttunut vanhaksi piiaksi,\nelelläkö hienona neitinä — säätyläisneitinä, kuten ennenvanhaan oli\ntapana sanoa.\n\nKuinka Ole olikaan häntä katsonut! Jo kauan oli hän tiennyt, että\nOle oli rakastunut häneen, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Olen\nuskovan saavansa hänet. Mutta niin hän vallan varmasti ajatteli.\n\nKuinka Ole olikaan katsonut häntä! Tuo katse herätti hänessä suloisen\nkauhun, pelokkaan väristyksen hänen ruumiissaan kuin kylpyyn mennessä.\nJa hän ehkä eläisi elämänsä yksinään, ilahduttaisi itseään päivästä\npäivään koiranpennuilla ja kissanpojilla, hän, jolla oli vain yksi\najatus: olla miehen oma ja kerran puristaa lämmintä, alastonta, pientä\nlapsenruumista itseään vasten.\n\nOllessaan nuori tyttö — kokematon ja tyhmä -silloin, kun hän ja\nCharlotte vielä asuivat samassa huoneessa, — puhuivat he joskus\navomielisesti keskenään rakkaudesta, miehestä, joka oli oleva ainoa\nheidän elämässään, hän tai ei kukaan.\n\nSiitä oli jo kauan, kun hän oli avannut sydäntään Charlottelle tai\njollekin muulle, eivätkä hänen ajatuksensa enää olleet julkisuutta\nvarten. Hän ei enää uskonut ainoaan valittuun, häneen eikä kehenkään\nmuuhun. Mies kuin mies — kunpahan hän vain pääsisi elämästä ikäänsä\nyksinäisenä ja lapsetonna.\n\nKatkeroituneena katseli hän eteensä, ilme oli kova, kasvot kalpeat.\nNämä olivat varmaankin niitä, joita sanottiin pahoiksi ajatuksiksi,\neivät nuoren tytön ajatuksia, mutta eihän hän ollutkaan nuori tyttö,\nvaan juuri tulemaisillaan vanhaksi piiaksi.\n\nKissanpoika yritti karata häneltä, hän tarttui siihen niin\nkovakouraisesti, että se huusi ja kynsi, Anne Sofie piti siitä lujasti\nkiinni ja kulki edelleen.\n\nKuumottavin poskin tuli hän tuomarilan keittiöön.\n\n\"Kuljin niin nopeasti\", sanoi hän.\n\n\"Kyllä sinä viivyit riittävän kauan\", vastasi äiti.\n\nAnne Sofie etsi maitokupin ja laskeutui polvilleen. \"Voi, minun\npikkuista kissanpoikaani\", sanoi hän.\n\nRouva Hage ihmetteli tytärtään, ravisti huolestuneena päätään ja koetti\nhämmentäessään kaakaota arvailla, olisiko todellakin jotakin Anne\nSofien ja Olen välillä? Mahdotonta — olihan Anne Sofie niin jäykkä\nja luoksepääsemätön, niin ylhäinen —. \"Varjelkoon — voihan hänkin\nolla hyvä puolestaan\", sanoi hän ääneen ja koetti katsein urkkia,\noliko hänen tyttärensä ehkä kuullut jotakin. Mutta siitä tulisi\nvain onnettomuutta, ajatteli hän edelleen, kyllä minä olen pitkän\nelämäni aikana nähnyt, minkälaista talonpoikaisvaimojen elämä täällä\non. \"Tarkkaahan kaakaota, Anne Sofie\", sanoi hän, ja kun hän pihan\npoikki aittaan kulkiessaan kohtasi suuren kukon, nyökkäsi hän sille\ntarmokkaasti ja sanoi: \"niin ei koskaan tapahdu.\"\n\nPalatessaan aitasta savustettu makkara kädessään, kuuli hän ääniä\nmaantieltä, savustettu makkara kädessään meni hän veräjälle katsomaan.\n\nKaksi joukkoa oli kohdannut toisensa, indredalilaisia ja\npaikkakuntalaisia, he olivat pysähtyneet ja keskustelivat hiljaa.\nHeidän keskellään seisoi mies, jota rouva Hage ei tuntenut, hän oli\nlyhyt, mutta sangen harteikas, hänellä oli leveälierinen hattu ja\nsen alta näki rouva Hage kapeat, auringonpolttamat, mutta sittenkin\nkalvakkailta näyttävät kasvot. Hänellä oli suuri, musta parta\nja siniset, vakavat silmät, hän kuului sanovan jotakin syvällä,\nmiehekkäällä äänellä, sitten hän tarttui hattuunsa, kääntyi ja lähti\nlyhyin, hieman sipsuttavin, nopein askelin.\n\nRouva Hage pistäytyi veräjästä ulos.\n\n\"Aapo\", huudahti hän hiljaa, osoittaen lähtenyttä makkaralla, \"kuka oli\ntuo vieras mies?\"\n\nSe oli — kuulemma — se oli se uusi pappi.\n\n\n\n\n4.\n\n\nUusi pappi herätti suurta huomiota tuomarin perheessä, hän oli ollut\npaikkakunnalla jo viikon eikä vielä ollut käynyt talossa, hän oli\nkäynyt tervehtimässä puheenjohtajaa, nimismiestä ja maakauppiasta,\nmuttei tuomaria, oliko se olevinaan mielenosoitusta.\n\nTuomari nosti katseensa sanomalehdestä.\n\n\"Älkäämme odotelko uutta pappia\", sanoi hän. \"Kyllä Stord tunnetaan,\nhän on talonpoikaispappi ja vihamielinen virkamiehiä kohtaan. Eräässä\nvalitsijakokouksessa, moniaita vuosia sitten, minä tapasin hänet, hän\nkuului silloin vasemmistoon, nyt hän kaiketi on lähinnä sosialisti,\nmutta jo silloin oli hänen ohjelmassaan vain yksi ponsi: alas\nvirkamiehet. Pysytelkäämme hänestä soveliaan matkan päässä.\"\n\nRouva Hage ei vastannut mitään, hän puristi huulensa yhteen ja oli\nepäilyttävän lauhkean näköinen, hän ei aikonutkaan pitää pastori\nStordia soveliaan matkan päässä. Tulee pappi, jolla on maankuulu nimi,\nmies joka itse on jotakin, ja hänen kanssaan ei rouva Hagen pitäisi\nseurustella, sen hän tekee, vaikka hänen täytyisi korvista kiskoa\npastori Stord taloon.\n\nTuomari oli mennyt portaille, mutta palasi pian takaisin, \"menehän\nkatsomaan, mitä pappilassa puuhaillaan\", sanoi hän ja hänen nenänsä\npunoitti tavallistaan enemmän.\n\nRouva Hage meni ulos.\n\nPappilan maalla kasvoi muutamia ihania saarnia, nuo satavuotiset puut\nolivat pappilan parhain koristus.\n\nKaksi miestä oli parhaillaan kaatamassa suurinta puuta. Pappi seisoi\nvieressä katselemassa..\n\nPuunkaatoa katsellessa katsellaan elämän sammumista, jos puu\ntarpeettomasti kaadetaan, katsellaan murhaa. Mutta jokaisen\nvelvollisuutena on estää murhaa tapahtumasta, jos hän sen voi.\n\nNäin ajatteli rouva Hage juostessaan voimainsa takaa polkua pitkin, hän\nkokoili helmojaan niin paljon kuin voi, tämähän on murhaa, mutisi hän\nitsekseen.\n\n\"Älkää — lopettakaa tuo\", huusi hän hengästyneenä, heiluttaen\nnenäliinaa.\n\nNe kaksi miestä lopettivat hakkaamisen ja töllistelivät typerän\nnäköisinä. Pappi tuli vastaan hitain askelin.\n\n\"Älkää hakkauttako noita puita, pastori Stord, ne tunnetaan koko\nmaakunnassa. Ne ovat seudun ylpeys. Ne ovat kasvaneet siinä sata\nvuotta. Monen suvun muistot liittyvät noihin puihin\".\n\nPastori katseli häntä rauhallisesti. \"Olette varmaankin tuomarinrouva\nHage?\" kysyi hän matalalla, sointuvalla äänellään.\n\n\"Niin olen. Ja minä olen syntynyt pappilassa. Olen mennyt kihloihin\nnoitten puitten alla. Äiti ja isä tapasivat istua niitten varjossa.\nKaikki täällä asuneet papit ovat pitäneet niitä kunniassa. Älkää\nhakkauttako niitä.\"\n\nPappi hymyili. \"Minulla on viraston suostumus\", sanoi hän.\n\n\"Sen minä kyllä uskon, mihinkähän ei kanslioissa suostuttaisi. Mutta\nte olette pappi — te olette ihminen — te näette puut, näettehän kuinka\nihania ne ovat.\"\n\n\"Minä näen, kuinka ne imevät voiman maasta\", vastasi pappi palaten\ntakaisin puitten luo.\n\n\"Saahan toki hiukkasen uhrata sille, mikä on kaunista tässä maailmassa,\neikö niin pastori? Ja hiukkasen sille, mikä on pyhää meille kaikille.\nPuut elävät kauemmin kuin me, niissä on sukukuntien elämää, jumalan\nääntä niitten suhinassa.\"\n\nPastori kohautti vastahakoisena olkapäitään.\n\n\"Uhrata! Jumala on meille antanut maan, josta viljeltynä tulisi seudun\nparhaita. Katsokaahan, minkälaisena kesantona se on. Jotta voitaisiin\nentisiä laiminlyöntejä korjata, täytyy saarnipuut hakata pois. Maata\ntäytyy viljellä. Hakatkaa!\" huusi hän miehille.\n\n\"Mutta kysykää keneltä paikkakuntalaiselta tahansa —\"\n\n\"Minä olen neuvotellut puheenjohtajan kanssa. Kaatakaa ne,\" sanoi hän\njälleen ja kääntyi kohteliaasti rouva Hagen puoleen. \"Jos teillä on\nvalittamisen aihetta, olette tilaisuudessa kääntymään viraston puoleen.\"\n\n\"Nuo puut tietävät enemmän ihmisten rakkaudesta kuin te, pastori,\"\nsanoi rouva Hage ja lisäsi uhaten: \"Teille kostetaan se, mitä nyt\nteette — olkaa siitä varma\", hän kääntyi nopeasti ja lähti kotia kohden.\n\n— Muutamia päiviä myöhemmin oli rouva Hage maakauppiaan puodissa,\npastori sattui tulemaan. Hän odotti, kunnes pastori oli saanut asiansa\ntoimitetuiksi, pois hän lähti yhtaikaa. Pastori tervehti lyhyesti.\n\nRouva Hage hymyili leppeintä hymyään, hymyä, joka uursi kaksi syvää\nvakoa hänen suupieliinsä, ja puhui imelimmällä äänellään.\n\n\"Älkäämme antako puitten synnyttää vihamielisyyttä pappilan ja\ntuomarilan välille\", sanoi hän, \"puitten kaataminen koski minuun\nja tekin ehkä sitä kadutte. Mutta papin ja tuomarin kesken on aina\nystävyys vallinnut, mehän olemme täällä ainoat virkamiesperheet.\"\n\n\"En minä ole vihamielisiä välejä ajatellutkaan\", sanoi pastori\nhitaasti, \"enkä minä sitäpaitsi kuulukaan virkamiessäätyyn siinä\nmielessä kuin te tarkoitatte\", hän kulki nopeasti. Mutta rouva Hage\npysyi perässä ja kulkiessaan hän tarkasteli pastoria sivultapäin,\npastorin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten, heikkojen säärien,\nsipsuttavien askelten välillä oli huvittava epäsuhde ja katsoessaan\nläheltä hänen suuriin sinisiin silmiinsä, aavisti rouva Hage niissä\nepävarmuutta, itsensäkiduttajan ja kiihkoilijan epävarmuutta, ajatteli\nhän, etpähän olekaan miekkoseni niin voimakas kuin luulet.\n\n\"Mutta virkamies te olette sittenkin\", sanoi hän.\n\n\"Niin — valitettavasti\", vastasi pastori lyhyesti.\n\nRouva Hage tunsi itsensä nöyryytetyksi, muttei sittenkään antautunut.\n\n\"Mutta miksikä valitettavasti?\"\n\nPastori katseli kookasta, voimakasta vanhaa rouvaa, joka ei tahtonut\nhäntä päästää, hän katseli lujia, punertavia kasvoja, valkoisia tiheitä\nkulmakarvoja, jotka kaartuivat tummien, loistavien silmien yllä, tuo\nrouva teki hänet levottomaksi, ja hiukan myöntyväisempänä hän vastasi:\n\n\"Siksi, että minä olen syntyäni talonpoika ja mieluimmin elän\ntalonpojan elämää. Valitettavasti jouduin minä virkamiesuralle,\nvaihdoin kaiken omani kulttuuriin — siksi kai sitä sanotaan — joka\nei koskaan tule omakseni ja huomasin liian myöhään kaiken sen\nvalheellisuuden, petoksen, kaiken sen vilpin ja ylpeyden, joka aina\nliittyy virkamiehen asemaan. Liian myöhään huomasin minä, että\nolisin voinut hyvin olla, jopa paljon paremminkin, pappina olematta\nvirkamiehenä, nyt minä koetan olla talonpoika, vaikka olenkin pappi.\"\n\n\"Mutta te olette pappi\", hymyili rouva Hage itsepäisenä, \"ja minä\nkuulun teidän seurakuntaanne.\"\n\n\"Seurakuntaani\", sanoi pastori ja rouva Hage huomasi, että jotakin\nvoimakkaasti pyrki oikeuksiinsa hänen äänessään, liian usein\ntoistetut sanat sen aiheuttivat, sanat joilla pyrittiin vaikuttamaan,\n\"seurakuntaani, niin — jos te tarkoitatte asetuksia ja rajoja. Te\nkuulutte pitäjään, rouva, kaikki ne kirkolliset toimitukset, jotka\nteillä on oikeus vaatia papiltanne, saatte te vaatia minulta. Mutta\njos te tarkoitatte jotakin enempää, jotakin joka on täällä sisällä\",\nhän löi rintaansa, — \"niin luulen minä, ettette te kuulu seurakuntaan.\nSiinä mielessä en ole teidän pappinne — olen vain teidän virkamiehenne.\nMinä olen talonpoika ja julistan jumalan sanaa niille, jotka kuuluvat\n_minun_ seurakuntaani. Niille, jotka uskovat siihen jumalaan,\njohonka minä uskon. Minun jumalani ei ole virkamiesten jumala, jonka\nseurakuntaa pitäjäinrajat määräisivät, minun jumalani on vähäpätöisen\nmiehen jumala, talonpojan ja työmiehen, sen joka tekee työtä ja täyttää\nvelvollisuutensa. Minun jumalani ei ole ylpeitten jumala.\"\n\n\"Mutta on niin monenlaista ylpeyttä\", sanoi rouva Hage huvitettuna.\n\n\"Te tarkoitatte, että minullakin ja meikäläisillä on oma ylpeytemme,\nylpeytensä oli ehkä jumalan valitulla kansallakin, mutta se oli\nvalittu kansa ja se oli siitä ylpeä. Mutta — en pelkää puhua teille\nsuoraan — te kuulutte siihen luokkaan, joka on ylpeä itsessään, joka\non ystävällinen kansalle, jota pitää itseään alempana olevana, joka ei\ntahdo syödä heidän pöydässään eikä kutsua heitä huoneisiinsa. Se on\nylpeätä luokkaa. Missä syövät teidän väkenne, rouva, keittiössä, eikö\nniin?\"\n\n\"Niin on tapana meillä\", vastasi rouva Hage hieman hämmentyneenä,\n\"siten he viihtyvät parhaiten.\" Pappi nauroi, hänen naurunsa oli\nkimeätä kuten sen, joka ei ole tottunut hymyilemään.\n\n\"Tuskinpa. Kaiketi on asianlaita niin, ettette te viihtyisi, jos olisi\ntoisin. Ei — rouva — me emme kuulu samaan seurakuntaan. Siksipä olen\nsallinut sen epäkohteliaisuuden, etten ole käynyt teitä ja perhettänne\ntervehtimässä. Se olisi ollut vain kohteliaisuusvalhe.\"\n\nRouva Hage katseli häntä uteliaana, sitten hän sanoi yhtäkkiä:\n\n\"Te olette kansanpuhuja?\"\n\nPastori tuli tummanpunaiseksi, hämmentyi, sipsutteli rauhatonna,\nvihdoin hän sanoi:\n\n\"Te tarkoitatte, että minä puhun pelkkiä sanoja. Minä _olen ollut_\nkansanpuhuja — valitettavasti.\"\n\n\"Siitäkin sanotte valitettavasti\", nauroi rouva Hage hyväntuulisena,\n\"kuulkaahan, minä luulen todellakin, että meillä kahdella on\nkeskustelun aihetta. Nyt on teidän vuoronne kuunnella. Minun isäni\noli täällä monta vuotta pappina, hän oli niitä ylpeitä, joista te\npuhutte. Kun ihmiset tulivat hänen pakeilleen, istuivat he aina\novensuussa, niin oli asianlaita. Mutta kun hänet haudattiin, seisoivat\nhe haudan ympärillä ja itkivät, eivätkä he sitä hävenneet. Hän järjesti\ntäkäläisen koulun. Hän opetti heitä pesemään tupiaan, aukaisemaan\nikkunoita saadakseen raitista ilmaa ja saipa hän heidät silloin tällöin\npesemään itsensäkin — hiljalleen mentiin eteenpäin. Kuka olisi heitä\nopettanut, jollei hän olisi sitä tehnyt?\" Pastorin aikoessa vastata,\njatkoi hän nopeasti: \"Antakaahan minun puhua. Isä tunsi jokaisen\nihmisen, jokaisen lapsen pitäjässään, kaikki salaisuutensa uskoivat\nhe hänelle. Lapset oli hän kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt,\nhän oli istunut sairasvuoteen ääressä, puhunut haudalla, hän oli\nollut ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa joka ainoassa talossa. On\ntotta, etteivät he usein istuneet hänen pöydässään, mutta he luottivat\nhäneen. Ei se riitä, jos sanon, ettei kukaan tarvitseva turhaan\nkolkuttanut hänen ovelleen, hänen ollessaan pappina ei seudulla ollut\nollenkaan köyhiä, todella puutteessa olevia, jollei isä itse voinut\nauttaa, hankki hän apua, kukaan ei uskaltanut kieltäytyä, kun hän\nkäski auttamaan. Ja johdattakaahan mieleenne, pastori, kuka hankki\npaikkakuntalaisille tien tunturin ylitse, isä, kuka järjesti seudulle\nlaivaliikenteen, taaskin isä. Hänen eläessään lisääntyi postinkulku\nyhdestä kerrasta kolmeen kertaan viikossa, sekin hänen työtään. On\ntotta, että hänen aikanaan istui kansa ovensuussa, en sano että se\nolisi ollut oikein, mutta saammeko silti unohtaa, mitä hyvää hän\non tehnyt? Me emme tahdo antaa tunnustusta hyvälle silloin kun se\non meidän keskellämme, kun me olemme kadottaneet sen, koetamme sen\nunohtaa, pahan ja pienen me muistamme, ilolla, semmoisia me ihmiset\nolemme, onko se kaunista? Nyt istuu rahvas ja palvelijat pöydässä,\nminä olen vanhanajan ihminen, mutta en niin tyhmä, etten ymmärtäisi\nsen olevan luonnollista, vaikka minä kiusaannunkin, kun Mäenpään Antti\nkaivaa mälliä suustaan ja asettaa sen lautaselle.\"\n\nHe olivat ehtineet tuomarilan veräjälle, rouva Hage pysähtyi, hän oli\nerittäin ystävällinen.\n\n\"Minä olen suulas vanha vaimo, pastori, ja pelkäänpä, että teidän\nsielunhoitoonne tulee kuulumaan velvollisuus silloin tällöin laverrella\nminun kanssani. Talvi on täällä pitkä ja pimeä. Minä olisin vallan\nhyvin voinut olla sangen vihainen teille, kyllä minäkin kykenen\nnäyttämään ylpeyttäni, jos niin tarvitaan. — Mutta\", — hän hymyili\nlauhkeasti — \"minä olen oppinut tyytymään ihmisiin semmoisina kuin he\novat, olkoot he sitten talonpoikia tai pappeja, ja minä iloitsen siitä,\nettä he ovat monenlaisia ja toisistaan eroavia. Minä vapautan teidät\ntervehdyskäynnistä, en itsekään välitä muodoista, mutta minä uskon,\nettä saamme kohta nähdä teidät tuomarilassa, ja minä toivotan teidät\nsydämestäni tervetulleeksi.\"\n\nHän tervehti ja meni sisään, tuntien selviytyneensä voittajana. Mutta\npappi asteli hitaasti ja miettien kotiaan kohden.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSamana iltana seisoi pastori Stord ikkunan ääressä katsellen\ntuomarilaan päin.\n\nOli vihdoinkin alkanut sataa. Ensiksi oli tullut tiheätä vihmaa\nkuuroittaan vuonolta päin, välistä oli aurinko pilkahtanut, sitten\ntunturit kokosivat pilvet ja nyt valui sade rankkana kesäkuisen\nvihreille maille, koivut taipuivat tuoksuen kosteina, purot paisuivat\nkohisten, ja pappilan oja virtasi vuolaana, täynnään vettä.\n\nPastori nojasi ikkunalautaa vasten ja painoi otsansa ruutuun katsellen\nulos, hän tunsi itsensä yksinäiseksi avarassa, tyhjässä pappilassa.\nVäentuvassa oltiin jo levolla, sinne ei hän voinut mennä, eikä se Antti\nniinkään huvittava ollut.\n\nTuomarilassa oli valoa, se kimmelsi salaisesti sateen halki. Hän\najatteli rouva Hagea, joka oli houkutellut hänet puhumaan hieman liian\nmonta sanaa ja sitten kysäissyt, oliko hän kansanpuhuja. Hieman liian\nmonta sanaa —. Mutta tänään ei ole sinne menemistä. Mutta ehkä — tuo\nikuinen epävarmuus.\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kädet selän takana. Silloin\ntällöin hän pysähtyi, kohotti leukaansa ja hengähti syvään.\n\nEikö hän ollutkin etsinyt tätä uutta työalaa päästäkseen pois sieltä,\nmissä hänet tunnettiin, missä hän oli ollut kansanpuhujana, pois\nhieman liian monien sanojen parista, ollakseen oma itsensä? Hänet\noli vielä kerran vallannut halu tavoittaa oma sisimpänsä, löytää oma\nsisäinen itsensä; aina ennen kun tämä halu oli hänet vallannut, oli hän\nponnistellut turhaan, ihmiset olivat tulleet väliin, kuinka väsynyt\nhän olikaan ihmisiin! Niinkauan kuin heitä kehui, puhui niitä sanoja,\njoita he halusivat kuulla, olivat he hyviä ja lauhkeita, mutta jos\nsanoi totuuden sanan, niin he uhkailivat, sanoivat kateelliseksi,\npahansuovaksi, petolliseksi —\n\nNiinpä niin, jumala tietää, kuinka hauraaksi totuus oli tullut,\nse totuus, jonka hän salaisesti sisimmässään tunsi, ei se, joka\nvuolaana puheissa juoksi, josta ei kukaan välittänyt, monien ihmisten\ntotuus, siitä oli hän jo selvillä vesillä, vaan yksityisen ihmisen\ntotuus, yksilön osa totuudesta, voi, se oli niin vaikeata, siinä oli\nepävarmuutta ja jotakin muuta, jotakin naurettavaa — totuus hävetti\nhäntä.\n\nHän seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkkejään pöydän kanteen.\n\nEpävarma, niin — mistähän saivat jotkut ihmiset varmuuden, avokatseisen\nvarmuuden, yli kaksikymmentä vuotta kestäneiden taistelujen ja\nkamppailujen jälkeen oli hän epävarmempi kuin koskaan ennen,\nkätkeytyäkseen tarvitsi hän aina paljon sanoja. Mistä tämä johtui?\nJostakin salaisestako hänessä itsessään? Eikö jumala ollut koskaan\nhänelle ilmestynyt, eikö hän koskaan ollut kuullut jumalan ääntä,\nnähnyt jumalan kasvoja, tuntenut jumalan voimaa itsessään? Oliko se\nsammumaton nälkä, jota hän tunsi, halua päästä jumalan luo vai pois\njumalan luota?\n\nSanoja — vaan ei jumalan sanoja. Taisteluja - vaan ei jumalan\ntaisteluja. Valtaa — vaan ei jumalan valtaa.\n\nHän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. —\n\n‒ ‒ ‒\n\n— Pastori Stord oli rikkaan søndimøreläiskalastajan poika. Isä oli\naloittanut köyhänä poikasena, kalasti itse, mutta harjoitti sen ohella\nlaajaa kauppaa, jota vanhin poika johti. Isä oli olosuhteisiin nähden\noppinut mies, rauhaton sielu, ja huomatessaan lähinnä nuorimman\npoikansa lahjakkaaksi, päätti hän panna hänet papinkouluun, isällä\noli omallatunnollaan paljon, joka hänen mielestään sopi pojan\nsovitettavaksi, mutta poika oli raju ja vallaton, hän tahtoi tulla\nkalastajaksi.\n\nEräänä keväänä oli poika nuorimman veljensä kanssa kalassa,\ntuli myrsky, ja koko kalastajalaivue oli tuulensuojassa eräässä\nulkosatamassa. Eräänä iltana syntyi tappelu, veitset vilahtivat, veli\nsai piston, lääkäriä ei ollut saatavissa ja oli hengestä kysymys.\nNiinpä purjehti Stord yksinään, haavoittuneine veljineen, vuonoon, ilma\noli niin ankara ettei kukaan tahtonut tulla mukaan, eikä kukaan uskonut\nettä he pääsisivät hengissä perille, ei Stordkaan. Mutta sinä yönä,\nkuolevan veljensä parissa veneessä, lupasi hän elämänsä jumalalle, jos\nhe pääsisivät hengissä perille. He pääsivät maihin, lääkärin luo, mutta\nveli kuoli sittenkin muutaman päivän kuluttua. Siitä yöstä oli kotoisin\nStordin usko jumalaan — usko ja epäily, merkki oli merkkiä vastassa,\nsiitä yöstä oli kotoisin se ristiriitaisuus, jonka hän elämästä löysi,\nepävarmuus, jota hänen oma elämänsä lisäsi.\n\nStord meni ensiksi erääseen itäiseen kansanopistoon. Mutta hän oli\nkohdannut jumalan myrsky-yönä, ja kansanopiston iloinen kristillisyys\nteki jumalan norjalaiseksi kansanopistonjohtajaksi, runollisin\nloppusoinnuin koristetuksi, kaikkien ystäväksi eikä kenenkään\nviholliseksi, semmoinen jumala ei sopinut nuorelle kalastajalle,\n_hän_ ei voinut antaa varmuutta, hänen sielunsa janosi elämää, eikä\nhän tajunnut loppusointuja. Hän lähti kaupunkiin, tiedonhalu heräsi\nhänessä, lähes kolmikymmenvuotiaana alkoi hän opiskella.\n\nNiinä vuosina, joina hän opiskeli jumaluusoppia, heräsi hänessä syvä\nviha virkamiehiä kohtaan. Hän luuli opintojensa kautta pääsevänsä\ntietoon jumalasta, elävästä jumalasta, Jehovasta, joka ilmestyy\ntunnusmerkeissä, tunnusmerkeissä, jotka nostavat ja masentavat, ja\nhänelle tarjottiin luentoja, selityksiä, raamatunkritiikkiä. Pyrkivätkö\nkristityt selittämään jumalaa? Oliko usko tiedettä, saavutettiinko se\ntutkimuksilla? Maan tomua!\n\nYliopistovuodet olivat olleet viemäisillään hänen uskonsa, ne veivät\nkaiken hänen luottamuksensa kirkkoon ja pappeihin, hän tapasi nuoria\nteoloogeja, jotka puhuivat, että nyt oli papeilla hyvät ajat, sitä\nuraa kannatti tuumia. Mutta ne vuodet tekivät hänelle vielä jotakin\npahempaakin, ne veivät hänen rohkeutensa, hän ajatteli uutta työtä,\nmutta mitä? Kokonaiseksi vuodeksi jätti hän salaa jumaluusopin lukien\nfilologiaa, sitten hän taas palasi jumaluusoppiin, hänen täytyi löytää\njumala. Jeesus oli valinnut kalastajat seuraamaan itseään, olisipa\nhänkin jäänyt kalastajaksi, ehkä olisi jumala kutsunut häntä, nyt\nsai hän turhaan kutsua jumalaa. Mitä oli hän nyt, ammattinsa oli hän\nhyljännyt, hän oli kalastajanpoika; josta tulisi virkamies, hän ei\nollut mitään, tai vieläkin pahempaa, jotakin puolinaista, hän ei ollut\nkotonaan missään.\n\nStord suoritti tutkintonsa ja sai viran muutaman peninkulman\npäässä kotiseudultaan. Täällä hän aloitti kamppailunsa ja\ntaisteli virkaveljiään vastaan, heidän laimeata uskoaan ja heidän\nvirkaylpeyttään vastaan. Ja puhuttuaan kysyi hän aina itseltään, oliko\ntämä ollut jumalan tahto, puhuiko jumala hänen suunsa kautta, elikö\nhän jumalan elämää? Hän puhui niinkuin se, jolla on varmuus, mutta hän\ntunsi olevansa tietämätön sekä tiestä että polusta.\n\nStordista tuli tunnettu pappi, koko länsimaassa puhuttiin paljon hänen\nuskoninnostaan ja kaunopuheisuudestaan, hän aikaansai herätyksen, mutta\nherätyksen mukana lisääntyi hänen mielensä autius, hänen sanojensa\nkautta ilmestyi jumala kaikille, muttei hänelle itselleen, tai oliko\ntuo kaikki vain petosta?\n\nHänen virkaveljensä pysyttelivät ihmeellisen vaiteliaina, eivätkö hänen\nsanansa olleet kyllin sattuvia ja uhkaavia? Oliko hän vain henkisesti\nheikkojen herättäjä, hän tunsi vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka\nhän oli herättänyt ja katkeroitui niille, joita hänen sanansa eivät\nsaavuttaneet.\n\nVihdoin tuli se, jota hän oli isonnut, monivuotisen taistelun perästä\nliikahti vihdoin papisto, piispa kutsui länsimaan papit suureen\nkokoukseen, yhtaikaa pidettäisiin myöskin suuri maallikkokokous,\ntarkoituksena oli aikaansaada läheisempää yhteistoimintaa kirkon\npappien ja maallikoiden kesken. Tähän kokoukseen kutsuttiin pastori\nStordia erikoisesti, kuten piispa kirjoitti, tekemään selkoa\nmietteistään ja ajatuksistaan nykyaikaisen papiston asemasta\nkristillisessä elämässä.\n\nStord tuli varustettuna, hänen edessään oli ratkaiseva taistelu,\nelämäntaistelu oli kamppailtava. Ennen lähtöään vietti hän rukouksessa\ntunnin toisensa perästä, saadakseen voimaa, saadakseen merkin jumalan\narmosta. Hän ajatteli Lutheria Wormsissa, salaisesti hän toivoi\nmarttyyriutta, hän oli varma siitä, että hänen papinvirkansa oli\nkysymyksessä,-ja hän toivoi menettävänsä sen, hän kaipasi vainoa.\n\nEnsimmäiset päivät kuluivat pappien ja maallikoiden keskusteluihin,\nkummassakin leirissä oltiin sovinnollisia, he inhoittivat pastori\nStordia.\n\nTuli se päivä, jona hänen oli puhuttava. Nyt katseli hän kasvoista\nkasvoihin virkaveljiään, kaikkia noita laimeita kirkon miehiä,\nja hän tuomitsi heidät, heidän arkuutensa, ylpeytensä, heidän\nvirkauskonsa tähden, heidän etääntymisensä tähden elävästä, totisesta\nkristinuskosta; mitenkä ilmeni Kristuksen usko heissä, tahto noudattaa\nsitä hänen sanaansa, että tämä elämä oli arvoton, sammuva päivä ennen\nsuurta kohtaamista; olivatko he unhoittaneet hänen sanansa, ettei\nvaltakunta ollut tästä maailmasta, ainoatakaan heistä ei Kristus\ntunnustaisi apostolikseen.\n\nHänen puhuessaan vallitsi kuolonhiljaisuus, mutta hän tunsi, ettei se\nollut järkytyksen synnyttämää hiljaisuutta, puhuessaan oli hän kerran\najatellut, ikävystytänkö minä heitä, väsytänkö minä heitä?\n\nEnsimmäisenä esiintyi hänen puhuttuaan piispa, hän kiitti kristittyä\nveljeään hänen osoittamastaan hartaasta kilvoittelusta, hänen\najatuksensa eivät tosin olleet uusia, taistelu oli yhtä vanha kuin\nkirkkokin, viimeksi oli sen nostanut tanskalainen filosoofi Kirkegaard,\nmutta omasta puolestaan arveli piispa, ettei kirkko kaivannut\nfilosofiaa, vaan yksinkertaista uskoa. Silloin jähmettyi pastori\nStord, oliko hän filosoofi, eikö hän ollut yksinkertainen uskovainen,\nmitä oli hänellä Kirkegaardin kanssa tekemistä? Mutta piispa jatkoi,\nhän ei tahtonut tuomita kristittyä veljeä hänen liioittelujensa vaan\nhänen henkensä mukaan, ja henki oli apostoolinen, sitä hän kunnioitti.\nPiispan sanoihin liittyivät kaikki, papit olivat täynnään lempeyttä,\nanteeksiantoa ja nöyryyttä. Ja kokous päättyi siten, että piispa\npappien ja maallikoiden puolesta pyysi pastori Stordia tulevissa\nsuurkäräjävaaleissa asettumaan erikoiseksi kirkon ehdokkaaksi, kirkko\ntahtoi saada hartaan uskovaisen maan suurkäräjille.\n\nStord palasi kotiin kokouksesta tappiolle joutuneena miehenä, jumala\nei ollut valinnut häntä vihansa välikappaleeksi, hän oli yksinäinen,\nhyljätty, jumala ei tarvinnut häntä taisteluunsa.\n\nHän etsi itselleen uutta vaikutusalaa, hänestä tuli talonpoikaispappi,\nhän nai erään talonpoikaistytön kotiseudultaan, ei rakkaudesta, vaan\nsentähden että hän tarvitsi apua talossaan. Pari vuotta kestäneen\navioliiton jälkeen kuoli vaimo. Hän ei enää tiennyt, mitä hän uskoi,\nhän ei tiennyt edes oliko hän kadottanut uskonsa, hän viljeli maataan\nja eli talonpojan elämää, mutta ilotonna. Hän vihasi virkamiehiä,\nheidän sivistystään, heidän asuntojaan, heidän mukavaa elämäänsä,\nmutta häntä ei tyydyttänyt sen pienen pitäjän rahvaan seura, jossa hän\noli pappina. Hän tunsi sisäistä vastenmielisyyttä heränneitä kohtaan,\njotka hän itse oli herättänyt, häntä inhotti heidän ahdasmielisyytensä,\ntyperyytensä, itsekylläinen hurskastelunsa, herätys kulki omia\nteitään, pitivätpä heränneet häntä melkein luopiona. Hänestä tuli\nsynkkä, iloton mies. Hänellä oli voimakas ruumis, mutta se oli aina\nollut hänen vallassaan ja oli vieläkin, ehdottomasti, mutta hänen\nsisimmässään kumahteli salainen viha, hänenkin elämänsä oli mennyttä.\nMitä siitä oli ollut hyötyä? Ehkä tarkoitti jumala juuri tervettä,\nvoimakasta elämää, miksei hän ollut jäänyt kalastajaksi, hänen veljensä\nasuivat perheellisinä taloissaan ja iloitsivat. Hän oli talonpoika,\nmutta miksi, eihän hänellä ollut taloa, vain virkatalo, eihän hänellä\nollut lapsia, joille olisi opettanut rakkautta maahan, olisihan hän\nvoinut uudelleen naida talonpoikaistytön, mutta hän ei tahtonut, hänen\nveressään piili salainen hehku, hän kaipasi naista, joka tulisi hänen\nluokseen rakkaudesta, nuoruutta jonka hän oli menettänyt, kuka tietää,\nehkä oli jumala juuri siinä, rakkaudessa. Hän etsi aina jumalaa.\n\nHän tahtoi päästä pois siltä seudulta, jolla hän oli tappionsa\nkärsinyt, pois sieltä missä hänet liian hyvin tunnettiin, hän tahtoi\nolla yksin. Hän löysi itselleen uuden työmaan, hän valitsi sen siksi\nettä oli kuullut virkatalon olevan rappiolla. Hän tahtoi panna sen\nkuntoon. Hän tahtoi mitellä voimiaan maan kanssa. Hän oli vain\ntalonpoika. Papinpuku oli vain naamiaiskaapu. Hän oli menettämäisillään\ntoivonsa löytää jumalan, ja kuitenkin ajatteli hän, jonakin päivänä\nilmestyy jumala minulle, jonakin päivänä näen minä hänen kasvonsa.\nJumalani, jumalani, miksi olet minut hyljännyt!\n\nTäällä luuli hän saavansa elää rauhassa, täällä olivat ihmiset hänelle\nvieraita ja jäisivätkin vieraiksi, täällä saisi hän olla yksin.\nHän eli työmiehen elämää, köyhinkään työmies ei olisi voinut elää\ntyytyväisempänä, minkä hän ansaitsi, sen hän käytti maanviljelykseen\ntai antoi salaisesti pois. Vain raskain työ väsytti häntä. Nyt tahtoi\nhän elää aivan yksin.\n\nJa sittenkin tunsi hän itsensä hyljätyksi ja orvoksi istuessaan\nkumartuneena pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, hän ajatteli, että\ntuolta vieraan talon ikkunasta vilkkuu kodikas valo.\n\n\n\n\n6.\n\n\nPastori Stord ei päässyt ajattelemasta rouva Hagea, hän kyseli\npaikkakuntalaisilta hänestä, kuuli vain hyvää ja hämmästyi, hän oli\nodottanut jotakin rumaa piirrettä, johonka olisi voinut tarrautua.\n\nEräänä päivänä oli lähetettävä kuolinilmoitus tuomarille, lukkari\ntavallisesti vei sen, mutta nyt lähti pastori itse. Tuomari oli\nkäräjillä, hän kohtasi vain kirjurin, kulkiessaan päärakennusta kohden\nihmetteli hän itsekseen, etteikö hän oikeastaan tiennytkin tuomarin\nolevan poissa.\n\nHän tuli puutarhatietä, ketään ei ollut eteisessä. Menisiköhän hän\neteenpäin? Hän astui huoneeseen, tyytymättömänä itseensä, hän katseli\nympärilleen, huone oli kodikas, miksei hän koskaan saanut omaa\nhuonettaan kodikkaaksi?\n\nKatsellessaan ympärilleen kuuli hän ääniä, tytöt olivat tulossa,\nAnne Sofie edellä, Stord kävi rauhattomaksi, hän ei ollut ollenkaan\nmuistanut tyttäriä, mitä hän sanoisi, hän tunsi jäykistyvänsä\nesittäessään pahinta osaansa, pappia vieraskäynnillä. Hänen ihoaan\npisteli hänen mennessään heitä vastaan, hän tunsi olevansa kömpelö ja\nkatkeroitui itselleen ja koko maailmalle. \"Minä olen pastori Stord\",\ntervehti hän, \"etsin tuomaria.\"\n\n\"Isä on käräjähuoneella, tänään on tiistai\", vastasi Anne Sofie.\n\n\"Onko pastori todellakin meillä\", Charlotte ilmestyi ovelle ja\ntervehti, \"se oli odottamatonta\", sanoi hän suorasukaisesti, ja Stord\noli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen helähdyksen.\n\n\"Minäpä menen ilmoittamaan äidille\", sanoi Anne Sofie.\n\nCharlotte ja pastori olivat kahdenkesken, pastori katsahti nopeasti\nCharlottea, rauhattomuus, jota hän näinä päivinä oli aina tuntenut\najatellessaan tuomarilaa, palasi taas, ahdistava yksinäisyyden tuntu,\nkuinka ihmeellisen solakka hän onkaan, ajatteli pastori. Kaula oli\npehmeä ja valkoinen, olkapäät hieman riippuvat, kädet pitkät ja kapeat,\n— hänen katseensa kiintyi käsiin ja jäi niihin.\n\n\"Tuliko niistä saarnista paljonkin puita\", kysyi Charlotte, oleillen\novella. Pastori katsahti ylös ja hymyili. \"Moititteko tekin niistä,\novatko ne olleet täällä katkerana puheenaiheena? Oletteko muuten\nhuomanneet, että täältä on nyt vapaampi näköala, kun puut ovat poissa?\"\n\n\"En, vainiin —\", Charlotte meni ikkunan luo, polvi tuolilla ja\nnojaten kaksin käsin ikkunalautaan hän katseli ulos, \"siksi kai te ne\nhakkautittekin.\"\n\n\"Meillä ei tavallisesti hakkauteta saarnipuita haloiksi\", jatkoi\npastori.\n\n\"Ne kai tuottavat muillakin tavoin\", vastasi Charlotte kuivasti.\n\nHän seisoi edelleenkin ikkunan luona, ikäänkuin olisi mieluimmin ollut\nkatsomatta pastoriin. Mutta pastori katseli häntä, hänen ylpeätä\nsivukuvaansa, hieman liian pitkää nenää ja kapeata suuta.\n\n\"Minua ei täällä katsota hyvin silmin niitten puitten tähden\", sanoi\npastori nöyrästi. \"Oli niinkuin teidän äitinne sanoi, ne olivat pyhiä.\"\n\n\"Minun mielestäni puut ovat suuremman arvoisia kuin ihmiset\", sanoi\nCharlotte kääntymättä.\n\n\"Se johtuu kai siitä, ettette ole vielä oppinut tuntemaan ihmisiä.\"\n\n\"Minä olen luullut, ettei ihmisiä rakastaisi paljoakaan opittuaan\nheidät tuntemaan\", nyt hän kääntyi pastoriin päin.\n\n\"En minä kai niin sanonutkaan\", vastasi pastori, \"ensiksi pidetään\nluonnosta, puista ja maista, ei ole vielä opittu tuntemaan ihmisiä.\nKun on opittu tuntemaan ihmisiä, rakastetaan luontoa. Tarkoitin vain,\nettette vielä ole päässyt ensimmäistä astetta kauemmaksi\". Hän vaikeni\nhetken, sitten hän lisäsi lempeästi: \"tehän olette nuori.\"\n\n\"Vaikka, mutta minä rakastan puita\", sanoi Charlotte uhmaten, tuli\nhetken vaitiolo.\n\nSitten sanoi pastori äkkiä:\n\n\"Minä olen tottunut toimimaan nopeasti. Nyt olen pahoillani siitä, että\nhakkautin nuo puut.\"\n\nCharlotte hämmästyi, suoristautui ja sanoi kylmästi:\n\n\"Ne eivät siitä kasva uudelleen.\"\n\nHämmästyneenä siitä, ettei kohdannutkaan suopeutta, kiiruhti pastori\npelastautumaan:\n\n\"Ne eivät kasva. Mutta pelto kasvaa.\"\n\n\"Ei katuminen saa mitään ihmeitä aikaan\", sanoi Charlotte ynseästi.\n\nPastori hymyili. \"En minä kadukaan niin, että siitä voisi ihmettä\nsyntyä.\"\n\nSitten he vaikenivat taas, he tunsivat kumpikin olevansa liian totisia,\nhe olivat niin juhlallisen näköisiä kuin surisivat he yhdessä jotakin\nvainajaa. Kunpahan minä voisin nauraa jollekin, ajatteli Charlotte, ja\ntuli entistään vakavammaksi.\n\n\"Onpa hyvä, että on satanut\", sanoi pastori rauhallisesti.\n\n\"Tavattoman hyvä\", todisti Charlotte. \"Täällä on kaunista\", sanoi\npastori ja jatkoi, pienoinen pilkahdus silmissään, \"täällä on niin\nkauniita puita, semmoisiin en ole tottunut siellä, josta tulin.\"\n\n\"Sen kyllä huomaa\", naurahti Charlotte lyhyesti ja vapautuneena.\n\nPastori tunsi, että pahin oli jo kestetty ja jutteli edelleen\nvilkkaasti, hieman katkonaisesti, naurussaan kimakka helähdys.\n\n\"Täällä on lauhkeampaa ja hiljaisempaa kuin siellä, mistä minä tulen.\nSanotaan, että ken on kasvanut meren partailla, kaipaa aina sinne\ntakaisin. Minä en ole varma siitä. Usein ihmettelen itsekseni, enkö\nolekin aina kaivannut pois meren luota, kauemmaksi vuonoihin, sinne\nmissä on rauhallisempaa ja vehmaampaa. Niin, sitä minä nyt ihmettelen.\"\n\nHän seisoi ikäänkuin olisi keksinyt uuden, valaisevan ajatuksen.\nCharlotte tarkasteli häntä uteliaana.\n\n\"Merenrantalaiset ovat mahtavia merellä ollessaan, mutta pieniä niin\nkauan kuin ovat maan kamaralla. Ja sillä, joka on tahallaan kavunnut\nmaihin, täytyy olla jotakin muuta, mikä mielen täyttää tai hukkuu hän\ntyhjään ikävöimiseen tai tulee pieneksi siinä, minkä luulee olevan\nsuurta.\"\n\n\"Ovatko ihmiset täällä teidän mielestänne mahtailevia\", kysyi Charlotte.\n\n\"En minä ajatellut ihmisiä, minä ajattelin itseäni\", sanoi pastori\nihmetellen omaa avomielisyyttään. \"Vaikka olisimme kuinka pieniä\ntahansa, etsimme aina jotakin suurempaa, joka täyttäisi mielemme,\nmikään pelko ei ole niin kauhea kuin se, jota tuntee huomatessaan\ntyhjyyden ammottavan sielussaan, jota tuntee toivottomasti\ntavoittaessaan jotakin millä sen täyttäisi, kun ei se enää itsestään\ntäyty. Onko se sitä, mitä nimitetään vanhuudeksi? Kenties, mutta\nerehtyneelle ihmiselle voi se alkaa jo parinkymmenen ijässä. Elämä on\nkuin puut, ne eivät kasva uudelleen katumalla.\" Hän säikähti itseään,\ntässä hän seisoi selvittelemässä sisintään, ilmaisemassa salaisuuksia,\njoita hän tuskin itsekään tunsi, hän lopetti sanoen karusti:\n\n\"Olipa hyvä, että satoi.\"\n\n\"Erinomaisen hyvä\", sanoi Charlotte, hän oli kuunnellut henkeään\npidätellen, niin hämmästynyt hän oli.\n\n\"Rouva Hage tuli, vilkkaana ja eloisana — hänet oli haettu maantieltä,\neräältä hänen tavanmukaisista keskusteluistaan.\n\n\"No, sepä oli hauskaa\", sanoi hän.\n\n\"Mehän olemme naapureja\", vastasi pastori pidättyväisesti.\n\nHe joivat teetä ja olivat iloisia, pastori oli naisten mielestä\nmelkeinpä kuin tavallinen ihminen, ystävällinen, huvittava, välistä\nhieman koomillinen, äänessä soinnahti joskus juhlallinen messusävy,\nsehän on ominaista kaikille papeille, merkillinen, naurettava\nristiriitaisuus oli miehekkyyden ja piipityksen välillä, aivan\nsamanlainen kuin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten säärien sekä\nsipsuttavan käynnin. Mutta hän oli komea ja hänellä oli omat arvelunsa\nkaikista asioista, tuomarilaiset pitivät semmoisia hyveitä arvossa.\n\nCharlotte tarkasteli häntä koko ajan, hän oli ikäänkuin päässyt\npastorin salaisuuksien perille, hän oli onneton, heidän välillään\nvallitsi kätketty ymmärtämys, tuntui siltä kuin olisivat he koko ajan\ntoisten kuulematta kuiskailleet keskenään. Jollei hän olisi ollut\nhieman naurettava, hieman talonpoikainen, vieraaseen piiriin kuuluvalta\ntuntuva, olisi Charlotte pitänyt häntä mielenkiintoisena.\n\n— Ennen kotiamenoaan teki pastori pitkän kävelyretken Indredaliin päin,\nhän ei heti jaksanut mennä autioon pappilaan tai väentupaan Antin\npakeille. Ei satanut enää, mutta ilmassa oli hienoa, hopeista sumua,\ntunturit näyttivät kohoavan kuin varjot harmaaseen avaruuteen. Tie\noli kapea, ainoa tie tunturien ja virran välillä, joka kohisi tiheän\npensaikon keskellä.\n\nPastori pysähtyi vasta kosken yli vievällä pienellä sillalla. Niin,\nniin, puheli hän itsekseen tuijottaen koskeen, vuodet vierivät, ihminen\nvanhentuu, herää kysymys, mihinkä on elämä kulunut, eikö elämä ole\njumalan parhain lahja, kuinka sinä olet sen käyttänyt? Mutta, ajatteli\nhän edelleen, eikö ollutkin niin, että me elämme tulevaa elämää varten\nemmekä tätä, eikö Kristus sanonutkin niin, jumalan valtakunta on\nlähellä, siinähän on koko kristinuskon ydin. Miksikä jumala sitten\nolisi antanut meille tämän elämän, joka voisi olla niin ihana, jollei\njuuri siksi, että me sen eläisimme?\n\nEläisimme — eikö hän sitten koskaan ollut elänyt? Olihan hän ollut\nnaimisissa — hänen kasvonsa vääntyivät. Ehkä hänen erehtymyksensä oli\njuuri se, ettei hän koskaan ollut elänyt? Ehkä oli jumala elämässä?\n\nHän tuli liikutetuksi, hän kulki edestakaisin sillalla, oliko tämä\nilmestys, pilkahtiko tässä valoa? Hän ei ollut koskaan pitänyt kestään,\nkoskaan rakastanut. Rakastanut, sopiko semmoinen sana vanhenevalle\nmiehelle, mutta eihän elämä ollut ennen tarjonnut hänelle sitä lahjaa,\ntäytyikö hänen hyljätä se sentähden, että se tuli niin myöhään?\n\nHitaasti, kuin mieluisan tuskallisena lämpönä, täytti tuon nuoren\ntytön muisto hänen mielensä, tuon niin nuoren tytön, pitkänä, pitkänä\nhuokauksena valtasi uusi tunne hänen olemuksensa, hän nojasi raskaasti\nsillan kaidetta vasten, miksei hän ottaisi rakkautta vastaan lahjana,\ntapahtukoon niin jumalan nimeen.\n\nHän kulki kotiinpäin nopein sipsuttavin askelin. Oli alkanut kirkastua,\najelehtivien sumuharsojen välistä vilahti vaaleansininen taivas.\n\nHän kulki reippaasti, hänen mielensä oli iloinen ja kevyt, hän oli\nkummastuksissaan, tänään oli hän saanut merkin, jumalani, minä kiitän\nsinua, sanoi hän, elämä ei ollut enää yksinäistä.\n\nMelkein juosten nousi hän pappilanmäen, pelloilta ja niityiltä nousi\nvoimakas tuoksu, huomennahan hänen oli mentävä perunamaalle.\n\n\n\n\n7.\n\n\n\"No, no, Ivar Botn\", sanoi tuomari, oltiin käräjillä parin peninkulman\npäässä pääpitäjästä, \"pitäkäähän mielessänne minun kehoitukseni,\n— puhukaa totta, mitään salaamatta. Mitä sanottiin rajankäynnin\npäätyttyä?\"\n\nIvar Botn vääntelehti, ei siksi ettei hän olisi muistanut, eikä hän\noikeastaan tahtonut mitään salatakaan. Mutta vaikeata oli tässä\nseisoa sanasta sanaan selvittämässä kaikkien kylänmiesten kuullen, ja\nkyllähän hän sen tiesi, mitä totuuden ilmitulo merkitsisi, — ettei tuo\ntuomarikaan ymmärtänyt puolinaista viittausta — —\n\nTuomari huokasi, hän epäili suuresti todistajain totuudenrakkautta.\nSitten hän saneli pöytäkirjaan — Charlotte oli hänen mukanaan\npöytäkirjurina -ja huusi hitaalla, väsyneellä äänellään:\n\n\"Kahdeksas todistaja. Talollinen Sakarias Sakariaanpoika Hestebeite.\"\n\nKäräjähuone oli täynnä sinipukuista miesväkeä, he istuivat pitkin\nseiniä olevilla penkeillä suuret nyrkit polvien välissä, oleilivat\novella ja seisoskelivat tiheänä ryhmänä käytävässä. Pihalla vetelehti\npari miestä hevosten luona.\n\nIlma oli kuuma ja tyven. Vesi kuulsi vaaleansiniseltä jäisenvihreitten\ntuntunen keskellä, jäätikköhuippu heloitti valkoisena, keltaisena ja\nsinisenä aurinkoista taivasta vasten.\n\nKäräjätuvassa oli tukahuttavan kuuma, siniset puvut kärysivät, ilmaa\nolisi voinut kantaa ulos astioissa.\n\nSakarias Sakariaanpoika Hestebeiten ollessa todistamassa, syntyi\nkäräjätuvassa levottomuutta, miehet kääntyivät varovaisesti\nkurkistamaan ikkunasta, ja he näkivät, että rannikkoa pitkin tuli\nrataskulkue, sen perässä leijaili valkoinen pölypilvi.\n\nHotellinomistaja Fonn tuli aika kyytiä hotellin leveitä portaita\nalas, juostessaan risti hän kätensä ikäänkuin pyytääkseen jumalalta,\nettä vieraat olisivat tuottavia. Päästyään alas hän kääntyi, kiipesi\ntakaisin pari porrasta, pysähtyi ja lähti alaspäin uudelleen.\n\n\"Sivert — Sivert\", huusi hän rämeällä, kovalla äänellä eräälle pojalle,\njoka keikkui aidalla, \"ota sinä vastaan hevoset. Hm. Niin. Mitä minun\nvielä pitikään?\" Hän juoksi nopein, lyhyin askelin erään miehen luo,\njoka istui käräjätuvan portailla.\n\n\"Onko sinulla kaloja mukanasi, Johannes?\" kuiskasi hän, \"onko sinulla\nkaloja mukanasi. Mihinkä minun sitten piti mennä?\"\n\nJohannes katsahti ylös. Kalat oli pantu suolaan.\n\n\"Hyväjumala — kaikkea sitä tapahtuu\", sanoi Fonn, risti kätensä\nja juoksi portaita ylös jääden tuijottamaan. \"Siellä tulee\npiiri-insinööri\", sanoi hän kovaa ja lisäsi heti vaivaisella\nvalittavalla äänellä, \"hyväjumala, siellähän tulee piiri-insinöri\nseurueineen.\" Heidät arvosteltiin sangen hyviksi matkustajiksi.\n\nUudelleen hän nousi hotellin portaita, pysähtyi puolitiehen, levitti\nkätensä ja kuiskasi, \"nyt ne tulevat.\"\n\nMatkueessa oli kolmet rattaat, ensimmäisissä istui piiri-insinööri,\npitkä, laiha mies, jolla oli pitkät hevosenkasvot ja suuri musta parta.\nHitaasti astui hän alas rattailta. Kääntyi hitaasti kyytipoikaan päin.\nPuhui hänelle sanomattoman hitaasti. Kulki hitaasti hotellia kohden.\nPysähtyi, ojenteli itseään hitaasti, yhä enemmän ja enemmän, kunpahan\nhän jo taukoaisi, mutta hän ojenteli itseään entistään enemmän, vihdoin\nnatisivat kaikki hänen jäsenensä uhkaavasti, silloin antoi hän syvään\nhuokaisten kätensä vaipua.\n\nFonn juoksi häntä vastaan, kierteli hänen ympärillään, nousi pari\nporrasta, laskeutui pari porrasta, \"piiri-insinööri voi tietenkin\nhyvin? ja piiri-insinöörin rouvakin voi samoin hyvin? Kuinka\nkärsivällinen — kuinka kärsivällinen — voi hyväjumala, niin tilaako\n— tilaa — sesonki ei ole vielä alkanut, mutta vaikka täällä olisi\nvieraita jok’ainoassa sängyssä, hankittaisiin piiri-insinöörille\nsittenkin tilaa, tänään on käräjäpäiväkin, tuomarikin on täällä, voi\nhyväjumala.\"\n\nKorkeitten portaitten ylimmällä askelmalla sanoi hän kättään\nheilauttaen, \"tehkää niin hyvin herrani, Sivert päästä hevoset hakaan.\"\n\nCharlotte näki istuimeltaan pihamaalle, tulleista hän tunsi\npiiri-insinöörin, hänen kaksi apulaistaan sekä erään bergeniläisen\ninsinöörin. Mutta viidettä, hyvin nuorta, punervanvaaleata, uuteen\nruudukkaaseen urheilupukuun puettua miestä, hän ei tuntenut.\n\nOli syntynyt kiistaa, voitiinko kymmenennen todistajan Juljaana\nJuhanneksentytär Breien todistusta kuulla, hän oli syöttänyt sikojaan\nkysymyksessäolevalla rinteellä.\n\n\"Sitten me otamme riitakysymyksen harkittavaksemme\", sanoi tuomari,\n\"ja lopetamme täksi aamupäiväksi.\" Syntyi hiukan mutinaa, tuomarista\nei pidetty, hän ei antanut ihmisten jaaritella niinkauan kuin niitä\nhalutti. —\n\n— Päivällispöydässä istui Charlotte nuoren, vieraan, vaaleaverisen\nmiehen vieressä, hänen nimensä oli Melde — Sten Melde — hän oli\npiiri-insinöörin veljenpoika.\n\nOliko hauskaa olla mukana maantieretkellä?\n\nHauskinta mitä Sten Melde tiesi — vaikka oli kyseessä vain näin lyhyt\naika.\n\nSitten heillä ei ollut sen enempää puhumista, Charlotte istui jäykkänä\nja luoksepääsemättömänä, hän oli hämillään.\n\nPiiri-insinööri jutteli pitkäveteiseen tapaansa, osoitellen ilmaan\npitkällä, jäntevällä, luisella sormellaan: he olivat tulleet\nviitoittamaan tunturin yli uutta tietä, kesemmällä tehtäisiin päätös ja\narviolaskelma.\n\n\"Silloin on tuomarin maja Laakajärven rannalla vaarassa\", sanoi hän.\n\nTuomari tuli levottomaksi, pienestä tunturimajastaan hän piti eniten\ntässä maailmassa.\n\n\"Niin, minä koetan estää, minä koetan estää\", sanoi piiri-insinööri,\n\"mutta hittoko sen tietää, kuinka käy, talonpojat tahtovat\nvälttämättömästi saada tien kulkemaan majanpuoleista rantaa, vaikka se\nsiten tulee sekä pitemmäksi että kalliimmaksi.\" Hän alkoi laskea lukuja\nja matkoja, niin että pöytäkunnalta pääsi ikäänkuin hiljainen huokaus.\n\nKirjuri piti pöytäkirjaa iltapäivällä, Charlotte oli vapaa, päivän\nkallistuessa iltaa kohden harhaili hän kylätietä rantaa pitkin. Eräällä\nniemekkeellä istui Sten Melde onkimassa.\n\n\"Syökö kala?\" kysyi Charlotte.\n\n\"Ei. Tiedättekö te, mistä se johtuu?\"\n\n\"On vielä liian aikaista kalastaa vuonossa\", vastasi Charlotte.\n\n\"Vai niin, vai siitä se johtuu, hitto tässä sitten seisokoon\", sanoi\nhän hypäten alas kiveltä, jolla oli seisonut, \"en ole koskaan ennen\nonkinut, se on tuskastuttavan pitkäveteistä.\"\n\n\"Isän mielestä se on huvittavinta työtä, luullakseni. Veljeni\nJohanneksen mielestä myöskin.\"\n\n\"Hänet minä tunnen, Kristianiasta, kadulta siis. Tiedättekö te, että\nhän on kaupungin komeimpia miehiä? Hän näyttää englantilaiselta —\nhienolta englantilaiselta.\" Hän katseli Charlottea suurilla kirkkailla\nsilmillään. \"Teistäkin tulisi englantilainen. Te olette melkein saman\nnäköinen.\"\n\nHän asteli vikkelästi Charlotten rinnalla, väliin toisella, väliin\ntoisella puolella, puhuen koko ajan.\n\n\"Rakas ystävä\", Charlotte pysähtyi, \"etteköhän voisi kulkea\nrauhallisesti yhdellä puolella?\"\n\n\"Kyllä vallan,\" nauroi hän, \"se johtuu siitä, että minä olen aina\nrauhaton. Sanoo eno. Tunnetteko te enon? Kauhean hidas eno. Mutta hyvä.\nSiksi minä juuri olenkin tällä retkellä. Rauhoittuakseni hiukan, sanoo\nisä. Minusta tulee rautatieinsinööri, niin, ei täällä kotona, minulla\non eno Amerikassa — sinne minä lähden. Siksi piti minun tänä kesänä\nhieman harjoitella. Arveli äiti.\"\n\n\"Vai niin, te aiotte lähteä Amerikaan?\"\n\n\"Niin, jos minä vaan voin lähteä Kristianiasta. Sillä Kristiania on\nmaailman ihanin kaupunki, eikö teidänkin mielestänne?\" Hän hypähti\ntaas. \"Ettekö te ole ollut Kristianiassa? Voi teitä raukkaa - minä\nen ole koskaan ollut muualla. Amerika on vielä parempi. Sanoo eno,\nMinä olen sanonut enolle, etten voi olla hänen kanssaan kauempaa kuin\nkesäkuun, heinäkuun minä purjehdin. Jollen jo silloin lähde Amerikaan.\"\nHän hypähti taas toiselle puolelle.\n\nHe olivat saapuneet takaisin hotellin luo, käräjät olivat päättyneet,\nrattaat toistensa jälkeen lähtivät kolisten, tomupilven peittäminä.\nTuomari seisoi pihalla keskustellen erään miehen kanssa, perin\nväsyneeltä hän näytti, mutta aina tapasi moni häneltä jälkeenpäin kysyä\nneuvoa eikä tuomari koskaan kieltäytynyt.\n\nCharlotte ja Sten Melde istuutuivat hotellin portaille. Vesi muuttui\nsyvän siniseksi, ohutta sumua laskeutui tuntureille, hiljaisuudessa\nalkoi eroittaa kosken kohinaa.\n\n\"Minä en ole koskaan ennen ollut täällä lännessä\", sanoi Sten Melde,\n\"täällä on tavattoman kaunista, mutta asua en täällä tahtoisi.\"\n\n\"Miksette? Onhan täällä teidän mielestänne kaunista. Mutta ehkä teidän\nenonnekin arvelee niin?\"\n\n\"Enoko? Hänen mielestään on tämä ainoa ihmisasunnoksi sopiva paikka.\nSanoo eno. Mutta ei -tuntureita vain, vettä ja pienen pieniä taloja,\ntäällä ei varmaankaan tapahdu kerrassaan mitään, ja minun mielestäni\ntäytyy joka päivä aina sattua jotakin.\"\n\n\"Täällä ei kylläkään paljoa tapahdu\", sanoi Charlotte heikko, katkera\nvärähdys äänessään, \"minä iloitsen, jos tapahtuu jotakin edes kerran\nvuodessa.\"\n\n\"Tulkaa\", sanoi Sten Melde, \"menkäämme soutelemaan.\"\n\nCharlotte katsoi häneen ihmetellen.\n\n\"Sitä emme voi tehdä.\"\n\nMutta Sten Melde tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan, \"tulkaa\nnyt vaan\", nauroi hän.\n\nTalaitten luona oli vene, hän työnsi sen arkailematta vesille.\n\n\"Mutta emmehän me voi ottaa tätä venettä ilman muuta.\"\n\n\"Emmehän me toki karkaa\", sanoi Sten Melde nauraen ja hyppäsi\nveneeseen, \"jos joku tätä tarvitsee, niin kyllä hän huutaa meille.\"\n\nCharlotte hymyili. \"Ei ihmisten täällä ole tapana seisoa rannalla\nluikkaamassa\", hänkin astui veneeseen.\n\n\"Se on totta, täällä ihmiset vain kuiskailevat, oletteko huomanneet\nsen? Se johtuu siitä, että kaikki muu puhuu niin voimakkaasti.\nTunturit. Virta. Sanoo eno.\"\n\nHe soutivat hitaasti, rantaa seuraten, Sten Melde kastoi airoja\nvarovaisesti veteen, joka syvällä näytti olevan mustaa. He soutivat\npienen puron ohi, joka pulppusi rantakivien keskellä.\n\nSten Melde piti venettä paikoillaan.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän.\n\n\"Mitä te kuuntelette\", kuiskasi Charlotte.\n\n\"Puroa, — on niin ihmeellistä kuunnella sitä.\"\n\nHe kuuntelivat molemmat heikkoa puronsolinaa.\n\nSitten he soutivat edelleen, erään niemen rantaa, vesi oli kirkasta ja\nmustaa, siellä täällä väreili pinta kalojen liikkeistä. Vääristynyt\nkoivu kuvastelihe veden kalvoon, etäämpänä olevan tunturin juurella\nyhtyi vesi ja ranta tummaksi varjoksi, kirkkaalla taivaalla loisti\nvalkoinen uusikuu.\n\nSten Melde kasteli vain airojen kärkiä veteen. \"Täällä vasta oikein\nnäkee, kuinka korkealla taivas on\", sanoi hän.\n\nCharlotte ei vastannut, hän istui veneen perässä katsellen Sten Melden\nohi eteenpäin, hän oli vielä kuulevinaan puron solinaa.\n\n\"Maailma on niin suuri\", sanoi Sten Melde vetäisten airoillaan, \"on\nniin paljon, jota tekisi mieli nähdä, jossa tekisi mieli olla mukana.\nKaikessa, mitä tapahtuu, — minun mielestäni me elämme suunnattoman\nsuurena aikakautena. Minäkin varmasti saan kokea paljon, — en vaan\ntiedä mistä aloittaisin.\"\n\n\"Älkää puhuko semmoisia\", sanoi Charlotte ravistaen itseään, \"on niin\nvaikeata kestää.\"\n\n\"Onko jotakin, jota ette voi kestää\", sanoi Sten Melde kumartuen\nihmetellen Charlotteen päin.\n\n\"Täällä olemista.\"\n\n\"Täällä — veneessäkö olemista?\" kysyi Sten Melde tuijottaen suu auki\nCharlottea.\n\n\"Ei\", Charlotte naurahti lyhyesti, \"kotona olemista — alituista\nkotonaoloa. Koskaan ei pääse maailmalle, koskaan ei näe mitään, ei elä\nmitään, semmoista ei voi kestää.\"\n\n\"Ei, semmoinen on surullista\", sanoi Sten Melde ajattelevaisena, \"mutta\nei se mitään tee\", jatkoi hän innokkaasti, \"kaikki muuttuu, jos vain\nitse sitä tahtoo, eikö niin, sitä sanoo minun amerikkalainen enonikin.\nJa tehän olette niin kaunis.\"\n\nCharlotte heitti päätään.\n\n\"Älkää puhuko moisia typeryyksiä.\"\n\n\"Enpähän puhu\", sanoi hän kasvot punaisina, \"en minä sitä kehuakseni\nsanonut, ei minun tapanani ole puhua — typeryyksiä.\" Hän souti muutamia\naironvetoja. \"Täällä on sittenkin kauniimpaa kuin missään muualla.\nVaikka Kristianiankin vuono on niin hirmuisen kaunis.\"\n\nHe olivat nyt hotellin edustalla, — suuri rakennus kuvastui\nvaaleansinisenä veteen, kosken kohinan kuulivat he selvästi.\n\n\"Ajatelkaahan, ensi vuonna minä ehkä olen soutelemassa Michiganilla\",\nsanoi Sten Melde, \"sinnepäin minä lähden. Luullakseni.\"\n\n\"Niin — ja minä ehkä olen taas täällä soutelemassa.\"\n\n\"Soutelemassa jonkun uuden tuttavan kanssa\", sanoi Sten Melde\ntunteellisesta.\n\n\"Täällä ei saa montaakaan uutta tuttavaa vuosikausina —\"\n\n\"Te ehkä muistatte minuakin silloin\", sanoi Sten Melde nopeasti, \"minä\najattelen teitä kovasti.\"\n\n\"Michiganillako?\"\n\n\"Niin, Michiganilla! Sillä siellä ei voi olla kauniimpaa kuin täällä,\nsanokoon eno mitä tahansa. Tätä iltaa minä en koskaan unhoita.\n\n\"Koetan uskoa\", sanoi Charlotte pitäen kättään vedessä.\n\n\"En koskaan\", vakuutti Sten Melde. Charlotte katsahti ylöspäin, sininen\niltavalaistus teki hänen silmänsä tummiksi ja syviksi. \"En koskaan\",\ntoisti Sten Melde juhlallisesti.\n\nTuomari seisoi rannalla ja huusi heitä hiljaa.\n\nHitaasti souti Sten Melde venettä rantaa kohden, Charlotte piti kättään\nvedessä — siitä jäi veteen valkoinen poreileva juova. Sten Melde tuskin\nliikutti airojaan, mutta ranta läheni sittenkin.\n\n\"Koskaan en unhoita tätä iltaa\", sanoi hän, \"eikä missään ole näin\nkaunista.\"\n\n\"Eikö edes Michiganjärvellä\", Charlotte koetti hymyillä, mutta hänen\nsuupielensä vain värähtivät.\n\n\"Ei edes Michiganjärvellä\", vastasi Sten Melde tarttuen hänen märkään\nkäteensä.\n\nTuomari tuli auttamaan venettä maihin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nRouva Hage tuli eteiseen.\n\n\"Charlotte — juoksehan pastorille kysymään eikö hän tulisi meille\nsyömään illallista. Sano, että Niilo toi forelleja Laakajärveltä, — ei\nse raukkanen taida arkipäivinä liian komeasti elellä.\"\n\nIltapäivällä oli sataa tihuuttanut ja ruoho oli märkää Charlotten\njuostessa polkua pitkin pappilaa kohden, hän nosti hameensa korkealle\nja hyppi lätäkköjen keskellä, hänen juostessaan pudistivat koivut\nvihmaa hänen päällensä, hänen hiuksissaan ja paljailla käsivarsillaan\nkimalteli. Hän hymyili juostessaan.\n\nPastori katseli kanslian ikkunasta hänen tuloaan, liikutettuna hän\ntuijotti, punainen ilta-aurinko paistoi niitylle, kimalteli ruohikossa,\nvesilätäköissä, koivujen lehdillä, ja tämän loiston ja kimalluksen\nkeskellä tuli hän kevyenä, solakkana, hymyilevänä, onni itse tuli\njuosten hänen luokseen. Hän tunsi vavahduksen ruumiissaan ja painoi\nkättään sydäntä vasten, onnellisena ja peljäten, sitten hän meni\nCharlottea vastaan. Hän tarttui Charlotten käteen, — piti sitä hieman\nliian kauan kädessään, päästi sen nopeasti ja pyysi Charlottea käymään\nsisään, ensimmäistä kertaa oltiin tuomarilasta hänen luonaan, sanoi hän\nja hän kuuli äänensä tärisevän.\n\nCharlotte seisoi suuressa alastomassa huoneessa, oliko tämä se sama\nhuone, joka pastori Langen aikana oli ollut niin viehättävä, hänen\nkatseensa synkkeni.\n\n\"Niin, täällä on tyhjää ja rumaa\", sanoi pastori, \"Pernilla — Antin\neukko — on täällä järjestellyt\", vastenmielisyydellä hän ajatteli\npientä, kyttyräselkäistä, lenkosääristä Pernillaa.\n\n\"Mutta, kuinka te\", — sanoi Charlotte.\n\n\"Minä en koskaan oleskele täällä\", sanoi pastori lyhyesti, \"menkäämme\nkansliaan\". Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että Charlotte\nluulee kai hänen pitävän kansliaa siistimpänä ja hän kiiruhti\nlisäämään, \"vaikkei siellä tämän parempaa ole, kaikkialta näkyy, että\ntäällä asuu yksinäinen mies tyhjyyden ympäröimänä.\"\n\nHe menivät kansliaan, heitä vastaan tulvahti väkevä tupakankatku,\npastori aukaisi ikkunan -päästääkseen suven sisään, sanoi hän, ja\najatteli, missä on nyt sinun ylpeytesi.\n\n\"Täällä on niin outoa\", sanoi Charlotte, \"sallitteko\", hän aukaisi\nerään oven, \"vai niin, kabinetti onkin tyhjänä.\"\n\n\"Niin — täällä on tyhjää\", sanoi pastori ikäänkuin nyt vasta huomaisi\nsen ensimmäisen kerran, \"mutta miksipä minä yrittäisinkään, — eihän\nminulla ole edes ainoatakaan tuolia, jolla olisi minulle jotakin\nmerkitystä.\"\n\nCharlotte katseli tyhjiä seiniä.\n\n\"Täällä ei ole ainoatakaan kuvaa, ei edes minun vaimoni valokuvaa.\nSemmoista ei ole olemassakaan, me talonpojat emme valokuvauta itseämme\n— niin usein kuin te muut.\"\n\n\"Mutta kerranhan teillä kuitenkin oli —?\"\n\n\"Koti, aioitte sanoa? Jäätyäni yksin möin kaiken, mitä minulla oli.\nKotia ei minulla ollutkaan, vain tuoleja ja pöytiä. Lapsuudenkodissani\ntunsin minä jokaisen esineen, kaikella oli nimensä ja merkityksensä, se\non nyt minun vanhimmalla veljelläni —\" hän keskeytti, miksikä hän täten\nparjasi omaansa, — kyllä kiitos, kernaasti hän tulee illalliselle.\n\nCharlotte lähti, pastori unohtui seisomaan, hän oli tuntevinaan hienoa,\nlämmintä tuoksua, varovaisesti hän sulki ikkunan. —\n\n— Illallisen jälkeen istuivat he puutarhaportailla, rouva Hagella oli\nleivoksia ja lasillinen karviaismarjaviiniä.\n\nOli lämmintä, korkeat saarnit suhisivat hiljaa, ruusuista levisi\nvoimakas tuoksu, joen seutuvilla olivat maat sinisenään kellokukkia.\nKuka tuolla virran rannalla kalasteli, Anne Sofie tunsi hänet, siellä\noli Ole, — saadakseen olla tuomarilan läheisyydessä, ajatteli Anne\nSofie.\n\nPastori ja tuomari istuivat penkillä, rouva Hage tyttärineen portailla,\nkeskustelu oli hidasta, pastori ja tuomari olivat ikävystyneitä\ntoistensa seurassa. He keskustelivat virran yli suunnitellusta uudesta\nsillasta, tuomari oli aikoinaan pannut kunnanvaltuustossa asian\nvireille, nyt riideltiin sillan paikasta, ja niin kai jäisi taas\ntämäkin suunnitelma lepäämään ihmisiäksi. Pastori vastaili innottomasti.\n\nPihan poikki tuli nuori, urheilupukuun puettu mies, hän pysähtyi\nkatsellen ympärilleen. Charlotte nousi. Pastorikin tuli tarkkaavaiseksi.\n\n\"Minä voisin vallan hyvin mennä tuomaria tervehtimään\", tulija oli Sten\nMelde, hän tervehteli hymyillen valoisinta hymyään, \"sanoi eno. Hyvää\npäivää, päivää\", hän puristi pastorinkin kättä.\n\n\"Kaikki uudet kasvot ilahduttavat meitä — vallankin nuoret\", rouva Hage\notti Sten Melden käden molempien käsiensä väliin.\n\nPastori vetäytyi ikävystyneenä takaisin penkilleen, — sieltäkin hän\nnäki Charlotten.\n\nCharlotte seisoi portailla, hieman kumartuneena, liikkumattomana, hän\nikäänkuin kuunteli jotakin, hymyillen tuota hymyään, joka oli täyttänyt\npappilan tyhjät suojat, — tuota samaa, salaperäistä hymyä, ajatteli\npastori. Nuo tummat silmät hän tunsi. Pastori tarttui lujasti penkkiin\nja puristi sitä kaikin voimin, kohtelias, väsynyt hymy karehti yhä\nhänen huulillaan, hän tuijotti eteensä, merkitsikö Charlotten hymy,\nettä hän ajatteli jotakin — jotakin toista?\n\n\"Teillä on tavattoman sievää täällä maalla\", sanoi Sten, kädessään\nviinilasi istuutui hän portaille.\n\n\"Niin voitte te sanoa, jotka käytte meillä näin kesäisin\", vastasi\nrouva Hage, \"teidän pitäisi kokea talvista yksinäisyyttä.\"\n\n\"Yksinäisyyttä?\" pastori katsahti ylöspäin, \"voiko väkirikkaalla\nseudulla olla yksinäistä?\"\n\nRouva Hage hymyili ystävällistä, suopeaa hymyään: \"minusta meikäläiset\nvirkamiestalot ovat kuin metsämajoja, kesällä ympäröi ne lintujen\ntirskutus ja laulu, syksyllä ja talvella ovat ne elottomia ja autioita.\nJälelle ovat jääneet vain varikset ja närhit, jotka eivät mieltä\nilahduta.\"\n\n\"Onneksi eivät pitäjäläiset ole teitä kuulemassa\", sanoi pastori.\n\n\"Mutta rakas pastori, — enhän minä tarkoita pitäjäläisiä. Tarkoitan\nisää ja itseäni, — eihän meistä vanhoista enää ole laulajiksi — eikö\nniin, pastori.\"\n\nPastori kumartui. Meistä vanhoista, ajatteli hän. Varis laululintujen\nparissa. Hän nousi ja jätti lyhyesti hyvästi.\n\n\"Pastori ei pitänyt siitä, että sanoit häntä vanhaksi\", sanoi Anne\nSofie.\n\n\"Mutta onhan hän hirmuisen vanha — jollei juuri hirmuisen — niin\nainakin yli viidenkymmenen\", sanoi Sten Melde.\n\nCharlotte nauroi ääneen.\n\n\"Kysykää äidiltä, onko sen ikäinen vanha\", sanoi hän.\n\n\"Meidän ikämme riippuu meidän mielentilastamme\", vastasi rouva Hage,\n\"nyt oli pastori hyvin vanha, hän ei ollutkaan niin huvittava kuin olin\nluullut. Hän hämmästytti minua.\"\n\nAnne Sofie näki kalastajan hitain askelin palaavan virralta.\n\n\"Hän ei tullutkaan kai sinua huvittamaan\", sanoi hän.\n\nRouva Hagen kulmakarvat kohosivat, aiheuttaisiko pastori talonpoikain\nihailua, Anne Sofie oli niin käsittämätön. Sitten vaipui hän\ntoisiin ajatuksiin, — oliko pastorilla ehkä jotakin muuta mielessä,\n-ajattelevaisena hän imeskeli sukkapuikkoaan.\n\n— Illemmalla saattoivat molemmat nuoret tytöt Sten Meldeä hotellille.\n\nHämärä kattoi harmaan tien, joka vielä tuoksui, sateelta, suuret,\nkirkkomaan aitaa reunustavat koivut sinersivät.\n\nSisarukset kulkivat käsikädessä ja lauloivat hiljaa: \"Me hiljan\npurjehdimme...\" Sten asteli kuunnellen, mutta hänen ajatuksensa\nharhailivat kaiken maailman teillä.\n\nAivan hotellin lähistöllä kohtasivat he Ole Bergeimin, Anne Sofie\npysähtyi:\n\n\"No, saitko sinä kaloja?\"\n\nOle näytti saaliinsa. \"Sinä näit minut\", sanoi hän.\n\nToiset kaksi jatkoivat matkaansa, Charlotte lauloi vielä, hiljempaa,\nkuin hyräillen.\n\n\"Niin — minä näin, että olit virralla.\"\n\n\"Siinä tuomarilan vaiheilla on mainio kalapaikka.\"\n\nAnne Sofie hymyili haluttomasti, \"kai niitä kaloja muualtakin saa\",\nsanoi hän.\n\n\"Sinäpä sen sanoit\", vastasi Ole sävyisästi ja lisäsi karsaasti\nhymyillen: \"sinä et kai piakkoin pistäytyne Bergeimissä, — sinä puhuit\nsiitä vasikasta.\"\n\n\"Mäki on niin pitkä\", vastasi Anne Sofie.\n\n\"Niin — sinäpä sen sanoit, mäki on pitkä\", toisti Ole vakavasti, sanoi\nhyvää yötä ja jatkoi matkaansa — hartiat hieman kumarassa. Anne Sofie\nkiiruhti toisten luo.\n\nHe olivat kulkeneet hotellin ohitse sillalle, katselivat nyt kaidetta\nvasten nojaten tummaa virtaa, joka raskaasti vyöryi tukipylväitten\nlomitse.\n\n\"Minä olen täällä kaksi viikkoa. Sanoo eno\", sanoi Sten.\n\n\"Kaksi viikkoa\", sanoi Charlotte hitaasti, \"olin vähällä kysyä, kuinka\nkauan on kaksi viikkoa?\"\n\n\"Kaksi viikkoa on sangen kauan — ainakin joskus.\"\n\n\"Näettekö\", Charlotte osoitti sormellaan, \"tuolla on lohi.\"\n\nSten kumartui innokkaasti eteenpäin, heidän päänsä koskettivat\ntoisiinsa. \"Tuolla se on\", osoitteli Charlotte tietämättä enää, missä\nlohi oli.\n\n\"Minä en näe mitään\", sanoi Sten kiiveten kaiteelle.\n\n\"Varokaa\", sanoi Charlotte, hän ei olisi suonut Stenin siirtyvän pois\nluotaan.\n\n\"Eihän minulle muuta voi tapahtua kuin että putoan virtaan\", nauroi\nSten, \"ja kyllä minä maihin uin. Sillä uida minä osaan. Sanovat kaikki.\nJa vaikka minä hukkuisinkin — —\"\n\n\"Älkää puhuko tuommoisia — lapsellisuuksia.\"\n\n\"Mitäpä sillä olisi väliä vaikka minä hukkuisinkin\", sanoi hän\nkiusoitellen, hiljaisella äänellä, juhlalliseksi tekeytyen, \"ei siinä\nolisi mitään suremista, surisitteko te?\"\n\n\"En\", vastasi Charlotte.\n\n\"Ettekö te surisi\", sanoi hän pehmeästi ja pyytäen ja pudottautui\ntakaisin sillalle, \"ettekö te todellakaan surisi?\"\n\n\"Surisin\", vastasi Charlotte hätäisesti, hänen silmänsä olivat\nkyyneltyneet. \"Ettekö tekin surisi, jos minä yhtäkkiä kuolisin\", hän\nsiirtyi pari askelta.\n\n\"Semmoista ei voisi edes ajatellakaan. Se olisi yhtä mahdotonta kuin\nettä jonakin vuonna kesä jäisi tulematta.\"\n\n\"Niin kyllä voisi ajatella käyvän\", sanoi Charlotte hitaasti; \"mistä\nme eläisimme, jos kesä kerran jäisi tulematta. — Me katselemme täällä\nlohia\", huusi hän hiljaa Anne Sofielle, joka oli tullut sillalle.\n\n\"Tuolla on aikamoinen lohi, Melde aikoo hypätä virtaan sitä\nkiinniottamaan. Tehkääpäs se — tehkääpäs todellakin se, tehän uitte\nniin hyvin — sanoo eno\", hän kiersi kätensä sisarensa vyötäisille.\n\nSten Melde löi kätensä yhteen.\n\n\"Minä tanssisin niin hirmuisen mielelläni\", sanoi hän.\n\n\"Se ei käy päinsä — ajatelkaahan, jos joku näkee teidät\", sanoi Anne\nSofie.\n\n\"Tuleeko paha-pappi viemään meidät\", naurahti Sten.\n\nCharlottekin nauroi, \"laula meille\", huudahti hän Anne Sofielle laskien\nkätensä Sten Melden olkapäille.\n\n\"Aina te vain kujeilette\", sanoi Anne Sofie vastahakoisena, iloon\nyhtymättä.\n\nMutta Charlotte vain hymyili sisarelleen, kuumaa, outoa hymyä, \"laula\nmeille\", sanoi hän kovaa, hänen äänessään oli käskevä kajahdus ja Anne\nSofie lauloi, kaiteella istuen ja katsellen virtaan. Toiset tanssivat.\nHän katsahti tunturille, se oli tumman varjon peitossa, ei edes\nBergeimissäkään ollut valoa, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, että\nhän olisi voinut itkeä, hän luisui alas kaiteelta ja lakkasi laulamasta.\n\nTanssijat taukosivat, he seisoivat käsikädessä, ihan lähekkäin,\nCharlotte katseli harmahtavaa taivasta.\n\n\"On niin hiljaista\", sanoi Sten, \"enpä olisi uskonut, että voi olla\nnäin hiljaista.\"\n\n\"Tunnetteko —\", kuiskasi Charlotte.\n\n\"Mitä minun pitäisi tuntea?\"\n\n\"Tuoksua. Lehtien tuoksua. Koivunlehtien. Tuntuu siltä kuin tulisi\nse ylhäältä. Taivaasta. Toisinaan se taas tuntuu tulevan virrasta.\nJa kun haistan käsiäni, niin nekin tuoksuvat koivulta. Eikö se ole\nihmeellistä?\"\n\nHän vaikeni hetken, hymyili itsekseen ja kuiskasi hyvin hiljaa:\n\n\"Kuinka ihanaa tänä iltana onkaan.\"\n\nHän päästi Sten Melden käden ja meni sisarensa luo. \"Mikset sinä enää\nlaula\", sanoi hän.\n\nHitaasti he palasivat hotellille, tien molemmin puolin kasvoi korkeita\npuita, oli pilkkosen pimeätä.\n\n\"Täällä on aina rapakkoista, — katsokaa mihinkä astutte\", sanoi\nCharlotte.\n\n\"Parasta on, että käyn kiinni kädestänne\", vastasi Sten, \"niin voitte\nauttaa minua\", hän pisti kätensä Charlotten kainaloon.\n\nAnne Sofie kulki edellä, pahantuulisena, — tulisipas nyt kyläläisiä.\n\n\"Tulkaahan nyt\", huusi hän taakseen tyytymättömänä.\n\nCharlotte ja Sten seisoivat hotellin veräjällä, hyvästiksi pitivät he\ntoisiaan kädestä, Charlotte seisoi pää taaksepäin taivutettuna, hän\ntunsi kuinka Sten katseli häntä. Puitten lomitse vilahti valo hotellin\nikkunoista.\n\n\"Tulkaa nyt\", huusi Anne Sofie niin terävästi, että he hätkähtivät.\n\nHotellin portaille tuli joku, Charlotte kumartui ja alkoi juosta.\n\nSisarukset kulkivat nopeasti kotiinpäin, kumpikin omalla puolellaan\nmaantietä, — tuntureilla alkoi valjeta — huipuilla näkyi kalpea, heikko\nkajastus.\n\nRouva Hage istui vielä kutomassa puutarhaportailla, Charlotte suuteli\nhyvää yötä ja nojasi hetken päätään äidin päätä vasten.\n\n\"Tänä kesänä on niin ihanaa\", kuiskasi hän.\n\nOnnellisena hymyili rouva Hage hänen jälkeensä, kuultuaan Anne Sofien\nkävelevän arkihuoneessa, kutsui hän hänet luokseen.\n\n\"Miellyttävä nuori mies — tuo Sten Melde — luulenpa todellakin\", hän\nmuisti yhtäkkiä Charlotten huoneen avoimen ikkunan.\n\n\"Mutta eihän Charlotte tunne häntä, äiti\", sanoi Anne Sofie.\n\n\"Rakas lapseni, — eihän Charlotte sitä ajattele — enempää kuin\nminunkaan nuoruudessani ajateltiin, juuri lyhyitä, täysin onnellisia,\nempimättömiä hetkiä me saamme kiittää siitä, että kestämme pitkän\nelämän. Enkä tiedä, mitä sen hartaammin toivoisin kuin —\", hän nyökkäsi\navonaista ikkunaa kohden. \"Ja sinä myöskin Anne Sofie\".\n\n— \"Minäkö\" — sanoi Anne Sofie jäykistyen, \"minä olen syntynyt vanhaksi\npiiaksi.\"\n\n\"Jumala vapahtakoon ja varjelkoon sinua, lapseni — älä puhu tuommoisia.\nÄlä vaan jää naimattomaksi. Minä en ajattele toimeentuloa, — sitä\nhuolta ei teillä enää ole — minä tarkoitan elämän suurimman kokemuksen\nkadottamista, — ajattelehan sitä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, niin\nlapseni, minä sanon niinkuin on, ajattelehan minkälaista olisi elää\ntuntematta oman olemuksensa salaisuutta, sitä joka on jokaiseen naiseen\nkätkettynä ja jonka voi vain se mies, jolleka kuulut, paljastaa\nsinulle. Ajattelehan täti Lovisea! Hän oli rakastunut tohtori\nReinhardtiin, joka joi, niin, hän joikin vallan määrättömästi. Mutta\nhän oli komea mies ja teräväpäinen. Onnelliseksi ei täti ehkä olisi\nhänen kanssaan tullut, — mutta tuhannesti onnellisempi olisi hän\nkuitenkin ollut kuin nyt, yksinään — vailla elämyksiä, lapsettomana.\n\n\"Niin, olisipa hänellä edes ollut lapsi, mutta sitä hän kai olisi\nhävennyt. Jumalani, kuinka me ihmiset olemme raukkoja, me emme uskalla\nelää sitä elämää, jonka olemme saaneet. Minäpä jaarittelen, - hyvää\nyötä, lapseni — kohta jo aamu valkenee.\"\n\nAnne Sofie nousi hiljaa portaita, olisipa hänellä ollut edes\nlapsi, sanoi äiti, — mutta hän ei ollut niitä, jotka uskaltavat.\nHuoneessaan meni hän avoimen ikkunan luo, jumalani, miksikä on tämä\nniin tuskallista, hän katseli laaksoa ympäröiviä tuntureita, ne\nvaalenivat aamun sarastaissa, Bergeimin mäki hohti valkoisena kaistana\nlehtimetsässä, joka suhisi pientä taukoamatonta säveltä. Miksikä on\ntämä niin tuskallista, niin tuskallista. — —\n\nRouva Hage kääri kutimensa kokoon, oli todellakin jo levollemenon\naika, hän oli hieman levoton siitä mitä oli tullut sanoneeksi Anne\nSofielle, tämmöisinä öisinä hetkinä seuraavat sanat ajatuksia hieman\nliian liukkaasti. Pysyisikö hän sanoissaan, jos jotakin tapahtuisi\nhänen omille tyttärilleen, jumala vapahtakoon ja varjelkoon, jospa\ntodellisuus pitääkin hänen sanojaan sitovina. Ei, nyt hänen täytyi\nmennä levolle. Mutta aikoessaan mennä sisään, huomasi hän että pappilan\nkanslianikkunasta loisti tuli.\n\nRouva Hage vaipui ajatuksiin katsellessaan tuota keltaista, öistä\nvaloa. Selvästi näki hän taas papin kasvot — kalpeat ja kovat, mustan\ntukan varjostamat. —\n\n\n\n\n9.\n\n\nCharlotte istui täti Lovisen tuvassa, se oli pieni ja valkoinen, sen\nainoa ikkuna oli puutarhaan päin, jossa kasvoi viinimarjapensaita\nja vanha, sammaltunut omenapuu, omenapuun alla odotteli Sten Melde\ntupakoiden aikansa kuluksi.\n\nTäti Lovisen mustapukuinen vartalo oli käyristynyt mitä\nihmeellisimmistä kohdista, se oli laiha ja terävä joka kolkasta.\nOikean, sinertävän, suurisuonisen, vapisevan kätensä sormenpäillä\nsiveli hän pöytää, vasen oli halvattuna helmassa, kasvot olivat kuin\nvaaleankeltaista, vanhaa norsunluuta, mutta teräväin ruskeitten silmien\ntulta eivät vuodet eikä sairaus vielä olleet voineet sammuttaa. Hänen\nsuuri suunsa lerpatti terävän leuan yllä.\n\n\"Kas vaan — kas vaan — ettehän te ole minua tykkänään unhoittaneet\",\nsanoi hän laahustavalla, pahansuovalla äänellään, \"eilen ei täällä\nkäynyt ketään teikäläistä, mutta sinun äidilläsi on kai, jumala\nparatkoon, niin paljon puuhaa. Ja kyllä minä voin vallan hyvin kuolla\nhäntä näkemättä, en _minä_ sitä häpeä — sano hänelle niin.\"\n\n\"Sinulla on, täti Lovise, täällä todellakin liian yksinäistä\", sanoi\nCharlotte, tänään hänen sydämensä oli tulvillaan myötätuntoa tätiä\nkohtaan, jota hän ei tavallisesti voinut ollenkaan sietää.\n\n\"Yksinäistä! Minullako! Siksikö, ettei minulla ole miestä kiusaamassa\nitseäni kuoliaaksi. Ja kahta pitkää tytärtä harminani. Ei, lapseni.\nSinun äitisi oli aivan naurettavan naimahaluinen — mutta hän saikin\nsiitä palkkansa. Minä kiitän kohtaloani!\"\n\nHän tuljutti tuoliaan ja työnsi alahuulensa esiin.\n\n\"Niin se on — ihmisiin olen päivinäni kyllästynyt — miehiin vallankin.\nEn minä teeskentele. En minä hellyydestä pyydä teitä käymään luonani.\nEihän se voi teitä huvittaa. Mutta minä en tahdo kuolla istuen\", hän\nkatseli levottomasti ympärilleen, \"minä tahdon päästä vuoteeseen\nkuolemaan, se on minusta sopivinta. Enkä minä luota piikaan.\"\n\nTerveellä kädellään tavoitteli hän suurta kirjaa.\n\n\"Toivoisin teidän tuovan minulle useammin uutta lukemista, — aloitin\ntämän taas toiseen kertaan. Kyllä tämä hyvä kirja on. En tahdo sanoa\nettä sitä ymmärrän, mutta minun heikkoutenani on aina ollut pyrkiä\nlukemaan semmoista, jota en ymmärrä.\"\n\nCharlotte kurkisti kirjaa, se oli uskonnonfilosofiaa.\n\n\"Romaaneista en ole koskaan pitänyt\", sanoi vanhus katsellen\ntyytymättömänä ympärilleen, \"en edes nuoruudessani. Kuvataan kohtaloja\n— ne ovat liikuttavia tai surullisia tai miksi ikinä niitä tahdot\nnimittää — mutta ne eivät ole todellisia. Minä sanon sinulle, lapseni,\ntoisin käy kirjoissa, toisin elämässä.\n\n\"Nykyaikaiset kirjat eivät ole rahtuistakaan parempia kuin entiset.\nNykyaikaisissa kirjoissa eivät rakastavaiset saa toisiaan, elämässä\nhe saavat toisensa ja tulevat onnettomiksi, semmoinen on ero\", hän\nnaurahti lyhyesti.\n\n\"Niin — en tahdo sinua kauempaa pidättää, näenhän että tuolla puun\nalla on miespahanen sinua odottelemassa. Älä punastu, ei se pue sinua.\nJa se tyhmyys on meidän kaikkien koettava. Pidä vain varasi, ettet\njää riippumaan. Älä tee niinkuin äitisi teki, älä hanki itsellesi\nisäsi laista kiusankappaletta, laahataksesi sitten sitä mukanasi halki\nelämän. Niin, niin, ei isäsi ole sen pahempi kuin monet muutkaan, mutta\nparempi ei hän myöskään ole, ei, parempi ei hän ole. Sinun äitisi\näly ei ole edes parin killingin arvoinen. Sinun äitisi mielestä on\nolemassa vain yksi kelvollinen tehtävä, lapsien maailmaan laittaminen,\nkurjuuteen. Tyhmyys, lapseni, on aina ylinnä. No, älähän nyt anna\nseuralaisesi odottaa, älä anna hänen odottaa, joudut sen hänelle vielä\nmaksamaan. Mutta älä usko häneen. Ja paina mieleesi, että tyhmä hän\non joka tapauksessa. Hyvästi, lapseni — kiitos siitä, että poikkesit\nkatsomaan\". —\n\n— \"Voi, jos tulisi täti Lovisen laiseksi\", sanoi Charlotte, hän ja Sten\nlaskeutuivat pientä mäkeä, he näkivät vanhuksen ikkunassa katselemassa\nheitä.\n\n\"Siitä ei ole mitään pelkoa\", vastasi Sten kiepsahdellen Charlotten\nympärillä, milloin toiselle milloin toiselle puolelle.\n\n\"Mutta terävä hän on\", sanoi Charlotte; \"pysykäähän toki rauhallisesti\njollakin puolella, niin olette kiltti\", nauroi Charlotte katsellen Sten\nMeldeä, hän tuli ajatelleeksi täti Lovisen sanoja, — tyhmä hän on joka\ntapauksessa.\n\n\"Äiti sanoo, että minä olen samannäköinen kuin täti Lovise oli nuorena.\"\n\n\"Kylläpä täti Lovise sitten oli kaunis\", Sten oli vallan ihmeissään. —\n\nSten söi päivällistä tuomarilassa, he istuivat puutarhahuoneessa.\n\n\"Charlotte pelkää tulevansa täti Lovisen kaltaiseksi, — onkohan syytä\npelkoon, rouva Hage?\" kysäsi Sten iloisesti.\n\n\"Toivoakseni ei\", vastasi rouva Hage, \"mutta voitte uskoa, että täti\nLovisekin oli kerran kaunis ja viehättävä. Te tunnette hänet vain\nvanhuksena, joka yksinäisenä elelee Päivölässä.\"\n\n\"Teidän täytyy luvata minulle\", rouva Hagen ääni muuttui juhlalliseksi,\n\"— jos minä joskus jäisin yksin — jos isä menisi pois ennen minua —,\njumala siitä varjelkoon, — niin älkää antako minun elää yksinäisyydessä\nPäivölässä, ilman että minun luonani on ketään omaisistani.\" Charlotte\ntarttui äidin käteen. \"Ei äiti, sen me sinulle vakuutamme ja lupaamme,\nsinä saat aina olla meidän luonamme — meidän lastemme, lastenlastemme\nja lastemme lastenlasten luona —\"\n\n\"Sinäpä lupasit\", sanoi rouva Hage. Charlotte katsoi Sten Meldeä\nikäänkuin tahtoen liittää hänetkin lupaukseen. Sten istui hyristen\nlaulunpätkää.\n\n\"Te hyrisette aina samaa laulua, — ettekö te osaa mitään muuta\", tokasi\nCharlotte äkkiä. \"Se on viimeisin kristianialainen sävel, jonka minä\nmuistan\", nauroi hän, \"enkä voi siitä päästä. Sisareni kirjoittaa, että\nnyt on ilmestynyt uusi.\"\n\nAnne Sofie katsahti ylöspäin: \"kaipaatteko te takaisin Kristianiaan?\"\n\n\"Tottakai — tavattomasti —\", hän keikautti tuoliaan ja sai\nkristiania-ikävän, sielläkin oli nyt kesäkuu — kaikissa puutarhoissa\nkukoistivat syreenit, kesäinen lämpö väreili vuonolla — — —. \"Se on\nmaailman parhain kaupunki.\"\n\n\"Mutta kyllähän täälläkin on hyvä olla\", lisäsi hän. — Charlotte\nsaattoi Sten Meldeä hotellille päin. \"Etkö sinäkin lähde\", kysyi äiti\nAnne Sofielta. Anne Sofie ei vastannut, hän seisoi käsi ojennettuna.\n\n\"Rupeaa satamaan. Saatpahan nähdä, että sittenkin riittävästi sataa\njuhannukseen mennessä, Bergeimistä päin on hyvä sade tulossa.\" Yhtäkkiä\nkääntyi hän äitiinsä päin. \"En usko, että Sten Melde edes vähääkään\nvälittää Charlottesta, eikä niin kuin Charlotte luulee, semmoinen ei\nkai hänen päähänsä edes pälkähtäisikään.\"\n\n\"Mitä sinä sanotkaan, lapseni\", hämmästyi rouva Hage, \"näethän toki,\nkuinka Sten Melde on häneen rakastunut.\"\n\n\"Niin, ehkä hiukkasen rakastunut, kaikki jotka ovat meillä kesäisin\nkäyneet ovat olleet hieman rakastuneita — milloin Charlotteen, milloin\nminuun. Sehän kuuluu asiaan. Mutta hän ei aavistakaan, että Charlotte\nsaattaisi luulla hänen tarkoittavan jotakin enempää, vakuutan sen\nsinulle, äiti, semmoista se on. Jos hän huomenna lähtisi, niin\ntuntureille tultuaan hän ei enää ollenkaan muistaisi Charlottea.\"\n\n\"Sinä puhut joutavia — sinä näet kaiken niin synkässä valossa\", rouva\nHage oli vallan säikähtyneen näköinen, \"rukoilkaamme siis jumalalta,\nettei Charlotte kiintyisi häneen.\"\n\n\"Mahtaakohan jumala auttaa meitä tuommoisissa asioissa. Me olemme\ntäällä yksinäisyydessä tottuneet pitämään kaikkea niin suuremmoisena,\nme olemme niin vakavia, niin syviä — niinhän on tapana sanoa\",\nhän ojensi jälleen kätensä ja tunsi että viileä tihkusade oli\nalkanut. \"Köyhälle ovat pienetkin lahjat kovin suuren arvoisia,\njokapäiväisyyksistä tulee elämän suuria tapauksia, sillä me emme ole\nmitään kokeneet\", karttaen äitiään sanoi hän, \"näyttääkin syntyvän\noikea yösade\", ja kiipesi kamariinsa.\n\n— Charlotte ja Sten eivät olleet ehtineet kauemmaksi kuin Hakalan\nveräjälle, kun jo alkoi sataa. \"Tunnetteko, kuinka ihanan pehmeätä sade\non\", sanoi Charlotte taivuttaen päätään taaksepäin.\n\n\"Nyt te kastutte\", sanoi Sten, \"ottakaa minun takkini yllenne, minä\nsaatan teidät takaisin.\"\n\nCharlotte vain ravisti päätään seisoen kasvot ylöspäin käännettyinä.\n\"Kuinka ihmeelliseksi kaikki muuttuukaan tämmöisessä sateessa,\nhuomaatteko te kuinka kaikki näyttää etääntyvän ja suurentuvan.\"\n\n\"Niin\", sanoi Sten, katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että\nkaikki oli entisellään. \"Täällä on todellakin liian paljon tuntureita,\nminun niskani aivan väsyy siitä, että minun täytyy niin paljon nostaa\nleukaani nähdäkseni taivaan. Hyvää yötä ja kiitos tästä päivästä,\nkiitos saattamisesta ja kiitos — jumalan avulla — huomisestakin\", hän\nkumartui suutelemaan Charlotten kättä, joka oli veräjällä, ja lähti\njuoksemaan tietä pitkin.\n\nCharlotte kiiruhti sateessa takaisin, hän juoksi navetantakaista\npolkua päästäkseen pikemmin. Kääntyessään pimeässä nurkkauksessa\noli hän juosta erään miehen päälle, joka seisoi saarnipuun varjoon\nkätkeytyneenä, selin häneen, hän säikähti niin että kirkaisi, mies\nkumartui, katosi huvimajan taakse, ilmestyi taas peltojen yli vievälle\npolulle ja kiiruhti sitä pitkin nopein sipsuttavin askelin.\n\nHän muistutti pappia — —\n\n— \"Minä säikähdyin niin kovasti\", Charlotte seisoi eteisessä\nravistellen sadetta vaatteistaan, \"puutarhassa oli muuan mies — enkä\nminä ollenkaan tiedä, kuka hän oli.\"\n\n\"Kai se oli joku, joka oli pyrkimässä piikojen luokse\", rouva Hage ei\nnostanut katsettaan tilikirjasta, \"hyvää yötä, lapseni.\"\n\n— Rouva Hage huokasi tilikirjaa tarkastellessaan, muitten surujen\nlisäksi tuli vielä rahahuolia, hän ei koskaan saanut rahoja riittämään\n— ne hupenivat jumalaties mihin.\n\nMutta enemmän huolissaan oli hän sittenkin lapsistaan, — raukeaisivatko\nCharlotten toiveet tyhjäin, — ja Anne Sofie se aina ensimmäisenä\nonnettomuutta julisti. Voi, nämä lasten aiheuttamat surut ne särkevät\nvielä hänen sydämmensä, ne eivät koskaan lakkaa, ne ovat joka päivä\nyhtä vaimentumattomia ja kalvavia. Olkoot lapset sitten kotona tai\nmuualla. Johanneksen hän lähetti, viisaimman kaikista lapsistaan,\nlähetti kotoa pois jo koulupoikana, vuosikausia oli hän poissa,\nlukuunottamatta lyhyitä lomaviikkoja, jolloin kotona aina oli\nlomatunnelma, hän oli poissa kunnes hän tuli heille kaikille vieraaksi.\nMitä tiesi hän nyt Johanneksesta? Ja Hagbart, nuorena, kauniina,\nelämänhaluisena oli hän lähtenyt, hienona ja hyvänä, ilomielin\noli hän Hagbartin lähettänyt; vaikka tuska oli hänen sydäntään\nkouristanut, oli hän ilolla hänet lähettänyt, jotta hänen elämänsä\nolisi tullut rikkaaksi ja kauniiksi. Ja minkälaisena oli hän saanut\nHagbartin takaisin - tuhottuna — ajattelemattomuuden uhrina, tuhansien\nmuitten nuorten miesten päästessä vahingoittumattomina — tuhottuna,\nepätoivoisena, arkana kuin eläin ja auttamattomasti kadotettuna.\nJa sitten hän harhaili täällä, hänen rakas poikansa, kuolevana ei,\nruumiina, jota he eivät vielä olleet haudanneet.\n\nRouva Hage kätki kasvonsa käsiin, elämä oli kovaa, julmaa ja kauheata,\n— että ihmissydän voikaan kestää niin paljon onnettomuutta ja tuskaa,\nettä se voikaan kärsiä niin paljon särkymättä, kärsiä omien lastensa\ntähden. Niin, hän oli taistellut, että heidän ympärillään olisi ollut\nvaloisaa ja onnellista, kuinka naurettavan turhaa oli kaikki se\ntaistelu ollut, he olisivat olleet yhtä onnellisia tai yhtä onnettomia,\nvaikkei hän olisi tehnyt mitään heidän puolestaan, vaikkei hän olisi\nkoskaan koettanut suojella heitä, koskaan kärsinyt heidän tähtensä.\nKukaan äiti, ei parhainkaan voinut auttaa lapsiaan, yksinään täytyi\nheidän, heidänkin, taistella elämisen ankara taistelu.\n\nYhtäkkiä löi hän lujasti pöytään. Ei — kuinka olikaan hän antautunut\nmoisten ajatusten valtaan, kyllä hän jo niiden synnyn ymmärsi, hän\noli ruvennut aprikoimaan talousasioita, harhautunut rahahuoliin ja\nrahahuolet olivat tuhoavia, turhanpäiväisiä, likaisia, rahahuolet eivät\ntotisesti saisi pilata hänen hyvää tuultaan.\n\nVoimakkailla sormillaan rutisti hän tilikirjan jäykät kannet ja heitti\nsen hymyillen pesään, hänestä tuntui siltä kuin olisi hän saanut\nkynsiinsä ilkeän vihollisen. Sitten meni hän eteiseen, aukaisi yöhön\nmolemmat ovet, nyt satoi aivan kaatamalla, ilma kohisi ja maa läiskyi,\nse teki hyvää pelloille ja niityille.\n\n\"Rohkeuttaan ei saa kadottaa\", sanoi hän lujasti, käsiään ojentaen.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSeuraavanakin päivänä ja sitäkin seuraavana satoi yhä, tiheinä\nkattoivat harmaat pilvet laakson, ei sade koskena kohissut, roiskunut\ntuulen repimänä, taukoamattomana, tasaisesti yltyen se valui,\ntuntureilla syntyi alinomaa uusia puroja, ruskeita, valkoisena\nvaahtoavia, koski kasvoi, sen ääni syveni täyttäen pauhullaan koko\nlaakson, voittaen purojen kiivaan kohinan. Virta paisui hetki hetkeltä\nyhä mahtavammaksi, peitti rannat muodostaen pensaikkoisia saaria,\npaisui yhä, kuohahteli uhkaavasti ja syöksi ruskeanharmaan vuonsa\nvavahtelevaa siltaa vasten.\n\nSten Melde oli tulossa tuntureilta päin, oli iltapäivä, hän oli\naikonut oikotietä pyrkiä kylään. Hän oli käynyt eräässä tunturitalossa\npyytämässä kyytiä hotellille, tuvassa, johonka hän tuli, istui pieni\npunervanruskea mies töllistelemässä ikkunasta sadetta, hän kääntyi\nvierasta kohden, katseli häntä kauan, muttei vastannut mitään.\nKärsimättömänä pyysi Sten uudelleen kyytiä, mies kaivoi taskustaan\npiippunysän, etsi tupakkaa, löytämättä, meni vanhaan tupaan katsomaan\nolisiko pötky kukaties siellä. Hetkisen kuluttua hän palasi kourassaan\ntupakkapötky ja kintereillään pieni poika ja musta, märkä narttu, poika\nistuutui sängynreunalle ja tuijotti silmät suurina Sten Meldeä, koira\npyöri hänen ympärillään ja nuuski hänen koipiaan. Mies itse istuutui\nikkunan ääreen ja alkoi täyttää piippuaan, kun se oli ladattu, olikin\nse umpihenkinen, kaikki kaivettiin jälleen ulos, koottiin keltaiselle\nsanomalehtipaperin palaselle ja piippu puhallettiin puhtaaksi. Poika\ntuijotteli. Koira nuuski. Piippu ladattiin uudelleen.\n\nSten mainitsi jotakin kyydistä, koira alkoi murista, mies tarkasteli\nilmaa, \"senkin koiranrakki\", sanoi hän ja alkoi etsiä tulitikkuja.\nMuurinpankolla oli tulitikkulaatikko, mies katseli sitä kauan, katseli\nsitten poikaa, osoitti koukkuisella sormellaan laatikkoa, poika ei\nliikahtanutkaan, tuijotti vain, raskaasti huokaisten nousi ukko itse\ntulitikkuja hakemaan.\n\nSitten hän taas asteli ikkunan ääreen istumaan, kestitsi matkalla\nkoiraa pienellä potkulla, sytytti tulitikun ja imi niin että sininen\nliekki vilahteli hänen hyppystensä vaiheilla, huokasi, puhalsi savua ja\nkatseli kauan sadetta. Imaistuaan pari tukevaa haikua kääntyi hän Sten\nMeldeen päin, \"mistäs kaukaa te sitten olette\", kysäsi hän. Sten otti\nhattunsa ja meni.\n\nHän oli likomärkä kulkiessaan tunturia alaspäin, sade valui\nhatunreunalta kasvoille, kaulaan ja selkään, hän ei ollut edes\nuneksinutkaan, että voisi näin sataa. Ei ollut edes polkua, jota olisi\nseurannut, korkea pajukko kiertyi kosteana hänen jalkojensa ympäri,\nhän kompasteli yllättäviin kumpareisiin ja vajosi suonsilmiin, jotka\nkurlahtaen maiskauttivat hänen kiskoessaan niistä väsyneitä jalkojaan,\noliko tunturi noiduttu? Hän kiroili, kompasteli, kiroili taas, sade\nsakeni harmaana hänen ympärillään, aika ajoin hän ei nähnyt edes\nlähintä mäntyäkään, vetinen verho tiheni, hälveni, tiheni uudelleen.\nMatalat puut alkoivat elää, ne tanssivat hänen ympärillään, muuan käyrä\nkoivu nyökkäeli sateen painosta, jota tulvi taukoamatta.\n\nHän kuuli hiljaista kohinaa, joka pian vaimeni vienoksi solinaksi,\nmutta yltyi taas kohinaksi, hän seisoi matalan joen rannalla, pienin\npyörtein juoksi sen kirkas vesi, se poreili sateen ja oman vauhtinsa\nvaikutuksesta. Hänen täytyi kulkea sen ylitse. Se oli pitkälle matala,\nmutta muuttui toisella puolella odottamatta syväksi ja tummanruskeaksi,\nhän kauhistui ja karkasi takaisinpäin niin että vesi kuohui hänen\nympärillään. Päästyään maalle näytti joki taas viattoman matalalta.\n\nHän löysi uuden kahlauspaikan ja uskaltautui retkelle, varovaisesti\nhän kulki, askel askeleelta, huomasi joen taas syvenevän, tunnusteli\nvarovaisesti, vettä oli vain polviin. Syvään huokaisten kulki hän\nylitse.\n\nLopen uupuneena, manaten vastuksia, jotka häntä kiusasivat, hoiperteli\nhän eteenpäin, mättäitä oli yhä tiheämmin, suonsilmät syvenivät,\nkoivunvesat tihenivät pensaikoksi, hän työntäytyi lävitse veden\npärskyessä hänen ympärillään, ihmeellisen raskaspisaraisen veden,\njoka oli aivan toisenlaista kuin sade, ikäänkuin ei hän jo ennestään\nolisi ollut tarpeeksi märkä. Päästyään onnellisesti koivuviidakosta,\nharhautui hän pienen lammikon rannalle, se oli kuin maan uumeniin\njohtava musta läpi, jota ympäröi vajottava turve. Lammen rantoja\nseuraten lenteli piipittäen outo lintu, se häilähti siipiään\nsävähyttäen hänen ylitseen ja palasi taas kierrokselleen. Lammikko\noli aivan pieni, hän alkoi reippaasti kiertää sitä, mutta lammikko\nsuurenikin, se kasvoi, hän kulki kulkemistaan, mutta lammikosta ei vaan\ntullut loppua, lammikko tekeytyi pitkulaiseksi ja vihdoin siitä erkani\nkapea ruohikkoinen lahti esteeksi hänen tielleen. Poukaman ympärillä\nkasvoi tiheätä, harmaata pajukkoa, koettaessaan työntyä lävitse vajosi\nhänen jalkansa polvea myöten, pajut kasvoivatkin vedessä. Hän säikähtyi\nniin, että alkoi juosta takaisinpäin, kompastui ja kaatui, haparoi\nsitten varovaisesti edelleen. Saatuaan lammikon sivuutetuksi tuli hän\nharmaille kallioille, taivaltaminen oli nyt kevyttä, poljettavana oli\nluja pohja. Kallioilta joutui hän matalaan, tiheään hongikkoon, jossa\noli pehmeätä, rasittavaa sammalta, hongikosta kuului hiljainen kohina,\noliko täällä jossakin ehkä virta tai koski, ei, metsähän siellä vain\nhumisee, jokainen askel pehmeässä sammalistossa oli niin väsyttävä, nyt\nen minä jaksa enää, ajatteli hän, tuohon minä istuudun enkä enää edes\nyritäkään, käyköön kuinka tahansa, minä en enää mistään välitä.\n\nHän huomasi jotakin vaaleata vilahtavan, näki harmaan juovan sateen\nlomitse, oliko siellä taas joki? Hän hoiperteli jyrkkää rinnettä\nalaspäin, luiskahti, koetti nousta, luisui edelleen ja havaitsi vihdoin\nolevansa ikäänkuin ojan pohjassa.\n\nOja olikin kylätie syvine veden täyttämine pyöränraiteineen, aivan\nlähellä, toisella puolen tietä, oli perunamaa. Sen takana oli jyrkkä\nrinne, mäen laella oli lato, harmaa ja luhistunut, kaukaa, laakson\npohjasta kuului kumeata virran pauhua, laakson toisesta reunasta\nhäämöttivät sateen lomitse tunturit. Haukka kaarteli korkealla kuilun\nyllä.\n\nSten makasi kauan ojassaan katsellen eteensä avautuvaa näkyä, hän oli\nniin iloinen että olisi voinut ruveta itkemään. Hän katseli perunamaata\nkuin rakasta ystävää, että pelkkä perunamaa voikin olla niin ihanan\nnäköinen, ja latoa, harmaata latoa, täälläpäin asui ihmisiä. Tuossa oli\ntie.\n\nMaatessaan ojassa vilusta kankeana vannoi hän kalliin valan, tässä\nkirotussa sateenpesässä, harmaine tuntureineen ja suonsilmineen, hän ei\nviipyisi enää päivääkään. Tämä ei ollut sopiva ihmisten olinpaikka — ei\nainakaan hänenlaistensa ihmisten.\n\nYhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan, hän oli eroittavinaan uuden äänen\n— ihmeellisen tutulta ja mieluisalta kuulosti tuo ääni tässä sateen\nja sumun tyyssijassa — hän oli eroittavinaan rattaitten kolinaa. Tai\noliko se ehkä vain joen kohinaa? Ei — nyt se kuului taas — kuului\nhypähtelevien rattaitten kolinaa.\n\nVaikka siellä tulisi piru itse, kiipeisi Sten sittenkin rattaille. Hän\nei pelännyt pirua. Hän kapusi tienreunalle.\n\nTuota jyrkkää mäkeä tuli musta, likomärkä, pieni hevonen, rattaat ja\nrattailla öljypukuun puettu tukeva mies, päässään sadehattu. Sten\nasettui keskelle tietä, hevonen pysähtyi niin äkkiä että se luiskahti\ntakajaloilleen, rattailla istuva mies kumartui eteenpäin. Rattailla ei\nistunutkaan piru, vaan pappi.\n\nSten tuli niin iloiseksi kuin olisi kohdannut parhaimman ystävänsä,\nehtimättä selitystään lopettaa kiipesi hän rattaille. Pappi teki\nvaieten tilaa.\n\nSten kotiutui pian rattaille, pani tupakaksi lainattuaan papilta\ntulitikkuja ja oli mitä loistavimmalla tuulella, huolimatta siitä että\npaleli kuin kastunut kissa.\n\nPappi ajoi alamäkeä hyvää kyytiä, hän piteli ohjaksista molemmin käsin,\nalahuuli oli työntynyt eteenpäin ja ripset olivat painuneet sinisten\nsilmien peitoksi. Silloin tällöin tirkisti hän naapuriaan, -ja näki\naina samat tyytyväiset pojankasvot, hänen mielensä pahoittui, mutta\nhän ei voinut olla katsomatta uudelleen, — eikö noissa piirteissä\nollut mitään kevytmieliselle, turmeltuneelle kaupunkilaisnuorisolle\nominaista? Ei — niistä puhui vain nuoruus, onnellinen nuoruus! Ja pappi\najatteli katkeran vihan vallassa omaa nuoruuttaan, harvoja vallattomia\nvuosiaan ja monia kovia, yksinäisiä, ilottomia, epäillen ja taistellen\nelettyjä, mihinkä oli ilo ollut kätkeytyneenä? Ja tuossa aivan hänen\nvieressään istui nuori poika, jonka mielestä yksinkertaisin asia tässä\nmaailmassa oli eläminen ja onnellisena oleminen. Ehkä arvoitus olikin\nratkaistava juuri näin? Ehkä kaikki raskas ja monimutkainen olikin\nvain aivojen harhaa, synkkien, ilottomien ihmisten turhanpäiväisiä\najatuksia, ehkä luonnolliset, onnelliset, yksinkertaiset ja\nviisastelematta iloitsevat olivatkin jumalan lapsia? Uskovaiset puhuvat\nkieltäymyksestä, mutta miksikä olisi jumala oikeastaan niin mielistynyt\nikävyyteen, eikö sittenkin vain pyritty lohduttautumaan, kätkemään\nomaa sieluntyhjyyttä? Olivatko onnelliset, yksinkertaiset, ilomieliset\njumalan valittuja? Olivat, todentotta, jumala ei siis ollut valinnut\nhäntä, oliko jumala ottanut häneltä nuoruuden siksi ettei hänen synkkä\nmielensä ollut jumalalle otollinen, kuinka hän nyt saisi kadotetun\nnuoruutensa takaisin, voisiko hän vaatia jumalaa siitä tilille?\n\n\"Anteeksi\", sanoi Sten yhtäkkiä, \"tiedättekö te, pastori, että\nte astuessanne kiristelette hampaitanne? Se johtuu huonosta\nruuansulatuksesta. Sanoo enoni — minulla on eno, joka on lääkäri.\"\n\nPappi katsahti katkeroituneena naapuriaan, - mutta Stenin valoisissa\nkasvoissa ei näkynyt varjoakaan siitä, että hän olisi puhunut pahaa\ntarkoittaen, pappi läimäytti hevosta, rattaat vierivät rämisten erään\ntalon nurkatse ja alas viimeistä mäkeä. Tienkäänteessä vilahti kylä,\nvuono ja laituri etäisyydestä, kirkko mäeltään, sitten taas kaikki\nkatosi, he saapuivat valtatielle ja ajoivat mustan, tyynen lammen\nrantaa pitkin.\n\n\"Täällä on ikävää\", sanoi Sten, \"ennenkuin asuisin täällä, lähtisin\nvaikka pohjoisnaparetkelle. Jumalankiitos, että täältä pian pääsen.\"\n\n\"Niinkö — aiotteko jättää — meidät\", viimeinen sana venähti pitkäksi.\n\n\"Tottakai, — anteeksi, en aikonut olla epäkohtelias, mutta täällä sataa\nniin hurjasti.\"\n\n\"Ehkäpä kyllä\", sanoi pappi ja katseli raskaita, harmaita pilviä,\n\"mutta kai te pian taas palaatte takaisin luoksemme?\"\n\n\"Minäkö? Takaisinko tänne? En koskaan. Minä lähden Amerikaan,\nmieluimmin jo tänä kesänä. Sanoo eno — minulla on Amerikassa eno, joka\non insinööri.\"\n\n\"Amerikaanko — hm\", pappi kumartui ja heilutti ruoskaa hevosen selän\npäällä, \"minä luulin, että jokin sitoisi teitä tänne.\"\n\n\"Minua — tänne?\" pappia töllisteli syvästi hämmästynyt silmäpari.\n\n\"Niin — tieasiat — suunnittelu\", sanoi pappi katkonaisesti.\n\n\"Sekö\", nauroi Sten, \"kyllä se luistaa ilman minuakin. Eno sanoo, etten\nminä täällä paljoakaan hyödy, minulta puuttuu kestävyyttä, juuri sitä\non minun Amerikassa opittava, sanoo eno.\"\n\nHe ajoivat käyden sillan ylitse. \"Te olette kai vilustunut\", sanoi\npappi lempeästi, melkeinpä hellästi, pitäen kättään Stenin märällä\nolkapäällä, hän tunsi myötätuntoa vierasta poikaa kohtaan. \"No, nyt me\nolemme perillä. Muuttakaa vaatteita ja juokaa jotakin lämmintä. Hyvästi\nja kiitos seurasta ja jollen minä näkisi teitä ennen lähtöänne — niin\nvoikaa hyvin.\"\n\nPappi jatkoi matkaansa. Hän ajoi käyden. Hän kääntyi katsomaan\nhotellia. \"Vain hotellivieras\", mutisi hän, otti öljyhatun päästään ja\nravisti sitä, sade oli lakannut.\n\nHitaasti hän ajoi tuomarilan ohitse. Nuori tyttö juoksi aitasta pihan\npoikki keittiöön, — se ei ollut hän, vaan sisar. Keittiöstä loisti oven\nkäydessä punainen, kodikas tuli, hän tahtoi pitää sitä hyvänä merkkinä.\nHänelläkin saisi nyt olla hiukan kodin ja onnen vaatimuksia, ei\nvaatimuksia, mutta hän tahtoi uskoa, että jumala häntä armahtaisi. Hän\nkatsahti taivaalle, sininen avaruus loisti ajelehtivien pilvien lomitse.\n\n\n\n\n11.\n\n\nAnne Sofie juoksi aitasta pitkin hyppäyksin, sade oli synnyttänyt\npihamaalle suuria lammikolta.\n\n\"Pastori ajoi ohitse\", sanoi hän Charlottelle, joka oli ruokakammiossa,\n\"pidätkö sinä pastorista?\"\n\n\"En uskalla vastata ennenkuin tiedän, aiotko mennä naimisiin hänen\nkanssaan\", vastasi Charlotte.\n\n\"Ei hän aiokaan mennä naimisiin minun kanssani\", sanoi Anne Sofie,\n\"mutta oletko varma siitä, ettei hän aio mennä naimisiin sinun\nkanssasi?\"\n\n\"En ole vielä kysynyt sitä häneltä. Enkä kysykään ennenkuin olen\nruvennut iltarukouksena lukemaan, hyvä jumala anna kuka tahansa, sitten\nhän saa olla tuo kuka tahansa, ei ennen.\"\n\n\"Ei\", sanoi Anne Sofie ikäänkuin olisi vastannut johonkin kysymykseen.\n\n\"Tuolla tulee Ole\", Charlotte katseli ulos. \"Nyt on liian märkää mennä\nkirkkomaalle\", sanoi hän Olen astuessa sisään.\n\n\"Minä kävin siellä jo\", Ole laski kädestään puutarhaharavan. \"Minulla\nolisi hiukan puhumista rouvalle, kysyisin haluaisiko äitisi ostaa\nKetolasta vasikanpuolikkaan\", Ole istuutui keittiötuolille.\n\n\"Äiti tulee kohta\", Anne Sofie kulki puuhaillen paikasta paikkaan. Ole\ntervehteli piikoja, Anne Sofie ajatteli, hän tervehtii meitä aivan\nsamalla tavalla kuin piikojakin. Karjapiika oli kotoisin Indredalista,\njossa Olen äiti asui, hän kyseli kuulumisia, Ole oli kuullut, että\nMäenpään Antti oli kuolemaisillaan. \"Se koskee äitiin\", sanoi Anne\nSofie. — \"Se koskee meihin kaikkiin\", sanoi Ole, — \"jaa — jaa\", sanoi\npiika, Antti oli hänelle sukua.\n\nAnne Sofie olisi kernaimmin juossut tiehensä, mutta tuli sittenkin\njääneeksi, hän seisoi lieden ääressä kuunnellen Olen rauhallista ääntä,\nhän puhui yhä Antista, kuinka tyynenä hän odotti kuolemaa, kuinka\niloinen hän oli. \"Hänen elämänsä on ollut onnellinen\", sanoi Ole.\n\nPiiat ihmettelivät — mokomassakin talopahasessa — jossa aina sai olla\nlujilla —\n\n\"Hän sai sen, jota halusi\", sanoi Ole; hän istui etukumarassa.\n\"Neljäkymmentä vuotta olivat he yhdessä, eikä heidän keskensä puhuttu\nainoatakaan pahaa sanaa. Siitä hetkestä asti, jolloin Siina meni pois,\non Anttikin kaivaten odottanut lähtöhetkeä.\"\n\nCharlotte tuli ruokasalista, hän oli kattanut pöydän, \"suostutteletko\nsinä täällä tyttöjä, Ole\", sanoi hän.\n\nOle nauroi ja piiat tirskuivat.\n\nMiksen minä voi olla yhtä luonnollinen, ajatteli Anne Sofie, miksen\nminä pidä siitä, että Ole istuu ovensuussa ja juttelee piikojen kanssa,\nhehän ovat hänen heimoaan.\n\n\"Joko sinun maasi piankin käyvät liian kosteiksi, Ole\", kysyi hän\nkääntymättä.\n\nOle katsahti ylöspäin.\n\n\"Minä olen kaivanut ojan\", sanoi hän, \"joka johtaa veden pois.\"\n\nAnne Sofie tuli uteliaaksi, hänen täytyi saada tietää, minnekä oja oli\nkaivettu, kuinka syvä se oli. Hän tuli aivan tuolin viereen, jolla Ole\nistui — molemmat piiat olivat ulkona.\n\nOle katsahti ylöspäin karsaasti hymyillen. \"Ei sinun tarvitse olla\ntuommoisia kyselevinäsi, — enhän minä mikään kerjäläinen ole.\"\n\nAnne Sofie kääntyi äkkiä, tulipunaisena, kuinka pahasti tuo olikaan\nsanottu.\n\n\"Te olette käyneet niin hiljaisiksi\", puhui Charlotte ruokakammiosta,\n\"mitä nuuskaa te nyt olette saaneet nokkaanne?\"\n\nSamassa kävi ovi, \"täälläkö tuomari asuu\", kysyi kirkas ääni, joka\nkoetti tekeytyä matalaksi ja käheäksi, Sten Melde pilkisti ovesta.\n\"Täällä tulee muuan, joka on ollut Norjan kastunein mies\", sanoi hän\nhankkiutuen lieden vaiheille.\n\n\"Silloin te varmaankin näytitte perusteellisesti pestyltä\", sanoi\nCharlotte puuhaillen innokkaasti.\n\n\"Niin, ja tuntiessani ettette te minua ollenkaan muistellut, oli minun\nkovin paha olla.\"\n\n\"Ettenkö minä muka olisi teitä ajatellut\", Charlotte pysähtyi hänen\neteensä, \"minä olen sekä ajatellut että puhunut teistä. Pölyttäessäni\ntänään arkihuonetta ja löytäessäni eräästä kukkaruukusta läjän\npoltettuja tulitikkuja sanoin minä, että tässä on Sten Melde istunut,\ntuo porsas, — enkö sanonutkin niin Anne Sofie?\"\n\nOlea nauratti niin, että häntä rupesi nikottamaan.\n\nPiiat olivat palanneet. Sten istui kyökkipenkillä, näpisteli\nlihaviipaleita ja jutteli niin, että sanat kirmasivat nurinniskoin\nhänen suustaan, Charlotte asteli suorana ja ylväänä, tummina ja suurina\nloistivat hänen silmänsä, hän hymyili, pientä salaperäistä, herttaista\nhymyä. Kylläpä hän on kaunis, ajatteli Ole katsellen Charlottea.\n\nAnne Sofie ei liikahtanutkaan lieden äärestä, hän kuuli Stenin\njuttelevan ja Olen nauravan — paikaltaan ovensuusta.\n\nRouva Hage tuli aika kyytiä konttorihuoneesta, \"kuulin, että sinä, Ole,\nolet hankkinut minulle puolen vasikkaa\", sanoi hän.\n\n\"Osaatteko sanoa leveällä itämurteella: virta vie vajaata vasikkaa\",\nkysyi Sten.\n\nKaikki kokeilivat länsimurrettaan, rouva Hage oli paras, mutta Olea\nei enää naurattanut, \"tuo voi ajanmittaan olla jollekin epämieluista\nkuunneltavaa\", sanoi hän ja nousi lähteäkseen.\n\n\"Älähän lähde, jää meille illalliselle\", sanoi rouva Hage, Charlotte\nyhtyi hänen pyyntöönsä, \"jää sinäkin kerran meille.\"\n\nOle odotti hetken, — jos Anne Sofiekin olisi pyytänyt häntä, olisi hän\nlähtenyt. Mutta kun ei Anne Sofie pyytänytkään, heräsi hänessä uhma,\nhän kiitti ja jäi.\n\nIllalliseksi oli lihaleikkelystä, munakasta ja lämpimiä perunoita,\ntuomarikin vilkastui, vaikkei hän ollut edes tervekään, sydän vaivasi.\nAnne Sofie istui tarkastellen Olea, hän huomasi sen vihdoin itsekin,\ntarkasteliko hän todellakin kuinka Ole söi, iloitsiko hän siitä että se\nkävi hyvin. Hän ei uskaltanut enää ollenkaan nostaa katsettaan.\n\nMutta kun oli kiitetty ruoasta ja oltiin menossa arkihuoneeseen,\nasettautui hän ovenpieleen ja Olen mennessä ohi hän kuiskasi, \"en minä\näskeisellä mitään pahaa tarkoittanut, Ole.\"\n\nOle katsahti nopeasti häneen, punastui hitaasti, astui askeleen häntä\nkohden ja sanoi vapisevin äänin:\n\n\"No — no — en mä siit' sitt' perust.'\"\n\nAnne Sofieta nauratti, Ole oli niin odottamatta käyttänyt paikkakunnan\nmurretta, hän kääntyi poispäin Olesta, mutta hymyili taakseen, hän oli\ntullut yhtäkkiä niin iloiseksi. \"Joku saattaisi luulla minun iloitsevan\nsiitä, että Ole käyttäytyi niin siivosti pöydässä\", ajatteli hän,\ntietäen hyvin, ettei hänen ilonsa siitä johtunut.\n\nTuomari pyysi Anne Sofieta laulamaan, hän lauloi tummalla, pienellä\nlinnunäänellään. Vaikka rouva Hage oli sangen epämusikaalinen, kesti\nhän kuitenkin kiusan ja toivoi, että soitto pian taukoaisi. Ole istui\nikkunain välissä olevalla tuolilla; nojaten kyynärpäitä polviin, kasvot\nkäsiin kätkettyinä, vavisten hän kuunteli.\n\nCharlotte ja Sten olivat portailla, avoimista ovista kuulivat he\nlaulun. Ilma oli kirkastunut, sumu kiipesi hiljalleen tunturin kuvetta\nhälveten öisen sinistä taivasta kohden.\n\nKosteista maista, puista, kukista, ruusuista, väkevästi tuoksuvista\nruusuista, jotka vielä olivat täynnä sadepisaroita, nousi voimakas,\nimelä tuoksu, johon sekoittui märän mullan hajua. Halki sinertävän\nhämärän, halki tuoksun ja laulun kohahti silloin tällöin, viileän\ntuulenhenkäyksen kantamana, etäinen kosken pauhu villinä, surullisena\nsäveleenä.\n\nHe kaksi istuivat hiljaa, Charlotte pää taaksepäin taivutettuna, kädet\nniskan takana, Sten nojaten kaiteeseen ja katsellen Charlottea.\n\nSisällä lauloi Anne Sofie Vilhelm Kragin laulua:\n\n    \"Yö kentille, teille jo varjonsa loi,\n    yö vaitelias, vaan sentään soi\n    kuin helkkyis kuun heljimmät säteet...\"\n\nSten oli tekemästään retkestä vielä levoton, öiset tuoksut pyörryttivät\nhäntä, tuntureilla aaltoileva, virran yllä hentona, harmaana\nseittinä leijuva sumu, koskenkohina, joka milloin loittoni milloin\nläheni, laulu, joka hyrisi kaiken keskeltä, saivat hänen sydämmensä\nvavahtelemaan, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, yössä oli noituutta,\njoka häntä peloitti. Niin, yön taika peloitti häntä, hän ei siitä\npitänyt, hän katseli Charlottea, kaunis hän oli, hänestäköhän tuo\nihmeellinen minuun säteilee, ajatteli hän, — ja kuitenkaan —.\n\n    \"Yö kentille teille jo varjonsa loi,\n    mun luokseni tuulonen laulun toi,\n    min säveltä itse en tapaa —\"\n\nlauloi Anne Sofie arkihuoneessa. Peijakas, ajatteli Sten, toisin\nlauletaan, toisin kuuluu tänne, kaikki on nurinkurista, ihmeellistä,\nihanaa, mutta minulle ei tämmöinen oikein todenteolla sovi.\n\nHän tahtoi riistäytyä irti, nousta seisomaan, sanoa jotakin, mutta\nhän oli sidottu, hänen _täytyi_ istua ja katsella Charlottea, se kävi\nvaaralliseksi, hänen ajatuksensa etsivät jotakin pelastavaa. Hän keksi\nruveta laskemaan, kuinka paljon rahaa hänellä oli hotellissa, jos\nne riittivät kyytirahoiksi tunturin yli, pääsi hän odottamasta enon\navustusta.\n\nAnne Sofien laulaessa:\n\n    \"Ah, kuinka ma kirkkaan keväisen yön\n    näin orpona surra jaksan!\"\n\nsai Sten laskutehtävänsä kunnialla päättymään. Ja siitä tuli hän\nerinomaiselle tuulelle, yön vaarat eivät hänelle enää mitään\nmerkinneet, nythän oli aivan tavallinen kesäkuinen yö, oli satanut\nja ruoho oli märkää, täällä olikin itse asiassa liian märkää,\nmutta pääsihän täältä lähtemään. Hän kumartui eteenpäin ja katseli\nCharlottea, lystikkäästi hymyillen sai hän Charlottenkin katseen\nkääntymään itseensä. Charlotten silmät aukenivat suuriksi, hän katsoi\nSteniä silmiin ja kyyneleet täyttivät hänen tummat, syvät silmänsä, ja\ntuntiessaan, henkeään pidättäen, tunnustavansa kaiken Stenille, sulki\nhän silmänsä ja antoi Stenin suudella itseään, tai suuteliko hän ehkä\nitse Steniä, kevyesti, melkein huomaamattomasti, vavisten ja peläten\nsisällä olevia.\n\n\n\n\n12.\n\n\nEräänä aamuna, muutaman päivän kuluttua, seisoi Charlotte puutarhassa,\nilmassa oli lämmin tuntu, suvea säteili sininen, aurinkoinen taivas,\nkirkkaasti kiiltelivät koivunlehdet tunturilla. Hän ajatteli Steniä,\nsinä iltana he eivät olleet saaneet puhua kahdenkesken, toiset olivat\ntulleet, ja hotellillekkin saattamassa oli ollut useita. Seuraavana\npäivänä oli Sten lähtenyt tuntureille, tietarkastukselle sanottiin,\npian olisi hän taas täällä, Charlotte kuuli jonkun kulkevan pihan\npoikki, ehkä se oli hän, ei, kirjuri vain, joka toi postia. Hänellekin\noli kortti, Balestrandin värillinen ilmoituskortti. Sten kirjoitti,\nettä enon lähettämä sähkösanoma oli pakoittanut hänet matkustamaan\nSogniin, saatuaan tilaisuuden kirjoittaisi hän kunnollisen kirjeen,\ntämä oli vain ikäänkuin tervehdys ja reipas kiitos vietetystä kesästä.\n\nCharlotte seisoi katsellen korttia, ruohikossa ja koivuissa kimmelsi,\nniityllä asteli pari miestä, ympäröivässä hiljaisuudessa eroitti äänet\naivan selvästi, he kinastelivat.\n\nKunnollinenkin kirje tulisi. Mutta hän oli lähtenyt —\n\nAlakuloisena katseli hän värillistä Balestrandin kuvaa. Se ei _voinut_\nmitään merkitä — — siinä ei ollut sanaakaan pikaisesta paluusta, se\nkai tarkoitti, että hän pian palaisi? Vain kiitos vietetystä kesästä.\nKiitos? Mutta kunnollinenkin kirje tulisi — ja silloin olisi kai kaikki\nparhain päin?\n\nKulkiessaan ruokasalin lävitse, huomasi rouva Hage Charlotten\npuutarhassa, hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hän oli unohtanut\nAnne Sotien sanat, elänyt onnellisena Charlotten tähden, hänen\naatoksensa harhailivat iloisessa tulevaisuudessa, lastenlasten luo\nolivat ne jo ehtineet, arvailemaan heidän nimiään. Nyt hän näki\nCharlotten seisovan puutarhassa, vain seisovan, ja oitis pälkähti hänen\npäähänsä, että jotakin onnetonta on tapahtunut.\n\nCharlotte kuuli äidin tulevan, kääntyi häntä vastaan, \"terveisiä\nSten Meldeltä\", sanoi hän rauhallisella, kovahkolla äänellä.\n— \"Terveisiäkö?\" — \"Niin, hänen täytyi matkustaa, enolta tuli\nsähkösanoma, -minä saan kohta kirjeen\", lisäsi hän ja tarkasteli\nhetkisen pelokkaana äitiään. — \"Saatko sinä kohta kirjeen, — sepä on\nhauskaa\", rouva Hage istuutui portaille.\n\nCharlotte meni kansliaan, rouva Hage jäi istumaan ja tuijottamaan\neteensä, siinä hän istui Anne Sofien tullessa kysymään, eikö tänään\nollenkaan syötäisi aamiaista. \"Sten Melde on matkustanut enonsa luo\",\nsanoi rouva Hage koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi kuin suinkin,\n\"Charlotte on saanut kortin ja saa kirjeenkin huomenna.\" — — \"Sten on\nsiis jättänyt hänet\", sanoi Anne Sofie. — —\n\n\"Aina sinä uskot pahinta\", suutahti äiti, \"huomenna hän saa kirjeen,\nsanoin minä.\"\n\nHe söivät aamiaista. Charlotte koetti saada keskustelua käyntiin, mutta\näiti takertui jokaiseen aiheeseen niin kiivaasti, että juttu pian\nlakkasi juoksemasta, vihdoin he eivät uskaltaneet katsoakaan toisiinsa.\n\nAamiaisen päätyttyä heitti rouva Hage huivin hartioilleen ja lähti\nastelemaan tietä pitkin, hän kulki pitkin askelin ja puheli itsekseen,\nkohdatessaan tuttuja unohti hän tervehtiä tai tervehti hän niin\npontevasti, että vastaantulijat jäivät pitkäksi aikaa katselemaan hänen\nmenoaan.\n\nHän suuntasi kulkunsa lennätinasemalle ja tapasi sähköttäjättären\nyksinään. Rouva Hage hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa, etteivät hänen\nkysymyksensä mitään erikoisempaa merkinneet.\n\n\"Täällähän on sähkösanoma Sten Meldelle?\" kysyi hän, \"hän sanoi\nodottavansa sähkösanomaa ja pyysi meitä hakemaan sen.\" — Ei,\nsähkösanomaa ei ollut. — \"Mutta juuri hiljanhan tuli muuan?\" — Ei.\n—. \"Tulipa kylläkin, parisen päivää sitten.\" — Neitonen hämmentyi,\nhän tarkasteli kirjojaan, \"Sten Meldelle ei ole koko kesänä tullut\nsähkösanomaa\", sanoi hän. — \"Kai tässä sitten on jonkinlainen\nväärinkäsitys\", sanoi rouva Hage ja meni, hymy karehti yhä hänen\nhuulillaan.\n\nTultuaan ulos kietaisi hän kiukkuisena huivia ympärilleen, \"pötyä koko\npuhe sähkösanomasta\", sanoi hän ääneen, Sten oli yksinkertaisesti\nkarannut, rouva Hage otti pari pitkää askelta ikäänkuin matkiakseen\npakenemista. \"Hän on matkustanut\", sanoi hän taas ääneen, tuli niin\nmurheelliseksi, että olisi voinut ruveta vaikka itkeä kollottamaan ja\nrupesi hitaasti astelemaan kotia kohden. Hänen mieleensä juolahti,\nettä hänen pitikin ostaa jotakin maakauppiaalta, hän muutti suuntaa,\näskeinen äkäisyys palasi, pitkin harppauksin hän taivalsi, höpisi\nitsekseen ja ravisteli päätään.\n\nHän tuli hämärään puotiin ja asettui myymäpöydän ääreen. Voi, voi,\najatteli hän, onnettomuudet alkavat, onnettomuudet alkavat _taas_, —\nyksi tulee ja heti on sen kintereillä monia, kuinka minä niitä vastaan\ntaistelisin? Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien puodista apua,\neräässä loukossa seisoi pastori ohjaksia ostellen. Rouva Hage nyökkäili\ninnokkaasti — paljon innokkaammin kuin hän aavistikaan — pastori\njätti ohjakset ja tuli häntä tervehtimään. \"Kuuluuko mitään uutta?\"\nkysyi rouva Hage. — \"Ei\", vastasi pastori ihmetellen, \"olisiko sitten\ntekeillä jotakin?\" — \"Ei, tietystikään ei. Kai se tiesuunnittelukin jo\non valmiina\". — \"Niinkö — sitä en olisi uskonut\", pastori tiedusteli\nasiaa maakauppiaalta, \"joko tiesuunnittelu on valmiina?\" — \"Ei.\" —\n\"Minä luulin\", sanoi rouva Hage hämmentyneenä, \"kun Sten Meldekin jo\nlähti.\"\n\n— \"Onko Sten Melde lähtenyt?\" kysyi pastori hitaasti. — \"On\", sanoi\nmaakauppias, hän omisti hotellinkin, \"hän matkusti sunnuntaina, hänen\ntäytyi lähteä kotiin, niin, tiesuunnittelu ei ole valmiina\", hän katsoi\nkysyvästi rouva Hagea, — mitä hän halusikaan? Rouva Hage tarttui\npäähänsä, \"antakaaha minulle hieman vihreätä suopaa, sitä me aina\ntarvitsemme\". Maakauppias kätki ihmettelynsä ja punnitsi suopaa.\n\nPitkin askelin kulki rouva Hage kotiinpäin, hän näki tiellä\npastorinkin, mutta ei halunnut seuraa. Hän puristi kääröä, niin että\nsuopa pursui ulos, -hän oli lähtenyt — muitta mutkitta matkustanut\nkotiinsa, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut ravistaa. Mutta\nolihan Sten luvannut kirjoittaa. \"Pötyä\", sanoi rouva Hage kovalla,\nvihaisella äänellä, \"kyllä minä semmoiset kirjoittelemiset tunnen\",\nhän löi suopakäärön kädestä toiseen niin että läiskähti. Hakalan Lassi\npuuhaili pihallaan haravoineen, hän näki rouva Hagen ja säikähti niin,\nettä pujahti heti tupaansa ja istuutui.\n\nRajuilmana ryntäsi rouva Hage keittiöön, Anne Sofie ja molemmat\npalvelijattaret olivat siellä. \"Olkaa hyvä\", sanoi hän laskien käärön\nkeittiöpöydälle. — \"Mitä siinä on?\" kysyi Anne Sofie. — \"Suopaa.\"\n-\"Suopaako? Oletko sinä ostanut suopaa, mehän saimme sitä eilen\nkokonaisen nelikon\". — \"Niinpä niin\", vastasi äiti vilkkaasti, \"siksipä\ntietenkin minun päähäni pälkähti suovan ostaminen\". Mutta sitten hänen\nsilmänsä kyyneltyivät, \"aina on jotakin vinossa, hyväjumala, mitä sillä\non väliä, vaikka meillä onkin suopaa liikaa naulan verta\". — \"Tulehan\näiti\", kuiskasi Anne Sofie vetäen hänet arkihuoneeseen.\n\nSiellä pettivät rouva Hagen voimat. \"Sinä olet oikeassa, hän on\njättänyt Charlotten\", sanoi hän purskahtaen itkuun.\n\n— \"Vaiti, äiti, Charlotte istuu portailla, hän voi kuulla.\" — Rouva\nHage niisti nenänsä ja hillitsi itkuaan. \"Hän on karannut kuin lurjus\".\n— Kalpeana seisoi Anne Sofie keittiön ovella, \"Sten ei ole koskaan\npitänytkään hänestä\", sanoi hän. — \"Mutta Charlotte?\" — \"Minkäs Sten\nsille voi.\" — \"Aiotko sinä ruveta häntä puolustamaan; jollei sinulla\nole parempaa puhuttavaa, niin pidä suusi kiinni\". — \"Pidänhän minä.\",\n— \"Mutta Charlotte\", aloitti rouva Hage uudelleen, \"kuinka käy hänen.\"\n— \"Rakas äiti — tuskallista se kyllä on — mutta ei hän siihen kuole.\"\n— \"Kuole!\" rouva Hage suuttui niin ettei saanut ääntäkään, -\"kuole,\nsiitä sinä et tiedä mitään. Tahdotko sinä, että minun pitäisi iloita,\nkun tiedän sen menevän ohitse? Sinä et kai edes säälikään häntä.\"\n— Anne Sofie katsahti äitiinsä, ja äiti tuli heti hänen luokseen.\n\"En minä sitä tarkoittanut, mutta minä olen niin onneton ja sinä\nolet niin järkevä.\" — \"Luuletko sinä, äiti, etten minä tiedä sen\nolevan tuskallista. Mutta eläminen on tuskallista.\" — \"Eläminenkö\ntuskallista?\" rouva Hage päästi Anne Sofien syleilystään, hän vaipui\najatuksiin ja istuutui. \"Eläminenkö tuskallista, olisiko se todellakin\ntuskallista? Tuskallista — niin, tuskallista. Pettymyksiä — niitä\nolemme me kaikki saaneet kokea. Tiedätkö, mitä minä eniten pelkään,\nsitä että kaikki kulkee meidän ohitsemme ja me jäämme, _te_ jäätte.\nSuruja — niinpä kyllä, mutta -suruja emme me voi välttää, kunhan ei\nvaan surunamme ole, että elämä kulkee meidän ohitsemme. Muut surut\ntulkoot, niitten keralla tulee iloakin.\" Hän nousi kiihkeänä. \"Meidän\ntehtävänämme on auttaa häntä kestämään tämä, ohjata hänen ajatuksiaan\ntulevaisuuteen, ettei hän surussaan väsyisi. Onni ei ole tämän takia\nikuiseksi kadonnut.\"\n\n\"Ei — on osattava unohtaa\", sanoi Anne Sofie.\n\nRouva Hage pudisti päätään. \"Mitään ei unohdeta\", sanoi hän, \"me\nvain kuvittelemme unohtavamme. Kaikki haavat aukenevat sittenkin\nkerran, vaikka ne olisivat kuinka hyvin arpeutuneet. Joskus me sen\nhuomaamme — nyt tuo haava taas vuotaa verta —. Joskus taas me emme\ntiedä, mikä meitä vaivaa, meidän mielemme on aivan odottamatta käynyt\nmurheelliseksi, meitä ahdistaa jokin ohimennyt, ennemmin eletty, —\nniin, me emme tiedä mikä meidän on. Vanhat haavat ovat auenneet ja\nvuotavat verta.\"\n\nHän aikoi mennä, mutta palasi ja veti Anne Sofien syliinsä. \"Jumala\nvarjelkoon sinua kaikesta pahasta\", kuiskasi hän, päästi hänet ja meni\nCharlotten luo, joka istui portailla.\n\n\"Älä siinä auringonpaisteessa laiskottele, lapseni\", sanoi hän, \"tule\nauttamaan minua, minä rupean vastaamaan taikinaa.\"\n\n\n\n\n13.\n\n\nCharlotte seisoi kuunnellen ikkunan ääressä, oli varhainen aamuhetki,\ntuulahduksen lehahtaessa sopivalta suunnalta saattoi kuulla postimiehen\npuhaltavan torveen ajaessaan tunturin rinnettä alaspäin. Charlotte\npuri hampaitaan yhteen, niin että suun ympärystät tulivat valkoisiksi,\ntänään sinä et itse mene postia hakemaan, sanoi hän, kaikista\nikkunoista tirkistellään sinua, kuiskaillaan, tuo raukka odottelee\nturhaan kirjettä armaaltaan. Jos postimestari itse on antamassa,\nkatselee hän sinua hyväntahtoisesti vanhoilla silmillään, tänäänkään\nei ole kirjettä rakastetulta, ajattelee hän. Mutta tänään sinä et\nmene. Ehdittyään tuskin pukeutua, kiiruhti hän kansliaan, \"minä menen\nhakemaan postin, isä\", sanoi hän, \"niin tulen hieman kävelleeksi.\" Hän\nhiipi navetantakaista polkua, jottei häntä olisi nähty keittiöstä.\nSillalla hänen täytyi istuutua, hän oli niin jännittynyt, mutta\nyhtäkkiä hän muisti, että tuolla kivellä olivat Sten ja hän istuneet ja\nhän kiiruhti eteenpäin. Saatuaan, postin selaili hän vapisevin sormin\nkirjeitä — hänelle ei ollut koskaan mitään.\n\nMutta ehkä huomenna — — —\n\nHuomenna. Hitaasti kulki hän kotiinpäin, hänen sydämmessään vallitsi\ntyhjyys ja kuolema, hänen sisimmässään värähteli ihmettely, hiljan\noli hän niin onnellinen ja nyt on tapahtunut tämmöinen _muutos_. Hän\nnäki erään palvelijattarista olevan matkalla maakauppiaalle, nyt hän\nei tahtonut kohdata ketään, hän nousi kirkkomäkeä ja harhaili hautojen\nkeskellä, kunnes valkoinen huivi oli varmasti hänet sivuuttanut.\nHautojen keskellä — hän pysähtyi tuntemattoman haudan ääreen, jolla\nruusupensas kasvoi, se oli nyt täydessä kukassa, ihanina ja tuoksuvina\nkeinuivat sen lukemattomat, punakeltaiset kukat vienossa tuulessa.\nCharlotte unohtui tuijottamaan hautaa, hän ei voinut lähteä sieltä,\nmissä ruusut tuoksuivat rakkaudesta kuolleen yllä, neito ei ollut\nsaanut sitä, jonka halusi, oliko hän hyljännyt neidon, rakastivatko\nhe toisiaan, mutta kohtalo eroitti, — kunpahan he vain rakastivat\ntoisiaan. — —\n\n— — — Mutta eräänä aamuna oli posti Charlotten alas tullessa jo\nhaettu, rouva Hage seisoi aamiaispöydän ääressä katsellen korttia,\njonka hän nopeasti iaski kädestään. Kortti oli tällä kertaa Myrdalin\nilmoituskortti, \"tällä viimeisellä silmäyksellä Flaamiaaksoon\njätän jäähyväiset lännen maille, samalla lähetän myöskin teille\ntervehdykseni\", kirjoitti Sten. Charlotte käänsi kortin, se oli\nleimattu Kristianiassa, kirjoitettu nähtävästi junassa tai ostettu\njostakin kristianialaisesta paperikaupasta. Hän pisti kortin taskuunsa,\n\"emmekö syö aamiaista?\" -\"Minä tuon kahvia\", sanoi äiti, \"etkö sinä\nsöisi yhtä munaa?\" — \"En kiitos.\" — \"Minäpä keitän sinulle sittenkin\nmunan.\" — \"En minä huoli siitä — älä kiusaa minua.\" — \"No, en, en,\nlapseni.\"\n\nRouva Hage meni keittiöön, hän kertoi kortista Anne Sofielle.\n\n\"Älä sinä kiusaa häntä\", sanoi Anne Sofie, \"anna sinä hänen olla\nrauhassa.\"\n\n\"Kiusaanko minä? Olet ehkä oikeassa\", rouva Hage katseli ulos\nikkunasta, kyyneleet valuivat hänen silmistään.\n\n\"Äiti rakas, en minä pahaa tarkoittanut, ethän sinä toki sentähden\nitke?\"\n\n\"Mitä vielä\", rouva Hage työnsi hänet luotaan, \"minä olen jo tottunut\nsiihen, että minun lapseni opettavat minua. Minä itken sitä, jota\nsinäkin kerran olet itkevä, äiti ei muuta ajattele kuin lapsiaan, öin\nja päivin, pitkinä sairasvuoteen ääressä valvottuina öinä ja pitkinä\npäivinä, jolloin tiellä on ollut kompastuskivi, äidin sydän on kuin\navoin haava -eikä se kuitenkaan mitään auta, lapset eivät tule sen\nonnellisemmiksi, he eivät pelastu ainoastakaan pettymyksestä, vältä\nainoatakaan iskua, turhaa on äidin huolenpito, sentähden minä itken...\"\n\nAamiaispöydässä oli tuomari huonolla tuulella, jumalankiitos, onhan\nmeillä edes jotakin kuuntelemista, ajatteli rouva Hage. Ja tuomari\njänkytti, vaivaloisesti paukkui suu parran peitossa, \"ne nylkevät minua\nverotuksessa\", sanoi hän, \"minä maksan enemmän kuin neljä pitäjän\nrikkainta maanviljelijää yhteensä, vaikkei minulla ole tuloja edes\nniin paljon kuin yhdellä heistä, eivätkä he sittenkään osoita minua\nkohtaan alkeellisintakaan kohteliaisuutta. Nyt tarvitaan uusi nimismies\nUlkovuonolle, ja kun minä asetan ehdokkaan, ilmoittavat he, etteivät he\nhalua minun ehdokastani ja näin he tekevät vaikka kihlakunnanhallitus\nja minä kannatamme samaa miestä. He eivät tahdo ketään, joka on\nasemastaan kiitollisuudenvelassa virkamiehille, sanovat he, he tahtovat\nsaada pitäjäläisten valitseman. Eikä minua valita siltakomiteaankaan,\nvaikka juuri minä olen tuon kysymyksen herättänyt, tahdotaan osoittaa\nettei minua tarvita mihinkään. Mutta puuhailkoot minun puolestani\nyksinään, ei siitä kuitenkaan muuta synny kuin nurkkariitoja ja koko\nsiltahomma menee päin helvettiä.\"\n\n— \"Niin, anna sinä vaan heidän korjata kylvöstään hedelmät\", sanoi\nrouva Hage yllyttäen. —\n\n— Illallisen jälkeen lähti Charlotte kävelemään. Indredaliin päin,\nsiellä oli varjoisaa ja rauhallista. Hän kulki hitaasti, täällä ei hän\nollut koskaan Stenin kera kävellyt, mutta sittenkin, täällä tuntui Sten\nolevan niin lähellä, hän kuuli Stenin nauravan, milloin tällä milloin\ntuolla puolen, nauravan aivan kuuluvasti.\n\nJos Sten olisikin kuollut, ajatteli hän ja outo viileys hiipi hänen\nsydämmeensä, jos hän olisikin kuollut, niin voisin surra häntä, kuolema\nei merkinnyt suurinta onnettomuutta. Mutta Sten ei ollutkaan kuollut,\nSten oli lähtenyt hänen luotaan, Sten ei muistellut häntä, hän oli\nunohdettu. Ei, itkeä ei hän tahtonut, hän tahtoi kätkeä häpeänsä.\n\nHän saapui kosken yli johtavalle pienelle sillalle, hän nojasi kaidetta\nvasten, tuntui niin hyvältä painaa rintaa kovaan kaiteeseen. Hän\nkatseli valkoista, jyrkkää, kuohuvaa putousta, olisi sangen liikuttavaa\njos hänkin heittäytyisi koskeen, kuten tuo tuntematon vainaja, niin,\njos Sten olisi kuollut, olisi hän ilolla tehnyt sen, mutta nyt ei.\n\nKulkiessaan kotiinpäin hän ajatteli, jospa Sten onkin tullut tänä\niltana, yllättäen, jospa Sten nyt istuukin kotona tuomarilassa\nodottelemassa häntä, tai ehkä on Sten lähtenyt häntä etsimään, ehkä hän\njo tuolta tienkäänteestä ilmestyy.\n\nCharlotten sydän sykki kiihkeästi, hän tunsi voimainsa vähenevän,\n— tuolla tuli todellakin joku, eräs mies, hän tunsi nuo nopeat,\nsipsuttavat askeleet, siellä tuli pastori.\n\nPastori tunsi hänet heti, hitaasti tuli Charlotte häntä vastaan,\npainunein päin, ja pastorin mieleen muistui, minkälaisena hän oli\njuossut pappilan polkua, valoisana, hymyilevänä, toisin ajatuksin kuin\nnyt, ihmeellistä, ajatteli pastori, luulenpa että hänellä on nytkin tuo\nsama vaalea puku ja kuitenkin ‒ ‒ ‒\n\nCharlotte aikoi mennä ohitse, mutta pastori pysähtyi, he seisoivat\ntoisiaan katsellen.\n\n\"Tekin kuljette täällä\", sanoi pastori hiljaisella äänellä, \"täällä,\njossa voi olla varma siitä, ettei kohtaa toisia ihmisiä, miksipä muuten\ntällä tiellä kuljettaisiin, joka on niin pimeä ja surullinen, täällä\nkulkevat vain ne, jotka etsivät yksinäisyyttä. Ja täällä me toisemme\nkohtaamme.\"\n\nCharlotte taivutti päätään ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta pastori\nkääntyi ja seurasi.\n\n\"En tahdo olla tunkeilevainen\", sanoi hän, — — \"tunkeilla en tahdo.\nMutta te olette tällä retkellä ensimmäistä kertaa, kuinka useasti\nluulette te minun tänä kesänä kävelleen tässä laaksossa, onko se ajatus\nkoskaan teidän mieleenne juolahtanut?\"\n\nTie oli kapea, he kulkivat lähekkäin, mutta pastori ei kääntänyt\nkatsettaan Charlotteen. \"Minä olen päivinäni nähnyt paljon surua\",\nsanoi hän, \"viran tähden, kuten sanotaan, ja minun on täytynyt\nlohduttaa, mutta vaikka minun sydämmeni on ollut tulvillaan todellista\nosanottoa, on halla aina vienyt minun sanoiltani elämän. Sillä minä\nolen sanonut itselleni, tämä suru ei vielä ole raskain, nuori vaimo\nitkee miesvainajaansa, niin, mutta mitä onkaan hän omistanut, äiti\nsuree kuolleita pienokaisiaan, murheen päivät ovat raskaat, mutta\nminä ajattelin niitä, jotka ovat kadottaneet ennenkuin ovat mitään\nomistaneetkaan, köyhiä, joilla ei ollut mitään kadotettavaa. Se suru\non raskain, tyhjyyden tuska. Siksi minä niin kernaasti kuljen tässä\nlaaksossa, tuntuu siltä kuin ei täällä olisi aurinko koskaan paistanut,\nkuin olisi tämä tyhjyyden tyyssija.\"\n\nCharlotte kuunteli ihmetellen hänen sanojaan, aaltoilevaa\nsaarnanuottia, tuntui siltä kuin hämärän henget olisivat puhuneet, mitä\nhän tiesikään?\n\n\"Minä puhun _itsestäni,_ — enkä aiokaan sekaantua teidän asioihinne\",\nsanoi hän katkonaisesti, \"minä tiedän, ettei minulla ole ihmisenä eikä\npappina siihen oikeutta, enkä minä koskaan saakaan siihen oikeutta,\nniistä en koskaan mainitse, ne olkoot pyhiä\", sanoi hän lujasti. \"Mutta\nme kohtasimme toisemme täällä ja minä tunsin päässeeni teitä lähelle,\n— niin, teitä lähelle\". Hän eksyi taas äskeiseen saarnanuottiinsa.\n\"Olen täällä käyskennellessäni tuntenut semmoista ennenkin, minulla\non ollut ikäänkuin näkymätön seuralainen, olen kysynyt itseltäni,\nmikä sinua seuraa, nyt sen tiedän, teidän sielunne on seurannut minua\nja nyt minä tiedän, että jumala on tänä iltana lähettänyt minut\nkohtaamaan teitä. Niin — uskokaa minua, älkää käskekö minua luotanne,\njumala tahtoi että kohtaisin teidät. Sillä minä olen ainoa ihminen,\njoka voi teitä ymmärtää. Ei - en minä aio puhua teidän asioistanne.\"\nJa lujasti, ikäänkuin antaen tulevaisuudestakin lupauksen, sanoi hän:\n\"koskaan en sanallakaan niistä mainitse, olkoot ne tykkänään teidän\nsalaisuutenanne.\"\n\nNoustessaan jyrkkää pappilanmäkeä, puhui pastori hengästyneenä:\n\n\"Kun ihmisillä on surua, etsivät he yksinäisyyttä. Mutta he tahtovat\nolla yksin siellä, missä he voivat eroittaa surunsa äänen, he tahtovat\nkuunnella sen kaikua. Sentähden sallii jumala joskus kahden yksinäisen\nihmisen kohdata toisensa, että suru kulkisi sydämmestä sydämmeen, että\nhe ymmärtäisivät toisiaan. Tajuaisivat toistensa yksinäisyyden.\n\n\"Eikö niin — nyt tekin tiedätte, että elämä on kuin kirren peittämä\ntie, jolla teidän yksinäiset askeleenne orpoina kajahtelevat. Jolla\nkuljetaan aavistellen sitä, mitä elämä ei ole antanut. Nyt tekin\ntiedätte, kuinka suuresti elämä voi pettää, te olette nuori, te olette\nkohdannut ensimmäisen surunne, ei, ei, en minä teidän salaisuuteenne\nkoske, mutta ensimmäinen suru on kuin musta verho, joka laskeutuu\neteemme ja peittää kaiken katseeltamme, tulevaisuuttakaan ei enää ole.\nMutta tästä _ensimmäisestä_ surusta kasvaa uusi elämänkaipuu, minä\nsen tiedän, joka olen elänyt, jos vain kohdataan ihminen, joka voi\nymmärtää, surukin voi yhdistää, ehkäpä syvemminkin kuin ilo, niin, ehkä\nsyvemminkin.\"\n\nHe olivat saapuneet tuomarilan vaiheille ja pysähtyivät kumpikin.\n\n\"Älkää harmitelko sitä, että kohtasitte minut tänään\", sanoi hän,\n\"älkää ajatelko, että minä olen pappi, minä olen ihminen, joka salassa\ntahtoo kuunnella teidän surunne ääntä, se soinnahtaa minusta takaisin,\ntuo soinnahdus virvoittaa teitä, ja te suotte yksinäiselle ihmiselle\nsuuren ilon, ajatelkaahan tätä, on ihminen, jolleka te vielä voitte\nsuoda suuren ilon.\"\n\nPastori jätti hänet, yhtäkkiä, ikäänkuin peläten sanovansa liikaa,\nCharlotte näki hänen lyhyin, nopein askelin etenevän tietä pitkin. —\n\nCharlotte kuuli äidin ja Anne Sofien vielä valvovan, murheellisina he\nnyt keskustelevat minusta, ajatteli hän hiipien hiljaa portaita ylös.\n\nHän riisuutui ja meni vuoteeseen, hän lepäsi kattoon tuijottaen,\nkummallista, tämänkin päivän perästä tulisi aamu ja sitten vielä monta\naamua, eikä Sten koskaan tulisi takaisin. Hän ei koskaan toipuisi\nhyljätyn tuskasta ja häpeästä, yksinäisyyteen oli hänet jätetty,\nSten ei edes ajatellut häntä. Mutta etäisyydestä hän kuuli pastorin\nsaarnanuotin, se väreili ilmassa kuin kaukainen virran kohina, tähän,\nsäveleeseen, tähän kohinaan hän nukkui.\n\n\n\n\n15.\n\n\nCharlotte heräsi seuraavana aamuna — hänen ajatuksensa koettivat\ntavoittaa jotakin, — jotakin, joka vielä humisi hänen mielessään, josta\nhän oli uneksinut. Unen tunnelmaa oli hänessä, hänen ympärillään,\nkaikkialla, mutta tietoisuus ei kyennyt sitä vangitsemaan.\n\nHän lepäsi aivan hiljaa, silmät suljettuina. Vähitellen palasi\nuni, kalpeina kaarina laskeutui se valon halki, asettuen hänen\nsilmäluomilleen, ihmettelevänä vavistuksena tuntui sen läsnäolo hänen\nruumiissaan. Hän istui veneessä suurella vuonolla, vene lähestyi\ntunturia, joka loi veteen mustia varjoja. Häntä paleli, mutta hän ei\npelännyt. Veneen hitaasti lähestyessä varjoja näki hän, että venettä\nsouti joku, se oli pastori, eikä häntä vähääkään ihmetyttänyt, että\nse oli pastori eikä tuo toinen. Soutaessaan katseli pastori koko\najan vakavasti häntä, ja veneen lipuessa pimentoon kumartui pastori\neteenpäin ja sanoi hänelle jotakin. Mutta hän ei voinut muistaa noita\nsanoja. Hän kuuli äänen helähdyksen, hän kuuli sanatkin, hän ymmärsi\nniiden merkityksen, ne olivat tuossa hänen edessään, hän näki ne, mutta\nsittenkään ei hän voinut niitä toistaa, aina kun hän oli sanomaisillaan\nne ääneen, katosivat ne. Mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa\nnuo sanat, kuulla oman äänensä ne toistavan.\n\nCharlotte pukeutui hitaasti, unen tunnelma väikkyi yhä hänen\nympärillään. Hän meni alas, auttoi äitiään, kävi asioilla, — se ei vaan\nväistynyt. Hän meni isän luo kansliaan, etsi itselleen jäljennöstyötä,\n— unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään, kesken työtään täytyi\nhänen pysähtyä kuuntelemaan, tuossa olivat nyt sanat, nyt hän ne\ntavoitti. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat ne taas kadoksissa.\n\nPäivälliselle saivat he harvinaisen vieraan, piirilääkärin Ytredalista.\nHän oli hyvänahkainen, yksinäinen kujeilija, hänessä oli hieman narria\nja paljon hienoa, hyvää miestä, hän ja Charlotte olivat hyviä ystäviä.\nPäivällispöydässä kertoi hän jutun eräästä bodalilaisesta miehestä,\njoka uskonnollisten mietiskelyjen hämmennyttämänä oli hirttäytynyt,\n\"ihmiset väittävät, että rakkaussurut olivat lisäsyynä\", sanoi\ntohtori. Ja yhtäkkiä kuuli Charlotte taas unen sanat, ne värisivät\nhänen tajunnassaan, hän nousi ja kiirehti ulos huolimatta siitä, että\nnäki toisten ihmettelevän. Mutta päästyään yksinäisyyteen ei hän enää\nkuullutkaan unen sanoja. Ne jättivät tulena polttavan jäljen hänen\nmieleensä.\n\nHän kulki pitkin virran rantaa päätyen sillalle, hän muisteli iltaa,\njolloin hän ja Sten olivat sillä tanssineet, nyt oli virta kesäisen\nkirkas. Hän kumartui katselemaan virran kalvoon, noissa pienissä\ntukipylväitten takaisissa pyörteissä kisailivat sanat, hän kumartui\nsyvälle kuuntelemaan, mutta sanat jäivät sinne alas, hymyilivät sieltä,\neivätkä tahtoneet tulla ylös hänen luokseen.\n\nTäytyykö minun koko ikäni ihmetellä, mitkä ne sanat olivat, enkö minä\nsaa niitä koskaan tietää, ajatteli hän.\n\nIllalla istui hän yksinään portailla, piirilääkäri, isä, äiti ja\nAnne Sofie pelasivat wistiä. Ilma oli sumuista. Hän istui kuunnellen\n— avoimin suin, tuijottavin silmin. Sanat näyttivät kisailevan\nkaikkialla, ruohikon äänettömässä huojunnassa, saarnien vienossa\nkuiskeessa, hyönteisten hennossa hyrinässä kukkien yllä, salaisuutta\nkuiskailtiin korvasta korvaan, oliko sen ilmitulon hetki hänellä?\n\nYhtäkkiä näki hän — niin selvästi, että kolea pelon puistatus\nvavahdutti hänen ruumistaan — näki hän papin kasvot, samanlaisina kuin\nunessa, tuossa aivan edessään, kalpeina, vakavina, silmät ihmeellisesti\nloistaen, pappi kumartui häntä kohden, kuiskasi jotakin, hän kuuli eikä\nkuullut, pappi näytti ikäänkuin suuresti vihastuvan, näytti tahtovan\nhuutaa, mustana aukeni suu, Charlotte tunsi sanojen kuumottavan\nkasvojaan, — sitten ne haihtuivat, kaikki katosi, hän näki edessään\nenää vain puutarhan ja pellot, ne näyttivät keinuvan, hän kuuli enää\nvain kuiskeitten hiljaisen hyminän — —\n\nHän hiipi huoneeseensa ja meni levolle, ehkäpä uni taas tulisi, hiljaa\nmakasi hän vuoteessaan antaen unen tunnelman tuuditella, ehkäpä\nhänelle ilmaistaisiin hänen elämänsä arvoitus, mitä tarkoittikaan se\nsalaperäinen, joka häneltä kätkeytyi? Hän lepäsi odottaen, etäisyydessä\nnäki hän unen maiseman häämöittävän, suuren vuonon, tunturin, veneen,\njoka lipui pimentoa kohden, nyt uni tulee ajatteli hän ja nukkui.\n\nHerätessään aamulla tiesi hän nähneensä unta ja hän muistikin unensa:\näiti seisoi keittiössä, oli tapettu sika, hän laitteli paraillaan\nsisälmyksiä. \"Rakas äiti — joko sinä nyt aloitat jouluteurastuksen?\"\noli hän kysynyt, ja äiti oli vastannut: \"ei voi koskaan aloittaa liian\naikaisin sitä, joka _on_ tehtävä.\"\n\nEdellisen yön uni, tunnelma ja sanat olivat poissa, kaukana poissa,\nainiaaksi saavuttamattomissa.\n\n\n\n\n15.\n\n\nPiirilääkäri oli jäänyt yöksi. Hän oli pieni, pyöreä, ahavoitunut\nmies, hänellä oli pienet, uteliaat silmät, pieni käyrä nenä ja pieni,\npyöreä suu, hän piti itseään sievähkönä. Hän oli leskimies ja hän\ntähyili itselleen kaikkialta nuorta vaimoa, — Ytredalissa oli sangen\nyksinäistä, eikä ollut ketään, joka olisi huolehtinut hänen kahdesta\npienestä lapsestaan. Maailmassa oli kyllä monta suloista nuorta tyttöä,\nmutta hän olisi kernaasti halunnut saada sellaisen, jolla oli hieman\nrahojakin. Usein hän ajatteli tuomarilan tyttöjä -milloin vanhinta,\njoka varmasti kykeni johtamaan suurtakin taloutta, milloin nuorinta,\njoka oli niin kaunis, mutta valitseminen oli kovin vaikeata, eikä\nheillä ollut rahojakaan. Ja niinpä hän tyytyikin vain hakkailemaan,\n\"käykäähän minua kesällä katsomassa\", sanoi hän, \"teidän pitäisi\nnähdä minun uusi taloni\", nämä olivat hienoja viittauksia, ikäänkuin\njohdantoja, hän muistutti paksua, pientä, pyrstötöntä maatiaiskukkoa.\n\nTällä kertaa hän omistautui Charlottelle, joka tuntui hänestä\nmielenkiintoiselta. Kalvakka ja ylpeä hän oli, hän muistutti naisia,\njoita kuvattiin sadoissa tohtorin lukemissa kruununkirjoissa, hekin\nolivat kalpeita ja mielenkiintoisia. Ja Charlottekin, joka edellisenä\npäivänä ei ollut häntä edes huomaavinaan, seurusteli nyt vain hänen\nkanssaan, käveli hänen kanssaan, antoi hänelle ruusun napinreikään,\nkuunteli hänen juttujaan ja nauroi hänen pilojaan. Piirilääkäri\npyörähteli hänen ympärillään, hermostuneena, hän näet huomasi\nlähestyvänsä päätöksentekoa, \"tuhat tulimmaista, neiti Charlotte\",\nsanoi hän, \"teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni Ytredalissa.\" Eikä\nhän voinut olla hieman hypistämättä Charlottea.\n\nAnne Sofie pysyttäytyi syrjässä. Äiti oli kiukkuinen. Isäkin näki sen\nja murisi tyytymättömänä. Charlotte huomasi kyllä kaiken, mutta yllytti\nyhä tohtoria, tämän kuume nousi nousemistaan, vihdoin hän hullaantui\nhaaveilemaan. Käsikoukkua he kävelivät mennessään maisemaa ihailemaan,\ntohtori tepasteli ja nyökkäili rouva Hagelle, joka katseli heidän\nmenoaan, että komealtahan tämä näyttää. \"Tuhat tulimmaista, neiti\nCharlotte, kyllä Ytredalinkin maisemia kelpaa katsella, teidän pitäisi\ntulla katsomaan minun uutta taloani.\"\n\nRakkaus ei estänyt tohtoria kuorsaamasta päivällisuntaan niin että\njyrisi. Hänen tullessaan alas kahville, istui Charlotte ikkunan\nääressä katsellen ulos, tohtorin tullessa hän ei edes liikahtanutkaan,\ntohtori jutteli ja koetti olla sukkela, Charlotte ei kuullut mitään.\nLevottomana asteli tohtori edestakaisin lattialla. Väsyneenä ja\nvälinpitämättömänä katseli Charlotte puutarhaan. Tohtori kertoi erään\nparhaimmista kaskuistaan, sillä oli ollut aamupäivällä suuri menestys,\nnyt ei sille edes hymyilty. \"Tänä kesänä valmistuu talooni vesijohto —\nsekä ensimmäiseen että toiseen kerrokseen\", sanoi tohtori masentuneena.\n\"Vai niin\", vastasi Charlotte. Silloin siirtyi tohtori rouva Hagen luo\nkeskustelemaan nousevista lihanhinnoista.\n\nAurinko oli laskeutumassa, pian se lakkasi näkymästä tuomarilaan,\ntunturi tummeni punasinerväksi, tuntui heikko tuulenhenkäys, se kaiutti\nkaukaista, heläjävää säveltä — iltaposti tuli. Tuota etäistä torven\nsäveltä kuuntelisi hän koko ikänsä, se soisi hänelle sitä, mitä hän oli\nmenettänyt.\n\n\"Ettekö ole terve\", kysyi tohtori hyvästijättäessään Charlottelta. —\n\"Kiitos — voin erinomaisesti\", vastasi hän.\n\nÄiti saattoi tohtoria rattaille, palattuaan rupesi hän kulkemaan\nedestakaisin lattialla ja hieromaan käsiään niin että nivelet\nnaksahtelivat, sitten hän puhkesi puhumaan:\n\n\"Sinä voisit sentään käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka\nsinulla onkin hiukan sydänsuruja.\"\n\nCharlotte nousi nopeasti:\n\n\"Taisin sanoa pahasti\", sanoi äiti pysähtyen.\n\nCharlotte kumartui ja juoksi ulos. Anne Sofie nosti katseensa työstään.\n\n\"Kuinka sinä saatoitkaan\", sanoi hän äidilleen.\n\n\"Niin, kuinka minä saatoinkaan\", vastasi äiti onnettomana. Mutta sitten\nhän lisäsi: \"voisipa hän sentään hieman hillitä itseään.\"\n\n\"Helppo on niin sanoa\", sanoi Anne Sofie.\n\nHe istuivat neuloen, kumpikaan ei sanonut mitään, äiti työskenteli\nkuin henkensä edestä. Hetken kuluttua huokasi hän syvään, hän oli\njohtunut ajattelemaan talvea, — pitkä talvi kummitteli jo hänen\nmielessään: Anne Sofie istui aina mykkänä, Charlotte oli ehkä poissa\ntai kenties kotonakin, mutta pahantuulisena, tuomari nukkumassa jo\npuoli kymmeneltä, kiivaasti käännähtäen sanoi hän Anne Sofielle:\n\n\"Miksikä sinäkin aina noin mykkänä istut.\"\n\n\"Mitä hyötyä puhumisesta sitten on\", vastasi Anne Sofie rauhallisesti.\n\n\"Alituisella vaikenemisella ainakin on pahat seuraukset. Jos aina vain\najattelee, ajattelee vihdoin kaikkein pahinta, puhumalla saa edes\njonkunverran pahaa itsestään poistumaan.\"\n\nAnne Sofie ei vastannut mitään.\n\n\"Tulehan auttamaan minua illallisen laitossa.\"\n\n\"Tarvitaanko siinä meitä molempia? Anna se minun huolekseni.\"\n\n\"Hyväjumala — siksihän minä sinua pyysin, ettei minun olisi tarvinnut\nolla yksinäni. Istu sinä vaan rauhassa\", sanoi äiti ja meni.\n\nCharlotte ei ollut tullut kotiin illalliselle. Aterian päätyttyä alkoi\ntuomari latoa pasianssia, rouva Hage ryhtyi innokkaasti auttamaan\nhäntä, se kiusasi tuomaria, peli ei tietenkään päättynyt tasan, tuomari\ntoivotti hyvääyötä ja meni levolle.\n\nRouva Hage etsi kutimensa ja erään kirjan, silloin tällöin tirkisti\nhän Anne Sofieta, joka istui ikkunan ääressä tuijottaen tunturille,\nBergeimistä loisti tuli.\n\n\"Emmekö menisi etsimään Charlottea\", kysäsi äiti.\n\n\"Kyllä hän tulee\", sanoi Anne Sofie.\n\nÄiti huokasi, kutoi ja luki. Yhtäkkiä palautui hänen mieleensä jotakin\nnuoruudenaikaista, jotakin niiltä päiviltä, jolloinka pelättiin\nsisaren, täti Lovisen, menevän kihloihin juopon tohtori Reinhardtin\nkanssa. Hän ja Lovise olivat seisoneet pappilan veräjällä, silloin\noli tohtori ajanut ohitse, humalaisena ja hurjana, hänen tuttu, suuri\npunaisenruskea tammansa tanssi tietä pitkin. Hän oli silloin — hän\nmuisti sen niin selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut — hän oli\nkääntynyt sisarensa puoleen ja sanonut, \"sinä et tee sitä, Lise\". Monen\nmonta sanaa oli hän iässään sanonut, vaieta olisi hänen pitänyt, ehkä\nolivat nuokin sanat merkinneet paljon Loviselle, tehneet lopun hänen\nepäröimisestään.\n\nVoi, voi, monta sanaa olisi saanut jäädä sanomatta.\n\nJos Charlotteakin nyt kohtaa onnettomuus, -yksinäisenä ja murheellisena\nhän harhaili, äidin kovat sanat mielessään, — jos hän menee ja\nheittäytyy virtaan — —\n\nRouva Hage syöksähti ylös, heitti huivin hartioilleen, \"minä menen\netsimään Charlottea\", huusi hän.\n\nTultuaan pihalle pysähtyi hän neuvotonna, mistä hän alkaisi etsiä.\nSilloin kuuli hän veräjältä hiljaista puhetta, hän tunsi Charlotten\näänen. Rouva Hage tuli niin iloiseksi, että oli vähällä heti huutaa\nCharlottea, mutta uteliaisuus voitti, _kenenkä_ kanssa Charlotte puhui.\nHän ei tietenkään tahtonut vakoilla, mutta sittenkin läheni hän,\nleveästi hymyillen, parisen askelta. Tuttu oli varmasti tuo toinenkin\nääni.\n\nMutta sitten hän pysähtyi, \"sinä kuuntelet\", sanoi hän puoliääneen ja\npalasi pitkin askelin huoneeseen.\n\n\"Nyt Charlotte tulee\", sanoi hän.\n\n\"Tiesinhän minä sen\", sanoi Anne Sofie.\n\n\"Niin, sinä olet viisas\", sanoi äiti kulkien hyväntuulisena\nedestakaisin.\n\n\"Jumalaties, mitä sinäkin tuijotat. — Nyt me syömme kaakkua ja\nmaistamme viiniä\", lisäsi hän iloisin äänin.\n\nCharlotte tuli, äiti näki hänen solakan olemuksensa portailla, \"voi,\nhyväjumala\", sanoi hän silmät kyynelissä. \"Tule sisään saamaan viiniä\nja kaakkua\", huusi hän.\n\n\"Kiitos, en minä tahdo\", vastasi Charlotte.\n\n\"Mutta ethän sinä ole syönyt illallistakaan, enkö minä laittaisi\nsinulle jotakin?\"\n\n\"Ei, minä en tahdo mitään.\"\n\nRouva Hage ei voinut enää kauempaa hillitä itseään. —\n\n\"Missä sinä olet ollut, lapseni\", kysyi hän.\n\n\"Olin kävelemässä pastorin kanssa.\"\n\n\"Pastorinko kanssa?\" — Niin, olihan rouva Hage tuon toisen äänen\ntuntenut — \"sepä oli hauskaa —\".\n\nCharlotte meni levolle, rouva Hage kaatoi ajatuksiin vaipuneena\nlaseihin, vai pastorin kanssa, ja se oli pitkä kävelyretki, — sepä oli\nihmeellistä, vai pastorin kanssa.\n\n\"Kyllä minä nuo lohdutteluretket tunnen\", sanoi, hän ääneen,\n\"surevaiset sydämmet avautuvat toisilleen\", lisäsi hän syvällä\nvastenmielisyydellä. \"Etkö sinä tahtoisi yhtä lasia viiniä, Anne Sofie?\"\n\nAnne Sofie istui liikkumattomana, hän tuijotti tunturilta loistavaa\nyksinäistä valoa, ainokaista valonpilkahdusta sieltä ylhäältä. Hän\nymmärsi täydellisesti sen merkityksen itselleen, — vielä talvi - täällä\nkotona, — ja hän olisi taas vuotta vanhempi.\n\n\"Tulehan nyt juomaan\", sanoi äiti.\n\nNyt sammui valo Bergeimistä. Niin äkkiä. Se puhallettiin sammuksiin. Se\nhukkui kuin huokaus yöhön. Anne Sofie nousi — ikäänkuin olisi tehnyt\npäätöksen.\n\n\"Sinäkin näytät niin kalpealta\", sanoi rouva Hage.\n\n\"Olenko minä kalpea? Ei se mitään merkitse. Hyvää yötä, äiti.\"\n\n”Mutta etkö sinä huolisi ‒?”\n\nAnne Sofie pudisti päätään, suuteli äitiään ja meni.\n\nRouva Hage jäi yksikseen istumaan, hän tuijotti kolmea täytettyä\nviinilasia. Hänen alahuulensa työntyi eteenpäin, surullista on olla\nvanha ja yksinäinen, ajatteli hän, mutta nuoren yksinäisyys on\nonnettomuutta.\n\nTalossa oli aivan hiljaista, varovaisesti kaatoi hän nuo kolme\nlasillista viiniä takaisin pulloon. Tässä talossa säästetään viiniä,\najatteli hän kaataessaan.\n\n\n\n\n16.\n\n\nRouva Hage oli vierailulla täti Lovisen luona, hänellä oli mukanaan\ntuliaisia ja hänen kasvoillaan karehti alituisesti imelä hymy, tänään\nei riideltäisi ollenkaan.\n\n\"Etkö sinä voisi istuutua mukavampaan tuoliin\", sanoi täti Lovise.\n\"Mutta sinulla on kai niin kiire. Sinä olet niitä, jotka luulevat\njaksavansa juosta koko ikänsä. Rauhoituhan hiukan, äitiseni, — joko\njuokset tai kävelet, kuolema ei kolkastaan väisty.\"\n\n\"Ei minulla ole mitään kiirettä\", sanoi rouva Hage, mutta jäi entiseen\npaikkaansa istumaan..\n\n\"Sinä tarvitsisit hieman kestitystäkin, mutta sinultapa minä melkein\nkaiken saan, kyllä sinä omasi maun tiedät. No — kuuluuko muuten mitään\nuutta? Olen kuullut, ettei lankoa huolita siltakomiteaan. Peijakas\nolkoon semmoisen roskajoukon virkamiehenä, joka nyt näillä seuduin\nmääräilee, silloin kun me olimme nuoria — muistatko — istuivat he vielä\novensuussa ja siellä olikin heidän paikkansa. Mutta lankomies onkin\naina ollut lallukka ja vasemmistolainen on hän myöskin ollut, nyt hän\nitsekin näkee, mihinkä semmoinen johtaa.\"\n\nRouva Hage ei tahtonut ruveta kiistelemään.\n\n\"Niin, kuuluuko mitään uutta? Sinun tyttäresi kiusaavat itseään\nsilloin tällöin käymällä minua katsomassa, sitä eivät he suinkaan\ntee huvikseen. Tuleeko kullanmurusi, Johannes, kohdakkoin kotiin,\neikö hänestä koskaan tulekaan enempää kuin osastonpäällikkö? Niin —\nvirkamiesten lapsista ei nykyään enää tule mitään, olen sen huomannut.\nNyt tulee jotakin vain talonpojista, tietämättömän ja lahjattoman tie\non kyllä sileä. Virkamiesten pojista tulee alaluokkalaisia, ja tyttäret\njäävät vanhoiksipiioiksi, on sekin onnettomuus. Sekin on kuulemina\npuikkinut tiehensä, — se, josta luulit saavasi vävypojan?\"\n\nRouva Hage punastui. \"En ymmärrä, mitä tarkoitat.\"\n\n\"Etpä tietenkään, siksihän sinä punastutkin. Minä näin hänestä vain\nvilauksen, hän istui puutarhassa, mutta _tytärtäsi_ minä katselin,\nja hän näytti olevan vallan kypsä. Pahat kielet kertovat muuten\nsinusta, että sinä pyydystelet kaikkialta vävypoikia, milloin puhutaan\ntuosta kristianialaisesta vetelyksestä, milloin papista, tuosta\nkeltaisesta talonpojankummituksesta, milloin koreasta, nautamaisesta\npiirilääkäristä.\"\n\n\"Kylläpä sinulla on suuta, Lise\", sanoi rouva Hage, \"jumalankiitos,\nettä vain minä olen kuulemassa.\"\n\n\"Älä lörpöttele\", sanoi täti Lovise torjuen terveellä kädellään. \"Kotia\ntultuasi sanot kuitenkin, kasvoillasi happamenimelä ilmeesi, että\nkylläpä tuolla täti Lovisella on paha suu, se johtuu siitä, että hän on\nnaimaton.\"\n\n\"Jollet sinä, Lovise, eläisi erakkona, et puhuisi niin paljon pahaa\nihmisistä.\"\n\n\"En — tietenkään\", täti Lovise naurahti, \"sinähän olet kokenut\nmuutakin, sinä. Olethan saanut miehen, joka ei liikoja suutaan soita,\nniin että voit hyvällä syyllä suositella avioliittoa.\" Rouva Hage otti\nvasunsa.\n\n\"Oli aika, jolloin ei avioliitto sinuakaan niin kovin peloittanut\",\nsanoi hän. \"Eihän se ollut _minun_ syyni, ettei siitä tullut mitään.\"\n\nTäti Lovisen linnunsilmät levisivät, hänen keltaiset sormensa\nkäyristyivät.\n\n\"Sinä olet mielestäsi valinnut paremman osan, sinä\", sanoi hän\nvärisevin äänin, \"enkä minä sinun mielestäsi ole minkään arvoinen\ntämmöisenä — yksinäisenä ja lapsettomana. Mutta muistanpa hyvin erään\npäivän, jolloin seisoit tässä samassa huoneessa, Hagbart oli tullut\nkotiin, silloin sinä sanoit, että lasten synnyttäminen tämmöiseen\nmaailmaan oli rikos.\" Rouva Hage oli noussut ja katseli ulos ikkunasta.\n\"Epätoivoisena sanoo ihminen paljon, mitä sitten katuu. Siksipä kai\nsinäkin sanot niin monta pahaa sanaa — mutta ikävää on, ettei kahdella\nsisaruksella ole toisilleen muuta kuin pahaa sanottavana.\"\n\n\"Älä lörpöttele\", sanoi täti Lovise, \"älä suotta pidä korkealentoisia\npuheita, kyllä se sinulle hyvää tekee, että saat silloin tällöin kuulla\ntotuuden sanoja sinäkin. Pitäisit parempaa huolta nukketyttäristäsi,\nparhaillaan kuhertelee Charlotte papin kanssa ja Anne Sofie on\ntalonpoikiin menevä, hän kuuluu naivan Bergeimin hauturin.\"\n\n\"En voi käsittää, kuka sinulle juoruaa\", sanoi rouva Hage suuttuneena,\n\"nyt minä menen\", ja hän meni.\n\nOlisikohan tuossa juorussa Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä todellakin\njotakin perää?\n\nOlihan Anne Sofie niin ylpeä. Saisiko hänkin nähdä lapsistaan\ntulevan talonpoikia, semmoista tapahtui nykyään kaikissa muissa\nsäätyläistaloissa, mutta minun lapsistani ei tule, oli hän aina\najatellut. Ole Bergeim — hän oli yhtä hyvä mies kuin joku toinenkin.\nMutta — sittenkin oli se mahdotonta. Hän tuli katsahtaneeksi mäkeä\nylöspäin, tuolla, kunnailla, tuomarilan takana, he kulkivat kahden.\nKahden!\n\nHän aikoi huutaa heille, — huutaa Anne Sofieta luokseen, mutta hän\njätti sen tekemättä, eihän tuon kyläjuorun tarvinnut mitään merkitä,\njuoruista ei hän ollut koskaan välittänyt.\n\nHän katseli ylöspäin kunnes hänen silmänsä kyyneltyivät, ei siitäkään\nolisi mitään hyötyä, että hän puhuisi heille, puhuminen ei koskaan\nauttanut. Hän muisteli Hagbartia — sitä kertaa, jolloin hänelle oli\nselvinnyt, että hänen lapsensa, lapsi jota hän oli rintansa alla\nkantanut, oli tullut kotiin kuollakseen inhoittavan, hitaan kuoleman.\n\nHän ei olisi koskaan luullut, että hän kiittäisi jumalaa saadessaan\nvihdoinkin haudata yhden lapsistaan.\n\nMutta vähitellen oli hän saanut lapsensa takaisin — toisella\ntavoin. Hän unohti sairaan, tuhotun nuoren miehen, joka oli niin\nkevytmielisesti leikkinyt elämällään, ja muisteli vain pientä poikaa,\njoka tummatukkaisena ja suurisilmäisenä aina oli juossut hänen\nperässään, leperrellen ja jutellen ja hyppien innoissaan yhdellä\njalalla. Hänet oli hän saanut takaisin — häntä uskalsi hän aina\najatella.\n\nJa tänään muistutti Lovise taas hänestä — hänen sydämmessään soi\ntuskanhuuto, hurja ja katkeroitunut, suojella hänen täytyi lapsiaan,\nsuojella vaikka henkensä hinnalla. Mutta miten, päästämälläkö\nmaailmalle vai pidättämälläkö luonansa, yhtä vähän oli kummastakaan\nhyötyä.\n\nMutta koskaan ei hän antautuisi. Jollei hän uskoisi, että hän joskus\n— joinakin raskaina hetkinä - on merkinnyt jotakin lapsilleen, on\nollut heidän tukenaan, olisi hän valmis laskeutumaan kuolinvuoteelle.\nTai ehkä oli hänen taistelunsa sittenkin turhaa, ehkä mustotti heidän\nyllään kohtalo, varjo, jota ei mikään rakkaus voinut hälventää? Hänet\nvaltasi pelko, mutta yhtäkkiä hän muisti, että Hagbart oli kerran\npienenä sanonut, \"sinun luonasi, äiti, on aina turvallista\", — ah niin,\nsilloin olivat he pieniä, silloin tulivat he hänen luokseen. Ja ehkäpä\nhe kerran vieläkin tarvitsevat häntä. —\n\nNyt hän kuitenkin kaikitenkin menisi kotiin valmistamaan päivällistä. —\n\n‒ ‒ ‒\n\n— Anne Sofie ja Ole Bergeim kiipesivät mäen rinnettä, Anne Sofie\nedellä, Ole hyräillen perässä.\n\nAnne Sofie pysähtyi, hän katseli alaspäin, hänen silmäluomiaan\nkirvelsi, häntä väsytti niinkuin hän olisi valvonut monta yötä, mutta\nhän ei ollut valvonut, hänen mieltään oli lakkaamatta ahdistanut hänen\nnukkuessaan — —\n\n\"Laulatko sinä aina\", kysyi hän Olelta.\n\n\"Laulan\", sanoi Ole, \"olen perinyt sen taipumuksen, äitinikin laulaa\naina\".\n\n\"Kaipa sinä laulaessasi jostakin iloitset, ethän sinä toki vain\nlaulamisen tähden laula?\"\n\n\"En tiedä, joskus on kai mielessäni jotakin, josta koetan päästä\nlaulamalla, äitini on melkeinpä raskasmielinen, mutta hän laulaa\nkuitenkin, minun mielestäni laulu päästää monesta murheellisesta\najatuksesta.\"\n\nHe istuutuivat mäen rinteelle. \"Miksei äitisi muuta luoksesi asumaan?\"\n\"Luokseniko\" — sanoi Ole venyttäen, \"hän ei ole tahtonut tulla\npeloittamaan ihmisiä, — jos nimittäin sattuisi olemaan joku, joka\nvoisi ajatella Bergeimiin muuttamista. Mutta ei hänen olisi tarvinnut\nsemmoista pelätä, Bergeimiin nouseva tie on kovin jyrkkä, ei sinne\nkukaan muuta.\"\n\n\"Niinkö luulet\", Anne Sofie tunsi veren takovan kaulavaltimoissaan,\nhänen henkeään ahdisti, \"miksikä sinä niin luulet?\"\n\nOle nousi kalpeana.\n\n\"Siksi, että hän, jolta haluaisin kysyä — ei tahdo tulla\", vastasi hän\nhiljaa. \"Tiedätkö sen — oletko kysynyt — häneltä?\"\n\n\"Hän on sanonut sen minulle — kysymättä.\"\n\nAnne Sofie katseli kylää, ahdistava tunne oli kadonnut, hän oli\nrauhallinen, hän tunsi muuttuneensa aivan toiseksi ihmiseksi, tuolta\nalhaalta hohti tuomarila valkoisena ja viehättävänä suurten puitten\nlomitse ja tuolla ylhäällä, tunturin jyrkällä rinteellä, oli Bergeim.\n\n\"Kuulehan Ole\", sanoi hän hitaasti, rauhallisesti kuin kertoisi hän\nkaskua ja sisimmässään ihmetellen ja peläten omaa rauhallisuuttaan,\n\"eräänä iltana katselin minä Bergeimiä. Tie sinne on jyrkkä, se on\ntotta, muttei niin jyrkkä, ettei sitä voisi kulkea. Minä katselin\nBergeimiä, tuvasta loisti tuli, ja kun se sammutettiin päätin minä —\npäätin minä kulkea tuota tietä, päätin minä tulla.\"\n\nSanottuaan tämän heittäytyi hän pitkälleen maahan, hän ei itkenyt,\njospa hän olisikin saanut itkeä, koko hänen ruumiinsa vavahteli, hän\npainoi kasvonsa maahan, kanervat repivät häntä.\n\nKalpeana polvistui Ole hänen viereensä, hän kumartui eteenpäin ja\ntarttui hänen olkapäihinsä, hän koetti nostaa, mutta Anne Sofie\ntempautui irti. Ole nousi ja seisoi katsellen häntä, antoi hänen olla\nrauhassa kunnes hän oli tyyntynyt. Anne Sofie nousi vihdoin istumaan ja\nojensi kätensä Oleile.\n\n\"Minun ei pitäisi nyt olla tämmöinen\", sanoi hän koettaen hymyillä, \"en\ntiedä, mikä minuun tuli, - älä ole pahoillasi —\"\n\n\"Tarkoitatko sinä — täyttä totta?\"\n\n\"Tarkoitan tietenkin\", vastasi hän naurahtaen lyhyesti.\n\n\"Ja — ja noin vähän sinä siitä iloitset\", sanoi Ole, kasvot kalpeina,\npoispäin katsoen.\n\n\"Ei, ei\", hän hypähti seisomaan, \"minä olen iloinen, Ole, minä olen\niloinen, älä käsitä minua väärin\". Hän tarttui Olen käteen, mutta\npäästi sen heti. \"Meidät voidaan nähdä tieltä, sitten — —\", väristys\nkulki kautta hänen ruumiinsa. \"Älä muistele, minkälainen minä nyt olen.\nTeetkö, mitä minä pyydän? Annatko minun mennä kotiin — yksinäni?\"\nHätäisesti hipaisi hän Olen otsaa. — \"Illalla sinä tulet minua\ntapaamaan. Mutta nyt minun täytyy mennä kotiin yksinäni.\"\n\nAnne Sofie kulki polkua alaspäin, kerran hän kääntyi viittomaan\ntaakseen, Ole seisoi yhä, liikkumattomana, hän ei edes nyökännyt\nvastaukseksi.\n\nVeräjällä pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti ylöspäin, Ole\noli istuutunut, hänestä tuntui, että kaikki oli nyt ratkaistu,\nperuuttamattomasti, katuiko hän?\n\nHän löysi äidin arkihuoneesta, rouva Hage istui lukemassa, Anne Sofie\nasettui äidin tuolin taakse ja siveli hitaasti hänen hiuksiaan.\n\n\"Äiti — minulla on sinulle jotakin sanottavaa\", sanoi hän, \"ja minä\npyydän sinua ilmoittamaan sen isällekin.\"\n\nRouva Hage laski kirjan kädestään.\n\n\"Onko se jotakin pahaa\", kysyi hän pelokkaana.\n\n\"Minä olen mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa\", sanoi Anne Sofie.\n\nÄiti tuijotti noita sanoja, häntä halutti huutaa, tuo ei ole totta,\nsinä et tiedä, mitä olet tehnyt, sinä olet elänyt murheessa ja\nyksinäisyydessä, sinä et ole tahtonut tuota.\n\nMutta katsahdettuaan Anne Sofieta, nähtyään hänen kalpeana seisovan,\nsilmissään ihmeellinen, suljettu ilme, painoi hän kätensä sydämmelleen\nja sanoi itselleen, nyt ei ole sinusta kysymys, ja nousi ja veti\nkiivaasti tyttären syliinsä.\n\n\"Olkoon se sinulle onneksi, lapseni.\"\n\nKuuma aalto läikähti kautta Anne Sofien ruumiin, kaikkea muuta oli\nhän odottanut, varoituksia, huokauksia, surua, ensimmäistä kertaa hän\ntäysin tunsi äidin hellyyden ja lämmön, hän purskahti itkuun.\n\n\"Kiitos, äiti\", nyyhkytti hän.\n\n\"Älkäämme nyt itkekö\", sanoi äiti itkien hänkin, \"vaan olkaamme\niloisia. Vaikka meidän täytyykin erota ja vaikka kaikenlaisia\nvaikeuksia syntyy, kuten itsekin arvaat, niin elämässä on sittenkin\nvain yksi asia, joka tuottaa onnea: rakastaminen ja rakastettuna\noleminen.\"\n\nHän meni heti kertomaan uutista tuomarille. \"Isä ei saa luulla, että\nsalaamme häneltä jotakin\", oli hän sanonut, kulkiessaan pihan poikki\nhieroi hän tarmokkaasti käsiään ja ajatteli, että nyt minä sanon\nhänelle tämän niin, ettei se hänestä tunnu onnettomuudelta, joka on\nmeitä kohdannut.\n\nTuskastuneena nosti tuomari katseensa työstään, rouva Hagen tullessa\nkanslia-aikana aavisti hän aina rahojen olevan kyseessä. \"En minä\nnyt tullut rahan tähden\", sanoi rouva Hage koettaen tehdä äänensä\niloiseksi. Sitten on jotakin muuta pahaa odotettavissa, koska hän\ntuolla äänellä puhuu, ajatteli tuomari.\n\n\"Minulla on sinulle jotakin mieluista kerrottavana\", sanoi hän, \"Anne\nSofie on mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa\".\n\n\"Ole Bergeimin\", ähkäisi tuomari, \"hauturinko kanssa?\"\n\n\"Niin —\", sanoi rouva Hage hieroen käsiään.\n\nTuomari nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, hänen\nsuunsa mutuili parran peitossa.\n\n\"Talonpojan kanssa\", sanoi hän hiljaa ja pysähtyi ikkunan ääreen,\n\"köyhyyteen —\"\n\n\"Minä luulen, että lapsi on onnellinen\", sanoi rouva Hage, \"olkaamme\nmekin hänen kanssaan. Ole on hyvä poika, enpä tiedä ketä pitäisin\nnäillä seuduin häntä parempana.\"\n\nTuomari loi häneen raskaan katseen. \"Minusta tuntuu joka päivä siltä\nkuin olisi minulla täällä vain vihamiehiä\", sanoi hän, \"ystäviä ei\nminulla ainakaan ole. Jos minua kohtaa vastoinkäyminen, iloitsevat\nhe, vain pahansuopaisuutta on heillä meitä kohtaan, he tahtovat\ntyöntää meidät syrjään, — ja nyt — nyt on Anne Sofie mennyt kihloihin\ntalonpojan kanssa.\"\n\nHän huoahti raskaasti.\n\n\"Älkäämme suotta näytelkö komediaa ja puhuko niinkuin olisimme hyvinkin\ntyytyväisiä, eihän sille mitään mahda, mutta surullista se on.\"\n\n\"Meidän ei pitäisi ajatella itseämme.\"\n\nMutta tuomari ei kuunnellut.\n\n\"He kuristavat meitä kurkusta. Vallan ovat he ottaneet meiltä jo aikoja\nsitten, kunnioituksen unohtaneet, köyhyydellä he meitä uhkaavat, ja nyt\nhe vievät meidän lapsemmekin.\"\n\n\"Sano mieluummin, että me saamme uuden lapsen, — että me tulemme heitä\nlähemmäksi\", sanoi rouva Hage urhoollisesti.\n\nTuomarin kasvot vääntyivät.\n\n\"Vanha, arvossapidetty suku. Niin — minä tiedän, mitä sinä tahdot\nsanoa — enkä minä pidäkään meitä talonpoikia parempina. Parempina\",\nhän puhalsi. \"Ole Bergeimin suku on myöskin vanha ja arvossapidetty,\nen minä sitä tähtää, mutta sinä tiedät vallan hyvin, että ero on\nsittenkin liian suuri. Ajatustapa ja tuntemistapa ovat erilaiset,\n— jokapäiväisessä elämässä ilmenee kiusallisia eroavaisuuksia —\nelintavassa, käytöksessä, työskentelyssä. Ei, ystäväni, me juuri olemme\nhänet kadottaneet, kadottaneet pienen talon raskaaseen elämään. Heidän\npiiriinsä tulee hän kuulumaan — eikä Ole meidän.\"\n\n\"Et suinkaan sinä aio lapselle sanoa kaikkea tuota?\"\n\n\"En. Ei se ole tarpeellista. Eikä se mitään hyödyttäisi.\"\n\nKatkeroituneena kohautti hän raskaita olkapäitään.\n\n\"Ja — mikä hän sitten on! Norjalaisen virkamiehen tytärraukka.\nKuuluuhan hän siihen säätyyn, jota kaikki halveksivat ja pilkkaavat.\nEihän hänellä ollut muuta menetettävää kuin mitä sivistys ja kasvatus\nolisi voinut suoda, se ei ole siis hänelle riittänyt.\"\n\n\"Me elämme toista aikaa, Hage.\"\n\n\"Aika kuin aika, ihmiset ovat aina samanlaisia. Vaikka aika olisi\nkuinka toinen, vie Bergeimin elämä hänen nuoruutensa parissa vuodessa.\nVaikka aika olisi kuinka uusi, on häntä kiusaava aterioiminen ihmisten\nkanssa, jotka eivät käytä veistä eikä haarukkaa, niin, niin, ehkäpä Ole\nkäyttääkin, mutta vanha Mari ei käytä eikä Lassi, velimies, hehän ovat\nnyt hänen lähintä sukuaan. Heidän piiriinsä hän kuuluu. Meikäläisiin —\nei hän enää kuulu.\"\n\n\"Mutta Hage — onhan hän meidän lapsemme.\"\n\nTuomari repi partaansa.\n\n\"Hän on tehnyt valintansa. Eikä perheen lapsena oleminen merkitse vain\nsitä, että jollakin on kirkonkirjoissa vissit vanhemmat. Niin, niin\n— en minä tahdo lisätä kiveä kuormaan, toivotan lapselle onnea. Sekä\nhänelle että Olelle.\"\n\nJa terävästi hän lisäsi:\n\n\"Onko Ole Bergeim se vävypoika, jota sinä olet toivonut?\"\n\n\"Ei — jumalanähköön.\"\n\n\"Hyvä. Me olemme siis yhtä mieltä. Mutta aina kun on jotakin, josta me\nemme kumpikaan pidä, täytyy minun sanoa totuus, sinä koetat koristella,\nja sitten käyn minä kovasydämmisestä. No niin — minulla on paljon\ntyötä.\" Rouva Hage meni. Mutta ei sisään, häntä ei haluttanut nyt heti\ntavata Anne Sofieta, hänen mielensä kaipasi virkistystä, hän lähti\nhetkeksi maantielle kävelemään, kävellessään palautti hän mieleensä\nkaiken, mitä oli kuullut tuonlaisista avioliitoista, niin, olivathan ne\njoskus hyvinkin menestyneet, jopa erittäinkin hyvin.\n\nHän pysähtyi. Tuolta tienkäänteestä tuli Charlotte ja pastori.\n\nEi — tänään —\n\nPastori tervehti, \"teidän tyttärenne ja minä olemme tehneet pienen\nkävelyretken.\"\n\n\"Näen sen\", sanoi rouva Hage kuivasti. \"Isä on kysellyt sinua, sinä\nolet varmaankin luvannut valmistaa jonkun työn tänään. Mutta oletkin\nkai, kuten Maria, valinnut paremman osan\", kiukkuisena sähisi rouva\nHagen ääni.\n\nPastori kiiruhti hyvästelemään, hän kiirehti peltojen poikki tavallista\npitemmin askelin, taisipa hän pistää juoksuksikin, rouva Hagea nauratti.\n\nMutta pian hänen kiukkunsa taas palasi, \"missä sinä vetelehditkään\",\nsanoi hän tarttuen Charlotten käsivarteen, \"juokset pitkin maantietä\nvanhan papin perässä. Etkö sinä häpeä? Eikö sinulla ole ollenkaan\nitsekunnioitusta?\"\n\nCharlotte pakeni huoneeseensa, äidin sanat eivät häneen sattuneet,\nhänellä oli muuta ajateltavana.\n\nSiinä ei enää ollut epäilemistä — hänen tarvitsi vain kulkea pappilan\nohitse laaksoon päin, niin hän tuli heti, semmoinen valta oli hänellä\ntodellakin pastoriin. Ja aina puhui hän siitä, kuinka tuska yhdisti ja\nkuinka hän koko ikänsä oli kaivannut iloa ja kohdannut vain pimeyttä,\nkatkeraa murhetta. Mutta kun hän oli vastannut, ettei hän usko iloon\nelämässä, oli pastori heti kääntänyt kelkkansa ja puhunut siitä, kuinka\nkaksi surua etsii lohdutusta toisistaan — —\n\nCharlotte istui kokoonkyyristyneenä sängyssään, kuinka se tuntuikaan\nihmeelliseltä, houkuttelevalta, ja sittenkään, ei, menneinä päivinä\nolisi se tuntunut hänestä naurettavalta, — vaikka hänessä olikin\njotakin suurta, syvää, jotakin kaikista muista eroavaa. Jollei hän vaan\nolisi sipsuttanut ja jollei hänellä olisi ollut tuota saarnanuottia, —\nkoko ikänsä sanoi hän _etsineensä_ jumalaa, tuo ihmeellinen vakavuus,\ntuo intohimoisuus melkein peloitti.\n\nLuuliko _hän_ ehkä, ettei hän voisi unhoittaa tuota toista, ettei\nmikään voisi hävittää hänen muistoaan? Hän nousi ylös vuoteelta ja\naukaisi erään lipaston laatikon, josta hän löysi pienen käärön,\nse sisälsi muutamia pikkuesineitä, kaksi korttia, oljesta punotun\nonnensormuksen, kolme forelliperhosta, jotka hän aikoinaan oli kätkenyt\nja joita Sten ei ollut muistanut pyytää takaisin, enempää ei käärössä\nollut. Parasta oli, että hän ne hävitti, muistojen jumaloiminen on\nvaarallista, oli pastori sanonut, haudatkoot kuolleet vainajansa —\n\nUnohtaa —. Ylpeä hän olisi, niin ettei kukaan ymmärtäisi, kukaan\naavistaisi —\n\nHän kumartui aarteensa ylitse ja itki.\n\n‒ ‒ ‒\n\nIllallinen oli syöty. Tuomari oli mennyt levolle, rouva Hage istui\nkirjoituspöydän ääressä kirjoittaen Johannekselle, hartaasti pyysi hän\nJohannesta tulemaan kotiin, hänen täytyi saada hieman neuvotella jonkun\nkanssa.\n\nAnne Sofie oli mennyt puutarhaan tapaamaan Olea, taivas oli pilvessä,\npuuskauksittain kohahteli tuuli saarnipuissa. Hän oli väsynyt ja iloton.\n\nHän kuuli Olen tulevan — hitaasti ja varovaisesti — hän tuli pelloilta\npäin.\n\n\"Sieltäkö sinä tulet\", kysyi Anne Sofie ihmetellen.\n\nNiin — sieltä hän tuli. Hän olikin, totta puhuen, jäänyt mäenrinteelle,\neikä ollutkaan mennyt kotiin, kävellyt hän oli ja odotellut, —\narvellen, ettei se sittenkään ollut täyttä totta, lisäsi hän ääni\nvärähtäen.\n\n\"Poika raukka\", sanoi Anne Sofie hipaisten hänen olkapäätään. \"Tule —\"\n\nHe istuutuivat huvimajaan, puut valittivat vienosti tuulessa.\n\nAnne Sofie otti Olen käden kättensä väliin, suuri se oli ja karkea,\nmutta se oli hänen. Hän kumartui ja suuteli sitä.\n\nOle vavahti. Niin rajusti, että Anne Sofie oli vetäytyä takaisinpäin.\nSilloin, odottamatta, kietoi Ole kätensä hänen ympärilleen, veti\nhäntä luokseen niin että teki kipeätä, Olen sormet puristivat hänen\nkäsivarttansa, Olen käsi kiertyi hänen povensa ympäri, hän tunsi\nettä Olen kasvot olivat lähellä hänen kasvojaan, hän tunsi vieraan\nhengityksen huokuvan suutaan vasten, ja uuden, ihanan, voimakkaan\ntunteen valtaamana, jonka synnytti antamisen ja saamisen, toisen omana\nolemisen ja omistamisen ilo, kietoi hän kätensä Olen kaulaan, suuteli\nhäntä ja painautui hänen rintaansa vasten.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\n17.\n\n\nEtuhuoneen avonaisella ikkunalla nuokkui kaksi kirjuria, he ruokkivat\nkyyhkysiä, jotka kuherrellen astelivat edestakaisin ikkunalaudalla,\nja samalla he hakkailivat pikkuista neiti Svendseniä, joka asetteli\nkirjoituskonetta käyttökuntoon, oli lämmintä, lomankaipuuta väreili\nilmassa, kirjurit eivät voineet sivuuttaa toisiaan käytävissä\nkysymättä, \"milloinka te pääsette lomalle?\" Nuo kaksi kirjuria\nruokkivat kyyhkysiä, hakkailivat ja ihmettelivät, että milloinkahan\nosastonpäällikkö Hage tänä vuonna lähtenee lomalle; heidän tätä\naprikoidessaan saapui osastonpäällikkö.\n\nHän tervehti ystävällisesti, hänkin tuli ikkunan luo kyyhkysiä\nkatselemaan, hänkin ruokki niitä; mutta sittenkin poistuivat kirjurit\nheti ja kyyhkyset lensivät tiehensä. Osastonpäällikkö Hage ei\ntuonut viihtymystä tullessaan, ja kun hänen piti ruokkia kyyhkysiä,\nkierähtelivät herneet kadulle.\n\nNeiti Svendsen ihaili osastonpäällikkö Hagea, mutta pelosta\npamppailevin sydämmin. \"Hän on herrasmies\", sanoi neiti Svendsen\ntuijottaen hurmaantuneena puhekumppaniinsa, \"hän ei ole koskaan sanonut\npahaa sanaa eikä koskaan kieltänyt lomapäivää\". \"Mutta\", lisäsi hän,\n\"hauska hän ei ole — sellainen kuin esimerkiksi osastonpäällikkö\nNekkelrud, Hellu.\"\n\nHage ei sulkenut ovea perässään, parisen kertaa kulki hän konttoristaan\netuhuoneeseen ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut pakista hetkisen,\nja neiti Svendsen odotti jännittyneenä, kuten joka päivä, sanoisiko\nhän jotakin, mutta Hage ei koskaan virkkanut ainoatakaan sanaa. Ja\nmieluummin olisi neiti Svendsen antanut verenhimoisten tiikerien repiä\nitsensä kappaleiksi kuin olisi itse sanonut jotakin - muuta kuin\ntuiki välttämätöntä, työtä koskevaa - vähemmällä ei häntä voitaisi\npakoittaa puhumaan: \"sillä minä pelkään häntä niin että\", sanoi\nhän. Osastonpäällikkö Hagea kunnioitettiin koko virastossa, hänen\nulkomuotonsa olikin kunnioitusta herättävä. Hän oli sangen kookas ja\nleveäharteinen, hieman etukumarainen, hänen parrattomat kasvonsa olivat\npitkät ja kapeat, suu oli kaunis, hieman, tuskin huomattavasti, vino,\n\"ei niin hituistakaan vino\", sanoi neiti Svendsen. Nenä oli suuri ja\nkaunismuotoinen, silmät hyvin tummat, neiti Svendseniin vaikuttivat\nennen kaikkea juuri silmät, ne _säihkyivät_. Niiden katsetta ei\nhän voinut kestää. Hagen korkeata ja leveätä otsaa reunustivat\nmustat hiukset, joissa siellä täällä oli suuria harmaita täpliä, ei\nharmaantuvia, mustaa ja valkosta oli rinnakkain. Hän oli komea mies.\n\nRyhdikkäänä ja komeana käveli hän etuhuoneessa ja omassa konttorissaan,\nkädet selän takana, katsahtaen silloin tällöin neiti Svendseniin\nikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta virkkamatta kuitenkaan mitään.\n\"Yksinäinen kuin kuningaskotka\", ajatteli neiti Svendsen ruveten\nnaksuttelemaan kirjoituskoneellaan, \"jos hän tahtoisi ryöstää minut,\nseuraisin häntä heti paikalla\", ajatteli hän väristen, \"se olisi minun\nkuolemani.\"\n\nYhtäkkiä sulki osastonpäällikkö oven, neiti Svendsen sävähti, kuten\njoka päivä ennenkin, hän huoahti pettyneenä ja jatkoi kirjoittamistaan.\n\nHage seisoi pöydän ääressä papereita tarkastellen, joka aamu\nvaltasi hänet syvä vastenmielisyys päivän aherruksen aloittamista\nkohtaan, paperien penkomista, samojen kirjoitelmien lukemista\nkymmenenteentuhanteen kertaan, hänessä heräsi voimakas halu sivaltaa ne\nkaikki lattialle. Hän lysähti tuoliin ja rupesi tuijottamaan kattoon.\nJumala ties, keksisikö kukaan mitään muutosta, vaikka minä istuisin\ntässä kattoon tuijottamassa koko vuoden, ajatteli hän. Eiköhän kaikki\nmenisi yhtä hyvin entistä latuaan. Kuluisi ainakin kymmenen vuotta\nennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.\n\nSuurella, voimakkaalla kädellään harasi hän tukkaansa, veti tuolin\nlähemmäksi pöytää ja kävi kiivaasti työhön käsiksi. —\n\n— Osastonpäällikkö Hagen erinomainen kyvykkyys oli koko hallituksen\ntiedossa, hän olisi voinut päästä pitkälle, jos hänellä vain olisi\nollut enemmän kunnianhimoa. Hänen virkauransa alku oli ollut enemmän\nkuin lupaava, aikoinaan oli hän ollut keskushallituksen nuorin\nosastonpäällikkö. Nyt hän oli neljänkymmenen ikäinen, hänestä olisi\nvoinut tulla toimistonpäällikkö, jos hän olisi ollut hieman suositumpi.\nHäntä kunnioitettiin ja pelättiin, mutta hänestä ei pidetty. Varsinkaan\neivät valtioneuvokset häntä sietäneet, kuuluivatpa he sitten mihinkä\npuolueeseen tahansa, hän ei vähimmässäkään määrässä kunnioittanut\nheidän politiikkaansa ja hänen omavaltaisuutensa oli erittäin tunnettu.\n\nHän teki mitä hän tahtoi, sillä hänen työnsä oli aina virheetöntä,\ntahtonsa hän alati pani täytäntöön, mutta muotoon ei moite\npystynyt. Vaikka pienenä, harmaana ja happamena tuolissaan istuva\ntoimistonpäällikkö Trulsen oli itsepäisimmällä tuulellaan, vaikka\noli kyseessä kummanko määräyksiä oli seurattava, osastonpäällikönkö\nvai hänen, ei koskaan syntynyt kiistaa, toimistonpäällikkö pelkäsi,\nhänkin pelkäsi noita silmiä, jotka säihkyivät, hänen täytyi tyytyä\npanettelemaan häntä hänen selkänsä takana.\n\nParisen vuotta sitten oli toimistonpäällikkö keksinyt oivallisen\njuonen: Hagesta tehtäisiin piirikunnan päällikkö. Hän keskusteli\nvaltioneuvoksen kanssa, tämä suostui suunnitelmaan, he halusivat\nkumpikin kernaasti päästä Hagesta; jos Hage vain hakisi, olisi hän\nitseoikeutettu.\n\nMutta hakiko hän! Valtioneuvoksen hieman kömpelö into sai Hagen\ntekemään johtopäätöksiään, mitä innokkaammin valtioneuvos puhui,\nsitä vinommaksi tuli Hagen hymy, \"ei, herra valtioneuvos\", sanoi hän\nvihdoin, \"en minä anna itseäni niin helpolla karkoittaa.\"\n\n\"Karkoittaa\", hämmästyi valtioneuvos, hän luuli aina kykenevänsä\nsalaamaan tarkoituksensa, hänhän oli politikko, \"erittäin mielellämme\nme teidät pitäisimme.\"\n\n\"Teidän harras toivomuksenne täyttyköön siis\", vastasi Hage, \"jos minun\nkerran on oltava tarpeettomana ihmisenä, niin miksenpä olisi yhtä\nmielelläni osastonpäällikkönä kuin piirikunnan päällikkönä tai vaikkapa\nvaltioneuvoksena?\"\n\nValtioneuvoksen silmät tulivat pyöreiksi kuin napit, osastonpäällikkö\nnäytti siltä kuin olisi hän sanonut soman kohteliaisuuden, mutta olipa\ntuo ennenkuulumattoman hävytöntä —?\n\n\"Tarpeetonko\", sanoi valtioneuvos surkealla äänellä, \"virkamies, jolla\non aloitekykyä —\"\n\nHage nosti suurta kättään.\n\n\"Juuri niin. Siinähän se pulma onkin. Minulla _ei_ ole aloitekykyä ja\nsiksipä minä en sovikaan piirikunnan päälliköksi.\"\n\n\"Te teeskentelette\", sanoi valtioneuvos, \"onhan teidän kyvykkäisyytenne\ntunnettu.\"\n\nHage kumarsi.\n\n\"Kiitän. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä olen erinomainen\nosastonpäällikkö. Mutta minulla ei ole aloitekykyä. Tästä voinee ehkä\ntehdä joitakin päätelmiä osastonpäällikönviroista — jätän päätelmät\nvaltioneuvoksen tehtäväksi.\"\n\nJa Hage jäi osastonpäälliköksi.\n\n_Jääminen_ oli luonteenomaista koko hänen elämälleen. Hänellä ei\ntodellakaan ollut aloitekykyä.\n\nSitä jo osoitti sekin, että hän oli asunut viisitoista vuotta samassa\nhuoneustossa.\n\nMuuttaessaan kerran eräästä epäkodikkaasta täysihoitolasta — kaikki\ntäysihoitolat olivat hänen mielestään epäkodikkaita — oli hän\nkeksinyt asunnon muutamasta vanhasta, puisesta huvilasta Briskebyssä,\nrappeutuneesta puutalosta, joka sijaitsi vielä rappeutuneemmassa,\nvanhassa puutarhassa. Talon omisti konttoristi Bisgaard, joka,\nasuen itse toisessa kerroksessa, oli vuokrannut ensimmäisen eräälle\nleskirouvalle, tämän leskirouvan luona asui Hage, hänen kuoltuaan oli\nHage vuokrannut koko huoneuston, — hän oli hankkinut itselleen pienen\nomaisuuden, hän oli liikemies. Hänellä oli kolme huonetta, keittiö,\npalvelijattaren huone ja vanha taloudenhoitajatar, täällä oli hänen\nkotinsa.\n\nOli mahdotonta, että hän muuttaisi. Vaikka tuossa vanhanaikaisessa\ntalossa oli paljon puutteita, ja aina ne vaan lisääntyvät, Bisgaardin\nlapsilauma kasvoi vuosi vuodelta, ei mikään maallinen mahti olisi\nvoinut karkoittaa häntä tuosta vanhasta talosta ja vanhasta\npuutarhasta. Täällä oli kaikella vakituinen paikkansa, vanhoilla\ntuoleilla ja pöydillä, maalauksilla, hän oli vaatimaton taiteen\nkerääjä, kirjoilla ja pianolla. Nuo esineet muodostivat hänen\nmaailmansa, jokaisessa niistä oli hieman häntä itseään, ne muistuttivat\nhäntä, tyylikkäinä, erikoisina, jylhähköinä.\n\nHauska ei hän ollut, ei kotona eikä konttorissa. Kun osastonpäällikkö\nNokkelrud, viraston humoristi, kohtasi Hagen käytävässä ja kertoa\nsujautti kaskun tai sukkeluuden, suhtautui Hage siihen aina\nsydämmellisellä ymmärtämyksellä, kykenipä hän sattuvalla sutkauksella\njatkamaankin juttua. \"Hän on, hitto vieköön, nokkelampi kuin minä\nitse\", sanoi osastonpäällikkö Nekkelrud kirjuri Lassenille, \"mutta\nnauratko sinä hänen sukkeluuksilleen, nauranko minä — piru vieköön,\nsitä me emme tee, ja sukkeluuksille pitäisi kai nauraa.\"\n\nJoka päivä istui osastonpäällikkö Hage järkähtämättömästi työssään\nkello kolmeen asti. Kirjurit kulkivat huoneesta toiseen varpaillaan,\nkaikki työskentelivät ahkerasti hänen konttorissaan. Kirjuri Lassen,\njoka oli kuuluisa laiskuudestaan, siirrettiin parisen vuotta sitten\nHagen konttoriin, tämän pahaatarkoittavan kujeen oli toimistonpäällikkö\nkeksinyt. Hage kutsui Lassenin luokseen, he olivat koulutovereita ja\nsinuja.\n\n\"Nyt sinä olet minun miehiäni\", sanoi Hage, \"on päivän selvää, ettei\nsinua voi miksikään muuttaa, laiskuriksi sinä jäät lopuksikin ikääsi,\nsinun luonteesi on semmoinen ja sitä vastaan sinä turhaan taistelet.\nMutta minä vaadin sinulta, — että sinä olet _ahkera_ laiskuri.\"\n\nTästä hetkestä alkaen istui Lassen järkähtämättömänä tuolillaan;\ntuijottaen jotakin paperia, koko virasto luuli, että hän työskenteli,\nvihdoin luuli hän niin itsekin.\n\n\"Käsittämätöntä\", sanoi toimistonpäällikkö viheriäisenä kiukusta.\n\nKellon lyötyä kolme lähti Hage virastosta. \"Haluaisin kernaasti\nneuvotella kanssanne iltapäivällä\", sanoi toimistonpäällikkö\nkohdatessaan hänet portaissa. — \"Huomenna\", vastasi Hage hämmentymättä.\nNäin hän teki aina. Mikään mahti ei voinut pidättää häntä konttorissa\niltapäivällä. Hän saattoi ottaa työtä kotiin, mutta virastossa hän ei\nnäyttäytynyt kello kolmen jälkeen.\n\n\"Jumalaties, mitä hän puuhailee iltapäivisin\", sanoi\ntoimistonpäällikkö, joka itse harhaili virastossa aamusta iltaan, \"ja\nkuinka hän ehtii saada aamupäivällä kaiken tehdyksi.\" —\n\n— Hage poikkesi virastoväen virrasta, jonkun matkan päässä virastosta\nkääntyi hän eräälle sivukadulle, hänellä oli oma tiensä virastoon ja\nsieltä kotiin, se ei tosin ollut lyhin, mutta sillä ei hänen tarvinnut\npelätä seuraa.\n\nHän kulki hitaasti antaen lämpimän suvi-ilman, jossa vielä oli\nkeväistä raikkautta, hivellä pois konttorin ummehtuneisuuden. Heikot\ntuulahdukset toivat tullessaan syreenien tuoksua linnanmäeltä, suuri ja\nrauhallinen, valkoinen pilvi lepäsi suviuntaan Ekebergin yllä.\n\nEnnen sisällemenoaan harhaili hän hetken vanhassa puutarhassa.\nTummarunkoisten lehmusten vaimentamana ja siivilöimänä hiipi\nauringonvalo puutarhaan, auringon valaiseman lehvistön alla vallitsi\nsulotuoksuinen viileys. Hage pysähtyi mustalle, multaiselle käytävälle,\ntuo suloinen tuoksu toi hänen mieleensä kotoiset lehmukset, tuomarilan\nlehmukset siellä lännessä — —\n\nLännessä! Hän meni sisään odottelemaan päivällistä, hän harhaili\nedestakaisin huoneissa, lännessä, ajatteli hän, kevyt, suvinen ilma\nväreilee tunturien yllä, — niin, tunturien. Harmahtava polku soluu\nmyrskyisen veden partaalla — lahden pohjukassa on pienoinen tupa — —\n\nHän hieroi voimakkaita käsiään toisiaan vasten, toinen käsi oli\nnyrkissä toisen sisässä, hän ei hieronut kämmeniään kuten äiti. Hän\npysähtyi pienen maalauksen eteen, se esitti poikaa, joka rankkasateessa\nonki vähäisen joen rannalla, se oli pienoinen, sievä kuva, aiheen\ntähden hän sen oli ostanut. Siinä oli länsimaan tunnelmaa.\n\nVastaleivottuna lakimiehenä oli hän ollut vähällä asettua asianajajaksi\nkotiseudulleen länteen, mutta silloin olivat kaikki hänen tuttavansa\nkäyneet hänen kimppuunsa, oliko hän ehkä päästään vialla, hänkö joka\noli suorittanut näin loistavan tutkinnon, joka oli niin lahjakas,\nhänkö hautautuisi asianajajaksi johonkin etäiseen länsimaansopukkaan.\nStipendin saaminen esti päätöksen toteutumisen.\n\nMutta usein seisoessaan katselemassa rankkasateessa onkivaa poikasta,\nkuten tänäänkin, ajatteli hän, että eiköhän hän olisi tehnyt yhtä\nviisaasti seuratessaan haluaan — tai yhtä tyhmästi — kuin jäädessään\ntänne, — tätä tyhjemmäksi ei elämä olisi voinut tulla.\n\nMutta rakkaimman keppihevosensa olisi hän silloin menettänyt, —\nkotiseudun kaipuun, matkan, virran, tunturien kaipuun. Suloisen ikävän,\njonka synnyttää hämyiseen etäisyyteen haipunut todellisuus.\n\nHän katseli kuvaa ja katsellessaan hän ikäänkuin unohti, missä hän oli,\nmitä hän katseli, unohti itsensä, ajatuksettomana ja tunteettomana hän\nseisoi, salaperäinen, suloinen värinä karehti hänen ruumiissaan, jotain\nihmeellistä, outoa virtasi hänen luokseen, virtasi hänen sisimpäänsä,\nkuiskaillen, hyräillen, hiljaa humisten. Hän sulki silmänsä, häntä\npyörrytti.\n\nNäin hän seisoi, tiedotonna. Mutta hetken kuluttua hän ikäänkuin\nheräsi, tietoisuus ikäänkuin kuiskaili hänelle hänestä itsestään,\nsemmoista lienee seisoa puuna maan kamaralla, etäistä, onnellista;\nyhtäkkiä oli tunnelma poissa, tuskallisin tuntein palautui hän\ntodellisuuteen, kipeä tempaisu irroitti hänet tunnelmasta.\n\nHän kulki peilin ohitse ja katseli kuvaansa hetkisen — voimakkaita\nkasvojaan, ne näyttivät kuvastavan ruumiillistunutta tarmoa, ja\nkuitenkin oli hänessä kaikki kuollutta.\n\nKävellessään huoneessaan koetti hän välttää peilin läheisyyttä,\nmutta nytpä hän sattuikin kulkemaan kirjoituspöytää kohden, hän\nmuisti olevansa äidilleen velkaa kirjeen, saatana, sanoi hän, kuinka\nvaikeata on saada itseään pakoitetuksi kirjoittamaan. Päivällinen oli\nvalmis. Syötyään asettui hän levolle, joka päivä nukkui hän tunnin\nja hän oli niin piintynyt tapoihinsa, että ellei hän saanut nukkua\npäivällisuntaan, oli hän huonolla tuulella koko lopun päivää.\n\nHän nousi päivällislevoltaan, kiiskottelihen, pudisteli itseään,\nharhaili edestakaisin huoneessa, otti kirjan hyllyltä, lukaisi sitä,\nasetti sen takaisin paikoilleen, patsasteli jonkun maalauksen edessä,\nheläytti pianoa, — nousi taas — —\n\nVihdoin hän pysähtyi kirjoituspöytänsä eteen, katseli sitä hetken\npeukalot liivintaskuissa, aukaisi sitten erään laatikon, — lukko\nrasahti, kuullessaan lukon rasahduksen sulki hän toisen silmänsä. Hän\notti laatikosta suuren, paksun, jäykkäkantisen vihon.\n\nHän piti päiväkirjaa.\n\nVihon kanteen oli painettu sanat acta diurna.\n\nHänenlaisensa pitkä miehenrumilas, neljänkymmenen ikäinen, piti vielä\npäiväkirjaa, — tuhlasi aikaansa panemalla paperille ajatuksiaan ja\npieniä arveluitaan, — tapahtumista ei hän toki sentään kirjaa pitänyt.\n\nIstuutuessaan kirjoittamaan tunsi hän aina olevansa hämillään, tuo\nrauhallinen huone juhlallisine kalustoineen näytti ikäänkuin häpeävän\nhänen puolestaan, ikäänkuin tuntevan kehystävänsä naurettavaa miestä.\nVarsinkin tuntuivat hänestä kirjat, seinää kiertävillä pitkillä\nhyllyillä olevat oikeat kirjat, tekeytyvän jäykkäniskaisiksi ja\nsokeiksi.\n\nNiin, hän piti päiväkirjaa ja hän rakasti päiväkirjaansa, se oli\nhänen pienen pientä päihtymystään, hetkellistä itsensä unhoittamista,\nleppoisaa itsensä ihailua, saihan hän tästä hinnasta olla hieman\nnaurettavakin.\n\nHän piirteli päiväkirjaansa poliittisia mietelmiä, niitäkin. Ja\ntämäkin teki hänet mielestään naurettavaksi. Hän oli _anarkisti._\nYhteiskunnankumooja. Mies, joka itsekkäästi sulkeutui huoneeseensa,\nvailla taloudellisia huolia, joka ei sietänyt odottamatonta vierasta,\njoka piti päivänsä turmeltuna, jollei kaikki mennyt kuin nuottien\nmukaan, joka ei koskaan syönyt muita kuin mieliruokiaan — oli\nanarkisti, teoreettisestipa tietenkin.\n\nKun kerran — ehkä jo piankin — köyhälistö alkaisi selvitellä\nvälejään porvarien kanssa, saavuttaisiin tällekin tarpeettomalle\npuuhuvilalle, pahalta haisevia, veren tahraamia miehiä tunkeutuisi\nhänenkin asuntoonsa, he löytäisivät hänet kirjoituspöydän äärestä,\nhorjumattomana ja loukkaamattomana, pitäen päiväkirjaa edessään kuin\nkilpeä ja todistuskappaletta; innostuneesti hän tervehtisi heitä\nsanoen: \"veljet, minä olen anarkisti!\"\n\nHän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan, hän oli\nkäynyt vakavaksi, tämä oli täyttä totta, hän oli syvästi kiintynyt\ntyöhönsä, vaikka hänellä olisi ollut yleisönään kokonainen kansakunta,\nei hän olisi voinut olla sen hartaampi, ja hänellä oli vain yksi\nlukija, hän itse, mutta sittenkään ei hän kyennyt kirjoittamaan vain\nitseään ajatellen. Hän piti kirjallista aherteluaan suuressa arvossa.\nHän oli ahkera taloudellisten ja yhteiskuntapoliittisten teosten\nlukija, mietelmiään luetun johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa,\narvostelujaan ja teoriojaan, ehkäpä ne kerran tulevat päivänvaloon,\najatteli hän kirjoittaessaan ja lisäsi: senkin narri — ikäänkuin\npuolustaakseen itseään omilta hyökkäyksiltään.\n\nHän kirjoitti reippaasti, sivun toisensa perästä, sitten hän alkoi\nyhtäkkiä tuntea väsymystä ja voimattomuutta, sanat vitkastelivat\ntullessaan, hän suuttui ja lopetti, tarkasteli kirjoittamaansa,\nhuokaisi, merkitsi päivämäärän, vetäisi paksun viivan ja nousi tuntien\ntyhjyyttä, entäs nyt?\n\nIllastaessaan — välinpitämättömänä ja tietämättä, mitä söi,\nvastenmielisen ruoan olisi hän kyllä heti huomannut — tarkkasi hän\nyläkerrasta kuuluvaa heikkoa, lakkaamatonta hälinää. Siellä varmaankin\naseteltiin pikkulapsia levolle. Sieltä kuului monen pienen jalan\nkopinaa, tirskahduksia ja naurua, nuori ääni lauloi, varmaankin Terese\n— —. Jumalaties, kuinka tuolla ylhäällä kyettiin keksimään tilaa\nkaikille lapsille, suurille ja pienille, tätä hän joka päivä ihmetteli.\n\nHän nousi kärsimättömänä. Tänä iltana tuo hiljainen sipsuttava\nhälinä teki hänet levottomaksi. Tuo hiljainen tohina oli voimakkaana\npulppuavan elämän ilmaus, vihdoin tuntui hänestä siltä kuin olisivat\nkaikki nuo pienet jalat sipsutelleet hänen sisimmässään. Jos hän\njoskus lähtisi — mutta niin ei hän kai koskaan tekisi — rakentaisi hän\nitselleen talon, jossa ei mikään, vähäisinkään melu kantautuisi hänen\nkuuluviinsa, jossa hän rauhassa ja häiritsemättä ja noiden pienten\naskelten pilkkaamatta saisi elellä sinä varjona, joka hän oli.\n\nPienten askelten — laulun — tuon nuoren äänen pilkkaamatta —\n\nTuon nuoren äänen, joka aina iltaisin hyräili, jossa oli pehmeyttä ja\nlämpöä.\n\nKuinka se kiusasikaan häntä.\n\nHän tiesi, ettei se taukoaisi, ettei hyräily koko iltana lakkaisi, ja\nettei hän voisi olla sitä kuuntelematta. Hän tahtoi paeta sitä. Hän\nlähtisi retkelleen, ei tavalliselle iltakävelylleen puutarhaan, vaan\nkauaksi pois.\n\nSalaiselle retkelleen —\n\n\n\n\n18.\n\n\nOsastonpäällikkö Hage tapasi joka ilta pistäytyä kävelyllä. Kesällä\nhän, harhailtuaan hetken aikaa puutarhassa, kiersi kotikorttelin;\ntätä latua seurasi hän talvellakin. Mutta toisinaan, melkeinpä kerran\nviikossa, hän lähti pitemmälle kävelyretkelle, salaiselle retkelleen,\nhän lähti ikäänkuin sisäisestä pakoituksesta, silloin kun jokin oli\nhäntä häirinnyt, turmellut hänen hyvän tuulensa, ja hän käveli kunnes\noli saavuttanut tasapainon.\n\nHän seisoi portailla, sisäinen käsky piti häntä vallassaan, hän katseli\ntaivasta, se oli pilviharsojen peitossa, hämärsi hieman. Hänellä ei\nollut tavanmukaista korkeata hattuaan, vaan leveälierinen, pehmeä,\nsininen hattu, vierailutakkinsa oli hän vaihtanut jokapäiväiseen\nnuttuun, kepin hän jätti kotiin.\n\nMinne hän matkasi?\n\nHän kulki hiljaisia, ihmistyhjiä katuja, seuratessaan niitä ei hän\noikoteistä välittänyt, saavuttuaan St. Hans-kummulle, nousi hän\nraitiovaunuun. Hän seisoi etusillalla. Kaasutehtaan kohdalla hän\npoistui vaunusta.\n\nPilviharsot olivat tihentyneet, ne sivukadut, joita Johannes Hage\nvaelsi Akersjoelle, olivat harmaan hämärän peitossa. Pimeni yhä,\nsinertävissä taloissa mustottivat portinnielut, ikkunanruudut olivat\nkalmanharmaat. Erään elävienkuviennäyttämön edustalla, jonka punertava\nristikkovalaistus loi hentoja valoneliöitä katukäytävälle, seisoi\nvähäinen parvi lapsia ja keskenkasvuista nuorisoa. Hage katseli heitä,\nhän olisi helposti voinut kiertää, mutta hän alkoi hitaasti tunkeutua\njoukon lävitse, väistyttiin hieman, tarkasteltiin pitkää miestä,\nmanailtiin, muristiin hyvänsävyisesti, lasketeltiin kokkapuheita ja\npäästettiin hänet lävitse. Voimakas, paha haju, hapan kuin kadun haju,\noli tarttunut hänen vaatteisiinsa, uteliain mielihyvän tuntein hän sitä\nhaisteli.\n\nHän kulki edelleen, virtaa seuraten, mutta pian hän jo pysähtyi\nja katsahti ympärilleen; kuinka täällä olikaan kaunista ja\nalakuloista tänä iltana. Maisemalla oli maalauksen tunnelma —\nikäänkuin inhimillinen olento olisi värein etsinyt vapautusta\nsurumielisyydestään. Hän katseli harmaata taivasta, jonka kätköistä\nvalo loisti, öljynhimmeätä, monivivahteista virtaa, talorivejä, joiden\nmurtoviiva pyrki pienistä puutaloista suuriin kasarmeihin, mutta joiden\nvärit sulautuivat yhteen, vaalean kellervästä vaalean harmaaseen\nvaihdellen, punertavine tai himmeän sametinvihreine kujapimentoineen.\nJa kaikissa näissä kalvenneissa väreissä ja tuossa yksinäisessä\nharmaata taivasta kohden kiipeävässä murtoviivassa ilmeni hiljainen\ntuska, kaino, äänetön, sisäinen tuska, sydämmen kätketty murhe, suru,\njoka oli katsojalle salaisuus.\n\nJuuri tätä salaisuutta Johannes Hage ihaili ja etsi, se oli niin\nsanomattoman etäällä hänen piiristään, se tuntui sisältävän rajattomia\nmahdollisuuksia, siinä oli jännitystä. Mitä syntyykään, kun salaisuus\npaljastuu! Täällä ei ollut kuollutta. Tästä harmaasta hämärästä saattoi\nkerran kirkaisuna vyöryä tapahtumia.\n\nHän jatkoi kulkuaan katua pitkin. Kaikki elollinen, mikä hänen\nsilmiinsä hämärästä häämöitti, kannusti hänen mielikuvitustaan.\nRauhallinen konstaapeli, jonka hän kohtasi, oli kuin räikeän\njokapäiväisyyden lähetti, kaksi ratsupoliisia, jotka liikkumattomina\nistuivat tummien hevostensa selässä, kuvastuen aukiota vasten,\ntuntuivat hänestä tarunomaisilta, heidän järkähtämättömyytensä\ntuntui kohtalokkaalta. Sivuuttaessaan heidät selvisi hänelle heidän\nrauhallisuutensa syy: he olivat nuuskaamispuuhissa.\n\nKaikki oli täällä aina yhtä ihmeellisen uutta, yhtä kevyttä, mieluista\nja huvittavaa, aina kohtasi hän täällä saman tuntemattoman maailman,\njosta hän ei mitään tiennyt ja josta hän ei koskaan saisikaan\nmitään tietää. Uteliaisuuden kuume tykytti hänessä, heikosti,\nmutta herättävästi. Pieni lapsi kulki hänen ohitseen, lapsi jolla\noli keltaiset, vanhat, paheiden merkitsemät kasvot, mutta lapsi\nse sittenkin oli, lapsellisine liikkeineen, se pysähtyi hetkeksi\nkatselemaan häntä ja jatkoi sitten taas vetelehtien matkaansa. Hage\nkatseli lapsen kulkua, vailla sääliä, mutta ihmettelyn täyttämänä;\nkäsittämätöntä oli, että tuo aivan muitten lasten kaltainen lapsi oli\njo paheitten, kurjuuden ja liian varhain heränneen ymmärryksen jäytämä.\nSemmoista oli tapahtuva vastakin, satakertaisesti oli tuon lapsen\nkohtalo uudistuva; vuosi nousee vuoden päästä, sataluvut täyttyvät,\nmutta kaikki on jäänyt ennalleen, ikuisiksi ajoiksi ennalleen, ehkäpä\npahe ja kurjuus ovatkin tämän maailman harvoja järkkymättömiä totuuksia\n— —\n\nHän jatkoi matkaansa, päätään pudistaen. Silloin tällöin heilautti hän\nkättään mutisten pari sanaa, hän järkeili. Hän ei koettanut keksiä,\nkuinka kaikki tämä saataisiin korjatuksi, sitäkin hän oli aikoinaan\naprikoinut, ehkäpä hiljan istuessaan päiväkirjansa ääressä, mutta\ntäällä ei hänen aivoissaan enää risteillyt semmoisia ajatuksia. Vain\nuteliaisuuden filosofia askarrutti nyt hänen aivojaan. Hän arveli,\nettä koska kaikki täällä on moisessa lahoamistilassa, niin kaipa siten\nsyntyy kasvupohjaa, — tai onko ehkä kyseessä pelkkä kuolema, ei, maa\nlannoittuu, tapahtumat itävät siinä, käyskennellessäni täällä jonakin\niltana ne purkautuvat esiin, tuli leimahtaa.\n\nOliko tapahtunut jotakin? Ei niin mitään. Pari katukahakkaa oli hän\nnähnyt, muutaman tappelun, poliisi oli korjannut humalaisia naisia; tuo\nkaikki oli niin tavattoman tyhjänpäiväistä. Hiljaisuudessa oli enemmän\njännitystä kuin tappelun melskeessä.\n\nHiljaisuus herätti hänessä joskus pelkoa. Keskellä hiljaista katua,\nahdasta kujaa, jossa talot olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät\nkuiskailevan toisilleen, saattoi hän yhtäkkiä keksiä olevansa aivan\nyksin. Hiljaisuus ympäröi häntä, ja hiljaisuudessa piili tuo talojen\nkuulumaton kuiske. Hänestä tuntui siltä kuin olisi joku häntä vaaninut.\nEikö tuossa lähimmässä kulmauksessa seisonutkin joku väijymässä?\nEikö hänen takaansa kuulunutkin askeleita, varmaankin joku seurasi\nhäntä. Kunpahan uskaltaisi juosta, pysähtyä ja katsella ympärilleen,\njatkaa matkaansa. Hänen ihonsa värisi, silmäluomet jäykistyivät, pelko\njyskytti hänen sydäntään. Kulmauksen vaiheilta kajahteli rauhallisia\naskeleita, muuan konstaapeli ilmestyi kaduille, pysähtyi, haukotteli,\nhaukotteli totisesti, luonnollisesti ja välinpitämättömästi, häntä\nikävystytti, konstaapelia ikävystytti, Hage ei olisi koskaan uskonut,\nettä haukotus voi vaikuttaa niin viehättävän rauhoittavasti.\n\nNyttemmin hiipi pelko hänen kimppuunsa vain aniharvoin, rauhallisia\nolivat hänen iltaretkensä, miksi, ehkäpä sekin riippui tottumuksesta.\nKerran oli hän kuvitellut pääsevänsä köyhyyden, paheen ja kurjuuden\nsalaisuuksien perille, hän oli tahtonut tehdä tutkimuksia; siitä oli jo\naikoja kulunut. Nyt hän ei enää uskonut kykenevänsä raoittamaan verhoa,\npuute ja pahe ovat vain niihin vihittyjä varten, niitä varten, jotka\nkokevat puutteen, kokevat paheen, syntyvät puutteeseen ja paheeseen. Ja\nehkeipä hän oikeastaan ollut koskaan halunnutkaan tietää siitä mitään,\ntäyttä totuutta ei ainakaan.\n\nRetkeillessään näitä katuja, jotka aina saivat hänet värisemään\nuteliaisuudesta, jotka aina vienosti jännittivät hänen mieltään,\nkerranhan saattoi jotakin tapahtua, johtui hän muistelemaan ensimmäisiä\ntänne tekemiään retkiä; monta pitkää vuotta oli niistä kulunut. Hän oli\nsilloin nuori, hänen sydämmessään liekehti viha yhteiskuntaa vastaan,\nkumousinto, kirjoista opittu. Käyskennellessään nyt täällä virtasi\nhänen sydämmeensä _vähän,_ ah niin vähän, entistä intoa, nuoruuden\nkajastus valaisi hänen mielikuvitustaan. Kuinka lähtemättömästi\nkaikki syöpyykään mieleemme, ajatteli hän, kunhan vain mitättömän,\nahtaan jokapäiväisen elämän hälinä haipuu kuulumattomiin, nousee\nentisyys hämyisistä syvyyksistään. Hän harhaili katuja pitkin tuntien\nsamantapaista jokapäiväisestä itsestään vapautumista, ajatusten ja\naistimusten hämäryyttä kuin unhoituksen hetkinään kotona, seistessään\njonkun maalauksen edessä tai tuijottaessaan, mitään näkemättä,\navonaisesta ikkunasta; leppoisin hellyyden värähdyksin tunsi hän\nvanhojen, unohtuneitten unien ja kuvitelmien hiipivän mieleensä,\nhitaasti, kuin pohjasta vedenpinnalle pulpahtelevina kuplina,\nnuorten unien, joilla jokaisella oli oma, erikoinen värinsä, tämä\non sininen, tuo syvän punasinervä, tuo taas loistavan keltainen,\najatteli hän katsellessaan muistojen kuplehtimista syvyydestä. — —\n— Purppuranpunainen merkitsi romahdusta, taistelua, suurta vainoa;\nmelkein musta köyhälistön kostoa, porvariston pakoa, sekasortoa, kaiken\nhäviötä — — —\n\n_Hänen_ hetkensä — hän oli johtava taistelun voittoon, johtava\neteenpäin, kehitystä, järjestystä kohden — hänen hetkensä heloitti\nkeltaisena, ja tuo keltainen kirkkaus valaisi tuhansia häntä kohden\nkääntyneitä kasvoja.\n\nHän kulkee katua ylös, toista alas, häntä tervehditään, tervehditään,\nvapautettu maailma osoittaa hänelle suosiotaan, ja tuolta ylhäältä,\ntuolta korkealta parvekkeelta, huudetaan hänen nimeään, se on hän,\nkaikki on valkoista, kirkkaan, rauhallisen valkoista, liina liehahtaa,\nhän tervehtii. — — —\n\nKiihtyneenä tuijottaa Hage harmaata talonseinää, hattu kädessään, hän\nseisoo aivan seinän vieressä ja mutisee itsekseen; onko todellakin\nmahdollista, onko hän todellakin kerran, nuorena ylioppilaana,\nkuvitellut tämmöisiä näillä kaduilla harhaillessaan, ja saattaako\nentisyys todellakin nousta pohjasta pinnalle, yhtä huumaavana — — —\n\nOlikohan ehkä kaiken salaisuus siinä, että hän etsi näistä hämäristä\nköyhälistön kortteleista kadotettua nuoruuttaan? Kaksinkerroin turhaa\noli hänen etsiskelynsä.\n\nHänen nuoruudestaan ei ollut jälellä edes pientä, parvekkeelta hänen\nnimeään huutavaa, nenäliinaa heiluttavaa tyttöstä.\n\nSensijaan hän kyllä huomasi, että ilma oli kosteata ja että oli aika\nmennä kotiin.\n\nHän kulki samoja teitä, joita oli tullutkin — välttääkseen tuttavia.\n\nHattunsa ja takkinsa hän ripusti komeroon, ne täyttivät sen tuskin\ntuntuvalla, epäpuhtaalla hajulla.\n\nHän peseytyi huolellisesti, harjasi itsensä ja pukeutui kotitakkiin.\nSytytettyään sikaarinsa, meni hän ikkunan luo ja katseli taivasta,\nheikko hohde tunkeutui harmaan harson lävitse, kuu kai siellä paistoi.\nHän puhalsi sikarinsavua salaista kumotusta kohden; se oli kuin\nhuokaus —\n\nSitten hänen mieleensä juolahti, että hän oli päättänyt hieman\ntyöskennellä; hän oli ottanut virastosta mukaansa erään tehtävän.\n\nOsastonpäällikkö Johannes Hage istui työpöytänsä ääressä ahkerasti\nkirjoittaen pikkutunneille asti. Silloin tällöin katsahti hän kattoa\nkohden, kuunteli hetken ja hymähti rauhallisesti, — merkillistä,\najatteli hän, missä on lapsia, siellä ei ole koskaan aivan hiljaista.\nAina kuuluu suloinen, salaperäisenä sykkivän elämän tykytys.\n\n\n\n\n19.\n\n\nKirjanpitäjä Bisgaardin ja rouva Trinen avioliittoa Herra valvoi ja\nsiunasi. Vähäpätöisinkään hairahdus ei jäänyt seurauksitta. Niin monena\niltana, rouva Trinen huokaisten laskettua päivän menot ja kirjanpitäjä\nBisgaardin lopetettua rasittavan, huonopalkkaisen ylityönsä, olivat\naviopuolisot ankarasti teroittaneet toisilleen, että nyt eivät heidän\nvaransa enää sallineet uusia parkusuisia seurauksia, ja sitten he\nkoettivat lohduttaa ja rohkaista toisiaan, sillä tuloksella, että luku\nkasvoi säännöllisesti.\n\nNyt niitä oli jo yksitoista. Ja kahdettatoista odotettiin joka päivä.\n\nJa kaikki ne elivät ja kostuivat. Missä on vain yksi lapsi, siellä\nsekin ainoa kuolla kupsahtaa kouristukseen. Tai kuukahtaa ikkunasta\nkadulle tai karkaa raitiovaunun alle. Bisgaardin yhdellätoista oli\nmyöskin ollut kouristus, nekin olivat kuukahdelleet ikkunasta ja\nniitäkin oli uhannut ja uhkasi joka päivä tuhannet turmat. Mutta ne\nselviytyivät aina hengissä. Mistä ne saivat ruokaa, vaatetta, hoitoa ja\nhuolenpitoa? Herra sen tietäköön, joka ei ottanut heitä luokseen.\n\nMutta ennen kaikkea — missä se joukko _asusti_, Bisgaardeilla oli\nvirallisesti kolme huonetta ja keittiö, mutta epävirallista tilaa\noli paljon enemmän, vaatekomeroita oli muovailtu makuukamareiksi,\nBisgaard oli kätevä, hän löi läven seinään, asetti siihen ikkunan ja,\nkas, siitä sukeutui huone. Aidattiin ullakkohuone ja rouva Bisgaard\npeitti sen seinät sanomalehdillä, hän teki käytännöllisiä keksintöjä,\nrumaahan siellä oli, mutta tarkeni toki. Mutta sittenkin -montako\nneliömetriä lattiapinta-alasta kukin saa haltuunsa, riippuu tietenkin\nperheenjäsenten lukumäärästä ja perhettä oli kaksi täysikasvuista ja\nyksitoista lasta, kaikensukuista ja ikäistä ja yhtä vielä odotettiin.\nTilaa ei voinut mitenkään riittää kaikille? Riittipä sitä sittenkin.\n\nTilaako ei riittäisi? Kello kaksitoista yöllä soitettiin rajusti\nperheen ovikelloa, ja Bisgaardin alushoususillaan, kalpeana ja\nhämmentyneenä aukaistessa ovea oletetuille palosotilaille, seisoikin\nportailla täti Nikoline ja serkku Petra Skienistä käsilaukkuineen\nja kantohihnoineen, he eivät olleet saaneet huonetta. Heidät\nvedettiin sisään ja rouva Trine nousi syleilemään heitä ja sängyistä,\nmatrasseilta, sohvilta, peräkkäin asetetuilta tuoleilta ja\ntelttavuoteilta putkahteli perheen kaiken kokoisia vesoja tervehtimään;\nminnekä ikinä katsoi, näki lapsenkasvoja, syvän unen jäykistämiä,\nhämmästyneitä katseita, pörröisiä palmikoita ja törröttäviä\nhiustupsuja. Juotiin kahvia, pikku Lotta, joka sillä kertaa oli nuorin,\nistui äidin sylissä juomassa maitokahvia kello kahden aikaan yöllä,\nepäterveellistä muka, lasta se ei vähääkään vahingoittanut. Sitten\ntyönnettiin pari sattumalta uhriksi joutunutta yhteen sänkyyn, ja täti\nNikoline sekä serkku Petra sijoitettiin tyhjiksi tulleisiin, päivän\nkajastaessa pääsi rouva Trine rauhaan, kääntäessään särkevää kylkeään\nkuiskasi hän Bisgaardille: sepä oli hauskaa.\n\nTilaako — tottakai sitä oli. Tilaa kuhisi kaikkialla. Se oli mieletöntä\nperhe-elämää, ja yksitoista lasta kukoisti siinä, ja yhtä odotettiin.\n\nBisgaardilaisten perhe-elämässä oli tietenkin synkkiä, jopa aivan\nepätoivoisiakin hetkiä. Ei ole leikintekoa maata lapsivuoteessa — ja\nkoskapa ei rouva Trine sitä tehnyt — viiden lapsen potiessa tuhkarokkoa\nja neljän seikkaillessa vailla silmälläpitoa. Semmoisina päivinä\nsai hento Bisgaard lakkaamatta laukata konttorista kotiin ja kotoa\nkonttoriin, sairasvuoteelta sairasvuoteelle ja kadulle poimimaan\ntalteen jotakin terveistä; hänen kasvonsa kutistuivat entistään\npienemmiksi, hänen suuret korvansa venyivät entistään suuremmiksi\nja hänen silmänsä pyörivät entistään ympyriäisempinä. Hän muistutti\nlaihtunutta jänistä, hypähdellen hän liikkuikin kuin jänis.\n\nYksitoista lasta — ne ovat kaikki kotona, ne tappelevat ja sopivat,\npienet kuukertuvat portaista, pienemmät leikkivät tulella, pienin\nnielee äidin sormuksen, on lähetettävä hakemaan lääkäriä, mutta muuan\nvanhemmista sisaruksista onkin jo kumonnut puolen pulloa oikeata\nöljyä — sattumalta — oikeaan kurkkuun, tohtori tulee ja sanoo, että\nniin on tehty kuin pitikin, ja kärsivällisyyttä kysyneen odotusajan\nkuluttua, joka oli pitänyt lapsia hirveässä jännityksessä, ilmestyykin\nsormus päivänvaloon. Aina ne ovat vaarassa, mutta suoriutuvat aina\nhengissä onnettomuuksista. Ja kun kaikki on pahimmillaan, kun rahat\novat loppuneet kassasta, kun eräs lapsista on kaatanut öljykannun\npyykin sekaan, suurempi tyrkännyt kukkaruukun pienemmän päähän, kun\nyksi valittaa vatsakipua, toinen päänsärkyä, kolmas parkuu hampaan\nkolotusta, neljäs likistynyttä sormeaan, kun kaksi pienintä on yhtaikaa\ntuhertanut housuihinsa, — silloin hyrähtää rouva Trine yhtäkkiä\nlyhyeen, kaiuttomaan nauruun, joka on viimeisiä jätteitä helisevästä\nnuoruudennaurusta, ja sanoo: \"rakas Bisgaard, tästä eivät päivät enää\npahene\". — Ja Bisgaardin silmät kyyneltyvät, niin kauan hän kestää\nkuin rouva Trinellä on jälellä rahtunenkaan aikoja sitten kadonneen\nnuoruutensa naurua, tuhannet muistot se herättää, hänen kasvonsa saavat\nvauhkon päättäväisyyden ilmeen, ja palatessaan konttorista on hänellä\nmukanaan paljon enemmän ylityötä kuin mitä hän kykenee suorittamaan.\n\nMutta onpa pitkiä mukiinkin meneviä aikoja, jopa oivallisiakin.\nTosin jokainen hetki, oivallinenkin, hieman kuluttaa rouva Trinen\nelämänlankaa, syö hänen kestävyyttään ja voimiaan, sitä ei voi\nkieltää, jokainen päivä on pieni ilmeinen työnnähdys hautaa kohden.\nMutta samalla häntä aina ympäröi valonhohde, ihmeellinen kajastus,\njoka vuotten vieriessä kirkastuu; mistä se on lähtöisin? Lapsista —\nne kasvavat ja kostuvat, vanhimmat ovat jo kuin täysi-ikäisiä, käyvät\ntyössä, lapset viittaavat tulevaisuutta kohden.\n\nTerese on vanhin, hän on hyvin vanha, kohta kahdenkymmenen ikäinen.\nEnsimmäisenä hän nousee aamuisin, hän nukkuu kahden sisarensa kanssa\nkeittiössä, valmistaa aamiaisen, pukee pari pikkusiskoa ja syöksyy\nsyötyään konttoriin. Palatessaan päivälliselle poikkeaa hän ostoksille\nja vihdoin kotiin saavuttuaan syö kuin hevonen. Kaikki bisgaardilaiset\nsyövät suunnattoman paljon, mistä he mahtanevatkaan saada ruokaa?\n\nTerese ei nukahda päivällisunta, sen huvin suo hän alakerran\nvuokralaiselle. Varpaillaan kulkee Terese hänen ovensa ohitse; kerran,\nollessaan keittiössä neiti Stefferudin, hänen taloudenhoitajattarensa,\nluona, oli hän kuullut hänen kuorsaavan, vain vähäisen, hyvin hiljaa;\ntuo inhimillinen ominaisuus teki keventävän vaikutuksen. Terese on\ntäynnään kunnioitusta Johannes Hagea kohtaan, Terese ehkä hieman\npelkääkin häntä, mutta hymähtää kuitenkin, silloin tällöin, hänen\ntavoilleen. Hänkin on huomannut Johannes Hagen silmien säihkyvän;\nhänellä ei yleensä ole paljonkaan aikaa silmien tarkkailemiseen.\nKun päivällinen on syöty, alkaa astiain pesu, ja niin jatkuu päivä\ntaukoamattomana touhuna: on neulottava ja paikattava, pidettävä huolta\nettä läksyt tulevat luetuiksi, kiistoja on ratkaistava, murheellisia\nsieluja lohduteltava. Tuhansiin kysymyksiin on vastattava, vanhempien\nsiskojen maallisista arvailuista alkaen pikku Joonaan uskonnollisiin\nmietelmiin, kumpiko on pitempi jumala vai piru. Pienokaiset on\ntoimitettava vuoteeseen; joku heistä pyytää, että häntä pestäisiin vain\nhyvin vähäisen, toisen kipeä sormi ei mitenkään saisi kastua. Ja kun\nne kaikki vihdoin ovat vuoteissaan, ja illallinen on syöty, istuu hän\nhetken silmiään siristellen ja syöksyy sitten itsekin vuoteeseen ja\nnukkuu jo ennenkuin on ehtinyt kunnolleen pukeutua yöpaitaan.\n\nKuihtuuko hän? Hän uhkuu voimaa. Hän on terve ja vaalea, puna\nlehahtelee hänen kasvoilleen, hänen suunsa on suuri ja hymyilevä,\nihana suu, hänen vartalonsa on rikas ja nuori, pieni, solakka, mutta\ntäyteläinen ja kypsä. Hänen käyntinsä on suloinen, hidas, aavisteleva,\nhänellä on aikaa kaikkeen ja sittenkin on hän niin rauhallinen.\nKonttorissa hän kirjoittelee koneella ja hoitaa kirjanpitoa, jos\njoku sattuu kysymään väsyttääkö ja ikävystyttääkö työ häntä, vastaa\nhän ettei hän ole tullut sitä ajatelleeksi. Hän tietää kyllä, mikä\nhäntä paljon enemmän miellyttäisi, siitä hän ei puhu, hän ei edes\najattelekaan sitä varsin paljon, odotuksena ja varmuutena on se hänen\nveressään. Ja odottaessaan työskentelee hän siis konttorissa, jossa\nkaikki hakkailevat häntä, hänessä herää onnellinen itsetietoisuuden\ntunne, joka pitää häntä pystyssä silloin kun hän on väsynyt,\njoka saa hänet hymyilemään niin, että on kuin aurinko paistaisi\nkonttorihuoneisiin. Hän saattaa yhtäkkiä vaipua ajatuksiin ja ruveta\ntuijottamaan ikkunasta, huomaamatta kuitenkaan siitä näkyvää takapihaa,\nkauas kantaa hänen kaipauksesta raskas katseensa. Hänellä on salaisuus,\ntoivoton, mahdoton salaisuus, mutta se on vielä tuskaton ja suloinen.\n\nTeresekin puolestaan avustaa perhettään, mutta hän ei ole ainoa.\nTorgrim on seitsemäntoista ikäinen, maailman vastainen kehitys on\nuskottu hänen huolekseen. Hän on suuri ja voimakas ja aika ajoin\ntorailunhaluinen. Hänen kasvonsa ovat täynnään pisamia ja viime\ntoukokuun seitsemäntenätoista päivänä tuli hän kotiin aikamoisessa\nhumalassa ja kompuroi vaivoin ullakkokamariin, jonka hän on itselleen\njärjestänyt omatakseen hänkin erikoisen huoneen, mutta jossa häntä\npalelee melkein liian paljon. Hän on anarkisti, mutta aivan tietämätön\nsiitä, että hänellä on aatetoveri talossa, vuokralainen on hänen\nmielestään päinvastoin vastenmielinen yläluokan mies. Torgrim on\njotakin eräässä konttorissa, itse hän sanoo olevansa päällysmies ja\nkertoo silmiään vilkuttaen, että tänään oli johtajan täytynyt kutsua\nhänet luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa. Sättiessään nimittää Terese\nhäntä varastopojaksi. Terese on hänen uskottunsa, hänen ainoa ystävänsä\nmaailmassa, hänellä on syvästi pessimistinen käsitys elämästä,\nvarsinkin kärsittyään tänä keväänä suuren sydänsurun, uutta rakkautta\nei hän vielä ole kohdannut.\n\nMutta on vielä toisiakin tukemassa perheen toimeentuloa:\nkuusitoistavuotias Harald, poikainhuoneen käskynhaltija, jossa hän\nitse nukkuu neljäntenä, on uudesta vuodesta alkaen ansainnut eräässä\npankissa 80 kruunua kuussa. Hän on hiljainen, ihailee vanhempaa\nveljeään ja halveksii nuorempia, Eemeliä, joka on kahdentoista ikäinen,\nSigurdia ja Joonasta, jotka ovat yhdeksännellä ja seitsemännellä.\nHarald on perheen arvoitus. Hänellä on sitkeitä suunnitelmia, kukaan\nei niitä tunne, koko vuoden hän itsekseen aprikoi ja puhkeaa sitten\njonakin päivänä päivällispöydässä puhumaan, ei suinkaan suunnitelmasta,\nvaan täytetystä päätöksestä. \"Aloitin tänään pankkityöni\", sanoo hän,\neikä kukaan ole aavistanutkaan, että hän on sanoutunut irti entisestä\npaikastaan ja etsinyt uuden. Vapaa-aikoinaan lukee hän kieliä. Hänellä\non pankkikirja, mutta kukaan ei tiedä hänen omaisuutensa suuruutta.\nHän hankkii itselleen tilapäisansiota ja panee kaiken kokoamansa\npankkiin. Eräänä heikkouden hetken uskoi hän Trinelle aikovansa jäädä\nnaimattomaksi.\n\nPerheen surunlapsi on Lovisa, hän on jo hyvinkin viidentoista\nikäinen. Hän käyttää hieman liian ahkerasti Teresen hansikkaita\nja äidin puuhkaa. Hänellä on hieman liian säännöllisesti uusi\nystävä, joka odottelee lähimmässä kulmauksessa, hän nojuu ikkunassa\nkuuntelemassa annettaisiinko kadulta jotakin merkkiä. Hänen kasvonsa\novat vielä sangen epämääräiset, suulla ja nenällä ei ole mitään\ntekemistä toistensa kanssa, hänen pyörivät silmänsä kärkkyvät aina\njotakin. Hän käy elävissäkuvissa ystäviensä kanssa ja kertoo kotiin\ntultuaan, viattomin ilmein, olleensa parhaimman ystävättärensä,\nBennyn, luona, vaikka juuri tämä samainen Benny on istunut koko\niltapäivän Bisgaardilla häntä odottelemassa. Hänet lähetetään\nkeittiöön astioita pesemään, on hänen viikkonsa, mutta hänpä pujahtaa\nulos keittiöportaista piittaamatta vähääkään astiainpesusta. Nauraa\nkihertäen tervehtii hän alakerran vuokralaista. Hän on vakavien\niltakeskustelujen aiheena.\n\nNiin ei ole Annan laita, seuraavan parvessa, neljäntoistavuotisen,\nhyväpäisen tutkintoihmisen, joka jo on loistavasti suoriutunut\nkeskikoulusta ja nyt vapaaoppilaana lukee ylioppilaaksi. Hänellä on\npieni suunsupukka, litteä nenä, hiirenhäntäpalmikot ja suuret kädet.\nTahtoessaan nolata Tereseä, siteeraa hän Goethea; Terese ei ole lukenut\nGoethea.\n\nTyttäriä on vielä kolme — Bisgaard huokaa ja hänen kulmakarvojensa\nväliin ilmestyy ryppyjä, \"tyttäriä on vielä kolme\", on Regine, Lotta ja\nPikki on viimeisen ristimänimi — kyllä moisen joukon kastattamisessa\nja nimittelemisessä on ollut puuhaa — -kokenut sen tietää.\nViimeksimainitut kuuluvat kaikki niihin, jotka tarpeen vaatiessa\ntyönnetään yhteen sänkyyn. Kun Bisgaardille tulee vieraita, sanoo\nRegine huolestuneena: \"menemmekö me yhteen sänkyyn täksi yöksi, äiti?\"\n\nRegine on ottanut kantaakseen perheen surut, hän on aina alakuloinen.\nKun hänet lähetetään asialle, asioita ovat he juosseet siitä asti kuin\nkävelemään pääsivät, sanoo hän, \"eikö se tule hirmuisen kalliiksi,\näiti.\" ja päivällispöydässä seuraavat hänen harmaat silmänsä kaikkia\nsisaruksia, hän huoahtaa huomatessaan, kuinka paljon he syövät. Hän\nsyntyi kauhean tuhkarokkopuhdin aikana, jolloin kaikki tulot hupenivat\nlääkärinpalkkioihin ja lääkkeisiin.\n\nTuossa vanhassa rasiassa elelee siis yksitoista lasta vaiherikasta\nelämäänsä, ja heidän parissaan hyörii Trine rouva kahdettatoistaan\nodotellen. Viimeistä, lisää hän hyvin päättäväisesti. Hän on\nkulunut, kukaan ei ole oikeastaan tullut kuvitelleeksikaan, kuinka\nkulunut hän on, hän ei ole vielä niinkään vanha, hän saattaisi olla\nrehevä, nuorekas ja iloinen, hän on vain kulunut. Mutta hän ei ole\nloppuunkulunut, hänen tehtävänsä ei ole vielä suoritettu, elämä on\nkäyttänyt häntä suunnattomasti hyväkseen, se ei ole vielä häntä\njättänyt eikä hän elämää. Mutta hänen ruumiinsa värisee aina tuskasta,\nhän kävelee vaivaloisesti, hänen jalkojaan ja kylkiään kiusaavat pienet\nkouristukset ja monenlaiset kivut. Hän oli kerran räiskyvän iloinen\npieni vaimo, kuumaverinen; masentunut ei hän vieläkään ole, vastuksien\nkohdatessa hän sanoo, \"kyllä tästäkin taas päästään\", taistelusta\nei hän ole luopunut, vaikka hän onkin kulunut. Hymyä on vielä\nhieman säästössä, hieman voimia ja nauruakin. Hän on loppumattoman\nkärsivällinen. Muuten hän olisikin jo kuollut.\n\nHänen päähänsä kerääntyvät kaikki surut. Bisgaard raukalla on niin\npaljon puuhaa, hän vain hypähtelee kodin ja konttorin väliä ja kotona\non hänellä aina ylityötä. Saadakseen olla rauhassa kyyröttää hän\nkokoonkäpertyneenä eräässä nurkassa, kulkiessaan hänen paikkansa\nohitse, hipaisee Trine rouva kädellään hänen hiuksiaan, vanhasta\ntottumuksesta hän sen tekee, mutta koskettaessaan Bisgaardin hiuksia\nhuomaa hän tekonsa, vavahtelevin kasvoin katsahtaa Bisgaard ylöspäin\nja hymyilee, \"kohta saan valmiiksi, äitiseni, kohta saan\", sanoo hän.\nHipaistessaan kädellään on rouva Trine tuntenut hänen liiaksi rasitetun\npäänsä poltteen, hän etsii piipun, täyttää sen ja työntää hänen\nsuuhunsa, ja hetken leijailee näiden kahden kuluneen ihmisen yllä kuin\nkultapilvi.\n\nKeskellä elämän telmettä kamppailee Bisgaardin perhe. Heidän\nympärillään kuohuu pikkuseikkoja, konttori, läksyjä, riitoja,\nrahahuolia, työtä ja aherrusta, mutta kaikki nuo ovat vain\npikkuseikkoja, elämä on aalto, sen se nostaa korkealle, joka sitä\nrakastaa. Heitä on niin monta, he ovat nuoria, kullakin heistä on omat\ntuumansa, kellä suuremmat, kellä pienemmät, Torgrimin, anarkistin,\nmieltä kiinnittää maailmanpolitiikka ja filosofia, hän aavistelee\nkauheita tapahtumia, Lovisella on punainen nauharuusu, sen hän on\nostanut kouluvihkoihin pyytämillään rahoilla, hänkään ei anna elämän\nkulkea ohitseen, häntä olisi pidettävä hieman enemmän silmällä, mutta\nheitä on niin monta.\n\nNiin, heitä on monta ja koko päivän oleilevat he mikä missäkin. Mutta\niltaisin he kokoontuvat, portaissa kolisee, pojat tulevat koulusta,\nkonttorista, leikkimästä, potkupalloa pelaamasta, Eemeli on juuri\ntulossa urheiluhulluksi. Portaista kuuluu sipsutusta, nyt palaavat\npikkutytöt leikkimästä, koulusta, kävelyretkiltä. Meluten he tulevat\nsisään, täyttävät joka sopukan, torailevat, kuljettelevat kaikkialle\nsaappaita ja kirjoja, epätoivoisena kohottaa Bisgaard kätensä ilmaan ja\npyytää edes hetken vaitioloa, hänen piti muistaa jotakin, \"hys\", sanoo\nTrine rouva, \"ajatelkaahan toki vuokralaista\", mutta yhtä helppoa olisi\nheidän ollut koettaa vaimentaa Niagaran kohinaa. Melua ei saa millään\nhillityksi, on juuri illallisen aika, ja he ovat kaikki nälkäisiä,\npienimmät, jotka jo nukkuivat, tulevat herätetyiksi, eräs heistä\nsipsuttaa pitkässä paidassaan ja paljain jaloin äidin luo, hän tahtoo\nsyödä sylissä istuen.\n\nTerese tulee keittiöstä, hyräilevänä, iloisena rauhanhengettärenä\nkulkee hän huoneissa, tietämättään tottelevat häntä kaikki, hän saa\nmelun talttumaan. Ja katso: taas hän tulee keittiöstä, tällä kertaa\non hänellä mukanaan jotakin yllättävää, valtava vadillinen perunoita,\nhauskana pilvenä ympäröi höyry hänen hymyään, ja katselijoiden piiristä\nsuhahtaa hiljainen \"ah\".\n\nHe istuutuvat pöytään, se ei ole mikään äänetön tapahtuma, Torgrim,\nanarkisti, polkee permantoa mahtavilla saappaillaan kuin juoksisi hän\nmurtomaata. Terese tokaisee, hieman punehtuneena hymyillen:\n\n\"Hiljaa — varastopoika — muista miestä.\"\n\nMies on vuokralainen, osastonpäällikkö Johannes Hage.\n\n\n\n\n20.\n\n\nHerätessään aamulla tuntui osastonpäällikkö Hagesta siltä kuin olisi\ntalossa ollut yöllä rauhatonta. Hän oli sangen raskasuninen, mutta\nhän oli muistavinaan heränneensä useita kertoja ja kuulleensa melua\nyläkerrasta.\n\nTästä johtui hänen, mieleensä, että tänään oli vuokranmaksupäivä,\nhän tapasi käväistä maksamassa sen aamuisin, ennen virastoonmenoaan,\nyläkerrassa oli silloin vain harvoja kotona ja hän saattoi hetkisen\njaaritella Trine rouvan kanssa. Hän piti Trine rouvaa ilmiönä, jonka\nkanssa hyvinkin kannatti keskustella, olihan hänellä yksitoista elävää\nlasta ja kahdettatoista hän odotti.\n\n\"Teille se on tukalinta\", tapaa rouva Trine sanoa, \"kyllä täältä\nhäiriötä lähtee.\"\n\n\"Olen siihen niin tottunut\", vastaa hän, \"kaikkihan ne ovat kasvaneet\nminun täällä ollessani. Taloon tullessani oli Terese vain viisivuotias\".\n\nTuota asiaa täytyi hänen pukeutuessaan ajatella, — hän oli todellakin\nviisivuotias — Terese. Ensimmäinen kesä muistui hänen mieleensä,\nsilloin tällöin oli hän käyskennellyt Teresen kanssa puutarhassa -käsi\nkädessä — pienen, neliskulmaisen kakaran.\n\nJa nyt hän siis on kohta kahdenkymmenen. — Hage söi aamiaista, mutta\nhänen ajatuksensa askartelivat yhä saman asian kimpussa, silloin oli\nhän vain viisivuotias ja nyt kohta kahdenkymmenen. Täysikasvuinen! Ja\nhän oli nyt neljänkymmenen ikäinen, toisin sanoen kaksikymmentä vuotta\nvanhempi.\n\nTämän huomion yllättämänä nousi hän aamiaispöydästä ja rupesi\nkävelemään edestakaisin lattialla. Mennyt oli hänen nuoruutensa,\nauttamattomasti, vieläpä hänen parhaimmat miehuusvuotensakin. Oliko hän\nkoskaan ollutkaan nuori? Kenties parina lyhyenä ylioppilasvuotena, —\nollessaan kerran kesälomalla kotona. Senkö verran vain? Ehkä enemmänkin\n— mutta vuodet vierivät niin nopeasti, äänettöminä. Hän ei muistanut\nkoskaan olleensa toisenlainen kuin nyt. Ainakaan niinä viitenätoista\nvuotena, jotka hän oli asunut täällä. Teresen viidennestä ikävuodesta\nalkaen. Hänet valtasi levottomuus — minkä tähden - auttamattomasti,\nkorjaamattomasti kadonneet vuodet sen aiheuttivat. Se, mitä hän\nei ollut elänyt. Se, mikä oli hiipinyt hänen ohitseen, kaikki se,\nlukematon, mikä _oli hiipinyt hänen ohitseen_.\n\nTeresen ollessa viisivuotias käyskentelivät he puutarhassa, käsi\nkädessä. Kymmenvuotiaana sai Terese luvan soittaa hänen pianoaan, olipa\nhän auttanutkin Tereseä hieman. Teresen ollessa viisitoistavuotias\nolivat he aina jutelleet kohdatessaan toisensa puutarhassa tai\nportaissa. Nyt he vain tervehtivät toisiaan. Oliko hän ehkä menettänyt\njotakin, josta olisi tullut pitää kiinni?\n\nKuinka vuodet vierivätkään, ajatteli hän katsellen ulos; oli\nhiljainen, kimaltavan raikas ja neitseellinen suviaamu. Kuinka vuodet\nvierivätkään, huoahti hän kääntyen pois ikkunasta. —\n\nLöydettyään vuokrakirjan ja rahat, lähti hän yläkertaan.\n\nEteisovi oli avoinna, sisällä oli ihmetyttävän hiljaista, hän koputti,\nmutta kun ei kukaan vastannut, astui hän sisään.\n\nAamuaurinko paistoi huoneeseen. Lähellä ikkunaa oli lapsenvasu, ja sen\nvieressä polvillaan Terese, kasvot patjoihin painuneina.\n\nLiikkumatonna seisoi Hage ovella, kuinka hiljaista täällä olikaan. Ja\nkaikki näytti — näytti -hiljan pestyltä, ajatteli hän, — ikäänkuin\nolisi juhlat tulossa. Mitähän Terese mahtoi etsiskellä tuosta vanhasta\nvaatevasusta?\n\nHän läheni askeleen, nousi varpailleen ja katsoi - vasussa oli pieni,\npikkuruinen lapsi. Untuvaista, punervaa hän näki, pienen rusottavan\nkätösen pistävän esiin paidanhihan palteesta.\n\nHage katseli. Terese oli yhä polvillaan, aavistamatta vieraan\nläsnäoloa, pää patjoihin painuneena hän imi lapsen suloista, lämmintä\ntuoksua, Hage ei uskaltanut Tereseä häiritä. Hän vain katseli:\nTerese, vasu, hiljaisuus, ikkunasta loistava aurinko värähdyttivät\nihmeellisesti hänen mieltään. Hänen katseensa lämpeni, liikkumattomana\nhän seisoi, kädet selän takana, hänen jalkansa jäykistyivät\npaikallaanolosta. Hän tuli henkäisseeksi syvään, Terese katsahti\nylöspäin.\n\nHän punastui, nousi hyvin varovaisesti ja tuli varpaisillaan Hagen luo.\nHeikko lapsen tuoksu seurasi häntä, tuo vieno tuoksu, tuskin tuntuva,\nsai Hagen hämmentymään. Hän katseli Tereseä tietämättä, mitä sanoisi.\n\nHe kuulivat voimattoman äänen puhuvan viereisestä huoneesta, Trine\nrouva siellä tiedusteli, oliko tullut vieraita.\n\n\"Minä tulin vain maksaakseni vuokran, — en todellakaan tiennyt\". —\nHage seurasi varovaisesti Tereseä, joka varpaisillaan hiipi ovea\nkohden, Hage oli vakuutettu näyttävänsä liian suurelta, kömpelöltä.\nHän pysähtyi puoliavoimelle ovelle, hän ei ollut tottunut käymään\nlapsivuodevierailuilla.\n\nVäsyneenä ja voimatonna lepäsi rouva Trine vuoteellaan, mutta vieno\npunerrus, joka oli kuin henkäisty valkoiselle iholle, antoi hänen\nkasvoilleen omituisen nuoruuden tunnun, hän hymyili, tai paremmin\nsanoen, himmeä hohde, hymyn kajastus väreili hänen sisäänpainuneen\nsuunsa ympärillä.\n\nTerese oli mennyt äidin luo ja siveli hiljaa hänen otsaansa, koko ajan\nHagea katsellen.\n\n\"Minä onnittelen\", sanoi Hage hillitysti, \"nythän on tusina täysi.\"\n\n\"Te kai tulitte häirityksi viime yönä\", sanoi rouva Trine ohuella,\nvienolla äänellä.\n\n\"En ollenkaan\", vastasi hän, \"en kuullut niin mitään, kun minä nukun,\nniin minä nukun.\"\n\n\"Niin tekivät lapsetkin\", hymyili Terese, \"me kannoimme heidät kaikki\narkihuoneeseen ja asettelimme heidät pitkin, missä vain tilaa oli, ja\nhäiriintymättä he jatkoivat nukkumistaan.\"\n\nNiin, lapset. Hage kauhistui, kuinka olikaan mahdollista synnyttää\nkahdettatoista lasta yhdentoista keskellä, — se oli jo ehdottomasti\nliikaa. Ja tuo kaikki tuntui hänestä yhtäkkiä typerältä sattumukselta,\nmauttomalta, rajattomalta liikatuotannolta, hän mutisi jotakin\nuudestaan tulemisesta ja vetäytyi pois.\n\n\"Isä on kamarissa\", kuuli hän Teresen sanovan, ja kääntyessään\nuudelleen häntä kohden, huomasi hän että Terese oli punainen ja hänen\nkatseensa murheellinen.\n\nVarjelkoon, hänhän näkee, mitä minä ajattelen, todisti Hage itselleen\nja hämmentyi. Hiipiessään varpaisillaan ruokasalin lävitse, ihmetteli\nhän uudelleen, — hänhän näkee, mitä minä ajattelen — kuinka se on\nmahdollista?\n\n\"Herttainen pikkutyttö tämä on, sen saatte uskoa\", kuiskasi Terese\nvasun luota.\n\n\"Tyttökö se on?\" kuiskasi Hage sormellaan osoittaen.\n\n\"Tyttöpä tietenkin\", hymyili Terese, \"en minä tarkoittanut, että te\ntulisitte katsomaan.\"\n\n\"Tottakai minä tulen katsomaan —\", Hage hiipi vasun luokse ja\ntarkasteli patjojen keskellä lepäävää rusottavaa olentoa.\n\n\"Eikö hän olekin ihana\", sanoi Terese.\n\n— \"Onpa kyllä\", vastasi Hage lakaten vasua katselemasta, omituisesti\nvärähdytti häntä se, että he molemmat, Terese ja hän, näin, lähekkäin,\nseisoivat tuon pienen lapsen vieressä. Pitikö nyt mokomankin vielä\nhäntä hämmennyttää —?\n\nYhtäkkiä hänen huomionsa irroittumattomasti kiintyi Tereseen, hänen\ntutkiva katseensa ympäröi Teresen, joka hiljaisena ja hellänä katseli\nvastasyntynyttä. Tietenkin, sitähän hän kaipaa, ajatteli Hage tullen\nniin liikutetuksi, että oli pakoitettu poistumaan ikkunan luo.\n\n\"Niin, vuokra\", sanoi hän ollen yhä jostakin syystä hämmennyksissä —\nitsekään tietämättä mistä.\n\n\"Isä on kamarissa\", sanoi Terese rauhallisesti, siirtymättä vasun luota.\n\nOnnellinen isä istui eräässä nurkassa tilikirja polvillaan. Niin — nyt\non ukonkäppyrällä yksi huolehdittava lisää, ajatteli Hage sulkiessaan\nvarovaisesti ovea perässään. \"Onnittelen tusinan täyttymisestä\", sanoi\nhän, mutta hän kuuli sanojensa kajahtavan aivan toisilta kuin äidin\nluona.\n\nBisgaard kavahti onnettomana seisomaan, täällä oli kaikki niin\nsekaista, osastonpäällikkö suo nyt anteeksi.\n\n_Kaikki_ oli todellakin sekaista, jumalaties, montako täällä oli yöllä\nnukkunut. Eikö osastonpäällikkö istuutuisi, kiitos ei, — ja minnekäpä\ntäällä istuutuisi, ajatteli hän, tuolilleko, jolla oli voileipätarjotin\ntai ehkä sohvaan, joka oli ahdettu täyteen vuodevaatteita. \"Iloinen\ntapaushan se oli, mutta totta siinä on toinen puoli\", hymyili Hage.\n\n\"On, on\", täydellisesti sen Bisgaard ymmärsi, totta oli hyvinkin\ntoinen puoli. Mutta olihan selviydytty yhdentoista kanssa, tottapa\nselviydyttäisiin kahdenkintoista. Ja viimeinenhän se oli, — ja sehän\noli niin hiljainenkin, toivottavasti ei osastonpäällikköä entistä\nenemmän häirittäisi.\n\nOsastonpäällikkö Hage kätki hymynsä seteleitä laskiessaan, eikä se\nollutkaan mikään hyvä hymy. Äidin luona oli vallinnut omituinen\njuhlatunnelma, täällä ikäänkuin ilveiltiin. Hän vakuutti Bisgaardille,\nettei ollut syytä suruun, melu ei häntä häirinnyt, olipa sitä jo\nkuultu, kyllä yhdestäkintoista ääntä lähtee, mutta viatonta melua —\nnaapurien kohinoita — hän ei edes huomannut.\n\nNo, sepä oli hyvä — Bisgaardin jäniksenkasvot vavahtivat.\n\nJa kuitenkin — onhan tuommoinen pikkuolento niin herttainen —\nihmistaimi — joka kerran on suureksi sukeutuva, — ajattelevaisena\npudisti Bisgaard päätään.\n\nHage katseli häntä tarkkaavaisesti. Merkitsivätkö hänen sanansa,\nettä tapahtuma häntä ilahdutti, oliko hän liikutettu, teeskentelikö\nhän? Olihan hänellä jo ennestäänkin vaivoja ja vastuksia riittämiin,\npuolusteliko hän ehkä itseään — kuin puhuisi hän pitäjänsä papille —?\n\nHage kääntyi äkkiä ja aikoi mennä. Mutta taas hänet valtasi hämmennys.\nHänen oli kuljettava tuon ihmeellisen huoneen lävitse — vieläköhän\nTerese mahtoi seistä vasun ääressä? Varpaillaan oli hänen hiivittävä —\nmitä hittoa tämä kaikki oikeastaan häntä liikutti, kahdettatoistako hän\nnyt sitten rupeaisi varpaillaankulkemisella kunnioittamaan?\n\nVarovaisesti aukaisi hän oven. Kas niin — tuolla hän oli — polvillaan\nvasun vieressä, kasvot siihen kätkettyinä, niska vain näkyi,\nkullanhohtoinen niska tummankeltaisten hiusten alta. Katsahtaisikohan\nhän ylöspäin? Hage hiipi lattian poikki ovelle, mutta hän ei\nhetkeksikään päästänyt silmistään tuota kumartunutta kullanhohtoista\nniskaa.\n\nHänen pitäessään ovenrivasta havahtui Terese vihdoin, he katselivat\ntoisiaan. Aivan liikkumatonna seisoen vastasi Hage Teresen katseeseen.\nMiksikä he näin toisiaan katselivat, miksei hän mennyt, miksikä tuntui\nniin oudolta — niin ihmeelliseltä — katsella lapsenvasun ääreen\npolvistunutta Tereseä?\n\nNyt minä menen, sanoi hän itselleen, mutta tunsikin samassa kuuman\nverivirran tulvahtavan sydämmeensä, varovaisesti kulki hän lattian\nyli vasun luo, kosketti Teresen olkapäätä, kyynelistä kostein silmin\nkatsahti Terese häntä, — miksikä olivat hänen silmänsä kyyneleiset?\nHän oli aikonut sanoa jotakin, mutta ei enää muistanut mitä, äkkiä hän\nkääntyi, palasi ovelle naurettavan pitkin askelin ja meni, tällä kertaa\ntaakseen katsomatta.\n\nParilla äänettömällä harppauksella selviytyi hän portaista. Alhaalla\nrupesi hän innokkaasti etsimään kaikkea, mitä hänen piti ottaa mukanaan\nkonttoriin — kirjoituspöydältään hän sitten etsittävänsä löysi.\nTaukoamatta tepasteli hän lattialla, hattua hakien, sikaaria — samalla\npiipunnysää täytellen.\n\nYhtäkkiä hän pysähtyi. Keskelle lattiaa. _Sekö_ hänen mieltään\nhämmensi? Mahdotonta. Nuori, soma tyttökö — sangen soma — mutta\naivan liian nuori, tyttö, jonka hän oli nähnyt kehkeytyvän naiseksi\nviisivuotiaasta lapsesta — ja vain siksi, että hän oli sattunut\nnäkemään hänet lapsenvasun ääressä. Mitä vielä? Vanhapoikako —?\n\nHän rupesi taas ravaamaan lattialla, huitoi käsillään ja mutisi,\nsuussaan sytyttämätön piippu. Hänellä oli hallussaan kolme huonetta\nja hän eli aivan oman mielensä mukaan, hän ei voinut kuvitellakaan,\nettä vastoin hänen tahtoaan muutettaisiin edes kynän asentoa\nhänen kirjoituspöydällään, että minuuttikaan päivässä muodostuisi\ntoisenlaiseksi kuin hän oli päättänyt. Ja nyt saattoi — nuori tyttö —\nhänet hämilleen — — —\n\nHän otti salkun kainaloonsa ja syöksyi ulos, vasta pitkän matkan päässä\ntasaantui hänen käyntinsä entiselleen.\n\nMyöhästyneenä tuli hän virastoon. Tässä sitä nyt ollaan, ajatteli\nhän, yläkertaan ilmestyy muuan kahdestoista ja koko päiväjärjestys on\nsekaisin. Ja miehen mieli hämmentynyt.\n\nKulovalkeana levisi konttorissa tieto, että osastonpäällikkö on pahalla\ntuulella, maltittomana ja hajamielisenä kaikui hänen tumma, syvä\näänensä koko aamupäivän. Kirjurit juoksivat, neiti Svendsen vapisi\nkirjoituskoneensa ääressä. Hyvä jumala, kuinka hänen silmänsä tänään\nsäihkyvät!\n\nErään piirikunnanvaltuuston lähetystö tuli neuvottelemaan\nosastonpäällikön kanssa jostakin kiinteimistökaupasta, keskustelun\npohjaksi oli lähetystö laatinut pitkän, tarpeettoman selostuksen. Hagen\nperiaatteisiin kuului, ettei koskaan saanut käydä kärsimättömäksi\n— puhukootpa ihmiset kuinka kauan tahansa. Tänään hänen ruumiinsa\nnytkähteli, hän siirtelihen tuolillaan, hän kesti, mutta kohtelias ei\nhän ollut.\n\nLähetystön mentyä pääsi häneltä helpoituksen huokaus, hän nousi\ntuoliltaan, aukaisi ikkunan ja kiintyi katselemaan vuonoa. Hän\ntunsi itsensä väsyneeksi ja tyytymättömäksi, — kuinka mitätöntä ja\ntyhjänpäiväistä elämä olikaan — ja jotakin se muka oli merkitsevinään.\n\nPikkuseikat saattoivat siis vielä järkyttää hänen tasapainoaan, sen\npitemmälle ei hän ollut päässyt. Hän oli luullut päässeensä sen rajan\nylitse, jonka takaa eivät mitkään _sattumien_ maailman häilähdykset\nhäntä tapaisi. Hän oli luullut päässeensä tarkastelun piiriin, luullut\npiirtäneensä ympärilleen aukottomat kaaret, luullut voivansa sanoa\nelämälle: älä koske minun ympyröihini.\n\nJa sittenkin hän hämmentyi ja niin helposti. Hän ei ollut vielä\nläheskään piirien keskustassa, pitemmälle täytyi hänen tunkeutua.\n\nEhkäpä hän oli hieman, sanoisiko, liiaksi rasittunut tai henkisen\naskartelun puutteesta hermostunut. Vuosikausia oli hän yhtämittaa\nahertanut samassa työssä, ehkäpä hän sittenkin oli liiaksi rasittunut,\nsydän sitä todisti: jo kauan oli hän tuntenut pientä ahdistusta,\nitsepintaista, heikkoa ahdistusta, varsinkin valvottuaan myöhäiseen\nyöhön, sydämenahdistusta, joka herätti kaukaisen kuolemanajatuksen.\nHermostuneisuutta hän poti, yksitoikkoisuudesta johtunutta\nhermostuneisuutta. Hänen täytyi lähteä lomalle.\n\nLomalle — pelkkä ajatuskin lomasta, matkasta, herätti hänen mielessään\nuusia ailahduksia. Hän katseli vuonoa, vaaleansinistä, kesäistä\nvuonoa,-hohtavia, auringossa sinertäviä tuntureja, hän katseli ja hänen\nkatseensa kulkeutui tunturien tuolle puolen, lännen kesää hän katseli:\nvalkeakuorisia, voimakastuoksuisia koivuja, ruusuja, joita kasvoi\nkaikissa puutarhoissa, pehmeitä, sametinvihreitä niittyjä, suurta ja\nkirkasta virtaa —\n\nHänen näkynsä päättyivät pitkään huokaukseen, lomalle hän lähtisi.\nHän ei ollut luotu hämmentymään, — hänetkö, ikämiehen, saisi villitä\ntytönletukka, jota hän oli katsellut jo viisivuotiaana — ei koskaan.\n\nHänkö kahlehtisi elämänsä toiseen ihmiseen, rakastaisi rauhattomuutta,\nmelua ja sekamelskaa - etsisi sukulaisuuksia, kaipaisi perhettä.\n\nÄh — narriksi hän alentui, arkoja naimisajatuksia parveili hänen\npäässään, puolesta ja vastaan hän todisteli.\n\nKaikkeen oli syynä hänen sydämmensä — aavistamatonta tulevaisuutta se\nsykki. Oli todellakin aika lähteä lomalle. —\n\n— Nuori tyttö — joka valkoisena seisoi korkealla parvekkeella\nviittoillen hänelle, — mitä olikaan hän uneksinut viime yönä?\n\nEi, vain lomaansa hän tahtoi ajatella.\n\nNäin päätellen lähti hän kotiin. Siellä odotti häntä äidin kirje.\n\n\n\n\n21.\n\n\nHage luki kirjeen — laski sen kädestään ja luki uudelleen, siinä\npuhuttiin Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä, Charlottesta, Sten Meldestä\nja papista.\n\nSitten hän istuutui suureen, pehmeään, nahallapäällystettyyn\nnojatuoliinsa, ojentautuen mukavaan lepoasentoon.\n\nNiin, olikohan jotakin tehtävissä — kykenikö hän auttamaan?\n\nToinen hänen sisaristaan aikoo mennä naimisiin talonpojan kanssa,\nseudun hauturin, Ole Bergeimin kanssa, jolla hän tapasi kannattaa\nkalavasuaan, toisella oli ollut sydänsuru, mutta juoksenteli nyt pitkin\nmäkiä pitäjän vanhahkon talonpoikaispapin kintereillä; olikohan jotakin\ntehtävissä?\n\nEi — ei niin mitään.\n\nHän tiesi niin hyvin, minkä taistelun hänen sisarensa olivat\ntaistelleet, olihan hän itsekin sen tuoksinassa temmeltänyt, varjojen\ntaistelun elämisen onnesta. He eivät jaksaneet pysyä pystyssä yltyvän\nautiuden ympäröiminä. He masentuivat ja tarttuivat yksinäisyydestä\npelastavaan oljenkorteen. Uljasta katseltavaa ei se ollut eikä\nkaunistakaan, mutta inhimillistä se oli, ja eihän sille mitään mahtanut.\n\nHäntä ainakaan ei mikään velvoittanut sekaantumaan tapahtumien kulkuun.\nToisten kohtaloiden puoskaroiminen on typerintä, mitä ihminen saattaa\ntehdä, hyvää ei semmoisesta koskaan koidu.\n\nElämän saatosta vaipui aina sukuja varjojen valtakuntaan. Sukuja,\njotka olivat kaikkensa antaneet, jotka elämä tuomitsi takaisin\noppihuoneeseen, neitsyydentilaan ja yksinäisyyteen, elämän takapihoille\nja hiljaisiin, hämäriin puutarhoihin, joissa myöskin oli hyvä olla.\nVarjoihinkin saattoi kuulua arvokkaalla tavalla. Oli kyettävä\nirroittautumaan elämän telmeestä.\n\nHän nousi ja meni lattian poikki sille seinälle, jolla perhekuvat\nriippuivat. He kuuluivat vanhaan, holsteiniläistä alkuperää olevaan\nvirkamiessukuun, monen polven aikana olivat he näytelleet huomattavaa\nosaa pappeina, tuomareina ja upseereina. Samanlainen oli äidinkin suku.\n\nHän oli ylpeä suvustaan, hänen esi-isänsä olivat jättäneet jälkeä, he\nolivat olleet velvollisuudentuntoisia, sivistyneitä ja isänmaataan\nrakastavia. Mutta — nykyhetki ei heitä enää tarvinnut eikä\ntulevaisuudestakaan mitään uutta kangastanut. Pysytelköön meidän köyhä\nvirkamiehistömme siivosti varjossa, naurettavaa on nähdä sen koettavan\npuolustaa entistä asemaansa ja vielä naurettavampaa nähdä sen pyörivän\nuuden tanssin tahdissa. Täyttäköön se viimeisen velvollisuutensa\nhiljaisuudessa. Kuolkoot vanhat suvut arvokkaassa yksinäisyydessä.\nOliko se, mitä jälkeen tuli, parempaa, ei, ei ainakaan hänen\nmielestään. Mutta se ei olekaan tärkeintä, ei se mitään merkitse onko\nuudella jotakin parempaa tarjottavana kuin vanhalla, kaikki riippuu\nsiitä, että se on uutta, virkeätä, elinvoimaista. Uuden, elinvoimaisen\nilmenemismuodot ovat aina siloittelemattomia.\n\nUusi suku valtasi vanhat virkamiestalot, kaadatti lehtokäytävät, antoi\nvanhojen, arvokkaitten rakennusten rappeutua, sillä ei ollut kirjoja\nhyllyillään, ei maalauksia, ei musiikkia. Se ei pitänyt musiikista.\nMutta kaipa silläkin oli omansa. Sillä oli ensipolven uhkuvat voimat.\nKerran oli sekin elinaikanaan luova itselleen oman perimätiedon,\neikä sitä haitannut, että hänen sukunsa olemassaolo päättyi yhdessä\nihmisiässä.\n\n_Hän_ ei pyrkinyt pitkittämään veretöntä olemassaoloaan menemällä\nnaimisiin — pelastuakseen oli sisar ottanut talonpojan. Hän jaksoi\nhävitä hiljaisuudessa. Mutta hänen sisarensa pelastautui tuhosta\ntalonpoikaissukuun, meni naimisiin köyhän länsinorjalaisen talonpojan,\nvaatimattoman hauturin kanssa. Hänen lapsistaan tulisi talonpoikia tai\nkenties — ja se olisi kaikkein pahinta — miehiä, jotka eivät olleet\nmitään, jotka olivat matkalla ylöspäin, maattomia talonpoikia, joilla\nei ollut talonpoikaissivistystä, eikä säätyläissivistystä.\n\nEhkäpä Anne Sofie menetteli oikein, mutta hänen mielipiteensä oli\nmuuttumaton. Saihan ihminen juosta onnensa perässä — kuin mies\nhattunsa, jonka tuuli on vienyt — ei siitä ole mitään sanomista,\nomanhan hattunsa perässä kukin juoksee, mutta naurettavaa se on\nkiistämättömästi.\n\nNo niin — naurettaviahan me olemme kaikessa tapauksessa, mikään\nluoduista ei ole niin kuvittelujen vallassa kuin ihminen, aina hän\njotakin luulottelee, aina on laukkaamassa tätä tai tuota etäistä\ntavoitellen, takertuneena omaan hämmennykseensä, jota hän nimittää\nsyvämielisyydeksi. Sopihan rauhallisesti istua kotonakin, vaikkapa\nnaurettavankin rauhallisesti, ja antaa asiain mennä menoaan.\n\nMutta vaikeata on pysyä omassa osassaan, virheettömästi näytellä,\nolla eksymättä vääriin otteisiin. Mietiskelijän ei pidä tavoitella\nrakastajanosia. Eivät kaikki sovi näyttelemään suurta tragediaa,\nkunniallisempaa on silloin pysytellä omalla, porvarillisella\nerikoisalallaan. Kolmannen luokan näyttelijä on tarpeellinen, jopa\nvälttämätönkin mies, hän palvelee kokonaisuutta, suurta, ihmeellistä\nkokonaisuutta, ja hän voi sen tehdä kelvollisella, kunnioitettavalla\ntavalla, naurettavat oliot, typerät tolvanat ovat kuvailleet hänet\ntavallista porvaria, vaikkapa esimerkiksi osastonpäällikköä,\nvähäpätöisemmäksi. Hänen täytyy vain tietää rajoittuneisuutensa, hän\non luotu astumaan oikealla hetkellä sisään ja sanomaan, että hevoset\non satuloitu, tuo repliikki _täytyy_ tulla sanotuksi muuten ihana\nkokonaisuus särkyy säpäleiksi. Hänpä onkin ottanut urakakseen tuon\nrepliikin sanomisen, Romeon osaa hän ei tavoittelekaan.\n\nOnko vaikeata tyytyä yhteen ainoaan repliikkiin? Onpa niinkin — jos hän\nolisi syntynyt 40—50 vuotta aikaisemmin, olisivat suuret sankariosat\nehkä kuuluneet hänelle. Mutta niitä osia olivat hänen esi-isänsä\nnäytelleet ja näytelleet hyvin. Eihän hallitus voinut sallia, että sama\nsuku aina näytteli samoja osia, ja vanha ohjelmisto oli sitäpaitsi\njoutunut pois muodista, uuteen ei hän sopinut, lukuunottamatta sitä,\nettä hän kelpasi kyllä tulemaan sisään ja sanomaan, että hevoset on\nsatuloitu. Niin — hänen sukunsa oli kerran näytellyt, ja hän oli\nylpeä suvustaan. Uljas on ensimmäisen osa, sen, jonka tehtävänä on\nuuden suvun luominen, mutta jolleivät lastenlapset uskalla tunnustaa\nsukuylpeyttään, niin mitä silloin on väliä, vaikka suku polveutuisi\nlänsinorjalaisesta jäärästä.\n\nHän poistui perhekuvien luota ja pysähtyi erästä maalausta katselemaan,\nse oli nykyaikaista taidetta. Hän rakasti sen sydämmellisyyttä, sen\nvärien voimaa, sen nuorekasta, reipasta tunnelmaa. Tuo ei ole minun\nsukuani, ajatteli hän, mutta tulee vielä sekin hetki, jolloin joku tätä\nesi-isäinsä aikaista kuvaa katsellessaan sanoo: tuo on vanhaa, hyvää\ntaidetta.\n\nEikö koko elämän salaisuus olekin juuri siinä -sen hekuma, sen murhe\n— että se mikä on uutta ja rohkeata kerran muuttuu vasta ilmestyvän\nhienoksi, kalpeaksi, ylhäiseksi taustaksi.\n\nMinä olen siis sukuni viimeinen, ajatteli hän, ja minuun sen elämä\npäättyköön. Ainakin suorassa linjassa, kuten typerästi sanotaan. Minä\nen aio ylläpitää minkäänlaista sukulaisuutta hauturin lasten kanssa.\n\n\n\n\n22.\n\n\nBisgaardilaiset nukkuivat — kukin omassa vuoteessaan, välistä kaksikin\nyhdessä. Aamu aikoi jo heikosti hämärtää, Teresen vuode oli äidin\nhuoneessa, hän oli hereillä ja katseli ikkunan kajastusta, himmeätä\nvalokaistaa lattialla, kuunteli äidin pitkää, rauhallista hengitystä,\nhentoa huokumista vasusta. Hän katsahti kelloaan — kohta oli\npienokaisen ruoka-aika.\n\nYhtäkkiä hän kuuli hiljaisia, sipsuttavia askeleita ja näki ovessa\nvalkoisen olennon, nopeasti ja äänettömästi hypähti hän vuoteestaan,\ntuon reippaan hypähdyksen olivat hänelle opettaneet monet tuhkarokko-\nja hinkuyskäkohtaukset sekä muut lastentaudit.\n\nPikku Regine siellä tuli, pelosta ja väsymyksestä nikottaen, Lotta oli\nhuono, hän on niin sairas, että varmasti hän kuolee, sanoi Regine.\n\nVarovaisesti, äitiä herättämättä, hiipi Terese huoneitten lävitse,\nmielihyväkseen huomasi hän, että kaikkialla kuorsattiin rauhallisesti.\n\"Kylläpä meitä on monta\", ajatteli hän kiiruhtaen kamariin, jossa Lotta\nlepäsi, niin, sairas hän oli, punaisena ja kuumeisena heittelehti hän\nvuoteellaan, lyhyesti ja kuivasti hengittäen. Terese polvistui hänen\nvuoteensa viereen, \"pikku Lotta, rakas pikku Lotta, tunnethan sinä\nminut\", kuiskasi hän, mutta pikku Lotta vain vääntäytyi poispäin,\nvalitti surullisesti ja tuijotti villiytynein katsein, mitään näkemättä.\n\n\"Meidän täytyy herättää isä\", sanoi Terese ja hiipi samoin varovaisin\naskelin huoneitten lävitse, kuuli saman rauhallisen kuorsauksen\nkaikkialta. Varoen sulki hän äidin huoneen oven ja herätti isän.\n\nBisgaard oli tullut niin useasti herätetyksi yöllä, että pelkkä\nkuiskaus hänen korvaansa riitti synnyttämään hänen aivoissaan\nmäärätynlaisen kuvasarjan: sairas, lääkäri, apteekki olivat siinä\njulkisimmalla sijalla. Tietämättä mitä oli tekeillä, vetäisi hän housut\nylleen, pisti jalkansa tohveleihin ja hiipi, olkaimista käsin pidellen,\nsairaan luo. Hän tunnusteli pientä, polttavaa kätöstä ja katseli\nTereseä säikähtynein silmin.\n\n\"Meidän täytyy lähettää hakemaan lääkäriä.\"\n\nTerese tahtoi odottaa hetkisen, tarkastella taudin kulkua, mutta pikku\nLotta tuli vain huonommaksi, hän kohottautui vuoteestaan ja huusi\näitiä, kirkkaina ja suurina pyörivät silmät hänen päässään, äitiä ei\nolisi saanut häiritä.\n\nTerese teki päätöksen.\n\n\"Minä menen herättämään neiti Stefferudin, hän on niin kiltti, minä\nkoputan hänen ikkunaansa ja pyydän saada käyttää puhelinta.\"\n\n\"Mutta ajattelehan osastonpäällikköä\", sanoi Bisgaard säikähtyneenä,\nhän pelkäsi kovasti vuokralaistaan.\n\n\"Ei hän herää\", sanoi Terese, mutta pelkäsi itsekin. \"Ja enhän minä\ntoki voi antaa pikku Lotan sentähden kuolla, että pelkään hänen\nherättämistään.\" Hän kietaisi aamunutun ylleen, vetäisi kengät\njalkoihinsa ja hiipi alas. Hän pelkäsi, pelkäsi pikku Lotan tähden,\nihmisten herättäminen, vaikkapa vain yhden ainoankin, peloitti häntä,\nja puutarhan suurten puitten alla oli niin hiljaista ja hämärää. Hän\njuoksi pitkin talon seinämää, lehvistön keskeltä kajasti sinertävää\nvaloa, lintu, vain yksi ainoa lintu, vihelsi pitkän säveleen, taukosi,\nvihelsi taas. —\n\nHän koputti neiti Stefferudin ikkunaan, ensin varovaisesti, sitten\nkovempaa, neiti Stefferud ei herännyt, Terese kietoi aamunutun tiukasti\nylleen, hän värisi vilusta. Mitä hän tekisi, hän koetti huutaa, mutta\nääni petti, \"mitä minä teen\", sanoi hän ja katseli säikähtyneenä\nympärilleen hiljaisessa puutarhassa. Silloin aukeni muuan etäämpänä\noleva ikkuna ja muuan paitahihasillaan oleva mies katsahti ulos\ntiedustellen kovalla ja ankaralla äänellä, mitä oli tekeillä, tuo mies\noli osastonpäällikkö Hage.\n\nTerese säikähti niin kovasti, että koetti kätkeytyä painautumalla\nseinää vasten, mutta kun Hage vielä kerran kysyi, kuka siellä\nkoputteli, vastasi hän: \"minä vain\".\n\n\"Kuka se semmoinen minä vain on?\"\n\n\"Minä — Terese Bisgaard.\"\n\n\"Jumala varjelkoon\", sanottiin ikkunasta ja valkoinen paita hävisi,\nmutta ikkuna jäi avoimeksi.\n\nHetken kuluttua ilmestyi taas pää ikkunaan.\n\n\"Mitä on tekeillä, lapseni?\"\n\nTeresen ääni värisi.\n\n\"Minun piti vain herättää neiti Stefferud, pikku Lotta on sairas ja\nminä aioin pyytää saada käyttää puhelinta\" —\n\n\"Neiti Stefferudia täytyy olla kokonainen rykmentti herättämässä,\nsilloin kun hänellä on oikeus nukkua\", muristiin ikkunasta, \"minä tulen\naukaisemaan teille oven.\"\n\nTerese aikoi kieltää, hän lähettäisi jonkun veljistään hakemaan, mutta\nHage oli jo hävinnyt ikkunasta. Ja sitten hän ajatteli, että oli\ntyperää olla hämillään ja peloissaan, kun pikku Lotta oli sairas.\n\nHage aukaisi hänelle oven, viittasi puhelinta, joka riippui eteisessä,\nTerese ei katsahtanut häneen, kietaisi vain aamunuttua tiukemmin\nympärilleen ja soitti. Hage aikoi mennä, mutta pysähtyikin ovelle,\nehkäpä Terese tarvitsi apua, hänen oli jäätävä. Hänellä oli yllään\nhousut ja takki, paljaat jalat tohveleissa, paljasta, voimakasta kaulaa\nei ylös nostettu takinkaulus riittänyt peittämään. Häntä palelsi, kyllä\nhän sittenkin menisi, mutta lähtemisestä ei tullut mitään, nojaten\novea vasten katseli hän Tereseä, hänen vaaleata palmikkoaan, hänen\npuhelinluettelon yli kumartunutta päätään. Hänen soittaessaan valahti\naamunuttu hänen toiselta olkapäältään, Hage näki vilauksen pyöreätä\nolkapäätä peittävästä yöpaidasta, hän saattoi seurata hänen ruumiinsa\npehmeästi aaltoilevaa viivaa ja hänestä tuntui siltä kuin olisi hän\nsalaa tarkistelemassa, kuin olisi hänen pitänyt lähteä, mutta yhä\nseisoi hän ovea vasten nojaten, kädet taskussa.\n\nHän sävähti kuullessaan Teresen äänen, heikon ja epätoivoisen, \"minä en\npääse minnekään\", voivotti hän, \"kukaan ei vastaa.\"\n\nHage sukaisi nopeasti hiuksiaan, koetti piristäytyä ja olla\nhuomaavainen, \"minä autan teitä\", sanoi hän, \"eräs minun tuttavistani\non lastenlääkäri — hänet me kyllä saamme hereille.\"\n\nHän kävi käsiksi puhelimeen ja seisoi nyt aivan lähellä Tereseä, hän\nei nähnyt häntä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa ja kuuli hänen lyhyen,\npelokkaan hengityksensä. Suuttuen huomasi hän kättensä vapisevan\npuhelinluetteloa selaillessaan, hän puri hampaansa yhteen ja katseli,\nTeresen ylitse, eteisoven ikkunasta harmaaseen, aamuiseen puutarhaan ja\nkuuli selvästi yksinäisen linnun visertävän.\n\nHän soitti ja pääsikin perille, lääkäri lupasi heti tulla. \"Minä soitan\nauton sinua noutamaan\", sanoi Hage puhelimeen, — \"lääkäri tulee kohta\",\nsanoi hän Tereselle etsiessään autojen puhelinnumeroa.\n\nHän kuuli Teresen itkevän. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään,\naamunuttu oli paljastanut käsivarret.\n\n\"Lakatkaa jumalan tähden heti itkemästä\", sanoi hän suuttuneena,\n\"taikka minulta jää ikipäiviksi numero löytämättä.\"\n\nTerese säikähti niin kovasti, että itku todellakin tyrehtyi.\nSilmänräpäyksen hän katseli Hagea silmiin ja näki pelästyen, kuinka ne\nhämärässä liekehtivät.\n\n\"Minä vaan tulin niin iloiseksi\", kuiskasi hän eikä uskaltanut\nliikahtaakaan.\n\nHage puhui puhelimeen niin kiukkuisella ja synkällä äänellä kuin\nolisi ollut rikos kyseessä, ja raivostui kun ei heti päässyt oikeaan\nnumeroon, soitettuaan vihdoin loppusoiton jyrisi hän ikäänkuin olisi\ntahtonut herättää koko korttelin.\n\n\"Puhelin on kiusankappale\", sanoi hän katsoen konetta julmistuneena,\n\"mutta kohta on lääkäri täällä.\"\n\n\"Monet kiitokset — teitte kovin ystävällisesti -ja minä kun herätin\nteidät keskellä yötä. Mutta nyt minä menen Lotan luokse.\"\n\n\"Niin, kiiruhtakaahan\", sanoi Hage karusti, \"onnea matkalle.\"\n\n\"Kiitos\", Terese koetti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujahtaa\nhänen selkänsä taitse, mutta silloin Hage kääntyi ja loi häneen\nliikutetun, tulisen katseen, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli Hage\nlaskenut molemmat kätensä hänen olkapäilleen, kumartunut ja suudellut\nhäntä otsalle.\n\nHänen kätensä painosta notkahtivat Teresen polvet, suudelma ei\npolttanut vain hänen otsaansa, vaan koko hänen ruumistaan, häntä\npyörrytti ja hän sulki silmänsä.\n\n\"Mene, lapsi — mene\", kuiskasi Hage hänen otsaansa vasten.\n\nHage päästi hänet, mutta liikkumattomana seisoi Terese hänen edessään,\nHage puhui, mutisi tietämättä, mitä sanoi, \"lääkäri tulee kohta, nyt\ntäytyy Teresen mennä\". Nöyränä ja pienenä kumartui Terese, \"niin, nyt\nhän menee, tuhannet kiitokset avusta.\" Mutta kun hän todella aikoi\nlähteä, ojensi Hage kätensä häntä kohden:\n\n\"Yhden kerran — vain yhden ainoan kerran —\"\n\nHän kietoi kätensä Teresen ympärille ja Terese painautui häntä vasten,\nhän taivutti Tereseä taaksepäin ja suuteli häntä, hänen otsaansa,\nsilmiään, suutaan, kaulaansa, hänen ruumiinsa lämpö virtasi hänen\nkäsiinsä, Terese tunsi kuinka lujasti hänen kätensä kiertyivät hänen\nympärilleen, se teki kipeätäkin ja hän puristautui häntä vasten.\n\n\"Sinun täytyy mennä\", kuiskasi Hage uudelleen ja yhä uudelleen, pitäen\nhäntä sylissään ja hyväillen häntä, \"muista, että pikku Lotta odottaa\".\n\nTerese vihdoin varovaisesti irroittautui ja päästyään vapaaksi loi\nHageen nopean, hämmästyneen katseen. Varovaisesti hipaisi hän Hagen\nkäsivartta, kuiskasi kuulumattomasti hyvää yötä, kääntyi ja meni,\nmutta ovella hän kääntyi uudelleen ja katsahti Hageen pelokkaasti,\nihmetellen, lähti sitten, juoksi nopein, epävarmoin askelin portaita\nylös.\n\nHage seisoi liikkumattomana, seinään nojaten, kädet riippuen, hän ei\nuskaltanut liikauttaa niitä, sillä hän tunsi, että niissä oli vielä\nhänen ruumiinsa lämpöä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään. Jos\nhän liikahtaisi, selviäisi hänelle heti, mitä oli tapahtunut, ja juuri\nsitä hän ei tahtonut.\n\nHän seisoi liikkumatonna vielä auton tullessa. Mennessään aukaisemaan,\ntunsi hän palelevansa, kas, aamu oli jo tulossa, taloa valaisi kellervä\nhohde. Heikko tuulahdus pani puut hiljaa kohisemaan. Mutta vieläkään ei\nlaulanut muuta kuin yksi lintu.\n\n\"Oletko sinä hankkinut itsellesi pikkulapsia\", sanoi lääkäri portaita\nnoustessaan, \"mitä peijakasta tämä juttu merkitsee.\"\n\nHage selitti perusteellisesti: perhe ei ollut saanut tavatuksi omaa\nlääkäriään ja lapsi oli hyvin sairas. \"On tehtävä kaikki, mitä voidaan\n— he ovat minun erittäin hyviä ystäviäni — minun isäntäväkeäni - tämä\ntapaus huolestuttaa minua suuresti — mutta tiedänhän minä, että sinä\nteet kaiken, mitä pitääkin —\"\n\nLääkäri katseli innokkaasti haastelevaa miestä, hän oli tottunut\nnäkemään Hagen moitteettomana, jäykkänä, ja nyt hän näki hänen\nastelevan paljaat jalat tohveleissa, puolipukeissa, silmissä\nvilliytynyt ilme —\n\n\"Mene levolle, äläkä suotta kiihoitu, lapset sairastuvat ja paranevat,\nei sen tarvitse mitään erikoista merkitä. Polta piipullinen sängyssä,\nHage, ja lue jotakin, niin saat muuta ajateltavaa. Tästäkö minä menen\nylös?\"\n\nMutta Hage ei mennytkään levolle, hän meni omaan eteiseensä, mutta\nehdittyään puhelimen luo hän pysähtyi. Hän tuijotti sitä kuin jotakin\nsuurta ihmettä. Täällä — täällä — oli se tapahtunut, täällä oli\n_kaikki_ tapahtunut, tuo selittämätön, odottamaton. Samana iltana, jona\nhän — ei, nyt hän ei ajattelisi, juuri nyt ei hän ajattelisi. Mitä\nolikaan hänelle tapahtunut, paljonkohan siinä oli totta, tuntuisiko se\nehkä huomenna vain lapsen sairaudesta johtuneelta kiihoittuneisuudelta\n— ja muuten olisi kaikki unhossa?\n\nHän meni avonaisen ikkunan luo ja katseli ulos. Tuntui siltä kuin olisi\nvalo hetki hetkeltä lisääntynyt, muuan seinä hohti, ikkuna kimalsi,\neräs puu alkoi kirkkaasti vihertää. Ja koko ajan lauloi tuo yksinäinen\nlintu. Kylläpä se lintu laulaa, ajatteli hän.\n\nHän seisoi liikkumattomana ikkunan ääressä ja katseli aamun\nvalkenemista, vilu värisytti häntä. Kuinka ihmeellistä onkaan\naamun, päivän nousun, valon varttumisen katseleminen, linnun laulun\nkuunteleminen, linnun, joka laulaa vain sinulle yksin ja ehkäpä eräälle\ntoisellekin.\n\nHän kuuli lääkärin laskeutuvan portaita ja meni ulos.\n\n\"Täälläkö sinä yhä seisot — aiotko todellakin kylmetyttää itsesi.\nNiinpä niin — lapsi ei kylläkään ole terve, mutta onhan se voimakas.\nTuolla yläkerrassa oli uskomattoman paljon väkeä — ansaitsisivat\nurhoollisuusmitaliin.\" Hän katseli Hagea, häntä olisi haluttanut\nsanoa pari sanaa eräästä peijakkaan sievästä tytöstä, mutta jätti sen\nkuitenkin sikseen, ei ollut leikkimistä Hagen kanssa. \"Pistäydyn täällä\nhuomenna, tai oikeammin tänään\", sanoi hän.\n\n\"Tee niin\", sanoi Hage ja seurasi häntä ulos, puutarhassa he\npysähtyivät. \"Kuinka ihmeellisen ihana onkaan tämmöinen aamu — me\nkaupunkilaiset nautimme siitä liian harvoin.\"\n\n\"Sinullekin tekisi nukkuminen parempaa\", sanoi lääkäri, piru ties, mikä\nHagea riivasi. \"Ja jos sinä välttämättä tahdot täällä haaveilla, niin\nmene ensiksi sisään pukemaan hieman enemmän vaatetta yllesi. Hyvää yötä\n— äläkä suotta ole huolissasi lapsesta.\"\n\nHage kulki hitaasti puutarhan lävitse, niin, mitähän tohtori oikein\nmahtoi ajatella, täällä hän, vakava mies, haaveili aamukylmässä —\n\nEräs yläkerran ikkuna aukeni, Terese kumartui ulos.\n\n\"Hyvää yötä\", kuiskasi hän.\n\nHage pysähtyi. Hän vain katseli ylöspäin, Teresen kasvot loistivat,\nniin ihmeellisesti ne loistivat, \"hyvää yötä\", kuiskasi Terese\nuudelleen, ja sitten ikkuna sulkeutui.\n\nHage meni sisään. Syvä ihmettely värähteli hänessä, Terese oli\naukaissut ikkunan, kuiskannut hänelle hyvää yötä, — se oli siis totta,\ntuo ihmeellinen tapahtuma oli siis todellisuutta.\n\n\n\n\n23.\n\n\nSeuraavana päivänä soitti Hage virastoon ja ilmoitti tulevansa vasta\nmyöhemmin päivällä. Mentyään yöllä vihdoinkin levolle, oli hän\nvalmistautunut valvomaan lopun yötä, nyt hän suuresti ihmetteli sitä,\nettä hän olikin nukkunut kuin kivi myöhäiseen aamuun asti. Aurinko\npaistoi kirkkaasti hänen päälleen, minnekä oli hävinnyt aamuinen kalpea\nkajastus — ja tuo yksinäinen laululintu — puutarhassa viserteli nyt\nkoko lintukuoro.\n\nHän nousi ylös ja pukeutui hitaasti. Oliko hän nyt sitten muka\nkihloissa? Kävikö laatuun mennä illalla vuoteeseen vannoen, ettei niin\nkoskaan tapahtuisi, ja nousta seuraavana aamuna kihloissa olevana\nmiehenä. Hän muisti tuon hiljaisen kuiskauksen, \"hyvää yötä\", ja hänen\nsydämensä värähti, se oli sittenkin totta.\n\nAstellessaan ruokasalissa aamiaista odotellen ajatteli hän, että\nmahtoikohan se nyt sitten olla niin varmaa? Niin välttämätöntä?\nOlikohan yöllinen yllätys niin vakavaa laatua? Mitään ei oikeastaan\noltu _sanottu._\n\nHän pysähtyi ja katseli kuunnellen kattoa, yläkerrassa käveli joku,\nolivatko nuo hänen askeleensa? Tai kävelikö siellä joku lukemattomista\nkälyistä tai lankomiehistä? Tai ehkäpä appiukko siellä asteli, -anoppi\nei päässyt kävelemään — kahdestoista esti.\n\nMihinkä hän olikaan sotkeutunut?\n\nEihän se — hitto vieköön — voinut olla ihan peruuttamatonta. Mutta\n— pitihän hän Teresestä, yhtäkkiä hän tunsi olevansa aivan pyörällä\npäästään, hän oli taas yöllisen huumauksen vallassa, peittäen käsillään\nsilmänsä kiiruhti hän ikkunan luo.\n\nPiti, niin, se sana oli aivan liian lievä tai oikeammin sanoen: se sana\nei hänelle sopinut, mitä se sitten oli, niin, mitä se oli? \"Jos se on\nelämää, niin minä pelkään sitä\", sanoi hän yhtäkkiä ääneen. Mitä minä\nnyt teen, menenkö yläkertaan ja sanon: tässä on teidän vävypoikanne ja\nantaudun koko perheen syleiltäväksi? Paljon hän antaisi saadakseen elää\nTeresen kanssa autiolla saarella, puolen kuningaskuntaani minä annan\nautiosta saaresta, jossa on nykyajan mukavuudet.\n\nMenisikö hän yläkertaan tiedustelemaan, kuinka sairas lapsi jaksoi,\nsehän olisi vain tavallinen kohteliaisuuden osoitus, inhimillisen\nmyötätunnon ilmaus, sen hän tekisikin, hän menisi katsomaan, kuinka\n_Terese_ suhtautui yölliseen tapahtumaan. Kylmänä ja kohteliaana\ntiedustelisi hän lapsen tilaa ja koettaisi samalla tarkkailla Teresen\nsilmiä, ehkäpä hän huomaisikin turhia kuvitelleensa.\n\nHän söi aamiaista ja hämmästyi taas omaa itseään, hänhän söi kuin\nkyntömies, hän ei muistanut syöneensä aamiaista pitkään aikaan niin\nhyvällä ruokahalulla. Söikö kihloissa oleva tai puoliksi kihloissa\noleva tai kenties kihloissa oleva tavallista enemmän? Rakkausko sen\nteki?\n\nHän otti hattunsa ja salkkunsa, näyttääkseen pikipäin pistäytyvältä,\nulkonaisesti tunsi hän olevansa moitteeton, mutta hänen sisimmässään\npiili epävarmuus ja pelko. Eräs pienokaisista aukaisi oven, vain\nraolleen, \"äiti on makuulla ja pikku Lotta on sairas\", sanoi hän.\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi Hage ajatellen menisikö hän sittenkin sisään.\n\n\"Isä on mennyt, mutta Terese on arkihuoneessa\", sanoi pienokainen.\n\nHage koputti ovelle ja odotti hetkisen ennenkuin astui sisään, hänen\nkoputukseensa ei vastattu.\n\nTerese seisoi ikkunan luona, hän oli tuntenut Hagen äänen, hän seisoi\nliikkumattomana Hagen tullessa sisään, hän vain katseli häntä, pitkään\nja vakavasti.\n\nHage hämmentyi niin, että pysähtyi ovelle, mitä hänen pitikään sanoa,\nmuisteli hän, mutta hän näki vain Teresen, vain että he olivat kahden,\nja hän tunsi taas käsissään Teresen ruumiin herttaisen lämmön, tunsi\nkuumeisen värähdyksen. Minun täytyy sanoa jotakin, ajatteli hän, ja\nkysyi, \"mitä kuuluu?\" - \"Kiitos kysymästä, Lotta voi hieman paremmin\n- luullakseni\", vastasi Terese liikkumattomana, \"täällä on niin\nsiivotonta\", lisäsi hän. — \"Sehän on luonnollista\", sanoi Hage. Ja\nsitten he vaikenivat.\n\nHage koetti rohkaista itseään, nyt sinun täytyy saada selville se,\nmitä haluat, ajatteli hän, mutta hänpä ei saanutkaan siitä selkoa. Ja\nkatsahtaessaan uudestaan Tereseen, sävähti hän: jotain outoa värisi\nTeresen katseessa, pelkoa, odotusta, kiihkeätä odotusta. Yhtäkkiä hän\nhymähti, vain hiukkasen, ehkeipä hän siitä itse tietänytkään, mutta\nHageen teki tuo hymähdys syvän ja voimakkaan vaikutuksen, se pani\nhuoneen heilahtamaan, pyörähtämään ihmisineen päivineen; heilahtelevaa\nlattiaa pitkin koetti Hage pyrkiä Tereseä kohden, hattu ja salkku\nolivat hänen käsissään, hän ojensi ne, hattuineen ja salkkuineen,\nTereseä kohden ja otti hänet syliinsä. Seistessään hänen vieressään\nkuiskasi Terese, \"onko se totta\", ja Hage kysyi, \"mitä sinä tarkoitat\",\nja ihmetteli, että oliko muka olemassa jotakin, joka ei ollut totta. —\n\"Minä olen pitänyt sinusta jo pienestä asti\", hymyili Terese.\n\n— \"Pienestä asti\", toisti Hage tuntien tuskallisen pistoksen, Terese\noli nuori ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa, \"sinä olet vielä\nlapsi ja minä —\"\n\n\"Minäpä tiedän paremmin kuin sinä, mikä ja mitä sinä olet\", sanoi\nTerese ja suuteli häntä hymyillen — —\n\n‒ ‒ ‒\n\n— Mennessään konttoriin vaivasi häntä ajatus, että kaikki huomaavat\nhänen ulkomuodostaan, että hän on hiljan mennyt kihloihin, mahtoikohan\nhän näyttää hullunkuriselta? Saapuessaan virastoon ajatteli hän, että\njos joku kysyy, olenko minä ollut sairas, kun tulen näin myöhään, niin\nminä vastaan, että en kiitos, minua ei vaivaa yhtään mikään, jollei se,\nettä olen mennyt kihloihin. Tuskin oli hän saanut näin ajatelluksi,\nkun hän jo kohtasi erään kirjurin, joka kohteliaasti tiedusteli, \"onko\nosastonpäällikkö ollut sairas?\" — \"Minä poden aasialaista paiseruttoa\",\nvastasi Hage karusti ja meni menoaan. Hän tervehti tuskin ollenkaan\nneiti Svendseniä, meni suoraapäätä konttoriinsa, vetäisi oven kiinni ja\nantoi tuon pikku neitosen tuijotella suljettua ovea. —\n\nMutta konttorissaan tarkasteli osastonpäällikkö itseään peilistä —\nmiltähän hän mahtoi näyttää hiljan kihloihin menneenä? —\n\n\n\n\n24.\n\n\nTuli päiviä, joina Johannes Hage oppi tuntemaan monenkaltaisia uusia\nelämänilmiöitä, pieniä ja suuria. Palatessaan virastosta keksi hän\nkirjoituspöydällään, loukkaamattomalla kirjoituspöydällään, valtavan\nsyreenikimpun, jota hän ei uskaltanut siirtää pois, vaikkei hän sen\ntuoksua sietänytkään, hän kierteli kirjoituspöydän ja kukkakimpun\nympärillä ja hänen tunteensa heilahtelivat suuttumuksesta hellään\nihastukseen ja pelkoon. Näin kaarrellessaan huomasi hän, että joku\noli selaillut hänen kirjahyllyään — muuan kirja oli asetettu väärin\npaikoilleen. Ja se sama joku oli katsellut hänen valokuviaankin,\nsormiellut hänen nuottejaan, tuon tuntemattoman jälkiä näkyi\nkaikkialla, koko hänen pyhä, viileä huoneensa oli täynnä tuota\ntuntematonta, täynnä uutta ja vaarallista tuoksua, levottomuutta,\nliikuntoa, joka peloitti.\n\nHänen vielä seistessään, oudon tuoksun ja levottomuuden hämmentämiä\najatuksiaan kooten, aukeni ovi, hän kuuli reippaita, keveitä\naskeleita ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo täydessä syleilemisen\nja suutelemisen touhussa. Selviydyttyään temmellyksestä, oli hänen\nkaulahuivinsa kohonnut korvien tasalle, tukka törrötti pörröisenä,\nkoetettuaan siivoutua ihmiselliseen kuntoon, kysyi hän, pieneen,\nvakavaan puheeseen valmistautuen:\n\n\"Oletko sinä ollut täällä tänään jo ennenkin?\"\n\n\"Ennenkinkö?\" vastasi Terese ihmetellen, \"minä olen ollut täällä koko\npäivän\".\n\n\"Koko päivänkö?\"\n\n\"Tietysti. Saatuani aamutyöt tehdyiksi, syöksyin minä tänne. Minulla\non lomaa konttorista kokonainen viikko, otin sen nyt, koska tarvitsin\nsitä, ja nyt minä olen auttanut neiti Stefferudia. Minä olen pannut\nkaiken kuntoon, järjestänyt sängyn, pölyttänyt —\"\n\n\"Oletko sinä siivonnut makuuhuonettakin\", huudahti Hage vilpittömästi\nsäikähtyen.\n\n\"Olenpa niinkin. Ja sitten minä olen vain lojuillut jollakin tuolilla\nja oleillut sinun huoneessasi.\"\n\nHage ei kuunnellut kauempaa, hän rupesi astelemaan edestakaisin\nlattialla, makuuhuoneenkin oli hän siivonnut, — ei, se soti hänen\nkäsitystään vastaan nuoresta tytöstä. Yhtäkkiä hän pysähtyi:\n\n\"Mutta kun sinä oleilet täällä koko päivän, niin yläkertalaiset\nvarmaankin huomaavat —\", hän osoitti kattoa.\n\nTerese katseli häntä kimaltelevin silmin: \"he ovat sitä jo aikoja\naavistelleet.\"\n\n\"Entäs neiti Stefferud?\"\n\n\"Hänelle minun täytyi kertoa se jo ensimmäisenä päivänä.\"\n\nJohannes asteli niin, että takinhelmat heiluivat, ainakin puolen vuoden\nkihlausaikaa, syvimmässä salaisuudessa vietettyä, oli hän mielessään\nkuvitellut, yllättävää, hiljaista vihkimistilaisuutta, ja nyt, nyt\nrakoili hänen rakennuksensa joka nurkalta.\n\n\"Eikö sinun päähäsi pälkähtänyt, että minullakin kenties olisi voinut\nolla jotakin sanottavaa\", kysyi hän näyttäen sangen uhkaavalta.\n\nTerese punastui, hänen silmänsä kyyneltyivät, mutta hymyilemättä ei hän\nvoinut olla.\n\n\"En minä niin pitkälle ajatellut —\"\n\n— Naisten kyyneliä — ajatteli Hage kiivastuneena ja jatkoi\nravaamistaan. Mutta kun hänen piti kääntyä, olikin Terese hiipinyt\nhänen perässään ja sulki nyt häneltä tien.\n\n\"Et suinkaan sinä ole vihoissasi\", sanoi hän valmiina katumaan, ja\nsittenkin tuntui Hagesta siltä, että Terese nauroi häntä, todentotta,\nhän nauraa minua, \"älä ole vihoissasi\", sanoi Terese, \"minä en\ntodellakaan oikein tiennyt, mitä tein, minusta tuntui siltä kuin\nolisivat jalkani olleet taivaassa ja —\"\n\n\"— Älä luulekaan, että pääsi oli maan päällä\", sanoi Hage lyhyesti.\n\nSilloin rupesi Terese nauramaan, nauramaan niin, että helisi, naurua\ntulvi hänen ympärillään, Hage pysähtyi pahoilla mielin, ja heti oli\nTerese hänen luonaan ja painautui hellästi hänen syliinsä, hänen siinä\nseistessään ilmestyi hänen katseeseensa syvää, ihmeellistä vakavuutta,\nHagea rupesi pyörryttämään, ja juuri nyt tahtoi hän pitää päänsä\nselvänä, hän lähti Teresen luota, joka jäi murheellisena seisomaan.\n\nHage kulki edestakaisin lattialla, arvokkaasti, ja selitteli, kuinka\nhän oli aikonut kaiken järjestää, hän ei ollut mikään nuorukainen, hän\nei voinut päistikkaa kaikkeen tähän uuteen ryhtyä, ja niin paljon oli\nhän eläessään kokenut, että tiesi ettei avioliitto ollut mikään pila,\njosta kaksi ihmistä selviytyi nauramalla, pila se ei ollut. Hän puhui\nkovalla ja itsetietoisella äänellä.\n\nHän tuli katsahtaneeksi Tereseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä, totisesti,\neikö hän seisonutkin tuossa naureskellen, salaperäisesti, jopa — siitä\nei ollut epäilystäkään — hieman pilkatenkin. Silloinko tuo hymy oli\nherännyt, kun hän oli puhunut kokemuksistaan, hän aavisteli sitä,\nvaikka hän juuri silloin oli kääntynyt selin. Hän tunsi olevansa\nloukattu, hän oli katkeroitunut tuolle — tuolle vieraalle — joka nauroi\nhäntä, sitä ei todellakaan moni olisi uskaltanut tehdä.\n\nSilloin sanoi Terese rauhallisella, syvällä äänellä:\n\n\"Mutta Johannes — eivätkö nuo kaikki ole vain pikkuseikkoja, minä\najattelen todellakin niin — vain mitättömyyksiä sen rinnalla, että me\npidämme toisistamme.\"\n\nHage tuijotti häneen, vai niin, vai pikkuseikkoja - mitättömyyksiä —\n\n\"Niin, sillä pidäthän sinä minusta\", sanoi Terese, sanat tulivat\nhiljaa, pelokkaina, tuo arkuus koski Hagen sydämmeen.\n\nTerese hiipi hänen luokseen ja laski, varpailleen nousten, kätensä\nhänen olkapäilleen, \"oletko varma siitä, että pidät minusta\", kysyi hän.\n\nHage kumartui häntä kohden ja tunsi hänen hengityksensä sivelevän\nkasvojaan, lämpimän, pehmeän, suloisen hengityksensä, joka sai hänet\nyhtäkkiä ajattelemaan pienen lapsen tuoksuvaa huountaa; myytynä,\nhävinneenä ja hämmentyneenä sanoi hän katkeralla äänellä:\n\n\"Tarvinneeko sinun sitä kysyä minunlaiseltani vanhalta narrilta.\"\n\nSilloin naurahti Terese lyhyesti ja onnellisena, luoden Hagen silmiin\nsyvän, tumman katseen, tarttui hänen käteensä, painoi sitä poveaan\nvasten, joka pehmeänä, kiinteänä ja lämpöisenä myötäsi, ja kuiskasi:\n\"juuri tuommoisena minä sinua rakastan.\"\n\nHage tunsi ikäänkuin nyyhkytyksen vavahduttavan ruumistaan, suloinen\ntuska poltti hänen suonissaan, hän puristi Tereseä itseään vasten niin\nkovasti, että tämä pyysi, \"älä tapa minua\", sitten he seisoivat kauan\nvain toisiaan katsellen. Vihdoin kolkutettiin lujasti ovelle ja muuan\nääni sanoi, \"eikö tässä talossa enää aiota syödä.\"\n\nMutta istuessaan yksinään päivällispöydässä, painui hänen päänsä käsien\nvaraan. Minä luulin ottaneeni käteeni aran, pienen linnun, ajatteli\nhän, ja nyt minua ympäröikin kesä, joka laulaa ja kukkii aivan liian\nkerkeästi. Hän nousi, ruokiin hän ei ollut koskenut, ja sanoi ääneen:\n\"ihmislapsi, tiedätkö mitä olet tehnyt\", ja meni ikkunan luo, se oli\nauki, hän katseli ulos, kuuma kesäkuun aurinko paistoi puutarhaan,\nsyreenit tuoksuivat. Minnekä olivat vilpoiset varjot kadonneet?\n\nSeisottuaan näin hetken, rupesi hän kuuntelemaan, hänenkö askeleensa\nkuuluivat yläkerrasta, hänenkö askeleensa kaikuivat kaikkialta?\nEikö hänen huoneessaan kävellytkin joku — ja puutarhassa? Hänen\nhyräilynsäkin, tuo virkeä, suloinen hyräily, soi kaikkialta, hänkö\nhyräili, missä hän oli, eikö hän ollut täälläkin? Vai kesäkö vain\nkaikkialta uhosi — kesä kukkivine syreeneineen.\n\nHän aikoi lähteä, mutta muistikin, ettei ollut syönyt päivällistä, hän\noli nälkäinen, hirveän nälkäinen. Huokaisten istuutui hän pöytään ja\nrupesi syömään jäähtynyttä hiilospaistia. —\n\n— Joka päivä, heti illallisen jälkeen, kuuli hän ovikellon soivan, \"tuo\non hänen soittonsa\", sanoi hän itselleen, \"senkin sinä jo tunnet\",\nhänen sydämmensä rupesi jyskyttämään, \"vanha narri\", sanoi hän ja meni\navaamaan.\n\n\"Missä sinä retkeilet iltaisin\", oli Terese kysäissyt, \"kyllä minä\ntiedän, että sinulla on semmoinen tapa ja minä tahdon tulla sinun\nmukaasi.\"\n\n\"En todellakaan tiedä, missä tapaan kävellä\", valehteli Hage, hän ei\nolisi mitenkään uskaltanut hiiskahtaa retkistään syrjäkaduilla, ne\ntuntuivat yhtäkkiä niin mahdottomilta.\n\n\"Sitten me kuljemme minun reittejäni\", sanoi Terese, ja he kulkivat\nhänen reittejään, Kirkeveieniä Vestre Akerille, jota hän vihasi.\n\n\"Kaikki Vestre Akerin kulkijat ovat toistensa näköisiä, naamaltaan yhtä\nikävystyttäviä\", yritti Hage.\n\n\"Meidän on oltava sen pirteämpiä\", laverteli Terese hymyillen.\n\nMutta sinä iltana oli Hagella vakavaa puhuttavaa, hänen täytyi\nmatkustaa kotiin, monet syyt sitä vaativat, äiti tarvitsi häntä,\nlomasta oli jo päätetty - kotona oli vakavia kyseessä. Mutta siitä\nhän ei puhunut mitään, että hänen täytyi lähteä matkalle päästäkseen\nhetkeksi rauhaan.\n\nHage selitteli syitään kauniisti ja monin koukeroin, mutta Terese\nkeskeytti hänet.\n\n\"Tottakai sinä lähdet, rakkaani\".\n\nHage tunsi pettymystä, \"eikö sinun tule minua ikävä\", kysyi hän.\n\n\"Minä en ole elossa niinä päivinä, jotka sinä olet poissa\", vastasi\nTerese avomielisesti.\n\nTulinen, suloisentuskallinen onnentunne läikähti hänen povessaan, tämä\noli hänelle vielä niin uutta, mutta samassa puhkesi Terese puhumaan:\n\n\"Mutta ensi sunnuntaina on sinun syötävä päivällistä meillä.\"\n\nHage säikähti niin, että oli astua ojaan, hän harppaili hetkisen niin\npitkin askelin, että Teresen täytyi juosta hänen perässään.\n\n\"Eihän siitä nyt noin kannata säikähtyä\", hymyili hän, \"emmehän me toki\naio sinua syödä.\"\n\nSilloin kääntyi Hage häntä kohden ja sanoa paukautti keskellä\nSognsveileä kovalla ja uhkaavalla äänellä: \"sinä et kunnioita minua\nvähääkään.\"\n\nJa sitten hän taas jatkoi harppailemistaan, pyrkien pois Teresen\nlähettyviltä, hatun hän sieppasi käteensä ja raivosi itsekseen, kuinka\nsaattoikaan vanha ihminen päästää suustaan moisia typeryyksiä —\ntykkänään häväistä itsensä.\n\n\"Menemmekö pelloille kävelemään\", huusi hän taakseen Tereselle,\nrypistäen katkeroituneena kasvojaan.\n\n\"Menkäämme jumalan nimessä\", luikkasi Terese hengästyneenä, — Hage ei\nvoinut eikä uskaltanut katsoa, itkikö hän vai nauroi.\n\nHän rauhoittui vasta noustessaan erästä pientä mäkeä ja kävellessään\npitkin peltopolkua. Terese ilmestyi hänen viereensä, hän pisti\nkätensä Teresen kainaloon; he istuutuivat mäen rinteelle, he istuivat\nhiljaa, he kuulivat vienoa solinaa kuivan, savisen ojan pohjukasta,\nsiellä virtasi pienoinen puro, tummana ja tiheänä mustotti pensaikko,\norapihlaja kukki, peltojen yllä oli lämmintä, sinistä auerta, ja\nleivonen lauloi vielä, vaikka jo oli ilta.\n\nTerese istui leikkien hänen kädellään, hetken kuluttua kuiskasi hän\nhiljaa:\n\n\"Pitäisikö minun sitten kunnioittaa sinua?\"\n\n\"Ei — lapseni — ei, minä vain puhuin tyhmyyksiä.\"\n\nTerese hypisteli hänen sormiaan, toista toisensa perästä:\n\n\"Minä kyllä kunnioitan sinua. Ja minä pelkäänkin sinua hieman, jos\nsiitä tietoa tahdot. En kuitenkaan _vielä_ niin paljon, että se\nmitään tekisi, mutta sinun juhlallisuuttasi minä en pelkää, sitä minä\ntodellakin vähän naureskelen, niin minä teen. Mutta sinä voisit saattaa\nminut todella pelkäämään — jos vetäisit viivan meidän välillemme,\nminun ja itsesi välille, sen välille mikä on sinun ja mikä on minun.\nMinä tuon syreenejä huoneeseesi, mutta sinä et siitä pidä, minä kosken\nsinun kirjoihisi, mutta sinä et salli kenenkään koskevan kirjoihisi,\nminä peitän sinun vuoteesi, se tuntuu sinusta sopimattomalta, — jos tuo\nkaikki on pelkkää häveliäisyyttä ja juhlallisuutta, niin en minä siitä\nvälitä. Mutta jos sinä tarkoitat, että minun on sinua pelättävä — että\nmeidän on pysyttäydyttävä etäällä toisistamme — niin enpä tiedä, kuinka\nmeidän kahden käy. Jollet sinä tahdo minun tuovan kukkasia huoneeseesi\ntai koskevan sinun kirjoihisi tai kiskovan sinun sormiasi sijoiltaan\n— niin sinä voit kyllä peloittaa minut sitä tekemästä, mutta samalla\npeloitat sinä minun rakkauttanikin.\"\n\nHiljaa ja hartaana kuunteli Hage hänen sanojaan, Terese tuntee minut\nperinpohjin, ajatteli hän, hän näkee minun lävitseni, ihmeellistä:\nhänen äänensä soi kaikkialta, puron solinasta, leivosen laulusta,\nsinisen autereen seasta, tummasta, väräjävästä pensaikosta. Vielä kauan\nTeresen tauottua puhumasta, kuunteli Hage hänen ääntään.\n\nSitten hän sanoi: \"sinä ymmärrät, mitä minä en ymmärrä, minä olen vain\nvanha narri. Mutta on jotakin, mitä sinä et koskaan opi käsittämään.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Terese ristien kätensä hänen käsivartensa ympäri,\n\"sano minulle se, ehkäpä minä sen sittenkin ymmärrän.\"\n\n\"Minusta tuntuu joskus — usein — kenties aina - siltä, etten minä ole\noikea ihminen, että minä olen vain ihmisen varjo, sinun aurinkosi\npaisteessa varjo ehkä katoaa, huomaatko sinä sitä, lapsukaiseni\", sanoi\nHage ja hymyili pilaillen Tereselle, mutta hänen katseessaan piili\nsalaista pelkoa.\n\n\"Enhän minä\", sanoi Terese ja siirtyi säikähtyneenä lähemmäksi Hagea.\n\n\"Ei se tee mitään\", sanoi Hage lempeästi ja suuteli hänen käsiään.\n\n\"Johannes — täällä kulkee ihmisiä\".\n\n\"Pelkäätkö sinä?\"\n\nTerese tuijotti alakuloisena eteensä:\n\n\"Sitä minä ajattelen hirmuisesti sinun poissaollessasi.\"\n\n\"Mitä\"?\n\n\"Sitä varjojuttua — se oli niin merkillistä. Ja niin alakuloista. Mutta\nsiinä ei ole sanaakaan totta.\"\n\nJa sitten hän kysyi — ikäänkuin lapsi olisi kysäissyt:\n\n\"Minnekä joutuu varjo auringon paistaessa?\"\n\n\"Tiedäthän sinä toki, että se katoaa.\"\n\n\"Mutta sinä et katoakaan, sinä pysyt minun luonani. Saatpa nähdä, että\nminä kykenen pitämään sinut aina luonani.\"\n\n\"Niinkö luulet — ehkäpä\", sanoi Hage, mutta hän ajatteli, että oli\nsittenkin jotakin, mitä Terese ei nähnyt eikä ymmärtänyt.\n\nYhtäkkiä Terese naurahti ja keikautti päätään: \"Tyhmyyksiä! Ja\nsunnuntaina sinä sitten tulet meille. Ruokalista on seuraava: lientä,\nvasikanpaistia ja jotakin kotonatehtyä jälkiruokaa, ei rippuistakaan\nmuuta.\"\n\n\"Sinun on siis ilmoitettava asiasta vanhemmillesi ja niille toisille\",\nsanoi Hage kohtaloonsa alistuneena.\n\n\"Niin, jumalan kiitos — nyt he utelevat minut hengiltä.\"\n\nGaustadiin vievää polkua kulki kaksi keskenkasvuista poikaa, he\nlauloivat särkynein, murrosiän äänin\n\n    Jos lailla kuninkaan\n    ma linnan rakentaisin,\n    niin kullastani saisin\n    ma linnaan valtiaan.\n\nTeresen silmät kyyneltyivät: \"voi, tuota laulua - en tiedä miksi minä\ntunnen itseni niin onnelliseksi sitä kuunnellessani. Oletko sinä sitä\npoikana laulanut?\"\n\nJohannes ei muistanut laulaneensa.\n\n\"Ennenvanhaan — haaveillessani 13—14 vuotiaana kesäiltaisin St.\nHanshaugella, oli vanhassa huvimajassa aina joitakin poikia, jotka\nlauloivat 'jos lailla kuninkaan. Sitä lauloi varsinkin muuan pitkä,\npunatukkainen poika, jota minä kovasti ihailin, hyvä jumala, kuinka ne\nsuvi-illat olivat ihania. Rakennatko sinä minulle linnan?\"\n\n\"Minä koetan\", vastasi Hage ja työnsi keppinsä maahan. Hän tukahutti\nhuokauksen, joka pyrki esiin hänen muistellessaan kadottamiaan vuosia,\nvuosia, jotka tekivät sen, ettei hän koskaan kykenisi laulamaan Teresen\nlapsuuden laulua niinkuin tämä oli uneksinut.\n\n\n\n\n25.\n\n\nSunnuntaina oli Johannes Hagen mentävä päivällisille appivanhempainsa\nluo ja maanantai-iltana aikoi hän aloittaa matkansa länttä kohden.\nNoustessaan yläkerran portaita ennen päivällisiä, tunsi hän mielensä\nniin juhlalliseksi kuin olisi hän menossa hautajaisiin ja niin\nalakuloiseksi kuin olisivat nuo hautajaiset olleet hänen omansa. Hän\nei tahtonut myöntää itselleen olevansa hämillään, hänkö hämillään —\nosastonpäällikkö Johannes Hage — mikä naurettava ajatus!\n\nTerese oli eteisessä häntä vastassa ja pisti kätensä hänen kainaloonsa,\nHage tunsi hänen käsivartensa vapisevan, vai niin, vai oli hänkin\nlevoton, se auttoi Hagea. Täydessä komeudessaan hän astui sisään,\nkäskevine ryhteineen, itsetietoisine ilmeineen, jota sekä hänen\nylempiinsä että alempansa kauhistuivat.\n\nPerhe oli koolla arkihuoneessa, kylläpä heitä on, ajatteli Hage\ntervehdellessään kylmin, jäykin hymyin. Bisgaard astahti pari askelta\neteenpäin, pari taaksepäin, kumarsi ja mutisi jotakin suuresta onnesta\nja ilosta, Trine rouva oli rauhallisempi, arvokkaampi, mutta hämillään\noli hänkin. Pojat kumarsivat, tyttöset niiasivat, mutta pikku Lotta,\njoka oli ollut sairas, ei tahtonut tervehtiä, ja pienin, joka oli\nmakuuhuoneessa, rupesi parkumaan, rouva Trinen oli kiirehdittävä apuun,\nalku ainakin oli hankala.\n\nHuoneessa oli sangen lämmintä, ja niinpä he keskustelevatkin hetkisen\nhelteisestä suvi-ilmasta. Sitten he vaikenevat, vaikenevat kunnes\nrupeavat selittelemään, kuinka ihanan hiljaisessa talossa he asuvat.\nJa kun helteestä ja hiljaisuudesta on puhuttu, ei kenelläkään ole enää\nmitään sanomista.\n\nMutta Hage oli rauhoittunut, tämä muistutti ikävää neuvottelukokousta,\noli koetettava selviytyä, kyllä hän sen taidon osasi: mukavinta oli\njättää typeryyksien puhuminen toisten huoleksi.\n\nSilloin avasi suunsa Torgrim, anarkisti, hän ei, hitto vieköön, antanut\nrikkaan yläluokkalaislankonsa vaikuttaa itseensä, Torgrim vihasi häntä.\nVihasi monestakin syystä, tietenkin myöskin yhteiskunnallisista ja\npoliittisista, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että hän vei Teresen\nheiltä, ja mitä oli koti ilman Tereseä. Terese peitteli Torgrimin\nliian myöhäisiä kotiintuloja, haasteli hänen kanssaan filosofiasta\nja politiikasta, eihän se mitään merkinnyt, että Terese hymyili tai\nvastaili päin hongikkoa, saihan _hän_ puhua suunsa puhtaaksi.\n\nMutta tuolle uudelle tulokkaalle hän näyttäisi, ettei häneen\nvähät vaikuta, Torgrim päätti nolata hänet niin, ettei hän siitä\nnotkosta nousisi. Hage on virastossa, Torgrim palvelee yksityistä\nyritteliäisyyttä, siispä Torgrim haastelee hänelle virastojen\nkaavamaisuudesta ja jäykkyydestä, rennosti nojaten istuu hän\ntuolillaan, liian suuret jalkansa onhan ojentanut liian pitkälle\npieneen huoneeseen, hänen silmänsä ovat puoliavoimet, hänen kesakkoiset\nkasvonsa retkottavat taaksepäin. Hänen kätensä ovat rinnalla ristissä.\n\nKoko perhe on kauhun vallassa, se käy hänen kimppuunsa, \"nouse ylös ja\nistu kunnolla\", sanoo Trine rouva, joka on palannut takaisin, \"älä puhu\nasioista, joista et mitään tiedä\", sanoo Bisgaard punoittavin päin. Ja\nLovise ja Anna kihertävät kiukuissaan, he ihailevat kumpikin hurjasti\nlankoaan, ja pikku Lotta sanoo: \"ole siivolla.\"\n\nTorgrim nousee ja sanoo, että jollei hän sovi tähän kotoiseen piiriin,\nniin voihan hän poistuakin, ja hän poistuu, ruokasalissa kolistelee\nhän niinkuin hänellä olisi viisikolmatta jalkaa ja joka jalassa\nrautakorkoinen saapas.\n\nAnteeksipyydellen sanoo Bisgaard vieraalleen, \"kun ne ovat\nmurrosiässä\", ja vieras hymyilee ymmärtäväisesti, tyytyväinen ei hän\nkylläkään ole, hän laskee ajan kulumista, kello on nyt kolme, jumala\nties, kuinka monta tuntia hänen vielä on kestettävä. Terese tulee —\nhänenkin poskilleen on puna kihonnut — hän on pyydystänyt loukatun ja\nkeskustellut hänen kanssaan kahdenkesken keittiössä, minun tähteni, on\nhän pyydellyt, ja sisaren rukoukset ja paistin käry ovat taltuttaneet\nTorgrimin. Mutta Terese on hermostunut, tämä on minun kotini, on hän\nmoneen kertaan sanonut itselleen, miksikä pelkäisin näyttää sitä\nhänelle — mutta hän pelkää sittenkin.\n\nKäydään pöytään, on hieman ahdasta, mutta perhe on puristautunut\nyhteen myttyyn, jotta vieraalla olisi riittävästi tilaa. Anna on\nloukkaantunut, hänen näet täytyy syödä pienemmän pöydän ääressä ja\nauttaa pienimpiä, hän murjottaa ja saa monta varoittavaa katsetta.\n\nLiemi syödään vaieten, Terese on tullut mykäksi, yhtäkkiä hän muistaa\nneiti Stefferudin kertoneen, ettei Hage pidä liemistä, hän on onneton,\nhän ei uskalla katsahtaakaan Hageen.\n\nPaistivatia vieraalle johdatettaessa hairahtuu Torgrim, hän on siinä\nmäärin anarkisti, että hän ehättää ensimmäisenä varaamaan itselleen\nannoksen, hänellä on mahtava ruokahalu ja hän täyttää lautasensa\nparhailla viipaleilla. Hillitysti, mutta tarmokkaasti sekaannutaan\nylimmältä taholta asiaan, nuoremmat sisarukset tirskuvat, anarkisti on\ntulipunainen, raivostunut ja kiukuissaan.\n\nTerese vapisee tuolillaan, anna hyvä jumala tämän pian päättyä,\npyytelee hän, mitä tästä on hyötyä, hän ja me, me ja hän, emmehän me\nsovi yhteen. Ehkäpä en minäkään sovi hänelle, ehkäpä tästä kaikesta on\nvain onnettomuutta seurauksena.\n\nEi Hagekaan tunne sopivansa seuraan, hän kohmettuu kohmettumistaan.\nLiemi maistuu pahalta, hän kauhistuu lankonsa siivoamattomia tapoja.\nTuskastuneena ajattelee hän, että annahan kun tästä selviydytään,\nniin kyllä seuraavaan kertaan aikaa kuluu. Hänen ajatuksensa jatkavat\nharhailujaan, ne kiintyvät Tereseen, tämmöistä on siis hänen\njokapäiväinen elämänsä —\n\n- Hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin — hänen on vastaanotettava jotakin\n— ja huomaa toisella puolen pöytää istuvan Teresen. Hän istuu aivan\nhiljaa ja katselee lautastaan, hän on hyvin onneton ja hyvin kaunis.\nJa yhtäkkiä tuntee Hage povessaan taas tuon odottamattoman, oudon\nläikähdyksen, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän näkee itsensä.\n\nHän johtuu ajattelemaan äitiään — itsekään tietämättä kuinka. Jos äiti\nnyt olisi täällä, ajattelee hän, olisi hän kaikkein kanssa puheissa,\nkaikkia kohtaan osoittaisi hän mielenkiintoa, kaikille olisi hänellä\nsana varattuna, hän olisi saanut heidät puhumaan, hymyilemään,\niloitsemaan, ja liemestä olisi hän sanonut — hänkään ei olisi siitä\npitänyt — että se oli parhainta, mitä hän koskaan oli syönyt.\n\nMutta hänelle itselleen olisi äiti kahdenkesken sanonut, että sinä\nkäyttäydyt sangen sopimattomasti, Johannes, ja minä kun olen aina\npitänyt sinua sivistyneenä miehenä.\n\nHage hämmentyi kuullessaan nämä sanat — hän oli luullut olevansa\nsivistynyt mies — ja siirrähteli rauhattomana tuolillaan. Terese\nkatsahti häneen, Teresen silmät olivat kyyneleiset — hänen tähtensä —\nja hänestä tuntui kuin olisi Terese pyydellyt - vältä jumalan tähden\nylimielisyyttä, armollisuutta ja muuta semmoista — onhan hän sivistynyt\nmies?\n\nJa ennenkuin hän itse huomaakaan, on hän kilauttanut lasinsa reunaan\nja ruvennut pitämään pientä puhetta, hän kiittää siitä, että perhe on\nottanut hänet niin ystävällisesti vastaan ja pyytää appivanhempiaan\nosoittamaan suvaitsevaisuutta uutta, vierasta ja hieman liian vanhaa\npoikaansa kohtaan, joka tahtoo tehdä kaikkensa ollakseen iloksi ja\nhyödyksi — vaikka hän, yksinään elelleenä, onkin hieman outo jäsen näin\nsuuressa perheessä.\n\nPöydän ympärillä ollaan liikutuksen vallassa, ja Hage itsekin on\nsanomastaan hieman hämmentynyt. Terese näyttää olevan hyvin kaukana,\nkyyneleet juoksevat nyt valtoimenaan, mutta ne ovat varmaankin ilon\nja kiitollisuuden kyyneleitä. Bisgaardkin yrittää pientä puhetta, hän\nsotkeutuu sanoissaan, mutta tarkoitus on hyvä, eikä kukaan kiinnitä\nhuomiota hänen kompasteluihinsa.\n\nKahvia juotaessa ollaan jo hyvällä tuulella. Hage polttaa Bisgaardin\nsikaareja, hyviä ne eivät ole, mutta hän on kärsivällinen. Hän\nkeskustelee ystävällisesti politiikasta anarkistin kanssa, he keksivät\nomaavansa yhtäläisen maailmankatsomuksen, se hämmennyttää anarkistia,\nhän mykistyy. Hage on jutuissa kaikkien kanssa ja loppujen lopuksi\nsaa hän, suureksi kauhukseen, Lotan syliinsä. Kun pienin rupeaa\nparkumaan, hymyilee hän ymmärtäväisesti. Onneksi saa hän luvan mennä\npäivällislevolle omaan asuntoonsa, Terese sitä ehdottaa, hän seuraa\nHagea portaille, painautuu hänen syliinsä ja kiittää häntä.\n\nMutta päästyään onnellisesti alakertaan, on hän sittenkin mitä\nsuurimmassa määrin tyytymätön. Bisgaardin sikaarin heittää hän pesään\nja sytyttää erään omiaan, harppaillen ympäri huonetta itsekseen\nmutisten. Nyt on hänestä siis tullut perheenjäsen, sekin. Hän on\ntuttavallisissa väleissä koko liudan kanssa. Piru ties, mihinkä sinä\nolet sotkeutunut, tokaisee hän kovalla äänellä.\n\nMutta vielä tyytymättömämpi on hän johonkin muuhun, jota hän vain\nepävarmasti aavistelee, hän on tyytymätön vanhaan, harmaaseen\nerakonmieleen, joka ei koskaan tahdo oikein sulaa. — — ‒\n\n‒ ‒ ‒\n\nSeuraavana päivänä on hänen lähdettävä matkalle. Terese saattaa häntä\nasemalle.\n\nTerese on hiljainen ja kalpea, hän innostunut ja matkatuulella, hän\nrakastaa matkustamista, jopa aseman meluakin, kupoolien kajahtelua,\nihmispaljoutta, raskaita, jykeviä vetureita, iltavalaistusta ja\nhehkulamppuja, junanhajua, täyttyviä vaunuosastoja, ikkunan vieressä\nolevaa paikkaa, joka on hänen, kaikesta tästä tulee hän loistavalle\ntuulelle.\n\nHän seisoo vaununportaalla ja hymyilee Tereselle: \"nyt saa juna minun\npuolestani lähteä\". — \"Niin, nyt sinä olet iloinen\", vastaa Terese.\n\nHage hymyilee ja nyökkää. Hän odottaa junan ensimmäistä nytkähdystä,\nsen hidasta liukumista asemalta, sinisestä, hämyisestä suviyöstä\nkasvavaa maisemaa, ikkunan alati vaihtuvia näköaloja, kaupunkimaisuuden\nhäipymistä, maitten ja metsien lisääntymistä, virtoja, joiden yli juna\nkulkee, siltojen kumeata, odottamatonta pauhua, reippaasta menosta hän\niloitsee.\n\n\"Niin, matkustaminen on hauskaa\", sanoo hän.\n\nTerese nyökkää mitään vastaamatta.\n\n\"Sehän kestää vain neljä viikkoa\", sanoo Hage jotakin sanoakseen.\n\nTerese katsoo häntä pitkään, \"_vain_ neljä viikkoa\", sanoo hän.\n\nSamassa juna lähtee.\n\nHage nyökkää, hän tuntee sydämmensä tykkivän nopeammin, nyt se lähtee,\najattelee hän.\n\nJunan liukuessa asemalta näkee hän Teresen seisovan sillalla,\nyksinäisenä monien ihmisten keskellä, hänen ilmeessään on jotakin,\njoka koskee Hageen, pieneltä hän näyttää ja hyljätyltä, ja ensimmäistä\nkertaa kirkastuu Hagelle, että hänen on oltava poissa Teresen luota\nneljä viikkoa, kokonaista neljä viikkoa, ja hän kumartuu eteenpäin ja\nviittoo voimainsa takaa.\n\nMutta juna kääntyy, kevyesti heilahtaen, toisille raiteille, ja Terese\non kadonnut näkyvistä. Pettyneenä tuijottaa Hage taaksepäin liukuvaa\nkiviseinää.\n\nHän näytti siltä kuin olisi hän luullut, etten minä koskaan palaa,\najatteli Hage.\n\n\n\n\n26.\n\n\nIloisten lomatunteitten vallassa käveli Hage seuraavana aamuna Bergenin\nlaitureja.\n\nIlma oli harmaa, mutta sateeton, pehmeätuntuinen, tunturit häämöttivät\ntummahkoina varjoina ohuen sumun seasta. Tämä on länttä, ajatteli hän.\nHänen tavaransa olivat jo vuonolaivassa, jonka piti lähteä puolen\ntunnin kuluttua. Hän oli jo melkein kuin kotona seisoessaan kannella\nja tuntiessaan tuon pienen, likaisen laivan hajun, nähdessään kokassa\nolevat tynnyrit ja kurkistaessaan kolmannen luokan kajuuttaan, jonka\nilma oli raskas ja ummehtunut, jonka likaisilla penkeillä hän oli\npoikana maannut matkustaessaan kotiin lomalle. Tuossa seisoi joukko\ntalonpoikia tirkistellen aatoksissaan lastiruumaan, kaksi vanhaa\neukkoa istui kirstuillaan tuijottaen eteensä jäykin kärsivällisin\nmatka-katsein, - eiköhän tuo mies, jolla oli ruosteenpunainen parta\nja leveät punapilkulliset kasvot mahtanutkin olla kotiseutulaisia? Ja\nkapteeni, suurine nenineen ja keltaisenvihreine partoineen, oli ihan\nilmeinen hänen kouluaikojensa kapteeni.\n\nTupakkasalongissa kirjoitti hän kortin Tereselle, ilmoittaen muutamin\nsanoin olevansa jo melkein kotona, sitten hän taas kiirehti kannelle.\n\nHän katseli tuntureja: rinteillä oli taloja ja puutarhoja, harmaina ja\nalastomina häämöttivät ylimmät huiput sumun seasta. Vuonon suullapäin\nkiiti sadekuuro, mutta pohjoisesta pilkotti sinistä taivasta.\n\nHän sytytti piippunsa ja puhalteli onnellisena savuja. Loma — —\n\nLaiva lähti. Uoma umpeutui hänen takanaan, maataloja liukui ohi,\nveneitä keinui höyrylaivan aallokossa, muutamat poikaset heiluttelivat\nlakkejaan... Sitten näkyi molemmilta puolilta vain harmaata tunturia\n— silloin tällöin keksi pilkahduksen merestä ja saaristosta\ntai viheriöitsevistä lahdelmista pikkutaloineen, olipa eräässä\nniemenkärjessä suuri huvilakin, lippu paukkui aamutuulessa, se oli\ntienviittana.\n\nMonena vuonna oli Hage matkustanut maitse kotiin — niin, hän ei\nollut kulkenut laivalla sittenkuin ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan.\nMutta kaikki tuntui hänestä tutulta. Täällä oli muuttumaton maailma.\nTunturia, harmaata tunturia, välipalana mereen ulottuva koivikkorinne,\nsen takana korkeampia tuntureja, etäisyydessä vaalea selänne... Mereltä\ntullut lokkiparvi seurasi laivaa, rauhallisesti ja tasaisesti se nousi\nja painui, pysytellen aina yhtä etäällä laivasta, Hage tuijotti tuota\nvalkoista saattuetta, eiköhän tuo sama parvi ollut seurannut häntä jo\nhänen poikavuosinaan?\n\nHän seisoi laivan kokassa, täällä oli hän oleillut matkustaessaan\nkotiin lomalle. Noilla touviläjillä oli hän lepäillyt ja nukkunut, kun\nilma kajuutassa oli käynyt liian raskaaksi, jäykkänä ja vilustuneena\noli hän herännyt, mutta iloiten matkan joutumisesta. Ja tuolla\nalhaalla, välikannella, oli hän pujottautunut rahvaan sekaan saadakseen\ntuntea kotoista tuoksua ja kuulla kotiseudun hitaastilaulavaa murretta.\nJa kajuutassa oli istunut vaimoväkeä lapsineen, joilla oli ollut\nkäsissään vesirinkilöitä, ja laivan sivuutettua Stav-vuonon oli\nkajuutan ilma saonnut sanoin kuvaamattomaksi hajuksi...\n\n— Ei oltu suinkaan millään pikaretkellä, matka kesti melkein koko\nvuorokauden, lukemattomiin laitureihin poikkeiltiin, ja jokaista\ntarkasteli Hage yhtä suurella mielenkiinnolla. Mikään ei ollut\nmuuttunut, ei ainakaan ollut muutosta havaittavissa, ja kuitenkin oli\nkulunut niin monta vuotta, hyvähän oli, että elämä edes jossakin pysyi\nentisellään. Kaikki oli ennallaan: pienet laiturit, syvä, mustanvihreä\nvesi, jauhosäkkien keskellä odottelevat liikkumattomat miehet, tytöt\nvalkoisine huiveineen, musta hevonen työrattaineen tiellä. Hagen\ntäytyi parissa kohden mennä maihin tarkastamaan tuota mustaa hevosta,\nkatsomaan tietä, joka kapeana, koivujen varjossa, nousi jyrkän tunturin\nkuvetta. —\n\n— Ilta tuli tehden kaiken salaperäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi.\nMustina kohosivat tunturit mustasta merestä, alkoi sataa, hienon\nhienosti tihuuttaen, ilmassa oli vain kuin sumua. Pimeässä tulivat\nkaikki tuoksut ja hajut voimakkaammiksi, tunturin rinteiltä\nlevisi merelle suloista koivuntuoksua, se sekaantui tervanhajuun,\nlaivanhajuun, merenhajuun... Hiljaisuus hiipi kaikkialle, tunturien\nvarjossa vallitsi ihmeellinen äänettömyys, koti... koti...\n\nMatkustajat olivat menneet levolle, välikannella seisoskeli pieni,\näänetön parvi miehiä ja naisia, jotka aikoivat nousta seuraavalle\nlaiturille, muuan piippu hehkui, merimiehet järjestelivät tynnyreitä,\nhärkä mylvähteli lastiruumassa, mutta öinen hiljaisuus vaimensi kaiken\nmelun.\n\nHage meni peräkeulaan. Nyt kuljettiin niin lähellä tunturiseinää,\nettä hän kuuli, kuinka aallot koskena kohisten murtuivat tunturia\nvasten. Jyrkän seinämän juurella oli muutamia harmaita talaita, pari\nmiestä puuhaili verkkoineen. Jyrkänteen laelta pilkahti valoa jostakin\nmökistä. Leppien peittämään halkeamaan oli koski uurtanut vaahtoisen\nuomansa. Vuonon pimennoista kuului merilintujen hiljaista räkätystä,\nkova käheä ääni kirahti, siipiä havahtui unesta, ne havisivat hetken ja\nasettuivat sitten taas lepoon...\n\nTämä muuttumattomuus juuri on onnea, ajatteli hän. Muuttumattoman\nja kadottamattoman omistaminen, käväisyt entisyydessä, olivat hänen\nsalaisia aarteitaan. Mutta tuota muuttumatonta oli vain hänen\nmielessään. Satoja pettymyksiä olisi hän kohdannut, jos hän olisi\nnoussut maihin, tältä laiturilta, seuraavalta, miltä tahansa, tai\nsekaantunut ihmisjoukkoon. Mutta hänpä ei noussutkaan maihin, hänpä\nei sekaantunutkaan ihmisjoukkoon, yhä vaan jatkoi hän matkaansa,\nyhä kauemmaksi hän kulki, yhä lähemmäksi kotia, vain harhaa ja\nsilmänlumetta oli, että hän vihdoin nousi maihin eräälle laiturille,\nmatkaansa hän yhä jatkoi, aatostensa salaisia, muuttumattomia tienoita\nkohden. Kaikki, mitä hän näki oli sielun heijastusta, muuttumattoman\nsielun heijastusta, tunturit, tuoksuva koivikkorinne, koskenkohina,\nihmiset talaan luona, lintujen räkätys pimeässä, — kaikki oli saman\nsielun harhakuvaa. Kerran ilmestyy sielu meille, silloin kun kaikki\nvasta on tulossa, ja sitä sielun kuvaa on onnekasta palata katselemaan.\nSitä juuri me nimitämme kotiseudun kaipuuksi, nuoruuden kaipuuksi, se\non sielumme ensimmäisen kuvan kaipuuta, niitten tienoitten kaipuuta,\njoista me luulemme sen löytävämme.\n\nVoi, niitä päiviä, jolloin kaikki vasta oli tulossa! Niiden\nsuloisuutta, niiden tuskaa, kalleinta ehkä on niiden tuska. Kadonneita\nnuoruusvuosia, joiden menettäminen on meidän suurimman murheemme\nsyynä, tuska elättää niiden muistoa, niiden suloisuus on painunut\nlähtemättömästi mieleemme. Me emme tiedä sitä, me voimme yhtäkkiä\npysähtyä kuuntelemaan; mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä\nme tunnemme: tuossa on polku, meidät valtaa poikuusaikojemme polun\ntunnelma, lahdelman tunnelma, jossa me olemme uineet, pensaikon,\njohon me haaveinemme kätkeydyimme valoisien suviöitten vietellessä\nmeitä yksinäisyyteen, — mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me\ntunnemme, — omaa sieluamme — nuorta, kirkasta sieluamme...\n\n... Sateensuojassa, kyyristyneenä erään touvikäärön päälle, vaipuneena\nmuisteloihin, jotka itsestään hiipivät hänen mieleensä, muita\nmaailmoja eläen, kuunteli hän höyrylaivan kohinaa ja etäistä aaltojen\nmurtumista tuntureja vasten, seurasi harmaalle taivaalle mustina\nkuvastuvien tunturien ääriviivojen leikkiä. Hän kuunteli kosken pauhua,\nodottamatonta aironloisketta erään talaan edustalta, tuijotti suurin\nsilmin laiturilyhdyn kellervänpunaista loistetta, jota musta vesi\nkuvasteli. Mitä oli hän muuta kuin kappale kappaleiden joukossa, joissa\nyö humisi, joissa kaikki säveleet värisivät, joita vasten kaikki öiset,\npehmeät aallot särkyivät...\n\nJa aina kun tietoisuus hänessä hitaasti heräsi, ja hän näki itsensä,\ntuntui hänestä siltä kuin olisi hän pyhiinvaeltaja, joka on käymässä\npyhillä paikoilla ennenkuin ryhtyy suureen ja vaaralliseen tekoon.\nHän olisi mieluimmin jäänyt pyhään maahan, salaperäiselle retkelleen,\nkadonnut ja unhoittunut niiden hautojen sekaan, joita hän kunnioitti,\nmutta hänellä oli velvollisuus täytettävänään...\n\nToivoiko hän, että maa sulkisi hänet syliinsä? Hän ei tiennyt, mitä\nhän toivoi, hän ei tahtonut sitä ajatellakaan, ajatteleehan hurskas\npyhiinvaeltaja vain pyhiä paikkoja ja pyhiä tapauksia ...\n\nHiljaa liikkumattomana hän istui, katsellen pimeydessä hitaasti\nohiliukuvia tuntureja. Kerran heräsi hänessä ajatus, että tästä ei\nTerese pitäisi, tätä ei hän ymmärtäisi, hänelle ei nuoruus merkinnyt\npäiviä, joiden piti tuleman, hänen päivänsä tulivat varmasti,\nolivat tulleet, hänen elämänsä oli lakkaamatonta nuoruutta. Mutta\nsitten haipui Teresen kuva hänen mielestään, hän istui pimeyteen\nkätkeytyneenä, katsellen tuntureja, kuunnellen huminaa...\n\nVihdoin tuli hänen vilu, tuuli oli kääntynyt ja pirskoitteli sadetta\nhänen päälleen, hän nousi, meni tupakkahyttiin ja asettui levolle. —\n\n— Hän heräsi siihen, että laiva oli pysähtynyt, avoimesta ovesta\ntiedusteli muuan mies, oliko hän Jonassen, \"olettenks tee Jonassen\",\nHage hypähti ylös ja vastasi kiukkuisesti; hän tunsi olevansa\nnälkäinen, likainen, kurja.\n\nOli päivä. Oltiin pysähdytty eräälle pienelle laiturille, mäellä,\nkappaleen matkaa laiturista, oli pari kolme taloa, kapea tie kiipesi\nvaivaloisesti tunturin rinnettä, ylempänä oli kirkko, lähellä\nsitä valkoinen talo ja matalia puita. Aurinko paistoi alastomille\ntuntureille.\n\nPappila — ajatteli Hage ja pudistelihen, kunpahan saisi peseytyä ja\nhieman aamiaista.\n\nHän meni välikannelle. Isossa kajuutassa nukkui ihmisiä kylki kylessä,\npiika käveli käytävässä pukeutumispuuhissa.\n\n\"Pestäkö? Eikös teitillä ole hyttiä? No, sitten saatte pestä ittenne\nolutpuolikkaassa.\"\n\nPiika niisti nenäänsä alushameeseensa. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi\ntuijottamaan.\n\n\"Mutta näänkös minä oikeen, sehän on tuomarin Johannes. No, sepä se.\nEttenkös tee muista minua ja minä kun muistan teitin niin hyvin,\nminä palvelin hotellissa, Nielsenin väillä. Joo — kyllä tee saatten\npesinvettä. Kahveetako, tottakai, mitäs tee sanoisitten pihvistä,\nminun täytyy kumminkin paistaa laivurille, ja suuruspihvihän on elämän\nsuola.\" —\n\n— Peseytyneenä, tyytyväisenä ja kylläisenä seisoskeli Hage kannella\nja poltteli piippuaan. Kalvakka aamuaurinko kimmelsi, vuonon pinnalla\nväreili aamuviri, korkeat tunturit, lumihuippuiset, harmaansinertävät,\nsulkivat näköalan etelään, vuonon pohjukasta siinsi aivan vedenrajaan\nulottuva koivikkorinne ja pieni joki. Kohta saapuisi hän kotiin.\n\nKatsellessaan keksi hän tuttuja piirteitä, tuttuja pikkupiirteitä,\nöinen seikkailutunnelma oli kadonnut. Hän tuli liikutetuksi,\njälleennäkeminen koski häneen, mutta aamun kätköissä ei ollut mitään\nsalaisuuksia.\n\nLaivan kierrettyä erään kärjen ympäri, siinsivät kotoiset tunturit\nhänen silmiinsä, tuon laakson takaa ne häämöittivät, kunhan vielä\nyhdestä kärjestä selviydyttäisiin, näkyisi kotikylä, hän eroitti jo\ntunturisyvennyksen, jossa koski virtasi.\n\nNyt — nyt hän näki kylän.\n\nLeveänä ja rauhallisena työntäytyi virta hiekkasärkän sivuitse vuonoon,\ntuossa oli laituri aittoineen, katse seurasi tien nousua, korkealla,\nmäen laella, oli kirkko ja sen ympärillä kaikki nuo tutut rakennukset.\n\nLaituri oli täynnä väkeä, ylempänä olevaan aitaukseen oli kiinnitetty\nhevosia, hän keksi tuomarilan rillat. Hän näki isän ja äidin — hän meni\nlaivan partaalle ja rupesi viittomaan, äiti vastasi huiviaan heiluttaen.\n\nKaikki on ihan entisellään, ajatteli hän kyyneleet silmissä.\n\n\n\n\n27.\n\n\nÄiti ja poika istuivat illalla kahdenkesken isossa tuvassa...\n\nHe tarkastelivat toisiaan, salaa, nopein silmäyksin, mikähän sinusta on\nsitten viimenäkemän tullut, mitähän sinä olet kokenut, ajatteli äiti.\nMinkähänlaiseksi minä olen mielestäsi muuttunut, ajatteli poika. He\nolivat samaa verta, huolimatta suurista eroavaisuuksista niin toistensa\nkaltaisia, niin samansyisiä, että se nyt, ensimmäisenä iltana, tuntui\nmelkein tuskalliselta.\n\n\"Ole Bergeim ei ole tullut tänään\", sanoi äiti kutoen, \"hän ei tahdo\nheti esiintyä lankomiehenä. Hän on hienotunteinen\". Hetken kuluttua hän\njatkoi: \"mitä meidän sinun mielestäsi olisi tehtävä?\"\n\n\"Tehtäväkö — mitä sinä haluat: pidettävä heille häät ja iloittava.\nVirkamiehen tyttärellä on syytä iloita moisesta puolisosta — meidän\npäivinämme. Voisihan hän, jumalaparatkoon, palata takaisin kaupunkiin\nja saada uuden konttoripaikan: liittyä uudeksi jäseneksi todelliseen\nnaisköyhälistöön. Meidän vanha virkamiessäätymme taantuu, tai miksikä\nsanoisimme, että se taantuu, sanokaamme, että talonpoikaissääty valtaa\nsen asemat, talonpoikaissäädystä tulee uusi virkamiessääty. Yhteiskunta\ntyöntää sitä eteenpäin, ylimenoaika kirveltää, mutta minkäpäs me sille\nmahdamme?\"\n\n\"Niin, sinä olet järkevä\", sanoi rouva Hage ja sanoi sen ikäänkuin\nmoittien, \"sinä et katkeroidu, sinä et raivoa. Eikö sinua koskaan\npakahduta, Johannes?\"\n\nJohannes Hage nousi, kulki ikkunan luo ja katseli ulos.\n\n\"Minussa ei ole tulta\", sanoi hän hiljaa, \"eikä ole koskaan ollutkaan.\"\n\nHän käveli hetken.\n\n\"Jos minä vihaisin sitä, että olen syntyisin hyvästä, vanhasta\nvirkamiesperheestä, jos minua aina kiusaisi ja häiritsisi se, että\nolen porvari, niin kaipa viha ja tuska olisi minua pahemmin polttanut.\nMutta minä kunnioitan sitä, mistä olen syntyisin, minun mielestäni\nmeidän vanhat virkamiehemme, suurista virheistään huolimatta, kaikesta\nhuolimatta, omalla tavallaan olivat hienon ja arvokkaan kulttuurin\nedustajia, jota ei mitenkään voi halveksua. Me kumarramme vanhaa\ntalonpoikaiskulttuuria, mutta kuka peijakas tahansa saa estämättä\nsolvaista meidän vanhaa virkamieskulttuuriamme. Siitä minä en pidä.\nMinusta yhdenvertaisuus on köyhä ilo. Kaunis ja suuri on vapaus,\nveljeys mieluinen kuvitelma, mutta yhdenvertaisuudesta jää minun\nsuuhuni vain tympeä maku. Jollei tarkoiteta niin mitätöntä asiaa kuin\nyhdenvertaisuutta lain edessä ja muuta porvarillista silmäinlumetta.\"\n\nHän meni avoimelle ovelle ja katseli ulos. \"Niin, niin, meidän aikamme\non mennyt. Vanhojen virkatalojemme, puistojemme, huoneittemme aika on\nmennyt. Tämä puisto raivataan pois, sen paikalla on ehkä kerran uusi\npuisto tai pelto. Mutta sinun ääntäsi tai minun ääntäni ei kukaan\nkuule, me emme voi edes kummitella täällä. Meidän kulttuurityömme on\ntehty, me olemme pahinta kaikesta, me olemme tarpeettomia, sillä,\nhyväjumala, eihän tuo tuomitsemis-, kuulustelemis- ja ristimispuuha ole\nniin välttämätöntä, ja jos sitä tarvitaan, niin voihan sen kuka tahansa\nopetella, mutta vanha virkamieskulttuuri, sukukulttuuri merkitsi kerran\njotakin. Se, joka nyt ei enää merkitse mitään. Isälle se on surullista,\nonpa se minullekin, sillä minä en kelpaa muuhun kuin sitä kulttuuria\npalvelemaan, mutta eihän siitä enää kukaan välitä. Niin — minä\nlörpöttelen.\"\n\n\"Jumalankiitos\", sanoi rouva Hage, \"kyllä täällä jo on vaiettukin\nriittämiin.\"\n\n\"Minä olen tullut kotiin katselemaan, nauttimaan jokaisesta\ntäälläoloni hetkestä. Ja minä ratkeankin jaarittelemaan\", hän istuutui\nkeinutuoliin, \"on vain yksi paikka maailmassa, jossa minä jaarittelen:\ntäällä, tässä huoneessa. Kaikkialla muualla minä mykistyn. En\ntäällä, tässä huoneessa, joka kohta ei ole meidän. Puhukaamme taas\nperheasioista. Kerrohan.\"\n\nRouva Hage kertoi monin säästynein sanoin Anne Sofiesta ja Olesta,\nCharlottesta ja papista. \"Minä sanon sinulle, Johannes\", hän läimäytti\nkädellään pöytään, \"että jos kirkonmiehen ja Charlotten suhteesta tulee\njotakin, niin — minä en heidän häitään pidä.\"\n\nJohannes hymyili.\n\n\"Äitiseni — sinä olet yhtä päättäväinen etukäteen kuin ennenkin ja\nyhtä pitkämielinen, kun on tosi kysymyksessä. Olen sitäpaitsi aikonut\nlähtiessäni ottaa Charlotten mukaani.\"\n\n\"Kunpahan sen tekisit! Mutta puhukaamme nyt nyt sinusta itsestäsi —\neikö sinulla ole mitään kerrottavaa itsestäsi?\"\n\nJohannes nousi ja meni ovelle.\n\n\"Itsestänikö — ei — ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni.\"\n\n\"Kellohan on jo kohta kolme\", sanoi rouva Hage haukoitellen, \"sinä\nlienet matkasta väsynyt, menkäämme levolle.\"\n\nJohannes katseli seutua, hienoa sumua ajelehti kenttien yllä,\ntuntureilta kajasti jo heikko, kellervänharmaa sarastus.\n\nItsestänikö? Minkätähden hänellä ei ollut mitään kerrottavaa itsestään?\n\n\n\n\n28.\n\n\nMäkien nouseminen oli raskasta, aurinko paistoi täydeltä terältä,\nvalkoiset kivet ja matalat purot välkkyivät valoa, vasta kaadettu heinä\ntuoksui voimakkaasti, Johannes Hagen täytyi pysähtyä hengähtämään.\nHän oli matkalla Bergeimiin Olea tervehtimään ja ajatteli lakkaamatta\ntakaisinpalaamista.\n\nHän saapui pihalle, ihmisiä ei näkynyt missään. Hän istuutui\nhakkuutukille katselemaan. Niin, kauaksi täältä Bergeimistä näki,\nsen hän muisti poikuusajoiltaan, täällä oli yksinäistä, mutta ei\nahdistavaa. Täällä mahtoi olla hyvä asua.\n\nHän käveli pihamaalla, — jokainen kaupunkilainen, jolla on suonissaan\nmaaseudun virkamiesverta, uneksii maalle, maan pariin palaamista,\nniinpä niin, hänkin oli sitä unelmoinut, mutta toisinaan oli\nhänestä tuntunut siltä, että neljä kesäistä viikkoa riitti. Hän\nkatseli ympärilleen; kuinka siistiä täällä oli - kuin puhaltamalla\npuhdistettua. Väet olivat ulkotöissä — hän huomasi heidän olevan heiniä\nhajoittelemassa. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Talonpoikaistuvan\nhaju tulvahti häntä vastaan.\n\nHän palasi takaisin pihalle ja istuutui tukille. On oikeastaan\nihmeellistä, ajatteli hän, että talonpojan tuvassa on niin erikoinen\nhaju, ja että tuo haju on niin suurimerkityksellinen. Se on seuraava\nAnne Sofietakin, takertuva hänen vaatteisiinsa, käsiinsä.\n\nMuuan mies oli tulossa niityiltä päin, se oli Ole, - hän oli kai\nhuomannut, että talossa oli vieraita.\n\nHe tervehtivät toisiaan. \"Sinä työskentelet niitylläsi\", sanoi\nJohannes. — Niin, niin Ole teki. -\"Nyt on sopivat ilmat sitä työtä\nvarten.\" — Ei ollut valittamisen syytä. Eikö Hage kävisi sisään? Ei,\nJohannes ei halunnut, hän oli vain kävelyllä ja aikoi kohta jatkaa\nmatkaansa.\n\n\"Syyskuussa sinä sitten pidät häitä?\"\n\nNiin, mitäpä olisi odottamisesta hyötyä, vastasi Ole, ja Hage oli yhtä\nmieltä.\n\nMutta yhtäkkiä keikautti Johannes päätään taaksepäin ja puistelihen.\n\n\"Kuulehan, Ole\", sanoi hän hymyillen, \"älkäämme kyräilkö toisiamme\nsentähden, että meistä tulee langokset. Me tiedämme kumpikin, mikä on\nvaikeata, mikä helppoa, minulla ei ole asiaan muuta sanottavaa kuin\nmikä on totta, ja hyvällä tahdolla kyllä kaikesta selviydytään. Vai\nmitä arvelet, Ole?\"\n\nOle vetäytyi taaksepäin ja katseli maahan, hän ei ollut tottunut\nkäymään päätäpahkaa asioihin käsiksi — sanoin.\n\n\"Sinä pidät minua suurimpana vaikeutenasi\", sanoi Johannes.\n\nOle hymyili karsaasti. \"Et sinä helpoinkaan ole\", sanoi hän. — \"Älä\njoutavoitse\", sanoi Johannes.\n\nOle nauroi. Mutta jatkoi kohta vakavana: \"sanotaan, että sinusta tulee\ntämän piirikunnan päällikkö.\"\n\n\"Minustako — piirikunnan päällikkö — jumala minua siitä vapahtakoon ja\nvarjelkoon — mistä sinä olet semmoista kuullut?\"\n\nNiin, semmoista oli puhuttu. Piirikunnan päällikkö eroaa ja Johannes\non tästä piiristä. \"Ja sinähän olet sen näköinen kuin piirikunnan\npäällikön tuleekin olla\", sanoi hän hymyillen taas.\n\n\"Täydessä juhla-asussako — ei se minulle sovi\". Hän tarkasteli\nterävästi Olea. \"Sinä et juuri näytä toivovan minua tänne piirikunnan\npäälliköksi, Ole.\"\n\nOle ei vastannut, hän katseli sivullepäin ja hymyili salaperäistä\nhymyään.\n\n\"Sinä et näy välittävän piirikunnan päälliköstä langoksesi, Ole\",\nsanoi Johannes hitaasti, \"sinulla ei ole sitä kunnianhimoa, onpa hyvä,\nettei minullakaan ole. Saatte etsiä itsellenne jonkun epäonnistuneen\npoliitikon.\"\n\n\"Olisit sanonut talonpoikaispoliitikon\", hymyili Ole.\n\nJohannes katseli häntä terävästi, mutta ei vastannut. —\n\n— Hetkistä myöhemmin oli Johannes matkalla alaspäin. Hän näki Olen\npalaavan työhön — pienenä ja kevyenä. Ole on tuolla, ajatteli hän,\ntuolla on hänen talonsa, hänen maansa, kukaan ei hänen rauhaansa\nhäiritse. Mutta — mutta — Johanneksen mieleen johtui kotimatkalla\nvietetty yö, ihmeellisine, salaperäisine tunnelmineen, — yön ja päivän\nvälillä on sittenkin suuri ero...\n\nHän meni postitoimistoon, siellä oli kirje Tereseltä: pieni, sininen\nkuori, pieniä, sinisiä, viivoitettuja arkkeja, käsiala koulutytön\nkäsialaa, moista kirjoittavat kaikki neitoseni virastossa, ajatteli\nhän; hitaasti, kirjettä lukien, kulki hän sillan yli. Niin kaukaa,\nniin kaukaa, — pikkusanoja, jotka polttivat mieltä. Kipunoita\nansaitsemattomasta hellyydestä, nuoruuden lämpöä, joka teki hänet\nköyhäksi. Teresen sanat olivat niin avomielisiä, niin sydämmellisen\nhelliä; hän muisteli omia kirjeitään: niiden sanat ikäänkuin pelkäsivät\nja häpesivät ilmituloaan. Terese ei pelkää aatostensa ilmituloa,\najatteli hän nojautuen sillan kaidetta vasten, hänen mielensä oli\ntuskasta raskas, hän ei tiennyt kaipasiko hän Tereseä vai iloitsiko hän\nyksinolosta. Hän repi kirjeen pienen pieniksi palasiksi, antoi niiden\npudota virtaan, joka kuljetti ne pois — — —\n\n\n\n\n29.\n\n\nIlta oli vasta tulossa, mutta sinertävää hämyä oli jo lehvistön alla,\njoka nyt näytti tummalta ja tiheältä, jyrkkäpiirteisinä ja värikkäinä\nkohousivat tunturit, pellot ja niittykaistat eroittautuivat selvästi\nsinisestä koivikosta, auringonlaskun valaistus värisi vielä taivaalla,\nmutta nopeasti hiipuen se sammui, niinkuin tuli olisi hiipunut; ja\ntulen hiipumista seuraa sininen, vieno hämärä. Eroitti vielä tarkasti\npienenkin: harmaan aidan, punaisen portin, tien pyöränraitioineen,\ntuomarilan, tuomarilan valkoisen portin, rakennukset, puut, pensaat;\nterävästi ja selvästi eroittautuivat esineet vielä toisistaan, mutta\nvähitellen häivytti vaimeneva valaistus kaiken pelkiksi ääriviivoiksi,\nvihdoin ääriviivojenkin kajastus sammui, kaikki sulautui yhdeksi,\npimeys, joka salaa oli noussut maan uumenista, näytti sulkevan kaiken\nsyliinsä, se ei ollut valoisaa suviyön hämyä, vaan alkavaa yöpimeätä;\noltiin heinäkuussa, heinäkuun loppupuolella.\n\nTätä katseli pastori, hän istui tienposkessa veräjän vaiheilla ja\nodotteli Charlottea. Leveää hattuaan piti hän käsiensä välissä, hän oli\nvaipunut ajatuksiin. Kesä loppuu ennenkuin sitä aavistaakaan, ja tältä\nkesältä oli hän toivonut niin paljon. Tuomarilassa oli uusi vieras,\nveli, uusi este oli hänen tiellään. Mutta näin hän ei voinut kauempaa\nodotella, hän ei enää jaksanut odottaa, hän oli pyytänyt jumalalta\nvoimaa, armoa, ja hän luuli saaneensa sitä. Turvallisin mielin tunsi\nhän, että jumala oli antanut suostumuksensa, mutta häneltä oli\npuuttunut uskallusta, — jospa hän tälläkin kertaa joutuu tappiolle!\n\nJa kaiken lisäksi he iltaretkillään valehtelivat toisilleen,\njumala antakoon anteeksi, hän sen oli aloittanut. He retkeilivät\nmuka yhteisesti surren, mutta heidän ajatuksensa olivat aivan\ntoisenkarvaisia. Hän tahtoi tästä kaikesta päästä, lopettaa tuosta\ntoisesta puhumisen, nyt oli puhuttava hänestä itsestään.\n\nJa hänen maineensakin kärsi, olihan hän pappi, ja nyt juorusi koko\nseutu hänestä, se ei ollut hyvän merkki. Ympäristön taloissa oli\nmonia naimahaluisia tyttäriä, jotka niin hyvin olisivat sopineet\ntalonpoikaispapille, mutta hän ei huolinut ketään naimahaluisista, hän\ntahtoi saada hänet, hänet, joka oli toisenlainen kuin muut.\n\nHän näki Charlotten tulevan tuomarilasta johtavaa polkua, — hän käveli\nnopeasti, valoisana kajastuksena tuli Charlotte häntä kohden. Ja\nsittenkin: ylpeä oli hänen päänsä, kaulansa, ruumiinsa asento; hän\ntunsi raskaitten verien pakoittavan ja hänessä heräsi kiivas viha. Hän\nnousi ylös vasta Charlotten ehdittyä aivan hänen lähelleen.\n\n\"Sinä annat minun odottaa hieman liian kauan\", sanoi hän matalalla\näänellä.\n\nCharlotte kohautti päätään ja katseli häntä teeskennellyn\nvälinpitämättömästi, ihmetellen ja hieman peloissaan, odottamaton\n\"sinä\" ja äänen tumma sävy säikähdytti häntä.\n\n\"Niin, sinä annat minun odottaa, tänään kuten ennenkin\", sanoi\nhän lähestyen Charlottea, Charlotten kepeä välinpitämättömyys\nraivostutti häntä, \"sinä tulet, milloin sinun päähäsi pälkähtää. Sinä\nlähdet milloinka sinua haluttaa. Luuletko sinä voivasi pitää minua\nleikkikalunasi?\"\n\n\"En minä ole pyytänyt teitä odottamaan\", vastasi Charlotte käännähtäen\nsukkelasti, \"en minä teitä etsi.\" Mutta silloin tarttui pappi hänen\nranteeseensa ja puristi niin, että teki kipeätä.\n\n\"Hyvä, siispä minä etsin sinua. Ja sinä tiedät minkätähden minä sinua\netsin. Tahdotko vai etkö? Tätä — tätä minä en kestä kauempaa. Yön\ntoisensa perästä olen seisonut sinun ikkunasi edessä, vain sinua,\nsinua, sinua yksin minä etsin, sinut minä tahdon omistaa. Vastaa nyt,\ntahdotko?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Charlotte; häntä pyörrytti, hän koetti tempautua\nirti.\n\n\"Kyllä sinä tiedät\", sanoi pappi pidättäen Charlottea luonaan, hänen\nsuuripartaiset kasvonsa olivat lähellä Charlotten kasvoja. \"Sinä\ntiedät kaiken\", hänen äänensä muuttui pehmeäksi, pyytäväksi, \"sinä\ntiedät, että minä olen siitä hetkestä, jolloin sinut ensi kerran näin,\najatellut vain sinua, on synti, että jollakin ihmisellä on niin suuri\nvalta toiseen, sinä voit tuon synnin sovittaa tulemalla omakseni, minä\npyydän, minä pyydän sinua\", hän painoi päätään Charlotten povea vasten.\n\"Minä olen kaivannut niin sanomattomasti\", kuiskasi hän. \"Kuuletko\nsinä, mitä minä sanon?\"\n\nCharlotte koetti tarmottomasti vapautua, peläten katseli hän pappia,\nmaa keinui hänen ympärillään, työnsi häntä pappia kohden, hän yritti\npoispäin, mutta läheni yhä, \"minä kuulen, mitä te sanotte\", kuiskasi\nhän.\n\n\"Tule — täällä voi joku nähdä meidät\", hän veti hänet mukaansa, he\nkompastuivat kanervikkoon, hän kiersi kätensä Charlotten ympärille,\ntuki häntä, nosti häntä.\n\n\"Tule tänne\", mutisi hän suu hänen olkapäätään vasten painautuneena; he\npysähtyivät erään puun alle, hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja\nveti hänet luokseen. \"Tahdotko sinä — tulla omakseni, lupaatko minulle\nsen?\"\n\n\"Lupaan — lupaan\", kuiskasi Charlotte koettaen riistäytyä irti, \"minä\nlupaan — sanonhan minä lupaavani.\"\n\nHuudahdus, voihkaus värisytti hänen ruumistaan, hän painoi kasvonsa\nCharlotten povea vasten. \"Jumala olkoon kiitetty\", kuiskasi hän.\nCharlotte tarttui hänen päähänsä ikäänkuin tahtoen työntää sen pois,\nmutta luopuikin aikeestaan, väkivalloin tempautui hän irti, luiskahti\ntoiselle polvelleen, mutta kavahti nopeasti ylös.\n\n\"Minä pelkään\", sanoi hän.\n\n\"Älä pelkää\", sanoi pappi koettaen tavoittaa häntä.\n\n\"Minä pelkään\", huudahti Charlotte ja syöksyi pois kanervikosta,\nluullen itseään seurattavan huusi hän taakseen: \"olenhan minä sen\nluvannut\", syöksähti vielä kerran ja pääsi maantielle. Pappi seurasi,\nhäntä ympäröi kuuma hehku, häntä peloitti, \"olenhan minä sen luvannut\",\nhuudahti Charlotte taas ja alkoi juosta tietä pitkin. Pappi ei\nseurannut. Hän seisoi vain ja tuijotti.\n\nCharlotte juoksi kunnes pääsi arkihuoneeseen. Siellä istuivat äiti ja\nJohannes. Hän pysähtyi hengästyneenä ja tuijotti toisesta toiseen, —\nnäki lampunvalossa heidän huolestuneet kasvonsa — nyt he taas olivat\nhuolissaan hänen tähtensä.\n\n\"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa\", sanoi hän käyden\nkalmankalpeaksi, \"ettekö iloitse?\"\n\n\"Mitä sinä sanot, lapseni\", rouva Hage nojautui taaksepäin tuolissaan,\n\"oletko sinä suunniltasi?\"\n\n\"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa\", sanoi Charlotte ja tarttui\npöytään, jotta ei kaatuisi, \"onko siinä mitään ihmeellistä?\"\n\n\"Äiti — äiti\", huudahti hän yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen äidin\neteen.\n\nÄiti kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen, toisella hän viittasi\nJohannesta menemään, pitkin, hiipivin harppauksin poistui hän huoneesta.\n\nKauan istui rouva Hage hyväillen Charlotten hartioita, sitten hän sanoi\nrauhallisesti, viileähkösti:\n\n\"Maltahan nyt lapseni — eihän se niin vaarallista ole.\" Ja kun\nCharlotte vain yhä tiiviimmin painautui hänen syliinsä, jatkoi hän:\n\"Rauhoituhan nyt toki, Kyllä siitä selviydytään, minä autan sinua.\"\n\n\"Minua ei voi kukaan, kukaan auttaa.\"\n\n\"Sitäpä varten sinulla on vanha äiti.\" Mutta sitten hän harmistui.\n\"Mutta oletpa sinäkin juttuun sekaantunut — sinä, joka aina olet ollut\nolevinasi niin ylpeä, paljon ylpeämpi kuin me muut. Ihmisen ei pidä\nkoettaa noin vain selviytyä surusta, surukin on kallis lahja. Kuinka\nsinä mahtaisitkaan hävetä, jos sinä sattuisit taas kohtaamaan suuren,\ntotisen rakkauden. Niinpä niin, niinpä niin, tulevaisuuteen ei sinun\niässäsi uskota, ensimmäinen rakkaus on kaikki kaikessa — ja kuitenkin\non usein kolmas tai neljäs rakkaus — jumala minua armahtakoon, vasta\nkolmas tai neljäs suurin. Niin, semmoista on elämä, lapseni; en minä\npyydä sinua uskomaan puhettani, en olemaan yhtä mieltä kanssani.\nUsko sinä vain, ettet sinä koskaan voi rakastua kehenkään muuhun, se\non oikein ja luonnollista, mutta ole ylpeä siitä, että olet pitänyt\nhänestä, vaikkei hän — ehkä — olekaan pitänyt sinusta. Ei siinä ole\nmitään nöyryyttävää. Surut ja korut ovat toistensa kaltaisia: jollei\nniitä taidolla kanna, muuttuvat ne rihkamaksi, vaikka olisivat kuinka\naitoja. Ja papin kanssa, ei lapseni, kuinka rumaan ja typerään juttuun\n— niin, minä sanoin typerään — sinä oletkaan sekaantunut.\"\n\n\"Äiti!\"\n\n\"Niin, lapseni, sinun on kuultava totuus.\" Rouva Hage nousi, Charlotte\njäi polvilleen, kasvot tuoliin kätkettyinä. \"Sinun on terveellistä\nhävetä. — Onkohan maassa kastetta\", sanoi hän yhtäkkiä ja rupesi\nhakaneuloilla kokoilemaan helmojaan.\n\n\"Äiti\", Charlotte hypähti ylös, \"minnekä sinä aiot lähteä, mitä sinä\naiot tehdä?\"\n\n\"Minä menen papin luo purkamaan sinun kihlaustasi\", sanoi rouva Hage\nhakaneula suussa.\n\n\"Äiti — minä olen antanut hänelle lupaukseni.\"\n\n\"Sitäpä minä juuri menenkin noutamaan takaisin.\"\n\n\"Ei — äiti — ei.\"\n\n\"Tahdotko sinä mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä joutavia. Ethän\nsinä tahdo. Ja silloinhan me menettelemme typerästi viivytellessämme\ntämän jutun päättämistä.\"\n\n\"Voi hyvä jumala, tätä häpeätä!\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit. Häpeä sinä vaan, se on terveellistä ja hyvin\nansaittua, mutta älkäämme silti tehkö uusia tyhmyyksiä. Minä sanon\nsinulle muuten erään asian, — kun nuori tyttö tekee, mitä sinä olet\ntehnyt, on hänen pikku minässään jotakin vinossa, sinä ihailet itseäsi,\nsinä olet mielestäsi erikoinen. Sinä kaipaat toisia oloja, työtä, —\nnytpä saatkin seurata Johannesta kaupunkiin.\"\n\n\"Niin — pois minä tahdon, kauaksi pois.\"\n\n\"No, eihän sekään mahdottomien matkojen takana ole — nyt enää, kun\nmeillä on Bergeninrata. Nyt minä olen valmis\". Hän pysähtyi ovelle ja\nsanoi hiljaa: \"en minä ole menossa huvikävelylle, lapseni, minä olen\nmenossa asialle, jolle äiti lapsensa puolesta lähtee, vaikka sydän\nkirveleekin. Huomaa, että sekin on eräänlaista rakkautta ja ajattele\nkunnioitatko sinä sitä rakkautta oikealla tavalla\". Hän meni Charlotten\nluo ja veti hänet syliinsä. \"Jumala auttakoon sinua, lapseni, minä\ntiedän, että sinun on paha olla, ja minä, sinun vanha äitisi, koetan\nauttaa sinua parhaani mukaan.\" Hän suuteli Charlottea. \"Sinä et kai\nole vielä syönyt iltastakaan. Lapsukaiseni. Teidän osananne on tuottaa\nhiukkasen surua vanhemmillenne, niin pitääkin olla. Kunpahan minä vain\nvoisin sinut murheestasi päästää, mutta sitä minä en voi.\" Hän itkaisi\nhieman. \"En minä tätä muistele. Teinhän minäkin tyhmyyksiä. Pieni,\npieni lapsoseni. Mene levolle, minä palaan pian takaisin.\" —\n\n— Rouva Hage asteli läpi kasteisen ruohikon, hän oli niin innoissaan,\nettei hän joutanut asiansa tavattomuutta ja vaikeutta ajattelemaan.\nMutta tuomarilan veräjällä kohtasi hän Johanneksen.\n\n\"Äiti rakas — millekä kaukoretkelle sinä nyt olet sonnustautunut?\"\n\n\"Minä menen purkamaan Charlotten kihlausta\", sanoi rouva Hage\nkiireissään.\n\n\"Nytkö! Tänäkö iltana! Sepä vasta peijakkaanmoista. Aiotko sinä kertoa\nhänelle tuon suloisen uutisen sängynlaidalla istuen ja hänen kädestään\nkiinnipitäen.\"\n\n\"Mitä joutavia, Johannes — näethän sinä toki, että kansliassa on valoa.\"\n\n\"No niin — ehkäpä ei hiljan kihlautunut mies menekään niin aikaisin\nlevolle. Mutta äiti — suoraan sanoen — etköhän sinä ensin nukkuisi\nhieman?\"\n\n\"Nukkuisiko! Mutta silloinhan voisi hyvinkin käydä niin, etten minä\naamulla uskaltaisikaan.\"\n\n\"Heidän pitäisikin oikeastaan saada selvittää tuo asia kahdenkesken.\"\n\n\"Rupeatko sinäkin vastustelemaan. Minäpä sanon sinulle, mitä sinun\npitäisi tehdä: sinun pitäisi mennä minun sijastani, se sopisi paljon\nparemmin.\"\n\n\"Ei — jumala vapahtakoon ja varjelkoon —\"\n\n\"Niin — kyllä minä sen uskon, ettet sinä tahdo. Miesväki ei _uskalla_\nkoskaan mitään.\" Rouva Hage jatkoi matkaansa.\n\nHän meni suoraan sisään — koko ajan itsekseen puhellen — ja kolkutti\nkanslianovelle. Pastori istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, hän\nkäännähti ja huomasi — keskellä yötä — rouva Hagen — tulevan anoppinsa\n— seisovan ovensuussa, helmat korkealle koottuina, punaisilla\nkasvoillaan hymy, joka saattoi merkitä, että hän oli tullut kutsumaan\nvierailulle tai ilmoittamaan surullista kuolemantapausta, kumpaakin\nyhtä hyvin.\n\n\"Onko jotakin tapahtunut\", kysyi pastori nousten.\n\n\"Ei niin mitään\", sanoi rouva Hage, \"toisinsanoen paljonkin, älkää nyt\nvaan luulko, että on kyseessä kuolemantapaus tai joku muu sellainen,\nse ei ole yhtään mitään, mutta pahaa sittenkin\", sanat kompastelivat\nherttaisessa epäjärjestyksessä rouva Hagen suusta, — vasta nyt,\nnähtyään papin, hänen kellervänvalkoiset kasvonsa, siniset silmänsä,\njoista pelko ja tuska kajasti, vasta nyt huomasi hän, että pappikin oli\nihminen, että se oli hänelle musertavaa totuutta, ettei sitä voinutkaan\nniin helposti peruuttaa kuin mitä tahansa kutsua.\n\n\"Sallitteko minun istuutua\", sanoi hän jo istuen.\n\n\"Lienee kyseessä erittäin vakava asia\", sanoi pappi hitaasti, \"kun te\ntulette kertomaan sitä minulle tähän aikaan vuorokaudesta.\"\n\n\"Tähänkö aikaan —? Paljonko kello on?\"\n\n\"Puoli yksi.\"\n\n\"Se on mahdotonta. Teidän kellonne varmaankin edistää, teidän pitäisi\nlähettää se kellosepälle.\" Rouva Hage kiskoi omansa esiin. \"Näettekö\",\nsanoi hän voitonriemuisena, \"minun kelloni on vielä kahdeksaa minuuttia\nvailla puoli yksi, — sanoinhan minä, että teidän kellonne käy väärin.\"\n\n\"Te ette liene tullut tänne vain keskusteluksenne kelloista?\"\n\n\"Enpä tietenkään\", epätoivoisena katseli rouva Hage ympärilleen,\nikäänkuin etsien katosta tai seinistä pakotietä. \"Niin, on kyseessä\nsangen vakava asia. Hyvä jumala, nythän minä vasta oikein käsitän,\nkuinka vakava se asia on. Teidän ja Charlotten kihloihinmenosta ei voi\ntulla mitään.\"\n\n\"Minä tunsin, että se oli kyseessä\", pastori työnsi kiivaasti kätensä\ntaskuihin ja rupesi kävelemään. Hän ei sanonut mitään, hän vain käveli,\nedestakaisin, sitä seinää seuraten, jolla hänen tuolinsa oli, ja\nvilkaisi silloin tällöin vihaisesti rouva Hageen.\n\n\"Tyttärennekö pyynnöstä te tälle asialle lähditte\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Hän tietää minun tuloni.\"\n\n\"En minä sitä kysy. Onko hän pyytänyt teitä? Hänenkö asiallaan te\nolette?\"\n\nRouva Hage tuijotti häneen nauravin silmin, -mikä oli totta, mikä ei —\n\n\"Hänen asiallaan\" — sanoi hän yhtäkkiä päättäväisesti.\n\nPappi pysähtyi ja nojautui seinää vasten.\n\n\"Oletteko te pakoittanut hänet?\" kysyi hän uhaten.\n\n\"Tuo on typerä kysymys — meidän päivinämme.\"\n\n\"No, onko hän sitten letukka\", hän ei sanonut tätä suuttuneena, vaan\nihmetellen.\n\n\"Mitä te sanotte, — ettekö te häpeä\", rouva Hage nousi kiivastuneena;\nsuuttumus teki hänelle hyvää.\n\nPappi ei heti vastannut, hän alkoi taas kävellä, yhä seinää seuraten;\nsitten hän pysähtyi.\n\n\"Minä kysyn, onko hän letukka\", sanoi hän, eikä hänen äänessään tällä\nkertaa ollut ihmettelyä, \"monen monena iltana on hän käynyt minua\ntapaamassa. Aiotteko te ruveta uskottelemaan minulle, ettei hän\ntiennyt, minkätähden minä hänen seuraansa etsin, ettei hän ymmärtänyt,\nettä minä pidin hänestä? Ja eikö hänkin puolestaan lähestynyt minua,\nkerta kerralta yhä enemmän, tähän iltaan asti. Onko hän letukka, kysyn\nminä?\"\n\nRouva Hagen suuttumus oli lauhtunut, murheellisena katseli hän pappia.\n\n\"Jumala antakoon teille anteeksi pastori, joka ymmärrätte niin vähän.\nLapsi ei ole ollenkaan teitä ajatellut. En tahdo häntä puolustella,\nvitsaa hän tarvitsisi. Mutta hän on hautonut tuota sydänsuruaan, ja\nsilloin ei ihminen aina huomaa, mitä tekee ennenkuin on häväissyt\nitsensä.\"\n\n\"Häväissyt itsensä!\" keskeytti hänet pastori, \"häväissyt itsensä\",\ntoisti hän aivan hiljaa, \"niin, ehkäpä ei huomaa —\"\n\nRouva Hage oli noussut seisomaan, hän oli sanomastaan niin säikähtynyt,\nettä hänestä näytti siltä kuin olisi hän itse, pastori, koko huone\npyörinyt ympäri. \"Rakas pastori, te käsitätte minut vallan väärin,\nenhän minä toki teitä tarkoittanut, sanoessani, että hän on häväissyt\nitsensä tarkoitin minä, että hän on häväissyt itsensä valheellisella\ntunteella, ja niin tekee jokainen, joka sitoo itsensä ihmiseen,\njota ei rakasta. Jumala varjelkoon, älkää käsittäkö minua väärin,\nteistähän olisi tullut maailman kunnioitettavin vävypoika\", huusi hän\nepätoivoissaan.\n\nPastori hymähti lyhyesti, \"tuhannet kiitokset, - säästäkää vaivojanne\".\nHän käveli taas, mutta pysähtyi ja sanoi rukoilevasta:\n\n\"Mitä teillä on minua vastaan? Sekö on esteenä, että minä olen\ntalonpoika? Mutta olenhan minä pappikin. Eihän teitä toki voi peloittaa\nminun vanha riitani virkamiesten kanssa. Ja minä — minä rakastan — minä\npidän paljon teidän tyttärestänne, minä olen hänelle hyvä, minä lupaan\nsen teille, niin totta kuin jumala minua auttakoon.\"\n\nRouva Hage oli käynyt hyvin kalpeaksi.\n\n\"En minä mitään teidän sanomastanne tarkoita - mikään semmoinen ei\nole esteenä, jumalani, kunpahan ei olisikaan mitään muuta estettä.\nMutta Charlotte ei pidä teistä, hän on toiminut uhkamielin, minä en\nhäntä puolusta, mutta nyt hän on epätoivoissaan, ja minähän olen ennen\nkaikkea hänen äitinsä ja minä pidän hänestä.\"\n\n\"Mutta pidänhän minäkin hänestä.\"\n\nHän sanoi sen niin hiljaa, että kyyneleet kihosivat rouva Hagen\nsilmiin. \"Minä tunnen sen nyt, ja jos minä olisin sen ennemmin näin\ntuntenut, ei minulla ehkä olisi ollut rohkeutta tulla tänne. Mutta\nminäpä olen tullut, jumalankiitos, olemme me kumpikin sanova, sillä\nmikä onnettomuus olisikaan voinut tapahtua. Hän ei rakasta teitä. Hän\nei pidä teistä, Hän on vain epätoivoinen\".\n\nPappi nöyrtyi.\n\n\"Mutta emmekö me voisi koettaa? Minä lupaan teille — jos minä huomaan,\nettei hän tahdo, että hän pelkää, — ettei hän pidä minusta, — vapautan\nminä hänet. Minä lupaan sen teille, kuuletteko. Antakaa minun puhua\nhänen kanssaan — enhän minä pyydä kohtuuttomia?\"\n\n\"Ette, ette te pyydä kohtuuttomia, mutta se ei saa sittenkään minun\ntieteni tapahtua. Sillä minä en tiedä minkälainen vaikutusvalta teillä\non häneen tuona hetkenä, enkä minä tiedä, kuinka epätoivoinen hän on.\nMinä lähetän hänet pois.\"\n\n\"Lähetättekö te hänet pois?\" Pastori pyyhkäisi hiuksiaan. Hän huoahti\nlyhyesti. \"Sen täytyy siis raueta?\"\n\n\"Se on rauennut.\"\n\nMasentuneena ja onnettomana tuijotti hän eteensä. \"Vain yhden ainoan\nkerran\", kuiskasi hän. Sitten hän taas työnsi kätensä taskuihin ja\nrupesi kävelemään. Nurkassa hän pysähtyi, otti käteensä erään kirjan,\nselaili sitä, laski sen pois, meni pöydän luo, hypisteli saksia,\nmuuatta paperia. Synkästi katseli hän rouva Hagea.\n\n\"Te olette kirottua ja ylpeätä sukua\", sanoi hän vihoissaan hiljaa.\n\"Maantieseuraksi minä kyllä kelpasin, sillä minä uskoin hänestä hyvää.\nMutta hän, hän ei ollutkaan parempi kuin katutytöt, jotka kulmissa\nlyhdynloisteessa odottelevat. Minä olisin ollut tarpeeksi hyvä siihen\n— siihen, jota ei minun suuni sano.\" Hän meni aivan rouva Hagen luo:\n\"kuudetta käskyä voi rikkoa monella tavalla.\"\n\nRouva Hage katsoi häntä silmiin ja tuli kylmäksi ja aivan\nrauhalliseksi; ripeällä otteella kokosi hän helmansa ja lähti sanaakaan\nsanomatta.\n\nNopeasti kulki hän pappilan maitten yli johtavaa polkua, päästyään\ntuomarilan vaiheille hän pysähtyi, hän tuli niin väsyneeksi, että hän\nistuutui märälle kivelle, hän katseli taivasta kohden. Se oli tumma\neikä ihan sees, tähdet välähtelivät pilvien lomasta.\n\nTähtiä katsellessaan risti hän kätensä, hyvä jumala, oliko hän tehnyt\noikein, kuinka saattoi ihminen tietää oliko hän menetellyt oikein.\nOmantunnon äänen kuunteleminen oli kyllä kaunista, mutta kun tuli\noikein paha paikka eteen, ei siitä koskaan ollut apua, vain elämä\nkykeni osoittamaan oliko teko ollut oikea. Mutta ilkeä mies hän ainakin\noli — kas niin, hänen hameensahan oli aivan kastunut, hänen täytyi\nlähteä kotiin.\n\nPuutarhaportailla seisoi joku. \"Sinäkö siellä olet, Johannes?\" kysäsi\nhän.\n\n\"No, äitiseni\", Johannes laskeutui pari porrasta, \"annahan kun katson\nsinua, — _noinko_ vaikeata se oli?\"\n\n\"Johannes, teinkö minä oikein?\"\n\n\"Älä kysy minulta, äiti, semmoista. En minä tiedä, mitä äidin on lupa\ntehdä lapsensa tähden — mitä hän uskaltaa.\"\n\n\"Jumalankiitos, että minä tiedän — ja minä teen sen kaikessa\ntapauksessa,\" sanoi rouva Hage kovalla äänellä ja meni yläkertaan\nCharlotten luo.\n\nCharlotte istui sängynlaidalla.\n\n\"Ei näin, lapseni — ensin vuoteeseen\", sanoi rouva Hage. \"Sittenkun\nolet vuoteessa, kerron minä sinulle\", ja kun Charlotte oli pujahtanut\nvuoteeseen, sanoi hän: \"niin, lapseni, nyt se on tehty — minä olen\nkeskustellut pastorin kanssa.\" Charlotte piiloutui. \"Mitä hän sanoi,\näiti?\"\n\n\"Mitäkö hän sanoi\", rouva Hage tuijotti ulos ikkunasta, \"mitä hän\nsanoi\" — kaikki papin sanat kietoutuivat yhdeksi ainoaksi, letukka,\n\"niinpä niin\", hän rohkaisi mielensä, \"koskihan se häneen kovasti,\nsangen kovasti, sinä olet tuottanut hänelle suuren surun, lapseni, sinä\nolet rikkonut paljon. Mutta muuten hän suhtautui asiaan järkevästi,\nhän on hyvä mies, hän ymmärsi sinut ja antoi sinulle anteeksi, hän\nkäski tervehtimään, ei, sitä hän ei tehnytkään, minä ehkä erehdyn,\nmutta hän ajattelee sinua hyvyydellä, vaikka surren, — äh, ei\nminusta ole kertojaksi. Häpeä, lapseni, ja iloitse, että siitä on\nselviydytty ja nuku. Etkö muka saa unta? Mitä joutavia! Sinä olet\nhieman kuumeinen, minä tuon sinulle pisaran isän bromia, odotahan\nhetkinen\", rouva Hage hiipi varpaillaan hakemaan tuomarin lääkettä, hän\nantoi Charlottelle bromkaliumia ja peitti hänet hyvin. \"Nyt me emme\nenää puhu ikävyyksistä. Ehkä jonakin muuna päivänä. Ja me aloitamme\nelämämme uudelleen. Hyväjumala — sitähän elämä juuri onkin, alituista\nuudelleen aloittamista. Kuolema ja suru eivät meitä voita, me kadotamme\nrakkaamme, joita olemme hellineet, lapsemme, me teemme pahoja ja tyhmiä\ntekoja — ja aina me aloitamme elämämme uudelleen —\"\n\n— Rouva Hage istui kauan Charlotten vuoteen vieressä, hän viipyi yhä,\nvaikka lapsi jo oli nukkunut, vaikka aamu jo sarasti, hän istui kunnes\nhänen jalkansa ja selkänsä alkoivat pakoittaa. Hän katseli Charlottea\nhellyydellä, surren; siinä istuessaan tunsi hän itsensä niin vanhaksi.\nMinä en jaksa enää, ajatteli hän, minun täytyy saada hieman levätä,\nminä en jaksa enää kantaa muitten suruja, hänen silmänsä kyyneltyivät,\nvoi hyvä jumala minun lapsiani, minun täytyy antaa heidän kulkea\nyksinään, minä en enää jaksa taistella heidän puolestaan — — ‒\n\n\n\n\n30.\n\n\nTuomari ja Johannes olivat tuntureilla, tietarkastus oli käynnissä. He\nolivat matkanneet tuntureille tarkastusmiesten kanssa, paikkakunnan\ntalonpoikien, ja kun tuomari oli tiedustellut heiltä, aikoivatko\nhe valita tiemaaksi majanpuoleisen rannan, olivat he vastanneet\nkieltävästi, se ei muka tulisi kysymykseenkään, tiehän tulisi siten\nsekä pitemmäksi että kalliimmaksi, niin ettei siitä ole ollenkaan\npelkoa, sanoivat he. Ja tuomari kertoi piiri-insinöörin arvelleen, että\noli helpompaakin rakentaa tie vastaiselle rannalle, tarkastusmiehet\nnyökkäilivät toisilleen, se on hyvinkin luultavaa, sanoivat he,\ntottapa piiri-insinööri sen asian ymmärtää, ei tuomarin tarvitse olla\nhuolissaan majapahasestaan. He tulivat suulaiksi, sitenhän päästään\nmajan siirtokustannuksistakin, sanoivat he, seudun parhaaksi se on.\n\nMutta kun tarkastus oli pidetty, äänestivät kaikki talonpojat tiemaaksi\nmajanpuoleisen rannan, maja oli revittävä, ei ollut tilaa sen\nsiirtämiseen.\n\n\"Tämän sain palkaksi monivuotisesta työskentelystä paikkakunnalla\",\ntuomari hymyili heikosti; oli tarkastuksen jälkeinen päivä, hän ja\nJohannes istuivat veneessä järvellä, he olivat kalaretkellä.\n\n\"Älä sitä nyt enää pahoittele\", sanoi Johannes, \"saammehan me uuden\nmajan.\"\n\nTuomari ei vastannut, hän katseli harmaata vettä ja loivia harjanteita,\ntäällä oli hänen turvapaikkansa ollut niin monta vuotta, hänen\npiilopirttinsä, jossa hän oli tuntenut olleensa kotona, olevansa\nonnellinen. Täällä oli hänessä vielä hieman sitä mielen nuorekasta\nkepeyttä, jonka elämän harmit olivat hänestä karsineet.\n\n\"Ei, Johannes\", sanoi hän, \"tämä on minun viimeiseni. Minä olen\nliian vanha ryhtyäkseni mihinkään uuteen. Kohta minä lähden täältä\nainaiseksi. Niin, niin. Soudapa maihin.\"\n\nJohannes souti hitaasti rantaa kohden. Väsyneenä, raskain ilmein,\ntuijotti tuomari rannalla olevaa pienoista tupaa, se oli vain vähäinen,\nmatala hirsimaja, sitäkään eivät he olleet voineet hänelle suoda.\n\n\"Niin ne meitä vihaavat\", sanoi Johannes isänsä ajatuksenjuoksua\nnoudattaen.\n\nTuomari nyökkäsi.\n\n\"Niin tekevät. Ne tahtovat karkoittaa meidät. Tuntureiltakin. Ne\nhuomaavat meidän pitävän niistä. Eikä meillä saa olla mitään, josta me\npidämme. Niin, niin.\"\n\nHe vetivät veneen maihin ja menivät majalle.\n\nTuomari tahtoi heti palata kylään. Kun luukut oli suljettu ja ovi\nlukittu, pysähtyi hän katselemaan majaa. Hän lähestyi sitä hiljaa ja\nlaski kätensä hirsiseinälle.\n\n\"Minä en näe tätä enää\", sanoi hän, kääntyi ja lähti raskain askelin\nkulkemaan tunturitaloon vievää polkua, jossa heidän hevosensa oli. —\n\n— He saapuivat kotiin myöhään illalla. Sataa tihutteli. Rouva Hage tuli\nheitä pihalle vastaan sytytetty lyhty kädessä, tuntui niin syksyiseltä.\n\nHe eivät puhuneet majasta ennenkuin myöhemmin, tuomarin mentyä levolle,\nharmi valtasi silloin rouva Hagen, hän suorastaan vaikeroitsi, hän\nei ollut niitä, jotka kesken masentuivat, eikä asiakaan ollut suuren\nsuuri, mutta kun vanhoilla päivillään sai kokea pelkkiä vastuksia, iloa\nei nimeksikään, niin hän väsyi. Hän oli liian vanha.\n\nJohannes käveli lattialla tapansa mukaan, harhaili omissa aatoksissaan,\niloa, eikö hän voisi tuottaa iloa? Hän katsahti äitiin, joka istui\nmielipahasta kokoonkyyristyneenä, hän istuutui hänen viereensä, tarttui\nhänen käteensä.\n\n\"Äiti\", sanoi hän ja hänen äänensä värähteli, \"etkö sinä ole yhtään\nihmetellyt minun tänä kesänä saamiani kirjeitä?\" Rouva Hage virkistyi\nheti. \"Ihmetellytkö, tottakai, Johannes! Mutta sinä olet niitä, joilta\nei kukaan kysy. Niissähän oli naisen käsialaa?\"\n\n\"Rakas, pikku äiti — minä olen mennyt kihloihin.\"\n\n\"Kihloihin! Ja sen sinä sanot näin yhtäkkiä\", rouva Hage rupesi\nitkemään.\n\n\"Mutta älähän nyt toki itke, äiti.\"\n\n\"Minä _tahdon_ itkeä. Niin paljon kuin haluan\", sanoi rouva Hage\nitsepäisesti.\n\n\"Saat — saat, äitiseni\", hymyili Johannes, \"hän on — hän on sadasti\nliian hyvä minulle\", sanoi hän liikutettuna, hän hypähti seisomaan,\nniin, hän on liian hyvä minulle, ajatteli hän kävellen levottomana\nedestakaisin; \"hän on kaikkea, mitä minä en ole, elinvoimainen, nuori,\nvoimakas, terve. Ja sitten — sitten on hän niin sanomattoman kaunis.\"\n\n\"Johannes!\" rouva Hage istui kädet ristissä, \"on niin ihmeellistä nähdä\nsinut rakastuneena. Sitä minä siis olen tänä kesänä aavistellut.\"\n\n\"Rakastuneena!\" Johannes hätkähti.\n\n\"Rakastuneena — onko se niin ihmeellistä? Onpa kai, tietenkin.\nMutta kyllä sinä sen ymmärrät, äiti\", sanoi hän innoissaan, \"se on\nniin käsittämätöntä, hän on kirkkaus, aurinko, kesä, minä ikäänkuin\nväistelen, aurinko häikäisee minut, äiti, minä hiivin takaisin\nvarjoihin. Äiti — sinä joka sen ymmärrät — luuletko, että minä voin\ntehdä nuoren tytön onnelliseksi?\"\n\n\"Herrantähden\", hymyili rouva Hage, \"jos minä olisin nuori tyttö,\nmenisin kanssasi naimisiin vaikka huomispäivänä.\"\n\n\"Niin — _sinä,_ äiti\", sanoi Johannes surumielisesti hymyillen.\n\n\"Joutavia, poikani. Me olemme tuumailuihin ja huoliin sotkeutuneita,\nme olemme täynnä arveluita kuin nuppineula-arkki. Mutta nyt vain\niloitkaamme. Ja minä — kiittämätön ihminen — tulin sanoneeksi, ettei\nelämässä ole iloa, ja kuitenkin on vuoria, meriä — — —\"\n\n\"Mitä sinä tahdot, äiti?\n\n\"Tahdon lasin viiniä. Tahdon kilistää kanssasi, juoda maljasi ja\ntoivottaa onnea. Ja sitten me juomme — hänen maljansa\". Hän pujahti\nkeittiöön, Johannes seurasi; suuressa, pimeässä keittiössä oli suloisen\nlämmintä, sinertävistä ikkunoista häämöitti pihamaa. Rouva Hage löysi\npullon ja laseja, he jäivät seisomaan keittiöön.\n\n\"Kerrohan nyt minulle hiukan — poikani\". He istuutuivat keittiöpenkille\nja Johannes kertoi.\n\n\"Ja minä kun olin jo melkein hylännyt sinut\", sanoi rouva Hage,\n\"sinä olit tullut tavoiltasi niin vanhapoikamaiseksi. Jumala häntä\nsiunatkoon, minä kirjoitan hänelle vielä tänä yönä. Ettet sinä\nottanutkaan häntä mukaasi! Onko hänellä todellakin yksitoista\nsisarta? Saatpa nähdä, että hänkin — no niin\", rouva Hage hymyili\nsalaperäisesti, \"voi hyvä jumala, kuinka se oli hauskaa\", huoahti hän\nonnellisena.\n\n— Ja rouva Hagen kyhätessä kirjettä arkihuoneessa, valvoi Johannes\nkammiossaan, hän näki auringon nousevan tunturien ylle, viileä\naamutuuli täytti pienen, valkoisen huoneen.\n\nNiin, miksei hän ollut kertonut sitä äidille ennemmin, ja miksikä hän\nsen teki juuri tänä iltana, oliko hän tykkänään sattumien vallassa?\nTai oliko hänellä ollut joku sala-ajatus, — oliko häneltä puuttunut\nrohkeutta? Täytyikö elämän häntä aina nykäistä?\n\nMutta nyt — hänen näin valvoessaan — tänä yönä, ailahti kaipuu\nvoimakkaasti hänen sydämmessään, oliko hän sitä ennen hillinnyt,\npitänyt omana, suloisena salaisuutenaan? Nyt hän ei enää jaksanut sitä\nkestää, hänestä tuntui, että sen täytyi kutsua Terese tänne, tänä\nyönä kuuli Terese hänen kuiskeensa, niin, nyt hän herää, kohoutuu\nvuoteestaan, kuiskaa hänen nimeään, valkoisena valkoisessa vuoteessaan,\nhyvä jumala, kuinka jaksaa hän olla erossa Teresestä päiviä, edes\ntuntiakaan, sekuntia.\n\nValoisana aamuhetkenä asteli hän edestakaisin maantiellä,\nkunnes hän pakoittautui, kauan ennen konttoriaikaa, menemään\nsähkösanomatoimistoon, kaiken mahtinsa käyttäen sai hän pienoisen\nsähköttäjäneidin täyttämään tahtonsa, säikähtyneenä pyrähteli neiti\nsinne tänne, tuopa nyt vasta hirmuinen ihminen on, tuo kookas,\nsäihkyväsilmäinen mies.\n\nJa Johannes lähetti Tereselle sähkösanoman. \"Voitko pitää häitä heti\nminun palattuani\", sähkötti hän.\n\n\n\n\n31.\n\n\nUutinen Johanneksen kihlauksesta elvytti koko talon. Tuomari harhaili\nhuoneissa raskaasti hengittäen, toimistossa, puutarhassa, pelloilla,\nhän oli touhuissaan ja liikutettu, sivuuttaessaan Johanneksen hän\nnyhkäisi häntä ja mutisi äänellä, joka oli olevinaan ivallinen,\n\"jalojen suku ei voi koskaan kuolla.\" Johanneksesta tuntui melkein\nsiltä kuin olisi hän mies, joka myrskyjen ja onnettomuuksien halki\njohdattaa uppoavan laivan onnellisesti satamaan.\n\nHuomatessaan perheen kokoontuvan tavanmukaisiin pieniin, liikutettuihin\nkeskustelutilaisuuksiin, pakeni Charlotte lipputangon luona olevalle\nkentälle, jota oli tavattu pitää krokettikenttänä silloin kun oli\nkesävieraita. Ennenvanhaan. Kauan, kauan sitten...\n\nSiellä oli suuri koivu. Charlotte istuutui selkä koivua vasten ja\ntuijotti suurin silmin eteensä.\n\nNäin istuessaan tuntui hänestä siltä, että etäisyyksistä virtasi\najatuksia hänen luokseen, hän näki niiden väreinä liihoittelevan\nilmassa, toiset olivat punaisia, toiset synkän harmaita, toiset mustia,\nja kaikki ne pyrkivät hänen luokseen. Hitaasti, hitaasti kuin raskas\nvirta imeytyivät ne hänen, sisimpäänsä, kunnes yhtäkkiä jokin paha\nmuisto putkahti pinnalle ja työnsi okaansa hänen sydämmeensä. Silloin\npysähtyi hänessä kaikki, vain tuo ainoa tuska eli, miksikä pitikään\ntuon muiston palautua...\n\nHän katseli rinnettä — kivistä, huonosti viljeltyä, heikkoruohoista\nmaata, jolla kasvoi monia sinikelloja. Lapsena oli heidän ollut tapana\ntynnyrissä vieriskellä rinnettä alaspäin, kunnes tunturi, virta ja puut\npyörivät taivaalla suurena, sekavana värileikkinä..\n\nLapsena — —\n\nKaikki oli niin kiusallisen valmista. Aika parantaa kaikki haavat, ja\nsinä olet niin nuori, oli äiti sanonut. Mutta tuntui siltä kuin ei\nhänessä olisikaan haavoja ajan parannettavaksi, ainoatakaan todella\nkipeätä haavaa, hänen sielunsa oli vain niin rajattoman tyhjä ja häntä\nvaivasi voittamaton mielipahantunne.\n\nHän ymmärsi, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, kukaan muu ei sitä\nhuomannut. Hän kuihtui. Tässäkin aikaillessaan hän kuihtui —. Hän\nkatseli käsiään ja hämmästyi sitä, että ne olivat yhtä valkoiset ja\npehmeät kuin ennenkin. Hänestä tuntui, että hänen ruumiinsakin kuihtui.\nKaikki oli hänessä mehutonta, köyhää, menehtynyttä, hänellä ei ollut\nmitään kaipuuta eikä halua.\n\nVain yksi aatos hänessä eli, vain yksi päätös kyti hänen mielessään: he\neivät saisi syytä surkutteluun. Osanotosta hän heidät säästäisi, voi,\nkuinka hän vihasi heidän äänensä sääliväistä, hyväsydämmistä sävyä. He\nsaisivat oppia antamaan hänen olla rauhassa, toisille suunnille ohjaisi\nhän heidän laupiaat katseensa.\n\nSinä iltana oli hän äidin nähden unohtanut itsensä. Tyhmästi kyllä.\nOlisihan hän ihan yhtä hyvin voinut ottaa papin. Yhtä hyvin ottaa kuin\njättääkin, ehkäpä oli viisaampaa jättää, yksinäisyys sopi hänelle niin\nhyvin.\n\nKunpahan hän vain pääsisi täältä pois, täältä, jossa elettiin niin\nlähekkäin, että toisten huolien ja pikku ilojen haju oli aina nenässä,\nkunpahan hän pääsisi kauas pois, sinne, missä oli niin paljon ihmisiä,\netteivät he tienneet toisistaan mitään, siellä hän taas rauhansa\nlöytäisi, siellä hän osaisi pitää ihmiset loitolla itsestään. Mutta\ntäällä — täällä oli niin paljon, mikä muistutti — kaikki, kaikki\nmuistutti — — —\n\n‒ ‒ ‒\n\n— Lähtöiltanaan saivat Johannes ja Charlotte viinimarjoja ja vadelmia.\n\"Tuntuu aivan samalta kuin koululoman päättyessä\", sanoi Johannes,\n\"hevosta odottaessamme saimme me aina viinimarjoja ja vadelmia.\"\n\nRouva Hage hymyili, hän oli hieman kalpea ja hänen oli vaikea istua\npaikoillaan, hän ajatteli syksyä ja talvea.\n\n\"Lupaa minulle, Johannes\", sanoi hän, \"ettet siirrä häitäsi, vaikka\nmeitä, isääsi ja minua, jokin estäisikin niihin saapumasta. Niin, niin\n— mehän olemme vanhoja, me olemme kohta hyvin vanhoja, te, lapset, ette\nsitä huomaa, ennenkuin me yhtäkkiä kuolla kuukahdamme.\"\n\nHevonen tuli, ulkona oli syksyisen pimeätä, puut humisivat raskaasti ja\nmustia pilviaaltoja kiiti taivaalla.\n\n\"Hyvästi, poikani — sano terveisiä\", rouva Hagen kasvot vavahtivat,\n\"muista hieman minuakin, joka jään tänne pitkäksi talveksi\". Hän\nkääntyi Charlotteen päin ja otti hänen kätensä käsiinsä, \"lapsi,\nlapsi\", kuiskasi hän, \"parastasi on kaikki tarkoittanut.\"\n\n\"Hyvästi, äiti\", pystypäin seisoi Charlotte, kasvoiltaan kalvakkana.\n\nJohannes ja Charlotte nousivat vaunuihin, Anne Sofie seurasi, Ole istui\npukilla ajamassa.\n\nJohannes ojensi kätensä vaunuista, äiti ja isä seisoivat lähekkäin,\nkeittiöikkunan kajastus valaisi heitä. \"Hyvästi, hyvästi, — aja, Ole,\naja\", huudahti Johannes.\n\nOle rupesi ajamaan.\n\nKäymäjalkaa ajoivat he pihasta ja sateen liottamalla tielläkin, kunnes\nhevonen osui oikealle tolalle. Johannes katsahti vielä kerran tuota\nmatalaa, vaaleansinistä rakennusta harvoine valaistuine ikkunoineen,\nvalojuovassa seisovia vanhuksia, pihaa ja aitausta.\n\nSitten pani Ole hevosen ravaamaan.\n\nPuolipimeällä laiturilla oli väkeä tungokseen asti, varovaisesti ajoi\nOle alas viimeistä pientä mäkeä. Suurena ja kolkkona häämöitti laiva\nhämärästä, valkoisena kiiri höyry sen mustaa kylkeä ja pimeätä vuonoa.\n\nVaieten seisoivat he laivan kannella, oli raa'an kylmää, heitä paleli.\n\nSoitettiin ensimmäistä kertaa.\n\n\"Niin ‒ voikaa hyvin — kumpikin\", Ole ojensi kätensä.\n\nHän ja Anne Sofie laskeutuivat maallenousuporrasta, Johannes katseli\nheidän menoaan. Ole kulki edellä, Anne Sofie perässä. Hän ajatteli\nTereseä, - kuinka olisikaan Terese painautunut häntä vasten, jos he\nolisivat tuossa kulkeneet.\n\nHitaasti liukui laiva laiturista, monet kasvot valaistuivat hetkeksi,\nsitten laiva kääntyi, ja laituri häipyi taas pienten Iaiturilyhtyjen\nhämärään. Hetken oli Johannes eroittavinaan Olen kasvot, sitten näki\nhän vain pimeätä vuonoa, mustaa tunturia; kannella alkoi tuulla.\n\n\"Menkäämme suojaan, Charlotte\", hän kietoi kätensä hänen ympärilleen,\n\"ole reippaalla mielellä, lapsi.\"\n\nCharlotte irroittautui lempeästi, valkoisena täplänä häämöittivät hänen\nkasvonsa pimeästä.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Johannes pitkään huokaisten, \"vanhusparat, — emme\nme lapset vanhempaimme taakkaa huojenna, — tulehan nyt.\"\n\nTäyttä vauhtia porhalsi laiva vuonolla, touvisto valitti hiljaa.\n\n\n\n\n32.\n\n\nBergeninjuna myöhästyi ratavian tähden neljä tuntia; vasta myöhään\nyöllä, mutta ennenkuin odotettiin, saapui se Kristianiaan. Asemakäytävä\noli autio, yhtäkään ihmistä ei näkynyt, puolikuolleina ikävästä ja\nväsymyksestä kömpivät Johannes ja Charlotte junasta, saivat auton ja\najoivat kotiin.\n\nEteinen ja arkihuone olivat valaistut, mutta Bisgaardilla oli pimeätä,\n\"he ovat lakanneet minua odottamasta\", ajatteli Johannes.\n\nHiljaa aukaisivat he oven, Johannes meni ensiksi ruokasaliin, pöytä oli\nkatettu. Sitten meni hän arkihuoneeseen, salaperäinen kodikkuudentuntu\nlehahti häntä vastaan, huoneessa oli hämärää, hän astui vielä askeleen\nja näki silloin hänet.\n\nKyyristyneenä lepäsi Terese hänen suuressa tuolissaan, huivi\nympärillään, hän oli nukahtanut. Hän oli valvonut ja odotellut, mutta\nsitten nukahtanut.\n\nCharlotte oli sulkenut ruokasalin oven, Johannes oli yksinään,\nliikkumattomana hän seisoi, juhlamielin.\n\nKuinka ihmeellisen kaunis hän olikaan, hän oli istunut odottelemassa,\nkunnes oli nukahtanut, tämähän oli kuin kuvakirjasta.\n\nVarovaisesti hiipi hän hänen luokseen, hänen kätensä lepäsi\nhervottomana tuolinreunalla, hän nosti ja suuteli sitä.\n\nTerese heräsi, hän raotti ensin vain toista silmäänsä, sipasi sitten\nhiukset kasvoiltaan ja koetti nousta ylös, \"Johannes — kuinka tyhmästi\nminä teinkään, kun nukahdin\", hän ojensi molemmat kätensä ja veti\nJohanneksen luokseen.\n\n— Muistellessaan myöhemmällä iällään kahta hänen kotiatuloaan\nseurannutta viikkoa, tuntuivat ne hänestä selittämättömältä\nsekamelskalta. Sähköttäessään haluavansa kotiin palattuaan viettää\nhäitä, ei hän aavistanutkaan, mitä voimia hän pani liikkeelle, mitä\nmielenliikutuksia hän aiheutti. Häät merkitsivät hänelle muutamia\npormestarin luona vietettyjä hetkiä, Tereselle kirkkoa, hääpukua, sukua\nja ystäviä, puheita ja laulua ja koristettua sokerikaakkua. Terese\ntahtoi viettää kunnialliset häät, hän ei tyytynyt ikävystyttävään\npormestariin. \"Mutta enhän minä ole kirkollismielinen\", sanoi Johannes,\n\"minä teeskentelen mennessäni kirkkoon ja papin pakinoille\". — \"Hyvä\njumala\", sanoi Terese katsoen häneen silmät suurina, \"minä hiivin sinun\ntähtesi vaikka kuudentoista pitäjän lävitse, mutta hääpäivänäni minä\ntahdon juhlia. Sitten — olen minä vain sinun.\" — \"Minä en näe sinua\nenää koskaan\", valitteli Johannes. — \"Omapa syysi — luuletko häitten\nitsestään valmistuvan\", vastasi Terese. \"Sitten olet sinä näkevä\nminut\". Tämä sitten, alinomainen sitten, kohisi Johanneksen veressä.\n\nKaikki oli ylösalasin — hänen omassakin huoneustossaan, jossa\nvastavihittyjen piti aluksi asua. \"Aluksiko\", sanoi Johannes ja hänen\nsilmänsä säihkyivät oikein todenteolla, \"täällä aion minä asua koko\nikäni.\" — \"Ei olekaan siitä kysymys\", sanoi Terese vakavana, \"minä vaan\nen tahdo, että suku sinua häiritsee\". Ja niin vuokrasi Johannes suuren\nhuoneuston, kauhistuttavan jokapäiväisen, Terese oli haltioissaan,\nei täällä elämisestä mitään tule, ajatteli Johannes; mutta sinne\npiti heidän muuttoaikana siirtyä. -\"Onko sinulla naittajaa\", kysäsi\nTerese. \"Naittajaako\", vastasi Johannes, \"mitä minä naittajalla\nteen\". Terese nauroi häntä. — \"Paina mieleesi, että väärä puoli on\noikea\". Johannes tuijotti. — \"Alttarin edessä\", selitti Terese. —\n\"Minä kammoan alttaria, minä en tahdo tulla alttarin eteen\", sanoi\nJohannes painokkaasti. — \"Naidessasi minut on sinun tultava\", nauroi\nTerese niin, että talo helisi. Johannes otti hattunsa ja pakeni\ntäysihoitolaan, jossa Charlotte asui. \"Ne tappavat minut häillään\",\nvalitti hän. — \"Sinähän naitkin kokonaisen eläinkokoelman\", vastasi\nCharlotte. — Johannes tunsi itsensä loukatuksi, hän tarttui taas\nhattuunsa ja palasi Teresen luo, siellä ainakin naurettiin, vaikkapa\nhänenkin kustannuksellaan.\n\nPäästessään hälinästä hetkeksi syrjään, ajatteli hän Charlottea, hän\noli huolissaan, mikähän mahtoi Charlottea vaivata. Hän oli saanut\nhyvän virastopaikan, hän asui hyvässä täysihoitolassa, Teresen kanssa\nsopi hän erinomaisesti — ja sittenkin. Hänen äänessään oli outo sävy —\nikäänkuin kylmä viima olisi siitä puhunut — mikä hänen oli, mikä jäyti\nhänen nuoruuttaan? Hänen tätä aprikoidessaan ryntäsi Terese kysymään,\nmontako hänen perheensä jäsentä oli kutsuttava.\n\n\"Äiti, isä, sisareni sekä lankoni, Ole\", vastasi hän. \"Sepä vasta\nviheliäinen perhe — niin, minä tarkoitan sitä, että teitä on niin\nvähän. Etkö sinä voisi keksiä joitakin enoja ja tätejä?\"\n\n\"En, jumalankiitos.\"\n\n\"Onpa hyvä, että saat niitä minulta runsaasti myötäjäisiksi. Sinua\ntulee katsomaan aikamoinen joukko, sievä sulhasmies sinusta sukeutuu.\"\n\n\"Piru minut mieluimmin periköön\", sanoi Johannes suuttuneena, \"minä\nolen liian vanha asetettavaksi näytteille kuin mikä hyvänsä narri.\"\n\n\"Kuinka niin\", sanoi Terese rauhallisesti ja siveli hänen tukkaansa,\nkunnes hiukset törröttivät kaikille suunnille, \"täytyyhän sinun toki\njotakin kärsiäkin näin kauniin vaimon edestä\". Hän harjasi Johanneksen\nhiukset entiseen järjestykseen. \"Älä unohda valmistautua kiittämään\nmorsiamesta.\"\n\nVähää ennen häitä saatiin kokea pettymys, tuomarilasta ei tullutkaan\nketään, täti Lovise oli kuollut.\n\n\"Siinä teki täti Lovise pahasti\", sanoi Terese, \"ja minä kun- olin\nniin iloinnut anoppini kohtaamisesta\", — he kirjoittelivat toisilleen\npeninkulmanpituisia kirjeitä, — \"siitä tulee sinulle yksinäinen päivä\",\njatkoi hän sivellen Johanneksen kasvoja myötä ja vastasukaisin.\n\n— Eräänä aamuna heräsi Johannes sangen varhain, mieli karvaana\nsiitä, että hänestä tulisi päivän päähenkilö — ja kaiken lisäksi\noli pidettävä mielessä sekä oikeat että väärät puolet. Kauluksen\nkiinnipano oli vaivaloista, hän kirosi ääneen, mutta tuumaili samalla,\nettä mahtoikohan olla sopivaa kiroilla hääpäivänään. Tohtori, hänen\nsulhaspoikansa, tuli häntä noutamaan, Johannes hymyili tylsästi, \"nyt\nminä siis olen menossa\", sanoi hän, \"niin, elämä ei ole leikkiä\".\nHän istui kirkossa, näytteillä, ja näki väen kokoontuvan, jonon\npyntättyjä, outoja ihmisiä, että he viitsivätkin, ajatteli hän,\nkasvojen vilinästä keksi hän kalpean Charlotten, äiti muistui hänen\nmieleensä ja hän tuli niin liikutetuksi, että oli vähällä pistäytyä\nsakaristoon rauhoittumaan. Sensijaan rupesi hän kovalla äänellä,\ntavattoman kovalla, keskustelemaan sulhaspojan kanssa, mutta kuultuaan\noman, liian kovan äänensä kajahduksen, pysähtyi hän keskelle sanaa\nja vaikeni kuin hauta. Yhtäkkiä näki hän Teresen tulevan, kaukaisen\npuronkohinan saattamana, kirkon käytävää pitkin, hymyilevän vakavana,\nkauniina, luonnottoman etäisenä, ja sittenkin häntä kohden. Hän\npuristi tohtorin rannetta, ja tohtori mutisi \"ole vain alallasi — hän\non sangen kaunis\", raskaasti huokaisten jäi Johannes istumaan, Terese\nistui nyt hänen rinnallaan, toisella puolen käytävää. Hän hymyili ja\nnyökkäsi Johannekselle, mutta tämä tuijotti kalmanvakaana. He seisoivat\nalttarin edessä, pappi nyökkäsi, heidän oli polvistuttava, silloin\njuolahti hänen mieleensä yhtäkkiä, että Terese oli varoittanut häntä\npolvistumasta niin, että jalkaterät jäävät sisäänpäin, hän oli vähällä\nkääntyä katsomaan varpaitaan. Hetkistä myöhemmin olivat he kahden\nvaunuissa, Terese hyväili hänen kättään, mutta hän ei voinut vapautua\ntuijottavasta totisuudesta, tämä on juhlaa, sanoi hän itselleen. Mutta,\njumalaties, onko tämä sittenkään niin vakavaa. Bisgaardin pienissä\nhuoneissa oli aivan liian monta ihmistä, lukemattomat sukulaiset\npuristivat hänen kättään. Hän istuutui pöytään ja kuuli Bisgaardin\nvarovaisesti puhuvan, sekaantuvan, osuvan taas oikealle tolalle,\ntulevan liikutetuksi, unohtuvan äänettömyyteen ja lopuksi sanovan\njotakin, joka sai kaikki nousemaan. Hän kuuli pudottelevansa pitkää,\nsievää puhetta, soreasti astelivat sanat hänen suustaan, tämä on kuin\nkonekirjoitusta, ajatteli hän, itse hän oli kaukana ja osoitteli\nniitä sormillaan. Koko ajan istui Terese hänen vieressään, hän\nhymyili ja supatteli, mutta Johannes ei voinut vapautua tuijottavasta\ntotisuudestaan. Mahtaakohan Terese tietää, että juuri hän itse on\nmennyt naimisiin, ajatteli Johannes, ei se ole leikintekoa. Luettiin\nsähkösanomia, joita ei kukaan kuunnellut, lukemattomat oudot ihmiset\nolivat punoneet \"Hagen\" riimileikkeihin, kotoa tullut sähkösanoma sai\nhänet sävähtämään, Terese tarttui hänen käteensä. Aina hän arvaa minun\ntunteeni, hän näkee minun lävitseni, ajatteli Johannes liikutettuna.\nEsitettiin lauluja, pidettiin vakavia puheita, leikillisiä puheita,\nja Johannes kävi yhä enemmän ja enemmän kärsimättömäksi, aikovatkohan\nnuo jatkaa tätä menoa koko vuorokauden. Hän harhaili huoneissa\nsikaaria poltellen, kädessään tyhjä kuppi, josta hän ei luopunut,\nvaikka yksitoista kälyä ja lankomiestä häneltä lakkaamatta tiedusteli,\neivätkö he saisi sitä ottaa. Vihdoin se meno sitten loppui. Hän\nseisoi portailla nukkahattu kädessään, hän kuuli Teresen, joka nyt\noli matkapuvussa, hyvästelevän, nauravan ja itkevän, Terese hoippui\nhänen syliinsä; selviydyttyään portaista nousivat he vaunuihin. Hän\ntunsi kirpeän ilta-ilman keventävän mieltään, hän tunsi Teresen olevan\nlähellään, mutta hän ei sittenkään herännyt. He aikoivat höyrylaivalla\nKöpenhaminaan; lähdetään häämatkalle, puhui Johannes itselleen,\nvaikka mieluimmin oltaisiin rauhassa, semmoinen on tapa. — \"Minä en\nole koskaan ollut matkalla\", sanoi Terese; he seisoivat kannella. —\n\"Matkalla\", sanoi Johannes ja tarkasteli itseään säikähtyneenä — \"Mikä\nsinun on\", kysäsi Terese. — \"Minä luulin olevani vielä juhlapuvussa, en\nmuistanut, että olin muuttanut\", huoahti hän ja piristyi hieman.\n\nHe seisoivat kannella, punaisina ja keltaisina vilkkuivat ja\nvärähtelivät kaupungin valot pimeydestä, kiivaasti loiskuivat laineet\nlaivan vanavedessä, he etääntyivät etääntymistään, kannella rupesi\ntuulemaan, Terese piti kiinni hatustaan. — \"Nyt me matkustamme\",\nkuiskasi hän. \"Niin, nyt me matkustamme\", vastasi Johannes; hän oli\naina pitänyt yksinään matkustamisesta. Tähän asti — niin tähän asti.\nYhtäkkiä oli hän tuntevinaan ympärillään uuden tuulahduksen, laivaa\npiirittävä pimeys kohisi, vihaiset laineet pieksivät laivan sivuja, \"me\nolemme kahden matkalla\", sanoi hän ääneen, hymyili ja heräsi äskeistään\nvirkeämmäksi. \"Jumalankiitos, että häistä on selviydytty — se oli\nkauhea päivä\", sanoi hän sydämmensä pohjasta.\n\nSilloin Terese hymyili ja painautui häntä vasten, \"se oli ihana\npäivä\", sanoi hän ja työnsi palellen kätensä hänen taskuunsa. He\nseisoivat laivan partaalla ja katselivat ulapalle, meri oli musta,\npieni höyrypursi kulki ohitse, kauan he vaieten katselivat sen valoja.\nTerese nojasi päätään hänen olkaansa vasten, \"oliko se niin paha\npäivä\", kuiskasi hän, huulillaan hymy, jota Johannes ei ymmärtänyt,\nhyvä, hellä, uusi hymy. \"Nyt on siitä päästy, nyt me olemme kahden\", ja\nJohanneksen kumartuessa häntä kohden kuiskasi hän tuskin kuuluvasti,\n\"nyt on tuo — sitten\", ja tarttui Johanneksen käteen ja painoi sitä\nrintaansa vasten; Johannes heräsi kokonaan.\n\n\n\n\n33.\n\n\nVasta eräänä harmaana ja hiljaisena lokakuun päivänä vihittiin Anne\nSofie ja Ole. Osoittaakseen kunnioittavansa sulhasta oli rouva Hage\naikonut pitää suuret häät ja kutsua niihin kaikki paikkakuntalaiset.\nMutta täti Lovise oli kuollut ja tuomarikin sairaaloinen: häät\nvietettiin kaikessa hiljaisuudessa. Paikkakunnalla hieman paheksuttiin\nsitä, että heidät vihki ulkovuonon kappalainen, pastori oli itse\nmatkoilla, huhuiltiin hänen olevan vaalipuuhissa.\n\nParin viikon kuluttua häistä lähti rouva Hage Bergeimiin. Hänen\npäästessään hengästyneenä pihalle, tuli Anne Sofie navetasta, hänet\nnähdessään kävi rouva Hagen mieli raskaaksi, — noin oli hänen nyt\ntyöskenneltävä navetassa ja pellolla.\n\n\"Sinun täytyy hieman säästää itseäsi\", sanoi hän heidän mennessään\ntupaan, \"ja pitää mielessäsi, että olet tottumaton.\"\n\nAnne Sofie ei vastannut mitään, vaan istuutui ikkunan ääreen, \"tässä on\nminun paikkani\", sanoi hän, \"tästä minä näen tuomarilan.\"\n\n\"Sittenpä me voimme nyökkäillä toisillemme\", vastasi rouva Hage\nkoettaen olla iloinen.\n\nHeillä ei ollut paljon puhumista toisilleen, — heillä ei ollut koskaan\nollutkaan, Anne Sofie kyseli hieman talousasioista, jotteivät he\nolisi istuneet aivan vaiti, ja rouva Hage vastaili seikkaperäisesti,\najatellen: nyt hän tekee aivan oman mielensä mukaan.\n\nRouva Hage tarkasteli tytärtään, — nuo pitkät, kalpeat kasvot olivat\nliian rauhalliset, liian suljetut, viisaina ja kylminä katselivat hänen\nsuuret, harmaat silmänsä, hyväjumala, että äiti voikaan olla niin\ntietämätön omasta lapsestaan.\n\n\"Niin, nyt sinä olet täällä\", sanoi hän huokaisten, \"kunpahan\nCharlottekin olisi hyvissä naimisissa.\"\n\nAnne Sofie nousi, istuutui uudelleen, äidin sanat olivat odottamatta,\narvaamatta loukanneet häntä, kovana ja kalpeana katseli hän ulos\nikkunasta, mitään näkemättä, ja yhtäkkiä, näin istuen, ulos katsellen,\nrupesi hän puhumaan.\n\n\"Niin — hyvissä naimisissa — niinkauan kuin taaksepäin muistan, olen\nkuullut sinun käyttävän tuota sanantapaa — hyviin naimisiin pääseminen\non tärkeintä. Sinä puhuit kyllä meille itsenäisistä ja työtätekevistä\nnaisista, puhuit, että jokaisen ylpeän naisen on kyettävä huolehtimaan\nitsestään. Mutta näihin puheisiin sinä aina lisäsit: hyviin naimisiin\npääseminen on tärkeintä. Oli aika, äiti, jolloin minusta tuntui\nkurjalta, ettet sinä kaikella sillä muulla tarkoittanut mitään, se\noli vain jonkunlaista välttämätöntä kasvatussaarnaa. Mutta sitten,\nniinä vuosina, jolloin olin Kristianiassa konttorissa, huomasin, että\nkaikki muutkin, nekin jotka toisin puhuivat, itse asiassa tarkoittivat\nsamaa, itsenäisyys ja konttorityö olivat vain oljenkorsia, joihinka he\nolivat pakosta tarttuneet, joista he melusivat, he ikäänkuin häpesivät\nolevansa naisia, joille vain yksi oli tarpeellista — hyviin naimisiin\npääseminen.\"\n\nHän huoahti, kuumasti ja lyhyesti, ja kumartui ikkunaan päin\nikäänkuin hän todellakin olisi jotakin tähystellyt ja jatkoi sitten\nrauhallisempana.\n\n\"Minun siellä ollessani meni muuan nuori konttorineiti kihloihin\n— hirvittävän miesrumilaan kanssa. Mutta kysyppäs iloitsiko hän,\niloitsiko hän siksi, että piti sulhasestaan, siksi että sai mennä\nnaimisiin sen kanssa, josta piti — kaukana siitä — vain konttorista\npääseminen oli hänen ilonsa syynä. Äiti, äiti, me olemme tulleet\nniin itsenäisiksi ja omintakeisiksi, mutta me menemme sittenkin heti\nnaimisiin, kun meille tilaisuus tarjoutuu ja kenen kanssa tahansa —\npäästäksemme konttorista. Sivuutettuamme erään ikärajan.\n\n\"Sitten te saitte minut kotiin juuri niinä vuosina, jolloin minä\naloin kysellä, eikö ketään tulekaan? Täällä oli minun tuettava teitä\nyksinäisyydessänne, autettava teitä kestämään Hagbartin aiheuttama\nmurhe, täällä sain minä odotella. Se oli väärin minua kohtaan, äiti,\nmutta älkäämme siitä puhuko. Niin, täällä minä sain odotella, tuntea\nkuinka vuodet vierivät: veri ikäänkuin hitaasti valui suonistani, ja\nminä kuivetuin sisällisesti, minä huomasin tulevani vanhaksipiiaksi,\nmutta minussa eli ajatuksia ja toivomuksia, joita minä — säädyllisenä\nja hyvinkasvatettuna — häpesin. Tiedätkö, äiti, että juuri nuo\najatukset, nuo toivomukset saavat nuoren tytön turmelemaan elämänsä,\nmenemään kadulle, jollei häntä ole estämässä kuiva, säädyllinen,\nopasteltu ymmärrys. Mikä oikeastaan erottaa ihmisen ihmisestä? Täällä\noli yllin kyllin nuoria miehiä, mutta ei minua varten, minä menin\nheidän tansseihinsa, kuokkavieraana, luuletko minun menneen huvitusta\netsimään, täällähän oli niin vähän tilaisuutta huvitteluun, ei, minä\nmenin saadakseni tuntea miehen käsivarren kiertyvän ympärilleni.\n\n\"Sitten tuli Ole — tai, sinähän tiedät, hänhän oli aina ollut valmis.\nJa silloin rupesin minä ajattelemaan, että ehkä otan mieluummin Olen\nkuin olen ilman. Aiotko alentua talonpoikaisnaiseksi saadaksesi edes\njollakin keinoin itsellesi miehen, ajattelin minä. Ja sitten minä otin\nOlen.\"\n\nHetkiseksi syöksähti kuuma verivirta hänen kasvoillensa, ikäänkuin\njonkun muiston ajamana; hän piti käsiään kasvojensa edessä.\n\n\"Niin, sitten minä otin Olen\", sanoi hän selventynein äänin. \"Te\nolitte kaikki hyviä ja ystävällisiä, mutta minä huomasin kyllä, kuinka\nte minua surkuttelitte. Tyttörukka, josta tulee pikkutalon emäntä.\nJa vaikka minä — jollakin tavoin — pysyäkseni totuudessa — pidinkin\nOlesta, hän oli, mikä hän oli, ajattelin minäkin samaa: minusta tulee\ntalonpoikaisvaimo, pienissä, vaikeissa oloissa eläjä. Mutta minä en\najatellut, teinkö väärin häntä kohtaan — hänhän sai, mitä hän halusi,\narvelin minä.\" Ja taas hän peitti kasvonsa käsillään. \"Hänhän sai,\nmitä hän halusi. Ja te olitte niin ystävällisiä häntä kohtaan, hän\nei saisi mitään huomata. Luuletteko te, ettei hänellä ole tuntoa,\nvaikka hän onkin talonpoika? _Minä_ tiedän, että hän on odotellut oven\ntakana, tuskaillut ja taistellut, ennenkuin on uskaltautunut teidän\nystävällisyytenne pariin. Minä olen nähnyt, kuinka häntä on pistellyt\nikäänkuin pienin kipein piikein, kun hänen on täytynyt kulkea lattian\nyli siellä kotona, teidän kohteliaasti koettaessanne olla huomaamatta\nhänen kömpelyyttään. Teidän laillanne tein minäkin. Mutta kaikesta\ntästä kasvoi jotakin uutta, minä rupesin vakavasti koettamaan oppia\npitämään Olesta ja ennenkuin minä opin kenestäkään pitämään, koin minä,\nmiltä tuntuu pidettynä oleminen, se oli minun elämäni ensimmäinen\nkokemus.\n\n\"Ja nyt kun minä olen hänen kanssaan naimisissa, nyt luulen minä\nrupeavani ymmärtämään, mitä meillä on yhteistä, mikä meitä kiinnittää\ntoisiimme, sangen yksinkertaiset seikat sen tekevät. Alkeelliset syyt —\nsanoakseni kainostelematta. Ja minä huomaan, että sinä olet oikeassa,\näiti, — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Mutta kun minä olen\nhänen, tahdon minä olla hänen kokonaan. Ymmärrätkö sinä minua, äiti?\"\n\n\"Kyllä — rakas lapseni — kyllä minä tuon hyvin ymmärrän.\"\n\n\"Etpähän, etpähän ymmärräkään. Minun tarkoitukseni on sanoa, että\nnyt minä olen Olen, Bergeimin emäntä, ja se minä tahdon olla, vaikka\nkuoliaaksi kuluisin. Oman itseni tähden. Minä en tahdo, että Ole tuntee\nväärin valinneensa, että hän on pakoitettu pitämään mielessään minun\ntulleen hänen luokseen valkoisemmin käsin kuin talo kannattaa. Ja minä\nen tahdo Olen ajattelevan: hän on hienompaa sukua, mitähän tuomarilassa\nmahdetaan arvella. Jos sinä tahdot pitää minua tyttärenäsi, niin\nmuista, että minä olen Bergeimin emäntä, minulla ei ole aikaa\nhienosteluun, minulla ei ole tilaisuutta esiintyä hienosti puettuna,\nminä en voi hoitaa käsiäni — joista sinä aina olet ollut niin tarkka.\nJa minun lapsistani tulee talonpoikaislapsia, jotka ovat kotoisin\npienestä tunturitalosta. Olelle eivät ne koskaan tule olemaan muuta.\nHänen vaimonsa ja lapsensa ovat aina kuuluvat hänen perheeseensä. Sillä\nminä luulen oppineeni pitämään hänestä.\"\n\nRouva Hage katseli tytärtään — suu suppuun mutistettuna, hillityin,\nystävällisin hymyin, silmissä pettävä tuike — niin, hän katseli\ntytärtään, joka hieman liian kiihoittuneena, monisanaisena istui tuossa\nrahilla, luullen, ettei äiti ymmärtäisi. Hm. Monet vaikeudet olivat\ntämän sanatulvan synnyttäneet, vasta koetut mielenliikutukset, ehkäpä\nsalaiset toiveetkin — niin, kyllä rouva Hage yskän ymmärsi. Mutta\nviisaampaa oli tällä kertaa olla olevinaan toisella tolalla.\n\n\"Minä olen sanonut kaiken tämän\", sanoi Anne Sofie, \"osoittaakseni\nsinulle, että matka Bergeimistä tuomarilaan on käynyt pitkäksi. Tule\ntervehtimään meitä, tule joka päivä, jos haluat, mutta sinun ei pidä\nodottaa, että minä käyn kylässä liian usein, siihen ei minulla ole\naikaa enkä minä tahdo, että Ole luulee minun ikävöivän.\"\n\n\"Kuuletko\", sanoi hän hiljaa, \"nyt hän tulee kotiin, kuuletko hänen\nlauluaan. Hän laulaa aina, hyräilee aamuisin ylös noustessaan, työhön\nmennessään ja taas kotiin palatessaan. Semmoinen hän on.\"\n\nRouva Hage nousi.\n\n\"Se on hyvä se, lapseni\", sanoi hän kuivahkoin äänin, \"koeta sinäkin\noppia laulamaan, hänen kanssaan. Tervehdi Olea ja voi hyvin, pistäydyn\ntaas täällä, kunhan _minä_ kerkiän.\" —\n\n— Hitaasti laskeutui rouva Hage jyrkkiä mäkiä - jokaisella askeleella\nnotkahtelivat hänen polvensa - hän tunsi mielensä raskaaksi ja\nmasentuneeksi. Hieman kiitollisuutta kaipaisi hänkin joskus, hieman\nlämpöä eikä pelkkiä sananparsia. Mutta yhtäkkiä hänen mielensä muuttui\n— hyväjumala — juuri noin jännittyneeksi, raskasmieliseksi olisi hän\nitsekin käynyt, ja kaipa Anne Sofiellakin oli vaikeutensa — suloisia\neivät kuherruskuukaudet todellakaan olleet, ei — kyllä hän siitä\ntasaantuu, kun tulee lapsia — jos hän vain muuten kestää jokapäiväisen\naherruksensa.\n\nIllallispöydässä hän kuvaili, kuinka erinomaisesti Bergeimissä voitiin\n— onnen ja ilon yltäkylläisyydessä siellä elettiin, niin.\n\nTuomari katsahti häneen raskaasti, nuo monet sanat merkitsivät kai,\nettä paljon oli Bergeimissä, mikä ei ollut hyvin ja kohdallaan. Hän\ntuhautti pari kertaa raskasmielisesti nenäänsä, sen kuultuaan vaikeni\nrouva Hage. Mutta hetken kuluttua sanoi hän alakuloisena: \"niin —\nnyt me taas olemme kahden.\" Tuomarin mentyä levolle, ajatteli rouva\nHage, että hän olisi niin kernaasti saanut tarttua hänen käteensä tai\nhipaista hänen hiuksiaan, silloin kun hän oli sanonut, että nyt he taas\novat kahden. Niin, pelkkä katsahduskin olisi hänen mieltään keventänyt.\n\nHän valvoi kuten aina kauan, työskennellen ja kuunnellen pimeätä\nsyysyötä, ja kuten aina hänen näin istuessaan, kulki elämän kirjava\nkuvasarja hänen ohitseen, tänä iltana antoi hän sen liukua ohi\nyhdentekevänä, verettömänä, hän oli liian väsynyt ja alakuloinen\npidättääkseen sitä sillä elävöittämistaidolla, jonka hän omasi.\n\nHän riisuutui pimeässä, jotta ei herättäisi tuomaria ja syvään\nhengähtäen tai huokaisten painautui hän tiiviisti peitteen alle.\n\nHän oli jo melkein uneen vaipumaisillaan tai ehkäpä oli hän jo hetken\nnukahtanutkin, kun hän heräsi outoon ääneen. \"Puhuiko joku\", sanoi\nhän säikähtyneenä. Silloin tunsi hän voimattoman käden liikkuvan\npeitteellä, \"äiti\", kuiskasi tuntematon ääni, \"äiti\" — siinä särähti\nkuolemanpelko.\n\n\"Mikä on hätänä\", huudahti hän, hän sai kiinni kädestä, se tuntui\nniin merkilliseltä, hän hypähti vuoteesta, etsi tulitikkuja, sytytti\nkynttilän ja kumartui vuoteen yli. Silloin oli tuomari jo kuollut.\nSilmänräpäyksen hän seisoi epäröiden — polvet vavisten — ja tuijottaen\nnoita suuria, elottomia kasvoja, murtuneita silmiä. Silmänräpäyksen\najan tuntui hänestä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin\npaneutua viereen ja kuolla hänkin.\n\nSitten laski hän kynttilän kädestään, täristen kolahti se yöpöytää\nvasten, ojensi hieman vainajaa, joka tuntui hänestä lepäävän pahassa\nasennossa, asetti hänen kätensä yhteen peitteelle, pisti tohvelit\njalkoihinsa ja meni herättämään palvelijatarta. Lähettäisikö\npalvelijatar pojan heti ajamaan Bergeimiin sanomaan Anne Sofielle, että\ntuomari oli huonona — ei, korjasi hän rauhallisesti, sano, että isä on\nkuollut, — on sanottava niinkuin on.\n\nSäikähtyneenä lähti palvelijatar renkitupaan; rouva Hage näki, että\nsytytettiin kynttilä ja kuuli puheensorinaa. Lääkärille saavat soittaa\nhuomenna, ajatteli hän, lääkärihän asuu niin kaukana, ja hänhän oli\nnähnyt liian monta kuollutta epäilläkseen enää.\n\nOtettuaan arkihuoneesta mukaansa suuren, hopeaisen kynttilänjalan,\nnousi hän hitaasti yläkerran portaita, hän huoahti raskaasti —\npoissaolevat lapsiparat.\n\nHän hoiteli vainajaa. Sulki hänen silmänsä. Etsi puhtaita\nkuolinvaatteita; voidakseen pukea vainajan, oli hänen odotettava\nAnne Sofieta auttamaan. Auttamaan? Matka Bergeimistä tuomarilaan\noli käyvä pitkäksi, ajatteli hän vavahtaen, — saattoihan hän pyytää\npalvelijatarta auttamaan. Vieras apu on joskus paras.\n\nHän istuutui vuoteen ääreen, katseli vainajaa, siveli hänen hiuksiaan;\nhyvä mies hän oli, hyvä mies. Kyyneleet alkoivat vuotaa.\n\nVoi, hyvä jumala — sanoi hän ääneen.\n\nTuona suvena, kauan sitten — tuntui siltä kuin olisi se tapahtunut\nkahdelle toiselle ihmiselle — oli hän nuorena ylioppilaana tullut\npappilaan, ja eräänä iltana, hippasilla ollessaan, olivat he menneet\nkihloihin. Tuo ainoa kesä, kesäloma; se oli niitä entisiä. Sitten\ntulivat pitkät kihloissaolovuodet monine kesälomineen, ja kun\nhe vihdoin menivät naimisiin, olivat he toisilleen melkein yhtä\nvieraita kuin ensimmäisenäkin kesänä. Niin — niin — hän kumartui\nsuutelemaan yhteenliitettyjä käsiä — eihän se aina niin helppoa ollut\n— kummallekaan, toinen oli ollut liian kiivas, toinen liian hiljainen,\nmutta olihan se mennyt, toisella oli ollut työnsä, toisella lapsensa,\nja muistot olivat olleet yhteiset. Yhtä olivat he olleet ja hyvin\nolivat he kestäneet, niin, oli hänessäkin ollut kapinahenkeä, jumala\nantakoon sen hänelle anteeksi, sinä kesänä, jolloin se ruotsalainen\nkasvientutkija oli ollut heillä, sekin oli muuan kesä, kaikki oli\nuutta, vaarallista, kiehtovaa. Mutta — ei — hän ei ollut koskaan\nhorjunut, ei edes ajatuksissaan, ihmisten täytyy kestää, taistelussa\nitseäänkin vastaan, kestää ja olla yhtä, he olivat luottaneet toisiinsa\nja he olivat voineet niin tehdä, huoletta.\n\nHän kumartui vuoteen yli ja painoi kostean poskensa vainajan kylmää\nposkea vasten, \"kiitos, vanha isä\", kuiskasi hän.\n\nKuului täydessä vauhdissa pihaan kääntyvien rattaitten kolina.\n\n\n\n\n34.\n\n\nLännen syksy oli ollut ihmeteltävän kuiva, mutta tuomarin kuolinyönä\nrupesi satamaan, ja siitä pitäen oli satanut taukoamatta. Yhtenä\npäivänä pieksi sade koivikon lehdettömäksi. Purot tulvivat, virta\npaisui yö yöltä, kiipesi pelloille, luikerteli lepikköhakoihin,\nraskaana se vyöryi, se ei kohissut, mutta sen syöstessä siltapylväitä\nvasten niin että koko silta vapisi, nousi siitä levottomuuttaherättävä\nkumina.\n\nTuomarilan maat olivat jyrkkää äyrästä myöten veden alla. Tätä\nkatseli Johannes puutarhaportailta hautajaisten jälkeisenä päivänä.\nKylmä väristys hiipi hänen ruumiissaan hänen muistaessaan, miltä\nhauta oli näyttänyt: vaikka Ole oli ammentanut aivan viime hetkeen\nasti ja peitellyt kuusenhavuilla, ei sittenkään oltu voitu välttää\nsitä, että haudassa oli vettä. Maa ei enää imenyt kosteutta itseensä.\nHän näki kastuneen, paleltuneen saattueen sateenvarjoineen, äidin\nkalpeat, liikkumattomat kasvot, sisarten valkoiset. Hän kuuli papin\nkylmän äänen ja märän mullan läiskeen. Vain yhdet itkevät kasvot hän\nnäki, rehellisesti, avoimesti, luonnollisesti itkevät, Teresen; niin\nsydämmellisesti itki hän vainajaa, jota hän ei edes ollut tuntenut.\nTämä ei johtunut siitä, etteivät toiset olisi pitäneetkään vainajasta,\nsurreetkaan häntä, ei, ei, kyllä hekin surivat. Mutta he seisoivat\nhaudalla arkoina kuin vieraat, heitä ympäröivät paikkakuntalaiset,\njotka eivät koskaan olleet tehneet vainajalle mitään hyvää,\njoiden teeskennelty osanotto uhosi vihaa, kas niin, nyt on tuokin\nsäätyläissuku tältä paikkakunnalta hävinnyt, ajattelivat he; koko\nhautauksen ajan ahdisti Johannesta aavistus näistä ajatuksista. Pois\ntäältä, ajatteli hän, ja häntä kiusasi, että hänen täytyi niin ajatella.\n\nSitten hänen mieleensä taas muistui liikutettu, järkytetty Terese;\nheti ensi hetkestä asti oli äiti turvautunut häneen, enemmän kuin\nkehenkään muuhun. Teresen oli aina oltava hänen lähettyvillään, Teresen\npoistuessa huoneesta, lähti äiti hetken kuluttua häntä etsimään,\n\"minnekähän Terese on mennyt\", kyseli hän, \"ei suinkaan hän vaan ole\nmennyt ulos tämmöisellä ilmalla\", — näin puheli äiti, joka ei ollut\nkoskaan välittänyt, millä säällä muut menivät ulos. —\n\n— Johannes tahtoi viedä äidin mukanaan, samaa pyyteli Teresekin. Mutta\noitis saivat äidin kasvot tuon suljetun ilmeen, jonka Johannes niin\nhyvin tunsi, ja eilen oli hän vastannut kieltävästi Tereselle, tänne\nhän halusi jäädä, hautojen pariin, hän muuttaisi Päivölään, täti\nLovisen taloon. —\n\n— Tänään aikoivat he matkustaa, heidän oli ajettava tunturin yli, sillä\nhöyrylaiva oli sumun tähden ankkurissa vuonolla. Ja niin oli heillä\npitkä, sateinen ajomatka edessään.\n\nSilloin olisi hän tilaisuudessa näyttämään Tereselle kotiseutuaan, hän\nhuomasi kyllä, että Terese kauhistui sen karuutta. \"Sataako tänäänkin\",\nsanoi hän joka aamu herätessään, \"kuinka nuo tunturit ahdistavatkaan,\ntäällä minä en voisi asua, ehkäpä täällä on parempaa kesäisin, mutta\nasua en minä voisi täällä, en, täällä on liian synkkää.\" — Synkkää —\nsitä ei hän ollut koskaan huomannut, tuoko leppoisa alakuloisuus, jota\nhän rakasti, niin, ehkäpä se hänestä, vieraasta tuntui synkkyydeltä.\n\nKädet taskuissa tuijotti Johannes taukoamatonta sadetta, hän tunsi\njättävänsä tänään kaikelle jäähyväiset, kotia ei hänellä enää ollut\ntäällä, kaikki oli muuttuva muistoiksi, katoava muistojen kätköihin,\nsalaisiin kätköihin. Tuolla minä poikana kuljin, ajatteli hän, tuolla\nleikin, tuolla kalastin, tuolla soutelin, — ei ollut ketään, jonka\nkanssa hän vastaisuudessa kaikkea tätä muistelisi, ketään, joka\nsanoisi: muistatko; muistojen kätköt olivat vain häntä itseään varten.\n\nÄiti tuli ovelle pyytämään häntä syömään ennen matkallelähtöä. He\nolivat kaikki koolla, Charlotte, Terese, Ole ja Anne Sofie. Vain\nyksi sija oli tyhjänä; tuo tyhjä sija, joka ikuisesti oli pysyvä\ntyhjänä, sai tuntemaan, mitä merkitsi, että siinäkin oli tavannut\nistua joku, joku joka hiljaisesti oli ollut ensimmäinen. He eivät\npuhelleet keskenään. Silloin tällöin katsahtivat he toisiinsa ikäänkuin\ntiedustellen, oliko jollakin sanottavaa. Sitten he hymähtivät\ntoisilleen — kalpeasti.\n\nMutta Johannes, joka tunsi heidät sekä sisältä että ulkoa — tai ainakin\nluuli tuntevansa — oli kuulevinaan, mitä he kaikki ajattelivat.\nKunpahan tämä vain pian loppuisi, että me pääsisimme lähtemään kukin\nomalle tahollemme, ajattelivat he. Nyt me istumme yhdessä viimeistä\nkertaa, ajattelivat he, tehkäämme kiusa lyhyeksi. Helpompaa on kaikki\nmuu kuin tämä viimeinen erohetki, tätä ei jaksa kestää. Hän katsahti\näitiin, joka suurena ja jykevänä istui tuolillaan, pitäen Teresen\nkättä kättensä välissä ikäänkuin tahtoen turvautua viimeiseen, uuteen\nlapseensa. Kaikkensa oli hän lapsilleen antanut, elämänsä lämmön,\neivätkö he voineet yhtään lämmittää hänen vanhuuttaan? Johannes nousi,\nkiersi pöydän ja painoi päänsä äidin päätä vasten, köyhyydessään hän\nnäin teki, ikäänkuin pyytäen anteeksi, ettei hän ollut sen rikkaampi.\n\nKun lähdön aika oli tullut, kiirehtivät he hyvästelemään.\nMatkalaukuista ja kääröistä aiheutui paljon puuhaa. Hätäinen oli\nviimeinen jäähyväissana, Terese itki, äiti puristi häntä syliinsä,\näidin kasvot olivat valkoiset ja liikutetut Sitten hän päästi hänet\nsylistään ja meni sisään ennenkuin vaunut vielä olivat lähteneet.\n\nHän meni heidän luotaan, mutta pysähtyi keittiöön ja katseli ikkunasta\nheidän lähtöään, vaunujen joiden oli määrä matkata yli tunturien,\nrattaitten, jotka olivat kotoisin Bergeimistä. Sivuutettuaan veräjän\nhävisivät vaunut sadesumuun.\n\nHän tuijotti sateeseen, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla, suu\noli tiukasti sulettu, huulet valkoiset, harmaat hiukset otsalta\nepäjärjestyksessä. Hän huoahti pitkään ja raskaasti ja katsahti\nympärilleen hämärässä keittiössä. Vaivaloisin askelin alkoi hän\nkuljeskella huoneissa, oli vielä yhtä ja toista järjestettävää.\nSaatuaan kaiken tehdyksi, sytytti hän arkihuoneen lampun ja istuutui.\n\nHän otti esiin parsinvasun, pisti siihen kätensä ja veti näkyviin\nsukan, hän isiui sitä katsellen, suurta, harmaata sukkaa, joka kaipasi\nparsimista.\n\nUlkona sadetta ja pimeyttä. Autioissa huoneissa vainajan ja lähteneiden\njättämää tyhjyyttä. Hän yksinään, lampun alla, joka loi himmeän,\nkeltaisen pyörylän pöydälle ja lattialle, yksinään, kädessään sukka,\nsukka, jota hänen ei enää tarvinnut parsia, sillä sen käyttäjä oli\nkuollut.\n\nHiljaisuus! Hän kuunteli. Ei askeltakaan. Sanaakaan. Ei pienintäkään,\npienintäkään äännähdystä. Kuollut talo.\n\nNiin — hän ei ollut lähtenyt heidän kanssaan eikä hän vastakaan\nlähtisi. Hiljaisuus ei piillyt talossa, se asui nyt hänen sydämmessään.\nHän ei tahtonut olla hiljaisuutena uudessa kodissa. Mutta hänen näin\najatellessaan kirvelsi hänen mieltään, etteivät he olleet häntä niin\npakoittaneet, että hän olisi taipunut ja seurannut heitä.\n\nVäsyneenä heitti hän sukan takaisin vasuun, tänä iltana ei työstä\ntullut mitään, ja mitäpä siitä oli hyötyäkään. Parasta oli mennä\nlevolle, ehkäpä hän nyt sai untakin, moneen yöhön ei hän ollut silmiään\nummistanut. Hän nousi, meni ikkunan ääreen ja kuunteli. Sadetta,\nsadetta. Hän meni eteiseen ja kuunteli sielläkin hetkisen. Sadetta.\nHiljaisuutta. Sitten hän meni pimeään ruokasaliin, hiljaisuutta,\nsadetta. Vihdoin hän pistäytyi keittiöön, siellä paloi pieni, kellervä\nkyökkituikku, siellä oli lämmintä ja suloista, mutta niin hiljaista.\nHitaasti palasi hän takaisin arkihuoneeseen.\n\nHän istuutui ja otti taas työnsä esille. Tuon saman sukan, sen, jota ei\nenää tarvinnut parsia. Hän katseli sitä, harmaata, paksua sukkaa, hän\npainoi sen poskeaan vasten, se tuoksui villaiselta ja pestyltä.\n\nEhkäpä sittenkin — ehkäpä — Ole voisi sitä käyttää. Saattoihan hän sen\nniinollen parsia. Nykäisten suoristautui hän ja rupesi parsimaan kuin\nhenkensä edestä.\n\nJa hänen parsiessaan aaltoili hiljaisuus nousten ja laskien yksinäisen\ntalon yllä, ja raskaasti kohisi syksyinen sade.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKILUKU\n\n\n\n\n35.\n\n\nTuon vanhan huvilan suuressa salissa, jonka toimistonpäällikkö Hage\njo parisen vuotta sitten oli ostanut appiukoltaan, asteli talon\nisäntä seurapuku yllään. Oli kolmas joulupäivä, ja perhepäivälliset\nalkamaisillaan.\n\nUlkona oli purevan kylmä, heikko pohjatuuli suhisi vanhoissa puissa,\nilma oli huuruinen ja ruudut jäähileestä harmaina. Salin takassa\nroihusi parhaillaan tuli — tuota vanhaa taloa oli vaikea pitää\nlämpimänä — tuoksui suitsutukselta ja joulukuuselta, joka oli työnnetty\nerääseen soppeen.\n\nToimistonpäällikkö mittaili lattiaa pitkin ja poikin, kädet\nhousuntaskuissa; perhepäivälliset eivät häntä ilahduttaneet, vaikka\navioliitto oli häntä jo siinäkin suhteessa karaissut. Hän oli ehkä\nvieläkin komeampi kuin ennen, hieman pyylevämpi, vähemmän tylyn\nnäköinen, hänen ystävänsä tai oikeammin hänen tuttavansa sanoivat, että\nnaimisissaolo oli tehnyt hänelle hyvää.\n\nTyöhuoneen ovi oli avoinna — monille vierailleen aukaisi Johannes\npyhättönsä. Sinne oli sijoitettu vain hänen omia kallisarvoisia\nesineitään, jotakin hänen nuorenmiehenpäiviltään kotoisin olevaa, mutta\nenimmäkseen vanhoja tuomarilan kapineita.\n\nKun Hage sulkeutui kammioonsa, antoi hänen vaimonsa hänen olla\nrauhassa, \"Hage on mennyt kappeliinsa\", sanoi hän ja hän tiesi, että\noli aikoja, jolloin Johannes kaipasi moista yksinoloa. Ja _jotakin_\nvanhasta antoi hän Hagen pitää.\n\nJuuri näin ajatellen oli Johannes pysähtynyt työhuoneen ovelle,\nolenhan minä toki saanut pitää jotakin, ja hän hymyili pilkallisen\nalakuloisesti itselleen ja vaimolleen. Se oli totta, tuolla oli hänen\npyhättönsä, ja pyhätössään on kukin mieluimmin yksinään. Hän ei\nsulkeutunut sinne niinkään usein. Hän oli onnellinen mies.\n\nJohannes oli ajatellut nuo sanat ikäänkuin ääneen; lausuttuina, hän oli\njo totuttautunut olemaan puhumatta itsekseen. Onnellinen mies — hänellä\noli vaimo, jota hän ihaili, kaksi tervettä, pirteätä lasta, työnsä —\nsaattoiko ihminen enempää vaatia. Oman itsensä omistamista? Ei ole\nhyvä, että ihminen vaatii liian paljon. Ja eihän hän ollut kadottanut\nomaa itseään, tuolla sisällä löysi hän taas kaiken sen —.\n\n— Minkä? Kaiken sen, minkä hän kernaasti ja ehdoin tahdoin oli antanut\nsen lämmön ja elämän virran viedä, joka oli hänet mukaansa temmaissut.\nAjatusmaailman, vanhan mielen kuvitelmat, nuoruuden ja luonnon muistot,\njotka olivat antaneet raikasta henkeään hänen sielulleen. Haaveilut.\n\nJa vielä jotakin muutakin — selittämätöntä -hiljaisuuden, jossa hän oli\nkuullut etäisten äänten kuiskeen, hiljaisuuden, johon hänen sielunsa\noli vaivatta vaipunut ja päässyt yhteyteen aikojen kanssa, jotka olivat\nolleet — sielujen kanssa, jotka olivat kuolleet, aavistuksellisen,\nkuolemattoman kanssa, valkoisten varjojen saaton, elämän salaisuuden.\nYksinäisen miehen ratki yksinäiset ja salatut aavistelut elämän\ntarkoituksesta — ei sen enempää. Kannattiko moista tappiota surra?\n\nHän muisti niin elävästi erään illan sinä vuonna, jona hän oli mennyt\nnaimisiin, hän oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen ja ottanut tapansa\nmukaan esiin päiväkirjansa, silloin oli Terese tullut, kumartunut hänen\nylitseen ja sanonut ihmetellen: \"päiväkirjaako sinä kirjoitat.\"\n\n\"Entäs sitten\", sanoi hän vilkaisten Tereseen kuin koulupoika, joka on\ntavattu pahanteosta.\n\n\"Ei mitään\", hymyili hän, \"minä vaan olen luullut, että se on\npikkutyttöjen työtä.\"\n\nJa hymyillen ja hyräillen oli hän poistunut.\n\nJohannes istui tuijottaen pöytäkirjaa.\n\n_Acta diurna._\n\nKirjan toisensa perästä oli hän täyttänyt monenlaisin muistiinpanoin ja\nmietelmin. Kuin pikkutyttö. Lörpötystä — aikamiehen työksi, jolla on\ntalo ja tavarat.\n\nSemmoisena kai Terese häntä piti — suurena, herttaisena, rasittavahkon\nyksinkertaisena lapsimiehenä, josta hän, elinvoimainen, terve, vilpitön\nTerese, oli ottanut huolehtiakseen ja jolle hän oli hyvä. Jos hänessä\nolisi ollut totista ylpeyttä, olisi hän jatkanut päiväkirjaansa,\nollut oma itsensä, välittämättä hymyilyistä, naurusta, suuteloista\nja valkoisista käsivarsista. Mutta varovaisesti oli hän asettanut\npöytäkirjan laatikkoon ja sulkenut sen; sitä laatikkoa ei hän ollut\nkoskaan senjälkeen avannut.\n\nJa näin — vähitellen — ilman että oli tullut sitä ajatelleeksi,\nvastustaneeksi, oli Terese kyninyt hänestä kaiken sen, jota hän nimitti\nvanhapoikamaisuudeksi, kaiken sen joka oli tehnyt hänet huoneihmiseksi;\nTerese oli naurahtanut, ja taas oli hänestä jotakin karissut, pienoinen\npölypilvi, ja seurauksena oli vain heikko hävyntunne ja pieni, tuskin\nnäkyvä haava tai arpi tai ehkäpä vain hetkellinen hämmennys. Hitunen\nkatkeruutta, ei Tereseä kohtaan, vaan elämää ja olemassaoloa, oli\ntehnyt hänet aikaa myöten hyväntahtoiseksi, hyväntahtoiseksi ja\nperhekelpoiseksi.\n\nHagen silmät eivät enää säihkyneet, sanottiin virastossa, ja pikkuinen\nneiti Svendsen oli keksinyt uuden ihailtavan. — Terese seisoi ovella.\n\n\"_Tule nyt_ katsomaan eivätkö ne olekin oikeita joululapsia\", sanoi hän.\n\nTerese oli käynyt täyteläisemmäksi, hänen kevyessä käynnissään oli\njotakin aaltoilevaa, hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kukoistava,\nelinvoimaa säteilevä, hänen katseensa, poskensa, hymynsä uhosivat\nlämpöä. Nuo kaksi lapsivuodetta olivat vain kaunistaneet häntä,\nantaneet hänelle rikkautta, äidillinen voima koristi häntä. Hän uhosi\ntäyttä elämää, hänen mielensä kuohahteleva riemu nosti punan hänen\nposkilleen ja onnenkyyneleet hänen silmiinsä. Hänen onnellaan oli\nsalaisuutensa, hänessä oli sekä rakkautta että ensilempeä, yllinkyllin\nmiehelleen ja kodilleen, se antoi hänelle valtaa ja hän tunsi sen, hän\nhallitsi.\n\nHage seurasi Tereseä makuuhuoneeseen ja katseli lapsia, jotka totisina\nja toivehikkaina odottelivat, poikaa, vanhinta, ja neliskulmaista\ntytöntypykkää, joka juuri hiljan oli alkanut vaaperrella omilla\njaloillaan. He olivat kumpikin Teresen lapsia, heillä oli Teresen\nvaloisat kasvot, Teresen voimaa, mutta pojan silmät olivat hänen, ja\nkun poika tapansa mukaan oitis pisti pienen kätösensä isän käteen\nja hiiskahtamatta seisoi aivan hänen vieressään, hiipi rauha\nJohanneksen mieleen, kyynelsuloinen onnentunne; tuo pieni luottavainen\nkätönen, joka aina ensin etsi hänen kättään, oli hänen triumfinsa,\nhänen voittonsa elämässä. Se merkitsi hänelle: et ole elänyt turhaan.\n\nOvikello soi, \"mummo\", huudahti poika, \"mumu\", matkaisi tytöntyllerö\nja keinahteli ovea kohden. Aina tuon huudahduksen kuullessaan, tunsi\nJohannes pienen pistoksen, kaukana oli vanha yksinäinen vaimo, jonka\nmieli mummo-huudosta olisi tullut iloisesti liikutetuksi, vanha vaimo,\njoka ikävöi. Eräänä kesänä olivat he olleet siellä poikineen, muulloin\noli aina ollut jonkunlaista estettä, salaisena, oikeana syynä oli\nTeresen vastenmielisyys sikäläistä luontoa kohtaan, eikä äitiä saatu\nmuuttamaan, hän olikin viime vuosina käynyt niin raihnaiseksi; Johannes\nkäväisi siellä yksinään.\n\nJohanneksen palattua saliin, olivat vieraat alkaneet saapua, uusia\ntuli joka hetki; oli tulossa oikeat perhepäivälliset, sellaiset,\njoista Terese niin paljon piti. Appivanhemmat olivat tulleet, langot\nja kälyt suurimmasta pienimpään, enot ja tädit, \"sinä saat sietää\nheidät kaikki\", oli Terese sanonut, \"niin on meillä tapana\". —\n\"Kyllä, rakkaani\", oli Johannes kärsivän näköisenä vastannut, nyt hän\ntervehteli ystävällisesti joka taholle.\n\nHänen omaisistaan oli läsnä Charlotte. Ihmeellistä, ajatteli Johannes,\nhän tervehti ja jutteli, hän oli erittäin harjaantunut jutellessaankin\najattelemaan omia yksityisiä ajatuksiaan, ihmeellistä, kuinka Charlotte\njoka näkemältä muuttuu, eihän hänellä ennen ollut tuota terävää,\nkimeätä ääntä, hän on ilmetty täti Lovise, eiköhän hän voisi hieman\nhillitä itseään.\n\nCharlottea ihailtiin Bisgaardin perheessä, Hageakin ihailtiin,\nmutta Charlottea aivan erikoisesti, hän oli sukkela, mutta terävä\nja vaarallinen. \"Hän on hirvittävän viisas\", sanoi Terese, mutta\nJohannes hymyili, kas näitä asioita ymmärsi hän paremmin, Charlotte\nei ollut ollenkaan erikoisen älykäs, hän oli hävinnyt arpajaisissa\nja oli katkera, hänen pisteliäisyyttään pidettiin älykkyytenä.\nJohannes sekaantui perhehälyyn, hän tunsi sen pohjiaan myöten, se\nei sisältänyt mitään yllätyksiä. Hän piti vaimonsa perheestä, sen\nterve tasaisuus miellytti häntä, anopistaan piti hän paljon oikein\nhenkilökohtaisesti. Olipa hän sangen läheisessäkin suhteessa erääseen\nperheenjäseneen, Torgrimiin, anarkistiin. Torgrim oli voittanut hänen\nsuosionsa, hän oli luopunut rasvanahkaisista saappaistaan, näppylät\nolivat kadonneet, valtavat ranteet peitossa, hän ei enää kaatanut\nkaikkea, mitä lähestyi, tahrinut pöytäliinaa eikä saanut toruja\nyhdeltätoista sisarukseltaan. Hänestä oli tullut pitkä ja voimakas\nnuorukainen, jolla oli rauhalliset ja ajattelevaiset kasvot, rohkeat ja\navonaiset, hänessä eli Johannes Hage uudestaan nuoruuttaan. Iltaisin\ntapasi hän pistäytyä talossa, kuten sanoi Tereseä tervehtimässä,\nmutta oikeastaan saadakseen hetkisen keskustella lankonsa kanssa; nuo\nkeskustelut eivät kaihtaneet mitään aihetta taivaan ja maan välillä.\nMyöhäiseen yöhön he rupattelivat, vielä kauan Teresen mentyä levolle,\nhän oli aikainen, hän kaipasi pitkää, tervettä unta. Ja Torgrim ja\nJohannes haastelivat elämästä, tupakoivat ja maistelivat jotakin,\nvälistä vain väkevää teetä, välistä jonkun kätköpullon sisällystä,\nTorgrim tunsi itsensä ylpeäksi, kun moinen pullo ilmestyi pöytään vain\nheitä kahta varten. Näin he juttelivat, ja useimmiten oli Johannes\nkysyjänä, Torgrim vastaajana — siten johti Johannes pakinaa, ja heidän\nvälilleen muodostui syvä, pysyvä luottamus- ja ystävyyssuhde. Pojan\nmieli oli valveutunut ja kirkas, mutta hänen ajatuksensa kiivaasti\nkamppailevia, hänen avomielisyyttään tuki Johanneksen rauhallinen\nennakkoluulottomuus, jumalan ja yhteiskunnan sai hän kukistaa ilman\nettä Johannes sitä nauroi. Hage rakasti näitä tuon intohimoisen ja\nkumoushaluisen nuorukaisen kanssa vietettyjä öisiä hetkiä, rakasti\nniitä yössä väreilevän rajun nuoruudentunnun tähden, ja sulkiessaan\novea lankonsa lähdettyä ajatteli hän alakuloisena, ettei hän koskaan\nsaisi näin keskustella oman poikansa kanssa. Kuinkahan mahtanee olla\nhänen laitansa — Hagen — kahdenkymmenen vuoden kuluttua? —\n\n— Vieraat olivat iloisella ja hyvällä tuulella lämpimässä salissa,\nhe juttelivat vilkkaasti ajoista, sodasta ja säännöstelystä ja\nyhä uudelleen säännöstelystä, ja siitä, kuinka Terese oli saanut\nhankituksi porsaan, - he olivat näet eteisessä tunteneet porsaspaistin\nja hapankaalin hajua, eikä mikään haju ollut näinä aikoina sen\nelähyttävämpi. Torgrim oleili yksinään, koettaen tavoitella lankonsa\nkatsetta, kuinka he saattoivatkaan lakkaamatta puhua ruuasta aikana,\njoka loi uutta maailmaa! Harald veli istui silmät puoliavoinna\nloukossaan, yhtä erillään perheestä kuin ennenkin; Harald keinotteli,\nansaitsi rahoja ja vaikeni siitä.\n\nSitten tuli Terese lapsineen, tervehdeltiin ja suudeltiin, hän oli\nperheen onnenlapsi. Onnellisena ja iloisena purjehti hän suutelojen\nja syleilyjen keskellä, kunnes hengästyneenä ja säteilevänä asettui\nistumaan kälynsä viereen. \"Minulla on sinulle kirje\", sanoi hän kietoen\nkätensä Charlotten ympärille, \"se on joltakin unohtamaltasi heilalta,\nainakin se on Amerikasta ja kauan se on ollut matkalla.\"\n\nSitten hän taas meni toisten luo, tiedusteli olivatko he nälkäisiä,\nhänen täytyi kertoa porsaasta uudelleen, hän kuunteli täti Lassenin\nvalitteluja leivästä, täti Lassen ei sitä sietänyt, se synnytti\nhappamia röyhkäisyjä, täti Sievertsenin ruikuttelua huonoista ajoista,\nhetkisen hän viivähti Torgrimin luona ja pyysi häntä olemaan hänen\ntähtensä hyvä ja kiltti, Torgrim-lupasi ja alkoi heti seurustella sen\nserkkunsa kanssa, josta hän vähiten piti.\n\nMutta vieraitten keskeltä näki Johannes Charlotten nousevan ja\npoistuvan ikkunan luo, kalpeana, katse sameana, ja hän huusi huoneen\npoikki, eikö Terese tahtoisi tulla työhuoneeseen katsomaan isän tuolia,\njonka hän oli laittanut kuntoon. Charlotte oli nähnyt tuolin jo viime\nkerralla, mutta hän tuli heti, ja Johannes sulki oven hänen jälkeensä\nja kysyi eikö hän kernaasti tahtoisi olla hetkisen yksinään. Charlotte\nkiitti aralla katseella, hän istuutui ikkunan ääreen, kirjettä piti hän\nsylissään, kauan oli kirje kiertänyt ja nyt se oli hänen kädessään,\npienoinen kirje, muutamia harvoja sanoja.\n\n\"Tänään olen minä niin ajatellut teitä, neiti Hage\", kirjoitti Sten\nMelde, \"ja ihmetellyt, vieläkö te muistatte minua niiltä harvoilta\nkesäpäiviltä. Muistatteko, että minä sanoin aikovani Amerikaan, tänään\nminä olen ollut Michiganjärvellä, ja kaikki oli toisenlaista kuin\nkuvittelin. Sanalla sanoen — kaikki on ollut toisenlaista kuin luulin.\nPaljon olen minä kärsinyt ja kokenut, mutta eihän minun siitä pitänyt\nkirjoittaa. Minä tahdoin vain muistuttaa teitä siitä illasta, jona\nsoutelimme vuonolla siellä lännessä, muistatteko te sitä vielä, minä\nsanoin, etten sitä koskaan unohtaisi enkä minä ole unohtanutkaan.\nKohta minä lähden kotiin, minun täytyy, jos tahdon välttyä joutumasta\ntäkäläiseen sotaväkeen, ja jos minun täytyy mennä sotaan, tahdon minä\ntaistella oman maani puolesta, minä olen varma siitä, että mekin\nloppujen lopuksi joudumme mukaan, ehkä tapaan teidät tultuani takaisin,\ntahdoin kuitenkin lähettää teille terveiset Michiganjärveltä, joka\non toisenlainen kuin luulin, kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin\nkuvittelin sinä iltana, jolloin soutelimme yhdessä.\"\n\nHän istui pitäen kirjettä kädessään ja tunsi, kuinka jokainen sana\nhäntä värähdytti. Tuo kesä! Unohtunutko — ei, unohtunut ei se ollut,\nmutta monivuotisten hallain peitossa. Sten ei ollut häntä unohtanut —\nmaailmanmatkallaan, joka oli tuottanut hänelle kärsimyksiä. Ja nyt hän\ntulee takaisin, he tapaavat toisensa, mitähän hän mahtoi tarkoittaa\nkirjoittaessaan, \"kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin kuvittelin\",\nmahtoikohan Sten pitää häntäkin muuttuneena? Hän katsahti rohkeasti\npeiliin - vanhaan, kotoiseen peiliin — mutta peitti kohta silmänsä.\nOliko hän kuihtunut? Oliko hän vanhapiika?\n\nHän kuuli, että käskettiin käymään pöytään. Kuinka suloisen tuskallista\nolikaan taas kokea menneitten päivien kärsimyksiä, arasti ja hätäisesti\nsuuteli hän kirjettä, kätki sen ja palasi toisten luo.\n\n\"Kuinka sinä oletkaan soma tänään\", kuiskasi Terese ohikulkiessaan\nkälylleen, ja kiitollisuudesta värähti Charlotten hymy, mikään sana ei\nolisi voinut häntä tänään enemmän ilahduttaa. Saattoiko hän vielä olla\nkaunis?\n\nHe istuivat pitkän pöydän ääressä ja söivät porsaspaistia sillä\nvakavuudella, jonka tämä toimitus sota-aikana ansaitsi. Kun pahimmasta\nnälästä oli päästy ja kun oli hieman talttunut riemastus, joka oli\naiheutunut siitä, että Johanneksella vielä oli viinaa, kohahti\nkeskustelu taas täyteen vauhtiin, juteltiin kovalla äänellä sodasta ja\nsitten taas ruuasta.\n\n\"Keneltä sinä sait kirjeen\", kysäsi Terese huomaamatta Johanneksen\nkatsetta, \"onko sinulla ystäviä niin kaukana?\"\n\n\"On\", vastasi Charlotte ja selitteli odottamattoman avomielisesti, \"se\non eräältä vanhalta ystävältä, Sten Meldeltä, hän lähti matkalle ennen\nsotaa ja nyt hän aikoo kotiutua.\"\n\n\"Mitähän peijakasta ne ajavat takaa\", sanoi setä Lassen syöden silavaa.\n\n\"Kysy mieluummin, mikä peijakas pidättää meitä täällä kotona\", sanoi\nTorgrim tulistuen. \"Minusta tuntuu, ettei kukaan, kukaan nuori\nainakaan, kestä tätä kotonaolemista. Minä lähden maailmalle niin pian\nkuin voin. Siellä tapahtuu suurta, siellä uhrautuu nuoriso kernaasti\nuuden ajan puolesta, he kuolevat, mutta eihän se mitään tee. Mitä\nteemme me? Me uhraamme merimiehiämme ja hieromme käsiämme tyytyväisinä\nsiitä, että niin helpolla selviydymme, pelkällä vaikenemisella.\nMaanviljelijöillä on hyvät ajat, lankomies sanoo, että paljon merkitsee\ntalonpoikaissäädyn taloudellinen vapautuminen, ja kaipa se niin onkin,\nmutta emmehän me toki sitä varten elä? Sianpaistia syödäksemme? Minun\nmielestäni ei meillä enää ole mitään isänmaata. Meidän maamme on kuin\nsuuri keinottelupörssi, jossa osakkeet ja silava ovat kallistumassa,\nvain se herättää meidän mielenkiintoamme. Puolet meistä keinottelevat\nitselleen omaisuuksia, jotka pian taas häviävät, me muut, me nuoretkin,\nehkäpä juuri me nuoret, me irvistelemme vähäistä ansiotamme, kukaan\nei kysy, mitä me annamme. Uhraudummeko me? Emme, emme. Uudet,\nihmeelliset, kauheat taivaan ja helvetin voimat kamppailevat\nmaailmassa, ja me astelemme vain täällä kotona ja ajattelemme,\nettä onkohan palkankorotusta odotettavissa? Keväällä minä lähden —\nvaikkapa minun täytyisi tehdä kuin kirppu: tapattaa itseni vieraassa\nsotapalveluksessa.\"\n\nHän pysähtyi yhtäkkiä ja punehtui. Paheksuen ja ihmetellen katseli\nperhe häntä porsaspaistin takaa, sitten naurahdettiin keventyneinä,\nosoittihan tuo kirppujuttu, että kaikki oli vain pelkkää pilaa.\n\nJohannes oli peittänyt lasinsa kädellään, \"niin, lähdekin maailmalle\",\nsanoi hän, \"herättäkööt sodan rikokset ja typeryydet nuorisossa kiivaan\nvaellushalun, sitä toivokaamme, se voi meidät pelastaa, nuorison uusi,\nonnekas kodittomuuden, maailmankodin tunne, uusi kevät, joka uhoaa\nkaipausta kaukoretkille, vieraisiin kaupunkeihin, etäisiin metsiin,\nvaltaville joille ja suurille järville.\" Hän tarttui lasiinsa,\nhänen kasvonsa saivat kiivaan ilmeen, hänen silmänsä säihkyivät, ne\nsaattoivat siis yhä vieläkin säihkyä. \"Ne ajat, jotka sotaa seuraavat,\ntulevat olemaan pahempia kuin sota olikaan, kaikki mikä on kauheata ja\nhirvittävää ilmeni sodassa, mutta kaikki mikä on inhoittavaa, ahnetta,\nmatalaa, itsekästä, kurjaa on pyrkivä pinnalle, koroittava ääntään\nsodan päätyttyä. Henkinen elämä tylsistyy, sydämmet sammuvat. Kukaan ei\najattele muuta kuin omaa pientä etuaan, sanoja rikotaan, halpamaisuutta\npalvotaan ja kirkko on siunaava valheen niinkuin se on siunannut\nmurhankin. Kaiken tämän kurjuuden keskellä minä uskon uuteen nuorisoon,\nvaellushaluiseen, tuliseen nuorisoon, joka voi pelastaa maailman.\nUuteen nuorisoon, joka on vapaa porvariston pienistä, ahneista\nhuolista, vapaa myöskin köyhälistön vapauttavihaavasta vallanhimosta,\nisänmaatonkin, jos se rajoittaa, uuteen henkiseen nuorisoon minä\nuskon ja toivon. Minä toivon aikaa, jolloin silkkihattu ei ole vallan\ntunnusmerkkinä eikä pörssi enää merkitse maailmaa. Siinä suvussa, josta\nminä polveudun ja siinä kulttuurissa, siinä riutuvassa kulttuurissa,\njohonka minä kuulun, on punainen pisara vapauden vallankumousta —,\ntuulahdus henkeä, joka kantaa minut aikojen halki, kernaasti kuulun\nsammuvaan sukuun, kernaammin kuin aikaan, jolloin lemmestäkin ja\nrakkaudesta maksetaan kuin yhteiskuntaa rakentavasta voimasta ainakin.\nMinä vihaan tätä pienten, järkevästi harkitsevaan, lainkuuliaisten\nporvarien yhteiskuntaa. Temmeltäkööt tapahtumat uuden vaellushaluisen\nnuorison veressä, haaveilkoot ne katusuluista ja rakkaudesta kuolemaan,\nne harvat, jotka vielä haaveilevat, haaveilevat tuijottaen valvovin\nsilmin veristä maailmaa. Minä juon sen nuorison maljan, joka seuraa\nvaellushaluaan ja saa kotimaakseen koko maailman, näin teen _minä_.\nVarjo menneiltä ajoilta, maljasi, Torgrim!\"\n\nHe joivat kaikki tuon maljan, olihan Hage puhunut, he tunsivat häntä\nkohtaan suunnatonta kunnioitusta, hänen puheensa ei kylläkään,\njumalaparatkoon, ollut mikään kunnon joulupuhe, mutta olihan hän jo\nitsessäänkin jotakin ja tarjosihan hän hyvän päivällisen, hyvää viiniä,\nnaukkuja ja erinomaista siankinkkua, siis maljasi, sanohan Terese,\nvieläkö sinä saat anopiltasi hyvää voita?\n\nTerese nyökkäsi, hän oli käynyt aivan hiljaiseksi, ihmettely oli\nvallannut hänet, kuten aina hänen miehensä odottamatta raoittaessa\nsuljettuja veräjiä, hän ymmärsi kuinka vähän hän tunsi miestään, hän\ntunsi sydämmensä paisuvan ja sykkivän rajusti, hän katsahti miestään\npolttavin silmin, hän olisi tahtonut olla hänen kanssaan kahden, nyt,\nsillä juuri nyt rakasti hän häntä yli kaiken maan päällä, hän vihasi\nitseään, että oli kutsunut vieraita.\n\nMutta päivälliset jatkuivat taas onnistunutta latuaan, täti Sivertsen\nkoetti puhua Venäjän kauhuista, mutta nokkela eno Lassen vaiensi hänet\nkysymällä, voivatko mitkään kauhut vetää vertoja valaanrasvalle.\nNaurettiin hartaasti ja taas vallitsi mitä parhain perhetunnelma.\nTuotiin kahvia ja sikaareja, Johannes ei saanut nukkua päivällisuntaan\nja hänellä oli tukala tunti, mutta pian hän taas siitäkin selviytyi. Ja\nkun vieraat myöhään illalla lähtivät, oli kätteleminen, haltioituminen\nja suuteleminen ylinnä, ja Johannes aukaisi salin ikkunat ja katseli\npakkasenharmaata taivasta ja himmeitä tähtiä, ja kiitti jumalaa, että\nseuraavaan kolmanteen joulupäivään oli niin pitkä matka.\n\nTerese järjesteli huonetta, \"tämä päivä on ollut erinomaisen\nonnistunut, ja sinäkin olet ollut kiltti\", sanoi hän, \"minä pidän niin\npaljon tämmöisistä suurista perheseuroista, minä pidän siitä, että\nmeitä on niin monta. Ja minä rakastan lähdön jälkeistä hiljaisuutta\n— että me silloin olemme vain kahden. Minä siunaan sinua, Johannes,\nsiitä, että elämä tuntuu niin hyvältä, mutta jouluseuran saat silloin\ntällöin sietää\". Terese kietoi kätensä hänen kaulaansa ja nojautui\nraskaasti häntä vasten. \"Minä olen sinua kaivannut koko päivän, vihdoin\nluulin jo herättäneeni huomiota, kaikkien vieraitten aikana minä\nhyräilin sinusta, sinä olet minun, vain minun, ja vaikka sinä joskus\nolet kaukanakin, niin minä tiedän, että minun vallassani on kutsua\nsinut luokseni. Eikö niin, sehän on minun vallassani\", hän tarttui\nJohanneksen käteen ja painoi sen voimakasta, täyteläistä poveaan\nvasten, \"minä kuljen ihmisten keskellä kuin suuressa metsässä ja minä\nolen onnellinen, sillä minä kuljen polkua, joka johtaa sinun luoksesi,\nsinun luoksesi, kun me olemme kahden, sitä minä ajattelen koko illan\",\nhän painoi Johanneksen kättä rintaansa vasten ja sulki silmänsä. — — —\n\n‒ ‒ ‒\n\nSeuraavana aamuna aamiaispöydässä katsahti Terese yhtäkkiä ylös\nsanomalehdestään.\n\n\"Minkä hän sanoikaan hänen nimekseen?\" kysäsi hän.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Charlotte. Tuon ystävänsä. Eikö se ollutkin Sten Melde?\"\n\n\"Taisipa olla.\"\n\n\"Taas on ammuttu upoksiin norjalainen laiva, ja tässä on hänen nimensä\nhukkuneiden joukossa.\"\n\nJohannes sieppasi lehden ja luki. Norjalainen höyrylaiva upotettu\ntorpeedolla — vain perämies ja kokki pelastuneet — yksi hukkuneista\nmatkustaja, Sten Melde Kristianiasta.\n\nJohannes nousi — ei kiitos, hän ei halunnut enempää.\n\n\"Luuletko, että hänen ja Charlotten välillä oli jotakin\", kysyi Terese.\n\n\"En tiedä\", vastasi Johannes lyhyesti ja meni saliin.\n\nPieni jälleennäkemisen mahdollisuuskin, toivekin häneltä riistettiin.\nElämä on säälimätön.\n\nOvikello soi, Terese aukaisi, Johannes kuunteli, - niin, siellä oli\nCharlotte.\n\nJohannes seisoi salissa ja katseli hänen tuloaan, hänellä oli kädessään\nkokoontaitettu sanomalehti, hän siis tiesi sen. Johannes vei hänet\nkanssaan työhuoneeseen ja veti hänet lempeästi sohvaan istumaan, Terese\nseisoi vieressä sivellen hänen hiuksiaan.\n\n\"Tämän kirjeen sain minä häneltä eilen\", sanoi Charlotte vapisevin\näänin, \"hän muistutti minua meidän kesästämme ja kirjoitti tulevansa\nkotiin tavatakseen minut. Hän tuli kotiin minun luokseni — minun\ntähteni — olen siitä varma. Ja sitten ‒\"\n\nHän rutisti sanomalehteä kättensä välissä ja puraisi huultaan.\n\n\"Vain tuo ainoa kesä. Ja nyt hän oli matkalla minun luokseni. Ehkä hän\najatteli minua, kun — hän, — kun laiva\" — — ‒\n\nCharlotte jäi heille koko päiväksi. Iltapäivällä käväisi Terese\nasioilla kaupungilla, palattuaan kotiin oli hän hiljainen ja hyvin\nlempeä kälyään kohtaan.\n\nCharlotte lähti aikaisin. Johannes istui lukemassa, Terese neuloi ja\nkatsahti silloin tällöin häneen.\n\n\"Johannes\", sanoi hän, \"kuuntelehan minua hieman.\"\n\nJohannes nosti päätään.\n\n\"En voi olla sanomatta sitä sinulle. Mutta sinun täytyy luvata minulle\njotakin, — sinä et saa kertoa sitä Charlottelle.\"\n\n\"Charlottelle?\"\n\n\"Niin, näetkös — Charlotte sanoi, että Sten Melde oli matkalla kotiin\ntapaamaan häntä. Mutta tänään kuulin minä kaupungilla, että hän oli\nkihloissa erään rikkaan serkkunsa kanssa ja oli matkalla kotiin\nmennäkseen naimisiin.\"\n\nJohannes tuijotti suu auki vaimoaan — sitten puhkesi hän lyhyeeseen\nnauruun.\n\n\"Mutta Johannes\", sanoi Terese kauhistuneena.\n\n\"Hyvä jumala, kuinka kaikki välistä on naurettavaa.\" Johannes nousi.\n\"Kuinka naurettavia me olemme ja — murheellisia.\"\n\n\"Niin, surullista se on minunkin mielestäni, eikä ollenkaan\nnaurettavaa, Johannes.\"\n\n\"Niin, ystäväiseni, kuinka se saattaisikaan tuntua sinusta\nnaurettavalta, mitä tiedät sinä ihmisparoista, jotka ovat naurettavan\nmurheellisia.\"\n\n\"Kunpahan ei vaan Charlotte saisi sitä tietää\", sanoi Terese,\n\"eikä hänen tarvitsekaan saada, sillä kihlaus oli salainen, niin,\npuolisalainen sitten, koska sinä sillekin naurat. Charlottea niin\nlohduttaisi luulo, että Sten oli matkalla hänen luokseen, se keventäisi\nhänen elämäänsä.\"\n\n\"Niin — siinä olet oikeassa, Terese, liittäkäämme autuaasti kuollut\nSten Melde perheeseen, kunnioittakaamme häntä liian aikaisin\npoismenneenä lankomiehenä. Muistelkaamme häntä rakkaudella kun\nseuraavan kerran syömme yhdessä sianpaistia. Mitä siitä, vaikka hän\noikeastaan aikoikin mennä naimisiin aivan toisen henkilön kanssa.\"\n\nTerese nousi kärsimättömänä.\n\n\"Niin, sinulla on intohimona tehdä elämä vaikeaksi. — Menetkö\npyhättöösi? Suutele minua ennen menoasi, osoittaaksesi ettet ole\nminulle vihainen.\"\n\nJohannes suuteli häntä hellästi, pitkään, meni sitten, oven hän sulki\nperässään.\n\nHetken hän seisoi katsellen noita tuttuja esineitä. Esineitä, jotka\nhän oli pelastanut vain itseään varten, hellävaroen siveli hän\nvanhoja tuoleja, kirjoituspöytää — tuota vanhaa kirjoituspöytää,\njoka itsepintaisesti säilytti nuoren miehen ulkomuotonsa, ikäänkuin\ntahtomatta koskaan tunnustaa avioliittoa ja perhettä.\n\nHän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä.\nCharlotte sai elää hyvässä uskossaan, äiti ei olisi sitä koskaan\nsallinut, ajatteli hän, vaan olisi sanonut hänelle totuuden, minulla ei\nole siihen rohkeutta. Mutta äiti uskalsi vielä katsoa totuutta silmästä\nsilmään — tavallaan.\n\nKirjoituspöydällä oli muuan kuva, se esitti Tereseä molempine\nlapsineen, — ne ovat _hänen_ lapsiaan, ajatteli Johannes\ntuskansekaisella ilolla, hänen elämänsä jatkuu heissä, jumalankiitos.\n\nOvelle koputettiin varovaisesti. Vielä kerran.\n\n\"Isä — etkö sinä lukisi yhtä seikkailua —\"\n\nHän nojautui hetkeksi taaksepäin tuolissaan, hän sulki silmänsä, voi\ntuota hentoa ääntä, jossa Teresen sävel niin suloisesti soinnahti.\nTuo sävel mielessään näki hän yhtäkkiä itsensä pikkupoikana juoksevan\nlaihaa niittyä pitkin, jolla kasvoi kellokukkia, kuuli ilmasta\nhiljaista huminaa ja näki, tuskallisen selkeästi, matalan, valkoisen\ntalon, joka kerran oli ollut _hänen_ kotinsa, mutta jota nyt _vieraat_\nihmiset nimittivät kodikseen, — matalan, valkoisen talon ja puutarhan,\nja itsensä, leikkimässä varjostoissa —\n\n\"Isä, etkö sinä kuule?\"\n\n\"Nyt minä tulen\", sanoi hän, nousi ja aukaisi oven pienelle\npaitaressulle.\n\n\n\n\n36.\n\n\nJohannes oli kirjoittanut, ja kutsun saatuaan oli Anne Sofie tullut\nmolempine lapsineen Päivölään. Ole ei ollut voinut tulla mukaan,\nkiireellisimmät kevättyöt olivat käsissä, Anne Sofiekin oli tahtonut\njäädä kotiin, mutta Ole oli sen estänyt, ja Anne Sofie oli tällä\nkertaa taipunut hänen tahtoonsa. Nyt hän istui lukemassa Johanneksen\nkirjettä, — hän oli käynyt laihaksi, luisevaksi, kalvakkaaksi,\nruskettuneesta ihostaan huolimatta näytti hän verettömältä. Katse\noli vieläkin vakavampi kuin ennen, hänen vartalonsa oli kuiva ja\nkumarainen, hän näytti kuluneelta, mutta rauhalliselta ja arvokkaalta.\nPojat tulivat Oleen, kaksi neliskulmaista, valkopäistä vesaa, jotka\npuhuivat paikallismurretta niin että helisi. Äidinäiti nauroi ääneen\nkuunnellessaan heidän puhettaan, mutta äiti piti varalla, oppivatko\npojat Päivölässä ollessaan puhumaan toisin kuin paikkakuntalaiset.\nHän oli saanut Olen uudelleen omaksumaan paikallismurteen, itse hän\npuhui äidinkieltään, mutta hitaasti, ikäänkuin tahtoen tehdä sen\npainokkaammaksi.\n\nHän silmäili Johanneksen kirjettä; Johanneksen maailma oli hänelle niin\netäinen, hän ei siitä vähääkään välittänyt, kirjettäkin hän luki vain\näidin tähden. \"Johannes ja kaikki heikäläiset ovat kaupunkilaisia,\neivät he meitä talonpoikia ymmärrä\", tapasi hän sanoa; hän huomasi\nkyllä, että äidin suu silloin ankarana sulkeutui. Hän oli sydämmensä\npohjasta talonpoikaisnainen, kiihkeä talonpoikien kasvavan vallan\nharrastaja, bergeimiläiset olivat tunnettuja korkeista hinnoistaan,\nAnne Sofie kulki paikkakunnalla etunenässä. He olivat lisänneet\npeltoalansa lähes kahdenkertaiseksi entisestään, Anne Sofien tahdosta\noli niin tehty. Ja nyt hän ponnisteli saadakseen papin syrjäytetyksi\nsuurkäräjävaaleissa, \"hän nimitelköön vaan itseään talonpojaksi\",\nsanoi hän, \"mutta pappi hän on sittenkin ja virkamies, ja ne ajat\nolkoot lopussa, jolloinka me talonpojat lähettelimme virkamiehiä\nsuurkäräjille.\"\n\nAnne Sofie luki:\n\n\"Charlottesta ei minulla ole mitään ilahduttavaa kirjoitettavana, hänen\nnuoruutensa on ollut niin merkillisen lyhyt, hänestä on tullut toinen\ntäti Lovise, tosin ei niin särmikäs, mutta vielä yksinäisempi. Minä en\nvoi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa\nei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile.\"\n\nAnne Sofie laski kirjeen kädestään. \"Minä en voi muistaa, koska\nviimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää,\njoka ei koskaan hymyile.\" Niinpä niin — joka ei hymyile — saattoi\nolla muitakin, jotka olivat hymyilemisen unohtaneet, ei ollut elämä\nsemmoinen — että siitä olisi hymyten selviytynyt —.\n\n\"Minun on nyt lähdettävä paluumatkalle\", sanoi hän, \"kiitoksia\nkirjeestä ja sano terveisiä vastatessasi. Pukekaa yllenne, lapset,\nja kiittäkää kauniisti.\" Lapset olivat ylenmäärin kylläisiä kaikesta\nsiitä, mitä he olivat äidinäitinsä luona saaneet, taskutkin olivat\ntäyteen ahdetut, he eivät olisi tahtoneet lähteä, pienin alkoi marista.\n\n\"Lakkaa nyt heti\", sanoi Anne Sofie, \"muuten saat kyytiä kotiin\ntultuasi.\"\n\nPoika vaikeni; he vaikenivat aina, kun äiti puhui heille isään vedoten.\n\nHän puki heidän ylleen, nopeasti ja rivakasti se työ kävi, äidinäiti\noikein ihmetteli, ettei hän kiskonut pikku kätösiä sijoiltaan.\n\n\"Hyvästi nyt, äiti\", Anne Sofie pysähtyi hetkeksi, lapset juosta\nkapaisivat jo alamäkeä, \"minä ajattelen sitä, mitä Johannes kirjoitti\nCharlottesta. Sinun olisi pitänyt antaa hänen ottaa pappi, — parempi\nolisi hänen ollut olla kuin nyt.\"\n\nRouva Hagen posket karahtivat punasiksi — Anne Sofie keksi aina\njotakin, mikä olisi pitänyt tehdä toisin.\n\n\"Sinä olet ehkä oikeassa, lapseni, luulenpa, etten enää siten\nmenettelisi. Kyllä sinä tulet itse huomaamaan, kuinka vaikeata on\ntietää, mikä on oikein, kun on lapsista kysymys. Sinä olet nyt sanonut\nminulle erään totuuden, ja nyt saat itsekin sietää muutaman sellaisen:\nsinun ei pitäisi olla niin paha lapsillesi, lapsiahan sinä olet kaiken\nikäsi toivonut, ja hiukkanen iloisuutta on suurempiarvoinen kuin\nkaikenmaailman moitteet.\"\n\nAnne Sofien kasvot kävivät harmaiksi, hän sinkautti äitiinsä katseen,\njoka oli sekä kiukkuinen että alakuloinen, mitään vastaamatta kiiruhti\nhän poikien perään. —\n\n— Rouva Hage istui nojatuolissaan, josta hän nykyään harvoin luopui,\nja katseli heidän menoaan. Heidän häivyttyään veräjän luo, otti hän\nesiin Johanneksen kirjeen, siinä olleen pienokaisten kuvan, Teresen\nkirjeen, joka oli tarkoitettu vain hänelle, ja luki sen uudelleen,\nsiitä hän piti, siinä oli onnea. Lukiessaan kutoi hän pieniä sukkia,\nniin monet pikku jalat olivat sukkien tarpeessa. Ja kuten aina hänen\ntyöskennellessään, vaelsi elämän saatto hänen ohitseen, — menneet\npäivät, nykyiset päivät, ja auringon pilkahduksena pienet alkavat\nelämät, hän eli kaiken uudelleen, pahan ja hyvän, minkä hän pitkän,\nrikkaan elämänsä aikana oli kokenut. Hän katseli keväistä tienoota\nsilmin, joiden näkö ei vielä ollut himmentynyt, katseli entisin\nlämpimin, silmäyksin puitten keskellä olevaa kirkkomaata, jossa niin\nmonta hänen omaansa lepäsi, jossa hän itsekin oli lepäävä, vanhaa,\nvalkoista tuomarilaa, hänen ajatuksiaan ei hipaissutkaan, että\nsiellä nyt asui vieraita, koko tienoota hän katseli, tuntureineen ja\ntaloineen, metsineen ja puutarhoineen, ja kaikki oli hänen silmissään\nhyvää. Sillä hän näki tuossa kaikessa itsensä ja lastensa lapset. — — ‒\n\n‒ ‒ ‒\n\nVaivaloisesti kiipesi Anne Sofie jyrkkiä mäkiä Bergeimiä kohden,\nhän talutti pienintä kädestä ja oli niin väsynyt. Sinervänä värisi\nkevätilma tienoon yllä, tunturien takaa nousi suuria, valkoisia pilviä,\nne purjehtivat hitaasti taivaan kantta, kunnes raukesivat lämpimäksi\nsumuksi. Lämmin, kostea maa höyrysi, häikäisevää valoa välkehtivät\nvastapuhjenneet koivut, kosket, purot ja yhä lumipeitteiset tunturit,\nsilmiä kirvelsi. Ilmassa humisi, veri tykki suonissa, jaksoi tuskin\nsiirrellä jalkojaan, ja kaiken lisäksi nosti pienin kätensä ilmaan\ntahtoen kantamaan itseään. Anne Sofie otti hänet syliinsä ja ponnisteli\neteenpäin.\n\nEi ole hyvä elää ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan hymyile,\najatteli hän. Eikö hänkään osannut hymyillä, eikö hänenkään kanssaan\nollut hyvä elää, miehen, lasten, hänkö oli kaikkina näinä vuosina\nollut talon painajaisena? Eikö raskas aherrus mitään merkinnytkään,\noudot olot, se että hänen ja Olen välillä aina oli jotakin vierasta,\nniin paljon kuin he toisistaan pitivätkin, ei, hän oli painajainen,\nhän ei osannut hymyillä, talon, työnteon, kodin yllä oli ikäänkuin\nvarjo, hymy puuttui. Hän muisti, että Ole, joka muuten niin harvoin\nsemmoista puhui, oli kerran heidän kihloissa ollessaan sanonut, \"sinun\nhymyillessäsi minä luulen, että sinä pidät minusta\", mitähän Ole nyt\nmahtoi luulla?\n\nHän oli niin väsynyt, että hänen täytyi istuutua. Hän oli jo jonkun\naikaa epäillyt olevansa raskas, tänään hän oli siitä varma. Hän tunsi\nsen, ruumiillaan, sielullaan, häntä ei rasittanut vain pelkkä kevätilma.\n\nTaas lapsi, pikkuruinen olento, eikö hän sillekkään hymyilisi? Ehkä se\nonkin tällä kertaa pieni tytöntypykkä, sekään ei oppisi hymyilyä omalta\näidiltään.\n\nSäikähtyneenä katseli hän sinistä taivasta kohden ja pyysi, että hän\nsaisi kuolla, se olisi parasta heille kaikille.\n\nVanhin poika rupesi häntä nykimään: \"minä menisin kotiin isän tykö.\"\n\nNiin — kotiin isän luo, sinne ne aina tahtoivat, isä hymyili — ja\nlauloi — hän lauloi ja pojat hänen kanssaan.\n\nHän katsahti rinnettä ylöspäin, tuolla oli Bergeim, pieni vaalea\nrakennus auringon paisteessa, seinät säteilivät valoa, valkoisina\nhohtivat kotikoivut, hedelmäpuut kukkivat auringon kilossa, ruskeana\nkohisi puro pihan poikki, suuri hymy kirkasti taloa, -\"täällä\nBergeimissä on niin vähän varjoa\", oli hän valitellut.\n\n\"Nyt isä tulee\", kirkaisi poika.\n\nAnne Sofie kääntyi, Ole oli tulossa, hän oli huomannut heidät ja oli\ntulossa kantamaan pikkupoikaa. Piltti näki isän ja villiytyi, potki ja\nlöi, riistäytyi äidin sylistä ja lähti juosta viipottamaan.\n\nOle tuli ja nosti hänet olkapäilleen, poika luikkasi ilosta, vanhin\npiteli kiinni isän housuntakamuksesta.\n\nAnne Sofie seurasi hitaasti perässä, nuo kolme tuolla ylhäällä\nkuuluivat yhteen. Ja hän! Ei ole hyvä elää semmoisen kanssa, joka ei\nkoskaan hymyile.\n\nHän saapui pihalle ja istuutui väsyneenä porraskivelle, siinä hän\nistui huohottaen, kädet sylissä. Olella oli jotakin asiaa vajaan, hän\nkulki pihan poikki ja takaisin, pojat seurasivat hänen kintereillään,\nhe hymisivät ja hyräilivät kaikki kolme, vanhin poika jo melko\nvoimakkaalla äänellä. \"Hän laulaa niinkuin sinä ennenvanhaan\", oli Ole\nkerran sanonut.\n\nAnne Sofie kuunteli — niin, tuo oli hänen äänensä; hänen silmänsä\nkyyneltyivät. Hän ei enää edes laulanutkaan, milloin Ole pyysi, vastasi\nhän: minulla ei ole pianoa, minä en ole harjoitellut. Harjoitellut!\nHarjoitteliko Ole, kyllä, hän lauloi joka päivä, työtätehdessään,\nlapsille; hän itse ei enää laulanut edes lapsillekaan.\n\nHän kätki kasvot käsiin. Nostaessaan päätään kuuli hän piltin itkevän.\nOle oli menossa takaisin pellolle, vanhin seurasi häntä miehekkäin\naskelin ja riippuvin housuntakamuksin, he lauloivat kumpikin, mutta\npiltti oli lennähtänyt nenälleen varvikkoon ja itkeä kollotti nyt\ntäyttä kurkkua, toiset kun loittonemistaan loittonivat.\n\n\"Muruseni\", äiti oli noussut ja auttanut hänet jaloilleen, \"mennäänkö\nisän ja veikan luo, kantaako äiti sinut isän luo, älähän nyt itke.\"\n\nÄiti puristi häntä syliinsä, poika parkui tahtovansa isän luo. \"Niin,\nnyt me menemme, äiti kantaa, me riennämme, minkä voimme\". Poika\nrauhoittui ja painoi märän poskensa äidin poskea vasten. Yhtäkkiä\nnykäisi hän päätään taaksepäin ja katseli ihmetellen äitiä.\n\n\"Äiti itki\", sanoi hän ja osoitti mustalla sormellaan äidin poskea.\n\nSilloin äiti naurahti, lyhyesti, kyyneleisesti, naurahdus hiipui\nväriseväksi hymyksi. \"Voi sinua, muruseni\", kuiskasi hän kävellessään,\n\"nyt me menemme isän luo, mutta äiti ei jaksa astua niin nopeasti\", ja\nkävellessään rupesi hän hyräilemään, hiljaa ja varovaisesti ikäänkuin\nääntään peläten, väkisin, ja piltti lauloi hänen kanssaan. Ja niin he\nlauloivat kaikki tyyni, suuret ja pienet.\n\n\n\n"]