[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4GhhBoeBA1zzL3u6HphjAOosmYYeU6VBzqb_60oo5ok":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3197,"Oli kerran","Larin-Kyösti",1873,1948,"3197-larin-kyosti-oli-kerran","3197__Larin-Kyösti__Oli_kerran","Satuja nuorille ja aikuisille","novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1911,null,16897,105671,false,74352,[24],"Fairy tales -- Finland",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Oli kerran: Satuja nuorille ja aikuisille\" by Larin-Kyösti is a collection of stories written in the early 20th century. This work contains fairy tales intended for both young and adult readers, blending imaginative narratives with moral lessons. The opening story introduces themes of generosity and kindness through the journey of a poor boy who encounters various old men in need of help, emphasizing the importance of selflessness and the magic of the forest.  The beginning of the book presents the tale of a young boy who, orphaned and alone, embarks on a journey carrying only three pieces of bread. As he navigates through the countryside, he assists three old men, each representing a different stage of life. In return for his kindness, the last old man rewards him with a mystical journey to a beautiful city and a magical white pigeon that guides him towards his destiny. This introductory narrative sets the tone for the collection, intertwining elements of adventure, enchantment, and the notion that acts of kindness lead to unforeseen rewards. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Kokoelma satuja ja tarinoita, jotka on suunnattu sekä nuorille että aikuisille. Kertomuksissa liikutaan kansanperinteen ja mielikuvituksen maailmoissa kohdaten metsän henkiä, noiduttuja esineitä ja elämän peruskysymyksiä.","Larin-Kyöstin 'Oli kerran' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3197.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","OLI KERRAN\n\nSatuja nuorille ja aikuisille\n\n\nKirj.\n\nLARIN-KYÖSTI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMetsän henki.\nTarina kerjuupussista.\nNoiduttu tornikello.\nKiduttajat.\nMatti kierosilmä.\nLaulajan uni.\nIndialainen legenda.\nVuohi ja pihakoira.\nTiikerikoira ja fox-terrier.\nSorsanpojasta.\nOmenapuu ja koivut.\nMettinen ka kihokki.\nElämänlangat ja piimäpilkku.\n\n\n\n\nMETSÄN HENKI.\n\n\nKöyhältä pojalta kuoli vanhemmat, mökki myytiin ja niin läksi hän yksin\nmaailmalle eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää, joita\nhän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja linnut\nvisertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä hän\noli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta hän\noli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita, jonne hän\nkerran oli toivonut pääsevänsä.\n\nNiin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen\nkirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha\nukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. \"Auta\nminua mäessä!\", sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle.\n\n\"Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!\", sanoi ukko.\n\nPoika antoi ukolle reikäleivän.\n\nNiin erosivat he ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen kirkon\nohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt vielä\nvanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko sanoi\npojalle: \"auta minua, sillä minä olen kovin vanha!\" Poika auttoi ukon\nmäelle.\n\nUkko sanoi: \"anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole\nsyönyt kahteen vuorokauteen.\"\n\nPoika antoi ukolle reikäleivän.\n\nPoika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli\nkulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle.\nSyvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko,\nhänellä oli vanha, vihreä kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu.\n\nHän näytti niin raihnaiselta ikäänkuin hän olisi ollut yhdeksänsadan\nvuoden vanha. Niin ajatteli poika.\n\n\"Poikani, poikani\", valitti ukko, \"tule auttamaan minua, muuten minä\nkuolen!\"\n\nPoika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti\nkaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen\nvoiman, hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle.\n\n\"Taidan kuolla\", sanoi ukko, \"mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin\nminä tästä elvyn!\"\n\nPoika antoi ukolle ainoan leipänsä, hän ajatteli: \"ei hätää mitään,\nkoko metsä on marjoja täynnä.\"\n\nUkko söi ja virkistyi ja sitä mukaa kuin hän söi nuoreni hän ja\npojasta tuntui ikäänkuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se\nvieras nousi ja sanoi: \"kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka\ntulin sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi,\nsinä kuljet hyvien haltioiden suojassa!\" Vieras otti sauvansa ja\nlähti astumaan. Poika lähti kulkemaan, kun hän katsoi taaksensa, oli\nvieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti ja kun hän nyt katsoi\neteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannassa ison\nvalkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen\nmielensä tuli kovin iloiseksi, hyräillen kulki hän taas eteenpäin. Kun\nhän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja\nistahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen\nlensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika\nkuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.\n\n\"Anna mulle murunen, anna mulle murunen!\", vikerteli se valkea\nkyyhkynen.\n\n\"Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle\", vastasi poika.\n\n\"Anna mulle murunen, anna mulle murunen\", vikersi taas metsäkyyhkynen.\n\nPoika alkoi kaivaa laskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli\npudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun\nvarovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi\nkyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. \"Minä olen sen\nvanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!\", vikersi\nkyyhkynen.\n\nPoika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja\npoika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen\nvalkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.\n\nPoika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika\nkulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea.\nHän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita,\nne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat\ntontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan\nohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin\nkirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä\nkummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa\noli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin\npäällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori,\nsinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen\ntakkiin, kupeella miekka kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä\nlinnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna\nkalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.\n\nJa kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle\nsanottiin, että se oli nuori iloinen herttua, joka asui siinä\nnelitornisessa linnassa.\n\nPoika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin\npaljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei\nsiinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja\nsurkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli\nhän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen,\nkummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko\nmatkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa\noli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi\nkatselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita\nvasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla\nikäänkuin suurilla sineteillä suljetut, toiset kirjat olivat auki\nselkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän\nalkoi lukea niitä kirjoja, niissä oli isot punaiset alkukirjaimet,\njoiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne\naukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina\nja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista,\njoiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.\n\nEräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia, hän näki niissä\nkuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja\nkirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin\nakkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse\nkaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä\ntaivasta. Silloin muisti hän, kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös.\nNyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla\noli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään.\nJa se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä\npunaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään.\nPoika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli\npoika ja hymyili. \"Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain\nvaskenpiirtäjän nuorin tytär\", vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi\npoika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella\nrautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja\npiirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia.\n\nKyyhkynen vikerteli: \"piirrä, piirrä!\" Ja poika oli piirtävinään ja\ntuli hyvin iloiseksi. \"Katso, mitä sinulle pudotan\", vikerteli taas\nkyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan\nkäteen ja hän pisti sen povelleen. \"Se on taikasulka\", vikerteli taas\nse valkea metsäkyyhky, \"se on metsän lahja sinulle siksi, että aina\nrakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise\nsulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja.\"\n\nNiin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: \"käy huoneeseen, siellä onni sinua\nodottaa!\" Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli\npois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se\noli tullutkin.\n\nPoika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla\noli vanhanaikuisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon\ntaakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka\nukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään\nvaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli\nitsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta sitä hän ei voinut\nselittää. Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: \"mitä sinä tarkastat,\neivätkö ne ole mielestäsi hyviä?\"\n\n\"Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin\", sanoi poika\nhämillään.\n\n\"Onpa sinulla muka tarkka silmä\", naureli ukko, \"mitäpäs niistä\npuuttuisi?\"\n\n\"Niistä puuttuu metsän puut ja taivas\", sanoi poika ujolla äänellä.\n\n\"Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta\",\nmurahti ukko, \"minä olen ne ihan unohtanut\".\n\n\"Kuka sinä olet?\", kysyi vanhus.\n\n\"Minä olen köyhän metsävahdinpoika\", vastasi poika, \"vanhempani\nkuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi\nedelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren\nneitsyeen kädeltä mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!\n\n\"Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon\", sanoi ukko. \"Minulla\non kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia ja kaikilla on oma\nneitsytkammionsa mutta he eivät muista aina isäänsä,, sillä isäkin\nunohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää\nniinkuin sinä mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt.\" Niin sanoi vanha\nvaskenpiirtäjä.\n\n\"Kukas te sitten olette?\", kysyi poika.\n\n\"Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua\npiirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä,\ntaivasta ja muuta semmoista!\", sanoi vanhus hymyillen.\n\nPoika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön\nkäsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä.\n\n\"Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?\", kysyi vanha vaskenpiirtäjä\nja katseli ihmeissään pojan piirrosta.\n\n\"Ei minua kukaan ole opettanut\", vastasi poika.\n\n\"Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien\noppiini.\"\n\n— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän\npiirteli ja raappi taas, mitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei\nse piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta\nkun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja\nkoetti niitä jäljitellä, hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja,\nkirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa\ntyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon\nvaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan\ntytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän\noli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla\nkatsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai\ntietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja.\n\nNiin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon ja\nhän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki\nkummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan\nviereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia\naikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin\notti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin\nunohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas\ntyöhönsä ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja hän antoi\nhänelle vanhoja viisaita kirjoja luettaviksi. Niitä poika nyt luki\njoutohetkinään ja hän tuli yhä taitavammaksi työssään.\n\nKun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä\nhänelle \"en ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua täynnä\nhopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen kirstun saa\nkeskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni myötäjäisinä.\nMinä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman tyttäreni\nneitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja puhu sydämesi\nasia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin määrännyt, että\njollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni, tulee huomenna\nherttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun\", peloitteli ukko\npiloillaan.\n\n\"Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?\", virkkoi poika peloissaan.\n\n\"Välittää kyllä\", sanoi ukko, \"hän sanoi sen minulle äsken\".\n\n\"Mutta jos hän jo on ollut toisen oma\", sanoi poika.\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa\",\nlausui ukko.\n\nPoika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan,\nmiten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla\nrakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja\nsen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären\nneitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan\ntyttären huulia ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: \"hyräjä huuli,\nonko sinulle kukaan suuta suonut?\"\n\n\"Hovin helmenneuloja\", vastasi huuli.\n\n\"Mene ja sano se isällesi huomenna!\", sanoi poika. Sitte meni poika\nalas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen.\n\nSeuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: \"minä koettelin sinua ja sinä\nolet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin\nhelmenneulojan kanssa.\"\n\nPoika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja\nvarmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen\ntöitänsä.\n\n\"Etkö sinä voi ilahuttaa minua?\", sanoi herttua, \"minä en enään\nratsasta huvilinnaani sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut\nlinnastani kolmeen vuorokauteen.\"\n\nMutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.\n\n— Kului taas kolme vuotta, poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta,\nsilloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen\ntytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun.\nPoika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin\nnaida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän\ntiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartioita oli\njoka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt\nkotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän\nmuisti myös metsäkyyhkysen, se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan\nse lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä.\n\n\"Seuraa minua, niin onni seuraa sinua!\", oli kyyhkynen sanonut ja nyt\nmuisti poika kyyhkysen neuvon. Hän kulki hyräillen keskimäisen tyttären\nneitsytkammioon. Yöllä otti poika povestaan sulan, hipaisi sillä\ntyttären huulia ja kysyi: \"hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta\nsuonut!\"\n\n\"Hovipiipari!\", vastasi huuli.\n\n\"Mene ja sano se isällesi huomenna!\", sanoi poika.\n\nSeuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.\n\n\"Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin\ntyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivät mene\nsinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä\nhovipiiparin kanssa.\"\n\nPoika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin\ntaitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli\nollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri,\nhän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen\nihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja\njuomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita\nkatuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki\nvain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä.\nJa surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä\nsiitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet\nja kirkkaan sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa,\nsillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi\nhänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän\nkulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen\nkotiseutunsa, hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet,\nhän piirsi vuorien jättiläisiä, sen metsänpeikkoja, hän piirsi,\npiirsi ja ikäänkuin taijan kautta syntyi vaskelle mitä ihmeellisimpiä\nsatuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka seppeleet\npäässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa. Ja kaikin\nolivat ne sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä nukahti\nhän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna tuli\nverstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä ei\nkoskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti\npojan ja sanoi:\n\n\"Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä\nhän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä\nvaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!\"\n\n\"Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin\", vastasi poika.\n\nPoika vei vaskitaulut herttualle, kun hän näytti vaskipiirroksensa\nhovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi:\n\n\"Nämä ovat suuren taiturin työtä, minä otan sinut vanhan\nvaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle\nnäillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua\nhelmaansa, tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden\npurjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään\npalkkaa?\"\n\n\"Minä tahdon pois täältä\", sanoi poika.\n\n\"Odota kunnes minä palaan\", sanoi herttua ja taputti poikaa olalle.\n\n\"Minä odotan kuten käskette\", sanoi poika ja lähti.\n\nNyt kulki pojan maine kautta koko maan, ihmiset tulivat katsomaan\npojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä\nvaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi\nverstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika\nsuruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin\npaloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes\nnukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta\ntytärtä.\n\nKun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari\nhänet puheilleen ja sanoi: \"yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti\npalvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen.\nHerttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa\nkanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi\nhuomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä\nnuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet\ntottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen\",\nuhkasi ukko piloillaan.\n\nPoika purskahti itkuun.\n\n\"Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman\ntyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan\", sanoi\nvaskenpiirtäjä.\n\n\"Minä tahdon pois\", sanoi poika, \"sinun nuorin tyttäresi pettää minut\nniinkuin pettivät toisetkin tyttäresi.\"\n\n\"Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän\nherttua\", sanoi vanha ukko tekoankaralla äänellä ja hymyili itsekseen.\n\nSeuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli\ntarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: \"minä\nmenen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin\nsuostun petolliseen naiseen.\"\n\nPoika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka\nyläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär\nhymyili ja sanoi: \"tule tänne!\"\n\nVakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä.\n\n\"Mikset puhu minulle mitään?\", sanoi tytär.\n\n\"Mitäpä minä sinulle puhuisin\", vastasi poika.\n\n\"Mikset sinä katsele minua?\", sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt.\n\n\"Minä en saa, en uskalla.\"\n\n\"Kyllä sinä saat jos uskallat.\"\n\n\"Minä en tahdo.\"\n\n\"Mikset sinä tahdo.\"\n\nPoika vaikeni.\n\nSitte tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: \"sinä\nolet niin omituinen.\"\n\n\"Niin, minä olen tyhmä ja omituinen.\"\n\n\"Oletko sinä minulle vihainen?\", sanoi tytär.\n\n\"En minä tiedä\", vastasi poika ja katseli poispäin.\n\n\"Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua\", sanoi taas tytär.\n\n\"Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain\npetetty, minä en usko enään sinisiin silmiin\", sanoi poika ja huokasi.\n\n\"Sinä olet häijy\", sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä.\n\n\"Isäsihän minua pakottaa, luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi\nhopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa\nmereen\", sanoi poika.\n\nSilloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois\nkasvonsa ja itki niin kauan ja niin rajusti kunnes nukahti kyyneliinsä.\n\nPoika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka\nhän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut\nprinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli\nistunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan\npovestaan, kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä\npunaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi\nvapisevalla, hiljaisella äänellä: \"hyräjä rakas, hempeä huuli, ken on\nsulle suuta suonut!\"\n\nSilloin aukenivat huulet itsestänsä ja ne sanoivat suloisesti hymyillen:\n\n\"Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi\".\n\nTämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui\nnuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka\nyläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.\n\nMutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.\n\nKun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä\nja sanoi:\n\n\"Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen, minulla ei ollut\nmitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein\naarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?\"\n\nSilloin vikersi metsäkyyhkynen räystäällä:\n\n\"Tule metsään, tule metsään!\"\n\n\"Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!\"\n\n\"Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä,\nkättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni\nsaakka ja piirtelen vaskeen kuten ennenkin kunnes kuolema pudottaa\nkaivertimen kädestäni.\" Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.\n\nSitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa\nnuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset\nja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja\nmetsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne\nhe rakensivat itsellensä vihreän huvilan.\n\nSiellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia ja hänen maineensa kulki\nkaukaisten maiden ja merien taakse.\n\nEräänä iltana istui kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella\nkatsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja\nistuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa\nvaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan, kuinka häntä\nvastaan tuli kolme ukkoa.\n\nSilloin vikerteli kyyhkynen:\n\n\"Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?\"\n\n\"Kuka se ystävällinen ukko oli?\", kysyi nuori vaskenkaivertaja ja\nkatseli hymyillen vaimoansa.\n\n\"Se oli vanha metsä!\", vastasi kyyhkynen.\n\n\"Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?\", kysyi taas vaskenkaivertaja ja\ntarttui vaimonsa käteen.\n\n\"Minä olen metsän henki\", vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti\nmetsään.\n\n\n\n\nTARINA KERJUUPUSSISTA.\n\n\nTämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina, se on hyvin\nyksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka\nriippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui?\nTavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten\nolalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.\n\nMutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi\nriippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät\nsen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma.\nOliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä\noli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen\nsiihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään,\nsen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä\nentisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä\nsitä pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitte oli se pussi saanut siinä\nvuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis\nmuistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä\nisäntä koskaan suuttunut vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen\nkerjuupussin takia; erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä\nkaikissa tiloissa pistelemään salakähmäisillä sanoillaan. Isäntä vain\nnauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen\ntaikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja\nsuloisia lapsia, elämänhalun, työn ilon ja ikuisen onnen.\n\nJa kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin\nkerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen.\n— Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut\ntähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli ottanut\nhänet paimenpojakseen ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli renkinä\npalkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia kunnes kerran hänen isäntänsä\nhänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän kerran oli\nlähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon. Isäntä oli\njättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin hoitamaan. Ja\nisännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon perintönä.\n\nKerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.\n\nMutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia\ntulokkaan toimia, hän koetti kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei\nsaanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi\nparemmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin\nhänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen\nkerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen\ntaikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi\nsieltä yhtä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän\nhiipi yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa\nolkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se\nei auttanut.\n\nSilloin alkoi hän mielessään hautoa uutta tuumaa; hän tekeytyi nyt\nnaapurinsa ystäväksi, mairitteli ja alkoi käydä hänen luonansa. Ja\njoka kerta kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella hänen\naivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa koko\nkylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana kirkossa, hän\nkulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin mutta yksin ollen hän joi. Ja\nkerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin tekoon. Sen takia\nkävi hän yhä useammin naapurissa. —\n\nEräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.\n\nKun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä vaikka hänellä oli\nrunsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia\npalvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli\nsielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta mutta turhaan. Hän\nalkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin.\n— Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen\npolttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt\nylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui\nhän ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli\nvaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa\nkanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta\nkyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua\nhäntä. Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän omaan kuoreensa ja\nvältteli ihmisiä. Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen ja\ntapahtui, että hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä\ntekoaan hän heti katui mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä!\nTuntui siltä kuin kerjuupussin mukana olisi mennyt talon onni, rauha\nja menestys. Talo alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja\npalvelijat muuttivat, emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta\nkerjuupussin katoamista. Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin\nisäntä; taitavasti vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka\nlohduttamassa.\n\nSellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan.\n\nMutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain\nnaapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä\nnäyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli\npiilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli\nsitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli\nolevansa iloinen ja onnellinen. Olihan kaikki alkanut menestyä hänen\nkatseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot\nolivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen\narkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli\nkäynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää\nhänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa.\n\nMutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän\nalkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä ja silloin hän\nehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa, viimeisestä\npyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin,\nsaisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia.\nÄkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuukihan hän sen ihan selvään.\nJoku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi\nikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla\nkirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta\nmistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä\nkellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen?\nEhkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu\noli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon\nsalaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.\nVoihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän ja\nsängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui taas\nvuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä. Se alkoi liikkua häntä\nkohden, se näytti isolta mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon salaisen\nsanan ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset harjaksina.\nOliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun ryövärin tai\nmurhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä siinä oli veripilkun\njälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet. Hän katseli omia käsiään ja\nalkoi niitä inhota. Hän muisti sen iltahämärän, jolloin hän naapurin\nseinältä sieppasi pussin, ihan se oli polttanut käsissä. Hän nousi\ntaasen ja otti pussin seinältä. Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja!\nTurhaa pelkoa! Hän polki jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi.\nAarre on aarteen ottajalla! En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!,\ntoisti hän itselleen. Mutta kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa\nääntään, tuntui huoneessa taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä\nalkoi ikäänkuin puutua, se tuntui lyijynraskaalta, niinkuin maneitti\ntakertui pussi käteen vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi\npoltti ensin kuin nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen\nomat kätensä niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli\ntodellakin noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas\nja lukitsi sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän\nei uskaltanut sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan,\noli hän kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa näki\nhän ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän\ntarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja\nsilloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi\nkolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin,\nsanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä\ntoivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen.\nAamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen.\nUnessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinhän, miten kerjuupussi oli\nkuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.\n\nPäivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi\npussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt\nkauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti\npihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin\nköyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja\nkiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden\nikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta\nvähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui\nnaapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen\nrauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli\npihalle.\n\n— \"Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi...!\"\n\n— \"Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi\", sanoi toinen.\n\n— \"Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono\nihminen, tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä\ntyöllä ja rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut\", sanoi naapuri\nitkevällä äänellä.\n\n— \"Älä minua kiitä\", sanoi toinen, \"sinä itse olet tehnyt minulle\nsuuren palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni.\nMeninpä niin pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni, en\nsaanut rauhaa ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa.\"\n\n— \"Minä otan hänet ottopojakseni\", sanoi naapuri.\n\n— \"No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen\", sanoi toinen.\n\n— \"Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen\nihminen, nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien\nolla hyviä ystäviä?\"\n\n— \"Voimme\", vastasi toinen, \"ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi.\nTiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?\"\n\n— \"Ethän sinä sitä vain hävitä?\", kysyi naapuri.\n\n-— \"En\", vastasi toinen, \"minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen\nikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään.\nMuistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!\"\n\n— \"Siinä pussissa on sittenkin taikaa\", sanoi naapuri ihanasti\nhymyillen.\n\n— \"Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!\", sanoi toinen.\n\nSitte löivät he kättä ja erosivat.\n\n\n\n\nNOIDUTTU TORNIKELLO.\n\n\nHyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä\ntornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua,\ntosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin\njälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista\nsiihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä\ntai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se\nvanhanaikainen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä\noli vanhaa ja varmaa ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.\n\nUudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt \"Kolmen kannun\"\nravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja\nkaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet\nolivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari\nklanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin\ntoimeen mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat.\nKelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja\nviekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.\n\nTällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä\nuudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä\nsoittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet\npitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa\nvetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.\n\nKelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta\nakkunasta \"Kolmen kannun\" ravintolan porttia. Sitte kurkisti hän\nraollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot raskaat kehonpainot;\nhän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen\nnostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit\nalkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän\nnosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän\npisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa\nkelloa. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit,\nmutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä,\ntarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää\nkaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin\ntaikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että\nviini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti\nviulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.\n\nNiin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitähän nyt\ntekisi ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä\nusein rakkari antoi kellonsa pantiksi \"Kolmen kannun\" isännälle ja\nvaakamestarin vanhaan perunakelloon ei hän luottanut. Mutta kyllähän\nhän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi\nviini parempiin suihin.\n\nTunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista\nalkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku\npaiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin\nkuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä\nrakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti\npitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, leuvasta\npisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta vihreän\nkaulahuivin yli.\n\nKun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa\nkujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä\nyhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja\nsanoi:\n\n\"Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden\nyön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy\njuopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ihmeineen, vuoret avautuvat,\naarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi.\"\n\nSamassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin\nviinileilit.\n\nSitte alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää\nheidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen\nvanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset\npaperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.\n\nKelloseppä sanoi: \"kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun\nkelloosi, jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello muuten se\nvehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun kello on lyönyt\nkaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan kirkonkellokin olisi\ntänä yönä noiduttu!\"\n\nVaakamestari sanoi: \"varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!, ja vilkutti\nsilmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:\n\n\"Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja\nsoittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme\nniin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä\nolen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi\njo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja\nklaneetit pannaan soimaani\", sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan\nuudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.\n\n\"Niinpä niin!\", sanoi vaakamestari, \"kyllä klaneetit pannaan soimaan\nniinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä.\"\n\n\"Väärästä äänestä!\", kivahti kelloseppämestari. \"Sinä väärä vaakaaja!\nTiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka\nmaamiehille.\"\n\n\"Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani\nkelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat.\"\n\nKelloseppä sanoi: \"tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa,\nmaalasivat yöllä koon ärräksi niin, että kirjoitus kuului: vaara\nmaamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari.\"\n\n\"Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin\nkäymään, lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä.\"\n\n\"Älkää kinatko!\", sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli\nkokoontunut kansaa.\n\n\"Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että\nmaailman viisarit ovat kääntyneet, sinun torninkellosi käy aivan\nhullusti!\", pisteli rakkari.\n\n\"En minä käännä nahkaani niinkuin sinä herra rakkarimestari, joka\nriistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitte nyljet ne. Kerran\nnyljit sinä hyvän ystäväni, koulumestarin pystykorvan ja möit nahan\nketunnahkana markkinoilla.\"\n\n\"Kettu on viisas!\", sanoi rakkari silmiään vilkutellen. \"Mutta\nkuulkaa!\", huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.\n\nTies kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa\nolisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja\ntarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron\nakkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari\nhoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa\nynisi niin kuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi.\nVaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin\nraskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti\nja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät torilla kuulijat\ntienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova\nkoulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista\nvirrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.\n\nJa niin hajosi kansanjoukko hartaana, mutta tornissa soittajat\njatkoivat ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa\nkellotornihuoneessa. Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun\nkellotapulin lattialle, parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle.\nVaakamestari laski pallean päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi niin,\nettä posket pullistuivat.\n\nRakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen\nilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana\nkuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen\nrakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa raskaita\nkehonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi muutettuaan\nensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena kepposestaan\nloikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui istumaan\nakkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitte alkoi hän\nsoittaa vanhanaikaista minuettia ja hänen mielestään nauroi kuu kuin\nvanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä tanssivat\nkaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset, valkeatakkiset\ntähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton, hän alkoi soittaa\nyhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen kirkon seinään.\nSilloin lensivät naakat kirkonseinän raoista kimmahdellen ja kirkuen\nilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti tasapainon ja luiskahti ilmaan.\nHän leijaili maata kohden turkki leväällään, jota tuuli pullisti. Mutta\nrakkarimestari ei hellittänyt huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen\npäähänsä pälkähti, että jollei hän soittaisi loppuun, olisi hänen\noma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli päästänyt huilustaan viimeisen,\nkorkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti hän pää edellä syvään kinokseen,\nja huilu lakkasi soimasta, se inisi niinkuin lapsen suu, johon äkkiä\npistetään tutti.\n\nRakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt.\nHän selveni heti. Sitte huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin,\nravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he\nsitte alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, he kantoivat\nhänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli\nrakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään\nkirkonkellon vetämisestään.\n\nKelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki\nseinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta mutta\nretkahti taas vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi\ntulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan\nkirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän\noli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät\naivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei,\nkirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa\noli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä huusi\nhän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan, kelloseppä käski\nhänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon mukaan. Oppipoika\nteki niin mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten suutaan kämmenensä\nselkäpuolella. Sitte käski kelloseppä hakea haavuriparturimestaria.\nPian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen niveleen paikoilleen, mutta\nkaikki kellot asetti hän käymään kirkonkellon mukaan.\n\nSillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset\nheräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset\nuskoivat kirkonkelloa, toiset omia kehojaan, toiset luulivat,\nettä kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä\nkoulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta\nkeski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta\nkirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista,\nmilloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein, mene ja ota\nsiitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kaduilla\nkeskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat\nkahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa\n\"Kolmen kannun\" ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki\nvirnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä\nkokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle,\nsillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä oli syynä\ntähän sekamelskaan.\n\nKirkonkello löi taas oikein vuorokauden ja ihmiset tyyntyivät, mutta\npaljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet\nenään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneilleen,\nkoulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat\nkirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan\nmäärätyllä ajalla, monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä,\nrakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan. Kukot lauloivat väärällä\najalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen,\nmoni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa\nja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin.\nLyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat\nnukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä.\nToiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki\ntaaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät,\nettä kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain\nrienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.\n\nVain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä\najan selkkauksesta mitään.\n\nRakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille\naterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli\npalanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki\nmullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä\nkukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan ja ihmiset\npitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan niin, ettei hänen ollut\nonnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta\nihan suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja\nuhkasi sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa\nuudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen,\nharakkana lensi hän ulos ja hölisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi\nsen koko kaupunki.\n\nSamaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:\n\n\"Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä\ntiedä mitään!\"\n\n\"Mitä minun sitte pitäisi tietää!\", sanoi kelloseppä ihmeissään.\n\n\"Kirkonkellossa on joku vika!\"\n\n\"Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!\", sanoi kelloseppä änköttäen.\n\n\"Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää\nkirkonkellonvetäjän virkasi\", varoitti koulumestari.\n\n\"Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin\npökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon.\"\n\n\"Mutta kuinka... en ymmärrä, käyhän se...\", väitti kelloseppä.\n\n\"Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!\"\n\n\"Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itse!\",\nsanoi kelloseppä, kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka\nalkoivat pyöriä ympäri.\n\nOppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.\n\n\"Tosiaankin ihmeellistä!\", sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.\n\n\"Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut\nneljäänkymmeneen vuoteen.\"\n\n\"Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti\nkirkontorniin!\"\n\nKun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta,\noppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin\nkoirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen\nvaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari\noli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin\nitsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.\n\nKelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti\nviisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti\nsen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti\nja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen\nkirkonkellon mukaan.\n\nKun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille,\nsanoi koulumestari:\n\n\"Olkoon tämä nyt opiksi sinulle, mennään nyt 'Kolmen kannun'\nravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen.\"\n\nJa niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi\naikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät\neri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta\nihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen\nparempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt\npäinvastaisesti.\n\nRakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he\nottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät\nsoittajina maita kiertämään.\n\nJonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä,\nsilloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:\n\n\"Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se\nkirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän\ntaskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi, ettehän ole minulle\nsiitä vihainen?\"\n\n\"He, he, vai sinäkö se!\", nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä\npiloillaan korvalehdestä. \"Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu.\nEi, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille.\"\n\nJa niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen\nkyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa \"Kolmen kannun\" ravintolaan\njuomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan hyvän ystävänsä,\nkoulumestarin kanssa.\n\n\n\n\nKIDUTTAJAT.\n\n\nSyrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä\nkalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille\nväärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden\nsaaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat\nilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai\nhän erään kesävieraan mukana tulleen, keski-ikäisen palvelijattaren,\njolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan\nmökkiin.\n\nIsä heitti heti teeskentelynsä ja kävi laiskaksi ja raa'aksi, kärkkyili\nrahoja mutta vaimo ei hellittänyt, hän alkoi salassa vihata sekä\nmiestään että poikapuoliaan. Vanhimman pojan nimi oli Matsas ja\nnuorimman nimi oli Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen, hän\nalkoi kiusata äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin\nkoirankujeisiin. He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät\nsaaristolaisten verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä,\nkesyä oravaa, joka kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.\n\nMutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin\npikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki\nkiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas\noli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan\ntaakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli\nkivestä tehty pieni majakka, jossa pieni ihmeellinen nukkeprinssessa\nasui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä\neläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja\nmerikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin\nrantaan ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille, sieltä toisi\nhän Madlille kultaa ja kalliita kiviä ja sitte menisivät he tietysti\nnaimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei\nJyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas,\nja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa\nveljeänsä.\n\nPojat kasvoivat ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia ja\nnuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi,\nhänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja\nsydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren\nihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi\nkarttaa häntä, hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt, mutta sitä\nmukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei\nJyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat ja hän tahtoi\nsaada valtaansa ujon nuorukaisen.\n\nEräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa.\n\n\"Minä olen jo tähän väsynyt\", sanoi Matsas.\n\n\"Niin olen minäkin\", sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta\npilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät,\nteräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti ja ne kirkuivat nälkäisinä.\nMerentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen\nkaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä\nrannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät\ntaas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala\nnokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä\ntavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli\nkuolleita kaloja.\n\n\"Katsos tiiroja\", huudahti Matsas, \"nyt minä keksin jotain uutta!\"\n\n\"Nehän kirkuvat kuin pienet lapset\", sanoi Jyrki.\n\n\"Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme\nole enään lapsia\", sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään\ntiirojen lentoa.\n\n\"Me olemme jo aikamiehiä\", matki Jyrki.\n\n\"Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me\nolisimme pahoja poikia.\"\n\n\"Minä tahdon olla paha!\", sähähti Matsas.\n\n\"Niin minäkin, en välitä mistään\", sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla\näänellä melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä ja katseli arasti naapurin\nmökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella\nluukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta\nrantakaupungista.\n\n\"Ongitaan tiiroja!\", huudahti Matsas.\n\n\"En minä\", sanoi Jyrki arkaillen ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä\nMadli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä\nhän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina\npelkäsi.\n\n\"Mikäs mies sinä olet, ei sinusta koskaan tule jungmannia ja tytöt\nnauravat sinulle.\"\n\n\"Ongitaan vaan!\", sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla\nveljeänsä huonompi.\n\nPojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän\nsilakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen.\nSitte jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli\nylpeästi liitäen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen\nhenki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista\nkovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin luoti, sukelsi\nveteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen\nsiivet loistivat, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä, sen\nsilmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan\nilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli\nneljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi. Silmänräpäyksessä\nlaskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, tempoutui\nse taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas yhä kiskoi\nkiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli\ntaas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku\ntakertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen\nnokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa\npitkin rantakalliota, hän nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli\ntiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahasi\nkyljellään ja kauniit teräsharmaat siivet tahraantuivat mullassa,\nuupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs\nkalliolle.\n\n\"Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potkii\", huusi\nMatsas.\n\nJyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän\notti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen,\nviisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.\n\nSamassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se\nvieras taidemaalari oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.\n\n\"Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän\nteidät mereen!\" Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Mutta seuraus\noli se, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät\nmaailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti\nkauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli saanut\njungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään\nkoputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitte istuivat he\nkauan vaijeten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja\nsanoi: \"Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit\nminua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten\nMatsas hyvin kauas ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä\nvoit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?\"\n\n\"Lupaan\", sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli\ntaipunut hänen tahtonsa alle ja hänen rintansa sykki sillä kertaa\nrajummin niinkuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.\n\nSitte erosivat he.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti\nvielä kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostain\nulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo\nvieraantuivat vielä enemmän, kuilu kasvoi heidän välillään melkein\nylipääsemättömäksi, he askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä\npuhuneet toisillensa moneen päivään, vain ruoka-aikoina he yhtyivät,\nmutisivat jonkun sanan toisillensa. Ja jos he joskus elostuivat,\nniin kiihtyivät he sanomaan toisillensa pahoja sanoja, jotka iäksi\nsyöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta\nakka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukko kävi yhä\nuseammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen\nja kuljeskelevien souvarien seuroissa, päivät hän nukkui ja vaimo\nperkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat\nöisin melua ja kirouksia tuvasta, aviopuolisot eivät tyytyneet enään\nmyrkyllisiin sanoihin vaan alkoivat tapella. Lopulta pönkittivät he\nhuoneiden välisen oven Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja\nrepi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä\nsai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät\nsanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot mutta kuitenkin\nyhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika\nyksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa, ja vuodet\ntulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.\n\nNiin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille\nrantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi mutta vielä valtavampi sisällinen\nmyrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He alkoivat veneessä\nriidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan tarkoitusta.\n\nKauan kinattuaan huusi mies:\n\n\"Sinä aijot minut jättää, etkö luule, että minä sen huomaan. Anna tänne\nheti säästökirja!\"\n\n\"Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi?\",, kysyi vaimo kalveten\nja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä\nsäästökirjaansa.\n\n\"Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi\nvuoksi\", sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa niin,\nettä vesi kohisi yli purjeveneen laidan.\n\n\"Hyvä kiesus, sinä tapat minut!\"\n\n\"Anna hyvällä!\"\n\n\"En hyvällä enkä pahalla\", valitti vaimo.\n\n\"No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!\",\nsanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan\npankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten\nmatalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta,\nvihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa\nkädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren.\nKalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat.\n— Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt\nvaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän\nhöpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt\nmereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut\nniin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen\npuita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. \"Se oli\nmeren kostoa\", sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä\nei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain\nliikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli vaipunut veden alle.\nOliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan\npäässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin\nnoiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin.\n\nMies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien\nja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka\nhuusi hänelle jotain ikäänkuin kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman\nkurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut\nkaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla\nnäkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan\nliekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei\ntiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana\nyönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne\nkirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista\nnaarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. \"Sekin oli meren kostoa\",\nsanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä\nharmaita merimiespartojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä,\nkertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin,\nhän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän\nlöytänyt kultakimpaleen pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat\nsalaa, että joku toinen oli siitä saanut maksaa puhkaistulla\npääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja,\njoita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät\ntaivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison\nmaatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja\nsokeri-istutuksia, tupakintaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia\nja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen\nplantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas\noli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta\nsaarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille\npenniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo\nostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalla, siellä tahtoi\nhän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli\nkerran halpaantunut mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.\n\nJa vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat\nkerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli\nkäynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän\noli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan\noli paljon \"hiirennahkoja\", seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat\nmeripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää\nMadlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä\nsilmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman\najan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla\ntunsi Madli petollisessa sydämessään pienen vihaisen pistoksen, sitte\nmuisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti\nhassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä\nrantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta,\nhöyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää\nkalliopolkua, joka oli kuin harmaa mutkitteleva viiva. Hämärässä näki\nhän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan, ne olivat kuin\npyöreitä kultamarkkoja, jotka laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset.\nNe merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin niin, että aivoissa alkaa\nkummitella!, ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut\nnapit, sitte valkean luotsinakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi\nnuori, kookas luotsi hänen rinnallaan ja he kulkivat käsi kädessä\ntanssitupaa kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden\neteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat\nkilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan\nja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli\nsyksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä\nkummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti\noli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana\nvai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa. Vanhemmat karttoivat sitä\npaikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen\nsinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä\nmarjaretkiä ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun\nkuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta\nsilmiltä.\n\nEräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies, hän seisahtui ja\nkatseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin, mökki\nhäämöitti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu\nkiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis, ei siinä\nollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen\nsydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä,\niäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka\nvain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi,\nottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään\nkotiinsa.. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa\nhänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään?\nEi vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä,\nsillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan\naitan portaalle, sillon kuuli hän askelia, jotka kolahtivat kiviin.\nNurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi\nriippui miehen huulilla, mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja\nnyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen\nja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut\njälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut\nmyrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä\nkorkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase\nniin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea\nvasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain\nnäkymättömästä, pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt\nkuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia\nkohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut\nkylään — hälinää — — — ihmisiä — — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja,\nsieluntuskia, koston iloa, katumusta — — häpeää — uhmaa ja — vankila.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien\nja harmaiden luotojen Jyrin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi\nvanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolasen, viileän meren hengen.\nHän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään\nristikon raudoista.\n\nHän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua,\njoka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin\nlasilattia, tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin\nkaikissa väreissä. Mereltä tuli iso valkoinen höyrylaiva, ja sakea\nsavu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso punainen savutorvi töräytti\niloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin.\nJyrin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa, hän ajatteli, että ehkä hän\nvielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella\nmerellä. Hän matkustaisi kauas eikä hän koskaan palaisi, ehkä hän\nvoisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaisi aivan alusta,\nsillä olihan hän nuori. — Silloin lensi yksinäinen tiira, näytti siltä\nikäänkuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi\nyli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä\noli, ihanhan se puhui kuin ihminen se tiira ja se puhui juuri hänelle.\nSe kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa\noli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan\nkurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyristä tuntui\nikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin\nmurha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. \"Lyö sitä kivellä\npäähän, lyö sitä kivellä päähän\"!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen\nja hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi\nkädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui\nyhä kimakammin ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen\nvihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella\nkauemmin, hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti\nkädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun.\nMuut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän\nei voinut koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli\nkimmeltävän meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee\ntuhansia tuliläikkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen\nvanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat\nkuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille,\njotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.\n\n\"Mateo, katsos kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, olet jo\nlapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.\"\n\n\"Isabella!\", vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, \"älä\nheitä niille enään mitään.\"\n\n\"Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi\nkerran sinun kotimaasi rantamalle.\"\n\n\"Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat, pitäisi heittää\nniille ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan\nniitä!\"\n\n\"Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän\nsinä voisit rääkätä minuakin?\"\n\n\"Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä\nkerran tahtoisit tietää — — ‒ jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen\ntehnyt!\"\n\nAh, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät, Matsas\naavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä\ntulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti\nseltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitte jäi hän\ntuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä\nkurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku, hän horjahti ja\nkaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.\n\nMutta tiirat kirkuivat kuin vahingonilosta, ne katselivat pienillä,\nterävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella\nkuin voimaton lapsi. Sitte kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle\nja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat\nvieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat\nsalaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta\nsydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen,\nnälkäisen tiiranpoikasen.\n\n\n\n\nMATTI KIEROSILMÄ.\n\n\nMatti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Laukin sekä kaikki\nrahansa. Oli joulu-aaton ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin\nkatuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana.\nKulkiessaan kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan\nmies vanha, kerjäläisukko.\n\n\"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?, kysyi ukko.\n\n\"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä\nhukkasin, sanoi Matti.\n\n\"Voi miestä, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista, pyysi ukko.\n\n\"Hukkasin rahanikin, sanoi Matti.\n\n\"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?\n\n\"Kyllä sen saat, sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin kuten\nhänen tapansa oli.\n\n\"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi\", toivotti ukko ja jatkoi\nmatkaansa haarapussi olalla.\n\nKulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena\nistahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin\nilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen.\nHänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä,\nja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka\nkerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.\n\n\"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!\" sanoi piipattimies naurellen,\n\"miksi sinä olet niin surullinen?\"\n\n\"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni enkä pääse jouluksi kotiin, sanoi\nMatti.\n\n\"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä\", sanoi kääpiömies, \"sinä olet\nkunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja, sen\ntiedän; sentähden minä pidän sinusta.\n\n\"Kunhan vain pääsisin kotiini, sanoi Matti.\n\n\"Katsos tätä!, sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti\nhaarapussia.\n\n\"Minun haarapussini!\", huudahti Matti.\n\n\"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:\n\n    \"Piu, pau, paukkaa,\n    haarapussi laukkaa\n    alitse kuun,\n    ylitse maan,\n    vie mua, vie mua\n    kotihin vaan!\"\n\nNiin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.\n\nMatti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.\n\nHaarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis, ja Matti juoksi\njälessä. Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstantolpan\nkohdalla sai hän sen kiinni. Nyt se vikuroi kuin hevonen ikään ja\nhyppeli Matin käsissä. Matti istui sen selkään ja toisteli pienen\nmiehen sanoja:\n\n    Piu, pau, palikkaa,\n    haarapussi laukkaa!\n\nJa Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, metsät ja järvet\nalhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä\nhurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa:\n\n\"Älä ollenkaan pelkää!\", sanoi pieni mies, joka istui haarapussin\nselässä Matin takana.\n\n\"Sielläkös sinä hyvä mies oletkin!\" sanoi Matti, \"mihinkäs sitä nyt\nmennään?\"\n\n\"Kultapilven kievariin\", sanoi kääpiö.\n\n\"Minun on nälkä\", sanoi Matti.\n\n\"Siellä syödään\", sanoi kääpiö.\n\nLensivät, lensivät. Pian kuulivat, miten silkkikarvainen halli haukkui\nKultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta\ntehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia ja he kulkivat kievarin\nkultaiseen kartanoon. Katot ja seinät hohtivat helmissä ja jalokivissä,\npöydällä odotti valmis ateria eikä ketään näkynyt koko talossa.\n\nPöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli\nsuuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja sanoivat\nhallille hyvästit.\n\nJa he lensivät, lensivät ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.\n\nMatin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata\nkohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.\n\nMatti katseli alaspäin ja sanoi:\n\n\"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?\"\n\n\"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha\non maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtävät kirkkoteillä\", sanoi\nkääpiömies.\n\n\"Koto näkyy, koto näkyy!\", huusi Matti täyttä rintaa.\n\n\"Siellä kohta ollaan\", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies,\n\"mutta muista Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin käy\nhullusti! Sinä et saa tietää, kuka minä olen.\"\n\nJa he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka\nhaamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen, suuri noita-akka. Matti näki\nkotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla,\nja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli\nsuoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä maata ja\nsiinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen kotitaloonsa.\nPieni mies oli kadonnut. Maantiellä näki hän Laukin, joka pää nuokkuen\nseisoi rattaittensa edessä, ja rahapussinsa löysi hän rattaiden\npohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille ja ajoi kotiin\npäin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke ikäänkuin kanuunalla\nolisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. — Velhovuori aukeni räiskyen\ntulisissa auringoissa, kultakruunu päässä ajoi se kahden etusormen\npituinen mies nyt pitkänä jättiläisenä hopeavaunuissa vuoresta sisään.\nMatti tuijotti vuoreen niin, että valo häikäisi hänen silmänsä. Vuoren\ntulet tanssivat hänen silmissään niin, että hän pelkäsi tulevansa\nsokeaksi. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa kunnes se taas oli kuin\nmusta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti kotiin. Mutta\nsiitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä kutsutuinkin nyt \"Matti\nKierosilmäksi\".\n\n\n\n\nLAULAJAN UNI.\n\n\nKöyhä laulaja näki unta, että hän tuli taivaaseen. Pyhä Pietari aukaisi\noven ja sanoi:\n\n\"Oletko sinä nyt tyytyväinen?\n\n\"En tiedä, vastasi laulaja.\n\n\"Etkö tiedä, sinähän aina haaveksit taivaasta maan päällä?\"\n\n\"Minulla ei ole täällä mitään haaveksittavaa\", vastasi laulaja.\n\n\"Sinähän kärsit aina maan päällä ja lauloit, että muka olit joutanut\nväärälle taivaankappaleelle, sillä kaikki tuntui sinusta siellä niin\nihmeelliseltä.\"\n\n\"Täällä tuntuu kaikki myös niin ihmeelliseltä\", sanoi laulaja.\n\n\"Niin, eikö tunnu täällä kaikki ihanalta ja ihmeelliseltä!\", sanoi Pyhä\nPietari itsetietoisesti.\n\n\"Ihmeellinen on tämä taivas mutta...\"\n\n\"Täällä on ikuinen ilo, ikuinen soitto ja ikuinen rauha\", sanoi Pyhä\nPietari hymyillen ja hyväili harmaata partaansa.\n\n\"Täällä on liian rauhallista, täällä on kaikki täydellistä, minun olisi\ntäällä ikävä\", vastasi laulaja.\n\n\"Olihan sinun aina ikävä maankin päällä, sinä sait paljon kärsiä mutta\nmyöskin paljon iloita, sait kunniaa ja mainetta.\"\n\n\"Niin, mutta minä en saanut rakkautta ja minä kadotin laulutaitoni\nsuuressa surussani\", valitti laulaja.\n\n\"Viritä kanteleesi tämän suuren taivaan enkelikuoron sävellajiin, äläkä\nnurise\", sanoi Pyhä Pietari hiukan ärtyisenä.\n\n\"Minä tahdon soittaa omaan äänilajiini\", sanoi laulaja.\n\n\"Sinä et ole koskaan tyytyväinen\", sanoi Pyhä Pietari.\n\n\"Minä en tahdo olla tyytyväinen, sillä minä en tahdo olla täydellinen\nkuten kaikki täällä ovat. Ei ole ihme, että taivaat vähitellen\ntyhjentyvät\", sanoi laulaja.\n\n\"Sinä olet mahdoton olemaan missään!\", tiuskasi Pyhä Pietari.\n\n\"Minä tahdon pyrkiä siihen, mikä on mahdotonta, täydellisyys tappaisi\ntunteeni.\"\n\n\"Mitä sinä toivot?\", kysyi Pyhä Pietari.\n\n\"Jos minulla ei ole mitään toivomista, niin minulla ei ole mitään\ntaivasta\", huokasi laulaja.\n\n\"Sinä kaipasit ikuisuutta, täällä se on ijankaikkisesta\nijankaikkiseen\", sanoi Pyhä Pietari vakavana.\n\n\"Minä kaipaan kaipaustani, minä kaipaan kärsimyksiäni\", sanoi laulaja\nja laski kätensä rinnalleen ikäänkuin hän olisi etsinyt sydäntään.\n\n\"Luoja antoi sinulle suuren sydämen ja suuren kyvyn\", muistutti Pyhä\nPietari.\n\n\"Minun sydämeni on särkynyt. Minä pelkään ikuista tyhjyyttä!\", huudahti\nonneton laulaja.\n\n\"Tahdotko sinä vielä kerran elää vaikka elämä oli sinulle kova?', kysyi\nPyhä Pietari.\n\n\"Tyhjyys on pahempi kuin kuolema, kuolema ei ole mitään.\"\n\n\"Tahdotko sinä vielä kerran käydä läpi kaikki kärsimyksesi, tahdotko\nsinä elää uudestaan?\", ihmetteli Pyhä Pietari.\n\n\"Minä tahdon elää!\", huudahti laulaja.\n\n\"Sinä saat elää mutta yhdellä ehdolla\", sanoi Pyhä Pietari.\n\n\"Pyhä Pietari, mikä on se ehto?\", kysyi laulaja.\n\n\"Minä lasken sinut taas maan päälle ja sinä saat haaveksia uudestaan\ntaivaasta mutta...\n\n\"Mutta...?\", keskeytti laulaja.\n\n\"Mutta sinun täytyy unohtaa, että sinä olet ollut taivaassa\", sanoi\nPyhä Pietari.\n\n\"Saanko minä takaisin laulutaitoni?\", sanoi\n\n\"Täyttyköön tahtosi!\", sanoi Pyhä Pietari hymyillen, nousi\nporttikoineron istuimelta ja aukaisi oven.\n\nJa laulaja otti kanteleensa ja läksi.\n\nPyhä Pietari katsoi kauvan hänen jälkeensä, pudisti päätään ja sanoi\nikäänkuin itsekseen:\n\n\"Hän on onneton vaikka hän sai takaisin laulutaitonsa.\"\n\nMutta laulaja kulki maata kohden, koko matkan soitteli hän kanneltansa\nja lauloi.\n\n\n\n\nHINDIALAINEN LEGENDA.\n\n\nKaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa asui ruhtinas nimeltä\nMaharatha, joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt\nistui hän jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja\nhänen suloinen lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa\njuurella.\n\nMutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli\nkulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä niin nuoria kuin vanhoja,\nja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko\nvaltakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin\nvarjot itkien onnettomia omaisiansa.\n\nMutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma\nniistä sisälle pääsisi.\n\nNiin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja\nviittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.\n\n\"Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat\ntakaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja\nalkaisivat viljellä vainioitaan?\"\n\nNiin astui esiin Marana ja sanoi:\n\n\"Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta\nHimavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa,\nhevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä,\nhänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!°\n\n\"Nouda hänet tänne!\", huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä\naikaa lempeästi Amavasjan silmiin.\n\nMuutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi:\n\"sinä kutsuit minua!⁰\n\n\"Kuka on sinun Jumalasi?⁰, kysyi Maharatha.\n\n\"Meidän Herramme on tanssija, niinkuin polttopuussa piilevä lämpö\nvuodattaa hän voimaansa sieluun.⁰\n\n\"Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on\ntehnyt surulliseksi\", sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja\nsuuteli häntä korvalle.\n\nMutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän\npäittensä yli isoa palmuviuhkaa.\n\nJa Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä\nlotuskukka.\n\n\"Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja\nja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi\ntietoviisaimpieni viereen\", sanoi lempeästi Maharatha.\n\nNiin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät\nraukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.\n\nJa viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen\nsade tohisee sen latvassa.\n\nSamudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin\nymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan\nrakkaimmaksensa.\n\nSilloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi\nnousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen,\nhedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston\nikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen\ntöyhtölatvoissa.\n\nMaharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran\ntykö ja sanoi:\n\n\"Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!\"\n\nJa Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi\npilariston, kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta\nRamjan jälessä hyppi iso musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana\nmutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin\npalatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta\nsammakko mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.\n\nJa niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja\nläksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he\nvaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat\nkirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut, ruusu-omenapuut\nlevittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen,\nmissä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa\nvanhojen palatsien raunioilla ja he näkivät sinivihreän suuren meren\netelässä ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja\ntanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa,\nminne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset\nsydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja\noli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli\nsuloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka\nlaskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.\n\nNiin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja\nkallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien ja kaikkialla\nalkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat\nrakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.\n\nMutta yöllä kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien\nvuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä\nbansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti häntä\nhänen sydämessään eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut\nbansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa\nriistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti\nhevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.\n\nNiin tulivat he valtakunnan päähän ja sytyttivät nuotionsa pienen,\npyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja\nveripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen\nvesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta, virran pohjasta nousi\ntoisinaan mustia, äänettömiä poreita ja lotuskukkien alta kiiluivat\nvihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, hän katseli\nRamjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko\nRamjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului\nsamanlainen kirkaisu joka toisessa teltassa. Mutta sammakko oli\nkadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.\n\nSeuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan,\nmutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: \"Oi, minun kalleimpani,\nelämäni elämä, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen\nseassa!\"\n\nSamudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa\nsolua alas virtaan.\n\nJa niin lähti Samudra taas länteen päin, ei hänellä ollut kiirettä eikä\nhän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin\nhuokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä\nkuiluistaan.\n\nKun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin\nportista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut\nlotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut\npärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman.\nMutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä\nkädellään, sitte kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren\nruhtinattaren roviolle.\n\nValkoiseen karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa\nroviolle eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli\njo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.\n\nNiin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat\nihanassa Indiassa.\n\nMutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:\n\n\"Samudra, sinä palaat yksin!\"\n\n\"Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua!\nMiksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen\nsanan!\"\n\n\"Kuule\", vastasi Marana, \"jotain salaperäistä on tapahtunut, musta\nsammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit.\"\n\n\"Minä tiedän sen, se oli musta surma\", vastasi Samudra.\n\n\"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa\npagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan.\"\n\nMutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri\nlaski ja sanoi:\n\n\"Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka\noli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä\npapit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut\nsinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani ruumis viruu nyt kaukana\nvierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!\"\n\n\"Sinulla on bansulisi\", sanoi Marana.\n\n\"Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun\nsoittoni, minä olen unohtanut uskoni mutta minä en voi koskaan unohtaa\nminun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani mutta en voi\nnyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma,\nlevoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman\nääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on\nhyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on\nminun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu\nkulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!\"\n\nNiin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.\n\nSilloin tuli Maranan häntä sääli ja hän sanoi:\n\n\"Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua\npalatsiin.\"\n\n\"Miksi sen teit?\", kysyi Samudra ja katsoi poispäin.\n\n\"Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?\"\n\n\"Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi.\nMutta täällä minä en kauemmin voi olla.\"\n\nNiin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.\n\nJa niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen\nheimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään,\nkaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän\njälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä\nmihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta\npaikkaan, ajasta aikaan.\n\n\n\n\nVUOHI JA PIHAKOIRA.\n\n\nKöyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe\noli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen\nympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli\ntyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu\nkyökin ikkunasta.\n\nVirkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt\nhengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä\nusein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas\njärvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se\nei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki\ntalossa sitä hyväilivät.\n\nMutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli\nmäärännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.\n\nMikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon.\nHurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän\nlehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa\nMustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne\nkuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat\nkarkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa,\neivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä\nkarkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa?\nMusti tunsi kyllä arvonsa.\n\nMutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti\nkoskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon\nvaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta\nvartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot\nsarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle,\nse aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia\npiiskalla:\n\n\"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi\nantaa maitoa äidille, joka on sairas!\" Musti meni muristen vanhalle\npaikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.\n\nVuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin\nlehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä\nkävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira\nloikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan\nja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin\nlehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja\npihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan.\nMusti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten\nMustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen\nse pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut\ntalon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät\nvuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta\nsyvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja\nkotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti\npitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta\nalueelta.\n\nVuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein\noli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon,\nmikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.\n\nOli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono\nkäpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin\nlaiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se\nhuokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä\nkärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut\nne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen\npitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman\nkuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui\npuoliuneen.\n\nVuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan\nselvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle\nlaidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi\nveltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se\nseurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli,\nettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta\nhätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja\nse läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin.\nAivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat\nsilmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin\naidanselkää.\n\nMusti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä\ntasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene,\ntiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan\nnähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä\nunta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se\npaahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen\npäähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan\nkuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti\nummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja\nnäki koiran uniaan.\n\nTätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan\nkaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista,\nettei sitä kauran seasta näkyisi.\n\nKoira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita\nkauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua\nei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin\npitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät\nkimmeltävien korsien seasta.\n\nKärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti\nne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut\nkarjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja\ntuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti\nse kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti\nitsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti\ntalon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä\nMusti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi\nvuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta\ntakaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli\nMusti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille\nnauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti\nperäksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää\nmahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi\nisäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo\nteki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä,\nteki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt\nsarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat\nihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei\nkoskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan\nreen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten\nvuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko\nMustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun\nvuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon\nvoittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä,\npäivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista\ntaisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.\n\n\n\n\nTIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER.\n\n\nPormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa\nvanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka,\nleveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin\nkoirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille\nkumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja\nhaukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset\nkoirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun\nCaro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä.\nKaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät,\nvanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun\nse mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.\n\nTiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria\nja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta\nkuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se\nhimoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä\nkukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.\n\nMutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä\noli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.\n\nPystykorva sanoi siitä: \"se on notkea ja sitkeä.\"\n\nVillakoira sanoi: \"se on viisas ja varovainen.\"\n\nKorvaton kiinalainen koira sanoi: \"se vapisee kai vilusta.\"\n\nVinttikoira sanoi: \"sillä ei ole niin hieno kuono kuin minulla.\"\n\nJäniskoira sanoi: \"se vapisee pelosta.\"\n\nSylikoira sanoi: \"syököhän se sokeria vai luita?\"\n\nMutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: \"se ei ole\nlainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen\nkuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka\nluovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se\nsilläkin voi heiluttaa\", lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.\n\n\"Sillä ei ole häntää!\", ilkkuivat kaikki koirat.\n\n\"Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se\nheiluttaa hännäntynkäänsä\", sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat\nheiluttivat häntäänsä.\n\nEräänä päivänä tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni\nraastupaan nostamaan pientä palkkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan\npientä luutansa.\n\nCaro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat\nkokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.\n\n\"Voks, voks, voks!\", huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.\n\n\"Voks, voks, voks!\", toisti Caro kumealla äänellä. \"Voks, mikä nimi\nse on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua\ntunnustella!\"\n\n\"Kuulenpahan täältäkin, sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.\n\n\"Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn\", sanoi itsekseen\npystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.\n\n\"Vox merkitsee samaa kuin ääni\", sanoi villakoira, jonka isäntä oli\nlatinankielen opettaja.\n\n\"Kas kun ei se jo iske kurkkuun\", sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä\noli entinen merimies.\n\n\"Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla\", tuumi\nvinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.\n\n\"Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään\npensaaseen\", sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.\n\n\"Se syö kai vain luita\", inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja\nhaukahteli halveksivasti.\n\nKuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin\nluokse.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\", sanoi Caro.\n\n\"Odotan isäntääni\", sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.\n\n\"Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä\nhaistoin jäljet... minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset\nkengät etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin\nsellaiset, joilla on hyvät kengät!\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Fox.\n\n\"Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa\", miettivät kaikki koirat.\n\n\"Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna\nse pois!\", sanoi Caro.\n\n\"Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?\"\n\n\"Sillä on sisua\", ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen,\nmutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli\nja sen kuonossa kävi vihainen väristys. \"Enkö saa tuota härnääjää\nhampaisiini\", vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä,\nmutta Fox pyöri sen ympärillä niin, että Caro lopulta vilkuili\nvihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se\nolisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo\nhampaillaan.\n\nKaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut\nhäntäänsä.\n\nSilloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät\nkokat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.\n\nKoirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella kunnes ne\nlakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät\noikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät\nverisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä ja sen\nvahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina.\nSe karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena\npienen, valkean koiran kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotain\nodottamatonta, Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan\nikäänkuin se olisi valmistautunut voimaiskuun. Fox livahti nopeasti\nCaron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä\narveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.\n\nKuinkahan tässä lopulta käy, miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.\n\nSilloin kuului äkkiä kumea valitushuuto, se huuto kiiriskeli\nvastapäiseen torinkivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää\nvastaan, meni yli puun-latvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta\netukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä\noli sen mielestä jo liikaa,, se näki Caron paksun hännän heiluvan\nkuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja\nkiukkuisesti, sitte hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä terävillä\nhampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.\n\nSellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että\njoku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa\nkoiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää\nvirui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen\nseisomaan pormestarin pääoven eteen, se ulisi niin surkeasti ja sydäntä\nvihlovasti, että lopulta tuli kaupunginpalvelija ja päästi sen sisään.\n\nMutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan, sen hännänpää\noli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti,\nmutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se\nkatseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat\nkatselivat sitä salaisella vahingonilolla.\n\nEläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi\nsieramissaan isäntänsä karboolinhajun, se onnahteli Caron luokse ja\nsanoi:\n\n\"Minä surkuttelen sinua, onko sinun näin hullusti käynyt!\"\n\nJa torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.\n\n\n\n\nSATU SORSANPOJASTA.\n\n\nVanha varis istui kerran yksinäisessä männyn latvassa järven rannalla.\nLahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.\n\nHiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui, vanha varis oksalla,\njoka ei liikahtanut.\n\n\"Kuka tuolla istuu?\" kysyi sorsanpoika.\n\n\"Varis\", sanoi sorsa-emo.\n\n\"Kuinka se on ruma.\"\n\n\"Älä sano niin.\"\n\n\"Kyllä minä olen kauniimpi!\"\n\n\"Tule selemmälle\", sanoi sorsa-emo.\n\n\"Kuules, nyt se rääkkyy\", sanoi sorsanpoika.\n\n\"Rääkkyikö se?\" sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa kohti\nlaajaa ulappaa.\n\n\"Minä menen katsomaan\", sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja\nalkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.\n\n\"Sinulla on ruma ääni\", sanoi sorsanpoika ärsytellen.\n\n\"Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on\nkaunista.\"\n\n\"Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet.\"\n\n\"Varo niitä höyheniäsi!\" vaakkui varis.\n\n\"Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?\" sanoi\npoikanen.\n\n\"Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut\", vakuutti varis.\n\n\"Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia\nvaarasta ja vahingosta\", sanoi sorsa-emo. \"Kun eloa korjataan, silloin\nsen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia.\nSyksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka\nsilmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu,\ntietäjä lintujen seassa\", sanoi emo ja lisäsi, \"tule pois, pienoiseni,\naukealle, siellä rauhassa soutelemme!\"\n\nMutta poikanen sanoi: \"miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista\nkukaan, en pelkää minä!\"\n\nVanha varis kertoi: \"tuolla mäellä valkeassa kartanossa asuu nuori\nmetsästäjäpoika, hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän\nhiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei\nsorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin\npäästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae\nsurmaa pienen sorsanpojan.\n\n\"Miksi se surmaisi minut?\" sanoi sorsanpoika.\n\n\"Siksi, että sinulla on makea liha\", sanoi varis.\n\n\"Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!\" ilkkui\npoikanen.\n\n\"Siksipä ei minua syö!\" sanoi varis.\n\n\"Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista.\"\n\n\"Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että\nminä varoitan. Nyt se metsäpoika jo lähestyy pellonpiennarta. Tottele\nemoasi, väisty vesille!\", varoitti varis.\n\n\"Mitäpä se minulle\", uhitteli sorsanpoikanen.\n\nVaris kertoi: \"kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen\nsorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan\npihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen\nkynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se\noli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa\ntotellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla\nkauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut,\ntahtoi nähdä sen metsäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruohoston pohjaan\nkiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni hupakko, nyt ei\nole höyhentäkään jälellä.\"\n\n\"Sinä puhut vain kateudesta\", sanoi sorsanpoikanen, \"siksi, että minun\nlihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen.\"\n\nSamassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti\nlentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat\npienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa\nruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.\n\nMutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.\n\n\"Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkynyt, olisin saanut\nemonkin\", ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen\nreppuunsa.\n\nIllemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta polkastansa mutta ei\nlöytänyt pienen pientä untuvaistakaan.\n\nVaris istui taas männynlatvassa ja sanoi: \"Mikset paremmin opettanut\nomaasi?\"\n\n\"Missä on minun pienoiseni?\", kysyi valittaen sorsa-emo.\n\n\"Kartanon pienessä padassa\", sanoi varis.\n\n\"Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean\npoikaseni\", sanoi sorsa-emo ja souteli suruissaan selemmälle.\n\n\n\n\nOMENAPUU JA KOIVUT.\n\n\nVanha laho omenapuu seisoi keskellä puutarhaa, mutta nuoret koivut\nseisoivat etäämmällä aitovierellä. Niin sanoi omenapuu eräänä päivänä\nnuorille koivuille: \"te olette kasvaneet liian nopeasti, te pimennätte\nminulta auringonvalon niin, etten minä voi enään kasvaa\".\n\nKoivut vastasivat: \"sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo\nelänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä.\"\n\n\"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan\nomistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!\"\n\nKoivut vastasivat: \"vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi,\nviime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle.\"\n\n\"Minunko syyni\", vastasi omenapuu, \"teidän syynne on, että minä lahoan\nja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä\nlahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä.\"\n\nKoivut sanoivat: \"kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin.\n— Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin\nusein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka\nilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta\nisänhän lapset karkoittivat sen kivillään.\"\n\n\"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua\", huokasi vanha omenapuu.\n\n\"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja\njuovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät\nsiitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä\ntahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat\nvitsamme.\"\n\nSamassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen\nkeskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja\nja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri,\njoka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi\npoikkileikattuja orapihlaja-aitoja.\n\n\"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa\nenemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta.\"\n\nNiin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja\nvilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.\n\nKoivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi\ntyytyväisyydestä.\n\nKoko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat\nniin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin\nkasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui\nlakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien\npilaamat kukkasilmunsa.\n\nTuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi,\nettä omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää\nkoivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla\norapihlaja-aitoja typistettävän.\n\nValittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja\nvietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne\nolisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli\ntyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: \"siitä nyt\nnäette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!\"\n\nSeuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri\naamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko\noli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin\npolttopuiksi.\n\nMutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: \"jos isä olisi\nsahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi.\"\n\nKoivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta,\nmutta ne eivät sanoneet mitään.\n\nTuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja\npuutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.\n\nEräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui\näkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti,\nettä hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: \"tästä lapseni\nihastuvat ikihyviksi.\"\n\nHän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne\nvaimoineen ja lapsineen.\n\nKoko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin\nkoivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä,\nniiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut\nvarttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka\nkevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto\nmureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja\nhuokasi helpoituksesta.\n\n\n\n\nMETTINEN JA KIHOKKI.\n\n\nPuutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan\nja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja,\nlemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista\ntuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska\ntyömettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään\nmyrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin\nja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka\nmaljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja\nhuikaiseva kun itse päivänsäde.\n\nJa niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä\nunelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja\nluuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian\nväsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni\nsuurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia,\njoita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä\naavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää\nja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti\nkuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät\nauringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi\ntuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä\nkohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja\nniiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.\n\nMutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja,\nja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin\nkimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse\npäivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan\nihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän\nja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää\nheleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen\nputosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu,\nkoska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes\nlentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen\nmesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä\nsen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta\nväsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan\njuopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista\nmitään.\n\n\"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi\nmettinen mielistellen.\n\n\"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi\nkeskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä\nlähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.\n\n\"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot,\nlemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen\", valehteli mettinen\nja lisäsi: \"mutta kuka teistä on minulle arvokkain?\"\n\n\"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!\", kuiskasivat kukat\nkaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.\n\nKun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni\nse isointa kihokkia ja sanoi: \"suloinen simakukka, olen suvainnut\nvalita sinut.\"\n\n\"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka\nihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton\nlahjani!\", sanoi viekas, ahne kihokki.\n\nMettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden\nistahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka\nkimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.\n\nSamassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se.\npuristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: \"tämä on erehdys, eihän\ntäällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan.\"\n\n\"Sinä mettinen mettisten seassa!\", sanoi kihokki, \"sinä olet minulle\nniin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne\nikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen.\"\n\nSamassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka\nvenyi venymistään.\n\n\"Mitä tämä on?\", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen\ntoinenkin jalka limaan.\n\n\"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?\"\n\n\"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit\", sanoi kihokki ja purki pahaa\nlimaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui\nnahkeaan niljaan.\n\n\"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!\", pörisi\nmettinen peloissaan.\n\n\"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!\", ilkkui ahne kihokki\nja tyrkytti tahmaansa..\n\n\"En syö, en syö!\", pörisi mettinen.\n\n\"Sinä et syö, mutta minä syön nyt sinut!\" sanoi kihokki ja sen\nkarvanystyrät alkoivat kietoutua mettisen ympäri niinkuin pienen\npienet karvasormet, jotka pusertuvat nyrkiksi. Nystyrät liikkuivat\nja levittivät yhä enemmän liukasta nestettä niin, että mettisen koko\netupuoli oli kokonaan limassa, nystyrät koettivat pusertaa mettisen\nlimaloukkuunsa. Kauhukseen huomasi mettinen loukussa taintuneen\nkärpäsen ja puoleksi sulaneen hyttysen. Ja kuinka monet lienevät jo\nlimassa jäljettömiin sulaneet! Mettinen puski pistimellään, se pörisi\nnyt vihaisesti, se terhensi ja temmelsi pienellä kihokin lehdellä\nkuin henkensä edestä. Kihokki piti puoliaan, mutta mettinen ei\nmahtunut syvennykseen. Mettinen kokosi kaiken voimansa, se kimmahti\npystyyn, ravisti ruumistaan, ponnahti, repäisi itsensä irti limasta ja\nkiiriskeli suin päin tahmealta lehdeltä karhunsammaliin.\n\nKauan makasi mettinen sammalissa, se pyyhkieli limaa jaloistaan\nja siivistään. Kaikki kihokit sen ympärillä kävivät kummallisen\nhiljaisiksi. Ne sulkivat toinen toisensa jälkeen kukkakiemuransa, ne\nnukahtivat vähitellen kaikki ikäänkuin torkkuen auringonpaisteessa.\n\nSilloin nousi mettinen, väsyneesti se lentää liipotti vain toisella\nsiivellään, metsään päästyään jäi se lepäämään. Vaivaloinen ja pitkä\noli tämä mettisen häpeällinen paluumatka, se lensi puusta puuhun ja\nmonta kertaa luuli se ikipäiviksi hukkuvansa hämärään metsään. Mutta\nse tunsi kaukaa puutarhan ruusujen, kielojen ja lemmikkien kylläisen\ntuoksun. Se loi siipensä taas lentoon ja jatkoi vaivaloista matkaansa.\nMonen vastuksen ja seikkailun jälkeen lensi mettinen vihdoin häpeissään\nja samalla hyvillään puutarhaan ja vaipui raskaasti nurmelle.\n\nMuut mehiläiset lopettivat iloisen kukkakarkelonsa ja tulivat katsomaan\nkarkulaista.\n\n\"Minkä näköinen sinä olet, missä sinä olet ryvennyt!?\", ihmettelivät\nmehiläiset.\n\nKun mettinen oli hiukan toipunut, alkoi se kertoa ihmeellisestä\nretkestään lihansyöjäkasvien maahan. Se lopetti kertomuksensa ja sanoi:\n\"älkää, miekkoset, koskaan lentäkö vihreän metsän taakse, siellä on\niso limaletto, letossa kasvaa kummallisia kukkia, niiden lehdillä on\nvalemesihelmiä, ne lehdet syövät hyttysiä, kärpäsiä ja muita pieniä\nhyönteisiä. Kiitän onneani kun pääsin sieltä ehjin nahoin.\"\n\n\"Olkoon tämä opiksi sinulle!\", sanoivat muut mehiläiset, \"oma maa\nmansikka, muu maa mustikka.\"\n\nSitte jatkoivat mehiläiset taas iloista auringontanssiaan ruusujen,\nkielojen ja lemmikkien ympärillä.\n\n\n\n\nELÄMÄNLANGAT JA PIIMÄPILKKU.\n\n\nKaksi elämänlankaa kiipesi ylöspäin seinään kiinnitettyä nuoraa pitkin,\nne kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin syleilyyn eivätkä ne huomanneet,\nettä pieni piimäpilkku kapusi jälessä pitkin niiden hienoja varsia.\nAvatusta ikkunasta kuului miehen matala ja naisen heleä mutta hiukan\nterävä ääni.\n\n\"Kohta me näemme heidät, sanoi toinen elämänlanka kumppanilleen.\n\n\"Niin, kohta me saamme kurkistaa akkunasta huoneeseen. Onkohan sen\nnuoren miehen morsian kaunis?\", sanoi toinen elämänlanka. \"Ja hyvä?\",\nlisäsi siihen toinen.\n\nKuukauden kuluttua kurkistivat elämänlangat huoneeseen.\n\nNuori mies istui akkunan ääressä, nuori nainen seisoi kuvastimen edessä\npukuansa ihaillen.\n\n\"Kas, elämänlangat ylettyvät jo ikkunalaudalle, niin pian tämä ihana\nalkukesä on kulunut, mutta se on sinun ansiosi\", sanoi nuori mies ja\nsilitti sormillaan nuoria lehtiä.\n\nLehdet värisivät ilosta.\n\nToinen sanoi: \"voi, kuinka morsian on kaunis!\"\n\nToinen sanoi: \"mutta onko hän yhtä hyvä kuin hän on kaunis?\"\n\nNuori mies sanoi hellästi: \"tule tänne, että saan sinua syleillä!\"\n\nNuori nainen katsahti ensin kuvastimeen, tuli miehen luokse ja sanoi:\n\"no syleile nyt mutta varovasti!\"\n\n\"He alkavat syleillä niinkuin mekin\", sanoi toinen elämänlanka.\n\nMies otti naisen, syleili ja suuteli häntä.\n\nNuori nainen huudahti: \"hyi sinua, katsos,, nyt sinä rypistit pukuni!\"\n\n\"Rypistinkö, minä suutelen pois rypyt\", sanoi nuori mies ja suuteli\nnaista povelle.\n\n\"Mutta nyt sinä pilasit puvun vielä pahemmaksi\", sanoi nainen vetäytyen\närtyisenä pois ja alkoi kuvastimen edessä korjailla tulipunaista\nkesäharsopuseroaan.\n\n\"He eivät syleile niinkuin me sylellemme\",, sanoi toinen elämänlanka.\n\n\"Me olemme aina yhdessä\", sanoi siihen toinen.\n\nSamassa kiipesi pieni piimäpilkku latvalehtiä pitkin ja putosi\nikkunalaudalle.\n\n\"Piimäpilkku! Kas kun emme sitä huomanneetkaan\", sanoi toinen\nelämänlanka, \"se tietää onnea!\"\n\n\"Onnea meille molemmille!\"\n\n\"Katsos armaani, me olemme saaneet hyvän vieraan\", sanoi nuori mies,\nnosti pienen piimäpilkun varovasti kämmenelleen ja vei sen morsiamensa\nnähtäväksi.\n\n\"Piimäpilkku!\", huudahti nainen ja hypähti paikaltaan.\n\n\"Se tietää onnea, katsos, se kiertää kohti kihlasormusta\", sanoi nuori\nmies.\n\n\"Hyi, tapa se, tapa se! Se voi lentää minun niskaani\", sanoi nuori\nnainen ja polki jalkaansa.\n\n\"En minä tapa sitä, mutta jos se on sinulle vastenmielinen, niin minä\nlasken sen lentämään\", sanoi nuori mies surullisesti, kohotti kätensä\nja pudisti hellävaroen pientä piimäpilkkua. Se räpytti pieniä siipiään\nja pyrähti lentoon avatusta ikkunasta.\n\nSamassa sulkeutui ikkuna, huoneesta kuului sekavia ääniä, mutta\nelämänlangat eivät erottaneet, mitä nuori mies ja nainen sanoivat\ntoinen toisillensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului vuosi. Nuori mies istui taas avatun ikkunan ääressä, ja nainen\nlepäsi hänen sylissään. Kaikki kukat puutarhassa tuoksuivat lenseän\nlämpöisessä suvi-yössä ja elämänlangat, jotka nyt nuokkuivat yli\nikkunalaudan, sanoivat toinen toisillensa:\n\n\"Nämä nuoret ihmiset syleilevät niinkuin mekin sylellemme.”\n\n\"Tämä on heidän hääyönsä”, sanoi toinen elämänlanka.\n\n\"Mutta nainen ei ole sama, jonka näimme viime vuonna, hän on paljon\nhienompi ja ihanampi”, sanoi siihen toinen.\n\n\"Ja yhtä hyvä kuin hän on ihana”, sanoi toinen.\n\n\"Katsos, elämänlangat ovat tänä yönä puhjenneet valkoisiin kukkiin\nikäänkuin meidän hääjuhlamme kunniaksi”, sanoi nainen ja kumartui\nsuutelemaan valkoisia kukkia.\n\n\"Niillä on nyt valkea hääpuku niinkuin sinullakin”, sanoi mies ja antoi\nsuuta nuorelle vaimollensa.\n\n\"Elämänlangat ovat kasvaneet jo noin korkealle, tämä alkukesä on\nkulunut kuin ihanassa unessa\", huudahti nuori nainen, kääntyi ja\nsilitti nuoren miehen otsaa.\n\nMies tuli hiukan surulliseksi ja sanoi: \"noin minäkin sanoin vuosi\nsitten, minäkin olen kasvanut sen jälkeen, kasvanut — kokemuksessa,\nkunnes löysin sinut. Voitko sinä unohtaa, että minä kerran luulin\nrakastavani toista.\"\n\n\"Minä olen sen unohtanut, sillä minä tunsin ja tiesin jo kauan, ettet\nsinä rakastaisi koskaan ketään muuta kuin minua\", sanoi nainen hellästi.\n\n\"Jo ennen kuin sinut näinkään? Niin, ehkä minä rakastin sinua ennenkuin\nsinut olin nähnytkään, sillä ensi kerran, kun sinut näin, tuntui siltä\nikäänkuin minä olisin tuntenut sinut jo lapsuudesta saakka\", sanoi mies.\n\n\"Kuinka ihmeellinen ja ihana on tämä nuori hää-yömme!\", sanoi nainen\nsäteilevin silmin.\n\nSamassa putosi piimäpilkku elämänlangan lehdiltä kukitetulle pöydälle.\n\n\"Piimäpilkku! Se tietää onnea!\", huudahti nyt nuori nainen, nosti\nihan ihastuksissaan pienen punaisen valkopilkkuisen kovakuoriaisen\nruusuiselle kädelleen ja silitti sitä.\n\n\"Armaani! — Voin sen nyt sanoa ilman katkeruutta. — Vuosi sitten putosi\npieni piimäpilkku tämän saman elämänlangan lehdiltä, minä otin sen\nkäteeni, silloin alkoi se kulkea kohti kihlasormusta — —\".\n\n\"Koskettiko se sitä?\", kysyi nainen jännitettynä.\n\n\"Ei, se kääntyi takaisin\", sanoi mies hymyillen.\n\n\"Minä arvasin sen!\", sanoi nainen hymyssä suin.\n\n\"Samana iltana heitti hän kihlasormuksensa lattialle\", sanoi mies ja\nkävi vakavaksi.\n\n\"Se oli piimäpilkun ansio\", sanoi nuori nainen ja silitti taas miehensä\notsaa.\n\n\"Tiedätkös\", huudahti mies iloissaan, \"kun minä sinut ensi kerran näin,\nistuit sinä kaupungin puiston penkillä ja hyväilit pientä piimäpilkkua\nkunnes se nukahti. Siitä minä arvasin, että sinun sydämesi oli yhtä\nhyvä kuin sinun katsantosi oli ihana. Ihmeelliset ovat ihmiselämän\ntiet.\"\n\n\"Mutta yhtä ihmeelliset ovat pienen piimäpilkun tiet\", sanoi nuori\nvaimo. \"Ehkä tämä on sama piimäpilkku, se kävi vieraanasi vuosi sitte,\nehkä se läksi etsimään sinulle uutta elämänkumppania.\"\n\n\"Niin, kuka luonnon salaisuuksista ottaa selvän!\", sanoi mies hymyillen\nja tarttui vaimon ruusuiseen käteen.\n\n\"Katsokaamme\", huudahti nuori vaimo, \"minne piimäpilkku nyt kulkee!\"\n\n\"Mutta ethän sinä vain ole taika-uskoinen?\", sanoi mies vakavana.\n\n\"Niin katsokaamme, rakkaani!\", kuiskasi nainen.\n\nPäät yhdessä katselivat he, miten piimäpilkku alkoi kulkea\nedestakaisin, se kulki pitkin sinisiä, hienoja suonia toisen kädeltä\ntoiselle kädelle, toisen sormukselta toisen sormukselle.\n\n\"Mutta mehän olemme kuin suuret lapset\", sanoi mies, asetti piimäpilkun\npöydälle ja sulki vaimonsa syliinsä.\n\nNuori vaimo kallisti päänsä miehensä leveätä, vahvaa rintaa vasten ja\nkatseli läpi ikkunan suviseen, suureen yöhön. Hieno, lempeä tuulenhenki\nheilutteli hiljaa elämänlankoja.\n\n\"Luuletko sinä, että kasvitkin voivat rakastaa niinkuin me\", sanoi\nnuori vaimo ja painui yhä lähemmäksi miestään.\n\n\"Luulen, luulen, sinä minun onneni pieni piimäpilkku, mutta nyt täytyy\npienen piimäpilkun nukkua\", sanoi nuori mies ja irroitti kätensä.\n\n\"Niin, tämän pienen piimäpilkun pitää myöskin nukkua\", sanoi nuori\nvaimo, alkoi hyväillä ja kutkutella piimäpilkkua, kunnes se nukahti\nkukitetulle pöydälle.\n\nSamassa sulkeutui ikkuna.\n\n\"Kuulitko sinä, mitä se nuori, hyvä nainen sanoi meistä\", sanoi toinen\nelämänlanka, kun ikkuna oli sulkeutunut.\n\n\"Kuulin\", sanoi toinen elämänlanka.\n\nSitten värisivät molemmat ihastuksesta, sillä sellaista suurta\nonneniloa eivät elämänlangat koskaan olleet nähneet.\n\n\n\n"]