[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzCbqjcxhSemkbrNKQxiPOCU5lXoyhkj3Hz1V4bdsvf8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},32,"Äärimmäisessä talossa","Kurikka, Matti",1863,1915,"32-kurikka-matti-aarimmaisessa-talossa","32__Kurikka_Matti__Äärimmäisessä_talossa","Näytelmä viidessä näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1889,null,15729,87265,false,15692,[23],"Drama",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Äärimmäisessä talossa\" by Matti Kurikka is a play written in the late 19th century. The drama consists of five acts and presents a vivid portrayal of life in a struggling urban setting, focusing on the interconnected lives of various characters. Central to the narrative are the experiences of Selma, the daughter of Niilo Kaukonen, and her attempts to navigate the challenges posed by her socio-economic status, her family dynamics, and her relationships.  At the start of the play, we are introduced to a gritty urban environment that serves as the backdrop for the unfolding drama. Characters such as Kalle and Wille engage in playful banter, hinting at the youthful innocence of childhood amid a harsh landscape, while Selma is depicted as a poignant figure caught between familial responsibilities and her longing for a better life. The initial exchanges between the characters reveal their struggle with poverty and social hierarchy, setting the stage for the deeper explorations of love and societal challenges that will ensue in the subsequent acts. This opening portion sets a compelling tone for the exploration of personal identity and social issues, compelling readers to consider the evolving dynamics between the characters as the narrative progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],398,"Viisinäytöksinen realistinen näytelmä kuvaa työväestön elämää ja köyhyyttä 1880-luvun lopun Helsingissä. Teos tarkastelee yhteiskunnallisia epäkohtia ja perhesuhteita työmies Niilo Kaukosen ja hänen lähipiirinsä kokemusten kautta.","Matti Kurikan 'Äärimmäisessä talossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 32. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ÄÄRIMMÄISESSÄ TALOSSA\n\nNäytelmä viidessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nMATTI KURIKKA\n\n\n\nOmakustanne, Wiipuri, 1889.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nNIILO KAUKONEN, työmies.\nSAARA, hänen vaimonsa.\nSELMA, Niilon tytär.\nKALLE, Saaran poika.\nRAHIKKA, puhtaaksikirjoittaja eräässä virastossa.\nIINA, ompelijatyttö.\nKENRAALI SILAN.\nROUVA SILAN.\nWIGRENIN MATAMI.\nWILLE, hänen poikansa.\nMIINA   |  vanhoja naisia.\nLIISA   |\nPOLIISIKONSTAAPELI.\nTORIÄMMIÄ.\nKAKSI HERRAA.\nKAKSI POLIISIA.\nKansaa kaikennäköistä.\n\nTapaus Helsingissä nykyaikana.\n\n\n\n\nENSI NÄYTÖS.\n\n\n(Syrjäinen kaupungin katu, epätasainen ja paikottain likainen, siellä\ntäällä pistää keskellä katua kallionharja näkyviin; oikealla puolen\nsuurenlainen kallionsärkkä, jonka vieressä pari pihlajaa ojentelee\noksiaan kadulle päin; vasemmalla pieni hökkeli, josta rappuset tuovat\nsuoraan kadulle, tuonnempana pistää puitten takaa toisen talon päätö\nnäkyviin; oikealla muodostaa kallio luonnollisen penkin; vasemmalla\ntalonrappujen vieressä kahden kiven päällä myöskin penkki.)\n\n\nI:n KOHTAUS.\n\n    Kalle ja Wille.\n\nWILLE. Älä viskaa vielä, annas minä löydän... Minä viskaan ensin.\n\nKALLE. Miksikä sinä? Oletko muka tarkempi?\n\nWILLE. Ettäkö en ole? Muistatko kuinka viime syksynä osusin? Kaksi\nputosi yht'aikaa.\n\nKALLE. No ja minä sitten, Tuolta kallion kärjen takaa kuin tarkkasin.\n\nWILLE. Milloinka?\n\nKALLE. Etkö muista? Silloin kun ikkunaan kivi sattui.\n\nWILLE. Niin ikkunaan sinä kyllä osaat, mutta minäpä --\n\nKALLE. Aina sinä olet olevinasi. Sinä ja sinä aina paremmin osaat.\n\nWILLE. Oletpa itse ihan samallainen! Aina kerskaat, että osaat paremmin\nlukea.\n\nKALLE. Eikö se ole totta sitten? Minulla onkin sellainen sisar, ettei\nsinulla olekaan.\n\nWILLE. Ei hän sinun sisaresi ole. Ei edes sisarpuolikaan.\n\nKALLE. Sama se. Sinulla ei ole sellaistakaan.\n\nWILLE. Minäpä saan parempaa ruokaa kuin sinä ja kahvia kerman kanssa.\n\nKALLE. Saa jos saatkin... Onpa siinä myöskin kerskattavaa.\n\nWILLE. Etpä sinä vaan saa kerman kanssa,\n\nKALLE. Jos minä oikein totta puhun, niin en huoli koko kermasta\nlaisinkaan.\n\nWILLE. Muistatko sen jutun, minkä Selma kertoi?\n\nKALLE. Minkä?\n\nWILLE. Sen, sen ... kuinka se nyt olikaan? Mitenkä se varis ketulle\nsanoi -- --\n\nKALLE. Varis! Sinä olet varis! Korppi se oli. Älä viisastele, kun et\nosaa kumminkaan.\n\nWILLE. (Viskaa kivellä puuhun.) Katsos!\n\nKALLE. Kuule! Katso nyt! Sinne lensivät kaikki, Kun annan sinulle tällä\nkivellä niin --\n\nWILLE. Kun uskaltaisit.\n\nKALLE. Vai en uskalla...\n\n    (Viskaa kivellä Willeä jalkoihin. Wille rupeaa huutamaan.)\n\nNo kirkumaan siinä rupeat. Ole nyt vaiti.\n\n\nII:n KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee tuvasta.) Mitä te nyt taasen. Onko tuo nyt laitaa\n\nWILLE. Viskasi minua kivellä.\n\nKALLE. Mitäs hän.\n\nSELMA. (Tukistaa äidillisesti Kallea.) Sinua pitää rangaista\nsellaisesta... Etkö sinä ala oppia jo kiltti olemaan.\n\nSAARA. (Tulee tuvan takaa.) Etkö anna lapsen olla. Sinä tässä\nkurittamaan rupeat, mokoma. Otan hapenistasi itseäsi, niin --!\n\nSELMA. Hän viskasi kivellä toveriansa.\n\nSAARA. Mitä se sinua liikuttaa... Ei hän sinun lapsesi ole. Pidä\nitsestäsi huolta. Mene työhösi!\n\n    (Selma menee.)\n\nJa sinä, Wille, saat pysyä edempänä minun pojastani. Mokoma katupoika.\nTuleppas vaan toisen kerran näkyviini.\n\n    (Tuuppaa niskaan Willeä.)\n\nWILLE. Kun minä sanon mammalleni... Kyllä hän teille näyttää...\n\n    (Rupee itkemään, menee kiireesti perälle sen kovemmin\n    huutaen, minkä lähemmin kotiansa tulee.)\n\nSAARA. (Kallelle.) Älä huoli, poikaseni, heistä. Uskaltakoonpa vaan\nSelma sinulle pahaa tehdä. Kyllä minä hänelle näytän.\n\n    (Silittää Kallen päätä.)\n\nTule pois sisään, saat kupin kahvia.\n\n    (Pyyhkii Kallen silmiä.)\n\nKas noin!\n\n\nIII:s KOHTAUS.\n\nWIGREN. (Tulee.) Mitä te taasen minun poikaani täällä itketitte?\n\nSAARA. Pitäkää kotona kakaranne. Mitäs päästätte sen tänne pahaa\ntekemään.\n\nWIGREN. Vai mitäkö päästän. Vai ei minun poikani saa kadulla leikkiä\nyhtä hyvin kuin teidänkin, vai!\n\nSAARA. Mitä tänne rähisemään tulette. Menkää oman talonne luo\nhuutamaan.\n\nWIGREN. Vai oman taloni luo. Oman taloni luona minä täälläkin olen...\nMutta te, mokomat kerjäläiset! Armosta siinä asua saatte...\n\nSAARA. Laitatko luusi siitä.\n\nWIGREN. Pikemmin sinä syöttiläinesi siitä laputat. Älähän huoli. Kyllä\nminä -- -- Herra varjelkoon mokomista naapureista... Ei hetkeäkään saa\nrauhassa olla...\n\nSAARA. Kuka tässä ei rauhassa saa olla? Kenen talosta enemmän rähinää\nkuuluu. Kehtaat tulla vielä kunniallisia ihmisiä haukkumaan, senkin --\njoko sanon oikean nimesi... Jollet laita luitasi siitä, niin -- (Tempaa\nluudan rappusilta.) voitelen tällä niin, että -- --\n\nWIGREN. Älähän huoli, älähän huoli!\n\n                          (Lähtee.)\n\n\nIV:s KOHTAUS.\n\nNIILO. (Tulee Wigrenille vastaan pussi kädessä.) Mitä rähinää täällä\ntaasen?\n\nSAARA. Anna sille hyvästi niin --\n\nWIGREN. Olisitte enemmän kotona, niin näkisitte, mitä elämää täällä\npidetään. Ensin kivellä poikaani iskevät ja sitten vielä --\n\nNIILO. Rauhoittukaa hyvä rouva. Sattuuhan sitä lasten kanssa. Kyllä\nminä koetan --\n\nSAARA. Kas vaan! Rupeaa vielä puollustamaan tuota!\n\nNIILO. Hyvä Saara! Miksi huudat!... Eihän ole hyvä keskellä katua\ntuolla tavoin -- ja lapsen kuullen sitten vielä --\n\nKALLE. Isä, me vaan tilhejä viskelimme, niin --\n\nNIILO. No kuuletteko! Hyvä naapuri, menkää Herran nimeen. Eihän se niin\nvaarallista ollut. Sattuuhan sitä -- --\n\nWIGREN. No, teidän kanssanne voi puhua ainakin. En minäkään humalassa\nole. Mutta suuttuuhan sitähän vähemmästäkin -- Hyvästi!\n\n                                             (Menee.)\n\n\nV:s KOHTAUS.\n\nKALLE. Isä, mitä sinulla on siinä pussissa?\n\nNIILO. Sain sattumalta tavattoman huokeasta kengät.\n\nSAARA. Kengät?\n\nNIILO. Arvelin, että kun Selmalla ei ole pyhäpäiväisiä laisinkaan.\n\nSAARA. Selmalla?\n\nNIILO. Johan hän nyt on aikaihminen... Pitäähän tytölle ruveta jo\nvähän --\n\nSAARA. Joko myötäjäisiä hommaamaan?\n\n    (Ivallisesti.)\n\nSinähän olet huolellinen isä! Minusta kelpaavat Selman kengät vielä\nerinomaisen hyvin. -- Mutta Selmaahan sinä vaan ajattelet. Eihän Kalle\nsinua liikuta laisinkaan...\n\nNIILO. Mutta Saara! Eihän toki kadulla rähmästävä poikanaskali niin\nhyvää tarvitsekaan, kunhan vaan vaatteet ovat päällä; mutta Selma --\n\nSAARA. Niin, niin! Minun asianihan Kallesta on huolta pitää. Päivät\npitäin juoksen ja puuhaan, teidän kaikkien tähden. Onhan se aivan\nluonnollista, että minä Selmastakin huolta pidän..., itsestäni ei ole\npuhettakaan. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä minä voisin\ntarvita. Oletko minun kenkäni nähnyt, millä kaupungillakin käydä saan.\n(Nostaa jalkaansa.) Katso! Eikö nuo jo joutaisi levolle?\n\nNIILO. Enhän minä koskaan ole sinua kieltänyt ostamasta. Sinun\nhallussasihan ne rahat ovat.\n\nSAARA. Niin, minun hallussani. Eikö niillä rahoilla ole reikiä\nmuutenkin tarpeeksi!\n\nNIILO. No, ota sinä ne sitten.\n\n    (Heittää kengät Saaran jalkoihin.)\n\nEn minä mitään vääryyttä aikonut tehdä... Ajattelin vaan --\n\nSAARA. (Katselee kenkiä.) Aivan kuin tehty minua varten... No saitko\nrahaa?\n\nNIILO. (Ottaa kukkaron taskustaan.) Tuossa.\n\nSAARA. (Ottaa rahat, pistää sanaakaan sanomatta taskuunsa.) Tule kahvia\njuomaan. (Ovelta sisään.) Selma, tule tänne.\n\nSELMA. (Tulee.) Mitä?\n\nSAARA. Mene ostamaan yksi \"korvapuusti\".\n\nNIILO. Mutta miksikä --?\n\nSAARA. (Silittää Kallen päätä.) Tahtoohan lapsikin jotain tuomisiksi.\n\n    (Antaa Selmalle rahan, menee sisään Kallen kanssa.)\n\n\nVI:s KOHTAUS.\n\nNIILO. Selma. Tahdon sanoa sinulle yhden asian, jotta voit sitä itse\najatella.\n\nSELMA. Minkä, rakas isä?\n\nNIILO. (Silittää poskea.) Eikö sinusta tunnu raskaalta olla täällä\nmeidän luonamme?\n\nSELMA. Hm!\n\nNIILO. Älä salaa sitä minulta, rakkahani, olenhan sinun isäsi. Olisko\nse kumma, jos tämä elämä sinusta raskaalta tuntuisi, muistellessasi\nentisiä onnellisia aikoja äitisi puhtaassa, lämpimässä kodissa.\n(Huokaa.) Kun varamme ovat nyt niin vähiksi käyneet -- -\n\nSELMA. Minä tyydyn, isä, kohtalooni.\n\nNIILO. Sen kyllä tiedän. Mutta kun minä olen niin paljon poissa ja\näitipuolesi on niin tulinen luonnoltaan... Etkö sinä tahtoisi mennä\nmieluummin palvelukseen.\n\nSELMA. Mutta Kalle.\n\nNIILO. Mitä hänestä?\n\nSELMA. Kuka häntä silloin silmällä pitää, jos minä hänet jätän?\n\n    (Katsahtaa pelokkaasti ovelle päin.)\n\nKun äiti on aina askareissaan ja -- --\n\nNIILO. Minä ymmärrän sinua. Voi sinä hyväsydämminen sielu! Mutta et\nsinä saa itseäsi hänen tähtensä uhrata. Minä arvelin että jos pääsisit\njonnekin kristilliseen perheesen, niin ei sinun tarvitsisi nähdä joka\npäivä tätä rähinää ja jumalattomuutta, mikä täällä kaupungin syrjässä\nrehoittaa.\n\nSELMA. Kuinka olette hyvä, isä kulta.\n\nNIILO. Satuin kuulemaan äsken, että kenraalska Silan juuri etsii\npalvelijaa, niin rupesin tuumailemaan, että ehkä Jumala on juuri sen\nperheen sinulle määrännyt. Siellä saisit olla sivistyneitten ihmisten\nseurassa ja lukea kirjojakin, joita täällä niin ikävöit.\n\nSELMA. Mutta tuota --!\n\nNIILO. No mitä arvelee?\n\nSELMA. Mutta mitä mamma sanoo?\n\nNIILO. Hm. -- Eiköhän häntä saane tuumaan taipumaan.\n\nSELMA. Tehkää kuten paraaksi katsotte, isäni. Minä tottelen kaikessa\ntahtoanne.\n\nNIILO. Minä koetan parastani... Mene nyt, ettei mamma suutu.\n\n    (Selma menee.)\n\n\nVII:s KOHTAUS.\n\nNIILO. Tyttö parka! Niin puhdas, niin hyvä. Miksi on Luoja tehnyt\nihmiset niin erilaisiksi! Miksi ei täällä vallitse sopu ja rakkaus.\nTyttö parka! Helena vainajan kaltainen hän on.\n\n    (Huokaa.)\n\nNe oli ajat ne.\n\nSAARA. (Ovelta.) No etkö sinä tahdo laisinkaan?\n\nNIILO. Tulen, tulen!\n\n    (Menee sisään.)\n\n\nVIII:s KOHTAUS.\n\nWILLE. (Tulee perältä ranskanleipä kädessä, selkäänsä hieroen.) Kun se\nKalle tulisi ulos.\n\n    (Puree ranskan leipää.)\n\nHyvää on, mutta kyllä maksoikin. Eipähän vaan saanut selvää.\n\nKALLE. (Tulee ulos. Itsekseen.) Aina he riitelevät.\n\nWILLE. Kalle, kuulehan...\n\nKALLE. Mitä?\n\nWILLE. (Salaperäisesti.) Seh, saat suuremman puolikkaan.\n\n    (Jakaa leivän kahtia.)\n\nKALLE. En tahdo.\n\nWILLE. Ota nyt, Mitäs me riidassa käytäisiin olemaan. Sovitaan pois.\nPistin tämän salaa kaapin alle, kun mamma oli kellarissa. Sanoin sen\nkissan vieneen mutta ei tuo auttanut ... selkääni sain kumminkin. Minä\notin sen sinua varten... Sovitaan pois.\n\n    (Panee kätensä Kallen kaulaan.)\n\nOllaanhan me hyviä ystävyksiä... Ruvetaan taasen viskomaan tilhejä --\nja --\n\nKALLE. Mutta sinä et saa viskata enää ennen minua.\n\nWILLE. Viskataan yht'aikaa.\n\nKALLE. (Ottaa leivän.) No, olkoon menneeksi.\n\nWILLE. Mennään vuorille.\n\nKALLE. Mennään.\n\n    (Juoksevat vihellellen pois.)\n\n\nIX:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee \"korvapuusti\" kädessä. Seisattuu hetkeksi ajatuksiin\nvaipuneena. Sisältä kuuluu Saaran ääni.) Mitä he nyt taasen siellä\nsisällä riitelevät. Isäni yhäti hiljainen ja ... nöyrä... Miksikä\nliekin niin hirveän nöyrä?... Pitäisihän hyvyyden päinvastoin antaa\nvoimaa. \"Kun omatunto on puolellasi, niin älä koskaan pelkää\", sanoi\näiti-vainaja... Onhan toki isälläni puhdas omatunto. -- No, eihän häntä\nsyyttää saa. Onhan sellaisia nöyriä kirjoissakin...\n\n    (Kuuntelee.)\n\nMinusta puhuvat... Voi minä syntinen raukka! Äitipuoleni minua vihaa,\nisäni saapi toruja tähteni. -- Kalle on ainoa, joka minua tarvitsee.\nMutta päättyköön asia kuinka hyvänsä, minä tyydyn... Jollen pääse\nlähtemään niin jään... Omatuntoni kuiskaakin: \"pysy kotonasi\".\n\n\nX:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Tulee oikealta hitaasti, synkkämielisenä. Itsekseen.) Ei,\ntämä ei käy laatuun. Joku muutos tässä täytyy tulla... Kuinka kurjalta\nelämä näin tuntuu... Menisinkö? -- Tuossa aivan on kapakka ja -- naisia!\nEn! Minä inhoan niitä... Kernaammin sitten hirteen.\n\n    (Huomaa Selman.)\n\nKas! Mitkä kasvot!\n\n    (Menee sivutse.)\n\nTuollainen impi täällä! -- -- Muistuttaa ... ketä --?\n\n    (Menee, taakseen vilkaisten.)\n\nSELMA. Miksi katsoi hän minuun niin kummallisesti? Varmaankin tunsi, --\nNoin tukevaksi mieheksi hän on kasvanut. -- Ei! Ei hän tuntenut. Kyllä\nhän olisi tervehtinyt.\n\n    (Katsoo Rahikan jälkeen.)\n\nHän oli hyvä poika... Mikä lie hän nyt?... Niin kummallisen,\nsalaperäisen näköinen...\n\n\nXI:s KOHTAUS.\n\nSAARA. (Tulee ovelle.) No siinä sinä vihdoin olet. Olisit vielä\nkauemmin viipynyt! -- Vai tuntuu sinusta raskaalta vai olla äidin silmäin\nalla.\n\n    (Tulee ulos.)\n\nKyllähän sen arvaa... Kun ei öisin juosta saa pitkin katuja, kun saa\ntyötä oppia tekemään!\n\nNIILO. (Rappusilta.) Saara, ajattelehan --\n\nSAARA. (Lyö jalkaansa.) Kyllä minä ajattelen ja osaan ajatella yhtä\nhyvin kuin sinäkin, vähän paremminkin. Vai tahtoisi hän palvelukseen,\nherrasväen lautasia nuolemaan. Kuka ne pesut täällä kaikki pursuu, mitä\nolen ottanut? Minä tietysti, kukas muu... Mitäs sinä minusta huolit,\nkun vaan sydänkäpysi helppoon saat. Tuolla on par'aikaa pesua kolmeksi\nneljäksi päiväksi --\n\nSELMA. Mutta voimmehan ne yhdessä ensin lopettaa, jos --\n\nSAARA. (Tempaa \"korvapuustin\" Selman kädestä.) Vai voimme yhdessä\nlopettaa, vai! Kuka täällä kotona huolta pitää, minun kaupungissa\njuostessani, kuka ruuan keittää... Tietysti saisin minä ehtiä\njokapaikkaan. Mitäs se teitä liikuttaa... Millainen nahjus olit kaksi\nvuotta sitten, kun huostaani sinut otin? Mihin silloin kykenit? Osasit\nlukea kirjoja ja käydä hyvissä vaatteissa. Minä teitä syötin koko\ntalven sittenkuin paljaina palosta turviini pääsitte. Mutta eihän se\nole mitään. Miksi et heti silloin mennyt maailmaa vaeltamaan? Silloin\noli Niilolla toinen ääni kellossa. \"Lähettäisimmekö tuon poloisen\nvieraisiin käsiin, poljettavaksi. Olisihan se synti\". Mutta nyt ei ole\nsynti jättää kaikki minun niskoilleni.\n\n    (Selma menee äänetönnä sisään.)\n\n\nXII:s KOHTAUS.\n\nNIILO. Älähän nyt kiivastu, Saaraseni. Eihän se ollut muuta kuin minun\ntuumani vaan. Siksihän sinun ajatustasi kysyinkin. -- Jos sinä niin\narvelet -- niin -- niin voipihan se jäädä. Ja onhan hänellä, niin,\ntekemistä kylläksi täälläkin. Kunhan sinä vaan --\n\nSAARA. Mitä?\n\nNIILO. (Säpsähtää.) Tuota arvelin vaan, että kun sinä pidät hänestä\näidillistä huolta, niin kyllähän hän täälläkin voi pahuudesta säilyä.\n\nSAARA. Mikä hänet täältä vie? Päinvastoin juuri palvelustyttönä --\n\nNIILO. Niin kyllä, tavallansa. Kun vaan ei tässä lähistössä aivan olisi\nniin paljon pahuutta -- Vigrenikin on ruvennut -- -\n\nSAARA. No tarttuuko se! Onpahan varoituksena.\n\nNIILO. Hm. Niinhän se kyllä on. \"Antaa vaan lapsen polttaa sormensa\nkerran, eipähän pistä sitä tuleen toista kertaa\", sanoi aina\nHelena-vainaakin. Niinhän se kyllä on, niin!\n\nSAARA. Menen nyt maksamaan velkaani Nylundille.\n\nNIILO. Minä tässä kanssa arvelin pistäytyä Lailun Juhoa tapaamaan.\nAntaisit pullon hinnan --\n\nSAARA. Ei ole tarvis laisinkaan.\n\nNIILO. Silanilla olisi työtä kahdelle hevosmiehelle. Tahtoo vedättää\nmultaa tarhaansa ... näetkös... Niin minä lupasin toimittaa... Annahan\ntuolta pullon hinta... Enhän minä viinaan rahaa panekaan. Olutta jos\npullon, toisen juokin, niin ei siitä paljon kulu --\n\nSAARA. (Antaa rahaa.) No tuossa.\n\n                        (Menee.)\n\n\nXIII:s KOHTAUS.\n\nNIILO. Kumma mies minä olen sentään, kun omia ansioitani häneltä\npyydän. Aivankuin ei minulla olisi oikeutta pyytämättäkin... No niin! --\nLieneehän se jo sallittu minulle sillä tavalla. -- Ja eihän tuo sentään\naina kielläkään, vaikka vähän ensin vastaan rätisee.\n\n                                            (Menee.)\n\n\nXIV:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee kirja kädessä.) En uskalla vielä lamppua sytyttää...\nVoisi nähdä vielä, niin -- -- Kummallista! Mitä pahaa hän nyt siinäkin\nnäkee, että minä luen niin mielelläni. Eihän ihminen ole luotu toki\nvaan työtä tekemään... Jos istahtaisin tuonne kallion vierustalle...\nSiitä näen ajoissa, kun hän tulee... Senpä teen!\n\n    (Menee kalliopenkin luo.)\n\nOikein sydämmeni lyöpi kovempaan kirjani ääreen päästessäni. -- Eihän\näitinikään käskenyt vaan raamattua lukemaan.\n\n    (Käypi istumaan.)\n\nKuinkahan heidän käypi sitten.\n\n    (Selailee lehtiä.)\n\nKummallista se rakkaus kuitenkin. Tokkohan ihmiset nykyaikana voisivat\nsillä lailla rakastaa? -- Voisinkohan minä? --\n\n    (Tuumailee.)\n\nJos hän olisi niin jalo, niin helläsydämminen mutta samalla niin\nmiehekäs kuin Paul, niin voisin -- enköhän voisi Virginia olla... Kuinka\nminä häntä rakastaisin. Kodissamme ei pahaa sanaa kuuluisi; rakkaus ja\nsopu siellä vallitsisi... Minä tekisin kaikessa hänen mielensä mukaan,\nvalmistaisin hänen mieleisensä ruuan, hänen työstä tullessaan, pitäisin\nhäntä puhtaissa vaatteissa ja hoitaisin kuin kuningasta. Se vasta\nolisi --!\n\n    (Rupeaa lukemaan).\n\n-- Miksi ovat ihmiset niin usein onnettomia, tyytymättömiä, vaikka itse\nkumminkin onnensa voi luoda... Voihan köyhyydessäkin olla onnellinen,\nkun vaan on ketä rakastaa... Mitä nyt! -- Ketä sieltä tulee?\n\n    (Piiloittaa poveensa kirjan, menee kallion reunaan katsomaan.)\n\nPojathan ne taasen!\n\n\nXV:s KOHTAUS.\n\n    (Kalle ja Wille juoksevat riidellen esille.)\n\nSELMA. Mitä te nyt taasen?\n\nKALLE. Wille tahtoo ryöstää tämän, vaikka minä löysin.\n\nWILLE. Minä se ensin näin.\n\nKALLE. Minähän se sanoin --\n\nWILLE. Minäpä -- -\n\nSELMA. Ei saa tuolla tavalla riidellä. Mikä se on?\n\nKALLE. Kirja.\n\nSELMA. (Ottaa kirjan.) Mitä? Pekka Rahikka!\n\nKALLE. Anna se minulle.\n\nWILLE. Minun se on.\n\nSELMA. Tiedättekö kuinka niitten kahden pojan kävi, jotka pähkinästä\nriitelivät.\n\nKALLE. No kuinka?\n\nSELMA. Kaksi poikaa löysivät kerran pähkinän eivätkä voineet sopia\nsiitä, kuinka sen jakaisivat. Silloin tuli kolmas heitä sovittamaan,\nantoi kuorenpuolikkaan kummallekin ja söi itse sisuksen.\n\nKALLE. Kuulitko Wille? Kerro, Selma, meille vielä sellaisia juttuja; ne\novat niin hauskoja.\n\nWILLE. Tiedätkö mitä Kalle?\n\nKALLE. No?\n\nWILLE. Annetaanhan me tuo kirja Selmalle. Mitäs me sillä kumminkaan --\n\nKALLE. Niin, sinä saat sen Selma!\n\nSELMA. Hyviä poikiahan te kuitenkin olette. Kun ette vaan riitelisi\nniin usein. -- Jos ystävykset joskus sattuvatkin riitaantumaan, niin\neivät he sitä puhu kellekään, vaan sopivat keskenään. Siten tekin\ntehkää, niin teistä tulee vielä kunnon poikia.\n\n    (Wille ja Kalle katsovat toisiinsa.)\n\nWILLE. Kalle!\n\nKALLE. Mitähän jos me luvataan, ettei koskaan mennä kantelemaan\ntoistemme päälle?\n\nWILLE. Sen me teemme... Mutta jollemme voida sopia?\n\nKALLE. Niin tullaan Selmaa pyytämään --\n\nWILLE. -- eroittajaksi. Niin! Hihhei Kalle. Se oli hyvä tuuma.\n\n    (Juoksevat käsitysten pois.)\n\n\nXVI:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Kirjaa katsellen.) Hänen kirjansa! Mikä kirja tämä. Hyi,\nmillainen nimi! Luenko mä -- Ei! Hänelle tämä täytyy takasin toimittaa --\nMikä kumma kirja tämä vaan lieneekin. Hm! Miksikä en nyt sitä voisi\ntarkastella... Mutta tuo ruma nimi! -- Mitä lieneekin. -- Ei, en minä\ntahdo. -- Luen ennen Paul ja Virginiaa.\n\n    (Käy istumaan.)\n\nKun hänkin sitä on lukenut. -- Mitäs pahaa tuossa nyt voisi olla! Hm!\nMieleni tekisi lukemaan juuri siksi, että tämä hänen kirjansa on. --\nMiksikä? Pekka Rahikka -- -- Kyllähän hän hyvä poika oli... Me olimme\noikein hyviä ystävyksiä! -- Mutta ei! En tahdo vieraan miehen\nsalaisuuksia urkkia. Mitä lieneekin... Tuollainen ruma nimikin! Hyi!\n\n    (Panee kirjan kallion reunalle.)\n\n\nXVII:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Tulee perältä, aikoo mennä kallion taakse, huomaa Selman,\nseisattuu.) Yhäti sama tyttö! Mikä olento! Jos rohkenisin puhutella\nhäntä. -- Ei! En tahdo. Ja noin kaunista vielä... En uskalla!\n\nSELMA. (Huomaa Rahikan. Itsekseen.) Kas tuossa hän onkin taasen. Etsii\nvarmaankin -- Voi, Voi!\n\nRAHIKKA. (Itsekseen.) Hän katsoo minuun... Aikoo puhutella... Mikä\nlempeä katse!\n\nSELMA. Te etsitte -- suokaa anteeksi -- varmaankin tätä kirjaa.\n\n    (Ottaa kirjan kalliolta.)\n\nRAHIKKA. Mi ... minä?\n\nSELMA. (Joutuu hämilleen.) Eikö --\n\nRAHIKKA. Nimeni on Rahikka, jos saan luvan --\n\nSELMA. Teidän omannehan tämä on... Pienet pojat löysivät sen äsken.\n\nRAHIKKA. Hänen kädessään tuo kamala kirja. Lie ehkä lukenut?\n\nSELMA. Te ette tunne minua?\n\nRAHIKKA. E-en suinkaan.\n\nSELMA. Niin no, onko se kumma. Onhan siitä jo pitkä aika.\n\nRAHIKKA. (Katsoo tutkivasti.) Mitä ihmeitä! Kuinka en heti --? Selmahan\nse on.\n\nSELMA. No joko tunsitte!\n\nRAHIKKA. Onhan se todellakin entinen pikku Selma. Ja minä kun aina olen\najatellut, että minne hän lie joutunut, sillä aikaa kuin maalla asuin.\n\nSELMA. Kyllä minä teidät jo äsken tunsin.\n\nRAHIKKA. Minä taasen olen kulkenut ja tuumaillut, että missä sinun -- --\nteidän kasvonne olen nähnyt, kunnes huomasin kadottaneeni tuon --\n(Ottaa Selman kädestä kirjan.) Ei se saa olla teidän kädessänne.\n\nSELMA. Miks'ei?\n\nRAHIKKA. No se on sellaista... Ei nuori nainen -- sellainen kuin te, saa\ntätä lukea.\n\nSELMA. Jo minä ajattelin, että mitä liekin.\n\nRAHIKKA. Hyvä, ett'ette lukenut. -- -- Mutta, tuota, kuinka olette\ntäällä ... ja tällä tavoin ulkona kadulla?\n\nSELMA. Me vietämme täällä kaupungin äärimmäisessä reunassa sellaista\nmaalaiselämää. Tulin tähän lukemaan erästä kirjaa, niinkauan kuin\nhämärältä voi.\n\nRAHIKKA. Vai on teidänkin varanne niin vähiksi käyneet. Täällä asutte!\n\nSELMA. (Huokaa.) Niin!\n\nRAHIKKA. Saanko käydä tähän istumaan?\n\nSELMA. Käykää vaan. Minä en uskalla, jos äitipuoleni sattuisi tulemaan.\n\nRAHIKKA. Onko teillä jo äitipuoli.\n\nSELMA. Niin... Viimeisinä kahtena vuonna on suuria muutoksia elämässäni\ntapahtunut.\n\nRAHIKKA. Sen kyllä näen. Mutta kertokaahan!\n\nSELMA. Äitini kuoli kolme vuotta sitten ja vähän sen jälkeen paloi\nomaisuutemme. Isäni meni sitten uudelleen naimisiin, kun ei minua\nhoidotta tahtonut jättää. Mutta vastoinkäymiset ovat meitä sitten\najaneet yhä enemmän kaupungin syrjään. Nyt olemme kuten näette\näärimmäisessä talossa.\n\n    (Huokaa.)\n\nRAHIKKA. Kova onni on siis teitäkin ahdistanut.\n\nSELMA. (Katsoo hetken Rahikkaa.) Tiedätkö mitä, Rahikka?\n\nRAHIKKA. (Nousee seisomaan.) Mitä?\n\nSELMA. Minusta tuntuu niin hyvälle, saatessani puhua sinun kanssasi.\n\nRAHIKKA. (Riemastuen.) Todellako?\n\nSELMA. Minä olen ollut niin yksinäni. Ei ainoatakaan ystävää! Ja kun\nharvoin saan kaupungille mennä, en juuri saa puhua kenenkään kanssa,\njoka --\n\nRAHIKKA. Sinä pidät siis minua ystävänäsi?\n\nSELMA. Tietysti. Olemmehan me lapsuuden ystäviä.\n\nRAHIKKA. Niin! Voi kuinka sinä ilahutat minua.\n\nSELMA. Oikeinko totta?\n\nRAHIKKA. Puhuit ystävien puutteesta! Jos kuka on ystävän puutteessa\nollut, niin olen minä. Vertaisteni kanssa varallisuudessa en voi olla,\nvarakkaammat, sivistyneemmät eivät minua seuraansa tahdo.\n\nSELMA. Mutta minäkin olen köyhä, sivistymätön.\n\nRAHIKKA. Sinäkö köyhä, sivistymätön. Selma!\n\n    (Tarttuu hänen käteensä.)\n\nSELMA. Mitä tahdot?\n\nRAHIKKA. Tiedätkö! -- -- Sinä et voi aavistaa, mitkä tunteet minussa\nliikkuvat. Tuolla kalliolla kävelin äsken, luin tuota kauheata kirjaa,\nheitin sen pois, mutta rupesin taasen lukemaan. Sinä et voi käsittää\nsellaista. Olin niin synkissä mietteissä, olin niin äärettömän onneton.\nJa nyt äkkiä; odottamatta löydän ystävän, jommoista en toivoakaan\nuskaltanut.\n\nSELMA. Olimmehan me ystävyksiä ennenkin.\n\nRAHIKKA. Se oli toisellaista. Silloin olin huoleton poika, joka en\nmaailman menosta tiennyt.\n\nSELMA. Miksikä olet sinä sitten niin onneton. Olethan nuori, terve,\nvapaa.\n\nRAHIKKA. Hm! Maailmassa on niin paljon. -- Tosin sitä leipänsäkin tähden\nponnistella saapi, mutta -- --\n\nSELMA. Mutta?\n\nRAHIKKA. Mutta nyt olen saanut uutta elinvoimaa. Sinussa olen löytänyt\nystävän, jonka tähden voin työtä tehdä.\n\nSELMA. Minun tähteni?\n\nRAHIKKA. (Hiukan hämmästyen.) Kummallista kuinka tämä on mennyt. Enhän\nole huomannutkaan, että, että -- -- Tarvitseeko minun sanoa enää.\n\nSELMA. Niin minusta tuntuu myöskin niin hyvälle, saadessani kanssasi\najatuksia vaihettaa, Siihen ei minulla ole ollut tilaisuutta kahteen\nvuoteen.\n\nRAHIKKA. Sinä olet onnellinen, sinä voit ottaa osaa onneeni. Sinä et\nvielä tiedä kuinka paljon olen sinussa löytänyt. Nyt olen päässyt\nsynkkämielisyydestäni. Taisteluni ovat loppuneet.\n\n    (Repii kirjan.)\n\nSELMA. Miksi sen revit?\n\nRAHIKKA. Tähän asti etsin siitä apua, mutta turhaan. Nyt olen löytänyt\npelastajani. Sinun kuvasi puhdistaa sieluni. -- Tahdothan pelastajakseni\nruveta!\n\nSELMA. Pelastajaksesi?\n\nRAHIKKA. Pahin paheista on minua koettanut uhrikseen saada. Minä olin\njo epätoivoissani. Nyt en pelkää enää. Kiitos Selma.\n\n    (Ottaa Selman kädet omiinsa.)\n\nNyt ryhdyn uudella innolla työhön ja saas nähdä eikö pian koita parempi\naika.\n\nSELMA. Suo anteeksi, mutta en minä sinua vieläkään oikein ymmärrä.\n\nRAHIKKA. Etkö?\n\n    (Tempaa hänet syliinsä.)\n\nNyt ymmärrät, armahani!\n\n\nXVIII:s KOHTAUS.\n\nSAARA. (Tulee.) Mitä ihmeitä! Selma!\n\n    (Rahikka ja Selma eroavat, jäävät äänettöminä seisomaan.)\n\nNo, jo nyt jotakin! Jassoo, sitä lajia. Kyllä minä sinulle --\n\n    (Rahikalle.)\n\nJollette toimita nahkaanne täältä heti paikalla, niin --\n\n    (Selmalle.)\n\nKadulla rupeat -- -- Ja mokoman sitten palvelukseen laskisimme.\n\nRAHIKKA. Älkäähän nyt.\n\nSAARA. Etkö vielä osaa reppänääsi kiinni pitää -- Mars! Vai tässä --\n\n    (Tempaa luudan.)\n\nNIILO. (Tulee.) Mitä nyt taasen?\n\nSAARA. Hyvä että tulit. Tuossa nyt näet.\n\nNIILO. Mitä, mitä --?\n\nSAARA. Ajattelehan, minä tulen kotiin ja tapaan nämä kaksi\nnuoleksimassa toisiaan -- Selman ja tuon --\n\nNIILO. Selma, onko se totta?\n\nSAARA. Josko se on totta. Luuletko minun valehtelevan.\n\nNIILO. Selma tyttäreni, puhu.\n\nRAHIKKA. Kaukonen, te ette enää tunne minua, mutta jos luotatte\nrehellisen suomalaisen puheesen, niin älkää uskoko vähintäkään pahaa\ntyttärestänne.\n\nNIILO. Puhukaa.\n\nRAHIKKA. Me olemme lapsuuden ystäviä. Kävimme yhdessä kansakoulua ja\nkulimme usein yhdessä kotiin kun vielä asuitte Kruununhaassa. Minä\nmuutin sitten maalle, enkä ole Selmaa sen koommin nähnyt. Nyt tapaamme\nsattumalta toisemme, puhuttelemme toisiamme ja huomaamme löytäneemme\nmolemmat todellisen kaivatun ystävän. Me olimme molemmat ystävän\npuutteessa. Nyt olemme enemmän kuin ystävyksiä.\n\nNIILO. No mutta yhdellä näkemälläkö te vaan --?\n\nSELMA. Isä kulta!\n\nSAARA. Siinä nyt kuulit. Etkö jo laita tuota menemään, että muistaa --\n\nRAHIKKA. Minä tunnen teidät Kaukonen. Te olette oikeuden mies,\noikea isä.\n\nNIILO. Minä en tiedä, mitä sanoisin. Selma tyttäreni, onko se\nmahdollista. Olisitko niin ajattelemattomasti heittäynyt heti nuoren\nmiehen kaulaan, kun --?\n\nSELMA. (Rohkasee itsensä.) Olen. Miksi sitä kieltäisin.\n\nSAARA. Ja uskaltaa ihan vasten silmiä.\n\nNIILO. Minun täytyy nuhdella sinua, Selma. Ei nuori tyttö saa --\n\nSELMA. (Itkemään heltyen.) Isäni. Etkö sinä voi käsittää, mitä se on,\nkun nuori tyttö vuodet pitkät vaan saa haukkumisia kuulla, aamusta\niltaan kestää sydämmettömän emintimän sortoa, etkö voi käsittää, miltä\nsilloin tuntuu, kun odottamatta kohtaa helläsydämmisen ystävän, joka\nymmärtää hänen tunteensa sekä hänen ajatuksensa. Eikö mieli tuosta\nhelly? Ajatteleeko hän silloin, mikä sopii, mikä on luvallista. Sinun\ntäytyy käsittää sitä! Kuinka puhui ennen äitini rakkaudesta: kuinka se\njoskus hiipii salaa aavistamatta sydämmeen ja anastaa sen sitten\nväkisin valtaansa, ja kuinka se joskus taasen hyökkää äkkiä kuin\ntuuliaispää kesäisimmän tyvenen vallitessa. Silloin en häntä\nymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Sorrettu, onneton vaan voipi oikein\nkäsittää mikä rakkaus on, sen voimaa ei paatunut sydän, eikä\nhuolettomuudessa elävä voi käsittää.\n\nSAARA. Riittää jo tuota lorua!\n\nNIILO. Oma tyttäreni. Kyllä minä ymmärrän sinua. Sinussa on äitisi\nhenki. Minä osasin hänen ajatuksilleen arvon antaa, vaikka en\nvoinutkaan niitä seurata. Sinunkaan tunteitasi en tahdo ruveta\ntuomitsemaan. Itse ymmärrät ne paremmin kuin minä ja --\n\nSAARA. Niilo, eikö tästä loppua tulekaan.\n\nNIILO. Hyvä Saara. Enhän minä mitään voi. Jos hän itse tahtoo -- --\n\nSAARA. Mokoma nahjus!\n\nSELMA. Kiitos isäni. Älä suutu minuun. Mutta kuten näet on parasta,\nettä nyt lähden täältä. Tänne en enää jäädä voi.\n\nRAHIKKA. Kaukonen, luottakaa minuun, minä pidän huolen hänestä.\n\n    (Selma ja Rahikka lähtevät.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Kyökki: perällä vasemmassa kulmassa hella, sen tällä puolen\nkastrulliparvet; peräseinällä ikkunan alla pöytä ja kaksi tuolia;\noikealla kaappi ja vuode. Ovi kummallakin sivulla).\n\n\nI:n KOHTAUS.\n\nSELMA. (Pesee asteita.) Tämähän on hauskaa! Saan sitten yksin asua näin\nsiistissä huoneessa. Ja niin sivistynyt, äidillinen emäntä. Sanoi\nolevansa minuun tyytyväinen. No, parastani tahdonkin koettaa. -- Isäntä\nnäyttää äreältä. Mutta olenhan minä paljon pahempaan tottunut. Kun\nvähän vaatii, saa aina enemmän. -- Saapas nähdä, mitä Pekka arvelee. --\nKuinka ihmeellistä! Häntä ajattelen vaan, hänen tähtensä unohdan kaiken\nmuun. Ja kuinka pian se kävi. Ennenkuin ennätin ajatellakaan, -- olimme\njo -- -- Mutta oliko se sentään oikein tehty? Niin pian! Sanoihan äitini,\nettei miehiin saa aina luottaa -- -- Ei. ei, Rahikka on rehellinen. Sen\nnäin heti hänen silmistään. Ja tunnenhan hänet jo lapsuudestani. -- Mutta\nolisikohan äitini kuitenkaan sallinut -- -- Voi, voi, minä tulen\nrauhattomaksi. Jospa olisi keneltä neuvoa kysyä, kenelle sydämmensä\navata... Jos uskaltaisin rouvalle tunnustaa... Enhän minä Pekan\nrehellisyyttä epäilekään. Mutta jos hänkin erehtyisi. Jos hän vaan\nluulee minua rakastavansa, -- jos hän katuisi. Eihän ihminen voi aina\nolla varma itsestäänkään.\n\n\nII:n KOHTAUS.\n\nROUVA SILAN. (Tulee oikealta.) No, joko alat saada pestyksi... Kas,\npian se näkyy sinulta käyvän... Ole vaan ahkera lapsukaiseni, me\ntulemme hyvinkin sopimaan, luulen minä. Valmista teevesi kello\nkymmeneksi. Me menemme nyt ulos. Kumma vaan, ettei ompelijatarta\nkuulu. -- --\n\nSELMA. (Itsekseen.) Jos uskaltaisin häneltä kysyä.\n\nR. SILAN. (Menee ikkunan luo, avaa sen.) Robert, tulehan jo. Kello on\njo kuusi.\n\n    (Panee ikkunan kiinni.)\n\nSELMA. Kenraalska, saanko minä kysyä teiltä. Olettehan te niin oppinut\nja tiedätte -- --\n\nR. SILAN. Kysy, lapsukaiseni. Mitä tahdot tietää?\n\nSELMA. Mitä on rakkaus?\n\nR. SILAN. Mitäkö se on? Miksi sitä kysyi? Etkö itse tiedä?\n\nSELMA. Minä vaan luin äsken juuri erään kirjan --\n\nR. SILAN. Minkä kirjan?\n\nSELMA. Paul ja Virginia'n.\n\nR. SILAN. Vai niin. Se on kaunis kirja, erittäin kaunis ja siveä. Se on\nhyvä, että luet sellaisia kirjoja.\n\nSELMA. Minä tulin siksi ajatelleeksi, voiko nykyaikana enää sellainen\nuskollinen rakkaus olla mahdollista --\n\nR. SILAN. Se kysymys vaatii lavean vastauksen... Mutta sen voin sinulle\nsanoa, ja se onkin hyvä, että tuli siitä puhe. Nuoren tytön,\nerittäinkin köyhän tulee nykyjään olla erittäin varovainen. Nykyinen\nmiessukupolvi on turmeltuneempi kuin sinä voit aavistaakaan. Ainoastaan\nsuurilla voimain ponnistuksilla voimme enää karsia, juuria pois\nyhteiskunnastamme, ne paheet, jotka sen ytimiä kalvaavat... Juuri\nköyhiä palvelustyttöjä uhkaa vaara enimmin. Suuri varovaisuus, ehdoton\nsiveys vaan voi heitä täydellisesti turvata. Luulotellun rakkauden alla\nvoi aina piillä myrkyllinen käärme...\n\nSELMA. Olisko se niin?\n\nR. SILAN. Se on niin. Me naiset vaan voimme yhteiskuntamme pelastaa, me\nvaan voimme puhdistaa saastutetun ilman. Luonnollista on siis -- koska\ntästä nyt kerran tuli puhe --, että tämän pyhän asian ajajat, minä\nniitten joukossa, vaativat omilta palvelijoiltaan esikuvallista\nkäytöstä. Minä en kärsi, että nuorilla palvelustytöillä on tuollaisia\n\"sulhasia\". -- Sinä punastut! -- En minä sinua tarkoittanut, sinun\nsiveyttäsi en epäile. Mutta että tahtoni tietäisit, sanon sen nyt. Jos\nminä tapaan, tahi saan tietää, että sinä salaa käyt kohtaamassa\nsellaista -- puhumattakaan, että tänne hänen tulla sallisit --. No, älä\nloukkaannu. Minä sanon tahtoni vaan. Jos niin kävisi, täytyisi minun\narmotta ajaa sinut pois ja antaa epäiltävä todistus -- --\n\n\nIII:s KOHTAUS.\n\nKENRAALI. (Pyyhkii jalkojaan vasemmalla, tulee sikaari hampaissa.)\nUh, sitä likaa! Tässä taas pukeutumaan -- sinun konserttisi tähden.\nOnko saappaani harjatut?\n\nSELMA. Minä en tiennyt -- --\n\nKENRAALI. Mitä se on! Pitää ottaa selvä tehtävistään.\n\n    (Käypi istumaan, ojentaen jalkaansa eteenpäin.)\n\nVedä pois!\n\n    (Selma rupeaa kiskomaan.)\n\nR. SILAN. Eihän hän tiennyt, että me ulos menemme.\n\nKENRAALI. Minun saappaani pitää aina olla harjatut.\n\n    (Selma on vetänyt saappaat hänen jalastaan.)\n\nYhden tekevä, kuka ne harjaa. Mars! Tuo tohvelini!\n\n    (Selma kiiruhtaa sisään.)\n\n\nIV:s KOHTAUS.\n\nR. SILAN. Et sinä saa heti noin äreäksi käydä. Säikytät tyttö paran\npahanpäiväisesti.\n\nKENRAALI. Sinä olet liian hyvä sen sijaan, minun täytyy pitää\ntasapainoa. Pilaisit muuten piijat kokonaan.\n\nR. SILAN. Pilaisin? Minä? -- Et sinä sellaisia asioita ymmärrä... Ja\nmuuten voit olla sekaantumatta -- --\n\nKENRAALI. Respektiä on ylläpidettävä. Kyllä minä tiedän kuinka\npalvelijain kanssa on meneteltävä.\n\nR. SILAN. Respektiä voi lempeydellä ylläpitää.\n\nKENRAALI. Vai voi. Kuinka pahoille tavoille opetit sinä esim. Amandan.\nRupeaa kohalta kulkkua nauramaan, siksi että minulta sattui\nkyyristyessäni housut repiämään. Oliko se respektiä?\n\nR. SILAN. Aina sinä takerrut tuollaisiin asioihin. Hyi! No ja oliko se\nihme sitten! Rupeaahan sitä nuori vallaton tyttö vähemmästäkin\nnauramaan.\n\nKENRAALI. Jaa, siitä sen nyt näkee. Sinäkin pidät aivan luonnollisena\nasiana, että -- Se on sinusta vaan viatonta vallattomuutta, jos -- jos\n-- -- Kyllä mä opetan heitä nauramaan minulle!\n\n    (Selma tuo tohvelit ja saappaat. Kenraali\n    pistää tohvelit jalkaansa.)\n\nR. SILAN. (Itsekseen.) Eikö se nyt tule sieltä jo leningin kanssa.\nRupeaa taasen ukko rähisemään jos viivytän --\n\n    (Menee oikealle.)\n\nNIILO. (Tulee sisään.) Nyt on viimeinen kuorma levitetty, teidän\narmonne.\n\nKENRAALI. (Ottaa kukkarostaan rahaa.) No tuossa. Jos vasta tarvitsen,\nniin kyllä minä sinut työhöni otan.\n\nNIILO. Kiitoksia armollinen herra kenraali.\n\n    (Kenraali menee oikealle, jättäen sikarin\n    pätkän pöydän reunalle.)\n\n\nV:s KOHTAUS.\n\nNIILO. No Selma, mitä arvelet uudesta paikastasi?\n\n    (Selma istuu ajatuksiin painuneena.)\n\nEt vastaa... Hyvään perheesen pääsit. Ole nyt siivo ja siveä; muista,\nmitä äiti-vainaasi on opettanut. Nyt hänen kalliit neuvonsa sinulle\ntarpeen ovat.\n\n    (Itsekseen.)\n\nHän näkyy oudoksuvan vielä uutta tointansa. Jätänpähän hänet rauhaan.\nJumala sinua, lapsukaiseni, varjelkoon, jotta yhtä siveänä ja puhtaana\naina pysyisit. Kuinka suloiselta tuntuu, kun tietää olevansa tuollaisen\nlapsen isä.\n\n    (Katselee hetkisen äänetönnä Selmaa.)\n\nHyvää yötä nyt, lapsukaiseni!\n\nSELMA. (Herää ajatuksistaan.) Ai, isä!\n\nNIILO. En minä tahdo sinun ajatuksiasi häiritä. Hyvää yötä vaan.\n\nSELMA. Hyvää yötä. Terveisiä Kallelle ja -- ja -- äidille.\n\nNIILO. (Itsekseen,) Voi sitä sydäntä, sitä sydäntä!\n\n                                           (Menee.)\n\n\nVI:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Rupeaa saappaita harjaamaan.) Vai niin! Hän ei siis saa tulla\ntänne laisinkaan. Nyt juuri kun tahtoisin hänen kanssaan puhua, oikein\nhäneen tutustua. Olisko siinä perää mitä rouva sanoo? Olisko hänkin\nsellainen? Ja miksei! Ei Paul olisi lukenut sellaista kirjaa kuin hän!\nJumala ties, mitä se lie ollutkin... Minä rupean pelkäämään... Jos hän\ntodella ei olisikaan niin puhdas, niin rehellinen kuin luulin... Voi\nhyvä Jumala! Auta minua tästä hirveästä epätietoisuudesta!...\nMenettäisinkö minä ainoan ystäväni, hänet, johon niin kauniit\ntulevaisuuden toiveet olen jo liittänyt?... Pettyisinkö niissä! Voi\nsehän olisi kauheata!... Mutta kun äitinikin minua niin varoitti...\nTunteehan rouva toki maailman, ihmiset paremmin kuin minä sokea\ntyttö!...\n\n\nVII:s KOHTAUS.\n\nIINA. (Tulee vasemmalta.) Hyvä ilta! Kas, täällähän on jo uusi tyttö.\n\nSELMA. Oletteko ompelija?\n\nIINA. (Itsekseen.) Sievä tyttö. (Äänensä,) Niin, kyllä -- --\n\nSELMA. (Aikoo lähteä oikealle.) Rouva jo odottaa.\n\nIINA. Odottakaahan. Olen väsynyt, tahdon tässä ensin hiukan huoahtaa.\n\n    (Käypi istumaan.)\n\nOhhoh! Niin pitkä matka minulla astuttava.\n\nSELMA. No, käveleehän sitä nuorra ollessaan mielellään.\n\nIINA. Tosin kyllä, erittäinkin kun koko päivän on istunut työn ääressä.\n\n    (Itsekseen.)\n\nTuo olisi minua varten...\n\nSELMA. Onko teillä paljon työtä?\n\nIINA. Onhan sitä. Mutta eihän ole pakko ottaa enempää kuin itse haluaa.\nTahtoohan sitä aina välistä olla vapaakin.\n\nSELMA. Kai se lienee hauskaa kuitenkin, kun itse saapi noin vapaasti\nmäärätä -- --\n\nIINA. No se on tietty... Työkin maistuu silloin aivan toiselle, kun on\nihan itsenäinen, oma herransa kaikessa, kun ei tarvitse aina toisen\nkomennon mukaan marssia.\n\nSELMA. Niin, kyllähän sen arvaa.\n\nIINA. Toveri pitäisi olla kuitenkin, yksin alkaa tuntua ikävältä.\n\nSELMA. Asutteko sitten yksin?\n\nIINA. Ihkasen yksin.\n\nSELMA. Mutta se tuntuu varmaan hirveän kolkolta. Minä pelkäisin.\n\nIINA. En minä pelosta mitään tiedä. Mutta kernaasti toisen toveriksi,\ntyökumppaniksi ottaisin. Silloin voisi työnsä lopetettuaan illalla\nliikkua vähän ulkonakin. Yksin se ei käy päinsä. Ja työtä kyllä\nriittäisi kahdellekin, sitä saan vaikka kuinka paljon.\n\nSELMA. No voitteko te panna säästöönkin?\n\nIINA. Se on tietty. Ennen kun en uskaltanut ottaa hienompaa työtä, ei\ntosin juuri suuria säästöjä jäänyt, mutta nyt, nyt on toista. Olen\nommellut leninkejä kreivien ja kenraalien tyttärille. Olen, näetten\noikea muotiompelija.\n\n\nVIII:s KOHTAUS.\n\nR. SILAN. (Tulee oikealta.) Eikö se -- No täällähän te olette! Mikset\ntullut heti sanomaan, Selma?\n\nIINA. Tulin juuri, istahdin vaan silmänräpäykseksi huoahtamaan.\n\nR SILAN. No, onko se nyt täydessä kunnossa?\n\nIINA. Olenko minä koskaan ennenkään hutiloinut. Koettakaahan vaan\npäällenne, niin saatte nähdä. Sen pitää istua kuin valettu.\n\nR. SILAN. Niin, no!\n\n    (R. Silan ja Iina menevät oikealle.)\n\n\nIX:s KOHTAUS.\n\nSELMA. Hän on onnellinen. Ihan vapaa, ei kenenkään komennon alla.\nMiltähän tuo tuntuisi, jos saisi olla ja elää kuni hän: ottaa vastaan\nketä ja milloin vaan tahtoo; -- -- ja sitten voipi hän säästää rahojakin.\nNo, mitäs minä häntä kadehtisin! Olenhan minäkin kohtalooni\ntyytyväinen... Niin! Ja sanoihan äitini aina, että nuoren tytön tulee\nolla vanhemman naisen silmäin alla! Kuka sen tietää, kuinka tuon --\n\nKENRAALI. (Oikealta.) No kuinka kauan saan minä saappaita odottaa!\n\nSELMA. (Hämmästyen.) Hyvä Jumala!\n\n    (Harjaa vielä hätimmiten.)\n\nTässä, tässä ne ovat.\n\n    (Viepi oikealle.)\n\n\nX:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Tulee vasemmalta.) Vai niin. Tässä siis... Mitähän hän lie\narvellut, kun en eilen tullut.\n\n    (Katselee ympärilleen.)\n\nNo, toistahan tämä on. Oikein siisti kyökki. Ja voin niin mukavasti\ntänne pistäytyä huomiota herättämättä -- Hm! Uudet ajat tuli toden totta.\nEi tarvitse enää ajatella, kuinka saan iltani kulumaan. -- En voi oikein\nvieläkään tottua uuteen ajatukseen -- Tuollainen neito minun omani.\nSaapas nähdä, kuinka hän ottaa minut vastaan. Onko hän yhtä vapaa,\navosydämminen kuin ensi kerralla... Se se juuri hänessä --\n\n\nXI:s KOHTAUS.\n\nIINA. (Tulee oikealta.) Hyvästi, hyvästi.\n\nRAHIKKA. Hyvä ilta.\n\nIINA. Ah! Hyvä ilta.\n\nRAHIKKA. Onko Selma kotona?\n\nIINA. Selma? -- Vai niin! -- Kyllä! Hän oli juuri äsken tässä --\n\n    (Itsekseen.)\n\nKaunis poika.\n\n    (Ääneensä.)\n\nOletteko te -- tuota --\n\nRAHIKKA. Niin -- minä -- minä --\n\nIINA. Minä vaan tulin ajatelleeksi -- Viivyttekö täällä kauan?\n\nRAHIKKA. Mitä tarkoitatte?\n\nIINA. Minä ajattelin vaan -- tuota että -- No enhän voi teiltä sellaista\nkysyä. -- Olettehan minulle ihan tuntematon --\n\nRAHIKKA. Puhukaa vaan.\n\nIINA. Hm. No mitäs pahaakaan siinä juuri on. Aioin kysyä vaan\nlähdettekö täältä pian, jos sattuisi meillä sama matka olemaan, niin ei\nminun tarvitsisi -- --, on niin vaarallista kulkea yksin --\n\nRAHIKKA. (Hämillään.) Niin -- suokaa anteeksi -- kyllähän minä muuten hyvin\nkernaasti -- mutta minun täytyy tavata Selmaa -- --\n\n\nXII:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee.) Pekka! Herran tähden! Mene pois.\n\nRAHIKKA. Mitä sanot?\n\nSELMA. Mene Herran nimessä pois... Toisen kerran tulet, -- tahi älä tule\nlaisinkaan... Kyllä me tapaamme toisemme -- -- jossain.\n\n    (Katsahtaa pelokkaasti ovelle.)\n\nÄlä viivyttele!\n\nRAHIKKA. Mitä sinä nyt --?\n\nSELMA. Selitän sitten toisen kerran... Mene -- mene hyvä Pekka -- mene nyt\nvaan.\n\n    (Hiljaa.)\n\nTule myöhemmin, vähän ajan päästä... Tahi ei! Älä tule tänne... Minä\npelkään.\n\n    (Työntää Rahikan ovelle.)\n\nHyvästi nyt vaan... Älä suutu minuun, mutta minun täytyy -- --\n\nRAHIKKA. No, kah, kun välttämättä tahdot, niin --\n\nIINA. Hyvästi.\n\n    (Menee ovelle, vetää sen kiinni Rahikan edessä,\n    joka ihmetellen seisoo sen ulkopuolella.)\n\n\nXIII:s KOHTAUS.\n\nSELMA. Voi hyvä Jumala! Jos rouva olisi --\n\nR. SILAN. (Tulee päällysvaatteissa.) Panet nyt kaikki ovet kiinni ja\nistut kiltisti kotona. Näytä nyt, että ansaitset luottamustani. Jos\nnoudatat tarkasti tahtoani, koittaa sinulle täällä hyvät päivät, sillä\n-- minä tunnustan -- että pidän jo paljon sinusta.\n\n    (Mennessään.)\n\nMeillä on avain mukana.\n\n\nXIV:s KOHTAUS.\n\nSELMA. Mitä olen minä tehnyt? Juoksenko hänen perässään? Ei, se on\nmahdotonta! -- Rouvan edessä en tahto valehtelijana olla. Mitä\najatelleekin hän nyt minusta -- -- Olihan se kuitenkin väärin tehty. Ehkä\nluulee, että minä jo tahdon päästä hänestä. Eihän minulla ole mitään\noikeutta vielä häntä epäilemään -- -- Jos hän kumminkin olisi tuolla\nulkona. Ja siellä hän onkin, jos hän minua rakastaa. Voinhan hänelle\nnyt ainakin selittää.\n\n    (Avaa kyökin oven.)\n\nRahikka! -- -- Pekka! -- Ei kuulu! -- -- Hän läksi siis -- -- No kun\nmeni, niin menköön. -- En minä hänen jälestään lähde. Tuolla tavalla ei\nPaul olisi tehnyt... Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että -- -- Mutta\nmiksikä minäkin hätäilin. Olisin sanonut lyhyesti ja tyyneesti, että tällä\nkertaa en -- -- Mikä ajatus... Ei se ole mahdollista! -- -- Mutta olihan se\nsievä tyttö. -- Voisiko Rahikka sen tehdä. -- Miks'ei, jos miehet sellaisia\nkerran ovat... Muuten olisi hän odottanut tuolla ulkona... Ehkä\nkävelevät siellä käsitysten -- nauravat minulle. Hän on vapaa tyttö -- ja\nvoipi panna säästöön. -- Ei, tätä en kestä. Minä tahdon varmuutta.\nHerrasväki on jo mennyt.\n\n    (Tempaa suuren huivin.)\n\nJos hän on petturi, niin --\n\n    (Menee kiiruusti ulos.)\n\n(Lyhyt väliaika.)\n\n\nXV:s KOHTAUS.\n\nKALLE. (Avaa oven vasemmalta, pistää päänsä sisään.) Selma.\n\n    (Ulospäin.)\n\nTäällä ei ole ketään. Mennään sisään vaan.\n\nWILLE. Eikö ketään.\n\n    (Tulevat sisään.)\n\nKALLE. Katsos, kuinka täällä on siisti ja lämmin. Peijakas! Täällä\nminäkin mielelläni asuisin.\n\nWILLE. (Nuuskii ympäri.) Kalle.\n\n    (Hiljaa.)\n\nOtanko mä palasen?\n\n    (Osoittaa sokeriastiaa.)\n\nKALLE. Uskallappas. Selma voisi vielä toruja siitä saada.\n\nWILLE. Yhden vaan.\n\nKALLE. Anna sen olla, tahi... Aina sinulla on halua varastamaan.\n\nWILLE. Onko tämä varkautta? Ei tämmöisestä poliisikamariin viedä.\nAina minä kotonakin otan. Eihän tuosta kellekään vahinkoa, jos palan\ntoisen --\n\nKALLE. Pienestä synnistä suuri kasvaa, sanoo aina Selma.\n\nWILLE. Voi kuinka lapsellinen sinä olet. Tämä nyt olisi synti.\n\n    (Pistää palan suuhunsa.)\n\nKALLE. Varas.\n\nWILLE. Kun sinä viitsiät. Otahan sinäkin yksi.\n\nKALLE. En tahdo.\n\nWILLE. Selma kumminkin antaisi, jos pyytäisit,\n\n    (Tarjoaa.)\n\nTuoss' on! Kas kun hän taasen tahtoo olla minua parempi. Luuletko siitä\ntaivaasen pääseväsi, jollet tätä syö. Mikä pyhä mies sinusta on tullut.\n\nKALLE. Älä hauku.\n\nWILLE. Ota sitten.\n\nKALLE. Sinä nyt osaat kiusata.\n\n    (Ottaa.)\n\nNo oletko nyt mielissäsi?\n\nWILLE. Mutta missä se Selma lienee?\n\n    (Avaa oven oikealla.)\n\nTäällä on ihan pimeä. Mennäänkö katsomaan. Minulla on tulitikkuja.\n\nKALLE. Wille! Luulevat meitä vielä varkaiksi. Kuules! Eikö ole\nkuitenkin parempi, että lähdemme. Ajattelehan, jos sattuisi jotakin.\nJos olisimme tulleet väärään paikkaan.\n\nWILLE. Mitä sinä höpiset!\n\nKALLE. Ei! Kyllä meidän täytyy lähteä. -- Minä lähden! -- Tule!\n\nWILLE. (Pistää kourallisen sokeripaloja taskuunsa.) No lähdetään\nsitten, kun sinä sellainen raukka olet.\n\nKALLE. Itse sinä raukka olet.\n\nWILLE. Minäkö? Tahdotko, niin menen tuonne sisään ja tuon sieltä\njotakin --\n\nKALLE. Oletko sinä --! Tule!\n\nWILLE. (Katselee vielä kärkkäästi sokeriastijaa, huomaa kenraalin\nsikaarin.) Katsos, ähä!\n\nKALLE. Tuletko sinä jo!\n\n    (Kiskoo Willen mukaansa ulos.)\n    (Hetken äänettömyys.)\n\n\nXVI:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Avaa oven vasemmalla.) Selma!\n\n    (Tulee sisään.)\n\nMissä lie hän? Herrasväen puolella on ihan pimeä.\n\n    (Käypi istumaan.)\n\nMikä kumma häntä nyt vaivasi... Suotta antaisin hänen hädissään\nhuomiseen asti olla... Mikä ihme vaan liene niin hänet sille tuulelle\nsaattanut -- -- Säpsähdin sentään ensin vähän... Olisi toinen enemmänkin\nsäikähtänyt... Tulee kaikessa rauhassa morsiantaan tervehtimään ja\ntäällä --\n\n    (Nauraa.)\n\nKaikellaista sattuu -- -- Joku tulee... Hän varmaan --\n\nSELMA. Pekka! Sinä olet täällä! Et suuttunut siis minuun.\n\nRAHIKKA. Minäkö sinuun suuttunut!\n\nSELMA. (Katsoo häntä silmiin. Itsekseen.) Olisko se mahdollista:\nvoivatko nuo silmät valehdella, tuo tyyneys kasvoissa olla\nteeskenneltyä?\n\nRAHIKKA. Miksi katsot minua tuolla tavoin?\n\nSELMA. (Joutuu hämilleen.) Minä vaan -- -- Katso kenraalska kielsi minua\npäästämästä tänne ketään miestä luokseni.\n\nRAHIKKA. No mikset heti sanonut. Johan minä heti ajattelin, että\njotakin sellaista se varmaankin -- --\n\nSELMA. Hän sanoi, ett'ei hän salli, jotta hänen palvelustytöllään on\nsulhanen. Jos hän sinut täällä tapaa, ajaa hän minut heti pois.\n\nRAHIKKA. Se oli pahempi. Minulta on siis tänne ovi sulettu! Mikäs muu\njääpi keinoksi, kuin että tapaamme toisiamme muualla.\n\nSELMA. Ei Pekka! En minä uskalla päivällä tulla sinua tapaamaan ja\nillalla se ei käy laatuun.\n\nRAHIKKA. Miks'ei? Meille, jotka olemme kihloissa, se ei mikään rikos\nole.\n\nSELMA. Niinkö arvelet? Miksikä äidit sitten niin kovasti varoittavat\ntyttäriänsä?\n\nRAHIKKA. Niin! -- -- No! Mutta ethän sinä minua pelkää?\n\nSELMA. En, en. Kuinka sinua pelkäisin -- Mutta katsos -- minä -- olen niin\nkokematon.\n\nRAHIKKA. Mikä sinulla on, Selma?\n\nSELMA. (Yhä enemmän rauhattomana.) Sinä et ymmärrä sitä! Me tytöt ...\nolemme ... näet, kuulleet ... niin paljon sellaista ja kun vanhemmat\nihmiset aina istuttavat meihin epäilyksiä ... niin onko se kumma...\n\nRAHIKKA. Selma! Minä en tunne sinua nyt. -- Miksi et puhu suoraan. Etkö\nsinä luule minulta saavasi luotettavaa vastausta.\n\nSELMA. Mutta etkö sinä suutu... Minä tuntisin itseni niin\nrauhalliseksi, niin onnelliseksi, jos voisin miehistä puhuttaessa\najatella itsekseni: \"Minun Pekkani ei ole sellainen kuin muut\".\n\n    (Nojaa päänsä Rahikan olkapäähän.)\n\nRAHIKKA. Miks'et heti sillä tavalla sanonut. Minä tahdon sinulle\nselittää millainen minä olen... Olisin sen tehnyt kysymättäsikin...\nSinä muistat sen kirjan jonka revin -- -- No! Kun minä aloin mieheksi\nvarmistua, rupesin tuntemaan kummallisia haluja, jotka minua\npainajaisen tavoin ahdistivat. Yöllä näin pahoja unia, -- päivällä olin\nalituisessa taistelussa mielikuvitukseni kanssa... Naisia minä rupesin\npian kammoamaan, mutta pakosta kun heidän seuraansa jouduin, olin\nsiellä mielelläni. Mutta mielikuvitukseni oli yhä vihollisenani. Minä\nrupesin itseäni inhoamaan, sillä minä tunsin itseni saastaiseksi. Tuo\nkirja, joka sinua niin säikytti, oli juuri varoitus sellaisille, jotka\nveltosti heittäytyvät heränneitten halujensa uhriksi. Mutta neuvoina\novat siinä uhkaukset, mitä hirmuisimmat esimerkit sellaisista\nonnettomista, jotka paheen olivat valloilleen päästäneet.\n\nSELMA. No sellaistako se miesten turmelus sitten on aina?\n\nRAHIKKA. Löytyy toista lajia myöskin. Ne jotka tahtovat tuosta\nsisällisestä epäsoinnusta päästä siten, että he luopuvat yleisistä\nsiveellisyyden laeista ja tukkien omantunnon äänen heittäytyvät\nsamallaisten naisten seuraan.\n\nSELMA. No ja sinä -- --\n\nRAHIKKA. Minä asetuin pahetta vastaan, niin voimattomaksi kuin itseni\nnäinkin.\n\nSELMA. Sinä et siis -- -- ole sellainen\n\nRAHIKKA. En, kumma kyllä...\n\nSELMA. Kumma kyllä?\n\nRAHIKKA. Niin, sillä luulen, että jos minä olisin viekoitukseen\njoutunut, olisin yhtä vähän kuin kukaan muukaan säilynyt. Mutta\nälkäämme siitä enää puhuko. Tiedäthän sinä nyt entisyyteni. Sinussa\nlöysin kaipaamani puhtaan kuvan, joka karkoitti painajaiseni, sinusta\nsain ystävän, joka voit sieluni uuteen eloon herättää.\n\n    (Syleilee.)\n\nSELMA. (Huokaa syvään.) Voi, kun ei kenraalska vaan tulisi.\n\nRAHIKKA. No tulkoon sitten! Harmittaa tuollainen! Luulevat, ettei\nköyhässä ole ollenkaan siveellisyyden tuntoa. Aivankuin ei\npalvelustyttö voisi puhtaasti rakastaa.\n\nSELMA. (Miettiväisenä.) No sanopas sitten minulle mitä sinusta rakkaus\noikeastaan on.\n\nRAHIKKA. Mitäkö se on? Rakastathan sinä minua?\n\nSELMA. No tietysti!\n\nRAHIKKA. Etkö sitten itse voi sitä tunnettasi selittää?\n\nSELMA. Niin no --! Miksikä en... Mutta onko se sanottu, että se juuri on\nsitä oikeata?\n\nRAHIKKA. Mutta selitähän.\n\nSELMA. (Tuumailee.) Kun sitä on ihan yksinään, ei ole ketään jonka\nkanssa voisi puhua paremmista asioista, kun toisen ikeen alla\nhuokailee, niin tietysti tuntuu se hyvältä löytäessään sellaisen, jonka\nsanoihin voi luottaa, jolle sydämmensä voi tyhjentää ja josta tuntee\nturvaa saavansa -- -- ja --\n\nRAHIKKA. Riittää! Se se juuri ensi rakkautta onkin. Siksi ei, kuten\nisällesi itse sanoit, koskaan huoleton, elämäänsä tyytyväinen voikaan\nrakkaudessa samaa onnea löytää kuin köyhä, onneton.\n\nSELMA. Niin, Pekka, niin se on. Sehän se on rakkautta. Me rakastamme\ntoisiamme.\n\nRAHIKKA. Kuinka sitä enää epäillä voisimme. Mutta rakkaudella on vielä\ntoinen ominaisuus. Ihminen ei tunne ainoastaan kiitollisuutta, hän\nvaatii myös... Niinpä tunnen minä itseni siksi hyvin, että jos -- jos se\nkerran tapahtuisi, että sinä pettäisit minut, voisin tulla hurjaksi,\nniin minä pelkään voivani kostaa --\n\nSELMA. Sehän on hirmuista!\n\nRAHIKKA. Minä en helpolla tulistu, minua ei hevillä kiihkoon saa,\nmutta jos se kerran tapahtuu, unohdan itseni, minä voin joutua\nhillitsemättömään raivoon.\n\nSELMA. Tiedätkö mitä, Pekka...\n\nRAHIKKA. No?\n\nSELMA. Minä pidän sinusta! Juuri tuollaisen pitää miehen olla. Tyynellä\nkirkas kuin meren pinta, mutta myrskyllä kiehuva pilviin asti. Me\nnaiset olemme toista lajia, minä epäilen, kuvittelen mielessäni\nkaikenlaista, olen epävarma, häilyväinen. -- -- Voi! Joku -- Etkö\nkuullut? -- Ei se tainnut sentään kukaan olla!\n\nRAHIKKA. Jospa voisimme vaan naimisiin pikemmin mennä, -- -- mutta kun\nminun tuloni tuskin vaatteisin riittävät.\n\nSELMA. Ja minulla on vielä vähemmän -- -- Mutta rukoilkaamme\ntaivaalliselta isältämme apua -- --\n\nRAHIKKA. Niin, tee se. Minä en osaa rukoilla.\n\nSELMA. Etkö osaa rukoilla?\n\nRAHIKKA. En.\n\nSELMA. Kuinka et -- --\n\nRAHIKKA. Minua ei kukaan ole opettanut -- --\n\nSELMA. No mutta --\n\nRAHIKKA. Enkä minä voi pyytää, kerjätä. Mitä itse en voi hankkia, sitä\nolen vailla.\n\nSELMA. Mutta onhan Herra sanassaan käskenyt itseään rukoilemaan.\n\nRAHIKKA. Minä en ole ollut hänen sanojaan kuulemassa.\n\nSELMA. Pekka! Kuinka sinä voit?\n\nRAHIKKA. Älä suutu minuun. Ne ovat minulle vieraita asioita, minä en\nniihin pysty.\n\nSELMA. Mutta kuinka et?\n\nRAHIKKA. Minulla ei ollut jumalista äitiä, niinkuin sinulla.\n\nSELMA. Opetettiinhan meille Jumalan sanaa koulussa.\n\nRAHIKKA. Siellä opin pelkäämään tuota äkästä vanhusta, mutta en\nrakastamaan, pakenemaan häntä, enkä lähestymään.\n\nSELMA. Pekka parka. Niin, sinulla ei ole ollut sellaista äitiä kuin\nminulla. Jospa olisit ollut kuulemassa kuinka hän puhui kauniisti\nJumalasta, kuinka laupiaaksi hän häntä kuvasi.\n\nRAHIKKA. Jos hän laupias, hyvä on, niin kuinka hän sallii tuhansien\nlasten kasvaa kurjuudessa, kuinka sallii hän vanhempain turmella\nviattomain lastensa sydämmet, juurruttaa heihin paheita, joista he\nsitten ei enää voi irtaantua, jotka heidät tavallisesti vievät\nauttamattomaan turmelukseen. Kuinka sallii hän sen? Mitä minä sille\nvoin, ettei minua koskaan ole opetettu Jumalaa rakastamaan. Vai\nitsestäänkö ihmisen on sitä opittava. Jos niin on, niin ovat pakanat,\njotka ei koskaan ole sanaakaan kuulleet Jumalasta, myöskin\nrikoksellisia.\n\nSELMA. Voi kuinka sinä puhut! Usko minua, hyvä hän on, hyvä ja laupias.\nLuota häneen, niin pääset katkerista ajatuksistasi.\n\nRAHIKKA. (Katkerasti.) Siinä tapauksessa on häntä minulle väärin\nkuvattu, sillä jos hän hyvä on, jos hän kaikille, onnettomillekin hyvää\nsuopi, niin eiköhän hän antane siellä leveän ja kaidan tien ristissä\nsaarnata vielä sellaisille. Ehkä minäkin saan siellä muitten takana\nkuunnella, oppia häntä tuntemaan ja rakastamaan.\n\nSELMA. Lakkaa jo! Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua.\n\nRAHIKKA. Minä tulen aina katkeraksi, kun rupean noita asioita\najattelemaan.\n\nSELMA. Minua kammoksuttaa sinun ivallinen äänesi, minä en voi käsittää\nkuinka ihminen voipi tuolla tavoin Jumalasta puhua. Mutta minä iloitsen\nkuitenkin siitä, että sinä noin avonaisesti ilmaiset minulle sielusi\ntilan, -- sillä -- sillä minussa herää tunne, jota minulla ei ennen ollut.\nMinä huomaan jossakin olevani etevämpi sinua.\n\nRAHIKKA. Sen minä kyllä tiedän. Kuinka voisin sinua rakastaa, jollen\nsinulla näkisi ominaisuuksia, joita sinussa voin ihailla.\n\nSELMA. Äitini rakasti isääni, mutta hän valitti kuitenkin usein sitä,\nettei isäni häntä ymmärtänyt. Mitähän jos nyt meillä kävisi samoin\njollen minä ymmärtäisi sinua tahi sinä minua.\n\nRAHIKKA. Olkaamme avosydämmisiä ja antakaamme kunnioitusta toistemme\nmielipiteille, niin pysyy sopusointu aina.\n\nSELMA. Kunnioitusta! Aivan oikein! Mutta sinun täytyy sitten myöskin\nmyöntää, että ainakin tahdot oppia Jumalaa tuntemaan.\n\n    (Joku katsoo ikkunasta.)\n\nRAHIKKA. Niin, koeta minua opettaa!\n\n\nXVII:s KOHTAUS.\n\nR. SILAN. (Tulee vasemmalta.) Vai niin! Niinkö suuresti olen erehtynyt?\nJa minä kun luulin niin luotettavan, niin siveellisen tytön saaneeni.\n\nRAHIKKA. Arvoisa rouva --!\n\nR. SILAN. Vieläkö tässä puollusteleimaan rupeaisitte. Minä sanon sinut\nirti heti paikalla.\n\nSELMA. Armahtakaa, hyvä kenraalska.\n\nR. SILAN. Ei sanaakaan! Pois silmistäni!\n\n                       (Menee oikealle.)\n\n\nXIX:s KOHTAUS.\n\nSELMA. Hyvä Jumala!\n\n    (Itkee.)\n\nRAHIKKA. Vereni rupeaa kiehumaan! Mokomaa hävyttömyyttä --!\nSiksi, että me --\n\nSELMA. (Heittäytyy hänen kaulaansa.) Minne joudun minä nyt?\n\nRAHIKKA. Kirottua siveellisyyden valvontaa. Syöksevät nuoren tytön\ntällä tavalla kadulle.\n\nSELMA. (Panee tavaransa pussiin, itkeä tihustaen.) Mikä minusta vielä\ntulleekaan! Mitä ihmiset sanovat? Missä yösijan saan? Kotiin en lähde,\nen voi sinne mennä.\n\nRAHIKKA. Rohkeutta, Selma.\n\n\nXX:s KOHTAUS.\n\n    (Rouva tulee takasin.)\n\nRAHIKKA. Tiedättekö, mitä te teette? Tiedättekö mikä vaara köyhää,\nnuorta tyttöä uhkaa, kun hän tällä tavoin leivättömäksi, kodittomaksi\njoutuu?\n\nR. SILAN. Minä --.\n\nRAHIKKA. Ja kehtaatte sitten puhua siveellisyydestä! Saarnaatte\nepäsiveellisyyttä vastaan, huudatte turmelusta, turmelusta!\nKoettaisittepa laskeutua korkeudestanne katsomaan elämää täällä\nalhaalla, täällä köyhän väestön kesken!\n\nR. SILAN. Ulos, ulos!\n\nSELMA. Pekka!\n\nRAHIKKA. Tule Selma. Älä pelkää.\n\n                      (Menevät.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Katujen kulmaus: perällä suurempi kivitalo, jossa on kaksoisovi,\noikealla sekä vasemmalla pienempiä taloja, jotka perällä poikkipäin\nkäyvään leveämpään katuun päättyvät. On paraillaan iltahämärä, perällä\noleva talo on jo valaistu.)\n\n\nI:n KOHTAUS.\n\n    (Ihmisiä tulvaa perällä olevan talon ovesta,\n    pyhävaatteissa, virsikirjat kainalossa.)\n\nLIISA. (Huokaa syvään.) No, se on mies hampaan rakoon, ei.\n\nMIINA. Niin, kyll' on hänellä puheenlahja.\n\nLIISA. Ja mikä henki, mikä syvyys hänen saarnassaan!\n\nMIINA. Kun ei vaan änkyttäisi niin pahasti.\n\nLIISA. Se on totta, niin, änkkää tuo vähäsen, änkyttää. Mutta mitä\nLuoja on kerran ihmiselle antanut, siihen saa hän tyytyä.\n\nMIINA. Siihen saa hän tyytyä, siihen.\n\nLIISA. Oikein minua välistä rupesi vavistamaan, kun hän oikein\nhaltioihinsa pääsi ja äänensä paisumaan laski.\n\nMIINA. Minä kun olin hänen edessään aivan, tuli vähän --\n\n    (Pyyhkii silmiään.)\n\nVoisihan sitä toki vähemmälläkin saada sanansa kuulumaan.\n\nLIISA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa. Minä jo itsekseni samaa\najattelin, että riittäisi tuo vähempikin. Niin, perää siinä on -- --\n\nMIINA. Mutta aika hyvin sen sanat muuten osuivat, kieltämättä oikein\nhyvin. Se ei ollut tavallista --.\n\nLIISA. -- mitä papit saarnaavat.\n\nMIINA. Hän puhuu niinkuin tavallinen ihminen eikä kääntele ja vääntele\nedestakasin evankeliumia, milloin sitä, milloin tätä puolta; hän puhuu,\nmitä hän sielunsa silmillä on Jumalan sanassa löytänyt.\n\nLIISA. Niin sinä puhut aivan kuin minä aioin sanoa: hän puhuu, mitä\nhän -- -- Jumalan silmillä -- -- kuinka se nyt olikaan -- --\n\nMIINA. Mutta yksi paha vika hänellä on.\n\nLIISA. Paha vika? Tarkoitatko -- -- tuota -- --\n\nMIINA. Hän ei ole millänsäkään harpatessaan silloin tällöin vähän liian\nkauas tekstistä. Siinä ei tosin olisi mitään pahaa. Eipähän ole sitten\ntuota papillista -- velliä.\n\nLIISA. (Käy nauramaan.) Velliä! Papillista velliä! No sinä löydät\nkanssa sanan, mikä paikalle sopii.\n\nMIINA. Mutta hän ei pysy aina edes raamatun pohjallakaan. Kun hän esim.\npuhui Bileamin aasista -- --\n\nLIISA. Niin no, luiskauttaahan sitä innoissaan sanan, toisen\nsyrjäänkin, mutta eihän hän olekaan saarnaansa koko viikkoa valmistanut\nja sukinut.\n\nMIINA. Ei se ole hyvä. Tuhma kansa tarttuu aina mielellään tuoreesen\npalaan ja painaa mieleensä juuri nuo liiat sanat.\n\nLIISA. Niin, niin. Kyllä se totta on. Aina se tuores pala paras on.\n\n\nII:n KOHTAUS.\n\nIINA. (Tulee oikealta. Itsekseen.) Tässä ruvetkoon! Nyt hänen täytyy\nlähteä vaikka mikä olisi. Eikö hän jo tule sieltä.\n\n    (Katselee perällepäin.)\n\nLIISA. Eikö naapuri kirkossa käykään.\n\nIINA. Siirappikirkossa!\n\nLIISA. Tyttö! Kuinka uskallat sinä Herraa pilkata?\n\nIINA. Kumpiko teistä on herra?\n\nLIISA. Voi hyvä ihminen sitä synnin turmellusta! Mutta älähän huoli\nsinä paatunut sielu. Kyllä sen vielä sulattaa helvetin hehku.\n\nIINA. Oho! Kyllä se siksi jäähtyä ehtii, ennenkuin minä sinne tulen.\nKunhan nyt kaikki teikäläiset siellä ensin korvennetaan.\n\nMIINA. Kuule tyttö! Minä tahdon sinulle sanoa äidillisen sanan.\n\nIINA. Toisen kerran, emäntä, toisen kerran. Minulla on nyt tärkeämpää\ntehtävää!\n\nLIISA. Sulhasia etsimään.\n\nIINA. Tahdotteko tulla mukaan.\n\n    (Menee perälle.)\n\nLIISA. Hävytön tyttö! Vanhempia ihmisiä vastaan tuolla tavoin\nkäyttäytyy.\n\nMIINA. Paatunut on tyttö raukan sydän.\n\nLIISA. Tyttö rankan. Sanotko rankan. Sinä et taida tietääkään mitä\nlajia hän on.\n\n    (Menevät jutellen oikealle taloon.)\n\n\nIII:s KOHTAUS.\n\nIINA. (Katselee avoimesta ovesta sisään perällä.) Mitä hän viipyy\nsiellä. No kas, johan hän tuleekin. Varovasti on alotettava.\n\nSELMA. (Tulee ovesta ulos) Kas Iina. Ketä sinä odottelet?\n\nIINA. Päätäni rupesi särkemään, niin ajattelin mennä vähän kävelemään.\n\nSELMA. Vai niin.\n\nIINA. Etkö tahdo tulla mukaan.\n\nSELMA. Rahikka tulee pian luokseni.\n\nIINA. Mennään vaan kerran edestakasin esplanaadilla. Kyllähän Rahikka\nsen aikaa odottaa.\n\nSELMA. Kuinka antaisin minä hänen kadulla --\n\nIINA. Voithan toki sen verran kärsivällisyyttä häneltä vaatia, jos hän\ntodella ystäväsi on.\n\nSELMA. Olisihan se hirveän epäkohteliasta.\n\nIINA. En minä juuri yksin voi näin pimeällä mennä. Ja pitäisihän sinun\ntoki jotain minunkin tähteni --\n\nSELMA. No mutta --!\n\nIINA. Olenhan minä tavallani hyväntekijäsi.\n\nSELMA. Hyvä Iina! Enhän minä toki sitä kielläkään, päinvastoin! Ethän\nsinä suutu? Mutta kun minä kerran -- -- Ja miksi sinulta salaisinkaan. Me\nrakastamme toisiamme, me olemme oikein kihloissa. Todentotta minä en\nvoi ajattelekaan muita kun vaan häntä.\n\nIINA. (Itsekseen.) Kas niin! Sitä vielä puuttui. Mutta älähän --!\n(Ääneensä.) No kun sinä olet niin suora minua kohtaan, niin en tahdo\nminäkään olla sinulle tunnustamatta -- --. Minulla on kosijoita suuri\njoukko, mies vähintään joka sormea kohden. Hulluina ne juoksevat\nesplanaadilla minua etsimässä. Tänne eivät, näet, saa tulla, sillä olen\nheitä kieltänyt. -- Se voisi herättää huomiota. Paitsi milloin annan\njonkun tulla itseäni saattamaan.\n\nSELMA. Kosijoita niin paljon, ja sinä pidät kaikki!\n\nIINA. Niin, kun en ole voinut valita vielä yhtä itselleni. Minä\ntahtoisin siksi näyttää niitä sinulle. Mitä sinä arvelisit --!\n\nSELMA. Vai niin. -- Mutta tiedätkö tuo tuntuu minusta niin kummalliselta.\n\nIINA. Onnellinen sinä, jolla vaan on yksi. Pääsit vaikeasta vaalista.\nMutta sen sijaan on minulla oikein somia herrojakin.\n\nSELMA. Sinulla herroja.\n\nIINA. Niin. Näetkös niitä on paljon tähän aikaan sellaisia herroja\njotka ovat kyllästyneet noihin salonkityttöihin. He pitävät enemmän\nmeikäläisistä vapaista, -- -- Tuletko?\n\nSELMA. Jos minä sitten tulisin. Mutta minullahan on virsikirjakin\nvielä --\n\nIINA. Että sinä viitsiät mennä tuollaiseen kirkkoon.\n\nSELMA. Kuinka niin?\n\nIINA. Kävisit sitten aamulla Nikolainkirkossa, Siellä saisit toki\nkuulla mahtavaa urkujen soittoa, kaunista messua. Ja itse kirkko,\nkuvat, kaikki siellä on niin juhlallista! Mutta täällä -- --\n\nSELMA. Katso, minä kävin ennen oikeassa kirkossa, mutta minusta ei\npappi saarnannut oikein. Jumala ei ole niin kovasydämminen kuin he\nsanovat, se on mahdotonta.\n\nIINA. No kerran kuulen sinulta viisaan sanan. Eihän ne olekaan muuta\nkuin pappien peloituksia.\n\nSELMA. Mutta ei täälläkään. --\n\nIINA. Vie nyt pian virsikirjasi pois tahi ota se vaan mukaan -- vielä\nparempi. -- Se näyttää. --\n\nSELMA. Kuinka voisin sen mukaan ottaa. Minä pistän sen pois.\n\n    (Menee oikealle.)\n\n\nIV:s KOHTAUS.\n\nIINA. Ennenkuin tuosta enkelistä kalua saapi. -- -- Että hän nyt on\nehtinyt oikein pikiintyä tuohon retkaleesen. -- Tässä ikänsä ruvetkoon\nneulan kanssa temmeltämään. -- -- Yksin se nyt ei käy. -- Tuon naaman kun\nkyltiksi saan. -- Mutta ensin on Rahikka tieltä pois saatava.\n\n\nV:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee takasin.) No mennään. Mitäs pahaa siinä olisi. -- Ja ehkä\nRahikka sattuu vastaan tulemaan.\n\nIINA.\nTiedätkö, mitä minä tahtoisin sinulta kysyä?\n\nSELMA. Mitä?\n\nIINA. Oletko sinä ihan varma, että hän rakastaa sinua.\n\nSELMA. Ei minulla ole ainakaan mitään syytä sitä epäilemään.\n\nIINA. Oletko häntä jo koetukseen pannut?\n\nSELMA. Koetukseen! Mitä sillä tarkoitat?\n\nIINA. Kuinka kokematon sinä vielä olet. Ei miesten rakkaudesta\nmilloinkaan saa ihan varma olla.\n\nSELMA. Niinkö arvelet. Ei Iinaseni. Minä olen kyllä jo tuota asiata\najatellut. Tosin ei Rahikka alinomaa toitota korvaani rakkauttaan, hän\non tyyni ja rauhallinen, mutta kun hän puhuu, tulee se hänen sydämmensä\npohjasta.\n\nIINA. Ja siitä päätät sinä, että hän sinua rakastaa. Tahdotko että minä\nteen sinulle rakkauden tunnustuksen kauniin sanoin. Luuletko ett'en\nvoisi puhua paljon kauniimmin kuin hän. Tahdotko?\n\nSELMA. Sinä olet niin kummallinen... No!\n\nIINA. (Tekeytyy kosijaksi.) Rakas neitini. Löytyy ihmisiä, jotka\njokapäiväisyyden melskeeltä eivät laisinkaan muista enään runollisuutta\nlöytyvän. Me miehet näytämme kylmiltä, yksitoikkoisilta, me puhelemme\nusein joutavista asioista. Mutta tiedättekö mikä siihen on syynä? Me\nemme voi tuhlata runollisuuttamme kaikkialle, me pidämme liian pyhinä\nhellemmät tunteemme voidaksemme niitä aina purkaa. Mutta, neitini, kun\nkerran tilaisuus tarjoutuu, kun tunteemme tulvimaan rupeavat, silloin\non niillä vastustamaton voima. Kun lemmen vihuri liitää sydämmen\nylitse, ei myrsky ole kaukana: se rupeaa kuohumaan, raivoamaan. Yksi\nainoa silloin vaan voi sen tyyneeksi saattaa, yhden ainoan haltiattaren\nojennettu kätönen voi sen kuohut rauhoittaa. Ja vavahdellen\ntyytyväisenä painuu se vähitellen peilikirkkaaksi, kuvastaen\nhaltiattaren ihanuuden syvyydessään.\n\nSELMA. No riittää, riittää. Mistä olet sinä tuollaista oppinut?\n\nIINA. Minäkö? Sehän on runollisuutta. Kirjoissa, teatterissa sitä\nkuulla saa. Kosijoiltani sitä olen kyllikseni kuullut. Mutta mitä arvoa\non tuollaisilla sanoilla. Tuuli ne mukanaan viepi heti. Ei Selmani, ei\nkauniilla sanoilla nykyaikana ole mitään merkitystä.\n\nSELMA. Mihinkä sitä sitten luottaa saa jollei sanoihin?\n\nIINA. Töihin, töihin!\n\nSELMA. Töihin?\n\nIINA. Minä tahdon sinun parastasi. Eikö olisi hauskaa, kun ei\ntarvitsisi koskaan vastaisuudessakaan sulhonsa rakkautta epäillä,\nvaikka mitä sattuisi.\n\nSELMA. Tietysti.\n\nIINA. Pane hänet sitte koetukseen.\n\nSELMA. Niin no, mitäs pahaa siinä olisi. Mutta kuinka?\n\nIINA. Sen kyllä keksimme.\n\nSELMA. Olisihan sitten hauskaa ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: \"Nyt\nolen varma sinusta!\" Enkä minä laisinkaan pelkää häntä koetukseen\npannessani, kunhan ensin --\n\nIINA. Mutta mennään nyt. Tekeyt vaan kylmäksi häntä vastaan joksikin\naikaa ja -- --\n\n    (Menevät.)\n\n\nVI:s KOHTAUS.\n\n    (Miina ja Liisa tulevat talosta.)\n\nLIISA. Miksi antaisit paheen valtaan päästä, kun sen estää voit.\n\nMIINA. Niinhän se kyllä on. Vai siksikö se toisen hankki.\n\nLIISA. No miksikä sitten. Selväähän se on kuin päivä.\n\nMIINA. Voimmehan mennä lankoni luo. Kyllä hän tietää keinot.\n\nLIISA. Kukas sitten tietäisi, jollei konstaapeli.\n\nMIINA. Talossani minä sallisin sellaista -- En! Mennään.\n\n    (Katsoo kivijalan ikkunaan.)\n\nEivät näy olevan kotona kumpikaan.\n\nLIISA. Arvaahan sen. -- Sunnuntai-iltana!\n\n                             (Menevät.)\n\n\nVII:s KOHTAUS.\n\n    (Kalle ja Wille juoksevat vasemmalta, kummallakin kädessä\n    nahkavyö, jonka päähän on kivi köytetty.)\n\nWILLE. Nyt emme pakene enää. Mene sinä pakoon jos tahdot. Minä jään\nvaikka yksin.\n\nKALLE. En minä heitä pelkää, mutta --\n\nWILLE. No mitä?\n\nKALLE. Katsos, jos rupeammekin tappelemaan, niin en minä uskalla lyödä\ntällä -- --\n\nWILLE. Et uskalla! -- Kasvoihin sinun pitää koettaa, että mustenemat\njäävät.\n\nKALLE. Mutta kun heillä ei ole nahkanauhoja, eikä kiviä. Se olisi\nvääryyttä, jos me -- --\n\nWILLE. Sinä nyt aina. -- -- Olkoot tulematta sitten.\n\nKALLE. Sinähän se heitä ensin haukuit.\n\n    (Kolme herraspoikaa juoksee esille. Wille ja Kalle rupeavat\n    nahkanauhoillaan viuhtomaan. Yksi herraspojista rupeaa\n    voivottelemaan, silmäänsä hieroen.)\n\nWILLE. Ähä! Siinä on sinulle.\n\n\nVIII:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Tulee oikealta.) Mitä, mitä tämä on. Pojat! Onko tuo nyt\nlaitaa.\n\n    (Tarttuu Willen kaulukseen, herraspojat juoksevat pois.)\n\nWILLE. Anna minun olla. Nuohan ne meidän päällemme --.\n\nKALLE. Hyvä herra, laskekaa hänet!\n\nRAHIKKA. (Katsoo tutkivasti Kallea.) Missä olen tuon pojan nähnyt! Kuka\nsinä olet?\n\nKALLE. Minä olen Kalle, Selman veli.\n\nRAHIKKA. Niin, niin.\n\nKALLE. Olettehan te Selman sulhanen?\n\nRAHIKKA. Olen.\n\nKALLE. (Katsoo epäilevästi Rahikkaa.) Herra, saisinko minä sanoa teille\njotakin.\n\nRAHIKKA. Sano vaan.\n\nKALLE. (Pienen tuumailun jälkeen.) Vaikka minä olen niin paha, pidän\nminä kuitenkin suuresti, niin suuresti sisarestani. Hän on niin hyvä,\nniin herttainen. Minulla on niin hirveän ikävä häntä. -- -- Ettehän te tee\npahaa hänelle. Olettehan te hyvä häntä kohtaan. Teidän pitää olla hyvä.\n\nRAHIKKA. (Silittää Kallen päätä.) Sinä olet hyväsydämminen poika. Sääli\nettä olet kadulle joutunut. (Itsekseen.) Tuostakin voisi kelpo mies\ntulla, jos hänestä huolta pidettäisiin.\n\nKALLE. Lupaatteko olla hyvä häntä kohtaan?\n\nRAHIKKA. Ole huoletta. Kyllä minä -- --\n\nKALLE. Ihanko varmaan.\n\nRAHIKKA. No ihan varmaan.\n\n    (Antaa Kallelle kättä.)\n\nKALLE. Minä en tiedä edes missä asutte.\n\nRAHIKKA. Minäkö?\n\nKALLE. Ja Selma myös.\n\nRAHIKKA. Selma asuu tuossa.\n\n    (Osoittaa taloa oikealla.)\n\nKALLE. Tässäkö! Voi, voi! Hyvä ettei hän nähnyt.\n\nRAHIKKA. Hän ei ole nyt kotona.\n\nKALLE. No minä tulen huomenna. Tule Wille nyt tahi mamma --. Hyvästi!\n\n    (Rahikka nyykkää hajamielisesti päätään, pojat lähtevät.)\n\n\nIX:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Kävelee kadulla ajatuksiinsa vaipuneena.) Odota minua siellä,\nkyllä minä palaan. Se oli hänen vastauksensa tervehdykseeni. Ei edes\nkättä antanut. Minne olisi hänellä sellainen kiire ollut? Ja tuon\ntoisen kanssa näin myöhään? Kummallista! Olisiko minun Selmani --?\nMitä joutavia! Ei hän ole sellainen. -- Ei hänen vaan olisi tuon\ntuulenpyörtämän seuraan pitänyt joutua. Häneen voipi niin helposti\nvaikuttaa -- No odotanpahan. Mitä suotta päätäni vaivaa. Lie leikkiä\nollut kaikki tyyni. -- Mutta loppu tästä pitäisi tehdä. -- -- Se nyt on\nkumma, ettei ihminen voi työtä, ansiota saada. Voi yhteiskunta,\nyhteiskunta! Sinä teet vääryyttä! Minä olen valmis uhraamaan itseni\nhyväksesi, anna minulle tilaisuus siihen, anna minulle työtä. Sinulta\nen pyydä muuta kuin leipää. Miksi pakoitat minua toivomaan muinaisia\naikoja, miksi pakoitat minua kiroamaan tuhatvuotista sivistystäsi.\nHahhahhaa! Kerskataan maailman suuresta edistyksestä ja kuitenkin\nryöstetään syyttömiltä tärkeimmät, pyhimmät oikeudet. Eikö minulla ole\nyhtä suuri oikeus mennä naimisiin kuin rikkaalla laiskurilla. Raha,\nraha! --\n\n    (Katsoo talon kulman taakse.)\n\nKetä nuo ovat?\n\n    (Katsoo tarkemmin.)\n\nEi siellä näy huolia olevan. -- Mitä näen! -- -- Iina -- -- ja -- -- ja\nSelma. Minun Selmani! Kumpikin vieraan herran kanssa. Pettävätkö silmäni!\nHän se on! Mitä tämä nyt on?\n\n    (Piiloutuu taloon vasemmalla.)\n\n\nX:s KOHTAUS.\n\n    (Selma ja Iina tulevat kahden herran kanssa\n    parittain talon kulman takaa.)\n\nSELMA. (Lähestyy Iinaa.) Hän se oli. Kuule, jos hän suuttuu. En minä\nvoi enää.\n\nIINA. Oletko sinä --? Nythän sen juuri saat nähdä, rakastaako hän sinua,\nvai ei! Piiloutui luultavasti tuonne porttikäytävään.\n\nSELMA. Mutta tällä tavoin vieraitten herrojen kanssa --!\n\nIINA. Kummallinen sinä olet. Onko tuo nyt niin hirmuisen rasittavaa,\njos minun tähteni hetken pidät heille seuraa. Sinun pitää nyt\narvostella heitä. Eikö he ole siistiä, kohteliaita herroja.\n\nSELMA. Ovat, ovat.\n\nENSIMMÄINEN HERRA. (Hiljaa toiselle.) Hiiden soma tyttö.\n\nTOINEN HERRA. Mutta tee kuten Iina käski. Ei mitään sopimatonta! Aivan\nkuin olisimme. -- Ymmärräthän?\n\nIINA. Jos herrat tahtovat pistäytyä juomaan kupin kahvia, niin ei\nmeillä ole mitään sitä vastaan.\n\nENSIMMÄINEN HERRA. Oo, liian suuri kunnia.\n\nIINA. Me olemme vapaamielisiä tyttöjä, jotka emme huoli ämmäin\nloruista.\n\nTOINEN HERRA. Kyllähän teitä, hyvä neiti, toki sen verran tunnemme.\n\n    (Selmalle.)\n\nOlkaa niin hyvä.\n\n    (Selma menee sisään.)\n\nIINA. (Herroille.) Minulla on kahvi valmiina ja konjakkia.\n\nTOINEN HERRA. Hitto vieköön tätä sukkeluutta!\n\n                            (Menevät sisään.)\n\n\nXI:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. Mitä hiiden kujeita tämä nyt on? Olisko ne Iinan tuttavia ja\nhän siksi --? -- Ei, kyllä minun pitää tässä selville saada. Voipihan\nihminen tuollaisesta ruveta jo ajattelemaan mitä hyvänsä. Menisinkö\nsisään aivankuin ei mitään olisi tapahtunut. -- Tahi odotanpahan.\nKai hän sieltä tulee. Käskihän hän minua odottamaan. -- No hän tuleekin,\nkuulen ma.\n\n\nXII:s KOHTAUS.\n\nIINA. (Tulee ulos.) Kuka se siinä ikkunan alla --?\n\nRAHIKKA. Hyvää iltaa. Minähän tässä olen.\n\nIINA. Kuka? Vai niin. Mitä on teillä täällä tekemistä?\n\nRAHIKKA. Mitäkö minulla --?\n\nIINA. Menkää matkoihinne nuuskimasta nuorten naisien ikkunoita.\n\nRAHIKKA. Mitä te puhutte? Minä olen Rahikka.\n\nIINA. Kyllä minä teidät jo tunnen. Mitä on teillä asiaa?\n\nRAHIKKA. Käskekää Selma hetkeksi ulos.\n\nIINA. Hän ei jouda nyt. Meillä on vieraita...\n\nRAHIKKA. No mutta pitäähän hänen toki tulla minun kanssani --\n\nIINA. Pitääkö! Vai pitää? Teidän kanssanne. Saatte mennä tiehenne.\nSelma ei tahdo tietää teistä mitään. Hän on liian hyväsydämminen\nsanoakseen sen itse teille. Mutta hän tahtoo päästä rauhaan teistä.\n\nRAHIKKA. Selmako? Minun Selmani!\n\nIINA. Mokoma retkale. Siksi että sattumus hetkeksi antoi niin kauniin,\nniin hienon tytön käsiinne, luulette voivanne pitää hänet ikuisesti\nkynsissänne.\n\nRAHIKKA. Onko nyt maailma nurin kääntynyt. Hankkikaa heti Selma tänne.\nMinä vaadin hänet puheilleni, tahikka --\n\nIINA. Oo, uhkailemaanko rupeatte. Minä puhun Selman puolesta; hän\nlähetti itse minut sanomaan teille, että saatte lähteä tiehenne.\n\nRAHIKKA. Mutta tietääkö hän minne hän minut lähettää?\n\nIINA. Minkä kauemmas, sen parempi.\n\nRAHIKKA. Hänkö pyysi, Selma itse, teitä niin sanomaan?\n\nIINA. Sen jo kuulitte. Olisi hän itse tullut, jos voisi teitä edes\nsilmissään nähdä. Hänellä on parempia sulhasia.\n\nRAHIKKA. Mitä tämä on! Vereni kiehuu, silmäni tummenevat. Selmani, oma\nkunnon Selmani olisi voinut -- näin odottamatta -- hyljätä minut. Eikä\nsanaakaan jäähyväisiksi, sanaakaan lohdutukseksi.\n\nIINA. (Itsekseen.) Jollei hän nyt lähde, menee kaikki myttyyn.\n(Ääneensä.) Mitä siinä molisette! Ettekö laita jo luitanne siitä, tahi\nkutsun --\n\nRAHIKKA. Minä menen, minä menen.\n\n    (Lähtee menemään.)\n\nIINA. Kas niin. Nyt on siitä päästy.\n\n                     (Menee sisään.)\n\n\nXIII:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. Selma, Selma! -- Varo itseäsi! Tilille sinut vielä vaadin. Tällä\ntavoin loukkaat pyhimpiä tunteitani. Narrinako minua pidät? -- -- Jospa\nymmärtäisin mistä syystä hän sen tekee, sillä onhan hän kuitenkin\nSelma, tuo jumalinen, helläsydämminen tyttö. -- Mutta ei! Se ei\nsittenkään voi mahdollista olla. Hänen omasta suustaan tahdon sen\nkuulla. -- Nytkö? -- En! Nyt en voi.\n\n    (Menee kiiruusti pois.)\n\n\nXIV:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee ulos.) Olisiko se mahdollista. Hän ei siis olisi kestänyt\nkoetusta. Hän ei rakastaisikaan minua. -- Mutta julmaa leikkiähän se\nolikin. Minun ei olisi pitänyt Iinan neuvoa noudattaa. Hän on sitten\nniin kummallinen vielä -- -- Voi, voi!\n\n    (Katselee joka taholle.)\n\nKun hän nyt palaisi kuitenkin. Hyvä Pekka, tulehan, anna anteeksi\nminulle! -- Häntä ei näy. Olisinko siis todellakin erehtynyt. -- Mutta ehkä\nhänellä oli kiire jonnekin. -- -- Minua peloittaa! -- Näin ei Paul olisi\ntehnyt. Hän olisi ainakin selitystä ensin vaatinut. -- -- Poskiani\nkuumottaa. Niin kuumaa se kahvi! -- Hm! Hän voisi minusta niin pahaa\nuskoa. Olisihan hänen pitänyt arvata, että sen tein Iinan tähden. Oliko\nse nyt niin hirveätä. -- Äiti, äiti! Sinä puhuit totta, kenraalska oli\noikeassa. Miehiin ei voikaan luottaa. Hupsu tyttö! Ja minä kun luulin.\n-- Kuinka olisikaan hän voinut niin pian minuun rakastua. Tuolta tulee\nihmisiä. Ei minun sovi kadulla näin paljain päin olla.\n\n                                       (Menee sisään.)\n\n\nXV:s KOHTAUS.\n\n    (Miina, Liisa, konstaapeli.)\n\nMIINA. Sinä sen kai paraiten tiedät. Siellä on tuli.\n\nLIISA. Kuulkaa, miesten ääniä. Paraasen aikaan tulimme.\n\nKONSTAAPELI. Ja tässä asuu kaksi nuorta naista vaan -- ompelijattaria?\n\nLIISA. Ennen oli vaan yksi. Viikko sitten hankki hän toverin itselleen.\nPari viikkoa sitten näin omin silmin hänen tulevan kello 1:n ajoissa\nkotiin ja useana iltana olen sieltä nähnyt miehen tulevan.\n\nKONSTAAPELI. Niin. Ei tässä muuta ole tehtävää, kuin ryhtyä asiaan.\n\n    (Viheltää kadun kulman kohdalla.)\n\nLIISA. Sitä heille pitääkin.\n\nMIINA. Kuka heitä käskee kunniallisen ihmisen talossa. -- Sääliksi heitä\ntosin käypi.\n\nLIISA. Sääliksikö?\n\nMIINA. Niin, kun noin nuoret ihmiset joutuvat turmeluksen tielle.\n\nLIISA. Mitenkä hän pilkkasi äsken Jumalaa. Oliko se enää kristityn\nihmisen puhetta!\n\n    (Eräs poliisi saapuu, konstaapeli menee hänen kanssaan oikealle.\n    Ihmisiä kokoontuu vihellyksen johdosta näyttämölle, myöskin\n    vielä yksi poliisi.)\n\nMIINA. Mitä siinä töllötätte! Ei täällä teitä tarvita laisinkaan.\n\n\nXVI:s KOHTAUS.\n\n    (Selma syöksyy ulos, hänen perässään poliisi,\n    sitten herrat ja Iina konstaapelin kanssa.)\n\nSELMA. Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minne olen minä joutunut.\nAuttakaa hyvät ihmiset. Minä olen ihan viaton!\n\nLIISA. Viaton! Sitä sinulle pitääkin!\n\nIINA. Hävyttömät koirat! Mitä olemme me tehneet. Hyökkäävät kuni pedot\nturvattomain tyttöjen kimppuun!\n\nKONSTAAPELI. Hiljaa. Mitä siinä kirutte!\n\nIINA. Selma. No mitä nyt sanot? Mikä jalosydämminen sinun Rahikkasi!\n\nSELMA. Mitä sanot?\n\nIINA. Tämä on hänen työnsä. Meni heti kostoksi panettelemaan!\n\nSELMA. Voi surkeutta!\n\nKONSTAAPELI. Mars!\n\n\nXVII:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Tulee.) Mitä minä kuulen? -- -- Selma?\n\nSELMA. Voi sinä kurja mies!\n\nRAHIKKA. No mutta --\n\nSELMA. Pois näkyvistäni.\n\n    (Lähtee menemään, muut seuraavat.)\n\nRAHIKKA. (Jää seisomaan.) Selma, Selma! Suuri on rikoksesi, mutta vielä\nkovempi rangaistus. Jospa olisit turvissani ollut. Noin käypi nuoren\nimmen, -- siksi että hänet syöstään turvattomana oman onnensa nojaan...\nKirottua!\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\n(Kaupungin torin kulma: oikealla taloja ja kadun pää, vasemmalla rivi\ntoriämmäin pöytiä, perältä näkyy mastoja purjeineen. Ihmisiä liikkuu\nristiin rastiin.)\n\n\nI:n KOHTAUS.\n\n    (Toriämmiä.)\n\nENSIMMÄINEN TORIÄMMÄ. Kuulitteko te sitä, että Helenius on tehny\nkonkurssin?\n\nTOINEN. Älä herran tähden!\n\nENSIMMÄINEN. Tämän päivän Huvustasplaatissa se seisoi.\n\nKOLMAS. Menköön vielä korttia pelaamaan.\n\nTOINEN. Olisko tuo kortissa menettänyt. Älähän nyt!\n\nKOLMAS. Siellä yhdessä sen sanovat olleen, vaikk'ei tilin tekoon\nkutsuttu, kun häneltä oli voitettu.\n\nENSIMMÄINEN. Hihhii! Kumma sattumus, että rikkaat vaan oikeuteen\nvedettiin.\n\nTOINEN. Mistäpä siltä köyhältä ottaisikaan. Eipä ruunu siitä suuresti\nhyötyne, jos vedelle leivälle paneekin.\n\nKOLMAS. Mutta olettekos te siitä kuulleet, mitenkä kaksi tyttöä\njoutuivat kiinni juuri kun heidän luonaan oli herroja -- -- hihhihhii!\n\nENSIMMÄINEN. Nytkö vasta. Johan se on vanha asia. Niin, niin sinä et\ntainnut sitä vielä kuullakaan kun kipeänä olit.\n\nKOLMAS. Mitenkä se kävi oikein.\n\nENSIMMÄINEN. No se oli kuukausi sitten.\n\nTOINEN. Liisa-matami sitä meille kertoi jo seuraavana aamuna.\n\nENSIMMÄINEN. Toinen niistä oli Kaukosen Saaran tytärpuoli -- muuten\nhiiden nätti tyttö.\n\nTOINEN. Niin oikein soma tyttö!\n\nENSIMMÄINEN. Ja toinen oli ompelijatyttö, Iina hänen nimensä. Se sama\njustiin joka oli silloin Silanin kyökissä -- muistatko -- kun me viime\nkeväänä veimme potaattia sinne. Etkö muista. Ne jotka ostimme yhdessä\nsiltä Espoon punapartaselta mieheltä -- tuolla torin reunassa aivan,\nennenkuin se ehti hinnoistakaan tietoa saada.\n\nKOLMAS. Ahaa, muistan, muistan -- se pikkunen, joka puhui vähän\nlipsaattamalla. -- --\n\nENSIMMÄINEN. No justiin.\n\n    (Ostajalle.)\n\nKaksikymmentä penniä tuoppi. Ne on oikein hyviä, makeita, erittäin\nmakeita. Nämä tässä ovat vähän happamia, mutta nekin erinomaisia.\n\n    (Ostaja menee kauemmas.)\n\nMokoma, tulee vaan keskeyttämään. -- No! -- Sen potaattia kun me --\n\nKOLMAS. Muistan, muistan. Nyt muistan. Silanin luo ne veimme. Ja siellä\nkyökissä oli nuori tyttö -- noin kahdenkymmenen vaiheilla -- kyllä muistan.\n\nENSIMMÄINEN. Se sama se oli nyt toinen --\n\nTOINEN. Liisa-matami ja Rikalan Miina jonka talossa ne tytöt asuivat --\nilmoittivat asiasta poliisille ja niin säälimättä ne vietiin.\n\n    (Ostajalle.)\n\nKolmekymmentä penniä. Ja nämä kaksikymmentä!\n\nENSIMMÄINEN. Kaukosen tytärtä ei ole sen koommin näkynyt. Sanovat sen\nhukuttaneen itsensä. Mutta en minä usko.\n\nKOLMAS. Hukuttaneen! Herra jesta!\n\nTOINEN. Ei se ole totta. Äsken kuulin puhuttavan, että olivat nähneet\nhänet täällä torilla.\n\nKOLMAS. Mutta mitäs niille sellaisille sitten tehdään. Eikö häntä pantu\nedes istumaan ... putkaan.\n\nENSIMMÄINEN. Se se kumma olikin. En ole tavannut pitkään aikaan\nLiisa-matamia, kuuluu menneen maalle sisarensa luo.\n\nTOINEN. Ei niitä aina toki putkaan panna. Merkitään vaan kirjaan.\n\nKOLMAS. Merkitään kirjaan?\n\nTOINEN. Niin. Ne pannaan muitta mutkitta sellaisten pahamaineisten\nluetteloon.\n\nKOLMAS. No, ja sitten?\n\nTOINEN. Sitten? -- Sitten päästetään vapaaksi. Saavat olla ja elää kuten\ntahtovat.\n\nKOLMAS. Mitenkä?\n\nTOINEN. Mitenkä! En minä ole ollut heidän elämätään katsomassa.\n\n    (Ostajalle.)\n\nOstakaa neiti näitä. Kyllä ne ovat hyviä -- ovat oikein makeita. --\nTuopinko?\n\nENSIMMÄINEN. (Kolmannelle.) Näetkös, poliisi pitää niitä kyllä sitten\naina silmällä ja lääkäri tutkii aina välistä -- niinkuin muutakin\nkauppatavaraa tutkitaan, ettei mitään pahaa olisi -- mutta muuten\nannetaan niitten olla rauhassa.\n\nKOLMAS. Vai niin! Ja se oli Kaukosen Saaran tytär se toinen?\n\nENSIMMÄINEN. Niin oli -- tytärpuoli, hänellä on itsellään vaan poika.\n\nKOLMAS. Hyvä että sain tietää. Meillä on vähän vanhaa vihaa, minun ja\nSaaran välillä, Sanoin häntä kerran pesukarhuksi ja hänkös tuosta\nsuuttui ja haukkui pahanpäiväisesti. Kyllä minä annan nyt takasin.\n\nENSIMMÄINEN. Pistä, pistäpäs pakanaa... Tulis lysti nähdä. Se on pirua\nse akka.\n\nKOLMAS. Kyllä minä annan -- tietysti noin sivumennen vaan mutta niin,\nettä se tuntuu.\n\nENSIMMÄINEN. Hihhihhii.\n\n    (Rupattavat ja naureskelevat aina joutoaikoina.)\n\n\nII:n KOHTAUS.\n\n    (Kalle ja Wille tulevat.)\n\nKALLE. (Kori käsivarrella.) Mitäs sille tekee. Äiti on aina täällä\naamusta varhain, isä ja minä vaan kotona.\n\nWILLE. Keittäköön isäsi.\n\nKALLE. Hänen nyt minä kahvia antaisin keittää. No ja eihän siinä niin\npaljo vaivaa olisi, kun ei tänne kantaa tarvitsisi.\n\nWILLE. Tuoss' on omenia.\n\nKALLE. Katso sinä Wille joudut kiinni vielä.\n\nWILLE. Älä höpise... Mitä maksaa omenat?\n\nENSIMMÄINEN TORIÄMMÄ. Mitä sinä sillä tiedolla --?\n\nWILLE. Heh!\n\n    (Menee toisen luo.)\n\nTuoppi näitä. Tässä on markka... Takasin!\n\nTOINEN. Mistä pojat niin paljon rahaa ovat saaneet?\n\nKALLE. (Säpsähtää.) Mistäkö?\n\nWILLE. Mitä se teitä koskee!\n\nKOLMAS. Kas mikä ylpeys.\n\nWILLE. Jokainen omallaan ylpeilee.\n\n\nIII:s KOHTAUS.\n\nSAARA. (Tulee perältä.) Kalle, tuhisija, kuinka kauan saan täällä\nodottaa.\n\nKALLE. Johan minä --\n\nSAARA. Vai omenia te ostatte junkkarit! Mistä rahaa saitte? Häh!\n\n    (Lähestyy uhkaavasti Kallea, Kalle jättää korin maahan\n    ja pakenee Willen kanssa.)\n\nÄh sinä veitikka pääsit karkuun.\n\nKOLMAS. Tienaahan teidän tyttärenne rahaa, riittää kai siitä\npojallekin.\n\nSAARA. Suus kiinni, akka.\n\nKOLMAS. Suus kiinni itse. Ei minun tyttäreni käykään poliisikammarissa\nvisiiteillä.\n\nSAARA. Mölise sinä, väkäleuka, mitä sulla muutakaan tekemistä on.\n\nKOLMAS. Kai se käy sentään vähän sydämmelle, kun ei voi sanallakaan\npuollustaa itseään.\n\nTOINEN. (Kolmannelle.) Mitä hänestä suotta ärsytät.\n\nENSIMMÄINEN. No se on tietty. Ajattelehan, kun nyt tytär joutuu --\n\nSAARA. Sinun tyttäresi hän on, ei minun.\n\nENSIMMÄINEN. Ei kiitoksia siitä kunniasta.\n\n                            (Saara menee.)\n\n\nIV:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee.) Siis tässä näin! -- Oli se nyt sekin keksintö. Eikö hän\nvoinut kotiinsa kutsua.\n\n    (Katselee odotellen ihmisjoukkoon.)\n\nENSIMMÄINEN. (Kolmannelle.) Kas, katso tuota. -- -- Se se on -- tuo\njuuri!\n\nKOLMAS. Mikä sitten?\n\nENSIMMÄINEN. No se on Saaran tytär. Tuo tuossa.\n\n    (Näyttää sormellaan.)\n\nKOLMAS. Vai tuo. No ei ole hullumpi tuo herrojen hentuksi. Kyllä sen\nvielä hienossa leningissä kerran näemme.\n\nTOINEN. Mutta sääliksi, tiedättekö, minun häntä sentään käypi. Katsokaa\nkuinka viattoman näköinen hän vielä on.\n\nENSIMMÄINEN. Moni kakku päältä kaunis --\n\nKOLMAS. Mutt'on silppua sisällä. Niin, niin.\n\n    (Nauraa hohottaa.)\n\nSELMA. (Itsekseen.) Ne puhuvat minusta. Oh, en voi tätä kärsiä. Eikö\nenää saa missään rauhassa olla.\n\n    (Menee.)\n\nENSIMMÄINEN. Varmaankin etsii herroja.\n\nKOLMAS. Aamusta työ alettava.\n\n    (Ryssä menee sivuitse porsaita säkissä kantaen.)\n\nENSIMMÄINEN. (Nauraen.) Sto stoit, ryssä.\n\n    (Yleistä hohotusta.)\n\n\nV:s KOHTAUS.\n\n    (Rouvat Silan ja Sten.)\n\nSTEN. Minä tietysti \"sanoin ylös\" hänet kohta. Nyt kävikin puheilleni\nuusi tyttö, mutta sillä ei ollut mitään todistuksia, kaikkein vähimmin\nnaisyhdistyksen toimistolta.\n\nSILAN. Tietysti et ottanut?\n\nSTEN. Hän näytti hyvin onnettomalta ja samalla -- sitä en voi kieltää --\nmiellyttävältä. Varmaa vastausta en kumminkaan antanut. Lupasin täällä\ntavata häntä, jott'ei sattuisi yhteen entisen piian kanssa.\n\nSILAN. Niin, niin. Kyllä sitä on vältettävä. Niistä tarttuu niin\nhelposti toisiinsa.\n\nSTEN. Hänen nimensä on Selma, joka mielestäni todistaa hienompaa --\n\nSILAN. Selma! Kaukonenko?\n\nSTEN. Niin hän muistaakseni sanoi.\n\nSILAN. Vai niin. No siitä voin sinulle antaa tarkkoja tietoja. Äsken\njuuri puhuin hänestä makkaramatamini kanssa. Kelvoton tyttö kokonaan.\n\n    (Menevät jatkaen keskustelua.)\n\n\nVI:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee) Isäni! En tahdo häntä tavata.\n\nNIILO. (Tulee Selman jälestä.) Selma! Selma! Kuulehan! Miksi pakenet\nsinä.\n\nSELMA. (Seisattuu.) Mitä sinä minusta. Anna minun olla.\n\nNIILO. Tyttö raukka! Pelkäätkö sinä minua, omaa isääsi?\n\nSELMA. Mene isä, minä pyydän. Katso kuinka he tirkistävät sinuun.\n\nNIILO. Toisen parasta ajattelet sinä vaan onnettomuudessasikin.\n\nSELMA. Anna minun kantaa yksin häpeäni. Et sinä kuitenkaan voi\nkuormaani huojentaa.\n\nNIILO. Mutta Selma! Enkö minä voi saada vähintäkään selitystä. Minä en\nymmärrä kuinka --, minä en voi ymmärtää kuinka sinä; minun Selmani olet\nvoinut. Hirveätä!\n\nSELMA. Isä kulta! Jätä minut. Sinä olet kunniallinen mies, älä tahraa\nmainettasi minun tähteni.\n\nNIILO. Mutta enkö voi edes jollakin tavoin auttaa sinua. Rahaa ei\nminulla ole -- mutta -- -- Minä säälin sinua, minä suren kovaa kohtaloasi.\n\nSELMA. En minä mitään tarvitse. Mene jo. Jos vaimosi sattuisi näkemään,\nettä puhuttelet -- --\n\nNIILO. Pilkkaat minua. Niin, niin! Minä ansaitsen pilkkaasi. Olen\nheikko! Mutta onko se minun syyni? Kun Herra kerran on minut\nsellaiseksi --\n\nSELMA. (Katkerasti.) Niin. Herra on sinut sellaiseksi luonut. Mutta\nminä olen itse syypää häpeääni.\n\n                       (Menee.)\n\n\nVII:s KOHTAUS.\n\nNIILO. Helenani kuva tuollaisessa tilassa. Kiitos Luojan, että hän jo\nnukkuu rauhassa maan povessa. Hän ei tätä häpeätä kestäisi. Minullekin\nkäy tässä liian raskaaksi -- -- Miksi päästin hänet silloin luotani!\nOlisihan hän kuitenkin häpeästä silloin minut ja itsensä pelastunut. --\n\n    (Menee.)\n\n\nVIII:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee takaisin, katsoo Niilon jälkeen.) Isä raukka! Sinä kärsit\nhäpeästäni!\n\n    (Katkerasti.)\n\nHäpeästä! Kuinka julmia ihmiset voivat olla! -- Menisinkö hänen\njälkeensä, sanoisin -- -- Ei! En tahdo hänelle sanoa. Kärsiköön! Voi\nsentään! Kuinka vähän nuori tyttö tarvitsee kunniansa menettääkseen.\nKaikki tuttavat minua inholla kohtelevat, kaikki ivalla katselevat,\nnäyttävät sormellaan. -- Ja hän, hän on tähän kaikkeen syypää, hän, jota\nniin täydellisenä, niin jalona pidin. Että hän edes voi hetkeäkään\najatella. -- -- Ja sitten niin kurjasti sitä kostaa. Kauheata! Kuinka\nihminen voi erehtyä! -- -- Mutta se on sittenkin mahdotonta. Minkä enemmän\nsitä ajattelen sitä -- -- Minä tahdon häneltä itseltään kysyä. Valehdella\nei hän ainakaan voi. -- Jumalani, Jumalani! Anna minulle Rahikkani\ntakasin. Muuta en sinulta pyydä!\n\n    (Katselee ihmisjoukkoon.)\n\nEikö se rouva jo tule? Lähdenkö etsimään --\n\n\nIX:s KOHTAUS.\n\nIINA. (Tulee vastaan hyvissä vaatteissa, vilkuen ympärilleen.) Selma!\nMissä olet sinä ollut... Minkä näköinen! -- Katsos kuinka hyvin minä\nvoin.\n\n    (Tuijottaa häneen ylenkatseellisesti.)\n\nHullu, et ymmärrä omaa parastasi. Onko sinun pakko olla tuollaisissa\nvaatteissa, kun voit tälläiset hankkia.\n\nSELMA. Häpeä Iina!\n\nIINA. Minäkö? Hehheh! Minä tein aikanani työtä leipäni edestä, olin\nnälissäni tuota kunniatani säilytellessäni, josta sinä näyt niin suurta\nhuolta pitävän, mutta turhiksi huomasin vaivani, kärsivällisyyteni\nrupesi päivä päivältä loppumaan. Näin kuinka toverini tepastelivat\nkadulla hienoissa vaatteissa huolettomina, iloisina. Tulit sitten sinä\nluokseni. Olit vielä suuremmassa hädässä kuin minä. Teinkö muka sinulle\nväärin, että koetin osoittaa sinulle tien vapauteen. Sinä et ymmärtänyt\ntarkoitustani, mutta itse tulin temmatuksi kaikesta epäilyksestä. Nyt\nolen vapain, huolettomin ihminen maailmassa. Tuleppas katsomaan, kuinka\nkaunis kortteeri minulla on.\n\nSELMA. (On kuunnellut kummastellen Iinan kertomusta.) Oletko lakannut\nkokonaan ompelemasta?\n\nIINA. Hupsuko minä olisin, kun vähemmälläkin ansaitsen enemmän kun\ntarpeeksi. Tulepas illalla luokseni, niin saatpa nähdä, kuinka kauniita\nherroja -- --\n\nSELMA. Iina raukka!\n\nIINA. Minäkö Iina-raukka! Sinä raukka olet, kun et voi vapautua\nkahleistasi. Saat tulla vieläkin toverikseni, jos tahdot. Maksan\nsinulle hyvän palkan ja vapaan ylöspidon, eikä sinun tarvitse muuta\ntehdä kuin -- -- Sinä olet kaunis --\n\nSELMA. Älä luule voivasi minua viekotella. Mutta sano, eikö sinua\nomatuntosi soimaa laisinkaan. Kuinka sinä saatat, -- eikö todella\nomatuntosi -- --\n\nIINA. Hm! Minä tukkean omatuntosi suun.\n\nSELMA. Kuinka?\n\nIINA. Kuinka? -- Hm! Viinillä, oluella -- laululla ja --\n\nSELMA. Mutta se herää uudelleen.\n\nIINA. Minä tukkean taasen, -- kunnes se ei herää enää.\n\nSELMA. Mutta ajatteletko sinä laisinkaan, mitä sinä teet? Minne joutuu\nsellainen, joka on pakoittanut omantuntonsa äänen vaikenemaan?\n\nIINA. En minä viitsi kuulla mokomaa. Kun et tule, niin ole tulematta.\n\n    (Pyörähtää pois.)\n\n\nX:s KOHTAUS.\n\nSELMA. Kuinka voipi ihminen olla noin ajattelematon! Onko siihen luonto\nsyynä, -- vai kasvatus, -- vai oma tahtoko sellaiseksi tekee? Kiitos\nLuojan, äitini on opettanut minut hyvän pahasta erottamaan. Uskollisena\npysyn sinun neuvoillesi, äiti. Minä tottelee omantuntoni ääntä.\n\n                                                       (Menee.)\n\n\nXI:s KOHTAUS.\n\nNIILO. (Tulee Rahikan kanssa.) Tässä näin.\n\nRAHIKKA. Minnepäin läksi hän? Miksi päästitte menemään?\n\nNIILO. Miksikö päästin? Mitäs minä voin!\n\nRAHIKKA. Mutta olettehan hänen isänsä.\n\nNIILO. Kun tuskin tahtoi puhuakaan kanssani.\n\nRAHIKKA. Rakastihan hän teitä ennen niin --\n\nNIILO. Niin, ennen. Miksi viekoittelitte hänet luotani?\n\nRAHIKKA. Julman vaimonne kourissa oli hän --\n\nNIILO. Julman! No, en minä kielläkään, että vaimoni oli kova häntä\nkohtaan, mutta ei hän hänen silmiensä alla ainakaan olisi tähän häpeään\njoutunut.\n\nRAHIKKA. Kun minä vaan saisin häntä itse puhutella. Minä en usko, minä\nen voi uskoa, että se on mahdollista.\n\nNIILO. Hän näyttää kyllä sitä katuvan, mutta kyllä hän sen itse myönsi.\n\nRAHIKKA. Myönsikö? Hän itse? -- -- Vai niin! Hän olis siis -- -- Mutta\nolkoon! Minä en hylkää häntä sittenkään. Minä rakastan häntä kuitenkin.\nMe emme saa jättää häntä oman onnensa nojaan.\n\nNIILO. Mutta mitä voimme me, sanokaa?\n\nRAHIKKA. Vaikkapa sitten takasin teidän kotiinne, jollei --\n\nNIILO. Millä minä hänet elätän. Työtönnä vaimoni armoilla olen jo ollut\ntoista kuukautta, ja näyttää siltä kuin vielä kovemmat ajat olisi\ntulossa.\n\nRAHIKKA. Minä annan teille kaikki mitä vaan voin hankkia. Toimitan\nhänelle sitten palveluspaikan.\n\nNIILO. Turhaa vaivaa! Ei hän suostu kumminkaan.\n\nRAHIKKA. Minä saan hänet taipumaan. Katsokaa, eikö hän tuossa\ntulekin --?\n\nNIILO. Hän se on.\n\nRAHIKKA. Väistykää. Minä tahdon yksin häntä puhutella. -- Tyttö parka!\n\n    (Niilo väistyy.)\n\n\nXII:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Itsekseen.) Minne liekin kadonnut.\n\nRAHIKKA. Selma!\n\nSELMA. Hän!\n\nRAHIKKA. Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta turhaan tähän asti.\n\n    (Selma tuijottaa häneen äänettömänä.)\n\nMiksi hylkäsit sinä minut niin äkkiä, niin odottamatta? Et sanaakaan\nselitykseksi, et sanaakaan jää hyväisiksi.\n\nSELMA. Mitä tahdot sinä?\n\nRAHIKKA. Mitäkö minä tahdon?\n\nSELMA. Välimme on kuitti.\n\nRAHIKKA. Mutta miksikä? Selitähän.\n\nSELMA. Mitä selitystä sinä vielä kaipaat.\n\nRAHIKKA. Selma. Miksi kohtelet sinä minua tällä tavoin? Sanohan edes,\nmitenkä olen minä sinua vastaan rikkonut; minä en toden totta tiedä\nsitä.\n\nSELMA. Etkö tiedä? Etkö sinä tiedä kuinka olet minua vastaan rikkonut?\n(Itsekseen.) Olisiko mahdollista. (Ääneensä.) Mitä teit sinä iltana,\nkun et saanut minua puhutella.\n\nRAHIKKA. Mitäkö minä tein? En mitään. Menin vaan epätoivoisena kotiini.\n\nSELMA. Sinä puhut totta, se on ihan varma, hän puhuu totta. Voi kuinka\nhyvälle se tuntuu. Hän ei ole sitä tehnyt! Kuin olisi hän sitä\nvoinutkaan! Kiitos, Rahikka, kiitos siitä!\n\n    (Ojentaa kätensä Rahikalle.)\n\nRAHIKKA. (Antaa kummastuneena epäillen kättä.) Minä en ymmärrä.\n\nSELMA. Niin, niin kuinka sinä voisitkaan ymmärtää. Eihän se ole\nihmekään.\n\n    (Tempaa kätensä.)\n\nRahikka, minä pyydän, mene luotani. Katso ihmiset näkevät sinun\npuhuttelevan minua, sinä menetät kunniasi. Jätä minut. Mene sinä omia\nteitäsi, pysy yhtä rehellisenä, yhtä kelpo miehenä kuin tähänkin asti.\nMinä vapautan sinut sanastasi. Sinä olet vapaa, ei sinun tarvitse\nhuolia minusta.\n\nRAHIKKA. Mutta Selma. Sinä et ole terve.\n\nSELMA. Ole huoletta!\n\nRAHIKKA. Etkö sinä luule minun ottavan osaa kohtaloosi, etkö luule\nminun säälivän sinua -- --\n\nSELMA. (Katkerasti.) Sinä otat osaa kohtalooni, sinä säälit minua.\nOnhan se hyvin kiltisti tehty... Sinä siis säälit -- --.\n\nRAHIKKA. Mitä tarkoitat? Mikä katse, mikä katkeruus äänessä!\n\nSELMA. Niin, niin! Onhan se kumma, etten minä kiitä kauniisti\nosanotosta, kun sinäkin otat osaa tälläisen tytön kohtaloon -- --\n\n    (Huokaa syvään.)\n\nRAHIKKA. Onko tuo minun Selmani, se puhdas, hellä, jumalinen impi, joka\nsammuvan sieluni äkkiä uuteen eloon viritti, tuo -- tuo -- Tämä on jotakin\nniin kauheata, -- -- niin -- ylenluonnollista. Ja kumminkin on se totta.\nTuossa hän seisoo edessäni: hänen hellyytensä on muuttunut\nkatkeruudeksi, viattomuutensa häpeäntunteeksi, jumalisuutensa --\n\nSELMA. (Katkeralla ivalla.) -- paatumukseksi.\n\nRAHIKKA. Oh, mitä minä tässä lörpöttelen. Selma sinun täytyy seurata\nnyt minua.\n\nSELMA. Täytyykö? Vai niin! -- Oh, minä en jaksa enää!\n\n    (Aikoo lähteä.)\n\nRAHIKKA. (Viittaa syrjässä seisovalle Niilolle.) Sinä lähdet nyt isäsi\nluoksi. Sitten hankin minä sinulle jotakin työnansiota --\n\n    (Selma tuijottaa häneen velttona, sanattomana.)\n\nSinä et vastaa.\n\nNIILO. Rakas Selmani. Minä en voi sinua oman onnesi nojaan jättää. Tule\nminun kanssani. Sinähän väriset vilusta, raukka.\n\nRAHIKKA. Menethän, Selma.\n\nSELMA. Viekää minut minne tahdotte.\n\n\nXIII:s KOHTAUS.\n\n\nR. STEN. (Tulee rouva Silanin kanssa.) No tuossa hän onkin.\n\n    (Lähestyy Selmaa.)\n\nMinun täytyy sääliä sinua, mutta palvelukseeni en sinua voi ottaa.\n\n    (Niilolle joka tervehtii Silania.)\n\nOletteko hänen isänsä?\n\nNIILO. Olen.\n\nSTEN. Te olette suuressa siveellisessä edesvastauksessa. Me koetamme\nkuitenkin toimittaa hänet \"kotiin langenneita naisia varten\".\n\nNIILO. (Kumartaa.) Minä -- --\n\nSILAN. Pitäkää häntä huolellisesti silmällä siksi kuin saamme tilaa\nlaitoksessa. Tulkaa minulta huomenna tiedustamaan. Me teemme, mitä vaan\nvoimme hänen hyväkseen.\n\nRAHIKKA. (Katkerasti.) Onhan se erinomaista hyväntekeväisyyttä: työntää\nensin tahallaan lapsen avantoon, huutaen ihmisiä sitä pelastamaan.\nPitäähän asiata auttaa edes jollakin tavalla. Erittäinkin kun nuo\nonnettomat silmiänne vaivaavat, häiritsevät suloista rauhaanne.\n\nSILAN. Hävytön mies.\n\nRAHIKKA. Tuleehan sitä vähemmästäkin hävyttömäksi... Tule Selma!\n\n    (Lähtee Selman kanssa.)\n\nNIILO. Älkää hyvät rouvat suuttuko tuon kiivaan miehen sanoista. Hän on\nnyt sellainen. Minä olen kiitollinen jos tytärparkani turviinne otatte.\n\nSILAN. No! Teidän tähtenne, hyvän asian tähden sen teemme.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\n(Sama paikka kuin ensi näytöksessä.)\n\n\nI:n KOHTAUS.\n\nSAARA. (Pesee kadulle tuovan oven kynnystä ja jatkaa työtään\nrappusilla.) Vai ei se siitä parane! Vai riittää jo! Hävytön! -- -- Vai\nen minä saa puhua omassa huoneessani niin paljon kuin minä tahdon. Tulee\nihmisten rauhaa häiritsemään, lokaa rehellisten ihmisten silmille\nheittämään, mokoma. Jalkapuihin sinut pitäisi panna, niin pitäisikin.\nAjoinko minä sinut pois luotani. Eikö täällä ollut hyvä olla? Etkö\nsaanut ruokaa tarpeiksesi? -- -- Sitten kun et missään malkkiisi enää\nleipäpalaa saa, tulet tänne kerjäämään, minua ihmisten pilkattavaksi\ntekemään! Ettäkö menet pois! Mene herran nimeen! Minä sylen vielä\njälkeesi. Mitäs tulitkaan. Millä minä rupean teitä syöttämään. Yritin\nkauppaa pitämään torilla, mutta ei näy siitäkään paljon heruvan. Niin,\nniin, hyvähän hänen oli sinut kotiinsa tuoda, mitä hänellä tähän aikaan\nmuutakaan tekemistä on. Lorvailee jouten pitkin katuja.\n\n\nII:n KOHTAUS.\n\nNIILO. (Tulee.) Mitä sinä siinä niin rähiset?\n\nSAARA. Rähisenkö minä? Toinen hyvä. No, ja eikö ole syytä jos\nrähisenkin...\n\nNIILO. Älähän nyt kiusaa tyttö-raukkaa. Onhan hänellä jo tarpeeksi\nilmankin.\n\nSAARA. Vai älä kiusaa vai. Mutta eikö se kiusaa minua lainkaan, että\ntuot tänne mokoman hylkiön. Ehkä pistää päähäsi siinä jouten ollessasi\nvielä tuoda -- --\n\nNIILO. Hyvä Saara! Rauhoituhan --\n\nSAARA. No saitko?\n\nNIILO. (Alakuloisesti.) En! Ei ole tarvis sielläkään.\n\nSAARA. Et saanut työtä siis. Vai niin! Ja aivan rauhallisena sen sanot.\nMillä aiot ruveta toimeen tulemaan, jollet työtä saa.\n\nNIILO. Mitäs sille nyt voipi, kun on niin huonot ajat. Työmiehiä\nvilisee työttöminä.\n\nSAARA. Tuollaiset rentut, niin kuin sinäkin. Kyllä kelpo työmies aina\nansiota saa.\n\nNIILO. Hevosmiehet kyllä työtä saavat. Kun emme olisi myyneet silloin\nPollea -- --\n\nSAARA. Vai taasen sitä virttä. Kuka teitä on syöttänyt nämä kaksi\nkuukautta. Olisinko pesulla voinut sen verran ansaita.\n\nNIILO. Enhän minä väitäkään. Täytyihän se, niin, myydä, jotta olisit\nvoinut kaupan alottaa vaikka --\n\n    (Huokaa.)\n\nSAARA. Syytä sitten hevosen puutetta, kun et mihinkään kykene.\n\nNIILO. Mitä sinä, Saara, nyt suotta äkäilet.\n\nSAARA. Siksi että sinä olet nahjus, oikea patanahjus.\n\n\nIII:s KOHTAUS.\n\n    (Kalle juoksee perältä esiin, viskaa kädestään kiven taakse\n    jotakin. Vigrenin matami juoksee perässä.)\n\nWIGREN. Voi hyvä Jumala mokomia naapureita. Olekin aina varoillasi,\netteivät -- -- Kyllä minä sinulle.\n\n    (Tarttuu Kallen tukkaan.)\n\nSeis poika! Annatko tänne sen heti.\n\nSAARA. Mitä nyt?\n\nWIGREN. Mitä? Ette pidä kurissa poikariiviötänne! Varastaa keskellä\npäivää -- --\n\nSAARA. Varastaa minun poikani. Se on valhe.\n\nWIGREN. Vai rupeatte vielä puollustamaan. Annatko tänne sen!\n\n    (Etsii pojan taskusta.)\n\nNIILO. Kalle, otitko sinä mitään?\n\nKALLE. En.\n\nSAARA. Antaa pojan olla.\n\nWIGREN. Vai anna olla vain. Anna tänne se tahi pieksän sinut tähän\npaikkaan.\n\nNIILO. Jos siinä perää on, niin kyllä me kuritamme. Katsotaan.\n\nSAARA. (Työntää heidät pois Kallen luota.) Jollette anna hänen olla,\nniin sären luudan varrella nenänne. Minun poikani varastamaan menisi,\nminun oma Kalleni. Älä ole milläsikään, poikaseni. Vedä nurin taskusi,\nnäytä heille, ettei siellä mitään ole --\n\nKALLE. (Vetää taskunsa nurin.) Katsokaa!\n\nWIGREN. Hän on piilottanut sen jonnekin, näytäs kun --\n\nSAARA. Huuti akka. Jollet laita siitä luitasi --! Senkin lutka.\n\nWIGREN. Mi-minä! Vai niin, vai olen minä -- -- Minä olen laillisen\nlaitoksen vörestonterska.\n\nSAARA. Yhden tekevää!\n\nWIGREN. Nyt tästä tehdään loppu kaikeksi onneksi. Kyllä minä näytän\nsinulle, ketä sinä haukut. Tähän asti säälin teitä vielä. Jollette\nmaksa heti velkaanne, saatte mennä matkoihinne. Sanon ylös heti\npaikalla.\n\nSAARA. Sinä sanot ylös meidät.\n\nWIGREN. (Kädet mahtavasti kupeilla.) Minä, juuri minä, sillä olen\nostanut tämän talon jo viikko sitten. Ähä! Miltä nyt maistuu! -- Mutta en\nminä varastakaan sikseen jätä. Jo minä ajattelin minne niitä kapineita\nkatoaa.\n\n    (Menee.)\n\n\nIV:s KOHTAUS.\n\nNIILO. Kuulitko.\n\nSAARA. Korvat minullakin on.\n\nNIILO. Olisiko hän ostanut?\n\nSAARA. Valehteli.\n\nNIILO. Kyllä minä kuulin sivumennen Sjömanin puhuvan, että hän aikoo\nmyydä, mutta --\n\nSAARA. Olisko se mahdollista.\n\nNIILO. Mitä nyt on tehtävä!\n\nSAARA. Hanki rahaa.\n\nNIILO. Mistä minä ne hankin.\n\nSAARA. Että se juuri tuon riivatun haltuun joutui.\n\nNIILO. Kyllä sinun pitää mennä armoa pyytämään.\n\nSAARA. Minunko tuolta --?\n\nNIILO. Mutta ajattelehan. Mihin joudumme me jos hän vasaran alle panee\nvelasta sen vähänkin, mitä meillä vielä on?\n\nSAARA. Niin. Siinä nyt ollaan. Minä olen tehnyt mitä minä voin. Tee\nsinä nyt oma osasi.\n\nNIILO. Rakas Saara. Älä viivyttele. Mene pyytämää armoa häneltä. Kyllä\nhän sentään on hyvä ihminen kun hänelle kauniisti puhuu. Onhan sinulla\nniin hyvä puheenlahja --\n\nSAARA. Älä luulekaan. Rahat se tahtoo. Oli vaan mielissään, kun sai\nhyvän syyn. Ihmisten tähden ei ennen viitsinyt.\n\nNIILO. Kyllä hän odottaa, kun oikein pyydämme. Ja kun Jumala taasen\nminulle työtä antaa ja Selmakin -- --\n\nSAARA. Mitä -- Selma -- --?\n\nNIILO. Kun hän paikan saisi --\n\nSAARA. Selmako paikan -- Mokomasta enää kuka huolisi. Yksi virka hänellä\nenää on.\n\nNIILO. Yksi virka.\n\nSAARA. Nyt pöllähti päähäni hyvä tuuma.\n\nNIILO. No.\n\nSAARA. Pitäähän Wigren tuollaista -- -- hm -- laitosta.\n\nNIILO. (Säikähtäen.) Ja sinä tahtoisit --?\n\nSAARA. Jos saamme Selman sinne menemään, pyyhkii hän edeltäkäsin velan\npois -- tahi odottaa ainakin --\n\nNIILO. Mutta Saara!\n\nSAARA. Sinä olet sellainen akka! Mihin muuhun hänestä kumminkaan enää\non? Pitäähän hänen kuitenkin --\n\nNIILO. Hyvä Jumala. Minun tyttäreni!\n\nSAARA. Mitä siinä höpiset. Sellaisten kirjoillahan hän jo kuitenkin\non --\n\n    (Niilo pudistaa epätoivoisena päätään.)\n\nNyt olen valmis menemään!\n\nNIILO. Saara-kulta. Älä mene, minä pyydän. Ajattelehan sitä hirmuista\nsyntiä. Möisimme tyttöraukan --\n\nSAARA. Möisimme! Hullu. Emmehän me häntä orjaksi pane. Parempi hänen\nsiellä on olla, kuin tehdä työtä ja olla ihmisten pilkkana, meidän\nhäpeänämme.\n\nNIILO. Ei, ei. Sitä emme voi tehdä. Sitä en minä salli.\n\nSAARA. Vai et salli. -- No pidä sitten huoli itsestäsi ja hänestä.\nMinulta et saa enää leivän kyrsääkään. Myyköön Wigren taloutemme,\najakoon kadulle. Kyllä minä vielä, kiitos Luojan, ystävieni luona katon\nalle voin pääni kallistaa.\n\nNIILO. Hyvä, rakas Saaraseni. Älähän kiivastu. Pitäähän meidän\nkuitenkin tälläistä asiata ajatella.\n\nSAARA. Ajattele sinä vaan, kun mielesi tekee, minä sylen koko asialle.\nEi siitä minulle mitään hyötyä ole.\n\nNIILO. Kenralska Silan kun vielä lupasi tänään tulla tyttöä\npuhuttelemaan.\n\nSAARA. Mitä se tekee. Tehdään asia selväksi sillä aikaa.\n\nNIILO. Mutta tiedäthän sinä paremmin --\n\nSAARA. Minä menen siis.\n\nNIILO. (Yksin.) Toivon, että kenralska ehtii tänne siksi kuitenkin.\nVieköön hänet sitten ennen laitokseensa.\n\n                          (Saara menee.)\n\n\nV:s KOHTAUS.\n\nKALLE. (On kuunnellut syrjästä keskustelua.) Isä.\n\nNIILO. Mitä poikaseni.\n\nKALLE. Ethän sinä anna siskoa Wigrenille. Hän on niin onneton.\n\nNIILO. Käykö sinun sääliksi häntä?\n\nKALLE. Käy, isä. Minä pidän niin paljon hänestä. Kun hän itkee, vihloo\nse niin kovasti sydäntäni. Ja kun hän silittää minun päätäni tuntuu\nminusta aina niinkuin hän olisi sellainen, sellainen äiti, joista\nkirjoissa saa lukea. Minun mieleni käy niin kummalliseksi, että\nSelmasta tulisi tuollainen ... tuollainen --\n\n    (Käy itkemään.)\n\n    (NIILO pyyhkii kyyneleen silmistä, menee oikealle.)\n\n\nVI:s KOHTAUS.\n\nKALLE. Miksi ovat kaikki niin pahoja Selmaa kohtaan, vaikka hän on niin\nhyvä, niin hyvä... Minä olen niin paha ja kuitenkin silittää äiti\npäätäni. Jos olisin aina Selman luona, niin en koskaan --\n\n    (Pyyhkii kyyneleitä.)\n\nMutta mitäs minä itken. Mitä se siitä paranee. Mitäs siitä hyvyydestä\nhyötyä kumminkaan on...\n\n\nVII:s KOHTAUS.\n\nWILLE. (Tulee.) Kalle. Äitini arvasi, että me yksissä neuvoin.\n\nKALLE. Arvatkoon vaan.\n\nWILLE. Vai niin. Jos saavat vielä tolkun. Minne panit sen?\n\nKALLE. Tuonne viskasin.\n\nWILLE. Viskasit? Oletko hullu! Minne?\n\nKALLE. En minä tiedä.\n\nWILLE. Mikä sinua vaivaa? Saitko selkääsi.\n\nKALLE. Anna minun olla.\n\nWILLE. Kas vaan.\n\n    (Etsii.)\n\nMinne viskasit? Kas!\n\n    (Löytää kukkaron.)\n\nOlet sinäkin. Tule pois, älä huoli. Mennään torille omenia ostamaan.\n\n    (Kilistää kukkaroa.)\n\nKuuletko?\n\n    (Tarttuu kädestä.)\n\nTule.\n\nKALLE. En tule.\n\nWILLE. Kas, kas. Tahdot ehkä syyn minun päälleni sysätä. Hyvä olet.\nEnsin yhdestä tuumasta otimme. -- Tiedätkö, minä olin niin sukkela. Sinä\net tiedäkään kuinka se kävi. Kun en minä saanut häntä kyökistä pois, ja\nkun pelkäsin, että hän pistäisi kukkaron pöydältä taskuunsa, menin\nkamariin ja pudotin lasin lattialle. Hyvä että ennätit sillä aikaa sen\ntemmata.\n\nKALLE. Mene nyt jo.\n\nWILLE. Jaetaan rahat ensin.\n\nKALLE. En minä tahdo ollenkaan.\n\nWILLE. Etkö tahdo? Mutta Selmalle.\n\nKALLE. Se on totta. No anna tänne.\n\n    (Käyvät istumaan kallion vierustalle, jakavat rahat.)\n\nMinä annan kaikki Selmalle.\n\n\nVIII:s KOHTAUS.\n\nSELMA. (Tulee rappusille, hengittää raskaasti.) Miksi sinäkin heidän\nkaltaisensa. Eikö löydy yhtäkään, joka voi uskoa minun viattomuuttani --\nÄiti! Oo jospa sinä täällä olisit. Sinä et minua tuomitsisi.\n\nKALLE. Selma!\n\n    (Selma ei kuule. Kalle lähestyy.)\n\nSELMA. Mitä?\n\nKALLE. Tässä on sinulle rahaa.\n\nSELMA. Rahaa -- minulle --. Mistä olet ne saanut --\n\nKALLE. Mi-mi-mi --\n\nWILLE. Me löysimme ne yhdessä.\n\nKALLE. Ota nämä rahat pian ja pakene. Mene pois täältä,\n\nSELMA. Miksikä?\n\nKALLE. Voi, sinä et tiedä. He aikovat antaa sinut Wigrenille.\n\nSELMA. Minut -- Wigrenille?\n\nKALLE. Katso siellä on sellainen -- -- sellainen -- en minä tiedä miksi\nsitä sanotaan.\n\nWILLE. Tyttöpaikka, missä miehet käyvät.\n\nSELMA. Herra Jumala! Mitä te puhutte!\n\nKALLE. Se on ihan totta. Minä kuulin äsken äidin ja isän siitä puhuvan.\nIsä tosin ei olisi oikein tahtonut, mutta --\n\nSELMA. Voi Jumalani! Milloin päättyvät kärsimykseni? Eikö sinulla enää\narmoa löydykään? -- Sittenhän Pekka oli oikeassa! Etkö olekaan niin hyvä,\nniin laupias, kuin äitini vakuutti?\n\nKALLE. Katso, sisko, tuolla tulee Rahikka.\n\n    (Riemuitsee.)\n\nHän tulee sinua noutamaan täältä...\n\nSELMA. Hän se on.\n\n    (Pojille.)\n\nMenkää nyt pojat.\n\n\nIX:s KOHTAUS.\n\nRAHIKKA. (Tulee.) Hyvä päivä, Selma.\n\nSELMA. Päivä.\n\n    (Antavat äänettöminä kättä.)\n\nWILLE. Kuunnellaan täältä syrjästä.\n\nKALLE. Uskallappas. Kun Selma kerran käski pois.\n\n    (Vetää Willen mukanaan pois.)\n\nSELMA. (Heittäytyy Rahikalle kaulaan, käy itkemään.)\n\nRAHIKKA. Selma-parka. Itkekäämme yhdessä. Se lievittää sydäntämme.\nMikset heti tullut jakamaan onnettomuuttasi minun kanssani.\n\nSELMA. Jakamaan! Kuinka sen olisin tehdä voinut. Sellaisen loukkauksen,\nsellaisen rikoksen jälkeen...\n\nRAHIKKA. Mutta minulle.\n\nSELMA. Olihan sinulla niin suuret vaatimukset rakkaudelta. Sanoithan,\nettä jos minä kerran uskoton sinua kohtaan olisin, et voisi koskaan\nanteeksi antaa.\n\nRAHIKKA. Enkeleille ei ole yksikään synti sallittu. Heidän on mahdoton\nsyntiä tehdä. Sinua pidin maallisena enkelinä, puhtaana, uskollisena.\nMinun oli mahdoton otaksua, että sinä voisit edes yhden ainoan\nkerrankaan -- --\n\nSELMA. Mutta nyt on se kumminkin tapahtunut.\n\nRAHIKKA. Itsehän sen olet sanonut.\n\nSELMA. Olenko minä --?\n\nRAHIKKA. Isällesi.\n\nSELMA. Mutta uskoisitko minut puhtaaksi, jos sitä vakuuttaisin.\n\nRAHIKKA. No niin totta kuin --, uskoisin.\n\nSELMA. Miksi tulet sinä kumminkin luokseni, vaikka tiedät, etten ole\nkumminkaan enää sinun entinen Selmasi?\n\nRAHIKKA. Miksikö? -- Siksi, siksi, että luontoni, sisällinen ääni minua\nkäskee, siksi että en kumminkaan voi sinutta olla, siksi, etten voi\nelää sinutta.\n\nSELMA. Mutta kammoathan sinä kumminkin minua, ajatellessasi mitä\nihmiset minusta sanovat.\n\nRAHIKKA. Ihmiset! Mitä minä ihmisistä.\n\nSELMA. Mitäkö sinä ihmisistä. Ethän epäillyt kumminkaan\nrikoksellisuuttani, kuullessasi ihmisten -- --\n\nRAHIKKA. Enkö epäillyt! Minä! Enhän uskonut sinua uskottomaksi, vaikka\nomin silmin näin luoksenne vieraita herroja tulevan, vaikka itse käskit\nsanomaan, että menisin matkoihini.\n\nSELMA. Minäkö käskin sanomaan?\n\nRAHIKKA. Niin sinä iltana siellä. Tulihan Iina puolestasi kadulle\nsanomaan -- --\n\nSELMA. Ettäkö sinä menisit matkoihisi!\n\nRAHIKKA. Niin ja haukkuipa vielä retkaleeksi ja --\n\nSELMA. Hyvä Jumala! Hän käski sinut menemään matkoihisi ja haukkui\nsinua -- --\n\nRAHIKKA. Niin kyllä! Eikö se ollut tahtosi?\n\nSELMA. Oo! Silmäni aukenevat. Rakas Pekka, anna minulle anteeksi. En\nminä mitään sellaista aikonut. Tekeysinhän vaan kylmäksi sinua kohtaan,\nkoettaakseni uskollisuuttasi. Iina minut petti. Hän tahtoi päästä\nsinusta, saadakseen minut --\n\nRAHIKKA. Minä en ymmärrä!\n\nSELMA. Hän sanoi niitä herroja kosijoikseen ja pyysi minua neuvomaan,\nkumpi hänen oli ottaminen itselleen. Oo sitä ilkiötä!\n\nRAHIKKA. Sinä jouduit siis petoksen uhriksi.\n\nSELMA. Minä kärsin äärettömästi siitä teeskentelystä ja riensin heti\nIinan sisään tultua, sinua puhuttelemaan, sinulle selittämään kaikki,\nmutta olit silloin jo mennyt pois. Jos olisin sinut silloin tavannut,\nen olisi tähän häpeään joutunut.\n\nRAHIKKA. No mutta mahdotontahan sitten on, että sinä olisit\nlangennut -- --\n\nSELMA. (Katsoo riemuitsevin silmin häneen.) Mutta jos olisin\nepätoivossa -- --?\n\nRAHIKKA. Ei! Se on mahdotonta! Jos sinä vaan koetukseen tahdoit minua\npanna; niin sinä rakastit minua, mutta jos _sinä_ rakastit, on\nmahdotonta, että olisit sallinut -- --\n\nSELMA. Rahikka, Pekka! Nyt sinut tunnen! Sinä olet parempi, paljon\nparempi kaikkia noita muita. Ethän usko minua saastaiseksi!\n\nRAHIKKA. Vaikka nyt itse sanoisit, sitä en usko.\n\nSELMA. (Heittäytyy hänen kaulaansa.) Oma armahani! Niin minä olen\npuhdas. Kun sinä sen uskot, täytyy minun olla.\n\nRAHIKKA. Vaikka kuulin sitten, kuinka teidän oli käynyt, vaikka koko\nkuukauden olit kadoksissa, sanoi sisällinen ääni minussa: se on\nmahdotonta, Selma ei sitä ole voinut tehdä. Sitten vasta kun itse sen\nsanoit, täytyi minun uskoa.\n\nSELMA. Kuule nyt selitys! Huomaat että se ääni puhui totta. Meidät\nvietiin poliisikamariin. Minä kiven kovaan vakuutin, ettei minulla\nollut mitään tekemistä niitten vieraitten herrojen kanssa. Häpeästä ja\nkauhistuksesta pyörryin sitten. En tiedä mitä lie tapahtunut. Kun\nheräsin taasen, sanoi konstaapeli ystävällisesti: \"Neiti te saatte\nmennä. Antakaa anteeksi, että asianhaarat ja viranvelvollisuudet ovat\nsaattaneet minut loukkaamaan teitä tällä tavoin\". Minä läksin sieltä,\nmutta en uskaltanut kaupunkiin jäädä -- häpesin kaikkia ihmisiä. -- Minä\nmenin Vanhaan kaupunkiin, sain siellä satunnaista pesutyötä ja olin\nkoko kuukauden siellä. Kun sitten en enää siellä voinut työtä saada,\ntäytyi minun palata. Rupesin etsimään palveluspaikkaa.\n\nRAHIKKA. Kiitos Luojan! Mutta miksi et minulle heti asianlaatua\nilmoittanut!\n\nSELMA. Kun tänne tulin, oli huhu häpeästäni jo kulkenut suusta suuhun.\nEttä olin viattomaksi julistettu, siitä ei kukaan tiennyt tahi\nhuolinut. Kaikki minua kammosivat, kaikki näyttivät sormellaan. Se\ntuntui niin hirveältä, mutta, kun luulin sinun ne poliisit\ntoimittaneen, en tietysti voinut ajatellakaan sinulta lohdutusta\nsaavani. Ja sitte taasen, kun kuulin että et ollutkaan sitä tehnyt,\nosoitit uskovasi, että olin todella langennut. Sen jälkeen en voinut\nliioin selityksiin ruveta.\n\nRAHIKKA. Minähän vaan sanoin sääliväni kurjaa kohtaloasi.\n\nSELMA. Nyt ymmärrän kuinka saatoit sellaista uskoa. Luulithan minun\nkäskeneen Iinan sinua pois ajamaan. Sen jälkeen ei se kumma ollut.\nMutta nyt olemme saaneet toisemme takaisin. En huoli vähääkään muista,\nkun sinä vaan minut puhtaaksi, uskolliseksi tiedät.\n\nRAHIKKA. Nyt menemme naimisiin. Voimmehan toki jollakin tavoin toimeen\ntulla.\n\nSELMA. Niin! Minä en tahdo sinusta enää erota. Minä käyn työtä\ntekemään, kyllä minä omasta leivästäni huolen pidän -- --\n\nRAHIKKA. Mutta missä olisit siksi. Tuolta näkyy tulevan ihmisiä.\n\nSELMA. Tule sisään. Nyt tahdon isälleni sen sanoa. Häntä käy minun niin\nsääliksi.\n\n    (Menevät sisään.)\n\n\nX:s KOHTAUS.\n\nNIILO. (Tulee oikealta alakuloisena.) Ei se ajattelemisesta näy\nparanevan. Mitä minä hänelle voin. Oma syynsä. Ei hän enää kumminkaan\nHelenani puhdas tytär ole. Pitäköön huolen itsestään kuten voipi.\n\n    (Saara ja Wigren tulevat.)\n\nWIGREN. Niin no. En minä tahdo kovasydämminen olla. Olkoon unohdettu.\nTekeehän sitä jos jotakin kiivaudessa. Tulin vaan lähettäneeksi\npoliisia noutamaan --\n\nSAARA. Tuossa on mieheni.\n\n    (Niilolle.)\n\nRouva Wigren suostuu ehtoihin.\n\nWIGREN. Käsirahaksi saatte velkakirjan takasin ja tyttö sitoutuu\nsitten --\n\nNIILO. Mutta Saara!\n\nSAARA. (Mulauttaa silmiään.) Itsehän pyysit minua sopimaan asiasta\nrouvan kanssa!\n\nNIILO. (Itsekseen.) Hyvä Jumala. Minä pesen käteni puhtaaksi.\n\nWIGREN. Tässä on kontrahti valmiina. Siihen kirjoittaa ensin tyttö ja\nsitten te -- --\n\nSAARA. Mitä siinä tytön nimi vielä tekee.\n\nWIGREN. Se se pääasia onkin, Kuinkas muuten. Laki on sellainen. Siinä\non seitsemät mutkat ja kommervenkit. Mutta kun kontrahti kerran on\ntehty ja allekirjoitettu, niin se pitää. Missä on tyttö?\n\nSAARA. Eiköhän se sisällä liene.\n\n    (Menee ovelle.)\n\nWIGREN. (Itsekseen. Ivallisesti.) Kontrahti! Mutta on se sentään hyvä\nolemassa.\n\nSAARA. Selma! Oletko siellä? Tule tänne.\n\nSELMA. (Tulee ulos.) Mitä?\n\nSAARA. Sinä menet nyt tämän rouan palvelukseen. Kirjoita nimesi tuohon\nkontrahtiin.\n\nSELMA. Minä en mene kenenkään palvelukseen.\n\n    (Wille ja Kalle tulevat. Kuuntelevat uteliaina seuraavaa.)\n\nSAARA. Yhäti sama röyhkeys, sama hävyttömyys. Uskaltaa mokoma äidilleen\nsillä tavoin vastata.\n\nSELMA. Sinä minun äitini!\n\nSAARA. Kas, kas! No tuo lie ainakin isäsi. Kuudetta käskyä et enää\nmuista; muistatko neljännen?\n\nSELMA. Isäni ei minua milloinkaan sellaiseen käske.\n\nSAARA. Niilo, sano hänelle!\n\nNIILO. (Taistelee sisällisesti. Itsekseen.) Hyvä, laupias isä. Auta\nminua!\n\nSAARA. No mitä sinä töllötät? Etkö voi avata suutasi!\n\nSELMA. Rakas isä, sano, eihän tuo sinun tahtosi ole. Muistatko vielä\nsen yön, jona äitini minut siunasi vuoteellaan ja sanoi sitten: \"Niilo,\nsinä olet ollut hyvä aviomies ja kristillinen isä, sinun haltuusi jätän\nminä lapseni; minä luotan sinuun! Puhdas on hänen sielunsa, säilytä\nhyvin aarrettasi?\"\n\nNIILO. (Purskahtaa itkemään.) Rakas, armas tyttäreni.\n\n    (Rahikka tulee ulos.)\n\n\nXI:s KOHTAUS.\n\nKONSTAAPELI. (Tulee.) Rouva Wigren. Te kutsuitte minua.\n\nWIGREN. (Rypistää kontrahdin, pistää taskuunsa.) Niin, minä kutsuin\nteitä herra konstaapeli. Minulta on varastettu kukkaro.\n\nKONSTAAPELI. Varastettu! Mistä?\n\n    (Wigren selittää hiljaa konstaapelille.)\n\nSELMA. (Rahikalle.) Sanoinhan minä, että isäni ei sitä tee.\n\nSAARA. (Itsekseen,) Nyt on kaikki hukassa.\n\nKALLE. (Hiljaa Selmalle.) Selma. Etkö tahdo näitä rahoja.\n\nSELMA. Mutta Kalle! Mistä olet sinä --?\n\nKALLE. (Konstaapelin luo mennen.) Minä varastin ne rahat yhdessä Willen\nkanssa.\n\n    (Yleinen hämmästys. Kalle käy itkemään, Wille karkaa.)\n\nMutta minä lupaan parantaa itseni.\n\n\nXII:s KOHTAUS.\n\n    (Rouvat Silan ja Sten tulevat.)\n\nSILAN. Asuuko Selma Kaukonen -- -- Vai niin tässähän te olette kaikki.\n-- Lupauksemme mukaan tulemme --\n\nNIILO. Minä olen hyvin kiitollinen teitä kohtaan.\n\nSILAN. Olemme puhutelleet langenneita naisia varten perustetun kodin\njohtajatarta. Hän voipi nyt ottaa vastaan tyttärenne.\n\nKONSTAAPELI. Langenneita naisia varten --?\n\nSILAN. Tahdoimme kuitenkin nähdä -- --\n\nSELMA. (Konstaapelille.) Hyvä että olette saapuvilla. Sanokaa te\ntarvitsenko minä heidän apuansa.\n\nKONSTAAPELI. Ette suinkaan -- jos asia koskee tapausta kuukausi sitten.\nNeiti Kaukonen on ihan viaton. Syyttömästi tulimme häntä loukanneeksi.\n\n    (Selmalle.)\n\nOlkaa huoletta! Jos apua tarvitsette, luottakaa minuun.\n\nSILAN. Vai niin. Siis turhaa vaivaa kaikki.\n\nRAHIKKA. Todellakin! -- Pahaksi onneksi! Voi teitä! Ajoitte Selman\nluotanne turvattomana, yksinäisenä kadulle, ja kun hän ei olekaan\nturmioon joutunut oli turhaa vaivaa kaikki. Ette saaneetkaan uutta\nonnetonta hyväntekeväisyyttänne ylistämään. Jospa jo aukiaisivat\nsilmänne, jospa tästä oppisitte käsittämään että jos todellakin hyvää\nyhteiskunnassanne tehdä tahdotte, jos pysyväistä siunausta toivotte,\nkoettakaa onnettomia estää kurjuuteen joutumasta, suojelkaa turvattomia\nköyhiä tyttöjä, kutsukaa heitä perheesen, jalostuttakaa heitä, -- jos\nsiinä onnistutte, ette tarvitse kotia langenneita naisia varten\nlaisinkaan.\n\nSTEN. Nuori mies. Moitteessanne on tosin perää, mutta muistakaa, ei\nRoomaa yhdessä päivässä rakettu.\n\n\n\n"]