[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$forjGR-5yoWxTYfXB97XHy7eOqZlpQxCh2a9WFn9vFQE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3200,"Vuoren erakko","Heer, J. C.",1833,1913,"3200-heer-j-c-vuoren-erakko","3200__Heer_J._C.__Vuoren_erakko",null,"romaani",[],[],"fi",1905,1918,80180,544106,false,74289,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Vuoren erakko\" by J. C. Heer is a novel written in the early 20th century. It follows the life of a solitary character who resides in a mountain observatory, observing the changes in nature and reflecting on his tumultuous past filled with personal loss and unfulfilled love. The narrative explores themes of isolation, memory, and the search for purpose.  The opening of the novel introduces the protagonist, who has chosen a life of seclusion in the mountains after experiencing deep personal pain and regret. He reflects on the past seven years spent alone and grapples with the haunting memories of love lost, particularly of his late wife, Abigail. As the seasons change, he wrestles with his feelings of loneliness and despair, contemplating writing his life story to make sense of his experiences. The tranquil yet haunting description of the mountain environment sets the scene for his inner turmoil, hinting at the complexities of his character and the mysteries of his past that will unfold throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Walldén, Hilja",131,"Sveitsiläinen vuoristoromaani kertoo Feuersteinin sääaseman hoitajasta, joka elää eristyneenä korkealla vuorella. Teos käsittelee päähenkilön sisäistä yksinäisyyttä, menneisyyden kipeitä muistoja ja luonnon karua rauhaa suhteessa laakson kiireiseen maailmaan.","J. C. Heerin 'Vuoren erakko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3200.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VUOREN ERAKKO\n\nKirj.\n\nJ. C. Heer\n\n\nSuomentanut\n\nHilja Walldén\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nIltahohde kirkastaa vuoret, ja aurinko vaipuu hehkuvana kiekkona\nkaukaisten läntisten huippujen taakse. Hopeisena välkkyy järvi, häipyen\nvitkalleen sinertävään hämyyn. Sen rannoilla on tänään ollut puuhaa ja\niloa, sillä viininkorjuu on nyt alkanut.\n\nPitkän aikaa katselin kaukoputkellani tuota muurahaishyöriskelyä,\nhilpeän ahkeria työväkiparvia. Nyt ovat työntekijät jo majoissansa.\nKuin kiiltomadot tuikahtavat valopilkut sieltä täältä esiin. Tuolla,\njossa niitä näkyy tiheämmässä, ovat kylät, ja kaukana järven päässä,\nmissä niistä muodostuu kokonainen valovirta, on suuri St. Jakobin\nkaupunki. Nyt varmaankin iltakellot soivat lepoon vaipuvalle\nmaailmalle. Tänne yksinäisyyteeni ei tunge ainoakaan, ei ainoakaan\nääni. Vuorellani vallitsee täydellinen ja rajaton hiljaisuus.\n\nOlen Feuersteinin ilmahavaintoaseman hoitaja, enkä ole riippuvainen\ntuolla alhaalla elettävästä elämästä. Jos kuuluisin niihin onnettomiin,\njotka eivät tule toimeen ihmisseuratta, niin en olisi asettunut asumaan\ntänne vuorelle. Mutta tunnen ihmiset ja ihmiselämän paremmin kuin moni\nmuu, enkä enää halua takaisin tuohon touhuun. Ne, joiden palveluksessa\nolen, voivat olla varmat etten karkaa täältä tieheni. Tähän\nasuinpaikkaan kiinnittää minut toimi, jonka olen ottanut hoitaakseni ja\njoka on minulle rakas, sekä ontuva jalkani, jota vihaan.\n\nSeitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni\nvasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta\ntuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin\ntuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja\ntuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien\nsinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja\nrakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön\nhuumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana\ntaas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia\nnaisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi\nkiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois\nhyveen polulta.»\n\n»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko\nantaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman\nolennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli\nkatalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman\nkatseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä\nsinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä\nmuistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen\nvaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet\nminut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä\nnyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa\nhuulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani.\nRaju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.\n\nNyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy\nmieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä\nloistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen\nviehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen,\nsäälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka\nmyrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä,\ntoivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!\n\nKuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa\nyksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta\näänettömyydestä? Kas siinä kysymys!\n\nNiinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt\nkokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina\nlähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja\nsitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä\nansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin.\nNoista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen\nolisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on\nminulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä\nhoukuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla.\nEtten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen,\naion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni,\nselittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta,\nluontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva,\nmaita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne\nvuorelle.\n\nMutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen\nkirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia!\nJa kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta\nen noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta\nmitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet\nnimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta\npinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani\najan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan\ntämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella\nhe keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain\nhaluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni\nyksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni\nrikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan.\nHe sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin\nnuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi\ntoivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta,\npaennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua,\notettuani uuden nimen.\n\nTuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain\non heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen\nsaanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan\ntodistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa\nelämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala\nminut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi\nlupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan\nedessä.\n\nMutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin\nyöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden\nja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja\nsyvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti\nkiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus!\nMiesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en!\nOlen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu,\nseikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta\nvielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, —\nDuglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät\nole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on\nkirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku\nrakkaudesta vieläkään ole loppunut!\n\nPuhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin\nerakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten\nharjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan\nettä povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta\nkuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta\nväliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien\nrunsaudesta.\n\nSeitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun\nasukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka\npirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen\nomana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien\nkatkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo,\nsuloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä\nhivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin\nheräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä,\njonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin\nhänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se\non!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi\nhän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja\nyhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen,\nheikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa\nauttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa\nrunneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin\ntuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa\nkohtaan.\n\nMuuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee\nonnelliseksi!\n\nOlinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee\netupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut\nosakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua\nFeuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja\noli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy\ntuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena\nkesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän\noleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni\njohdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia\njotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä\nraikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt\nhän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien\nvarjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei\nole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän\nmuistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.\n\nGottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa\nohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi\ntänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen\nerakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka\nsitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen\nyksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja\nlinnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.\n\nSelmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.\nKunnon poika, tuo Hannu Stünzi!\n\nIkävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka\non rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään,\ntuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin\nylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä\ntrigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni\nsuurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa\nmyöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen,\nhedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin\nverhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin\nFeuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme,\nneljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli\nSelmatt'in kylä!\n\nKolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua\nalas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde\nlaaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset\nsitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin\nkallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä\nkansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu\npyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa\nvuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi\ntänne haudata.\n\nSelmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja ja\nGottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.\n\nHannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä\nmieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi\nsuuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä.\nOpettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja\nsähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä\nolevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä\nGottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta\nja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena\nkatkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin\njo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen\nponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä\nvonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini!\nHän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä\nmaailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää\ntyötä en ikinä unohda!\n\nMutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa\nkysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee\nniin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja\nkirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä.\nHänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen\nmyöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta\ntihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen\nmenneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada\nratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu\nhänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen\nuskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain\nkeksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka\nherttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin\ntahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo\nQuifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen\nlausuessaan nimeni!\n\nRakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi\nvain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe\nasuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä\nolen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän\nolisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan\ntuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin\ntäytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä,\nvaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa,\nGottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata\nsekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta\non sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille\nkirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi,\nja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on\nse, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut.\nSilloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia\ntoivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus\non se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten\nhuostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain,\nHangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin\npaljastaa elämäni!\n\nEi, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat\ntäyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta\nkeskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli\nvuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti,\nenkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni\ntaruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää\nvainajat, levätkää eläväiset!\n\nKaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia\nsydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren\nerakko!\n\n    »Oon näkemään luotu!\n    Siks' torninen tää\n    Mull' tyyssijaks' suotu.\n    Oi, ihana ain\n    On maailma aava\n    Täält' katsellen vain!»\n\n\n\n\nII.\n\n\n»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani\nmaailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa.\nPikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti\nlaskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen\naamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.\n\nSynnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on\nSelmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista\ntaloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole\nlapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena\nja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan\ntullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin\nvieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas,\njuuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.\n\nSiis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi,\ntalollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa\nOttilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.\n\nVaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat\nerottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula-\nja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta\ntuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava\ntie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan\npituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa\npitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten\npurojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut\nerkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot\npäivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä\npainoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana\npunakattoinen kirkontorni.\n\nKotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän\nreunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän\nvanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa\nhirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo\nkaksisataa vuotta.\n\n    »Minun on nyt talo tää,\n    Pian multa muille jää.\n    Silloin mun jo peittää multa, —\n    Hellyyttä siks' anon sulta!»\n\nSiis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja\nvakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat\nmuistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan,\njoka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme\nedustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen\nvuotta vanhan.\n\n— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan\nhameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg,\n— eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa,\nasusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat\ntulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita\nja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri\nsuurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei\nihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat\nvuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat\njumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla.\nJuhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin\nja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet,\nsäkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon,\nmissä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka\nsen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei\nsaanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana\nrutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on\ntehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei\nkelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän\nkeskuudessaan alkoi tulla puute naisista.\n\nNyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli\nvaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän\nliittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle.\n»Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö,\njoka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun\nWildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»\n\nSilloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä,\nvaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi\nWildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo\nnainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä\nkuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.\n\nNäin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut\nmuilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut\nerityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja\nettä sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat\ntyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni\ntäyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.\n\nMutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti.\nNiihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa —\nmikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän\njo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston\nhurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä\nmiehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja\njonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa,\nettä sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi,\nhilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen\nkulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.\n\nSelmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja\nkautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli\nesi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin\nReinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen,\nkultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi\nja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja\nkivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson\npäässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan\nvuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä\nkoko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä\nmielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan,\njoka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä.\nKarkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu,\npunainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat\nhänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä\nrautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka\nkiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse\nasiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun\nhän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se\ntapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.\n\nKauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt\nruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:\n\n— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi\nelellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!\n\nZweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa\ntähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo\nselmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin\nkapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan\nvirtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka\nkuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan\nne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti\nmilloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä\nkättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.\n\n— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole\nhänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi\n— — —\n\nUhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.\n\n— Ja pysy terveenä, Jost!\n\nTuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin\ntarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä.\nLaivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin\nlausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi\nisä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä\nSellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden\nyläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa.\nMutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka\nmelkein kohotti kyyneleet silmiini.\n\nOlisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi\nkuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan,\njoka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä,\ntasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.\n\nKaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan\ntutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa\ntalonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien\ntalonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle\nvoisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen\nnainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa\nmuukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi\ntuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että\nhän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi\nväkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet\nvanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.\n\nÄitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme\nei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän\npuolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja\nvuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän\naluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa.\nEro kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen\nvanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle\nkohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä,\nyrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen\nnuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet,\nniin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun\nvuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan\nSelmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle\nvihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän\noli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen.\n— Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on\ntyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen\nilmeikkäisiin silmiinsä.\n\nVarsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme\noltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään\nei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun\nsen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi\nkello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin\n»kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli\nmuovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa\noleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää\npitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko\non palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin\nantoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.\n\nSilloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.\nHymyillen ihmeissään hän lausui:\n\n— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.\nJumalan kiitos!\n\nJa hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan\ntäyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen\ntorninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi\nsisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan\nikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä\nkasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla\nvakavan ja viehkeän ilmeen.\n\nKärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka\nniin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon\npoikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani.\nPikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti\npäähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin\ntäyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä\nilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.\n\nVaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa\nrukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin\nusein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.\n\n— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa\nsuippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet\nsuorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa\nruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat\nkullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka,\nsiltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria\nja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät\nvesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen\ntervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita\nhuutoja ja säveleitä.\n\nNäin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni\nviehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut\npuhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan\ntäyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla\nkaiholla ja ikävöimisellä.\n\nMutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa,\nvalittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli\npoissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu\nvaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi,\nalakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka\nvähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä\ntoiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana\nkihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä\nkieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä\ntuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle.\nEi hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle\ntuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon,\nja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan.\nSilloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella\nkukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen\npuutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja\nneilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat\nhieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan\nkattomme alla.\n\nKun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen\nhiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään\nmaatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen,\nperinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla\nsijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos\nostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla\npäivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in\nkylässä oli niukanlaisesti.\n\nKerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä\nsijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa.\nKun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien\nvarastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona\npäivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään\nkaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista.\nSiinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in\ntalonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä,\nvilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.\n\n— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika,\nhieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja\ntiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin\nsaada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen\nkyntesi!\n\nIsäni iski hänelle ylimielisesti silmää.\n\n— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten\nen olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla\nkylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille.\nSelmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin\nmaissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat\ntunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka\novat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy,\nettä he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa\ntavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla\non Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta\ntaulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia,\njommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden\nkaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja\nkaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys,\nmiksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani\nja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö\nleiville!\n\nIsäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen\novelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat\nkurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja\navosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper,\ntointui ensiksi.\n\n— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. —\nSelmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan\nkuin maailma pystyssä pysyy!\n\nMutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti\nsilmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat\ntai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta\ntemmattuja.\n\nTuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa\npöydälle.\n\n— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio\nmeidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta,\nmutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala\narmahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä\nsentään voi uskoa!\n\n— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.\n\nNyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta\nsiellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut\nseurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä\nnojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä\näänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.\n\n— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään!\nKerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä\nsaatte maata kylläksenne!\n\nJa hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.\n\n— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.\n\nSilloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.\n\n— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat\nmuutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä\nedelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta\nkeskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:\n\n— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin\npitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella\npelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on\nkumminkin levinnyt varsin laajalle.\n\nSiihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja\nhuokaisten:\n\n— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi\nkehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi\nJumala yksin meitä auttaa!\n\n— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat\npaalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin\npengermällä ja louhoksessa.\n\nVastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta\nravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä,\nlausui väkinäisesti nauraen:\n\n— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden\nperästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan\njohon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua\nkellahtaisi kylän päälle!\n\nJuttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin\nsitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin\nsiellä, ja sanoi tuikeasti:\n\n— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten\npuheita kuuntelemassa!\n\nJuoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja\nDuglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi\nhän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi\nkotiin äitinsä turviin.\n\nMutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin\nmiksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias,\nvaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs\nmies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen\nrinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana\nSelmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta,\noutoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin\nmieltäjärkyttävä.\n\nEi, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini\nkuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla\ntähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti,\nrakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi\nkotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen\nnähnyt!\n\nOlen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta\nminusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, —\näidinkädet!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nToisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia,\njonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä\nTafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus.\nHarmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut\njättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka\npäivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita,\nmuodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita\nkallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi\nTafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat\npaimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja\nystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla,\nkun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli\nBodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli\nsiinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.\n\nTafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin\nkorkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine\nkallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko\naamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun\nmuiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin\noli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä\nsalaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä\ntuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa\nyöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut\nhavaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu\nsään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin\ntutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan\njoukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat\nnähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka\nlähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin\nharmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui\nauringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös\nja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun\nvuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja\nukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin\nsitä jännityksessä silmin ja korvin.\n\nRakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut\nkotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen\nloitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen\nhuipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä,\njotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä\nnousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni\nsyypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.\n\nYlhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin\nrannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut\nharmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua\nmurua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja\nvarasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas\nkannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä\ntomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen\nvillavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä\nkukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään\nepätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat\ntuohon maanalaiseen louhokseen.\n\nKaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja\nmikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa\nkoulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut\ntuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta\nettä niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta\nrajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa\nyöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla\nkiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän\nesiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni\nvuorenkallioseinässä.\n\nTuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi\nalleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt.\nSen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon\ntuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina\nodotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden\nrajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä\nrajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein\nkyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. —\nIhmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja\nhänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka\ntulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi\nhän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta,\njota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!\n\nIsäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä\nkasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni\noli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että\njoku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo\nteidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut\ntiennyt mitään pahaa aavistaa.\n\nMutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat\nherättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman\nnärkästyksen vallassa huudahdin kerran:\n\n— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!\n\nIsän silmissä säihkyi vimma.\n\n— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden\npeltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten\nsinä hylkiö!\n\nJa hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät\nminulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini\nvoitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili\nja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni\nimeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän\nteki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia\nkyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä\nmittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa\nja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet\nja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen\ntuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani\nmyöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.\n\nIsääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja\nvähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun\nhänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin\nvarsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää\nvoinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta\nhäntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.\n\nKuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa\npysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa\nliuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten\nmyytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja\nrotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin\nmaanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä\nmateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä\ntulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta\nminua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla\npylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä\npitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli\nkuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta\nsopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi\nhuokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä\nmaassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä\nLuojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät\ntyöskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja\novatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!»\nMutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut\nsanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.\n\nMutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget\naika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet\nmuinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi\nja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin\nasentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin\nhuolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet\nliian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon\ntuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut\ntulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia,\njotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin\npengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua\ntöissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää\npuoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi.\nNe eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä\nkestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet,\nse toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu,\ntoivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti,\nsäälimättömällä voimalla, valtavasti!\n\nMutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin\nvajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen\nkiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin.\nSitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein\ntietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin\ntyttäreen.\n\nHän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan.\nHänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja\nposkillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri\nniiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa\nolivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut\ntarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä,\nhaaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.\n\nMutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka\nruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat\nja punatukkainenkin sinä olet!\n\nDuglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes\nrukoilin:\n\n— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan\nainoastaan hiukan punertava.\n\nIlman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa\nkodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani\noli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka\npiti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän\nopettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä,\näiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden\nkanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja\nlempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin\nvuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.\n\nRakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.\n\nHannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib,\nSt. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät\ntäällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria\npientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo\nparikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla\nne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta\nvarten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan\nkantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista\näkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja\nlaatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on\nhän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka\nseitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven\nvaralta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata,\ntoiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia,\njoihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on\nsaapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori\nGutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu\nvarustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa\nlaviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla,\nkuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu\ntapahtuvaksi.\n\n— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu\nolla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään\ntietoja ihmismaailmasta, murisin minä.\n\nOlin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria\nalkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei\nennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:\n\n— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa\non otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista\nTuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua.\nTuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi\ntuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta\non ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin\nluotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä,\ntäytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, —\ntoivottavasti tänä talvena...\n\n— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä\ntohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin\nTuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä\nkolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä\nSelmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut\nasemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä\nlaaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.\n\nSamassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat\nsanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.\n\nHerra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut,\nläksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta\npuhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa\nhienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on\nantava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja\nLeo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta,\nmutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli\ntalven.\n\nHannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina.\nHän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan\nkuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken\nkehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen\nvoiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa!\nKuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä\ntulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei\nhänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja\nmeteorologisen haara-aseman hoitaminen!\n\nNyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville\nsiitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs\nihminen!\n\n— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti\nhän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani\nhuolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että\ninsinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua\nsille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain\naikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia\nlaviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme\nelävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla.\n— jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun\nole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias\nGauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.\n\nOli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan,\nkunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun\nhän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen\nsanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan\nhetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta.\nMutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en\nvastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä.\nAjatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu\nStünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta\nansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa\nsuojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa\nsattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen\ntiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?\n\nJohdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat\nsilmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen\nhuomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:\n\n— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta\nmurhanteosta, josta ihmiset puhuvat?\n\nHän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki\nhämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:\n\n— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat\nGottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja\nsisarustansa.\n\nIhme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat.\nMutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä\naina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti\nnauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:\n\n— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste\nmielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska\nGottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun\nrappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani\ntehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!\n\nNyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.\n\n— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä\ntoivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan\nopettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua.\nGottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner,\nvihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen\nsain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben\nkanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt\nminulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun\nkysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on\nepäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä\ntulla kanssani teitä tervehtimään.\n\nHannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.\n\n— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin\nminä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan\nhäntä eräästä vanhasta lupauksesta.\n\nNyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.\n\nTiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin\nrakastaa häntä, silloin...\n\nHannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille\nkahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista\nei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu\nStünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla\non keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia\nrikkomatta.\n\n\n\n\nRakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat\nsilmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan\nkykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa,\nsiksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä.\nPalaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper\nImoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen\nterhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja\nryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa.\nMutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä\nkasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille\nopin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti,\nja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat\npitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen\nettä koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen\npienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset\nlapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä\noli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen,\nettä heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen\nhenkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen\nkehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla\nkasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna\nkehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.\n\n— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran\nkoulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.\n\nHymyillen hän vastasi:\n\n— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi\nsen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan\nedessä.\n\nNyt tuo nimi miellytti minuakin.\n\nKotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja\njuottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia\ntäytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan\nperheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin,\näitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin\nasuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini\nkuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni\nherttaisena muistona.\n\nSelmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin,\nkimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella\npääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui\ntuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä\nillallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä\nnauru.\n\n— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!\n\nKädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti\nkuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa,\njossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista\ntoistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin\nturvalliseksi kuin lintu pesässään.\n\nVaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka\noli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin,\ntyöhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa\nhuoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja.\nDuglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme\nkokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän\nnäppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui\nkertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.\n\nHänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta\nvuoriväestä.\n\n— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin\narkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin\nhänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen\nhuomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin\nsaakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi\nsen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen\notti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan,\nsieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot,\nhymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät\nhampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla,\nettä hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli\nvain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi\nvuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän\nitkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei\nsittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan,\nteki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä\nraivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat\nrajumpia kuin suurikasvuiset miehet.\n\nIhastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.\n\n— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista.\nPotkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa\nja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla\nkätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää\npelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti\nmieltävirkistävän hullunkuriselta.\n\nKasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen\nja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:\n\n— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki,\nemmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten\nrakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer,\njoka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.\n\nTuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai\nkiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:\n\n— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa\nkatselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt\nperinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin\nmatkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan\nsuureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani\nGauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin\nasunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa\nrauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin\nmuutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä\nei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat\nminusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä\nnäin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni:\n»Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin\npalan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti.\nJa vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat.\nOstan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon\nvanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut.\nMutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin\nsiis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin\nsopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme\nhistorian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä\nopettavaisilla kuvilla varustetut -- sen lisäksi vielä kaikenmoisia\noivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa.\nKirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt\nGauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun\nrautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain\nnähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää\njunaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni\nHannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.\n\nKasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.\n\nPyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu Konrad\nBalmerista, josta en tiennyt mitään.\n\n— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee\nmatkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.\n\n— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä\nalakuloisesti.\n\n— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa\nsinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.\n\nOdotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui\nseinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki,\njoka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla\npuhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti\nkehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo\nuudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät\nkäsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden\npolkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen:\n\n    »Ylistystä Luojan raikuu\n    Tähtinensä avaruus.\n    Hänen lemmestänsä lausuu\n    Kevään kukkasihanuus.\n    Kiitos Herran! Kiitos Herran!»\n\nNe perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat\npuolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että\nvoi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat\nheidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi\nsolakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen\nhopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan\nhän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä\nkuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko\nJumalaan.\n\nMutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja\nvalmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.\n\n— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. —\nVaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä\nsuuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria\nGauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki\njärkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen\nhänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman\npäänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme.\nMutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon\nymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen\nja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli\nhänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima,\nniin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja\nkatseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän\nennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt\nyksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin\ntyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois\nseminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen\nnuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin\nkymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.\n\n— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket\nhehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä\nolisi ollut katalaa!\n\nInnostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi\npuitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän\nodottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa\nkertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän\nkuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään\njälleen jatkoi:\n\n— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis —\nBalmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään.\nMutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän\npalasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli\nollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin.\nPakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä\nSt. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen\nkauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme\nvuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen\nisäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle\nkuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista\nitsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.\n\n— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee\nhänet ja käy häntä tervehtimässä?\n\n— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole\ntehnyt Hannu Konradin kopeaksi.\n\nMutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui:\n\n— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon\ngauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin\nhänen vaimonsa!\n\n— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa\nviehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä\njohdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata\ntapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään.\nSelmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi\nminulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän\ntuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen\nsuorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen\nrakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä\nelämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen\nensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi\nvuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan,\nsilloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille\nseuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen\nainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi\nKasper, herttaisesti hymyillen.\n\n— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi\nharvinaisen tuikeasti.\n\nLempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja\nkoulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle\nkiihtymykselleen.\n\nMutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen\nminuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:\n\n— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan\nkumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi\nkävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian\nkoruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän\ntunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin,\njoka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia\nvuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää\njotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä\nmeidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen\nyritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain\nkäsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon,\njohon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita\nja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja\nlouhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka,\nsilloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia.\nEgyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa\nvälityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä,\nlintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne\nmuseolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja\nsilmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni\nHannu Konrad Balmer! —\n\n»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi\ntukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan\nkylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja\nylevyyttä.\n\nHänen ihailunsa tarttui minuunkin.\n\n— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan\nihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota\nkertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa\nsaavuttanut menestystä.\n\nMutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.\n\n— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä\ntäältä tiehesi!\n\nSiitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua\nmukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin\nluonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan\nminuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.\n\nKoulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti\noli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan\npitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme,\nja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin\nlaitumilla Tafelvuoren yläpuolella.\n\nSilloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa\nliikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä\nFeuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli\ntäynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon\nloisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui\nsuoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin\nsilloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se\nSelmatt'issa soi minun osakseni.\n\nKuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon\nja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan\nmuiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni\nnoihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä\nDugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen\nkukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen\njyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää\nnaisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen\npoikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla\nkotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta\nainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen\nkäyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.\n\nSiitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella\nDugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään,\nantoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä,\nhaimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä,\nleikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin\nkävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan\nläheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä\nruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä\nhänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin\nja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in\nlammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä\npitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät\nvuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä\ntoiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan\npuuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina\nvarjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen\nratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta\nkäyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä\nvuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui\nistumaan takajalkojansa varaan.\n\n— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui\nvieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin\nsormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö\ntästä seppeleestä?\n\nLoin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.\n\nHieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi\nepätoivoisena levollisuudestani:\n\n— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen\nmietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan\npakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.\n\nHänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin\nviirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.\n\n— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin\nhänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean\nkäsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys\nviehkeästi yhtyivät.\n\n- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt\non leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!\n\nKeveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle,\njoka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti\nvastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä\nkuin virsi.\n\nMinä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi\nHangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän\nsilloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti\nhänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo\nSelachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin\npahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli\ntäytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi\nuutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon\nison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa\nsuuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta\nlapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei\nollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti\nolin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka\nhän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt\nkilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.\n\nTuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja\nDuglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä\nvuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan\nheinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki\nkäsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä\nvielä huohottaen rasituksesta.\n\n— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä\nkuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!\n\n— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän\nraskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!\n\nTuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen\njoellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani\nvoimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy\noli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta\nnäyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin\nniitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta\nja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin\nkuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken\nollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti\nenemmän minusta kuin Melchi'stä.\n\n— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä\npäistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta\nyllään!\n\nJa hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia\nhopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen\nyläpuolella.\n\nMe Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin\ntarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään\nesineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore\nhuomasi sen myöskin ja huusi:\n\nMikä ihme. Mikä ihme!\n\nTuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun\nsuuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja\njuhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien\npilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas\nmatkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.\n\n— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta\nkäsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada\nhänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon.\nNähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:\n\n— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!\n\nKuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.\n\n— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei\nkuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä\nsanoo!\n\nAvutonna kuin hätyytetty, pakoon pyrkivä otus katsoi hän minuun.\n\nNiin, mitähän Kasper siitä sanoisi? Kuin lumottuna katsoin taivaan\nsineen katoavaa hohtavaa ilmiötä. Onko se kuu vai eikö se ole? Tuosta\nkultaisesta pallosta riippui vielä jotakin kuunsyrjän näköistä,\njota eivät minunkaan tarkat silmäni voineet selvästi erottaa. Mutta\nkultapallokin pieneni pienenemistään eikä ollut enää päätä suurempi,\nsitten vain nyrkin kokoinen, ja se laskeutui yhä nopeammin. Hetkisen\nse lepäsi kynttilämessuaukon takana kaukaisella päivänpaisteisella\nkalliohuipulla ja katosi sitten näkyvistä kuin laskeva taivaankappale.\nTurhaan tuijotin hopeisiin pilviin ja sineen, taivaalla ei näkynyt enää\ntavallista enempää.\n\nDuglore ja Melchi päästivät helpotuksen huokauksen.\n\n— Kuu ei räjähtänyt rikki kuten pelkäsin, sanoi Melchi riemuissaan. —\nOlemme yhä edelleen hengissä, mutta kestämäämme tuskaa emme hevillä\nunohda!\n\nSamassa hän nosti selkäänsä kuorman, jonka taakse melkein hävisi\nnäkyvistä, ja läksi hoippuilemaan laaksoa kohden.\n\nTuo loistava taivaanpallo, joka oli nähty muiltakin tienoon vuorilta,\nantoi taikauskoisille ihmisille äärettömän runsaasti puheenainetta.\nMutta kun koulumestari Kasper tuli luonamme käymään, lausui hän ilmi\nomat ajatuksensa asiasta.\n\n— Jost, sanoi hän, juhlallisesti kohottaen keskisormensa, — se\noli varmaankin vain Ranskasta tänne lentänyt turhuuden tekele.\nRanskalaisten noiden levottomain sielujen, pitää aina puuhata\njotain erikoista. Siksi ovat he myöskin keksineet mongolfiäärit eli\nilmalaivat. Tuo, minkä näitte, oli varmaankin ilmalaiva. Siihen kuuluu\nsuunnattoman suuri, silkkikankaasta valmistettu pyöreä säkki, jonka\nalle kiinnitetyssä pienessä veneessä valkea palaa. Niin lentää tuo\nkummitus kauas yli maiden ja jos ken tahtoo tehdä syntiä Jumalaa ja\nitseään vastaan, voi hän istua valkean viereen veneeseen ja kulkea\nhalki ilmojen. Mutta sellaista tekevät vain kaikkein katalimmat\nihmiset, ja ilmassa he helposti tulevat raivohulluiksi, niin että\njoko itse sytyttävät laivan tuleen tai huimauksissa hyppäävät alas ja\nmurskaantuvat kuoliaaksi.\n\n- Emme me nähneet tulta emmekä ihmisiä, vaan ainoastaan pallon alla\nsirpinmuotoisen esineen, joka tosin ehkä olisi voinut olla vene.\n\nSilloin laahasi Kasper tullessaan seuraavan kerran meitä tervehtimään\nmukanaan suuren kirjan ja näytti minulle eräällä sen loppulehtiä olevaa\nilmapallon kuvaa, jonka alla oli kirjoitus: »Pilâtre de Rozier ja\nmarkiisi d'Arlande nousevat 28:na päivänä lokakuuta 1783 Muetten linnan\nluona lähellä Pariisia mongolfiäärillä ilmaan.» Kiihkeästi tutkin nyt\nkuvaa ja siihen kuuluvaa selitystä ja innokkaasti myönnytellen sanoin\nkoulumestarille:\n\n— Nyt minäkin olen vakuutettu että tuo näkemämme pallo oli ilmalaiva.\nTahtoisin vain tietää oliko veneessä ihmisiä ja missä se laskeutui\nmaahan.\n\nMutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:\n\n— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin\ntehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista\nkirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin\nseikkoihin.\n\nDuglorekin sekaantui puheeseen.\n\n— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä,\n— mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista\npuuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan?\nVarmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.\n\nKoulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:\n\n— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun\nsaa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten.\nTahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä\nkuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore,\ntapasit karjani kaitsijatta.\n\nKauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani.\nJos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin\nkohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi\nvoinut olla suurempi.\n\n— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia\nsinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!\n\nHuomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta\nnoista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut\nkestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa\nhiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen\nisänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka\noli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin\nnyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä\nilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti\nKasperin, Dugloren ja minut.\n\nKun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen\nvalmisteluun, huusi Duglore:\n\n— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!\nArvaapas miten sen kävi!\n\n— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten\njännitykseni.\n\nSilloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme\nlaajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä\nyhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa\nherättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se\npäässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa\noli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen\nkummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin\ntakertuneina.\n\nPettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan\nkoko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää\nhuomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen\nihastukseni esineestä.\n\nSamassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan\nystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme\nhuomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi\ntuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle\nnäyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista\nylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä\nmielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran\nreunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen\nolevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka\nminä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken\nuskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä\nja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos\nniillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni:\n»Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad\nBalmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen,\nmutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja\nihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti\nmainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin\nkymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.\n\n— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan\nsuurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. —\nTeidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!\n\nKahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen\nkovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin\nkoristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan\nennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan\nhuoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun\nkerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.\n\nHauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin\nälykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten\nmelkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko\ninnollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin\ntaiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia\nkoristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme:\npäiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten\nreunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki,\npunakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen.\nMilloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat\nköynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja,\njotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin\nkerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja\nja mietelauseita:\n\n    »Hiljaa hyvä työ tuleepi,\n    Ajatellen aivan kaunis!»\n\nJa hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan,\nvaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun\nnuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset\nja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään\nkompastuskiviä.\n\nMutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina\nenemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä,\nruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon,\nluoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento\nkuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista\näitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa\nhellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja\nmihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä\ntaitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin\nkiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli\nmaiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa\njostakin erityisestä suuresta armosta.\n\nEn ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton\noppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä\nsynnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon\ntuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten\nsaarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä,\nnuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat\nolivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:\n\n— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On\nkuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat\nitsestään ylistää Herraa!\n\nVarsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.\n\n— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa\ntaiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain\nihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio\nsekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä\nja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan\nhengen läsnäoloa!\n\n»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi\nHangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan\nkuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten\nripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä\nlehterillä oli jokaisen katseltavana.\n\nEräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen\nsilminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että\nse jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle»,\nmurisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»\n\nSilloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen\nolennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän\nruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja\nhuomatessaan minut kylätiellä hän huusi:\n\n— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi\npuihin.\n\nKiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli,\nvaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin\nkiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan,\nkiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.\n\n— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin\nlähellä!\n\n— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua\nhyväillä ja suudella!\n\nHän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin\nrohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka\nminua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan.\n— Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden\nhempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan\npuri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja\nhänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten\nkasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno\ntuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä\nväliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin.\nVihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse\nihmettelemään hurjaa tekoani.\n\nDuglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna\nhän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin.\nHänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat\nvarjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa\nsilmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema.\nTuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni\nrajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, —\nminun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä,\netten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen\nriipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon\nhyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.\n\n— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta\nkasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja\nsinusta pitää kerran tulla vaimoni.\n\nSilloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta,\nkatsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen\ntäysin tajuihinsa.\n\n— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit\nvoinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun\nolisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!\n\nJa nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia,\nlemmekkäitä sanoja.\n\n— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi\nkiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta\ntekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot\nrakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina\nsinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua\niankaikkisesti!\n\nNyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että\nkuolleet olivat lähellä.\n\nTuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore\niloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista\naarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen\nhuuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua.\nKoko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka\npiti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste\nkohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin\nmyöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni\ntyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt\nettä avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nGottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein\nhyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän\nperästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa\nvallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin\nyöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat\nmuuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat\nkumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja\npilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle\nsaakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta\niltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen\nvahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee\nvain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa\nmetallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe\ntulee siis!\n\nIllan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja\nsyvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua.\nkirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja\nelävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan\nlaulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!\n\nMutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu\nensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen\naikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin\nparata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa\njaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä\nslovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja\nseitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset.\nKun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä\nloppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme\npimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää\nkaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki,\non se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei\nvain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun\npanen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla\nse pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen\nleikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane\nmaata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti\nminuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja\nsinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain\nettä sen kieli on kahlehdittu!\n\nSamaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin\n»Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon\nsain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii»,\nalppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni\nkiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.\n\nRakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen\nväikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä,\nsuloisella äänellänsä: — Jost!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen\näreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi\nmenimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla\nkoristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme\njälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille\nvalmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä\ntalon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli.\nKun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan,\nsynkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti\nhänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui\nseinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä.\nKiukkuisesti hän tiuskaisi:\n\n— Mitä, mitä tämä merkitsee?\n\n— Pidän tuosta miehestä, vastasin minä tyynesti ja miehekkäästi. —\nSinä tosin et ole koskaan kertonut minulle hänestä, vaan koulumestari\nKasperilta...\n\nIsä ilmaisi liikkeellä ettei halunnut kuulla jatkoa.\n\n— Huomaan salajuonia olevan tekeillä minun pettämisekseni, murisi hän\nkalseasti ja tylysti. — Sinä pidät Balmerista — niin, niin, — ja hän\npitää sinusta!\n\nTähän hän keskeytti puheensa ja kiertokulkunsa. Mieli synkkänä menimme\nnyt päivällistä syömään, mutta minä en voinut kestää tuota äänetöntä\nepäsopua, vaan laskin lusikan pöydälle tinalautaseni viereen ja sanoin:\n\n— Isä, olen jo saanut kyliäni tällaisesta elämästä. Eihän sinun\ntarvitse ääneti niellä vihaasi. Olen jo siinä iässä että voit\nkeskustella kanssani.\n\n— Vai niin, käytät heti tilaisuutta rikkoaksesi välimme, puuskui hän\nnousten paikaltaan. —'Voithan lähteä heti huomispäivänä Hampuriin, jos\nluulet menestyväsi maailmassa isäsi kirouksen seuraamana. Tietysti\nkoulumestari sinun tahdostasi kirjoitti ja kehui sinua. Mene vain\nmatkoihisi, heittiö!\n\n— Isä, en tiedä lainkaan mitä koulumestari Kasper on kirjoittanut, ja\nvielä vähemmin tiedän mistään pyynnöistä minun puoleltani, vastasin\nkalpeana suuttumuksesta, hypäten pystyyn.\n\nSilloin hän sentään hämmästyi, rykäisi sitten ja ärähti:\n\n— Mutta minä tiedän!\n\n— Sano, isä, mitä sitten on tapahtunut? pyysin kiihkeästi.\n\n— No niin, sanoi hän hieman tyynemmin, — tahallani en ole kertonut\nsinulle, että aina saapuessani tauluineni tuonne meren tienoille\ntoimitan Balmerille tiedon tulostani. Hän tulee silloin hetkeksi\nmajatalooni ja minun pitää kertoella hänelle Selmatt'ista ja\nkoulumestari Kasperista. Tuon kaiken teen varsinkin koulumestarin\nmielihyviksi, hieman myös Balmerin takia. Mehän olemme kaikki kolme\nentisiä koulutovereita. No, kun Balmer jälleen noin kaksi kuukautta\nsitten tuli majataloon minua tervehtimään, kysyi hän heti: »Onko totta,\nKlaus, että poikasi Jost on niin hyväpäinen nuorukainen?» Ja hän kertoi\nkoulumestarin kirjeestä ja sanoi sitten: »Lähetäpä poikasi minun\nluokseni oppiin! Vaimonikin iloitsisi siitä!» Niin hän sanoi, ja nyt\ntahtoin tietää, onko tuo tapahtunut sinun tahdostasi vai ei. Tuo kuva\nherätti minussa epäilyksiä!\n\nHän silmäili minua epäluuloisesti ja lausui sitten:\n\n— Jost, olen kerran kaikkiaan määrännyt sinut talonpojaksi. Ethän toki\nlähde Balmerin tykö?\n\nKysyvä, läpitunkeva katse kohtasi minua.\n\nBalmerin tuuma, että menisin Hampuriin, saattoi minut niin\nhämmennyksiin, että mykistyin hetkeksi. »Oi, maailmaan, maailmaan!»\nraikahti mielessäni riemuisasti. Mutta silloin kuvastuivat eteeni\nDugloren lempeät silmät, ja ojensin käteni isälle, joka jo\nraivostuneena yritti kääntää minulle selkänsä.\n\n— Lupaan nyt Jumalan edessä, isä, sanoin lujalla äänellä, — että\nelämäni loppuun saakka pysyn selmattilaisena talonpoikana.\n\nVaieten puristimme toinen toisemme kättä ja katsoimme kauan kiinteästi\ntoisiamme silmiin. Vihdoin lausui isä:\n\n— Jost, kovuuteni on tehnyt lapsuudenaikasi raskaaksi, mutta siitä on\nollut hyötyä, Luontosi on nyt taltutettu ja noudattaa järjen ääntä!\n\n»Se ei ole kuritustesi ansio, vaan rakkauden, joka täyttää sydämeni»,\nolin vähällä vastata, mutta huomasin liikutuksen kyyneleet isän\nsilmissä. Sovussa niin täydellisessä, ettei sellainen ollut vielä\nkonsanaan välillämme vallinnut, ryhdyimme jatkamaan keskeytynyttä\nateriaamme, ja isä lausui lempeästi, tyynnyttyään hieman\nliikutuksestaan:\n\n— Toivon, Jost, saavamme viettää yhdessä vielä monet ihanat vuodet.\nKauppamatkoja en enää lainkaan tee, sillä kymmenenä viime vuotena ovat\ntulot tuosta toimesta huonontumistaan huonontuneet.\n\nKäyden hetki hetkeltä yhä pirteämmäksi hän nyt alkoi puhua asiasta,\njoka vuoden tai pari oli ollut hänen mieluisin keskustelualueensa,\nnimittäin minun sittemmin tapahtuvasta naimisiinmenostani.\n\n— Kaikki ei sentään vielä ole selvillä, Jost. Nyt tulevat vielä\nnaimisjutut. Niissä asioissa on jo moni saanut katua kauppojansa, mutta\ntoisaalta on totta, että »talo emännättä on kuin karja paimenetta!»\n\nJa sitten seurasi varovaisia viittauksia että minun pitäisi ottaa\nvaimokseni se, jonka hän maan tytärten joukosta minulle kerran\nvalitsisi. Mutta se tuuma ei minua liioin viehättänyt.\n\n— Isä, mitäs sanoisit, jos iskisin silmäni koulumestarin Dugloreen?\nkysyin rohkeasti.\n\n— Dugloreen — vai Dugloreen! sanoi hän miettiväisenä päätään\nkeinutellen. — Hitto tiesi mitä siihen sanoa. Hän on oiva tyttö,\nmutta — hän teki liikkeitä kuin rahaa laskien — tässä suhteessa olisi\nmuistuttamisen varaa. Muutoin ei minulla ole mitään koulumestaria\ntai hänen lastaan vastaan. Dugloren soitto tänä aamuna minua myöskin\nmiellytti. Katselehan nyt vielä kaksi tai kolme vuotta muita tyttöjä.\nEhkä löydät toisen, joka sinua miellyttää yhtä paljon kuin Duglore ja\non rikkaampi kuin hän. Mutta jos et sittenkään tahdo luopua Gloresta,\nniin, olkoon menneeksi. Tytöstä ei voi sanoa pahaa sanaa, ja Kasper on\naina ollut uskollinen naapuri.\n\nOlisin halunnut syleillä isää noiden sanojen takia, sillä ottaissani\nDugloren puheiksi olin pelännyt joutuvani kovaan kiistaan hänen\nkanssaan, hänestä, kun muutoin raha ja omaisuus oli tärkeintä kaikesta.\nJa nyt hän olikin tuumani kuullessaan pysynyt tyynenä, olipa puolittain\nantanut suostumuksensakin. Ja kun sitten iltapäivällä teimme pitkän\nkävelymatkan vuoripeltojamme pitkin, ilmeni toki kerran hiljainen\ntyytyväisyys hänen muutoin alati yrmeässä olennossaan.\n\nHiljaa ja rauhallisesti kului kevät, ja kesä saapui. Isä piti huolta\npelloista ja kylvöistä, minä kuljetin, Dugloren kanssa karjan Bodenin\nlaitumille. Väliin tuli isä sinne minua tervehtimään ja katsomaan\nkuinka naudat menestyivät. Jos Duglore silloin sattui hänen tielleen,\nsai tyttönen aina osakseen jonkun leikillisen ja suopean sanan,\njommoisia kyläläiset eivät liioin olleet tottuneet kuulemaan isän\nhuulilta. Se sai Dugloren silmät ilosta loistamaan, tuon tuostakin hän\nsalli minun salaa suuta suikata ja kuiskaili onnellisena: — Jost, rakas\nJost! — Ja minäkin luulin että Duglorelle, minulle ja isälle olisi\nsuotu vielä monen monta ihanaa vuotta.\n\nAlku- ja keskikesän saimme riemuita sinisestä taivaasta,\npäivänpaisteesta ja kukkien ihanuudesta. Bodenin laitumilla\nkajahtelivat paimenten riemuäänet, Duglorekin joelsi aamusta iltaan\niloisesti kuin laululintunen, ja onneton ei ollut kukaan muu kuin\nMelchi Hangsteiner, vuoriheinänniittäjä, joka kateellisena katseli\nminua karsain silmin, hän kun varmaankin huomasi ettei hänen ollut\nkilpailemista kanssani. Mutta elokuu toi mukanaan pitkällisiä,\nkamaloita rajuilmoja. Salamat ja ukkoseniskut jyrähdyttelivät yhtä\nmittaa vuoristoa, vedenpaisumusta muistuttavaa sadetta jatkui\npäivämääriä, suoksi muuttuneita laidunmaita verhosi kylmänkostea sumu,\nja sen haihduttua näimme kuinka Feuersteinin kallioita alas syöksyi\nryöppypuroja kuin lumenlähtöaikoina. Sitten seurasi jälleen loppumaton\nsade, mylvien juoksivat elukat häntä pystyssä laidunta pitkin tai\ntunkeutuivat lähelle toisiaan vettä tippuvien kuusten suojaan, ja\nmonasti meidän oli vaikea pitää salamain säikyttelemiä laumojamme\nkoossa.\n\n— Jost, jos et sinä olisi täällä, menehtyisin tänne, laski Duglore\nsurumielisenä leikkiä ja loi minuun melkein kateellisia silmäyksiä, kun\nläksin viemään juustokuormaa Selmattiin.\n\nKylässä vallitsi huomattava levottomuus, ja koleata pilaa puhuen sanoi\nisäni:\n\n— Nyt kun taulukauppa ei kumminkaan enää kannata, romahtaa koko louhos\nkokoon. Sieltä kuuluu suhinaa ja kumahduksia ja jyminää, ettei kukaan\nenää uskalla mennä sisään. Voit olla iloissasi siitä, Jost, että\nsinulla on älykäs isä, joka ajoissa hankki maata ja mantua. Talonpojan\nammatti vie nyt voiton taulukaupasta!\n\nMutta kun jälleen lähestyin Bodenin laitumia, muassani huolellisesti\nsuojeltu leipäkuorma, kiisi Duglore rankkasateessa minua vastaan,\nmiesten huopahattu päässä ja vanha sotamiehenviitta hartioillaan.\n\n— Sinua tarvitaan, Jost, huusi hän huolestuneena. — Kaikki täällä\nolevat miehet on kutsuttu työhön. Feuersteinin puolelle on muodostunut\nhalkeama, ja vuorelta tulviva vesi on saatava estetyksi siihen\nvirtaamasta.\n\nParinkymmenen miehen kanssa tein työtä koko yön lyhtyjen ja\npäresoihtujen valossa. Mutta ei koko kyläkään olisi saanut veistetyksi\nja halkeaman poikki asetetuksi niin monta puukourua, että Feuersteinin\nvesivirrat olisi saatu johdetuiksi sen ylitse. Se leveni ja piteni,\nkokoonkutsuttu miehistö ei tainnut siihen mitään. Muutaman päivän\nperästä oli se jo neljännestunnin kulkumatkan pituinen. Sen reunat\nloittonivat toisistaan, taempi näytti kohoavan ylöspäin. Itse asiassa\nlienee ollut niin, että etumaisen mukana Bodenin pengermä ja tämän\nalla oleva Tafelvuori, mutta ihmiset ja eläimet eivät tunteneet tuota\nhidasta vaipumista, jonka kumminkin voi huomata monesta ulkonaisesta\nmerkistä.\n\nKun aurinko pääsi pilkistämään esiin pilvien lomasta, tuli Duglore\njuosten luokseni.\n\n— Ajattele, huusi hän, — meidän majamme ovelta näkee Selmatt'in\nkirkontornin kupukan, ja ennen sitä ei ole voinut nähdä. Tule\nkatsomaan itse! Olen niin kauheasti pelästyksissäni!\n\nDugloren havainto näyttäyti oikeaksi.\n\n— Elä ole noin välinpitämätön, Jost, vaikeroi hän. — Eikö meidän\npitäisi karjoinemme palata Selmattiin?\n\n— Mitäpä apua siitä olisi? vastasin minä. — Jos Tafelvuori syöksähtää\nalas, olemme kylässä yhtä suuressa vaarassa kuin täälläkin.\nOdottakaamme ensin tietoja Selmatt'ista.\n\nMutta kylästä palaavat miehet toivat uusia kauhunsanomia.\nKalliomöhkäle, niin suuri kuin vaatekaappi, oli lentänyt Tafelvuorelta\nkeskelle kylää ja tunkenut katon lävitse kirkkoon, missä se puoleksi\nmaahan uponneena vielä oli nähtävänä kastamiskiven vieressä. Kivi oli\nnäyttänyt ikäänkuin syöksähtävän esiin Tafelvuoren sisästä, ja sen\nlentäessä kirkontornin ohitse olivat kellot ruvenneet viimassa soimaan:\nensin pienet vinheästi ja sitten yksin isokin kumealla äänellään. Tuo\nitsestään alkanut kellonsointi oli pahanpäiväisesti pelästyttänyt\nkyläläisiä, monet heistä olivat koonneet paraat tavaransa aikoen paeta\nZweibrückeniin, ja kaksi perhettä oli toteuttanutkin aikeensa. Mutta\ntoiset oli kunnallisneuvosto estänyt sitä tekemästä, rukoillen heitä\njäämään kylään, kunnes asiaa tutkimaan määrätyt piirineuvoston jäsenet\nja teknikot, jotka olivat matkalla Selmattiin, olisivat lausuneet\nmielipiteensä. Heidän neuvonsa mukaan tultaisiin toimimaan, ja jos\ntodellinen vaara uhkaisi, muuttaisi koko kylän asujamisto pois,\nmutta ei pitäisi omavaltaisilla päätöksillä hädän ja vaaran hetkenä\naikaansaada hajaannusta.\n\nNyt olivat piirineuvoston lähetit saapuneet. He kiinnittivät uhkaavan\nhalkeaman ylitse paperikaistaleita. Ne vetääntyivät yhä kireämmälle ja\nkatkesivat muutaman tunnin perästä. Vuori siirtyi siis edelleen, se\nluisui, kuten asianymmärtävät tiesivät kertoa, sen perustuksena olevaa\nvinoa liuskakivikerrosta alas. Ja neuvotteluista ei tahtonut tulla\nloppua.\n\nMutta silloin tuli lohdutus niin tutkijakunnalle, kuin kyläläisillekin.\nFeuerstein tuli jälleen sumusta esiin, ukkospäivinä sataneen lumen\nhopeoimana. Tuo hyvien säiden enne kevensi raskaat mielet, tuuli,\njoka oli alkanut puhaltaa idästä, karkotti yöllä sadepilvet, aurinko\nloi valoaan yli likomärkien vuorten. — Vaara on nyt toistaiseksi\nohitse, sanottiin, — ja hyvien säiden vaikutuksesta vuoren luisuminen\nvähitellen lakkaa. Jumalalle kiitos, voimme rauhassa viettää kiitos-,\nkatumus- ja rukouspäivää! — Sillä hurskaiden vuorelaisten suurin, pyhin\njuhlapäivä lähestyi.\n\nPyhäpäivän aattona läksivät teknikot ja neuvoston jäsenet laaksostamme,\nviettääkseen juhlaa omaistensa kanssa. He lupasivat vielä palata, ja\nvuorelle ja kylään asetettiin muutamia miehiä vartijoiksi. Koulumestari\nKasper tuli luoksemme kertomaan mitä he olivat isäni kanssa päättäneet\nkarjan paimentamisesta juhlapäivänä.\n\n— Jost, sanoi hän, — sinä menet aamulla isäsi kanssa kirkkoon. Sinä,\nkääntyi hän Dugloren puoleen, — paimennat karjaa päivällisaikaan\nsaakka, sitten palaa Jost, ja sinä tulet kylään.\n\n— Entä urkujensoitto? kysyi Duglore alla päin.\n\n— Minä soitan aamujumalanpalveluksessa, sinä iltapäivällä, vastasi\nkoulumestari.\n\nDuglore ei tosin ollut tyytyväinen tuohon ratkaisuun, mutta asia jäi\nkumminkin sillensä. Varhaisen aamuhetken hohteessa hän saattoi minua\nvielä kappaleen matkaa eikä tahtonut voida erota minusta.\n\n— Minusta on kuin minulla olisi vielä jotain sanottavaa sinulle,\nJost, en tahtoisi näinä vaarallisina aikoina jäädä tänne ilman sinua,\nvirkahti hän hiljaa, vaivoin pidätellen kyyneleitään.\n\n— Mutta lapsikulta, elä turhia huolehdi, vastasin minä. — Katsos,\nmillainen tyyni päivä tämä on!\n\n— Otan virsikirjani ja laulan virsiä, lohdutteli Duglore itseään ja\nlausui vihdoin jäähyväiset. Mutta viittoellen hän seisoi vielä pitkän\naikaa vuorenrinteellä. —\n\n— En siis aio näinä vakavina ja huonoina aikoina ollenkaan lähteä sanoi\nisä aamiaista syödessämme. — Muutoin ollaan kylän kohtaloon nähden jo\ntoivehikkaampia. Nuokin kaksi paennutta perhettä ovat palanneet.\n\nSilloin alkoivat kirkonkellot soida, kutsuen jumalanpalvelukseen.\nVuoripolkuja ja kyläteitä pitkin virtaili tummapukuista kansaa\nkirkkoa kohden: töykeitä selmattilaisia talonpoikia ja vuoripaimenia,\njoihin eivät muut mahtisanat pystyneet kuin maan lakien ja uskonnon\nsalaisuuksien, vaimoja ja tyttösiä, virsikirja, nenäliina ja tuoksuva\nyrtti kädessä. Lehmuksen alle kokoontuivat he vuorelta virtaavaan\npäivänpaisteeseen, ja vähitellen alkoi kulkue tulvia sisään avoimesta\nkirkonovesta. Kävelimme isän kanssa keskellä kansanjoukkoa puettuina\nparhaisiin pyhäpukimiimme. Ylhäällä tornissa kaikuivat kellot.\n\nSe oli hautajaissoittoa Selmatt'in kylälle.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMietin juuri millä sanoin kuvaisin kauheata hetkeä, jolloin tuho\ntapasi kotikyläni. Silloin alkoi sähkölennätinkone naksuttaa.\nIloisesti ilmoitti minulle Hannu Stünzi tuovansa huomenna Gottloben\nluokseni. Onnen ja riemun vallassa keskeytin kertomukseni. Lepo\non minua virkistänyt. Muistelmieni kirjoittaminen kysyy voimiani,\nja minun täytyy varoa etten täytä virkavelvollisuuksiani vain\nobservatoorini itsetoimivien koneiden tavoin. Aamusta iltaan näet\nyhtä mittaa mietiskelen, kuinka päivätyöni päätyttyä ryhdyn jatkamaan\nelämäntarinaani, ja kuinka vain saisin sen puetuksi ymmärrettäviin\nsanoihin. Koko mieleni, kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat kiintyneet\ntuohon tehtävään, jonka itse olen itselleni määrännyt. Tämä tuumiskelu\nja ajatusten ponnistelu on auttanut minut kestämään raskaat päivät,\njolloin odottelin Gottlobea turhaan, hän kun Melchi Hangsteinerin\nhitaan parantumisen takia ei päässyt tulemaan.\n\nMutta nyt sain viettää lemmikkini ja Hannu Stünzin kanssa kaksi ihanaa\npäivää!\n\nViileänä, päivänpaisteisena aamuhetkenä nousin huipulle, muka\nkorjatakseni muka jotakin tuulenmittarin rataslaitoksessa. Jo paljon\nennen oikeata aikaa tähystelin turhaan, eikö alkaisi näkyä laaksosta\npäin lähenevää ihmisparia. Kellon lähetessä kymmentä raikahti\nHiuteen iloinen haukunta. Sen tarkkaan korvaan lienee sattunut Hannu\nStünzin riemukas huudahdus. Vihdoinkin he ilmestyivät kallionkyljen\ntakaa näkyviin. Gottlobe, jolla oli yllään lyhyeksi sonnustettu\nharmaansininen villapuku, oli reippain, notkein neitonen, mikä ikinä on\nFeuersteinille kavunnut. Hänen käyntinsä, hänen kiipeämisensä kalliota\nylös, nuortea vartalo, joka selkärepun taakan alla jänteänä yhä\nsuorenee, joustavat liikkeet vuorisauvaa käsitellessä, — tuo kaikki oli\nviehättävää katsella!\n\n— Herra Quifort! huusi hän lähestyen minua kevein askelin, ja päästäen\nriemuhuudon, joka ilmaisi hänen tulisen luonnonlaatunsa, hän lensi\nopettajan edellä luokseni ja ojensi minulle molemmat kätensä. Kun minä\nkohteliaana vanhana herrana autoin häntä päästämään repun selästään,\nhän nauroi viehättävän suloisesti ja raikkaasti sekä virkkoi:\n\n— Tätä kohteliaisuutta en toden totta ansaitse. Te tietysti oikeastaan\najattelette että olen kelvoton olento, kun tulen nyt vasta!\n\nKäyden sitten vakavammaksi hän jatkoi:\n\n— Mutta en todellakaan ole voinut tulla aikaisemmin, sillä isä oli\nniin sairas. Mutta kuinka nyt iloitsenkaan! Olen kiihkeästi ikävöinyt\nluoksenne. Lupa ei ollut helposti saatavissa. Isä on aina ollut hieman\nitsepintainen, ja hän murisi ja harmitteli yhtä mittaa kirjeenne takia.\nMutta mitäpä isän tahdosta, rasavillin mieli vuorille palaa!\n\nJa jälleen raikahti hilpeä nuoruudenilo ilmoille. Olisin varmaankin\npusertanut lemmikkini syliini ja suudellut häntä, ellei Hannu Stünzi\njuuri samassa olisi tullut luoksemme tervehtiäkseen.\n\nTarjosin nuorille matkasta nälistyneille vierailleni observatoorissa\naamiaista. Heidän ruokahalunsa oli omiansa ilahduttamaan minua. Kun\npalasin varastohuoneesta täyttämästä uudelleen lautasta, jolla oli\nilmassa kuivattua lihaa läpikuultaviksi viiluiksi leikattuna, oli\npöydälleni ilmestynyt Gottloben repusta mitä ihanin kimppu kukkasia:\nsametinruskeita esikkojä, astereita, reseedoja ja tulipunaisia, suuria\nneilikoita, jommoisia äitini muinoin kasvatti akkunallaan. Akkunoitani\nkoristivat köynnökset metsäin ja ketojen syystuotteita. Tuoksuvain\nsinimarjaisten oratuomenoksain keskellä punoittivat sorvaripaatsaman\nkodat ja karkiaistertut, ja kuusen lehvien ja kypsäin käpyjen rinnalla\nhohteli hopeakurho vienoin loistein. Luonnon ylenpalttisuus ympäröi\nminua kalliollani, joka ei tuota ainoatakaan siemenjyvää.\n\n— Mutta hyvät ystävät, eihän tänään ole syntymäpäiväni, huudahdin\nriemastuneena, nähdessäni tuon komeuden.\n\nIloinen nauru kajahti minulle vastaan.\n\n— Mutta sensijaan valitettavasti erojuhla, sanoi Hannu Stünzi. — Olemme\ntulleet toivottamaan teille hyvää talvea tänne vuorellanne. Tosin minä\npuolestani sentään tulen viettämään uudenvuodenjuhlaa kanssanne, ellei\ntie ole kerrassaan ummessa.\n\n- Minä sitävastoin lausun jo nyt toivomukseni, sanoi Gottlobe\nleikillisesti, mutta lämpöisen sydämellisesti. - Kaikkea hyvää,\nkaikkea mikä sydäntä ilahduttaa ja mieltä ylentää toivotan teille\nuudeksi vuodeksi! Lisäksi on minulla vielä toivomus, että te meitä\nmuistelisitte, kuten me teitä yhäti ja aina muistelemme.\n\nVaatimattoman aamiaisen jälkeen ryhdyimme tarkastamaan observatooria,\njoka kolmin matalin kerroksin ulkonee suojaavasta kalliosta.\nMeteorologisessa työhuoneessa selitti Hannu seuralaiselleen noiden\ngraafisten koneiden toimintaa, jotka rataslaitosten avulla vetävät\npiirtimillään lieriöille ja levyille viivoja, osoittamaan ilman lämpö-\nja kosteusmäärää sekä painetta, tuulen suuntaa ja voimaa vuoden joka\npäivänä, tuntina ja minuuttina. Gottlobe osoitti suurta mielenkiintoa\nkatsellessaan koneita, jotka yhdessä tieteellisen kirjaston kanssa\ntäyttävät alikerran, mutta yhä suurempaa tullessaan keskikerroksessa\nsijaitsevaan vierashuoneeseeni, jossa minulla on joukko muistoja\nmenneiltä ajoilta, kuten piirustuksia, pieniä maalauksia, kaikenmoisia\nvieraista maista tuotuja esineitä sekä kaunokirjallinen kirjastoni.\n\n— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia\nihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän\nsilmät säihkyvinä.\n\nMutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode\nHannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää\nhänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän\nlausui hartaan sydämellisesti:\n\n— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä\nsairaana, herra Quifort.\n\nHämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.\n\n— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote,\nhän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi\ntulisi yhden ainoan osaksi.\n\n— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen\nvallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut.\nNaisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.\n\nGottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein\nvieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.\n\n— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät\nkaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta\ntäällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.\n\n— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittää\nSelmatt'ia ennen vuorenvierrosta?\n\nMinä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta\npiirustuksesta.\n\n— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti,\npäätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri\nollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla\npaikallaan.\n\n— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.\n\nObservatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla\nkirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa.\nNurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen\njälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin\nhänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain\nhäntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota\nmarraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle\nvuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut\njätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella\nkaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt\nHannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme\njohti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti\nhänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:\n\n    »Sä kirkas, armas tähdyt! Oi!\n    En saavuttaa Sua konsaan voi!»\n\nGottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti\nminua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen\npalmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä\nvoi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän\njälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota\nhenkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja\nhänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon\nnuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa\nherää täyteen eloon.\n\nNiin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä\nuinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!\n\nKun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen\nolentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.\n\n— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni?\nsanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.\n\n— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden\nkatseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä\nSelmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä\ntylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen\nainoa ilonsa.\n\nHiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.\n\n— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin\nminä, muka tietämättömänä.\n\n— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja\nnimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i\nmitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille.\nMinun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin\nopettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.\n\n— No, oletko myöskin pitänyt lupauksesi? kysyin minä.\n\nHän nyökäytti päätään, hymyili ja sopersi:\n\n— Enhän minä toki voi muitta mutkitta sanoa Hannu Stünzille — — —\n\nHän jätti lauseen kesken, hänen huulensa vavahtelivat avuttomasti itkun\nja naurun vaiheilla.\n\n— Et voi sanoa Hannu Stünzille että häntä rakastat, täydensin\nminä hänen katkonaisen lauseensa. — Sitä sinä tarkoitat, lapseni.\nRakastatkos sinä sitten todella häntä niin kiihkeästi?\n\nPunastuen hän nyökkäsi vaieten ja synkkänä.\n\n— Jo pitkät ajat, huudahti hän sitten silmät säihkyvinä, — on hän ollut\najatusteni ainaisena esineenä. Senkin asian takia tulin luoksenne,\nherra Quifort. Kuolintautiaan poteissaan teroitti äitini mieleeni,\netten saisi tehdä mitään elämänkohtaloani ratkaisevaa päätöstä, en\nmennä kihloihin neuvottelematta teidän kanssanne. Äitini piti teistä\npaljon ja luotti suuresti elämänkokemukseenne, jotavastoin hän tiesi\nisästä, että hän usein on hieman ahdasmielinen ja itsepintainen. Mutta\nauttaa ette tekään minua voi, sen käsitän.\n\nHänen tummien silmiensä säihky sammui, hänen katseensa kävi synkän\ntoivottomaksi. Mutta minä en kyennyt puhumaan, sillä tuo, mitä hän\nsanoi äidistään, järkytti mieltäni.\n\n— Nyt siellä on muuan nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger,\njoka tuon tuostakin ilmestyy meille, kevensi Gottlobe sydäntään. —\nTuohon mieheen on isä silmittömästi ihastunut, ja nyt he yhdessä\nkuiskivat ja tuumivat, kuinka mainiosti soveltuisi että tuo nuorukainen\nottaisi minut vaimokseen ja tulisi meille kotivävyksi, ja isän toimeksi\njäisi vain ylin valvonta. Mutta minä en pidä Böhningeristä. Ehkä hän\non hyvinkin kunnollinen ja toimelias mies, mutta niin suloiseksi kuin\nhän koettaakin tekeytyä, pilkistää sivistymätön karjakauppias kumminkin\nalinomaa esiin. Mieluummin kuin hänet otan, menen palvelijaksi St.\nJakobiin ja odotan Hannu Stünziä, jonka Jumala hyvyydessään toki\nkerran auttanee parempaan toimeentuloon. Nyt ei hänen käy rakkautta\najatteleminenkaan. Opettajana Selmatt'issa! Ei siinä toimessa liioin\navioliittoa rakenneta.\n\nAlakuloisena hän vaikeni ja painoi päänsä alas, koettaen salata\nesiinpyrkivää kyyneltulvaa.\n\nTartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:\n\n— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että\npelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et\nrakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!\n\nKyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..\n\n— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit\nminua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän\nkattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen\nkuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit\nminut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis\nheittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla\nrakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!\n\nHämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien\nalta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.\n\nRyhdyin jälleen puhumaan:\n\n— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän\nsaa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret\nluonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä\nhänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla\ninsinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin\nyrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin\neteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen\nrikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä\navaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän\nvoi kehittää nuoret voimansa.\n\nVoimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua\nkuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen\nsilmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui\nkäteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.\n\n— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.\n\n— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa,\nhuudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle\nenemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä\notsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme\nsitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä\npuhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille\nPantavaksi.\n\nSitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi\nheti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun,\nvuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme\nvirkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni\npyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti\nse nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he\nlaskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin\nsiihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa\nvoimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi\ntoisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken\nyllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän\ntoki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei\nvoinut tulla kysymykseenkään.\n\nHän rimpuili kuin hauki koukussa.\n\n— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten\neteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!\n\nMutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä\nei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen\nkäteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.\n\nTietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen\nvallassa.\n\nNyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki\nnuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.\n\nMutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee\nmuisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä\nsydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin\nyli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat\nsuojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.\n\nNyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä\nsyvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut\nsen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in\nhäviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia\nvainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSelmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää.\nTummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt\nkirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä\nkuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat\nhopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla\npyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena,\ntörrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta\nsyöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut\nvoitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus\nosoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi\noli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan\nnauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton\nsäestämänä harras, lohdullinen virsi:\n\n    »Sä huomaan heitä taivaan\n    Sun elos', murheesi!\n    Ain Luoja isän armaan\n    Sua mielin holhoovi!»\n\nVeisuun aikana kiertelivät kalkit kirkonhoitajien kuljettamina kädestä\nkäteen. Se, jonka vuoro kulloinkin tuli, keskeytti veisuunsa ja otti\nkolmeen kertaan aimo kulauksen. Luulen että minulla juuri oli yksi\nkalkeista kädessäni, kun kirkonovesta syöksi sisään vaimo, joka odotti\nlasta ja siksi ei ollut tullut ottamaan osaa jumalanpalvelukseen.\nLujalla äänellä hän huusi:\n\n— Te miehet ja naiset, Tafelvuoren takaa kohoaa savua ja tomua ilmaan\nja sieltä sinkoilee kiviä ja kallionlohkareita!\n\nVirrenveisuu katkesi. Kasvot kalpeina, mutta kumminkin juhlallisessa\njärjestyksessä tulivat seurakuntalaiset, papin lausuessa siunauksen,\nulos kirkosta, ja vaimot, joista monet huutelivat lapsiaan,\nnyyhkyttelivät ja vaikeroivat. Mutta kirkkaasti paistoi aurinko\nkirkkotarhan haudoille ja kentällä kasvavan vanhan vaahteran jo\nhieman kellahtaville lehdille. Himmentymättömänä ja selväpiirteisenä\naina Feuersteinin punertavaa huippua myöten kohosi vuoristo siinä\nsinitaivasta kohden. Ei mitään vaaraa nähtävänä!\n\nMutta kas! Tafelvuoren rinnettä alas vyöryi multaa ja\nkallionlohkareita, pariin kertaan kuului sieltä kuin kiväärinlaukaus,\nsitten seurasi kumeaa jyminää, ja kun Tafelvuori vaikeni, kohisi kaiku\nkirkontakaista rinnettä pitkin, ikäänkuin myrsky olisi kiitänyt kautta\nvuorimetsän.\n\nKirkkokentällä seisoi joukko miehiä.\n\n— Kirkon taakse metsään! huusi joku, ja jo nähtiin muutamain kiitävän\nmetsän reunaan ulottuvaa jyrkkää nurmikenttää ylös.\n\nSilloin tuli uusi kivivyöry ja räjähdys, mutta vielä ei ollut ainoakaan\nkivi lentänyt Selachin yli kylään.\n\nMutta vuorimetsästä lehahtivat varikset vaakkuen ylös ilmaan. Tumma\nlintuparvi lensi kylää kohden levottomassa lennossa, kuin olisi myrsky\nilmoja myllertänyt, kohosi väliin siintävään korkeuteen ja laskeutui\nsitten taas alas liki kattoja, kiersi kiertämistään laaksonpohjukkaa\nuskaltamatta laskeutua lepoon. Äkkiä valtasi levottomuus muutkin\neläimet. Koirat ulvoivat kuono taivasta kohden, nuo muutamat naudat,\njotka oli pidetty kylässä, ammuivat pitkään, vaikeroiden, vuohi, joka\njollakin tavoin oli päässyt irti, tunkeutui vavisten meidän miesten\nkeskelle.\n\n— Katsokaa, katsokaa, huusi isäni, — lehmät kiiruhtavat täyttä vauhtia\nTafelvuorta alas kylää kohden ja lentävät pelästyksissään kuperkeikkaa\ntoistensa ylitse!\n\nJa eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.\n\n— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä\näänellä, kasvot tuskan väänteissä.\n\n— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.\n\nMutta isä sanoi minulle tuikeasti:\n\n— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.\n\nHän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin\narvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. —\nDuglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa\nDugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui\nettä minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä,\njotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä\ntummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme\neri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle\nkotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva\nryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori\nvavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se\nlähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori!\nkajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi\nkello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta\nhuusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi\nminut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka\nsyöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka\nhurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon.\nJäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat,\nja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle\nromahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi\nryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.\n\nNoin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä!\nLuultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni\nettä ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät\nlyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni\nylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja\nvaikeroiminen hiljaisuuden.\n\n— Isä, isä, huusin minä.\n\n— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti\nhengittäen.\n\nÄänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.\n\n— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?\n\n— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin\njalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja\neläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en\nminä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu\nKonrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!\n\nIsän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi.\nKoetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä\nhänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen\nkätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua\nhuoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi\nkaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta.\nHän oli kuollut!\n\nMutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan\nkäsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se\nläheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut\nSelachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua!\nPoistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita\nkertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin\nnousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin\nsitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut\nperään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan\nsuojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet\noksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti\nminua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut\njo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani\nliikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään\nrusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä\nvielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi\nenää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni\nnaksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en\nlöytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai\nvähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä\nöinen tähtitaivas.\n\nTuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan.\n— Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman\ntäyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se,\njoka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista,\nmillä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku,\nenkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai\nDuglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna,\nvai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen\nkamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä\nkärsiä?\n\nAloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin\nkaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin\nkohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni\nnoiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin\ntehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja\nniiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni,\nja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen\nainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi\nhaihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni\nniille suotuisina hetkinä.\n\nHerättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli\njo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi\nminua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle\ntuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach\nlienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä\nja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain\ntaskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö\nilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni\njäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät,\nepätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä\npieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini\nnapitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on\nkiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä\nkaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin,\nkulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli\nmieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta\nveitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.\n\nToivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta\n— korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin\nhalkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja,\njotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen\nriihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo\ntäytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa\nääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen,\npäästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.\n\nVapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari\nheleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki\nhautaani ihmisääni:\n\n— Kuka te olette?\n\n— Jost Wildi.\n\n— Kuka?\n\n— Jost Wildi!\n\n— Oletteko te kirkossa?\n\n— En, vaahteran alla.\n\n— Oletteko yksin?\n\n— Isäni on täällä lähellä kuolleena.\n\n— Onkohan kirkossa vielä ihmisiä?\n\n— Ei ainoatakaan!\n\nIhmisääniä! Oi tuota ihanaa musiikkia!\n\n— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät\nesiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä\nkerran!\n\nKeskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan\noli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden\njoukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään.\nNiin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.\n\n— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin.\nTyönnämme sen vielä muissa paikoin maahan.\n\nHe kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja\nhetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin\nzweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä\njouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut\nsen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään\nlumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli\nmyös!\n\nOi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani\nalkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin,\nnäin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon\nyläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas\nja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:\n\n— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta\nylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille.\nOlen unohdettu.\n\nHuikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan\naivoissani.\n\nSilloin kuulin selvästi kuokaniskuja ja lapion raappinaa ylhäältä.\nVaahteran latvaa peittävä katto heitettiin hajalle. Valoa! Pikemmin\nkuolleena kuin elävänä palasin maailmaan, ja vasta hetken kuluttua\nhuomasin ettei Selmatt'in kylän harmaansinistä hautapaikkaa valaissut\naurinko, vaan lempeä kuutamo. Ei huomioni oikein kiintynyt niihinkään,\njotka ojensivat minulle kätensä vastaan, ei pelastajieni onnellisiin\nkasvoihin. Kun isäni esiinkaivettu ruumis kannettiin ohitseni, ei se\ntehnyt mitään vaikutusta mieleeni. Kysymyksiin en antanut vastausta.\nMinusta tuntui että olin houkkio, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä,\nja muutkin ihmiset tuntuivat minusta mielettömiltä enkä käsittänyt\nheidän puuhiansa.\n\nNiin kerrassaan järkytetty oli mieleni! Luulen että tietämättäni\nhaeksin Duglorea. Tapasin hänet Zweibrückenissä, mutta saavuinko\nsinne vielä samana yönä vai vasta päivänvalossa kolmantena aamuna\nvuorensyöksähtämisestä, ja yksinkö vai muiden seurassa, se on haihtunut\nmuististani. Vasta muutaman päivän perästä voin jälleen tuntea surua ja\niloa, mutta minusta oli kuin en koskaan enää voisi nauraa, vaan minun\ntäytyisi viettää koko elämäni ainaisessa pelossa ja vavistuksessa.\n\nDuglore seisoi vieressäni tummapukuisena, surun ja kärsimysten\nkalventamana ja varjomaisena kuin haamu. Hänen hennot sormensa\npuristivat kättäni, hän kohotti kyynelten himmentämät silmänsä\npuoleeni ja puhui murheen murtamana vapisevalla äänellä:\n\n— Jost, he ovat kuolleet kaikki tyynni, isä, äiti ja sisarukseni. Nyt\nminulla ei ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!\n\nEnsi kerran nyt jälleen voin tajuta jotakin täysin selvästi. Hellästi\nsyleilin nyyhkyttävää tyttöä lausuen hänelle:\n\n— Niin, Glore, pysykäämme uskollisina rakkaudellemme ja tukekaamme\ntoinen toistamme!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSynkkää kertomustani Selmatt'in perikadosta keskeytti iloinen ääni.\nSähkölennätinkone alkoi naksuttaa. Hannu Stünzi ilmoitti saapuneensa\nonnellisesti laaksoon Gottloben kanssa. »Tervehdykseni vuorimajan\ntaikurille», sähkötti hän. »Entä muisku?» kysyin minä. »Niin pitkälle\nemme tosin vielä ehtineet», sähkötti hän vastaukseksi, »ensin täytyy\nsaada vastustaja taipumaan sovintoon! Mutta laulelimme Gottloben\nkanssa paluumatkalla kuin kevätlintuset, ja Gottlobe laski hilpeästi\nleikkiä muutamasta miehestä, joka Zweibrückenissä ostaa ja myyskentelee\nnautaelukoita. Ja me rakentelimme pilvenkorkuisia tuulentupia. Mutta\nkäsittämätön hyvyytesi tuntuu minusta kuin unennäöltä, josta pelkän\nherääväni. En ole myöskään vielä selvillä siitä, saanko käyttää\nhyväkseni ylevän jalomielistä tarjoustasi vai en. Mieleni täyttää vain\nhuumaava ilo Kiitä että maailmassa on olemassa niin jalo ihminen.\nKiitän sinua, kallis ystävä, sydän riemua tulvillaan!»\n\nNiin, jos olisi kevät, saisit tuta taikojani, Hannu! Mutta talvi\nerottaa minut postinkulusta, jonka välitystä tarvitsen, saadakseni\nkäsiini suurempia summia omaisuudestani. Sähköteitse ei asioita käy\njärjestäminen. Jospa toki heti olisin ryhtynyt toimeen ja antanut\nsinulle, Hannu, kirjeet mukaan! Mutta tuo tuuma oli itsellenikin niin\nuusi. Ja sitten vanhuuden epäröimiset ja vitkastelut! En ole enää tuo\nhuimapää, joka toimi heti ensi mielijohteen mukaan. Mutta keväällä,\nkeväällä, Hannu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nZweibrückenissä tapasin Dugloren erään talonpoikaisperheen turvissa,\njoka osoitti kovaa kokeneelle tyttöraukalle sääliä ja rakkautta. Kun\nnuo kunnon ihmiset huomasivat hänen tyyntyvän minun! seurassani,\npyysivät he minuakin jäämään heille ja järjestivät minulle yhden\nasumattomista huoneistansa.\n\nEnsi ajat olin kuin huumaantunut, ja mielenhämmennyksessäni en edes\ntullut kysyneeksi Duglorelta millä ihmeen tavalla hän oikeastaan oli\npelastunut. Sain tietää sen vasta kun piirineuvoston kirjuri kutsutti\nmeidät eloon jääneet Zweibrückenin koulutaloon, merkitäksensä maan\nhistoriaa varten pöytäkirjaan pelastumiskertomuksemme.\n\n— Istuin paimenmajamme edustalla veisaten virsikirjasta samoja virsiä\nkuin rukouspäivänä piti veisattaman Selmatt'in kirkossa. Silloin\nalkoi kuulua ryskettä ja jymyä Bodenin penkereen taustalta Päin. Kun\nkauhistuneena läksin hakemaan noita muutamia henkilöitä, jotka karjan\ntakia olivat jääneet pois jumalanpalveluksesta, vavahti maanpinta.\nKarja ryntäsi tiehensä kylään vievää polkua pitkin, ja minä perästä.\nMinun jälkeeni tuli vielä muutamia muita. Mutta kun vuoren rinteelle\nehdittyämme aloimme nopeasti laskeutua sitä alas, horjahti se allamme.\nEnsin syöksähti ulompana laaksonpohjukasta oleva osa vuorta kokoon,\nja äkkiä kiisi laaksoon päin kova tuulenpuuska, joka puhalsi meidät\npois tuolta vierevältä alustalta, kuin olisimme olleet kuivia lehtiä\nvain. Tuossa kohinassa ja suhinassa, ryskeessä ja jyrinässä menetin\ntajuntani, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin olevani vakavalla\npohjalla. Suuni ja nenäni olivat niin täynnä tomua että olin tukehtua.\nKoetin avata silmiäni, mutta se ei luonnistunut, ilmassa kun vielä\nlenteli ylen paljon tomua. Mutta kun sitten voin jälleen avata ne,\noli jo aivan tyyntä. Kohottauduin pystyyn. Sinisen savun läpi loisti\naurinko kuin himmeä läkkilevy. Käsitin että Selmatt oli tuhottu,\nja huusin isää ja äitiä. Silloin tuli Melchi Hangsteiner juosten.\nHänen Selachin laaksossa olevan asuntonsa luona, josta vain katto\noli lentänyt pois ja seinä painunut sisään, vietin muutamain muiden\npelastuneiden kanssa ensi hetket. —\n\nMelchi kuului siis myöskin eloon jääneisiin, samaten myös muut\nhänen omaisensa paitsi isä, tuo selkärikko tukinuittaja, — tämä oli\npelästyksensä johdosta kuollut tuhon jälkeisenä päivänä. Melchi oli\nmyöskin toimittanut ensi avun Zweibrückenistä. Miehistö, joka oli\nryhtynyt kaivamaan maata siitä kohden missä otaksui tuhotun kirkon\nolevan, oli maahan työnnetyn putken avulla maanantaina iltapäivällä\nnoin kello kolmen tienoissa päässyt minun jälilleni. Muita elonmerkkejä\nei raunioiden alla enää oltu tavattu. Paitsi isäni ruumista oli vielä\nlöydetty muutamia muita murakentän reunalta. Ainoastaan pieni joukko\nenimmäkseen nuorempia asukkaita oli pelastunut, muutoin oli koko\nSelmattin asujamisto saanut surmansa Tafelvuoren lohkareiden alla.\nMeitä eloon jääneitä oli kaksikymmentäkolme.\n\nEllei ota lukuun sydämensuruamme ja kärsimyksiä, joita ihmiset\ntuottivat meille tahtoessaan yhä¹ uudelleen kuulla noista sataan\nkertaan kertomistamme seikoista, niin olomme muodostui kylläkin\nsiedettäväksi. Kaikki osoittivat meille anteliasta osanottoa,\nläheltä ja kaukaa saapui meille rahaa ja muuta apua. Jalomielisinnä\nlahjoittajista mainittiin Hannu Konrad Balmer Hampurissa. Mutta tuo\nnimi ei tehnyt juuri mitään vaikutusta mieleeni. Kuin humun kautta\nvain tunkivat kuulemani seikat tajuntaani, oli kuin himmentävä verho\nolisi erottanut minut maailmasta, ja taudista toipuvan tavoin voin\nvain vähitellen tottua elämään. Mutta pian heräsi kumminkin itsestään\nmielessäni kysymys: »Mihin meidän nyt on ryhtyminen?»\n\nKuin täytyisi selmattilaisten orpolasten ja aikuistenkin holhoaminen\ntuottaa erityistä siunausta, tarjoutuivat useat arvossapidetyt perheet\nlähiseuduilla ottamaan yhden tai useampia kodittomaksi jääneistä\nhuomaansa. Meistäkin, Dugloresta ja minusta, pyrittiin kilvan pitämään\nhuolta, Dugloresta, miellyttävästä koulumestarin tyttärestä, varsinkin\nhänen kauniin soittonsa takia, josta ihmiset olivat kuulleet kerrottavan,\njoskaan eivät olleet itse sitä kuulleet. Ja tuo ihmisystävällinen\nosanotto herätti meidät väkisinkin tuskallisesta horrostilastamme.\n\nNiiden monien joukossa, jotka halusivat nähdä Duglorea, toi\nZweibrückenin vanha, kunnianarvoinen kirkkoherra, joka hellästi meistä\nhuolehti, hänen luoksensa myöskin Z'binden nimiset aviopuolisot,\nnäiden palatessa Selmatt'in laaksosta käynniltä tapaturman kohtaamalla\npaikalla. He olivat ihmisiä, joista heti ensi silmäyksellä voi nähdä\nettä he olivat hyväsydämistä ja varakasta väkeä.\n\nRouva Z'binden tarttui äidillisen hellästi Dugloren käteen.\n\n— Haluaisimme kysyä teiltä, rakas, kovia kokenut lapseni, ettekö\ntahtoisi täyttää sitä haikeata aukkoa, jonka ainoa tyttäremme jätti\njälkeensä kuollessansa vuosi sitten, sanoi hän. — Miehestäni ja\nminusta se olisi suurin onni, mikä voisi tulla osaksemme. Perheeseemme\nkuuluu paitsi meitä vain kaksi poikaa. Vanhempi, joka on ylioppilas,\non kaukana poissa kotoa, nuorempi käy vielä koulua ja asuu kotona.\nMe asumme Hagenachissa, siis tuolla missä Balgenach laskee vuorilta\ntasangolle. Meillä on pieni tehdas ja kaunis, puutarhan ympäröimä talo,\njosta aukeaa näköala Feuersteinille ja sen viereisille vuorille. Siten\nte jokaisena kirkkaana päivänä ikäänkuin saisitte tervehdyksen vanhasta\nkodistanne, Duglore, ja pitäisimme kyllä huolta siitä että uusikin\nkotinne teistä todella tuntuisi kodilta. Joka suhteessa perisitte tytär\nvainajamme oikeudet. Mitäs sanotte siihen, rakas lapseni?\n\nHiljaa vavisten kohotti Duglore päänsä ja loi katseen rouva Z'bindenin\nmiellyttäviin, ystävällisiin kasvoihin, mutta sai vain nyyhkytetyksi\nesiin:\n\n— Kiitän teitä!\n\nSitten seurasi kyyneltulva, joka esti hänet enempää puhumasta, ja\ntyynnyttyään jälleen hän vaikeroiden sopersi:\n\n— Ei, en tahtoisi muuttaa Hagenachiin! Kaikkein mieluimmin palaisin\njälleen Selmattiin.\n\n— Mutta sehän ei käy päinsä, Duglore, lausui herra Z'binden\nystävällisesti hymyillen, — eihän siellä ole enää yhtään ainoata\nasukasta.\n\nJa rouva Z'binden, joka lempeästi silitti itkevän tytön päätä,\nlohdutellen häntä hellin sanoin, jatkoi:\n\n— Harmoonia ei teiltä myöskään tulisi meillä puuttumaan. Tiedämmehän\nettä kaunis, hurskas laulu usein tuottaa surulliselle sydämelle enemmän\nlohtua kuin ihmispuhe.\n\nTuo näytti sentään hieman vaikuttavan Dugloreen. Herra Z'binden sanoi\nnyt:\n\n— Käsitän, Duglore, että tuumamme teistä vielä tuntuu liian uudelta ja\noudolta. Miettikää asiaa muutama päivä. Palaamme jälleen Zweibrückeniin\nja toivomme silloin saavamme suostumuksenne. On melkein mahdotonta että\nkukaan voisi teille tarjota miellyttävämmän kodin kuin me.\n\nAviopari läksi pois, ja Zweibrückenin kirkkoherra koetti lempeästi\ntaivuttaa Duglorea suostumaan tuohon ehdotukseen.\n\n— Minun nähdäkseni, sanoi hän hellän houkutteevalla äänellä, — olisi\nkiitollisena tartuttava rakkaaseen käteen, jonka Jumala tueksi tarjoaa.\n\nMutta tyttö vaikeni itsepintaisesti, tykkänään murheensa vallassa.\n\nVasta kirkkoherrankin mentyä tuli tuohon puoleksi kivettyneeseen\nolentoon hiukan eloa, ja hänen kyyneltyneiden silmiensä katse vilkastui.\n\n— Jost, sanoi hän väräjävin äänin, — käsitänhän minäkin että vaikka\ntosin mieluummin lepäisinkin vanhempiemme tykönä haudassa, meidän\nkumminkin on jatkaminen elämistä ja jollakin tavoin järjestettävä\nolosuhteemme. Mutta elkäämme erotko toisistamme tässä haikeassa\nsurussamme, Jost! Minulla on muuan tuuma, ja minusta on kuin oma rakas\nisäni olisi unessa sen mieleeni johdattanut. Kertokaamme kirkkoherralle\nettä olemme kihloissa ja pyytäkäämme että hän piakkoin vihkii meidät,\nvaikka olemmekin maantapaan katsoen hiukan nuorenlaiset avioliittoa\nsolmimaan. Sitten lähdemme jälleen Selmatt'in laaksoon ja rakennamme\nlähelle vanhaa kotiamme niillä varoilla, jotka piirineuvosto meille\nantaa kertyneistä apurahoista, talon taikka vain vaatimattoman majasen\nkauniille päivänpaisteiselle paikalle, ja elämme rauhaisaa ja hiljaista\nelämää siellä vanhempiemme hautojen läheisyydessä. Bodenin laiduntahan\nei enää ole, mutta kynttilämessun puolella, on vielä muutamia pieniä\nlaidunalueita, jotka kyllä elättävät pari lehmää. Minusta tämän tuuman\ntoteutuminen olisi parasta mitä voisimme toivoa.\n\nHänen kalpeilla kasvoillaan näkyi vihdoin jälleen kuin vieno ilonhohde,\nmutta toivoa heräsi hänen surujen synkistämässä mielessänsä. Hellästi\nhän tavotti käsiäni.\n\nMutta en voinut auttaa Duglorea.\n\n— Tuo tuumasi tuntuu minusta kyllä ylevän rohkealta, lausuin hänelle,\n— mutta minulla ei ole niin paljon uskallusta kuin sinulla. Minua yhä\nvielä pöyristyttää, kun vain katsahdankaan Selmatt'in laaksoon päin.\nJos minun täytyisi elää siellä, voimatta konsanaan vapautua noista\nkammottavista muistoista, niin en ikinä enää näkisi onnellista hetkeä,\ntulisin synkkämieliseksi, mielipuoleksi! Kerran käyn vielä Selmatt'in\nlaaksossa. Tahdon rukoilla siellä vanhempieni ja sinun omaistesi\npuolesta, sitten tapahtukoon siellä mitä tahansa, — minä en voi, rakas\nDuglore, perustaa uutta kotia tuolle kauhujen paikalle!\n\nHän ei enää yrittänytkään taivuttamaan mieltäni, mutta hänen kärsiviltä\nkasvoiltaan sammui toivon säde. Mykistyneenä suruunsa hän tuijotti\neteensä kuin lapsi, jonka lempilintu makaa kuolleena häkissään. Eikä\nedes hänen ehdotuksensa, että koettaisimme päästä palvelukseen samaan\npaikkaan, minua liioin miellyttänyt. Minäkö, Jost Wildi, rengiksi!\nJa Duglore palvelustytöksi! Ylpeyteni heräsi jälleen. Ei myöskään\nilmestynyt ketään, joka olisi ollut halukas ottamaan meidät molemmat\npalvelukseensa. Mutta kun eräs tasangolla asuva suurtilallinen, joka\noli käynyt Selmatt'in laaksossa, tarjosi minulle edullista paikkaa\nluonansa ja puhui hevosista ja rattaista, jotka saisin huostaani,\nheräsi minussa halu suostua hänen ehdotukseensa. Neuvoin Duglorea\npuolestaan käyttämään hyväkseen Z'bindenin perheen tarjousta,\nhuomauttaen että hän siten myöskin voisi oppia kaikenmoista, josta\nolisi hyötyä perustaessamme sittemmin oman kodin. Hänen oli vaikea tehdä\npäätös, olihan kaikki vielä niin epävarmaa eikä kysymys paikastani\nsuurtilallisen tykönä myöskään vielä lopullisesti ratkaistu. Silloin\ntuli vanha kirkkoherra ilmoittamaan minulle:\n\n— Jost Wildi, piirikunnanesimies haluaa tavata teitä. Hän kehottaa\nteitä saapumaan huomenna, Gauenburgiin piirikunnanneuvoston taloon.\nPuoli kahdeksan lähtee Zweibrückenin lähetti kaupunkiin. Silloin voitte\nmatkustaa hänen kanssaan.\n\nKatsahdimme Dugloren kanssa häneen suuresti ihmeissämme.\n\n— Mitähän asiaa hänellä on minulle? sanoin minä.\n\n— Sitä en tiedä, vastasi kirkkoherra. — Tuo kehotus tuli kirjeessä,\njossa piirikunnanesimies kirjoittaa Selmatt'issa toimeenpantavasta\nsuuresta surujuhlasta. Tulkaa mukaani pappilaan! Ehkä siellä olisi\nlahjoitettujen vaatteiden joukossa jokin puku, joka sopisi ja\nsoveltuisi teille paremmin kuin tuo, joka teillä nyt on yllänne.\n\nKirkkaana syysaamuna ajoimme Balgenachin rantaa pitkin kohden\nGauenburgia. Rattailla ajaminen, jota en ollut ennen koettanut, oli\nminusta hauskaa, pukuni miellytti minua, ja kun tornit alkoivat näkyä\nkaupungista, jota koko lapsuuteni ajan olin ikävöinyt nähdä, silloin\ntuntui minusta kuin olisi mielenahdistus, joka oli vaivannut minua\ntuosta kauheasta päivästä saakka, vähitellen ruvennut väistymään,\nsuoden sijaa uudelleen heräävälle elämänhalulle. Ja tieto että minun\nnyt oli esiinnyttävä piirikuntamme mahtavimman miehen edessä, saattoi\nminut juhlalliselle mielelle. Mitähän varten hän oli kutsuttanut minut\nluoksensa?\n\nKatsellessani vielä ympärilleni virkarakennuksen porrashuoneessa ja\neteisessä, joissa riippui vanhoja miestenkuvia ja aseita, lähestyi\nminua viraston palvelija, jolla oli pieni hopeinen kilpi rintaansa\nkiinnitettynä.\n\n— Olette varmaankin Jost Wildi Selmatt'ista, sanoi hän, — seuratkaa\nminua!\n\nSeuraavana hetkenä seisoin jo vanhoilla kuvilla ja akkunamaalauksilla\nkoristetussa huoneessa piirikunnanesimiehen edessä.\n\n— Terve tultua, herra Wildi!\n\nMatalalla mutta soinnukkaalla äänellä lausui tuon kookas, roteva\nvanha herra, joka minusta muistutti koulumestari Kasperin kuvaamista\nsotasankareista. Ei ihme että hän oli piirikuntamme johtomies! Luoden\nminuun tarmokkaan, levollisen katseensa hän silmäili minua kiireestä\nkantapäähän, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. — Vuoristomme kasvattamaa\nlujaa ainesta! hymyili hän herttaisesti.\n\nMaailman tapoihin tottumaton kun olin, olin varsin ihmeissäni\nnähdessäni miehen, jonka koko olento minussa herätti mitä hartainta\nkunnioitusta, puhuvan ja esiintyvän noin tuttavallisesti.\n\n— Minulle tuottaa tyydytystä, sanoi hän arvokkaan sydämellisesti, —\nettä saan toivehikkaalle selmattilaiselle nuorukaiselle lausua ilmi\nsyvän surun, jota minun, kuten kaikkein kansalaistemme mielessä on\nherättänyt noiden kunnon vuoristolaisten turma!\n\nJa huomaamattani hän sai minut johdetuksi keskusteluun vuoren\nsuistumasta ja aikaisemmista elämänvaiheistani. Tuon tuostakin hän\nnyökäytti päätään ja lopuksi hän kysyi:\n\n— Lienettehän kuullut puhuttavan muinoisesta selmattilaisesta, herra\nHannu Konrad Balmerista? Tässä on häneltä kirje, joka koskee teitä!\n\nHän ojensi minulle kirjeen. Mutta huomatessaan etten oikein saanut\nselkoa tuosta epäselvästä käsialasta hän otti sen takaisin ja sanoi:\n\n— Luen sen teille! »Rakas ystävä!» kirjoittaa herra Balmer minulle.\n»Vihdoinkin olen saanut lähempiä tietoja Selmatt'in perikadosta.\nSanoista ei ole apua, vaan tarvitaan tositointa! Eloon jääneille\ntarjoan niin suuren lainan, kuin katsot suotavaksi. Tuota haudasta\nesiinkaivettua Jost Wildiä kohtaan tunnen myötätuntoa. Koulumestari\nImobersteg ylisti viimetalvisissa kirjeissään pilviin saakka hänen\nluonnonlahjojaan. Kutsuhan hänet koetteeksi luoksesi. Jos hän\nmiellyttää sinua, niin sano hänelle, että ottaisin hänet kernaasti\nluokseni Hampuriin, tehdäkseni hänen tulevaisuutensa hyväksi mitä vain\nvoin. Jos hän suostuu tulemaan, teen hänestä miehen, joka tuottaa\nkotiseudullemme kunniaa.» Vakavasti jatkoi piirikunnanesimies:\n\n— Tämä lyhyt keskustelu on tuottanut minulle vakaumuksen että\nvoitte rohjeta käyttää hyväksenne ystäväni jalomielistä tarjousta.\nTe olette tuota oivallista, lujaa ainesta, josta elämä valmistaa\ntarmokkaat miehensä, ja olen sitä mieltä ettei suinkaan ole katsottava\nvahingoksi maallemme, jos sillä on rajojemme ulkopuolella kansalaisia,\njotka kykenevät kunnostautumaan. Päinvastoin ovat he erityisenä\nylpeydenaiheenamme. Mutta mitäs te itse sanotte herra Balmerin\nehdotuksesta?\n\n— Minun täytyy ensin miettiä asiaa, vastasin rehellisesti.\n\nTuo kuivahko vastaukseni saattoi hänet sydämellisesti nauramaan.\n\n— No hyvä, tehkää niin, mutta toivon saavani muutaman päivän perästä\nvastauksenne! Nyt minulla tosin ei ole aikaa jatkaa keskusteluamme,\nmutta tehkää hyvin ja tulkaa meille päivälliselle. Vaimoni iloitsee\nsaadessaan tutustua teihin, sekä siksi että olette kylänne perikadosta\npelastunut henkilö, että myös sen takia että te luultavasti\ntulette lähtemään herra Balmerin luo. Vaimoni ja rouva Balmer ovat\nnimittäin ystävykset. Te ette ole vielä nähnyt Balmerin lahjoittamia\nnäytekaappeja luonnontieteellisessä museossa? No hyvä, menette nyt\nniitä katsomaan. Lähetän jonkun ohjaamaan teitä sinne ja sitten\npäivälliselle minun asuntooni.\n\nPalatessani Zweibrückeniin oli sydämeni tulvillaan iloa tuosta\nherttaisesta vastaanotosta, piirikunnanesimiehen ja hänen puolisonsa\nylevästä hyvyydestä. Edessäni väikkyivät muistot luonnontieteellisestä\nmuseosta, jonka nyt vihdoinkin odottamattomasti olin saanut nähdä,\nBalmerin kirje soi korvissani, ja minun oli sekä omituisen hyvä että\npaha olla. Lapsuudestani saakka kehittymään pyrkineet elinvoimat\nvirkosivat jälleen toimintaan. Ihanan ylevässä mielentilassa tajusin\näkkiä, mikä sanomattoman suuri Jumalan lahja elämä kumminkin on. Miksi\nen nyt, kun kotini kumminkin oli haudattuna, läksisi ulos maailmaan,\njoka houkutteli minua niin ystävällisesti ja niin suurenmoisilla\nlupauksilla! Koko olentoni kaihosi kehittymistä ja edistymistä!\nMutta entä Duglore? Sydäntäni vihloeli, tuskalliset ajatukset\ntäyttivät mieleni, rakkaus taisteli kiihkeätä taistelua elämän- ja\nmaailmankaipuuta vastaan.\n\nIhmeekseni tapasin matkan varrella vähän ennen Zweibrückeniin tuloani\ntuttavan, Melchi Hangsteinerin.\n\n— Mistä sinä tulet? kysyin minä.\n\nHänen pisamanaamalleen levisi ovelan tyytyväinen ilme, kun hän vastasi:\n\n— Myöskin Gauenburgista! Talonpoika, joka halusi ottaa sinut\npalvelukseensa, kuljetti kotiin nuo kuusi nautaa, jotka hän on ostanut\nZweibrückenin lähellä olevilta laitumilta, niin autoin häntä saamaan\nne Gauenburgiin ja junaan. Hän oli suutuksissaan pitkällisestä\ntuumimisestasi ja sanoi ettet ymmärrä panna arvoa hänen edulliseen\ntarjoukseensa ja kysyi, haluaisinko minä tulla hänen palvelukseensa.\nMinä lupasin mennä.\n\n— Onnea siis, Melchi! vastasin huolettomasti. Mutta sydämessäni olin\npahoillani tuosta ratkaisusta. Levottomin mielin tajusin, kuinka se\npakotti minut Hannu Konrad Balmerin turviin.\n\nDugloren on varmaankin myös täytynyt tänään tehdä päätöksensä, kertoi\nMelchi edelleen, — kaupunkiin mennessäni tuli tuo hagebachilainen\ntehtailija rouvineen minulle vastaan. He ajoivat laaksoon päin.\n\nJuttelimme vielä kaikenmoisista vähäpätöisistä asioista ja erosimme\nkylään saapuessamme. Mutta mitä enemmän lähestyin talonpoikaistaloa,\njossa asuimme Dugloren kanssa, sitä raskaammaksi kävi mieleni.\n\nLöysin kihlattuni istumassa syysillan nihkeässä lämmössä puiden\nsuojaamalla penkillä talon edustalla. Hän tuijotti kädet ristissä\neteensä, ajatuksiinsa vaipuneena. Nähtyään minut hän tuli minua vastaan\nväsyneesti ja alakuloisesti.\n\n— Jumalan kiitos että tulet, Jost, sanoi hän, — neuvo mitä minun on\ntehtävä. Herra ja rouva Z'binden tahtovat vielä tänään saada minulta\nvarman vastauksen. Ja mitä uutisia tuot Gauenburgista?\n\nIstuuduin hänen viereensä, mutta en uskaltanut kertoa Hannu Konrad\nBalmerista.\n\n— Jost, elä salaa minulta mitään, se on kauheata! pyysi hän.\n\nSilloin kerroin hänelle nopeasti mielenliikutuksen vallassa mitä olin\nGauenburgissa saanut kuulla, mutta en sanallakaan sanonut, mitä itse\nsiitä ajattelin. Hetken hän kuunteli silmät maahan luotuina minua\nlevollisesti, mutta äkkiä hän kietoi kätensä kaulaani.\n\n— Oi Jost, sinä tahtoisit lähteä! tunki kuiskaus esiin hänen povestaan.\n— Et voi sitä salata. Balmer tahtoo ottaa sinut minulta, ja hän kykenee\nkiehtomaan mielesi, sen muistan Selmatt'in ajoilta. Mutta minä en anna\nsinua, en anna!\n\nKiihkeästi takertui hän käsivarteeni. — Jost, rakas Jost! äännähti hän.\n\n— Rakastanhan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, kuiskasin hänelle\nhellästi, — olet minun Dugloreni ja minä olen sinun Jostisi, olinpa\nvaikka maailman toisessa ääressä. Ei kukaan voi ottaa minua sinulta, ei\nHampurissa eikä muualla!\n\n— Niin, sinun Dugloresi! lausui hän hitaasti.\n\n— Mutta noilla muukalaisilla tytöillä on myöskin silmät, ja he näkevät\nmitä minäkin. Kuten olet kaunein poika täällä vuoristossa, niin tulet\nolemaan siellä merenrannallakin. Ja sinun naurusi ja juttelusi ja\nhaaveilemisesi miellyttää tyttöjä siellä, kuten minuakin. He näkevät\nsilmiesi tumman säihkyn, ja heidän täytyy vastoin tahtoaankin lähetä\nsinua kuten hyttyset valkeata. Ja sitten tulee päivä, jolloin sinä et\nenää ole minun Jostini, enkä minä enää voi olla sinun Dugloresi. Mutta\nse sinun tulee tietää, rakas Jost, että mitä he sinulle sanonevatkaan,\nniin et koskaan löydä ketään, joka rakastaisi sinua hellemmin kuin\nminä, — Jost — et löydä uskollisempaa sydäntä!\n\nKiihkeinä pulppusivat puheet hänen huuliltaan. Nyt hän vaikeni.\nEteenpäin kumartuneena, käsivarret polvien nojassa hän siinä istui,\nja mailleen pienevä aurinko vuodatti valoaan hänen palmikoilleen ja\notsalleen, kulmakarvoilleen ja ripseilleen, kiharoiden varjostamille\nhienoisille kasvoille, leualle, aulalle. Mutta hänen huulensa\nvavahtelivat tuskasta, ja surupuku saattoi hänet näyttämään niin\njuhlalliselta, että minut valtasi kuin pyhä kunnioitus häntä\nkohtaan. Hänen kärsimyksensä nähdessäni olin valmis luopumaan\ntulevaisuudenunelmistani.\n\nSilloin kohotti hän katseensa minuun. — Elä katso minuun niin synkästi,\nJost, sanoi hän.\n\n— No hyvä, Duglore, en lähde Hampuriin! sanoin minä tehden väkivaltaa\nitselleni, ja ihmettelin itse, kuinka kylmänä, katkerana ja tuikeana\ntuo lupaus tuli huuliltani!\n\nDuglore vavahti. Kuin haavoitettu otus hän hypähti pystyyn, mutta\nvaipui penkille takaisin. Seurasi kolea, mieltä ahdistava äänettömyys.\nSitten tuli Dugloren värähteleviltä huulilta melkein soinniton kehotus:\n\n— Jost, mene vain Hampuriin! Ehkä kadotan sinut, — mutta sinun\nkadottaminen ei ole läheskään niin kauheata kuin jos vielä kerran\npuhuisit minulle tuohon tapaan, joka saattaa sydämeni jähmettymään.\nKadottaminen ei ole sen katkerampaa, kuin jos minun täytyisi kestää\nsoimauksesi että olen asettunut onnesi tielle, — kuin jos minun ehkä\ntäytyisi itseäni siitä soimata, — mene vain, Jost!\n\nViimeinen kehotus kajahti sanomattoman lempeältä ja hellältä, mutta\nmyös rajattoman surulliselta.\n\n»Ei, Duglore, jään luoksesi!» olisin halunnut huudahtaa. Mutta silloin\nkuului tieltä askeleita. Kalpeana asteli Duglore horjuen rouva\nZ'bindenia vastaan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.\n\n— Tulen luoksenne Hagenachiin ja tahdon olla ahkera, uskollinen kelpo\ntyttärenne! sanoi hän hiljaa, mutta kuultavasti.\n\nNöyränä kuin palvelija hän seisoi siinä hämärissä vavisten. Mutta rouva\nZ'binden, joka aavisti mikä taistelu hänen povessaan riehui, sulki\nhänet äidillisesti syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.\n\n— Duglore, sanoi hän, — nyt olet meidän lapsemme, meidän rakas lapsemme!\n\nKoetin uskotella itselleni että Duglore oli itse ratkaissut meidän\nmolempain kohtalon, mutta mieleni pysyi haikeana ja synkkänä. Emme sinä\niltana enää jatkaneet keskusteluamme. Suutelolla vain vavahtavin huulin\nilmaisimme että rakastimme toisiamme, joskin tuotimme toisillemme\ntuskaa.\n\nKoko yön taistelin, voitolle pääsemättä. Maailmankaipuu syöpyi\nhuumaavan myrkyn tavoin yhä syvemmälle sydämeeni, ja minusta tuntui\nettä tallaisin jalkoihini sen, mikä minussa oli parasta, menettäisin\nparatiisin, jos en noudattaisi Hannu Konrad Balmerin kutsua. Mutta\naamulla olin entistä epävarmempi. Sitä enemmän hämmästyin, kun kalpea\nDuglore herttaisesti toivotti minulle hyvää huomenta ja alkoi puhua\nlähdöstäni Hampuriin, tosin hieman alakuloisesti, vaan kumminkin\ntyynesti, kuin päätetystä asiasta ikään.\n\n— Millaiseksi arvelet olosi muodostuvan tuolla kaukaisessa vieraassa\nkaupungissa, Jost? kysyi hän aamiaista syödessämme. — Milloinkas sinua\njälleen saadaan nähdä täällä kotipuolella?\n\nTiesin kuinka hänen täytyi hillitä tunteitaan noin puhuessaan, ja olin\nliikutettu siitä että hän teki ratkaisun minulle niin helpoksi.\n\n— Arvelen, sanoin hitaasti, — että tarvitsen noin kolme vuotta\noppiaikaa. Nuo vuodet vietän kovassa työssä, että opin oikein paljon.\nSitten tulen jälleen kotiin ja Gauenburgissa tai jollakin muulla\nmiellyttävällä paikkakunnalla perustamme, Duglore, oman liikkeen, ja\nsinä olet sillävälin myöskin Z'bindenin perheessä oppinut kaikenmoista,\njoka voi sulostuttaa elämäämme. Sittenhän ainakin asumme ihmisten\nkeskuudessa, emmekä yksinäisessä laaksossa, jossa meitä ympäröisivät\nvain kaameat muistot, ja elämämme kuluisi sisällyksettömänä ja\nalakuloisesti päivästä toiseen.\n\nOtin kädestä Duglorea, joka kuunteli vaieten, ja lausuin:\n\n— Oikeastaanhan minut on tälle uralle ohjannut sinun oma isäsi.\nMuistatko hänen kirjettään?\n\n— Muistan, sanoi hän levollisesti. — Ja kun tämä tulee isävainajani\nkädestä, ja sinunkin isäsi kehotti sinua lähtemään Hampuriin, on minun\nhelpompi siihen tyytyä. Rakkaiden vainajiemme tahdon noudattamisesta\ntäytyy koitua siunausta, ja millaiseksi kohtalomme muodostuneekin,\nniin voimme kumminkin heihin vedoten puolustaa päätöstämme Jumalan ja\nihmisten edessä. Se selveni minulle tänä yönä kiihkeässä rukouksessa\n— ja samaten moni muukin seikka. Tiedän ettet voi tehdä toisin, Jost!\nSe on sinulla luonnossa! Se, joka sinut täältä vie avaraan maailmaan,\nse on juuri se, jota sinussa niin sanomattomasti rakastan, — uljas,\nmiehekäs rohkeutesi! Niin sallin sinun siis Jumalan nimessä lähteä ja\nrukoilen Jumalalta voimaa kestää eronajan!\n\nHän katsoi minuun vakavasti ja rauhallisesti. Sydämeni läpi kävi\najatus: »Olen mieletön, kun lähden pois tämän tytön tyköä. Mitään\nihanampaa, jalompaa ja parempaa kuin Duglore en löydä koko avarasta\nmaailmasta.» Hänen epäitsekäs rakkautensa täytti mieleni ihailulla. »Ja\njos lähdet», varoitti omatuntoni, »niin ei Duglorelle kumminkaan saa\njulkisesti eikä salaa tapahtua mitään vääryyttä.»\n\nNyt keskeytin vaitiolon:\n\n— Duglore, kirjoitan sinulle joka viikko kaikesta mitä teen ja\najattelen.\n\nHänen silmistään loisti ilo ja kiitollisuus.\n\n— Oi rakas Jost, sanoi hän, — niin, kirjoittaa sinun pitää. En ollut\nlainkaan sitä ajatellut. Minä vastaan aina oikein pitkälti. Silloinhan\non kuin puhelisimme keskenämme. Kaikki voi sentään vielä päättyä hyvin!\n\n— Ja mitä noihin muukalaisiin naisiin tulee, kuiskasi hän hiljaa ja\nhellästi, — niin elä koskaan unohda, ettei kukaan rakastaisi sinua niin\nkuin minä, ettei ole olemassa uskollisempaa sydäntä!\n\n— Oi Duglore, sopersin minä, — sehän on tulikirjaimilla sydämeeni\nuurrettu!\n\nKiihkeällä suutelolla suljin hänen huulensa. Käsi kädessä vaieten\nkatsoimme syyspäivän kirkkauteen ja tunsimme sydämissämme tuon ihmeen,\nettä kaksi ihmislasta rakastaa toisiansa kaikkein sydämellisimmin ja\nhartaimmin silloin kuin ero on edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka iloitsenkaan siitä, että nuo rakkaani, Gottlobe ja Hannu,\nehtivät käydä luonani! Hienoja valkoisia lumihiudepilviä leijailee\nlännessä, vuoret verhoutuvat, ilmapuntarin elohopeapatsas laskee\nnopeasti. Pian koristaa valkoinen säihkyvä kruunu Feuersteiniäni!\n\n\n\n\nX.\n\n\nSataa lunta! Hiutaleet, melkein käsikirjoituslehtisteni kokoiset,\nliukuvat hiljaa ja salaperäisinä öiseltä taivaalta alas. Tämä tyyni\nlumisade erottaa minut maailmasta ja ihmisistä. Käppyrässä makaa Hiude\nuunin vieressä, ja Jurri, naakka, on pistänyt päänsä siiven alle.\nHaikea surumielisyys valtaa sydämeni. Kuinka olenkaan iloissani siitä\nettä näiden tunnustusteni kirjoittaminen saattaa minut unohtamaan\nkaiken muun! Tämän illan tunnelma on juuri sopiva puhuakseni lähdöstäni\nkotiseudultani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieli tyynen juhlallisena vaelsin kohden Gauenburgia, missä minun oli\nannettava piirikunnanesimiehelle tieto päätöksestäni.\n\n— Olisin erehtynyt luontonne suhteen, jos ette olisi suostunut ystäväni\ntarjoukseen, sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja silmäillen minua\nkiireestä kantapäähän, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut huvia katsella\nminua, suurenmoisissa matkahankkeissa olevaa nuorukaista. — Ja onnea\nmatkalle, herra Wildi! jatkoi kunnianarvoinen vanhus soinnikkaalla,\nmiellyttävällä äänellään. — Olkaa ahkera, olkaa uskollinen kelpo\nnuorukainen, niin te rakkaan, kunnioitetun kansalaisemme ohjaamana\nluotte itsellenne Hampurissa onnehikkaan tulevaisuuden. Jos todella\naiotte muutaman vuoden kuluttua palata kotiseudullenne, perustaaksenne\noman liikkeen, niin voitte luottaa minun ja piirikunnanneuvoston\napuun ja suojelukseen. Teillähän on isänne perintöä pieni pääoma,\nja varoista, jotka on koottu Selmatt'in perikadosta pelastuneiden\nhyväksi, on jäljellä korkoa kasvava pääoma. Siitä jaetaan tarpeen\nmukaan apurahoja, ja tekin voitte niitä saada, ryhtyessänne sittemmin\nomintakeiseen toimintaan... Ja jos joidenkin olosuhteiden takia jo\naikaisemmin tarvitsette jonkun rahamäärän, niin kirjoittakaa siitä\nminulle, ilmoittaen syyn. Piirikunnanneuvosto on tutkiva pyyntönne\nsuosiollisesti. Antakaa minun muutoinkin tuon tuostakin kuulla, kuinka\nmenestytte, ja muistakaa aina vieraalla maalla eläessänne, että olette\npienen, mutta poikasistaan hellästi huolehtivan maan kansalaisia!\n\nMinusta oli kuin kotivuoristoni, koko maani ylenpalttisella hyvyydellä\nolisi puhunut minulle tuon yleväryhtisen vanhuksen suun kautta.\nÄkillisen, lämpimän mielenliikutuksen vallassa ojensin hänelle käteni.\n— Ei, huudahdin, — en konsanaan unohda, mitä olen teille velkaa!\nRakkaudella ja uskollisin mielin olen aina muisteleva kotimaatani!\n\nSilloin kunnianarvoisan herran silmissä säihkyi vieläkin lämpöisempi\nmieltymys, ja hymyillen hän päätti keskustelumme lausuen:\n\n— Nyt te menette vaimoni luo, herra Wildi. Hän haluaa saada ilon pitää\nhuolta matkavarustuksistanne. Minne tullettekin, tulee jokaisen huomata\nteistä että teillä on oiva kotimaa!\n\nNopeasti ja kuin itsestään selvisivät kaikki asiani.\nPiirikunnanesimiehen jäykän ylhäinen rouva haki minua varten käsiinsä\nparasta mitä Gauenburg voi tarjota. Rikkaan porvaritalon poika ei olisi\nsaanut kauniimpia vaatevarustuksia matkaansa.\n\nUudistin niihin kuuluvan hienon, tumman puvun suuressa surujuhlassa,\njoka pidettiin hävitetyn kylän paikalla koko maan puolesta. Tuo kaamea\npäivä oli viimeinen ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä oli minun\nlähdettävä Hampuriin, Dugloren Hagenachiin ja Melchin talonpojan\nluo, jonka palvelukseen oli lupautunut. Perikatoon joutuneen kylän\nkodittomat olivat saaneet turvapaikat ja joutuneet parempiinkin oloihin\nkuin ennen tuota mieltäjärkyttävää onnettomuutta.\n\nTuossa oli entinen kotikylämme kuolleineen, soran ja kallionlohkareiden\npeitossa, vuoriston Sodoma ja Gomorra! Missä Tafelvuori oli sijainnut\nsateenvarjoja muistuttavine kuusineen ja mäntyineen, onkaloineen\nja lohkareineen, ja ruskeat paimenmajat ystävällisesti silmäilleet\nBodenin penkereeltä alas laaksoon, siinä törrötti nyt vain kalsea,\nharmaansininen, sileähkö liuskakiviseinä, jota pitkin valui\nlokakuunpäivän lumensekainen vihmasade kylää peittävälle muralle.\nFeuerstein oli peittynyt pilviin.\n\nSorakentän keskeltä kohosi kumpu, jonka Zweibrückenistä tullut miehistö\noli luonut, kaivaessaan vaahteranlatvan alta esiin minut, elävänä\nhaudatun. Tuolle kummulle oli pystytetty mustaan verhottu saarnastuoli,\nja siitä alkoi nyt Zweibrückenin vanha kirkkoherra mieltäjärkyttävän\nsurupuheensa:\n\n— Haikea suru on meitä kohdannut. Sata ja yhdeksänkymmentäkaksi\nkansalaistamme lepää tässä samaan hautaan vaipuneena!\n\nHän ryhtyi luettelemaan vainajien nimiä, ja jatkumistaan jatkui\nsarja. Laajassa piirissä ympäröivät häntä vuoristolaiset, ja yhä\nkiihkeämmiksi kävivät heidän nyyhkytyksensä. Paljain päin seisoi tuo\ntumma ihmisjoukko tuulessa ja sateessa, osoittaen vainajille viimeistä\nkunniaa. Sorakenttä vihittiin kirkkotarhaksi, pieni neliö, jossa kaikki\nesiinkaivetut, niiden joukossa isäni, olivat haudattuina, varustettiin\naidalla, ja kummulle pystytettiin suuri, tumma hautaristi, jossa\nnähtiin tuo lyhyt, sisältörikas kirjoitus: »Tässä lepää Selmatt!»\n\nVähitellen läksi kansanjoukko jälleen vaeltamaan Zweibrückeniin päin,\nme vainajien sukulaiset viivyimme vielä hetken, vaipuneina raskaisiin\najatuksiin ja rukoillen vanhempiemme ja muiden puolesta. Hellästi\näitiäni muistellessani tuli nyt mieleeni, että hän varmaankin iloitsisi\nhaudassaan, jos matkalla Hampuriin kävisin katsomassa hänen Reinin\nvarrella sijaitsevaa lapsuudenkotiaan.\n\nNyt tuli Duglore luokseni.\n\n— Jost, sanoi hän, — muuan zweibrückeniläinen on löytänyt virsikirjan,\njonka myrsky vei mukanaan vuoren suistuessa. Tuuli ja sade ovat tosin\npidelleet sitä jokseenkin pahoin, mutta tahdon kumminkin lahjoittaa sen\nsinulle. — Pane se joka ilta muistona minulta päänalaisesi alle, se suo\nsinulle suojaa ja minulle lohtua!\n\nOtin tuon omituisen lemmentodisteen, ja hiljaisesti erosimme\nhävitetystä kotikylästämme. Minulle tuotti iloa ajatus, että joka\naskeleella siitä yhä enemmän loittonimme. En olisi voinut järkeäni\nmenettämättä elää tuossa sumuisessa laaksonsopukassa. Mutta Duglore ja\nMelchi, jotka astelivat rinnallani, valittivat että nyt täytyi jättää\nvanha kotipaikkamme jänisten ja kettujen asuttavaksi, ja että metsä\noli leviävä yli tienoon, missä päivänpaahtamat ruskeat majat, kivet\npainoina pärekatoillaan, olivat suojanneet vanhempaimme yksinkertaista\nelantoa.\n\n— Minusta on kauheata ajatella ettei kotikylästäni näy illoin\nainoatakaan valopilkkua, sanoi Duglore haikeasti, ja Melchi vastasi:\n\n— Minä varmasti vielä palaan Selmattiin. Jos ei kukaan muu siellä\ntahtoisikaan asua, niin minä teen sen. Vuori on suistunut ja\nlaaksonpohja varmempi kuin koskaan ennen.\n\n»Teepä niin, Melchi», ajattelin minä, mutta Dugloren silmistä loisti\nharras kiitollisuus hänen kuullessaan Melchin sanat.\n\n— Jost, oikeastaan meidänkin olisi pitänyt tehdä sama päätös, sanoi hän\nminulle Zweibrückenissä samana iltana, viimeisenä ennen lähtöäni.\n\n— Auttakoon Jumala minua kestämään eronajan, nyyhkytteli hän. Melkein\nväkisin täytyi minun irroittautua hänen kiihkeästä syleilystään, ja\nhengitin helpommin, kun eron synnyttämä tunteiden kuohu oli ohitse.\n\nSää oli yöllä kirkastunut, auringonpaisteisena saapui vuorten takaa\npäivä, joka vei minut avaraan maailmaan. Vielä näin Feuersteinin\nhehkuvan, mutta kuljettuani jonkun aikaa rautatiellä oli se enää kuin\nutukuva vain tummain metsien ja siintävien kukkuloiden takana, ja\nkotimaani vuorijäätiköt, jotka kimmelsivät sen yläpuolella, olivat\nhäipymäisillään taivaanrannan hohteeseen. Kun vielä kerran aioin\nsilmäillä esi-isieni vuorta, oli se jo kadonnut näkyvistä.\n\nValtavat tunteet riehuivat rinnassani. »Olen oivasta maasta ja sen\nkunniaksi minun on käyttäytyminen uljaan, kunnon miehen tavoin. Duglore\non minuun kiintynyt hurskaalla rakkaudella. Hänelle pitää minun olla\nuskollinen kuolemaani saakka.» Noin puhui povessani pyhä, salaperäinen\nääni.\n\nRohkeutta, nuorukainen! Kyllä käy eläminen muuallakin, yksin\nAmerikassakin, sanoi minua vastapäätä istuva vanhahko herra hieman\nivallisesti. Hän näytti maailmaa laajalti matkustaneelta mieheltä.\nHäpesin tunteellisuuttani ja noita ääniä, jotka urkujen sävelten tavoin\nkajahtelivat syvimmällä sydämessäni. Minähän kuuluin nyt maailmalle!\n\nMutta jokainen keskenkasvuinen kaupunginlapsi on enemmän perehtynyt\nmaailman menoon kuin minä olin. Ensi kertaa kuljin rautatielläkin, ja\nkysymyksilläni hämmästytin ihmisiä niin, että he nauraen puolestansa\nkysyivät:\n\n— Mutta mistä te oikeastaan tulette, kun ette sitä tiedä?\n\n— Selmatt'ista!\n\nVuorensuistunnan jälkeen tuo nimi oli ollut jokaisen huulilla.\nVastaukseni herätti osanottoa, ja vaikka häpesinkin tietämättömyyttäni,\nniin lohduttauduin kumminkin ajatellen ettei sentään ollut niinkään\nvaikeata selvitä ihmisten seurassa. Mutta ehdittyäni jonkun matkaa\nmaani rajan toiselle puolen, kävi se sentään vaikeaksi. Ihmiset\npudistivat päätään vuoristoni murteelle, ikäänkuin olisin puhunut\nheille vierasta kieltä, enkä minäkään ymmärtänyt heitä. Vaieten\nmatkustin edelleen, ja mieli puoleksi toivehikkaana, puoleksi\nkatuvaisena katselin vaihtelevia, syksyisiä maisemakuvia, kiitäessäni\nyhä eteenpäin iltaan saakka. Olin yötä suuressa kaupungissa ja jatkoin\nsitten aamulla matkaani, ensin junalla ja sitten Reiniä pitkin\nhöyrylaivalla, valmistautuen näkemään tuntemattomia sukulaisiani,\näitini veljiä ja sisaria. Lokakuun lempeä päivänpaiste kultasi leveän,\nmahtavan virran, pitkin sen rantoja tuli sieltä täältä esiin yksinäinen\nkirkko, kukkuloilla kohosivat linnat, viinimäkien keskellä hohtivat\nmaakartanot iloisesti lepattavine lippuineen, viinitarhoissa vallitsi\nvilkas elämä, sillä viininkorjuu oli alkanut, — mikä hilpeä kuva oli\nminulle yhtä uutta nähtävää kuin iso, komea höyrylaivakin. Lämpöisin\nmielin muistelin äitiäni, varsinkin kun laivaan nousi joukko maalaisia,\njotka alkoivat puhua rypäleistään, ostoistaan ja myynneistään. Ymmärsin\nheidän kieltänsä, äitini suusta oli se minulle kajahdellut lapsuuteni\npäivinä.\n\nVirran varrella kohoavalla rinteellä sijaitsi hänen kotikylänsä. Hänen\nkertomustensa nojalla tunsin sen heti ensi silmäyksellä. Siinähän\noli lehmusten varjostama kirkko kalliolla, suippopäätyinen talo,\njonka harjalla haikaralla oli pesänsä, huvimaja, jossa kullanhohtavat\nrypäleet upeilivat lehtien keskellä.\n\nNousin maihin ja kiipesin rinnettä ylös, mutta talon ovi oli lukittu.\nEräs naapurivaimo, joka portaillaan kuori papuja, huusi minulle:\n\n— Koko Rheinbergerin perhe on talon takana viinitarhassa\nviininkorjuulla, — ja hän tuli viemään minut sinne.\n\nMies, jonka helposti tunsin äitini vanhimmaksi veljeksi, otti minut\nvastaan lakkiaan kohottaen ja luoden minuun uteliaan, ystävällisen\nsilmäyksen. - On kaunis, päivänpaisteinen sää, alkoi hän, luullen minua\nvieraaksi viininostajaksi.\n\n—- Olen Jost Wildi Selmatt'ista, esittelin itseni.\n\nHänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.\n\n—- Olisitte siis sisarvainajani Ottilian poika!\n\nTuon parikymmenhenkisen seurueen huomio kiintyi nyt minuun.\nMutta enoni, noin viidenkymmenen vanha, iloluontoisen näköinen\ntalonpoikaismies, esiintyi hieman jurosti, kunnes ehti tulla\nvakuutetuksi että olin todella tullut vain lyhyelle vierailulle\nsukulaisten luo, enkä heiltä apua saamaan.\n\nMutta sitten alkoi kysely. Vanhemmat kyselivät kaikenmoista äidistäni,\nnuoremmat, jotka eivät olleet häntä tunteneet, halusivat kuulla\nvuorensuistumasta, josta olivat lukeneet sanomalehdistä. Syödessä\nja juodessa heräsivät sukulaistunteet. Varsinkin miellyttivät minua\nmuutamat noista iloisista vaalea- tai ruskeatukkasista tyttösistä.\n\n— Hän muistaa toki vielä vähän äitinsä kieltä, hihittivät he, — vaikkei\ntosin kehuttavan hyvästi.\n\nYksi tytöistä — Liesel niminen — kilisytti vallattoman ja\nveitikkamaisen näköisenä lasiaan minun lasiini.\n\n— Jost, nauroi hän, — ovatko siellä sinun vuoristossasi kaikki pojat\nniin pulskia kuin sinä?\n\nKun sitten autoin tuota iloista seuruetta viininkorjuussa, ei hän\nlainkaan poistunut läheisyydestäni. Mutta toiset tytöt tahtoivat\nmyöskin pitää minulle seuraa. Heistä oli kovin hullunkurista että\nolin voinut tulla niin suureksi ja vanhaksi näkemättä tätä ennen\nviinirypälettä, ja riemahdellen he huusivat: — Tuosta saat taas oikein\nmakean, kalahtavan, Jost! — Etten vain loukkaisi ketään rakkaista\nserkuistani, söin rypäleitä minkä suinkin jaksoin. Mutta Lieselin\nsinisiin silmiin ja vaaleaan tukkaan, hänen nauruunsa ja nuorteaan\nuhkeuteensa hurmauduin kerrassaan. Ja hän samaten minuun!\n\nIllalla jatkoimme samaa iloisaa menoa viiniköynnösten muodostamassa\nlehtimajassa värillisten paperilyhtyjen valossa, käyvää viinimehua\nnautiten ja pähkinöitä pureskellen ja niillä toisillemme kepposia\ntehden. Lopuksi kajahti viulun ja käsiharmoonikan ääni, kutsuen\npareja karkeloon, ja tyttöjen keksiessä kaikenmoisia kujeita ja\nnaamioimisilveitä kuluivat hetket. Minä en tosin ottanut osaa\ntanssiin, kun surin isääni, mutta Liesel kuiskaili kumminkin korvaani\nkaikenmoista viehättävää lorua. — Jost, jää edes pariksi päiväksi,\nhoukutteli hän, — sinun täytyy oppia puhumaan samalla lailla kuin me ja\nnauramaan ja laulamaan ja — rakastamaan meikäläisten tapaan!\n\nMutta pyynnöistä huolimatta läksin seuraavana päivänä sukulaisteni\nluota, temmaten itseni irti noiden veitikkamaisten tyttösten ja\nrakastuneen Lieselin seurasta. Eräällä junanvaihto-asemalla kirjoitin\nDuglorelle ensimäisen kirjeeni, mutta en maininnut sanaakaan\nkohteliaista, iloisista serkuistani ja monista suuteloista, jotka\nLiesel täyteläisin huulin oli minulle antanut ja minulta ottanut.\nHäpesin haikeasti Duglorea ajatellessani, ja junan eteenpäin\nsuhistessa mietiskelin mielessäni, kuinka muuttuva ja ihmeellinen\nkapine ihmissydän sentään on, ja kuinka minä, Jost Wildi, joka en\nollut luullut voivani enää konsanaan nauraa, koko edellisen illan olin\nottanut osaa turhanpäiväiseen ilonpitoon. Olin hiukan pelästyksissäni\noman itseni takia, mutta todella murheissani en voinut olla, — sillä\nilta oli sentään ollut niin ihana! Sellainen oli ehkä ollut sekin ilta,\njolloin isäni menetti sydämensä. Ajatukseni kohdistuivat vanhempiini,\nja sitten muistelin tuon herran sanoja, joka oli luullut minua\nsiirtolaiseksi. Niin kyllä, käyhän eläminen muuallakin kuin meidän\nvuortemme keskellä!\n\nMutta minne olivatkaan vuoret joutuneet? Mitä minun oli sanominen\ntuosta avarasta, vaaleansinisestä taivaankupukasta, jota eivät vuoret\nolleet tukemassa, ruskeista joista, jotka kuljettivat laivoja, vaan\njoilla ei lainkaan näkynyt laineita, laajasta hietanummesta, jota\npeitti harva, kitukasvuinen mäntymetsä? — Mieli haikeana silmäilin\nihmeellisiä tuulimyllyjä, jotka hidasliikkeisine jättiläissiipineen\naavemaisina kuvastuivat himmenevää taivaanrantaa vasten. Hillitsin\nkyyneleet, jotka Duglorea ajatellessani kohosivat silmiini, ja kun\nmatkustavaisten touhusta ja keskustelusta huomasin olevamme tulossa\nHampuriin, pistin hattuuni kotoisen kuusenlehvän, josta herra Balmerin\npiti tuntea minut asemalla. Juna päästeli pitkällisiä vihellyksiä\nharmaaseen sumuun!\n\nMutta Hampurissa oli alun pitäin moni seikka toisin kuin olin\nkuvitellut ja odottanut.\n\nSuureksi mielipahakseni ei Hannu Konrad Balmer ollut asemalla minua\nvastassa. Katsellessani uteliaasti ja sydän ahdistettuna ympärilleni,\nlähestyi minua hienosti puettu, laihahko herrasmies, joka ylen\nkohteliaasti paljasti kaljun päänsä. Hänen kumarruksensa tuntui minusta\nperäti hullunkuriselta, kun en vielä pystynyt oivaltamaan, mistä tuo\nerinomainen kohteliaisuus aiheutui.\n\n— Johannes Andreesen, yksityiskirjuri, esitteli hän itsensä minulle. —\nHerra Konrad Balmer käskee lausua herra Wildin tervetulleeksi ja pyytää\nteitä tulemaan huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseen.\n\n»Kuinka vieraasti Balmer minua kohtelee», ajattelin, ja tuo ajatus\nuudistui ajaessani kirjurin kanssa valaistuja sumuisia katuja pitkin.\nHerra Andreesen jutteli näet monenmoista, josta ymmärsin sen verran,\nettä olin tuleva asumaan hänen luonansa. Sitten pysähtyivät ajopelit\nhiljaiselle, korkeiden talojen reunustamalle kadulle. Nousimme portaita\nylös. Kirkas valaistus minua häikäisi. Kirjurin asunto, joka sijaitsi\nkolmannessa kerroksessa, oli minusta kuin ruhtinaan palatsi, en oikein\nuskaltanut siellä istua, en astua. Isäntäväkeni koetti parhaansa\nmukaan auttaa minua kotiutumaan, mutta heidän kohtelias, juhlallinen\nseurustelutapansa hämmensi mieleni. Perehtymättömyyteni hienoihin\npöytätapoihin saattoi minut lakkaamatta punastumaan, ja kun lukuisain\nuutten mielivaikutteiden masentamana saavuin huoneeseeni, uskalsin\ntuskin paneutua pitkäkseni vuoteelleni. Ja kun kirjurin tykönä jo oli\nsellaista, millaistahan silloin mahtoikaan olla itse herran asunnossa!\n\nKiihkeänä valtasi koti-ikävä mieleni ja sai minut ajattelemaan: »Oi,\njospa olisin jälleen Zweibrückenissä tai edes sukulaisteni luona\ntuolla Reinin varrella!» Haikealta tuntui minusta sekin, että herra\nHannu Konrad Balmer, joka sentään oli syntyänsä sehnattilainen kuten\nminäkin ja oli kutsunut minut luoksensa, ei edes ollut tullut asemalle\nlausumaan minua tervetulleeksi.\n\nPantuani Dugloren virsikirjan päänalaiseni alle vaivuin sentään sikeään\nuneen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nArkana muukalaisena läksin kirjuri Andreesenin rinnalla ensimäiselle\nretkelleni tuohon meluavaan kaupunkiin. Nähdessämme ruskeavesisellä\nkanavalla vanhojen talojen keskellä pari lastattua alusta, sanoi\nseuralaiseni: — Nuo ovat herra Balmerin lastiveneitä ja pursia. —\nSuurena kuin tehdas seisoi siinä Balmerin liiketalosto, johon kuului\nuseampia vanhoja ja uusia rakennuksia. Joukko ihmisiä työskenteli\nsiellä ahkerasti kuin muurahaiset. Astelimme käytäviä ja eteisiä\npitkin. Meille tuli vastaan miehiä, jotka kirjoituksilla varustettuine\npaperilappuineen kiiruhtivat ovelta toiselle, juhlallisina ja meistä\ntai toisistaan välittämättä. Kuljimme avaran huoneen läpi, missä\nkirjoittaen tai laskien seisoi monta kymmentä kirjuria, jotka tuskin\nloivat meihin pikaisenkaan silmäyksen pulpettiensa takaa. Tämän huoneen\ntakana oli toinen pienempi, jossa herra Andreesen, kuten kertoi, yksin\nteki työtä, ja eräällä seuraavalla ovella oli nähtävänä nimi H.K.\nBalmer. Herra Andreesen katsoi kelloansa.\n\n— Vielä kaksi minuuttia, herra Wildi!\n\n— Sepä vasta on täsmällisyyttä, ajattelin minä.\n\nSisältä kuului askeleita, herra Andreesen kolkutti, ovi aukeni ja\nnäin edessäni suuren, yksinkertaisesti kalustetun huoneen, jossa oli\nkirjoituspöytä, kaappeja ja paljon kirjoja. Herra Balmer, joka juuri\noli tullut huoneeseen, astui muutaman askeleen minua vastaan.\n\n— Kas, herra Wildi, matkanne on kaiketi luonnistunut hyvin? virkahti\nhän, ojentaen minulle nopeasti sormenpäänsä. Vastaustani odottamatta\nhän sitten kädenliikkeellä kehotti minua istumaan matalaan nojatuoliin,\nsamalla kuin itse istui korkealle istuimelle. Kirjuri oli poissa.\nSydämeni pamppaili kiihkeästi. Herra Balmerin kylmähkössä, tylyssä,\nvieraassa puheensävyssä ei ollut mitään selmattilaiselta soinnahtavaa.\n\n— Hetkinen vain! sanoi hän, repäisi auki pari kirjekuorta, jotka\nsisälsivät sähkösanomia tai kirjeitä, ja antoi ne toiseen huoneeseen\nherra Andreesenille, lausuen hänelle muutaman sanan. Istuessani\nepämukavasta matalalla, pehmeällä tuolillani oli minulla sopiva\ntilaisuus tarkastaa koulumestarivainajan hartaasti rakastetun ystävän\nkasvoja, joita risteilivät lukemattomat silmien ja ohuthuulisen suun\nympärillä yhtyvät rypyt ja viirut. Olin luullut että herra Hannu\nKonrad Balmer olisi kaunis mies, kuten piirikunnanesimies, vaan hän\nolikin ruma, — mutta hänen rumuutensa oli mieltäkiinnittävää laatua.\nEhdottomasti saattoivat nuo ryppyjen runtelemat kasvot miettimään,\nmitä kaikkea ja tuo mies elämässään jo olikaan mahtanut suunnitella ja\nsaada aikaan, ja niillä ilmeni masentava voima, vielä valtavammin kuin\npiirikunnanesimiehen olento.\n\nÄkkiä hän suuntasi tuiman katseensa läpitunkevana minuun. Kun ei hän\nkumminkaan sanonut mitään ja tuo äänetön tutkistelu minua kiusasi,\nkatsoin hetkeä sopivaksi piirikunnanesimiehen terveisten esittämiseen.\n\n— Hyvä, sanoi hän kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. — Pääasia\non, että te siis olette päättänyt tulla luokseni oppiin. Teidän täytyy\ntietysti alkaa palveluksenne alimmalta asteelta!\n\nTuo kuului äärettömän jokapäiväiseltä ja tylyltä. Kun hän ei puhunut\nSelmatt'in murretta, arvelin että minun oli vastaaminen kirjakielellä.\nHieman ylenkatseellisesti hän sanoi:\n\n— Jättäkää se toistaiseksi, ettehän te kumminkaan osaa nyt vielä!\n\nMinä punastuin, olin kuin kuumilla kivillä ja toivoin itselleni\nlentimiä, millä paeta hänen luotansa.\n\n— Tietysti teidän sivistyksessänne, jatkoi hän, — on joka suhteessa\nyllin kyllin parantelemisen varaa. Tuumin herra Andreesenin kanssa\nyksityistunneista, joita teidän täytyy saada. Nyt saatte ryhtyä\ntyöhönne. Toimenne on ylenevä ansionne mukaan. Toivon että osaatte\nmukautua oloihin, herra Wildi. Vaimoni haluaa, kun niin soveltuu,\nmyöskin tutustua teihin, olettehan maanmiehemme!\n\nNyt hänen äänensä kumminkin kajahti huomattavasti sydämellisemmältä,\nja minua kohtasi tuuheiden kulmakarvojen alta katse, jossa ilmeni\nhillittyä hyväntahtoisuutta. Se oli hyvä, sillä muutoin tuo tyly\nvastaanotto olisi saattanut minut toivottomaksi. Mutta nytkin minusta\ntuntui että olin joutunut tavattoman kovakouraisen henkilön käsiin.\nMikä ääretön erotus olikaan koulumestari Kasperin kuvaaman ja\ntodellisen herra Balmerin välillä!\n\nKirjuri Andreesen vei minut varastohuoneisiin, ja nyt sain tietää mikä\ntuo alin aste oli, jolta minun oli alkaminen palvelukseni.\n\nEnsi työkseni tuon suuren kauppahuoneen palveluksessa minun oli\nyhdessä parin oppipojan ja työmiehen kanssa sullottava vuorenkorkuinen\nsokerikasa säkkeihin ja punnittava ne. Kun viikon ajan olin lapioinut\nsokeria, tuli riisin vuoro, sitten seurasivat kaakao, kahvi, kautsu,\nkumi ja nuo inhottavat väripuut, joista ihoon syöpyi kellervää, punaa\nja sineä, — sitten oli minun jälleen palaaminen sokerin kimppuun.\n\nKerran viikossa herra Balmer kulki yksin tai jonkun kauppahuoneen\npalveluksessa olevan virkailijan kanssa varastohuoneiden läpi, pisti\nkätensä tuon tuostakin johonkin säkkiin ja tutki tavaraa, sitä\nhaistellen tai antaen sen liukua sormiensa välitse. Kun hän täten\nkerran kulki aivan ohitseni, katsoin tilanteen mukaiseksi tervehtiä\nkohteliaasti. Hän nyökkäsi hieman, mutta antoi jälkeenpäin sanoa\nminulle ettei hän vaatinut oppipojiltaan mitään kohteliaisuutta,\nvaan ainoastaan että he tekivät työtä. Kerran kuulin hänen myöskin\njymisevällä äänellä kiroilevan paria työnjohtajaa. — Piru vieköön\nmoiset heittiöt! Tuolla tavoinhan paraskin kauppaliike joutuu\nhunningolle! — Nähtyäni hänet tuollaisessa raivossa käsitin kolean\nhiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla heti hänen ilmestyttyään\njollekin kaukaiselle ovelle. Jokainen koetti häntä välttää, ja ken\nkutsuttiin hänen puheilleen, se pelkäsi menettävänsä paikkansa. Hänen\nmentyään alkoi sieltä täältä kuulua kuiskailua, mutta kukaan ei\npuhunut herra Balmerista, vaan ainoastaan »Hänen Mahtavuudestansa», ja\nniin hiljaa, kuin seinätkin voisivat kannella. Kaikkein pelokkaimmin\npuhui hänestä herra Andreesen, hänen yksityiskirjurinsa, maailman\nkohteliain mies. Hän karttoi Balmerin nimen mainitsemistakin,\nikäänkuin jo siitäkin olisi voinut koitua jokin vaara, ja jos se ei\nollut vältettävissä, lausui hän sen tavalla sellaisella, kuin olisi\nhengessänsä vielä nopeasti kumartanut herralleen. Tuon kaiken johdosta\nalkoi herra Balmer minustakin tuntua salaperäiseltä olennolta.\n\nKerran tai pari hän varastohuoneiden läpi kulkiessaan katseli\naskarteluani, tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kulki sitten\nedelleen kiitoksen tai moitteen sanaa sanomatta. Mutta niin\nhuolellisesti kuin hän minulta salasikin valvontansa, olin kuitenkin\nvarmasti vakuutettu että hän alinomaa otti selkoa edistymisestäni.\nPelkoa ei tuo ajatus kumminkaan herättänyt mielessäni, sillä\ntyydytyksekseni huomasin nopeasti perehtyväni tehtäviini, tiesin\nolevani tarkkasilmäinen havaitsemaan työnteossa edullisimman\nmenettelytavan ja siksi arkatuntoinen, ettei esimiesteni tarvinnut\nhuomauttaa minua kahdesti samasta seikasta. Ja olihan minulla\nkyllä runsaasti syytä olla herra Balmerille kiitollinenkin.\nKirjuri Andreesenin välityksellä hän oli hankkinut minulle monta\nopettajaa. Kello neljä iltapäivällä pujahdin ulos työpuvustani, kuin\nperhonen kotelostaan, ja kiiruhdin pää pystyssä, nuorena herrana\nyksityistunnoilleni. Balmer oli kyllä oikeassa: tiedoissani oli paljon\nparantelemisen varaa, — mutta Dugloren isä oli laskenut niin lujan\nperustuksen, että sille helposti kävi lisää rakentaminen. Nuoren,\ntarmokkaan olennon tuorein voimin, joita ei koskaan ollut liiaksi\nrasitettu, vaan jotka päinvastoin olivat kaivanneet työtä, ryhdyin\nopiskeluihin ja selvisin niistä varsin helposti.\n\nKiihkeä opinhalu auttoi minut tukahduttamaan koti-ikävän, joka väliin\npyrki valtaamaan mieleni, sillä niin ihania iltoja kuin koulumestari\nKasperin tykönä en saanut viettää tuossa hienoutta tavottelevassa,\nporoporvarillisuuden perussääntöjä noudattavassa kirjurinperheessä.\nIkävöin Dugloren tummia silmiä, ja olin vielä liian arka hakeakseni\nnoita monenmoisia huvituksia, joilla suurkaupunki voi viehättää nuoren\nmiehen herkkää mieltä.\n\nMutta minulle oli kumminkin alkanut edistymisen ja kypsymisen aika,\nja jos Duglore olisi voinut nähdä, mikä kehitys oli tapahtunut\nulkonaisessa olennossani, ja esiintymisessäni, olisi hän ollut\nihmeissään. Se oli kirjuri Andreesenin rouvan ansiota. Tuo\nvalkoverinen, siistin siisti hampuritar, jonka mielestä ulkomuoto\nja seurustelutaito olivat ylen tärkeitä seikkoja, luki itsellensä\nerityiseksi kunniaksi, että Balmer oli pannut minut asumaan juuri\nhänen luoksensa, ja teki nyt parastaan saadaksensa vuorelaisensa\ntotutetuksi kaupunkilaistavalle. Kotoa lähtiessäni ja sinne palatessani\nhän silmäili minua tahallisesti kauniin, mutta hieman korkealla\nsijaitsevan asuntonsa parvekkeelta tutkivin katsein, nähdäksensä miltä\nhänen holhottinsa oikein näytti tuossa hänen synnyinkaupunkinsa katua\nastellessaan. Sisääntullessani hän nauroi raikasta, iloisaa nauruansa,\njoka tavallisesti helkähti ilmoille, kun hän puoleksi tosissaan,\npuoleksi leileillään otti puheiksi seuraelämän temput. Hyvillä mielin\nhän lausui:\n\n— Ken voisi teistä enää huomata että te tulette tuollaisesta jylhästä\nmaasta, jossa vuoret kuin hyttysläpsät litistävät ihmiset allensa!\n\nJoulu oli tulossa. Silloin toi herra Andreesen minulle aivan\nodottamattomasti herra Balmerilta ja hänen rouvaltaan kutsun saapua\nsunnuntaina heille päivälliselle. Tuo hämmästytti ja ilahdutti minua.\nKirjurin rouva löi kätensä yhteen päänsä ylitse ja huudahti:\n\n— Mikä kunnia, mikä kunnia, kun ei ole kutsuttu ketään edes talon\nvanhimmista ja korkeimmista virkailijoistakaan! Se johtuu siitä että te\nolette herra Balmerin maanmies!\n\nViehkeältä vaikuttava harmi siitä, ettei hänen puolisoaankin ollut\nkutsuttu, ilmeni miellyttävän pikku rouvan sanoissa. Mutta kun\nsunnuntai tuli, otti hän Jost Wildin ulkonaisen olennon niin naisekkaan\nhuolellisen tarkastuksen alaiseksi, että tämä tukkukauppiaan taloon\nilmestyessään voi kestää vertailun hampurilaisten porvarisnuorukaisten\nkanssa.\n\nBalmerin talo, joka kiiltävine akkunoineen ja sisäänkäytävän edessä\nkasvavine hopeakuusineen muistutti puoleksi huvilaa, puoleksi\nhovilinnaa, sijaitsi Ulko-Alsterin varrella, jonka jäällä nyt Riiteli\njoukko soreita luistelijoita. Portilla seisoi liveripukuinen palvelija,\nkaksi toista seisoi kuin kuvapatsaat leveitten kiviportaitten päässä.\nKaksipuolinen ovi aukeni ja nyt kokoontui pienehkö, mutta hieno\nseurue, naimisissa oleva poika ja tytär sukulaisineen sekä muutamia\nmuita kutsutuita. Tervehtiessään sanoi »Hänen Mahtavuutensa» niukasti\nhymyillen ja kuin ohimennen minulle: — Minua ilahduttaa nähdä teidät\ntäällä, herra Wildi! — ja sitten hän kääntyi muiden vieraidensa\npuoleen. Sitä enemmän minua ilahdutti rouva Balmerin sydämellinen\ntervehdys:\n\n— Vihdoinkin saan tutustua teihin, herra Wildi! Olen jo kauan ollut\nutelias näkemään nuoren maanmiehemme!\n\nNuorekkaan reippaalla liikkeellä hän ojensi minulle kätensä, puhui\nminua rohkaistakseen muutaman sanan Gauenburgin murretta ja lausui\nsitten hymyillen:\n\n— Mieheni varmaankin pelästytti teidät pahanpäiväiseksi nähdessänne\nhänet ensi kerran. Hänellä on tapana kohdella hieman tylysti\nkauppaliikkeensä palvelukseen tulevia nuorukaisia. Mutta olonne\nHampurissa muodostuu varmaankin paljon hauskemmaksi kuin luulettekaan.\nMeidän kutsustamme olette varmaankin ymmärtänyt ja uskallan myös lausua\nsen julki, että mieheni on työhönne täysin tyytyväinen. Toivomme nyt\nsaavamme tuon tuostakin nähdä teidät vieraana talossamme!\n\nMinusta oli kuin nuo lämminkatseiset ruskeat silmät olisivat\nsulattaneet jääkuoren, joka tähän saakka oli minua Hampurissa\nympäröinyt. Sain silmäni käännetyiksi tuosta komeasta olennosta,\njoka harmaantuneesta tukastaan huolimatta päinvastoin kuin herra\nBalmer vielä näytti melkein nuorekkaan pirteältä ja iloiselta.\nKotimainen sävy hänen puheessaan ja olennossaan virkisti mieltäni kuin\nlämmin kevättuulahdus. Ensi hetkestä kiinnyin tuohon naiseen, jonka\nlemmentarinan olin kuullut Kasper-vainajalta, ja luin herra Balmerille\nsuureksi ansioksi että hän lyhyen harhailun jälkeen oli palannut\nnuoruudenlemmittynsä luo.\n\nVaikka olinkin seurustelutapoihin nähden vielä hiukan epävarma ja\npakotettu turvautumaan muiden jäljittelemiseen, vietin kumminkin\ntukkukauppiaan talossa erinomaisen hauskan ja mieltävirkistävän\npäivän. Se herra Balmer, johon nyt tutustuin, ei tuntunut lainkaan\nsamalta ihmiseltä kuin tätä ennen tuntemani. Ankara kauppaherra,\njoka käskyläistensä kuvauksen mukaan enimmäkseen vain kirouksia\nsingahutteli, oli perheensä ja tuttaviensa keskuudessa herttainen,\nhieno talonisäntä, jolta riitti jokaiselle ystävällinen nyökkäys,\nViehättävä hymyily. Puhuipa hän aikuisten tai lasten kanssa, aina\nilmeni hänen käytöksessään hellä huolenpito ja rakkaus, ikäänkuin\nhänen otsaansa ei vielä koskaan olisi synkistyttänyt tyytymättömyys,\nkuin ei hänellä olisi muuta ajateltavaa kuin niiden asiat, jotka häntä\nympäröivät. Pysyteltyään aluksi kotvan aikaa ikäänkuin tahallaan\nminusta loitolla, hän äkkiä seisoi rinnallani, luoden minuun loistavin\nsilmin isällisen katseen. — No, herra Wildi! — Tehden minulle\nmuutamia vähäpätöisiä seikkoja koskevia kysymyksiä sai hän minut\nsyrjähuoneeseen, jonka ovi oli auki, ja kun siten olimme puolittain\nmuista erillämme, hän alkoi jutella kanssani synnyinseudustamme.\n\n— Niin, nyt on rakas nuoruudenystäväni Kasper Imobersteg poissa,\nsanoi hän miettiväisesti ja silmät puoleksi ummessa. — Hän, tuo tuiki\nvaatimaton mies, oli ihminen, jonka vertaista ei ole monta, hellä ja\nuskollinen kuten vain harvat. Kun tuollaiset ihmiset kuolevat, ei\nminua tietysti enää liioin haluta käydä synnyinmaassani. Vähitellen\nvieraannun siitä.\n\nHän lausui tuon surumielisesti ja ikäänkuin olisi puhunut itsekseen ja\nantaunut kokonaan tunteittensa valtaan.\n\n— Hänen vanhin tyttärensä elää? jatkoi hän oltuaan hetken ajatuksiinsa\nvaipuneena. — Kertokaa minulle heistä jotakin!\n\nMitä vienoimman mielialan vallassa hän kuunteli tarkkaavasti, kun nyt\nkertoelin Kasperista ja Dugloresta. Sitten hän keskeytti minua.\n\n— Vai niin, kuulitte minusta ensiksi Kasperilta ettekä isältänne. No\nniin, käsitän sen kyllä! Klaus, teidän isänne, joka nuorena oli reipas,\nhilpeä toveri, muuttui vanhempana hiukan omituiseksi. Luuletteko\nettä minun onnistui saada häntä kertaakaan luokseni hänen Hampurissa\nkäydessään? Ei kertaahan! Niihin aikoihin, jolloin hän tavallisesti\ntuli tänne, minun täytyi antaa tiedustella Vanhassakaupungissa\n»Kolpakkolan» majatalossa, oliko hän jo saapunut. Sitten menin häntä\ntapaamaan ja vietin illan hänen seurassaan.\n\nHannu Balmerin olennossa ilmenevät vastakohdat vaikuttivat minuun\nsuorastaan salaperäisiltä. Tuolla lyhyellä keskustelulla, jonka hän\npian päätti, palatakseen muiden vieraittensa luo, hän oli täydelleen\nhurmannut minut.\n\nHyvästiä lausuttaessa antoi rouva Balmer minulle omakätisesti käärön,\njoka oli sidottu kiinni nyörillä. — Ette voi arvata, mitä siinä on!\nnauroi hän. — Pytkäle Gauenburgin päärynäleipää. Sain niitä muutamia\nystävättäreltäni piirikunnanesimiehen rouvalta, joka lähettää teille\nterveisiä. Tekin saatte siten jouluksi hiukan kotimaan herkkuja\npureskeltavaksi!\n\nOlin hänelle kiitollinen tuosta hienosta, naisellisesta\nkohteliaisuudenosoituksesta ja hänen hyvyydestään, mutta verrattomasti\nenemmän arvoa panin sentään lyhyeen keskusteluun, jolla herra Balmer\noli minua kunnioittanut. Mieleni oli aivan hämmennyksissä palatessani\nsunnuntaivierailultani. Kotiväkeni kysymykseen, millaista oli ollut,\nvastasin riemuiten:\n\n— Viehättävää kerrassaan!\n\nEn voinut pysyä sisällä, minun täytyi lähteä pitkälle kävelyretkelle.\nKasvoni hehkuivat kuin olisi keskustelu Balmerin kanssa saattanut\nvereeni kuumeainetta. Ensin eteenpäin haltioissani ja sydän\nautuaallisena. Hän oli sittenkin sellainen, jommoiseksi koulumestari\nKasper oli hänet kuvannut! Liikutus valtasi minut ajatellessani\nettä herra Balmer, jonka enimmät ihmiset tunsivat vain itsekkääksi,\ntunteettomaksi kauppiaaksi, oli hakenut käsiinsä isäni, vaatimattoman\ntaulujen kaupustelijan, yksinkertaisesta, rahvaan käyttämästä\nmajatalosta, jutellakseen hänen kanssaan muinoisista lapsuudenpäivistä.\n— Tuo todisti sentään että hänen mielensä sisimmältään oli äärettömän\nherkkä ja tunteellinen! Koko sieluntoimintani keskittyi toivomukseen\nsaada tuntea hänen tarmokkaan, käsittämättömän syvällisen katseensa\njälleen itseäni hyväilevän. Sisäinen aavistus sanoi minulle että olin\nkerran tuleva varsin läheisesti hänen kanssaan tekemisiin. Ylevässä\nmielentilassa kiiruhdin eteenpäin Hampurin lumisia, öisiä katuja\npitkin, ja Vanhankaupungin taivaalle kuvastuvat tummat tornit ja talot,\nakkunoista tunkeva punertava valo, joka värähdellen kimmelsi tummalla\nvedenkalvolla, — kaikki tuntui minusta tarumaisen viehättävältä!\n\nMinulle alkoi nyt todellakin Hampurissa ihana aika. Kutsut Balmerin\nkomeaan, hienon seurapiirin elähdyttämään taloon uudistuivat.\nKuten itse perhe, alkoivat heidän tuttavansakin suosia minua.\nHyväntahtoisesti he soivat anteeksi maalaiskömpelyyteni ja kieleni\npuutteellisuudet, ja minä puolestani perehdyin joltisenkin nopeaan\ntuohon uuteen, hienoon seurustelutapaan, joka minusta alussa oli\nollut kuin ruumista ja sielua runtelevaa munatanssia. Rouva Balmer,\nkotimaatani edustava hyvä haltiatar, nyökkäsi minulle äidillisesti:\n\n— Niin, niin, herra Wildi, te kehitytte oivallisesti, tuotatte meille\nraikkaudellanne ja kohteliaalla käytöksellänne todellakin iloa.\nSeurapiirissämme pitävät teistä kaikki!\n\nJa hänen tarmokkailla, terveen punan kaunistamilla kasvoillaan kuvastui\ntyytyväisyys ja vieno ylpeys.\n\nMutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen kasvojansa katselin\nherra Balmerin ryppyisen muodon tulkitsemattomia piirteitä. En\nhuomannut siinä enää noita monia kurttuja ja uurteita, vaan näin siinä\nainoastaan henkisen voiman ja tarmon ihanuuden, näin hyvyyden säihkeen\nhänen silmissään. Olin kerrassaan hurmaantunut hänen salaperäiseen\nolentoonsa. Voin päivämääriä olla alakuloinen ja synkkämielinen,\njos hän oli keskustellut kanssani vähänkin välinpitämättömämmin ja\nniukemmin kuin olin odottanut, ja valtava ilo täytti sydämeni, jos\nhänen kasvoillaan oli kajastanut minulle aiottu hymyily tai olin ollut\nhuomaavinani hänen sanoissaan hyväntahtoisen soinnin.\n\n— Oli siitä sentään jotain hyötyäkin tuosta Selmatt'in\nvuorensuistunnasta, eikö niin, herra Wildi? sanoi hän eräänä päivänä.\n— Se saattoi teidät tulemaan minun luokseni. Arvelen ettette ole sitä\nkoskaan katuva. Olkaa vakuutettu että minulla tekemieni havaintojen\nperusteella on teistä varsin suuret toiveet. Toimitan teille kyllä\nvielä paikan, joka vastaa kykyänne ja tarmoanne.\n\nTunsin olevani kuin nuori, tulinen ratsu, jota kannus kiihottaa, ja\njoka pingotetuin jäntein kiitää kohden päämaaliansa!\n\nOnneni päivänpaistetta himmensi vain silloin tällöin muuan varjo —\nDugloren kaihoisat kirjeet!\n\n»Rakas Jost», kirjoitti hän, »vaikka minun onkin hyvä olla Z'bindenin\nperheessä ja he kohtelevat minua kuin omaa lasta, niin ajattelen\nkumminkin sinua päivin, öin! Oi kuinka ilahdutit minua valokuvallasi!\nSinä näytät siinä niin ylväältä, melkein liian uhkealta minun\nlemmitykseni. Se on huoneessani lasin takana. Aamulla herätessäni\nkohotan ensiksi lampun sinua kohden ja samaten illalla viimeksi ja\njuttelen hellästi kanssasi. Ei, kyyneleeni vuotavat ja minä sanon:\n'Kuinka paha sinä oletkaan, Jost, kun viihdyt Hampurissa niin hyvin!'\nRouva Z'binden tuottaa minulle puheillaan paljon tuskaa. Hän sanoo\nettä olen mieletön lapsi, kun kiinnitän sydämeni mieheen, joka on\nniin suuressa kaupungissa vieraalla maalla. Silloin minusta on\nkuin sydäntäni vitsottaisiin polttiaisilla. Herra Z'binden myöskin\nhymyilee väliin salaa niin säälivästi, huomatessaan kuinka suuresti\nsinua rakastan. Siksi olen mieluummin tykkänään siitä puhumatta.\nMieleni käy kumminkin levottomaksi ja synkäksi, kun näen kuinka\nepäileviä he ovat. Saan kärsiä paljon rakkauteni tähden, Jost. Ja\nkumminkin olen rakastanut sinua lapsuudestani saakka! Sen sinä tiedät,\nJost. Oi, kirjoita minulle avomielisesti, miksi viihdyt niin hyvin\nHampurissa! Ei, kirjoita taas kerran kuten kirjoitit alussa. Kirjoitit\nmielettömästi ikävöiväsi kotiin! Oi, mitään niin suloissa et sinä\nkoskaan enää kirjoita! Unessa kurotan käteni sinua kohden. Mutta sinä\npurjehdit tyköäni kauemmaksi, eivätkä käteni sinua tavota.»\n\nKirjeiden surumielinen sointu värähdytteli syvimpiä sydänjuuriani.\nTunsin kuinka rakkauteni oli ristiriidassa kunnianhimoisten tuumien\nkanssa, joita Balmerin isällinen hyväntahtoisuus herätti mielessäni.\n\nHampurin puistoissa ja Alsterlammikon varrella viheriöitsi ja kukoisti\nnopeasti kehkeytyvä pohjoismainen kevät. Kun eräänä sunnuntaiaamuna\njouduin kävelyretkellä kauas kaupungin ulkopuolelle, väreili kevätlämpö\njo yli vainioiden, joilla syyskylvös vihersi. Mieleni valtasi sama\ntunne kuin leivosen, joka liverryksiään raiutellen kohosi taivaan\nhohtavaan kirkkauteen. Olisin halunnut nousta korkeammalle, yhä\nkorkeammalle, silmäilläkseni yläilmoista päin noita keväisiä maisemia.\nKiihkeästi kaipasin vuoria. Saadakseni nauttia tunteesta että olin\nmatkalla ylöspäin ja silmäilläkseni taas kerran pitkästä ajasta alas\nmaailmaan, kuten muinoin Bodenin nurmikolta tai Feuersteiniltä,\nnousin Nikolainkirkon torniin, joka oli korkein kaupungissa. Tuossa\noli nyt Hampuri viehkeänä ja elämää uhkuavana jalkojeni juuressa\npäätyineen ja torneineen, taloineen ja vesineen ja kattojen välitse\nesiinpilkistävine, kevään tuoreudessa upeilevine puistoineen! Mutta\nturhaan hakivat silmäni merta!\n\nKevät toi mukanaan vaihtelua työhöni. Sain tuon tuostakin seurata\npursia, jotka välittivät tavaraliikettä varastohuoneiden ja sataman\nvälillä, läpi touhuavan kaupungin. Väliin jouduin sisävesiä kulkevain\njokialusten satamapaikoille, väliin valtamerta kyntäväin laivojen\nlaitureille, ja moninaiset ja vaihtelevat kuvat, työmiesten huudot ja\nmeluaminen, nostimien vingunta tavaroita laivanruumasta toimitettaessa,\npienten höyrypursien käänteet ja vihellykset niiden kiertäessä merten\njättiläislaivoja, — kaikki nuo ilmiöt tuntuivat minusta pian minulle\ntuttuun maailmaan kuuluvilta. Satamassa työskentelevien henkilöiden\njoukosta sain myöskin muutaman ystävän. Tämä oli Jürg Rungholt, pienen\nlaivanvarustusliikkeen työnjohtaja. Milloin en sunnuntaiksi ollut\nkutsuttu Balmerille, vietin sen tuon avomielisen, leikillisen miehen\nseurassa, jolla oli aina runsas varasto merimiesjuttuja kerrottavana.\n\nUsein kävelimme silloin Ottenseniin, missä hänen langollaan ja\nsisarellaan oli pieni puutarhurinliike. Noiden herttaisten ihmisten\nseurassa kului iltapäivä istutuksia katsellessa ja niistä jutellessa\nja ulkona olutlasin ääressä istuskellessa, ja ehdottomasti johtivat\nnuo vierailut mieleeni kotiseutuni hiljaiset sunnuntait, jolloin\nvaeltelimme isäni kanssa vuoripeltoja pitkin, mielihyvällä katsellen\nviljan versomista.\n\nMutta enin virkistivät ja elvyttivät minua sentään ne hetket, jotka\nsain viettää Balmerin perheen seurassa. He omistivat tuuhean metsikön\nkeskellä sijaitsevan maakartanon Blankenesen lähellä viehättävällä\nSüllberg'illä, — joka tosin kotimaani mittapuun mukaan arvostellen\non vain pieni hymppylä tasangolla. Luonnon herättyä uuteen eloon\nmatkusti Balmerin perhe joka lauantai sinne, viettääkseen sunnuntain\ntuossa miellyttävässä tienoossa. Olin silloin useimmiten heidän\nvieraanansa, enkä voisi sanoa, mikä minua kaikkein eniten miellytti, —\nkulku ilta-auringon kultaamalla Elbellä vaiko laaja näköala ylhäältä\nhuvilasta tuolle järveksi laajentuneelle virralle ja joen takana\nhohtaville vihreille marskimaille, laivat, jotka matkalla merelle tai\nkaupunkiin ilmestyivät taivaanrannalle, kuin jättiläiskummitukset\nliukuivat huvilan ohi ja katosivat etäisyyteen, vai pohjolan hurmaavat\nkesäyöt, jolloin ilta- ja aamurusko melkein sulavat yhteen.\n\nEnnen kaikkea viehätti minua tuo oleskelupaikka siksi, että siellä\noli helpompi kuin koskaan muulloin lähestyä herra Balmeria, kun\nhän aamuisin ennen muiden vieraiden saapumista auringonpaisteessa\nkäyskenteli huvilansa puistikossa. Noille yksinäisille kävelyretkille\nhalusi hän näet aina minut seuralaiseksensa, jos vaikka kulkikin\nvain vaieten tietänsä edelleen syviin mietteisiin vaipuneena, pitkä,\nlaiha varsi kumarassa. Jonkun ajan kuluttua alkoi sitten kumminkin\nkeskustelu, ja kun se hänestä kävi mieltäkiinnittävämmäksi, keskeytti\nhän tuon tuostakin kulkunsa. Usein johti hän puheen koulumestari\nKasperiin ja kotiseutuun, ja ollessaan erityisen hyvällä tuulella\nsekoitti hän puheeseensa jonkun sanan Selmatt'in murrettakin. Mutta\nen sentään voinut olla huomaamatta että kotimaan muisteleminen\noli vain tilapäistä huvittelua hänelle, jonka mielen täyttivät\nsuurenmoiset kauppasuunnitelmat, ja että kaikki mitä hän auliisti\nteki synnyinseutunsa hyväksi, vain tapahtui hänen päähänpistojensa ja\nkunnianhimonsa tyydyttämiseksi.\n\nHänen lausunnoissansa ihmisistä ja elämästä ilmeni usein\nsäälimättömyyttä ja halveksumista, ja monasti kauhistuin sitä\narmottomuutta, millä hän arvosteli kauppaliikkeensä palveluksessa\nolevia luotettavimpiakin henkilöitä.\n\nHänen vaimonsa koetti saada hänet taivutetuksi kutsumaan kirjuri\nAndreesenin rouvineen joksikin sunnuntaiksi tuonne huvilaan ja\nhuomautti että heistä täytyi tuntua loukkaavalta, kun minut, heidän\nhoitolaisensa, aina kutsuttiin yksin. Minäkin käytin tilaisuutta\nhyväkseni kannattaen nöyrästi tuota pyyntöä.\n\nMutta silloin lävähti herra Balmer tulipunaiseksi ja ponnahti pystyyn.\n\n— Andreesen — Andreesen! tiuskaisi hän vaimollensa. — Täytyykö minun\nhuvilastani tulla kauppahuoneeni palvelijoiden virkistyskoti? Ihmisiä\nsellaisia kuin Andreesen tarvitsee palveluksessaan, vaan heitä ei\nhalua nähdä enemmän kuin tarpeellista on. Itse asiassa ovat minusta\ntuollaiset epäitsekkäät, orjamaiset olennot vastenmielisiä kuin nuo\nseinällä kämpivät kärpäset!\n\nNyt hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi tuikeasti:\n\n— Herra Wildi, ken haluaa käskijäksi, sen on osattava pitää toisia\nkäskyläisinään, ja osattava halveksia heitä siitä että he sallivat\nitseään siten kohdella. Jos ette sitä tiedä, niin ette pääse pitkälle\nmaailmassa!\n\nTuossa miehessä oli yhdistettynä kaksi luontoa, toinen kammottava,\nhalveksumista uhkuva, toinen suopean hyväntahtoinen, — ja minuun\nnähden hän noudatti parempaa luontoansa. Süllbergin metsiköitä\nkäyskennellessämme hän pyrki viitoittamaan minulle tien ihanaan,\nvapaaseen tulevaisuuteen. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa ilmennyt\nainoastaan sanoina. Vietettyämme yhdessä viehättävän sunnuntain,\nhän kutsutti minut luokseen työhuoneesensa ja otti minut vastaan\nsalaperäisen näköisenä ja mitä herttaisimmasti hymyillen.\n\n— Herra Wildi, lausui hän, — tahtoisin osoittaa tyytyväisyyttäni teidän\ntähänastiseen käytökseenne ja työhönne maksamalla teille melkoista\nparemman palkan kuin muille kauppahuoneeni palveluksessa oleville\nnuorukaisille ja toimittamalla teidät siten jo rahallisessa suhteessa\ntavallaan riippumattomaan asemaan, niin että voitte oppia omin päin\nrahaa käyttämään. Se taito ei ole niinkään helposti saavutettavissa, ja\nHampuri suo runsaasti tilaisuutta sen oppimiseen. Nyt saatte kokeilla!\nTehkääpä vaikka tyhmyyksiäkin — tuleehan niitä jokainen tehneeksi! —\nmutta pää pystyyn sittenkin! Tappiot, joita maailma meille tuottaa,\nopettavat meidät sitä hallitsemaan. No niin, olen määrännyt että teille\non maksettava rahastosta joka kuukauden viime päivänä sata markkaa\ntaskurahaa. Mehän olemme sentään aivan erinäisessä suhteessa toisiimme!\n\nYritin pukea valtavat tunteeni sanoihin, mutta Balmer teki epäävän\nkädenliikkeen ja jatkoi:\n\n'— Minulla ei ole nyt aikaa pitempään keskusteluun, mutta yksi seikka\nvielä. Ensi sunnuntaina teemme huvimatkan Helgolantiin ja odotamme\nsaavamme teidät mukaamme!\n\nOlin autuaallisin ihminen koko Hampurissa ja iloitsin kuin lapsi.\nMerelle! Merelle! Ken olisi voinut uskoa että selmattilainen Jost Wildi\nkerran saisi nähdä meren!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKirjoittaessani keväästä ja kesästä sirottelee talvi yhä runsaammin\nlunta Feuersteinin ylitse. Yö yöltä laskeutuu lumiraja vuoren\nkallioita, laitumia ja metsiköitä alaspäin. Tänään on se jo saavuttanut\nlaakson, ja Selmatt'in katot hohtavat valkoisina, huomenna ulottuu\ntuo laaja peite jo yli koko tienoon. En voi kaukoputkellakaan erottaa\nmissään gemssejä. Ne ovat vetääntyneet tuonne alas metsiin. Mutta\nnälkäiset korpit ovat tänään koirani mieliharmiksi nakutelleet tornini\nakkunoita. Kun se alkoi haukkua, sykähti sydämeni ilosta, sillä toivoin\nettä jokin ihminen, kenties joku metsämies, oli tulossa!\n\nEi, saan tyytyä niiden olentojen seuraan, jotka entisyydestä astuvat\neteeni. Tulet luokseni, sinisilmä Abigailini, tarunihana tenhottareni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhana matka! Viimeinen loiva rantakaistale Vaipui mahtavan laajan\nvedenpinnan alle. Elben keltaiset vesijoukot häipyivät valtameren\nvihreihin laineisiin. Siinä oli nyt meri, ei tosin niin valtavana ja\npelättävänä kuin haaveissani olin kuvaillut, Vaan mieltäkiinnittävän\neloisana ja hurmaavan kauniina. Raikkaassa tuulessa ensivät kilvan\neteenpäin tummanvihreistä aallonpohjista kohoovat vaaleaharjaiset,\nvaahtopäiset, pitkähköt laineet, ja näitä pitkin kiidättivät purjeet\nkallistuvia aluksia, joiden ympärillä kalalokit leijailivat. Ollessani\nkokonaan hämmästykseni ja ihastukseni vallassa, laittoivat seuralaiseni\nkuntoon iloiset pidot, ja eräs herroista kertoi tarinoita tulvaveden\ntuottamista tuhoista, saarista, kaupungeista ja kylistä, jotka meri\noli haudannut alleen, kuten vuoret Selmatt'in. Silloin sukelsi kaukana\nvihreitten vetten keskeltä jotakin kallio- tai aavelinnan kaltaista\nesiin. Se alkoi värittyä ja hohti punertavana kuin Feuersteinin\nhuippuseinät — siinä oli Helgolanti!\n\nSaarella hajaantui seurueemme ryhmiin, toiset käyskentelivät\nyksiksensä, kunne vain kutakin uteliaisuus houkutteli. Minä\npuolestani nousin »Falmia», matkailijatietä ylös, saavuin sinne\ntänne käyskenneltyäni katselemiseen vaipuneena saaren koruttoman\nkirkon takana jyrkästi merestä kohoavalle pohjoiskärjelle, katselin\nlainehtivaa merta, ja seisoin siinä yhä vielä paikallani, kun\nvinha tuuli jo oli karkottanut sieltä pois viimeisetkin minulle\ntutuista huviretkeilijöistä. Mahtavina vyöryivät aallot kaukaiselta\ntaivaanrannalta päin, kalalokit tekivät kaarroksiansa vuoroin kohoten\nja laskeutuen ja kosketellen väliin siivenpäillään vaahtoisia vesiä,\nja meren kohina huumasi minua valtavin sävelin. Tenhottuna kuuntelin\nlaineiden kieltä kuten muinoin ukkosen uhmaa Feuersteinillä.\n\nSeistessäni siinä muista erilläni kalliokielekkeellä, kuulin takanani\ntyttösten naurua, sirkutusta ja lörpötystä. Varovasti, kädet kiinni\nvaarassa olevissa hatuissa, lähestyi joukko puolikasvuisia tyttöjä,\nraikkaita, suloisia, vaaleapukuisia olentoja, katsellen sinisillä,\nruskeilla, mustilla silmillään levotonta merta. Heitä oli parikymmentä,\nnuorempia ja vanhempia, ja lienevät he olleet jonkun hampurilaisen\nyksityisen kasvatuskoulun hoidokkaita, jotka olivat päässeet\nvirkistysmatkalle Helgolantiin.\n\nSilloin huomasin tyttöparvessa yhden, joka vaikutti muukalaiselta ja\noli toisia vanhempi ja kookkaampi. Kuin suojaten hän oli laskenut\nkätensä erään pienemmän tytön kaulaan, ja toisella kädellään, josta\nriippui keveä, siro olkihattu, hän puolusti tuulta vastaan molempia\nihania, vaaleanruskeita, muhkeita palmikottaan.\n\nKuin lumottuna jäin tuijottamaan häneen, — mikä kävi sitä helpommin\npäinsä, kun hän haaveksivan levollisena katsoi ulos merelle, pieni,\nuhkuva suu kaihoisasti ja janoisesti avattuna, eikä lainkaan huomannut\nmitä hänen ympärillään tapahtui. Ihastuin hetki hetkeltä aina enemmän\nhänen kauneuteensa ja sorjuuteensa. Hänen profiilinsa juhlallisessa\njuonteessa oli tosin jotain muukalaista, mutta hänellä oli mitä\nkotoisimmat siniset Gretchensilmät, ja hänen ilmeikkäillä, suloisilla\nkasvoillaan kuvastui lempeys ja viehkeä nuoruudenraikkaus.\n\nTuuli puhalsi vinhemmin, ja nuoremmat tytöt kiiruhtivat ylänteen\nlyhytruohoisen kentän poikki kirkkoa kohden takaisin. Mutta tuo kookas\nneitonen viipyi vielä ja lähestyi viehättävän sulavilla liikkeillä\nkallionreunaa, tuulessa lehahtelevan vaaleahkon puvun keveltyessä\npitkin hänen soleita jäseniään.\n\n— Neiti Big — neiti Big! huusivat tyttöset hänelle, ja sitten yhä\näänekkäämmin: — Neiti Big, tulkaa nyt jo!\n\nKiiruhtamatta kääntyi neitonen lähteäksensä. Sinä hetkenä yhtyivät\nkatseemme sulaaksensa kuin sattumalta tuokioksi toisiinsa. Varmaankin\nhän aavisti että jo jonkun aikaa olin häntä silmäillyt, mutta hänen\nkatseessansa ei ilmennyt paheksumista eikä rohkaisemista, ei ivaa eikä\npelästystä. Hän läksi, mutta mieleeni jäi tunne että olin katsonut\nsyvällisimpiin sinisiin silmiin, viehättävimpiin kasvoihin, mitkä Luoja\nkonsanaan on voinut luoda. Samalla olin saanut vakuutuksen, että hän\noli ylhäinen ja hemmoteltu suuren maailman lapsi.\n\nNeljännestunniksi jäin vielä kalliolle seisomaan, sitten minun täytyi\npalata rannalle kokoontuvien seuralaisteni luo. Laskeutuessani\nylänteeltä johtavia portaita alas näin jälleen äskeisen tyttöparven,\nnyt silmäilemässä hietasaarelle päin. Heihin oli liittynyt muuan herra\nja nainen, varmaankin heidän opettajansa ja opettajattarensa, ja heidän\njoukossansa oli myöskin Big, tuo neitonen,'jolla oli niin viehättävän\nsäännölliset kasvot ja niin ihanat silmät ja palmikot. Minulla ei\nollut oikeutta häntä tervehtiä, vaan katsahdin muutaman askeleen\nkuljettuani taakseni, haluten muistissani säilyttää tuon viehkeän,\noudon ihmislapsen kuvan, kuten muutoinkin kernaasti kokoo talteen\nmiellyttäviä muistoja matkan varrelta.\n\nSilloin yllätin hänen katseensa, joka oli luotu minuun levollisen\ntutkivana tai kysyvänä. Mutta silmänräpäys vain, ja hän silmäili\njälleen muiden kanssa lakeata hietasaarta, missä kylpyvierasten\npyörillä varustetut majaset seisoivat ja muutamat kylpijät temmelsivät\nlaineiden loiskeessa, joiden vaahto sinkoili heidän ylitsensä ilmaan.\nMutta tuo katse vuodatti tulta mieleeni, ja kun rannalle ehdittyäni\nnäin tytön seuralaisineen vielä kolmannen kerran, nyt jonkun matkan\netäisyydestä, rohkenin mainita eräälle meidän seurueeseemme kuuluvalle\nherralle jotakin hänestä.\n\n— Tarkoitatte tuota ulkomaalaista neitiä? vastasi hän kevyesti. — Hän\non kaiketi saksalais-amerikkalainen, jonka suonissa on joku pisara\nintiaaniverta. Mieltäkiinnittävä olento, eikö totta? Mutta pidän\nsittenkin enemmän hampurittaristamme!\n\nSiihen päättyi keskustelu, ja vietettyämme vielä hetken saaren\nmiellyttäväin asukasten ja sinne saapuneiden huvimatkailijoiden\nseurassa, kuljetti herra Balmerin laiva meidät jälleen Hampuriin, josta\njo öiset valot tuikkivat meille vastaan.\n\n— No, herra Wildi, mitäs sanotte Helgolannista? kysyi rouva Balmer,\nollessani seuraavan kerran heillä vierailulla. — Eikö totta, meistä\nvuoristolaisista tuntuu hyvältä kerran vielä saada nähdä kallioltakin?\n\nJuttelin kaikenmoisesta mikä minua oli miellyttänyt, vaan kauniista\ntytöstä en virkkanut sanaakaan. Mutta hänen kuvansa väikkyi alinomaa\nedessäni sekä työssä ollessani että joutohetkinäni, ja yllätin itseni\ntoivomassa että vielä kerran kohtaisin häntä. Mitä varten? Sitä en\nitsekään tiennyt. Varmaankaan ei toivoni aiheutunut lemmentunteista,\njoita tuo sanaton kohtaamisemme Helgolannissa olisi vuodattanut\nmieleeni, vaan oli se vain kauneuden, naisellisen viehättäväisyyden\nkaihoamista. Rakkauteni Dugloreen ei siitä kärsinyt, ja myönsin myöskin\ntuon hampurilaisen herran olleen oikeassa sen suhteen, että viehättävät\nja herttaiset tyttöset, jotka nuoruudenilollaan elähdyttivät herra\nBalmerin huvilaa, pikemmin olivat omiansa herättämään helliä tunteita,\nkuin tuon muukalaisen olennon harvinainen ja häikäisevä kauneus.\n\nMutta — mitä mielessäni lieneekään liikkunut kesä meni menojaan minun\nenää kohtaamattani helgolantilaista taruolentoani, ja vähitellen\nunohdin hänet, sitäkin helpommin kun kauneus oli kylläkin runsaasti\nedustettuna Balmerin perheen seurapiirissä.\n\nMinulla oli, kuten Dugloren naisellinen aavistuskyky muuanna\niltahetkenä oli saattanut hänet ennustamaan, onni miellyttää naisia.\nMutta en käyttänyt hyväkseni lemmenseikkailuihin tarjoutuvia\ntilaisuuksia. Tulinen ja kiihkeä kun luonnoltani olin, ei tuo\nvarmaankaan olisi ollut mahdollista, ellei mieleni olisi ollut\nniin tykkänään Balmerin kiehtoma. Tiesin että hän olisi käynyt\nmustasukkaiseksi, jos olisi kuullut minun seurustelevan jonkun naisen\nkanssa, kuten siitäkin, jos olisi tiennyt minun kotiseudullani\nomistavan rakastetun. Kuuluin — niin oli hän tottunut suhdettamme\narvostelemaan — yksin hänelle — hänelle — hänelle! Ja samaten ajattelin\nitsekin.\n\nHimmentymättömän auringonpaisteen tavoin kirkasti isällisen suosijani\nlempeä katse ja hymyily mieltäni. Olin kiintynyt tuohon salaperäiseen\nvoimaihmiseen ihailevalla hellyydellä, jommoista nuori mies muutoin\nomistaa vain jumaloidulle naiselle, ja olisin empimättä antanut silpoa\nitseni palasiksi hänen tähtensä, jos hän olisi sitä vaatinut.\n\nSyksyn tullen hän antoi erään virkailijoista tutkia kuinka olin\nperehtynyt makasiinipalvelukseen, ja sitten sain jättää varastohuoneet\nja pääsin konttorihuoneustoon, jossa minua aluksi odottivat yhtä\nyksinkertaiset tehtävät kuin varastohuoneissa säkkien täyttäminen, —\nsain jäljentää kaikenmoisia papereita.\n\n— Ja saatteko nuo sata markkaa kuukautista taskurahaa riittämään? kysyi\nminulta herra Balmer.\n\n— Kyllä, erittäin hyvin, vastasin kiitollisena, — niistä riittää\nsäästöönkin.\n\nVastaukseni huvitti häntä suuresti. — Oivallista, nyökkäsi hän\nhymyillen, — vastedes saatte sataviisikymmentä markkaa kuussa.\n\nMinulla ei ollut mitään muita huolia kuin ne, jotka johtuivat\nrakkauteni ja tulevaisuudentuumieni ristiriidasta. En uskaltanut\nkirjoittaa Duglorelle, kuinka hyvin viihdyin Hampurissa ja kuinka\noloni siellä minua miellytti, en voinut tunnustaa hänelle kiihkeästi\nsalattua unelmaani, että kerran olin kuten Hannu Konrad Balmer ulottava\nyritteliään toimintani ympäri koko maapallon. Tuo olisi tuottanut\nhänelle vain uutta sydämentuskaa, ja sitä oli hänellä jo yllin kyllin.\n\n»Minun ei ole täällä enää niin hyvä olla kuin ennen», kirjoitti hän.\n»Mitä kaikkea minun täytyykään kokea, Jost. Otto, Z'bindenin perheen\nvanhempi poika, joka nyt on polyteknillisessä opistossa suorittanut\nensimäisen tutkintonsa, tuli kesälomalle kotiin. Tuo lempeä, vakava\nnuorukainen oli minusta aluksi varsin miellyttävä, mutta sitten hän\nalkoi minua liehakoida, ja nyt hän ei enää miellytä minua, sillä\nvoithan käsittää kuinka vastenmieliseltä se minusta tuntuu. Sydämenihän\non sinun yksin, rakas Jost! Sen sanoinkin hänelle. Mutta silloin hän\nkatseli minua monta päivää niin surullisin silmäyksin. Herra ja rouva\nZ'bindenistä ei tämä tietysti myöskään ole hauskaa. He koettivat saada\nOtto herran järkiinsä, ja minun täytyi myöskin olla sitä kuulemassa\nja sanoa etten hänestä välitä. Vaikka se onkin totta, oli se minusta\nkumminkin hyvin tuskallista. Hän matkusti sitten jälleen lukujaan\njatkamaan, mutta kirjoitti minulle kirjeen, jonka herra Z'binden\nvaati minulta pois. Se sisältää paljon mielettömyyksiä. Vaikka herra\nja rouva Z'binden tietävät että olen viaton eivätkä ole minulle\nsuutuksissaan, on tämän takia kumminkin jotain koleata tullut taloomme,\neivätkä välimme tahdo oikein tulla entiselleen. Kaikkein kernaimmin\nläksisin tieheni, ja varmaankin herra ja rouva Z'binden kernaasti\nsuostuisivat siihen. Mutta minne? Luoksesi Hampuriin? Ei, sinne on\nliian pitkä matka, ja ihmiset sanoisivat minun juosseen jäljissäsi.\nVoi kuinka tämä on surkeata, kun emme koskaan saa puhella keskenämme!\nKirjeiden kirjoittaminen on sentään vain ikäänkuin katselisin sinua\navaimenreiästä. Väliin olen aivan lohduton, ja silloin minun täytyy\nistua harmoonin ääreen ja laulaa kuten muinoin isävainajan kanssa 'Sä\nhuomaan heitä taivaan' ja muita virsiä. Silloin tuntuu minusta sentään\nsiltä että sinä, rakas kaukainen Jostini, vielä kerran olet tuottava\nminulle suurta onnea.»\n\nTurhamaisuudelleni tuotti tyydytystä tuo, että Duglore oli miellyttänyt\ntoistakin nuorta miestä, ja lisäksi kaupunkilaiselämään perehtynyttä,\nja uskollisuus, joka saattoi hänet niin avomielisesti kertomaan\nminulle kaikista kokemuksistaan, loi hänen kuvaansa, joka maailman\ntouhussa jo monasti oli ollut häipymäisillään mielestäni, samaa\nviehkeyttä kuin muinoin Selmatt'in aikoina. Mutta kuinka kävisi, jos\ntulevaisuudessa toisin Dugloren niihin piireihin, joissa nyt elelin?\nOlihan rouva Balmerkin viettänyt nuoruutensa vuoristossamme ja oli\nkumminkin nykyisissäkin oloissaan onnellinen, esiintyi arvokkaasti\nja hienosti ja kykeni täyttämään moninaiset velvollisuutensa. Mutta\nDuglore oli liiaksi luonnonlapsi, hän oli liian hartaasti kiintynyt\nsynnyinseutuunsa, voidaksensa siirtyä vieraalle maalle saamatta\nvammaa päivänpaisteiseen, herkkään mieleensä. Hän oli äitini\nkaltainen, joka vieraassa maaperässä kuihtui ja kuoli. Nuo kirjeet,\njoissa en uskaltanut ilmaista Duglorelle todellisia toiveitani\nja tuumiani, kävivät minulle rasitukseksi, mieluummin kirjoitin\npiirikunnanesimiehelle, jolta minun ei tarvinnut salata kuinka\nonnelliseksi tunsin itseni Balmerin siipien suojassa. Kauhukseni\nyllätin itseni ajattelemassa että rakkauteni Dugloreen oli kuin kahle,\njota kuljetin jalassani, ja että olisi suotavaa että hän suostuisi\nmenemään nuoren Z'bindenin vaimoksi. Silloin olisi minulla tie avoinna\ntuumieni toteuttamiseen!\n\nNoina sekasorron synkkinä aikoina, jolloin kunnianhimo pyrki\ntukahduttamaan rakkauteni, uskottomuuden ääni saattoi paremman luontoni\nvaikenemaan, rupesin seurustelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka\nkeuhkotautisen, vanhan kieliopettajan asemesta nyt antoi minulle\nranskankielen opetusta. Ernest Leglu oli tuon heittiön nimi, jonka\nolennosta tosin voi huomata että hänellä oli takanaan myrskyisä\nmenneisyys, vaan jolla oli viehättävän hieno käytöstapa ja oivat\nhengenlahjat, ja jonka ranska ei koskaan helkähdellyt komeammin, ollut\nrunsaammin kokkapuheilla höystettyä kuin keskiyön alkaessa jo olla\nkäsissä. Juomari hän ei ollut, mutta hän piti juomaloissa istumisesta,\nja olipa yö kulunut kuinka pitkälle tahansa, niin hän läksi vielä\ntaivaltamaan St. Paulin merimieskorttelia kohden vanhojen talojen\nvälillä sijaitsevaan kahvilaan, joka oli muhkeampi muita sen kadun\nvarrella olevia tarjoilupaikkoja. Kun Leglu ruumiinrakenteeltaan oli\npikemmin naisekkaan hento kuin roteva, pidin velvollisuutenani suojaten\nsaattaa häntä katuja pitkin, joilla usein liikuskeli juopuneita\nyökulkijoita, ja niin jouduin hänen seurassaan kahvilaan, joka tähän\nvuorokauden aikaan avasi ovensa ainoastaan tunnussanan tietäville\nvieraille ja näidenkin käytettäväksi luovutti vain portaitten\nyläpuolella sijaitsevan takahuoneen.\n\nInhottava ilma tulvahti vastaan tuohon suurehkoon huoneeseen tullessa.\nAkkunoista, joiden edessä riippuvat tummanpunaiset uutimet olivat\nhuolellisesti suljetut, ei voinut tunkea sisään raittiin ilman\nlehahdustakaan, ja kituen paloivat kaasuliekit kuumassa huoneessa.\nVihreiden pöytien ääressä istui joitakuita vakinaisia vieraita ja\nlisäksi joukko tilapäisiä, kauppamatkustajia, matruuseja ja perämiehiä\nsekä muutamia elähtäneitä naikkosia, yöperhosista kurjimpia, odotellen\nahneudesta väristen että joku onnen suosima pelaaja tarjoaisi\nheille lasin voimakasta väkijuomaa päästäksensä kuulemasta heidän\nimartelujaan. Mutta kumminkin käyttäytyivät kaikki jokseenkin tyynesti,\nsillä heti kun tuossa kaikkein intohimojen kiihdyttämässä seurueessa\nrupesi syntymään riitaa ja jupakkaa, palautti isäntä, jättiläinen,\njonka naama muistutti faunia, tarmokkaalla tavalla jälleen rauhan.\n\nToisista pöydistä kuuluivat korttia lyöväin hillityt huudahdukset,\ntoisilla kalahteli arpanappula. Kukin pelaaja piti tarkasti silmällä\nedessään olevaa rahakasaa ja naapureitaan, ja kammottavasti ja\ninhottavasti vaikutti minuun tuo kuva ihmisistä, jotka kaikki tyynni\nnäyttivät epäilevän toisiansa lurjuksiksi ja varkaiksi. Kumminkin\nannoin Leglun taivuttaa itseni ottamaan osaa peliin. Menetin vähän ja\nvoitin sitten enemmän. Alkuperäisen vastenmielisyyden sijaan tunsin\nnyt mielihyvää siitä että olin voittanut, ja peli alkoi viehättää ja\nkiihdyttää minua, niin että unohdin missä inhottavassa paikassa ja\nseurassa olin. — Katsokaapas vain! naurahteli Leglu. Vielä pari kertaa\nseurasin häntä tuohon kurjuuden pesään. Mutta huumausta kesti aina vain\nsiksi kuin jälleen olin tullut raittiiseen ilmaan. Silloin häpesin\nniin, että kernaimmin olisin heittänyt luotani voittamani rahan.\n\nMutta kerran minulle sattui onnettomuus — tai varmaankin pikemmin onni\n— että menetin suuremman rahamäärän kuin siihen saakka kaikkiaan olin\nvoittanut. Palasin kotiin raivostuneena ja mieli hämmennyksissä, sillä\nen voinut vapautua epäluulosta että Leglu, tuo konna, oli peijannut\nminua väärinpeluulla. Kun nyt huoneeseeni tullessani vielä löysin\nhellän, vakavan kirjeen Duglorelta, valtasi minut tunne sellainen\nkuin Kainin, hänen surmattuaan Aabelin. Minusta tuntui kuin isäni ja\nkaikki selmattilaiset vainajat nousisivat minua vastaan, lyödäkseen\nminut, kevytmielisen olennon, nyrkeillään kuoliaaksi. En keksinyt muuta\nneuvoa vapautuakseni tuosta kauheasta mielialasta, kuin että kirjoitin\nDuglorelle hehkuvan, kiihkeän rakkaudenkirjeen.\n\nVastaus uhkui autuaallista riemua:\n\n»Oi Jost, kuinka kiitänkään sinua!» kuului se. »Viime kirjeelläsi\nolet suonut rauhan kurjalle, kidutetulle sydämelle. Nythän uskallan\nsen tunnustaa sinulle. Lyhyet ja välinpitämättömät kirjeesi ovat\nusein tuottaneet minulle tuskaa ja kärsimystä. Viime kirjeestäsi\nolen sinulle ikuisesti kiitollinen, Jost, enkä enää valita enkä ole\nkärsimätön ja tuota sinulle raskaita hetkiä. Rakastavana ja uskollisena\ntahdon tyynesti odottaa mitä sinä rakkaudessa ja uskollisuudessa\npäätät. Raskaimpinakin päivinäni olen aina ajatellut ja nyt ajattelen\nluottavaisesti ja iloisesti: 'Jostini kyllä tietää neuvoa ja pitää\nminusta huolen!'»\n\nKirje järkytti mieltäni, luovuin tykkänään Leglun seurasta ja\nseurustelin sensijaan rehellisen kunnon Rungholtin kanssa, jonka\nolin satamatyössä tullut tuntemaan, ja seuraus synkistä yöllisistä\nseikkailuistani oli että Duglore jälleen kokonaan täytti sydämeni.\nTyöhön ryhdyin tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Kevään jälleen\nsaapuessa tunsin melkein hillitöntä mielen jäntevyyttä. Se oli\npitkällisen, uutteran työnteon palkinto!\n\n— Rakas herra Wildi, nyökkäsi minulle herra Balmer. — Te olette\ntavallisuudesta poikkeava mies, ja minulla on teidän suhteenne suuria\ntuumia ja toiveita. Pitäkää itsenne varuilla!\n\nEi ainoakaan pilvi ennustanut myrskyä!\n\nMutta silloin tuli välillemme kumminkin nainen — Abigail!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMuina talvina olen usein lyhentänyt pitkiä iltojani antamalla\nHannu Stünzin sähköttää observatooriini otteita sanomalehdistä ja\nvastailemalla samaa tietä noihin uutisiin kaikenmoisilla kokkapuheilla.\nTänäkin vuonna olen tilannut hänelle muutamia lehtiä. Joka ilta\nnaksuttaa kone. Kuuntelen välillä välinpitämättömästi ja jotain\ntunkee silloin aina tajuntaanikin, mutta häipyy sieltä samassa, ja\nmitään arvosteluja en tule lausuneeksi. Siitä on Hannuni huolissaan\nja mielipahoissaan. Hän kysyi, mikä minun on, olenko sairas vai\nsynkkämielinen. Sähkötin vastaan ettei hänen huoli vaivautua antamaan\nminulle tietoja maailman turhasta touhusta eikä pidä olla huolissaan\nminun takiani, — olin kehittymäisilläni filosofiksi. Nyt saa hän\nvaivata päätänsä!\n\nPaperipakka, joka sisältää tunnustukseni, paisuu paisumistaan. Tänään\navasin rautaisen lippaan, joka on ollut seitsemän vuotta lukittuna.\nSiinä on kirjeitä ja kuvia, muistoja muinoisilta ajoilta. Kuvat\nesittävät sarjaa kauneita naisolentoja. Mutta ne ovat myöhemmiltä\najoilta kuin ne, joista nyt kirjoitan. Hampurin-ajoilta on minulla\nainoastaan muutamia kuvia, näiden joukossa eräs, joka esittää nuorta\nmiestä.\n\nTuo nuorukainen on solakka, jäntevä ja harteva. Hänen puvussaan ei ole\nmitään silmäänpistävää, vaan se keveltyy somasti ja moitteettomasti.\nSen mukaan, mihin kasvonpiirteisiin kiinnittää enin huomiota, voi\najatella tuon nuoren miehen olevan merikapteenin taikka myöskin\ntaiteilijan. Nuo piirteet kertoelevat murtumattomasta tarmosta ja\nmiehekkäästä tahdonlujuudesta, mutta samalla myöskin viehkeästä\nmielenvienoudesta. Vaan ennen kaikkea ne kuvastavat terveyttä ja voimaa\nja vaatimattomuuden ohella voitonvarmuutta! Tuo voittoisa ilme asustaa\nkorkealla, kaartuvalla otsalla, jota tumma, kiiltävä tukka hieman\nkihartuen reunustaa, se säteilee teräväkatseisista tummista silmistä.\n\nTuo olin minä! Mitäpäs se haittaa, jos nyt vuosien perästä sanonkin,\nettä olin kaunis nuorukainen. Siitä on todisteena kirje, jossa muuan\nkuvanveistäjä, jolla nyt on kuuluisa nimi, minua hartaasti rukoilee\nrupeamaan kuolevan Akilleen malliksi. En täyttänyt hänen pyyntöänsä.\n\nTuossa on joukko pieniä kellastuneita kirjeitä. Olen saanut ne\nymmärtämättömiltä puolikasvuisilta neitosilta tai nuorilta naisilta,\njotka eivät olleet keksineet parempaa ajankulua ja sentähden pyysivät\nminua saapumaan salaiseen kohtaamiseen tai olivat miettineet kokoon\nmuita salahankkeita.\n\nNyt ovat nuo kirjeet jälleen suljetut lippaaseen. Mennyttä — mennyttä!\n— —\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin juuri matkalla Balmerin konttorista englanninkielen tunnille.\nSilloin huusivat Hampurin katu- ja juoksupojat: — Katsokaa, katsokaa\nylös! Ilmapallo! — ilmapallo!\n\nSiellä täällä seisoi kadunkulmissa ihmisiä vilkkaasti keskustellen\nja katsoen ylöspäin ja viitaten kädellään sinistä kevättaivasta\nkohden. Minäkin pysähdyin, jääden katsomaan ylös. Komea kultapallo,\nsamannäköinen, mutta suurempi vain kuin se, jonka olimme Dugloren\nja Melchi Hangsteinerin kanssa nähneet kulkevan kynttilämessuaukon\nja läheisten vuorten ylitse, leijaili kadulta nähtävänä hitaasti ja\njuhlallisesti jättiläisamppelin kaltaisena kaupungin punertavain\nkattojen ja mustain savutornien yläpuolella. Se ei ollut kovin\nkorkealla ilmassa. Voi erottaa kopan ja yksin köydetkin, joilla\ntämä oli kiinnitetty himmeästi loistavaan silkkipalloon, ja tuossa\nlinnunhäkkiä muistuttavassa laitteessa seisoi kaksi miestä puuhaillen\njotakin.\n\n— He heittävät hietaa pois, huusivat uteliaat katsojat. — Se on\nilmapurjehtija Sommerfeldin pallo, joka aina nousee ilmaan eläintarhan\nluona. Pitäkää varanne, ettette saa hietaa päähänne!\n\nHitaasti hajaantuen kuin siemenkourallinen, jonka talonpojan käsi\nkylväen heittää, tuli kultasade siintävää ilmaa alas. Pallo miehineen\nnousi korkeammalle, ja muudan rakennuksenpääty esti minua sitä enää\nnäkemästä. Mutta tuo näytelmä, joka johti mieleeni erityisen selvän\nmuistelman entisajoilta, vaikutti minuun omituisen voimakkaasti, ja\npäätin, ellei mitään estettä sattuisi, mennä seuraavana sunnuntaina\neläintarhalle katsomaan pallon ilmaannousua.\n\n— Milloinka herra Balmer palaa Berliinistä? kysyin lauantai-iltana\nkirjuri Andreesenilta.\n\n— Ei ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä, vastasi hän.\n\n— Sittenhän saan käyttää sunnuntain oman mieleni mukaan, tuumiskelin\nminä.\n\n— Niin kyllä, herra Balmer tahtoo varmaankin levätä, matkan jälkeen,\nmyönteli Andreesen. — Hän on näinä päivinä ollut varsin jännittävässä\ntyössä.\n\nSiis olin selvillä sunnuntain ohjelmasta. Lauantai-iltana tuli vielä\nkirje Duglorelta, joka sydämellisesti onnitellen muistutti minua siitä\nettä seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni.\n\nMutta kirje sisälsi myöskin arveluttavan tiedonannon:\n\n»Rakas Jost, nyt täytyy minun kirjoittaa sinulle, että herra Otto\nZ'binden on palannut kotiin. Hänen terveytensä ei siedä ankaraa\nopiskelua, hän näyttää todellakin väsyneeltä ja heikolta. Hän aikoo nyt\nolla isänsä apulaisena kehruutehtaassa ja jää kotiin. Minun täytyy siis\nlähteä täältä tieheni, muutoin hän alkaa jälleen minua mielistellä, ja\nse on yhtä ikävää minulle kuin herra ja rouva Z'bindenille. Mieleni on\nniin alakuloinen. Oi neuvo, rakas Jost, mitä minun on tekeminen!»\n\nSiinä oli todellakin hyvä neuvo tarpeen. Miettien mitä vastaisin\nkirjeeseen, kuljin sunnuntai-iltapäivänä Holsteiniläistorin poikki\nkohden eläintarhaa, sen⁰ puistikoissa sitten vietin tunnin ajan\nkatsellen keinotekoisia raunioita ja lintujen elähyttämiä lammikoita\nsekä seisoskellen rakennusten edessä, joissa eläimet pitivät kukin\nomaa iloaan ja menoaan, ja ihaellen ennen kaikkea oppineen norsun\nAntonin temppuja. Oli tuollainen ihana päivä, jommoisia Jumala joka\nkevät suo vain yhden tai kaksi. Aurinko paistoi ja peipponen viserteli,\npyhäpukuista kansaa vilisi kaikkialla. Tapasin tuttavia Balmerin\nliikkeestä, vaan en ketään heidän seurapiiristään, sillä nämä eivät\nkernaasti liikuskelleet sunnuntaisin kaupungin yleisillä paikoilla.\nVähitellen unohtuivat huolet, jotka Duglorén takia olivat täyttäneet\nmieleni.\n\nIlmoituslistat näyttivät tien eläintarhan vieressä olevalle kentälle,\njolta ilmapallon »Saturnuksen» kello neljän aikaan piti nousta\nilmaan. Soitto houkutteli liinakankaalla aidatulle paikalle, jonka\nyläpuolella näkyi paisumistaan paisuva puolipallo — kaasulla täyttyvä\nilmapallo. Ollen hyvissä varoissa oleva nuori mies lunastin itselleni\nlipun, joka oikeutti paikkaan tuon laajan katsomon eturiveillä,\nmutta ihmeekseni näin ettei siellä ollut tusinaakaan katselijoita.\nHuokeammilla paikoilla oli sensijaan väkeä tungokseen saakka. Pallo,\njonka kaasu jo täytti enemmän kuin puoleksi, kitisi ja suhisi\nsalaperäisesti. Sen ylitse heitetty verkko muodosti kauneita ruutuja\nkankaalle, joka alapuolella vielä riippui poimuissa. Ilmapurjehtija,\nkaunisrakenteinen, jäntevä, notkea olento, yllään samanlainen univormu\nkuin laivankapteeneilla, kierteli palloaan, sitä tyynesti tarkastellen.\nLevollisesti hän antoi määräyksiä molemmille apulaisilleen, jotka\nmuuttelivat verkkoon kiinnitettyjä hietapusseja aina paria silmukkaa\nalemmaksi. Ilmapurjehtija, jonka tukka ja pujoparta jo vivahtivat\nharmaalle, vaikutti tyyneytensä takia miellyttävästi. Ehdottomasti\ntuli mieleeni ajatus: »Tuo mies on varmaankin jo viidenkymmenen\npaikkeilla ja tämä on hänen kuudessadaskymmenes matkansa. Siis ei\nilmapurjehtiminen voi olla niin kammottavan vaarallista!» Kuta kauemmin\nkatselin Sommerfeldiä ja hänen puuhiaan, sitä uskomattomammalta minusta\ntuntui että hän olisi tuollainen seikkailija, jommoisiksi ihmisten\nmielikuvitus tuomitsee kaikki ilmapurjehtijat. Hän näytti minusta\npäinvastoin järkevyyden ja luotettavaisuuden perikuvalta.\n\nHänen harmaat silmänsä olivat havainneet minut. Kohteliaasti tervehtien\nhän kysyi, haluaisinko lähempiä tietoja pallon rakenteesta ja sen\neri osista, ja jutellessaan ja selitellessään kaikenmoista hän sai\ntilaisuuden tehdä tuon tärkeän kysymyksen: — Haluatteko ottaa osaa\nretkeen?\n\n— Se kävisi varmaankin liian kalliiksi, vastasin nopeasti. — Mitäs se\nmaksaisi?\n\nHän hymyili salaa ilmeikästä, tyytyväistä hymyä.\n\n— Vihdoinkin taas tapaan yhden noita harvoja, jotka eivät ensiksi\nkysy, onko henki vaarassa, sanoi hän herttaisesti. — Ajattelin heti\nteidät nähdessäni että te olette minun miehiäni. Teillä on katseessanne\njotakin, josta me ilmapurjehtijat tunnemme vastaiset matkustajamme,\nherra...\n\n— Wildi, lisäsin minä.\n\n— Tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin lyhyt huviretki, jatkoi\nhän.‘ — Tunnin aikaa olemme ilmassa, ja minä lasken teidät jälleen\nmaahan yhtä varovasti kuin talonpoikaisvaimo munakoppansa. Ja hinta?\nKatsokaas, herra Wildi, on ikävä asia, jos täytyy katselijain silmäin\nedessä nousta ilmaan matkustajitta. Jos te tulette mukaan, tulee\nehkä joku toinen ja kolmaskin. Jos pidätte sen meidän keskinäisenä\nsalaisuutenamme, niin sanomme viisikymmentä markkaa.\n\nKatselijain joukosta kuului huutoja:\n\n— Kello on pian viisi! Milloin nousu alkaa? Eikö teillä ole kelloa,\nhyvä herra?\n\n— Kaasu on tänään vähän heikonlaista, sanoi Sommerfeld. Hän antoi\nmerkin, ja soittokunta soitti jymisevän kappaleen, joka esti\ntyytymättömyyden ilmaukset kuulumasta. Lähestyen jälleen palloa\nhän asetti vähitellen lentoon valmistuneen silkkipallon alle\npuurenkaan, johon kiinnitti verkkonuoran loppupäät. Samalla hän\nantoi katseltavakseni suuren salkun täynnä kirjeitä ja leikelmiä\nsanomalehdistä. Niissä todistivat luonnontutkijat, lääkärit,\nsotaherrat, kauppiaat, pankkiirit, jopa muutamat naisetkin tehneensä\nkapteenin kanssa hyvin onnistuneita purjehdusretkiä.\n\n— Ihmeellisen ihanaa sen täytyy olla, ajattelin minä. — Ja hinta!\nNo, kun hinta on noin halpa, ei sitä varmaankaan voi katsoa\nyltiömielisyydeksi. Ja onhan tänään syntymäpäivänikin. Voinenhan\npitkällisen ankaran työskentelyni jälkeen suoda itselleni erityisen\nhuvin!\n\nKiihkeänä valtasi mieleni tuo ikävöiminen korkeuteen, joka oli\nsaattanut minut nousemaan Nikolainkirkon torniin, ja halusin myös\ntodistaa itselleni etten ollut kerskaillut vakuuttaessani koulumestari\nKasper-vainajalle ja Duglorelle, että rohkenisin ilmalaivalla purjehtia\nsiintävässä korkeudessa. Tutkin katselijajoukkoa, olisiko siellä\nehkä joku Balmerin liikkeen palveluskuntaan kuuluva ahdasmielinen\nhenkilö, joka voisi kertoa matkastani ja saattaa minut harmillisen ivan\nesineeksi. En nähnyt ketään!\n\nOlin yhä edelleen kahden vaiheilla. Varmaankin olisin sittenkin\nluopunut seikkailuretkestäni, mutta — kuka istuikaan siinä kuin taian\ntuomana vähän matkaa minusta eräällä etumaisista, melkein tyhjistä\npenkeistä? Helgolannissa näkemäni tenhotar, puettuna viehättävän\nkeveään kevätpukuun, kolmen muun tyttösen seurassa. Huomasin hänenkin\nheti ensi katseella tunteneen minut. Heti lumosivat minut jälleen nuo\nsiniset silmät ja vaaleanruskeat palmikot. Halusin herättää hänessä\nmielenkiintoa. Sydän pamppailevana, mutta päättäväisesti lähestyin\nSommerfeldiä, joka juuri kiinnitti suurta pajukoppaa puurenkaaseen, ja\nlausuin:\n\n— Herra kapteeni, lähden mukaan.\n\nHänen huulensa vetääntyivät tyytyväiseen hymyyn ja hän lausui:\n\n— Viiden minuutin jälkeen on lähdettävä!\n\nSeisoin kopan vieressä katsellen jännitettynä viimeisiä valmistuksia,\nkaasujohtoletkun sulkemista ja kokoonkäärimistä ja painolastin\nasettamista koppaan. Tuon tuostakin loin silmäyksen ihanaan\nmuukalaiseen. Hän oli noussut paikaltaan ja puhui nopeasti ja\nvilkkaasti toveriensa kanssa. Melkein näytti siltä kuin hän olisi ollut\naikeissa lähteä mukaan ja tyttöset koettaneet häntä siitä pidättää.\n\n— Nouskaa, viittasi minulle kapteeni.\n\nSeisoin jo gondolissa. Pääni päällä rimpueli pingotettu silkkipallo\nkuin kärsimättömäksi käynyt ratsu, joka on pystyyn kavahtamaisillaan.\nSilloin lähestyi tuo solakka neitonen nopein, kevein askelin palloa,\nkysyi Sommerfeldiltä mitä matka maksoi, otti pienestä laukusta\nkultarahoja ja antoi ne hänelle ja ojensi minulle hansikoidun kätensä,\npyytäen että auttaisin hänet gondoliin. Kätteni tukemana, joista piti\nkiinni molemmin käsin, hän teki notkean hyppäyksen. Siinä seisoi hän\nnyt vieressäni! Pelosta ei hänessä näkynyt jälkeäkään! Hän sanoi vain:\n\n— Kuinka inhottavaa onkaan olla noin suuren ihmisjoukon katseltavana!\n\nHänen ääntämisensä oli niin huolellista ja kaunista, että hetkisen\najattelin hänen olevan kotoisin näyttämöltä, mutta tuon arvelun\nkumosivat hänen sanansa. Näyttelijättärethän kernaasti sallivat\nitseänsä katseltavan. Silmäillen huolestuneita tovereitaan, hän taputti\nlapsellisen vallattomasti käsiään, ja riemu säteili hänen silmistään.\n\nMutta Sommerfeld jutteli vielä vilkkaasti erään herran kanssa, johon\nhuomioni erityisesti kiintyi hänen kalpeitten kasvojensa ja pitkän,\ntuuhean tukkansa ja partansa takia. Kapteeni kääntyi nyt nuoren ihanan\nmatkatoverini puoleen sanoen:\n\n— Tämä herra on erään suuren sanomalehden uutistenkerääjä, ja hän\npyytää kohteliaimmin saada tietää nimenne!\n\nNopeasti hämmästyksestään tointuen vastasi matkatoverini\nkylmäkiskoisesti, hienot, nuoret kasvot hieman ankarina:\n\n— Mitäpä nimestäni? Matka on jo maksettu ja sillä hyvä!\n\nSanomalehtiherran ilmaantuminen huolestutti minua hiukan. Neidin\nvastaus oli minusta varsin järkevä, ja aioin juuri varmuuden vuoksi\nhuomauttaa ettei minunkaan nimeäni saisi panna lehteen, kun hän kääntyi\npuoleeni sanoen:\n\n— Elkää sentään luulko että minulla yleensäkin olisi jotain syytä\nsalata nimeäni. Olen Abigail Dare, Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulun\nhoitolainen.\n\nTuskin olin esitellyt itseni hänelle, niin soittokunta puhalsi\nfanfaarin, kapteeni hyppäsi gondolin reunalle, tarttui vasemmalla\nkädellään nuoriin, liehutti lakkiaan ja huusi: — Irti!\n\nJa tuo jännittävä hetki ja kauniin matkatoverini uljas olento\nsaattoivat minut unohtamaan sanomalehtimiehen. Neitonen kalpeni\ntosin, kun gondoli, juuri maasta kohotessaan, hieman huojahti, mutta\nseuraavana hetkenä hän tarttui reippaasti päivänvarjoonsa, kurotti sen\nalas reunan ylitse ja liehutti sitä jäähyväisiksi seuralaisilleen.\n\n— Olen täysin rauhoitettu, hymyili hän. — Tuollahan kelpo toverini jo\nistuvat vaunuissa matkalla kotiin pikku sydämet pamppailevina!\n\nIlomielinen leikillisyys soinnahteli hänen äänessään.\n\nKuin siivillä kohosi »Saturnus» ilmaan. Kenttä, jolla juuri olimme\nseisoneet, vaipui syvyyteen ihmisjoukkoineen, jotka vähitellen alkoivat\nhajaantua, hyvästellen meitä viittauksilla ja huudoilla. Kuin särkyvä\npähkinänkuori aukeni meille taivaankansi, ja ihanaa oli kohota alhaalta\nahtaudesta ylös laajaan avaruuteen. Sinisen, läpikuultavan höyryn takaa\nhohti Hampuri lammaskartanon rakennusryhmän kaltaisena, ja rakennusten\nvälisillä juovilla vilisi kuin tummia hietajyväsiä. Ne olivat katuja\npitkin rientäviä kävelijöitä. Kauempana kimmelsi Elbe ilta-auringon\nhohteessa hopea- ja kultakäärmeen kaltaisena sekä runollisen kaunis\npala merta. Minusta tuntui meidän siinä äänettömyyden ympäröiminä\nhiljaa liidellen ilmojen valomerta halkoessamme kuin minulle itselleni\nkasvaisivat lentimet. Hurmaavana täytti mieleni olemassaolon riemu,\nja juhlallisten tunteiden vallassa toivoin että tuo retki kestäisi\nkauan, kauan! Myöskin matkatoverini läheisyys tuntui minusta suloiselta\nonnelta.\n\nOlimme jonkun aikaa seisoneet vaieten vierekkäin, kumpikin\nhämmästeleviin tunteisiin vaipuneina. Nyt kohtasivat katseemme\ntoisensa. Hänen silmänsä säikkyivät lämpimästi.\n\n— Minun täytyy kiittää teitä, sanoi hän, — siitä että esimerkillänne\nrohkaisitte minua lähtemään tälle matkalle. Olen tosin kerran ennen\ntehnyt huviretken ilmapallolla, enkä siis tunne ilmapurjehdusta kohtaan\ntuollaista taikauskoista pelkoa kuin ihmiset yleensä. Tein tuon retken\nNizzassa isäni kanssa. Olin silloin vasta seitsenvuotias tyttönen. Se\non melkein rakkain lapsuudenmuistoni, ja olen aina toivonut että tuo\nnautinto kerran vielä uudistuisi. Minua halutti kovin tulla ilmapallon\nnousua katsomaan, mutta en ollut aikonut ottaa osaa retkeen. Teidän\nesimerkkinne vaikutti että äkkiä päätin lähteä mukaan.\n\n— Eikö kasvatuslaitoksessa paheksuta rohkeuttanne? kysyin minä.\n\nHän naurahteli:\n\n— Tietysti siellä ollaan kauhistuneina »Bigin mielettömyydestä», ja\nminut esitetään selkäni takana nuoremmille tytöille epänaisellisuuden\npelättävänä esikuvana, mutta se on minulle yhdentekevää. Mutta mitäs\nte itse sanotte äkillisestä päätöksestäni? kysyi hän luontevan\nkohteliaasti kuten ainakin se, joka on tottunut hienon maailman\nseurusteluun.\n\n— Minusta tämä matka on niin ihmeellisen ihana, vastasin innostuneena,\n— että soisin kaikkein ihmisten joskus saavan viettää hetkisen\nkorkeuden raikkaassa ilmapiirissä. Luulen että maailmassa silloin olisi\npaljon vähemmän pikkumaisuutta. Jokaisen mieleen jäisi jotain valoisaa,\npäivänpaisteista, ylevää, joka auttaisi saamaan voiton masentavista\narkihuolista. Kuten itseäni, niin katson teitäkin onnelliseksi,\nkun teillä on ollut tilaisuus tehdä tämä retki, ettekä ole antanut\nturhanpäiväisten ennakkoluulojen estää itseänne siitä.\n\nTuo vastaus sai hänen sinisilmänsä loistamaan ja säteilemään ilosta.\n\n— Tuo oli varsin kauniisti sanottu, nauroi hän riemuisasti.\n\nPian kului tuo tunti siintävässä korkeudessa.\n\nSommerfeld, joka äänetönnä ja suurella huolella oli hoidellut alustaan,\nsilmäili alas syvyyteen.\n\n— Näettekö rautatieaseman tuolla lähellä metsänreunassa? Me laskemme\nmaahan sen vieressä olevalle niitylle, sanoi hän tyynesti.\n\n— Ei vielä, herra kapteeni, sanoimme neiti Daren kanssa kuin yhdestä\nsuusta, mutta hän vetäisi jo tarmokkaasti hihnaa, joka kulki pallon\npunakeltaiselta hohtavan sisäosan läpi. Läppä aukeni ja suhisten\nvirtaili kaasua ulos ilmaan. Päärynänmuotoiseksi vetääntyvä »Saturnus»\nleijaili kenttien, metsäin ja rakennusryhmäin ylitse eteenpäin.\nVarovasti ja keveästi, tuntemattamme pienintäkään kolausta tai\nsysäystä, asetettiin meidät maahan parinsadan askeleen päässä asemasta.\n\n— Missä vaarassa me nyt olemme olleet? hymyili Sommerfeld.\n\nOdotimme vielä muutaman silmänräpäyksen, kunnes pallo oli\ntyhjentynyt vielä enemmän ja alkoi kallistua sivulle, sitten nostin\njoustavaliikkeisen Big Daren ulos gondolista. Hieman punehtuen hän\npuristi kättäni, kiitti herttaisesti ja lausui:\n\n— Se oli ihmeellisen ihana retki, liian lyhyt vain — aivan liian lyhyt!\n\nTuntia myöhemmin istuimme rautatievaunussa, ja saavuimme Hampuriin\nyön suussa. Saatoin seuralaiseni ajopelien luo. Silloin viipyi hänen\nkätensä kuin väsyneesti kädessäni, ja hänen viehkeät kasvonsa kävivät\nvienon rukoileviksi, kun hän hiljaa lausui:\n\n— Emmekö päättäisi vielä joskus tavata toisiamme?\n\n— Tulkaa ylihuomenna kello kuusi illalla Kiviportin luona olevaan\npuistikkoon, vastasin riemastuneena. — Odotan teitä siellä.\n\nHän nyökkäsi. Vaunut läksivät liikkeelle ja etenivät kirkkaasti\nvalaistuja katuja pitkin, vieden tenhottareni mukanaan. Mutta minä\nmietin vienon haaveellisen mielialan ja suloisen väsymyksen vallassa,\netten mitenkään olisi voinut viettää syntymäpäivääni hauskemmin kuin\ntekemällä ilmaretken tuon kauniin ja ihmeellisen tytön seurassa.\n\nVaan mitä hyödyttäisi meitä jälleennäkeminen?\n\nEn keksinyt sinä iltana mitään vastausta tuohon kysymykseen. Seuraavana\naamuna muistin, että minun oli pidettävä huolta Dugloresta, joka oli\njälleen jäämäisillään kodittomaksi. Tuon ihanan päivän virkistämänä\naloin reippaasti ja iloisesti kirjoittaa hänelle kirjettä, jossa en\nsentään maininnut mitään ilmapallosta enkä Big Daresta, vaan jossa\nneuvoin häntä ensi aluksi menemään Zweibrückeniin noiden ystävällisten\ntalonpoikaisihmisten luo, joiden tykönä olimme asuneet Selmatt'in\nperikadon jälkeen. Lisäsin, että pian saisin varsin edullisen toimen\nBalmerin kauppahuoneen palveluksessa, ja kysyin mitä hän siitä pitäisi,\njos pyytäisin häntäkin tulemaan pohjoseen. Voisihan meillä myöhemmin\ntoimeentuloomme nähden olla etua siitä, että olimme elelleet muutaman\nvuoden Hampurissa. Mutta nuo utuiset tulevaisuudentuumat panivat\nkumminkin ajatukseni vähän sekaisin. Nyt olikin jo aika lähteä työhön,\nja kirje jäi kesken.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOlin kirjoitushuoneessamme uutterassa työssä, ja kello kävi jo\nyhtätoista.\n\nSilloin syöksähti sinne kirjuri Andreesen, kaipeana ja\nmielenliikutuksen vallassa.\n\n— Herra Balmer kutsuu herra Wildiä heti luokseen, äännähti hän.\n\nHämmästyen ajattelin heti: »Oliko ilmaretkeilyni sittenkin tyhmä teko?!»\n\nTullessani tuohon vihreään huoneeseen, johon liikkeen johto oli\nkeskittynyt, näin kirjoituspöydällä sanomalehden levällään »Hänen\nMahtavuutensa» edessä. Suupielet alasvedettyinä, vihan vimma\nkasvoillaan hän loi minuun mulkoilevin silmin syrjäkatseen. Ottaen\ntuikealla liikkeellä punaisen kynän, hän merkitsi lehdestä erään kohdan\npaksulla viivalla ja ojensi lehden minulle.\n\nLukekaa! tiuskaisi hän, vaivoin hilliten itseään.\n\nMinä luin:\n\n»Kapteeni Sommerfeld, joka on muutamia kertoja kuljettanut ilmapallonsa\n'Saturnuksen' kaupunkimme ylitse ainoastaan apulaisensa seuraamana,\nsai eilen ensimäiset kaksi matkailijaa mukaansa. Nuo ensimäiset\nilmaretkeilijät Hampurin asujaimistosta olivat herra Jost Wildi,\ntunnetun kauppahuoneemme Hannu Konrad Balmerin virkailija, ja hänen\ntoverinsa, nuori naishenkilö, jonka nimeä meidän valitettavasti ei\nonnistunut saada tietää. Komea matkailijatar, levollisen rohkeutensa\nmukaan päättäen amerikkalainen _independent girl_ — — —»\n\nKirjaimet alkoivat pyöriä silmissäni. Kauhistuneena laskin sanomalehden\nkädestäni. Yritin puhua, mutta herra Balmer pakotti nopealla, tuikealla\nliikkeellä minut ääntymään.\n\n— Pitäkää suunne kiinni! ärjäisi hän, osoitellen sanomalehteä\nojennetulla etusormellaan, ikäänkuin haluten lävistää sen. Päästyään\nvaivoin henkeen, puhua jymisytti hän yhä vahvenevalla äänellä:\n\n— Mitä? Minun liikkeeni virkailijat tekevät ilmapallomatkoja? Mahtanee\nolla sievoinen huijaamisliike, kun sitä hoitavat ilmapurjehtijat!\nHyvät ystäväni saavat nauraa aika makeasti. Kuulen korvissani heidän\nnaurunsa! Ei, ei, te nulikka, te... te... Minun liikkeeni virkailijat\neivät tee ilmapalloretkiä. — Amerikkalainen independent girl! Te\ntuotatte minulle todellakin iloa, herra Wildi!\n\nHalusin vastata, mutta kun vain yritinkään puhumaan, tuimistui\nherra Balmer yhä enemmän. Hänen raivonsa yltyi yltymistään hänen\npuhuessaan, hänen pullistunut naamansa kävi tulipunaiseksi, hän hypähti\nistuimeltaan, kulki edestakaisin, pysähtyi eteeni ja ärjyi:\n\n— Tahdon näyttää teille, että te ette ole mikään virkailija.\nPoikanulikka te olette, jonka harja on paisunut ylpeydestä, tuiki\ntavallinen poikanulikka, jonka jälleen on nöyrtyminen, varoittavaksi\nesimerkiksi muille. Yksityistuntinne ovat nyt lakkautetut, ja\nkuukausirahoja ei teille enää makseta. Jospa vain olisin antanut teidän\njäädä sikopaimeneksi Selmattiin! Joka retkeilee ilmapallolla, siitä\nei ilmoisna ikänä tule kauppiasta, vaan hänestä tulee seikkailija,\nhuijari. Niin, niin, kun teidän tulonne nyt pienenevät, niin teidän\nkaiketi täytynee myöskin antaa tuon amerikkalaisen 'itsenäisen tytön'\nmennä menojaan!\n\n— Rohrmann— Rohrmann! huusi hän sitten, avaten konttorihuoneen oven.\n\nKutsuttu syöksähti sisään.\n\n— Rohrmann, kirjoittakaa mitä sanelen:\n\n»Selonteko sunnuntaisesta ilmapalloretkestä sisältää valitettavasti\nvarsin suuren erehdyksen. Siinä mainittu herra Jost Wildi ei ole —\nvetäkää sanan alle kolminkertainen viiva — kauppahuone H.K. Balmerin\nvirkailijoita eikä edes apulaisiakaan.»\n\n— No niin, viekää se tuon lehden toimistoon. Jos he\nkieltäytyvät ottamasta sitä lehteen, niin uhkaatte heitä\nluotonvahingoittamiskanteella.\n\nVirkailija lensi matkaan.\n\n— Te seisotte yhä vielä täällä, hyvä herra! huusi »Hänen Mahtavuutensa»\nkalsean pilkallisesti. — Vai haluaisitte te puhua! Mutta sitä te ette\nsaa. Työskennelkää ensin muutama kuukausi ahkeraan ja vaatimattomasti\nvarastohuoneissa, sitten voi kenties tapahtua, että jälleen pääsette\npuheilleni.\n\nHalveksivalla liikkeellä hän käänsi minulle selkänsä.\n\nJuopuneen tavoin hoipersin tieheni. En tiedä kuinka monta ihmistä\nvastaan törmäsin katua eteenpäin kiitäessäni, en muista missä\nkuljeskelin aamusta iltaan, se vain on jäänyt mieleeni että seisoin\nElben rannalla ja ajattelin: »Olisi parasta hypätä jokeen ja vapautua\ntästä rajattomasti häpeästä, joka minut vähitellen kiduttaa kuoliaaksi!\nHän nimitti minua poikanulikaksi! Hän on tyranni, tyranni!»\n\nOlin aivan vimmoissani ja kiukuitsin: »Enkä edes saanut sanoa sanaakaan\nselitykseksi ja puolustuksekseni!»\n\nRaivoissani toivoin, että sanomalehtimies sattuisi tielleni. Silloin\nsaisi hän aimo selkäsaunan!\n\nMutta vähitellen lauhtui toivoton, vihainen itkuni, ja mieleeni alkoi\ntulla järkevämpiä ajatuksia. Käsitin, että ilmapalloretki oli ollut\najattelematon temppu ja että sanomalehden esityksen siitä täytyi\ntuikeasti harmittaa herra Balmeria, varsinkin kun syyllinen olin minä,\nhänen hemmoteltu lemmikkinsä. Tuon kaiken käsitin. Mutta ei hänen\nsentään olisi pitänyt häväistä minua kaikkein edessä tuomitsemalla\nminut takaisin varastohuoneisiin. Se oli liikaa! Sehän oli melkein kuin\nminut olisi ajettu pois palveluksesta! Oi, kuinka olin rakastanut tuota\nmiestä! Aivan kuin isää. Ei, vielä enemmän! Ja nyt hän kohteli minua\nnoin julmalla tavalla. Hämärästi tunsin myöskin ettei ilmapalloretki,\ntuo ajattelematon päähänpistoni, joka tosin antaa aihetta pilantekoon,\nvaan ei tuottaisi hänelle mitään todellista vahinkoa, ollut syypää\nhänen hirvittävään raivoonsa, vaan oli sen herättänyt luulo, että\nolin lemmensuhteissa Big Dareen. Se oli pettyneen hyväntekijän\nmustasukkaisuutta, joka saattoi suojatin orjaksi ja kielsi häneltä\noikeuden ihailla ketään muuta, olipa tämä vaikka nainenkin. Siinä\noli asian ydinkohta. Mutta kuinka voisin saada kaikki Balmerille\nselvitetyksi?\n\nVietin tuon päivän sanomattoman kurjassa mielentilassa. Kun\nSommerfeldin ilmapallo illan suussa näkyi taivaalla, kirosin sitä\nmielessäni. Vihdoin palasin väsyneenä ja murtuneena asuntooni\nkirjurinperheen tykö, jonka kohtelu nyt oli käynyt aran karttelevaksi.\nLiitin Dugloren kirjeeseen lyhyen loppulauseen ja lisäsin:\n\n»Suo anteeksi, rakas Duglore, että kirje on näin keskeneräinen. Voit\nkäsialastakin huomata, että nyt myöhemmin päivällä olen ruvennut\nvoimaan pahoin.»\n\nVaikka nuo tulevaisuudentoiveet, joista olin kirjoittanut, nyt\nolivatkin rauenneet tyhjiin, läksin kumminkin seuraavana aamuna viemään\nkirjettä postiin. Matkalla mietin ristiriitaisten tunteiden vallassa,\nnöyrtyisinkö todella menemään jälleen makasiinityöhön. Minusta\ntuntui etteivät voimani siihen riittäisi. Lopputulos oli kumminkin,\nettä minä, ylpeä, kunnianhimoinen Jost Wildi, jälleen tarjouduin\nentisten päällysmiesteni käskettäväksi. Minun täytyi saada toimeen\nsovinto Balmerin kanssa, ja ensimäinen ehto oli varmaankin taipuminen\nhänen tahtonsa noudattamiseen. Mutta kärsin kiihkeämpää tuskaa kuin\nitsellenikään tahdoin myöntää. Big Darelle antamaani lupausta en\nolisi halunnut täyttää. Jos asiat olisivat olleet samalla kannalla\nkuin hänestä erotessani, olisi ollut toista, mutta edellisen päivän\nkokemukset olivat tehneet hänet minulle ventovieraaksi olennoksi, joka\nkauneudestaan huolimatta jätti mieleni aivan kylmäksi. Äkkiä alkoi\nminusta tuntua epänaiselliselta, että hän ilman muuta oli päättänyt\nlähteä mukaan ilmaretkelle, ja rupesin epäilemään hänellä olevan\nseikkailijattaren taipumuksia.\n\nMenin kumminkin Kiviportille, ajatellen, että jos emme voisikaan\nkauniin, salaperäisen Abigail Daren kanssa tuottaa toisillemme paljon\niloa, niin voisi yhdessäolomme kumminkin hieman lieventää polttavaa\ntuskaani. Aikoessani juuri yhtyä ihmisjoukkoihin, jotka keväästä\nriemuiten vaeltelivat puistikossa, saapui tenhottareni viehkeänä ja\nhymyilevänä, vaaleansinisiin puettuna, ja nyökkäsi minulle jo kaukaa\nvaunuistaan. Pian käyskentelimme päivänpaisteisen, tuoksua uhkuvan\nillan sulossa kastanjain valkoisten ja punaisten kukkalatvojen\nalla, ja nyt tunsin sentään jälleen joutuvani hänen sanomattoman\nnuoruudenviehkeytensä lumousvoiman valtaan.\n\n— Suokaa anteeksi, herra Wildi, lausui hän heti ensiksi. — Pelkään,\nettä tuo ilmapalloretki on tuottanut teille ikävyyksiä. Arvasin sen\nkauppahuoneenne selityksestä, ja näen sen teidän kasvoistannekin. Olen\nkovin pahoillani siitä, että olin siihen syypää. Haluaisin sovittaa\nsyyllisyyteni, vaan en tiedä miten sen voisin tehdä!\n\nHän hymyili veitikkamaisesti ja suopeasti, ja hänen hilpeä,\nsydämellinen seurustelutapansa virvoitti minua.\n\n— Mutta kun teitä katselee, herra Wildi, jatkoi hän leikillisesti,\n— tuntuu sentään siltä ettei teille voisi sattua mitään vaikeutta,\njota ette voittaisi aivan ponnistuksittakin. Niin on varmaan tämänkin\nvastuksen laita.\n\nNyt täytyi minun nauraa. — Kylläpä teillä on erinomainen luottamus\nluontoni lujuuteen! sanoin minä. — Mistä tuo oiva ajatus tuli mieleenne?\n\n— En tiedä sitä oikein itsekään, vastasi hän luontevasti. — Teissä\non jotakin voimakasta ja tarmokasta, joka saattaa ajattelemaan, että\nkaiken täytyy onnistua teille, ryhdyittepä mihin tahansa. Jokainen\nliikkeenne ja lepoasentonnekin kuvastaa tyyntä pontevuutta. Se rohkaisi\nminua seuraamaan teitä ilmapalloretkelle. Olin huomannut sen jo\nHelgolannissa, teidän laskeutuessanne »Falmia» alas. Teidän käyntinne,\nkun te ikäänkuin joka askeleella kasvetutte maahan kiinni, saattoi\nminut silloin ajattelemaan, että te olitte kotoisin vuoriseudusta,\nettette aina ole ollut kaupunkilainen. Mutta ehkä minusta tuntui siltä\nvain siksi, että koko teidän olentonne henkii syntyperäistä voimaa.\n\nKatsahdin hämmästyneenä Big Dareén ja vastasin:\n\n— Ei, tarkka silmänne ei ole teitä pettänyt, olen syntyisin\nvuoriseudusta. Oletteko te oleskellut sellaisilla tienoilla?\n\n— Kyllä joskus, sanoi hän, — tuon tuostakin olen vanhempineni viettänyt\nkeskikesällä jonkun viikon vuoristossa, — nimittäin lapsuuteni ja\naikaisimman nuoruuteni aikoina. Nyt eivät vanhempani enää ole elossa.\nMuutoin en olisikaan Hampurissa.\n\nHän vaikeni ajatuksiinsa vaipuen ja viittasi sitten päivänvarjollaan\nkorkeiden kukkivien sireenipensaiden varjostamaan penkkiin sekä lausui:\n\n— Emmekö istuisi tuonne hetkeksi? Voimme varmaankin kertoa toisillemme\nkaikenmoista. Saanko kuulla jotain teidän vuoristanne?\n\nHän hymyili suloisesti lausuessaan tuon pyynnön, ja hänen sinisilmänsä\nsäteilivät rohkaisevasti. Mutta minä pyysin häntä kertomaan.\n\n— Olette oikeassa, ettehän te vielä lainkaan tiedä, kuka minä olenkaan,\nsanoi hän hilpeästi. — Kuvailkaa mielessänne sateenvarjoa, jonka\nomistaja on unohtanut nurkkaan, ja jota ei käydä noutamassa. Ei, en\ntahdo puhua ongelmoita. Synnyin maailmaan jossakin hotellissa Välimeren\nrannoilla. Lapsuuteni ajan vietin vanhempieni kanssa matkoilla, ja\nvaelluksessani tuli pysähdys vasta ollessani jo kahdeksantoistavuotias.\nSilloin olin jo kadottanut äitini. Isäni, joka oli meksikkolainen,\npiti vanhan perintöriidan takia matkustaa kotiin. Yhdessä saavuimme\nHampuriin. Mutta meri oli kovin myrskyinen. Isäni päätti tehdä\nmatkan yksin ja jätti minut poissaoloajakseen Jenssenin ja Römerin\nkasvattikouluun. Mutta kun hänen neljän tai viiden kuukauden jälkeen\npiti tulla minua noutamaan, saapuikin hänen asemestaan tieto hänen\nkuolemastaan. — Olin lohduton, minulla ei ollut enää ketään, joka\nolisi minusta välittänyt. Omaisuuteni hoitajan, vanhan meksikkolaisen\nasianajajan neuvosta jäin kasvatuslaitokseen, ja olen ollut siellä jo\nkolme vuotta. Mitäpä voisin tehdä muutakaan? Koko maailmassa ei ole\nainoatakaan ihmistä, joka minusta välittäisi, vaan he palvelevat minua\nkaikki tyynni ainoastaan palkasta, ja jos kuolisin tänään tai huomenna,\nniin minulle varmaankin pidettäisiin aika komeat maahanpaniaiset, mutta\nei kukaan muu vuodattaisi kyyneltäkään tähteni kuin pari herttaista\npikku toveria. Olen todellakin kohtalon huolimattomasti pitelemä\nihmislapsi!\n\nHän ei kertonut tuota lainkaan surunvoittoisesti, vaan suuren maailman\ntapoihin perehtyneen nuoren naisen tavoin, joka on tottunut tunteensa\nhillitsemään.\n\n— Ja laitoksen johtajat sallivat teidän liikuskella kaupungilla yksin\nja milloin haluatte?\n\n— En luule siitä liioin pidettävän, naureskeli hän, — vaan olen\nsuostunut jäämään sinne ainoastaan ehdolla, että minulle suodaan\nkaikenmoisia vapauksia. Minulle, joka olen viettänyt kahdeksantoista\nvuotta kuin mustalaiselämää, ei sovi häkkiin suljetun kanarialinnun\nelämäntapa. Ei, ei, sitä en kestäisi! Omaisuuteni hoitajan, tuon\nmeksikkolaisen asianajajan, pitää maksaa vapaudestani, se on minulle\nyhtä välttämätön kuin ilma. Heti kun minua pyritään pakolla johonkin\ntaivuttamaan, heräävät kaikki huonot ominaisuuteni.\n\n— Onko teillä niitäkin, neiti? laskin minä leikkiä.\n\n— Onpa kyllä, vastasi hän vakavasti. — En tahdo tekeytyä miksikään\nenkeliksi! Jos minua pidellään pahoin, voin olla ilkeä ja juonikas,\noikein paha!\n\nSanojensa vahvikkeeksi hän antoi silmäinsä säihkätä tulta. Välähdys,\ntuima kuin timantin hohde, tuikahti niiden tummasta sinestä, ja\nvalkoiset hampaat vilahtivat näkyviin kirsikanpunaisten huulten takaa.\nSilmänräpäyksen ajan oli Big Dare vain meksikkotar, ehdottomasti\ntäytyi minun ajatella villipetoa, kissaeläintä, joka hyökkää esiin\nAmerikan metsistä. Mutta seuraavana hetkenä hän jo hymyili viehättävän\nherttaista ja viatonta hymyään.\n\n— Ei, sanoi hän, — elkää liiaksi kauhistuko minun huonoja\nominaisuuksiani, herra Wildi, — onhan minulla hyviäkin. Laitoksen\ntyttöset pitävät minusta enemmän kuin kenestäkään!\n\nHän näytti niin lempeältä, niin hilpeän veitikkamaiselta, että minun\ntäytyi häntä uskoa.\n\nOlimme molemmat hetken vaiti.\n\n— Independent girl, — siinä on sanomalehtimies oikeassa, jatkoi hän\nsitten ajatuksen juoksuaan. — Sunnuntainen ilmapalloretki oli kyllä\ntodiste »itsenäisyydestäni». En pitkiin aikoihin ole kokenut mitään\nniin suurenmoista, sain toki taas kerran vapaasti vetää henkeä. Tuota\nnautintoa haluaisin enemmänkin. Sen tiesin jo maahan laskeutuessamme.\nSentähden halusin tavata teitä. Tahdoin esittää teille erään tuumani ja\nerään pyynnön, — tuuman, tehdä pitemmän ilmäpalloretken, ja pyynnön,\nettä te vieraanani ottaisitte siihen osaa. Ihanaa täytyisi olla jonakin\naamuna ilman uteliaita katselijoita kohota ylös ilmaan, kiitää aurinkoa\nkohden, koko pitkä päivä leijailla ylhäällä taivaan korkeudessa,\nkukoistavan maan yläpuolella, me kolmen kesken vain — Sommerfeld, te\nja minä — ja vasta illalla laskeutua maahan jossakin kaukana. Pelkään\nvain, että minun teidän tähtenne täytyy luopua tuumastani. Asemanne\nestää teidät täyttämästä pyyntöni.\n\nMutta hän loi minuun kumminkin toiveikkaan ja rukoilevan katseen.\n\n— Kiitän teitä, neiti Dare, mutta se ei todellakaan käy päinsä,\nvastasin minä aivan empimättä, tyynesti ja varmasti. — Tehkää tuo matka\nilman minua. Pidän Sommerfeldiä luotettavimpana ilmapurjehtijana, mitä\nolla voi.\n\nHän nyrpisti huulensa kokoon viehättäväksi supukaksi, mietti sitten\nvähän ja lausui hymyillen:\n\n— Ei, en minä lähde Sommerfeldin kanssa kahden. Ainoastaan teidän\nseurassanne olisi minulla kylliksi rohkeutta siihen. Jos näkisin teidät\nrinnallani, voittaisin pelkuruuden, joka piilee mielessäni kaiken\nkauneuden ja suurenmoisuuden kaihoamisen rinnalla.\n\nHän nousi paikaltaan.\n\n—- Saatatteko minua vielä vähän matkaa? kysyi hän.\n\nAloimme kulkea Sisä-Alsterille päin.\n\n— Miksi te pysytte tuon kauppahuoneen palveluksessa, vaikka teille\nsuodaan niin vähän vapautta, herra Wildi? alkoi hän jälleen puhua.\n\nHämmästyksissäni tuosta lapsellisesta kysymyksestä vaikenin tuokion.\n\nViehkeä puna kohosi hänen poskilleen ja hän lausui:\n\n— Kysymykseni taisi olla aika typerä?\n\n— Olipa kyllä, neiti Dare, vastasin minä, ja me nauroimme molemmat\nsydämellisesti.\n\n— Kuinka mukavasti te tuon sanoittekaan! sanoi hän hilpeästi, ja tuo\nhetki vei meidät lähemmäksi toisiamme, kuin kaikki muu mitä siihen\nsaakka olimme puhuneet.\n\n— Täyttäisittekö pyyntöni, jos voisitte toimia vapaasti? tutkisteli hän\nedelleen.\n\n— En tietäisi mitään sen viehättävämpää, vastasin minä. —\nIlmapurjehtiminen on minusta tenhovimpia huvituksia mitä olla voi.\nRinnassamme herää pyrkimys nähdä enemmän ja yhä enemmän. Sen olen jo\nkokenut. Ja sitten teidän viehättävä seuranne!\n\nHänen siniset silmänsä säteilivät. — Nuo sananne tekevät minut varsin\nonnelliseksi, hymyili hän.\n\nKäyskennellessämme tietämme edelleen kääntyi melkein jokainen\nvastaantulija taaksensa katsomaan Big Darea ja hänen palmikoltaan, ja\nkuulimme niistä myöskin leikkiä laskettavan.\n\n— Leikkautan ne lyhemmiksi, sanoi hän harmistuneena. — En ole lainkaan\nsellainen turhamainen olento, miksi minua niiden takia luullaan.\nLaitoksen johtajat tahtovat että antaisin niiden riippua alhaalla,\nmutta en aio enää välittää siitä. Haluaisin liikkua luonnon helmassa\nvapaasti kuten muutkin ihmiset. — Saanko vielä tavata teitä, herra\nWildi?\n\n— Olen joka ilta käskettävänänne, vastasin minä, hänen kauneutensa\nhurmaamana. — Olen melkein yhtä koditon maailmassa kuin tekin!\n\n— Ylihuomisiltana samaan aikaan ja samassa paikassa, kuiskasi hän\npunastuen ja riemuisasti.\n\nSeisoimme Sisä-Alsterin rauta-aidan vieressä. Alkoi hämärtää, ja\ntummalla metallihohteisella vedenkalvolla tekivät valkoiset joutsenet\nkuin unessa kierroksiansa. Siellä täällä syttyvät valot kuvastuivat\nveteen, varjokuvain kaltaisina kohosivat Vanhankaupungin rakennukset\nhämärässä ylös korkeuteen, ja vienon kevätillan elämä ympäröi meitä\nsalaperäisine äänineen.\n\n— Solmimme siis ystävyydenliiton, herra Wildi! Ja ensi kerralla te\nkerrotte vuoristossanne viettämästänne lapsuuden ajasta. On oleva\nvarsin hauskaa kuulla siitä. Iloitsen siitä jo edeltäpäin, lausui Big\nDare erotessamme.\n\nHän tuntui hieman haaveelliselta, ja hänen pitkä kapea kätensä viivähti\nhetkisen minun kädessäni. Nyt ajoi hän jo pois luotani ja katosi\nnäkyvistäni rusottavan iltahohteen kirkastamana.\n\n»Ystävyydenliitto!» Tuo sana soi korvissani. Mutta mitä hyötyä olisi\ntuosta ystävyydestä?\n\nKuljin kotia kohden hieman raskain askelin. Mikä hurmaavan viehättävä\nneitonen olikaan tuo Big Dare, kuinka ihmeellisellä tavalla\nyhtyivätkään hänessä nuoruudenihanuus, haavemielisyys, vapaudenrakkaus,\nseikkailemishalu ja hieno naisellisuus, hyvyys, luottavaisuus. Ja\nsitten tuo sanoin selittämätön, joka laajan, vilvakkaan ilmakehän\ntavoin ympäröi hänen olentoaan! Enemmän vielä kuin hänen ulkonainen\nviehkeytensä tenhosi mieltäni rikas henkevyys, josta hänen puheensa\nolivat suoneet minulle todisteita. Ainoastaan hänen sinisilmäinsä\näskeinen outo välkähdys tuntui minusta vieroittavalta, ja muisto siitä\nhäiritsi minua salaperäisen seikan tavoin, jota ei pysty selittämään\neikä käsittämään. Mutta vaikka Big Dare niin ruumiillisiin kuin\nhenkisiin ominaisuuksiinsa nähden oli kuin luotu ihastusta herättämään,\nen kuitenkaan tuntenut olevani häneen oikeastaan rakastunut.\n\nMutta häneen tutustuminen auttoi minua helpommin kestämään tuskat,\njoita Balmerin epäsuosio minulle tuotti, ja hänen väitteensä\nkukistumattomasta voimastani rohkaisi minua. Teeskentelin ylpeää\nvälinpitämättömyyttä, kestääkseni voitonriemuiset katseet, joita\nkauppahuoneen virkailijat ja apulaiset loivat herransa entiseen\nsuosikkiin, ja kirjoitin Balmerille kirjeen, jossa pyysin päästä hänen\npuheilleen, selittääkseni hänelle sen mitä oli tapahtunut. Luotin hänen\njärkevän ja hyväntahtoisen vaimonsa välitykseen. Mutta vastausta ei\ntullut, ja se saattoi minut yhä alakuloisemmaksi, niin että minusta\ntuntui onnelta että edes sain jälleen viettää illan Big Daren seurassa,\njoka sentään pariksi tunniksi karkotti mielestäni nuo kiduttavat\najatukset.\n\nHän tuli jalkaisin, yllään vaatimaton kävelypuku. Palmikkonsa oli\nhän kiinnittänyt ylös niskaan suureksi sykeröksi, ja hän kysyi\nleikillisesti:\n\n— Rumentaako se minua kovin?\n\n— Ei, se sopii teille oivallisesti, vastasin minä. — Se kimmeltelee ja\nsäihkyy ilta-auringossa kuin tuli. Ja niskanne ylvään viehkeä kaarros...\n\n— Riittää, riittää, nauroi hän iloisesti. — Ette voi keksiä mitään\nuusia imarteluja niiden lisäksi, joita lapsuudestani saakka olen\nkuullut. Olkaa huoletta, herra Wildi, minä tiedän että olen pulska\npoika!\n\nVallattomuus säteili hänen silmistään.\n\n— Siis saan nyt kävellä kanssanne. Se on pääasia! Ja nyt juttelemme\ntoisesta asiasta, teidän vuoristanne, lapsuudestanne! Olen iloinnut\nkertomuksesta, jonka toivon saavani kuulla, kuten olisin iloinnut\nilmaretkestä, jos olisi ollut mahdollista tehdä se.\n\nToverillisena ja hilpeänä asteli hän siinä reippaasti rinnallani, ja\nvaikka en ollut mikään tarinoitsija enkä ollut milloinkaan liioin\nharjoittanut kykyäni esittää asioita yksijaksoisesti, sai hän kumminkin\nminut kertomaan varsin pitkälti kaukaisesta laaksokylästäni. Hänen\nkysymyksensä, nyökkäyksensä, rohkaisevat silmäyksensä saattoivat minut\ntahtomattanikin puhumaan yhä edelleen. Niin jouduimme huomaamattamme\nharvemmin rakennettuun uuteen kaupunginosaan ja vihdoin pieneen,\nkukoistavaan ravintolapuutarhaan, jossa sulotuoksujen ympäröiminä\nmuusta maailmasta erillämme kenenkään häiritsemättä voimme jatkaa\nkeskusteluamme. Aika lensi kuin siivillä.\n\n— Kuinka ihmeellistä, huudahti Big Dare äkkiä kertomukseni keskeyttäen,\n— olenhan lukenut Selmatt'in vuorensuistumasta ja tuosta pelastuneesta\nnuorukaisesta. Ja nyt hän on tuossa edessäni! Tietystihän luin teistä\nosaaottavaisesti, vaan nyt on osanottoni vieläkin suurempi. — Täytyyhän\nolla haikean surullista menettää kotinsa!\n\nHän vaikeni ajatuksiin vaipuen, ja huokaus väreili hänen viehkeillä\nkirsikanpunaisilla huulillaan. Mieltäni rupesi ahdistamaan, mutta hän\nloi minuun lämpöisen, rauhoittavan katseen ja lausui sydämellisesti:\n\n— Mutta teillä on sentään kerran ollut koti. Oi, kuinka kadehdin teitä\nsen takia! Suloisaa mahtanee olla omistaa koti ja kotimaa! Kaikki\nrunoilijat niitä ylistävät, ja ikivanhoista ajoista näkyy niillä olleen\nsama viehättämisvoima. Mutta minä en tiedä mitä koti ja koti-ikävä\nonkaan! Minulla ei ole koskaan ollut kotimaatakaan, enkä voi siis\nikävöidä minnekään, en ymmärrä Odysseiaa, tuota muinaiskreikkalaista\nlaulua koti-ikävästä, enkä sveitsiläistä soturiparkaa, joka kuullessaan\nStrassburgissa alppitorven toitotuksen heittäytyi virtaan, en\njuutalaista, joka kuollessaan antaa kääntää jalkansa kotimaansa\nauringonnousua kohden! Mutta ihanaa täytyy tuollaisen rakkauden olla!\n\nBigin olennossa ei ollut enää jälkeäkään iloisesta, huolettomasta\nseuraihmisestä. Syvä ryppy oli uurtautunut hänen otsaansa kauniisti\nkaartuvain kulmakarvojen välille, ja surumielinen Big vaikutti mieleeni\nverrattomasti valtavammin, kuin äskeinen hilpeä tyttönen.\n\n— Teidän lapsuudenmuistonne ovat kotoisin kapeasta vuorilaaksosta,\nminun ovat kootut kaikista maailman ääristä, sanoi hän miettiväisesti.\n\nTuskin minun tarvitsi kehottaakaan häntä kertomaan, hän ryhtyi\nitsestäänkin puhumaan.\n\n— Vanhasta perinnöstä aiheutuva riita, alkoi hän, — karkotti isäni\nhänen meksikkolaisesta kodistaan. Katkeroituneena siitä ettei saanut\noikeuksiansa täysin tunnustetuiksi, hän jätti käytännölliset toimet\nsiksensä ja omisti aikansa taiteelle, joka myöskin saattoi hänet\ntulemaan Vanhaan maailmaan. Saksassa hän meni naimisiin nuoren\nnäyttelijättären kanssa, ja tullessani maailmaan olimme Italiassa.\nVanhempani eivät koskaan oleskelleet kauan samassa hotellissa, samassa\nkaupungissa. Tuon riidanalaisen perinnön tuottamat varat riittivät\nkumminkin hyvin tuollaiseen levottomaan kulkurielämään, jota vietimme\nsiksi, että kalpea, sairaalloinen isäni äitini takia oli ainaisen\nlemmenkateen vallassa, äitini oli kukoistava olento ja hyvin kaunis,\nhän piti henkevistä keskusteluista, oli huvitettu taiteesta ja osasi\nmiellyttää kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin. Mutta isäni\nrauhattomuus riisti häneltäkin levon, me jatkoimme vain ainaista\nkulkuamme kaupungista toiseen, maasta maahan. Enimmiten oleskelimme\nVälimeren tienoilla, mutta joskus kävimme pohjoismaissakin. Isäni\npiirusti ja maalasi oivallisesti, mutta tuo rauhaton elämä ehkäisi\nhänen taidelahjojensa kehitystä, ja hänen teelmänsä jäivät enimmäkseen\nkeskeneräisiksi. Niin vietin lapsuuteni päivät aina matkoilla ollen,\naina hotelleissa, vanhempien holhoamana, jotka rakastivat toisiaan\näärettömästi, vaan joutuivat usein epäsopuun. Molemmat olivat hyvin\nhelliä minulle ja hemmottelivat minua, mutta kumminkaan en tuntenut\nitseäni onnelliseksi.\n\nKun vaieten ilmaisin liikkeellä haluavani kuulla lisää, sanoi hän\nkatkerasti:\n\n— Ainainen matkustelu riisti minulta lapsuudenonnen! Tuskin olin\nehtinyt tottua ja mieltyä johonkin leikkipaikkaan, puutarhannurkkaan\ntai merenrantaan, ja tutustua muihin lapsiin, kun jo taas oli\nniistä eroaminen. Lopuksi minusta tuntui ettei maksanut vaivaa\nkiintyä mihinkään eikä keheenkään, kun siteet kumminkin kohta täytyi\nkatkoa. Maailma ei voinut enää tarjota minulle mitään uutta eikä\nhämmästyttävää. Se kuvastui mieleeni jonona hotellihuoneita, ja\nminusta siinä ei ollut mitään muuta pysyväistä kuin vanhempani ja\nmeidän matkakapineemme, joskus myös vuoden tai pari hoitajattareni,\nsittemmin kamarineitsyt ja opettajani, joita kuljetettiin mukana\nkylpypaikasta toiseen. Minä olin siro, hyväpäinen nukke, jota kaikki\nimartelivat, mutta vanhempani toivoivat että minusta tulisi ihmelapsi.\nÄitini tarkkasi kiihkeästi jokaista sanaani, sillä hän odotti minusta\ntulevan runoilijattaren, isäni puolestaan haki taiteellisuuden\ntuntomerkkejä jokaisesta turhanpäiväisestä piirustuksestani. Sitä\nhe kumpikaan eivät tulleet ajatelleiksi, että lapsen, voidakseen\nkehittyä, myöskin täytyy saada olla hieman rauhassa omissa valloissaan.\nKuinka kolealta tuntuneekin, niin olen nyt, tultuani vanhemmaksi ja\njärkevämmäksi, yllättänyt itseni ajattelemassa että oli oikeastaan\nonneksi minulle, että kadotin vanhempani niin nuorena. Heidän\nkummallinen kasvatustapansa olisi muutoin tehnyt minusta lopun tai\nsaattanut minut epätoivoissani solmimaan järjettömän, ennenaikaisen\navioliiton. Tulin isäni kanssa Hampuriin, mieli varsin väsähtäneenä,\nja joskaan kasvattila ei voi minusta tuntua kodilta, niin tarjoaa se\nminulle kumminkin hieman korvausta lapsuuteni aikuisista kärsimyksistä,\nsuoden tilaisuutta seurusteluun toverien kanssa. Tulemme erittäin hyvin\ntoimeen toistemme kanssa, nuo puolikasvuiset tyttöset ja minä!\n\nHitaasti palasi Big Daren kelmeille nenänpielille jälleen eloisampi\nväri, ja hänen muotonsa, jolle otsan ryppy oli luonut ylevän\nkatkeruuden ilmeen, kirkastui jälleen. Minulle hänen sanansa\nselvittivät monta omituiselta tuntuvaa seikkaa, ennen kaikkea tuon\nripeän itsenäisyyden, joka aluksi hänen nuoruutensa takia oli minua\nhämmästyttänyt. Hän viehätti minua nyt enemmän kuin koskaan ennen.\nJokainen hänen sanansa ja katseensa kertoeli minulle kiihkeän,\ntaisteluita kestäneen mielen jaloudesta.\n\nSyvään hengähtäen hän lausui:\n\n— Lähtekäämme nyt kulkemaan kotiin päin! Ihaninta kaikesta olivat\nkumminkin satunne vuoriväestä! Ne ovat minusta vallan viehättäviä! Ja\nteidän äitiraukkanne! Vihloo sydäntä ajatellessa äitiä, joka ei ole\nollut täysin onnellinen! Aioin kysyä vielä erästä seikkaa, herra Wildi.\nSanoitte katselleenne ilmapalloa, joka leijaili vuoristonne ylitse,\nyhdessä koulumestarin tyttären kanssa. Jäikö tuo tyttö eloon vuoren\nsuistuessa?\n\n— Kyllä, ja me menimme kihloihin ennen lähtöäni Hampuriin, vastasin\nminä, vaikka sanat olivat katketa kurkkuuni. Olin tyytyväinen itseeni,\nsaatuani ne lausutuiksi, ja iloinen siitä, että jo hämärsi, niin että\npunehtumiseni kävi vähemmän huomattavaksi. En nähnyt muuttuiko Bigin\nmuoto hänen kuullessaan tuon tunnustukseni.\n\n— Kiitän teitä tiedonannostanne, lausui hän, kylmähkö hymyily\nhuulillaan. — Sen paremmin voimme olla ystävykset!\n\nSaatoin häntä aina kasvattilan muhkean rakennuksen edustalle, joka\nsijaitsi hiljaisen, hienon kadun varrella. Hyvän toverin tavoin hän\nojensi minulle kätensä.\n\n— Tapaammeko toisemme lauantaina? kysyin minä.\n\n— Ei, vastasi hän, — lauantaina minun on mentävä erääseen koululaisten\nkonserttiin. Kirjoitan teille, kun jälleen saan tilaisuuden teitä\ntavata.\n\nPää pystyssä hän lähestyi nopein, kevein askelin ovea, soitti ja katosi\nvaloisaan eteiseen. Mutta kotiin kulkiessani valtasi mieleni pelko,\nettei hän enää tulisi minua tapaamaan, että olin nähnyt hänet viimeisen\nkerran. Tieto että olin kihloissa kävi varmaankin sentään hieman hänen\ntunteillensa. Olin pahoilla mielin hänen tähtensä.\n\nMutta enemmän tuskaa tuotti minulle se, etten saanut herra Balmerilta\nvastausta pyyntööni päästä hänen puheillensa. Tuo surullinen viikko\nlähestyi jo loppuansa. Lauantaina tuntui minusta koko päivän siltä,\nettä jotain täytyisi tapahtua. Tapahtuikin jotain, mutta ei mitään\nilahduttavaa. Illan lähetessä »Hänen Mahtavuutensa» kulki makasiinin\nläpi, loi katseen sinne, toisen tänne, puhui väliin yhdelle, väliin\ntoiselle jonkun sanan, lyhyesti, virallisesti, pysähtyi minun\nläheisyyteeni tultuansa ja katseli työntekoani, kasvoillaan tuo\ntulkitsematon ilme, jolla hän ihmiset kukisti. Hänen katseensa sai\nkäteni vapisemaan. Jumala tiesi mikä mieletön toivo minussa silloin\nheräsikään ja saattoi minut häntä lähestymään rukoillen:\n\n— Herra Balmer, pyydän teitä antamaan anteeksi! En voi enää jäädä tänne\nmakasiiniin, en kestä tätä häväistystä enää kauemmin!\n\nMutta noiden salaperäisten silmäin katse pysyi kylmänä.\n\n— Voitteko kestää sitä vai ette, murisi hän kalseasti, — se on teidän\noma asianne.\n\nTehden kopean, epäävän kädenliikkeen hän läksi tiehensä, ja hänen\nryppyisillä kasvoillaan kuvastui sydämetön tyydytys, ikäänkuin hän\nolisi tullutkin vain osoittamaan minulle halveksumistaan.\n\nTuo uusi nöyryytys saattoi minut suunniltani. Jospa olisin edes saanut\nsinä iltana tavata Big Darea. Mutta hänhän oli konsertissa! Ikävöin\njotakin hyväntahtoista ihmistä, joka lempeydellään olisi auttanut\nminua kestämään raivoni ja tuon surkean illan. Kiiruhdin satamaan\nhakemaan vilpitöntä Rungholtia, joka osasi niin mukavan kuivahkolla\ntavalla kertoa oivallisia merimiesjuttujaan. Mutta hän oli jo lähtenyt\ntyöpaikaltaan. Menin viinianniskeluun, jossa olin joskus käynyt Leglun\nkanssa, ja luin sanomalehtiä, mutta tiesin tunnin tai parin kuluttua\nniiden sisällöstä saman verran kuin ryhtyessäni niitä lukemaan. Silloin\nsattui korviini tuttu ääni:\n\n— Opetteletteko te ne ulkoa? Onpa hauskaa taas kerran pitkästä ajasta\nnähdä teitä!\n\nSiinähän oli Leglu, viralta pantu ranskanopettajani!\n\n— Herra Wildi, mikä teitä vaivaa? kysyi hän vakavasti. — Te näytätte\nsairaalta. Menkää toki kotiin!\n\nEn suostunut sitä tekemään. Mutta kuta enemmän koetin säilyttää\nulkonaisen tyyneyteni, sitä kiihkeämmin vaati sydämeni minua tekemään\njonkin tyhmyyden, joka vaimentaisi tuskat. Tuo lurjus pirteine\nkokkapuheineen tuli juuri oikeaan aikaan! Seurasin häntä pelikapakkaan,\nja siellä oli kaikki samaten kuin puoli vuotta sitten: näin hehkuvia\nnaamoja, himokkaita naissilmiä, kuulin rahan ja arpanappuloiden\nkiihottavaa kilinää ja kalinaa.\n\nEn ottanut osaa peliin, sillä mielenhaikeudestani huolimatta jaksoin\nsentään ajatella, että pian voi tulla aika, jolloin tarvitsin jokaisen\nkolikkoni.\n\nMuuan naisista ivaili minua:\n\n— Te olette valinnut omituisen paikan mietiskelyjänne varten, herra\nfilosofi.\n\nKatsahdin ylös. Samassa silmänräpäyksessä näkymätön käsi sammutti\nhuoneen kaasuliekit. Raakaääninen merimies huusi:\n\n— Mikä sikamainen isäntä täällä onkaan?\n\nKapakan vieraat yrittivät nousta paikoiltaan, mutta joku kuiskasi:\n\n— Istukaa hiljaa!\n\nNyt kuului revolverien naksahduksia ja sanat:\n\n— Varokaa koskemasta rahoihin!\n\nÄänettömänä odotti seurue lyhyen hetkisen. Silloin aukeni ovi ja ääni\nhuusi:\n\n— Julistan kaikki tässä huoneessa olijat vangituiksi!\n\nValoisassa etuhuoneessa säihkyivät poliisien kypärit ja univormut.\nHämmästyneet vieraat nurisivat ja kiroilivat, ja uudelleen sytytetyt\nkaasuliekit valaisivat kuolonkalpeata seuruetta.\n\nKun meidät kuljetettiin vaunuissa hiljaisia katuja pitkin\ntutkimusvankilaan, oli mieleni epätoivoisempi kuin ollessani\nSelmatt'issa maahan haudattuna.\n\nKumminkin pääsin toistaiseksi jotenkin hyvällä kaupalla asiasta. Meitä\ntutkivat virkamiehet uskoivat selitykseni, että olin vain sattumalta\njoutunut muiden seurassa tuohon kapakkaan enkä lainkaan ollut ottanut\nosaa peliin. Aamupäivällä tuli vapauttava lupaus: — Saatte lähteä\ntäältä! — Mutta vapauteni kahlehtien seurasi sitten:\n\n— Teidän on sittemmin esiinnyttävä todistajana oikeudessa.\n\nKulkiessani noiden lukuisain kävelijöiden joukossa, joiden kaikkein\nkasvoille keväisen sunnuntain ihanuus loi ilon ilmeen, tunsin olevani\nihmiskunnan hylkytavaraa. Minusta oli kuin suloiset suvituulahdukset\nolisivat tuoneet mukanansa onnettomuutta joka taholta, enkä ihmetellyt,\nkun rouva Andreesen otti minut vastaan kasvot itkettyneinä ja huusi:\n\n— Jeesus, Jeesus, sitä pelästystä ja häpeätä! Olimme tuskin nousseet\nlevolta kun kaksi poliisia tuli tänne. He kyselivät teistä kaikenmoista\nja kirjoittivat kaikki muistiin. Sanoimme tietysti, että te olette\nahkera nuori herra, joka vain silloin tällöin sattuu hurjalle päälle.\n\nHänen puhuessaan tuli kirjuri Andreesen, yllään siisti ja moitteeton\npyhäpuku, kotiin kirkosta ja loi minuun arasti ja vaieten murheellisen,\nnuhtelevan katseen. Kuinka kadehdinkaan tuota siivoa miestä, jota en\nennen ollut pitänyt oikein vertaisenanikaan, kuinka puhtoisena hän\nseisoikaan edessäni tahrattomassa poroporvarillisuudessaan!\n\nIstuin sekavain ajatusten vallassa huoneessani vuoteen reunalla.\nHaikea alakuloisuus täytti mieleni. Valtavan voimakkaana tulvahti\nsydämeeni koti-ikävä. Niin kauan kuin menestys meitä seuraa, on helppo\nvieraalla maalla vaeltaa pää pystyssä, mutta kun perustus alkaa horjua\njalkojemme alta, silloin ikävöimme kotiin kuin lapsi äidin syliin.\nOi Duglore, Duglore! Olisin halunnut nojata pääni hänen rintaansa.\nHänen tykönänsä olisin jälleen kotona, uskollisuutta ja rakkautta\nsaisin siellä osakseni. Tulisen raudan tavoin poltti sydäntäni ajatus:\n»Olen sekoitettu, joskin vain todistajana, väärinpeluuta koskevaan\ntörkeään oikeusjuttuun! Se tekee lopun kaikista toiveistani ja\ntulevaisuudentuumistani!»\n\nJos olisin voinut noudattaa hetkellistä mielijohdottani, olisin\nsuin päin matkustanut kotiseudulleni. Mutta minun oli esiintyminen\ntodistajana, enkä uskaltanut sitä ennen poistua paikkakunnalta, kun\npelkäsin että siitä koituisi uutta onnettomuutta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMyrsky raivoaa Feuersteinillä. Aaveet kirkuvat ja soittavat\nriemusäveleitään, toiset itkevät ja vaikeroivat. Kalliot paukahtelevat\nkuin tykkien laukaukset yön pimeydessä. Minusta on ikäänkuin vuorella\nriehuisi taistelu, jonka tuoksinaa minun ei pitäisi kuunnella.\nKadotettujen valitusvirret, epätoivoisten tuskanhuudot tunkevat\nkorviini, käyvät luihin ja ytimiin. Siitä huolimatta olen yksinäisessä\nvuorimajassani ehkä onnellisempi kuin ne, jotka vaeltavat kaupunkien\nvalonloisteessa, mieli hekumallisuuden tai muiden paheiden vallassa.\nEi, en soisi entisten aikojen palaavan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nToivotonna toimittelin jälleen askareitani Balmerin varastohuoneissa.\nMieli murtuneena ja koti-ikävän vallassa aioin kirjoittaa Duglorelle\nkirjeen, mutta joka kerran kun yritin sitä tekemään, minun täytyi\nmasentuneena laskea kynä kädestäni. En voinut valitettavasti kertoa\nhänelle mistään asiasta avomielisesti, pelkäsinpä yksin ilmoittaa\nhänelle paluustanikin. Eikö tuo ilmoitus sisältäisi tunnustusta\nhaaksirikkoon joutumisestani? Ei ollut minulle suotu kunniakasta\nkotiintuloa, josta olin haaveillut, en palaisi syntymäseuduilleni\nmiehenä, joka voisi ylpeillä menestyksestään. Vaikka olo tuossa minulle\njo niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä Hampurissa nyttemmin tuntui\nminusta tuiki tukalalta ja koti-ikävä runteli ja kidutti sydäntäni,\nniin jätin huonoa menestystäni häveten kirjeen Duglorelle kumminkin\nkirjoittamatta.\n\nTuossa haikeassa mielentilassa ollessani ilahdutti Big Dare minua\nmuutamalla rivillä. Hän pyysi minua tulemaan Kiviportille häntä\ntapaamaan.\n\nHän tuli kuin viehkeä kevät, hilpeästi loistivat hänen sinisilmänsä.\n\n— Minun on ollut teitä ikävä, kertoi hän herttaisesti hymyillen. —\nKävin katsomassa Sommerfeldin ilmapalloa, mutta kaipasin seuraanne.\nJa nyt lähdemme oikein pitkälle, pitkälle kävelyretkelle, niin että\nehdimme jutella oikein mielin määrin.\n\nEn kyennyt vastaamaan hänelle samaan pirteään tapaan. Siitä hän näytti\njoutuvan hämilleen ja kysyi arasti:\n\n— Eikö minun olisi pitänyt pyytää teitä tulekaan. Sanokaa suoraan,\nherra Wildi!\n\n— Te käsitätte minua väärin, vastasin minä. — Olen kiitollinen siitä\nettä te ainakin vielä luotatte minuun. Mutta minulla on ollut kovia\nkokemuksia.\n\nKerroin hänelle nyt lyhyesti kaikki, Balmerin suuttumuksen, kapakassa\nviettämästäni illasta ja surullisesta paluustani tutkimusvankilasta.\n\nHän kuunteli tarkkaavasti. Hänen huulensa vetääntyivät lempeään hymyyn,\nja hän kysyi lämpimästi:\n\n— Mutta onko tuo sitten niin vaarallista? Minusta tuntuu mahdottomalta\najatellakaan teitä ilman seikkailuja. Jos olisin mies, haluttaisi\nminuakin luoda silmäys joka paikkaan. Olen vain pahoillani siitä ettei\nvapaamielisinkään tyttö voi liikuskella niin vapaasti kuin mies.\n\nYlimielisyys väreili koko hänen olennossaan, ja hänen silmissään\nsäihkyi seikkailemishalu.\n\n— Mutta se tekee lopun kaikista tulevaisuudentuumistani, vastasin minä\nmieli ahdistuksissa. — Päästyäni vapaaksi tuosta oikeusjutusta palaan\nheti vuoristooni!\n\nNyt kalpeni Big.\n\n— Mitä! kajahti huuto hänen huuliltaan. — Mehän olemme tuskin vielä\nehtineet tutustuakaan toisiimme. Toivoin saavani tehdä vielä niin\nmonta hauskaa kävelyretkeä teidän kanssanne. Mutta minkä takia\nte matkustaisitte kotimaahanne? Eihän toki sentään kaikki tässä\nmaailmassa riipu Balmerin suosiosta. Sanoitte hänellä olevan kyvyn\nvallita ihmismieliä. Sama kyky on teillä itsellännekin. Ei kenenkään\ntarvitse kuin katsahtaa teihin, niin hän jo luottaa teihin. Sommerfeld\nsanoi, että te olette erinomainen nuori mies, jota odottaa loistava\ntulevaisuus.\n\nBigin posket punoittivat innosta.\n\n— Morsiameni takia minun täytyy palata maahani, vastasin synkästi. —\nOlen velvollinen tekemään sen.\n\nBig Päre vaikeni hämillään. Kuljettuamme hetkisen äänetöinnä eteenpäin\nhän lausui:\n\n— En voi oikein kuvailla mielessäni tyttöä, joka sallii rakastettunsa\nlähteä vieraalle maalle ja odottaa kärsivällisesti ja luottavaisesti\nhänen paluutaan. Minun luonnollani se ei kävisi, ja minun täytyy\nsiksi suuresti kunnioittaa teidän morsiantanne. Mutta vielä enemmän\nihmettelen teitä. Te luovutte toiveistanne ja tulevaisuudentuumistanne,\nluovutte maailmasta, josta kumminkin itse sanotte että se teitä\nmiellyttää, ja puhutte paluustanne kotimaahanne kuin jostakin, jonka\nvälttämättömästi on tapahtuminen. Siinä kohtaa minua jälleen tuo suuri\nsalaisuus, jonka käsittämiseen minulla ei ole edellytyksiä: kotimaan\nvetovoima!\n\nBig vaikeni äkkiä. Hänen otsaansa ilmaantui tuo pieni ryppy, joka loi\nhuolettoman tyttösen kasvoille niin vakavan ilmeen ja teki ne vieläkin\nviehättävämmiksi.\n\n— Olen niin onneton, virkahti hän vaikeroiden. Teille on sentään\ntarjona tie palata vuoristoonne jälleen, mutta minulla ei ole mitään\npaikkaa maailmassa minne mennä! Minulle ei jääne muuta neuvoksi\nkuin lähteä Meksikkoon teidän lähdettyänne Hampurista. Mutta miten\nsittemmin asetan elämään, sitä en tiedä. Enhän voi koko ikääni viettää\nkasvatuslaitoksessa! Minun täytynee hakea käsiini Gherita, eräs\nmuinoinen kamarineitsyeni, josta hyvin pidin ja joka nyt kuuluu asuvan\nTriestissä, ja hänen kanssaan lähden matkustelemaan maailmaa ristiin ja\nrastiin.\n\nPikemmin vain jotain sanoakseni kuin uteliaisuudesta kysyin:\n\n— Mitä varten te matkustatte Meksikkoon?\n\n— Don Garcia Leo Quifort, asianajaja, joka jo isäni eläessä hoiti\nomaisuuttamme, tahtoo että tulisin sinne, vastasi hän. — Hän katsoo\nettä nyt olisi sopiva aika saada sukuriitamme toimitetuksi pois\nmaailmasta, myymällä kaivokset, joista se aiheutui. Hän kirjoittaa\niloitsevansa siitä että hänen on suotu viimeiseksi elämäntyökseen\nvielä lopullisesti järjestää minun raha-asiani, mutta hän haluaisi\njättää asiapaperit minun omiin käsiini, kun hän, viidenkahdeksatta\nvuotias mies, jo on liian vanha hoitaaksensa asioitani edelleen. Tai\nei hän oikeastaan kirjoita juuri niinkään, nauroi hän kalveten, — vaan\nhän kehottaa juhlallisesti ja pontevasti minua menemään naimisiin,\nniin että hän voisi jättää asiapaperit miehelleni. Mutta naimisiin\nmeneminen, — se ei ole niinkään helppoa. Tietystihän voisin helposti\nsaada puolison, mutta...\n\nHänen kasvojensa ilme kävi äkkiä salaperäiseksi. Sitten hän nauroi\niloisesti ja vallattomasti ja lausui, levittäen sormensa hajalleen:\n\n— Tietysti voisin saada joka sormea kohti yhden puolison, sillä\nkernaasti ne ottaisivat minut kaikkine virheineni ja oikkuineni,\nkun vain pääsisivät käsiksi omaisuuteeni, — mutta ei minusta ole\navioliittoon. Minähän olen saanut niin nurinkurisen kasvatuksen.\nOllessani vielä siinä iässä, jolloin minun olisi pitänyt leikkiä\nnukilla tai muiden lasten kansa, käänsin katseeni miehiin. En\nollut vielä kortta korkeampi, kun jo panin pahakseni, jos he eivät\nkiinnittäneet minuun huomiota, jos olivat kohteliaampia äidille kuin\nminulle. Seitsenvuotiaana minulla oli ihailijana seitsenkymmenvuotias\nprinssi, jolla oli tekohampaat ja tötterötukka, vaan joka toi minulle\njoka aamu tuoksuvan ruusukimpun. Neljäntoistavuotiaana ylistin\nsoneteissa haaveellista nuorta miestä, jonka piti ohjata minua\nsaksalaisen kirjallisuuden tuntemiseen. Kun isäni sen johdosta ajoi\nhänet pois, päätin kuolla nälkään! Puoleentoista päivään en syönyt\nmitään. En muistakaan enää kaikkia tyhmyyksiä, joita olen tehnyt.\n\nHän nauroi hilpeästi, mutta kävi pian jälleen vakavaksi.\n\n— Ette usko, herra Wildi, sanoi hän, — kuinka onneton tyttönen minä\nolin seitsentoistavuotiaana. Ikäänkuin vanhempani olisivat aavistaneet\netteivät enää eläisi kauan, he tekivät parastansa saadaksensa minut\nnaitetuksi jollekin korkeasukuiselle miehelle. Kahdesti olin jo\nmenemäisilläni kihloihin. Mutta oikullinen itsepintaisuus — jossa\nsentään oli järkeäkin — saattoi minut kumminkin aina lopuksi panemaan\nvastaan. Nuo nuoret miehet kohtelivat minua kuin tyhmyriä, joka ei\nlainkaan voi arvostella mikä on totta, mikä ei. Että minulla voisi olla\nkeskinäistä ymmärtämistä kaipaava herkkä mieli, sitä he eivät ollenkaan\ntulleet ajatelleiksi. Niin kävin kihlauksen ja avioliiton suhteen\nvarsin epäluuloiseksi. Ne tuntuvat minusta olevan kuin punaposkinen\nomena, jota puraistessaan saa suuhunsa madon. Niiden suo kernaasti\nmaittavan muille, — mutta itse niitä ei halua!\n\nJa hän nauroi taas vallattomasti.\n\n— Odottakaapa vain, kun oikea tulee! vastasin minä, yhtyen hänen\nnauruunsa.\n\nNyt hän punastui pahanpäiväisesti, ja hetken aikaa olimme molemmat\nvaiti. Big ponnisteli keksiäkseen jotakin, joka saattaisi meidät tuolta\nvaaralliselta alalta ja pyysi:\n\n— Herra Wildi, kertokaahan minulle jotakin morsiamestanne. Olen kovin\nutelias tietämään millainen teidän mielenne mukainen tyttö oikein on.\nOnko morsiamenne kaunis?\n\nIstuimme pöyheällä kanervapatjalla mäntymetsikön reunassa ulkopuolella\nkaupunkia, joka kaukana hohteli punaisena, harmaana, sinisenä, ja\noloonsa tyytyväisenä. Big silmäili minua uteliaana odotellen vastausta\nkysymykseensä.\n\nMitä liikutti Duglore, vaatimaton vuorikukkanen, häntä, komeudessa\nkasvanutta hienon maailman lapsosta? Mutta kun hänen sinisilmänsä\nitsepintaisesti minua tarkastivat, vastasin lopuksi väkinäisesti:\n\n— En tiedä olisiko morsiameni kaupunkilaisen silmin katsoessa niin\nviehättävä kuin hän minusta oli kotilaaksossa eläessäni. Silloin hän\noli minusta sanomattoman suloinen. Hän soitti meidän nyt hävitetyn\nkylämme kirkossa sunnuntaisin urkuja. Mielenhurskaus kirkasti silloin\nhänen kasvonsa, ja hän oli minusta aina kuin hyvä enkeli, joka suo\nrauhaa ja iloa ihmislapsille.\n\nBig tuijotti eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kysyi:\n\n— Pidättekö te hurskaista naisista?\n\n— Vuoristossamme on tapana olla hurskas, vastasin minä. — Morsiameni\nhurskaus miellyttää minua, siksi että se on hänessä sisintä luontoa.\n\n— Sitten on morsiamenne paljon onnellisempi kuin minä, vastasi Big\nmiettiväisesti. — Katsokaas, tässäkin suhteessa on kasvatus jättänyt\nammottavan aukon mieleeni. Tuossa perintöriidassa, joka katkeroitti\nisäni elämän, oli hänen vastustajiensa joukossa muuan pappi, hänen\nserkkunsa. Tuo vaikutti että hän rupesi vihaamaan kaikkea, mikä on\nyhteydessä kirkon tai uskonnon kanssa, ja minullekaan hän ei sallinut\nannettavan mitään opetusta noista asioista. En olisi koskaan tullut\nmenneeksi kirkkoonkaan, ellemme olisi käyneet katolisissa kirkoissa\ntuon tuostakin kuvia katsomassa. Tuonne kasvatuslaitokseenkin isäni\njätti minut sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi ottaa osaa mihinkään\nhartaudenharjoituksiin. Olen siis täysi pakana, ja olen lukenut liiaksi\npaljon sellaisia kirjoja, joissa epäuskoa saarnataan, voidakseni\nkoskaan vapautua siitä. Mitäs te siitä sanotte, herra Wildi?\n\n— Tuollaiset seikat riippunevat kai siitä, mitä kunkin kohtaloksi\nsattuu, vastasin minä. — Mutta pääasia ei varmaankaan liene mitä\nuskomme, vaan se että kohtelemme kanssaihmisiämme rakkaudella.\n\nBig pudisti päätänsä.\n\n— Tarkoitatte että hyvyys voisi korvata, uskonnon. Isäni väitti\ntaiteen tekevän sen! Mutta ei kumpikaan ajatus ole oikea! Kuullessani\npuhuttavan naisesta, jossa kuten teidän morsiossanne, elävä usko on\nluontoa, valtaa minut kateus, vaikka itse en mitenkään voisi tulla\nhurskaaksi. Tunnen että hänellä on elämässä tuki, jota vailla minun\ntäytyy olla. Eläminen vanhemmitta, kotimaatta ja uskotta tuottaa vamman\nmieleen. Minä, ylimielinen Big, tunnen sen usein varsin haikeasti.\n\nPuhuessaan oli Big joutunut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta\nhänen katkeruudessaan ilmeni hengenylevyys, joka minuun vaikutti\nvaltavammin kuin hänen raikkain hymyilynsä. Hilpeä, komea Big ei ollut\nminua saattanut niin kovalle koetukselle kuin tämä vakava ystävätär,\njoka puheli kanssani elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja kaikesta mikä\nhänen sydäntänsä ahdisti ja vaivasi.\n\n— Ettekö sentään ole vähän kiittämätön kohtaloa kohtaan? kysyin häneltä\nkotimatkalla.\n\n— Ette tiedä, kuinka vaikeata on elää, kun tietää olevansa aivan\ntarpeeton maailmassa! vastasi hän kiihkeällä äänellä.\n\nKatsahtaessani häneen näin hänen silmissään kirkkaat kyyneleet.\n\nNuo kyyneleet vaikuttivat minuun valtavasti. Ensi kerran pyysin\nnyt saada häntä taluttaa. Hän suostui siihen kiitollisena. Mutta\ntuona iltana rupesi minulle selvenemään että kävelyretkistämme\nluonnonhelmassa voisi koitua vaaraa. Tunsin että minun kävisi vaikeaksi\ntemmata Bigin kuva sydämestäni. Toivoin että eronhetki jo olisi\nkäsissä, ohitse, — mutta samalla ne hetket, jotka sain viettää Bigin\nseurassa, olivat valokohdat elämässäni tuona vaikeana aikana, jolloin\nodotettavissa oleva oikeudentutkimus synkistytti mieleni.. Onneksi\nei minun tarvinnut odottaa sitä kovin kauan. Minut kutsuttiin vielä\nkerran tutkintatuomarin eteen ja minulta kyseltiin kaikenmoista, johon\nen parhaalla tahdolla tiennyt vastata, ja muutaman päivän perästä sain\nkäskyn saapua julkiseen oikeudenistuntoon todistajaksi. Nyt en tahtonut\nenää jäädä Balmerin liikkeen palvelukseen, kun nimeni oli tuleva\nsanomalehdissä mainittavaksi tuon törkeän oikeusjutun yhteydessä.\nMitä varten soisin »Hänen Mahtavuudellensa» vielä kerran tilaisuutta\ntuollaiseen kammottavaan vihanpurkaukseen?\n\nTuskallisten, ristiriitaisten tunteiden vallassa kirjoitin entiselle\nhyväntekijälleni, johon katkerista kokemuksistani huolimatta kumminkin\nvielä olin kiintynyt kunnioituksella, kirjeen, jossa sydämellisesti\nkiitin hänen hyvyydestään ja pyysin päästä vapaaksi hänen\npalveluksestaan.\n\nKun seuraavana päivänä ajatuksiini vaipuneena seisoin huoneessani\nkädessäni Dugloren juuri saapunut kirje, jota en vielä ollut lukenut,\npisti rouva Andreesen iloisesti päänsä sisään ovesta ja huusi:\n\n— Herra Wildi! Mikä suuri kunnia! Rouva Balmer on tullut teitä\ntapaamaan! Hän odottaa vierashuoneessa. Mikä erinomainen kunnia!\n\nMinä menin kasvot punaisina. Tuo raikkaan verevä, hienoinen rouva\nBalmer, jonka koko olento minusta ikäänkuin edusti kotiseutuani, loi\nminuun ensin vakavan, kysyvän katseen, vaan sitten hänen kasvoilleen\nilmestyi vieno, äidillisen hellä hymyily, ikäänkuin häntä kumminkin\nolisi ilahduttanut tavata minua jälleen.\n\n— Mitäs se semmoinen on, alkoi hän, — että te noin vain muitta mutkitta\neroaisitte liikkeemme palveluksesta!\n\nMutta tuo nuhtelu ei kuulunut kovinkaan ankaralta.\n\n— Esiinnyttyänne ensin aika huimapäänä ja saatuanne siitä vähän\nankaranlaisen ojennuksen, tahdotte nyt lähteä kotiin, kotiin, tuota\npikaa ja jäähyväisittä! No, tuollainen tuikea kiihkeys ei ole minulle\nmitään outoa. Jos jättäisin tämän asian vain mieheni ratkaistavaksi,\njoka on teihin pahanpäiväisesti suuttunut tuon mielettömän ilmaretken\ntakia, saisitte kyllä ilman muuta mennä menojanne. Mutta minä en\nsuostu siihen. Minun täytyy ajatella, mitä kotimaassa ja erittäinkin\npiirikunnanesimiehen perheessä ajateltaisiin teistä ja meistä, jos\nmeille tulisi ero vihassa. Olen siitä keskustellut mieheni kanssa. Hän\nmyöntää olevansa itsekin hiukan syypää teidän kepposeenne, hän kun on\nteitä hemmotellut ja varustanut teidät liian runsailla taskurahoilla.\nLyhyesti sanoen: olen saanut asiat jälleen joltiseenkin kuntoon,\nmieheni haluaa tavata teitä. Hampurissa ette tosin voi jatkaa uraanne.\nSeikkailemisenne tuon amerikattaren kanssa on erottanut teidät meidän\npiireistämme. Mutta mieheni ehdottaisi teille paikkaa meren tuolla\npuolen.\n\nKunnioitin liiaksi tuota naista, joka minulle puheli äidillisen\nnuhtelevasti ja äidillisen hellästi, voidakseni olla noudattamatta\nhänen kehotustaan että menisin Balmerin puheille. Minusta tuntui\nmyöskin että olisi helpompi puhua pelijutusta herra Balmerin kuin hänen\nrouvansa kanssa, jota häpesin tuikeasti. Lupasin siis saapua. Mutta\nlähtiessäni vaikealle matkalleni olin täysin vakuutettu, ettei minulle\nolisi tarjona mitään tulevaisuutta Balmerin palveluksessa.\n\nItse asiassa muodostuikin retkeni jäähyväiskäynniksi. Tapasin Balmerin\npikemmin alakuloisena kuin vihastuneena.\n\n— No, nythän te olette saanut aikaan uutta pahennusta, sanoi hän tuohon\nerinäiseen tapaan, joka ilmaisi hänen olevan vienoimpain tunteittensa\nvallassa. Kuulin siitä vasta vaimoni käytyä teitä tapaamassa. No niin,\nnuoruus ja hulluus — — — Itse puolestani vielä voisin antaa anteeksi\nseikkailunne, kenpä ei liene joskus tehnyt itseään syypääksi johonkin\nsamantapaiseen, — mutta asemani saattaa minut riippuvaksi yleisestä\nmielipiteestä. Kauppahuoneen henkilökunnan täytyy olla nuhteettoman\nylimmästä johtajasta alimpaan oppipoikaan, se ei saa tarjota\npahansuoville mitään tilaisuutta hyökkäyksiin. En voi siis enää tarjota\nteille tuota paikkaa, josta olin puhunut vaimoni kanssa. Jos pitäisin\nteidät liikkeeni palveluksessa ja te vuosien kuluessa saisitte siinä\naina korkeamman aseman, niin olkaa vakuutettu että kymmenen vuoden\nperästä tai myöhemmin tuo tosiseikka, että nimenne kerran on mainittu\ntörkeän oikeusjutun yhteydessä, vedettäisiin esiin teidän ja liikkeen\nvahingoittamiseksi. Siis minun täytyy suostua eronpyyntöönne.\n\nBalmerin levollinen, mielipahaa ilmaiseva puhelu saattoi minut\nhämmennyksiin. Oi, jospa hän jo ensi kerralla olisi puhunut minulle\nnoin järkevästi, tai edes tuona iltana, jolloin pyysin häneltä\nanteeksi, niin en olisi joutunut koko pelijuttuun!\n\n— Herra Balmer, sopersin minä, — olen äärettömän suruissani siitä etten\nvoinut täyttää toiveitanne!\n\nKiihkeä liikutus melkein tukahdutti ääneni, ja tunsin ettei tuo hetki\nollut Balmerillekaan helppo. Hän meni ovelle ja kysyi:\n\n— Herra Andreesen, onko kirje piirikunnanesimiehelle Gauenburgiin jo\nlähetetty?\n\n— On, herra Balmer, se lähetettiin äsken.\n\nBalmer näytti käyvän siitä pahoilleen. Kääntyen puoleeni hän sanoi\nverhotulla äänellä:\n\n— Minun täytyi tietysti ilmoittaa piirikunnanesimiehelle, että te ette\nenää ole minun huolenpitoni alaisena. — Siis, herra Wildi, Jumalan\nhaltuun!\n\nKädenpuristus vielä, — ja välisemme siteet olivat katkaistut! Mieli\nhuumauksissa menin tuon salaperäisen miehen luota, jonka olin\nsallinut täydellisemmin kuin ainoankaan ihmisen sitä ennen tehdä\nkoko sielunelämäni itsestään riippuvaksi, ja joka sentään nyt oli\njättänyt minut oman, onneni nojaan, joskaan ei aivan taistelutta,\nniin kumminkin minun parastani liioin ajattelematta. Tuo kirje, jonka\nhän oli kirjoittanut piirikunnanesimiehelle, kiusasi minua. Mitähän\nhän oli siinä kirjoittanut elämästäni Hampurissa? Entä jos nuo pari\nseikkailuani saattaisivat minut kotiseudullani huonoon maineeseen?\nKuinka ankarasti arvostelivatkaan vuoristolaiseni pienintäkin\npoikkeamista kuivan järkevän, arkipäiväisen sovinnaisuuden tieltä!\nJa jos siellä sai maineellensa tahran, niin sai sen auttamattomasti\npitää kaiken elinikänsä, ei ollut toivoa että se haihtuisi ihmisten\nmuistista kuten kaupungeissa, joissa toinen tapahtuma saattaa toisen\nunhoon. Levottomuuteni takia en tullut edes lukeneeksi Dugloren\nkirjettä, joka minulla oli taskussani. Yhtä mittaa vaivasi minua\najatus että olin velvollinen hänelle kirjoittamaan, mutta tuskissani\nja häpeissäni tulevaisuudenunelmieni raukeamisesta tyhjiin jätin sen\nkumminkin tekemättä. Yhdestä seikasta vain olin täysin selvillä: Minun\ntäytyi, maksoi mitä maksoi, palata kotiseudulleni, valmistaakseni\nhänelle vaatimattoman kodin. Siihen velvoitti minua rakkautemme ja\nhänen kärsimyksensä ja uskollisuutensa! Olinhan vapaa, täysin vapaa,\n— pari päivää vielä Hampurissa, vielä tuo inhottava oikeusjuttu,\n— sitten lausuisin jäähyväiset Bigille, jättäisin taakseni kaikki\ntulevaisuudentuumat, — ja elelisin kaiken ikäni hiljaista elämää\nhiljaisessa vuoristossa. Helppoa se ei olisi! Minusta tuntui kuin\nolisin pakotettu olemaan mukana viettämässä omia peijaisiani!\n\nMutta kuta lähemmäksi se päivä tuli, jolloin voin lähteä Hampurista,\nsitä kiihkeämmin ikävöin Bigiä. En saanut häntä enää pois\najatuksistani. Hänen viehkeä kauneutensa ja raikas, ylväs olentonsa,\nhänen omintakeisuutensa ja harvinainen hengenrikkautensa olivat\ntenhonneet mieleni voimakkaammin kuin itsellenikään uskalsin myöntää.\nAjatus että meidän oli ainiaaksi eroaminen saattoi meidät tuntemaan\ntoistemme henkistä läsnäoloa, mikä lohdutus lienee suotu ihmislapselle\nainoastaan silloin kun he toivottomasti kadottavat toisensa. »Duglore\ntulee minulla aina olemaan», lausuin itselleni »mutta Big ainoastaan\nmuutamia päiviä.» Ikäänkuin salainen voima olisi pakottanut minut\nnauttimaan elämän antimista niin kauan kuin se vielä oli mahdollista,\nheitin huolet luotani, ja niin kerrassaan että jätin vielä Dugloren\ntoisenkin kirjeen lukematta.\n\nTeimme Bigin kanssa iltapäivän auringonpaisteessa kävelyretkiä Hampurin\nympäristöön ja läheisiin miellyttäviin maalaiskyliin. Oi, noita ihania\nhetkiä! Vieno tuuli humisi ympärillämme korkeassa ruohossa, joka upeili\nkesäkuun kukkasloisteen koristamana. Somiin kansallispukuihin puetut;\nheinäntekijät tervehtivät meitä ystävällisesti, kodikkaat puutarhat ja\nvanhat olkikattoiset talonpoikaistalot kutsuelivat meitä lepäämään.\nBigistä oli huvittavaa nähdä, millä tarkkuudella minä seurasin\ntalonpoikain askartelua, — kuten ainakin se, joka on ennen itse ottanut\nsiihen osaa ja aikoo siihen jälleen ryhtyä, ja minä puolestani ihailin\nhäntä, nähdessäni kuinka hän muutamalla ystävällisellä sanalla voitti\narimpienkin talonpoikaislasten suosion, ja kuinka hän aina oli valmis\nleikkimään heidän kanssaan. Hän oli nuorastaan narrimaisesti ihastunut\nlapsiin, ja joutuessaan heidän pariinsa hän unohti minut ja koko\nmaailman.\n\n— Ei, ei tämä nyt ole oikein, herra Wildi, laski hän leikkiä. —\nMeidänhän pitäisi käyttää hyväksemme joka hetki nauttiaksemme\ntoistemme seurasta. Enhän edes saa pyytää teitä vuoristoonne tultuanne\nkirjoittaman minulle kuinka siellä menestytte, sillä se voisi häiritä\ntulevan vaimonne mielenrauhaa. Mutta muisto minusta teillä kumminkin\ntäytyy olla!\n\nHän otti taskustaan pienen valokuvan ja antoi sen minulle. Se\noli kulmittain asetettu neliö, josta katsettani kohtasivat hänen\nhaaveksivan suloiset silmänsä ja kasvonsa, tuuheiden kiharoiden ja\npalmikkojen keskeltä. Alle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Jost Wildillensä\nBig Dare.» Vaieten kiitin häntä kädenpuristuksella. Hymyillen hän sanoi:\n\n— Saanhan teiltä samanlaisen lahjan, kuvan muistosanoineen? ..\n\n— Saatte huomenna, Big, vastasin minä. — Päästyäni oikeudesta tapaamme\ntoisemme.\n\nHän nyökkäsi. Äänellä niin hellällä, ettei hän koskaan ollut minua\nsellaisella puhutellut, hän lausui:\n\n— Toivon sydämestäni, että te tulevan vaimonne kanssa tulisitte oikein\nonnelliseksi. Minua teidän tulee ajatella ja te tulette ajattelemaan\nkuin vainajaa vain! Mutta eräässä laulussa sanotaan: »Yks' päivä\nvuodessa on oma vainajain!» Säilyttäkää minun kuvani, jossakin, jossa\nse ei voi häiritä vaimonne sydämenrauhaa, vaikkapa synkässä metsässä\npuunontelossa, mutta ottakaa se kerran vuodessa käteenne, silmäilkää\nrauhallisesti vainajaa, — ystävätärtänne Bigiä!\n\n— Big, älkää puhuko noin, mieltäni vihloo niin haikeasti, huudahdin\nerontuskan valtaamana. — Elävänä tahdon teitä muistella!\n\nHän ei uskaltanut katsoa minuun, vaan taittoi pari heinänkortta tien\nvarrelta. Mutta sitten hän kumminkin suloisen mielenhämmennyksen\nvallassa loi minuun silmäyksen.\n\n— Jost Wildi, kuiskasi hän, — oikeastaan oli onnettomuus tuo, että me\nkohtasimme toisemme, — me emme voi unohtaa toisiamme, vaan tulemme\nvuodet pitkät toisiamme ikävöimään.\n\n— Niin, Big, sopersin minä, — se oli onnettomuus, sen minäkin tunnen\nsydämessäni.\n\nHän nauroi väkinäisesti, ikäänkuin vapautuakseen mielenahdistuksesta.\n\n— Antakaa minulle hyvä neuvo, sanoi hän vienon leikillisesti. — Mistä\nsaan käsiini toisen Jost Wildin? Aion nyt taas ruveta viettämään\nsamanlaista mustalaiselämää kuin muinoin ja hakea häntä ympäri\nmaailmaa. Ehtoni ovat: Hän ei saa olla toisen tytön oma. Mutta muutoin\nhänen pitää olla juuri samanlainen kuin te. Hänellä täytyy olla teidän\ntummat, pelottomat silmänne ja uljas otsanne, hänen naurunsa täytyy\nhelkähtää yhtä raikkaasti kuin teidän, hänen täytyy olla voimakas,\nraitis, turmeltumaton kuten te! Seikkailuja on hänellä kyllä saanut\nolla pahempiakin kuin teillä, kun vain hänen sydämensä on vapaa!\n\n— Te olette julma, Big, äännähdin minä. — Täytyyhän minun noudattaa\nkunnian ja velvollisuuden vaatimuksia, muutoin te itse ensimäisenä\nminua halveksisitte!\n\nHän ei vastannut mitään. Lähestyen polun varrella kasvavaa\nruusupensasta, joka juuri oli ruvennut kukkimaan, hän yritti taittamaan\nmuutamia nuppuja ja kukkia. Mutta ne olivat niin korkealla, että minun\ntäytyi kiiruhtaa avuksi taivuttamaan oksat alas. Samassa hän huudahti:\n\n— Herra Wildi, katsokaas, juuri tuon heinäkuorman yläpuolella, jolla\nnuo talonpojat istuvat, leijailee Sommerfeldin ilmapallo!\n\nSilmäilimme molemmat sinisellä taivaalla entävää palloa. Bigin\npunahuulilla pyöri pyyntö, jonka kyllä ymmärsin, mutta johon\nvastatessani epäröin. Pallo tenhosi hänet jälleen, houkutellen häntä\ntuolle pitkälle matkalle, josta hän kerran oli puhunut. Hän tarttui nyt\nkäteeni ja kuiskasi sitä hellästi puristaen:\n\n— Mitä väliä sillä on, tuletteko kotiseudullenne päivää ennen tai\nmyöhemmin! Sitäpaitsi olen jo saanutkin lupauksenne. Tehän sanoitte\nAlsterin varrella kävellessämme, että tulisitte mukaani, jos olosuhteet\nsen sallisivat. Nyt ei ole enää mitään estettä!\n\nHuumaavana hiveli kasvojani hengähdys hänen huuliltaan, jotka olivat\nkuin suudeltaviksi luodut. Hänen sinisilmänsä säikkyivät onnellisina ja\nhoukuttelevina.\n\nSilloin, voimatta enää hillitä itseäni, pusersin tuon solakan olennon\nvasten rintaani.\n\n- Minä tulen, Big, — teen tuon retken kanssasi, — mutta suutelo täytyy\nminun saada sinulta, sinä ihana, suloinen olento! Sinähän minut\nvasta olet opettanut tietämään mitä rakkaus on! Niin, tahdon nousta\nkanssasi ylös korkeuteen, tahdon säilyttää sinusta ihanan, ylevän,\nunohtumattoman muiston!\n\nVavisten hän salli minun suudella itseään, vienon hellästi hän\npainautui vasten poveani. — Tämä on varkautta, Jost, kuiskasi hän, —\nmutta rakastan sinua niin suunnattomasti — sanomattomasti. Enhän voi\nlähteä luotasi kuin halveksittuna!\n\nTulisella kiihkeydellä hän vastasi suutelooni ja autuaallisina\nantauduimme tunteittemme valtaan.\n\n— Big, sopersin minä, — sinä suloinen olento! En voi käsittää että\nminun on sinusta luopuminen, enhän voi sinusta erota. Kaiken elämäni\nhaluaisin viettää sinun parissasi!\n\nHän katsoi minuun säihkyvin silmin, kasvot kirkastettuina.\n\n— Mitä sanotkaan? kuiskasi hän tulisesti.\n\n— En tahtoisi konsanaan erota sinusta, sopersin minä.\n\n— Onko se totta? kysyi hän vavisten ja kiihkeästi, ikäänkuin voimatta\nsaada kylläänsä kuulemastaan.\n\n— Koko elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi, toistin minä.\n\n— Ja minä sinun! kuiskasi hän, ja intohimoiset suutelot vahvistivat\nsanamme.\n\nEn tiedä kuinka kauan seisoimmekaan lemmenhuumeessa tuossa ruusupensaan\nalla. Mutta kun jälleen jatkoimme matkaamme, nojasi Big käteeni\nväsyneenä, murtuneena ja tahdotonna.\n\n— Tahtoisin nyt kuolla povellasi! hengähti hän, painaen hiljaa\nnyyhkyttäen ihanan päänsä olkaani vasten.\n\n— Ja minä sinun kanssasi, lemmittyni! lausuin minä hyväillen hänen\npolttavia poskiansa.\n\nSilloin päästi hän äkkiä käteni.\n\n— Sinä minun kanssani, huudahti hän tuikeasti ja sydäntävihlovalla\näänellä, silmät kaameasti säihkyvinä, — sinunhan täytyy elää — elää\nollaksesi toisen oma!\n\nHänen kasvoilleen tuli hurjan katkera, pilkallinen ilme. Mutta\nvähitellen hän jälleen kävi rauhallisemmaksi. Hän alkoi puhua\nilmapalloretkestä, jonka aioimme tehdä yhdessä, ja tuo keskustelu ja\ntoivo saada viettää vielä uusi ihana päivä yhdessä vuodatti hieman\nhoivaa surullisiin sydämiimme.\n\nOlin iloinen, kun jälleen saavuimme kaupunkiin.\n\nMutta vasta erottuamme minulle selveni täysin kuinka kiihkeä tuo\nintohimo oli, joka oli vallannut mielemme. Säälin Bigiä sanomattomasti\nhänen riuduttavan rakkautensa tähden. »Minun ei olisi pitänyt sallia\nsen puhjeta ilmiliekkiin», nuhtelin itseäni, »en saa enää tavata Bigiä,\nmuutoin... muutoin...» Ja tuskallisempana vielä seurasi ajatus: »Kuinka\nolenkaan pettänyt Dugloren, — rakkaan, kovaa kokeneen Dugloreni!»\n\nJa nyt seuraavat lehdet, jotka voin kirjoittaa vain vapisevin käsin!\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi\nkohtalon käsi raskaana päälläni.\n\nTullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman\nsuuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani.\nIstuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää\npaperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin\npystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer\nkeksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — —\nseikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa\nväärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — —\n— piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on\nennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen\non esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin\nraatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla\nettä hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla\nherra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi\nkäyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan\nWildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu\nmatkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen\nalaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin\nlakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»\n\nSiihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää\nlankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä\nhitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua\npäätöstä.\n\nJa tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen\nja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset\nlattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla\nkotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja\nmuinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että\nlakka murskaantui.\n\nMutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi\nkädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko\nsitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt\ntyötä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön?\nMitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut\nkoskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies,\njonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli\nelinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!\n\nKokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon\nkuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni\npääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle\nselvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää!\nMinut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla.\nTartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja\npiirineuvostolle:\n\n»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule,\nsillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla\nja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen\nkuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä\ntilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule!\nBalmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään\nteille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä\nylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua\nkohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta\nväkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»\n\nKiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa\nBalmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen\nihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!\n\nSitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui\nhän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma\nolisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin\nedessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä!\nLemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot\ntäyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin\nviettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut\nsiltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena,\nmuutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni\nvielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän\nmahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta\nkotimaahani?\n\nOnko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä\nvuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen\nlovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset\nolivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli\ntavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni\nkiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin\nkäynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet\noman onnensa nojaan!\n\nSeuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa\noikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta\nkoskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla\nmatkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten\nrasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain\nhuoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan\nvastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja\nnaisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti.\nMonilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä,\nraikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin\nkutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain\ntahtonut ikinä tulla!\n\nÄärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme\nedestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä\nmietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka\nsyntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan.\nIkäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin\nesille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet\navaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät\nuutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan\nseurueen.\n\n»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun\ntähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi\npahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy\najatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni\nsiitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle.\nOlen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat\nminua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se\ntuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja\nrakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia\nmyynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden\nystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit.\nMutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään\npalvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille,\nkunnes saisin mieluisen paikan.\n\n»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta\nheräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa\nolimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua\nmatkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta\ntuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni\npäätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista,\nhoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet\nterveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»\n\nKävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!\n\nKirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner\noli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto\non antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo\nheti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä\najattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on\nkokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on\nkaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja\nhoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan\npäivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin\nhäneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän\nkielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin\npaljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin.\nLisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan\nsinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän\najatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa,\nja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään\ntietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen\nSelmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen\nastellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin,\nja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, —\nmutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo\nraha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta\n— mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole\nmielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin\nvälillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas\nJost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai\npaha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin\najattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset\nhellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia,\njoka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»\n\nKyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava\nuskollinen Dugloresi.»\n\nMinut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja\nhypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka\nvartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi\nmerkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan\nniiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon,\nhän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin.\nJuuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:\n\n— Todistaja Wildi!\n\nVihdoinkin!\n\nRinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä\nseurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui\nroteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen\nlaivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita\nen tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta\nitse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä\nkerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi\nkysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin\nkuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa\nlausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste\nsekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat:\n\n— Todistaja Wildi! Saatte poistua!\n\nVaroitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta\ntäytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen\njoutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin\npaljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta\nettä viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana\nhetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se\nsisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä\ntuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin\npuistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi\nsuojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona\nlammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin\nistunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:\n\n— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä\nnäin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan\npaikoillaan olkapäiden välissä!\n\nBig kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa\nhiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt\njälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee\nelämän iloa ja autuaallisuutta.\n\n— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme\nhänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten\nriemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena\nkuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän\nsitten.\n\nEi, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.\n\n— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut\nerään kirjeen.\n\nHän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi,\njättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä\nhoukutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin,\nmieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.\n\n»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti\nsairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella\nsinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore!\nMinä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa.\nOli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan\nkarjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että\nmatkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan.\nMutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen\npalveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin\nhänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin,\nja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen\nkeskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»\n\nKeskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman\ntunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä\nloppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän\nhuudahti:\n\n— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!\n\nKuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja\nvaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni\nja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui\nylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa.\nKatkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän\nmuistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi\npuolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen\nepätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:\n\n— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos\nolisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia\nkuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken!\nAamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin\nkorkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja\ntuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja\nolisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei\nsuonut sitä minulle!\n\nVavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa\nkohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja\nintohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni\nveti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka\nvaroitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!»\nHän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät\nsilmiini ja hän pyysi kiihkeästi:\n\n— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?\n\nTunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa\nvastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:\n\n— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!\n\nHän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni\nitseensä.\n\n— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!\n\n— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen\ntuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.\n\nSilloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun\nhehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä.\nMutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta\nsilmäyksiltä, pysähtyi Big.\n\n— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!\n\nVielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun\nruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat\nkätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa\nhuuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus:\n— Jää hyvästi! — ja hän meni.\n\nMitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen,\nkaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa\nselvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni\nharhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin\nkumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen\nloppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan\nniin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi\npalata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos\nhuomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä\nhänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi\neivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä\nvain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle\npettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin\nkanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan\nmukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos\nDuglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big\nDaren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat\nminua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!\n\nMikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan\nperehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni!\nJärkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen\nmerkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti\nnyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen\nkanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.\n\nOtin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut,\npanin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad\nBalmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi\nkätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen\niloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää\nminut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän\nvuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla,\njoilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani\nvähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran,\nettä voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja\nsillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta\nsiistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja\nolin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.\n\nKimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos\ntiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla\nseisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe,\njosta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani!\nHeitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön\nasiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi,\nselin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään\nja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin\nolisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui\npunertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen\n— Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi\nlohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni\nviehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät,\njoissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin\najatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei\nlöytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka\nuskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.\n\n— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti.\nHän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä\nhuudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi\npäänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän\nvapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!\n\nMieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja\nolin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa,\ntunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani\nkiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä\nole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin\nluoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin\nkeinoon!\n\nSilittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt\npitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista\nasioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy\nvielä parhain päin!\n\n— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän\nkyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä.\nMutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan\nkun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas\nJostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!\n\nVastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi\nluottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin\nrauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani\ntuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden\nmuistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet.\nJälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin\njälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.\n\nMitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin\nkohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja\nmorsio, kotiseutuni suojelusenkeli!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nNyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle\nmonenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.\n\nKun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta\niloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.\n\n— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin\nhämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan\nerinomaisesti.\n\nKehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.\n\n— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä,\nsanoi hän leikillisesti.\n\nNyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille,\nruosteenruskeille suortuvilleen.\n\n— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä\nhyvinpuettuna sinun edessäsi.\n\nToivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua\nulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä\nrinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua.\nHänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen\nja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa\nvienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän\nvielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori\nnainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta\nikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua\nrukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla\nolisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun\nolisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme,\nsitä vakavammaksi kävi keskustelumme.\n\n— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat\nhuonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen\nhuomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on\nkiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä,\nsillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön,\npoikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan\nmitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?\n\nHän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.\n\nKävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki\nsanottavani.\n\n— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. —\nPiirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni\nrikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja\nminä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri\nnäyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta.\nNöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni\netten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen\nedessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt\nheidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on\nollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä\nmaine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty\nhäntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla.\nSellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!\n\n— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata\nkotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?\n\nHuolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos\nolisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan\nvallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.\n\nHänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:\n\n— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut!\nMutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset.\nJos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka on\nirroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!\n\nVienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän\nsiinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja\ntuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren\nturmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi\ntuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut\npalaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina\nja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta\ntuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua\nviemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille\nmatkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.\n\n— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme\nAmerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan\nkodin.\n\nHän tuijotti minuun huulet verettöminä.\n\n— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos\nminun täytyisi lähteä Amerikkaan.\n\nJa väristys kävi hänen lävitsensä.\n\nNyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet.\nKuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli\nlähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat\nsen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset\njättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat\nkäyden raskain, väsynein askelin.\n\n— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt\nminun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi\nisoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata\nminua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka\nedes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa\nkunnollisesti.\n\nJa lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen\nkuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat\nojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille.\nVihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja\nauringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina\npilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut\nkalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten\nliikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi\nepätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!\n\nTuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.\n\n— Saata minut majatalooni, pyysi hän.\n\nHervotonna hän nojasi käsivarteeni.\n\n— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin\npoissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!\n\nEhdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun\nhuoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi\nkyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.\n\n— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost,\nelä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.\n\nJa hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut\nkäsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:\n\n— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin\nenkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä\nluotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo\nennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?\n\nTuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.\n\nVavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän\ntunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin\nDugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla\nsuuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti\nnuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat\nlemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei\nrukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli\nsieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin\nepätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään\nneuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän\nverensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten\nedessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin\nelän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan,\nniin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä\nolet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane\nsinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.\n\nSuloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen,\nkunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan\nkirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En\ntiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten\nkohtaloksi, kun ne ovat valmiit.\n\nJos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen\nsinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan\nkivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka\nhänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista\npäivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin\njanoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei\ninhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei\nmikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin.\nDuglore isosi ja janosi onnea!\n\nMitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia.\nKihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua\nluonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut\nkieltää häneltä mitään!\n\nMuutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti,\nhaikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger,\njoka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä\nvierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on\nsairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle\ntilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa\nääressä kehräämässä.\n\nPelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin\nkäyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun\ntietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä\nkuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian.\nEi, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä\nonnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen\ntodellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.\n\nEi, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla.\nHaluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni\ntoimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän!\nRyhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi\ntäällä vuorellani.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nHampurin katot hohtivat kesäaamun kirkkaassa auringonpaisteessa. »Nuku,\nGlore, lepää kärsimyksistäsi ja onnen huumeesta!» Suutelin armastani.\nHän hymyili unessa ja kurotti silmät ummessa kätensä minua kohden.\nPuoleksi heräten hän painoi sormeni huulilleen. Se oli siunauksen\ntoivotus päivää varten! Ovessa katsoin vielä taakseni. Niin, hymyile\nvain, lapsiparka! Menen hankkimaan itselleni työtä ja meille molemmille\nleipää, onnea, päivänpaistetta! Jost Wildillä on enemmän tarmoa ja\nmielenylevyyttä kuin vallanpitäjät siellä kotona luulevat. Hän tietää\nvelvollisuutensa ja uhraa viimeisenkin veripisaransa rakastettunsa\npuolesta!\n\nKaupungin kaduilla vallitsi liike ja touhu, aamuhetken kiireellinen,\nraikas toimeliaisuus. Jokaisella, joka riensi noiden pitkien, korkeiden\ntalorivien keskitse, oli päämääränsä, työnsä, velvollisuutensa,\nleipänsä. Tuossa suuressa kaupungissa, jossa tarvittiin niin\nlukemattomat kädet työhön, täytyisi sitä riittää minullekin.\nTyytyväisin mielin ajattelin monipuolisia tietoja, joita olin omistanut\nitselleni Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, leikkasin Hampurin\nlehdistä ne paikantarjoukset, jotka minusta ansaitsivat huomiota, sekä\nilmoituksia muutamista tuollaisista toimistoista, jotka korvausta\nvastaan avustavat kauppa-alalla työskenteleviä nuorukaisia, ja läksin\nmatkaan vakuutettuna että löytäisin toimen, jonka avulla voisin\nvalmistaa Duglorelle ja itselleni pienen onnelan.\n\nOlin liikkeellä aamusta iltaan, kiersin kaupunkia Hohenfeldestä\nAltonaan saakka, käyden tarjoutumassa palvelukseen noissa lukuisissa\nkauppahuoneissa, jotka tarvitsivat apulaista, ja minusta tuntui kuin\nkauppiaat aina aluksi olisivat olleet suosiollisia minua kohtaan.\nMutta niin pian kuin heidän kysymystensä johdosta olin tehnyt selkoa\nentisestä palveluksestani, kääntyivät asiat toiselle tolalle. —\nSepä ikävää! Sille, joka on joutunut pois Balmerin kauppahuoneen\npalveluksesta, ei meilläkään ole paikkaa, kuului aina mielipahalla\nlausuttu vastaus. — Jos teillä edes olisi todistus sieltä! — Toiset\ntaas sanoivat: — Wildi! Missäs tuo nimi onkaan näinä päivinä ollut\nmainittuna? — En uskaltanut auttaa heitä jäljille. Ne, jotka itsestään\nmuistivat sanomalehtien kertomuksen väärinpeluuta koskevasta\noikeusjutusta, sanoivat nuhtelevasti: — Kuinka uskallattekaan tarjoutua\nmeille palvelukseen? Luuletteko että tänne sopii tulla suoraa päätä\noltuaan oikeuden kanssa tekemisissä!\n\nMasentuneena palasin illalla Dugloren tykö. Näytti siltä ettei\nminun kätteni työtä tarvittu tuossa maailmankaupungissa, ettei\nsiinä riittänyt minulle mitään raha-ansiota. Duglore, joka ei ollut\nuskaltanut lähteä yksin kaupungille liikuskelemaan, oli ikävöiden\nodottanut minua. Koko hänen olentonsa henki hiljaista, arkaa onnea,\njoka tuskin uskaltaa ilmaista olemassaoloansa. Mutta kesäillan sulous\nvuodatti rohkeutta hänen rintaansa ja hän kävi vähitellen hilpeämmäksi.\n\n— Jost, hymyili hän, — en ymmärrä enää, kuinka eilen, kun tuo\ntalonpoikaisperhe täältä läksi, voin olla niin kauhistuksissani ja\nepätoivoissani. Tänään olen vain iloinnut siitä että olen luonasi ja\nettemme enää koskaan eroa. Sinä ohjaat minua Jumalan avulla oikeata\ntietä!\n\nHellänä hyväili minua hänen tummain silmiensä katse, yhdessäolon\nsuloisuus täytti koko hänen mielensä. Epätoivon myrskyä oli seurannut\nautuaallinen luottavaisuus.\n\nToiveet heikompina kuin edellisenä päivänä läksin seuraavana aamuna\njälleen tuolle karvaalle paikanhakumatkalle. Vaellusretkelläni jouduin\nmonelle paikalle, missä olin Bigin kanssa käyskennellyt. Entä jos hän\näkkiä sattuisi tielleni? Ei, Jumalan tähden, se ei saisi tapahtua!\n\nDuglore ja Big! Noita molempia luontoja ei käynyt toisiinsa\nvertaaminenkaan. Ne olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Duglore oli\nylämaiden päivän kaltainen, joka kirkkaana ja rauhaisana se saapuu\nhonkain latvojen takaa iloksi kukkuloiden ja laaksojen vienoille,\nviattomille kukkasille. Big oli kuin tähtimaailmoiden koristama\nsalaperänen yö, joka käy sitä käsittämättömämmäksi, kuta runsaammin\nvalosoihtujansa sytyttelee. Duglore oli olento, jonka sielun\näärimäiseen syvyyteen voi luoda katseen, kuin kristallikirkkaan\nvuorijärven pohjaan, Big oli meri, jossa syvällä mittaluodilta\nkätketyissä kuiluissa salaisuudet sädehtivät.\n\nMielen ja tunnon rauhan, ne löytäisin Dugloren rinnalla!\n\nNuo mietiskelyt hukkuivat päivän huoliin. Minun oli jälleen vieminen\nDuglorelle tuo mieltälannistava viesti, ettei minulle ollut tarjona\nmuuta paikkaa, kuin muudan tuota lajia, johon tyytyäksensä täytyy olla\ntottumuksen tylsistyttämä tai epätoivoon vajonnut.\n\nKiiruhdin tavaralaiturille ja hain käsiini nuo muutamat tuttavat, jotka\nsiellä olin saanut niihin aikoihin, jolloin tuon tuostakin olin mukana\nkuljettamassa Balmerin lastialuksia. Tapasin siellä sisäsataman luona\nJürg Rungholtin, tuon minulle suopean hampurilaisen, joka oli pienen\nlaivanvarustusliikkeen työntarkastaja. Kun muutamin sanoin esitin\ntuolle vantteralle, leveänaamaiselle, päivettyneelle merimiehelle\ntilani ja kuinka suuresti olin työnansion tarpeessa, hän vastasi\nhyväntahtoisesti ja osaaottavaisesti:\n\n— Olen monasti miettinyt, että millähän kannalla teidän asianne\nnykyisin ovat, herra Wildi. Ne ovat siis huonolla kannalla. Ja morsian\nlisäksi täällä! Tuhat tulimaista, teidän täytyy saada työtä mistä\nhyvänsä!\n\nTuo vakaumus saattoi hänet niin vilkkaalle tuulelle, kuin hänen\nlevollisella luonnollaan oli mahdollista. Hän kääntyi isännistönsä\npuoleen ja tuli puolen tunnin jälkeen tarjoamaan minulle\napulaislämniittäjän paikkaa eräällä rannikkovesiä kulkevalla\nlastilaivalla. Melkein häveten hän minulle tarjosi tuota alhaista\npaikkaa. Mutta — hukkuva tarttuu oljenkorteenkin. Tällä kertaa ei minua\nhaluttanut olla ylväs Jost Wildi, vaan kiitin häntä ystävällisesti\nhänen vaivannäöstään ja sanoin että olin tuumiva asiaa morsioni kanssa.\n\n— Tulkaa huomenna iltapäivällä morsionne kanssa lankoni luo Ottenseniin\ntuomaan minulle tietoa päätöksestänne, pyysi Rungholt. — Mutta nyt tuli\nmieleeni muuan tuuma. — Siellä on puutarhan päässä talonpoikaistalo,\njoka aiotaan repiä maahan, ja siinä te voisitte morsionne kanssa asua\nhalvasta hinnasta. Lankoni ja sisarenihan pitävät teistä, ja maaelämään\ntottuneesta morsiostanne varmaankin olisi hauskempaa asua siellä kuin\nkaupungissa.\n\nRungholtin lämmin ystävällisyys tuotti lohtua mieleeni, ja kun\nhieman arasti ryhdyin Dugloren kanssa puhumaan lämmittäjänpaikasta,\nilahdutti minua nähdä kuinka järkevästi hän harkitsi tuota työnansioon\ntarjoutuvaa tilaisuutta.\n\n— Tosinhan minun tulee haikean ikävä, kun olet poissa, kuiskasi hän, —\nmutta rakkaus auttaa minut kestämään sen.\n\nSunnuntaiaamuna menimme erääseen Hampurin kirkoista. Jumalanpalvelus\nrauhoitti Duglorea ja saattoi hänet juhlalliselle mielelle. Varsinkin\nliikutti häntä huomio että seurakunta siellä lauloi samoja virsiä kuin\nkotiseudullammekin, ja kaupunki ei nyt enää tuntunut hänestä niin\nhaikean vieraalta. Myöskin olo puutarhurin perheessä, jossa vietimme\niltapäivän tutunomaisesti keskustellen olutlasien ääressä Rungholtin ja\ntalonväen kanssa, rohkaisi häntä.\n\n— Vaikka tuskin ymmärrän sanaakaan heidän puheestaan, hymyili hän, —\nniin huomaan kumminkin heidän sydämellisestä naurustaan, että he ovat\nhyviä ihmisiä.\n\nSeuraus vierailustamme oli että puutarhan päässä sijaitsevasta\ntalonpoikaismajasta, joka vihreine ympäristöineen edusti entisaikaa\nuusien punaisten tiilirakennusten keskellä, tuli meidän yksinkertainen,\nhauska kotimme, Dugloresta puutarhuriperheen apulainen ja minusta\nlastilaivan lämmittäjä.\n\nTietysti en voinut pitää tointa, jossa minun oli laivan tulisijan\nääressä kestäminen melkein sietämätöntä kuumuutta, muuna kuin\nväliaikaisena, johon tyydyin siksi kuin parempi olisi saatavissa,\nvaan olinhan nyt sentään monien arveluttavien harhailujani jälkeen\nrehellisessä työssä, ansaitsemassa leipää itselleni ja Duglorelle.\nMitäpä siis siitä, jos käsiäni monasti pakotti, hiilten lapioimisen\ntakia, jos hehkuvia poskiani pitkin valuva hikivirta minut laihdutti\nluuksi ja nahkaksi, ja vaatteet väljinä riippuivat ympärilläni! Ja\nkeskeyttiväthän tuota rasittavaa palvelusta ne onnelliset päivät,\njolloin laivamme palasi Hampuriin ja sain viettää Dugloren seurassa\npari tuntia tai koko illan. Lohduttaen siveli silloin lemmittyni armas\nkätönen otsaani, ja hänen juttelunsa sai minut unohtamaan kestämäni\nrasitukset.\n\n— Alan jo vähän ymmärtää näiden ihmisten puhetta, kertoi hän. — He ovat\ntyytyväisiä työhöni ja kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti.\nTänään olen koko päivän leikannut kukkia. Nyt meilläkin on kukkia\nhuoneissamme. Eikös se ole ihanaa työtä? Mutta, Jost, kuinka olenkaan\niloinnut paluustasi!\n\nHän painautui poveani vasten aran hellästi ja loi silmänsä Maahan häntä\nsuudellessani.\n\n— Entä koti-ikävä, Glore? kysyin hänen tukkaansa hivellen.\n\n— Hiukan, hiukan se vielä vaivaa, tunnusti hän hiljaa, — se nyt ei ole\nautettavissa. Koetan kaikin voimin sitä vastustaa, Jost, mutta kun\ntaas olit kolme päivää poissa, pääsi se voitolle. Kirjoitin Melchi\nHangsteinerille pitkän kirjeen. Sainhan sen toki tehdä, armaani?\n\nTuo ei minua miellyttänyt. Hiukan ivallisesti sanoin:\n\n— Kyllä se Melchi sentään asustaa jossakin sydämesi sopukassa!\n\nDuglore punehtui ja puolustelihe:\n\n— Muita tunteita minulla ei ole Melchiä kohtaan, kuin harrasta\nkunnioitusta siksi että hän jälleen on asettunut Selmattiin asumaan\nja kiitollisuutta siitä ettei hän jätä kotipaikkaamme, vanhempiemme\nhautoja, jänisten, gemssien ja kettujen, pöllöjen ja kotkain\nasuttavaksi. Tuntuu niin lohdulliselta ajatella että Selmatt'in\nlaaksossa jälleen illoin yksikin valopilkku loistaa!\n\n— Hyvä on, Duglore, ja oikeastaanhan minunkin pitäisi olla Melchille\nkiitollinen, kun hän niin epäitsekkäästi auttoi sinua matkaan, laskin\nminä leikkiä.\n\n— Niin, vastasi Duglore silmät loistavina, — täytyyhän meillä olla\nkotitienoolla joku, joka kirjoittaa meille mitä siellä tapahtuu. Eihän\nihminen elää ilman yhteyttä sen seudun kanssa, missä lapsuutensa on\nviettänyt. En ainakaan minä. Ja kotitienoo tuntuu yhä viehkeämmältä, kun\nsitä vieraalla maalla ajattelee. Kuinka selvästi näenkään edessäni\nSelmatt'in laakson, joka puun ja pensaan, jok kuvastuu Selachiin\ntai viheriöi vuoren rinteellä. Työskennellessäni hiljaa puutarhassa\non minusta usein, kuin kuulisin kaukaa vuoren alle haudattujen\nkirkonkellojen soinnin jälleen ilmassa, ja rakkaat vainajamme\nheräisivät eloon ja käyskentelisivät päivänpaisteisilla kukkarinteillä.\n\nPelästyin nähdessäni mikä loiste valahti hänen tummiin, suuriin\nsilmiinsä, kuten aina hänen kotiseudusta puhuessaan.\n\n— Mutta ethän kumminkaan tahdo pois luotani, Duglore? sanoin lempeästi.\n\n— Mitä ajatteletkaan, Jost! hymyili hän minua ujosti hyväillen. —\nOlenhan jo sanonut, että nyt on minun kotini siellä missä sinä olet.\nOi Jost, jos me vain pian saisimme niin paljon rahaa kokoon, että\nvoisimme mennä avioliittoon. Se olisi hartain toivomukseni. Häpeen niin\nkauheasti!\n\nHän vaikeni ja painoi kasvonsa olkaani.\n\n— Lapsi-kulta! kuiskasin hellän autuaallisena, mutta hän sopersi\nneitseellisen kainouden pyhän tunteen vallassa:\n\n— Jos ainoakaan ihminen sen tietäisi, menehtyisin häpeään.\n\n— Duglore, sanoin minä, — huomenna lähden viisipäiväiselle matkalle.\nOle kärsivällinen lapseni. Kun palaan, Duglore, niin ostamme sormukset\ntoinen toisellemme rakkautemme merkiksi. Sen verran toki ansaitsemme\ntyöllämme, että voimme ostaa toisillemme sormukset.\n\n— Niin — niin — niin, — mikä armas Jost sinä sentään olet, riemuitsi\nhän minua syleillen. — Oi kuinka olen iloitseva sormuksestani ja sitä\nvarova!\n\nMinullekin ajatus, kuinka ihanan illan viettäisimme käydessämme\nsormusten ostolla, tuotti lohtua seistessäni päivät pitkät hiilitomussa\nvalkean ääressä. Se vain tuon tuostakin saattoi minut levottomaksi,\nettä tuleva vaimoni niin kokonaan eleli kotiseudun muistoissa. Ehkä\nhän taisteli kiihkeämpää ja tuskallisempaa taistelua kuin minulle\ntahtoi tunnustaakaan. Ehkäpä hän, kuten äitini, oli niitä naisia,\njotka vieraalla maalla aina pysyvät muukalaisina mieleltään. Hellän\nhuolen vallassa mietin vain, millä voisin ilahduttaa vuorilastani, ja\nmelkein joka kerran kun laskimme maihin, käytin tilaisuutta hyväkseni\nlähettääkseni hänelle tervehdyksen.\n\nMutta tuskallinen rauhattomuus vaivasi minua Bigin takia. Olin luvannut\nhänelle valokuvani, mutta minusta tuntui kuin rikkoisin Duglorea\nvastaan, jos milläkään tavoin vielä Bigiä muistelisin. En voinut\ntäyttää lupaustani.\n\nPalatessani tältä ensimäiseltä matkaltani kiiruhdin mitä iloisimmalla\nmielellä Ottenseniin, varsinkin kun Rungholt tullessani oli laiturilla\nminulle kertonut että hänellä oli tiedossa minulle kirjurinpaikka, joka\nkuukauden perästä olisi saatavissa, kun sen entinen hoitaja läksisi\nsotapalvelukseen. Menehtynythän olisinkin, jos minun olisi täytynyt\npitemmän aikaa olla lämmittäjänä. Ja nyt saisin viettää ihanan,\nonnellisen illan!\n\nMutta tullessani asuntoomme Duglore tuli minua vastaan väsynein,\nhorjuvin askelin. Hänen äänensä kuului tuskalliselta, ja tuskin olimme\njääneet kahden, niin hänen kyyneleensä tulvahtivat hillittömästi esiin\nja hän huudahti:\n\n— Oi Jost, olen menehtymäisilläni suruun!\n\nTahdotonna salli hän minun hyväillä itseään.\n\n— Mutta mitä on sitten tapahtunut, Duglore, miksi olet noin\nmurheissasi? tutkistelin minä, tarkaten kuinka nääntyneeltä hän näytti.\n\nKesti pitkän, pitkän aikaa ennenkuin sain hänet puhumaan.\n\n— Olen saanut 'kirjeen Melchiltä, sopersi hän vihdoin.\n\n— Saanko lukea sen? pyysin minä.\n\nHän veti rutistuneen paperin taskustaan, ja minä luin kirjeen, mieli\nyhä lisääntyvän raivon ja kiihkeän tuskan vallassa.\n\n»Rakas Duglore», kirjoitti Melchi, »olin odottanut että pian jälleen\npalaisit kotiin, ja minusta on hyvin ihmeellistä ettet vielä ole\ntullut. Kirjeesi hämmästyttää minua myöskin. Täällä puhutaan Jostista\npaljonkin, mutta ei mitään hyvää. Olin toissapäivänä Gauenburgissa\nraha-asioitten takia. Samalla hankin myöskin talooni kaikenmoista\ntavaraa, mitä tarvitsen. Silloin kuulin jo Zweibrüokenin majatalossa,\nettä Jost on joutunut vankeuteen väärinpeluusta.»\n\nNuo katalat parjaajat! huusin minä.\n\nDuglore, joka kädet kasvoilla murtuneena istui pöydän ääressä,\nvaikeroitsi ja sopersi hiljaa:\n\n— Tuikeammin vihloo sydäntäni se mikä seuraa!\n\nLuin ja kirje alkoi vavista kädessäni.\n\n»Laskuja selvitellessämme puhuivat piirikunnanesimies ja piirineuvoston\njäsenet myös Jostista. He sanoivat että tuosta pelijutusta oli Jost\nsentään selvinnyt jotenkin helposti, vaan että hän muutoinkin oli\nkäyttäytynyt niin huonosti, ettei Hannu Konrad Balmer ole voinut\npitää häntä palveluksessaan. Hän on tehnyt ilmapalloretken jonkun\nnaisen seurassa josta piirikunnanesimies sanoi että hän mahtoi olla\nparasta lajia. Piirikunnanesimiehellä on itsellään lehti, jossa tuosta\nkerrotaan. Jostilla on siis siellä ollut toinen rakasteltavana, ja\nsiksi olen ihmeissäni kirjeestäsi. Piirineuvosto on vaatinut häntä\npalaamaan kotiin, mutta kun hänellä on paha omatunto, niin hän ei\ntullut. Jos hän nyt tulisi, niin hänen kävisi huonosti. Neuvosto ei ole\nsuopea niille, jotka sitä vastustavat. Siitä syystä hän haluaisi lähteä\nkanssasi Amerikkaan. Ajattelin parhaaksi olla puhumatta siitä että sinä\nolit lähtenyt hänen luoksensa, sillä sinun maineesi ei saa turmeltua\nhänen tähtensä. Elä näytä tätä kirjettä hänelle! Olen kirjoittanut\nsinulle näistä asioista, että niitä järkevästi punnitsisit etkä uskoisi\nhäntä sokeasti. Elä toki syökse itseäsi onnettomuuteen, Duglore!»\n\n— Melchi on lurjus! tiuskaisin minä. — Mitä oikeutta hänellä on\nturmella onnemme!\n\n— Oi Jost, vaikeroi Duglore haikeasti, — Melchi on varmaankin\ntarkoittanut vain hyvää. Se, mikä tässä on kauheata, ei ole\nhänen kirjeensä, vaan se että sinä todella välillä olet ollut\nrakkaudensuhteissa toiseen tyttöön. Se polttaa sydäntäni kuin tuli.\nJost — Jost — Jost — jaksan tuskin enää elää! Minun täytyy tunnustaa\nsinulle totuus. Tuona iltana, jolloin sain tämän kaamean kirjeen,\nikävöin epätoivoissani sinua kiihkeästi. Minusta tuntui että sinun\ntäytyisi tuolta kaukaa minulle huutaa: »Tuo puhe toisesta lemmitystä\non valhetta!» Kun tunsin avaimesi taskussani, en voinut enää kestää\ntuskaani, vaan menin huoneeseesi. Ajattelin että kipu hiukan vaimenisi,\njos saisin pusertaa kasvoni vaatteisiisi. Silloin löysin sinulle\nSelmatt'issa lahjoittamani virsikirjan kannen alta valokuvan, johon\noli kirjoitettu: »Abigail Dare Jost Wildillensä». Oi tämä on katkeraa,\nJost, katkeraa!\n\nHänen puheensa tukehtui nyyhkytyksiin, ja synkkä murhe täytti minunkin\nmieleni. En ollut maininnut hänelle mitään Abigail Daresta, toivoen\nettä tuo surunmalja saisi jäädä lapsiparalta tyhjentämättä.\n\nKauhistuneena vaikenin vielä. Silloin kuulin puutarhurin vaimon sanovan\noven takana:\n\n— Herra Wildi on tuolla sisällä morsiamensa luona, Jürg.\n\nRungholt kysyi siis minua. Ei, hän ei saisi nähdä Dugloreani surun\nvallassa. Menin ulos ja pyysin häntä tulemaan minun huoneeseeni.\n\n— Se ei ole tarpeen, sanoi hän, — mutta minulla on teille\nvalitettavasti tuotavana sanoma, joka on epämieluisa teille ja neiti\nImoberstegille, se kun riistää teiltä molemmat joutopäivänne. Teidät\ntarvittaisiin huomenna kello kahdeksalta palvelukseen Hollantiin\nlähtevälle laivalle. Tulisitte olemaan poissa kymmenen päivää.\n\nEnsi tunteeni oli: »En voi jättää Duglorea!» Mutta Rungholtille oli\ntärkeätä saada suostumukseni, ja hän lausui:\n\n— Pitäisin myöntymistänne erityisenä ystävällisyytenä itseäni kohtaan.\nMeidän miehistämme on muudan sairaana, muudan muutoin estetty\npalveluksessa olemasta, ja olemme pahassa pulassa!\n\nDuglore pelästyi kuten minäkin kuullessaan asiasta, mutta sanoi:\n\n— Lupaa vain lähteä, Jost! Olisi väärin kieltäytyä tekemästä\nRungholtille tuo palvelus, hänhän on niin hyväntahtoinen kelpo mies.\n\nLähdimme vielä samana iltana kaupunkiin ostamaan sormukset, mutta\nodottamaamme onnentunnetta se ei meille tuottanut. Minua kiduttivat\nkalvavat tunnonvaivat, ja Duglore turvautui lohtua hakien minuun\nhaikealla hellyydellä.\n\n— Oi Jost, sanoi hän, — on käynyt juuri niin kuin silloin\nZweibrückenissä sinulle ennustin. Olet kaunis ja miellytät naisia, ja\nsinulla on tulinen luonto. Olisi varmaankin ollut parempi, jos en olisi\nkoskaan tänne tullut, mutta nyt en voi enää lähteä luotasi. Pidäthän\nsinä sentään enemmän minusta kuin tuosta toisesta? Minä en voi luopua\nsinusta. Lähdemmehän me pian Amerikkaan, Jost?\n\nRinnan astelimme väkijoukossa, jonka lämpöisä kesäilta oli houkutellut\nulkoilmaan, ja parasta mitä mielessäni liikkui kuiskailin Duglorelle.\nSilloin — kuka kulkikaan tuolla joutoiltaa viettävän ihmisparven\nkeskellä? — Big! Katse meihin kiinteästi tähdättynä, hän oli nähtävästi\njo hetken pysytellyt läheisyydessämme. Hän oli puettu yksinkertaisemmin\nkuin koskaan ennen, melkein rahvaannaisen tavoin. Hänen kasvojensa ilme\noli kärsivä ja rauhaton. Siniset silmät tuijottivat minuun, ja minusta\noli kuin ne kärttäisivät: — Kuvasi — kuvasi! Minut valtasi lamauttava\npelko. Vaieten nyökkäsin hänelle kuin tahtomattani, kuin hartaasti\nrukoillen häntä menemään pois.\n\nSilloin huomasi Duglorekin Bigin. Säpsähtäen hän kuiskasi kauhistuneena:\n\n— Hän se on, Jost! Se on hän! Mitä hän vielä sinulta tahtoo!\n\nBig oli kadonnut! — Olisin voinut kirota häntä tuon kohtaamisen takia.\nDuglore, joka kuin murtuneena nojasi minuun, lausui soinnittomalla\näänellä:\n\n— Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua mielettömästi. Hän ei saanut\nsilmiään käännetyiksi sinusta. Pelkään häntä kauheasti!\n\nHän vapisi kuin haavanlehti. Vaivoin sain hänet jälleen kotiin\nOttenseniin. Siellä hän istui akkunan ääressä ilta-auringon valossa\nsuruunsa vajonneena, vartalo syvään kumarassa, kädet ristissä syliin\nvaipuneina, kuten tuona ehtoona, jolloin olimme Zweibrückenissä\ntalonpoikaistalon edustalla puhelleet erosta ja lähdöstäni Hampuriin.\n\n— Hän rakastaa sinua mielettömästi, toisti hän sopertaen, — mutta en\nvoi väistyä hänen tieltään, Jost, en voi sitä tehdä!\n\nHänen äänensä sointu oli kuin haljenneen kellosen. — Kuinka vaikeata\nonkaan sanoa se sinulle! Minusta on kuin tulisin äidiksi! En tiedä sitä\nniin varmasti, se on pikemmin kuin aavistusta vain. Jostini, elä jätä\nminua!\n\nPainaen päänsä vasten poveani hän kuiskasi sen soinnittomasti.\nMutta nuo sanat herättivät meidän molempain mielessä niin valtavan\nliikutuksen, että unohdimme Big Daren ja nautimme muutaman tunnin\npuhdasta onnea.\n\nRaskaaksi kävi minun seuraavana aamuna lähteä tuolle kymmenpäiväiselle\nmatkalle. Tunsin että Duglore Melchin parjauskirjeen ja Bigin\narveluttavan ilmaantumisen jälkeen lohduksensa olisi tarvinnut minut\nläheisyydessään. Hän näki kuinka vaikea ero minulle oli, kun hän\nseuraavana aamuna päivänkoitteessa lämpöisää iltaa seuranneessa\nvirkistävässä vihmasateessa saattoi minua laiturille, jonka vieressä\nlaivani oli. Koetimme lohduttautua sillä että tuo matka oli viimeisiä,\njotka meidät erottivat, kirjurintoimi kun vapauttaisi meidät noista\nkatkerista jäähyväishetkistä. Tuntui kuin Duglore ei voisi lainkaan\npäästää kättäni, ja viivyin hänen luonaan siksi kuin koneenkäyttäjä\ntuli kutsumaan minut laivanruumaan, ja minun ehdottomasti oli\nryhtyminen työhön.\n\nLaskeuduin jo kapeita rautatikapuita alas höyrykattiloiden luo, vaan en\nvoinut olla kohottamatta päätäni aukosta ylös, nähdäkseni kerran vielä\nDugloren, lausuakseni hänelle viittauksella pikaisesti hyvästit. Siinä\nhän seisoi huopahattu päässään ja yllään harmaa matkaviitta, kalpeana,\najatuksiinsa vaipuneena. Viittaus vain — hymyily — katse, joka puhui\nrakkaudesta, uskollisuudesta, toivosta, Ja minä katosin laivan mustaan\nonkaloon.\n\nEpäsiisti toimi, joka pakotti minut oleskelemaan kuumuudessa\nhehkuvan, kyllästymättömän uunin kidan ääressä muutamain roskaväkeen\nkuuluvain rivopuheisten mustain lurjusten seurassa, tuntui minusta\nvastenmielisemmältä kuin koskaan ennen, ja kuta loitommalle laiva ehti,\nsitä kiihkeämmin ikävöin Duglorea. Rotterdamista, missä laiva ensi\nkerran laski maihin, kirjoitin hänelle hellän kirjeen. Samalla täytin\nBig Darelle antamani lupauksen, että lähettäisin hänelle valokuvani ja\nmuutaman herttaisen sanan ikuisiksi jäähyväisiksi. Vastenmielisesti\nkirjoitin nuo rivit, mutta en tahtonut pettää sanaani, ja halusin saada\nmeitä lyhyen aikaa yhdistäneen ystävyyden ja lemmenhuumauksen täten\njohdetuksi sopusointuisaan päätökseen. Päästin helpotuksen huokauksen,\nkun olin saanut kuvan kirjeineen postiin jätetyksi.\n\nVoinhan käsittää että Big oli halunnut kerran nähdä tulevan vaimoni,\nmutta täytyisihän hänenkin taivaan tähden ymmärtää että lemmenunelmamme\noli lopussa ja pysytellä poissa läheisyydestämme. Niin kiihkeästi\nkuin Big olikin minuun mieltynyt, oli hän toki varmaan liian jalo,\nliian ylevä, häiritäksensä suhdetta minun ja sen välillä, jolla oli\nsydämeeni vanhemmat, varmemmat oikeudet kuin hänellä. Mutta miksi hän\noli äkillisen eromme jälkeen jäänyt Hampuriin? Miksi hän ei vielä ollut\nlähtenyt Meksikkoon, kuten oli niin varmasti päättänyt tehdä? Oi, jos\nhän vihdoinkin läksisi! Säälin häntä sydämestäni. Hellin, puhtain\najatuksin olin muisteleva tuota häikäisevää taruolentoa, jonka kohtalo\noli tielleni tuonut, ja rukoileva Jumalaa suomaan hänelle ihanan,\nrikassisältöisen elämän, — mutta jokainen sydämeni sopukka kuului nyt\nDuglorelle.\n\nLepohetkeni Rotterdamissa, tuossa vanhassa, silmää miellyttävässä\nkaupungissa, jolle Rein kuljettaa tervehdyksiä ylämailta,\nkatkeroitti ikävä viesti. Sähköteitse tuli käsky, että aluksemme oli\npoikettava useihin kaupunkeihin, jotka eivät olleet alkuaan olleet\nmatkasuunnitelmassamme. Tosinhan Duglore oli siitä saava tiedon\nRungholtilta, mutta jälleennäkeminen siirtyi siten toiset kymmenen\npäivää myöhemmäksi. Joka satamasta, mihin poikkesimme, kiiruhdin\npostikonttoriin kysymään eikö minulle ollut kirjettä Duglorelta. Ei\npienintäkään elonmerkkiä! Minut valtasi tuskallinen levottomuus. Minua\nvaivasi kuumeensekainen meritauti. Kotimatkalla en kyennyt hoitamaan\ntointani ja aloin kammota ja vihata laivaa ja merta. Minusta tuntui\nkuin en saisi koskaan enää nähdä Hampuria ja Duglorea. Vihdoinkin laski\nalus eräänä varhaisena aamuhetkenä Elben vesille. Lakea maa häämötti\nmeille vastaan, hitaasti kului vielä muutama tunti ja me saavuimme\nHampuriin.\n\nLaivalta lähtiessäni olin täydessä kuumeessa ja hoipertelin\nheikkoudesta. Laiturilla tuli ystäväni Rungholt minua vastaan. Hän\ntarkasti minua sinisillä silmillään, huomaten huonon vointini. Mutta\nminä kysyin kiihkeästi:\n\n— Kuinka morsiameni voi? Onko hän terve?\n\nRungholt pudisti jykeää päätänsä omituisen säälivästi ja kysyi\nhämillään:\n\n— Te ette tiedä sitä vielä?\n\nTuijotin häneen kauhistuneena.\n\n— Ettekö te ollut riitaantuneet neiti Imoberstegin kanssa tuona iltana,\njolloin tulin puhumaan kanssanne tästä matkasta? Sisareni arveli niin\nolleen, jatkoi hän kiusoittavan levollisesti.\n\n— En, mutta sanokaa mitä on tapahtunut, huusin minä kärsimättömästi. —\nOnko morsiameni sairas?\n\nHän asetti kätensä puuskaan ja lausui:\n\n— Hitto tiesi, jotain sentapaista se kaiketi oli! Neiti ei asu enää\nlankoni ja sisareni luona. Hänet vietiin sairaalaan.\n\n— Mihinkä sairaalaan? kysyin tuikeassa tuskassa.\n\n— Ei hän ole enää siellä, jatkoi Rungholt. — Siitä on — odottakaas —\nyhdeksän päivää.\n\n— Onko hän kuollut? keskeytin häntä epätoivon vallassa.\n\nHän pudisti päätänsä.\n\n— Ei! Kun sisareni meni häntä tervehtimään, hän oli jo matkustanut pois\nHampurista. Koti-ikävää se oli koko sairaus! Kaikki eivät voi tulla\ntoimeen vieraalla maalla. Muuan mies, jokin sukulainen, kävi kolme\npäivää sitten hänet noutamassa!\n\nRungholtin olennossa väreili hänen verrattomasta tyyneydestään\nhuolimatta harrasta, hillittyä osanottoa. En saanut sanaa suustani,\nraukeana ja tylsistyneenä kuuntelin hänen puhettaan, ja lopuksi en enää\nkäsittänyt mitään. Tunsin vielä kuinka kylmä hiki kohosi otsalleni,\nkuinka voimani pettivät ja Rungholt tuki minua vahvalla käsivarrellaan.\n\nTointuessani jälleen olin itse sairashuoneella heikkona potilaana.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nTyynesti liitelevät suuret lumihiutaleet läpi ilman. Mutta Selmatt'issa\nraivoaa myrsky — ihmisten sydämissä! Hannu Stünzi sähköttää minulle:\n\n»Gottlobe tuli isäänsä pakoon koulutaloon. Hangsteiner koetti\npakottaa häntä lupautumaan Böhningerille vaimoksi. Kyynelten vallassa\nGottlobe tuli tänne ja on täällä yhä vielä. Hän rukoilee että hänen\näiti vainajansa takia puhuisit sähköteitse Hangsteinerin kanssa. Hän\nsanoo lähtevänsä mieluummin kotoaan ja Selmatt'ista, kuin antavansa\nsuostumuksensa.»\n\nMitä oli minun siihen vastattava? Hetken mietittyäni sähkötin Hannu\nStünzin välityksellä Hangsteinerille:\n\n»Haluaisin täällä yksinäisyydessäni jotain jouluiloa, ja sitä tuottaisi\nminulle tieto että kaksi minulle rakasta ihmislasta ovat onnelliset.\nAja tuo karjakauppias hiiteen! Käännyn puoleesi nuoren ystäväni Hannu\nStünzin puhemiehenä. Jos annat hänelle Gottloben, niin toimitan hänet\nsellaisiin varoihin, ettei teidän turhanpäiväinen opettajanpaikkanne\nhänelle enää kelpaakaan. Pari vuotta hän saa leipähuolista vapaana\nharjoittaa opintoja, Ja sittemmin tulee hänellä olemaan kylläksi\nomaisuutta voidaksensa ottaa osaa johonkin insinöörin alalle kuuluvaan\nsuurempaan yritykseen. Gottloben myötäjäisistä pidän myöskin\nhuolen. St. Jakobin pankissa sinulle kyllä todistetaan, että siellä\nsäilytettävänä olevat arvopaperini riittävät lupausteni toteuttamiseen.\nTäytän ne, niin pian kuin jälleen käy mahdolliseksi toimittaa kirjeitä\nFeuersteiniltä kaupunkiin, ja pyydän sinua antamaan suostumuksesi.»\n\nMieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa.\nOi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen\nitsepintaisuutensa!\n\nEn tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea,\njolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen\nelämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin\nrakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka\npaljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja\nHannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi\nolemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore\nsaisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.\n\nLapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan,\njossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana\nmuisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista\nvakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä\nalla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!\n\nNo niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi\nHangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön,\njouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.\n\nTänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä\nminulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla\nsaada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin\navainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, —\nkyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen:\nkuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat\nmelkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen,\njonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille\nkiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä\nsiihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella\njohdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?!\nVaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero.\nNyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty\nvaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto\nvoi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea\nlangan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen\nsattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!\n\nEilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä\nvoinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella\nolevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta.\nLumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni.\nMoneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden-\nja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky\nniihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä\njatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot\nja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin\njokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin\nsisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä,\njonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean\nsurumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä.\nOlen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä\njäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn\nsellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu,\nkohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja\nheittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja\nodotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus\nollut? —\n\nMinä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen\nihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta.\nKun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta,\ntuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja\nsanoi katsein ja liikkein:\n\n— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin\nmurheelliseksi.\n\nJurri, naakka, lähestyi myös vahingoittuneesta siivestään huolimatta,\nkiipesi olalleni ja hieroi hyväillen poskeansa minun poskeeni. Kutsuva\näännähdys vielä, ja Mii, päästäinen, tuli, hyppäsi kämmenelleni\nja alkoi nakertaa pähkinää. Jutellessani ystävieni kanssa tunsin\nymmärtäväni tuota vankia, joka surmasi vartijansa, kun tämä tappoi\nhänen kesyn hämähäkkinsä.\n\nMinkä päätöksen Hangsteiner nyt tekee? Pyyntöni että hän antaisi\nGottloben Hannu Stünzille vaimoksi, hän kuuluu ottaneen vastaan\nhämmästyksestä ja kiukusta kalpeana. Nuoren ystäväni hän käski mennä\nhiiteen eikä luvannut antaa mitään vastausta sähkösanomaani. Turhaan\noli Gottlobe käsiään väännellen heittäytynyt hänen jalkojensa juureen\nja syleillyt hänen polviaan, rukoillen että hän antaisi hänen lähteä\npalvelijaksi St. Jakobiin. Hangsteiner ei myöntynyt mihinkään!\n\nSe oli viimeinen tieto, jonka sain Hannu Stünziltä! Milloin voin\ntoivoa saavani kuulla lisää? Pelkään ettei nuori sankarini voi uudeksi\nvuodeksi päästä tänne. Sataa liiaksi lunta. Mutta langan katkeaminen\nsuo Hangsteinerille rohkeutta toimia vasten tahtoani. Kun yhteys\nvälillämme on katkaistu, vapautuu hän jossakin määrin taikauskoisesta\npelosta, jota tuntee minua kohtaan, ja lohduttautuu ajatuksella että\nkun en enää kykene antamaan elonmerkkiäkään vuoreltani, niin en\nmyöskään voi kotkan tavoin täältä harjaltani hyökätä hänen kimppuunsa.\n\nMutta en tiedä mitä tekisinkään, jos keväällä saisin tietää hänen\nväärinkäyttäneen isänvaltaansa pakottamalla Gottloben rakkaudettomaan\navioliittoon. Ei, sitä hän ei uskalla tehdä, niin kiihkeästi kuin hän\nminua vihaakin ja on vihannut aina nuoruudestaan saakka. Hän kuuluu\nniihin ihmisiin, joihin kulta vaikuttaa voimakkaimmin. Ehdotukseni\njohdosta hän nyt vasten tahtoaan minua hartaasti kunnioittaa. Ja\nsitäpaitsi hän pelkää että voisin Duglorelle antamastani lupauksesta\nhuolimatta saattaa ilmi tuon kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen\nlain ja järjestyksen rikkomisen. Hänen täytyy luopua anastetuista\noikeuksistaan, suodakseen minulle luontoperäiset oikeuteni. Hänen\ntäytyy tehdä se!\n\nHaaveilin kynää lepuuttaen ja näin Gottloben Hannun rinnalla vaeltavan\nläpi kevään ihanuuden autuaallisessa hääilossa. Silloin mylvähti\nmyrsky kaameammin kuin koko päivänä. Observatoori vavahteli ja kitisi\nkuin tuulenpuuska olisi heittämäisillään sen syvyyteen. Selvästi\nkuulin vinhaan viimaan sekaantuvan naisen itkua ja valitusta ja\ntunkevan sisään ovesta. — Abigail! —.Kiihottuneet aistimeni herättivät\nmielessäni tunteen, kuin hän todella seisoisi hiukset hajalla, paljain\njaloin ja repaleinen katujanpuku yllään ovellani rukoillen: »Laske\nminut sisään, Jost, hetkiseksi vain, minua palelee!» Veri pakeni\nposkiltani, ehdottomasti avasin oven. Ei ollut ketään tuolla ulkona\nöisessä hyrskyssä. Ja kumminkaan en voi vapautua ajatuksesta, että hän\nrajuilmassa itkien kulki majani ohi.\n\nRakas Abigail, tule istumaan valkeani ääreen! En tahdo muistella sitä,\nettä rakkautesi kruunusta jo oli taittunut ihanin koriste, kun tulit\nminun, kurjan ja hylätyn olennon luo ja lausuit: Rakastan sinua —\njää eloon! — Muistelen vain, kuinka laupiaana samarialaisena minua\nholhosit! —\n\n       *       *       *       *       *\n\nDugloren käsittämättömän paon jälkeen olin ensi kertaa elämässäni\nsairaana. Aivoni tuntuivat minusta olevan kiehuvaa rikkiä, ja monet\nseikat, jotka silloin tapahtuivat, olen kokonaan unohtanut Mutta yhden\nhetken muistan selvästi.\n\nNäin kaameata unta. Olin harhailevinani kotivuoristossani. Mutta\nminulle vastaan tulevat ihmiset huusivat kaikki tyynni: »Tuo on Jost\nWildi, joka on murhannut Duglore Imoberstegin». Laaksosta kiiruhdin\nhuohottaen ylös Feuersteinille, mutta sen huipulla oli jälleen\nihmisiä. »Pois, pois,» he huusivat, »sinun täytyy mennä Gauenburgiin.\nSiellä sinut hirtetään raatihuoneen edustalla. Olet murhannut Duglore\nImoberstegin». Minne ikinä paksuinkaan tuli minulle vastaan muinoisia\nselmattilaisia, jotka minua murhaajaksi nimitellen karkottivat minut\nluotaan Gauenburgia kohden. Pyrin pakenemaan, mutta tulin aina\nlähemmäksi kaupunkia.\n\nNoihin kammottaviin houreisiin sekaantui lempeä miehenääni:\n\n— Voin vakuuttaa teille, neiti, että potilas on paranemaan päin. Saatte\njäädä hänen vuoteensa ääreen, mutta puhella ette saa hänen kanssaan.\n\nMinulle selveni että olin sairas ja että tuo ääni oli lääkärin. Koetin\navata silmäni, mutta se ei luonnistunut. Kumminkin tajusin että\nhän läksi huoneesta ja että pehmoinen, viileä naisenkäsi kosketti\npolttavaa otsaani ja että kuumille poskilleni tipahti kyyneleitä, jotka\neivät olleet minun itkemiäni. Minut valtasi ihana, vapauttava ajatus:\n»Duglore elääkin ja on luonani!» Autuaallisissa haaveissa nautin siitä\nja nyt sain silmänikin auki.\n\n»Big se onkin — ei Duglore!»\n\nPettyneenä suljin jälleen silmäni. Tunsin lempeän suudelman huulillani.\nMutta kun ei se ollut Duglorelta, en siitä välittänyt. Mietiskelin\nmielessäni: »Mitenhän Big on tänne joutunut?» Mutta aivoni olivat vielä\nliian heikot ajattelemiseen. Vaivuin jälleen uneen ja nukuin varmaankin\nhyvin pitkään ja sikeästi toisesta päivästä myöhään toiseen, sillä\nherätessäni tuntui minusta itsestänikin, että tauti oli hellittänyt ja\nettä olin alkamaisillani parantua. Mutta väsynyt ja voimaton minä olin,\nja oltuani hetkisen valveilla alkoi minua jälleen nukuttaa. Vuoteeni\nääressä istui Big, mutta ei tuo entinen iloinen suuren maailman lapsi,\nvaan vakava, jossa oli jotain vierasta, outoa, ja jonka sinisilmiä\nhimmensi kuin väsymyksen, surun ja huolten varjo.\n\n— Kuinka sinä löysit minut? kysyin välinpitämättömästi. — Mistä tiesit,\nettä olin sairas?\n\nHelakka puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen.\n\n— Anna minulle anteeksi, Jost, hän kuiskasi vienosti. En voinut tulla\ntoimeen saamatta mitään tietoja sinusta. Sain selville missä asuit,\nja puutarhurin asunnossa minulle kerrottiin että sinä poikaparka olit\nollut laivanlämmittäjänä, että morsiamesi oli koti-ikävänsä takia\nlähtenyt vuoristoonne takaisin ja että sinä olit sairaalassa. Rakkaus\ntoi minut sairasvuoteesi ääreen, löysin sinut makaamassa hyvin rumassa\nhuoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa, ja toimitin sinut tähän\nhuoneeseen, että olisit yksin ja saisit parempaa hoitoa. Olit hyvin\nsairas, Jost. Muutamia päiviä lääkäri pelkäsi sinun kuolevan. Mutta\nkuinka synkästi sinä katsotkaan minuun!\n\n— Jospa hän vain olisi antanut minun kuolla! vastasin tuikeasti.\n\n— Eikö sinulle ole mieleen, että olen luonasi? kysyi Big masentuneena.\n\nEn vastannut mitään. Se saattoi hänet haikean alakuloiseksi. Hän yritti\nlähteä pois, mutta jäi kumminkin. Silmäni painuivat taas umpeen.\nUnenhorroksissa tunsin jälleen kyyneleitä poskillani ja vavahtelevain\nhuulten painavan suutelon otsalleni ja kädelleni. Sitten Big läksi.\n\nEn välittänyt enää lainkaan Bigistä. Hereillä ollessani oli Duglore\nainaisena ajatusteni esineenä. Kiihkeät myrskyt riehuivat toipilaan\nmielessä. Paremmin olisin käsittänyt sen, jos Duglore, lakattuaan\nminuun luottamasta, olisi heittäytynyt Elbeen, kuin että hän\nmatkusti kotivuoristoomme. Kuinka voi tyttö, joka tietää tulevansa\näidiksi, erota tulevan lapsensa isästä ja vieraalta maalta palata\nkotiseudullensa saattamaan onnettomuutensa siellä julki! Tiesihän\nDuglore yhtä hyvin kuin minä, millaisen häväistyksen alaiseksi\nsellainen nainen joutuu kovaluontoisten vuorelaistemme parissa. Ei,\nniin mielettömästi hän ei voinut menetellä. Hänen pakonsa tuntui\nkerrassaan uskomattomalta, käsittämättömältä. Oliko hän todella\nmatkustanut kotiin? Silloin oli hän varmaan huomannut erehtyneensä\nluullessaan tulevansa äidiksi! Kuinka saisinkaan tuon kaiken selville!\nJa entä tuo sukulainen, joka oli hänet noutanut? Olikohan se Melchi?!\nTuskallisen epätietoisuuden vallassa napisin kohtaloa vastaan, joka oli\nantanut minun voittaa kuumeen, ja paranemiseni edistyi vain hitaasti.\n\nEräänä sunnuntaiaamuna tulivat Runghölt ja hänen sisarensa, puutarhurin\nvaimo, minua tervehtimään. He sattuivat yhteen Bigin kanssa ja olivat\nvarsin ihmeissään ylhäisestä suojelijattarestani, joka piti minusta\nniin hellää huolta. Hänen mentyään kerroin heille lyhyesti kuinka\nmeistä oli tullut ystävät.\n\n— Tytöt joutuivat kilpailemaan, sanoa sutkaisi Runghölt suureksi\nhämmästyksekseni. — Varmaankin neiti Imobersteg läksi neiti Daren takia\ntiehensä.\n\nMutta hänen sisarensa pani vastaan. Eiväthän he olleet edes tunteneet\ntoisiaan, sanoi hän. Duglore oli ollut kotoa poissa ainoastaan\nsunnuntaina, jolloin oli kirkossa, hän ei ollut saanut kirjeitä muilta\nkuin minulta, ja neiti Dare oli käynyt heidän luonaan vain kerran\nkukkia ostamassa, kun minä jo olin gaalassa. Runghölt oli hänen\nmielestään aivan väärällä tolalla.\n\nJuttelimme perinpohjaisesti Dugloren paosta. Lauantaina hän oli saanut\nkirjeeni Utrechtistä ja oli ollut siitä iloissaan. Sunnuntaina hän meni\nkirkkoon, josta palasi vilusta väristen keskellä lämmintä kesäpäivää.\nSilloin noudatti puutarhurinvaimo lääkärin. Seuraavana päivänä määräsi\ntämä että potilas oli toinutettava sairaalaan. Duglore puhui jo silloin\nerosta ja kotiinpaluustaan ja lupasi hiukan toivuttuansa kirjoittaa\nminulle, mikä oli aiheuttanut hänen menettelynsä. Seuraavina päivinä\nei puutarhurinvaimo joutanut menemään sairaalaan häntä tervehtimään,\nmutta lauantaina tuli muuan tuntematon mies ajurinrattailla, ja sanoen\nolevansa Dugloren sukulainen, hän pyysi saada hänen tavaransa.\n\n— Hän puhui yhtä kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää murretta kuin\nneiti Imobersteg. Päättäen hänen kömpelöstä käytöksestään hän oli\ntalonpoika, kertoi puutarhurinvaimo.\n\n— Oliko tuolla miehellä pisamia? kysyin minä.\n\n— Oli, kasvot aivan täynnä, vastasi hän, — ja hänellä oli vaaleat\nkulmakarvat ja liinatukka.\n\nNiin ihmeellistä kuin tuo olikin, niin minun nyt täytyi tulla\nvakuutetuksi, että Melchi Hangsteiner oli noutanut Dugloren. Vaimo\nkertoi edelleen, että hän oli sanonut muukalaiselle menevänsä\nsunnuntaiaamuna Duglorea tervehtimään, vaan tämä ei varmaankaan ollut\nhäntä ymmärtänyt. Kun hän sunnuntaiaamuna tuli sairaalaan, oli Duglore\nmatkustanut pois muukalaisen kanssa.\n\nMiksi oli Duglore menetellyt noin väärin minua kohtaan? Sitä\nmietiskelin haikean tuskan vallassa. Pyysin Rungholtin kirjoittamaan\nhänelle että olin sairas ja pyysin häntä Jumalan tähden antamaan\nminulle selvityksen kummallisen menettelynsä syistä. Kirje oli\nRungholtin osoitettava Selmattin talollisen Melchi Hangsteinerin\nasuntoon. Kun muutaman päivän perästä itse kykenin tarttumaan kynään,\nkirjoitin Zweibrückenin vanhalle kirkkoherralle pyytäen häneltä tietoa,\nmissä muinoinen lapsuudentoverini asui ja kuinka hän voi. Hänen\noleskelustaan Hampurissa en maininnut mitään.\n\nJoka päivä tuli Big luokseni, pani peitteelleni kukkivan oksan ja\nasetti pari ruusua akkunalla olevaan maljakkoon. Miten olisikaan minun,\nkodittoman, hylätyn ihmisraukan käynyt ilman häntä? Hänen ansionsa oli\netten maannut samassa huoneessa ventovierasten potilaiden kanssa, ja\nettä lääkäri ja sairaanhoitajatar hoitivat minua niin huolellisesti\nkuin ikinä mahdollista oli. Kenties olisinkin muutoin joutunut kuolon\nsaaliiksi. Mutta en ollut hänelle lainkaan kiitollinen, vaan pikemmin\nkiukuitsin parantumisestani, joka pakotti minut takaisin elämään. Kävin\nsynkän juroksi ja pidin itseäni ihmisenä, jolle ei ole suotu onnea eikä\nmenestystä, ja Dugloren käsittämätön pako vahvisti luuloni, että onnen\npäivänpaisteinen aika nyt oli minulta kulunut loppuun ja että minun\nvastedes oli harhailtava synkässä pimennossa.\n\nItse asiassa säälin sentään Bigiä. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen\nminulta hellää tai kiitollista sanaa, mutta tiesin käytökseni tuottavan\nhänelle kärsimyksiä, ja käsitin että hän mieluummin olisi päästänyt\nkiihkeän pettymyksensä valloilleen ja lähtenyt tiehensä, kuin kestänyt\nsynkkää vaikenemiseni, ja että hän jäi luokseni ainoastaan sydämensä\npakottamana. Mutta mieltemme muinoinen sopusointu oli häiriintynyt,\nja minut valtasi usein kiukkuinen halu rikkoa meidänkin välimme,\nkun kerran olin Duglorenkin menettänyt. Mutta vähitellen heräsivät\nvienommat tunteeni. Näin Bigin kernaasti läheisyydessäni ja katselin\nmielihyvällä tuota solakkaa, notkeaa olentoa, jonka suloutta lisäsi\nkäytöstavan hienous ja herkän tunteellisuuden suoma viehkeys. Minua\nviehättivät nuo henkevät, hieman kalpeat kasvot, ylväs otsa ja nenä,\ntuuhea vaaleanruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina kaarteli ohimoita,\nmuodostaen niskassa paksun sykerön, — mutta katselin tuota kaikkea\npikemmin tavalla sellaisella, kuten katselee kaunista maalattua kuvaa,\nkuin lämpöisen mieltymyksen valtaamana, eikä minuun vaikuttanut\nsyvemmin edes puoleksi hillitty harmin välähdys, nöyryytystä ilmaiseva\nvavahdus, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, kun johonkin hänen\nystävälliseen kysymykseensä annoin yrmeän vastauksen. Tuskin olisin\nliioin välittänyt siitäkään, jos hän jonakin päivänä olisi lakannut\ntulemasta luokseni. Hän herätti mielessäni saman tunteen kuin taivaan\nsini ja puiden vehreys. Kun aloin saada olla joka päivä tunnin\nylhäällä, tuntui minusta tuo sini ja vehreys laimealta, — minua tuskin\nhalutti mennä ulkoilmaan.\n\n— Saanko lukea sinulle pari runoa, Jost? kysyi Big hiljaisen epätoivon\nvallassa.\n\nHän luki, ja Goethen »Matkamiehen iltalaulu» sai vastakaikua\nsydämessäni:\n\n    »Oi, mä väsähtänyt olen\n    Elon iloon, murheeseen!\n    Joudu rauha armahainen\n    Lohduksi mun syömmehein!»\n\nMinusta oli kuin taikasauva olisi minuun koskenut. Pyysin Bigiä\nlukemaan vielä muutakin.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat. Hän luki ainakin tunnin ja jatkoi taas\nseuraavana päivänä. Nyt ei hän enää koskaan tullut ilman kirjaa.\nRunoilijat ja runot olivat kaikki tyynni minulle outoja. Tenhoavana\naukeni minulle tähän saakka tuntematon maailma, rikastuttaen\nmieltäni kauniilla ajatuksilla. Herkän tuntonsa ohjaamana valitsi\nBig luettavaksensa aina sellaista, joka soi minulle hoivaa ja\nvirvoitusta, ja hän esitti nuo moninaiset runot tavalla sellaisella,\nkuin olisi tuonut ilmi oman sisimmän olentonsa runoilijain lohdullisin,\njaloin, ihanin sanoin. Vieno innostus hohti hänen sinisilmissänsä ja\nkasvoillansa, luoden niille ylevyyden leiman, ja viehkeän taipuisana\ntulkitsi hänen äänensä säkeiden sulosointua ja sisällystä. Kuuntelin\nhaaveksien. Sydämessä, jossa kaikki elo tuntui kuihtuneen, alkoi\nhiljalleen elpymisen ja versomisen aika.\n\nNöyrästi ja vienon riemuisasti kuiskasi Big:\n\n— Mieleni on niin hyvä, kun voin jollakin tavoin olla sinulle iloksi,\nJost!\n\nKiitollisesti hymyillen ojensin hänelle vaieten käteni.\n\nNoihin aikoihin, jolloin olin heräämäisilläni henkisestä\nhorrostilastani, sain kotitienooltani kaksi kirjettä. Zweibrückenin\nkirkkoherra, joka ei ollut pitänyt kiirettä kirjeeni vastaamiseen\nnähden, ilmoitti:\n\n»Duglore Imobersteg asuu Zweibrückenissä ja on äskettäin mennyt\nkihloihin Melchior Hangsteinerin kanssa, joka asuu Selmatt'issa.\nEilen he olivat luonani pyytämässä että piakkoin vihkisin heidät.\nOtin silloin teidän kirjeenne puheeksi. Luultavasti olisi Duglore\nImobergsteg itse kirjoittanut teille, mutta Melchior Hangsteiner ei\ntahtonut kuulla puhuttavankaan kirjeenne vastaamisesta. Suureksi\nmielipahakseni olette kevytmielisellä elannollanne, josta kyllä on\nkuultu täälläkin, vieroittanut itsestänne kotiseutunne asukkaat, yksin\nlapsuudentoverinnekin, kuten mainitun morsiusparin. Tervehdän teitä\ntoivoen että Jumala on sairautenne kautta suova teille voimaa alkaa\nuuden, paremman elämän!»\n\nToinen kirje oli Melchiltä.\n\n»Kun kirkkoherra kehotti minua kirjoittamaan sinulle, niin teen sen,\nvaikka olemme Dugloren kanssa päättäneet ettemme enää vastaa sinulta\ntulevia kirjeitä, olkootpa sitten itsesi tai muiden kirjoittamia.\nDuglore, joka sinun halpamaisuutesi takia olisi Hampurissa heittänyt\nhenkensä, jos en olisi suurilla kustannuksilla noutanut häntä sieltä,\nei enää lainkaan liikuta sinua. Jos lähetät kirjeitä, niin ne poltetaan\navaamatta. Me pyydämme: Jätä meidät rauhaan! Onhan sinulla siellä\nhenttusi! Kunpa kykenisit hänenkään lapsensa elättämään!»\n\nLopuksi seurasi vielä törkeitä herjauksia.\n\n»Hänenkään lapsensa!» Nuo sanat kiinnittivät huomiotani, mutta en\nkeksinyt niille mitään järkevää selitystä. Melchi oli varmaankin\nmuutoin vain pannut ne paperille loukataksensa minua mahdollisimman\ntuntuvasti. Kostutin päänalaiseni hiljaisilla, kuumilla kyynelillä,\nmuistellen lemmentarinaamme, — viattomain mieltemme ensi hehkua,\nsydäntemme kaihoa ja taisteluita, kaikkia noita vuosia lapsellisen\nmieltymyksen heräämisestä aina tuohon aamuun saakka, jolloin Duglore\nsaattoi minut laivalle. Tuikeassa tuskassa pyrin häntä ymmärtämään\nja käsittämään, mutta — en ymmärtänyt, en käsittänyt! Ei konsanaan\nDuglore ollut puhunut erosta, vaan sensijaan ikuisesta liitosta. Ja\nhän, jossa uskollisuus oli synnynnäistä, hän lähtee tiehensä melkein\nsalakavalasti! Ja nyt tuo hämmästyttävä kihlaus! Tätä ei järkeni\npystynyt oivaltamaan!\n\nMutta ihmisluonto on taipuisa mielikuvituksen avulla keksimään\nselvityksiä, jotka tekevät mahdottoman uskottavaksi, käsittämättömän\nkäsitettäväksi. Vastoin tahtoani aloin ymmärtää Dugloren menettelyä.\nHän oli huomannut erehdykseksi luulonsa että oli tulossa äidiksi.\nEpäilyksenä ja mahdollisuutenahan hän minullekin siitä pikemmin vain\noli puhunut. Häntä alkoi kauhistuttaa Amerikka ja siellä tarjoutuva\nepävarma tulevaisuus. Oi, oikeastaanhan -oli Amerikkaan muutto häntä\naina kiihkeästi kammottanut, kuten ainakin ihmistä, joka on sydämensä\nkoko voimalla kiintynyt kotiseutuunsa! Hänen myöntymyksensä oli ollut\nlemmellemme tuotu uhri. Mutta hänen rakkautensa tuli järkytetyksi hänen\nlöytäessään Bigin valokuvan ja havaitessaan etten ollut pysynyt hänelle\nuskollisena, ja ollessani poissa kiihtyi ja raivosi koti-ikävä hänen\nrunnellussa sydämessänsä. Epätoivoissaan hän tunnusti mielentilansa\nMelchi Hangsteinerille, joka oli voittanut hänen hellän luottamuksensa\npystyttämällä majasensa hävitetyn kotikylämme raunioille. Mutta\nmiehen povessa, jonka täytti toivoton rakkaus ja avuton, vihlova\nlemmenkade, herätti hänen kirjeensä harrasta sääliä ja kiihkeitä\ntoiveita. Hän teki sen mitä ei kukaan olisi voinut häneltä odottaa:\nuhrasi hopeapenninkinsä, teki pitkän matkan, saapui sairaan Dugloren\nluo — sankarina, jota eivät mitkään vastukset ole voineet pidättää\nrientämästä pelastamaan hänet petoksen pauloista ja kunnottoman miehen\nvallasta. Seuraa kova taistelu Dugloren povessa! Hän valitsee miehen,\njoka voi tarjota hänelle asuinpaikan kotoisella pohjalla, valmistaa\nonnea kotimaassa, ja luopuu halveksitusta heittiöstä, joka ei edes\nollut pitänyt ensi lempeänsä pyhänä.\n\nTunnustin itselleni rikollisuuteni ja pyrin arvostelemaan asioita\nmaltillisesti. Kaduin katkerasti, etten ollut paremmin vaalinut ja\nvarjellut puhtoista, viehkeää vuorikukkastani, ja sydäntäni vihloi\ntuikeasti ajatellessani että oma syyllisyyteni ja kova kohtaloni olivat\nsaattaneet minut menettämään Dugloren tuolle Melchi Hangsteinerille,\njota en ikinä henkisiin ominaisuuksiin nähden ollut pitänyt\nIikimainkaan vertaisenani. Oi, mitä tuskaa se tuo, Mutta epätoivooni\nja haikeaan suruuni ei sekaantunut lainkaan vihaa Duglorea tai edes\nHangsteineria kohtaan. Toivoin että nuoruuteni lempeä tähdyt saisi\nedelleen levittää vienoa, suloista valoansa, toivoin haavojen kasvavan\numpeen kaukaisen kotilaakson huomassa. Laskien käteni ristiin lausuin\nhiljaiset jäähyväiset Duglorelle ja samalla synnyinseudulleni ja\nkotimaalleni, arvellen etten ollut niitä konsanaan enää näkevä enemmän\nkuin häntäkään, ja taipuen kohtalon alle luovuin siitä mitä en voinut\npidättää.\n\nOlikohan Big lemmenkateen vallassa jotenkin rikkonut Duglorea vastaan?\nTämä kysymys, jonka suorapuheinen Rungholtini ensiksi oli esittänyt,\ntuotti minulle yhä uudelleen tuskaa, puutarhurinvaimon vastaväitteistä\nhuolimatta. Se on mahdotonta, sanoi järkeni, mutta tuo ajatus esti\nminua kumminkin kiintymästä Bigiin. En myöskään uskaltanut puhua\navomielisesti hänen kanssaan aiheettomasta epäilyksestäni. Enhän voinut\npalkita hänen hyvyyttään ja uhrautuvaisuuttaan tekemällä hänelle\nkysymyksen, joka sisältäisi loukkaavaa epäluuloa, missä muodossa sen\nikinä lausuisinkaan.\n\nSilloin ilmoitti meille lääkäri että voisin lähteä sairashuoneesta.\n\nMihin ryhtyisin nyt, kun olin vasten tahtoani jäänyt eloon ja minun oli\nmukaantuminen oleviin oloihin? —\n\nBig istui nojatuolissaan. Polvillaan hänellä oli kirja, josta oli\nlukenut minulle ääneen. Hänen kasvoillaan kuvastui ylpeyttä, epätoivoa,\nsurua, ja hänen sormiensa vavahtelu ilmaisi hänen levottomuutensa. Nuo\nsiniset silmät vaativat minua puhumaan, ja istuttuamme kauan vaieten\nhuoneeni akkunan ääressä vastakkain lausuin:\n\n— Rakas Big! Maailmassa näkee vielä hyvyyttä sellaista, että se tuntuu\nkuin ihmeeltä. Olen itse saanut sen kokea. Ihme, joka on saanut minut\nhämmästyksiini, on sinun armahtavaisuutesi. Piireille, joissa olet\nollut kaikkein ihailema ja hemmottelema suosikki, olet kääntänyt\nselkäsi, hoitaaksesi minua kaikkein hylkäämää, puoleksi hunningolle\njoutunutta poikaparkaa. Kuinka voin kiittää sinua siitä, Big?\n\nHänen vakaville, jännitetyille kasvoillensa kohosi vieno puna.\nSinisissä silmissä hohti mitä lämpimin tunne. Lempeästi, hellästi\nsäihkyen katsoivat ne minuun odottavaisina.\n\nMutta epäröin lausua sanat, joita hän odotti.\n\nHän painoi molemmat kätensä hehkuville kasvoillensa. Sormien lomitse\nvieri kyynelkarpaloita alas. Lausuen hellästi hänen nimensä koetin\nhiljaa irroittaa hänen toisen kätensä, mutta hän pusersi sormensa vain\nlujemmin vasten poskiaan, silmiään, otsaansa. Kiihkeästi hän äännähti:\n\n— Ja sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa minulle kuin nuo äskeiset\nkylmät sanat! Miksi et enää puhu siten kuin tuolla kävelyretkellämme?\n\nMitä katkerin sydämentuska ilmeni hänen sanoissaan.\n\nMinut valtasi voimakas liikutus. Rakkaus Bigiin heräsi jälleen.\nSeisoin hänen edessään käsivarret ristissä. Vaiettuani hetken kysyin\njuhlallisen vakavasti:\n\n— Big, vastaa minulle suoraan ja avomielisesti. Eikö sydämessäsi\nole mitään Duglore Imoberstegiä koskevaa muistoa, joka voisi tuhota\nrakkautemme?\n\nHän piti vielä hetken kädet silmiensä edessä, ikäänkuin tutkiakseen\nitseänsä. Sitten hän paljasti kasvonsa, loi minuun lempeän, tyynen,\nhurskaan katseen ja lausui vienosti, selvästi:\n\n— Ei, Jost!\n\nHän katsoi minua kiinteästi silmiin. Mieleni vapautui hämärästä\nepäluulostaan.\n\n— Sitten emme enää koskaan puhu Duglore imoberstegistä, sanoin minä.\n— Ja nyt, Big, jos 289 suostuisit tulemaan omakseni, niin — niin\ntoteutuisi viimeinen toivomus, joka minulla elämään nähden enää on\njäljellä, sopersin polvistuen hänen eteensä tunteitteni vallassa.\n\nHän vaikeni hetken. Hänen kätensä tavottelivat käsiäni ja hän kuiskasi:\n\n— Sinä et aavistakaan, kuinka mielettömästi sinua rakastan!\n\nKatseemme sulivat toisiinsa, hiljaa veti Big minut puoleensa, minä\nvastasin hellästi hänen hyväilyynsä ja kiihkeinä yhtyivät huulemme.\nHillitysti minä lausuin:\n\n— Big — olet nyt ainoa onneni!\n\nÄkkiä hänen kätensä vaipuivat veltosti alas. Hän tuijotti eteensä kuin\nei olisi tuntenut mitään onnea, haikean syvä huokaus kohosi hänen\npovestaan ja hän alkoi itkeä katkerasti, ei onnellisen, vaan onnettoman\ntavoin. Tuota itkua en ymmärtänyt, käsitin vain että hän, tuo ihana\nolento, tahtoi omistaa elämänsä minulle!\n\n— Jos et olisi puhunut, nyyhkytti hän, — olisin mennyt kuolemaan. Mutta\nnyt tahdon eloni loppuun saakka olla uskollinen vaimosi!\n\nHän pusersi tulisesti käsiäni, enkä tiedä vieläkään, elämään väsyneenä\nmiehenä, kumpi minua on rakastanut enemmän, Duglore vai Abigail. Pian\ntuli sitten aika, jolloin sininen taivas ei minua enää vaivannut, vaan\nnäytti minusta hymyilevän, ja vihreät puut, joita syksy alkoi värittää,\nminua viehättivät loistollaan ja komeudellaan. Maailma oli täynnä valoa\nja hohdetta, ja päivänpaisteessa kajahteli vain silloin tällöin kuin\nvieno kellonääni menneiltä ajoilta, kuin huokaus, jonka meren laineet\nhuuhtelevat rantaan, kuin kirkkotarhalta väreilevä taru: »Oli kerran\nkylä, jonka nimi oli Selmatt. Tässä kylässä asui Duglore niminen tyttö\n— — —».\n\nSilloin kajahti Bigin hopeanheleä nauru, ja kellonsointi, huokaus ja\ntaru unohtuivat.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nOlen ajatellut koko päivän Hannua, Gottlobea ja Melchi Hangsteineriä,\n— eniten Melchiä. Me kaksi olemme nuoruudestamme saakka tunteneet\nvastenmielisyyttä toisiamme kohtaan. Mutta joskin vihaamme toisiamme,\nniin emme silti voi sydämessämme toisiamme halveksia. Joskin hän\nkohauttaa olkapäitään puhuessaan minusta muille, tietää hän kumminkin\netten minä kuulu tusinatavaraan ihmisten joukossa. Ja minä puolestani\nen voi pitää Melchi Hangsteineriä vähäpätöisenä olentona, jos kohta\ntuo jöröjukka onkin vain lujaluontoisen miehen irvikuva. Minusta on\nnäet ihmisluonnon suurimpia ihmeitä, kuinka tuo kitsas selmattilainen\ntalonpoika tehden nopean päätöksen uhrasi pari nautaa, ehkä puolet\nomaisuudestaan, matkusti hänelle outoon maailmaan ja pelasti\ntyttöraukan, joka luuli itseään rakastettunsa pettämäksi. Niin, minun\non kerrassaan mahdoton käsittää, että rakastava mies vie vihille\nnaisen, joka kantaa sydämensä alla toisen miehen rakkauden hedelmää.\nMinulta se jäisi tekemättä!\n\nKun kova- ja juroluontoinen Melchi Hangsteiner kerran heltyi tekemään\ntuon käsittämättömän teon, miksi ei olisi mahdollista että hän myöskin\nsäälisi Gottloben rakkautta, hillitsisi vihansa minua ja Hannu Stünziä\nkohtaan ja asiaa tyynesti mietittyään lausuisi Gottlobelle: — No, ota\nhänet sitten!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähtiessäni sairaalasta oli kesä, joka oli tuonut minulle mukanaan\nniin moninaisia kokemuksia, väistymäisillään lempeän, päivänpaisteisen\nsyksyn tieltä. Merenkin yläpuolella leijaili ilma lämpöisenä ja\ntyynenä. Big tahtoi että menisimme Helgolantiin, että siellä raikkaat\nmerituulet, kävelyretket noilla teillä ja poluilla, joilla olimme\ntavanneet toisemme ensi kerran, parantaisivat minut täydellisesti ja\nantaisivat minulle jälleen entiset voimani.\n\nElelimme päivämme kuin lapset ja voimme liikuskella sitä vapaammin,\nkun saarella ei ollut enää jäljellä kuin muutamia muukalaisia.\nBig, jolla oli yllään viehättävän yksinkertainen villainen\nmerimiespuku ja kiharoillaan valkoinen, kudottu lakki, esiintyi\njälleen maailmanlapsena, eikä olisi voinut luulla hänen kirkkaiden\nsinisilmiensä konsanaan vuodattaneen kuumia kyyneleitä. Istuimme\npäivänpaisteessa lyhytruohoisella, harjaa muistuttavalla nurmikolla,\njoka peittää ylämaalla olevat jättiläishaudat, ihailimme laineiden\nleikkiä, kun ne syvyydestä sukeltavien valkoharjaisten hevosten\ntavoin syöksyivät kohden kivirantaa, ja kalalokkeja, jotka säihkyvien\namppelien kaltaisina kultaisessa päivänpaisteessa leijailivat\nkallioitten yläpuolella. Olin haaveellisten paranemistunnelmain\nvallassa. Sisäinen voima pakotti minut karkottamaan luotani kaikki\nraskaat ja alakuloiset ajatukset ja ääni kuiskasi minulle: »Olet\nkärsinyt kyllin! Elä ajattele entisiä. Nauti ihanasta nykyisyydestä.»\nTottelin luottavaisesti, pyrin unohtamaan, ja jos Dugloren muisto\nyritti synkistyttämään mieltäni, loin katseeni Bigin onnellisiin\nsilmiin.\n\nRuohikossa leväten hän nääpäisi ruusunkarvaisilla hyppysillään\nveitikkamaisesti sormiani.\n\n—- Voi sinuas! Kuules, nyt sinä olet minun omani!\n\nHuumaava hellyys väreili hänen äänessään.\n\nHän salli minun irroittaa sykerölle laaditut palmikkonsa.\n\n— Nyt olet sama Big kuin sinut ensi kerran nähdessäni, tarumaailmoiden\ntenhotar, kuiskasin minä. Mutta hänen kirsikanpunaisille huulilleen\nilmestyi rukoileva hymy.\n\n— Tahdon viettää kaiken elämäni sinun parissasi! naureskelin\nminä hellästi. Tiesin tuottavani Bigille mitä herttaisimman ilon\nmuistuttaessani häntä noista kävelyretkellämme lausumistani sadoista.\nMitä silloin olin hetkellisen huumauksen vallassa vakuuttanut, siitä\noli tullut rakkautemme tunnuslause. Ilosta punastuen hän palkitsi minua\nlempeällä suutelolla.\n\nKäsi kädessä ja poski vasten poskea istuimme vaieten ja autuaallisina\nsaaren ylängöllä. Kaukana mannermaan puolella liiteli savupilvi\nhohtoisan merenpinnan yläpuolella vilkkuvien purjeiden välitse, ja\nhaihtui hitaasti läntisen taivaanrannan äärettömyyteen.\n\n— Siirtolaislaiva! virkahdin minä. Silloin kiintyi Bigkinkin katse\nvalomerta halkovaan tummaan pilveen.\n\n— Sitä tietähän mekin tulemme kulkemaan! sanoi hän hetken kuluttua,\nvakavailmeinen hymy huulillaan. Kerroinhan jo aikaisemmin sinulle,\nJost, että omaisuuteni hoitaja Don Garcia Leo Quifort odottaa minua\nMeksikkoon. Sittemmin kirjoitti hän minulle vielä uudelleen, että minun\nvälttämättömästi on sinne tuleminen, kun vastuunalaisuus ja ikä jo\nalkavat rasittaa häntä liiaksi. Tulethan sinä mukaan vapauttamaan minut\ntuosta minua uhkaavasta taakasta?\n\nIloisesti hän taputti käsiään.\n\n— Tulen kyllä, Big, meidän täytyy järjestää tulevaisuutemme jollakin\ntavoin, vastasin minä miettiväisesti. — Mutta erään seikan sanon jo\nennakolta: minä en ole niitä miehiä, jotka tyytyvät elämään vaimonsa\nvaroista.\n\n— Voi sinua, nyrpisteli Big.\n\n— Olen tähän saakka aina pyrkinyt oman ansioni perusteella olemaan\njotakin ja kelpaamaan johonkin, jatkoin minä, huolimatta hänen\npettymystä ilmaisevasta katseestaan. — Kuten olisin tehnyt, jos olisit\nollut köyhä, niin teen nytkin, vaikka olet rikas: ryhdyn työhön!\nTarvitsen sitä voidakseni olla onnellinen.\n\nTuokion aikaa hän oli nyreissään, sitten hän huudahti riemuisasti:\n\n— Oi sinä kelpo mies! Hän syleili minua, mutta sanoi sitten taas\nnureksivasti:\n\n— Mutta tiedätkö sen, että työintosi estää minut toteuttamasta\nlempituumani?\n\n— Mitä tuumia sinulla sitten on? kysyin minä ihmeissäni.\n\nHän vaikeni hetken ajatuksiinsa vaipuneena, mutta jatkoi sitten\npuoleksi arkaillen, puoleksi veitikkamaisesti:\n\n— Tiedät, millaista lapsuuteni oli, millaista hienohkoa mustalaiselämää\nme vietimme ja kuinka siitä kärsin. Mutta nyt kun sinä olet lemmittyni,\nikävöin jälleen noita entisiä vaellusretkiä. Juuri sinun tähtesi! Sinun\nkanssasi, armaani, haluaisin Meksikosta palattuamme jälleen kulkea\nmuinoisia teitämme kaupungista kaupunkiin, maasta maahan. Mikä minusta\ntuntuisi yhdentekevältä, jopa vastenmieliseltäkin, jos minun pitäisi\nyksin nähdä se jälleen, houkuttelee minua ajatellessani että saisin\nsitä katsella yhdessä sinun kanssasi: Napoli, Rooma, Venetsia ja moni\nihana, rauhaisa sopukka Italiassa. Lupaathan minulle, rakas Jost, että\nlähdet kanssani matkoille. Voithan sitten myöhemmin ryhtyä työhön!\n\nHänen silmänsä hohtivat kaihoisasti, hänen janoisasti avatut huulensa\nalkoivat sanella runoja.\n\n— Ne ovat Mignonin lauluja, sanoi hän. — Sinä punastut, Jost, siksi\nettet niitä tunne. Mitä varten? Sehän se juuri alun pitäin on minua\nviehättänyt, että sinussa, jolla on niin terävä äly, ei ole rahtuakaan\nperittyä sivistystä ja sinä siksi omistat kaikki niin raikkaan\ntuoreella mielellä. Sentähden haluaisin matkustella kanssasi, viedä\nsinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta, kaunista ja ylevää,\nmuseoihin, jotka sisältävät vuosisatojen taideaarteet, ja tienoille,\njoiden ylitse taiteilijain teokset ovat luoneet pyhän tenholoisteen.\n\nKoko Bigin olento oli innostuksen valloissa; houkuttelevina tulvivat\npuheet hänen huuliltaan.\n\n— Puhut matkustamisesta, sanoin minä puoleksi leikillisesti, puolittain\nvakavana, kääntäen puheen toisaanne, — mutta lähinnä olevista asioista\net virka mitään, Big. Milloinkas meidän häämme ovat?\n\nHän vaikeni hetken iloisten haaveiden vallassa.\n\n— Häämmekö? kysyi hän hymyillen ja punehtuen. — Olenhan sanonut\nsinulle että kasvatukseni on ollut aivan pakanallinen. Kaikkein\npakanallisimmat mielipiteet minulla on häätavoista. Miksi pitää\nuskoa meistä välittämättömälle papille, miksi ilmaista ihmisille\nsellaista, jonka tulee sisimmän, luonnon pyhittämän tunteen mukaan\nolla hetki, josta rakastavaiset yksin tietävät? Jos kaipaisin kirkon\nvälitystä, niin valitsisin Helgolannin kirkon, jossa vihkimismenot ovat\nyksinkertaisimmat. Mutta tahtoisin papeista ja laeista riippumatonna\nvapaasti seurata sinua uskollisena vaimonasi. Eihän minulla ole koko\nmaailmassa ketään muuta kuin sinä!\n\nHänen kasvoillaan kuvastui rakastavan naisen kiihkeä hellyys.\n\n— Mustalainen! virkahdin minä vastaan. Tunteesi kunniassa, — mutta\nehkäpä on olemassa käytännöllisiä seikkoja, joiden takia meidän olisi\nannettava vihkiä itsemme lainmukaisesti.\n\nSanani panivat hänet miettimään.\n\n— No, jos niin on, lausui hän, — niin tulen kanssasi vihille. Ehkä\nsitten Meksikossa. Mutta arvaapas kuinka olen ajatellut häämme täällä\nvietettäviksi?\n\nHänen huulensa vetääntyivät suloiseen hymyy — Kuinka sitten? kysyin\njännitettynä.\n\n— Juhlallisemmin kuin konsanaan kukaan kuningatar on häitään viettänyt,\nvastasi hän katsoen minua riemuisasti silmiin. — Jost, haluaisin\ntyttöaikani lopettajaisiksi tehdä tuon pitkän ilmapalloretken, jota\nHampurissa suunnittelimme, vaan joka tuli estetyksi. Suostuthan siihen,\nJost?\n\n— Saithan jo Hampurissa lupaukseni, vastasin minä, — mutta jos sallit\nminun sekaantua asioihisi, niin haluaisin kysyä: etkö ole tuhlari, Big?\n\n— Mitäpä siitä, jos olenkin yhden päivän? nauroi hän. — Etkös sinäkin\nriemuitse tuosta retkestä?\n\n— Tietysti, vastasin minä. — Eihän voi olla olemassa mitään ihanampaa\nkuin retki sinun seurassasi, Big, sinisessä ilmameressä.\n\n— Mutta tunnetko myöskin jo olevasi kyllin vahva? kysyi hän\nsanomattoman hellästi.\n\n— Olen terve ja täysissä voimissa, vakuutin koko sydämestäni.\n\nIlta-auringon vaipuessa kaukana lännessä mereen ja kullatessa laineet\nhohteellaan, kuljimme käsi toinen toisemme olalla saarta pitkin ja\nlaskeuduimme sitten ylämaalta »Falmia» alas alamaalle. Tultuamme sille\nkohdalle, jossa katseemme olivat hartaan kysyvinä kohdanneet toisensa,\npysähtyi Big, ja loimme vaieten silmäyksen toisiimme. Ehdittyämme\nalas rannalle meille tuli vastaan jono lapsia, jotka lauloivat\nhelgolantilaista piirihyppylaulua. Nähdessään Bigin he sulkivat hänet\npiiriin ja tanssivat hänen ympärillään. Kun hän otti syliinsä majastamme\nisännän liinatukkaisen suloisen pikku tyttären ja suuteli häntä,\nsilloin kajahti joka taholta riemahtelevia huutoja: - Minulle myös\nsuukko, minulle myös! — Aina syntyi samaa iloa ja onnea, kun Big vain\njoutui lasten pariin! Tuo kuva vuodatti riemua sydämeeni. Olkoon hän\nmustalainen ja pakana, — ihminen, josta lapset pitävät, omistaa mielen\njaloutta!\n\nMutta noita viehkeitä päiviä keskeytti synkkä hetki.\n\nBigin kysymyksen johdosta kirjoitti kapteeni Sommerfeld meille, meitä\nkihlauksemme johdosta sydämellisesti onnitellen, odottavansa meitä\neräässä pienessä Pohjois-Saksan kaupungissa, jossa ilmapallo oli oleva\nvalmiina aamujunalla saapuessamme.\n\nLaiva kuljetti meitä Helgolannista päin Elbeä pitkin. Silloin tuli\nSüllbergin luona sijaitseva Balmerin huvila näkyviin syysauringon\nlempeässä hohteessa. Tuo näky ja heräävät muistot saattoivat\nminut alakuloiselle mielelle. Hampurissa tunsin itseni täydelleen\nonnettomaksi. Minusta tuntui kuin Duglore-parkani sielu vaikeroiden\nharhailisi valoa ja eloa uhkuvassa kaupungissa muinoista lempeään\nhakien. Olisin halunnut mennä tervehtimään uskollista Rungholtiani,\nmutta kun mainitsin siitä Bigille, hän vavahti pelästyneenä ja pyysi\nsoinnittomalla äänellä:\n\n— Elä jätä minua nyt yksin, Jost!\n\nTietämättämme miksi, olimme edellisten päiväin autuaallisesta\nonnellisuudesta joutuneet äänettömän alakuloisuuden valtaan.\nToimittelimme muutamia ostoksia ja vietimme sitten hitaasti kuluvat\nhetket, jotka olivat jäljellä siksi kuin iltajunalla voimme lähteä\nmatkaan Sommerfeldin tykö, asemahuoneen pimeimmässä nurkassa, istuen\nvierekkäin toisiimme painautuneina, kuin olisimme pelänneet välillemme\nvoivan tulla jotain vierasta. Muisto! Vain silloin tällöin keskeytti\njokin välinpitämätön, vaivoin keksitty sana hiljaisuuden. Puistatus\nkävi Bigin lävitse.\n\n— Mikä sinua vaivaa, lemmittyni? kysyin minä.\n\n— Jost, sanoi hän voimatta hillitä tuskaansa ja mielenliikutustaan, —\nen voi olla muistelematta sinun entistä morsiantasi!\n\nSiis meillä oli molemmilla sama ajatusten esine.\n\n— Jost, kysyi hän, — rakastitko sinä kovin tuota tyttöä?\n\nMinä vavahdin ja vastasin melkein kiivaasti:\n\n— Emmekö ole sopineet, ettemme enää koskaan puhuisi Duglore\nImoberstegistä? Haluatko kiusata minua, Big?\n\nHänen sanansa olivat saattaneet minut mitä huonoimmalle tuulelle ja\nminä jatkoin:\n\n— No hyvä, jos välipuheemme ei enää ole voimassa, niin haluaisin\nminäkin kysyä jotain, Big. Kuinka sinä uskalsit mennä puutarhurin tykö,\njonka luona minä asuin? Täytyihän sinun pelätä tapaavasi siellä Duglore\nImoberstegiä? Olen jo usein uteliaasti miettinyt tuota asiaa.\n\nKauhusta kalpeana hän tuijotti minuun. Sanaakaan vastaamatta hän istui\nhiljaa, jäykkänä kuin marmorikuva. Kauniisti kaartuvien kulmakarvojen\nvälille oli uurtautunut ryppy, joka loi hänen kasvoilleen niin kärsivän\nja samalla niin ylevän ilmeen, ja hänen silmissään näkyi tuo hänen\nsyntyperästään muistuttava välkähdys. Sydäntäni vihloi haikeasti.\n\n— Oletko loukkaantunut, Big? kysyin minä.\n\n— Olen, vastasi hän tuikeasti, luoden minuun halveksivan katseen.\n— Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä\npakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat\nrakkauden alalle. En toiminut noina päivinä järkevän ihmisen, vaan\nmielipuolen tavoin. Jos rakastat minua, niin elä muistuta minua siitä!\n\nEhdottomasti katsahdin ympärilleni, eikö kukaan kuullut keskusteluamme.\nMieltäkarmiva tuska ilmeni Bigin sanoissa, ja kiihkeä sääli valtasi\nminut äkkiä. Soinnittomasti lausuin:\n\n— En tiedustele sinulta enää koskaan mitään, joka koskee eroaikaamme\nHampurissa!\n\n— Niin, elä tee sitä enää koskaan, Jost! sanoi hän tuskalloisesti.\n\nSilloin junamme saapui suhisten asemasillan viereen, junankuljettaja\nkehotti nousemaan vaunuihin. Pitkällä yöllisellä matkalla sovimme\ntaas täydelleen ja tunsimme voimakkaammin kuin koskaan ennen olevamme\nkumminkin kaksi valtavan rakkauden yhdistämää olentoa. Varhain\nseuraavana aamuna, tähtien vielä tuikkaessa, saavutimme kaupungin,\njossa kapteeni meitä odotti. Hänen apulaisensa oli meitä vastassa\nasemalla ja vei meidät kaasutehtaan lähellä olevalle niitylle. Bigin\nmääräysten mukaisesti oli Sommerfeld jo suorittanut kaikki valmistukset\nja pitänyt huolta siitä että lähtö voi tapahtua pikaisesti ja\nkatselijoitta.\n\n— En tosin voinut uneksiakaan Hampurissa, että vielä kerran saisin\nkuljettaa teidät molemmat halki ilmojen, lausui hän kunnioittavasti\ntervehtien, — mutta on vanha kokemus että ne, jotka kerran ovat\nkohonneet siintävään korkeuteen, haluavat uudistaa lentoretkensä.\n\n— Mutta tästä ei saisi tulla retkeily maanpinnan läheisyydessä,\nvaan haluaisimme tehdä pitkän matkustuksen kautta yläilmojen, herra\nkapteeni, sillä tämä on häämatkamme, sanoi Big, ja hänen kasvojansa\nkirkasti puoleksi vallaton, puoleksi vakava hymyily.\n\nKohta senjälkeen lausui kapteeni:\n\n— Neiti Dare, herra Wildi! Antautukaamme Jumalan haltuun, — nouskaa\nveneeseen!\n\n»Saturnus», jonka nousua yökaste hidastutti, kohosi vitkalleen, mutta\ntasaisesti kohden kiiltokiven tavoin hohtavaa kointähteä. Synkkä ilta\nHampurissa oli unohdettu, Big oli hillityn riemun, suloisen onnen\nvallassa.\n\nMeidän yhteiseen elämänuraamme tuo ihana retki vaikutti varsin\nratkaisevasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhäkellot soivat alhaalla ihmismaailmassa! On Jouluaatto! Vaikka\ntiesin etten voisi tänne kuulla niiden ääntä, vietin kumminkin Hiuteen\nseurassa illan ulkona. Hankikinoksilla, jotka kohoovat aina majani\nkattoon saakka, mellastelin minä jalkarampa mies. Päivänseisauksen\nmyrskyjä seurasi sininen taivas ja kova pakkanen. Feuerstein\noli iltapäiväauringon loisteessa verrattoman ihana talviunelma,\nkoskemattoman puhtauden kuva. Ei edes linnun siipikään ole sipaissut\njälkeä lumeen.\n\nAurinko laski varhain veripunaisena tummansiniseltä iltataivaalta.\nKuolonkalpeina ja tuimina seisoivat vuoret vihertävässä hämyssä,\nsilmäillen uusikuuta, kirkkaasti loistavaa Venusta ja Jupiteria.\nJo olivat ne muuttumaisillaan haamuiksi vain, kun äkkiä keltaista,\npunertavaa valoa tuikahti esiin niiden lumiharjakkeista, tulta, joka\nnäytti virtaavan vuorenhuippujen sisästä, ikäänkuin ne olisivat hehkua\ntäynnänsä. Kolmasti uudistui tuo ilmiö, valaisten yhä uudelleen synkät\nlaaksot.\n\nMutta olisin kernaasti luovuttanut muiden katseltavaksi kuun, Venuksen,\nJupiterin ja tuon hehkun, jos sensijaan olisin kaukoputkellani saanut\nnähdä loistavan joulupuun tuolta laaksosta tai edes valopilkun\nSelmatt'ista. Mutta koko ihmismaailman kätkee minulta talviusma,\ntyhjältä ja kuolleelta näyttää ilmojen valomeressä hohtava maapallo, ja\nminusta tuntuu kuin unennäöltä, että noiden sumujoukkojen alapuolella\nolisi lämpimästi sykkiviä sydämiä.\n\nOi, haluaisin nyt vaeltaa läpi suuren kaupungin, kuten teimme\nBigin kanssa parina jouluiltana, kuulla kellojen ja pasuunain\näänen torneista, na iloisten äitien ja isäin kiiruhtavan kotiin\njoululahjoineen ja tarkata kuinka köyhinkin, jolla ei ole varaa\nostaa joulupuuta, ottaa torille pudonneen kuusenoksan ja kiinnittää\nullakkokamariinsa ehdittyään siihen ainoan kynttilänsä tuikkamaan.\n\nBig! Haluaisin vielä kerran käyskennellä kanssasi tuona iltana, sinä\npakanatar — sä jouluenkeli! Muistelen tuota muutamaa jouluiltaa\nmerellä. Soitettiin hurskaita virsiä, korkealla mastossa säteili\njoulupuu. Silloin käännyit sinä kapteenin puoleen lausuen:\n\n— Eikö tuolla alhaalla ole kahlehdittuna mies, joka murhanteon takia\ntulee jätettäväksi viranomaisten haltuun? Rauha maan päällä! Päästäkää\nhänet hetkeksi kannelle, viettämään joulua minun ja mieheni kanssa!\n\nNiin sinä puhuit. Murhaaja itki ilosta, kuullessaan että oli olemassa\nihminen, joka jouluiltana oli ajatellut häntä armahtavaisella mielellä,\nsöi kanssamme illallista ja kertoi meille äidistänsä.\n\nVaikka vietänkin observatoorissani joulua yksin, en tee sitä\nkumminkaan suruisin mielin. Sydämelleni tuottaa hoivaa mieluisa\najatus. Kun Gottlobe ja Hannu ovat menneet naimisiin, kuten Jumala\nsuonee Hangsteinerin vastarinnasta huolimatta tapahtuvan, enkö silloin\nlaskeutuisi alas täältä vuoreltani, elääkseni rauhallisena vanhuksena\ntuolla laaksossa, sytyttäen vielä monet joulupuut iloksi riemuitseville\nlapsenlapsille?\n\nMutta se seikka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.\n\nVoimakkaampana täyttää tällä hetkellä mieleni toivomus että ilma olisi\nhuomenna kirkas aina laaksonpohjaan saakka. Varhain iltapäivällä\npalaavat Selmatt'in kirkkomiehet, jotka aamuhämärissä ovat lähteneet\nZweibrückeniin, laaksotietä kotiin. Olen utelias näkemään, ketä siellä\nsilloin vaeltaa. Siitä voin tehdä johtopäätöksiä, millä kannalla\nasiat ovat Hangsteinerin talossa. Kunpa vain edes yleensä saisin\nkaukoputkellani nähdä ihmisiä, seurata heidän toimiansa! Se olisi nyt\nainoa toivoni!\n\nVietän pyhää juhlaa! Minulla ei ole joulukuusta, ei joulukynttilöitä\nloistamassa, ei ole ilosta säteileviä lastensilmiä, mutta avaan\npullon jaloa kreikan viiniä, tuntien kiitollisuutta noita herttaisia\nihmisiä kohtaan, jotka sen ovat lähettäneet. Muuan St Jakobissa\nasuva perhe toimituttaa minulle nimittäin joka vuosi ensimäisenä\npäivänä elokuuta korin viiniä tänne vuorelle. Muutama vuosi sitten\nhe oleskelivat vuoristossa huvilassa. Heidän poikansa aikoi yhdessä\nparin muun nuorukaisen kanssa eräälle korkeimmista ja vaarallisimmista\nalpinhuipuista. Isä, joka oli kerran käynyt Feuersteinillä, sähkötti\nminulle: »Mitä arvelette säästä?» Jos olisin luottanut vain koneisiin,\nolisin helposti voinut vastata: »Kaunista säätä jatkuu.» Mutta\nsilmäilin ympärilleni avaruuteen ja näin siinä jonkunmoista väreilyä,\nepämääräistä valopilkkujen vaeltelua. Ilmaretkiltäni tunsin tuon\nilmiön. Minä sähkötin: »Ennen vuorokauden kuluttua kovia rajuilmoja.»\nKolme nuorukaista, niiden joukossa tuon perheen poika, luopuivat\nennustukseni johdosta rohkeasta yrityksestään. Toiset kolme eivät\nvälittäneet varoituksestani, vaan nousivat vuorelle. Seuraavana päivänä\nhe joutuivat siellä rajuilman uhriksi, Siitä saakka tuo perhe on joka\nvuosi tapahtuman vuosipäivänä, ensimäisenä päivänä elokuuta, lähettänyt\nminulle viiniä, lausuen parilla sanalla ilmi kiitollisuutensa siitä\nettä olin neuvollani estänyt heidän poikansa vuorelle nousemasta ja\npelastanut hänen henkensä.\n\nVoin siis tuota viiniä nauttiessani lohduttautua sillä etten\nFeuersteinin havaintoaseman hoitajana palvele yksinomaan suurta\nmeteorologista taulustoa. Se tuntuisi yhtä turhanpäiväiseltä kuin\nmoni muu seikka tässä maailmassa. Ei, minulla on syytä uskoa, että\nsääennustukseni ovat muulloinkin kuin tuossa yhdessä tapauksessa\ntuottaneet ihmisille todellista hyötyä. Se ajatus tekee toimeni minulle\nrakkaaksi ja suo minulle voimaa kestää vaivalloisessa virassani.\n\nKohotan lasini lausuen:\n\n— Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa! Maa ja tähtitaivas ylistävät\nhänen tekojansa. Rakkaus, joka yhdistää ihmisen ihmiseen, johto, joka\nkunkin yksityisen elämän juoksussa ilmenee, ovat hänen ihmeistänsä\nkäsittämättömimmät! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle!\nKiitän sinua siitä että olet suonut meille ihmisraukoille joulun,\nmuistojuhlasi, joka saattaa meidät ylentämään mielemme korkeammalle.\nTäytä sydänten ikävöiminen! Auta meitä ettemme enää eläisi kuin\nvillit. Suo rauha maan päälle! Rauha, rauha! Kansat tarvitsevat sitä\nyhtä hyvin kuin jokapäiväistä leipää. Joka heitä sotaan yllyttää, on\nrikoksentekijä. Ja ihmisille hyvä tahto! Lausun kiitokseni teille,\njotka menneinä aikoina olette totuuden polkuja hakeneet, niillekin,\njoiden nimet ovat unhoon vaipuneet. Mutta nyt eläväiset! Jatkakaa\nheidän työtänsä, hakekaa, tutkikaa, etsikää uusia edistyskeinoja! Mutta\nelkää sentään pettäkö itseänne! Tosin pystytte tutkimaan aivosolujen\nsalaista elämää ja ottamaan selkoa kaukaisinten auringoiden\nkokoonpanosta, ja teidän viisautenne on ylitsevuotavainen. Mutta\nonko ihmiskunnan elämä myöskin saanut jalomman, leiman, täyttääkö\nihmismielet ylevä harras onnellisuus? Melkeinpä sitä saa hakea lyhty\nkädessä Diogeneen tavoin. Mitä on kaikkialla nähtävänä? Mielenhaikeutta\nniin hökkelissä kuin palatsissa! Teidän ylväissä kaupungeissanne\nkituvat yhä edelleen lapset, joilta on ryöstetty lapsuudenaika,\nharhailevat kaupanalaiset naiset, kaikkialla näkee rahan hallitsevan\nmieliä, väkivallan ja tunnottomuuden olevan ohjissa. Teitä vastaan\ntodistaa tyttö, joka säälistä surmaa vastasyntyneen pienokaisensa,\nteitä vastaan todistavat vaimot, jotka mätänevin rinnoin sairaaloissa\nkituvat. Teitä vastaan todistavat hulluinhuoneet ja vankilat, joita\nteidän yhä täytyy laajentaa. Rikoksentekijä vaikeroi kopissaan: »Miksi\nei kukaan minua veljellisesti lähestynyt koettelemuksen hetkenä?»\nMielipuoli lausuu hampaitansa kiristäen: »Minulla oli vaimo, kaksi\nkukoistavaa lasta, ystävä. Ystävä tuhosi omaisuuteni ja vietteli\nvaimoni.» Ihminen syyttää toista ihmistä, ja luontokappaleiden valitus\nkohoaa taivaalle. Olen kauhusta jähmettyen nähnyt kuinka vaikeroiva\nkili temmattiin emän utareilta ja nyljettiin elävältä, että naiset\nsaisivat kidutetun eläimen nahasta sen hienompia sormikkaita. Vapisevin\nsydämin kysyin silloin: »Onko olemassa Jumalaa» ja epäilys valtasi\nmieleni. Vasta oman elämäni tarkastelu on saattanut minut jälleen\nluottamaan Kaikkivaltiaan voimaan. Mutta en halua enää laskeutua täältä\nalas näkemään noita sydäntävihlovia kuvia. Jos sen tekisin, täytyisi\nminun koko sydämeni voimalla huutaa ihmiskunnalle: »Vähän enemmän kykyä\nkäsittää lähimäisen tarpeita, hänen onnenkaipuutaan, hänen salattuja\ntuskiaan. Enemmän hyväntahtoisuutta kanssaihmisiämme ja vieläpä\neläimiäkin kohtaan! Se olisi ihanampi sivistyksen voitto kuin pohjois-\ntai etelänavan saavuttaminen. Kaiken mikä elää ja hengittää tulee olla\nteille pyhää! Sen käsittäminen olkoon tulevan sukupolven suurin kunnia!»\n\nEi, en haluaisi laskeutua alas Feuersteiniltä ruvetakseni apostoliksi.\nMinäkin olen palvellut intohimoja, ja jokainen voisi nauraa minulle\nja sanoa: »Sinäkin saarnailet, sinä vanha synninorja, joka syöksit\nnuoruutesi lemmityn onnettomuuteen, etkä edes voinut tuottaa lohtua\nvaimollesi Abigailille hänen haikeissa tuskissansa!» —\n\nKohotan lasini ja puhun:\n\n— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo\nmaailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen,\nsen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta\nluvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin\nsydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän\npuhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania,\nheidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa\non — hyvyys!\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nVietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia\nmaailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää,\nmutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään.\nMitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan\nelämäntarinaani!\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan\nkäärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään\nrakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan\nsilmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt\nvalopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä\nnopeasti.\n\n— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen\nhiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi\nkohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.\n\nTummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta\nnyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko\nrusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa\nkannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki\nliekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin\nihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan\nhän huudahti:\n\n— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen\nhaaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!\n\nKatsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.\n\n— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.\n\n— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet\nhymyilemään.\n\nAuringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja\nlaajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja\nkondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.\n\n— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä\ntarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla,\nihailevalla katseella Bigiin.\n\nMutta Big vastasi tyynesti:\n\n— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi\nkieltää!\n\nVaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta\nhiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa\nkaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä\ntaivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat\npienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina\nihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.\n\n— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka\nniin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu\nkuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin\ntäällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme\nyhteen?\n\nMinä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.\n\n— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.\n\nHän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä\nympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän\nhorjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big\nlepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:\n\n— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!\n\nNöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.\n\nAlemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien\nylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta,\nsilkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme\neteenpäin huumaavaa vauhtia.\n\n— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen\nkompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin\nsuuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo\nkannattaa iltaan saakka.\n\n— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri\nolin haaveksinutkin.\n\nSommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.\n\n— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, —\nsillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta\ntehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen,\njonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.\n\n— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.\n\n— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat\npienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.\n\n— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut\npäähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton\nmies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän\ntähtenne?\n\n— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti\nsilmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi\nretkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä\ntoimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista\nonnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi\nsäärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi\ngondolista liian aikaiseen.\n\n— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysi\nBig. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!\n\nYhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella\nretkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan\nsotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille\nkaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin\nosaaottaneita henkilöitä.\n\nMutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme.\nHopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja\nvarjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita,\nkiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä.\nSiintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina.\nSilloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa.\nHaavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse\nväikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset\nkasvonsa.\n\n— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. —\nJost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?\n\nNauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin\njuttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän\nMünchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja\nsitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa\nelämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten,\nmonet vastukset voittaen, myöskin toteutti.\n\n— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.\n\n— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa\nminulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen\nvain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen\nmenettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään\nvaloon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen\nmielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta\nsovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina\nkuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa\nliikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan,\nettä olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin.\nSiinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät?\nToinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä\nretkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi\nJumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien\nilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista\nvastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole\nkoskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan\nolen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että\nilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman\nja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta.\nOlen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren\njoukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!\n\nJärkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan,\nmiellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.\n\n— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta\nilmapurjehtijaksi.\n\nBigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen.\nMolemmille vastasin nauraen:\n\n— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin\nryhtyä.\n\n— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä\nkatsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset\njättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset\nlaivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet\nylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien\nihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä,\njoiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat\nniiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät\nvalovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan\nkuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma.\nMutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja\njoka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret\nliittivät pilven pilveen.\n\nKas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää\npitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän\nympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me\nkuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja\nkas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin\nminä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! —\nEn tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin\nFeuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme\ntervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta\nvaltavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.\n\n— Uudelleen, Jost! riemahteli Big. Hänen kasvoillaan säteili hilpeä\ninnostus. Hän hymyili hurmaavasti, lähensi suunsa korvaani ja kuiskasi\nkiihkeästi:\n\n— Jost, jos voisit suostua siihen! Haluaisin tulla ilmapurjehtijan\nvaimoksi! Sinä uljas Jostini!\n\nTuo ei ollut enää pilaa, vaan Big lausui ilmi sydämensä hartaan\ntoivomuksen. Ilmapurjehdus oli saattanut hänet haltioihinsa, ja hänen\nsilmänsä säihkyivät lumoavina.\n\nOliko Sommerfeld kuullut hänen kuiskauksensa? Hän loi minuun vaieten\nläpitunkevan katseen, sitten hän lausui:\n\n— En yleensä hevillä kehota ketään ryhtymään toimeeni. Mutta teillä,\nherra Wildi, on menestymisen edellytykset, tarmoa katseessa ja tarmoa\nmielessä. Olisin ylpeä, jos saisin ohjata teidät alalleni!\n\nVastasin hänelle kieltävästi, mutta lumouksiin oli ilmapurjehdus\nminutkin saanut. Vaieten tuijotin eteeni. Valkoisten saarten kaltaisina\njäivät pilvet taaksemme avaruuteen, mutta »Saturnus» laskeutui hitaasti\nalempiin ilmakerroksiin, ja kodikkaana lähestyi meitä maa, hohtaen yhä\nkirkkaammin värein. Linnat ja kylät loistivat päivänpaisteessa, ja me\nkuljimme hopeanhohteisen virran ylitse, jonka pintaa laivat kyntivät.\nKaukana häämöttivät metsämaisemat tummina varjoina vaaleata taustaa\nvastaan. Mainen elämä tervehti meitä tutuin äänin. Kuului veturin\nvihellys ja kellonsoittoa muutamasta kaupungista. Kouluista rientävät\nlapset huomasivat pallomme ylhäällä ilmassa. He liehuttivat lakkejaan,\nkuulimme heidän riemuhuutonsa ja pyyntönsä: — Laskekaa täällä maahan,\ntehkää hyvin! — ja kaduilla syntyi hyörinää kuin muurahaispesässä,\njohon on pistetty keppi. Mutta kaupunki jäi jo taaksemme. Muuan\ntalonpoika, joka perhekuntineen työskenteli pellollaan, havaitsi\naluksemme. Tuikeasti hän kiirehti kaikkia, ihmisiä ja hevosia\nrattaineen rientämään kotia kohden, kuin olisi itse paholainen siinä\ntulla kiitänyt ilmojen halki.\n\nOnko minun rupeaminen ilmapurjehtijaksi vai ei? Ajatuksiin vaipuneena\nsilmäilin ulos avaruuteen. Mutta Sommerfeld oli sillävälin valmistanut\nmeille oivan virvoituksen, keittänyt teetä, sammuttamattomalla\nkalkilla, jolle oli vettä valanut. Kunnioittavaisena hän kääntyi\nmorsioni puoleen lausuen:\n\n— Olen täyttänyt kaikki määräyksenne, neiti!\n\nRuokakopasta tuli nyt esiin kaikenlaisia herkkuja ja pullo kuohuvaa,\ntulista ranskanviiniä.\n\n— Enkös ole ollut oiva emäntä? laski Big ylpeillen leikkiä. Mutta\nlaseja kilisyttäessämme hän nauraen loi minuun kiihkeän katseen ja\nlausui:\n\n— Tuokoon tämä malja mieleesi oivan päätöksen!\n\nIlmapurjehtijaksiko? Outo ajatus, mutta täysin Bigin uljaan,\nennakkoluuloista vapaan mielen mukainen! Ei, rohkeutta ei minulta\npuuttunut tuohon toimeen. Olinhan auringon, valon, ilmojen\nlapsonen, joka jo varhain oli tottunut avaruuden korkeuteen ja\nlaajuuteen, taivaan näkemiseen. Olivathan silmäni Bodenin laitumilla\npaimennellessani, jolloin tarkkasin kaikkea mitä Feuersteinin\nkallioilla tapahtui, harjaantuneet tarkoiksi kuin petolinnun.\nVirtailihan suonissani esi-isieni vuorelaisten hurjaa verta, joka oli\nminut yllyttänyt jättämään kotimaani ja saattanut minut Hampurissa\nseikkailuihin, vähällä vienyt minulta hyvän maineenkin. Olin mies, joka\nei pelännyt vaaroja, vaan jolla oli haava sydämessä ja joka tarvitsi\nunhoa.\n\nJa ajatuksiini sekaantui kiihottavana Bigin säihkyvä katse.\nMustalaistyttöseni halusi viettää kulkurielämää. Minä puolestani\nikävöin maailmaa näkemään, mutta en halunnut olla tyhjäntoimittaja,\njoka elää vaimonsa varoista. Ilmapurjehdus soisi meille kummallekin\nmitä halusimme, matkustelua ja työtä.\n\n»Saturnus» jatkoi matkaansa iltapäivän auringonpaisteessa. Ilma ja\nmaa tarjosivat runsain määrin ihanintansa nähdäksemme. Lähestyimme\nsuloisia kukkula- ja vuorimaisemia, riensimme niiden ylitse ja jätimme\nne taaksemme siintävään etäisyyteen. Sommerfeld, joka silmäili\nkarttojansa, mainitsi tuon tuostakin jonkun nimen:\n\nThüringerwald! Kronach! — ja äkkiä: — Mainin latva!\n\nLuodessani katseen virtaan, tulin äkkiä ajatelleeksi että »Saturnus»\nkuljetti meitä muinoista kotimaatani kohden. Oi, jos saisin luoda\nainoankaan silmäyksen Selmatt'in laaksoon, nähdä miten Dugloren laita\noli!\n\nEi, en sittenkään voinut ruveta ilmapurjehtijaksi! Povessani vallitsi\nvielä voimakkaana kotiseutuni katsantotapa, vaatimattomissa oloissa\nviettämäni lapsuuden muistelmat. »Elä tee sitä, elä tee!» rukoili\nisäni haudassaan. »Jost, Jost, enkö ole kurituksillani saanut\nluontoasi taltutetuksi!» Ja koulumestari Kasperin vilpittömillä\nkasvoilla kuvastui haikea mielipaha: »Jost, sinä hillitön Jost, jota\nolen rakastanut kuin omaa poikaa, eikö siinä jo ole kevytmielisyyttä\nja jumalattomuutta kylliksi, että olet riistänyt Duglorelta hänen\nelämänonnensa? Nyt tahtoisit vielä kuljettaa ilmalaivaa, tuota\npaholaisen tekelettä, läpi korkeuksien!» Ja kaikki surmansa saaneet\nselmattilaiset vaikeroivat haudassaan: »Jost Wildi, meidän pitää maata\ntäällä kallioiden alla, ja sinä haluaisit nousta ylös pilviin!»\n\nSekavina täyttivät ajatukset mieleni.\n\nMutta aluksemme kiisi edelleen ihanan syyspäivän loisteessa ja\nhohteessa. Kyliä ja kaupunkeja ilmestyi tiellemme, ne näkyivät\npienoiskoossa allamme, pienenivät yhä vielä ja jäivät taaksemme.\nVuoriryhmät auringon kultaamine huippuineen seurasivat toinen\ntoistansa. Laajoista, tiheistä metsistä nouseva kosteus saattoi\n»Saturnuksen» laskeutumaan, se leijaili yli vihreän, kimmeltävän\nmetsän, hipailipa tuuheita kuusiakin, jotka kohisivat allamme kuin\nmyrskyssä. Metsäotukset, jotka aukioilla olivat rauhallisina olleet\nlaitumella, kiisivät pelästyneinä tiehensä. Mutta taivaanrannalla, jota\nkohdin kuljimme, nousi näkyviin vihreitä vuorenhuippuja. »Saturnus»\njännitti vielä kerran lentimensä ja lensi iltataivaan kirkkauteen.\n\nMikä ihme! Valkoisena ja haamumaisena siinsi jotain kaukaisten\nkukkulain takana. Haavekuvako vai kangastus? Välkkyvinä häämöttivät\nkaukaisimmasta etäisyydestä hohtoiset Alpit! Kohottaen päänsä\niltaruskoon, korkealle yli maisen ympäristönsä, ne lähestyivät meitä\nkuin vanhat isät ja äidit, jotka ovat valmiit lausumaan tuhlaajapojan\ntervetulleeksi kotiin.\n\nEiväthän ne tosin olleen Selmatt'in vuoria, vaan kumminkin\nlumihohtoisia huippuja ja harjoja. Lumottuna ja tuskan vallassa\ntuijotin tuohon kaukaisuudessa kajastavaan loistoisaan ilmiöön.\n»Kotimaani, kotivuoristoni!» riemahteli sydämeni rajattoman ilon\nvallassa. Minusta oli kuin hellät äidinkädet olisivat minua hyväilleet.\nHillittömän valtavana täytti koti-ikävä koko olentoni, soinnahdellen\nmielessäni kuin lapsuudessa kuultu laulu, vaikeroiden voimakkaana kuin\nurkutorven ääni: Oi Jost — Jost — Jost!\n\nSiinä minä seisoin, kädet pallon köysiin puristettuina, purren hampaat\nyhteen ja vavisten.\n\n»En saa palata kotiin!» Tuo ajatus vavahdutti sydäntäni kuin\nruoskanisku. »En saa palata, — en itseni tähden, kun olen kirjoittanut\nsinne erokirjeen ja minua siellä halveksitaan. En saa palata kotiin,\nsillä en saa riistää Duglorelta sitä rauhan hitusta, jonka hän ehkä\non saavuttanut Hangsteinerin rinnalla. En voi sinne palata Biginkään\ntakia, joka nyt tulee vaimokseni. Hän ei ole hiljaisten vuoriseutujen\nlapsonen, hän on suuren maailman lapsi ja minä, Jost Wildi, olen\nkoditon mies! Mitäpä siis siitä, jos minusta tuleekin ilmapurjehtija,\nseikkailija? Ilmojen, auringon, pilvien valtakunnassa, matkoilla halki\nmaailman ihmeellisten kukkatarhojen löydän unhoa!»\n\nVienosti hyväillen hiveli Bigin poski kasvojani. Hänen katseensa haki\nhuolestuneena silmiäni.\n\n— Armaani, huudahti hän pelästyneenä, — läksimme tälle retkelle liian\npian sairautesi jälkeen. Sinähän olet kuolonkalpea!\n\n— Olen taistellut kovan taistelun, vastasin synkästi. — Big —\nruvetkaamme myrskylinnuiksi!\n\nKaukaiset hohtavat huiput katosivat vihreiden vuorten taakse. Niiden\nviimeinenkin hehku sammui. Mitäpä ne säteillään tervehtisivät miestä,\njoka ei saanut palata kotimaahansa!\n\nBigin silmissä loisti innostus.\n\n— Jost, sinä uljas Jostini, kuiskasi hän, — olenhan aina tiennyt, ettet\nsinä ole vähäpätöinen mies. Kotkina me kiidämme yli avaran maailman!\n\n— Olkaa varuillanne, laskemme maahan, keskeytti Sommerfeld hänen hellät\npuheensa.\n\n— Herra kapteeni! Otatteko minut oppilaaksenne keväällä Meksikosta\npalattuamme? kysyin Sommerfeldiltä.\n\nHän koetti salata ylpeän, onnellisen hymyilynsä, mutta hänen\nteräksenharmaat silmänsä loistivat ilosta. Kiihkeästi hän puristi\nkättäni.\n\n— Terve tuloa, herra Wildi! Näen varmaankin edessäni miehen, josta\ntulee taituri minun alallani.\n\nIltahämärissä laskimme maahan kodikkaan kylän läheisyydessä Baierin ja\nItävallan rajaseudulla.\n\nPäiväksi jäi Sommerfeld kanssamme lepäämään tuohon vuorten juurella\nsijaitsevaan miellyttävään sopukkaan, ja ystävyydensiteet lujenivat\nentisestään. Sovin hänen kanssaan, kumminkaan varmasti sitoutumatta,\nettä keväällä Meksikosta palattuamme tulisin hänen tykönsä\nilmapurjehdusoppiin ja sitten seuraisin häntä kesän ajan hänen\nmatkoillaan.\n\nJost Wildi, joka ei enää ollut vuoripaimen eikä ollut voinut tulla\nkauppiaaksi, oli tulevan vaimonsa hartaalla suostumuksella valinnut\nelämänuransa, uran, joka ei edes kuulunut yleistä arvonantoa\nnauttiviinkaan. Tuossa hiljaisessa maailmansopukassa antautui Big\nomakseni kuten kotkatar antautuu kotkalle. Kuin lapset rakentelimme\nrakkaan, suloisen vaimoni kanssa tuulentupia tulevia vaellusretkiämme\nvarten.\n\n— Entäs jos minä syöksyisin alas, Big? laskin minä leikkiä.\n\n— Oi, silloin tahtoisin kuolla kanssasi! Ehkäpä se olisikin ihanin\nkohtalo, minkä voisin toivoa itselleni, lisäsi hän ajatuksiin\nvaipuneena, tuo vakava ryppy otsallaan.\n\nEn voinut käsittää onnellisen vaimoni synkkää puhetta. Mutta myöhemmin,\npaljoa myöhemmin tuli se jälleen esiin muistini sopukoista. Samalla\nkertaa muistin myöskin hänen kuumat kyyneleensä Hampurin sairaalasta\nlähtiessäni sekä tuon haikean huudahduksen Hampurin asemalla. Me olimme\nilmapurjehduksen avulla tavottelevinamme maailman riemua, mutta itse\nasiassa haimme unhoa ja lohtua — niin Big kuin minäkin!\n\nNopeasti kului kuherrusaika. Sitten meidän täytyi vakavasti ryhtyä\nmiettimään Meksikon matkaa. Mutta tuo merentakainen maa teki tyhjäksi\nihanalla retkellämme tehdyt päätökset ja on syynä siihen, ettei koskaan\nole kuultu puhuttavan Jost Wildi nimisestä ilmapurjehtijasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtavan komeana vallitsee talvi täällä vuoristossa. Yöllä on pakkasta\ntosin viisikolmatta ja kolmekymmentäkin astetta, mutta aamulla, noin\nyhtätoista käydessä, koboltinsinisellä taivaalla hehkuva aurinkoinen\nsaavuttaa sellaisen voiman, että observatoorini kattokourussa sulava\njää alkaa kitistä. Keveästi puettuna voin mennä ulos huipulle\nkävelemään, mutta varjolasit ovat ehdottomasti tarpeen tässä\nvalomeressä liikuskellessa.\n\nLämpöisä ilma toi minulle tervehdyksiä elon mailta! Iloinen\nkäpylintuparvi, joka liiteli tänne alhaalta vuorimetsästä, lensi\nFeuersteinin ylitse ja hangelta löysin myöskin jähmettyneen, mutta\nvielä hengissä olevan sitruunaperhosen. Mistä tulet sinä, perhoparka,\nauringon pettämä kevään sanansaattaja? Toin sen observatooriin. Täällä\nsaa se lämmön ympäröimänä heittää hyvästinsä elämälle!\n\nTänään voi nähdä alas Selmattiin. En nähnyt kumminkaan kaukoputkellani\nketään sen asukkaista, en Hannua, en Gottlobea, mutta silmiäni kohtasi\nhämmästyttävä näky. Noin kahden tienoissa tuli muukalainen käyden\nlaaksoa pitkin ja meni Hangsteinerin taloon, mistä palasi kello kolmen\naikaan. Ajattelin ensiksi tuota karjakauppiasta, joka Gottlobea\nkosiskelee, mutta kävijä oli vanhanpuolinen herrasmies. Mietiskelin\nken hän voisi olla, ja minusta tuntui luultavalta että hän oli\nZweibrückenin lääkäri, ja että Hangsteiner on kovasti sairaana.\n\nHuolia laaksossa, huolia vuorella! Minua kiusaa epätietoisuus, voiko\nHannu täyttää lupauksensa ja tulla uutenavuonna luokseni. Kun ei tuo\nkirottu itätuuli olisi häiritsemässä loistavan, päivänpaisteisen\nmaiseman rauhaa! Mutta se tupruttaa hienon hienoa lentolunta\nhopeanhohtoisina pyörteinä ilmaan. Se ajaa sen kohden vuorenhuipun\nkiviseinää ja kiinnittää sen kalliokielekkeisiin kauniisti kaartuviksi\nsiiviksi, jotka kasvavat päivä päivältä. Tarkastelen niitä huolissani\nja jännityksellä — tai oikeastaan jo toivotonna kohtalooni mukautuen.\nHannun on mahdoton niitä kiertää tai tunkea niiden lävitse, eikä\nhän saa sitä edes koettaakaan, se saattaisi hänet mitä suurimpaan\nhengenvaaraan!\n\nJost Wildi, valmistaudu viettämään uudenvuoden juhlaa yksin, kuten\njouluakin! Mutta kuinka paljoa enemmän tyydytystä minulle tuottaisikaan\nhetkisen juttelu Hannun kanssa, kuin kaikki vuoriston komeus ja loisto!\nRyhdyn viimeisen kerran tänä vuonna kirjoittamaan elämäntarinaani,\njossa nyt seuraa luku: Matka Meksikkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVälikannenmatkustajina, jotka päästäkseen niin vähillä kustannuksilla\nkuin suinkin, tyytyvät mahdollisimman vähäiseen palvelukseen, olimme\nDugloren kanssa aikoneet matkata meren toiselle puolen perustaaksemme\nsiellä kättemme työllä itsellemme kodin. Nyt olin sinne matkalla\nAbigailin kanssa, enkä ollut varaton siirtolainen, joka kohtalon\narmahtavaisuuteen luottaen tekee viimeisen ponnistuksen, hankkiakseen\nitselleen ja nuorelle vaimolleen toimeentulon. Ylellisyyden ympäröimänä\nmatkustin kuin rikas herra konsanaan noille kaukaisille seuduille,\nottaakseni haltuuni omaisuuden, joka lain ja oikeuden perusteella oli\nminulle tuleva, vaikk'en ollut pannut rikkaa ristiin sen hankkimiseksi\nenkä tuntenut niitä, jotka olivat maan onkaloista sen päivän valoon\ntoimittaneet. Ja vierelläni istua nojasi ylväs, ihana vaimoni, ja\njokainen sana, minkä hän lausui, joka katse, minkä hän minuun loi,\nkertoeli hänen valtavasta rakkaudestaan.\n\nTuo olosuhteitteni äkillinen muuttuminen tuntui minusta liian suurelta,\nmelkein kaamealta onnelta. Tuon tuostakin valtasivat mieleni omituiset\najatukset. Kun jokin siirtolainen uteliain ja kateellisin silmäyksin\netukannelta katseli ensi luokan matkustajain komeata elämää, heidän\nhuvitteluaan ja lemmenleikkiään, silloin oli minusta kuin nuo kasvot\nminulle lausuisivat: »Sinä olet Jost Selmatt'ista! Et sinä sinne kuulu!\nMeidän joukkoomme sinä kuulut!» Ja kun tummapintainen lämmittäjä pisti\npäänsä esiin porrasluukusta saadakseen siemauksen raitista ilmaa tai\nkulauksen vettä, silloin vavahdin: »Nyt ne tulevat noutamaan minut\njälleen tuohon kammottavaan toimeen.»\n\nVähitellen totuin kumminkin kuulumaan niihin, jotka elelivät\nhöyrylaivalla kuin uhkeassa linnassa, viettäen aikansa viileissä\nkammioissa, komeissa saleissa tai huviteltoissa. Nuo parisataa\nmeille vierasta henkilöä, jotka yhdessä meidän kanssamme matkustivat\nmeren toiselle puolen, olivat niin huolettomia ja iloisia kuin\nolisivat elelleet mukavassa hotellissa tai kotona maatilallaan. He\nkäyskentelivät jutellen muhkeissa suojissa, katselivat korkeista\npeileistä kuvaansa, laskivat leikkiä, nauroivat, lukivat ja\nkirjoittivat; he joivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ryhtyivätpä\nkarkeloimaankin, kun laivan soittokunta sävelin siihen kehotti.\nKarkeloiden he kulkivat syvän, salaperäisen meren ylitse, jonka\nlaineita laiva ähkyen lakkaamatta kynti monen tuhannen hevosen voimalla.\n\nOlimme jo heti matkan alussa Bigin kanssa tutustuneet muutamiin\nmatkatovereistamme. Huomiomme oli kiintynyt erääseen hintelään, mutta\nharvinaisen kauniiseen vaaleaveriseen pikku poikaan, joka mustaihoisen\npalvelijattaren vartioimana leikki kannella. Ei ollut tarpeen kuin\nkatse, hymyily Bigin puolelta, Ja hän riensi luoksemme, sieppasi lakin\npäästään, ojensi Bigille kätensä ja alkoi jutella kanssamme kuin\nolisimme olleet vanhat ystävät, kertoen olleensa vanhempiensa, jotka\nomistivat maatilan Kuballa, vierailulla näiden kotimaassa Saksassa.\nEnsi kerran aterialla ollessamme meitä vastapäätä istui taiteilijapari\nBerliinistä. Mies oli hollantilainen, nainen itävaltalainen. Jonkun\naikaa keskusteltuamme he kertoivat kuinka olivat jo pitkät ajat turhaan\npuuhailleet saadaksensa kotimaistaan asiakirjat, jotka olisivat\ntarvinneet voidakseen asuinpaikallaan solmita avioliiton. Nyt heidän\nkärsivällisyytensä oli loppunut, ja he olivat matkalla Doveriin, missä\naikoivat vihittää itsensä Englannin lain mukaan, jonka nojalla voi\nmuutamassa tunnissa saada solmituksi kaikkialla pätevän avioliiton.\n\nHuomasin Bigin kuuntelevan erityisen tarkkaavasti heidän kertomustaan.\nEnsimäisten harmahtavan valkoisten englantilaisten kalkkikallioiden\nruvetessa näkymään hän kysyi:\n\n— Kuinka kauan laiva viipyy Doverissa?\n\n— Kahdesta kuuteen, vastasin minä.\n\n— Jost, sanoi hän, — jos suostut siihen, niin vihitämme sillä ajalla\nitsemme. Tiedäthän millaiset mielipiteet minulla on näistä asioista,\nmutta ehkä meksikkolainen holhoojani ajattelee toisin.\n\nPian laski laiva maihin.\n\nYrittäessämme lähteä satamasta tuohon mustahkoon, vanhanaikaiseen\nkaupunkiin, tervehti meitä arvokkaan näköinen vanha herra.\n\nKysyin häneltä virastoa, jossa vihkimisemme piti tapahtua.\n\nSilloin hän kumarsi vielä kunnioittavammin ja vastasi kohteliaasti\nhymyillen:\n\n— Voin palvella teitä, olen jo samassa asiassa palvellut muutamia\nsatoja pareja.\n\nHän vei meidät Linnankadun varrella sijaitsevaan virastoon, ja\nsiellä määrättiin vihkiminen tapahtuvaksi kello puoli viisi. Menimme\nravintolaan, jonka isäntä tarjoutui toiseksi todistajaksi. Todistajien\nseuraamina lähestyimme vihreätä vihkipöytää, ja kahden juhlallisen\nvirkamiehen edessä lausuimme englantilaisen vihkivalan. Panin\nsormuksen Bigin vasempaan käteen, me saimme vihkimätodistuksen, ja\njuhlallisuus oli lopussa. Nyt juuri saapui myöskin berliiniläinen\ntaiteilijapari virastoon. He olivat varsin hämmästyksissään nähdessään\nmeidän toimineen nopeammin kuin he itse, ja he lausuivat meille mitä\nsydämellisimmät onnittelut.\n\nNyt oli Big siis ulkonaistenkin lakien mukaan vaimoni.\n\n— Rouva Abigail Wildi, kuiskasin minä hänelle. Ylpein, kirkastetuin\nkatsein hän vastasi:\n\n— Oi kuinka siitä iloitsen! —\n\nTaivasta ja vettä! Ei, usein peittyi meri sumuun, mutta seurasihan\nsitten taas kirkastakin säätä. Nopeasti kului aika matkalla, sitä\nnopeammin kun Bigin kanssa käytimme enimmän aikamme hyödylliseen\ntyöskentelyyn. Aamupäivin hän opetti minulle espanjankieltä, jota\noli oppinut isältään ja osasi joltisenkin hyvin, iltapäivällä luimme\nHumboldtin oivallisia kuvauksia Meksikosta ja sen kansoista, tehden\nparastamme tutustuaksemme Bigin esi-isien maahan, jonka hän lapsena\njo oli kerran nähnytkin. Bigin toivomus oli myöskin, että saksalaiset\nrunoilijat kävisivät minullekin tutuiksi ja rakkaiksi kuten hänelle.\nHeine viehätti häntä suuresti, mutta kun minä en tuntenut edes\nklassikoitakaan, luki hän minulle enimmäkseen Schillerin tai Goethen\nteoksia. Väliin kokoontui pieni joukko kuulijoita hänen henkevää\nesitystään kuulemaan, niiden joukossa ehkä myöskin jokunen, joka vain\nhalusi käyttää hyväkseen tilaisuutta ihaillakseen hänen ilmeikkäitä\nkasvojaan.\n\nMutta hänen uskollisin ihailijansa oli pikku Fritz, tuon Kubassa\nasuvan Saksalaisen pariskunnan poika Tuo kirkassilmäinen, älykäs,\nsairaalloisen vilkas lapsi pyrki alinomaa Bigin seuraan ja kävi hieman\nrauhallisemmaksi vasta saadessaan pitää kiinni hänen kädestään tai\nhameestaan.\n\n— Kertokaa minulle jotakin, olkaa hyvä! rukoili hän niin vienolla\näänellä ja niin liikuttavin ilmein, että hänen pyyntönsä täytyi\ntäyttää. Mutta vähitellen hänen ihailunsa alkoi harmittaa vanhempia.\nTylysti kielsi isä häntä Bigiä lähestymästä. Mutta kiihkeäluontoinen\nlapsi sai suonenvetokohtauksen ja piehtaroi huulet vaahdossa, huutaen\nBigiä.\n\nTämän silmissä välähti tuo timantinhohteen kaltainen säihke. Vavisten\nhän kärsi poikasen kanssa.\n\nKoetin häntä lohduttaa ja rauhoittaa. Mieli lämpöisen liikutuksen\nvallassa hän vastasi:\n\n— Jost, et tiedä, kuinka rakastan lapsia, ja tätäkin poikaa, jossa on\nenemmän sielua kuin ruumista! Minkätähden? Siksi että luontoni vaatii\nkorvausta siitä, mitä vailla olin lapsena. Kerroinhan jo sinulle että\nsilloin seurustelin aina vain aikuisten kanssa, ettei minulla ollut\nsisaruksia, ei leikkitovereita, ja että minulta siten riistettiin\nlapsuuden suurin onni. Vaellusvuosieni lopulla oli aika, jolloin minusta\ntuntui tuiki vastenmieliseltä ajatella naimisiinmenoa. Ja millaisia\nolivatkaan nuo miehet, joita tunsin! Sinuahan en tuntenut! Ylhäisiä\nhoukkioita, imartelijoita, tyhjäntoimittajia ne olivat kaikki tyynni!\nMutta tuohon vastenmielisyyteen sekaantui aina toinen tunne: »Jos en\nmene naimisiin, en myöskään saa onnea omistaa lapsia!» Lasten takia\nolisin melkein voinut suostua ottamaan miehen, jota en rakastanut.\nSiitä näet kuinka heitä rakastan!\n\nHermostunut poikanen oli jo rauhoittunut mustaihoisen palvelijattaren\nsylissä, mutta Big tulkitsi yhä edelleen tunteitaan. Hillityllä\nkiihkeydellä pulppusivat puheet hänen huuliltaan:\n\n— Jost, nyt kun sinä olet rakas mieheni, on minulla enää se ainoa\nsydämentoivomus lausuttavana kohtalolle, että se soisi meille lapsia.\nSinun lapsinasi, omina lapsinani niitä rakastaisin! Vaimon suurin\nonni on se, kun hän rakastavaisena saa lahjoittaa voimakkaalle,\nylevämieliselle miehelle lapsia ja kasvattaa heidät voimakkaiksi,\nyleviksi ihmisiksi. Sitä onnea haluaisin kokea!\n\nTuo tunnustus, jonka hän hellästi kuiskaillen lausui, sai hänen\nposkensa suloisesti punoittamaan. Riemuisasti säikkyivät hänen\nsilmänsä. Kun hän nyt ikäänkuin jo äitiyden onnen kirkastamana vaikeni,\ntuntui hän minusta jumaloimista ansaitsevalta olennolta. Mutta\nkumminkin äkkiä muuan päähänpisto saattoi minut hymyilemään, enkä\nvoinut olla kysymättä:\n\n— Big, mehän aiomme ruveta ilmapurjehtijoiksi. Kasvatammeko me sitten\nlapsemme pallonkopassa?\n\nHän huomasi myös, kuinka hänen molemmat hartaimmat toivomuksensa olivat\nristiriidassa keskenään, ja nauroi kanssani. Mutta hetken kuluttua hän\nvastasi herttaisesti ja vakavasti:\n\n— Ei, jos meille suodaan lapsia, niin emme rupea ilmapurjehtijoiksi.\nKasvatamme ne jossakin hiljaisessa maailmansopukassa, niin että niillä\non koti kuten kaikilla onnellisilla lapsilla.\n\nKoko hänen sisin olentonsa soinnahteli hänen sanoissaan.\n\n— Olen samaa mieltä, Big, vastasin minä. —. En niin välttämättömästi\nhaluakaan ilmapurjehtijaksi, vaan tyydyn mihin toimeen tahansa, kun\nminun vain ei tarvitse olla tyhjäntoimittaja, jolla ei ole maailmassa\nmitään päämäärää eikä tehtävää.\n\nInnokkaasti juttelimme edelleen tulevaisuudestamme. Kultaisena ja\nkomeana vaipui aurinko alas aaltoihin. Aamulla kohtasivat katsettamme\njälleen uudet kuvat, tuoden mieleemme uutta sisältöä. Bigin pieni\nystävä oli voittanut vanhempainsa vastarinnan ja riippui jälleen hänen\nkädessään ja hameessaan. Olimme jo olleet viikkokauden matkalla, 'ja\nNew Foundlandin tuulet puhalsivat kylmästi yli laivan kannen, ja Sandy\nHookin vuoret todistivat meidän olevan Uuden maailman läheisyydessä.\nNopeakulkuinen alus toi laivaamme luotsin, kirjeitä ja sanomalehtiä.\nMekin Bigin kanssa saimme kirjeen I Don Garcia Leo Quifort, Bigin\nomaisuudenhoitaja, kirjoitti kuinka hän iloitsi saadessaan nähdä meidät\nMeksikossa.\n\nNew Yorkissa oli meidän laivamme tulon ja Havannaan menevän laivan\nlähdön väliä viisi päivää. Katselin noiden kalpeiden yankeiden\npuuhaa, näin heidän kiihkeytensä ja voitonhimonsa, opin tuntemaan\namerikkalaista elämää, jonka tunnuslauseet ovat: »Time is money! Aika\non rahaa» ja »Help yourself! Auta itse itseäsi!» — ja nyt aloin jo\nhieman tyytyä Dugloren kohtaloon. Kuinka rajattoman onnettomaksi olisi\ntämä kuumeentapainen, mutta sydäntä jähmettävä elämä hänet tehnyt!\nHänen oli kotona parempi olla!\n\nEräässä New Yorkin hotellissa meillä oli Bigin kanssa lähtömme\nedellisenä päivänä ainoa kiista, minkä muistan ihanan avioliittomme\najalta. Järjestelin juuri matka-arkkuani. Silloin Big tuli terveydestä\nkukoistavana kotiin käytyään pikaisesti tekemässä jonkun ostoksen\nBroadway-kadulla.\n\n— Neljännestunnin olin vain poissa ja minun tuli jo sinua ikävä!\ntervehti hän luoden silmäyksen kapineihirii.\n\n— Mikä repaleinen kirjanen sinulla siinä on? Kas, sehän on virsikirja!\n\nHän piti kädessään kirjaa, jonka Duglore oli minulle lahjoittanut\nerotessamme Selmatt'issa. Uteliaasti ja kiihkeästi hän selaili sitä.\n\n— Tämähän on ollut sinun entisen rakastettusi oma! huudahti hän\npunehtuen. — Tässä on hänen nimensä! Jost, saanko minä hävittää tämän\nkirjan? Eihän se ole edes puhdaskaan, siinä on multa- ja vesipilkkuja.\n\n— Anna sen olla! pyysin minä.\n\nHän laski sen halveksivalla liikkeellä kädestään. Kerroin hänelle\nkuinka ihmeellisellä tavalla se oli pelastunut vuorensuistunnasta.\n\n— Tuolla turmapaikaIla lahjoitti Duglore sen minulle. Se oli ainoa\nmuisto, mikä hänelle oli jäänyt kodistaan. Hän pyysi minua illoin\npanemaan sen päänalaiseni alle. Sen piti suojella minua maailman\nvaaroilta!\n\n— Amuletti siis! tiuskasi Big tuikeasti. — Vihaan tuota kirjaa! Saanko\nheittää sen tuleen?\n\nHän tarttui siihen jälleen.\n\n— Ei, Big, vastasin minä vakavasti, — anna se minulle! Osoita nytkin\nsamaa mielenylevyyttä, jota sinussa aina olen ihaillut!\n\n— Etkö siis voi minun tähteni tehdä tuota pientä uhrausta? lausui hän\nkalpeana mielenliikutuksesta.\n\n— En, Big, vastasin minä päättäväisesti. — Pyyntösi on järjetön. Hän,\njoka lahjoitti tuon kirjan minulle, ei ole konsanaan tehnyt sinulle\neikä minulle mitään pahaa, etkä siis voi katsoa tulleesi loukatuksi,\njoskin säilytän sen. Mutta minä halveksisin itseäni, jos nyt jättäisin\nsen oikkusi uhriksi. Aion siis yhä edelleen säilyttää tuon pienen\nmuiston nuoruuteni rakkaudesta.\n\nBigin silmät kyyneltyivät hänen nähdessään kuinka järkähtämätön\npäätökseni oli. Hän loi minuun katkeran, nuhtelevan katseen ja läksi\nhuoneesta pää pystyssä, loukatun kuningattaren elein. Mutta niin\nhelposti kuin hän hetkeksi voikin joutua suuttumuksen valtaan, ei hän\nsuinkaan ollut pitkävihainen. Hetken kuluttua hän palasi ja toivotti\nminulle sitten sydämellisesti hyvää yötä, ja kiista ei jättänyt hänen\nolentoonsa muuta jälkeä kuin pariksi päiväksi vienon vakavuuden\nja surumielisyyden ilmeen, joka teki varsin viehkeän vaikutuksen.\nHänen rakkautensa kävi vain entistä hellemmäksi, hänen luontonsa\nvaati miehen, joka rohkeni joskus vastustaa hänen oikkujansa ja\ntoivomuksiansa. Kirjaa emme enää maininneet. Vasta myöhemmin, vasta\nvähän ennen Bigin äkillistä kuolemaa, selveni minulle hetkenä, joka oli\nhänen ja minun elämäni katkerimpia, että olisi ollut onneksi meille\nkummallekin, jos olisin hänen tähtensä luopunut Dugloren viattomasta\nlemmentodisteesta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nIhanaksi muodostui kolmipäiväinen matkamme sinistä Golfvirtaa pitkin\n»Washingtonilla», höyrylaivalla, joka vei meidät New Yorkista\nHavannan kautta Veracruziin. Floridan niemimaa näkyvissämme kuljimme\nBigin kanssa, jonka hilpeys jo jälleen oli palannut, edestakaisin\nlaivankannella, eikä väsymys vallannut meitä vielä yösydännäkään,\nniin lumoavan kauniit olivat tuon eteläisen meren tarjoamat kuvat.\nMustan paarivaatteen kaltaisena lepäsi ulappa edessämme. Kuu nousi\nja vuodatti kuin maljakosta merenkalvolle vienoa valoaan. Ylhäällä\ntuikki tähtimaailma, loistavampi ja rikkaampi kuin kotoista taivasta\nkoristava, alhaalla valkimoivat aallot, noidantuli loi tenhovaloaan\nyli vetten ja upea kellanpunertava viiru väritti taivaanrannan.\nTäysin valkoisin purjein läheni meitä laiva ja ensi ohitsemme. Vienon\nlämpöiset olivat ilman henkäykset.\n\nMinä kuiskasin Bigille:\n\n— On olemassa muutakin ihanaa kuin ilmapurjehtiminen!\n\nHuokaus kävi hänen huultensa yli ja hän vastasi:\n\n— Elkäämme sentään unohtako Sommerfeldin kanssa tekemäämme sopimusta!\n\nPäivää myöhemmin tulivat Kuban vuorenhuiput näkyviin. Havannassa\nerosimme Fritzistä, Bigin hartaasta pikku ihailijasta. Vihdoin\nsaavutimme myöskin merimatkamme päämäärän, Veracruzin sataman. Nouseva\naurinko purppuroi Pico de Orizaban lumipeitteisen huipun ja Cofre\nde Peroten kraaterin, kaukana taivaanrannalla siinsivät tarumaisina\nKordillerit.\n\nRannassa meitä odotti mieluisa yllätys. Don Garcia Leo Quifort\noli lähettänyt Bigin sukulaispiiriin kuuluvan nuoren miehen, don\nJoaquin Ribeiran, yhdessä palvelijan kanssa meitä vastaan, ohjaamaan\nmeidät maan pääkaupunkiin. Mitäpä hyödyttäisi koettaakaan kuvailla\nunohtumattomia tunnelmia, joita mielessämme herättivät nuo troopilliset\nmaisemat, tulomme ylänkömaille ja Meksikon kaupunkiin!\n\nNotaari ja asianajaja don Garcia Leo Quifort, joka asui kaupungin\npäätorin »Zocalon» varrella, otti meidät vastaan tuohon ritarimaisen\nherttaiseen tapaan, jota hänen kansansa ylhäisö seurustelussaan\nnoudattaa. Avosylin tuli tuo vanha, mutta vielä hyvissä voimissa\noleva herra Bigiä vastaan, sulki hänet syliinsä, taivutti ylvään,\nmiellyttävän päänsä häntä kohden, suuteli häntä otsalle ja syleili\nhäntä uudelleen.\n\n— Armas lapseni, lausui hän, — olette kehittynyt niin ihanaksi kuin\nodotinkin, saadessani kannella teitä käsivarsillani yhdeksänvuotiaana\ntyttösenä. On suurin iloni saada kerran vielä nähdä teidät, te\nvanhuuteni onni!\n\nJa jälleen seurasi syleily. Viehkeän veitikkamaisena mukautui Big\nnoihin riemunpurkauksiin, nähdessään etten minä pannut pahakseni hellän\njuhlallista vastaanottoa, jonka vanhus hänelle valmisti. Kääntyen\nsitten minun puoleeni kehuskeli don Quifort Abigailin valintaa,\nryhtyäkseen sitten jälleen vilkkaasti etelämaalaisen kukkaskielin\nylistämään vaimoani, joka jo lapsena oli häntä ihastuttanut.\n\nTuo puoleksi isällinen, puoleksi ritarillinen hellyys, jota ylväs\ndon Quifort korkean ikänsä perusteella katsoi olevansa oikeutettu\nosoittamaan Bigille, sai meidät tosin usein nauramaan hänelle\nsalaa, mutta notaari oli oiva mies, joka parhaansa mukaan koetti\ntehdä olomme Meksikossa mahdollisimman miellyttäväksi. Vietimme\nviikkokausia kuin ainaisessa juhlahumussa. Milloin oli mentävä\nkatsomaan härkätaistelua, milloin teatteriin, milloin 'vierailulle\nBigin sukulaisten tykö, jotka maantavan mukaan osoittivat meille hienoa\nvieraanvaraisuutta, lahjoitellen meille hevosiakin, joilla opimme\nratsastamaan, vaan karttoivat puhua siitä, jota varten oikeastaan\nolimme sinne tulleet. Se kaiketi aiheutui siitä, että he vanhan\nperinnön takia kaikki tyynni olivat hieman riidassa keskenään. Vihdoin\nsain tietää sen verran, että hopeakaivos, jota riita koski, sijaitsi\nMarfilissa vuoriteollisuuskaupungin Guanajuaton lähellä Kordilleerien\nalarinteellä. Kaivoksesta, josta Big omisti kuudennentoista osan, oli\nhyvissä varoissa oleva kaivosyhtiö tarjonnut hyvän hinnan, ja juuri\nymmärtäväisimmät noista monista meksikkolaisista omistajista olivat\nsitä mieltä, että olisi edullisinta myydä se, se kun oli huolimattoman\nisännöitsijän hoteissa. Mutta sukulaisten välinen epäluottamus\nesti asian tulemasta lopullisesti ratkaistuksi. Vähitellen alkoi\njoutenolo, johon vasten tahtoani olin pakotettu, käydä minusta liian\nrasittavaksi, ja päätin mennä tutustumaan omin silmin kaivokseen,\nsekä läksin Bigin kanssa, joka ei tahtonut jäädä yksin don Quifort'in\nluo, kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan kaivostienoolle. Parin\npäivän perästä saavuimme syvänteen yläpuolelle rakennettuun silmää\nmiellyttävään Guanajuaton kaupunkiin ja viehättävässä vuoriseudussa\nsijaitseville Marfilin kaivoksille, joista meidän kaivoksemme oli\ntuottavimpia.\n\nDon Quifort'in suositukset toimittivat meille pääsyn kaivokseen.\nElävästi johti se mieleeni Selmatt'in liuskakivilouhoksen. Pyhän\nneitsyen kuvan ohitse kuljetti meidät ruskeaihoinen, soihdulla\nvarustettu oppaamme suuria, leveitä kivilaattoja pitkin avaroihin\nkäytäviin, joiden hiljaisuutta tuon tuostakin keskeyttivät ohitsemme\nhiipivien kääpiömäisten olentojen laahustavat askeleet. Laskeuduimme\naina syvemmälle tuohon varmaankin vuosisatoja vanhaan kaivantoon,\nhengittäen sen ahdistavan kosteata ja lämmintä, epäterveellisillä\nkaasuilla täytettyä ilmaa.\n\n— Mutta hornaanko me olemme matkalla? kysyi Big, pikemmin tuskallisesti\nkuin leikillisesti.\n\nKuljettuamme yli tunnin saavuimme tuon kammottavan onkalon syvyydessä\nsijaitsevalle työpaikalle. Muutamain soihtujen heikossa, koleassa\nvalossa näimme joukon täysin alastomia olentoja, satakunnan intiaaneja,\nteräväkärkisillä työaseilla kiveä kolhimassa. Elämää kuin helvetissä!\nJuuri kun katseemme yritti kiintyä tuohon kuvaan, kajahti peräytymisen\nmerkki. Nyt seurasi välähdys ja huumaava pamahdus! Työpaikka oli\ntäpö täynnä kiiltäviä malmipalasia. Työnjohtaja piti silmällä\nkappalten punnitsemista ja arvioimista, ja kuormankantajat läksivät\nniitä kuljettamaan noita kammottavia käytäviä pitkin, joita myöten\nme olimme tulleet, kaivoksen suulla oleviin amalgaamihuuhtomoihin.\nMutta kuormankuljettajat, joiden laahustavat askeleet tullessamme\nolimme kuulleet, olivat lapsia, väärävartaloisia, käyräselkäisiä\nintiaanipoikia ja -tyttöjä, joista nuorimmat olivat seitsenvuotisia.\nMuutamain vanhusten valvonnan alaisina ottivat he kukin täytetyn\nsäkkinsä, ja äänettömän, haikean kurjuuden kuvana läksi kulkue\nliikkeelle, kadotakseen pimeisiin käytäviin.\n\nBig vaikeroi tuskasta nähdessään tuon mieltävihlovan näyn. Puoleksi\ntajutonna nojasi hän minuun.\n\n— Tällä tavoin on siis se rikkaus hankittu, jota tähän saakka olen niin\nhuolettomasti käytellyt, huudahti hän. — Sitä tahraa kidutettujen,\nrajattomasti onnetonten lasten veri!\n\n— Mutta näinhän on aina ollut, selitti oppaamme, joka ei voinut käsittää\nvaimoni mielenliikutusta.\n\n— Mutta muutos pannaan toimeen niin pian kuin kaivos joutuu yhtiön\nhaltuun, joka voi ottaa käytäntöön vuoriteollisuuden uusimmat\napuneuvot, vastasin minä, itsekin kauhistuksissani. — Koneet korvaavat\nnoiden kiusattujen lasten työn.\n\nBig loi minuun ihailevan katseen, kuin nuo sanani jo Olisivat\ntuottaneet hänelle helpotusta. Värähtelevin äänin hän rukoili:\n\n— Jost, tee sitten kaikki voitavasi saadaksesi kaivoksen myydyksi. Minä\nkoetan puolestani puhua don Quifort'in kanssa. Noiden kurjain pikku\nolentojen kuva vainoaa minua päivät ja yöt, kunnes se on tapahtunut!\n\nOlimme äkkiä saaneet ylevän tehtävän suoritettavaksemme. Kirjoitin\nkapteeni Sommerfeld'ille etten luultavasti palaisi kevääksi, ja sain\nhäneltä vastauksen, jossa hän tosin pahoitteli tuumamme raukeamista,\nvaan vakuutti täysin käsittävänsä päätökseni. Hänen kirjeensä\nsaapuessa olin jo täydessä työssä saadakseni toimeen kauppasopimuksen\nkiistelevien meksikkolaisten ja kaivosyhtiön »Valencian» kesken.\nMeksikkolaiset, heidän etunenässään don Quifort, luottivat\n»hampurilaiseen kauppiaaseen», kuten minua nimittivät, enemmän kuin\nlähimpiin kotimaisiin sukulaisiinsa, yhtiön edustajat puolestaan olivat\nhyvillään löydettyään vihdoinkin miehen, jonka sanaan voivat vedota, ja\ntoukokuussa oli sopimus hyväksytty. Big riemuitsi:\n\n— Ja koneet, jotka tuottavat lapsiraukoille vapauden, ovat myöskin\nmainitut siinä?\n\n— Ei, Big, täytyi minun tunnustaa meidän molempain mielipahaksi, —\nsitä en ole voinut saada toimeen! Mutta toivon että minun onnistuu\nmyöhemmin tehdä loppu tuosta intiaanilasten rasittamisesta. Luopukaamme\nilmapurjehdustuumistamme, minulle on jätetty toimeksi sukulaistesi\nedustaminen tässä asiassa, ja kaivosyhtiö on tarjonnut minulle\nedullista tointa palveluksessaan.\n\nKyynelet kohosivat Bigille silmiin ja hän lausui:\n\n— Oi, minä en pidä Meksikosta! Nyt tiedän mitä koti-ikävä on, ja\nikävöin Eurooppaan. Olen jo iloinnut niin kovin sinne palaamisestamme!\n\nVaiteliaana hän taisteli muutaman päivän sisäistä taistelua ja oli\nsitten tehnyt päätöksensä. Vienon iloisesti hän lausui minulle:\n\n— Jost, me jäämme tänne! Tiedän, että sinä olet onnellisin sellaisessa\nyleistä arvonantoa nauttivassa toimessa kuin tuo sinulle tarjottuun.\nLuultavasti voit siinä myöskin parantaa noiden kiusattujen\nintiaanilaisten tilaa, ja sitten, Jost, — lahjoittanee kohtalo toki\nmeille itsellemme lapsen!\n\nHarras luottamus säteili hänen silmissään, ja minä kiitin häntä tuosta\nhartainten toivomusteni hienotuntoisesta oivaltamisesta.\n\nMinulle kävi sydämen asiaksi saada tuo toimi. Se saattaisi minut\njälleen uralle, jolta Hannu Konrad Balmerin epäsuosio oli minut\nsyössyt, soisi minulle arvossapidetyn aseman ja vapauttaisi minut\nnöyryytyksestä, jota tunsin vaimoni varoista eläessäni, vaikka hän.\npuolestaan tosin olisikin iloisesti kuin lapsi lahjoittanut minulle\nvaikka koko runsaan omaisuutensa. Kunnianhimoiset tulevaisuudentuumat\nliittivät minua kaivosyhtiöön, joka antoi minun tuta luottamustaan.\nSilloin, menestykseni ollessa korkeimmillaan, minulle ilmestyi\nvastustaja, nuori vaatelias meksikkolainen, tuo don Ribeira, joka\noli ollut Veracruz'issa meitä vastassa. Hän tavotteli myöskin tuota\nhaluamaani tointa, ja enimmät Bigin sukulaisista tuumiskelivat:\n»Miksikä suosisimme muukalaista? Miksikä emme mieluummin omaa\nkansalaistamme?» Mieleni yltyi tuosta yhä kiihkeämmäksi käyvästä\nkilpailusta, ja oiva paikka, joka saattaisi minut riippumattomaan\nasemaan, tuntui minusta yhä houkuttelevammalta.\n\n— Olisi tarjona yksinkertainen keino päästä voitolle don Ribeirasta,\nselitti minulle don. Garcia Leo Quifort, joka jo yksistään\nBigin isällisenä ihailijanakin tahtoi avustaa minua runsaalla\nelämänkokemuksellaan. — Ruvetkaa Meksikon alamaiseksi! Luopukaa\nnimestänne Wildi, joka ei kajahda hyvältä meksikkolaisten korvissa ja\naina ilmaisee vieraan syntyperänne! Minä tarjoan teille oman nimeni,\njoka ranskalaisesta alkuperästään huolimatta on enin arvossa pidettyjä\ntässä maassa.\n\nKääntyen Bigin puoleen hän lisäsi:\n\n— Minulle tuottaisi iloa vanhoilla päivilläni, jos te, herttainen\nlapseni, haluaisitte omistaa itsellenne jalon nimeni.\n\nBig vastasi nopeasti:\n\n— Itse asiassahan on jokseenkin sama, onko nimenämme Wildi vai Quifort.\n\nNauraen lisäsi hän sitten:\n\nKahden kesken ollessammehan sinä kumminkin aina tulet olemaan rakas\nJostini — Jost Wildini! Jos siis voit saada tuon paikan muuttamalla\nnimesi, niin tee se, Jost!\n\nTuo seikka, joka Bigistä, suuren maailman lapsesta, tuntui niin\nvähäpätöiseltä, riisti minulta öitten unen ja kaiken mielenilon.\nPaikan olisin kyllä halunnut saada, mutta luopuisinko kotimaastani,\ntulisin meksikolaiseksi! No niin, mitäpä merkitystä olikaan minuun\nnähden tuolla merentakaisella, hävitetyllä vuorikylälläni, joka oli\nlapsuudenpäiviäni suojannut. Duglore takia, jonka rauhaa en saanut\nhäiritä, täytyisi minun kumminkin karttaa sitä kaiken ikäni. Ja\nentä kotimaani? Kaivoin esille kotiinpaluukäskyn sisältävän tylyn,\nkaamean kirjeen, jonka piirikunnariesimies ja piirineuvosto olivat\nminulle Hampuriin lähettäneet, enkä päästänyt povessani kuuluville\nvanhan kotimaani vienoa rukousta: »Elä hylkää minua!» Koetin\nkeinotekoisesti ylläpitää mielessäni tuikeaa vihan ja uhman tunnetta\nja ajattelin ilkkuvalla tyydytyksellä, kuinka piirikunnanesimiestä\nja piirineuvostoa harmittaisi, kun hän, jolle he olivat vääryyttä\ntehneet, vapaaehtoisesti hylkäisi kansalaisoikeutensa. Mutta vihlovat\nomantunnonsoimaukset rankaisivat minua tuosta ajatuksesta.\n\nRehellisen, esi-isiltä perityn nimeni kadottaminen, se oli vaikeinta!\nSe tuntui minusta olevan liian vaikeata! Rakkaudella ja ylpeydellä\nolin aina ollut kiintynyt tuohon nimeen »Jost Wildi»,' joka muistutti\ntarumaisesta esi-isästäni Wildiwäldistä. Niin monivaiheista kuin\nelämäni olikin ollut, nimeni kunniaa en ollut tahrannut millään\nhäpeällisellä teolla! Nimeni tuntui minusta olevan kuin osa omasta\nitsestäni, tunsin että siitä luopuessani muuttuisin, toiseksi\nihmiseksi. Enkä suinkaan paremmaksi. Ainiaan täytyisi minun hävetä\nisäni ja esi-isieni muistoa. Minusta oli kuin riistäisin tuolla\nteollani isältäni haudan levon, kuin täytyisi Feuersteinillä\nasustaneiden vuorelaisten haamujen minulle huutaa. »Kirous, kirous ja\nhäväistys tulkoon hänen osaksensa, joka on kieltänyt syntyperänsä!»\n\nSilloin tuli luokseni kaivosyhtiön johtaja don Moreno,\nmeksikkolaistunut belgialainen.\n\n— Te olette meidän miehemme, lausui hän, pyrkien tekemään lopun\navomielisesti ilmaisemista epäröimisistäni. — Haluaisimme saada käyttää\nharvinaiset lahjanne hyväksemme. Mutta ennen kaikkea tahtoisimme\ntarjoamalla tuon oivan paikan teille, estää velttoa meksikkolaista\nainesta yhtiöömme tunkeumasta. Mutta tunnemme nuo täkäläiset suvut!\nSuostukaa myönnytyksiin, jotka tyydyttävät heidän liioiteltua\nkansallisylpeyttään. Tehän olette nyt Uudessa maailmassa. Mikä Vanhassa\nmaailmassa tuottaisi vaikeuksia, käy täällä varsin helposti. Mitä\nmerkitsevät kansalaisoikeudet ja nimi? Tunnette kaiketi käytännöllisten\nroomalaisten sananparren: »Missä menestyt hyvin, siellä on isänmaasi!»\nJa siitä me kyllä pidämme huolta että te ja teidän vaimonne viihdytte\nihanassa kaivosseudussamme. Ja onhan ihmisellä kyky kotiutua kaikkialla\nja tottua uusiin oloihin. Minäkin olen todiste siitä. Minä olen tehnyt,\nmitä teidän nyt olisi tehtävä. Näyttääkö siltä, kuin sitä katuisin?\nNimi! Se on kuori, mies itse on sydän! Tuottakaa hyödyllisellä\ntoiminnalla, nopealla edistyksellä Quifort nimelle kunniaa, ja se käy\nteille pian rakkaaksi.\n\n— Aiotteko lakkauttaa lastentyön meille kuuluneessa kaivoksessa? kysyi\nBig, joka oli kuunnellut keskusteluamme.\n\nDon Moreno kumarsi.\n\n— Hyvä rouva, hymyili hän, — teidän puolisonne ensimäisiä miellyttäviä\ntehtäviä tulisi olemaan neuvotella yhdessä meidän kanssamme, kuinka\ntuo yhtä vanhanaikainen kuin julma tapa saataisiin sopivilla koneilla\nkorvatuksi.\n\nVaieten loi Big minuun rukoilevan katseen.\n\nTuona hetkenä voitti minut kiusaus, minä lankesin Haikeasti häveten\ntunnustan: saadakseni edullisen paikan luovuin kotimaastani ja\nnimestäni! Sinisilmien vienon rukouksen hämmentämänä tein itseni\nsyypääksi suureen mielettömyyteen. Don Morenon mentyä tuli katumus.\nMutta liian myöhään! Voimakkaalle Jost Wildille, joka tiesi\nmenettävänsä nimensä, kohosivat kyyneleet silmiin, ja vihlovaa tuskaa,\njoka minut valtasi, ei liioin voinut vaimentaa Bigin hyväilevä lohdutus\neikä ajatus että ehkä voisin tehdä jotain noiden kurjain intiaanilasten\nhyväksi. Tiesin nyt että myöntyessäni olin menetellyt Esaun tavoin,\njoka möi esikoisoikeutensa herneruuasta, tiesin kadottaneeni jotakin,\njoka on ihmiselle yhtä arvokas kuin maa, jolla hän käy, kuin ilma, jota\nhän hengittää.\n\nEnnenkuin vielä olin täysin ehtinyt tajuta mitä olin tehnyt, sain\nlupaukseni perusteella tuon paikan Marfilissa, ja don Garcia Leo\nQuifort, joka lapsellisena kuin rakastuneet vanhukset ainakin iloitsi\nsiitä, että Big nyt tulisi saamaan hänen nimensä, hankki pyytämättäni\ntarvittavat meksikkolaiset asiakirjat.\n\nMutta elämäni kammottavimpia päiviä oli se, jolloin sain Gauenburgista\nvirallisen kirjelmän, että nyt olin laillisesti erotettu kansastani\nja isänmaastani. Tuossa asiakirjassa oli vielä kerran nimi Wildi.\nMyrskyiset tunteet riehuivat rinnassani, tunsin olevani katala poika,\njoka on lyönyt äitiään kasvoihin, ja vavahteleva sydämeni todisti\nminulle että se, joka tahtoo kostaa isänmaallensa, satuttaa pahimmin\nomaa itseänsä. Nyt olin muukalainen maailmassa. Mutta tiesin jo että\nkerran oli tuleva päivä, jolloin polvistuen lähestyisin kotimaatani\nrukoellen: — Suo anteeksi uskottomalle pojallesi! —\n\nPäivät ja vuodet kuluivat — ja se hetki tuli.\n\nKun kohtalon oikku meidät jälleen heitti Vanhaan maailmaan, ja jo\nhylätyt tuumat toteutuivat, saattoivat pätevät syyt minun pitämään\nMeksikossa saamani nimen. Mutta en kehottaisi ketään esimerkkiäni\nseuraamaan! Siitä koituu elämään ainainen ristiriita, kun on Jost\nWildi, ja nimenä on Leo Quifort.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuodenaatto! Kun kellot, joiden ääntä en voinut kuulla, keskiyöllä\nsoivat laaksossa, valaisin observatoorin bengaalitulella ja laskin\nhuipulta hiljaiselle tähtitaivaalle raketteja, kolme jäähyväisiksi\nvanhalle vuodelle, kolme tervehdykseksi uudelle. Nuo merkit huomattiin,\nja sieltä täältä kohosi Feuersteinin juurella sijaitsevista kylistä\nvastaukseksi tulilentureita ilmaan, tuomaan minulle ihmisten\nuudenvuodentoivotuksia. Enin ilahduttivat minua Selmatt'in laaksosta\nannetut valomerkit. Ajatukseni olivat koko ajan luonanne, Hannuni\nja Gottlobeni. Vieköön tämä vuosi rakkautenne lopulliseen voittoon!\nPamppailevin sydämin harkitsen sitä kysymystä, rakas Hannu, saammeko\nhuomenna puristaa toinen toisemme kättä! — —\n\nTurha toivo! — Jo vähän jälkeen yhdeksän näin Hannun yhdessä useampain\nmiesten kanssa kiipeävän jyrkännettä ylös ja pysähtyvän lepäämään\nylempien yhä äkkiviettoisempien kallioiden eteen. Viittailimme\ntoisillemme, mutta emme saaneet selvää toistemme huudoista, etäisyys\noli liian suuri. Näin myöskin kuinka miehet varustautuivat köysillä,\ntangoilla ja tikapuilla taisteluun siipimäisiä lumikinoksia vastaan,\nmutta kalliot ovat siksi pystysuoria, että ne estivät minut näkemästä\nitse tuon sankarillisen kamppailun. Vietin tuntimääriä tuskallisessa\njännityksessä. Ei elonmerkkiäkään! Silloin en enää voinut odottaa\ntoimetonna. Minä jalkarampa koetin laskeutua laaksoa kohden mennäkseni\nheille vastaan — — —\n\nEi, en saata kuvata tuota odotuksen ja levottomuuden päivää! Kello\nkolmen aikaan tulivat miehet jälleen näkyviin alempana vuorella. Heidän\nkäyntinsä ilmaisi alakuloisuutta. He viittailivat, levähtivät ja\nläksivät astumaan kotiinpäin. Hannu, joka aamulla oli ollut etumaisena,\nkulki nyt jäljempänä toisia. Tuon tuostakin hän pysähtyi katsomaan\nFeuersteinille. - Hämäriin saakka seurasin katseilla heidän väsynyttä\nkulkuansa. Kun he katosivat näkyvistäni, kävi mieleni sanomattoman\nmurheelliseksi ja synkäksi.\n\nNiin, Hannu, meidän olisi pitänyt saada puhella keskenämme, sinun\nminun kanssani ja minun sinun kanssasi, ja tervehdys Gottlobelta olisi\nvirkistänyt mieltäni.\n\nJa entä nyt? Ei jääne erakolle muuta neuvoksi, kuin kärsivällisenä\nkestää tämä suuri pettymys, tyytyä tällaiseen surulliseen\nuudenvuodenpäivään ja kirjoittaa — kirjoittaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUskottomuuteni isänmaatani kohtaan ei tuottanut minulle eikä Bigille\nmitään onnea. Tuo meksikkolainen unelma kesti vain niin kauan että\nehdin täysin käsittää sen seikan, että nyt olin Leo Quifort nuorempi.\nKun esitin itseni jollekin tuolla nimellä, kuristi kurkkuani, ja\najattelin häveten: »Kuinka valhettelinkaan, Jost Wildihän minä olen!»\n— Mutta vähitellen tottui korvani tuohon uuteen nimitykseen, ja kun\nkotimaan vaihdon ja nimenmuutokseni tuottamat kärsimykset olivat hieman\nvaimenneet, kävi olo Marfilissa minulle varsin mieluisaksi. Työskentely\nkauppa-alalla oli minulle mielenmukaista tointa, ja me asuimme varsin\nkauniilla paikalla. Pieni huvilamme sijaitsi upealla kukkulalla,\nkaikkialla ympäristössä näkyi muiden vuoriteollisuuden palveluksessa\ntoimivien virkailijoiden somia maakartanoita, ja alhaalla ihanassa\nlaaksossa virtasi kirkas joki. Raikkaasta vuori-ilmastosta huolimatta\nympäröivät meitä kauniit puutarhat, ja kuten muinoin Selmatt'issa sain\nsilmäillä ylös korkeille, jylhille vuorenhuipuille, jotka vuodattivat\nruusunhohdetta ja lumenvälkettä yli kukoistavan laakson.\n\nOli hetkiä ja päiviä, jolloin minusta tuntui etten ollut maksanut\npaikastani liian kallista hintaa, jolloin jo hengitin helpommin ja\nolin täysin vakuutettu että kotiutuisimme tuossa vuoriseudussa ja\nelämämme alkaisi kulkea rauhallista uraa. Kun tuollainen onnentunne\nkerran jälleen täytti poveni, valtasi minut halu kirjoittaa Hannu\nKonrad Balmerille antaakseni hänelle tiedon asiain käänteestä ja\nilmoittaakseni hänelle kuinka muinoinen Jost Wildi hampurilaisten\nseikkailujensa jälkeen nyt kumminkin oli saavuttanut mieluisan\ntoimialan, joskin uhraamalla sydämensä aarteita. Sain hämmästyttävän\nystävällisen vastauksen. Balmer kirjoitti olevansa varma että minä\nuusissa olosuhteissani olin luova itselleni ihanan tulevaisuuden, ja\nmitä tekemiini uhrauksiin tuli, ei minun pitänyt niitä surra, sillä\nkaikki edistys oli maksettava sydänverellä. Kirje, joka myöskin sisälsi\nkohteliaan tervehdyksen rouvalleni, paransi mielessäni kirvelleen\nhaavan ja tuntui minusta olevan kuin takeena siitä että olomme\nMarfilissä kävisi onnekkaaksi.\n\nJa miksikä ei niin olisi ollut? Big näytti myöskin tyytyneen\nsiihen että hänen esi-isiensä maa nyt tulisi meidän kotimaaksemme.\nMielenkiinnolla hän luki esityksiä Meksikon ihmeellisestä löydöstä\nja valloituksesta, levottomista oloista, jotka viime aikoihin saakka\nolivat siellä vallinneet, ja kun tilapäisillä matkoilla näimme muutamia\nnoista hämmästyttävistä muistomerkeistä ja kaupunkien raunioista,\njotka todistivat kukistettujen alkuasukasten korkeasta sivistyksestä,\nlisääntyi hänen innostuksensa yhä.\n\n— Isäni ei kertonut minulle mitään noista seikoista. Mutta nyt luulen\nettä opin rakastamaan maatamme! lausui hän. — Tuntuuhan täällä\nkumminkin runouden ja taiteen hengähdys!\n\nValitettavasti nuo ihastuksen tunteet eivät varsin usein uudistuneet\nBigin mielessä. Henkevyytensä, sivistyksensä ja maailmantuntemuksensa\ntakia oli hän Marfilin hienoston lemmikki, mutta hän loukkasi usein\nnoiden meksikkolaisten herrain ja naisten kiihkeää ylpeyttä vertaamalla\nheidän maatansa Italiaan, joka silloin aina uuden kotimaamme\nvastakohtana sai ylistyksiä osakseen. Siitä huomasin, kuinka hän\nkumminkin salaa ikävöi Eurooppaan. Ja monasti oli Bigini vakavalla,\nhyvin vakavalla mielellä.\n\n— Olepas jälleen tuollainen vallaton, reipas, hilpeä lapsukainen, kuin\nolit Hampurin ympäristössä leijaillessamme, rukoilin minä.\n\n— Jost! äännähti hän hellästi minulle vastaukseksi, — ja aina kun\ntyöstä väsyneenä palasin viehättävään kotiimme, hän riensi minua\nvastaan riemahdellen: — Jost Wildi! Jost Wildi! — ilahduttaakseen minua\ntuolla rakkaalla vanhalla nimellä. Mutta hänen poskillaan näkyivät\nkyynelten jäljet.\n\nVaimoni ikävöi lasta! Tosinhan minunkin sydämeni toivomus olisi ollut\nettä leikkivä poika tai tyttönen lähemmin yhdistäisi meidät uuteen\nkotimaahamme, mutta niin suruissani kuin Big en voinut olla siitä ettei\ntuo toivo ollut täyttynyt. Hänen surunsa oli niin haikea, ettei hän\nsiihen sanoin koskenut. Vain kerran värähti hänen huuliltaan kiihkeän\nintohimoisesti:\n\n— Kuinka kadehdinkaan tuota kerjäläisvaimoa, — hänellä on lapsi!\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin, lähellä joulua, joka oli töinen, minkä\nMeksikossa vietimme, yhtiömme kaivoksessa tapahtui kova onnettomuus.\nMuuan irlantilainen, jolla oli vähäpätöinen insinöörintoimi\nhoidettavanaan, joutui ennen aikojaan lauenneen räjähdyspanoksen\nuhriksi.\n\n-— Hän ei jätä jälkeensä ketään muuta kuin kaksivuotisen lapsen, kuulin\ntyöväen sanovan. Lapsi-raukka! Äskettäin se kadotti äitinsäkin!\n\nMenin katsomaan lasta, aikeissa jättää sen Bigin huostaan, mutta\nepäröiden otin sen mukaani. Tuo pikku olento oli ruma, ei kuin luuta ja\nnahkaa ja sairaalloisen näköinen.\n\nTässä tuon sinulle joululahjan! sanoin minä ojentaen arasti Bigille\ntuon säälittävän olennon.\n\nHän mutisti suutansa sen nähdessään, mutta pian pääsi naisellinen\narmahtavaisuus kumminkin voitolle, ja kun lapsen sameisiin silmiin\nilmestyi ilonhohde, sen nähdessä pienen joulupuun, oli se voittanut\nBigin rakkauden. Maud — se oli pienokaisen nimi — sai osakseen niin\nhyvän hoidon kuin olisi ollut oma lapsemme, mutta vahvistumaan ja\nsievistymään se ei silti ruvennut, vaan sen ainoana kauneutena oli\nkiitollinen katse, jolla se vaieten palkitsi sille osoitetun hyvyyden.\nSeuraavana syksynä alkoi se sairastella. — Yleistä heikkoutta!\nsanoi lääkäri olkapäitään kohauttaen. Big teki kaiken voitavansa\npelastaakseen kuolemasta pienokaisen, joka oli liian heikko voidakseen\nelää. Hänen uhrautuvaisuutensa oli liikuttavan väsymätön, mutta kun\njoulu jälkeen saapui, lepäsi Maud joulupuun vieressä pienessä arkussaan.\n\nTuo itsessään vähäpätöinen kuolemantapaus, joka oli ollut\nodotettavissakin, järkytti Bigin mieltä kaamealla ja käsittämättömällä\nvoimalla.\n\n— Toivokaamme että Maudin seuraajana saamme vielä nähdä oman, häntä\nviehkeämmän lapsen, lohdutin häntä, hänen tuijottaessaan kalpeana\neteensä.\n\nSilloin hän hypähti pystyyn, kasvot tuskasta vääntyneinä.\n\n— Mitä ajatteletkaan, Jost, sopersi hän. — Minäkö saisin oman lapsen,\nkun vieraatkin lapset kuolevat niin pian kuin niihin kosken! Tiedän,\nettä jokaisen lapsen, johon minä kiinnyn, täytyy kuolla!\n\nKuin kouristuksissa taapäin taipuneena hän seisoi siinä toivottoman\nkauhun kuvana.\n\n— Olet itse sairas, kuinka mieleesi muutoin voisi tulla noin kauheita\najatuksia, sanoin minä.\n\nHyväilyni vaimensivat hänen tuikeata tuskaansa, ja se purkaantui\nhelpotusta tuottaviin kyyneliin.\n\n— Olet oikeassa, Jost, olen kovin sairas, nyyhkytti hän puristaen\nkättäni vavahtelevin sormin.\n\nSydän levottomana kutsutin etevän lääkärin. Hoidettuaan Bigiä muutaman\nviikon hän lausui lopullisena neuvonaan:\n\n— Jos rakastatte vaimoanne, niin palatkaa hänen kanssaan Eurooppaan.\nTäällä ei hänen järkytetty mielensä rauhoitu!\n\nSe oli ukkosenisku kirkkaalta taivaalta! Tyhjiin raukeaisivat nyt\nkaikki tulevaisuudentuumani! Taistelin kovaa taistelua. Olinko\nvaihtanut kotimaiset kansalaisoikeuteni ja nimeni meksikkolaisiin,\njättääkseni näin pian jälleen tämänkin maan, jossa olin aikonut luoda\nitselleni oman maailman, ja lähteäkseni umpimähkään avaraan maailmaan?\nSitäkö varten olin tuonut Bigille tuon pienen olennon, että se riistäisi\nminulta rauhan esimaun, jonka kiihkeillä taisteluilla olin voittanut?\n\nKaksi seikkaa oli sentään, joiden takia™kävi helpommaksi tyytyä\nkohtalooni. Halvauksen kohtaamana lepäsi mies, joka Bigin takia\njalomielisesti oli tarjonnut minulle nimensä ja aina minua tukenut\npyrkimyksissäni, kuolemaa odottaen vuoteellaan, toinen puoli ruumista\nrampana, ja monet Bigin sukulaisista, jotka ennen olivat olleet\nminulle suosiollisia, käänsivät minulle selkänsä, syyttäen minua\nettä kaivoskauppaa tehtäessä en muka ollut tarpeeksi valvonut heidän\netujansa, vaan ainoastaan tavotellut nykyistä oivaa paikkaani. Muutaman\npäivän perästä olivat epäröimiseni lopussa. Tapasin Bigin, Goethen\nrunot edessään, rajattoman mielenliikutuksen vallassa. Sormi kirjan\nlehdelle laskettuna hän tuijotti eteensä ja huudahti pelästyksestä\nhuomatessaan että häntä tarkkasin.\n\n— Mitä sinä sureksitkaan, Big-parkani? tutkistelin minä.\n\nHän katsahti minuun avuttomasti ja hämmennyksissään ja rukoili:\n\n— Jost, jätä minut hetkeksi yksin!\n\nMutta huomatessaan kiinteän katseeni hän lausui sopertaen, mutta\nkumminkin ymmärrettävästi:\n\n— »Syy kaikki kostetaan maan päällä!» Kauhistuen silmäilin häntä\nkysyvästi. Tuo kaamea epäluulo, joka oli tullut mieleeni Hampurin\nsairaalassa ollessani, heräsi jälleen. Mutta tutkivat silmäykseni\nsaattoivat hänet kokonaan suunniltaan. Kiihkeästi hän puhui:\n\n— Jost, ajattele noita kidutettuja kaivoksessa! Miksi täytyi isäni\njättää maansa ja Ahasveruksen tavoin kiertää maailmaa? Miksi olen\nminä hedelmätön vaimo? Siksi että meitä seuraa noiden rääkättyjen\nintiaanilasten kirous, joiden tuskilla rikkautemme ovat hankitut!\nKohtalon lakeja emme pysty käsittämään, mutta minulle alkaa selvetä sen\noikeudenmukaisuus. Johtajat sanovat että lasten tilaa on parannettu.\nKen tietää, onko se totta? Teidän koneidenne pitäisi saapua ennen\nkolmen vuoden kuluttua. Luultavasti ne eivät ole täällä vielä\nviidenkään vuoden perästä!\n\nHän puhui intohimoisella, mieltäjärkyttävällä kiihkeydellä. Koko hänen\nolentonsa vavahteli ja hänen silmänsä välkähtelivät.\n\nSydämessäni pyysin ylevämieliseltä vaimoltani törkeätä epäluuloani\nanteeksi.\n\n— Big, tahtoisitko että palaisimme Eurooppaan? kysyin liikutettuna.\n\nHämmästyneenä hän jäi sanojani kuuntelemaan. Vienon suloinen hymyily\nlevisi hänen kalpeille, henkeville kasvoilleen.\n\n— Tahtoisin, Jost! tuli kuiskaus kuin syvältä hänen sydämestään, ja hän\nnojasi päänsä olkaani.\n\n— Sommerfeld kirjoittaa minulle, jatkoin minä, — että tämä\npurjehduskausi on hänen viimeisensä. Rupeammeko hänen oppilaiksensa?\n\n— Tehkäämme niin, Jost, sopersi Big kuin hurmaantuneena sanoistani. —\nEn ole ollut koskaan niin autuaallinen kuin sinun kanssasi ilmapallossa!\n\n— Ja oletko sitten jälleen iloinen Bigini, kuten muinoin Hampurin\naikoina?\n\n— Koetan unohtaa että maailmassa on olemassa niin surkeata kuin nuo\npienet kaivosorjat, kuiskasi hän, — ja ajatella vain sitä kuinka\nsanomattoman hyvä sinä minulle olet, oma Jostini. Tiedän että sinä\nmieluimmin jäisit Marfiliin, — mutia Euroopassa olen jälleen oleva\nsinun iloinen vaimosi. Sen olen sinulle velkaa!\n\nHän katsoi minuun silmin, jotka loistivat kuin auringot.\n\nVihlovin sydämin olin tehnyt päätökseni, mutta enhän koko maailmassa\nomistanut muita kuin Bigin, ja rakastin vaimoani ylitse kaiken.\n\nHuhtikuun alussa läksimme Guanajuaton kaivostienoosta matkustaaksemme\nEurooppaan, minä kiihkeämmän tuskan vallassa kuin Big voi aavistaakaan.\nLuopuessani paikastani Marfilissa luovuin myöskin viettämästä\ntavallista arkielämää, joka itse asiassa olisi ollut enin mieleni\nmukaista. Ivatakseni kohtaloa, joka ei ollut sallinut Marfilissa\nsuunnittelemieni tuumien toteutua, hieman myöskin luontaisten\ntaipumusteni tyydyttämiseksi sekä rakkaudesta vaimooni rupesin nyt\nilmapurjehtijaksi.\n\nRakas Hannuni! Ei ole koskaan ollut Jost Wildi nimistä ilmapurjehtijaa,\nmutta sensijaan kyllä Leo Quifort niminen. Kuuntele, mitä maailmalla\non hänestä kerrottavaa! Vaikka se helposti unohtaa, elää kumminkin\nvielä laajoissa maissa ja lukuisissa kaupungeissa runsaasti ihmisiä,\njotka muistava tuon sointuisan nimen. He sanovat sinulle: »Hän oli\nvarovaisimpia ja rohkeimpia ilmapurjehtijoita, mitä on ollut. Hänellä\noli hurmaavan ihana vaimo. Hieno taiteilijapari se oli, joka ei\nkonsanaan antanut aihetta panetteluihin. Ei puuttunut naisia, jotka\nsalaisin, kuumin katsein rukoilivat tuon ylvään kapteeni Leo Quifort'in\nsuosiota, ei miehiä, jotka olisivat uhranneet kunniansa, saadaksensa\nBig Quifort'ilta rohkaisevan hymyilyn. Kapteeni suoriutui naisten\ntulisista silmäyksistä kohteliailla pilapuheilla ja yksi ainoa kopea\nkatse Big Quifort'in silmistä masensi miehet siinä määrin, etteivät he\nenää toiste uskaltaneet häntä lähestyä. Ei konsanaan mies eikä nainen\nkyennyt järkyttämään tuon avioparin keskinäistä uskollisuutta. Mutta\neräänä kesänä meksikkolainen ilmapurjehtija kumminkin retkeili yksin.\nSiihen keksittiin kaikenmoisia selityksiä. Kapteeni itse ei koskaan\nkajonnut noihin moniin juttuihin, joita laadittiin Big Quifort'in\nkatoamisesta ja hänestä itsestään, vaan kävi aina salaperäisemmäksi.»\n\nTähän tapaan sinulle, Hannuni, kerrotaan, jos suurissa kaupungeissa\npyydät tietoja Leo Quifort'ista. Miksikö ilmapurjehtijana en jälleen\nnimittänyt itseäni entisellä rakkaalla niinelläni Jost Wildi, vaan\npidin tuon vieraan nimen Leo Quifort, jota en koskaan ole voinut oikein\nsietää? Minua hävetti ajatellessa että entisillä kotiseuduillani ehkä\njoskus saataisiin tietää että minä, kunnianarvoisen talonpojan ja\nkivitaulukauppiaan Klaus Wildin poika, Selmatt'ista syntyisin, olin\njoutunut seikkaiiijain ja mustalaiselämää viettäväin taiturien säätyyn.\nMutta Bigilleni olin tehnyt suurimman hyväntyön minkä voin.\n\nIlmapallossa käy monenmoista unohtaminen, ja tuo elämämme, joka oli\nvapaata kuin lintujen, vapautti Bigin mielen synkistä ajatuksista,\njotka Marfilissa olivat häntä vaivanneet. Hän piti lupauksensa. Hänestä\ntuli jälleen iloinen vaimoni, hilpeä suuren maailman lapsi, joka aina\nherätti ihmisissä mielenkiintoa, voitti heidän suosionsa ja ihailunsa.\nIloinen vaimoni? Mietin haaveksien, onko tuo totta.\n\nVienosti suhisevat sypressit meren rannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tiedän varmaan että muukalainen, jonka näin pari kertaa kulkevan\nSelmattiin päin ja katoavan Hangsteinerin taloon, oli Zweibrückenin\nlääkäri, ja jo toissa aamuna aavistin että Hangsteiner, sairastettuaan\njonkun aikaa, on kuollut. Talossa kävi tummapukuisia ihmisiä. Eilen\nillalla ei ollut enää epäilemisen varaa. Koruttoman kirkon vieressä,\njoka nyt sijaitsee muinoisen komeamman paikalla, kaksi miestä kaivoi\nhautaa lumeen ja multaan.\n\nTuo talvinen kuva järkytti mieltäni niin voimakkaasti, että annoin\nnäiden lehtisten levätä. Minua kammotti elämän katoavaisuus. Nopeasti\njärjestin monet asiat, jotka eivät kuollessani saa jäädä sattuman\nvaraan, suljin sinetillä kirjeet, jotka sisältävät varallisuuttani\nkoskevia tiedonantoja, ja poltin joukon inhimillisen heikkouden ja\nintohimon todisteita, — sarjan valokuvia ja kirjeitä, joiden antajat ja\nlähettäjät eivät olleet nimeltänsä Duglore eikä Abigail.\n\nVaikka emme olleet ystäviä, olisin suonut Hangsteinerille pitemmän\nelämän. Kuolema on poistanut vihankaunan, joka meitä erotti. Tänään\nolin mukana hänen maahanpaniaisissaan. Kun arvelin hetken tulleen,\nmenin tumma juhlapuku ylläni ulos huipulle, ja kun laaksossa\nmustapukuinen ihmisparvi, selmattilaiset ja joukko zweibrückeniläisiä,\nsaattoivat vainajan viimeiseen lepoon, seisoin talviauringon loisteessa\npää paljastettuna. Ajatuksissani kuuntelin hautauspuhetta, jonka\npiti Zweibrückenin kirkkoherra, tämä kun hoitaa kirkolliset tehtävät\ntuossakin pienessä kylässä, ja sitten pidin itse äänettömän puheen.\nKirkkoherran puheeseen verraten se oli siinä suhteessa ansiokkaampi,\nettä siinä sydämellisellä hartaudella mainittiin se ainoa ylevä teko,\njoka koristi tuon juron ja ahdasmielisen selmattilaisen talonpojan\nelämäntietä. Tuo teko, Dugloren pelastaminen suuresta hädästä, ei\nkotiseudulla koskaan tullut tunnetuksi. Hampurin synkät tapahtumat\npysyivät avioparin salaisuutena, ja lapsen syntyessä he elivät ypö\nyksin Selmattissa. Ken olisi välittänyt heidän lemmenseikkailuistaan?\nHangsteiner ei sallinut vaimonsa, jonka niin työläästi oli itselleen\nvoittanut, joutua häväistyksen alaiseksi. Lapsen synnyttyä hän meni\nZweibrückeniin viranomaisten puheille ja lausui: »Minulla olisi\nilmoitettavana lapsi syntyneitten luetteloon ja kansalaiskirjaan\nmerkittäväksi. Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner Selmatt'ista, äiti\non Duglore Hangsteiner, syntyisin Imobersteg.»\n\n»Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner!» Noilla sanoilla teki Melchi\nitsensä syypääksi rikokseen lakia ja oikeutta vastaan. Vilpitön Duglore\nei ollut miestään siihen kehottanut, mutta suuressa tuskassaan hän\nvaieten salli tämän siten täyttää Hampurissa alkamansa rakkaudentyön.\nNe sanat pelastivat hänen kunniansa ja ilman sitä hän olisi menehtynyt.\nne lahjoittavat hänelle mielen rauhan ja levon.\n\nHän toipui tuskistansa ja kiitti taivasta että se oli pelastanut hänet\nkurjuuden kuilusta, johon minä olin hänet syössyt.\n\nMinun ei käy heitä soimaaminen. Ellei tuo selmattilainen talonpoika\nolisi tehnyt uhrautuvaista päätöstään, olisi Duglore varmaankin\nsyöksynyt Elbeen, ennenkuin minä olisin palannut laivamatkaltani ja\nvoinut tehdä tyhjäksi turmiota tuottavat ja rikolliset salavehkeet,\njoita rakkaudenhuumeessa toimiva nainen hänen tuhoksensa solmieli.\nSiitä syystä tuntuu minusta kuin kohtalo Hangsteinerin teolla ei\nolisi osoittanut armahtavaisuutta ainoastaan Duglorelle, vaan myöskin\nminulle, ja tuo teko suurenmoisemmalta kuin se rakkaudentyö, jonka minä\nsuoritin tuodessani Bigin Meksikosta jälleen Vanhaan maailmaan.\n\nHangsteiner antoi Gottlobelle joka suhteessa samanlaisen kasvatuksen,\nkuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa, eikä kukaan ole koskaan\nepäillyt ettei tyttö olisi hänen esikoisensa. Maailma tyytyy\nuskomaan mahdottomintakin, kun se vain todistetaan virallisilla\npapereilla. Se uskoi muitta mutkitta senkin että minä, Leo Quifort,\nolin meksikolainen. No, vuorelaisten jälkeläisenä sentään ehkä\nmuistuttanenkin etelämaalaisesta! Mutta kuinka voivat ihmiset luulla\nGottlobea Hangsteinerin lapseksi? Ei olisi pitänyt olla tarpeen kuin\nsilmäys Dugloren nuorempiin lapsiin, ja Selmatt'in laaksossa kävijöiden\nolisi pitänyt joutua hämmästyksiinsä Gottloben tulisen syvällisistä\nsilmistä. Ei kukaan muu hämmästynyt kuin Hannu, — käydessään viime\nsyksynä luonani Feuersteinillä. Se seikka saattoi minut rakastamaan\ntuota nuorta miestä entistä enemmän.\n\nMelchi Hangsteiner! En heitä sinua haudassasi ainoallakaan kivellä.\nVihasi minua kohtaan olen aina käsittänyt. Mutta olet käyttäytynyt\nkäsittämättömän jalomielisesti Duglorea kohtaan. Olet ollut Gottlobelle\nuskollisena isänä, ja kun sentään olit vain ahtaissa elämänoloissa\nvanhennut selmattilainen talonpoika, annan anteeksi että sinä —\nkenties varallisuuden houkuttelemana — koetit pakottaa lapseni\nzweibrückeniläisen karjakauppiaan vaimoksi. Kepeät mullat haudallesi\nvaimosi lepopaikan vieressä, iankaikkinen valkeus valistakoon sinua!\n\nNoin puhuin vuorenhuipullani kovan mielenliikutuksen vallassa\nitsekseni, vainajalle hautauspuhetta pitäen. Kun näin surevain pienen\njoukon katoavan lumipeitteiseltä kirkkotarhalta laakson syvyyteen,\npalasin jälleen observatooriini, ja nyt vasta uskalsin miettiä mitä\nseurauksia Hangsteinerin kuolemasta olisi Gottlobeen, Hannuun ja minuun\nnähden.\n\nEn voi sitä kieltää, Hangsteinerin kuolema on sentään luonut raikkaan\nilonsäteen synkkään talviseen yksinäisyyteeni. Hannun ja Gottloben\nrakkautta ei ole enää mikään uhkaamassa, ja minua ei enää sido\nDuglorelle antamani raskas lupaus. Saan puhua, saan kirjoittaa,\nilmaista Hangsteinerin perhettä koskevan salaisuuden ja epäröimättä\nlaskea käsiisi tunnustukseni, oma Hannuni! Niin käyn siis lujalla,\nrauhallisella mielellä kertomaan synkistä hetkistä, mieltäjärkyttävistä\npäivistä, jotka tarinassani seuraavat.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nToukokuun keskivaiheilla minusta tuli Sommerfeldin oppilas.\nIlma, auringonpaiste, ilo ne tuovat hoivaa sairaalle sydämelle!\nHartaalla, riemuisella innostuksella seurasi Big edistystäni uudessa\ntoimessani. Kunnes kuolema sulkee väsyneet silmäni olen muistava hänen\nloistavat kasvonsa, iloisen ylpeytensä, kun hän seisoi rinnallani\nkopassa, ohjatessani »Saturnusta» ensi kertaa omin päin ylös ilmoille.\n\nKun Sommerfeld syksyn tullen tykkänään luopui ilmapurjehduksesta,\nasettuakseen viettämään rauhaisaa elämää Baierin ylämaille, kalastus\nja metsästys huvinaan, silloin ostimme me häneltä »Saturnuksen», sekä\nosoittaaksemme hänelle kiitollisuuttamme että myös siksi että siihen\nerityisesti luotimme. Mutta ennenkuin läksimme sillä ulos maailmaan,\nvietimme hauskan talven Pariisissa. Kaiken ilmapurjehdusta koskevan\noppitaidon, mikä suinkin oli saatavissa, hankin itselleni tuossa\nkaupungissa, jossa sataa vuotta aikaisemmin oli nähty ensimäisen\nilmapallon kohoavan lentoon, ja joka siitä pitäen oli ilmapurjehdukseen\nnähden ollut johtavassa asemassa. Äärettömiä toiveita oli liittynyt\ntuohon ensimäiseen ilmalaivaan, tuohon siivekkäänä syntyneeseen\nlapseen, jonka piti ihmiskunnalle avata tie korkeuden maailmoihin.\nMutta jo opiskelijana tulin huomaamaan, mikä oikullinen tekele\nilmapallo, jota kokonainen vuosisata ei ollut kyennyt taltuttamaan\nsanottavasti tottelevaisemmaksi, oikein on, kuinka vaillinaisesti\ntuon ilmojen lelun retkiä käy edeltäpäin arvaaminen. Mutta mitä\nilmapurjehdustieteen ja ilmapurjehduksen tekniikan alalla oli\nopittavaa, sen opin, ja suoritin ranskalaisten mestarien tykönä\nilmapurjehdustutkinnon.\n\nMutta ilmapurjehtimistaito on pikemmin luonnonlahja kuin opittavissa\noleva asia. Minulla oli tuo lahja, ja tiesin ja tunsin että retkieni\nonnistuminen riippui siitä, ja Bigin kiihkeät katseet lisäsivät yhä\ninnostustani.\n\n— Tämä on meidän poikasemme! riemuitsi hän »Saturnusta» silmäillen.\n\nEnsimäisen retkeni varsinaisena ilmapurjehtijana tein Marseillesta\nkäsin, joka kaupunki oli minulle tykkänään, ja Bigillekin jokseenkin\nouto. Sitten käännyimme kohden Italiaa, jonka kaupungit ja rannikot\nolivat jättäneet Bigin mieleen melkein koti-ikävän tapaisen tunteen,\nja syksyllä päätimme käydä Triestissä, että Big siellä voisi hakea\nkäsiinsä muinoisen palvelijattarensa Gheritan, johon hän oli ollut\nhyvin kiintynyt, ja koettaa saada hänet kamanneitsyeksensä.\n\nKun emme olleet pakotetut elämään säkistä suuhun, harjoitimme tointamme\ntyynellä arvokkaisuudella varoen kaikkea, mikä voisi meille antaa\nseikkailijain leiman, ja karttaen hankkia houkutuksilla alukseemme\nmatkustajia. Sentähden tapahtui alussa usein, varsinkin kun jossakin\nkaupungissa nousimme ensimäisen kerran ilmoille, että saimme tehdä\nretkemme kahden kesken. Mutta mitäpä siitä? Rauhallisesti johdin\nminä pallon täyttämistä keskellä uteliasta katseli ja joukkoa, jonka\nläsnäolo minusta aina oli hermostuttavinta toimessani, vaan johon\nmukauduin saadakseni siten osan melkoisista ilmaannousukuluista\nkuitatuksi. Big, josta oli vielä kiusallisempaa kuin minusta olla\nkatseltavana, seurasi valmistuksiani jonkun naapuritalon akkunasta, jos\nse kävi päinsä, ja tuli nousupaikalle vasta viime hetkenä, poskillaan\nvieno punehdus, mutta ryhti arvokkaan vakavana. Kaikkien huomio kiintyi\nsilloin häneen: — Ken on tuo komea nainen? Lähteneekö hän mukaan?\n— Mutta ihmisten hämmästelevästä ihailusta välittämättä hypähti\nhän, kuten lähtiessämme Hampurissa ensimäiselle retkellemme, minun\navustamanani miellyttävällä liikkeellä koppaan, ja kun »Saturnus» nyt\nkärsimättömän ratsun tavoin läksi liikkeelle, hyvästeli hän tyynesti\nkansanjoukkoa päivän varjoansa veltosti liekuttamalla. »Ken on tuo\nrohkea nuori nainen, joka nousee ilmapallon gondoliin levollisesti\nkuin tavalliseen veneeseen!» Koko kaupunki mietti tuota kysymystä, ja\nminun tyynen tarmoni ohella oli meidän etupäässä kiittäminen Bigin\nmiellyttävää olentoa siitä, että retkiämme seurattiin mielenkiinnolla\nja luottamuksella ja me rupesimme saamaan alukseemme matkustajia.\n\nMutta ihanimmat matkamme olivat kumminkin aina ne, jolloin Bigin kanssa\nkahden nousimme kesäiseen ilmavirtaan. Hän luotti sokeasti taitooni,\noli retkillämme onnellinen kuin lintunen eikä menettänyt rohkeuttaan,\njos milloin jouduimmekin odottamattomiin seikkailuihin.\n\nEnsimäinen näistä, pikapurjehdus rajuilmalla, sattui meille\nnoustessamme ilmoille Firenzessä.\n\nÄkkiä noussut tuuli läksi kuljettamaan meitä Apenniinien poikki. Olimme\nväliin maanpinnan lähellä, väliin pilvissä, joiden läpi salamoita\nsingahteli, väliin pilvien yläpuolella, ja kohiseva myrsky teki\nmaahanlaskemisen mahdottomaksi, sillä joko olisi kiinnihakaantunut\nankkuri rikkoutunut tai sen köysi katkennut tai pallokangas repeentynyt\npalasiksi. Yö saapui. Kuu tuli esiin aavemaisista pilvistä, mutta\nhetken perästä meitä ympäröi entistä synkempi pimeys. Nojasin pääni\nkopan reunaan ja koetin näköäni jännittämällä saada selville,\nminkälaatuinen allamme oleva seutu oikein oli. Big riemuitsi rinnallani\nluonnon raivoa pelkäämättä: — Jost, myrskylintuni! — Keskiyöllä heitin\nlaahusköyden alas, että se hidastuttaisi »Saturnuksen» kulkua. Vihdoin\nonnistui maahanlasku. Mutta turhaan kutsuelin torventoitotuksilla\nvuoripaimenia luoksemme ohjaamaan meidät jonnekin yömajaan. Olimme\npakotetut viettämään yön ulkona »Saturnuksemme» vieressä. Vasta aamun\nhämärtäessä lähestyivät meitä varovasti muutamat paimenet. He olivat\nkyllä nähneet pallon, se kun pariin erään oli joutunut kuunvaloon,\nkertoivat he, mutta he olivat luulleet, että se oli ilmestyskirjan\npeto, joka nyt oli tulossa tuhoamaan sarvillaan maailman. Big, joka ei\nhetkeksikään ollut menettänyt hyvää tuultaan, vasasi heille raikkaalla\nnaurulla!\n\nKolme päivää puhui koko Firenze nuoresta meksikkolaisesta\nilmapurjehtijaparista ja heidän yöllisestä seikkailuretkestään.\nLukuisat herrat ja naiset kävivät meitä tervehtimässä hotellissamme,\nsaadakseen lähempiä tietoja matkastamme tai kuulustellakseen\nvointiamme. Bigin herttainen luonnollisuus ja henkinen itsenäisyys\nviehätti heitä, ja monet, jotka tullessaan olivat kohdelleet meitä\nhieman alentuvasti, olivat lähtiessään päässeet selville siitä,\nettä olivat alkuaan arvioineet meidät hiukan liian vähäpätöisiksi.\nMeille alkoi saapua kutsuja hienoihin seurapiireihin, vaikk'emme sitä\nolleet mitenkään tavotelleet, saimme uusia tuttavia ja seuralaisia\nretkillemme, ja kun vihdoin jätimme Firenzen, silloin ei tahtonut tulla\nloppua kädenpuristuksista, jälleennäkemistoivotteluista, kukkasista,\njoita Bigille ojennettiin.\n\nSe toi mieleen rohkeutta! Melkein vaikeuksitta perehdyimme\nuuteen toimeemme ja kotiuduimme mitä erilaisimmissa ylhäisissä\nseurapiireissä. Ei kukaan olisi tuntenut Leo Quifort'ia, jonka kieli-\nja seurustelutaito näyttivät osoittavan hänen kaiken ikänsä maailmaa\nmatkustelleen, Jost Wildiksi, muinaiseksi selmattilaiseksi, ja tuo\nnimeni kaksinaisuus, joka vei ihmiset harhaan, tuntui Bigistä vain\nhuvittavalta ja antoi hänelle alinomaa aihetta leikinlaskuun. — Jost —\nJost — Jost Wildi! huusi tuo veitikka, niin pian kuin olimme ihmisten\nseurasta päässeet asuntoomme kahden kesken, ja upottaen tulisen\nkatseensa silmiini hän kysyi hyväillen:\n\n— Jost, vietätkö yhä vieläkin mieluimmin elämäsi minun parissani?\n\nMieluimmin elin hänen parissansa! Mitä välitin minä noista\nmonista ihanista naisista, italialaisista ja muista, joiden\nkanssa ilmapurjehdus saattoi meidät tekemisiin, ja heidän\nviehättäväisyydestään, jonka suhteen lisääntyvä ihmistuntemus\nteki minut yhä epäilevämmäksi? Big pysyi silmieni suloisimpana\nnautintona, Big, herttainen toverini, johon olin kiintynyt syvimmillä\nsydänjuurillani, suloinen, viehkeä vaimoni, joka hellällä kädellään\nkarkotti pilvet otsaltani, tuo kaikesta pikkumaisuudesta vapaa olento,\njohon minua yhdisti mielten sisin sopusointu, mitä täydellisin\nkeskinäinen ymmärtäminen.\n\nMutta keskellä maailman iloja ja huolimatta rajattomasta rakkaudestani\nBigiin, tuli mieleeni väliin äkkiä Dugloren kuva, kuin olisi hän\nrauhattomana sieluna arasti entänyt ohitseni. Yksin ilmaretkillänikin\ntuo tapahtui.\n\nKerran ihmeellisen ihanana syyskuun iltana riippui »Saturnus» hiljaa\nkuin amppeli Napolin yläpuolella lienteässä sinessä, joka loi yli maan\nja meren, Caprin saaren, rannikkokallioiden, valkoisten huvilain,\nkaukaisen vuoritaustan ja suitsuvan Vesuviuksen vienon salaperäisen\nvärityksen. Big lepäsi taljalla, jonka olin levittänyt hietasäkkien\nylitse. Hetken aikaa olimme vaienneet. Kun loin jälleen katseeni\ntuohon siron huolettomasti lepäävään olentoon, oli hän nukahtanut. En\nhäirinnyt häntä, vaan iloitsin vain nähdessäni, että »Saturnus» tuntui\nhänestä yhtä varmalta kuin lapsesta kehtonsa, ja ajatuksiini vaipuen\nsilmäilin ulos yöhön. Silloin näin edessäni surulliset suuret tummat\nsilmät! Sanomaton surumielisyys valtasi minut siinä tähtitaivaan alla\nseistessäni. Mutta uinailevan huulilta kuului valitus ikäänkuin hän\ntuskallisesti olisi tuntenut, kuinka ajatukseni olivat kiintyneet ensi\nlemmittyyni. Kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, sanoin minä:\n\n— Olet nähnyt pahoja unia, lapseni!\n\nHymyillen vastasi hän vavahtelevin huulin:\n\n— Minä uneksin intiaanilapsista Marfilin kaivoksessa!\n\nNapolissa meillä oli suurin menestys, minkä ensimäinen\nilmapurjehduskautemme toi muassaan. Ensimäinen ilmapallomatkustaja,\njoka meille siellä ilmaantui, oli nuori, kaupungin hienostoon kuuluva\nnapolitar, kiihkeä olento, joka oli hartaasti kiintynyt Bigiin.\nLaskeutuessamme alas kuljetti alus meidät pinjan latvaan keskellä\nCamaldolin kenttiä, mutta nuori rouva oli niin ihastuksissaan, että\nsaapui parin päivän perästä puolisonsa ja erään toisen pariskunnan\nseurassa ottamaan osaa uuteen retkeen. Ilmoitin tuolle pienelle\nseurueelle, että »Saturnus» luultavasti tulisi kulkemaan Napolinlahden\npoikki, ja vuokrasin pienen höyryaluksen »Firenzen» seuraamaan\nmatkamme suuntaa. Sadat kaukoputket olivat tähdätyt meitä kohden,\nkun »Saturnus», jonka matkustajat olivat vallan haltioissaan,\nläksi kulkemaan peilipintaisen lahden yli, jolla vilisi souto- ja\npurjealuksia, kohden Storre vuoria. Vähitellen hidastui sen kulku\nmelkein täysin tyynessä ilmassa. Ilta lähestyi, ja oli tarjona vaara\nettä yö yllättäisi meidät, jos pyrkisin lahden toisella puolen\nvalkoisena hohtavaan Sorrentoon. Annoin siis pallon hiljaa laskea\nlähelle merenpintaa. »Firenze» lähestyi, sen miehistö tarttui\nankkuriköyteen ja kiinnitti sen laivaan, joka lähti kuljettamaan\nilmassa leijailevaa »Saturnusta» jälleen kohden Napolia, missä tuhannet\nvalopilkut meitä tervehtivät vienon syysillan hämärään verhoutuvain\nvetten takaa. »Firenzen» ja »Saturnuksen» saapuessa yhdessä satamaan,\nkohottivat rannalla seisovat kansanjoukot ilmoille loppumattomia\nilohuutoja, kiitollisina tuosta näkemästään ihmeestä, merellä\ntapahtuneesta ilmapallon ankkuroimisesta. He liekuttivat lakkejansa ja\nhuusivat napolilaisen helposti kiihtyvällä innostuksella: — Evviva Leo\nQuifort! — Noista eläköön-huudoista en tosin liioin välittänyt, mutta\n»Saturnus» oli nyt lumonnut koko kaupungin, ja toinen onnellinen retki\nseurasi toistansa.\n\nLokakuussa läksimme Triestiin, missä Big halusi käydä tervehtimässä\nvanhempainsa muinoista palvelijatarta, Gheritaa, saadaksensa hänet\npalvelukseensa. Meni päiviä ennenkuin meidän onnistui päästä hänen\njäljillensä. Löysimme hänet vihdoin onnellisena aviovaimona asumassa\nviehättävällä maatilalla, joka sijaitsi rannikkojyrkänteellä,\nneljännestunnin matkan etäisyydessä kaupungista. Nyt ei tosin voinut\nolla puhettakaan että hän jättäisi miehensä ja lapsensa seuratakseen\nmeitä muille maaimoille, mutta oli liikuttavaa nähdä millaista iloa\njälleennäkeminen tuotti noille molemmille nuorille naisille, ja\nminuakin miellytti Gherita, joka nyt iloisan kiitollisella mielellä\nrupesi miellyttävin piirtein kuvaamaan Bigiä lapsena ja kertomaan pikku\njuttuja noilta ajoilta. Samaten miellyimme myöskin hänen kotiinsa, jota\nkoristivat tuuheat vehreät pinjat, laakeri- ja öljypensaat, hedelmäpuut\nja viiniköynnökset.\n\n— Jos meilläkin olisi lapsia kuten Gheritalla, Jost, lausui vaimoni,\nihastuksissaan vanhan tuttavansa onnesta, — niin mekin rakentaisimme\ntänne itsellemme huvilan! Ei silti, että Triest kaupunkina minua\nerikoisesti viehättäisi, mutta pidän Gheritasta, ja hänen miehensä ja\nruskeakiharaiset poikansa miellyttävät minua ja tienoo on harvinaisen\nkaunis: ylt'ympäri etelän rehevyyttä, edessä välkkyvä meri, missä\nvalkoiset purjeet hohtavat, ja melkein rajaton näköala, omansa\nvaivuttamaan haavemietteisiin.\n\nBig kävi joka päivä tervehtimässä Gheritaa. Hän hemmotteli hänen\nlapsiansa, jotka riemahdellen riensivät hänelle vastaan, ja\nseurustelu älykkään, ilomielisen italiattaren kanssa täytti hänen\nmielensä nuoruuden raikkaudella, niin että hän kävi tyynemmäksi ja\niloisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä puolestani tein purjehduskauden\nlopettajaisiksi kolmen triestiläisen herran kanssa pitkän retken\nkolean Karstvuoriston ja Krainin ja Steiermarkin vehreiden kukkulain\nylitse aina Neusiedlerjarven lakeille rantamille saakka. Palatessamme\nTriestiin juttelimme Bigin kanssa aikeestamme jättää tuon kaupungin,\nlähteäksemme viettämään talvea Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa.\n\n— Kuinka, herra Quifort, ja te, arvoisa rouva, lausuivat seuralaisemme,\n— aiotteko lähteä tienooltamme näkemättä Miramarea viehättävine\npuutarhoineen, tuota linnaa, jonka niin läheiset surulliset muistot\nyhdistävät kotimaanne Meksikon uudempaan historiaan?\n\nKiitokseksi »Saturnuksella» tekemästään hauskasta matkasta he panivat\ntoimeen iltapäivä- ja ilta-huviretken Miramaren ja Duinon linnoille, ja\nosanottajiksi ilmaantui myöskin muita herroja ja naisia.\n\nEteläisen maiseman hedelmillä koristettu rannikkoalus oli tuskin\nehtinyt pujottautua satamaa täyttävien laivojen välitse väljemmille\nvesille, kun jo nuo molemmat linnat syysauringon kultaamina hohtivat\nmeille vastaan vuorten reunustamasta Adrianmeren pohjukasta. Heleät\nviulunsävelet, sulava mandoliininsoitto lyhensi matkaamme välkkyvän\nmeren ylitse. Big säihkyi iloa ja hyvää tuulta.\n\nNoustessamme rannalta Miramaren valkoiseen haavemaiseen linnaan, ryhtyi\nmeitä opastamaan herttainen vanhus, erään ilmaretkeemme osaaottaneen\nherran isä, ja hän kertoi meille synkistä muistoista, jotka liittyivät\ntuohon laineiden huuhtelemalla kalliopenkereellä sijaitsevaan\nlinnaan. Mieltäkiinnittävän elävästi, kuten se, joka itse on ollut\ntapahtumain todistajana, ja säestäen esitystään italialaisen kiihkeillä\nliikkeillä, kuvasi hän meille kuinka Maksimilian Habsburgilainen,\ntuo ponteva, ritarillinen ruhtinas, ja hänen nuori kaunis vaimonsa\nCharlotta Belgialainen läksivät viehättävästä linnastaan tavottelemaan\nkunnianhimonsa päämäärää, Meksikon keisarinkruunua.\n\n— Katsokaa, arvoisa rouva, tässä nousi tuo onnea säteilevä Pan\nveneeseen, joka vei heidät »Navarraan», valtamerenlaivaan, jonka\nmastoissa jo liehuivat Meksikon liput käärmettä tappavine kotkineen.\nRannikon asukkaat peittivät keisarin ja keisarinnan kukkastulvaan.\nKun tykinlaukaukset jymähtivät jäähyväisiksi, ei ollut kyyneletöntä\nsilmää, ja onnentoivotukset kajahtivat kauas yli meren. Te tiedätte,\nmille kauhealle tolalle asiat sitten kääntyivät. Neljä vuotta oli\nvain kulunut, kun keisari Maksimilian makasi ammuttuna kukkulalla\nkapinoivien meksikkolaisten sotilasjoukkojen keskellä ja keisarinna\nCharlotta mielipuolena suljettiin belgialaiseen luostariin, jossa hän\nsaa viettää kaiken ikänsä. Pahin onnettomuus on sentään oma syyllisyys,\nja tuon naisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän juuri etupäässä oli\nyllyttänyt arkkiherttuaamme noihin verisiin Meksikon seikkailuihin.\n\nHuomasin kuinka syvästi Miramaren murhenäytelmän kuvaus vaikutti\nBigiin, ja kuinka hänen täytyi koota voimansa salataksensa\nmielenliikutuksensa puutarhoja pitkin iloisesti liitelevältä\nseurueelta. Hän oli liiaksi suuren maailman ihminen antautuakseen\nmuitten nähden tunteidensa valtaan, mutta kun kenenkään meitä\ntarkkaamatta voimme hetken puhella kahden kesken, kuiskasi hän minulle\nkiihkeästi:\n\n— Tuskin kestin kuulla tuota kertomusta Maksimilianista ja\nCharlottasta. Se saattaa liian kaameasti tuntemaan kohtalon rajatonta\nsäälimättömyyttä. Voiko enää ollenkaan iloita elämästä? Minusta on kuin\njoka puun takana väijyisi turma, kuin aurinkoinen päivä verhoutuisi\nmustaan harsoon, tuntematon voima synkistyttäisi kidutusta uhaten\nvuoret ja meren, kaiken maailman. Mitä oli tuokin Charlotta rikkonut?\nHän olisi tahtonut nähdä miehensä onnen kukkuloilla, kuten jokainen\nnainen miehen, jota jumaloi! Pitääköhän minun vanhassa Duinon linnassa\njälleen kuulla yhtä mieltäjärkyttävä kertomus?\n\nEi, Duinon mahtavaa, vanhuudesta harmaata linnaa, joka korkealta\nkallioharjalta kohoten silmäili yli tumman veden, ei tuntehikkaan\nBigini tarvinnut pelätä. Tuosta uneen vaipuneesta linnasta ei mikään\nylväs pari ole lähtenyt uhkarohkeisiin pyrkimyksiinsä sortumaan. Me\nnautimme vain hurmaavasta tunnelmakuvasta, minkä maisema tarjosi.\nLinnan synkkiä torneja, joita ei päivänpaistekaan kykene kirkastamaan,\nkallioita, joita pitkin teräväokainen agavi kiipeilee, kiertelivät\nvalkoiset vesilinnut ja tummat korpit, kuvastuen karehtivaan\nmerenkalvoon, joka maneettiparvien valaisemana hohti monivärisenä.\nRauhaisa nykyhetken elämä ympäröi kaikkialla kaukaisten vuosisatojen\njykevää muistomerkkiä.\n\nMutta Bigin oli lumonnut eräs toinen kuva, lähellä olevat Tybeinin\nlinnan rauniot.\n\n— Toivoisipa todellakin olevansa maalaaja! huudahti hän. — Sinisestä\nmerestä ylenee kolea, pysty suora kallio, jota vain murenemaisillaan\noleva riutta kiinnittää mantereeseen. Ylhäällä kalliolla kohoavat\nkaaret, tornit, portit. Heleä taivaan sini virtailee niiden lävitse.\nTuohon kuvaan kuuluisi vielä naisolento, joka käsivarsi muurin varassa\nnojaisi leukaansa käteensä, silmäillen haaveksivana kauas merelle.\nSiinä saisi yksin tunnelmankin puolesta valmiin aiheen taululle, jonka\nnimeksi tulisi »Sadun aarre».\n\nVanha triesteläinen herra, joka kuunteli hänen puhettansa mielihyvällä,\nnyökkäsi ja lausui:\n\n— Nuo rauniot ovatkin suoneet sadulle ainesta!\n\nMutta silloin noutivat veneet meidät jo maihin. Seurue asettui\nleveälatvaisten tärpättipuiden alle illalliselle, ja runsas tunti kului\nsiinä aterioidessa ja pilanteossa. Kun jonkun matkan etäisyydessä\nodottava laivamme kimeillä vihellyksillä ilmoitti lähtöhetken\nlähestyvän, herätti se yleistä mielipahaa. Iltarusko punoitti jo\ntaivaalla, ja laivamme liukuessa paluumatkalla noiden korkealla\nkalliolla ylenevien raunioiden ohitse, vuodatti se torneille, kaareille\nja porteille kuin tulen ja veren hehkua. Big ei saanut silmiänsä\nkäännetyiksi tuosta synkän ihanasta kuvasta.\n\n— Te annoitte, arvoisa rouva, näille raunioille oikean nimen,\nnimittäessänne niitä »sadun aarteeksi», lausui vanha triestiläinen\nherra kääntyen puoleemme. — Ei ainoakaan kalastaja uskalla lähestyä\nnäitä kallioita. Väliin kuutamolla kuuluvat laineet kallion juurella\nkohisevan niin surunvoittoisesti, että jos kalastaja sen kuulee, hän\nsairastuu ennen kolmen päivän kuluttua eikä enää konsanaan parane\nentiselleen. Kansa on antanut tuolle salaperäiselle ilmiölle nimen _il\nsospir' del mar'_ meren huokailu.\n\n— Tybeinin kalliolinnassa piti asuntoa ritari Ulrikki. Äskettäin\nvihittynä nuoreen vaimoonsa Jugundaan, sai hän käskyn lähteä sotaan\nturkkilaisia vastaan. Altaanilla istuen purki Jugunda kaihonsa harpun\nsäveliin. Nuori, tummapintainen, kaunis kalastaja kulki veneellään\nohitse, laski soutimet lepoon, unohti verkkonsa jääden säveleitä\nkuuntelemaan, ja hänen tummain silmäinsä katse kiintyi Jugundaan.\nSilloin valtaa nuoren vaimon rikollinen halu. Ehkäpä Ulrikki herra\njo onkin kuollut ja kuopattu. Hän heitti köysiastuimet kalliota alas\nmereen. Silloin oli nuorukaisen rauha mennyttä. Hän sousi rantaan,\nkiipesi astuimia ylös ja suuteli Jugundan samettihameen lievettä. Mutta\nlinnaa vartioitsi uskollinen vouti. Mieli haikeana hän varoitti Jugunda\nrouvaa. Mutta tämä pani asian leikiksi ja sanoi: »Elkää toki luulko,\nettä ruskeapintaisen kalastajan takia pettäisin korkean herrani ja\npuolisoni!» Mutta hän houkutteli yhä vieläkin nuorukaista ja sanoi:\n»Miksi suutelet vain ruusunhohteisia sormiani, suutele toki mieluummin\npunaisia huuliani!»\n\nBig teki liikkeen, kuin olisi halunnut päästä kuulemasta sadun jatkoa,\nmutta hänen kävi kuten minunkin: taitavan kertojan esitys viehätti\nmeitä, ja kohteliaisuus herttaista vanhaa herraa kohtaan pakotti meidät\nkuulemaan hänen kertomuksensa loppuun saakka.\n\n— Ritari Ulrikki palasi odottamattomasti vieraalta maalta, jatkoi\nseuralaisemme. — Voudin tullessa portilla häntä vastaan, oli hänen\nensi kysymyksensä: »Kuinka voi armas puolisoni, jota kaiken aikaa olen\nrakastavaisena ikävöinyt?» Mutta vouti yritti salaperäisenä puhumaan:\n»Herra — — —» Silloin keskeytti häntä ritari: »Elä vain puhu pahaa\nvaimostani, joka sodan kärsimysten jälkeen on oleva ilonani!» Rakkaus\nja epäluulo taistelivat hänen sydämessään. Mieli kiihkeänä riensi hän\nJugundaa tervehtimään. Kun hän tuli vaimonsa huoneeseen, oli tämä tosin\nyksin, mutta huoneen taustassa kahisi esirippu. Ulrikki herra jähmettyi\nkauhun vallassa, mutta Jugunda hymyili kalveten: »Oi, rakas herrani,\nuunista virtaava ilma siellä vain liehuttaa muurikomeron uutimia.»\nRitari vastasi synkästi: »Jos niitä vain tuuli liikutti, niin en tahdo\nniitä kohottaa. Mitä niiden, takana on, sen hautaamme tuonne komeroon,\nmuuraamalla sen umpeen. Jos suostut siihen, niin olet uskollisena\npuolisonani oleva sydämeni ilo ja onni!» Jugunda vastasi siihen: »Miksi\nen suostuisi siihen, että tuo vetoinen komero muurataan umpeen?» Julma\ntyydytyksen hymy huulillaan huusi ritari ulos kartanolle: »Vouti,\nmuurarit tänne!» Muurarit tulivat ja muurasivat yötä päivää, kunnes\nkomero esirippuineen oli jäänyt kiviseinän taakse. Jugunda ihmetteli\nnuorukaisen uskollisuutta, kun tämä valittamatta kärsi kuoleman hänen\ntähtensä, ja hän luuli voivansa kantaa tuon salaisuuden.\n\n— Kauheata, kamalaa! ähkyi Big.\n\n— Taru on kohta lopussa, vastasi kertoja.\n\n— Kolmeen päivään ei muurin takaa kuulunut mitään. Mutta sitten tunki\nsieltä esiin vaikeroiva äännähdys: »armaani!» Aavemaisen hiljaa ja\nheikkenemistään heikennen kuului tuo vaikeroiminen yhdeksän yötä\nperäkkäin, sitten seurasi kuulumaton valitushuuto, kuin nuoren\nsydämen murtuessa, ja sitten ei enää muuta kuin ruumiista eronneen\nsieluparan huokauksia, vienoja kuin tuulen hengähdys. Jugunda joutui\nkauhistuksiinsa. Hän pyrki kirveellä musertamaan muurin, mutta kivet\neivät väistyneet. Huokaus vielä, — silloin heitti tuo onneton kirveen\nkohti nukkuvaa puolisoaan, — uusi huokaus — ja hän heitti linnaan\npalosoihdun, polttaaksensa sen surmattuine isäntineen, — taas huokaus —\nja hän syöksyi mereen, ja sinne vyöryi palava linnakin huokauksineen.\nVuosisata toisensa jälkeen menee menojaan, mutta yhä kuuluu, kalastajia\nturmioon saattaen, läpi laineiden tuo huokailu — _il sospir' del mar'_\n— kertoellen salaisuudesta, joka ei saanut tulla päivän valoon.\n\nBigiltä ei kertoja saanut mitään kiitosta. Kuin murtuneena istui hän\nvaieten. Mutta herttainen vanha herra pelästyi hänen kalpeuttaan ja\nlausui kuin puolustautuen:\n\n— Arvoisa rouva, elkää antako sadun vaikuttaa liian syvästi mieleenne.\nTämä tarinahan vain tahtoo kansan mielikuvituksen keksimässä\nrunollisessa muodossa lausua ilmi sen vanhan totuuden, että salattava\nteko murjoo ja tuhoaa naisen sielun!\n\nSaamatta esiin sanaakaan vastaukseksi, vapisi Big kuin olisi itse\nkuullut tuon meren huokailun.\n\nSilloin kajahtivat viulun ja mandoliinin sävelet sulavan tulisina yli\nvärillisillä lyhdyillä koristetun laivan. Muutamat nuoret alkoivat\nkarkeloida, ja äkkiä tuli vapisevaan, puoleksi jähmettyneeseen vaimooni\nuutta eloa. — Jost, huudahti hän, unohtaen kaiken varovaisuuden, —\ntanssi minun kanssani!\n\nMuutama tahti vain, ja oli kuin sähkövirrat olisivat tuoneet hehkua\ntuohon komeaan, notkeaan olentoon, ja hänen silmänsä välkähtelivät\nsäihkeellä. Koetin tyynnyttää häntä, mutta tuo hurja, outo kiihkeys,\njoka joskus tuikahti esiin hänen sielunsa sisimmistä sopukoista,\noli nyt saanut hänet valtoihinsa. — Onko tuo meksikkotar velhotta?\nkuului kuiskaus, joka ei ollut aiottu minun korvilleni. Olin suuresti\nmielipahoissani Bigin takia, joka posket hehkuvina kuin kuumeessa,\ntukka puoleksi hajallaan, tanssi kuin bakkantitar, kuin olisi hän\nsaanut kuohuvaa myrkkyä suoniinsa. Ilomielinen seurue kohotti lasinsa,\njuodaksensa jälleennäkemistä toivottaen erojaismaljan. Riemahdellen\nhuusi Big: — Elämä ja rakkaus eläkööt! — ja kilisytti lasiansa minun\nlasiini, mutta niin hillittömällä liikkeellä, että sen jalka katkesi\nja se vieri kantta pitkin mereen. Silloin pelästyi hän vallatonta\nkäytöstään ja joutui pahoin hämilleen.\n\nSeuraavana päivänä hän houraili kuumeessa. Lääkäri arveli syyksi kovaa\nvilustumista. Hänen vavahtelevat huulensa toistivat lauseita edellisen\npäivän kertomuksista:\n\n»Hänet suljettiin mielipuolena luostariin, jossa hän saa viettää\nkaiken ikänsä — — _Il sospir' del mar'_ — — Kautta vuosisatojen\njatkuu tuo huokailu, saattaen kalastajia turmioon — — —» Kuinkahan oli\nselitettävissä tuo, että kerrotut tapahtuma, jotka eivät muiden mieleen\njättäneet mitään syvää jälkeä, Bigiin vaikuttivat noin valtavasti.\n\nMutta hän oli noita tarmokkaita olentoja, jotka kykenevät aina\nuudelleen jännittämään voimansa ja toipumaan. Uskollinen Gherita\nhoite1i häntä hellästi, omistaen enemmän aikaansa hänelle kuin\nperheelleen, ja niin päästiin voitolle kuumeesta. Lähestyessäni eräänä\naamuna Bigin vuodetta, hänen huulillaan väreili suloinen hymyily.\n\n— Täytyyhän minun jälleen parantua, kuiskasi hän, — sinun tähtesi,\nrakas Jost! Lupasinhan Helgolannissa, että veisin sinut näkemään\nkaikkea mitä maailmassa on suurta ja kaunista, käyskentelisin kanssasi\ntaiteen pyhiä tenhomaita!\n\nBigin sairastumisen takia, joka herätti mielessäni kaikenmoisia\nsynkkiä ajatuksia, ei tuo ensimäinen ilmapurjehduskautemme päättynyt\nniin sopusointuisasti kuin olin toivonut, mutta sitä seuraava,\ntaidenautinnolle omistettu talvi, jonka vietimme Venetsiassa,\nFirenzessä ja Roomassa, toi mukanaan sarjan ihania onnenpäiviä, joiden\nmuisto herättää sydämessäni haikeaa ikävöimistä. Enemmän ylevää\nelämännautintoa kuin moni saa kokea koko matkallaan kehdosta hautaan,\ntuli silloin osaksemme. Minä puolestani nautin täysin siemauksin! Niin\nei tosin ollut Bigin laita. Hänellä oli sydämessään kalvava huoli, joka\nriisti häneltä kaiken rauhan.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nSää on muuttunut. Föön on valloillaan vuoristossa. Kallioiden\nlumisiivet ovat katkenneet, laviinit vyöryvät Feuersteiniä alas.\nValkoisten vesivirtain kaltaisina ne syöksyvät läpi tummain\nvuorimetsien, jotka jo ovat vapautuneet lumesta. Alhaalla laaksossa\nmuodostuu vihreälle vivahtavia päiviä, järven jää alkaa käydä keväisen\nsinertäväksi, ja kaupunki, joka sijaitsee kaukana sen toisessa päässä,\nnäkyy niin selvästi, että voin kaukoputken avulla laskea sen savupiiput.\n\nMutta nuo pettävät kevään enteet eivät ilahduta minua, olemmehan vasta\ntammikuun keskivaiheilla. Saa kulua ainakin kahdeksan viikkoa, ehkäpä\nyhdeksän tai kymmenenkin, ennenkuin kukaan ihminen voi päästä tänne\nluokseni. Kukaan ihminen! Hannu, minä tarkoitan.\n\nHangsteinerin 'kuoleman jälkeen on minua kiusannut muuan outo ajatus.\nPelkään että hän käyttäen hyväkseen kuolevan salaperäistä valtaa, on\njärkytetyltä Gottlobelta vaatinut lupauksen että hän luopuu Hannusta.\nUseinhan kuolemaisillaan olevat henkilöt, vaikka heillä jo on\niankaikkisuus edessään, tuntevat turhamaista halua hallita vielä haudan\ntakaa, kuolinhetkellään vaatimiansa lupauksen ja valojen avulla, sitä\npientä maailmaa, jossa ovat eläneet.\n\nJos Hangsteiner olisi tehnyt itsensä sellaiseen tekoon syypääksi,\ntäytyy minun paljastaa Gottlobelle elämäni salaisuus. Hänen täytyy\nsaada vapaasti vallita sydäntänsä!\n\nEikö jokaisella ihmisellä ole pyhä oikeus saada tietää sukujuurtansa?\nNäin kysyn itseltäni toisena hetkenä, mutta toisena taas: Miksi\nnostattaisin tunteiden myrskyn hänen povessaan, ellei hänen elämänsä\nonni sitä ehdottomasti vaadi? Aavistamatta mitään siitä, kuinka kohtalo\non erottanut toisistaan hänen todelliset vanhempansa, on hän tähän\nsaakka elellyt rauhallisena ahtaassa kotilaaksossaan ja ajattelee minua\nainoastaan hellänä isällisenä ystävänään. Toisaalta ei hänellä ole\nsuinkaan sellainen lapsellisen yksinkertainen luonto, että tuo uusi\nkäsitemaailma voisi saattaa hänet vaaraan. Siksi on hän perinyt minulta\nliiaksi voimaa. Sana vain, ja hänen sydämensä puhuisi puhuttavansa!\n\nOi, jos kerran vain saisin kuulla Gottloben huulilta tuon suloisen\nnimen: »isä!» Se on viimeinen maallinen toivomukseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Saturnus» oli laskeutunut talvilepoon. Mutta minulle aukeni kauneutta\nkaihoavan vaimoni rinnalla ihana elämänkenttä. Vuosisatojen taide\ntarjosi aarteensa nautittavaksemme. Käyskentelin Bigin kanssa\nläpi Venetsian ja Firenzen palatsien, kirkkojen ja museoiden, ja\nvastaanottoinen kun olin, kuten ainakin se, johon kaikki vaikuttaa\nuutuuden viehätyksellä, toivat näkemäni ikuisen kauneuden ilmaukset\nmieleeni runsaasti uutta sisältöä ja minulle kävivät tutuiksi nimet,\njoilla on kunniakas sija ihmiskunnan pyhissä kirjoissa. Iloisen\nluontevasti ja tuhlarin anteliaisuudella soi Big minulle innostavaa\nvirikettä nauttimansa taiteellisen kasvatuksen runsaudesta. Kuuntelin\nhäntä katse kiitollisena häneen kiintyneenä. Mikä ihana olento hän\nolikaan! —\n\nJoulukuun keskivaiheilla tulimme Roomaan, missä asuimme Piazza del\nPopolon läheisyydessä, pitäen palvelijattaren avulla omaa taloutta.\nTuossa viehkeässä, hienossa kodissamme lueksin monenmoisia tieteellisiä\nteoksia, joista minulla ilmapurjehdukseen nähden voi olla hyötyä,\nomistin osan ajastani yhdessä Bigin kanssa kaunokirjallisuudelle, ja\njoka päivä teimme kävely- tai huviretken. Illat vietimme konserteissa,\nteatterissa tai kutsuissa. Meidän ei tarvinnut nähdä vaivaa tuttavien\nhankkimisesta, ihmiset pyrkivät itsestään tutustumaan meihin.\nOsaksi se kaiketi oli minunkin ansiotani, mutta vielä enemmän se\nriippui vaimoni kauneudesta ja huomiota herättävästä olennosta, sekä\ntarumaisuuden leimasta, jonka ilmapurjehtijan toimi elämällemme soi.\nLukuisissa pidoissa olimme me juhlavieraat. Niille, jotka uteliaina\nolivat odottaneet saada nähdä mustalaistapojamme, tuotimme pettymystä\nnoudattaen tarkoin ylhäisen seuraelämän sääntöjä. Emme myöskään\nsallineet heidän tunkea liian syvälle salaisuuksiimme, ja niille, jotka\nhalusivat kuulla jotka aikaisemmista vaiheistamme ja kotimaastani,\nkerroimme hymyhuulin jonkun jutun Meksikosta.\n\nEräässä nuorten taiteilijain näyttelyssä osti Big koristaaksensa\nkotiamme muutamia pieniä tauluja ja luonnoksia ja herätti ostajana\ntaiteilijain huomiota, hän kun arvostelijain kiitoksesta tai moitteesta\nvälittämättä valitessaan ostettavansa tuosta runsaasta taulujoukosta\nnoudatti ainoastaan omaa varmaa kaunoaistiansa. Nyt saimme kutsuja\ntoiseen ateljeeriin toisensa jälkeen, emmekä viihtyneet missään niin\nhyvin kuin taiteilijain parissa, noiden ihmeellisten ihmisten, joilla\ntuskin on pikari viiniä kuivan leipäpalansa kostukkeeksi, vaan jotka\niloisina kuin lapset odottavat sen suuren päivän tuloa, jolloin\nheidän nimensä on kulkeva suusta suuhun ja maine heille hymyilevä.\nNoissa piireissä liiteli nyt Big, itsellensä ja muille iloksi,\npäivänpaistetta mieliin tuoden. Taiteilijat pitivät arvossa hänen\nsattuvia huomautuksiaan ja arvosteluitaan heidän valmistelunalaisista\ntauluistaan ja kunnioittivat häntä herttaisena suosijattarenaan,\njoka tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla kiinnitti heihin\ntaiteenystävien huomion. Niin, suostuipa hän myöskin erään nuoren\nruotsalaisen pyyntöön, että tämä saisi maalata hänen muotokuvansa\nkevätnäyttelyyn.\n\nNoihin aikoihin, kun hän iltapäivisin istui mällinä taiteilijan luona,\nkuljin muutamana kylmänkoleisena päivänä synkän mahtavan Castello\nSant' Angelon ohitse yli kaikkea tunnelmaa puuttuvan Tiberjoen.\nIkävöiden hieman vuoriston valoisaa, hohtoisaa, valkoista talvea\nlumisine kuusineen, iloitsin samalla ajatellessani, kuinka illalla\nistuisimme Bigin kanssa kahden takkavalkean ääressä. Silloin — olinko\nkuullut oikein? — korvaani sattui kotoinen ääni! Edelläni kulki kaksi\nnuorta miestä, jotka innokkaasti tuumiskellen mikä asento olisi heidän\nmallilleen edullisin. Siis myöskin taiteilijoita! Asia, josta he\nkeskustelivat, ei minua huvittanut, mutta heidän puhumansa kieli sai\nsydämeni jännitettynä pamppailemaan. Nuorempi heistä, jonka liehuvan\nviitan alta luonnossäilytin pisti esiin, puhui Gauenburgin ympäristön\nkansanmurretta niin sievistelemättä, ettei minun selmattilaismurteeni\nolisi tarvinnut arastella vertailua, toisen käyttämä murre kuului\nhienommalta, vaan tuntui sekin olevan kotoisin samoilta tienoin. Oi\nkuinka suloiselta kajahtikaan korvissani vuoristoni karkea kieli! Kuin\npoikanen, jonka vieras soittoniekka on sävelin hurmannut, niin että hän\nkaikki unohtaen seuraa hänen jälkiään, niin seurasin minäkin melkein\ntietämättäni noita kahta nuorukaista. He kääntyivät kapealle vanhalle\nkadulle, minä perästä. He katosivat vaatimattoman näköiseen juomalaan.\n— Lisää kotimaani kieltä, rukoili sydämeni tunteita tulvillaan, ja\nkuljettuani pari kertaa _Cavallo nero'n_ ohitse — se oli juomalan nimi\n—, menin minäkin sinne.\n\nSe oli noita yksinkertaisesti sisustettuja roomalaisia juomaloita,\njoiden ainoana ansiona on niissä tarjotun tumman punaviinin hyvyys ja\nja huokeus, mutta kotimaastani olevat nuoremmat taiteilijat näkyivät\nvalinneen sen tapaamis- ja juttelupaikakseen. Ensin seitsen-, sitten\nyhdeksänlukuisena istui seurue heitä pyöreän pöydän ympärillä, edessään\npitkäkaulaiset pullot ja niiden keskellä vaskinen ratsastaja, jokin\nmuinaisajan sankari, joka kantoi pientä isänmaamme lippua. Kotoinen\nsydämellisyys ilmeni noiden nuorten miesten puheessa ja koko\nkäytöksessä. He juttelivat työstään ja opettajistaan, mutta kun\nkirjeenkantaja tuli sisään ja tarjoilija pani heidän eteensä\npöydälle pakan sanomalehtiä, vaikeni keskustelu. Jokainen silmäili\noman paikkakuntansa lehteä. Sitten seurasi kysymyksiä: — Tahtooko\nken »St. Jakobin Päivälehden?» Kuka tahtoo »Gauenburgin\nIlmoituslehden?»\n\n— Minä! olisin halunnut huutaa. Leuka hieman surumielisessä asennossa\npeukaloon nojattuna, kuuntelin vaieten uudelleen alkavaa keskustelua,\njoka kohdistui kotimaan päivänuutisiin ja pieniin valtiollisiin\ntapahtumiin. Nyt sain tietää että tuo nuori mies, joka puhui niin\noivallisesti Gauenburgin murretta, oli piirikunnanesimiehemme\nveljenpoika. Hänen äänensä herätti povessani samanlaista kaihoa\nkuin alppitorven toitotus, joka houkutteli soturiparan Strassburgin\nvallitukselta Reiniin. Missä oli nyt kotimaatani kohtaan tuntemani\nviha? Kaikkein mieluimmin olisin istunut maanmiesteni hauskaan piiriin\nmielin määrin puhumaan lapsuuteni kieltä. »Jost Wildi, olet Leo\nQuifort, meksikkolainen!» varoitti järjen ääni. Kun ensimäinen noista\nhuorista miehistä hankkiutui lähtemään pois, annoin minäkin tarjoilijan\narvioida, paljonko olin juonut viiniä edessäni olevasta pullosta, ja\nmieli muistojen järkyttämänä läksin kulkemaan kohden kotia, missä Big\njo jonkin aikaa oli odottanut minua illalliselle.\n\n— Minäkin tahtoisin nähdä maanmiehiäsi, laski hän leikkiä, — ja kuulla\ntuota murretta, joka niin hiveli mieltäni. Sopiikohan säätyläisnaisen\nmennä _Cavallo nero'on_ aterioimaan?\n\n— Kaiketi siellä voinee saada valkoisen liinan pöydälle. — Illallisen\notamme roomalaiseen tapaan itse mukaamme ja tilaamme isännältä\nainoastaan hänen oivaa viiniänsä.\n\nBigiä miellytti tuuma. Mutta kun sitten kävimme jjuomalassa, tuntui se\nhänestä isäntineen ja vieraineen hieman liian yksinkertaiselta, ja\nhän tuli sinne myöhemmin vain enää pari kertaa ja antoi minun käydä\nsiellä yksin tunteilleni tyydytystä hakemassa. Mainitsematta mitään\nkansallisuudestani, vietin ystävyyden perusteella joka viikko yhden\nillan maanmiesteni piirissä, ja seurustelu noiden nuorten, pontevasti\neteenpäin pyrkivien, mutta samalla ilomielisten ihmisten kanssa\ntuotti minulle monet ihanat hetket, jolloin sain kuin salaisessa\nturvapaikassa täyttää mieleni kotoisilla tunnelmilla. Varmaankaan en\nolisi voinut vastustaa halua ilmaista syntyperääni, ellei minua siitä\nolisi pidättänyt tuo tuskallinen ajatus, että minun täytyisi tämän\nisänmaallisen nuorison edessä haikeasti hävetä uskottomuuttani.\n\nVähällä piti, etteivät he itsestään päässeet salaisuuteni perille.\nGauenburgilainen, jolla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, huomautti\nkerran — Eikö teistäkin herra Quifort'in puheessa soinnahda jotain,\njoka saattaisi otaksumaan hänenkin olevan kotoisin jostakin sieltä\nmeiltäpäin.\n\nPari herroista nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nopeasti\nhämmästyksestäni tointuen.\n\n— Teidän havaintonne on ymmärrettävissä. Olen itsekin monasti\nhuomannut, että kun toimeni takia joudun kuulemaan niin monia eri\nkieliä, ehdottomasti tulen jäljitelleeksi niiden ihmisten puheensävyä,\njoiden kanssa olen tekemisissä, varsinkin, jos he minua erityisesti\nmiellyttävät. Havaitsemanne seikka todistaa, kuinka täydellisesti olen\nkotiutunut teidän piirissänne.\n\nSanani olivat toisten mieleen, keskustelu jatkui, syntyperäni jäi\ntulematta ilmi. Senjälkeen pidin tarkemmin vaarin kielestäni ja keksin\nmyöskin tekosyyn, jonka nojalla voin epäluuloa herättämättä lukea\nmuinaisen kotimaani lehtiä. Hartaasti hain niistä tuota ainoata sanaa:\n»Selmatt»! Mutta turhaan! Tuossa kaukaisessa laaksokylässä ei varmaan\ntapahtunutkaan mitään kertomisen arvoista, ja jos olisikin tapahtunut,\nken olisi lähettänyt uutisen siitä sanomalehtiin?\n\nJo kultasi kevätaurinko ikuisen kaupungin kupukat, jo pukeutuivat\nsen ympäristöt vihreään, houkutellen pitemmille huvimatkoille,\nja kävelyretkillämme juttelimme Bigin kanssa seuraavan kesän\nilmapurjehdusmatkoista. Käytyämme muutamana lämpimänä iltapäivänä\nkatselemassa Villa Borghesen kokoelmia ja puutarhoja, menin illalla\ntaasen kerran Cavallo nero'on ja pelästyin melkein sisään tullessani.\nTaiteilijain piirissä kajahti kotoinen nimi »Feuerstein» kaikkein\nhuulilta. Aiheen siihen oli antanut muuan sanomalehtikirjoitus:\n»Ilmahavaintoaseman perustaminen Feuersteinille.» Sopivan hetken tultua\nluin ahnain silmin tuon kirjoituksen.\n\n»St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen perustaminen». alkoi\nse, »on herättänyt maassamme uutta harrastusta ilmakehän ilmiöiden\nvaarinottamiseen. Samalla on se ajatus voittanut alaa että\nmeteorologisten tutkimusten tieteellisiin ja käytännöllisiin tuloksiin\nnähden olisi suurta hyötyä keskuslaitoksen lisäksi perustetusta\nmeteorologisesta vuoriobservatoorista. Helposti ymmärrettävissä on,\nettä korkealla vuorenhuipulla sijaitseva havaintoasema tarjoaisi\nmonta etua. Ilmakehän ilmiöt ovat siellä varhemmin havaittavissa ja\nesiintyvät voimakkaampina kuin laaksossa, jotapaitsi siellä tehdyt\nhavainnot suovat luotettavamman perustuksen yleisten ilmasuhteiden\narvostelemiselle, kuin vaarinotot laaksoasemilla, missä paikalliset\nilmavirrat vaikeasti arvioitavine vaikutuksineen tuottavat hankaluutta.\nNämä syyt johtivat tuumaan, että havaintoasema sijoitettaisiin\nFeuersteinille, tuolle alppijonostamme erillään olevalle\nvuorenhuipulle, mutta sen toteuttamista näytti heti kohtaavan este:\nMistä löydettäisiin mies, joka omaten aseman hoitamiseen tarvittavan\ntieteellisen sivistyksen, suostuisi viettämään vuosittain neljä, jopa\nlikimmittäin kuusikin kuukautta kammottavan talvisen yksinäisyyden\nympäröimällä kalliohuipulla?\n\n»Tuo rohkea mies on nyt löydetty! Hän on Gabriel Letzberger\nGauenburgista. Tuota nykyisin viidenkolmatta vuotiasta miestä kohtasi\nnuorukaisena se onnettomuus, että tauti pahasti rumensi hänen kasvonsa.\nTämä seikka saattoi hänet vetäytymään yksinäisyyteen opiskelemaan omin\npäin, ja samaa elantotapaa jatkaa hän vieläkin, asuen muista erillään\npienessä talossa lähellä kotikaupunkiansa. Kuullessaan puhuttavan\nuuden observatoorin perustamisesta, hän tarjoutui sen hoitajaksi. Oli\nyhdentekevää, kirjoitti tuo nuori mies, jolla luonnontieteen alalla\nkuuluu olevan perusteelliset tiedot, jos hän eläisikin vielä hieman\ntäydellisemmässä yksinäisyydessä kuin ennen, kun hän vain saisi\nriittävästi kirjoja käytettäväkseen.\n\n»Gabriel Letzbergerin kiitosta ansaitsevan päätöksen johdosta ryhdytään\nläheisessä tulevaisuudessa observatooria rakentamaan, ja kysymys\nlaaksoaseman paikasta on myöskin jo ratkaistu. Siitä kilpailivat\nTuffwald vuoren pohjoispuolella ja Uusi-Selmatt sen eteläpuolella.\nGauenburgin piirineuvosto suositteli jättämässään anomuskirjelmässä\nSelmattia. Tuo hitaasti uudelleen kansoittuva laakso oli koulun\ntarpeessa, mutta lapsia oli vielä siksi vähän, ettei voitaisi rakentaa\nkoulutaloa ja ottaa opettajaa, ellei tämä samalla saisi sivutointa\nlaaksoaseman hoitajana. Noiden seikkojen perusteella luopui Tuffwald\nkilpailusta. Kevään saavuttua observatoorirakennus veistetään ja\nlaaditaan kokoon tuolla uutta eloa versovalla vuorensuistuntapaikalla,\nsitten se pannaan hajalle ja toimitetaan ylös vuorelle, ja lokakuussa\non se oleva valmis Gabriel Letzbergerin käytettäväksi. Onnea\nrakennukselle ja rohkealle miehelle!»\n\nSiihen päättyi kirjoitus.\n\nElämä kulki siis edelleen kulkuaan entisellä kotipaikallanikin.\nSalaperäinen Feuerstein, jonka onkaloissa esi-isäni olivat asustelleet,\npääsi arvoon ja kunniaan! Milaisissahan oloissa Duglore eleli? —\n\nPyysin maanmiehiäni minun varaltani säilyttämään syksyyn ne lehdet,\njotka sisälsivät jotakin Feuersteinin observatoonsta. Selitykseksi\nmainitsin, että olin l luultavasti viettävä seuraavankin talven vaimoni\nkanssa Roomassa, ja että kun meteorologia oli ilmapurjehtijalle niin\nläheinen ala, niin olin varsin utelias kuulemaan lisää tuon uuden\nhavaintoaseman perustamisesta.\n\nBigin iloksi nuori ruotsaIainen maalaaja sai kevätnäyttelyssä paljon\nkiitosta hänen kuvastaan, joka myöhemmin joutui meidän haltuumme, ja\nensimäinen talvemme Roomassa jätti jälkeensä mitä miellyttävimmän\nmuiston.\n\nToisen purjehduskautemme retket kuljettivat meidät Tonavanmaiden\nsuurten kaupunkien kautta ja päättyivät Konstantinopolista käsin\ntehtyyn matkaan yli Kultaisen Sarven tarumaailman, Bosporin puutarhain\nja Marmarameren linnain. Niin onnellista tosin ei ollut, että toimiamme\nolisi suosinut ainainen päivänpaiste. Ikävät maalliset kokemukset\nsekaantuivat usein runollisuuteen, jota yläilmat elämällemme soivat.\nVäliin oli kaasu niin heikkoa, että pallo täyttyi kovin vitkalleen,\nväliin niin tuiki huonoa, ettei sen avulla käynyt lainkaan kunnolleen\nilmaan kohoaminen, kaksi matkustajaa, jotka olivat suorittaneet\netukäteen vain osan kulkumaksusta, karkasivat tiehensä melkoista\nloppuosaa suorittamatta. Mutta vaikeinta oli aina noiden monien\nehtojen täyttäminen, joita viranomaiset asettivat, ennenkuin antoivat\nluvan ilmaannousuun. Silloin oli minulla jälleen täysin syytä olla\nkiitollinen Bigille, kunnon toverilleni. Hymyily vain, herttainen\npyyntö huuliltaan, ja ovet, jotka olivat olleet suljeta, aukenivat,\nvirkamiehille, jotka eivät olleet pystyneet mitään käsittämään,\nselvisivät asiat äkkiä, mikä oli ollut tuiki mahdotonta, muuttui\nhänen tenhovoimansa vaikutuksesta mahdolliseksi. Hän väitti minulla\nolevan erityisen kyvyn vaikuttaa ihmismieliin, mutta itse asiassa\noli hänen ansiotaan, että idän kaupungeissa hienoimmankin ylhäisön\ntalot olivat meille avoinna. Olisimme voineet viettää talven\nKonstantinopolissa varakasten kauppiaiden ja pankkiirien, turkkilaisten\nhallitusvirkamiesten, pashain ja beiein seurapiireissä, mutta olimme\nyhtä mieltä siitä, ettei missään voinut viettää niin ihanaa elämää kuin\nRoomassa, ja kun entinen mukava asuntomme Piazza del Popolon varrella\noli jälleen saatavissa, matkustimme Ateenan kautta, missä minun oli\ntehtävä sopimuksia seuraavan kevään retkiä varten, rakkaaksi käyneeseen\ntalvimajaamme.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nEräänä kylmänä, koleisena iltana, kohta Roomaan tulomme jälkeen valtasi\nminut halu mennä Cavallo nero'on maanmiehiäni tapaamaan.\n\n— Minun tulee ikävä yksin kotona, laski Big leikkiä, — tulen kanssasi\nsinne kapakkaan illallista syömään.\n\nMutta taiteilijain pöytä oli tyhjä.\n\n— Herrat eivät tule tänä iltana, sanoi tarjoilija, joka iloisella\nilmeellä oli osoittanut tuntevansa meidät entisestään, — he ovat\nviettämässä maanmiestensä kanssa suurta isänmaallista juhlaa, jota\nvarten ovat viikkomääriä piirustaneet ja maalanneet kuvia. Mutta herrat\novat antaneet minulle talletettavaksi sanomalehtiä teitä varten. Tässä\nne ovat.\n\nIllallista syödessä kerroin Bigille Feuersteinin obserrvatoorista\nja nuoresta miehestä, joka tieteen tienraivaajana oli asettunut\nasumaan tuonne yksinäiselle kalliohuipulle. Ei ollut minulla silloin\nhämärintäkään aavistusta, että minusta kerran oli tuleva hänen\nseuraajansa!\n\nSelailimme lehtiä ja minä syvennyin lukemaan kuvausta observatoorin\navajaisista, jotka oli vietetty syyskuun viimeisenä sunnuntaina\nmeteorologien ja muiden asianharrastajain läsnäollessa.\n\n»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa\nvuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen\nmuassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla\noli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo\npuolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta\nosakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan,\nsilmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua\nkautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten\nkokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla\npidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin\nnuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee\nvuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»\n\nLuin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua\nBigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut\nhänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja\nkuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:\n\n— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!\n\nKen välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani,\nja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän\nvihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota\nlehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi\nuseampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja\nharvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.'\nKatseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi\nmuuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan\ntapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian\njoutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet,\njälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin\nvuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen,\ntunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana.\nValitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut\nviisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat\nsaavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi\non luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut\nasutuksensa.»\n\nNyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi\nkuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella,\njonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut\nviheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle\nmuistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:\n\n»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon\nemäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan\nsuurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille\nhiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää,\nlausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja\nopettajan.\n\n»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi\nvuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet\nkouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa.\nSiksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen\nrukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on\nsyytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa\nkehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»\n\n'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua\nmielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:\n\n»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä\nvierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen,\nveitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui\nkukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän\nlapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus'\ntäytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin\nkarmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein\nmielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän\npäivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa\nkaupungissa?'»\n\nEi, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja\npainaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki\noli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden\nseikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket\nhelpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni.\nSilloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.\n\n— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain\njaloin, valkoinen yöpuku yllään.\n\n— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene\nlevolle ja jätä minut yksin.\n\n— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun\nteki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella\nkihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle\nainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin\nkenellekään muulle naiselle maan päällä!\n\nNuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan\niloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo\nharvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa,\nkäynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni\noli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa\ntapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa\nDuglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin\nlastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään\nsen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa\nhidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset\npalasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää\nnaisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan\nasioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä\nsynkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan\nlempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan\nsaattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa\ntehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.\n\nDugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin\nkanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista\ntullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut\nnäkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä\nturhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean,\nlevottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat\nkiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä\nuseammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin\nsilmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei\nminua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain\nkäsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia\nihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille.\n— En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla\nkaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä\npuuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.\n\nKun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan,\nvaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin\nen enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni.\nSeurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka\npyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.\n\nTuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan\ntyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon.\nAamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa\npolvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen\npilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes\nhuomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti\nsyvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin,\nkumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan,\nsilloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä\nolin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat\nrasittivat vaimoni mieltä.\n\nOdotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni\nseisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä\npakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo!\nIhana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut\nminutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja\narvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia\nvapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä\nsoivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat\nkuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut\nDugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti\nhaavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni\ntehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä\ntäynnänsä?\n\nTultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti\npelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.\n\n— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten\nse, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.\n\nYhtä hännilläni minä sopersin:\n\n— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan\nluokseni. Olin levoton tähtesi.\n\nHän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:\n\n— Minä rukoilin lasta!\n\nNyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa\navomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.\n\n— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme\ntyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi\nhalajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa\nmenneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet\npapeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua\nhakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta\nBig, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman\nhoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli\nsinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi!\nPaljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää\nkäsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!\n\nBig oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan\nvääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua\nvaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä.\nTaisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:\n\n— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään\ntunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa\nkuusivuotiaaksi, on minun lapseni!\n\nTurhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain\nkävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien\nsormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:\n\n— Jost, minä tiesin sen!\n\n— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.\n\nKauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti\npuhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle\ntakaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa\nsydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti\nesiin:\n\n— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa\nja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän\navioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa\nvapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!\n\nMitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä!\nMutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa\nepäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä\ntavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle\norjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi\nja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona,\nhilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.\n\nJa kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan\nvallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin\nviettää sinun parissasi!»\n\nJoskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet\nsiitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat\nnäkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat\ntyössä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät\nviettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa\nvallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt\nsalaisuudet päivän valoon.\n\nTuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka\nveivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön,\nlempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään\nlipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui\npilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat\napujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi\nriehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta\npitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen\ntoisensa hengiltä.\n\nAnemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman\nkoukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa.\nMutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt\nkoillistuuli.\n\nMutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni.\nSe ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin\nluultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista\nvuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa.\nNähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten\nhaudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin\nolisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon\ntaistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti\nseinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni\nheti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön\nolisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon\nhieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta.\nSeinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa\nparin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne\nirrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli\ntemmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki\nja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on\naina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle.\nKoko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt\njalka pahaistani!\n\nTilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki,\nrikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene.\nKunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!\n\nKoleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen\nuskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä\nonnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan\nlaupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nEtelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen\nryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme\nensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat\npunersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli\nAkropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono\nonni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria\ntukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä\ntoimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa\nmeidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa,\njoka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat\nliiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen\nsaavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin\ntoimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden\ntakia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin\nkanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä\n»Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren\nkalvoa.\n\nKeveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi\ntaivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin\nsopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän\nlähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville.\nKuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan\nviileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen\npysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme\nnoin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun\nei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet\nlammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet\nhuudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.\n\nSilloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta!\nNuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia.\nKauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinoja\nja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa.\nTurhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.\n\n— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.\n\n— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa\nvaarassa kuin sinäkin!\n\nPyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet\npois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä,\nja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa\nsäkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman\nvoin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus»\ntuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta\n— se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti\nohitsemme ja lensi palloon.\n\n— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!\n\nKurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen\ntarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui.\nHämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan\nilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä\n— minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin\nsille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa\nkannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin\npovesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä\nsolakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän\nirroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin\nhänet, tempaisin syliini ja veneeseen.\n\nPingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin\nei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa\nharkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut\nsellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä\nkaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus»\njatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut\npolvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja\npainautui vasten rintaani sopertaen:\n\n— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!\n\nNyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen\nsyleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko\nminuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet\ntuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään\nvaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava\nmeille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan.\nAmpuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon\nkaasuläpän hihnaan, olimme maassa.\n\nEi ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha,\nkumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta.\nPaimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä\nesineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet\nheidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi\nkerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava\npallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän\nsodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu\nampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet,\njotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut,\npörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan\nvarsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen.\nAuliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan\nkuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä\nkuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme\nolimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki\ntakaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.\n\nNukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan.\nMutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten\nkauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti\npovellani:\n\n— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?\n\n— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että\nolisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös\nkuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin\nhakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi\nmeidät jälleen siinä yhdistänyt!\n\nMieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme.\nBigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi\nvalitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan\nkuollut sinun tähtesi!\n\nTarkastaessani seuraavana päivänä ilmapalloamme näin että luodit\nolivat puhkaisseet silkkiin yhdeksäntoista reikää, ja koppaakin olivat\nne hipaisseet. Leikkasin varalla olevasta pallokankaasta ympyriäisiä\npaikkoja, jotka liimasin ja neuloin reikien kohdalle. Nyt pidettiin\nmyös asiasta virallinen tutkinto. Mitäpä oli tekeminen noille typerille\npaimenraukoille, jotka uudelleen ja yhä uudelleen lankesivat edessämme\npolvilleen ja kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilivat armoa?\nLäksimme runneltu ilmapallo mukanamme pois Kreikanmaalta, joka ei ollut\ntuottanut meille mitään onnea, ja matkamme kävi nyt Välimeren poikki.\n\nEikö todellakaan mitään onnea? — Oli kyllä! Koko mieleni täytti\najatus, kuinka rajattomasti Big minua rakastikaan, koska oli ollut\nvalmis empimättä uhraamaan henkensä minun vaarassa olevan henkeni\npelastamiseksi, ja oltuani kadottamaisillani vaimoni tunsin nyt jälleen\nkuinka sanomattoman kallis hän minulle oli. Mietteisiin vaipuneena\nhän seisoi yksin laivan laiteen ääressä. Lähestyin häntä hellänä\nkuin vastarakastunut. Käsi hänen vyötäreellään ja poski vasten hänen\nposkeaan silmäilin yhdessä hänen kanssaan meren loistavaa sineä ja\njuoksiaisten iloisesti leikitsevää parvea. Silloin kohosi heikosti\nlainehtivasta merestä vihreänä sädehtivä rantama etelän puolella esiin.\n\n— Faaraoiden maa, huomautin Bigiä.\n\n— Mitähän se meille suonee! virkahti hän kuin itsekseen.\n\nMinulle soi Egypti joukon retkiä, jotka olivat ilmapurjehtija-aikani\nihanimpia, ja vaimolleni taivaan vakuutuksen, että hänelle olisi\nylevämpi tehtävä tarjona, kuin mielettömästi syöstä alas ilmapallosta\npelastaaksensa miehensä hengen.\n\nViestit seikkailustamme Kreikanmaalla olivat ehtineet edellämme meren\nylitse, ja Aleksandrian ja Kairon lehdet olivat innoissaan tulostamme.\n»Ensimäinen ilmapallo, joka Egyptissä nähtiin, ranskalainen sota-alus,\njoutui Abukirin taistelussa maineettomasti perikatoon», kirjoitettiin\nniissä, »eikä menestys ole aina seurannut niitäkään ilmalaivoja,\nJotka myöhemmin ovat kaupungeissamme onneaan koettaneet. Mutta nyt\nodotamme luoksemme erinomaista ilmapurjehtijaparia. Jo muutaman\naikaa on uljaan ilmapurjehtijakapteenin Leo Quifort'in ja hänen\nyhtä ihailtavan puolisonsa nimi ollut jokaisen huulilla. Tuo nuori\nilmapurjehtijapari on tullut Meksikosta Vanhaan maailmaan kohottaakseen\nilmapurjehdusurheilun jälleen arvoon ja loistoon, jota vailla sen\nmuutamain sivistyneitten ilmapurjehtijain kiitettävistä ponnistuksista\nhuolimatta, jonkun aikaa on täytynyt olla. Ilmapurjehduksen\nsuosijat tietävät kertoa ihmeellisiä seikkoja tuon nuoren kapteenin\nkylmäverisyydestä ja taitavuudesta, eikä heitä edes ihmetytä, että\nhän, yhdessä viehättävän puolisonsa kanssa, palasi voittohikkaana\nmyöskin taistelustaan noiden taikauskoisten kreikkalaisten paimenten\nkanssa. Maahanlaskemiseenkin nähden, joka on ilmapurjehduksen\nvaikein temppu, on Leo Quifort saavuttanut mitä täydellisimmän\nmestaruuden. Samalla sirolla varmuudella, jolla hän laskeutuu\nyläilmoista käsin valitsemalleen nurmikentälle, ohjaa hän aluksensa\nmerellä kulkevaan laivaan, vaikkapa pieneen kalastajaveneeseenkin!\nJa kuten päivällä, niin yön pimeydessäkin! Tuo seikka on jo antanut\naihetta arveluun, olisiko kapteenin silmäin rakenteessa ehkä jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa, kuri synkimmässä pimeydessäkin voi huomata\naluksestaan jokaisen pienimmänkin maanpinnan epätasaisuuden, jokaisen\nsähkölennätinlangan, joka estää maahanlaskun onnistumasta.»\n\nNuo ylenpalttiset kehumiset saivat minut sydämestäni nauramaan, mutta\nBig yltyi intoihinsa ja virkkoi:\n\n— Mutta siinä on kyllä paljon tottakin. Epäilen, onko koskaan ollut\nolemassa toista niin varma ilmapurjehtijaa kuin sinä, Jost!\n\n— Ei, vasta nyt seuraa se mikä totta on, vastasin minä, viitaten siihen\npaikkaan lehdessä, joka koski häntä.\n\n»Samaten kuin kapteeni Quifort», kirjoitettiin siinä, »ansaitsee\nmyöskin hänen rohkea puolisonsa mitä hartainta kiitosta. Matkustajat\nItaliasta ja Itävallasta, Tonavanmaista ja Turkista kuvaavat kaikki\ntyynni samalla ihastuksella tuota nuorta ja kaunista, hienosti\nsivistynyttä ja henkevää naista. Katse vain hänen kasvoihinsa — ja\npelokkaimmatkin miehet saavat luottamusta 'Saturnukseen', ja naisista,\njotka eivät ennen ole ajatelleetkaan rohjeta nousta ilmalaivaan, tulee\nilmaretkeilijöitä. Aina on rouva Abigail Quifort noilla ihanilla\nretkillä yläilmojen valtakunnassa tarjonnut vieraillensa oivan\nesimerkin ilomielisyydellään, hilpeällä ja henkevällä seurustelullaan,\nsamaten kuin rohkealla levollisuudellaan, kestävyydellään ja\nkärsivällisyydellään, j kun on ollut kysymyksessä otteleminen myrskyn\nkanssa tai maahanlaskeminen asumattomassa tienoossa. Lausumme tuon\nerinomaisen ilmapurjehtijaparin tervetulleeksi Egyptiin, ja kun he\nkuulemamme mukaan ovat herättäneet yhtä suurta ihastusta seuraelämässä\nliikuskellessaan, kuin retkillä ilmojen valtakunnassa, toivomme\nniidenkin, jotka eivät aio nousta 'Saturnuksen' gondoliin, valmistavan\nheille sydämellisen vastaanoton.»\n\nTodellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille\nKreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine\npaikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa.\nMitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme\nlukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana\nretki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset\nkatselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa\nilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös\nalukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta,\nvalkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien\nkatokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen.\nEteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa\nsilmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain\nkokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.\n\nMutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni\nniin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä\nretkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big\nolisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt\nhänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni\nautuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen\ntuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä\nkäyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin?\nOlikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje,\njossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä\nsuuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että\ninhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo\nmolemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta\ntuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias\nJumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta\ntuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.\n\nTehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä\nlähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta,\nkun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja\nmatkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan\nainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme\nviettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka\noli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään\nmuuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen\npolki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta\niloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt\nvaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin\nhän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno\ntuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät\nkentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi\n»Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse,\nja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen,\njoita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo\nnelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja\nistuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme\ntilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.\n\nMutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti\nhyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta\nseurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä\nsilmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:\n\n— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli\nviimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka\nvuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu.\nOlen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt\nelän kokonaan sille!\n\nLiikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja\nerämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista,\njärkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja\nmaailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi,\nvalaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.\n\nKaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme.\nErosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa\nminä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa\nkaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan\nonnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja\nodottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä\nrikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman\nilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».\n\n— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi\nBig katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme\nrauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä\nleikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista\nilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten\nihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona\nTriestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila\nöljymäen rinteellä.\n\nSaimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä\nettä saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina\nmatkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella\nhöyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan\nvallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain\nkuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota\nseuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.\n\nMitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi\nvapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja\nantanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä\nettä hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja\npolvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi\nnuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä\njälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa,\nkalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää\ntiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut\naamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni\nsiellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella.\nKylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas\nJost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan\nsuussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on\nniukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta\nolen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän\npuita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen\nusein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista\npuoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen,\njoutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia,\njoita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi\nalkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain\nvoisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon,\nvartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren\nhuipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja\nvoitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen\nHannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa\nmahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä\npuoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä.\nEnnen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on\nelämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.\n\nHänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa\nodottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän\nolisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen\nGherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista\nkäskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan,\nmiehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi\nviehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä\nrinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa\nkohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja\nkun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he\nnoille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta\npaluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen\nkauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo\nhilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni\nmieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt.\nTuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle,\njoka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian\nCharlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar'\nväreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas,\nja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde.\nLähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja\nhänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän\npyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun\nkotipuoleni kieltä.»\n\nNoina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon\nliittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka\noli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat\nnämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä\nkeisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni,\njota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen.\nMutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa\nsydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan\nkaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin\ntulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua\nhaudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni\ntunnustamatta.»\n\nLuin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen\neroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua\navaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.\n\nNuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut\npuoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin\nhänen polttavia poskiaan.\n\n— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy\npyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli\nDuglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi.\nEt suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa,\njoka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia\nen voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani.\nJost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja\nminä synnytän sinulle lapsemme!\n\nAnnoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka\nihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni\naavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli\nhänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä\nsoimasi, — ja aloin käsittää kaikki.\n\nHetkisen ajaksi hän näytti vapautuvan epätoivostaan. Mutta äkkiä hän\nhuusi:\n\n— Miksi olet niin kalpea, miksi katsot minuun niin tyrmistyneenä, Jost?\n\nVaikeroiden ja vavahtelevin sormin hän raastoi ihanaa tukkaansa, joka\nkuin vaaleanruskea vaippa valui alas hänen hartioilleen. Mutta kohta\nhän kavahti istualleen. Sekavain suortuvien takaa tuijottivat hänen\nsinisilmänsä kauhistuneena eteensä kuin olisivat nähneet aaveen,\nhänen suloiset kasvonsa vääntyivät, ja kouristuskohtaus sai hänen\nkäsivartensa nytkähtelemään.\n\n— Mitä minun täytyykään kärsiä, Jost! Se, mikä minua kiduttaa, ei ole\ntuo pieni kirja, kirkaisi hän, — vaan minä tiedän, minkätähden kärsin.\nDuglore Imoberstegin takia minä en voi lastani synnyttää!\n\nHän läähätti tuskallisesti. Sitten seurasi kimakka huuto:\n\n— Jost, Jost-parka, olen rikkonut Duglore Imoberstegiä ja äitiyden\npyhyyttä vastaan!\n\nMinusta oli kuin maa olisi vavahtaen haljennut allani ja helvetin\nmyrkylliset liekit syöksyneet esiin. Voimatonna vaipui Big takaisin\npatjalle, valittaen ja nyyhkyttäen ja itkien yhtä katkerasti kuin\nmuinoin Hampurin sairashuoneella kihlautumisemme jälkeen. Mutta tämä\nitku oli sisällisen vapautumisen itkua! Kun vavisten ja saamatta sanaa\nesiin vaivuin hänen vuoteensa ääreen, ojensi hän minulle vavahtelevan,\nkylmän hien peittämän kätensä.\n\n— Jost, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, nyyhkytti hän kuuman\nkyynelvirran huuhdellessa hänen poskiaan. — Tässä on pienen lippaani\navain. Lipas on tuolla viereisessä huoneessa. Mene, lue mitä olen\nkirjoittanut, mutta elä lue sitä minun nähteni! Mene, Jost! Anna\nanteeksi, jos voit antaa! Mene — — —\n\nSanat katkesivat hänen hehkuville huulilleen. Mutta sisälliset tuskat\npakottivat tuon voimattoman, kidutetun olennon jälleen pystyyn. — Mene;\nrukoili hän. — Mene lukemaan!\n\nHoipersin viereiseen huoneeseen ja avasin vavahtelevin sormin\nnorsunluusta veistetyn muinaismeksikkolaisen lippaan. Siinä olivat\nnuo Bigin rakkaalla käsialalla kirjoitetut lehtiset, mutta kirjainten\nterävähköt muodot todistivat tuskasta ja mieIenliikutuksesta, joiden\nvallassa kirjoittaja oli ollut. Maailma oli mustenemaisillaan\nsilmissäni, vaan kooten viimeiset voimani kykenin kumminkin lukemaan\nvaimoni tunnustuksen.\n\n »Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa\n hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas\n raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen\n Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää\n retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt\n mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo\n kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa\n seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi\n minua vetänyt puoleesi.\n\n Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme\n ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä\n suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin\n oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo\n ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!'\n Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer,\n jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta\n kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta\n ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni\n kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä\n Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta,\n jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan\n yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen,\n jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta,\n kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti\n sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta\n ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli\n tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin\n kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin,\n halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle\n lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli\n vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin,\n vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin\n tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt\n järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja\n määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa\n tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle\n itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat\n sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin\n haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että\n ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka\n oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin\n oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit\n antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi\n ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön\n ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia\n sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli\n valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen,\n enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore\n Imoberstegiä kohtaan.\n\n Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle,\n ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon\n perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle\n jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista.\n Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut\n mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta\n kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat\n kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean\n päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore\n Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.\n\n Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin\n kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin\n jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä\n saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua\n liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi:\n 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'\n\n Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos,\n ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua\n pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.\n\n — Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanan\n kanssanne.\n\n Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimme\n vaieten ihmisjoukon loittonemista.\n\n - Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä\n kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin\n teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!\n\n — Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani!\n sopersi hän vavahdellen.\n\n Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.\n\n Katse vain ja hän kirkaisi:\n\n — Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti,\n rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!\n\n Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:\n\n — Mutta minä kaiketi ennen kuin te!\n\n Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa,\n tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton\n luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»\n\nKirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni.\nMasentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli:\nSinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt on\nsinun saatava surmasi miehesi kädestä.\n\nAstuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan.\nSilloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: —\nLapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun\näänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle\ntilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun\nvallassa edelleen.\n\n »Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi\n noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin\n mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani\n kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka\n epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin\n vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni\n lemmitty!\n\n En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista\n menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai\n surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti\n minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun\n olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi\n tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo\n kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään,\n ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä\n tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut\n kauhean tekoni tapahtua.\n\n Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä\n haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet\n minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän\n teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää\n mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin\n paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se\n oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen\n hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla,\n joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään\n tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla —\n muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella\n tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi\n kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska,\n kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista\n naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo\n oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli\n lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat,\n joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi\n kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon\n ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni,\n lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille\n lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden\n salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka\n rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi,\n vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme,\n omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti\n lempemme tuottamasta hedelmää.»\n\nBigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.\n\n »Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan,\n jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua\n nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti\n minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain\n muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua\n kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin\n sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi\n maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat\n minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua\n jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni\n kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin\n Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä\n minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat\n vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja\n elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku\n Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota\n vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät\n sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele\n Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että\n Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen,\n olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun\n singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain\n käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että\n hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen\n kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani\n riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut\n toinen rikos!»\n\nNiin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten\nsyynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun\nkiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä\nolin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä,\nminun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka\njo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt\nkaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman\nsyyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!»\nTuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan,\nmutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua:\n»Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, —\nliian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni,\nliian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi\nkärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun.\nSe päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan\ntaivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi.\nMutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy\nvakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan.\nTuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo\nkuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja\nauta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua,\nJost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut\nsinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»\n\nAamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin\nlähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen\nsanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti\nhuuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja\njännityksestä.\n\n— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.\n\nNähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän\nnukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi\nsirorakenteinen kuollut poika.\n\nHänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka\nrikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi\nminut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että\nhän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa\nhaaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden\nja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi\nminun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi\nvoinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä.\nEdessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut\nrakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen\nolento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu\nlevittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta\nvaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore,\nhurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua\nenää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain\nsuurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut\nolla toisin, Big-parkani? Miksi? — —\n\nMutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus.\nIllan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin,\nluullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista\ntodellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän\nmusiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla,\njoka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani\nne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani\nnuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet\nvuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville\nlangan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista\nlähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon\nkuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!\n\nKeskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin.\nHän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada,\nHangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla\ntunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän\nkutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa\nheidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa\nhän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori\nystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben\nisä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä\nkuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei\ntahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben\ntakia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä\nhäneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman\nperinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän\npaljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka\nluo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea\npelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan\noli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen\nihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti\nhänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä\nhellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää\nriemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään\nharras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta\nja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta\nhäihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen,\nvaltavan riemun kasvoillanne!\n\nGottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin\nhän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen\nyksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia\ntähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa\najatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun\nolisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei\npuhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja\nvielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani,\nettä elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon\nkiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu,\nHangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta\nmerkitystä.\n\nMieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen\njälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka\nAbigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan\nehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä\nsilloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava\nnainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen\nniin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus...\nEi, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta!\nPelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä\nvoi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan\nkurjuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBig, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En\nkoskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon\njohdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat\nvain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt\nrikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset.\nSydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva\nhuoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi\nheikolla äänellä:\n\n— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi\net sinä hylkää minua?\n\nSuudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:\n\n— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan\nkuormaasi, rakas Big-parkani!\n\nHänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin\npainoi hän sille suutelon ja äännähti:\n\n— Kiitän sinua, Jost!\n\nHaikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.\n\nTriestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta\nkivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään\nyli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta\nhitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain\noli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan,\nuskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati\nkoskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että\nsairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät\ntahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta,\netelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta\nkaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla\ntuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan,\nhäntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka\nhänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää\npyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!\n\nKuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että\nkirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille\nmolemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore\nhurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka\nvaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden\nnauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.\n\nRyhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut\nsisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa\nhäntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut\nhaikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme\nvaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi.\nUlkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että\nhän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille\nTriestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä\nhaikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä\nja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»\n\nSieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni\ntuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni.\nHän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa,\nkasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän\nhaaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin\npurjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita\nsittemmin olimme tekevät kautta maailman.\n\n— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluummin\nGheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!\n\nHän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.\n\n— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui\nhän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun\nkirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän\nettä mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.\n\nHänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.\n\n— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain\nsaattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan\nvastaus voi tuottaa apua.\n\nHänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.\n\nJouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.\n\n— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, —\njollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!\n\nBig tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan\nkäsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi\nantaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt\nDuglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän\nkyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa\nvoisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei\nkoskaan!\n\nEpätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.\n\n- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän\nvakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi\nvihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen\nmorsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren.\nSana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan\nmielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.\n\nBig vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin\nei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.\n\nMutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin\nmurtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja,\nettä hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.\n\n— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa\nkäsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen\nsynkkää mieltänsä hän lausui:\n\n— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle\nettä polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla\nhurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle\nanteeksi.\n\nVaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän\näännähti:\n\n— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!\n\nMinun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi\nanteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän\nsalli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja\npalkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko\noli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut,\njoutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen\nvälinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin\nsopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan.\nAavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin\nkuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta\nhuolta.\n\nAlakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti\nBig pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt\nnäet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä\nmikään Jumala anna anteeksi!\n\nKun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta,\nen olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja\npyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin\nminulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta\nsuuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin\nkiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva\nQuifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan\ntiedä minne!\n\nVavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain\nmitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle\nhänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo\nkädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin\nkaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima\noli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin\nsähkölennättimeen. Liian myöhäistä!\n\nEi ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta\nsiniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle,\nveivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro\npäivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden\nruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville\nvesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti\nkulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi\njotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä\ntervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —\n\nIltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme\nvuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä,\npolvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.\n\n— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden\nhän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?\n\nNoin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.\n\n— Ei, uskoton vaimo ei hän ollut, — hän oli rakastanut liiaksi. Se oli\nhänen rikoksensa. Se on annettu hänelle anteeksi!\n\nKalastajaviitalla hän lepäsi. Iltarusko loitsi viimeisen elonhohteen\nhänen suloisille kasvoilleen, joita kirkasti kärsimyksensä loppuun\nkärsineen rauha, ja vaaleanruskeat suortuvat verhosivat kuin viittaan\nhänen solakan vartensa. Hänen kylmä kätösensä käteeni suljettuna\nlepäsin polvillani hänen vieressään ja itkin:\n\n— Big, tenhottareni, suloinen vaimoni, herttainen toverini, miksi\nläksit luotani?\n\nPaperikaistale, jonka hän oli kätkenyt povelleen, antoi vastauksen:\n\n— En voinut elää. Suutelen ja syleilen sinua, armas mieheni!\n\nLämpöinen keväinen kuutamoyö levitti salaperäisen tunnelmansa yli maan,\nmeren ja taivaan. Silloin veimme veneellämme vaimoni hiljaa kaupunkiin.\n\nPyrkien kohtalon tarkoituksia itselleni tulkitsemaan istuin koleihin\nmietteisiin vaipuneena murtunein mielin pienessä huvilassamme, valvoen\nBigin ruumiin ääressä, kuten monasti olin valvonut hänen luonaan\n»Saturnuksessa» hänen uneen vaivuttuaan. Aamu tuli. Silloin soi\novikello. Lähetti postista!\n\n— Herra Quifort, sanoi hän, — minulla on teille tuo herra Jost Wildille\nosoitettu kirje, jota niin monta kertaa olette postissa kysynyt.\n\nSe sisälsi Dugloren vastauksen, ylevämielisen, hurskaan naisen\nvastauksen.\n\n»Rakas Jost!» kirjoitti hän. »Kirjeesi pelästytti kovin minua ja\nmiestäni. Vastaus on vähän viipynyt, kun Hangsteiner ei ensin tahtonut\nettä kirjoittaisin. Mutta selvittelin hänelle niin kauan, mikä meidän\nvelvollisuutemme kristittyinä on, kunnes hän antoi myöntymyksensä.\nHän ottaa itse tänään kirjeen mukaansa Zweibrückeniin. Siis, rakas\nJost — annan sinulle anteeksi nuoruutesi huikentelevaisuuden. Minun on\nhelppo antaa se anteeksi, koska minulle on tuottanut suurta lohtua,\nettet ollut niin rikollinen kuin me Hangsteinerin kanssa luulimme.\nSydämessäni puhuikin aina ääni sinun puolestasi. Iloitsen siitä,\nettä se oli oikeassa. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta, Jost! Unohda\nHampurin tapahtumat ja ajattele kuten me itse, että vanhin tyttäremme\non Hangsteinerin lapsi. Pidä talomme rauhaa kaiken ikäsi pyhänä! Tämän\nesitti Hangsteiner ehdoksi, luvatessaan että saisin kirjoittaa. Anna\nmukanaseuraava kirje vaimollesi. Pitkällisten taistelujen jälkeen\nolen nöyrtynyt Jumalan tutkimattoman tahdon alle. Rauha olkoon meille\nkaikille! Amen ja tervehdys! Duglore Hangsteiner.»\n\nKirje Bigille kuului:\n\n»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti\nristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi\nkoko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni.\nMielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön\ntämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea\nsydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan\ntuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»\n\n— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!\n\nKumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse\nnyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!\n\nMutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä\nviemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien\nvarjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen\nhänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.\n\nBigin kuoltua ei mieleni enää kestänyt oleskelua Triestin lahden\nsynkkäin muistojen läheisyydessä. Vain muutaman kerran kävin enää hänen\nhaudallansa. Minusta tuntui joka kerran kuin minun täytyisi kaivaa\nhänet jälleen maasta esiin. Sitten tuli hiljainen iltahetki, jolloin\nsiellä lausuin jäähyväiset. Ihanana hohti maa ja meri aina kauas\nlaguuneille saakka. Minä rukoilin: »Rakas Jumala! Jos profeetat ovat\noikeassa ja on tuleva päivä, jolloin enkelisi maailman toisesta äärestä\ntoiseen pasuunallansa kutsuvat tuomiolle, haudat aukenevat ja meri\nantaa kuolleensa, ja meidän kaikkien täytyy tulla pelättävien kasvojesi\neteen, armahda silloin, rakas Jumala, kalpeata Abigailia! Muista, että\npuolet hänen rikoksestaan kuuluu minulle. Anna siitä niin paljon minun\nosakseni, ettei Abigailin ja minun tarvitse erota toisistamme. Karkota\nmeidät valtakuntasi äärimäiselle rajalle, mutta suo meille se lohtu,\nettä saamme vaeltaa yhdessä!»\n\nTaitoin vihreän oksan sypresseistä, jotka suhisevat vaimoni haudalla,\nja läksin kulkuretkelle maailmaan. Olin kuten ennenkin meksikkolainen\nilmapurjehtija Leo Quifort, mutta kartoin niitä kaupunkeja, joissa oli\ntunnettu Bigini ja »Saturnukseni». Uuden palloni nimi oli »Kondori».\nSillä matkaillen jouduin aina Tiflikseen ja Teheraniin saakka.\nRauhatonna kuin Ahasverus retkeilin yksin läpi kolmen maanosan, minusta\ntuli yhä rohkeampi ilmapurjehtija, ja sain lopuksi melkein taikauskoisen\nvakuutuksen, ettei minulle voisi sattua mitään tapaturmaa.\nIlmapurjehtija Leo Quifort'ille ei sitä koskaan sattunutkaan, vaan\nvasta kotiin palaavalle Jost Wildille.\n\nEttä jouduin takaisin nuoruuteni laaksoon, esi-isieni vuorelle, se\nkävi kuin itsestään. Tästä kotiinpaluusta tahdon vielä kertoa sinulle,\nHannu. Silloin olet kuullut elämäni tarinan. Alku ja loppu liittyvät\ntoisiinsa.\n\nNuku Dugloren armeliaisuuden puhdistamana, suloinen Abigailini, nuku\nsypressien alla meren rannalla, lepää rauhassa päästyäsi elämäsi\nsalaisesta, haikeasta tuskasta. Ehkä miehesikin pian menee levolle!\nItätuuli runtelee haurasta kattoa, pakkanen yltyy ja samaten pistokset\nrinnassani.\n\n\n\n\nXXIX,\n\n\nAbigailin haudalta erotessani oli mieleni tykkänään rakkaudensurun\nmurtama. Maailmaa matkustellessani opin entistä enemmän tarkkaamaan\nihmisten intohimojen temmellystä, heidän hairahduksiansa,\nsyyllisyyttään ja tuskiaan. Oliko tuo, mitä Big oli rikkonut Duglorea\nvastaan, niin peräti kuulumatonta? Ei, se oli jokapäiväinen tapahtuma\nihmiselämässä ja tuhannen tuhansissa eri muodoissa se yhä uudistuu\nkaikkialla avarassa maailmassa.\n\nKuinka monet välittävätkään, jos vain saavat ulkonaisesti kunniansa\npelastetuksi, kiihkeän luontonsa rikkomuksista, uhrista, jonka jättivät\njälkeensä kuolinhaavoissa kitumaan! Mutta Abigail, joka toivottoman\nintohimonsa sokaisemana ei enää voinut erottaa oikeaa väärästä, vaan\nteki pahan teon ja alkoi halveksia itseään, kärsi syyllisyytensä takia\nsanomattomia sieluntuskia. Näin kärsii ainoastaan ylevämielinen nainen\npetetyn, kidutetun kanssasisarensa tähden! Tuo vakuutus auttoi minua\nhieman lohdullisemmin mielin ajattelemaan hänen rikollisuuttaan ja\nvarhaista, vapaaehtoista kuolemaansa.\n\nOlin käynyt epäluuloiseksi tulista luontoani kohtaan ja ajattelin, että\npysyttelisin kaiken ikäni naisista erilläni. Mutta olin kumminkin vielä\nliian nuori pitääkseni elämän yltäkylläisyyden ympäröimänä tuon oivan\npäätökseni. Onni — tai onnettomuus — olla naisten lemmikki seurasi\nminua vaimoni kuoleman jälkeenkin. Mistä se johtui? Olihan niissä\nsuurkaupungin piireissä, joissa seurustelin, yllin kyllin soreita,\nhienoja miehiä, joilla oli taitava käytöstapa ja jokaisella valmiina\nsopiva sana. Kenties menestykseni aiheutui ammatistani. Naisten mieliin\ntehoo se, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa, ja heitä miellyttää\nmiehen rohkeus, vaikkapa se olisikin vain luontoperäistä laatua. Jos\nminä en heistä välittänyt, välittivät he sensijaan minusta. Minut\nnähdessään he punehtuivat tai kalpenivat. Jokaiselta riitti minulle\nsuopea hymyily, säihkyvä silmäys. Kaikki he minulle tunnustivat,\nettä olennossani oli omituinen tenhovoima, ja ne jotka eivät sitä\nsanoneet, ne kirjoittivat sen minulle pienissä tuoksuvissa kirjeissä.\n»Kotka!» alkoivat nuo kirjeet. Kernaimmin uskoin niitä, jotka minulle\nkertoelivat, ettei heitä ollut lumonnut tahdonlujuuteni, ei silmieni\nsäihky eikä ylpeä kylmäkiskoisuuteni, vaan vieno haaveellisuus, joka\nkuvastui kasvoillani, kun luulin olevani suojassa muiden katseilta.\nSe oli se taikavoima, joka saattoi naisten katseet ja toiveet minuun\nkiintymään. Ihmiset olivat myöskin kuulleet kerrottavan, että minulla\noli ollut ihmeellisen ihana vaimo, mutta itse en koskaan siitä puhunut\nenkä maininnut menneisyydestäni mitään. Niin runsaasti kuin täysistä\nmaljoista nautinkin rakkautta, en koskaan hukannut omaa itseäni.\nRakensin ympärilleni varustuksia, ajattelin Duglorea, enkä koskaan\nkäyttänyt hyväkseni kunniallisen naisen hetkellistä mielenhairahdusta,\n— ajattelin lastani, joka kukoisti kaukaisessa vuorikylässä, enkä\nkoskaan loukannut viattomuutta sanoin tai teoin. Siitä olen iloinen.\n\nSalainen toivoni oli, että minua noiden monien naisten joukossa\nkohtaisi joku, joka minua lempisi yhtä hellästi kuin Abigail, —\nei, jossa rakkauden hellyyteen yhtyisi hänen henkensä ylevyys,\nsillä viheliäistä on rakkaus, ellei mielten viehkeä sopusointu vie\nvoittoa siitä, mikä siinä on aistillista. En löytänyt enää toista\nAbigailia. Aloin kohdella kiivaasti ja oikullisesti naisia, jotka\nminua rakastivat, ja minun kävi itsenikin heitä sääliksi nähdessäni\nheidän pettymyksensä. Se oli maailmaan kyllästymistä. Talven käytin\nhiljaisiin tutkimuksiin, ja jouduin ohjattavan ilmalaivan tenhopiiriin.\nYritykseni osoittivat minulle kykyni riittämättömyyden. Uhrattuani\nniihin osan omaisuudestani luovuin niistä. Tulin huomaamaan, että\nohjattavan ilmalaivan keksiminen on ihmiskunnalle varsin vähäpätöinen\nasia tämän vakavan kysymyksen rinnalla: Mikä on korkein täydellisyyden\nja onnellisuuden määrä, jonka ihmiskunta voi saavuttaa, ja kuinka sen\nsaavutamme?\n\nElämä on kova koulu, ja ilmapurjehtijana sain ajattelemattomien\nseikkailujen ohella, joita joka kerran kaduin, viettää myöskin\nmonta kaamean raskasta hetkeä. Ei ole tilasi kadehdittava, Hannu,\njos nouset matkustajan kanssa pilvien yläpuolelle ja hän ilmojen\nylärajalla sytyttää tulitikun saattaaksensa pallon räjähtämään, — ja\nsinä huomaat saaneesi kuljetettavaksi rikollisen mielipuolen, joka\naikeensa tyhjiin rauettua ottaa esiin revolverin, jolloin sinun täytyy\naseettomana kopassa taistella hänen kanssaan hengestäsi. Joskin sinun\nonnistuu tuoda hänet kahlehdittuna jälleen maahan etkä ole saanut\nmitään vammaa, vavahduttaa tuo muisto vielä jälkeenkinpäin monasti\nsydäntäsi. Olen ilmapurjehtijana aina ollut valmis rohkeasti kohtaamaan\nkuoleman, mutta mielipuolen uhriksi en halunnut joutua. Tuona päivänä,\njolloin olin pakotettu ryhtymään kaksintaisteluun yläilmoissa, muistui\nmieleeni, ettei etupäässä luontainen taipumus ollut saattanut minua\nvalitsemaan ilmapurjehtijan tointa, vaan pikemmin rakkaus Abigailiin ja\ntoivo saada Dugloren muisto tukahdutetuiksi. Rupesin mietiskelemään,\neikö talonpoika, joka kuten Hangsteiner saattaa autioksi tuhotun\nmaapalan jälleen viljavaksi, täytä arvokkaampaa elämäntehtävää, kuin\nihailtu ilmapurjehtija. Aloin ikävöidä hiljaista arkielämää, ja tuo\nGabriel Letzberger, joka oli asettunut yksinäisyyteen Feuersteinin\nhavaintoaseman hoitajaksi, ei tuntunut minusta tehneen niinkään\ntyhmästi.\n\nVähitellen aloin kuunnella vain puolella korvalla »Kondorin» ja sen\nkapteenin ympärillä keimailevain naisten hempeitä puheita. Sensijaan\niloitsin saadesssani katsoa uteliaisiin lämpöisiin lapsensilmiin,\nja aina heräsi silloin mielessäni valtava kaiho saada nähdä\nkotivuoristossa elelevä lapseni. Onkohan se enemmän minun vai lempeän\nDugloren näköinen? Näkyyköhän sen silmissä vuorelaissyntyperän\njälkiä? Enkö saa ainoallakaan rakkaudentyöllä tyydyttää kiihkeitä\nisäntunteitani? Niin haaveksin usein »Kondorin» koppaan nojaten\nkeskellä matkavalmistuksia vieraiden kaupunkein viliseväin\nkatselijajoukkojen ympäröimänä.\n\nOlin kuudennellaneljättä ikävuodellani ja tunsin saaneeni kylläkseni\nmaailmasta. Pariisin ylitse, jossa olin viettänyt talven, leijailivat\njo alkukevään valkoiset pilvet Vienon koti-ikävän houkuttelemana\ntuumiskelin tehdä kiertomatkan kautta Alankomaiden ja saksalaisen\nReinin varrella sijaitsevien kaupunkein, aina kotiseutuni ylänkömaille\nsaakka. Syksyllä sitten tekisin muukalaisena matkailijana retken\ntuonne, minne mieleni paloi, pitäisin varani että saisin tervehtiä\nlastani, ja kun olisin saanut katsoa sitä silmiin ja ehkä myöskin\nkaukaa vielä kerran nähnyt Dugloren, sitten ei enää olisi olemassa Leo\nQuifort nimistä ilmapurjehtijaa. Kun Dugloren takia en voisi jäädä\nsynnyinseudulleni, aioin palata meren toiselle puolen Marfiliin, missä\nminulla vielä oli muutamia hyviä tuttavia, ja siellä sitten viettäisin\nikääni edelleen jossakin yhteiskunnallisessa toimessa.\n\nMutta lopullista päätöstä en ollut noihin tuumiin nähden vielä tehnyt.\nSilloin saapui minulle suureksi ihmeekseni kirje St. Jakobista. Eräs\nnoista maanmiehistäni, joihin olin tutustunut Roomassa, muisti vielä\nminua. St. Jakobissa pidettävän suuren teollisuusnäyttelyn toimikunnan\npuolesta tiedusteli hän minulta, millä ehdoilla suostuisin kesän\naikana näyttelykentällä nousemaan ilmoille ilmapallollani, jota olisi\nkäyttäminen kahlepallona.\n\nVapaaseen ilmapurjehdukseen tottunutta ei kahlepallo miellytä. En\nsuostunut kernaasti panemaan kahleisiin kaunista »Kondoriani». Mutta\nkotitienoon vetovoima teki lopun empimisestäni. Lyhensin aikaisemmin\nsuunnittelemaani kiertoretkeä, tein sopimuksen St. Jakobin kanssa,\nja saavuin toukokuussa hyvissä ajoin ehtiäkseni rauhassa suorittaa\ntarpeelliset valmistukset meksikkolaisena Leo Quifort'ina isänmaahani.\n\nKansalleni muukalaisena nautin kumminkin riemusta sykkivin sydämin\nkotimaani elämästä. Olkoonpa niinkin, että tuon elämän sävyssä\non jotain tuimaa, — minun mieltäni se hiveli kuin kaukaisina\nlapsuudenpäivinä kuultu viehkeä laulu, jota kauan on turhaan ikävöinyt\nkuulla jälleen. Mitä minussa oli Jost Wildiä, se heräsi horroksistaan\nautuaalliseen iloon. Ja kumminkaan ei St. Jakob ollut varsinainen\nkotipaikkani. Selmatt'in laaksossa olisin vasta oikein kotona!\n\nTuntimääriä vietin järven rannalla, silmäillen yli sen sinisen\npinnan kohden etelää, tervehtäin käsin ja sydämin, mieli tunteita\ntulvillaan esi-isieni vuorta, Feuersteinin vapaata harjaa, ja sen\ntakana kohoovia sanomattoman ihania lumipeitteisiä huippuja, jotka\nsädehtivät yliluonnollisessa väriloistossaan. Rinnassani kajahtelivat\nsuloiset, pyhät sävelet. Valtavimmin ne soinnahtelivat kolmantena\nehtoona ennen näyttelyn avaamista vuorten loistaessa iltahehkun\nkirkastamina. Kaupunki ja järvi olivat jo häipyneet sinertävään hämyyn,\nmutta Feuerstein loimusi kuin liekissä. Tuon hehkun keskeltä havaitsin\njotain kimmeltävää. Observatoori! Silloin valtasi minut sama tunne kuin\nsveitsiläisen, joka Strassburgissa kuuli alppitorven äänen. Miksikä\nodottaisin syksyyn?\n\nEi, minun täytyi ennen näyttelyn avaamista nousta Feuersteinille.\nHuomenna jo! Tuo ajatus liikutti kiihkeästi mieltäni. Kaihoisan onnen\nvallassa vietin unettoman yön ja seisoin varhain aamulla jo tuntia\nennen laivan lähtöä hohtavan järven rannalla. Kotiin! Kotiin! Aioin\nnyt mennä laivalla järven toiselle puolen, kävellä sieltä Tuffwaldiin,\nsyödä hieman myöhästyneen aamiaisen, nousta Feuersteinille ja\nlevättyäni tunnin ajan observatoorissa saapua hämärissä Selmattiin.\nSalaa katselisin sisään akkunoista Hangsteinerin valaistuun asuntoon,\nmissä lepoillan rauha vallitsisi, painaisin mieleeni lapseni kuvan,\nkuuntelisin. Dugloren ja Gottloben harrasta laulua. Siunaus huulillani\nheistä hiljaa erottuani palaisin yön aikana Zweibrückeniin, nousisin\naamulla junaan ja alkaisin seuraavana päivänä työni näyttelyssä.\n\nAamu oli luonnottoman tyyni ja lämmin. — Vuoret olivat eilen illalla\nniin tavattoman kauniit, tuumiskelivat matkustajat laivassa, — tulee\npian säänmuutos.\n\nNiin, sen minäkin ilmapurjehtijana kyllä tiesin. Mutta ukkosilma\noli minulle juuri edullinen Selmatt'issa käyntiäni varten.\nIlmapurjehtijana olin kokenut paljon vaarallisempia seikkoja kuin\nhiukan salamoimista ja jyrinää. Mieleni täytti vain tuo yksi tunne,\nhillitön halu päästä näkemään, mitä kaihosin. Illalla, illalla!\nriemuitsi sydämeni. Päivällisen aikoina olin jo ehtinyt Tuffwaldista\npäin nousta Feuersteinin puoleen korkeuteen, vuorimetsä ja laitumet,\njoilla karjaa käyskenteli, olivat jo jääneet taakseni. Ilma tuntui\ntukahduttavan painostavalta kalliopolkua käyskennellessäni, ja käännyin\nmieli ahdistuksissa katsomaan taakseni miltä tienoo näytti. Tuhat\ntulimaista, näytti pahemmalta kuin olin aavistanutkaan! Kaameassa,\noudossa valaistuksessa vaikuttivat vuoret kuin jähmettyneiltä, mutta\nkiihkeitten tunteitten! vallassa unohdin kaiken varovaisuuden!\nTuollahan oli observatoorin majanen, joka kutsueli suojaansa. Astelin\nedelleen.\n\n— Te tulette tavattoman vaarallisena päivänä, tervehti minua\nhämmästyksissään observatoorin hoitaja Gabriel Letzberger. — Meillä\non odotettavissa ennen tunnin kuluttua kauhein ukkosilma, mitä tässä\nvuoristossa on vuosimääriin ollut. Koneet toimivat tuiki levottomasti\nja ennustavat maanjäristystä.\n\nLetzbergerillä oli tosin, kuten lehdet olivat kertoneet, taudin\nruntelemat kasvot, mutta hän oli viisas, sivistynyt mies, ja sanottuani\nhänelle että olin ilmapurjehtija Leo Quifort, jouduimme vilkkaaseen\nkeskusteluun.\n\n— No, sittenhän te tunnette kaikki ilmakehän salaisuudet, hymyili hän\nvaatimatonna, — olen aina mielihalulla lukenut teistä.\n\n— Ja minä samaten teistä, vastasin minä. Mitäs te sanotte siitä, että\nminä tänään vielä aikoisin Selmattiin?\n\nLepäsin matkasta väsyneenä, mutta pian ei meitä enää haluttanut jatkaa\nkeskusteluamme. Rajuilma lähestyi kammottavan nopeasti, lännessä oli\nilma sysimusta, vain kaukana idässä oli vielä valoisaa. Pian kiinnitti\nkoneiden huikea levottoman koko huomiomme. Sähkö virtaili läpi\nobservaoorin, se kitisi katossa ja lattialla, ruumistamme karmi kuin\nolisivat muurahaiset juosseet pitkin ihoamme, näin sen säihkyvän ulos\nLetzbergerin vahvarakenteisista hampaista, ja koneet kalkahtelivat ja\nleimahtelivat. Vaaleten minä kysyin:\n\n— Kuinka on ukkosenjohdattimien laita?\n\n— Ne ovat oivalliset, vastasi hän yhtä kalpeana kauhusta, — mutta\nsellaiselle koetukselle kuin tänään ei niitä ole koskaan ennen pantu.\nJumalan tähden, herra Quifort, lähtekää täältä, me olemme mitä\nsuurimmassa vaarassa!\n\nSamassa silmänräpäyksessä täytti observatoorin häikäisevä valovirta.\nSalama vyöryi kuin pallona maassa. Minusta tuntui kuin minulta olisi\nreväisty nahka selästä ja sormet kädestä, kuin kasvojani olisi\nkärvennetty hehkuvilla pihdeillä. Mutta seisoin paikallani tajuntaani\nmenettämättä. Nyt olikin tuo ilmiö jo ehtinyt ohitse, eikä se ollut\nsytyttänyt edes observatoorin seiniä. Mutta se oli sulattanut koneista\nmetalliosia ja jättänyt jälkeensä tukahduttavan rikinhajun. Letzberger\noli vaipunut polvilleen. Kun kiiruhdin hänen luoksensa, näin että\nhänellä oli ohimossaan pienen pieni palohaava, josta oli vuotanut\npisara verta. Hän hengitti vielä, mutta heikosti. Puhua ei hän enää\nvoinut, hänen katseensa sammui.\n\nEn tiedä, halusinko ilmoittaa Selmatt'issa tuosta tapaturmasta\nvai pyrinkö vain pois sähköiseltä vuorenhuipulta, missä salamat\nsinkoilivat, liekit leimahtelivat. Läksin kuolleen luota, kiiruhdin\nvuorta alas, mutta jouduin äkkijyrkänteellä ilmaa pimittävän\nlumimyrskyn keskelle. Silloin astuin salaman häikäisemänä ja\nsuunniltani kauhusta harhaan, liukahdin lumipeitteiseltä kalliolta\nalas, tartuin käsin kallion kielekkeeseen saamatta tukea jaloilleni,\npäästin taas irti ja soluin rajuilman pimittämää kiviseinämää alas.\nOltuani tuntimääriä tiedotonna virkosin ja huomasin, että minulla oli\npeitteenä hieno kerros äsken satanutta lunta. Kaikkialla ruumiissa oli\nminulla vammoja, vaan ennen kaikkea huomasin tuikeista kivuistani,\nettä vasen jalkani oli poikki. Väliin tiedotonna, väliin tajuissani\nvietin yöni kovissa tuskissa, ukkosen jylisemistään jylistessä.\nMonenmoiset ajatukset risteilivät päässäni. Minut, joka olin säilynyt\nvahingoittumatonna taivaan myrskyjen temmellyksessä, oli tapaturma\nsaavuttanut kotilaaksoni vuoripolulla, jota ei liioin pidetty\nvaarallisena kulkea. Mieleni syvimmästä sopukasta kohosi nyt esiin\najatus: »Niin kostivat minulle esi-isieni henget, joille Meksikossa\nkävin uskottomaksi.» Mutta lohtua suoden seurasi toinen ajatus:\n»Selmatt'in maata tämä on, jolla lepään kipujani kärsien!» — Jää\nhyvästi, ilmapurjehdus! St. Jakobin kahlepalloa saa ohjata ken haluaa!\n\nAamu alkoi hämärtää. Ryömin, vetäen jälkeeni pirstoutunutta jalkaani,\nkäsilläni tien varrelle. Löytäisiköhän minut joku? Kyllä varmaan! Kun\nLetzberger ei enää lähettäisi sähkösanomia eikä antaisi vastausta,\ntäytyisi laaksoaseman hoitajan lahtea Feuersteinille ottamaan selkoa\nasiain tilasta. Kauhean hitaasti kuluivat hetket. Vihdoin, kellon\nlähetessä yhtätoista, kuulin koiran haukuntaa. Vaivoin onnistui minun\nkohottautua puoleksi istualleni. Neljä miestä, niiden etunenässä\nGauenburgin nykyinen opettaja, joka oli täällä sinun edeltäjäsi,\nHannuni, lähestyi minua ja löysi minut. Kun tiesin heille sanoa niin\nolevan kuin he olivat aavistaneet, että observatoorin hoitaja oli\nsalaman surmaamana asunnossaan, toimittivat he ensiksi minut, vielä\npuoliksi hengissä olevan, alas laaksoon.\n\n— Suoraa päätä Zweibrückeniin, pyysin minä, sillä tahdoin säästää\nDuglorea näkemästä minua jälleen. Mutta miehet eivät ottaneet\nkorviinsakaan mieletöntä pyyntöäni, vaan tuumiskelivat:\n\n— Me viemme hänet Hangsteinerille. Eihän kenelläkään muulla\nSelmatt'issa ole vierasvuodetta!\n\nKun uudelleen ja yhä uudelleen menin tiedottomaksi, täytyi minun\ntahdotonna antaa tapahtua mitä tapahtui. Varmaankin olin tajuton\nsaapuessani veriviholliseni asuntoon. En muista sitä hetkeä.\n\nMutta liikutettuna olen aina muisteleva, siksi kuin kuolon kaihi\nkatseeni himmentää, niitä lempeitä, rauhallisia naisenkasvoja,\njotka ilmestyivät yksinkertaisen, kodikkaan kamarin ovelle, tuota\nvaatimatonta talonpoikaisvaimoa, joka varovasti lähestyi vuodettani,\nkumartui minua kohden ja kysyi: — Herra, söisitteköhän vähän\nlihalientä? — Silloin alkoi lusikka vavista hänen kädessänsä. Kuin\nolisi nähnyt ihmeen tapahtuvan, huudahti hän hiljaa: — Taivaan tähden,\nsinähän se olet, Jost, — minun Jostini!\n\nHän kohotti kalvenneet kasvonsa ja suuret tummat silmänsä taivasta\nkohden, kuin pyytäen tukea jumalaltaan.\n\nDuglore sai minun takiani vielä kerran kovaa kokea. Peläten\nläheisyydestäni vaaraa koituvan, murisi ja pauhasi Hangsteiner pahasti\nsiitä että olin hänen talossaan. Mutta olin siksi sairas, ettei hän\nvoinut heittää minua sieltä ulos. Näimme toisemme ensi kerran, kun\njo käydä hoipertelin kahden sauvan nojassa. Silloin oli jo Dugloren\narmeliaisuus ja rakkaus ehtinyt selvittää kaiken, mikä olisi voinut\nsaattaa sekasortoa suhteisiimme, Niin epäluuloinen kuin Hangsteiner\nyleensä olikin ihmisiä kohtaan, vaimoonsa luotti hän kuin pyhimykseen.\nKen ei olisi luottanut Dugloreen? Tunsithan sinäkin, Hannu, hänet\nvielä, ja näit millä hellällä kunnioituksella ja ihailulla häntä\nSelmatt'issa kohdeltiin. Tavatessani noin ihmeellisissä olosuhteissa\ntuon naisen, joka oli joutunut maailmankaipuuni uhriksi, kirkasti\nhänen äidillisen armaita kasvojaan vielä vieno sulous, kuin nuoruuden\nviime tervehdys, mutta hänen ruosteenruskeassa tukassaan näkyivät\nensimäiset hopeahiukset. Surumielisenä lausuin itselleni: »Minä niihin\nolen syypää!» Mutta hänen lämminkatseisissa silmissään kuvastui rauha,\njota eivät mitkään maalliset taistelut voineet häneltä riistää. Tuo\nrauha oli minulle pyhä. Tunsin Duglorea kohtaan nöyrän kunnioittavaista\nrakkautta, jommoista ei ainoakaan nainen vielä ollut mielessäni\nherättänyt, ja tuo yksinkertainen talonpoikaisvaimo lahjoitti minulle\nhurskaan, puhtaan sydämensä yltäkylläisyydestä monet aarteet, joita\nsuuren maailman naiset eivät ole voineet minulle antaa. Ottaissani\npuheeksi menneisyyden synkät hairahdukset, kuvastui Dugloren\nvastauksissa aina tuo maailman ja kuoleman vallat voittava voima, minkä\nomistaa naismieli, jota nuoruudesta saakka on elähdyttänyt elävä usko\nJumalaan.\n\nJo ensi päivinä vuoteeseen joutumisestani oli hän tuonut luokseni\nGottloben, meidän lapsemme! Hän oli hillityn tulinen, ujon viehkeä\ntyttö, jolla oli vuoriväen jälkeläisten säihkyvät tummat silmät ja koko\nolennossaan tuota kauneutta ja voimaa, jota luonto suo vain todellisen\nlemmen lapsosille. Mutta ujous, arkuus ja umpimielisyys poistui,\nmikäli päivät ja viikot vierivät, ja niiden sijalle tuli herttainen\nleikillisyys ja rajaton hellyys vierasta, sairasta miestä kohtaan.\nVeitikkamaisuus säihkyi hänen silmistään hänen lausuessaan tuiki\nvakavasti:\n\n— Te ette saa enää lähteä täältä pois, herra Quifort! Jos sitä\nyrittäisitte tehdä, niin pingottaisin köyden yli laakson, ja sen ylitse\nte ette pääsisi!\n\nHänen suloinen juttelunsa ja luottavainen katseensa sai minut\nunohtamaan tuikeat kipuni.\n\nMutta Hangsteiner rupesi huolehtimaan ja kävi kateelliseksi nähdessään\nkuinka lapsi yhä enemmän minuun kiintyi. Kun voin jo jälleen vähän\nkävellä, istuimme kerran Dugloren kanssa, iltaruskon taivaalla\nhohtaessa, pienellä penkillä talon edustalla. Siinä oli edessämme\npienine, kypsyväin laihojen peittämine peltotilkkuineen eloon\nelpynyt kotikylämme, jossa vain yksinäinen, korkea hautaristi oli\nmuistuttamassa tuhotusta vanhasta kylästä.\n\n— Jost, hymyili ystävättäreni herttaisesti, — tee täällä, missä\nlapsuutemme päivät vietimme, sovinto menneisyyden kanssa!\n\nHän pyysi, että niin kauan kuin Hangsteiner eli, en saattaisi mitään\nsekasortoa Gottloben mieleen, en häiritsisi lapsen takia heidän talonsa\nrauhaa. Suuri oli velkani Duglorelle, ja hänen tahtonsa oli minulle\npyhä. Käteni hänen kädessään annoin lupauksen että olin vaikeneva.\nJa ettei Jost Wildin nimi muistuttaisi nuoruudenrakkaudestamme\nnoita harvoja ihmisiä, jotka olivat siitä tienneet, pysyin\nkotivuoristossanikin meksikkolaisena Leo Quifort'ina.\n\nEn halunnut enää takaisin maailman touhuun ja hyörinään. Kun ei\nilmaantunut ketään surmansa saaneen Gabriel Létzbergerin paikalle,\nasetuin minä, rampa, joka en enää juuri muuhun kelvannut, observatoorin\nhoitajaksi esi-isieni vuorelle. Tein sen rakkaudesta Jumalaa kohtaan,\njoka hyvyydessään oli sallinut minun päästä sopuun nuoruuteni lemmityn\nkanssa, tein sen rakkaudesta suloiseen lapseeni ja rakkaudesta siihen\nmaahan, jonka kansalaisoikeudet niin kevytmielisesti olin hukannut.\nKotoiset vuorenhenget lienevät jo minulle leppyneet, ja myöskin sinä,\nkoulumestari Kasper. Mutta kansani tuntee minut vain »meksikkolaisena»,\nsalaperäisenä, outona olentona, ja nyt kun ei enää mikään minua\nvelvoittaisi salaamaan nimeäni Jost Wildi, haluan tuskin enää paljastaa\nsyntyperäni salaisuuden. Kauan en varmaan tuota nimeä kantaisikaan,\n— sen sanovat minulle pistokset rinnassa! Hannulle on Hangsteiner\nselvittänyt kaiken. Toivon, että sinäkin, Gottlobe, olet lukeva elämäni\ntarinan ja antava minulle anteeksi, kuten äitisikin on antanut.\nKypsyneenä naisena on sinun se luettava! Kun vain sitä ennen saisin\nkuulla huuliltasi tuon rakkaan sanan »isä»! —\n\nLuopuminen maailmasta ei tuottanut minulle kovin kiihkeitä taisteluja.\nElämän seikkailujen ja myrskyjen jälkeen tuntuu yksinäisyys\npuhdistavalta ja jalostavalta. Myöhemmin olen vain kerran viettänyt\npäivän tuskallisen mielenliikutuksen vallassa. Se oli kolme\nvuotta sitten, kun en voinut osoittaa viimeistä kunniaa rakkaalle\nDuglorelleni, joka sortui äkilliseen tautiin. Autuaaksi hän silti tuli.\nMinusta tuntuu kuin olisi kovaa kokeneen Dugloren elämänpolku ollut\nhelpompi vaeltaa kuin kalpean Abigailini.\n\nSentähden tahdon seista sinun rinnallasi, herttainen toverini, suloinen\nvaimoni. Millainen tuo tuntematon maa lieneekin, joka häämöttää kuolon\nkolkkojen porttien takana, — olen siellä sinun omasi, rakas Abigail!\n\nTähän päättyy elämäni tarina! Amen — amen — amen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi, vielä viimeinen lehti! Kolme päivää on kulunut. Sillävälin on\nkattooni muodostunut avoin reikä, pakkanen on yltynyt, puut ovat\nloppumaisillaan, ja pistosten lisäksi vaivaa minua kova kuume.\nHannu sähkötti minulle tulevansa lauantaina luokseni ja viipyvänsä\ntäällä sunnuntai-iltaan saakka, sää oli suotuisa hänen tuumansa\ntoteuttamiseen. Silloin tunnustin hänelle hädissäni miten laitani on.\nHannu tulee tänään, muutamain miesten kanssa noutamaan minut alas\nlaaksoon. Olin aina ajatellut, että odottaisin kuolemaa paikaltani\nväistymättä, kuten edeltäjäni Gabriel Letzberger. Arvokkaampaa se tosin\nolisi, mutta ennenkuin suljen silmäni kuolon uneen, tahtoisin vielä\nkerran katsoa lapseni, Gottlobeni, silmiin. Kun viimeinen hetkeni on\ntullut, pitää Hannun ja hänen painaa silmäluomeni umpeen. Te tulette\nkanssani laaksoon, te eläimeni, jotka yksinäisyydessäni olette pysyneet\nminulle uskollisina, yksin sinäkin, päästäiseni, pikku »Mii». En ole\nunohtanut teitä testamenttiani laatiessani. Olen nyt lähtöni edellä\njärjestänyt kaikki asiani, laittanut observatoorin mahdollisimman\nhyvään kuntoon, olen vetänyt itsetoimivain koneiden pitkäänkäyvät\nkellolaitokset ja antanut Hannun lähettää St. Jakobin meteorologiseen\nkeskuslaitokseen ilmoituksen, että toimeni jää hoitajatta.\n\nVielä muuan pikku seikka. En tiedä ken asettuu jälkeeni asumaan\nobservatooriin, joka nyt kenties ainaiseksi menettää tähänastisen\nhoitajansa. En siis tahdo jättää jälkeeni mitään pahennusta tuottavaa,\nvaan otan pois seinältä vuoteeni yläpuolelta muinaispersialaista\nalkuperää olevan lauselman, joka minua usein on lohduttanut, vaan joka\nvoisi nuoresta mielestä tuntua masentavalta.\n\n    »Auliisti sulle aarteitaan\n    Jos maailma lie kannellut,\n    Sua onni lempilapsenaan\n    Kenties ei silti vaalinut.\n    Ja jos sä aarteet maailman\n    Taas menetit, sä muista vain,\n    Ett' ajallinen tavara\n    Ei suremista kannata!»\n\nSellainen on tuo lauselma.\n\nElämä ei varmaankaan ole paljon enempää kuin matka »Saturnuksella».\nMutta kiitän sinua, rakas äiti, että olet sen minulle lahjoittanut,\nja sen mukana rakkauden onnen ja kärsimykset. Kun maailmat kerran\nhukkuvat, silloin on vielä kautta tyhjän avaruuden soinnahteleva\nsatu: Oli kerran ihme — nainen! Ihmeellisintä naisessa oli hänen\nrakkautensa. Niin hyvässä kuin pahassa hän oli maan ja tähtitaivasten\nkäsittämättömin arvoitus!\n\nHannu tulee! Iloitsen sanomattomasti siitä että saan nähdä\nGottloben, mutta kyynelsilmin ja mieli syvästi järkytettynä eroan\nobservatooristani ja Feuersteinistäni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJost Wildin elämäntarinaan on Hannu Stünzi vielä liittänyt yhden lehden:\n\nMe noudimme hänet kuolintautia potevana! Gottlobe, joka oli saanut\ntietää kaikki, kumartui kuolevan ylitse. — Isä, kuiskasi hän, — isä!\n— Hämmästynyt hymyily kirkasti sairaan kasvot. Hän aukaisi tummat,\nyhä vieläkin kauniit silmänsä ja kietoi kätensä Gottloben ympärille.\n— Lapseni! vastasi hän autuaallisena. — Isä! toisti Gottlobe. Katse\nkirkastettuna hän erosi elämästä. Te Selmatt'in vuorikukkaset,\nkukoistakaa, kukoistakaa hänen hautakummullansa! Kerran Jost Wildin\nsydän kantoi vihaa hänen kotimaatansa kohtaan, mutta verrattomasti\nvoimakkaampi kuin hänen vihansa oli hänen rakkautensa.\n\n\n\n"]