[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg4Oy_ZN-HInZRkSHKh0Yz9geZWbxUUHQAjh6vJSWiVA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3202,"Henkensä uhalla","Wuori, Martti",1858,1934,"3202-wuori-martti-henkensa-uhalla","3202__Wuori_Martti__Henkensä_uhalla","3-näytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1910,null,21968,120073,false,74320,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Henkensä uhalla: 3-näytöksinen näytelmä\" by Martti Wuori is a play written in the early 20th century. This work likely explores themes of love, social dynamics, and personal conflict, as suggested by the richly detailed character interactions and setting. The main characters introduced include Hemmo Kaltimo, his wife Elvi, and Liisi Blom, who seems to bring a playful yet contentious energy into the lives of the others.  At the start of the play, we are introduced to the tranquil setting of Alhon kartano, where characters engage in light banter and share personal stories. Selma, Elvi, and Liisi display camaraderie, but there is an undercurrent of tension, particularly as Liisi's arrival stirs past emotions and potential conflicts, particularly involving Hemmo. The interactions hint at deeper relationships and secrets that may complicate their seemingly idyllic lives, particularly as discussions touch upon marriage, societal expectations, and unspoken desires. Through this opening, the audience is drawn into a world filled with charm yet fraught with complexity, setting the stage for the unfolding drama. (This is an automatically generated summary.)",[],253,"Martti Wuoren kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu Alhon kartanoon 1900-luvun alkuun. Teos kuvaa kartanon omistajien ja alustalaisten elämää sekä valintoja, joita yksilöt joutuvat tekemään kunnian ja omien tunteidensa välillä.","Martti Wuoren 'Henkensä uhalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3202.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HENKENSÄ UHALLA\n\n3-näytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\nPalkittu Kansallismielisen Nuorisoliiton\nnäytelmäkilpailussa v. 1910\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOy Waseniuksen kirjakauppa,\n1910.\n\n\n\n\n\n\n          Rouva Ida Aalbergille\n    Vapaaherratar Uexkull-Gyllenbandille\n          kunnioittaen, ihaellen\n\n                               _Tekijä_.\n\nHENKILÖT:\n\n_Hemmo Kaltimo_, Alhon isäntä.\n_Elvi_, hänen vaimonsa.\n_Selma_, Hemmon äiti.\n_Liisi Blom_, luutnantin leski.\n_Takamaan Mikko_, Alhon alustalainen.\n_Hilja_, hänen tyttärensä.\n\nTapaus Alhon kartanossa likellä erästä sisämaan kaupunkia nykyaikaan.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Sali Alhon kartanossa. Perällä kaksi ovea, joista oikeanpuolinen\nvie eteiseen, vasemmanpuolinen — ruokasaliin. Oikeassa seinässä ovi\nisännän huoneisin, vasemmassa kaksi ikkunaa, joista perimmäinen on\nikkunaovi ja johtaa verannan kautta puutarhaan. Kalustus on siistiä,\nmaalaiskartanoissa tavallista: ikkunanpuoleisella seinustalla, paitsi\nkasveja, sohva, pöytä, tuoleja; vastaisella puolella pianino, pieni\nhyllypöytä, nurkassa, alustalla, veistokuva (esim. Takasen \"Aino\") y.m.\nLattialla pitkittäin kotikutoisia mattoja.)\n\n(On kesäpäivä, kirkas, päivänpaisteinen. Ovi verannalle on auki. Silloin\ntällöin kuuluu puutarhasta lintujen viserrystä.)\n\n_Selma_ (kastelee kannulla kasveja).\n\n_Liisi_ (kurkistaa saliin verannan ovesta). Päivää!\n\n_Selma_ (säpsähtäen). Ei, mutta — —! Sehän on — —.\n\n_Liisi_ (astuu sisään ja juoksee suutelemaan Selmaa). Vieläkös Selma\ntäti tuntee minut?\n\n_Selma_ (laskee kannun maahan ja syleilee Liisiä). Liisi! Sinäkös se\nolet?!\n\n_Liisi_. Minä juuri — Liisi Blom.\n\n_Selma_. No, voi tokisen! Kuinkas en?... Tunnenhan minä.\n\n_Liisi_. Viime kesästä...\n\n_Selma_. Tietysti. Hyvänen aika! Ja minä kun oikein pelästyin.\n\n_Liisi_. Tämmöistä harakkaa! (Nauraa.)\n\n_Selma_. Kun en kuullut kenenkään tulevan. Ajatuksissani tässä kukkiani\nhoitelin.\n\n_Liisi_. Yksinkö olettekin kotona, täti?\n\n_Selma_. Yksin. — No! Ota nyt hattu päästäsi!\n\n_Liisi_. Otankohan? Jos minä kohta taas lähden...\n\n_Selma_. Kas niin! Etkö siis minun seurassani tahdokaan istua...?\n\n_Liisi_. Kuinkas en? Mitä te nyt, täti?!...\n\n_Selma_. No, eihän täällä maalla, — tiedäthän sen, — vierailulla\nhattupäässä olla.\n\n_Liisi_. Pitäähän sitä ensi kerran... Sitte kyllä juoksen avopäinkin.\n\n_Selma_ (päätään heilutellen). Mutta, voi, kuinka kaunis hattu!\n\n_Liisi_. Johan nyt!\n\n_Selma_. Tietysti viimeistä kuosia! Ja kuinka hyvin se sinulle sopii!\n\n_Liisi_. Niinkö?\n\n_Selma_. Oikein hyvin! — Kun eivät nyt sattuneet nuoret olemaan kotona!\n\n_Liisi_ (merkitsevästi). Nuoret!\n\n_Selma_. Niin. Mutta kyllä he varmaan kohta tulevat. Lähtivät vähän\nvain kaupungissa käymään.\n\n_Liisi_. Sitte minä sill'aikaa pidän tädille seuraa. (Ottaa päästään\nhatun, jonka panee tuolinselkäimelle riippumaan.)\n\n_Selma_. Se on oikein kiltisti tehty. — Kas noin! No, nythän minä\ntunnen sinut entiseksesi taas, Liisi. (Taputellen Liisiä kädelle.)\n\n_Liisi_. Ihanko?\n\n_Selma_. Ihan. — No, tule nyt istumaan, tule! (Vetää Liisiä kädestä\nviereensä sohvaan istumaan.) Kas näin! Niin, Hemmo ja Elvi — — —. Niin,\ntosiaan. Minä tässä puhun, kuin kaikille tunnetusta asiasta. Mutta\nolethan sinäkin kuullut...?\n\n_Liisi_. Että Hemmo Kaltimo on naimisissa, — kyllä.\n\n_Selma_. Niin. Siis sen tiedät. — Mutta ennenkuin tässä nyt puhelemaan\nruvetaan, pitää meidän toki saada kahvia. (Aikoo nousta.)\n\n_Liisi_ (pidättäen häntä). En minä juo, täti.\n\n_Selma_. Sehän on totta. Teetähän te siellä Pietarissa etupäässä...\n\n_Liisi_. En, en, — en juo sitäkään nyt. Kiitos vain, täti kulta.\n\n_Selma_. No, mitäs sitte saan sinulle tarjota?\n\n_Liisi_ (leikillisen vallattomasti). Shamppanjaa — —.\n\n_Selma_ (nöyrästi). Valitettavasti ei minulla ole sitä varastossani,\nkultaseni!\n\n_Liisi_ (hyväellen Selmaa). Kiitos, kiitos, täti hyvä. Minä vain lasken\nleikkiä. En minä juo sitäkään — muulloin, kuin kun olen oikein hurjalla\npäällä.\n\n_Selma_. Mitäs ihmettä sitte voisin sinulle tarjota, Liisi kulta?\n\n_Liisi_. Omaa seuraanne vain, ei mitään muuta nyt.\n\n_Selma_. Minkä sille nyt sitte teen?! — No, milloinkas sinä olet taas\nmeidän seudullemme tullut, Liisi?\n\n_Liisi_. Kuulkaa nyt, täti, mitä minä sanon.\n\n_Selma_. No?\n\n_Liisi_. Minä kerron teille heti itsestäni kaikki, mitä minusta on\nkerrottavaa, ettei teidän kysyäkään tarvitse.\n\n_Selma_. No, hyvä, hyvä.\n\n_Liisi_. Mutta yhdellä ehdolla.\n\n_Selma_. Ja se on?\n\n_Liisi_. Että teidänkin sitte vuorostanne täytyy kertoa minulle kaikki,\nmitä täällä on tapahtunut, tahi vastata kaikkiin kysymyksiini.\n\n_Selma_. Kyllä, kyllä, — minkä vain voin.\n\n_Liisi_. Ilman verukkeita, mitään salaamatta? Niinhän?\n\n_Selma_. No, no. Oletpas sinä lysti. Mitäs minulla olisi?...\n\n_Liisi_. No niin! — Tulin toissa päivänä tänne Pietarista.\n\n_Selma_. Sielläkö sinä sitte koko talven...?\n\n_Liisi_. Siellä, — siitä asti kuin täältä viime syksynä sinne palasin.\nJa nyt asun taas täällä Kivistössä.\n\n_Selma_. Lähimpänä naapurinamme jälleen.\n\n_Liisi_. Toivoin, nähkääs, ettette olleet vielä saaneet kylliksenne\nminusta.\n\n_Selma_ (taputtaen häntä kädelle ja nauraen). Kaikkia sinä — —!\n\n_Liisi_. Ja kun minua lisäksi niin kauheasti veti teidän läheisyytenne.\n\n_Selma_ (kuin äsken). No, sehän on hauska kuulla.\n\n_Liisi_. Ja terve olen ollut ja iloinen, melkein rasavilli välistä,\ntäti.\n\n_Selma_. On se todellakin hauska nähdä tuollaista elämänhaluista\nihmistä, kuin sinä olet, — meidän aikaan.\n\n_Liisi_. Pyh! Minäkö elämänhaluinen? Kuolla minä tahdon...\n\n_Selma_. Älä nyt joutavia jaarittele!\n\n_Liisi_. Niin, minä alan nyt oikein tasaantua, täti. Olenhan jo taas\nvuotta vanhempi, kuin viime kesänä.\n\n_Selma_ (naurahtaen). Et sinä ole ollenkaan vanhentunut tällä aikaa.\nOlet ihan samallainen.\n\n_Liisi_. Vaikka jo on alkanut harmaita hiuksia päähän ilmestyä ja\nsäteitä silmien nurkkiin.\n\n_Selma_. Mitä sinä nyt höpiset! Nuori, kaunis, iloinen edelleen!\n\n_Liisi_. Tuo kaikki on vain pettävää, täti, — tuo nuoruus, kauneus,\niloisuus.\n\n_Selma_. En minä nyt osaa sinua mielistellä. Älä pyydäkään!\n\n_Liisi_. Ja kuitenkaan ei kukaan ole tästä nuoresta leskestä huolinut.\nSiinähän on todiste.\n\n_Selma_. Älähän hätäile! Ehkä joku piankin taas...\n\n_Liisi_. Ehkä, mutta semmoinen, josta en minä huoli.\n\n_Selma_. Jokaisella tietysti on oma mittapuunsa siinä asiassa.\n\n_Liisi_. Niin. Ja minulla vielä oma luontoni lisäksi.\n\n_Selma_. Joka on?\n\n_Liisi_. Että kun en saa sitä, jota... jonka minä tahdon, niin suutun\noikein hurjasti ja — enpäs sano, mitä teen.\n\n_Selma_. No? Sano nyt vain! Kaikki tahi ei mitään, niinkö?\n\n_Liisi_ (välähyttäen silmiään). Eikä, kun: minun tahi ei kenenkään.\n\n_Selma_. Mitä sinä nyt!...\n\n_Liisi_. Niin että sen, joka ei itse minulle alistu, alistan minä\ntaikka — —. (Kääntää puheen yht'äkkiä toisaanne. Naurahtaa kuivasti).\nHa-ha-ha! No, nyt minä taaskin laskin leikkiä. — Mutta siinäpä nyt\nsitte onkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa itsestäni. (Panee\nkätensä ristiin ja vääntäisee kämmenensä hermostuneesti ulospäin.) Ja\nmitä minusta tarvitsee tietää.\n\n_Selma_. Sehän ei ollut vielä mitään. Pitäähän sinun kertoa, kuinka\nolet siellä suuressa maailmassa talvesi viettänyt. Olet kai taaskin\npaljon huvitellut?\n\n_Liisi_. En, — en ollenkaan.\n\n_Selma_. Kuinka? Ja viime kesänä kerroit niin paljon hauskaa elämästäsi\nedellisenä talvena.\n\n_Liisi_. Vaan nyt, nyt olen ikävöinyt — kuollakseni.\n\n_Selma_. Ja äsken kuitenkin sanoit olleesi — kuinka se oli? — oikea\nrasavilli?\n\n_Liisi_. Se ei ollut totta. Taikka ehkä harmissani.\n\n_Selma_. Kuinka minun nyt sitte on sinua ymmärrettävä?\n\n_Liisi_. Ette voikaan minua ymmärtää, täti.\n\n_Selma_. No, nyt on kumma! Sinä, joka aina olit touhussa ja toimessa,\nja aina löysit huvia kaikkialla.\n\n_Liisi_. Ja nyt en saa päiviäni kulumaan — pakkotyölläkään. (Nauraa\nväkinäisesti.)\n\n_Selma_. Mitä sinä nyt, Liisi kulta, joutavia teeskentelet.\n\n_Liisi_. Niin, mitä minä joutavia tässä itsestäni jaarittelen. Puhukaa\nnyt te, kertokaa nyt te itsestänne!\n\n_Selma_. Minustako?\n\n_Liisi_. Kaikista — kaikkia. Haluan niin mielelläni kuulla.\n\n_Selma_. Minusta itsestäni ei ole mitään kertomista. Terveenä olen,\nJumalan kiitos, elänyt. Ja entiseen tapaani muuten.\n\n_Liisi_. Vaikka täällä nyt on miniäkin talossa?\n\n_Selma_. Sehän se nyt on viime talven suurin tapaus meidän elämässämme\nAlhossa.\n\n_Liisi_. Sen uskon.\n\n_Selma_. Olit ehkä siitä asiasta jo Pietarissa kuullut?\n\n_Liisi_. Päinvastoin oli se minulle täydellinen yllätys Kivistöön\ntullessani!\n\n_Selma_. Niin, niin.\n\n_Liisi_. Kun en ollut sanomissakaan huomannut kihlaus- enkä muuta\nilmoitusta.\n\n_Selma_. Ei semmoista ollutkaan. Hemmo ei rakasta noita\nperheuutisilmoituksia. — No, ja sitte vietettiinkin vain vaatimattomat\nhäät. Nekin jo kaksi kuukautta kihlauksen jälkeen.\n\n_Liisi_. Rakkaus taisi siis iskeä kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta,\nvai?\n\n_Selma_. Kauan eivät Hemmo ja Elvi tuttuja olleet, kun menivät\nkihloihin, se on kyllä totta. Mutta eihän niistä pitkistä\nkihlausajoistakaan aina hyvää ole.\n\n_Liisi_. Ehtii usein kihlaus purkautua, ennenkuin mitään liittoakaan\noikein on tullut.\n\n_Selma_. Niin juuri.\n\n_Liisi_. Ja tyttö voi jäädä — iäksi odottamaan. Kun ovat oppineet,\nmolemmat, liika hyvin toisiaan tuntemaan.\n\n_Selma_. Miksi nyt sillä laillakaan?!!\n\n_Liisi_ (nopeasti). Kuulkaa, täti! Onko se nuorikko hyvin kaunis, vai?\n\n_Selma_. Saatpahan kohta itse päättää, jahka hänet näet. Sievänä häntä\nkyllä pidetään.\n\n_Liisi_. Ja viisas? Onko hän älykäs, henkevä myös?\n\n_Selma_. Hyvin järkevä tyttö hän on.\n\n_Liisi_. Entä rikas, täti? Mitä?\n\n_Selma_. Onhan hänen isänsä varakas: yksi talo kaupungissamme ja\nmaatila Turun läänissä. Ja vain kaksi lasta.\n\n_Liisi_. Vai se siis on Hemmo Kaltimon valio! Elvi — mikäs hän on\nsukujaan?\n\n_Selma_. Tyyri.\n\n_Liisi_. Elvi Tyyri! Elvi Tyyriin siis Hemmo Kaltimo tarttui?\n\n_Selma_. Tarttui?!\n\n_Liisi_. Niin, no: nai hänet, — sehän se on tavallinen puheenparsi. —\nJa tädin miniän isä, kukas hän, muuten, on?\n\n_Selma_. Hän on ollut liikemies, nyt omillaan eläjä vain.\n\n_Liisi_. Kapitalisti siis, niinkuin sosialistit sanoisivat?!\n\n_Selma_. Ainakin rehellisellä tavalla ansaittu nimi.\n\n_Liisi_. Eikä ryöstöillä. Tietysti! — No, ja täti siis on onnellinen ja\ntyytyväinen poikansa vaalin johdosta, jos saan näin rohkeasti kysyä?\n\n_Selma_. Eihän minulla ole muuta, kuin hyvää Elvistä sanottavaa.\n\n_Liisi_. Onnellinen, että Hemmo on päässyt avioliiton rauhansatamaan?\n\n_Selma_. Niin, Liisi kulta, hyvin onnellinen olen. Olisihan hänen\nvoinut käydä toisin, joka olisi ollut vähemmin suotavaa.\n\n_Liisi_. Niinkö?\n\n_Selma_. Minä tarkoitan... Sinähän tiedät, että Hemmo on\nmielipiteiltään siinä asiassa, kuinka minä sanoisin, kovin\nkansanvaltainen.\n\n_Liisi_. Tiedän. Kyllähän hän puhui paljon siihen suuntaan minullekin\nviime vuonna. Minä sanoisin häntä kuitenkin pikemmin vapaamieliseksi,\ntäti.\n\n_Selma_. Vaikkapa niinkin. Mutta minä puolestani kuulun vielä\nvanhan aatesuunnan ihmisiin. Kaikella on rajansa. Ei ihminen pysty\ntasoittamaan oloja yhteiskunnassa paremmin kuin vuoria ja laaksoja\nluonnossakaan.\n\n_Liisi_. Nyt minä alan ymmärtää. Olisiko Hemmo todellakin — —? Sitähän\nolen usein perästäpäin ajatellut, täti, että hänellä ehkä oli mielessä\njoku kansannainen, jonka hän — —\n\n_Selma_ (vältellen). En tiedä, kultaseni. Ne ovat asioita, joista ei\nkysellä, joista ei tahdo puhua.\n\n_Liisi_. Niin, niin, luonnollisesti. Vai niin se oli?! Nyt minä\nymmärrän. Se kävi siis tädin mielen mukaan kaikki.\n\n_Selma_. Kuinka niin, kaikki?! Tietysti Hemmo itse teki vaalinsa. Ja\nminä olen siihen tyytyväinen. Olen onnellinen, että niin kävi.\n\n_Liisi_. Mutta hän itse? Onkos hänkin, täti? Tuntuuko siltä?\n\n_Selma_. Minä uskon. Arvatenkin. Ja miksi ei? Hän tarvitsi hyvän\nvaimon, hyvän emännän tänne. Ja luullakseni hän on semmoisen löytänyt.\n\n_Liisi_. Tietenkin sitte. Se on siis oikealle pohjalle rakennettu,\nkun ei — toisin käynyt päinsä. No, ja nuori Elvi rouva? Hän siis on\nonnellinen hänkin?\n\n_Selma_. Enhän minä voi muuta otaksua, Liisi kulta.\n\n_Liisi_. Se on tietty.\n\n_Selma_, Ja mistäpä muusta voisi puhuakaan? Vastahan he niin vähän\naikaa sitte — —\n\n_Liisi_. Eihän sitä — niin! Kuinkas sitä ei onnellinen olisi, kun on\npäässyt varakkaan Alhon emännäksi, herttaisen, kelpo Hemmo Kaltimon\npuolisoksi?! Niin, tietysti!\n\n_Selma_. Oma Hemmoni, niin! Sinä kyllä tiedät, Liisiseni, kuinka paljon\nminä Hemmoa rakastan ja kuinka paljon hänkin minua rakastaa. Ei koskaan\nhän ole tahtonut minun mieltäni millään pahoittaa. Ja minä uskon, että\nElvin kautta on meidän keskinäinen rakkautemme vieläkin vahvistunut ja\nkasvanut. Toivon, ettei mitään epäsointua ole taloomme tullut eikä tule\nvastakaan koskaan.\n\n_Liisi_. Kuinka hauskaa kuulla sitte, että kaikki ovat onnelliset,\nkaikki.\n\n_Selma_. Niin, Liisi, hauskaa se on.\n\n_Liisi_. Kaikki (puolikovaan Selman korvaan, puoleksi leikillä, mutta\nhuomattavalla katkeruudella äänessä) paitsi yksi, täti.\n\n_Selma_ (taputtaen Liisiä kädelle). No, no, Liisi kulta! Ymmärränhän\nminä. — — Tiedänhän minä. — — Mutta tulee kai se sinunkin onnesi vielä.\nJa mikä on onni, sen tietää vasta, kun elämä on loppuun eletty.\n\n_Liisi_ (tuskallisesti). Niin. Se on totta, täti. Vasta kun elämä on\nloppuun eletty. (Panee taas kätensä ristiin ja vääntäisee kämmeniään\nulospäin, nousee sitte nopeasti ylös ja jatkaa teennäisen iloisesti.)\nOvatpas tädin kasvit todellakin hyvin menestyneet talven kuluessa.\n\n_Selma_ (nousten myös). Ovathan ne. Minä hoidankin niitä lapsukaisiani\nahkerasti. Annathan anteeksi? Tässä jäi vielä yksi kastelematta.\n\n_Liisi_. Vielä te kysytte?! (Kävelee ja katselee huonetta). Täällähän\non muuten kaikki paikoillaan.\n\n_Selma_ (kastelee kasvia). Tietystikin.\n\n_Liisi_. Nuori rouva ei, näköjään ole tahtonut mitään muutella\nja sijoitella. — Kuulkaa, täti, sanokaapa vielä: onko hän hyvin\nlujatahtoinen vaiko päinvastoin?\n\n_Selma_. Elvi? Mitäs minä sanoisin? Kiltti hän on ainakin minun\nkanssani. Ja tässä asiassa hän on pitänyt hyvänään ja tyytynyt.\n\n_Liisi_. Pitää hyvänään, tyytyä! Onhan se suurenmoista, kun senkin osaa.\n\n_Selma_ (kuin itsekseen). Tietysti, tietysti. — No, nyt minä vien vain\ntämän kannun pois ja tulen heti takaisin. (Vie kannun ruokasaliin ja\npalaa kotvasen kuluttua.)\n\n_Liisi_ (joka on astunut pianon luo, lyö sillä aikaa muutamia rajuja\nakordeja). Tämähän on vireessä vielä, täti. Entisellään sekin vielä\nviime kesästä. — Eikös Elvi rouva soitakaan?\n\n_Selma_. Ei, ei soita. Mutta soita sinä, Liisi, jotakin — pitkästä\naikaa taas.\n\n_Liisi_. Toiste, täti. En ole sillä tuulella nyt.\n\n_Selma_. Kuinka tahdot. Toiste sitte. Istutaan vain ja rupatetaan.\nSinun kanssasi on niin hauska puhella. Ja minä pidän sinusta vielä niin\npaljon, Liisi kulta.\n\n_Liisi_ (leikillisesti). Todellako? Vieläkinkö?\n\n_Selma_. Tietysti. Sinähän tulit täällä niin läheiseksi ystäväksemme\nviime vuonna.\n\n_Liisi_ (kuin äsken). Ehkä oikein olisitte tahtonut minut silloin\nminiäksenne? Mitä, täti?\n\n_Selma_. Ehkä. Eihän minulla olisi ollut mitään sitä vastaan. Mutta kai\nsen piti tapahtua, mikä on tapahtunut.\n\n_Liisi_ (väkinäisen lujasti). Piti, piti kai niin.\n\n_Selma_. Mutta miksi, sitä en tiedä, en osaa sanoa.\n\n_Liisi_ (halaillen Selmaa). Ei puhuta siitä, ei puhuta siitä.\n\n_Selma_. Niin, niin. Arvaanhan minä, että sinun on vaikea. Näinhän minä\näsken. Ja näinhän ja huomasin minä vähän, minäkin, viime kesänä.\n\n_Liisi_ (nopeasti). Täti, onkos hän teille mitään puhunut?\n\n_Selma_. Hemmoko?\n\n_Liisi_. Niin, niin.\n\n_Selma_. Ei, ei koskaan — mitään — sanallakaan.\n\n_Liisi_. Mitäs sitte? Oletteko nyt huomannut — perästäpäin — jotakin\nhänessä?\n\n_Selma_. En, en nyt. Mutta silloin kyllä näin, että teidän välillänne\njotakin oli.\n\n_Liisi_. Niinkö? Hänenkö puoleltaan?\n\n_Selma_. Hänen ja sinun. Sinä kai kyllä itse parhaiten voit selittää.\n\n_Liisi_. En, täti, en. Tiedän vain, että matkustin yht'äkkiä pois.\nMinun täytyi. En voinut enää — —\n\n_Selma_. Niin, mutta miksi? Jotakin oli silloin kai tullut väliinne.\n\n_Liisi_. Jotakin — kai — niin — oli tullut.\n\n_Selma_. Niin, mitä?\n\n_Liisi_. Minä en tiedä, täti, minä en tiedä.\n\n_Selma_. Oliko se siis hänen puoleltaan — —?\n\n_Liisi_. Hänen kai. Tahi: ei, ei hänenkään. Ehkä se oli minun. Vaikka\nei minunkaan oikeastaan.\n\n_Selma_. No, nyt en minä ymmärrä mitään.\n\n_Liisi_. Ette voikaan. Se ratkesi — itsestään — meidän välillämme vain.\n\n_Selma_. Onpas se nyt sitte kummallista! Mutta eihän se nyt niin ilman\nsyytä... Joku sana, joku teko kai siinä oli...?\n\n_Liisi_. Pikemmin sitte jotakin, joka jäi tekemättä, jos niin tahdotte.\nJa kuitenkin: kuinka äärettömästi, kuinka äärettömästi — — —!\n\n    (Painaa päänsä Selman syliin.)\n\n_Selma_ (silittäen hänen päätään). No, mutta Liisi kulta — —! Mitä sinä\nnyt?! Eihän sille mitä — —. Niinhän se välistä käy tässä maailmassa.\nÄlä nyt —! Rauhoitu nyt!\n\n_Liisi_ (kohottautuu, rohkaisee mielensä ja pyyhkii silmänsä). Niin,\nmitä minä todellakin?! Hulluko minä olen? Tämmöisiä tässä puhun! Mutta\nnyt minä ymmärrän. Hänen puheestaan silloin ja teidän puheestanne äsken\nminä ymmärrän nyt — kaikki.\n\n_Selma_. No? Mitä?\n\n_Liisi_ (päättävästi). Siinä oli sittenkin vielä joku toinen välillämme.\n\n_Selma_. Kuka? Mitä sinä tarkoitat? Tiedätkö sinä jotakin?\n\n_Liisi_ (uhottelevasti). Vähän. Sattumalta. En olisi uskonut silloin.\nMutta nyt, nyt minulle on selvinnyt.\n\n_Selma_. Millä perustuksella luulet? Mitä niin? Sano!\n\n_Liisi_. En, täti, en. Mitä en varmaan tiedä, siitä en puhu koskaan.\n\n_Selma_. Se onkin oikein, Liisi. Ei puhuta. Annetaan sen asian jäädä — —\n\n_Mikko_ (on samassa tullut sisään oikeanpuolisesta peräovesta).\n\n_Selma_. Kas, Mikko! Hyvää päivää, hyvää päivää! (Menee ja kättelee\nMikkoa).\n\n_Mikko_. Terveeks'!\n\n_Selma_. Mitäs Mikolle kuuluu?\n\n_Mikko_. Kiitoksia. Eipä mitään — —\n\n_Selma_. Ei ole Mikko käynyt täällä Takamaalta pitkään aikaan.\n\n_Mikko_. Ei ole tullut käydyksi.\n\n_Selma_. Niin. Se pitkä matka. Ja sitte kevätkelirikko, työt ja toimet\nsiellä. Eikä Hiljakaan ole käynyt. Kuinkas hän jaksaa?\n\n_Mikko_ (välttelevin katsein). Siinähän se... hänkin...\n\n_Selma_. No, se on hyvä...\n\n_Liisi_. Tämähän on sen kauniin Hiljan isä. Minä kyllä hyvin muistan\nteidät ja hänen. Päivää! (Kättelee Mikkoa.) Minähän kävin myöskin\nkerran siellä teidän ihanassa Takamaan salokylässä. En tiedä, tokko te\nminua vielä tunnette?\n\n_Mikko_. Kyllähän minä — luutnantskan — —\n\n_Selma_. Tietysti. Muistaahan Mikko luutnantska Blomin.\n\n_Liisi_. En koskaan unhota matkaamme sinne. Se kaunis metsätie, se\npikku asuntonne humisevan kuusikon suojassa, mäen törmällä, vähän\nmatkan päässä syvän järven rannasta!\n\n_Selma_. Eikö totta, kuinka kaunista siellä on, Liisi?\n\n_Liisi_. Ja kuinka siistiä, kodikasta, rauhallista sitte siellä sisällä!\n\n_Selma_. Helena vainaja olikin niin kunnon ihminen ja hänen tyttärensä\nHilja on perinnyt äitinsä kaikki hyvät ominaisuudet. Hänhän se siellä\nisänsä taloutta niin mainiosti hoitaa.\n\n_Liisi_. Minusta tuntui kuin kaikella siellä olisi ollut omituinen\nhienompi leima. Hiljahan, tietääkseni, on jonkun aikaa täälläkin\nasunut? Eikö niin?\n\n_Mikko_. Kyllä — —\n\n_Selma_. Pienenä tyttönä — — kun Mikkokin täällä oli...\n\n_Liisi_. Ei, mutta sittekin — myöhemmin?\n\n_Selma_. Onhan hän silloin tällöin ollut meitä auttamassa.\n\n_Liisi_. Pitempiäkin aikoja täällä oleskellut?\n\n_Selma_. Niin, jonkun viikon aina.\n\n_Liisi_. Niin, niin, sen tautta hän onkin herrasväeltä oppinut yhtä ja\ntoista. Sen kyllä kaikesta huomasi.\n\n_Selma_. Niin. — Mutta Mikkohan on taitanut tulla isäntää tapaamaan,\neikö niin?\n\n_Mikko_. Niinhän minä tulin. Oli pyydetty täällä käymään, vaan — —\n\n_Selma_. Ei sattunut isäntä tällä haavaa olemaan kotona. Mutta kyllä\nhän varmaan kohta kaupungista palaa.\n\n_Mikko_. No, joutaahan tuota odottamaan. (Kääntyy mennäkseen.)\nIstunpahan ulkona sillä aikaa.\n\n_Selma_. Pianhan se kahvi joutuu. Minä lähden toimittamaan. Älkää menkö!\n\n_Mikko_ (pysähtyy). Kiitoksia vain paljo...\n\n_Selma_. No, no, tulkaa nyt vain tänne ruokasaliin, Mikko! Juotte\ntäällä odottaessanne. (Menee vasemmanpuolisesta peräovesta.)\n\n_Mikko_. Eihän sitä nyt mitä. — (Aikoo seurata Selmaa.)\n\n_Liisi_ (pysäyttäen Mikkoa). Kuulkaa, Mikko! Silmänräpäys!\n\n_Mikko_. Häh?\n\n_Liisi_. Kunnes kahvi valmistuu, — kertokaa minulle vielä\ntyttärestänne, Hiljasta! Tahtoisin niin mielelläni hänestä kuulla...\nMinun täytyy sanoa, että häneen kovin ihastuin viime kesänä, niin\nmiellyttävä, niin kaunis hän on.\n\n_Mikko_ (harvakseen, epäluottavasti). Saattaahan se olla. Vaan eipä\nsiitä kauneudestakaan aina hyötyä ole.\n\n_Liisi_. Hyötyä?\n\n_Mikko_. Ei hyötyä eikä iloa.\n\n_Liisi_. Mitäs Mikko nyt sillä tarkoittaa?\n\n_Mikko_. Eipä sitte mitä... Mitäpä siitä sen enempää — — (Kotva\näänettömyyttä.)\n\n_Liisi_. Minä todellakaan en käsitä. Teilläkö ei olisi iloa Hiljasta?!\nMikäs nyt sitte on?! Tahtoisin niin mielelläni häntä taas nähdäkin.\nEikös hän kohta täällä käy?\n\n_Mikko_. Ehkäpä. Ei häntä tiedä.\n\n_Liisi_. Tulin äskettäin vasta Pietarista enkä vielä ole kerinnyt\nmitään kuulla. Onkos teillä jotakin erikoisempaa sitte tapahtunut, vai?\n\n_Mikko_. Onhan sitä — —\n\n_Liisi_. Mitä sitte? Älkää nyt olko noin salaperäinen, Mikko! Vai eikö\nsitä uskallakaan — —?\n\n_Mikko_. Kah, mikäs — —?! Mitäpä siinä on salattavaa, jonka varmaan jo\nkaikki tietävät.\n\n_Liisi_. No, ettekö sitte minuun luota? Päinvastoin teen minkä voin,\njos vain osaan auttaa.\n\n_Mikko_. Mitäpä apua siihen — —\n\n_Liisi_. Mikäs onnettomuus se sitte semmoinen on?\n\n_Mikko_. Semmoinenhan se vain on, että meitä siellä nyt on kolme suuta\nsyömässä.\n\n_Liisi_. Hiljalle siis on syntynyt lapsi? Niinkö?\n\n_Mikko_. Niin se on. Poika — toisella kuukaudella nyt.\n\n_Liisi_. No, mutta, hyvänen aika, Mikko, eihän se nyt niin suuri\nonnettomuus ole.\n\n_Mikko_. Vai ei?!\n\n_Liisi_. Luonnon järjestystä sellainen on.\n\n_Mikko_. Kunpa vain luonto myöskin huolen pitäisi, että kaikki tehtävät\ntehdyksi tulisivat ja olisi mitä suuhun panna.\n\n_Liisi_. Onhan se sitä, Mikko hyvä. Ja säälittävää kyllä. Mutta\ntuleehan siinä viimeisessä asiassa aina lakikin avuksi, jos niin on.\n\n_Mikko_. Sepäs se on...\n\n_Liisi_. Mitä? Eikö ole mitä ottaa, vai?\n\n_Mikko_. Ottaa? Eikä, kun ei tiedä, mistä ottaa.\n\n_Liisi_. Kuinka, Mikko? Ei suinkaan se nyt niin hullusti ole ollut\nHiljan laita?\n\n_Mikko_. Kyllä se vain niin on, ettei siltä mitään tietoa saa.\n\n_Liisi_. Mitä minä kuulen?! Eikö hän siis tahdo ilmaista lapsensa isää?\n\n_Mikko_. Ei, rouva, ei vaikka mikä.\n\n_Liisi_. Oooho!! Eikös se ole kummallista?!\n\n_Mikko_. Hyvin se on kummallista, todellakin. Mutta minkäs sille voi?!\n\n_Liisi_. Vai ei tahdo ilmaista? Mitäs hän sitte aikoo?\n\n_Mikko_. Kuka hänet tietää. \"Ennen vaikka tapan itseni\", sanoo, \"kuin\nsen kellekään ilmaisen\".\n\n_Liisi_. Onpas se tyttö! Onpas teillä ihanteellinen tytär todellakin,\nMikko! Sehän on tavallaan harvinaisen kauniisti, jalosti tehty!\n\n_Mikko_. Mitä lienee?! Tuhmaa itsepäisyyttä vain, minusta nähden.\n\n_Liisi_. Tiedättekö mitä, Mikko?\n\n_Mikko_. Mitä niin?\n\n_Liisi_. Se merkitsee ainakin, että hän kovin sitä miestä rakastaa.\n\n_Mikko_. Rakastakoon taikka ei, vaan mitäs hyvää siitä sitte hänelle\nitsellekään lähtee?\n\n_Liisi_. Ei, ei hänelle. Se on kyllä totta. Mutta lapsensa isää hän\nsiis vain ei tahdo mihinkään välikäteen saattaa. Ja se mies on siis\nsemmoisessa asemassa, että —. Eikö teillä ole vähintäkään aavistusta,\nkuka hän voisi olla, Mikko?\n\n_Mikko_. Mitäpä siinä aavistuksista ja arvailemisista lähtee, kun ei\nkuitenkaan mitään varmaan tiedä eikä äiti liioin mitään sanoa tahdo.\n\n_Liisi_. Vaan jos voi jälille päästä ja saada tytön tunnustamaan. Eihän\nsitä voi nyt niin välinpitämättömäksi käydä — oman tyttärensäkään edun\nja kunnian tähden.\n\n_Mikko_. Eipä kyllä.\n\n_Liisi_. No niin! Ja syylliselle kai myöskin on tuleva ansaittu\nrangaistuksensa, vai mitä?\n\n_Mikko_. Kai se siltäkin kannalta — —\n\n_Liisi_. Ettekö siis todellakaan mistään osaa päättää? Eikö Hiljan\ntuttavien joukossa siellä ole ketään...?\n\n_Mikko_. Eihän siellä... yksinäisessä olossamme... Eikä sillä\nsielläpäin nimeksikään tuttavia ole.\n\n_Liisi_. Sitähän helpompi sitte, Mikko, on, kun ottaa kaikki\nasianhaarat huomioon: onko siellä ehkä joku käynyt — —? Ja ajan,\nmilloin?\n\n_Mikko_. Eihän siellä muita käynytkään viimekesänä, kuin herrasväki\ntäältä, isäntä etupäässä.\n\n_Liisi_ (merkitsevästi korostaen). Isäntä?\n\n_Mikko_ (hämmästyen). Niin, — tietysti.\n\n_Liisi_ (lyhyen väliajan jälkeen, katsottuaan Mikkoon kysyvästi). No,\nmutta eikös äsken sanottu, että Hilja on toisinaan pitemmältä täällä\nAlhossakin oleskellut? Olisiko siis ehkä täällä joku?\n\n_Mikko_ (hätääntyen). En tiedä, rouva. En voi sanoa mitään. Mutta mitäs\nte — —? Miksikäs te noin tuolla lailla — —? Ainahan sitä voi epäillä —\n— Välistä joutuu kuin pahaan epäluuloon — — kiusaukseen — — luulla — —\n\n_Liisi_ (utelevasti). Niinkö? Te siis todellakin jotakuta epäilette?\nNäinhän minä sen.\n\n_Mikko_. Kun te... kun näytti siltä, että te jotakin luulisitte ja\naavistaisitte...\n\n_Liisi_. Enhän minä mitään — —\n\n_Mikko_. En minäkään, en minäkään tahtoisi uskoa — —\n\n_Liisi_. Mitä, mitä, Mikko?\n\n_Mikko_ (toivottomasti). Ja kuitenkin se ajatus minua kiusaamistaan\nkiusaa. Vaikka aina koetankin sitä karkoittaa pois ja pitää\nmahdottomana, niin se sittenkin vain aivoissani pyörimistään pyörii.\n\n_Liisi_. Minä ymmärrän, Mikko. Minä arvaan teidän ajatuksenne nyt.\n\n_Mikko_. Luuletteko tekin, rouva, uskoisitteko tekin, että — —?\n\n_Liisi_. En tiedä, en tiedä, Mikko.\n\n_Mikko_. Mutta tehän myöskin epäilitte...?\n\n_Liisi_. Kaikkihan on mahdollista...\n\n_Mikko_.... että se olisi itse... isäntä?\n\n_Liisi_. Niin jo ajatuksenne ymmärsin. Tehän sen nyt sanoittekin. Mutta\njos sitä epäilette, niin teidän pitää ottaa siitä selko. Niin, Mikko,\nsillä tällä lailla ei vain saa — —\n\n_Mikko_. Mutta mitenkä? Enhän minä — —\n\n_Liisi_. Se on teidän asianne, Mikko.\n\n_Mikko_ (ensin ajatuksissaan, sitte päättävästi). Niin — — niin. Niin\nse on! Niin se on! Kyllä se niin on!!!\n\n_Selma_ (ruokasalin ovelta). No, Mikko! Tännekös te jäittekin? Tulkaa\nnyt! Kahvi on jo kaadettu.\n\n_Mikko_. Niini Kiitoksia! Niin! (Poistuu hajamielisenä ruokasaliin).\n\n_Liisi_ (seisoo silmänräpäyksen mietteissään, käsiään hykertäen,\nkiertää sitte hyräellen pari kertaa ympäri salin ja istuutuu lopulta\npianinon ääreen, alkaen repäisevästä soittaa jotakin Chopinin valssia.)\n\n_Selma_ (palaa kotvan kuluttua takaisin). Nyt he tul evät.\n\n_Liisi_ (keskeyttää yht'äkkiä rajulla korostuksella soittonsa.) Joko?!\n\n_Selma_. Näkyivät tuolla maantieltä kujanteelle kääntyvän.\n\n_Liisi_. Mitä minä nyt teen, täti?\n\n_Selma_. Kuinka: mitä nyt teet?!\n\n_Liisi_. Niin, jos minä lähtisin pois...?\n\n_Selma_. Mitä kummia! Olisipas se kauniisti tehty! Etkö sitte tahdokaan\nheitä nähdä?\n\n_Liisi_. Kyllä, — mutta — —\n\n_Selma_. Mitä \"mutta\"?! Sehän olisi loukkaavaa, Liisi hyvä. Ja mitä\nheihin tulee, niin voit olla vakuutettu, että he mielellään tahtovat\nsinut nähdä.\n\n_Liisi_. Luuletteko? Ja Hemmo myös? — —\n\n_Selma_. Tietysti. — Kas niin! Tuossapa he jo kuuluvat pihaankin\najavan. (Perältä kuuluu rattaiden kolinaa).\n\n_Liisi_. Mutta missä minä olen, kun he tulevat sisään?\n\n_Selma_. Kuinka: missä? Täällä, tietysti.\n\n_Liisi_. Ei, ei. Minä menen ruokasaliin. Minusta on niin outoa ensi\nkohtaus. (Tarttuu Selmaa kädestä).\n\n_Selma_. Sinäpä nyt olet hermostunut! Kätesikin ovat ihan kosteat.\n\n_Liisi_. Niin, niin kovin, täti. — Minä puhelen vähän Mikon kanssa ja\ntulen sitte — —. (Juoksee ruokasaliin.)\n\n_Selma_. No, voi sinua — —! (Seuraa Liisiä ruokasalin ovelle, jonka\nvetää kiinni, ja aikoo sitte mennä eteiseen.)\n\n_Elvi_ (tulee samassa sieltä). Terveisiä kaupungista, äiti.\n\n_Selma_. Kiitos! — No, sehän oli hyvä, että tulitte.\n\n_Elvi_. Kenenkäs hattu tuo on? Onko täällä vieraita?\n\n_Selma_. On. (Seuraava vuoropuhelu Elvin kanssa puolikovaan.)\n\n_Elvi_. Kuka niin?\n\n_Selma_. Et taida arvata?\n\n_Elvi_ (katsellen Liisin hattua). En, todellakaan. Ei täälläpäin\ntuommoista käytetä. Täällä maalla ja noin ekstravagantti!\n\n_Selma_. Nimen olet kyllä kuullut.\n\n_Elvi_. Mikä sitte? En minä tiedä.\n\n_Selma_. Liisi Blom.\n\n_Elvi_ (peräytyen). Hänkö täällä?!\n\n_Selma_. Kesävieraana Kivistössä taas, — niin. Olethan hänestä jo kyllä\nkuullut puhuttavan?\n\n_Elvi_. Kyllä, kyllä! — No, ei sitte tule hauskaa tänä kesänä. Sen minä\ntiedän.\n\n_Selma_. Kuinka niin? Hän voi olla hyvinkin hauska ja miellyttävä\nkaikkine omituisuuksineen.\n\n_Elvi_. Niin, mutta... olen myöskin kuullut hänen olevan hirveän\nintrigantin, juonittelevan naisen. Personallisestihan minulla tosin ei\nole ollut kunnia häntä tuntea.\n\n_Selma_. Nyt sitte saat tutustua...\n\n_Elvi_. Missä hän on, äiti?\n\n_Selma_. Ruokasalissa. Mennäänkö sinne, vai kutsunko hänet tänne, että\nsaan esittää teidät toisillenne?\n\n_Elvi_. Samahan se. Mutta odotetaan ensin Hemmoa. — Kuule, äiti!\nOnkohan se totta? Hänestä on niin paljon kerrottu, jota on vaikea\nuskoa, — niin hirveältä se tuntuu?\n\n_Selma_. Tarkoitatko sitä — —?\n\n_Elvi_. — — että hän olisi ollut jollakin lailla sotkeutunut miehensä\nsalaperäiseen kuolemaan.\n\n_Selma_. Minä en tahtoisi uskoa. Minun on ylimalkaan niin vaikea uskoa\npahaa muista. Ihmiset aina puhuvat niin paljon joutavia, panettelevat\nja parjaavat aivan ilman syytä.\n\n_Elvi_. Eipä savua ilman tulta, — kuitenkaan.\n\n_Selma_. Niin, niin. Mutta tässä tapauksessahan tutkimuksen kautta\nkuuluu käyneen selville, että luutnantti Blom itse päätti päivänsä.\n\n_Elvi_. Kyllä, niin sanotaan. Mutta varmaan ainakin vaimonsa tähden, —\nhänen tavattomiin summiin nousseiden pukuvelkojensa ja ylellisen, yli\nheidän varojensa eletyn elämän tähden.\n\n_Selma_. Siitä en voi sanoa mitään, Elviseni. Täällä hän on elänyt\nhyvin vaatimattomasti.\n\n_Elvi_. Kun niin on täytynyt. — Ja mitä sitte vielä? Se toinenkin\njuttu...\n\n_Selma_. Sen luontoisista, kuin hän on, tietysti kerrotaan kaikellaisia\nrakkausseikkailuja, jos sinä niitä...\n\n_Elvi_. Enhän minä muuta tiedä, kuin sen — saman rykmentin erään\nupseerin kanssa —, mikä juttu kuuluu sattuneen juuri hänen miehensä\nkuoleman aikaan. Ja sehän se lisäksi luo niin omituisen varjon tuohon\nnaiseen.\n\n_Selma_. No, kultaseni, minä en tiedä sitä enkä tätä. En siis tahdo\nhäntä puolustaa enkä panetella.\n\n_Elvi_. Enhän sitä minäkään... Mutta omituisesti hän jo kuulemalta\nminua kammottaa.\n\n    (Eteisestä kuuluu Liisin ääni, hänen iloista\n    puhettaan ja nauruaan.)\n\n_Selma_. Kas, sieltä hän tulee. Varmaan Hemmon kanssa.\n\n_Liisi_ (tulee sisään, vetäen perässään kädestä Hemmoa). Täältä me\ntullaan, täältä me tullaan. Ha-haha-ha-ha! — Kuulkaa, täti! Minä\njuoksinkin keittiön kautta nuoria vastaan ottamaan, mutta tapasin\npihalta vain Hemmon. Ja sekös säikähti, minut nähdessään niin, että oli\nkeikahtaa selälleen.\n\n_Hemmo_. Kyllä kai, kyllä kai!\n\n_Selma_. Sinuakos vallaton!\n\n_Liisi_ (yhä nauraen, Elviin päin). Mutta tässä varmaan on — —? Ehkä\nminä saan tutustua...?\n\n_Hemmo_. Niin, saanko esittää? Minun vaimoni — —\n\n_Liisi_. Ja Liisi Blom. Olettehan minusta kuullut? (Kättelee Elviä).\nTiesittehän jo minun olevan täällä?\n\n_Elvi_ (väkinäisesti). Terve tul...\n\n_Liisi_. Olen kovin ihastunut. Nähkääs: minä olen vanha ystävä\ntäällä talossa. Vanhempi teitä, rouva Kaltimo... (Pitelee Hemmoa\ntuttavanomaisesti kädestä ja tarkastelee Elviä.) Me olemme\nsinutelleetkin toisiamme, Hemmo ja minä. Ei suinkaan nuorella rouvalla\nole mitään sitä vastaan, että jatkamme sitä edelleenkin, vai?\n\n_Elvi_ (kylmästi). Tehkää niin hyvin!\n\n_Hemmo_. Tietysti siinä tapauksessa sinäkin, Elvi, olet rouva... —\nLiisin kanssa \"sinä\"?\n\n_Elvi_ (kuin äsken). Miks'ei.\n\n_Liisi_. Tietysti! (Asettuen Hemmon ja Elvin väliin, pidellen toisella\nkädellä Hemmoa käsivarresta, toisella Elviä vyötäisistä.) Tietysti,\npikku Elvi! Mitä niistä pitkistä puheista?! Se on niin mainio tapa\ntäällä Suomessa. Sitä on paikalla niin tuttavallinen. Saa paikalla\nsanoa ihan mitä tahtoo, ja tehdä mitä tahtoo. Nähkääs, minäkin olen\ntässä jo kuin saman perheen jäsen, kuin mikäkin yhdistysmerkki kahden\nnuoren välillä. Eikö totta, täti? Ja täti on ihan kuin minun äitini\ntahi isoäitini, ha-ha-ha-ha-ha!\n\n_Selma_. Aina sinä olet sama tenhotar!\n\n_Hemmo_ (irtautuen Liisin kädestä). Aina vain sama —\n\n_Liisi_. Mikä? Mikä niin? Miks'et sano? — Vai tenhotar?! Kyllä kai!\nNäenhän minä, etten mitenkään, vaikka kuinka tahtoisin, voi voittaa\nElvin sydäntä puolelleni.\n\n_Elvi_. Anteeksi — —! Me täällä Pohjolassa olemme niin kovin\nhidasverisiä.\n\n_Liisi_. Sitä minä en usko. Osataan sitä täälläkin — —\n\n_Hemmo_. Ei. Kyllä se on totta.\n\n_Selma_. Sinuun verrattuina, Liisi, tietysti.\n\n_Liisi_. Ja minäkö sitte olisin niin kuumaverinen?! Ha-ha-ha-ha! Jopas\nminä nyt heti sain kuullakin Elviltä...\n\n_Elvi_. Minä pyydän: olkaa... ole niin hyvä ja istu, Liisi.\n\n_Liisi_. Niin, istutaan...! Tule! (Vetää Elviä kädestä viereensä.) Että\nsaan sinua oikein katsella. (Istuutuu Elvin kanssa sohvaan.) Vai sinä\nse nyt olet...?! Mutta kuule, Hemmo! Minun täytyy sanoa, että kyllä\nsinulla on oikein hyvä maku.\n\n_Elvi_. Voi, enhän minä ole tottunut...\n\n_Selma_. Ihanhan sinä saatat Elvin hämille, Liisi.\n\n_Hemmo_. Minä kiitän itseni ja Elvin puolesta.\n\n_Elvi_. Teillä, siellä suuressa maailmassa, on aina kohteliaisuuksia\nvarastossanne. Ja minä kun en ollenkaan osaa imarrella.\n\n_Liisi_. Imarrella? Sitä en minäkään rakasta. Minä sanon suoraan, mitä\najattelen, olkoon se sitte asianomaiselle mieluista taikka ei.\n\n_Elvi_. Siinäkin minä olen niin tuiki hidasluontoinen, etten voi sanoa\ntoiselle mitään ennenkuin olen oppinut hänet oikein tuntemaan.\n\n_Liisi_. Ai, siinä oli kärkeä, totta toisen kerran! — Mutta nythän\nmeidän juuri pitää oppia tuntemaan toisemme, Elvi! Meistä pitää tulla\noikein hyvät ystävät, eikö niin? Minä toivon sitä sydämmestäni oikein.\n\n_Elvi_. Tietysti se on suotava.\n\n_Selma_. Liisi kun aikoo taas viettää kesän Kivistössä.\n\n_Liisi_. Ja kun toivon, että, niinkuin ennenkin, kursailematta, saisin\njuosta tänne, milloin tahdon, miten tahdon.\n\n_Selma_. Terve tuloa vain.\n\n_Elvi_. Jos vain minun seurastani huvia on.\n\n_Liisi_ (suudellen Elviä, kuin lasta hyväillen). Oi, sinä Elvi\nkultaseni! — (Hemmolle.) Mutta mitäs isäntä sanoo? Hän ei sano mitään.\n\n_Hemmo_ (kumartaen). Pyydän nöyrimmästi.\n\n_Liisi_ (räjähtää iloiseen nauruun). Ha-ha-ha-ha-ha! Kylläpä se oli\njuhlallista! — Enhän minä toki millään lailla, — ymmärränhän minä sen,\n— tule häiritsemään nuorten kyyhkyläisten kuhertelua.\n\n_Elvi_ (melkein itkuun valmiina, nousee äkkiä ylös). Minä pyydän\nanteeksi... Minun täytyy...\n\n_Liisi_. Hyvänen aika! Mikäs nyt? Jokos minä jollakin lailla...?\n\n_Elvi_. Ei. Minun täytyy... matkan jälkeen... hiukan pestä käteni...\npuhdistaa...\n\n_Liisi_. Ja minä jo luulin... pahoittaneeni... jollakin lailla...\n\n_Elvi_ (puolikovaan Selmalle). Minä en voi... minä en voi sietää\ntuommoista.\n\n_Selma_ (samoin Elville). Älä nyt välitä... turhasta...! (Ääneen). Minä\ntulen sinua auttamaan.\n\n_Elvi_. Tule, äiti! (Menee Selman kanssa ruokasalin ovesta).\n\n_Hemmo_ (on sillä välin, otsa rypyssä, alkanut kävellä edestakaisin\nhuoneessa).\n\n_Liisi_ (joka on jäänyt sohvaan istumaan, panee käsivartensa pöydälle\nja katsoo Hemmoon, alkaen kotvan äänettömyyden jälkeen). Olenpa minä\ntodellakin ilonhäiritsijä! Minä en tiedä, pitääkö minun itkeä vai...?\n\n_Hemmo_. En minäkään tiedä, minkä tähden...?\n\n_Liisi_ (lyhyt väliaika). No? Mitä: minkätähden?\n\n_Hemmo_ (kuivasti, vaan ei epäkohteliaasti). Ei mitään.\n\n_Liisi_ (jälleen lyhyt väliaika). Istuhan vähän tuohon vastapäätä —\ntoiselle puolen pöytää!\n\n_Hemmo_ (istuu). Mistä on kysymys?\n\n_Liisi_ (panee kyynärpäänsä pöydälle, tukee kämmenillään leukaansa ja\nkatsoo tiukasti Hemmoon). Kuule! Mitä niin: minkä tähden?\n\n_Hemmo_ (tyynesti). Ei muuta, kuin että minä vain tahdoin pyytää sinua,\nettä olisit niin hyvä ja koettaisit välttää, ettei, niinkuin äsken,\nsyntyisi mitään ikävyyksiä,... että sinä...\n\n_Liisi_. Sitäkö vain? Ja minä luulin, että kysyit... että tarkoitit\ntoista. Sinä tiedät, mitä.\n\n_Hemmo_. Olkoonpa sitte niinkin, että tarkoitin.\n\n_Liisi_. Miksi olen tänne tullut, — sitä, eikö niin?\n\n_Hemmo_. No niin. Koska sen sanoit.\n\n_Liisi_. Ja se sinua kummastuttaa?\n\n_Hemmo_. Totta, puhuen — hyvin.\n\n_Liisi_. Todellako?! — Totta puhuen, sinun sanasi minua kummastuttavat\neivätkä niinkään vähän.\n\n_Hemmo_. Sitä en käsitä.\n\n_Liisi_. Et käsitä?!\n\n_Hemmo_. Sillä toinen, sinun sijassasi, ei olisi enää tullut.\n\n_Liisi_. Toinen — ehkä — niin. Mutta minä en ole \"toinen\". Näetkös:\nminä tahdoin, minun piti vielä saada nähdä sinua — sittenkin.\n\n_Hemmo_. Vaikka siihen ei ole niitäkään aihetta.\n\n_Liisi_. Aihetta? Kuinka kamalan kolkko sana kuulla. Mutta muuten:\nmistä sinä tiedät, mitä aihetta minulla saattaa olla — sitä paitsi?\n\n_Hemmo_. Ainakin minusta tuntuu, ettei pitäisi olla vähääkään.\n\n_Liisi_. Tuntuu, — sanoit?\n\n_Hemmo_. Niin.\n\n_Liisi_. Sepäs se juuri on, että minusta tuntuu päinvastoin. Ja juuri\nsiksi...\n\n_Hemmo_. Sitä en olisi uskonut.\n\n_Liisi_. Olet erehtynyt siis.\n\n_Hemmo_. Enkä usko sittenkään.\n\n_Liisi_ (tuntehikkaan alakuloisesti). Vaikka on kulunut pitkän pitkä\ntalvi ja tulin sittenkin.\n\n_Hemmo_. Mutta talven kuluessa on paljon, paljon muuttunut.\n\n_Liisi_ (kuin äsken). Paljon, paljon! Mutta ei kaikki.\n\n_Hemmo_. Kuitenkin niin, ettei sitä voi koskaan enää entiseksi saada.\n\n_Liisi_ (intohimoisesti). Ei, mutta paljon puhkeaa kuitenkin kevään\ntullen uudelleen eloon ja aina se, joka on elämän ikuinen itu, se, joka\nei peity minkään talven lumen alle, ei kuole minkään kylmän käsiin, se,\njoka on elämä itse.\n\n_Hemmo_. Aina sinä olet sama rauhaton —\n\n_Liisi_. Raivotar — sano niin! Siksihän taisit minua kerran viime\nkesänä nimittää.\n\n_Hemmo_. En muista. Vaan sopiihan se nimi todellakin tavallaan sinulle\nvälistä.\n\n_Liisi_. Sopiiko? Ehkä. Ja nyt ehkä paremmin kuin koskaan.\n\n_Hemmo_. Se ei olisi suotava, Liisi. Sen sanoin jo äsken. Toivoisin\nsydämmestäni, että nyt voisit pysyä rauhassa ja antaa muitten elää\nrauhassa.\n\n_Liisi_. Sydämmestäsi? Elää rauhassa ja nauttia onnestasi? Niinkö?\n\n_Hemmo_. Niin.\n\n_Liisi_. No, jos niin on, niin sitte tahdon koettaa, Hemmo. Aluksi\nsiis, — sillä luulenpa tosiaan, että olen sen kokonaan unhottanut, —\nminun täytyy onnitella sinua naimisesi johdosta.\n\n_Hemmo_. Mikä sala-ajatus taaskin sanoissasi piilee? Suoraa puhetta tuo\nei ole, sen näen.\n\n_Liisi_. Suoraan sanoen sitte, en ole onnitellut sinua senvuoksi vain,\netten ole tietänyt, maksaako vaivaa.\n\n_Hemmo_. Kylläpä sinä olet kohtelias!\n\n_Liisi_. Niin, näetkös, kun en ensin ole kysynyt, saatko vaimosi kanssa\npaljonkin rahaa?\n\n_Hemmo_. Noh! Onhan sitä totuttu sinun suustasi paljonkin kaikellaisia\nsanoja kuulemaan, mutta noin kyynillistä kysymystä ei toki vielä ole\nkuultu.\n\n_Liisi_ (nauraa ivallisesti). Ja sinä vastaat?\n\n_Hemmo_. Minä voisin siihen yhtä julkeasti vastata, vaan katson\nparemmaksi hienotunteisesti vaieta.\n\n_Liisi_. Niinkö, että se asia ei minuun kuulu?\n\n_Hemmo_. Juuri niin.\n\n_Liisi_. Ja sittenkin minä tahtoisin niin mielelläni saada sinun\nsuustasi oikean vastauksen tuohon kysymykseeni.\n\n_Hemmo_. No, jos välttämättä sen tahdot, niin voin sen antaa.\n\n_Liisi_. Ja se kuuluu?\n\n_Hemmo_. Että Alhon kartano oli kylliksi varakas saadakseen emännän\nsemmoisen, kuin tahtoi ja tarvitsi.\n\n_Liisi_. Oo... oo... ooo!! Niin että olisi ollut pyrkijöitä enemmän,\nkuin tarpeeksi?\n\n_Hemmo_. Eikä, vaan sen verran, että voi valita mieluisensa.\n\n_Liisi_. No nyt minä sen vasta kuulin. — Mutta sittenkin minun täytyy\npyytää anteeksi, että rohkenen epäillä — ja hyvillä syillä — tuon\nilmoituksen todenmukaisuutta.\n\n_Hemmo_. Ja millä syillä, jos rohkenen kysyä?\n\n_Liisi_. Pitääkö se minun todellakin sanoa?\n\n_Hemmo_. Minä pyydän, minä vaadin sen.\n\n_Liisi_. No sitte... Koska minulla sattuu olemaan kunnia tuntea Hemmo\nKaltimon intohimoinen luonne.\n\n_Hemmo_ (nousten äkkiä ylös). Sanasi ovat niin sopimattomat, että minun\n— — heti — —\n\n_Liisi_ (nopeasti).— — pitäisi ajaa minut pellolle? Niin. Mutta et tee,\net tee sitä. Minä tiedän sen. Et uskalla — —\n\n_Hemmo_ (alkaa kävellä edestakaisin huoneessa). Mutta jospa uskallan...\nja teenkin sen!\n\n_Liisi_ (nousee ylös). Niinkö? Todellakin? (Ilkkuvasti.) No, siinä\ntapauksessa minä poistun vapaaehtoisesti. Ainakin vähäksi aikaa. Minä\nunhotinkin kokonaan, että täällä sinua muudan tahtoo tavata.\n\n_Hemmo_. Kuka niin?\n\n_Liisi_. Muudan henkilö, jonka tieltä minun tulee väistyä — antaakseni\naikaa hänelle puhutella sinua. Tunsithan hevosen, joka on sidottu\nportin pieleen?\n\n_Hemmo_ (hätääntyen). Takamaan —?\n\n_Liisi_ (ruokasalin ovella). Mikon — niin. Ukko odottaa täällä\nruokasalissa päästäkseen puheellesi.\n\n_Hemmo_. Minä jätän sinut sitte.\n\n_Liisi_. Ei, ei. Tulkoon hän tänne. Nyt on hänen vuoronsa.\n\n_Hemmo_ (hämmästyneenä). Mitä — sinä — tarkoitat?\n\n_Liisi_. Mitä — hän — tarkoittaa, senhän saat kuulla. (Aukaisee\nruokasalin oven.) Mikko on hyvä ja tulee nyt.\n\n_Mikko_ (tulee). Hyvää päivää! (KyImähkö kumarrus.)\n\n_Hemmo_ (teeskennellyn välinpitämättömästi). Päivää, Mikko! (Kättely.)\n\n_Liisi_ (seisoo, käsi oven rivalla, ja tarkastaa Hemmoa).\n\n_Mikko_. Isäntä on kutsunut minut puheelleen?\n\n_Hemmo_. Niin. Sehän oli hyvä, että jo tulitte. (Luo katseen Liisiin.)\n\n_Liisi_. Minä menen, minä menen. (Luo, vielä viivytellen, merkitsevän\nkatseen molempiin ja poistuu ruokasaliin.)\n\n_Mikko_ (kotvan väliajan jälkeen). Mitäs se olisi ollut — —?\n\n_Hemmo_. Niin, tuota, ensiksikin... Eihän siellä Takamaalla mitään\nerikoisempaa nyt liene tekeillä, vai?...\n\n_Mikko_. No, eipä... Tavalliset tehtävät vain.\n\n_Hemmo_. Jokos Mikko ne uudet viikatteen terät on saanut?\n\n_Mikko_. Tulivathan ne sen sanantuojan mukana silloin.\n\n_Hemmo_. Sehän on totta, se. (Kotva väliaikaa. Kävelee pari kertaa\nedestakaisin.) No, entäs se kaivonkehys? Mitenkäs se on edistynyt?\n\n_Mikko_. Sekö? Johan se on ammoin ollut valmis ja paikoillaankin.\n\n_Hemmo_. Niin, niin, enhän minä sitä epäile, ettei Mikko olisi...\nPäinvastoin: hyvinhän te siellä kaikki toimitatte. Mutta kun ei\nitseltäni ole pitkään aikaan tullut siellä käydyksi...\n\n_Mikko_. Eipä isäntä todellakaan pitkään aikaan ole ottanut käydäkseen.\n\n_Hemmo_. Enpä, en. Vaan mitäpäs minä siellä nyt... Tähän aikaan ei\nole sopinutkaan. Ja hyvinhän minä aina olen voinut Mikkoon luottaa.\nMielihyväksenihän siellä kaikki on tehty ja toimitettu.\n\n_Mikko_ (harvakseen). No, onhan tuo hyvä kuulla. (Jälleen lyhyt\nväliaika.)\n\n_Hemmo_ (kävelee taas pari kertaa edestakaisin, Mikon seuratessa häntä\nkatseellaan). Niin, tuota, sitte minun piti vielä puhua Mikolle eräästä\ntoisesta asiasta. (Pysähtyy.)\n\n_Mikko_. Sitä kai juuri minun piti kuulemaankin tulla.\n\n_Hemmo_. Jokos te sen sitte tiedättekin?\n\n_Mikko_. Eikä. Mistäpäs minä sen...\n\n_Hemmo_. Luulin, että äitini mahdollisesti jo oli ottanut asian\npuheeksi.\n\n_Mikko_. Ei, ei ole hän puhunut mitään. En sitte tiedä, mistä on\nkysymys.\n\n_Hemmo_ (kotvan mietittyään). Asian laita on, nähkääs, Mikko, nyt sitte\nse, että, niinkuin varmaan olette kuullut, minun apellani on maatila\nTurun läänissä...\n\n_Mikko_. Olenhan minä...\n\n_Hemmo_. Niin. Ja kun hän nyt itse äskettäin on muuttanut tänne\nkaupunkiimme, niin tarvitsisi hän sinne tilalleen luotettavan,\nkunnollisen miehen isäntärengiksi tahi voudiksi, siellä asioita\njohtamaan.\n\n_Mikko_. Jas-soo!!\n\n_Hemmo_. Ja nyt hän on pyytänyt minun täältäpäin toimittamaan jonkun\nsemmoisen sopivan henkilön. Minä puolestani en tunne ketään...\n\n_Mikko_. Enpä liioin sitte minäkään.\n\n_Hemmo_. Tahdoin sanoa: ketään muuta, kuin Mikon itsensä, joka siihen\nsopisi.\n\n_Mikko_. Minä? Ettäkö minut...?\n\n_Hemmo_. Itse kyllä sanoin apelleni, että minulla ei olisi varaa antaa\npois Mikkoa, minä kun niin välttämättä tarvitsisin teidät itsekin\nTakamaata hoitamaan...\n\n_Mikko_. Eihän sitä sitte pakkoa olekaan...\n\n_Hemmo_. Lupasin kuitenkin ensin kysellä Mikon mieltä asiasta.\n\n_Mikko_. No, minulla siihen ei ole vähintäkään halua.\n\n_Hemmo_. Vai ei? Sepä kumma.\n\n_Mikko_. Ei pikkuistakaan. Sen sanon vielä kerran.\n\n_Hemmo_. Kuinkas sen nyt niin voi sanoa, asiaa tarkemmin miettimättä?\n\n_Mikko_. Kyllä minä sen voin. Sillä miettimisestä se ei parane\nkuitenkaan.\n\n_Hemmo_. Mitenkä Mikko nyt noin voi puhua?\n\n_Mikko_. Koskapa minä, suoraan sanoen, en tahdo.\n\n_Hemmo_. Onpas Mikko nyt jyrkällä päällä, ja kuitenkin on tuo tarjoumus\nteille monessa suhteessa hyvinkin edullinen.\n\n_Mikko_ (naurahtaen). Kelle se voi olla edullinen kelle ei. Minä vain\nen siihen suostu väellä millään!\n\n_Hemmo_. Minä nyt en Mikkoa ymmärrä. Enkä tunne teidän puhettannekaan\nenää. Pyytäisin, että vähän ääntännekin alentaisitte, sillä ei se tähän\ntilaisuuteen sovi lainkaan.\n\n_Mikko_. Niinkö? Ei sovi?!\n\n_Hemmo_. Ei. Sillä minä en suinkaan ole tahtonut teidän mieltänne\nmillään pahoittaa. Päinvastoin olen talla vain teidän parastanne\najatellut.\n\n_Mikko_. Minunko parastani? He-he!\n\n_Hemmo_. Mitä se tuo ivallinen nauru oikeastaan merkitsee? Minä jo\nsanoin...\n\n_Mikko_. Kun ei älyni ota ymmärtääkseen sitä parastani. Isäntä, näet,\non minuun tyytyväinen ja minä tyytyväinen olooni Takamaalla, jossa olen\npiakkoin vuosikymmenen elänyt ja raatanut, ja kuitenkin, näet minut\ntahdotaan pois. Se se on, joka vähän niinkuin naurattaa. Mutta mitäs se\ntuhma talonpoika...!!\n\n_Hemmo_. En, totta tosiaan, käsitä, mikä Mikon nyt on riivannut?! Tehän\nolette aina niin siivoa puhetta käyttänyt, välimme ovat aina olleet\nniin hyvät ja kaikkiin esittämiini tekoihin olette myöskin aina ollut\nniin taipuvainen. Aina on sovittu asiat kinaamatta ja riitelemättä,\nvaan nyt näin vastarintaan nousette. Joku rietas henki kai se nyt sitte\non teihinkin lyöttaytynyt, muuta en käsitä.\n\n_Mikko_. Saattaapa se sitte ehkä niin ollakin, vaan ei ainakaan minun\nesiin manaama.\n\n_Hemmo_. On tämä nyt todellakin ikävää. Tahdoin vanhalle appiukolleni\ntehdä mieliksi ja hankkia hänelle kunnollisen isäntärengin, vaan nyt\nkäy tällä lailla. Ymmärrättehän, Mikko, ainakin sen, mihin pulaan näin\nolen joutunut, kun varmaan otaksuin teidän suostuvanne ja puolestani jo\nannoin hänelle lupauksenkin. Mitäs minä hänelle nyt sitte sanon?\n\n_Mikko_ (päättävästi). Joo! Sanotte vain, että Takamaan Mikko ei suostu.\n\n_Hemmo_. Soo-soo! (Kävelee jälleen, pari kertaa edes takaisin ja\npysähtyy sitte Mikon eteen.) Mutta jos minä nyt sitte puolestani sanon,\nettä minä toivon, että Mikko suostuu.\n\n_Mikko_. En sittenkään.\n\n_Hemmo_ (kiivastuen). Mutta jos minä tahdon...\n\n_Mikko_ (vastaa samoin). Niin en suostu sittenkään.\n\n_Hemmo_. Silloin minun täytyy — — täytyy —\n\n_Mikko_. Häätääkö, vai?\n\n_Hemmo_ (hilliten itseään). Joihinkin muihin keinoihin ryhtyä. Mihin,\nsen saan sitte nähdä. Joka tapauksessa, minulla nyt ei ole teille enää\nmitään sanottavat. Saatte mennä. (Osoittaen ovea.)\n\n_Mikko_ (tyynesti). No, kyllä. Saattaahan tuon. Mutta ennenkuin minä\nmenen, saanko minä ehkä vielä kysyä muuatta asiaa?\n\n_Hemmo_. Mitä niin?\n\n_Mikko_. Sitä, että miksi sitte te, isäntä, nyt näin kiivaasti\noikeastaan tahdotte minun suostumaan tuohon muka tarjoukseen eli\noikeammin vaaditte minun muuttamaan pois?\n\n_Hemmo_. Senhän olen jo sanonut. Ei se enää kyselyistä parane.\n\n_Mikko_. Kyllä se paranee, kun minä saan kysyä. Ja minun täytyy se\nkysyä. — Sanokaapa! Hiljanko tähden ehkä te sitä vaaditte, vai?\n\n_Hemmo_ (hätkähtäen). Hiljan? Mitäs sillä olisi...?\n\n_Mikko_. Niin, niin, Hiljan. Kyllähän te tiedätte hyvinkin,... mitä\ntarkoitan.\n\n_Hemmo_. Arvaan sen kyllä. Mutta tekin hyvin tiedätte, että se asia ei\nmerkitse mitään.\n\n_Mikko_. Vai ei merkitse mitään?\n\n_Hemmo_. Ei yhtään mitään. Te kyllä tunnette minun mielipiteeni, etten\nminä anna sen seikan vaikuttaa itseeni. Se on yksityinen asia, hänen\nyksityinen asiansa ja sillä, niinkuin sanoin, ei ole tämän asian kanssa\nmitään yhteyttä.\n\n_Mikko_. Niin. Ei siltä kannalta, tietenkään, miltä te sen nyt\ntahtoisitte otettavaksi. Sen minä kyllä käsitän. Olettehan te kyllä\nniin jalomielinen, ettette pidä sitä tapausta minäkään loukkauksena,\nminäkään pahennuksena itsellenne ja tilallenne, niin että meidät\nsentähden olisi ihmisten näkyvistä etemmäksi kyörättävä.\n\n_Hemmo_ (kiivaasti). Vaan mitäs sitte? Mitä?\n\n_Mikko_ (pontevasti). No, suoraan sanoen sitte: oikeammin teidän\nitsenne tähden, ettei tulisi ilmi seikka, jonka te ja Hilja, molemmat,\nniin visusti tahdotte kaikilta pitää salassa.\n\n_Hemmo_ (kuin äsken). Kuulkaapa nyt, Mikko! Te menette nyt jo liian\npitkälle puheessanne. Mikä on tarkoituksenne?\n\n_Mikko_ (yhä pontevammin). Minä menen ja ai'on mennä nyt niin pitkälle,\nkuin voin, kun kerran olen jälille päässyt. Enkä vain puheessani, vaan\nmyöskin te'ossa. Sillä tänään tekemänne tarjoumuksen kautta, joka\nlopulta on pakoksi muuttunut, on paljastunut täydellisesti se asia,\njota jo kauan olen epäillyt. Niin, se on nyt selvä minulle.\n\n_Hemmo_ (tyynemmin). Minä en puhu nyt enää sanaakaan teidän kanssanne,\nMikko. Saatte mennä, niinkuin äsken jo sanoin.\n\n_Mikko_. Kyllä. Nyt minä menen. Nyt olen valmis menemään —\nkäskemättäkin.\n\n_Hemmo_. Mutta minä annan teille kuitenkin vielä neuvon. Puhutelkaa\ntytärtänne ensin!\n\n_Mikko_. Sitä neuvoa minä en kaivannut. Juuri hänen kanssaan on asia\nselvitettävä nyt.\n\n_Hemmo_. Minä toivon, että hän on järkevämpi teitä tässä asiassa, Mikko.\n\n_Mikko_. Järkevämpi? Ehkäpä yksissä neuvoin teidän kanssanne?\n\n_Hemmo_. Niin. Minä toivoisin senkin, että tulisitte Hiljan kanssa\ntäällä käymään tämän kysymyksen johdosta.\n\n_Mikko_. Kyllä se tehdään. Ja piankin. Kun asia on selvitettävä\nlopullisesti teidänkin kanssanne, silloin tulemme kyllä molemmat.\n\n_Hemmo_. Hyvästi sitte siksi. (Menee oikealle.)\n\n_Mikko_. Hyvästi — vain — siksi. (Aikoo nostaa lakkinsa, jonka on\npudottanut maahan, oven suuhun, tuolin viereen, mutta lyyhistyykin\ntuolille istumaan ja vaipuu synkän näköisenä, pää käsien varassa,\najatuksiinsa. Lyhyt väliaika.)\n\n    Liisi (käsi Elvin vyötäisissä), Elvi ja Selma palaavat.\n\n_Liisi_. Kas! Yksinkös Mikko täällä istuukin?\n\n_Elvi_. Todellakin?!\n\n_Mikko_ (nousee istualtaan).\n\n_Selma_. Jokos Mikko on saanut asiansa toimitetuksi?\n\n_Mikko_ (ikäänkuin heräten ajatuksistaan). Jo — — kyllä — — tällä\nkertaa — — Vaan nyt pitää lähteä. Mutta kyllä minä — — kyllä minä — —\n(Tekee lähtöä, hätiköiden oven suussa ja sekaantuen puheessaan.)\n\n_Selma_. Sanokaa nyt paljon terveisiä Hiljalle!\n\n_Mikko_. Kiitoksia! Käskettiin tulemaan takaisin. Ja kyllä minä tulen,\nkyllä. Ja tuon Hiljan mukanani myös.\n\n_Liisi_. Tuokaa, Mikko, tuokaa! Että saan nähdä. Milloinka te tulette?\n\n_Mikko_. Niin pian kuin mahdollista. Vaikkapa ensi keskiviikkona.\n\n_Liisi_. Ja varmasti?!\n\n_Mikko_. Kyllä. Varmasti silloin tullaan. Hyvästi nyt vain. (Menee.)\n\n_Selma_. Olipas Mikko nyt oikein kummallinen!\n\n_Elvi_. Ihan omituisesti käyttäytyi.\n\n_Liisi_ (salakavalasti). Mikä hänelle oli tullut? Ja näin yht'äkkiä!\n\n_Selma_ (epäellen katsahtaen Liisiin). Niin. Olisiko hänelle jotakin —\n—?\n\n_Liisi_. Olisiko Hemmo hänelle jotakin sanonut?\n\n_Elvi_. Missäs Hemmo on?\n\n_Selma_ (avaten oikealle johtavan oven). Oletko täällä, Hemmo?\n\n_Hemmo_ (tulee). Kyllä.\n\n_Selma_. Hyvänen aika! Sanohan, mikä Mikkoa vaivasi?\n\n_Hemmo_ (kävelee hermostuneesti edestakaisin). Kuka hänet tietää!\nEsitin hänelle appiukon tarjoumuksen muuttaa sinne maatilalle ja hän\njoutui siitä ihan päästä pyörälle. Mies, joka ennen on ollut niin\ntasainen, kiihtyi oikein silmittömäksi ja rupesi puhumaan puita heiniä.\n\n_Elvi_. Siitäkö hän niin?...\n\n_Selma_. Eipäs, kun jo häneenkin nykyajan villiytyminen on tarttunut!\n\n_Hemmo_ (luoden silmäyksen Liisiin). Ellei se ollut muuta yllytystä.\n\n_Liisi_ (ovelasti väistellen). On sitä, todellakin, harmia nykyään\njoka alalla. Vaan mitä sitä joutavista välittää ja turhaan itseään\nhermostuttaa. — Katsos, Hemmo, nyt me jo olemme Elvin kanssa hyviä\nystäviä. (Suutelee Elviä poskelle). Minä pyysin häneltä vilpittömästi\nanteeksi äskeisen vallattomuuteni, kun olin niin tuhma ja loukkasin\nhäntä kujeillani. Hän kyllä ymmärsi, ettei sillä ollut pahaa\ntarkoitettu.\n\n_Elvi_. Ei nyt siitä enää — —.\n\n_Liisi_ (menee Hemmon luo ja laskee kätensä hänen olkapäilleen). Ethän\nsinäkään ole minulle siitä suuruksissasi? Annathan anteeksi sinäkin?\nMinä olen välistä niin häjy, niin häjy.\n\n_Hemmo_ (ottaen pois Liisin kädet ja väistyen hänestä). Kerrankin\npuhuit totta.\n\n_Liisi_ (teeskennellyn iloisesti nauraen). Ha-ha-ha-ha! Vai kerrankin\npuhuin totta?! — Vaan nytpä voin minäkin lähteä. (Ottaa hattunsa, jonka\npanee päähänsä).\n\n_Selma_. Joko sinä sitte...?\n\n_Liisi_. Jo — jo! Täytyyhän sitä antaa ihmisten vähän olla rauhassa.\nKas niini Hyvästi, täti! Hyvästi, Elvi! (Kättelyä.)\n\n_Elvi_. Käyhän nyt meillä!\n\n_Liisi_ (leikillisesti). Kyllä. Usein. Joka päivä. Kaksi kertaa\npäivässä. Niin että saatte oikein kylliksenne minusta. (Hemmolle\nmerkitsevästi.) Näkemiin asti nyt, Hemmo!\n\n_Hemmo_ (kylmästi). Hyvästi!\n\n_Liisi_. Eikä, kun näkemiin asti — minä sanoin. Ha-ha-ha-ha! (Juoksee\nverannan ovelle, josta jatkaa:) Minä kulen jälleen tätä tavallista\noikotietäni: puutarhan kautta, sitte pellon piennarta pitkin, tuoksuvaa\napilanurmikkoa myöten, sitte rantatietä ja sitte sitä hiljaista\nhavuneulain peittämää metsäpolkua, humisevan männikön suojassa, kotia\nKivistöön. Ihan niinkuin viime kesänä. (Nyökäyttäen päätään.) Näkemiin,\nnäkemiin! (Poistuu.)\n\n_Selma_. Minä saatan sinua vielä puutarhan portille, Liisi. (Seuraa.)\n\n_Liisin_ (ääni ulkoa). Kiitos, täti! Tulkaa!\n\n_Hemmo_ (kävelee jälleen pari kertaa edestakaisin. Ikäänkuin\nitsekseen). On se koko — kappale!\n\n_Elvi_. Oikea arvoitus, se nainen!\n\n_Hemmo_. Että hänen pitikään tänne taas tulla! — Ja sitte vielä tuo\nMikko!\n\n_Elvi_ (kotvan äänettömyyden jälkeen menee Hemmon luo, tahtoen tarttua\nhänen käteensä). Kuule, Hemmo! Sinulla on joitakin ikävyyksiä. Kerro\nminulle, mitä?\n\n_Hemmo_. On, Elvi, on. Mutta anna minun nyt olla, anna minun olla.\n(Menee nopeasti oikealle, vetäen oven kiinni.)\n\n_Elvi_ (jää katsoa tuijottamaan hänen jälkeensä, kääntyy sitte, peittää\nmolemmilla käsillä kasvonsa ja menee ruokasaliin).\n\n    _Esirippu_.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Alhon kartanon piha. Vasemmalla asuinrakennus, jonka keskikohdalla\nportaikko ja pääsisäänkäytävä. Vastapäätä oikealla puolella on\ntuparakennus sisäänkäytävineen, ja ikkunan edessä kiikkulauta.\nEtempänä, samalla puolella, on aita porttineen, perempänä aitta. Asuin-\nja tuparakennusten päädyt yhdistää näyttämön etualan poikki aita, jonka\nkeskellä on portti, joka johtaa pihasta puutarhaan. Aidan vierustalla\nkasvaa matalia pensaita, niin että voi nähdä, mitä pihassa tapahtuu;\nasuinrakennuksen päädyn edessä, jossa on isännän työhuoneen ikkuna, on\niso syreenilehtimaja pöytineen istuimineen ja tuparakennuksen päädyn\nedessä kasvaa tuuhea koivu. Perällä, rakennusten välistä näkyy peltoa,\njärveä ja järven takana metsää.)\n\n(Selma, Elvi, Liisi ja Hemmo istuvat lehtimajassa, Selma ja Elvi\nkäsitöitä tehden, Liisi, lukien sanomalehteä, Hemmo, sytyttäen\npaperossia. Pöydällä on kahvipannu, tarjotin astioineen, leipäkori ja\nvirvokejuomapullo. — Kaikki istuvat jonkun aikaa ääneti.)\n\n_Liisi_. Onko tämä eilinen lehti?\n\n_Selma_. On. Mehän saamme pääkaupungin lehdet aina vasta iltasella sinä\npäivänä, jolloin ne ilmestyvät.\n\n_Liisi_. Nyt on siis keskiviikko tänään? (Luo, salaisen ajatuksen\nvalaisemana, silmänsä, ylös.)\n\n_Selma_. Niin on. (Lyhyt väliaika.) No, koska ei kukaan enää sanonut\ntahtovansa lisää, niin minä vien astiat pois. (Laskee käsityönsä\nsyrjään ja alkaa korjata astioita.)\n\n_Hemmo_. Mitä te, äiti...?! Minä kutsun Riikan.\n\n_Selma_. Ei. Olkoon! Sillä on siellä sisällä muuta tekemistä; koko muu\nväkihän on poissa ulkotöissä.\n\n_Elvi_ (kooten työnsä yhteen). Minä vien, äiti. Antakaa!\n\n_Liisi_ (viskaa lehden pois). Istu sinä, Elvi, nyt töinesi siinä vain\nrauhassa! Minä autan tätiä, minä, joka olen tyhjäntoimittaja muutenkin.\n\n_Selma_. Nytkös te joutavasta kinaatte?! — No, ota sinä, Liisi, sitte,\nkun niin välttämättä tahdot, tarjotin astioineen.\n\n_Liisi_. Ja täti ottaa pannun ja leipäkorin. (Menee portista pihaan.)\n\n_Selma_ (seuraa häntä). Älä nyt vain kompastu rappusissa!\n\n_Liisi_. Johan nyt! Enhän minä toki niin kömpelö ole. (Menee portaikon\nkautta sisään.)\n\n_Selma_. Sattuuhan se vahinko — viisaallekin. (Menee Liisin jälessä\nsisään.)\n\n_Hemmo_ (polttaa paperossinsa hermostuneesti loppuun, viskaa pätkän\nmaahan ja tallaa sen jalallaan sammuksiin. Kotva äänettömyyttä, sitte\nhän nousee ylös). No niin!\n\n_Elvi_. Menetkö — —?\n\n_Hemmo_ (katsoo kelloaan). — — töitä katsomaan, — niin.\n\n_Elvi_. Kuule, Hemmo! Minä olisin vähän tahtonut puhella kanssasi.\n\n_Hemmo_. Mistä niin?\n\n_Elvi_. Tiedätkös? Minusta alkaa tämä elämä tämmöisenä, tuo\njokapäiväinen tukala, kireä yhdessäolo hänen kanssaan tuntua aivan\nsietämättömältä.\n\n_Hemmo_. Hml — —\n\n_Elvi_. Sitä ei vielä ole montakaan päivää kestänyt, mutta tuskin\nyhtäkään enää jaksan kestää.\n\n_Hemmo_. Kysymys on, mitä olisi tehtävä.\n\n_Elvi_. Niin. Mitä olisi tehtävä, että siitä tulisi loppu.\n\n_Hemmo_. Sitä samaa minäkin ajattelen, — juuri sitä samaa.\n\n_Elvi_. Minä kyllä olen huomannut, Hemmo, että sinulla on jotakin ollut\nmielessä siitä saakka, kuin hän tänne tuli, että jostakin syystä olet\nniin omituiseksi muuttunut. Mutta mitä se on ja mistä syystä, sitä en\nole saanut tietää. Ja itse olen karttanut sitä sekä sinulta että muilta\nkysyä, — aina tähän asti. Mutta nyt minun täytyy, Hemmo — —\n\n_Hemmo_ (aikoo ensin sanoa jotakin, mutta onkin sitte vaiti).\n\n_Elvi_. Sinä et sano, et tahdo puhua minulle?\n\n_Hemmo_ (tuskistuneena). Mitäs minä — —? Minustakin tämä olo on niin\nkovin painostavaa. Minäkin tahtoisin siitä päästä, vaan en todellakaan\ntiedä millä keinoin.\n\n_Elvi_. Ei, ei. Et sinä nyt ole vilpitön kohtaani. Sinä et tahdo\nilmaista oikeata syytä. Sinulla on joku ikävyys, joka sinua vaivaa.\nSenhän silloin jo myönsit itsekin. Mutta nyt sinun täytyy se sanoa!\n\n_Hemmo_. Älä kiusaa, Elvi! En minä nyt tahdo puhua.\n\n_Elvi_ (hellästi). Etkö?! Omalle vaimollesi? Jos häntä rakastat?\n\n_Hemmo_. Mitä sinä nyt joutavia!\n\n_Elvi_. Sinun tulee itsesi helpompi olla, saat nähdä, jos puhut\nkanssani.\n\n_Hemmo_ (pyyhkien otsaansa). Saattaisi olla. Vaan tokkopahan. — Tuskin.\n— — Ei. Ei puhuta. — — En minä nyt. — — Ehkä toiste.\n\n_Elvi_. Ei, ei toiste. Nyt, nyt sinun pitää... Minä arvaan sen jo. Ja\nell'et sinä sano, niin minä kysyn toiselta... häneltä. Sillä hän...\n\n_Hemmo_. Hän? Liisi? Mitäs hän tietäisi? Mitäs hänellä olisi sen asian\nkanssa tekemistä?\n\n_Elvi_. Kyllä. Näinhän minä äskenkin taas, kuinka sinä hänen\npuheestaan, hänen salaviittauksistaan hermostuit, vaikka koetit hillitä\nitseäsi. Jotakin teidän välillänne on tahi on ollut, jotakin semmoista,\njota et tahdo kertoa.\n\n_Hemmo_. Ei kerrassaan mitään semmoista, jota sinä ehkä luulet.\n\n_Elvi_. Mutta jotakin kuitenkin. Sillä minä tunnen sen. Minun sydämmeni\nsanoo sen. Minun on niin vaikea, niin vaikea olla, Hemmo. Ja sitäkin\nvaikeampi vielä, kun tämä salaperäisyys minua kiusaa ja kiduttaa. Minä\nnäen, että sinulla ei ole luottamusta minuun, ei oikeata kiintymystä\nminuun. Alussa sitä oli, ainakin luulin sitä olevan. Mutta nyt alan\nepäillä, epäillä, onko sinussa oikeata rakkautta alunpitäen minuun\nollutkaan. Vai onko se sitte jo näin pian alkanut kylmetä? Onko\nsydämmesi ehkä ennen ollut toiseen enemmän kiintynyt? Kyteekö siinä\nehkä vanha tuli vielä? Onko se nyt ehkä alkanut siinä uudelleen\nloimuta? Siinä se, mitä kyselemistäni itseltäni kyselen, saamatta\nvastausta mitään. Se se minua kiusaa ja kiduttaa, Hemmo.\n\n_Hemmo_. Oletpa sinä nyt todellakin lyhytnäköinen, Elvi, kun et huomaa\nkäytöksestäni Liisiä kohtaan, ettei sinulla ole vähintäkään syytä\ntuommoiseen mustasukkaisuuteen, ei vähintäkään. Hän on kyllä tahtonut\nsitä sinussa herättää, jo ensi käynniltään asti, kiihdyttää, yllyttää\nsinua jos jollakin lailla, mutta näethän itse, että häntä suorastaan\nvieroon, kammon.\n\n_Elvi_ (kyynelsilmin). Mutta mitäs se sitte on? Sano, puhu! Tee tästä\ntuskallisesta tilasta loppu!\n\n_Hemmo_. Sen kyllä tahdon. Mielelläni sen sinullekin suon, kun\ntuollaiseen epäluuloon olet joutunut.\n\n_Elvi_. No! Puhu, puhu!\n\n_Hemmo_. Rauhamme vuoksi siitä ei ole kuin yksi pääsy.\n\n_Elvi_. Ja mikä, mikä?\n\n_Hemmo_. Se, että tavalla tahi toisella teemme hänelle ymmärrettäväksi,\nettei hän talossamme enää kävisi.\n\n_Elvi_. Ajaa pois hänet, niinkö?\n\n_Hemmo_. Sehän on ainoa keino, jos hänen tähtensä tällaisia ikävyyksiä\nsyntyy.\n\n_Elvi_. Mutta mitäs ihmiset silloin sanovat?\n\n_Hemmo_. En tiedä. Mitä niistä välittää.\n\n_Elvi_. Entäs Liisi? Mitenkä sanoa se hänelle? Ja mitä voikaan hän\nsilloin aikaan saada, hän, joka on niin pahansisuinen.\n\n_Hemmo_. En tiedä, en tiedä. Tehköön mitä tahansa. Mutta minäkään en\nsiedä tätä enää. En jaksa minäkään tätä tukalaa oloa enää kantaa. Sen\npitää puhjeta ja se puhkeaa vielä jollakin lailla. Minä tunnen sen,\nminä tunnen sen.\n\n_Elvi_. No, ei sitte, Hemmo, ei. Ei tehdä mitään. Annetaan olla. Minä\nkoetan kärsiä. Sinä et saa luulla, ihmiset eivät saa luulla, että minä\nolen — semmoinen. Minä koetan, koetetaan molemmat, ettei tule enää\nmitään tämmöisiä ikävyyksiä väliimme.\n\n_Hemmo_. Jos se on mahdollista enää. Minä en sitä usko.\n\n_Elvi_. Miksi?\n\n_Hemmo_. Siksi, että... _minä_ en voi.\n\n_Liisi_ (palaa portaikon kautta pihaan).\n\n_Hemmo_. Kas, tuossa hän tulee. Minä lähden nyt. (Menee tuvan päädyn\nvieritse oikealle.)\n\n_Liisi_ (on samassa tullut puutarhan portille, pysähtyy siihen\nkotvaksi, katsoo pitkään Hemmon jälkeen ja laskeutuu sitte\nlehtimajaan). Miehesi meni?!\n\n_Elvi_ (itkettyneenä). Niin. Hänen täytyi...\n\n_Liisi_. Ei, mutta —! Mikäs sinun on?\n\n_Elvi_ (kääntyen poispäin). Ei mikään.\n\n_Liisi_. Täällä on itketty?\n\n_Elvi_. Eipäs.\n\n_Liisi_. Näenhän minä. Teillä oli jotakin miehesi kanssa —?\n\n_Elvi_ (tyynemmin, mieltään rohkaisten). Minä pyydän, Liisi. Anna olla!\n\n_Liisi_. Ei. Minä tahtoisin tietää: oliko se minun tähteni? Varmaan\noli. Miksikäs hän sitte noin meni pois katsomattakaan minuun.\n\n_Elvi_. Pitääkö sitä nyt kaikkeen aina jotakin erikoista syytä olla?\n\n_Liisi_. Luonnollisesti. — Sinun täytyy sanoa: hän ihan varmaan puhui\nsinulle jotakin?\n\n_Elvi_ (naurahtaen). No, olisihan se jo kummallista, etteivät mies ja\nvaimo enää saisi puhella keskenään mistään yksityisesti?!\n\n_Liisi_ (ylenkatseellisesti). Mies ja vaimo?!\n\n_Elvi_ (paheksuen katsahtaen Liisiin). Kuule, Liisi! — —\n\n_Liisi_ (keskeyttää ääntään muuttaen). Niin, niin, niin. — (Hyväellen\nElviä). Voi, pikku Elviseni! Sinä et vielä tiedä —! Sinä tunnet elämää\nvielä niin vähän, niin vähän.\n\n_Elvi_ (ikäänkuin peräytyen). Mitä sinä nyt taaskin tarkoitat?\n\n_Liisi_. Minun on sinua vain niin kovin sääli.\n\n_Elvi_. Sinä olet kauhea kiusaamaan! En tiedä, miksi minulle tätä puhut?\n\n_Liisi_. Näetkös, minäkin olen ollut naimisissa. Tiedän, että kaikki\nensin on niin kaunista, niin ruusunpunaista, mutta sitte tulee: alussa\npientä väärinkäsitystä, pientä pahastumista, pientä kihnausta, kyynel,\ntoinen, niinkuin teillä äsken. —\n\n_Elvi_. Liisi rakas, minä niin hartaasti pyydän, kerran kaikkiaan,\nett'ei tämmöisistä asioista, perheasioistamme koskaan puhuttaisi.\n\n_Liisi_. Mutta nyt sinä ymmärrät minua ihan väärin, Elvi. Minä tahdon\nsinua vain lohduttaa, enkä ollenkaan tunkeutua perheasioihinne.\nNäetkös, niin vanha ja kokenut minä jo olen, että kyllä huomasin teidän\näsken puhuneenne minusta. Ja jos sinä tahdot olla suora, niin myönnät\nminun arvanneen oikein. Eikö niin?\n\n_Elvi_. Vaikkakin olisi ollut niin. Ei kai nyt sekään sitte liene\nkielletty, ettei sinusta saisi puhua?\n\n_Liisi_. Eipä suinkaan. Mutta sitte olen samalla myöskin selvillä\nsiitä, että minä olin aiheuttanut tuon nuorten aviopuolisoiden välisen,\nehkä ensimäisen perhekohtauksen.\n\n_Elvi_ (ei vastaa).\n\n_Liisi_. No niin. Arvasinhan senkin.\n\n_Elvi_. Jospa sitte niinkin, niin annetaan se asia olla! Annetaan olla!\n\n_Liisi_. Ei, ei, ei. Siinä tapauksessa minun juuri täytyy siitä puhua.\nMinun täytyy taaskin pyytää sinulta anteeksi, jos olen jollakin lailla\nsinua vastaan rikkonut, vaikka todellakaan en tiedä millä lailla olisin\nvoinut sitä nyt tehdä.\n\n_Elvi_. Voi, hyvänen aika! Tämä on minusta jo ihan tuskallista. Kun en\nminä ollut millään tavalla sinua edes mistään soimannutkaan.\n\n_Liisi_. Sitä et suinkaan ole tehnytkään, Elvi. Mutta minä tunsin sen\ntaas äsken, mitä jo ennenkin olen tuntenut, että sinä ehkä voisit\nluulla jotakin pahaa meistä... (Seuraavat lyhyet repliikit hyvin\nnopeaan, yhteen jaksoon.)\n\n_Elvi_. Oikein minua kummastuttaa...\n\n_Liisi_. ... jotakin minusta ja miehestäsi..\n\n_Elvi_. ... että sinä itse siitä...\n\n_Liisi_. ... kun hänen käytöksensä on niin omituinen... minä näin\nkummallinen...\n\n_Elvi_. ... niin sitä todellakin...\n\n_Liisi_. ... voisi ruveta uskomaan. — Mutta minä vakuutan sinulle,\nettei sinulla ole vähintäkään syytä olla mustasukkainen. Mistään\nsemmoisesta ei ole vähintäkään haametta.\n\n_Elvi_. Mutta miksi ihmeeksi sitte rupesit siitä puhumaankaan?\n\n_Liisi_. Siksi, että minä tahdon saada sen asian selväksi sinulle,\nrakas Elvi. Siksi, että minä itse en voi olla tämmöisessä\nepämääräisessä, epäluulon alaisessa asemassa. Siksi, että meidän\nvälimme ei voi, ei saa olla hämärä. Siksi, ettei siitä saa johtua enää\nmitään tuskia, kärsimyksiä sinulle, minulle eikä kellekään muulle.\nSillä omasta kokemuksestani minä tiedän niin hyvin, mitä semmoiset\nnaisen kärsimykset merkitsevät, miltä semmoiset tuskat tuntuvat, kun\non toiselle mustasukkainen, — kun luulevaisuus, kuin mato, jäytää ja\nkalvaa mieltä ja ajatus hellittämättä synkkänä kuvittelee milloin\nmitäkin kaikkein kummallisimpia asioita. Ja useimmiten kuitenkaan ei\nole näille kuvitteluille vähintäkään aihetta. Oi, kuinka onkaan sen\nvuoksi sääli sitä, joka näin syyttä kärsii! Senpä vuoksi minunkin sinua\nnyt, jos minusta jotakin luulet. Sillä sinullakaan siihen nyt ei ole\nvähintäkään syytä: miehesi ja minun välillä ei ole ennen ollut eikä\nnytkään ole mitään, joka voisi joitakin luuloja sinussa herättää. Sen\nvain minä tahdoin sinulle sanoa, _jos_ jostakin siihen suuntaan oli\nollut puhe teidän välillänne. Minä todellakin niin mielelläni tahtoisin\ntietää, viittasiko hän ehkä jotenkin sinnepäin, että olisi ollut? Sano!\n\n_Elvi_. Ei sanallakaan.\n\n_Liisi_. Ei puhunut mitään entisestä — —?\n\n_Elvi_. Mistä?\n\n_Liisi_. Olisiko hän jotakin toista sitte, ja ketä, ennen rakastanut?\n\n_Elvi_. Kuinka? Onko hän — —?\n\n_Liisi_. Minähän kysyn. Kun ei hän minusta puhunut, niin tuliko hän\njostakin toisesta puhuneeksi?\n\n_Elvi_ (hitaasti, epäröiden). Oletpa enemmän kuin kummallinen. Puhut\nihan kuin tietäisit — — —\n\n_Liisi_. Ajattelin vain, että jostakin semmoisesta syystä sinun oli\ntäytynyt itkeä... ja että hänen... ehkä... olisi täytynyt...\n\n_Elvi_ (kasvavalla epäluulolla). Täytynyt? Mitä?\n\n_Liisi_. Jos olisit epäillyt...\n\n_Elvi_. Mitä? Mitä?\n\n_Liisi_. ... ja kysynyt...\n\n_Elvi_. Mitä? Mitä? Mitä?\n\n_Liisi_. Etkö siis mitään kysynytkään?\n\n_Elvi_. En. — Mitä? Sano: mitä?! Mitä niin kysynyt?\n\n_Liisi_. En minä tiedä. Mitä sinä minulta kysyt? Enhän minä tiedä\nmitään. Minähän sinulta kysyn, Elvi.\n\n_Elvi_. Tiedät, tiedät. Jotakin sinä tarkoitat. Minä näen sen kaikesta.\nKaikesta ymmärrän sen nyt. Puhu, sano, mitä se on? Mitä?\n\n_Liisi_. Ei, ei, ei. Minä en sano nyt enää mitään, — nyt, kun minä ihan\nvarmaan tiedän, ettei hän ole minusta mitään sinulle puhunut ja ett'et\nsinäkään minua ole epäillyt etkä epäile. Nyt minä olen ihan levollinen,\nElvi. Nyt ei minun tarvitse puhua enää sanaakaan, eikä kysyä yhtään\nmitään.\n\n_Elvi_. Päinvastoin, Liisi hyvä, nyt juuri sinun täytyy — —\n\n_Liisi_. En, en ja en.\n\n_Elvi_. Sinun täytyy, sinun täytyy. Sillä nyt minä en voi olla\nlevollinen, en hetkeäkään.\n\n_Liisi_. Voit, voit, — ihan. Ja sinä saat ja sinun pitää olla ihan\nlevollinen.\n\n_Elvi_. Kun sinä olet semmoisia viittauksia minulle antanut, — olet\nsuorastaan herättänyt minussa epäluuloa.\n\n_Liisi_. Minä? Sinussa? Hyvänen aika! Millä lailla? Sitä en käsitä.\n\n_Elvi_. Etkö? Vaikka itse niin salaperäisesti utelit Hemmon entisestä\nrakkaudesta?\n\n_Liisi_. Sekös nyt on kumma?! Silläkö lailla? Niinkuin ei jokaisella\nmiehellä, ennen naimistaan, olisi rakkaussuhteita ollut!\n\n_Elvi_. Ei jokaisella. Ei semmoisia. Ei Hemmolla...\n\n_Liisi_ (kuivahkon ivallisesti naurahtaen). Oletpas sinä, Elvi,\ntodellakin naivi.\n\n_Elvi_. Mitä — sitte — —? Mitäs sinä — —? Sinä olet niin kovin varma.\nSinä tiedät.\n\n_Liisi_. Minä en voi olla uskomatta, ettei... hänelläkin olisi ollut.\n\n_Elvi_. Ei, ei. Älä sekoita! Sinähän sitä paitsi sanoit että hänen\nolisi täytynyt puhua siitä minulle. Miksi?\n\n_Liisi_. Sanoinko minä niin?\n\n_Elvi_. Sanoit, sanoit. Ikäänkuin sinä olisit odottanut, että hän olisi\ntunnustanut...\n\n_Liisi_. Tunnustanut??\n\n_Elvi_. Niin... jotakin.\n\n_Liisi_. Niin, no! Olkoon! Jos sait sen käsityksen, niin enhän minä\nsille mitään voi. Ehkä olet oikeassa.\n\n_Elvi_. Kas niin! Sittenkin!\n\n_Liisi_ (aikoo nousta). Anteeksi nyt, Elvi, mutta minä lähden. Minä en\ntahdo puhua siitä asiasta enää.\n\n_Elvi_ (pidättäen häntä). Liisi rakas, minä rukoilen sinua, älä mene,\njää, jää!\n\n_Liisi_. Mitä sitte vielä? Tämä on jo niin kiusallista minustakin.\n\n_Elvi_. Kuule! Jos sinä tiedät jotakin, niin sinun täytyy ilmaista se\nminulle. Minä rukoilen, minä pyydän sinua. Minä en voi nyt enää elää\ntämmöisessä tietämättömyydessä, näissä kauheissa epäluulon tuskissa.\n\n_Liisi_. Minähän olen jo itsestäni kaikki selvittänyt. Ja kun asia ei\nkoske minua, niin en suinkaan tahdo muiden asioista puhua. Ymmärräthän\nitse, Elvi, kuinka rumaa se olisi. Eikö totta?\n\n_Elvi_. Mutta kun minä sinua pyydän. Tee se nyt minun tähteni!\n\n_Liisi_. Kuinka sinä kiusaatkin minua. Minä en millään mokomin\ntahtoisi...\n\n_Elvi_. Vaikka itse sanoit, että tahdot olla ystäväni, Liisi. Sanoithan\nitse, että tahdot lohduttaa minua!\n\n_Liisi_. Ystäväsi juuri tahdon ollakin ja sen tautta en tahtoisi\nmillään lailla rauhaasi häiritä, en millään lailla vasta alkavan\navioelämäsi ihanaa onnea särkeä.\n\n_Elvi_. Voi, Jumala, mitä sinä nyt sanotkaan!\n\n_Liisi_. Eikä minulla ole oikeuttakaan, Elvi. Kun en minä mitään\nvarmaan tiedä, niin minulla ei ole oikeutta kenestäkään mitään pahaa\npuhua.\n\n_Elvi_. Pahaa, sanot?\n\n_Liisi_. Niin. Ei ollenkaan mitään puhua, joka... Varsinkaan, kun et\nsinä itse ole mitään huomannut.\n\n_Elvi_. Olen, Liisi, olen.\n\n_Liisi_. Sehän on sitte sinun oma asiasi. Voithan sinä itsekin... minua\nsiihen sekoittamatta enää...\n\n_Elvi_. En tiedä, miten?! Et siis tahdo auttaa minua?\n\n_Liisi_. Mutta kuinka sitte? Mitä tahdot kysyä? Mitä sitte olet\nhuomannut?\n\n_Elvi_. Sen, Liisi, että siitä päivästä, kuin sinä meillä ensi kerran\nkävit...\n\n_Liisi_. Sittenkin minä?\n\n_Elvi_. Ei, ei. Odotahan! Eihän sinun tarvitse siihen olla syypää.\n\n_Liisi_. Eipä tietenkään.\n\n_Elvi_. Mutta siitä päivästä lähtien kuitenkin Hemmo on ollut niin\nkovin hermostunut, niin omituinen minua kohtaan. Hän ei tahdo puhua\nsuoraan kanssani, vaan ikäänkuin salaa jotakin minulta.\n\n_Liisi_. Eikö ehkä silloin olisi voinut jotakin muuta, erikoisempaa\ntapahtua?\n\n_Elvi_. Ehkä. Vaan mitä?\n\n_Liisi_. Koetahan muistella.\n\n_Elvi_. Niin. Eikös silloin se Takamaan Mikko käynyt täällä?\n\n_Liisi_. Kävi, niin.\n\n_Elvi_. Kävi! Kävi!\n\n_Liisi_. No. Saattoihan sitte jotakin sielläpäin olla, joka...\n\n_Elvi_. Saattoihan. Mutta miks'ei hän siitä voisi puhua?\n\n_Liisi_. Enpä tiedä tosiaan.\n\n_Elvi_. Mitä siellä sitte voisi olla...?\n\n_Liisi_. Oletko huomannut, että se asia muulloinkin jollakin lailla\nolisi tullut esille ja silloin jollakin lailla vaikuttanut häneen?\n\n_Elvi_. Kyllä, kyllä. Vielä äskenkin, kun tuli puhe Takamaasta, kun\nsinä siitä kerroit, niin hän niin kovin hermostui.\n\n_Liisi_. Niinkö? Huomasitko sen?\n\n_Elvi_. Etkös sinäkin sitä sitte huomannut, Liisi?\n\n_Liisi_. No — ehkä — kyllä.\n\n_Elvi_. Se on siis siellä... syy. Vaan mikä?\n\n_Liisi_. Niin — mikä? Hyvinhän miehesi on sanonut asiain siellä käyvän?\n\n_Elvi_. On. Ei hän koskaan siihen saakka valittanut. Ell'ei nyt se\nMikon siirto...?\n\n_Liisi_. Niin — se. Mutta eihän nyt sen yksistään pitäisi...\n\n_Elvi_. Ei suinkaan. Eihän sitä luulisi. Tapahtuuhan sitä... Mutta\neihän sitä nykyaikaan tiedä... noitten ihmisten kanssa.\n\n_Liisi_. Noitten? Niin, sehän on totta. Eikös Mikko siellä asu kahden\nkesken sen kauniin tyttärensä, Hiljan kanssa?\n\n_Elvi_. Niin hän kuuluu... (Vaipuu äkkiä mietteisiin.)\n\n_Liisi_. Sitte ehkä... Kuule, Elvi! Oletko sinä nähnyt sen Hiljan?\n\n_Elvi_. En, en kertaakaan.\n\n_Liisi_. Hän on todellakin suloinen. Eikös Hemmo ole koskaan\npuhunutkaan sinulle hänestä?\n\n_Elvi_. Ei... Ehkä — sivumennen — joskus.\n\n_Liisi_. Varmaan ei ole tahtonut. Tyttöraukalle kuuluu siellä\ntapahtuneen vahinko.\n\n_Elvi_. Vahinko?\n\n_Liisi_ (kuiskaten). Hän on äskettäin saanut lapsen.\n\n_Elvi_. Lapsen.\n\n_Liisi_. Pojan — niin. Eikä tiedetä, kuka sen isä on.\n\n_Elvi_. Ei tiedetä?!\n\n_Liisi_. Niin, kuka sen isä on. Ehkä Hemmo sen tähden ei ole puhunut\nhänestä sinulle. Ehkä hän sen tähden — —.\n\n_Elvi_. Mitä sinä — —?\n\n_Liisi_. Eikö tätikään ole mitään siitä maininnut?\n\n_Elvi_. Tietääkö hän — —?\n\n_Liisi_. Eiköhän! Varmaankin! Koska minäkin jo...\n\n_Elvi_. Miks'eivät he minulle — —?\n\n_Liisi_. Kummallista todellakin! (Pitkähkö äänettömyys.)\n\n_Elvi_ (tuijottaa mykistyneenä eteensä. — Sitte sanoo harvaan). Miksi?\nMinä — en — ymmärrä.\n\n_Liisi_ (vilkkaasti). Tästä minulle muistuu mieleen juttu, jonka joku\naika sitte kuulin kerrottavan. — Oli muuan nuori rouva, joka kohta\nnaimisiin jouduttuaan sattumalta sai kuulla, että hänen miehensä oli\nerään tytön kanssa tehnyt lapsen, ja suuttui siitä niin, että heti\ntahtoi erota ja erosikin lopulta miehestään. Minusta se tuntui vähän\nhassulta.\n\n_Elvi_. Mitä — sinä — nyt — puhut? Miksi sinä — tuota — minulle —\nkerrot — nyt?\n\n_Liisi_. Kun se muuten vain yht'äkkiä tästä juolahti mieleeni.\n\n_Elvi_. Ei, mutta — — luuletko sinä — —? Luuletko sinä, todellakin? — —\n\n_Liisi_. Mitä minä luulen?! Enhän minä mitään... Itsehän sinä sait\nminut siihen hullunkuriseen ajatukseen. Eihän sillä muuten tarvitse\nolla mitään yhteyttä sen asian kanssa. Vaikka kaikkihan tässä\nmaailmassa voi olla mahdollista.\n\n_Elvi_. Olisiko se todellakin mahdollista?!\n\n_Liisi_. No, jospakin niin olisi, niin eihän se nyt sekään sen\nkummempaa olisi.\n\n_Elvi_. Uskotko sinä sitte, että se on totta, Liisi?\n\n_Liisi_. Minä uskon vain, mitä varmaan tiedän. Muuta en voi sanoa. Sinä\ntaas voit puolestasi päättää siitä, mitä tahdot.\n\n_Elvi_. Mutta sehän olisi kauheata! Sehän olisi kauheata! (Purskahtaa\nitkuun.)\n\n_Liisi_. Mitä sinä nyt joutavia, Elvi! Ja ennen aikojasi. Ensinhän\nsinun pitää saada varmuutta asiasta.\n\n_Elvi_. Niin, niin. Se minun pitää saada.\n\n_Liisi_. Ja sen voitkin saada vaikka — tänään jo.\n\n_Elvi_. Tänään?\n\n_Liisi_. Tänäänhän on keskiviikko.\n\n_Elvi_. Niin. Keskiviikko.\n\n_Liisi_. Muistatkos? Tänäänhän heidän — sieltä Takamaalta — piti tulla\ntänne.\n\n_Elvi_. Oikein, oikein. Niinhän se Mikko uhkasi. (Oikealta kuuluu\nrattaiden kolinaa.)\n\n_Liisi_. Tuollapa kujalla kuuluukin joku ajavan. Ehkä he jo...?\n(Juoksee tuvan päädyn kohdalle, josta katsoo oikealle.) Niin onkin. He\nsieltä tulevatkin. (Palaa Elvin luo.)\n\n_Elvi_. Mutta Hemmo, Hemmo! Missä hän on? Miksi hän on poissa — nyt?\n\n_Liisi_. Kummallista! Miksi hän nyt läksi pois?! Juuri nyt?!\n\n_Elvi_. Se on totta, se on totta, sittenkin! (Purskahtaa jälleen itkuun\nja lähtee pihan ja portaikon kautta sisään.) Se on kauheata! Minä en\nvoi. (Menee.)\n\n_Liisi_ (seuraa häntä puutarhan portille, johon pysähtyy). No — Hemmo\n— nyt! (Palaa lehtimajaan, ottaa sanomalehden ja painautuu pensaan\npeittoon kuuntelemaan, kun Mikko tulee pihaan tuvan takaa, survaisten\nedelleen Hiljaa, joka kantaa käsivarrellaan kapalolasta.)\n\n_Mikko_. Kah, mene, mene! Mitä tuossa vitkastelet?\n\n_Hilja_. Voi, isä hyvä, mitä te nyt teettekään?!\n\n_Mikko_. Mitäkö teen? Teen mitä tehdä pitää. Vaan mitäs sinä olet\ntehnyt, senkin — kutale?!\n\n_Hilja_. Älkää toki edes ihmisten nähden — — Minä en ilkiä — —\n\n_Mikko_. Et ilkiä?! Mutta salassa kyllä ilkiät muille kakaroita tehdä.\n\n_Hilja_. Aina te vain tuolla lailla... yhtä ja samaa... Yhtämittaa\nsoimaatte.\n\n_Mikko_. Vaan nyt lopetan. Tule! (Tahtoo käsipuolesta viedä Hiljan\nportaikolle päin.)\n\n_Hilja_ (tempautuen irti). En minä... Antakaahan minun ensin edes\nhiukan levähtää matkan jälkeen. (Menee kiikkulaudalle istumaan.)\n\n_Mikko_. Näetsen tuota! On tämä peliä! Ihan sinua pitää, kuin vankia,\nväkisin kulettaa.\n\n_Hilja_. Kukas teitä käskee kulettamaan?! Ei siihen mitään pakkoa ole.\n\n_Mikko_. Vai ei? Vai kuka käskee? Saatpahan sen kohta itse kuulla.\n\n_Hilja_. Lieneeköhän täällä kotonakaan ketään?\n\n_Mikko_. Ketään? Yhtä vain tarvitaan. Ell'ei ole se, niin odotetaan,\nkunnes tulee.\n\n_Hilja_. Käykäähän sitte kuulustelemassa, ettette turhaan tässä kiusaa.\n\n_Mikko_. Jos sinut uskaltaa tähän yksin jättää, ettet luiki tiehesi,\nmokomakin lintu.\n\n_Hilja_ (väräjävällä äänellä). Voi, Herra Jumala! En minä jaksa enää.\nNiin olen jo tarpeeksi saanut, kun näin loukkaamistanne loukkaatte.\n\n_Mikko_. Minä loukkaan? Enkös minä sitte ole tarpeekseni saanut\nkaikesta häpeää ja kärsimyksiä, tarpeekseni tuosta uppiniskaisuudestasi?\n\n_Hilja_. Voi, hyvänen aika!\n\n_Mikko_. Ja kun nyt tässä vielä sinun tähtesi, Jumala tiesi, minne\njoudun päälle päätteeksi.\n\n_Hilja_. Ja kun, mitään tietämättä, turhaan rupesitte ääntä pitämään.\nIhan syyttä suotta reistailemaan kävitte.\n\n_Mikko_. Vai syyttä suotta? Vai en tiedä? Miksikäs se meidät Takamaalta\ntahtoisi pois siirtää, ell'ei vain omia jälkiään umpeen lakaistakseen?\nKyllä se on niin selvä, kuin päivä.\n\n_Hilja_. Joko te jälleen tuota jankutatte?! Isä!\n\n_Mikko_. Jo, jankutan, sillä niin se asia on eikä siitä päästä yli eikä\nympäri. Sinä kyllä sitä et ole myöntänyt tähän saakka, vaan nyt se on\nsaatava kuulla... ja täällä.\n\n_Hilja_ (kuin itsekseen). Ei ikinä.\n\n_Mikko_. Ja sen häväistyksen pitää hänelle itselleen ilmi tuleman\nrangaistukseksi, koskapa hän vielä sillä lailla meitä tahtoo kohdella.\n\n_Hilja_. Niin että vain kostaa sillä lailla haluattekin?\n\n_Mikko_. Niin kyllä.\n\n_Hilja_. Se ei ole oikein, isä. Kosto on Jumalan eikä ihmisten. Ihminen\nitse rikkoo ja voi erehtyä. Jumala vain tietää, kuka on syyllinen, ja\nsitä Hän rankaisee taikka armahtaa. Minäkin olen rikkonut, minä olen\nsyyllinen. Jumala minutkin rangaiskoon ja antakoon tekoni anteeksi!\nAntakaa te olla, isä! Ei ole teidän asianne tuomita eikä kostaa. Te\nvoitte erehtyä, voitte syytöntä tuomita.\n\n_Mikko_. Syytöntä ja syytöntä! Niinkuin sinä yksin vain tässä syyllinen\nolisit, hupakko!\n\n_Hilja_. Itse olen tekooni syypää enkä muita siitä syytä. Sen olen\nsanonut ja tulen sanomaan.\n\n_Mikko_. Olet sinä jo ihan järkesi menettänyt. Et omaa etuasi ymmärrä.\nMikä sinä sitte olet? Arvoton virsun rätti. Siallakin on hintansa ja\narvonsa, vaan sinulla sitä, mielestäsi, ei mitään ole.\n\n_Hilja_. Mitä te nyt puhutte, isä?!\n\n_Mikko_. Sitä puhun, että hyvitys on meille sen, joka tämän teon on\ntehnyt, maksettava, lain määräämä hyvitys.\n\n_Hilja_. Senkö tähden, toden perään, sitte tänne lähtenytkin olette?\n\n_Mikko_. Ettäkö tänne leikkiä laskemaan olen tullut?! Kärsiköön, kun\nmekin on kärsiä saatu.\n\n_Hilja_. Ja minua näin keinotteluna käyttää tahdotte, kauppatavarana\nvain?\n\n_Mikko_. Luuletko sitte vain tyhjällä rakkaudellasi eläväsi? Leipää\nelämä vaatii. Elää pitää sinun, minun ja penikkasikin. Ei siitä liioin\nkostu vain herrain huvina ja pilkkana olemisesta.\n\n_Hilja_. Hyi, isä, hyi!\n\n_Mikko_. Hyi, sinua itseäsi, kun et sen paremmin oikeuttasi valvoa\nosaa. Huonosti hoidit kunniatasi, huonosti oikeuttasikin hoidat.\n\n_Hilja_. Minä kyllä itseäni hoidan, kun vain minut rauhaan jätätte.\nParempi on minun kokonaan, sen jo näen, omille teilleni lähteä.\n\n_Mikko_. Mille teille joudut, sen jo hyvin näen.\n\n_Hilja_. Itsestäni ja lapsestani kyllä huolen pidän. Vaan en koskaan\nsiihen suostu, mitä te nyt tahdotte tekemään, en koskaan.\n\n_Mikko_. Vai et? No sepähän sitte nähdään. (Menee portaikon kautta\nsisään.)\n\n_Hilja_ (vetäytyy, lastaan hiljakseen hyssyttäen ja kyyneleitä\nsilmistään pyyhkien, tuvan viereiseen aidan nurkkaan.)\n\n_Liisi_ (joka on tarkkaan seurannut edellistä keskustelua, nousee,\nMikon poistuttua, nopeasti paikaltaan ja menee Hiljan luo). Päivää,\nHilja!\n\n_Hilja_ (hätkähtää, kääntyy). Päivää!\n\n_Liisi_. Muistattehan minut — viime kesästä?\n\n_Hilja_ (katsoen pitkään Liisiin). Kyllä — — muistan.\n\n_Liisi_. Minä olen niin usein teitä muistellut. Olipas se nyt\nhauskaa saada nähdä teitä ja lapsenne. Niin, minä olen kuullut, että\nolette äiti. Mikä suloinen tunne saada olla äiti! Ja mikä suloinen\nja viehättävä äiti olette! Ette ole paljon ollenkaan viimeisestä\nmuuttunut. Vähän kalpeampi ehkä, posket vähemmän punaiset, mutta yhtä\nkaunis kuitenkin.\n\n_Hilja_. Mitä te?! — —\n\n_Liisi_. Ihan totta! Ihaelen teitä kovin. Varmaan on lapsennekin yhtä\nkaunis? Näyttäkää! Saanko minä katsoa oikein? (Katselee lasta.) Ei,\nmutta — —! Sehän on kummallista!\n\n_Hilja_. Mikä niin?\n\n_Liisi_. Sehän ei ole ollenkaan teidän näköinen.\n\n_Hilja_. Eikö?\n\n_Liisi_. Ei ollenkaan. Ihan isänsä näköinen.\n\n_Hilja_ (hämmästyksestä melkein mykistyen.) Isänsä?!!\n\n_Liisi_. Isänsä, niin. Ei ollenkaan äitinsä.\n\n_Hilja_. Kuinka te... voitte... sanoa?\n\n_Liisi_. Näenhän minä sen. Näkeehän sen jokainen. Ihan isänsä otsa,\nnenä, leuka. Silmät voivat olla teidän, mutta sitähän en voi sanoa, kun\npikkunen noin kiltisti nukkuu.\n\n_Hilja_. Se ei ole totta. Te ette tiedä...\n\n_Liisi_. Tiedän, tiedän.\n\n_Hilja_. Kun ei kukaan tiedä, ei kukaan.\n\n_Liisi_. Kaikkihan sen jo tietävät.\n\n_Hilja_. Se ei ole totta. Eikä koskaan kukaan saa tietää.\n\n_Liisi_. Mitä te nyt näin joutavia puhutte?\n\n_Hilja_. Ei, ei, ei.\n\n_Liisi_. Turhaan vain näin salata koetatte, vaikk'ei tässä mitään\nsalattavaakaan ole. Ihan jokapäiväinen asia, luonnollinen asia.\n\n_Hilja_. Mutta minä en tahdo, en tahdo, en, en. (Kääntyy pois, peittäen\nlapsen kasvot, ja itkee.)\n\n_Liisi_. Olettepas te oikein kummallinen! Mitä te nyt joutavia itkette?\nTiettyhän se on, ettei lapsenne voi isätönkään olla. Isä kai silläkin\nolla pitää, niinkuin kaikilla ihmisillä.\n\n_Hilja_ (pahastuen). Se ei koske kehenkään. Kellään ei ole sen kanssa\nmitään tekemistä.\n\n_Liisi_. Mutta täytyyhän jonkun siitäkin huolta pitää.\n\n_Hilja_. Ei tarvitse.\n\n_Liisi_. Kuinka ei tarvitse?\n\n_Hilja_. Minä kyllä siitä itse huolen pidän. Tulen kyllä itsekin\ntoimeen.\n\n_Liisi_. Minä pyydän, Hilja hyvä, älkää nyt noin pahastuko! Enhän minä\nteille mitään pahaa tahdo. Päinvastoin.\n\n_Hilja_. En minä tiedä, miksi tekin, rouva, näin kiusaatte minua? Eikö\nminun jo voida antaa olla rauhassa? Enhän minä keltään mitään pyydä,\nkeltään mitään vaadi. Muuta kuin saada olla rauhassa.\n\n_Liisi_. Herranen aika! Tietysti! Sehän on sitäpaitsi niin kauniisti\ntehty teidän puoleltanne, ett'ette tahdo ilmaista lapsenne isää,\nett'ette mitään vaadi, että yksin tahdotte kaikki tekonne seuraukset\nkantaa.\n\n_Hilja_. Niin, sen vain tahdonkin. Miksi en minä sitä sitte saa, kun en\nmuuta pyydä?\n\n_Liisi_. Minun puolestani, Hilja hyvä, kernaasti. Mutta sanokaa minulle\nkuitenkin yksi asia. Niinkö sitte te vihaatte lapsenne isää, ett'ette\ntahdo enää olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, kun näin\nmenettelette, vai niinkö häntä rakastatte...?\n\n_Hilja_. Rouva, se on minun omantuntoni, minun sydämmeni yksityinen\nasia.\n\n_Liisi_. Rakastatte, rakastatte siis?! Minä ymmärrän sen. Minä kuulen\nsen sanoistanne. Minä näin sen kaikesta. Olette onnellinen, Hilja?!\n\n_Hilja_. Niin, etten ketään muuta tahdo onnettomaksi saattaa.\n\n_Liisi_. Sehän on ihanata, sehän on suurenmoista! Onnettomuudessakin\nonnellinen!\n\n_Hilja_. Tässä povellani on onneni... (Painaa lastaan rintaansa vasten)\noma pikkaraiseni!\n\n_Liisi_. Oi, kuinka teitä kadehdin, Hilja, äärettömästi kadehdin.\n\n_Mikko_ (palaa ja tervehtii Liisiä). Tässä sitä ollaan nyt.\n\n_Liisi_. Mutta isäntä ei ole kotona?\n\n_Mikko_. Ei. Vaan tuolta hän näkyy pellolta palaavan.\n\n_Hilja_ (aikoen mennä tupaan). Minun täytyy...\n\n_Mikko_ (pidättäen). Minnekä sinä?... Kah!\n\n_Hilja_. Kapaloita korjaamaan. Täytyy.\n\n_Liisi_. Antakaa, Mikko, mennä... siksi aikaa. Täytyyhän sitä.\n\n_Mikko_. No, joutuun sitte! Mene!\n\n_Hilja_. Ei mitään enää saa!... (Menee tupaan.)\n\n_Liisi_. Minä tässä puhelin tytön kanssa.\n\n_Mikko_. No, mitäs...?\n\n_Liisi_. En tiedä, onko maailmassa toista semmoista — aarretta?!\n\n_Mikko_ (naurahtaen). On se aarre! Semmoiseksi on käynyt, ett'ei\ntolkkua mitään.\n\n_Liisi_. Tyttö näkyy todellakin rakkautensa tähden olevan valmis vaikka\nhirteen menemään.\n\n_Mikko_. Sitähän minäkin pelkään, ett'ei se vielä jotakin semmoista\ntuhmuutta tekisi.\n\n_Liisi_. Minkäs sille sitte voi? Ei taida auttaa muu Mikon, kun jättää\nasia sikseen ja pitää hyvänään.\n\n_Mikko_. En toki niinkään vielä jätä. Vielä hänet isännän eteen tilille\notan, se on vissi.\n\n_Liisi_. Koettakaa, koettakaa sitte!\n\n_Selma_ (tulee rientäen ulos portaikolle). Liisi, Liisi! Oletko täällä?\n\n_Liisi_. Täti?\n\n_Selma_ (Mikolle, kiireesti). Kyllä minä luulen, niinkuin sanoin, että\npoikani kohta tulee. Mikko on hyvä ja odottaa.\n\n_Mikko_. Kiitoksia vain. (Istuutuu kiikkulaudalle.)\n\n_Selma_ (Liisille syrjään). Mitä on tapahtunut, Liisi hyvä? Elvi\non ihan suunniltaan. Onko teillä jostakin ollut puhe, joka hänet\nsemmoiseksi on saanut?\n\n_Liisi_. Onkos hän teille, täti, jotakin sanonut?\n\n_Selma_. Ihan äkkiarvaamatta rupesi hän kanssani puhumaan ja minulta\nkyselemään, tiedänkö minä, onko Hemmo Hiljan lapsen isä?\n\n_Liisi_. Siis samaa kuin minultakin.\n\n_Selma_. Niinkö? Mutta mistä, Herran nimessä, on hän sen saanut...\nsiihen luuloon tullut?\n\n_Liisi_. Onkos se totta sitte, täti?\n\n_Selma_. Mistä minä...?! Enhän minä... Ei Hemmo ole minulle siitä\npuhunut, jos niin onnettomasti olisikin.\n\n_Liisi_. Hänen kanssaan oli Elvi jostakin juuri puhellut, kun taannoin\nlehtimajaan palasin. Elvi oli itkenyt. Otaksuin, että siitä oli heidän\nkesken ollut puhe.\n\n_Selma_. Mutta mistä, mistä hän on sen päähänsä saanut? Hän siis puhui\nsinunkin kanssasi siitä? Tiesitkö sinä siis, Liisi, siitä jotakin?\nSanoitko hänelle jotakin?\n\n_Liisi_. Kun Elvi niin kovasti alkoi urkkia ja vaati minua\nselittelemään itselleen yhtä ja toista, niin kallistui puhe sinnepäin.\nAsettaen yhteen kaikellaisia tapahtumia hän lopulta varmaan tuli siihen\njohtopäätökseen, että niin on. Ja sitte tulivat samassa Mikko ja\nHiljakin lapsineen.\n\n_Selma_. Entä sinä? Mitäs sinä sanoit?\n\n_Liisi_. Ett'en voi mitään sanoa.\n\n_Selma_. Mutta että kuitenkin luulet, niinkö...?\n\n_Liisi_. Että kaikki on mahdollista.\n\n_Selma_. Voi, Liisi kulta! Miksi?\n\n_Liisi_. Eihän tuo nyt sen kauheampaa ole, täti hyvä, jos asia nyt\nniin onkin. Voihan sen, minun mielestäni, antaa anteeksi. Eihän tädin\ntarvitse...\n\n_Selma_. Niin. Voihan se olla... Voihan sen... täytyyhän se antaa\nanteeksi, jos...\n\n_Liisi_. Tietysti. Luonnollisesti.\n\n_Selma_. Kuinka hirveän ikävää kuitenkin se on, — Elvi raukalle\nvarsinkin. Mutta kuka sen voi sanoa? Uskotkos sinä sen todeksi, Liisi?\n\n_Liisi_. Minun täytyy uskoa, täti.\n\n_Selma_. Mistä syystä?\n\n_Liisi_. Näin äsken Hiljan lapsen. Se on tuvassa tuolla.\n\n_Selma_. No? Mitä?\n\n_Liisi_. Se on ihan Hemmon näköinen.\n\n_Selma_. Eihän niin pienestä voi mitään päättää.\n\n_Liisi_. Voi, täti, voi. Se on varma.\n\n_Selma_. Liisi hyvä, mene sisään! Mene Elvin luo! Pidä hänelle seuraa,\nkunnes Hemmo tulee. Puhele, lohduttele, ettei hän nyt tulisi katsomaan.\n\n_Liisi_. Mielelläni, täti. (Menee sisään.)\n\n_Selma_ (Liisin jälkeen). Minä tulen heti paikalla. — (Mikolle.) Voi,\nMikko hyvä! Minä olen kuullut, minä tiedän nyt, miksi olette tulleet.\nOnko se sitte todellakin niin?\n\n_Mikko_ (joka on noussut istualtaan). Kyllä se on niin.\n\n_Selma_. Ja ihanko te todella tahdotte...?\n\n_Mikko_. Kyllä, rouva. Tiedätte kai mitenkä asiat ovat?\n\n_Selma_. Olenhan minä jotakin sinnepäin aavistanut. Mutta miksikä sitä\nnyt pitää, nyt... Ja sillä lailla? Eikö sitä voi toisin järjestää? Niin\nettei mitään julkista häväistysjuttua syntyisi?\n\n_Mikko_. Kyllä se jo nyt on niin julkinen häväistys meille ainakin,\nettei paremmasta apua. Ja siitä on isäntä lisäksi huolen pitänyt, kun\ntahtoo meidät pois ajaa.\n\n_Selma_. Puhutelkaa häntä vielä, Mikko hyvä! Ehkä hän vielä jotenkin\ntoisin sen sovittaa.\n\n_Mikko_. Pyytää en minä enää mitään ai'o, en mitään armoa rukoilla.\nMinulla on nyt oikeus vaatia.\n\n_Selma_. Onkos se oikeus sitte niin selvä? Mistä sen niin varmaan\ntiedätte? Onkos Hilja mitään sanonut? Hänenhän ensin pitää... ennenkuin\nte...\n\n_Mikko_. Niin pitää. Ja ell'ei hän sitä tee, niin kylläpähän se\nlakituvassa selviää.\n\n_Selma_. Ajatelkaahan toki, Mikko, mitä te teette!\n\n_Mikko_. Sitä olen kyllä ajatellut.\n\n_Selma_. Ja kaikkia seurauksia!\n\n_Mikko_. Niitäkin olen ajatellut. Sillä onhan se kunnia nyt jo\nmeikäläiselläkin, jota ei niin vain tahrata saa, ja oikeus, joka ei\nniin vain loukattavaksi jouda.\n\n_Selma_. Mutta syyttömän kärsimyksiä! Ajatelkaahan, ell'ei meitä muita,\nniin nuorta rouvaa! Mitäs pahaa hän on tehnyt? Säälikää edes häntä!\nKuinkas hänen, raukan, käy?\n\n_Mikko_. Sitä olisi pitänyt hänen miehensä ajatella, kun naimisiin\nmeni, tietäen, mitä oli tehnyt. Ja tokkopahan minuakaan ajateltiin,\nkun tytärtäni häväistiin? Tokkopahan minuakaan, isää, kukaan säälii\nkärsimyksistäni nyt? (Pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleen.)\n\n_Selma_. Kyllä, Mikko hyvä, kaikki säälimme teitä, Hiljaa, koko tätä\nasiaa, joka nyt näin on käynyt. Eihän sitä kukaan ole tahtonut. Mistä\nsen tietää, mitä syitä kaikkeen on voinut olla? Mutta eihän sitä pidä\nasiaa näin tuhat kertaa pahemmaksi tehdä meille kaikille — teille ja\nmeille. Pitää koettaa kärsimyksiä lieventää, eikä lisätä, ja rikokset\nsovittaa mielisuosiolla molemmin puolin. Eikö niin, Mikko hyvä, eikö\nniin? — Kas tuossa onkin poikani. Neuvotelkaa hänen kanssansa nyt!\n\n_Hemmo_ (tulee portista oikealta. Ystävällisesti). Hyvää päivää, Mikko!\n(Kättelyä.) Näin teidän tulevan ja palasin... Olette täällä Hiljan\nkanssa?\n\n_Mikko_. Niin, ollaan, kaikki.\n\n_Selma_. Hemmo rakas, minä pyytäisin sinua Mikon puolesta, että\njärjestäisit sen asian.\n\n_Hemmo_. Mistä teillä on ollut puhe?\n\n_Selma_ (vetäen Hemmon syrjään vasemmalle). Poikani! Minä olen\naavistanut, että niin oli laita... Minä näen, että olit kiinni... ja\nmiksi tahdoit... silloin.\n\n_Hemmo_. Mutta sinä et tahtonut, äiti. Vastustit. Tahdoit toisin.\n\n_Selma_. Niin, poikani, niin. Ja nyt on Elvi saanut vihiä.\n\n_Hemmo_. Arvasinhan. Niin piti käydä. Sen piti tulla ilmi.\n\n_Selma_. Kultaseni! Mitä ai'ot tehdä?\n\n_Hemmo_. Teen, mitä on tehtävä, äiti.\n\n_Selma_ (Mikon kuullen). Sinun pitää sovittaa Mikon kanssa, Hiljan\nkanssa, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi.\n\n_Hemmo_. Niin. Minä tahdon sovittaa kaikki. Minä en voi muuten enää.\nMinä en jaksa. Minä teen, mitä on tehtävä. Ja se on ainoa keino päästä\nselville, rauhaan. Se on ainoa oikea keino. Toivon, että tekin, Mikko,\ntulette olemaan tyytyväinen.\n\n_Selma_ (kummastellen). Mutta mitä ai'ot tehdä?\n\n_Hemmo_. Sen saatte kuulla kohta. Jätä minut nyt vähäksi aikaa, äiti!\nMene! Tahdon ensin puhua Mikon ja Hiljan kanssa.\n\n_Selma_ (epätoivossaan). Minä menen, minä menen. (Menee portaikon\nkautta sisään.)\n\n_Hemmo_ (saattaen äitiään portaikolle asti). Minä kyllä kutsun teidät\nsitte — kaikki — tänne. (Palaa Mikon luo.) No niin, Mikko! Oli hyvä,\nettä tulitte. Olen teitä kovin odottanut, teitä ja Hiljaa. Sillä se\nasia on selvitettävä nyt, niinkuin kuulitte.\n\n_Mikko_. Kyllä se sitä on.\n\n_Hemmo_. Vaan missäs Hilja on? Sisälläkö?\n\n_Mikko_. Täällä, tuvassa on.\n\n_Hemmo_. Kutsukaa hänet minun puheelleni! Vaikka tänne puutarhan\nlehtimajaan. Siellä on rauhallista. Tahtoisin puhutella häntä kahden\nkesken.\n\n_Mikko_. Tokkopahan siitä mitään hyvää lähtee. Kyllä minä sen arvaan.\nEipä teillä liene muuten enää mitään semmoista puhuttavaa, jota minä en\nsaisi olla kuulemassa ja jota minun ei pitäisi kuulla.\n\n_Hemmo_. Ei ole, Mikko, ei. Mutta antakaa minun kuitenkin ensin\npuhutella Hiljaa kahden. Sitte puhutaan kaikki kolme, kaikki.\n\n_Mikko_. Mitäs isäntä — nyt sillä — tarkoittaa?\n\n_Hemmo_. Nähkääs: tahdon ensin ottaa esille Hiljan kanssa hänen\nasiansa, sitte ratkaistaan se toinen, se muuttoasia, josta teille\nsilloin puhuin, teidän kanssanne.\n\n_Mikko_. Mutta se on ja pysyy, niinkuin jo olen sanonut, ettei siitä\ntule mitään.\n\n_Hemmo_. No, no, älkää nyt hätäilkö, Mikko! Olkaa levollinen! Ehkä\nse nyt kuontuukin toisinpäin. Saadaan sitte nähdä. Vaan tehkää nyt\nniinkuin sanoin: kutsukaa Hilja luokseni! Ja olkaa itse sen aikaa\ntuvassa lapsen kanssa!\n\n_Mikko_. No, jos... sitte... Ell'ei tästä muuten mihinkään päästä.\n(Menee tupaan.)\n\n_Hemmo_ (hänen jälkeensä). Minä odotan häntä lehtimajassa. (Laskeutuu\nsinne, istuutuu ja sytyttää paperossin.)\n\n_Liisi_ (aukaisee samassa hiljaa lehtimajan yläpuolella olevan ikkunan,\njosta kumartuu puhumaan, kuiskaten) Hemmo!\n\n_Hemmo_ (hätkähtää, kääntyy). Mikä on?\n\n_Liisi_. Oletko siellä?\n\n_Hemmo_. Kuulethan sen.\n\n_Liisi_. Voitko tulla vähän sisään?\n\n_Hemmo_. Kuinka niin? Mitä varten?\n\n_Liisi_. Vaimosi ei voi oikein hyvin.\n\n_Hemmo_. Tulen vähän ajan perästä. Onhan äitini siellä?\n\n_Liisi_. On.\n\n_Hemmo_. No niin. Minä tulen, jahka joudun.\n\n_Liisi_ (istuutuu ikkunalaudalle ja alkaa viheltää: \"La donna e mobile\").\n\n_Hemmo_ (kotvan kuluttua). Ole niin hyvä ja pane ikkuna kiinni!\n\n_Liisi_. Miksi?\n\n_Hemmo_. Kun minä pyydän. — —\n\n_Liisi_. Tiedätkös, että Hilja on tuvassa?\n\n_Hemmo_. Tiedän.\n\n_Liisi_. Ja hänen lapsensa?\n\n_Hemmo_. Minun poikani.\n\n_Liisi_. Sanoitko sinä sen nyt?\n\n_Hemmo_. Joko sinä nyt menet pois?\n\n_Liisi_ (riemuisasti). Kyllä! Nyt minä menen. (Sulkee ikkunan ja\npoistuu.)\n\n_Hilja_ (on, ilman lastaan, tullut tuvan portaille, Mikon seuraamana).\nMinä menen, isä, menen.\n\n_Mikko_. No, sukkelaan sitte. Tuonne! (Poistuu jälleen.)\n\n_Hemmo_ (on noussut ylös ja menee portille Hiljaa vastaan, jota\nkättelee). Tule, Hilja, tule! (Menevät lehtimajaan.) Vihdoinkin saan\nsinut nähdä, vihdoinkin puhua kanssasi. Olen sitä niin kauan hartaasti\nhalunnut. Istuhan — tähän! (Istuutuu ja osoittaa Hiljaa istumaan.)\n\n_Hilja_ (estellen). Kyllähän minä — —\n\n_Hemmo_. Istu toki. Minä pyydän.\n\n_Hilja_ (istuutuu). Olisinhan minäkin halunnut. Ette ole käyneet — —\nsiellä — — kuitenkaan.\n\n_Hemmo_. En ole voinut, Hilja.\n\n_Hilja_. Ymmärränhän sen.\n\n_Hemmo_. En ole voinut, en ole voinut. Ymmärrä se oikein! Minun on\nollut niin raskasta, kovin raskasta. Olen jo kauan kärsinyt. Et tiedä,\n— kuinka! Emmehän ole tavanneet toisiamme, voipa sanoa, ollenkaan — sen\nkoommin.\n\n_Hilja_. Niin — emme.\n\n_Hemmo_. Ja sen jälkeen on niin paljon tapahtunut, minkä ei olisi\npitänyt tapahtua. Toisin olisi pitänyt kaiken käydä, — sittenkin niin,\nkuin minä tahdoin.\n\n_Hilja_. Kai se näin kuitenkin oli sallittu.\n\n_Hemmo_. Sanotaanhan, että jokainen on oman onnensa seppä. Mitäs\ntämä sitten on? Minä en ymmärrä. Jos tämä on sallimuksen tekoa, niin\nsallimus on ollut kova, hyvin kova meille, sinulle ja minulle.\n\n_Hilja_. Niinkuin sitte on ansaittu varmaan.\n\n_Hemmo_. Tämmöisenkö palkan rakkaus sitte on ansainnut? En sitäkään\nymmärrä.\n\n_Hilja_. Ei kai sitte ole ollut oikeata. Eikä olekaan. Rikosta se on\nollut. Siksi se on saanut rangaistuksensa Jumalalta omantunnon vaivoina\nja kärsimyksinä.\n\n_Hemmo_. Kaunista on alistua kohtalonsa alle. Minä tunnen sinut\njälleen, Hilja. Kuinka leppeä, nöyrä, hyvä sinä olet yhä vieläkin\nkaikesta huolimatta. Et lainkaan ole muuttunut. Kun katselen sinua,\nHilja, on sinussa, ulkomuodossasikin, kaikki vielä jälellä, kaikki,\nmitä aina olen ihaellut sinussa. Leimansa on kyllä talvi surumielisenä\nsinuun jättänyt, mutta sekin kaunistaa sinua.\n\n_Hilja_ (leppoisasti). Ei puhuta minusta.\n\n_Hemmo_. Ja kuitenkin meidän juuri nyt on puhuttava sinusta, sinusta ja\nminusta, siitä asiasta, joka koskee meitä yhteisesti niin läheltä.\n\n_Hilja_. Mikä nyt sitte on tapahtunut, että se on käynyt näin\nvälttämättömäksi?\n\n_Hemmo_. Sanalla sanoen ja pitkittä puheitta, se, että koko se\nväärä pohja, jolle kaikki on ollut rakennettu, on alkanut horjua ja\nhorjuu jo niin, että koko laitos tuossa tuokiossa luhistuu kokoon.\nLuonnollistahan on, että niin piti käydä, sillä niin ei pitänyt\nrakentaa. Luonnollistahan on, että sen petollisen, valheellisen\nperustuksen pitää tulla ilmi. Sinä tiedät, Hilja, että sinä olet\nensimäinen, johon sydämmeni on ollut kiintynyt, syvästi kiintynyt,\nniin syvästi, että nytkin voin sanoa, että sinä olet ainoa, johon\nse vieläkin on oikein kiintynyt. Sille perustukselle siis olisi\nollutkin rakennettava. Mutta miksi ei niin tehty, sen tiedät myöskin.\nVaan se oli väärin, ettei niin tehty. Sen aavistin jo silloin, sen\nnäen selvään nyt. Siinä asiassa meidän ei olisi pitänyt antaa perää\ntoisille syrjäseikoille, kun oma onni oli kysymyksessä. Sillä mitä\non äitini voittanut, etten hänen tähtensä, hänen ihmisarkuutensa\ntähden — sillä muuta se ei ollut hänen puoleltansa — sinua vaimokseni\nottanut, kun jo olit minun? Mitä olen minä voittanut, että myöskin\nhänen tähtensä, heikkoudessani, uhrasin parhaimman osani, vaikkapa\nsinunkin suostumuksellasi, sinunkin tahdostasi, ja toiseen sitouduin\nenemmän kylmän harkinnan, kuin todellisen, syvän tunteen perustuksella?\nJa lopuksi: mitä olet sinäkään, Hilja raukkani, voittanut, että\nnäin uhrasit itsesi toisten tähden, toisten, äitini ja minun, muka\nonnelle, rauhalle, ulkonaiselle edulle vain? Emme mitään. Se nähdään\nnyt. Emme suorastaan mitään. Päinvastoin on vain päivä päivältä,\npaitsi ulkonaisia kärsimyksiä, vielä enemmän sisällisiä sieluntuskia\nlisääntynyt niin, etten minä voi ja varmaankaan et myöskään sinä voi\nsitä kuormaa kauemmin kantaa. Niitä olen koettanut peitellä ihmisten\nsilmiltä, tukehuttaa niitä, vaan nyt se on enää mahdotonta. Nyt täytyy\nkaiken tulla ilmi, nyt on muutos tapahtuva, nyt on minun tunnustus\ntehtävä — sinun suostumuksellasi, Hilja, sillä sinä olet tahtonut tämän\nsalaisuuden kuorman nurkumatta julkisesti yksin kantaa, vaikka minun se\nolisi myöskin ollut yhdessä kannettava kanssasi. Muuten ei nyt enää käy\npäinsä, — ei sinun eikä minun. Sen tahdoin sinulle nyt ilmoittaa.\n\n_Hilja_ (syvissä mietteissä). Niin. — — Niin. — — Minä sen kyllä näen.\n— — Minä sen kyllä tunnen, että niin on... että niin pitää tehdä. — —\nMutta kuinka — —? Minä en käsitä, kuinka sitte käy?\n\n_Hemmo_. Käyköön, kuinka käykin. Mutta muuta apua ei ole enää.\n\n_Hilja_. Ei sitte ole, ei. Se on Jumalan tahto siis. Eihän semmoiset\nasiat voi pysyä salassa. Kaikkihan tämänkin jo tietävät varmaan?\n\n_Hemmo_. Isäsi on siitä, nähtävästi, jo ihan selvillä?\n\n_Hilja_. On. Ja tuo vieras rouva näkyy myöskin...\n\n_Hemmo_. Niin, hän. — Hän on lietsonut asian ilmi tuleen. Sen tiedän.\nArvasin, että niin tulisi käymään, kun hän tänne saapui. Olin\naikonut... Niin, isäsihän on puhunut, mitä esitin, että olisit voinut\nolla rauhassa?\n\n_Hilja_. Kyllä.\n\n_Hemmo_. Mutta se ei ollut oikein tehty. Niin ei pitänyt tehdä. Hän voi\nvaatia hyvitystä. Ja hän on oikeassa.\n\n_Hilja_. Ei, ei. Sitä en tahdo. En minä semmoinen ole.\n\n_Hemmo_. Mutta sitä hän tuntui uhkaavan.\n\n_Hilja_. Siihen vain en ikinä suostu. Se on minun asiani eikä isäni.\nOikeuteen hän ei saa tätä vedetyksi.\n\n_Hemmo_. Nyt ei hän sitä tarvitsekaan. Toisin tahdon sen sovittaa.\nToisin jo senkin vuoksi, Hilja, että hän sinua, joka olet jaloutesi\ntähden paljon paremman kohtelun ansainnut, kuuluu kovin tylysti, jopa\nsäälimättäkin kohtelevan. Ja siitä on tuleva loppu nyt, siitäkin.\n\n_Hilja_. Mitä minusta — —!\n\n_Hemmo_. Juuri sinusta välitän. Juuri sinun tähtesi on se tehtävä.\nSemmoista ihanteellista rakkautta, kuin sinun, tähän maailman aikaan\nharvoin, jos missään enää tapaa. Sen tautta juuri on se palkittava,\nvaikka niinkin kuin sen vielä voin tehdä. Ja siitä on isäsikin osansa\nsaava. Hänkin, toivon, on sitte oleva siihen tyytyväinen.\n\n_Hilja_. Mutta vanha rouva, äitinne?\n\n_Hemmo_. Äitini, niin?! Hän saa nähdä, kuinka paljon olen tämän asian\ntähden kärsinyt, väärän asian tähden, jota minun ei olisi pitänyt tehdä\nhänelle mieliksi.\n\n_Hilja_. Entä vaimonne sitte?\n\n_Hemmo_. Vaimoni?! (Vaipuu ajatuksiin.)\n\n_Hilja_. Hänhän on ihan syytön.\n\n_Hemmo_. Niin.\n\n_Hilja_. Ei, ei. Ei sittenkään. Ei se käy päinsä. Ette saa ilmaista.\n\n_Hemmo_. Mutta hänkin on jo asiasta perillä.\n\n_Hilja_. Jo?! Perillä?!\n\n_Hemmo_. Ja minun yli lankeaa sitä suurempi syyllisyys, etten ollut\nhänelle mitään puhunut meidän, — sinun ja minun, — välistämme, kun\nnaimisiin menin. Syyttömänä saa hän kanssani kärsiä nyt.\n\n_Hilja_. Onneton! Onneton! Mitä olenkaan tehnyt?!\n\n_Hemmo_. Sinä?! Miksi sinä? Minä, minä sen olen tehnyt. Minä olen\nsyypää. Minä yksin — heikon, horjuvan, velton luonteeni kautta. Mutta\nnyt tahdon sen korjata. Nyt täytyy minun se korjata, sillä rauhaa ei\nomatuntoni ennen saa.\n\n_Hilja_. Vaan nythän on kaikki myöhäistä. Tätä asiaa ei saa korjatuksi\nmitenkään enää ilman rikkomatta kaikkia välejä, teidän ja omaistenne\nelämää ja onnea.\n\n_Hemmo_. Rikkoutukoot, kun kerran niin pitää. Ja niin pitääkin nyt.\n\n_Hilja_. Ei, ei, ei. Minä en sitä tahdo, en.\n\n_Hemmo_. Muuta pääsyä ei ole enää, Hilja.\n\n_Hilja_. Ei, ei, ei.\n\n_Hemmo_. Ja mitään elämää tämä ei missään tapauksessa sittenkään olisi\nenää. Onnea vieläkin vähemmin. Elämäni ja onneni ovat muutenkin jo\nolleet särkyneet, palasina, pirstaleina. Tulkoon sitte meille, mitä\ntulleekin! Mitä meistä?! Mitä sinä, Hilja kulta, (tarttuu Hiljaa\nkädestä) aina vain minua ja meitä ajattelet? Olethan jo enemmän kuin\ntarpeeksi saanut kärsiä.\n\n_Hilja_. Itsehän olen niin tahtonut. Ja tahdon vieläkin, tahdon niin\nmielelläni, jos vain jotenkin vielä on mahdollista. (Painautuu Hemmon\nolkapäätä vasten.) Teidän tähtenne teen kaikki, mitä voin, —vaikka mitä.\n\n_Hemmo_ (hellästi). Hiljaseni, Hiljaseni! Sinä olet jo tehnyt\nenemmänkin, kuin olisit voinutkaan. Nyt on minun tehtävä sinun tähtesi\nkaikki mitä voin. Ja sen minä tahdon tehdä. Ja minä teen.\n\n_Elvi_ (tulee portaikon kautta pihaan, häntä pitelevät Selma toisesta,\nLiisi toisesta kädestä, seuraten häntä). Minä tahdon mennä heitä\nkatsomaan, minä tahdon. Missä he ovat, Mikko, Hilja ja hänen lapsensa?\nMinne he ovat menneet? Minne he ovat menneet?\n\n_Selma_. En minä tiedä, kultaseni.\n\n_Elvi_. Joko he ovat lähteneet? Eihän. Tuollahan hevonen seisoo. He\novat täällä vielä.\n\n_Liisi_. Kyllä he sitte täällä vielä ovat.\n\n_Elvi_. Missä? Minä tahdon heitä nähdä. Minä tahdon varmuutta.\nTuvassako ehkä? Niin, niin, siellä he ovat. Päästäkää, päästäkää!\n(Riistäytyy irti ja juoksee tupaan.)\n\n_Liisi_. Menköön, täti! Tässä ei auta enää mikään.\n\n_Selma_. Voi, Liisi kulta! Mitä tästä nyt tulee?!\n\n_Hemmo_ (joka Elvin juostessa pihaan on hypähtänyt paikaltaan, menee\npuutarhan portille, Hiljan seuraamana vähän matkan päässä). Kas niin,\näiti! Se on selvä nyt. Täällä on Hiljakin. Tule, Hilja, tule! (Ottaa\nHiljaa kädestä ja vie hänet pihaan äitinsä luo.) Ja Elvi?\n\n_Selma_ (hätääntyneenä). Hän meni tupaan. — Hilja hyvä!! — — Hemmo\nrakas!!\n\n_Hemmo_. Tulkoon nyt Elvikin! Ja Mikko myös —! (Aikoo mennä tupaan\npäin.) Minä kutsun heidät kaikki. Kas tuossa! — —\n\n_Elvi_ (palaa samassa, Mikko jälessä). Missä hän on, Hilja?\n\n_Hemmo_. Tässä, Elvi, — tässä hän on. Minä — —\n\n_Elvi_ (seisahtaa silmänräpäykseksi, tuijottaen Hiljaan, ja syöksyy\nsitte Hemmon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Hemmo, Hemmo! Onko se\ntotta? Onko se totta? Sano! Onko se totta?\n\n_Hemmo_. Minä tahdoin... Minun täytyy se tunnustaa. Se on niin...\n\n_Elvi_ (vaipuu kirkaisten Hemmon eteen maahan).\n\n_Hilja_ (peittää, itkien, kasvonsa ja kyykistyy kiikkulaudalle).\n\n_Selma_. Jumala! Hän pyörtyi! Elvi! Elvi kulta! Hän pyörtyi! Viedään\nhänet sisään, Hemmo! Kannetaan!\n\n_Hemmo_ (nostaen Elvin käsivarrelleen). Minä puhun kanssanne vielä,\nMikko. (Kantaa Elvin sisään, Selman häntä auttaessa ja seuratessa.)\n\n_Hilja_ (nousten ylös, Mikolle, joka on pysähtynyt tuvan portaiden\neteen). Isä! Sen kuulitte nyt. (Rientää tupaan.)\n\n_Mikko_. Sen kuulin nyt.\n\n_Liisi_ (joka välähtelevin silmin on taaempana seisonut, sanoo\nvoitonriemuisesti kuiskaten Mikolle). Nyt sen kuulitte! (Juoksee\noikea käsi ojossa, vasemmalla kädellä portaissa hamettaan edestäpäin\nkohottaen, nopeasti portaikon kautta sisään.)\n\n_Mikko_ (katsoo hetkisen vakavana eteensä, kääntyy sitte ja menee\ntupaan).\n\n    _Esirippu_.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Hemmo Kaltimon työhuone. Oikealla ikkuna ja sen edessä kirjoituspöytä.\nSamalla puolella, etualalla, tupakkapöytä ja sen ympärillä kolme\nnojatuolia. Perällä, keskiseinässä, ovi eteiseen, oikealle siitä\nkirjakaappi ja vasemmassa peränurkassa uuni. Vasemmassa seinässä,\nlikempänä uunia, myöskin ovi, josta etualalle päin iso sohva. Sohvan\nyläpuolella riippuu peuran sarvet, pyssyjä, metsästyslaukku y.m.\nmetsästyskaluja sekä kuvia ja tauluja, joita myöskin on muilla\nseinillä. Sohvapöytä ja tuolit ovat sysätyt, miten kuten, tieltä, että\nsohvan edusta olisi tyhjä.)\n\n(_Elvi_ makaa tainnoksissa sohvalla. _Selma_ on hänen edessään lattialla\npolvillaan, kastellen hänen ohimojaan hajuvedellä, jota myöskin antaa\nhänen haistella. _Hemmo_ istuu sohvan laidalla, pidellen Elviä kädestä\n_Liisi_ seisoo, nojaten selin kirjoituspöytään, ja katsoo hellittämättä\nHemmoon.)\n\n_Hemmo_. Hän virkoo nyt!\n\n_Selma_. Hän virkoo. — — Liikuttaa huuliaan.\n\n_Hemmo_. Ja nyyhkyttää. — — On hyvä, jos puhkee itkuun.\n\n_Elvi_ (aukaisee silmänsä, heittää kätensä Selman kaulaan ja purskahtaa\nhysterilliseen itkuun). Äiti! — — Äiti!!\n\n_Selma_. No, kultaseni! Kultaseni, no!\n\n_Hemmo_ (on samassa noussut ylös ja menee Liisin luo; puolikovaan).\nMinä pyydän: poistu, Liisi, poistu!\n\n_Liisi_ (myös puolikovaan). Vaan jos vielä tarvitset... minua?\n\n_Hemmo_ (ottaa Liisiä käsivarresta ja tahtoo viedä häntä eteisen\novelle). En tarvitse...\n\n_Liisi_ (kääntyy ja menee vasemmalle vievälle ovelle). Ehkä. Menen\ntänne — siltä varalta kuitenkin. (Poistuu vasemmalle.)\n\n_Elvi_ (tyyntyen). Äiti! — —\n\n_Selma_. Mitä, kultaseni?\n\n_Elvi_. Ja sinä, Hemmo! Istu tähän!\n\n_Hemmo_ (istuutuu Elvin viereen). Mitä tahdot sanoa, Elvi...?\n\n_Elvi_ (tarttuu toisella kädellään Hemmoa, toisella Selmaa kädestä).\nNiin. Tahdon... tahdon puhutella teitä. Tahdoin sanoa... (Alkaa jälleen\nnyyhkyttää.)\n\n_Hemmo_. Mitä niin, Elvi hyvä? Älä nyt!\n\n_Selma_. Niin, koetahan rauhoittua nyt, Elviseni.\n\n_Elvi_. Tahdoin sanoa, että... kyllä on... parasta, että... minä...\nlähden... että minä jätän teidät...\n\n_Hemmo_. Kuinka?!\n\n_Selma_. Mitä sinä nyt?! — —\n\n_Elvi_. Niin, niin... että lähden... pois... vanhempieni luo...\nkotiin... kokonaan. (Purskahtaa itkuun ja painautuu Hemmon rintaa\nvasten.)\n\n_Hemmo_. Mutta, Elvi!...\n\n_Selma_. Elvi kulta, ajattelehan, ajattelehan toki! Mitä tästä tulee?\nMitä ihmiset sanovat? Eihän sitä nyt niin saa! Voihan sitä antaa\nanteeksi. Hemmo pyytää sinulta anteeksi... koettaa sovittaa, sovittaa\nvast'edes kaikki. Pahahan se on ollut, hirveän paha. Eihän sitä kukaan\nhyväksy. Mutta tapahtuuhan sitä, tapahtuuhan. Ja voihan sen antaa\nanteeksi, eikö niin? Ja elää sitte hyvin... Unhottaa, unhottaa!...\nVoihan sitä? Ajattelehan toki ensin.\n\n_Elvi_. Minä olen sitä jo ajatellut...\n\n_Selma_. No? Annathan sinä anteeksi? Hemmohan pyytää?\n\n_Hemmo_. Niin, Elvi. Se on minun velvollisuuteni. Olen tehnyt väärin\nsinua kohtaan.\n\n_Elvi_. Antaa anteeksi — niin. Sen voi...\n\n_Selma_. Tietysti, tietysti.\n\n_Elvi_. Mutta unhottaa, unhottaa!...\n\n_Selma_. Senkin voi — aikaa myöten. Aika kyllä tuo, — unhotuksenkin.\n\n_Elvi_. Ei, äiti, ei.\n\n_Selma_. Kuinka: ei? Voi, voi!\n\n_Elvi_. Päinvastoin: — sen muistaa aina. Ja mitä on elämämme silloin,\nmeidän yhdyselämämme, Hemmon ja minun?! Ei, ei.\n\n_Selma_. Ei, Elvi, ei. Ei se ole niin. Eihän, Hemmo? No, miks'et\nsinäkin puhu? Sanohan sinäkin jotakin!\n\n_Hemmo_ (nousten ylös ja alkaen kävellä huoneessa eestaas). En tiedä,\nen tiedä, äiti.\n\n_Selma_. Kuinka et tiedä?! — Niin. Eihän tässä ole minun asiani puhua\nteidän kanssanne nyt. Minä menen. Jätän teidät kahden kesken. Minä\nolen vain tiellä tässä. Puhelkaa, selvittäkää, sopikaa! (Suutelee\nElviä otsalle.) Kultaseni, kultaseni! Tehkää se! Ja sinä, Hemmo rakas!\n(Halailee Hemmoa.) Minun tähteni, minun tähteni! (Menee, pyyhkien\nsilmiään, vasemmalle.)\n\n_Elvi_ (kotvan äänettömyyden jälkeen). Sano, Hemmo! Eikö se ole\nparasta, että teen niin? Enkö minä, mielestäsi, ole oikeassa siinä,\nmitä sanoin?\n\n_Hemmo_. Voinko minä siihen nyt vastata? Minä olen sinulle tunnustanut,\nmitä minulla oli tunnustettavana. Sen johdosta olen sitte pyytänyt\nsinulta anteeksi, että olen tehnyt väärin sinua kohtaan. Ja sinä\nolet jo ajatuksesi lausunut, jo päätöksesikin tehnyt ja sen minulle\nilmoittanutkin. Minä en tiedä, olisiko minulla sitte enää mitään\noikeutta pyytää sinua vielä jäämään, jos niin voin kysymyksesi ymmärtää.\n\n_Elvi_. Oikeutta? Pyytää?\n\n_Hemmo_. Oikeutta, niin, pyytää, jos näin, ensi myrskyn tultua, sen\nenempää kysymättä, kuulematta, paikalla olet valmis lähtemään... ilman\nmuuta jättämään kaikki.\n\n_Elvi_. Mitä sillä tarkoitat, Hemmo?\n\n_Hemmo_. Sitä, että mihin sinun tunteesesi voin minä nyt sitte vedota?\n\n_Elvi_. Todellako? Olisiko sinulla ehkä joku syy? Ehkä tosiaankin\nolen tehnyt väärin siinä, etten ensin ole kysynyt, onko sinulla\nmahdollisesti joku selitys, joka voisi tätä asiaa lieventää, jolla voit\npuolustaa itseäsi ja joka ehkä voisi...\n\n_Hemmo_. Muuttaa ajatuksesi, vaikuttaa päätökseesi, niinkö?\n\n_Elvi_. Niin, en tiedä, olisiko se mahdollista. Mutta minä tahdon joka\ntapauksessa kuulla, minkä nojalla sinä minulta niin paljon vaadit,\nvaadit enemmän, kuin minä luulen voivani tehdä.\n\n_Hemmo_. Minä en voi, Elvi, sinulta mitään vaatia. Minä toivon sinun\npuoleltasi vain ymmärtämistä.\n\n_Elvi_. Ja minä olen sanonut, että minä tahdon sinulle antaa anteeksi.\nTahdon siis myös koettaa ymmärtää sinua.\n\n_Hemmo_. Silloin sinun samalla pitää myöskin ottaa huomioon minun\ntunteeni, ihmisluonteen heikkous ylimalkaan.\n\n_Elvi_. Nyt semmoinen, joka tahtoo jakaa elämänsä useamman välille,\npaloitella sydämmensä ja tarjota sen mureneita milloin millekin,\nniinkö? Kelle onneksi? Tokkopa itselleen? Ei ainakaan muille, — niille,\njoille noita sirpaleita siroitellaan.\n\n_Hemmo_. Kenen on elämä ehjä? Missä on onni täydellinen? Ken ei sitä\netsi? Harva ei hairahdu. Se vain voi todellakin anteeksi antaa, joka\nkaikki oikein ymmärtää.\n\n_Elvi_. Hyvä! Minä tiedän siis, että, ennenkuin minut jo tunsit ja\nvaimoksesi otit, Hemmo, olit etsinyt ja ehkä löytänytkin onnesi toisen\nluota. Tämä, suhteesi Hiljaan, on nyt tullut ilmi. Sattumalta, — en voi\nsanoa. Olet sen kyliä itse...\n\n_Hemmo_. Tunnustanut ja tahtonut tunnustaa.\n\n_Elvi_. Niin. Mutta pakosta.\n\n_Hemmo_. Sisällisestä omantuntoni pakosta.\n\n_Elvi_. Nähtävästi kuitenkin ulkonaisesta. Sillä Liisin osa, niin\nhämärä kuin se vieläkin minulle on, on sittenkin tässä ollut kylliksi\nhuomattava.\n\n_Hemmo_. Olkoon niin! Minä myönnän sen, että hän on ollut\nvälikappaleena tässä. Mutta siitä, mitä itse jo olen meistä sinulle\npuhunut ja minkä verran sinä itse hänet tunnet, tiedät, että hänessä ei\npiile muuta, kuin sokea koston ja hävityksen henki.\n\n_Elvi_. Joka on jostakin varmaan johtunut?\n\n_Hemmo_. Halveksitusta rakkaudesta, loukatusta itserakkaudesta vain, —\nsenhän jo pitäisi olla sinulle selvä.\n\n_Elvi_. Uskon sen sitte. Hän on tietänyt sinusta enemmän kuin minä ja\non sentähden paljastanut lemmensuhteesi Hiljaan. Mutta onhan samalla\nnyt tuon asian kautta paljastunut toinenkin: meidän välimme, sinun\nja minun. Mitä se on ollut ja mitä se olisi ollut? Miksi olet minut\nnainut? Jos rakkaudesta, — niin mitä on silloin Hilja sinulle ollut?\nTahi jos hänellä on vielä sydämmesi, niin mitä olen minä silloin\nsinulle, vaikka olenkin vaimosi? Ja miksi silloin hänet jätit ja minut\nnait? Missä ovat nyt oikeat tunteesi? Jos toista rakastat, niin olet\nvain toista rakastavinasi. Sillä eihän sydämmesi toki voi olla jaettu,\n— jaettu ainakaan rehellisesti. Vai kuinka, Hemmo?\n\n_Hemmo_. Ei. Sen tunnen kyllä nyt. Ja siksi olenkin kaikki sinulle\ntunnustanut.\n\n_Elvi_. Olet siis katunut naimistasi, Hemmo? Hiljan heitit, minun otit\nja nyt olet jo minuunkin väsynyt. Niinkö häilyväinen sinä siis oletkin?\nIntohimoko se sinussa sitte vain tyhjänä vaahtona kuohuu ja poreilee?\nOi, kuinka säälittävä onkaan tuon tyttö paran kohtalo! Vaan onko\nminunkaan sitä paljoa parempi?! Jos semmoinen olet, miksi tahdoit minut\nnäin onnettomaksi tehdä?\n\n_Hemmo_. Minä en ole tahtonut olla silmissäsi parempi, kuin olen, ja\nsiksi olen ilmaissut sinulle sen mitä nyt tiedät. Etten jo tunnustanut\nsitä sinulle pyytäessäni sinua vaimokseni, siinä olen voinut tehdä,\nja sen näen nyt, olen tehnyt väärin. Mutta onnettomaksi minä en ole\ntahtonut kumpaakaan teistä tehdä. Ja mitä sinuun tulee, niin ilman\nmieltymystä, ilman kiintymystä sinuun minä sinua en ole nainut, sen\nkyllä tiedät itsekin. Niin, minä rakastuin sinuun ja — saatoin sinut\nnaida.\n\n_Elvi_. Saatoit?\n\n_Hemmo_. Niin — saatoin.\n\n_Elvi_. Vaan Hiljaa?...\n\n_Hemmo_. Häntä en saattanut naida.\n\n_Elvi_. Vaikka olisit tahtonut?\n\n_Hemmo_. Vaikka olisin tahtonut.\n\n_Elvi_. Kuinka? Rakastit häntä, vaan et voinut?... Miksi?\n\n_Hemmo_. Siksi, että me ihmiset heikkoudessamme teemme ja usein olemme\npakoitetut tekemään paljon — toisten ihmisten tähden.\n\n_Elvi_. Särkemäänkö oman ja toisten elämän, onnenkin?\n\n_Hemmo_. Valitettavasti — niin, kun tahtoo uhrautua toisen hyväksi.\n\n_Elvi_. En ymmärrä, Hemmo. Se on turha veruke, joutavaa puhetta.\n\n_Hemmo_. Mutta kuitenkin on asianlaita ollut niin — tässä tapauksessa.\nErilainen asemamme, Hiljan ja minun...\n\n_Elvi_. Nykyaikaan, tämmöisessä asiassa? Kuka ottaa niitä seikkoja\nhuomioon, jos todellakin...?\n\n_Hemmo_. Tuomitset jälleen liian aikaiseen ja liian ankarasti. Sillä\nsiinä asiassahan juuri toiset — omaiset, lähimmät etupäässä — asettavat\noman näkökantansa, — yhteiskunnallisen aseman, eri sivistystason j.n.e.\n— toisen sydämmen asiaa korkeammalle. Ja näin sitä välistä alistuu ja\nkärsii, vaikka tahtoisikin... toisin.\n\n_Elvi_. Olisit siis todellakin aikonut ottaa Hiljan...?\n\n_Hemmo_. Olisin. Aioin.\n\n_Elvi_. Äitikö siis vastusti? Hän tunsi valinne, Hiljan ja sinun, ja\nsittenkinkö...?\n\n_Hemmo_. Kun sinuun tutustuin, kun sinut nain, ei äitini, sen uskon,\ntuntenut, minkälainen välimme Hiljan kanssa todellisesti oli, yhtä\nvähän kuin minäkään tiesin, mihin seuraukseen se oli johtanut, mihin\ntilaan hän jo oli joutunut. Onhan asioita, joita ei puhu äidilleenkään,\njoilla ei tahdo tuottaa surua rakkahimmalleenkaan. Ja Hiljaa, häntä\nen ollut moneen kuukauteen edes nähnytkään. Kun tämän sinulle\nolen sanonut, ehkä nyt on asia vähän selvempi, ehkä nyt on tekoni\nlieventynyt, ehkä nyt jo ymmärrät kaikki?\n\n_Elvi_. Nyt minä ymmärrän. En tiedä, mitä sanoa nyt. Onnettomat!\nOnnettomat! Mihin asemaan olemmekin joutuneet?! Ja Hilja, Hilja, mitäs\nhän? Miks'ei hän?...\n\n_Hemmo_. Hän, hän on vain hiljakseen kärsinyt. Alusta pitäen tähän\npäivään saakka — yksin kärsinyt. Ja tahtoo vieläkin kärsiä —\nrakkautensa tähden — yksin.\n\n_Elvi_. Se on käsittämätöntä, Hemmo.\n\n_Hemmo_. Sille, joka ei häntä tunne. Sillä hän — kuule vielä sekin! —\nitse ei tahtonut, kun pidin velvollisuutenani tehdä hänelle rehellisen\nmiehen tarjoumuksen, tulla tänne emännäksi talooni.\n\n_Elvi_. Hän? Köyhän alustalaisen tyttö ei tahtonut tulla ison kartanon\nemännäksi, kun tarjottiin? Vieläpä rakkaudesta? En ole moista kummaa\nkuullut. En ymmärrä enkä voi sitä ymmärtää.\n\n_Hemmo_. Mutta hän on juuri rakkaudessaan asian niin ymmärtänyt, kun\ntiesi äitini tahdon, — ettei hän sopisi tänne emännäksi, vaimokseni,\näitini rinnalle, sukulaisteni joukkoon, ja ettei hän voisi tuoda\nisäänsä, omaa torppariani, Takamaan Mikkoa, minulle appena talooni. Ja\nsen tautta hän ei suostunut tarjoumukseeni, vaan uhrautui rakkaudelleen\nja tyytyi nurkumatta yksin sen seurauksia kärsimään.\n\n_Elvi_. Tyytyi siis — kaikesta kummallisinta! — äänettömään häpeään,\nraiskatun...\n\n_Hemmo_ (kiivaasti). Elvi! Elvi! Sitä sanaa et saa koskaan hänestä\nkäyttää!\n\n_Elvi_. Rakastetun siis?\n\n_Hemmo_. Rakastavan, syvästi rakastavan onnettoman tytön osaan.\n\n_Elvi_. Ja sinun vielä syvästi rakastamasi. — — Sen tiedän nyt. Sen\nnäen hyvin nyt.\n\n_Hemmo_. Niin tunteeton, niin kovasydämminen, — sen näet myöskin, —\nen ole, etten nyt tahtoisi, etten pitäisi velvollisuutenani hänen\nkohtaloaan, mikäli mahdollista, lieventää.\n\n_Elvi_. Ja sinulla on siihen mahdollisuus nyt. Minun päätökseni kautta.\nSinulla on siihen oikeus nyt.\n\n_Hemmo_. Oikeus? Ainoastaanko siis sillä lailla, että sinä lähdet? Eikö\nmillään muulla ehdolla?\n\n_Elvi_. Millä muulla? Millä lailla?\n\n_Hemmo_. Eikö minulla olisi oikeutta pyytää sinua jäämään, Elvi, jos\nottaisin Hiljan ja minun lapsen tänne kasvatettavaksi? Eikö, — jos\nHilja siihen suostuisi?\n\n_Elvi_. Nyt minä luulen, Hemmo, ettei sinulla ole oikeutta pyytää\nminua jäämään millään ehdoilla enää. Sillä minä en ole sinulle, mitä\nminun pitäisi olla. Sinä olet kyllä näennäisesti sidottu minuun,\nmutta kiintynyt on sydämmesi enemmän toiseen. Sinä ehkä pidät myöskin\nvelvollisuutenasi pyytää minua olemaan vaimonasi vieläkin, mutta\noikealla rakkaudella tuskin voit tätä pyyntöäsi nyt tukea. Ja, näin\nollen, olisi asemani täällä väärä, suorastaan häpäisevä minulle, — ehkä\nvieläkin enemmän, jos Hilja ehdotukseesi suostuisi. Ei, väärin tekisin\nminä, jos nyt jäisin, väärin itseäni, sinua ja Hiljaa kohtaan. Jos\nkerran hänellä on sydämmesi, niin on hänen oleva täällä se paikkakin,\njoka nyt on ollut minulla. Minun on se jälleen tehtävä vapaaksi,\nluovutettava sille, jolle se on tuleva, ja sinun on se hänelle nyt\nvieläkin tarjottava. Siihen on meillä nyt täysi syy, täysi oikeus. Ja\nnyt toivokaamme, ettei Hiljakaan enää tätä tarjoumusta hylkää.\n\n_Hemmo_. Elvi, sinä ajattelet kauniisti, jalosti teet, mutta — —\n\n_Elvi_. Mutta mitä?\n\n_Hemmo_. Minä tunnen Hiljan ja minä uskon, että hän sittenkin hylkää.\n\n_Elvi_. Siihen hänellä nyt ei ole syytä enää, — varsinkin jos äitisikin\ntaipuu nyt.\n\n_Hemmo_. Mutta sinun tähtesi Hilja ei sitä tahdo, hän ei sitä tee.\nSillä sinunkin tähtesi, Elvi, hän on kohtaloonsa tyytynyt. Minä\ntiedän sen. Hän on minulle sen itse sanonut. Hän ei tahdo meidän\npesäämme rikkoa nytkään. Sinua, minua, meitä kaikkia hän on koko ajan\nalttiiksi antavasti ajatellut, että kaikki säilyisi niin ehjänä, kuin\nmahdollista. Sinun tähtesi hän nytkin suostuu tuohon ehtoonkin, siitä\nolen varma, jos sinä vain...\n\n_Elvi_. Ei, Hemmo, niinkuin asia nyt on, minulla ei ole oikeutta\nriistää toiselta hänen etuoikeuttaan. Hänen on saatava sitä hyväkseen\nkäyttää, hänen asiansa sitte on, tahtooko sitä vai ei. Sinun, Hiljan\nja itseni tähden minun täytyy siis pysyä päätöksessäni. Olisi väärin\njäädä. Se olisi petosta itseään ja muita kohtaan. Minä en voi, minä en\nvoi, minä en voi.\n\n_Hemmo_. No niin! Olkoon sitte! Tee niinkuin tahdot, Elvi! Minulla ei\nole nyt enää mitään lisättävää. Se on ratkaistu sitte.\n\n_Elvi_. Niin, Hemmo! Se on ratkaistu nyt. Minä lähden. Minä lähden.\n(Peittää kasvonsa ja poistuu kovassa mielenliikutuksessa vasemmalle.)\n\n_Hemmo_ (tekee liikkeen ikäänkuin tahtoisi estää Elviä menemästä, mutta\nseuraten häntä pysähtyy ovelle ja kääntyy takaisin kirjoituspöytänsä\nluo, jonka eteen jää, selin vasemmalle vievään oveen päin, seisomaan,\ntuijottaen ikkunaan ja rummuttaen sormillaan pöytään).\n\n_Liisi_ (tulee, hiljaa ovea aukaisten, vasemmalta sisään, vetää oven\njälkeensä kiinni ja pysähtyy). Se olen minä.\n\n_Hemmo_ (kääntyy nopeasti). Mitä sinulla on täällä tekemistä?\n\n_Liisi_. Tahdoin hiukan laittaa kuntoon huonettasi. Täällä on, tiedän\nmä, kaikki epäjärjestyksessä. (Sijoittelee pöydän ja tuolit sohvan\neteen.)\n\n_Hemmo_. Epäjärjestyksessä — niin. Ja sinä tahdot laittaa kuntoon?\n\n_Liisi_. Niin.\n\n_Hemmo_ (kuivahko lyhyt naurahdus). Niin, niin. Ehkä. Se on oikein.\nKukas täällä on epäjärjestyksen aikaan saanut, ellet sinä?!\n\n_Liisi_. Minä?!\n\n_Hemmo_. Sinä — niin!\n\n_Liisi_. Mitenkäs se sananlasku sanoo: pata kattilaa soimaa...?\n\n_Hemmo_ (katkerasti). Kyllä sinä olet niin harvinainen otus...\n\n_Liisi_ (ivallisesti naurahtaen) että?\n\n_Hemmo_. ... että olisin jo aikoja sitte ajanut sinut pellolle...\nellet...\n\n_Liisi_. ... ellen minä olisi minä...\n\n_Hemmo_. ... ellet olisi nainen.\n\n_Liisi_. Ihanko totta?\n\n_Hemmo_. Sillä minä en käsitä, mitä sinulla on ollut täällä tekemistä\nja varsinkin, mitä sinulla nyt enää voi olla täällä tekemistä.\n\n_Liisi_. Nyt enää?\n\n_Hemmo_. Kun toinen, jolla on hatuistakin oman arvon tuntoa, ammoin jo\nolisi lähtenyt tiehensä — käskemättäkin.\n\n_Liisi_. Oletpa sinä käynyt hienotunteiseksi, oikein kohteliaaksi!\n\n_Hemmo_. Ansiosi mukaan.\n\n_Liisi_. Ja minä kun luulin, että sinä nyt juuri tarvitsit minua, aloit\nkaivata — apuani.\n\n_Hemmo_ (ylenkatseellisesti). Sinun apuasi?! Ei. Kyllä minä tulen\ntoimeen ilman sinua nytkin, yhtä hyvin kuin ennenkin. Lohduta sinä\nvain, jos voit, itseäsi sillä, että nyt olet päässyt tarkoitustesi\nperille.\n\n_Liisi_. Tarkoitusteni perille?\n\n_Hemmo_. Kun olet saanut taloni hajalle, sen rauhan rikkonut.\n\n_Liisi_. Kun Elvi on päättänyt lähteä?\n\n_Hemmo_. Sen tiedät siis jo?\n\n_Liisi_. Tiedän.\n\n_Hemmo_. No, sehän on sinun tekoasi. Sehän on ollut sinun\ntarkoituksesi? Sehän on ollut sinun hellää huolenpitoasi minusta!\n\n_Liisi_ (katkerasti). Sitä purevaa ivantekoasi minusta! Oo, kuinka sinä\nkohtelet minua ylimielisesti, Hemmo. Ja kuitenkin: (hellästi) jos sinä\ntietäisit, jos sinä tietäisit!\n\n_Hemmo_. Mikä ihmeellinen teeskentelijä! Kyllä minä jo tunnen sinut.\n\n_Liisi_. Mutta _jos_ et tuntisikaan vielä kylliksi, perinpohjin?\n\n_Hemmo_. Kyllä, kyllä, kyllä!\n\n_Liisi_. Älä ole niin varma kuitenkaan! Jos erehdyt? Voithan erehtyä\nhyvinkin. Kuinkas silloin? Ellet ole vielä likimainkaan sieluni pohjaan\nnähnyt, kaikkiin sydämmeni sopukkoihin katsonut...\n\n_Hemmo_. Niin en ainakaan, — siitä olen varma, — niistä enää mitään\nhyvää löytäisi.\n\n_Liisi_. Kuinka suurenmoisen mustan hirviön siis tässä edessäsi näet!\n\n_Hemmo_. Se on oikea sana.\n\n_Liisi_. Oikean teatterihirviön, jommoisen vain huonot kirjailijat\nosaavat luoda ja jonka huonot näyttelijät sitte vielä pahemmaksi\npilaavat? Niinkö?\n\n_Hemmo_. Olethan oman kuvasi maalari!\n\n_Liisi_ (on purskahtanut katkeriin nyyhkytyksiin, mutta pidättää ne\nsisäisellä voimanponnistuksella, naurahtaa kohta kuivasti ja lausuu\nsitte harvaan syvällä tunteella). Tiedätkös, Hemmo?! Se ei ole\nollenkaan hauska olla niin kovin musta. Ei ollenkaan hauska.\n\n_Hemmo_. Niin että siis pitäisi vähän niinkuin sääliä sinua, vai?\n\n_Liisi_ (jälleen ivallisesti). Varjelkoon! Sehän olisi jo kovin\nsenttimenttaalia, melodraamallista.\n\n_Hemmo_. Mitäs sitte?\n\n_Liisi_ (hampaiden lomitse). Ivata vain, pilkata, vitsoa, hämmästellä —\nhellittämättä — oikein kirvelevästi.\n\n_Hemmo_. Jos olen käsittänyt sinut oikein, niin on sinun menettelysi\ntäällä ollut juuri sentapaista, ehkä vieläkin tunnottomampaa, eikä\nainoastaan sanoissa, vaan myöskin teoissa.\n\n_Liisi_. Niin, niin. Niitä valopilkkuja siinä mustassa kuvassa, niitä\nsinä et ole huomannut. Niitähän muka ei ole.\n\n_Hemmo_. En, totta tosiaan, ole huomannut.\n\n_Liisi_. Mutta tahtoisit ehkä nähdä?\n\n_Hemmo_. Voisihan tuo olla hauskaa.\n\n_Liisi_ (hyvin vilkkaasti). Hauskaa?! No, sitte —! — Mutta silloin\npitää meidän molempien, sinun ja minun, ajatuksissamme palata takaisin\nviime kesän aikoihin.\n\n_Hemmo_. Se ei ole hauskaa.\n\n_Liisi_. Eikö? Sinusta?\n\n_Hemmo_. Tuskinpa sinustakaan.\n\n_Liisi_. Kyllä. Se oli elämäni ihanimpia vuosia.\n\n_Hemmo_. Tokkopahan? Pietarilaiselle, sinuntapaisellesi? Ja täällä\nmaalla, sisämaassa? Kivistön talonpoikaistalossa?\n\n_Liisi_. Alhon vieressä. Sen isännän parissa.\n\n_Hemmo_. Vähänpä sinä tarvitsit!\n\n_Liisi_. Vähän. Ja niin tyytyväinen olin kuitenkin! Paljon siis, paljon!\n\n_Hemmo_. Suhteellisesti kai vähän entisiin verrattuna?\n\n_Liisi_. Entisiin?! Tuo kuulostaa niin rumalta, kovin rumalta! Mutta\nhypätään yli! Tahi annetaan anteeksi mahdollinen sala-ajatus! Puhutaan\noloista! Entisistä ajoista! Asioista!\n\n_Hemmo_. Niistähän et koskaan minulle ole tahtonut puhua.\n\n_Liisi_. Mutta nyt tahdon. Ja vain sinulle. Kellekään muille en ole\nniistä koskaan puhunut. Enkä puhu.\n\n_Hemmo_. Olenpas sitte voittanut luottamuksesi!\n\n_Liisi_. Niinkuin näet.\n\n_Hemmo_. Minä kuuntelen.\n\n_Liisi_. No niin! — Sanalla sanoen: minä tunnustan, ett'en ole koskaan,\nennenkuin viime kesänä ensi kerran eläessäni, saanut toiselta tuntea\nenkä ole itse toista kohtaan tuntenut mitään, jota olin kuullut\nsanottavan rakkaudeksi.\n\n_Hemmo_. Anteeksi, jos — —\n\n_Liisi_. Älä, älä! Minä odotin, minä tiesin sen, että väittäisit\nvastaan.\n\n_Hemmo_. Niin teenkin.\n\n_Liisi_. Mutta annahan minun selittää. Jos minä sanon sinulle, että\nminä olen erään suomalaisen sotilashenkilön, sanokaamme, ottotyttö,\nhänen talouttaan hoitaneen palvelijansa kasvattama — tylysti,\nraa'asti, vitsoin ja tukistuksin, kun kasvatti-isä ei nähnyt, mutta\nimelän hellästi, teeskennellyn sydämmellisesti, kun hänen silmänsä\ntahi korvansa sattui valvomaan — ja että minut, kun siihen ikään olin\ntullut, pantiin yhteen niitä tyttökasvatuslaitoksia, joihin on sulettu\nkuin luostariin ja joissa, semmoisten edellytysten ohessa, kuin minulla\noli oloihin ja luonteeseni nähden, sulkeutuu itseensä. — —\n\n_Hemmo_. Anteeksi taaskin, jos — —\n\n_Liisi_ (keskeyttää nopeasti). Taaskin arvasin, että väittäisit vastaan.\n\n_Hemmo_. Tietysti. Kun kaikki sinussa todistaa kaikkia muuta, kuin\nitseensä sulkeutunutta luonnetta.\n\n_Liisi_. Niinkuin klounin sydän ei voisi vuotaa verta, vaikka hän\nkujeillaan yleisöä naurattaa? Ei, ei! Enhän minä toki niin voi\nteeskennellä. Näkyy kai se kuitenkin toisinaan, mikä pohjalla piilee?\nMutta nyt et saa keskeyttää. — Pääsin sitte ulos kasvatuslaitoksesta\nja sen ulkomuodon avulla, joka minulla silloin (Hemmo tekee liikkeen)\noli, jouduin heti naimisiin. Odota, odota! Minut annettiin, kysymättä\nmieltäni, ensimäiselle, joka tahtoi minut ottaa. Ja minä menin. Olihan\nse imartelevaakin monessa suhteessa. Mutta rakkautta, sitä siinä ei\nollut. Eikä tullutkaan.\n\n_Hemmo_. Seitsemään vuoteen?\n\n_Liisi_. Niihin seitsemään vuoteen, jotka olin naimisissa. Tuo kysymys\noli hiukan indiskreetti, epähieno, mutta minä vastaan siihen kuitenkin:\nei mieheeni eikä kehenkään muuhun. Näen kyllä, että sitä vähän epäilet,\nmutta kiirehdin ilmoittamaan, että sotilaspiireissä, ainakin siinä,\nmihin minä jouduin, rakkaus, semmoinen, joksi minä sen olin kuvitellut,\noli vain \"flirtiä\", kuhertelua, no niin, — miksi en sitä sanoisi? —\nehkä välistä vähän enemmänkin, mutta rakkautta se vain ei ollut. Ja sen\nohessa korttipeliä, juominkeja, tanssiaisia j.n.e.\n\n_Hemmo_. Kurimus, joka veti puoleensa.\n\n_Liisi_. Oli vetää. Mutta silloin kuoli mieheni.\n\n_Hemmo_. Kuoli?\n\n_Liisi_. Kuoli, kuoli. Ampui itsensä. Minä kyllä tiedän, mitä\ntarkoitat, mutta niin se oli. Uhkapelin seurauksia. Ei kyennyt\nvuorokauden kuluessa hävittämäänsä summaa maksamaan.\n\n_Hemmo_. Ja sinä olit leski, — vapaa.\n\n_Liisi_. Niin, varsinkin henkeni puolesta. Sain toimia itsenäisesti,\nihan itsenäisesti.\n\n_Hemmo_. Ja toimit? Laskit ohjakset valloilleen?\n\n_Liisi_. Hyvin viattomasti. Melkein päinvastoin. Järkeni piti minua\naisoissa. Ja sydämmeni ei pitänyt mitään ääntä — Pietarissa. Se nukkui,\nkuin karhu, talviunensa, — siellä.\n\n_Hemmo_. Jopa?!\n\n_Liisi_. Niin, niin, niin. Et usko taaskaan. Vaan niin se on. Mutta\nsitte muutin viime vuonna kesäksi tänne...\n\n_Hemmo_. Ja silloin vasta heräsi — sydämmesi?!\n\n_Liisi_. Niin. Se heräsi.\n\n_Hemmo_. Ja ensi kerran elämässäsi?!\n\n_Liisi_. Kuule, Hemmo, minä pyydän sinua: voisitko ehkä tämän ainoan\nkerran kuunnella minua vakavasti, luottavasti, ilman — ilman — ilman\ntuota loukkaavan pisteliästä sävyä kysymyksissäsi ja huomautuksissasi?\n\n_Hemmo_. Koetan.\n\n_Liisi_. Tarkoitan: varsinkaan, kun nyt puhuessani meidän\ntuttavuudestamme, minä en laske leikkiä, en, en, en, en. — Sehän on\nehkä kummallista ja tietysti voi näyttääkin hyvin kummalliselta,\nettä minun iässäni, niissä oloissa, joissa minä olin elänyt, kun\ntulin tänne maalle, näihin oloihin, ja tapasin miehen, semmoisen kuin\nsinä olet, nuoren, suoran, rehdin maanviljelijän, mutta yliopistoon\nlukeneen miehen, — että voi käydä, niinkuin minun kävi. Mutta kyllä se\nsittenkin on totta, ettei sydän katso sitä, milloin, missä ja mihin se\nilmituleen puhkeaa. No niin! Sen, minkä jo ammoin olet tietänyt, siitä\nolen varma, sen nyt kuulet suustani. Sillä sinun pitää se saada kuulla.\nMinä rakastuin, rakastuin sinuun, Hemmo, rakastuin silmittömästi —\nensi näkemältä. (Hän on heittänyt kätensä Hemmon kaulaan ja katsoo\nhäntä intohimoisesti silmiin.) Ja rakastan sinua yhä ja yhä vieläkin\näärettömästi, äärettömästi, niinkuin vain hellällä, syvällä sydämmeni\ntulella voin rakastaa.\n\n_Hemmo_ (tahtoo, kääntäen pois päänsä, irroittaa hänen kätensä). Minä\nen, — — Liisi! — — En tahdo kuulla — —\n\n_Liisi_ (tarttuen kovemmin kiinni). Ei, ei! Älä ota pois käsiäni! Et\nsaa ottaa! Sinun pitää kuulla! Tämä kerta! Miksi käännät pois kasvosi?!\nKatso minua silmiin, niin uskot sen. Sinun pitää katsoa! Kuuletko?! Kun\ntämän sinulle sanon, niin ymmärrät kaikki, kaikki. Se selittää sinulle\ntekoni, menettelyni, kaikki, kaikki, mitä on tapahtunut. Ja silloin\nannat minulle kaikki anteeksi, unhotat kaikki, säälit, niin, sittenkin\nsäälit minua kaikessa viheliäisyydessäni, kehnoudessani, ilkeydessäni,\neikö niin, eikö niin? Ja ehkä lopulta löydät sydämmesi pohjalta\n(hellästi, painaen päänsä Hemmon rintaa vasten) — minua kohtaan — —\n(kuin kerjäten) rahtusen — — vaikkapa rahtusenkin vain rakkauttakin — —\nvielä.\n\n_Hemmo_ (väistellen). Vielä?\n\n_Liisi_ (intomielin). Niin, vielä, vielä! Niinkuin silloin, silloin!\nMuistatkos?!\n\n_Hemmo_. Se ei ole totta. Sitä ei ole koskaan ollut.\n\n_Liisi_. Eikö — koskaan?\n\n_Hemmo_. Ei koskaan. Yhtä vähän kuin sinullakaan minua kohtaan koskaan\nmitään semmoista on ollut.\n\n_Liisi_. Mitäs se sitte olisi ollut?\n\n_Hemmo_. Tyhjää peliä vain. Niinkuin nytkin.\n\n_Liisi_. Oikeinko tosissasi puhut näin? Niinkö sitte sen olet\nkäsittänytkin?\n\n_Hemmo_. Vieläpä paremmin: se on ollut vain kavala juoni, välikappale\nsaavuttaaksesi tarkoituksesi.\n\n_Liisi_. Joka, muka, on ollut?\n\n_Hemmo_. Päästä tänne Alhoon hallitsemaan ja vallitsemaan. Nyt sen\ntiedät.\n\n_Liisi_. Nyt sen tiedän. Kiitos, että sanoit. No, jos se oli minun\ntarkoitukseni, jos sellaisena seikkailijattarena vain minua olet\npitänyt, niin minkälainen oli silloin sinun menettelysi? Muistelepas!\nMiksi sitte miltei joka päivä ensin minua milloin kävelemään, milloin\nsoutelemaan, milloin ratsastamaan kanssasi noutamaan tulit?\n\n_Hemmo_. Siksi että — —\n\n_Liisi_ (keskeyttää nopeasti) — — että se vain minua huvitti, —\ntietysti! Kohteliaisuudesta vain tahdoit minun mielitekojani tyydyttää.\nKiitos! Se oli kauniisti tehty! Kiitos sitte siitäkin, että aina vain\nsilloin tahdoit olla kanssani kahden kesken. Muistathan, muistathan?\nKiitos sitte vielä siitäkin, että iltaisin, kun aurinko jo oli painunut\njärven taa ja harmaa hämärä oli laskeutunut salaperäiseksi, leppoisaksi\npeitoksi Alhon ja Kivistön maisemain yli, vielä kauan, kauan, kauan,\nmyöhään yöhön, viitsit istua kanssani rannalla venelaiturin penkillä,\nistua ja haaveksia ja kertoella sydämimesi asioita...\n\n_Hemmo_. Ja vastata sinun väsymättömään utelemiseesi.\n\n_Liisi_ (kuivasti naurahtaen). Kun en minä, tuhma, osannut olla sinulle\nvain mykkä seuratoveri! Kun en pyytänyt sinua vaikenemaan, kun puhelit\nmaatilastasi, sen hoidosta ja että se oli emännän tarpeessa, nuoren,\nrakkaan... Niin, niin. Miks'en käännyttänytkään sinua takaisin, kun\naina tarjouduit saattelemaan minua kotia iltamyöhään ja aina tahdoit\nkulkea tuota oikotietä, pellonpiennarta, rantapuitten suojassa?\n\n_Hemmo_. Miks'et? Miks'et?\n\n_Liisi_. Siksi, että uskoin sinunkin todella rakastavan minua, niinkuin\nminä sinua. Uskoin, sillä semmoinen oli käytöksesi, — kunnes — —\n\n_Hemmo_. Kunnes olin täydellisesti selvillä sinun pyyteittesi laadusta.\n\n_Liisi_. Kunnes sinä, — muistathan sen illan? — luulit jo voittaneesi\nminut, ja silloin pyysit, että vielä istuisimme siellä pientareella\nmuka kuuntelemassa, kuinka ruisrääkkä yksitoikkoisesti pellolla\näänteli, ja katselemassa, miten kuu pitkänä hopeavirtana lahden\npinnalla kimmelteli. Mitä silloin merkitsi se, mitä minulle aloit\nkorvaan kuiskaella? Ja mitä tarkoittivat hyväilysi, kun vedit minua\npovellesi ja suutelit hurjasti, hurjasti? Minun seikkailuhaluni\ntyydyttämistä? Sano!\n\n_Hemmo_. Sitä ainoata hetkeä, jolloin heikkoudessani olin viettelysi\nverkkoon langeta, aina vain kammoten, inhoten muistelen.\n\n_Liisi_. Minun viettelyni?! Hauska kuulla! Vaikka minä voin olla aina\nylpeä siitä lujuudesta, että sain sinun himosi purkauksen estetyksi ja\netten minä antautunut sinulle silloin. Kumpi meistä voitti silloin?\nKenen tunteet olivat syvemmät, voimakkaammat? Ja kenen käytös siis\nalhaisempi, inhottavampi, loukkaavampi?\n\n_Hemmo_. Jos sinä käsitit sen asian itsellesi silloin loukkaukseksi,\nniin minä en käsitä vieläkään, miksi sitte täällä enää uudelleen olet\nsilmäsikään näyttänyt.\n\n_Liisi_. Niin. Sinä et sitä käsitä, sillä sinä et sitä tiedä, kuinka\npaljon, kuinka syvästi, kuinka todellisesti minä sinua, Hemmo,\nsittenkin, kaikesta loukkauksesta, kaikista kärsimyksistä, kaikesta,\nkaikesta huolimatta, rakastan. Niin, rakastan. (Tarttuu jälleen kiinni\nHemmoon.) Ymmärrätkö? Minä en voinut olla tulematta. Minä en voinut\nelää ilman sinua. En voinut elää saamatta katsoa sinua silmiin, näin,\nnäin, näin...\n\n_Hemmo_ (sysää hänet rajulla liikkeellä luotaan). Mikä käärme sinä\nolet, kun vieläkin luulet voivasi kiemurrella ympärilläni?! Luuletko\ntodellakin vielä voivasi saada minut uskomaan rakkauteesi kaiken sen\njälkeen, mitä täällä nyt olet toimittanut? Sillä ethän toki enää voine\nväittää tekosi johtuneen rakkaudesta minua kohtaan?\n\n_Liisi_ (intomielin). Kyllä, Hemmo, kyllä. Ei muusta, ei mistään muusta.\n\n_Hemmo_. Mutta sitte vain loukatusta, halpamaisesta itserakkaudesta,\nsilmittömästä kostonhimosta, joka nyt on näyttäytynyt kaikessa\nloistossaan.\n\n_Liisi_. Niinkö? Niinkö?\n\n_Hemmo_. Niin juuri. Sillä ei todellisesta rakkaudesta tehdä, mitä\nsinä olet tehnyt. Siitä olen vakuutettu täydellisesti nyt, — nyt, kun\nvieläkin syvemmälle olen saanut sinun sielusi pohjaan nähdä. Valhetta,\nkavaluutta siellä vain olen nähnyt nytkin, niinkuin silloin, — ei muuta.\n\n_Liisi_. Hemmo! Hemmo!\n\n_Hemmo_. Sen tautta olet sen kohtelun, jonka silloin osaksesi\nsait, täydellisesti ansainnut. Sillä sinä et ole sen parempi, kuin\nminkälaisena minä sinua sinä iltana pidin.\n\n_Liisi_. Vai semmoisena naisena sinä siis minut vain piditkin?!\nSemmoisena, jonka vain ottaa ja viskaa, kuin rääsyn, jonka on käyttänyt\nintohimonsa pyyhkeenä?! (Kiristäen hampaitaan, sähisten.) Häpäisijä!\nHäpäisijä!!\n\n_Hemmo_. Semmoisena. Ja se näennäinen silloinen lujuutesi, josta\nkerskasit, ei ole tehnyt sinua ollenkaan paremmaksi silmissäni. Se oli,\nnäetkös, vain ikävä hairahdus sinulle, jota olet kipeästi katunut.\nSillä kuka tietää? Jos silloin se onnettomuus, josta minut tahtomattasi\nlujuudellasi pelastit, olisi tapahtunut, kuka tietää, sanon, etkö sinä\nnyt olisi emäntänä, vaimonani täällä?!\n\n_Liisi_ (katkerasti). Oo, kuinka sydämmetön minulle olet, Hemmo!\n\n_Hemmo_. Niin, niin se kävi! Kumpi meistä siis sittenkin silloin\nvoitti? Onnellinen minä, että sinä silloin laskuissasi erehdyit! Mutta\nsitä erehdystäsi sinä et ole voinut tähän päivään asti sulattaa. Ja\nsiitä johtuvat kaikki sinun tekosi. Sinua saan nyt kiittää siitä, että\nminä olen tekoni tunnustanut. Ja minä kiitän sinua siitä vilpittömästi.\nSillä minä olin tehnyt väärin ja voin nyt tekoni sovittaa. Ja minä\ntahdon sen sovittaa. Niin. Elvi on nyt päättänyt lähteä, jättää minut,\njättää paikkansa toiselle. Sen minä nyt tahdon täyttää. Niin on\nElvinkin tahto ja toivottavasti se nyt voikin täyttyä.\n\n_Liisi_. Ja se on, Hemmo? (Tarttuu epätoivoisasti Hemmon takin\nrinnukseen.) Mikä se on? Mikä se on?\n\n_Hemmo_ (ottaa Liisiä käsien ranteesta). Ha-ha-ha-ha! Toisaalla,\nsyvemmällä, kuin mitä sinä luulet, ovat minun tunteeni sittenkin.\n(Väistää Liisin luotaan.)\n\n_Liisi_ (kirkaisten). Haa!! (Heittäytyy sohvaan ja painautuu, kasvot\nalaspäin sen nurkkaan.)\n\n_Hemmo_. Ja missä, — sen saat kohta itse kuulla. (Menee peräovelle\npäin.)\n\n_Mikko_ ja (hänen jälessään) _Hilja_ (tulevat samassa perältä häntä\nvastaan).\n\n_Hemmo_. Parahiksi tulitte. Aioin juuri lähteä teitä hakemaan. Käykää,\nkäykää sisään!\n\n_Mikko_. Onko se totta, isäntä?\n\n_Hemmo_. Mikä niin, Mikko?\n\n_Mikko_. Nuori rouva kun kävi pyytämässä, että minä valjastaisin\nhänelle hevosen ja tulisin kaupunkiin viemään... ja...\n\n_Hemmo_. Mitäs? Tehkää niinkuin rouva pyysi!\n\n_Mikko_. Sitähän minä, että onkos se totta, — niinkuin hän sanoi, —\nettä hän lähtee pois?\n\n_Hemmo_. On, Mikko. Totta se on.\n\n_Hilja_. Kokonaanko?\n\n_Hemmo_. Niin, Hilja, kokonaan. Me eroamme nyt, hän ja minä.\n\n_Hilja_ (peittää kasvonsa käsillään). Voih!\n\n_Mikko_. Ettäkö oikein?\n\n_Hemmo_. Niin se on päätetty. Ja samalla, Hilja, olen päättänyt, —\nkuulkaa se nyt tekin, Mikko! — ottaa sinut ja poikamme tänne. Ensin\nniin — asumaan — ja sitte niinkuin pitää — oikein.\n\n_Liisi_ (hypähtää ylös ja teroittaa kuntoaan).\n\n_Hilja_. Eihän. Miksikä niin?\n\n_Hemmo_. Kyllä, kyllä. Puhutaan siitä kohta enemmän. — Menkää te nyt\nvain, Mikko, ja tehkää mitä rouva pyysi.\n\n_Mikko_ (epäröiden). Jos rouva kuitenkin jäisi?\n\n_Hemmo_. Ei, ei. Ei se siitä muutu. Kyllä se on varma, — päätetty asia.\nMenkää nyt vain!\n\n_Mikko_ (poistuu verkalleen).\n\n_Hilja_. Arvasinhan, että näin tulisi käymään.\n\n_Hemmo_. Mutta näinhän piti käydä, Hiljaseni.\n\n_Hilja_. Ja kaikki minun tähteni, minun tekoni tähden!\n\n_Hemmo_. Kultaseni! Mitä sinä joutavia — —! Minähän se — — Minunhan se\non enemmän, kuin sinun. Ja minähän tahdoin, että kaikki tulisi ilmi,\nmeidän rakkautemme suhde, minun väärintekoni ja sinun kärsimyksesi.\nNäinhän piti lopulta käydä kuitenkin. Ja nyt, kun asia on tällä\nkannalla, nyt ei ole enää mitään esteitä, ei mitään turhaa luulottelua,\nei mitään arkailua itsensä eikä pelkoa ihmisten tähden, nyt voit tulla\nomakseni kokonaan. Eikö niin, eikö niin, rakas oma Hiljaseni?\n\n_Hilja_. Minä tunnen kuitenkin, ettei minun omatuntoni saa rauhaa\nkoskaan.\n\n_Hemmo_. Mitä sinä nyt noin puhut, Hilja?\n\n_Hilja_. Se tulee minua aina syyttämään.\n\n_Hemmo_. Mistä sitte nyt?\n\n_Hilja_. Että minä olen tullut toisen tielle, olen vaimonne\nsyrjäyttänyt, teidät häneltä riistänyt.\n\n_Hemmo_. Mutta hänhän tietää nyt, että sinä minulle ensin kuuluit.\nHänenhän tämä on tahto. Hän tietää, että minäkin sinua rakastan\nvielä ja kuinka syvästi sinä minua rakastat. Hän tietää nyt sinun\nuhrautuvaisuutesi ja sen tautta hän tahtoo itse luovuttaa paikkansa\nsinulle, sen paikan, joka sinulle on kuulunut, jonka sinä olet\nhylännyt, mutta joka sinulle on tuleva ja joka sinun nyt on otettava\nvastaan, jos et tahdo minua kokonaan onnettomaksi tehdä. Sillä hän ei\njää tänne enää, ei tahdo eikä voi jäädä — sinun tähtesi. Ymmärräthän\nsen nyt, Hilja: ei voi jäädä — millään ehdoilla. Ethän sinä nyt sitte,\nsinäkin, tahdo hylätä minua, jättää minua, riistää minulta ainoata\nonneani? Ethän, ethän, Hiljaseni?\n\n_Hilja_. Eikö sitte ole mitään muuta neuvoa enää?\n\n_Hemmo_. Ei, Hilja. Ei mitään. Etkö sinä sitte rakastakaan minua,\nniinkuin olen luullut? Et, — jos sinäkin nyt — —\n\n_Hilja_. Tiedättehän itse hyvin, — kuinka.\n\n_Hemmo_. No niin. Tiedänhän sen. Sinun siis nyt pitää vain suostua\n— lailliseen oloon, jahka se voidaan järjestää. Miltä tämä muuten\nnäyttäisi? Mitä sinusta voisi luulla? Sehän olisi nyt jo kovin\nkummallista, — nyt varsinkin.\n\n_Hilja_. Ymmärränhän sen kyllä. Tiedänhän sen, että te itse aina sitä\nolette tahtonut.\n\n_Hemmo_. Ja nyt se on mahdollista.\n\n_Hilja_. Ja tahtoisinhan minäkin... Olisihan välttämätöntä jollakin\nlailla...\n\n_Hemmo_. Niinpä niin, kultaseni. Se on välttämätöntä — meidän ja\nlapsemme tähden. Eihän se pieni raukka ole syyllinen mihinkään. Miksikä\nse tehtäisiin onnettomaksi? Sen eteenhän meidän on elettävä. Sille\nannettava kaikki rakkautemme. Yhdessä, Hilja, yhdessä! (Painaa Hiljaa\nrintaansa vasten.)\n\n_Hilja_ (heltyen itkemään). Te olette — — te olette —\n\n_Hemmo_. Mitä? Mitä nyt? Miksi sinä itket? Älä itke, älä!\n\n_Hilja_. — — liian — — liian hyvä!\n\n_Hemmo_. Tyytyväinen olen nyt, että voin täyttää velvollisuuteni sinua,\nkauan kärsinyttä, kohtaan. Se on Sallimuksen tahto.\n\n_Selma_ (tulee vasemmalta). Hemmoseni! Hemmoseni! Niinkö se sittenkin\npäättyi?\n\n_Hemmo_. Niin, äiti.\n\n_Selma_. Elvi laittaa jo välttämättömimmät tavaransa kuntoon\nlähteäkseen, vaan itkee, itkee taukoamatta.\n\n_Hemmo_. Hän teki itse päätöksensä ja pysyi siinä.\n\n_Selma_. Ja sinä et välitä siitä sen enempää? Annat hänen vain lähteä?\n\n_Hemmo_. Niin, äiti. Niin on paras. Sille ei mahda mitään. Niin täytyy\ntehdä. Ja tässä on nyt Hilja. Hän jää nyt tänne Elvin sijaan.\n\n_Selma_. Elvin sijaan?\n\n_Hemmo_. Niin. Se on meidän yhteinen päätöksemme.\n\n_Selma_. Poikani! Mitä sinä teet? Niinkö sinä lasket laillisen vaimosi\nmenemään? Sinähän suorastaan ajat pois hänet. Ja olet heti valmis tällä\nlailla menettelemään: ottamaan toisen ja — kenen? Ja minun tahtoanikaan\nkysymättä?\n\n_Hilja_. Voi, hyvä Jumala!\n\n_Hemmo_ (lujasti). Äiti! Nyt en voi menetellä enää toisin. Nyt minun\ntäytyy tehdä näin, vaikka vastoin sinun tahtoasikin.\n\n_Selma_. Tämänkö surun minulle, vanhalle äidillesi, lopulta sitte\nkuitenkin valmistat?!\n\n_Hilja_. Ei, rouva, ei, ei.\n\n_Hemmo_ (Selmalle). Minä olen jo liian paljon sinun tahtoasi\nnoudattanut ja sen kautta rikkonut sydäntäni ja omaatuntoani vastaan.\nSinun täytyy minulle nyt antaa anteeksi, että hairahdukseni korjaan\ntällä lailla, vaikka se sinusta kuinka kipeältä tuntuisikin.\n\n_Selma_. Viimeiseen asti luotin vielä sinuun ja toivoin, että kaikki\npäättyisi hyvin. Tulin sinua hakemaan, että vieläkin koettaisit saada\nElviä jäämään, tulisit häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Minä\npuolestani olenkin jo tehnyt kaiken voitavani ja uskon nyt, että\nyksi sana, harras pyyntö sinun puoleltasi sittenkin vielä saa hänet\ntaipumaan ja päätöksensä muuttamaan. Onko nyt tämä äitisi viimeinen\nrukous sinulle, Hemmo, aivan mahdoton, kaikkea merkitystä vailla?\n\n_Hilja_ (Hemmolle). Minäkin pyydän: menkää, tehkää se! Teidän täytyy.\n\n_Hemmo_. Hilja! Sinäkin! Ja äiti! Tehän nyt revitte sieluni\nkappaleiksi. Eikö tästä sitte ole mitään pääsyä enää? Mitä on minun\ntehtävä? Enhän minä voi hänelle mitään sanoa? Sehän oli jo päätetty\nElvin kanssa. Ja Hiljan kanssa myös. Niin no! Se on ainoa, mitä voin\nhänelle sanoa, että Hilja nyt on suostunut tulemaan vaimokseni.\n\n_Hilja_. Ei, ei...\n\n_Selma_. Niin: eihän, Hilja kulta?\n\n_Hemmo_. Kuinka ei? Mitä sinä nyt, Hilja? Vast'ikään juuri olit\ntaipuvainen. Ja sinä, äiti? Miksi taas tahdot repiä, mikä jo on saatu\nrakennetuksi? Vaan minä en nyt enää salli sitä. Sen tulen sanomaan\nElville, että asia Hiljan kanssa nyt on päätetty, — sen, jos tahdotte,\nmuuta en voi sanoa, äiti. Ja sitä, — minä tiedän sen, — ei Elvikään\ntahdo muutetuksi. Tule! Mennään sitte, äiti, mennään! (Sysää Selmaa\nedessään vasemmalle.)\n\n_Selma_. Mennään, mennään! (Menee.)\n\n_Hemmo_ (ovelta). Mutta sinä, Hilja, odota täällä! Minä tulen kohta\ntakaisin. (Menee vasemmalle.)\n\n_Hilja_ (kovassa mielenliikutuksessa, epätoivossaan). Kaikkivaltias\nJumala! Mitä on minun tehtävä?! (Aikoo poistua perälle.) Enhän minä voi.\n\n_Liisi_ (juoksee pidättämään häntä). Kuulkaa, odottakaa, Hilja!\nIsäntähän käski... (Tarttuu Hiljaa kädestä.) Ja sallikaa minun nyt\nonnitella teitä.\n\n_Hilja_ (kääntyen takaisin). Pilkkaako te, rouva, nyt minusta teette?\n\n_Liisi_. Onnellinenhan olette, kun pääsette tämän talon emännäksi.\n\n_Hilja_. Mitenkä voin minä olla onnellinen, kun näen nyt jo, että olen\ntehnyt kaksi muuta ihmistä täällä onnettomaksi?!\n\n_Liisi_. Kolme.\n\n_Hilja_. Kuinka: kolme? Kenen vielä?\n\n_Liisi_. Minut.\n\n_Hilja_. Teidät?\n\n_Liisi_. Niin. Tiedättekös, Hilja? Teille minä voin sen sanoa: noin,\nkuin äsken teitäkin, hän on minuakin hellinyt, noin hän on minullekin\nlemmestänsä puhunut, intomielin, tulisesti.\n\n_Hilja_. Ei ole totta se.\n\n_Liisi_. On, on, on. Viime kesänä jo. Sitte hän kylmeni minulle. Ja\ntämä oli nyt vain kiusantekoa minulle. Kiusallaan hän tuon kaiken vain\nteki silmieni edessä. Sydäntäni raadellakseen vain. Sillä miks'ei\nhän muuten olisi pyytänyt minua poistumaan, kun noin tahtoi teitä\npuhutella? Nähkääs: näin onnelliseksi hän on minutkin tehnyt!\n\n_Hilja_. Nyt tekin vain tahdotte kiusata minua, vielä tuskiani lisätä.\n\n_Liisi_. Eikä, kun vain silmänne ajoissa avata, että tietäisitte,\nmikä teilläkin edessänne on. Sillä minäkin olen ollut häntä yhtä\nlähellä, kuin te. Minäkin olen häntä rakastanut ja rakastan vieläkin\nyhtä paljon, ehkä enemmänkin, kuin te. Ja minua hän on ennen teitä\nrakastanut, minulla on ollut hänen ensi lempensä, ja sen tautta hän on\nminun, minun eikä kenenkään muun.\n\n_Hilja_. Ei, rouva. Sitä minä en usko. Se ei ole totta. Se ei voi olla\ntotta.\n\n_Liisi_. Mutta se on kuitenkin niin. Sillä te ette voi häntä rakastaa,\nniinkuin minä. Minä vaikka kuolisin hänen tähtensä, vaan sitä ette...\nSanokaapa, Hilja, voisitteko te kuolla sen henkilön tähden, jota\nrakastatte? Voisitteko te nyt kuolla hänenkin tähtensä?\n\n_Hilja_. En ymmärrä, rouva, miksi te tuommoisia kyselette.\n\n_Liisi_. Siinäpä se on. Mutta minä voisin. Minä voin vaikka heti.\n(Hypähtää ylös sohvalle ja etsii aseiden joukosta seinältä.)\n\n_Hilja_ (hätääntyen). Rouva! Mitä te teette? Mitä te ai'otte tehdä?!\n\n_Liisi_. Missä?... Missä?... Minä kyllä näytän... Ei, ei ole... (Kun ei\nlöydä seinältä revolveria, niin hyppää alas ja juoksee kirjoituspöydän\nluo, josta hakee kiireesti.)\n\n_Hilja_. Rouva, rouva hyvä!\n\n_Liisi_ (löytää revolverin). Tässä se on! Ja panoksissa — valmiina.\n\n_Hilja_. Ette saa, ette saa! Minä huudan ihmisiä tänne.\n\n_Liisi_. Ha-ha-ha! Näenhän minä, ettette te uskaltaisi! Mitä on sitte\nteidän rakkautenne? Jos häntä rakastatte, niinkuin sanotte, niin tuossa\non! (Tarjoo Hiljalle revolverin.) Uskaltakaa nyt! Näyttäkää, että häntä\nrakastatte enemmän, kuin kaikkea muuta maailmassa! No!\n\n_Hilja_ (peräytyen). Mitä te tarkoitatte, rouva?!\n\n_Liisi_ (kuivasti naurahtaen). Ha-ha-ha! Voi, Hilja raukka! Näenhän\nminä nyt, kuinka paljon hänen onnestansa ja elämästänsä välitätte.\nKuolla sen tähden jota rakastaa, se ei ole vielä mitään, ja sitäkään\nette voi. Mutta tappaa se, joka riistää sinulta rakastamasi olennon, ja\nelää sittenkin rakkautensa tähden, se on jotakin, se on suurta, se on\nsuurenmoista ja sen uskallan minä.\n\n_Hilja_. Oletteko te hullu?!\n\n_Liisi_ (takertuen kiinni Hiljaan). Ja minä sen teen, minä sen teen!\nKuuletteko te, Hilja! Minä — sen — teen.\n\n_Hilja_. Kyllä. Päästäkää! Päästäkää!\n\n_Liisi_ (Hiljan kaulassa). Sillä hän on minun eikä kenenkään muun.\nEikä saa olla. Ei saa olla. Kuuletteko, Hilja? Minä häntä rakastan,\nvain minä. Ja te ette saa häntä minulta riistää. Minä pyydän, minä\nrukoilen teitä, Hilja, rakas Hilja! Uskokaa minua! Se on niinkuin olen\nsanonut. Hän on minun. Miksi te viette minulta kalliimpani, sen, joka\non minun, minun, minun eikä kenenkään muun! Miksi te olette kaikki\ntielläni, tekin? Miksi ette väisty? Miksi ette mene? Lähtekää! Antakaa\nminulle omani! Antakaa hyvällä, muuten minä hänet otan, niin, minä\nhänet otan kuitenkin, otan, otan väkisin. Sillä minä tahdon elää, elää\nhänen kanssansa, elää elämäni ihanimman päivän, uneksia sen suloisimman\nsydänyön hänen povellansa. Antakaa minunkin elää kerran, kerran vain!\nJa sitte kuolla, kuolla hänen kanssansa! Niin, Hilja. Tiedättekö, mitä\nminä olen päättänyt? Ellen minä tätä toivoani täytetyksi saa, niin\nkuolkoon sitte hän — ensin.\n\n_Hilja_. Jumala! Jumala!\n\n_Liisi_. Ja sitte kuolen minä, — vasta sitte. Sillä miksi kuolisin vain\nminä? Miksi ampuisin minä itseni? Että toinen hänen saisi? E-hei. Ei\nkoskaan, ei koskaan.\n\n_Hilja_ (painautuu oven pieltä vastaan itkemään). Niinkö sitte tämä\npäättyy?!!\n\n_Liisi_. Niin. Muuta pääsyä ei nyt ole enää. Sillä ellen minä tapa\nsitä, joka on minun tielläni, ja jää rakkauteni tähden elämään ja\nkärsimään, niin tapan sen, jota rakastan, ja sitte kuolen itse. Se on\npäätetty. Muuta pääsyä ei ole. Saatte valita, Hilja. Jompi kumpi. Kumpi\nsitte?\n\n_Hilja_. Eläkää! Eläkää! Minä menen. Lähden. En tahdo olla teidän\ntiellänne — en kenenkään — en kenenkään tiellä enää.\n\n_Liisi_ (suutelee häntä rajusti). Kiitos! Kiitos, Hilja! Kiitos!\n\n_Hilja_ (riuhtaisekse nopeasti irti). Päästäkää! — — Minä menen. —\nHyvästi!! (Poistuu perälle.)\n\n_Liisi_ (huo'ahtaa ikäänkuin helpotuksesta). Onnistuikohan sittenkin?!\n(juoksee ikkunan luo.) Ei, ei rantaan. — Pihan poikki — tupaan. — —\nRaukka! Raukka! — — Vaan — kuka tietää? Ehkä — kuitenkin.\n\n_Hemmo_ (tulee nopeasti vasemmalta). Sinä — yksin? Entä Hilja?\n\n_Liisi_. Hän meni!\n\n_Hemmo_. Meni? Minne?\n\n_Liisi_. En tiedä. Ei sanonut. Luultavasti tupaan — lastansa katsomaan.\n\n_Hemmo_. Lasta! Niin, niin. Meidän pikku lastamme.\n\n_Liisi_. Joka siis nyt jää tänne äitinsä kanssa, niinkö? Vai?\n\n_Hemmo_. Niin jäävät.\n\n_Liisi_. Ja Elvi?\n\n_Hemmo_. Hän lähtee. Niinkuin oli päätetty. Ja nyt voin sinuakin\nkiittää, Liisi. (Ojentaa hänelle molemmat kätensä.) Hyvästiksi myöskin.\n\n_Liisi_. Tokkopahan vielä?\n\n_Hemmo_. Olethan asettanut kaikki kuntoon nyt. Johan täällä alkaa\nkaikki olla järjestyksessä taas. Anna siis kätesi minulle, että saan\npuristaa niitä vielä viimeisen kerran!\n\n_Liisi_ (joka on koettanut salaa pitää revolveria selkänsä takana,\npiiloittaa sen nopeasti taskuunsa ja asettuu uhmailevaan asentoon,\nkädet selän takana, Hemmon eteen.) Jospa ei kaikki vieläkään olisi\nvalmista?!\n\n_Hemmo_ (hätääntyen). Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä teit täällä yksin?\n(Alkaa hakea pöydältä revolveria.) Mitä? Sinä olet ottanut revolverini.\nMissä se on? Sinä olet ottanut. Sinä pidit sitä, sinä piiloitit sen\näsken. Anna tänne se! Anna se heti paikalla tänne! (Tarttuu Liisin\nkäsiin ja vaatii niitä näyttämään.) Näytä kätesi!\n\n_Liisi_ (kiemurrellen, vastustellen). Anna minun olla! Minulla ei sitä\nole. No! Katso sitte! (Näyttää molempia tyhjiä käsiään.) Näethän!\n\n_Hemmo_. Sinä valehtelet. Se on sinulla. Mitä sinä teet sillä? Mitä\nsinä aiot tehdä?\n\n_Liisi_. Minä kai saan itselleni tehdä mitä tahdon. Se on minun asiani.\n\n_Hemmo_. Sinähän raivoat. Olet hullu ihan. Anna tänne se paikalla!\n(Yrittää jälleen käydä Liisin kimppuun.)\n\n_Liisi_. Anna minun pitää se! Anna minun pitää se, Hemmo! Minä\ntarvitsen sen. Tarvitsenhan sen, kun täältä lähden. Minunhan nyt pitää\ntäältä lähteä. Sinähän sen sanoit. Sinähän käsket minun lähtemään.\nSinähän ajat minut pellolle, kuin koiran, pahemmin kuin koiran. Hemmo!\nHemmo!\n\n_Hemmo_. Mutta, taivaan nimessä, ole toki järkevä! Mitä hyötyä tästä\nlähtee? Olethan jo tarpeeksi kääntänyt taloni mullin mallin. (Ulkoa\nkuuluu rattaiden ajoa portaiden eteen.) Kas tuossa on jo hevonenkin\nvalmis Elvin lähteä. Voithan olla tyytyväinen siihenkin jo, mitä nyt\non tapahtunut. Pyydän sinua siis kauniisti, ystävän tavoin, jos niin\ntahdot: lopeta, lopeta jo! Jätä ilveesi! Liisi! Liisi!\n\n_Selma_ (tulee perältä, itkien). Nyt hän lähtee. Nyt Elvi lähtee. Etkö\nedes tule saattamaan, Hemmo? Ja sinä, Liisi? Mikä teillä on? Mitä te\ntäällä teette? Tulkaa! Vaan missä Mikko on? Minne hän on mennyt?\n\n_Hemmo_. Ulkona kai. Hevosen luona.\n\n_Selma_. Ei ollut, ei.\n\n_Liisi_ (katsoen ikkunaan). Tuolta hän juoksee tännepäin, tuvasta.\n\n_Mikon_ (ääni ulkoa). Tulkaa, hyvät ihmiset! Apuun! Auttakaa! Auttakaa!\n\n_Hemmo_. Mitä hän huutaa?\n\n_Selma_. Mitä on tapahtunut?\n\n_Hemmo_. Apua?! Mitä! (Aikoo mennä perälle).\n\n_Mikko_ (rientää samassa kauhistuneena sisään).\n\n_Elvi_ (puettuna matkapukuun tulee hänen jälessään, myöskin aivan\npelästyneenä). Voi, Jumala!\n\n_Mikko_. Hilja on hirttäytynyt! Oma Hiljani hirttäytynyt!\n\n_Hemmo, Liisi ja. Selma_. Hirttäytynyt!!! (Kaikki, paitsi Liisi,\nosoittavat kasvoissaan surua ja kauhistusta.)\n\n_Hemmo_. Missä? Milloin?\n\n_Mikko_ (nopeasti). Tupakamarin pellinnyöriin. Kuulin lapsen itkevän,\njuoksin katsomaan, ei ollut Hiljaa tuvassa, etsin, löysin riippumasta.\n\n_Hemmo_. Joko kauan, joko kauan?\n\n_Mikko_. En tiedä. Tulkaa! Apuun! (Rientää ulos.)\n\n_Hemmo_. Mennään! Joutuun! (Seuraa Mikkoa.)\n\n_Selma_. Voi, hyvä Jumala! Se siitä tuli.\n\n_Liisi_ (itsekseen puolikovaan). Niinkö se kävi?!\n\n_Elvi_. Ja minkä tähden sitte nyt?!\n\n_Selma_. Kuka hänet tietää?! Hilja raukka!\n\n_Elvi_. Eihän se ole minun syyni. Enhän minä sitä tahtonut — sillä\nlailla. Voi, äiti, äiti!\n\n_Selma_. Rauhoitu, kultani! Ethän sinä... Päinvastoin. (Vilkaisten\nikkunaan.) Kas tuossa he kantavat hänet pihalle. Minä menen myöskin\nauttamaan.\n\n_Elvi_. Ehkä hän sitte vielä virkookin.\n\n_Selma_. Ehkä — niin — toivotaan. Tulkaa tekin, tulkaa! (Rientää\nperälle.)\n\n_Liisi_ (joka koko ajan jännitetyin mielin, seisoen yhdellä kohtaa, on\nseurannut tapahtumia, heittäytyy sohvan nurkkaan ja kääntää kasvonsa\nseinään päin.) Ei, ei, ei. Minä en voi nähdä kuollutta, en. Mene sinä,\nElvi, mene, jos tahdot. Minä en mene.\n\n_Elvi_ (seisoen kirjoituspöydän luona ja pelokkaasti katsoen silloin\ntällöin ulos). Tuossa hän on tuvan oven edessä nurmella. Nuora on hänen\nkaulastaan leikattu pois.\n\n_Liisi_ (kuin itsekseen kuiskaten). Nurmella... Leikattu pois!\n(Väliaika.)\n\n_Elvi_. Mutta hän ei hievahda...\n\n_Liisi_ (kuin äsken). Ei hievahda! (Väliaika.)\n\n_Elvi_. Hemmo koettaa yhä toinnuttaa.\n\n_Liisi_ (kuin äsken). Toinnuttaa! (Väliaika.)\n\n_Elvi_ (kirkaisten). Voi, kuinka siniset kasvot ovat! Ihan siniset!\n(Vaipuu, kasvot käsiin peitettyinä, tuolille kirjoituspöydän ääreen.)\n\n_Liisi_ (huo'ahtaen kuin helpotuksesta). Siniset — — kasvot! — — (Hän\nheittää käsivartensa päänsä alle ja oikaisekse sohvalle suoraksi).\n\n    (Pitkähkö väliaika. Ulkoa kuuluu levotonta, äänekästä puhelua.)\n\n_Selma_ (tulee sitte itkien sisään perältä). Myöhäistä! Myöhäistä! Ei\nsiinä auta enää mikään.\n\n_Elvi_. Eikö mikään enää?\n\n_Selma_. Ei, ei, ei.\n\n_Liisi_ (ikäänkuin itsekseen, puolikovaan). Ei!\n\n_Hemmo_ (palaa kovasti nyyhkyttäen). Kuollut! Kuollut!\n\n_Liisi_ (kuultuaan Hemmon äänen hypähtää ylös ja kuiskaa). Kuollut!\n\n_Hemmo_ (kävellen edestakaisin huoneessa). Hilja, Hiljani! Kuollut!\nPoissa! Nyt kun hänet sain. Nyt kun häntä tarvitsin.\n\n_Selma_ (lähestyen Hemmoa). Hemmo! Poikani!\n\n_Hemmo_ (äitinsä kaulassa). Voi, äiti, äiti! Kaikki on minulta nyt\npoissa. Nyt ei minulla ole mitään enää.\n\n_Selma_. On, Hemmo, on. Ajattelehan vielä! Me, minä ja... ja...\nlapsesikin.\n\n_Hemmo_. Niin. Lapseni. Onhan se. Senhän unhotin. Pikku poikani, meidän\npikku poikamme. Sehän on jälellä. Senhän sain kuitenkin pitää.\n\n_Elvi_. Hemmo! Saanko minä puhua? Uskallanko minä...? Minä tahtoisin\npyytää — —\n\n_Hemmo_. Mitä niin?\n\n_Elvi_ (hellästi, kyynelsilmin). Minä pyytäisin... Näetkös! Nythän asia\non kokonaan muuttunut — tämän onnettomuuden kautta. Niin. Jos minä nyt\n— — — jos sinä sittenkin — — — tahtoisit — — Tiedäthän, että minä aina\nolen sinua ra... rakastanut — — Minä tahdon nyt koettaa — — unhottaa —\n— Nyt sen ehkä voi — — jos sinä — — tahdot pitää — — huolit minusta, —\n— niin otetaan — — lapsesi... Minä tahdon sitä hoitaa... kasvattaa...\nolla sen äiti...\n\n_Hemmo_. Elvi! Elvi! — —\n\n_Elvi_. Niin. Jäädä... jäädä... tänne... vaimoksesi.\n\n_Selma_. Niin, Hemmo, niin. Nythän ei ole mitään esteitä enää tiellä.\nPitäähän sitä nyt.\n\n_Elvi_. Jos sinä luulet, että se on mahdollista, niin minä koetan\nkaikki. Jos se on mahdollista...?\n\n_Hemmo_ (kuin ajatuksissaan). Niin... koetetaan... Voihan... Ehkä se on\nmahdollista... nyt.\n\n_Liisi_ (asettuen heidän väliinsä). Mutta se ei ole mahdollista.\n\n_Hemmo_. Mitä? Kuinka? Mitä sinä?...\n\n_Liisi_. Sillä _minä_ aion ottaa sen pojan ja kasvattaa sen, olla sen\näiti. Minä eikä kukaan muu. Sillä...\n\n_Hemmo_. Millä oikeudella sinä...?\n\n_Liisi_. Sillä _minulle_ Hilja sen jätti. Minulle hän luovutti\npaikkansa. _Minulle_ hän tiesi sen kuuluvan, kun hirtti itsensä.\n\n  _Elvi_. Taivaan Jumala! | Yhtä aikaa.\n  _Selma_. Liisi hyvä!    |\n\n_Hemmo_ (sysäten Liisin syrjään). Raivotar! Mieletön! Sinä hänet siis\nsait itsemurhan tekemään? Sinun on tämä kamala teko!\n\n_Liisi_. Sitte tapan minä vielä senkin, joka nyt uskaltaa tielleni\ntulla. (On ottanut taskustaan esille revolverin ja aikoo ojentaa sen\nElviä kohti.)\n\n_Hemmo_ (tarttuen samassa Liisin käteen, vääntää irti revolverin ja\npaiskaa Liisin maahan). Vai semmoinen sinä olet! Hullu! Hullu!\n\n_Elvi_ ja _Selma_ (huudahtavat kauhuissaan. Elvi painautuu tuolin\ntaakse. Selma juoksee perälle ja aukaisee oven).\n\n_Liisi_ (taisteltuaan Hemmon kanssa, masentuneena maassa). Saitkos sen\nsittenkin?! Voititkos sittenkin?!\n\n_Mikko_ (on Selman avatessa ovea, ilmestynyt kynnykselle).\n\n_Selma_. Auttakaa, Mikko, auttakaa! Hän murhaa, hän tahtoo tappaa\nmeidät kaikki.\n\n_Hemmo_. Ei tarvita apua. Tässä on ase. Nyt sen näitte. Tuossa tuo on\nsyypää kaikkeen. Peto, peto hän on, vaan ei ihminen.\n\n_Elvi_. Hemmo! Sinä pelastit minut.\n\n_Selma_. Jumalan kiitos, Hemmo!\n\n_Mikko_ (kuin itsekseen). Onko se sitte ollut mahdollista...?\n\n_Elvi_. Rakas Hemmo! Sano nyt! Vastaa nyt! Voinko minä nyt jäädä?\n\n_Hemmo_. Voit, Elvi. Nyt. Nyt se on mahdollista. Koetetaan nyt\nelää taas. (Painaa Elviä poveaan vastaan.) (Sitte Mikolle.) Niin,\nMikko hyvä! Näin täällä on käynyt. Me olemme kaikki olleet suuressa\nonnettomuudessa mukana. Te olette Hiljanne kadottanut, kultaisen\nsydämmen. Häntä säälimme, suremme yhdessä. Mutta meillä on muisto\nhäneltä, — lapsi. Sen olemme me, vaimoni ja minä, päättäneet nyt ottaa\ntänne kasvatettavaksemme. Teillähän ei voi olla mitään sitä vastaan?\nJa tekin voitte asua täällä. Tahi, jos niin tahdotte, jäätte niinkuin\nennenkin Takamaalle. Tekin olette meidän omamme nyt. (Puristaa Mikon\nkättä.)\n\n_Elvi_. Niin, Mikko, niin!\n\n_Mikko_. Nuori rouva siis jää?\n\n  _Hemmo_. Nyt hän jää.      |\n  _Elvi_. Minä jään.         | Yhtä aikaa.\n  _Selma_. Hän jää. Hän jää. |\n\n_Mikko_. Hevonen siis joutaa...?\n\n_Hemmo_. Hevonen on valmis — rouva Blomille.\n\n_Liisi_ (joka sillä välin on noussut polvilleen ja on ollut\nkyykistyneenä tuolin käsinojaa vastaan, nousee kalpeana ylös\nverkalleen). Hevonen — valmis — rouva Blomille?!\n\n_Hemmo_. Jos hän tahtoo lähteä täältä sillä lailla pois... palaamatta\nkoskaan enää. Taikka on se valmis noutamaan nimismiestä, jos rouva\nBlom mieluummin tahtoo tulla murhayrityksestä vangittavaksi. Hän saa\nitse valita.\n\n_Liisi_. Saa valita?!\n\n_Hemmo_. Muuta vaalia ei ole.\n\n_Liisi_. On. Jos saan takaisin tuon (osottaa revolveria), minkä minulta\notit.\n\n_Hemmo_ (revolveri kädessä). Tämän?! Sinun käsiisi en usko sitä koskaan.\n\n_Liisi_. Itseäni varten, Hemmo! Minä pyydän: — muistiksi — matkalle!\nKun nyt lähden — kokonaan.\n\n_Selma_ ja _Elvi_. Liisi! Liisi.\n\n_Hemmo_ (pitäen asetta korkealla kädessään). Tämän tarvitsemme tästä\npäivästä muistiksi me, Elvi ja minä. Sinä et täältä mitään muistia\ntarvitse etkä saa. (Avaten peräoven.) Mikko on hyvä ja saattaa rouvan\nkotia ensin. Sitte pidetään huoli kaikesta muusta..\n\n_Liisi_. Täällä minulla nyt sitte ei ole enää mitään tekemistä.\n(Lyö suonenvedontapaisesti puristetun nyrkkinsä sydäntään vasten ja\nhuudahtaa tukehtuvalla, särkyneellä äänellä.) Ah! — — Ah! (Hoippuu\nulos.)\n\n_Mikko_ (seuraa).\n\n_Elvi_ ja _Selma_ (heittäytyvät) Hemmon (kaulaan).\n\n    _Esirippu_.\n\nLOPPU.\n\n\nHelsingissä, Helmikuussa 1909.\n\n\n\n"]