[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUMzh9gHTdkrxbp-lFTVKkagFuoo0MaG_b_2_vj7Us0A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3207,"Runoilijan salaisuus","Fogazzaro, Antonio",1842,1911,"3207-fogazzaro-antonio-runoilijan-salaisuus","3207__Fogazzaro_Antonio__Runoilijan_salaisuus",null,"romaani",[],[],"fi",1888,1914,49373,316170,false,74403,[23],"Italian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Runoilijan salaisuus\" by Antonio Fogazzaro is a novel written in the late 19th century. The narrative unfolds around a poet who grapples with deep emotional and existential themes, primarily revolving around love, secrecy, and the haunting memories of past relationships. The protagonist's internal struggle and reflections set the stage for an exploration of the complexities of human emotions and societal expectations.  At the start of the novel, a woman, whose identity remains unknown, sends a manuscript revealing a poet's intimate secret. The poet, who has cherished this secret through years of loneliness, writes to a trusted friend about his feelings and the painful love story that intertwines his life with another woman. As he decides to unveil this secret, the emotions flow into his writing, revealing the burdens of longing and fear of public judgment. The opening sets a contemplative tone, diving into the depths of the protagonist’s heart and mind, weaving themes of artistic expression, personal torment, and the transcendent power of love. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Palola, Eino",287,"Italialainen romaani kertoo runoilijan ja hauraan Violet-neidon välisestä traagisesta rakkaudesta. Kehyskertomuksessa runoilijan salaisuus paljastuu vasta vuosia myöhemmin löytyneen käsikirjoituksen kautta, vieden lukijan saksalaisiin maisemiin ja tunteiden äärelle.","Antonio Fogazzaron 'Runoilijan salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3207.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","RUNOILIJAN SALAISUUS\n\nKirj.\n\nAntonio Fogazzaro\n\n\nItalian kielestä suomentanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914.\n\n\n\n\n\n\n\"Nuova Antologian\" herra päätoimittajalle.\n\nK.H.\n\nEräs nainen, jota minulla ei ole kunnia tuntea persoonallisesti, on\nlähettänyt minulle myötäliitetyn käsikirjoituksen. Aioin myös lähettää\nTeille sen mukana seuranneen hienon kirjeen, mutta olen kadottanut sen.\nEn siis voi muuta kuin kertoa sen pääasiallisen sisällyksen:\n\n\"Tuo nainen oli saanut käsikirjoituksen perintönä sen tekijältä,\njoka taisteli italialaisten kirjailijoiden riveissä saaden osakseen\nkunniaakin ja kuoli melkein äsken, muutamia vuosia sitten. Hän ilmaisee\nkäsikirjoituksessaan luulonsa mukaan salaisen osan elämästään, ja\npyytää ystävätärtään julkaisemaan kertomuksen, jos asiat sitä vaativat.\nNyt näyttää siltä, että runoilijalla olisi ollut väärä käsitys\nsalaisuutensa säilymisestä, sillä siinä Lombardian kaupungissa, jossa\nhän asui, tunsivat jotkut sen verrattain hyvin. Asiain näin ollen ei\nolisi syytä julaista sitä, mutta edellämainitun naisen mielestä olisi\nväärin pitää salassa kertomusta rakkaudesta, joka hänestä on ylevää,\nsilloin kun maailmaa kiertää kaikenlaisia kuvauksia jokapäiväisestä,\nalhaisesta lemmestä. Ehdotan siis, että käsikirjoitus julaistaisiin\nromaanin muodossa, julkaisematta päähenkilön nimeä ja vaihtamalla muut\ntoisiin, paitsi yhtä, jota kellään ei ole sydäntä muuttaa. Hän ehdottaa\nvielä romaanin nimeksi 'Runoilijan Salaisuus' ja pyytää minua ottamaan\ntehtäväkseni saattaa sen julkisuuteen 'Nuova Antologiassa', jossa saman\nkynän tuotteita ilmestyi vuosien 1863 ja 1880 välillä.\"\n\nEn ole pahaksi onneksi kyllin nuori ottaakseni sydämestäni osaa\ntällaiseen tarinaan, vaikka se liikuttikin paljon tuota hienoluonteista\nnaista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, että rakkaus, josta siinä\nkerrotaan, on harvinaisempaa nykyaikaisessa kirjallisuudessa kuin\ntodellisessa elämässä, ja teen sen siis ilolla tunnetuksi. Salataanko\nnimet vai ei näyttää meistä yhdentekevältä, sen saa lähettäjättären\nomatunto ratkaista. Kirjoitin vain, että jos yksi muutetaan,\nmuutettaisiin kaikki. Mitä hän vastasi tai teki, ei liikuttane ketään.\n\nEhdotettu nimi johtuu kertomuksen viime sivuilla julaistusta\nkeskustelusta, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista. Toivon,\nett'ei sen julkaiseminen \"Nuova Antologiassa\" kohtaisi vaikeuksia.\nJos suostutte, pyydän teitä julkaisemaan \"Runoilijan Salaisuuden\"\nesipuheena nämä rivini.\n\nOttakaa vastaan, arvoisa herra päätoimittaja, jakamattomat kiitokseni\nja syvimmän kunnioitukseni ilmaisut.\n\nVicenzassa marraskuun 15 p:hä 1887.\n\nAntonio Fogazzaro.\n\nRunoilijan Salaisuus julkaistiinkin \"Nuova Antologiassa.\"\n\nKustantajan huomautus.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin\nsalaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja\nystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle\nelolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on\nsellainen, joka varmasti on ollut vaiti.\n\nTarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen\nperillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä\nlukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden\nnurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla\nkaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä\nkyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa,\nkeskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni\npysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle\nrukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä\nsaisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä\nsydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della\nDomenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista\nasiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä\nrakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka\nvoisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet\nristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia,\nmutta pyyhin pois \"harmia\", koska se pahastuttaisi tuota valittuani\nkuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain\nyksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan,\nja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme\nkuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt,\ntehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme,\njos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä\ntodistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni\ntohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa.\n\nTänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan\nikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä\nsulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain\nyksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden\nrauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen.\nKäteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee\nkurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä,\nkun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin,\nvaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka\ntunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä\nmaailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä,\njotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua,\nen joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut,\nja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi\nluopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä,\ntähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta\non soinut, sanovan hellästi: _write, love_, kirjoita rakkahin!\n\n\n\n\nII.\n\n\nTe tiedätte, ystävättäreni, ett'ei meidän välillämme aina vuoteen 1872\nole ollut mitään salaisuuksia. Joskaan emme rakastaneet toisiamme\nvaikka olimmekin vapaat, johtui se ehkä siitä, että tunne-elämämme\nja ajatustapamme olivat liian läheistä sukua, luonteemme liian\nsamanlaiset; rakkaus meidän välillämme olisi ollut luonnotonta. Tämä\nomituinen syy selviää jonain päivänä meille molemmille. Kuitenkaan ei\nse ollut ainoa; teillä niinkuin minullakin oli toisia syitä. Teidän\nsyihinne en luonnollisesti kajoa. Mutta muistatteko unen, jonka\nkerroin teille tuona talvena vuonna 72 eräänä iltana kun olimme yksin\nja minä olin tuonut teille erään merkillisen kirjan: \"_Du sommeil et\ndes rêves_.\" Kerran nuoruudessani luin runollisen, saksalaisen sadun\nkaivosta, joka oli niin syvä, ett'ei silmä eikä mikään välikappale\nulottunut sen pintaan. Silloin tuli soittaja, istuutui kaivon kannelle\nja soitteli hiljaa. Vesi alkoi nousta. Hän soittaa soittamistaan; ja\nvesi nousee aivan hitaasti yhä ylemmäksi ja välkkyy viimein kaivon\nsuulla. Yöllä sen jälkeen uneksin minä, että kohosin rotkosta suloisen\näänen hurmaamana, äänen, joka puhui korkeudesta vieraasti korostaen,\nkäsittämättömiä sanoja. Heräsin itkien liikutuksen vallassa, jota kesti\ntuntikausia. Mielessäni tuo järjetön ajatus, että unessa kuulemani\näänen täytyy olla olemassa, koetin kaikin voimin palauttaa mieleeni\nsen omituisen soinnun, etten sitä unhottaisi. Sittenkin unhotin sen\npian — en kuitenkaan unta, ja pysyin siinä käsityksessä, että uni\noli profetallinen näky, jonka kautta jumaluus salaisesti oli puhunut\nminulle. Ei mikään naisellinen ääni muistuttanut sitä koskaan, mutta\nkun tammikuussa v. 1872 toivuin vaikeasta taudista, näin taas tuon\nsaman unen, kuulin taas tuon suloisen äänen vieraine vivahduksineen.\nViikkoa myöhemmin tulin luoksenne ja toin teille kirjan \"_Du sommeil et\ndes rêves_.\"\n\nTuntuu mahdottomalta, että olisitte unohtanut kuinka levoton olin tuona\niltana. Ehkä olen luonteeltani mystillinen ja olen ehkä taipuvainen\nuskomaan ihmisluonteessa vallitseviin kätkettyihin voimiin, salaisiin\nsuhteihin kaikkeen yliluonnolliseen. On varmasti totta että jo kahdesti\nennen tammikuuta v. 1872 sain todisteita tuollaisista välittömistä\nsuhteista vieläpä valveilla ollessani; ensi kerran olin kahdentoista,\ntoisen kerran neljäntoista ikäinen. Ensi kerran se hämmästytti,\nvieläpä pelästytti minua, vaikka enne olikin suosiollinen; käsite oli\nliian uusi minulle, niin aavistamaton ja selvä tuo sisäinen ääni,\njoka minulle puhui. Ennustus toteutui kuusitoista vuotta myöhemmin.\nToisella kertaa ei mikään enne ollut kyseissä ja vasta tulevassa\nelämässä saan tietää oliko se vain mielenhäiriö, vai puhuiko minulle\ntoinen henkiolento, niin kuin silloin luulin ja yhä vieläkin luulen,\nkuten eräässä kirjassani olen kertonut. Näin ollen on luonnollista,\nettä unen uudistuminen teki minuun syvän vaikutuksen. Vielä suuremmalla\nhartaudella kuin ensi kerralla uskoin äänen olemassaoloon ja siihen\nterveelliseen ja voimakkaaseen vaikutukseen, jonka jonain päivänä sillä\nlailla puhuva olento tekisi minuun. Kuvitelkaahan nyt levottomuuttani\nsiihen asemaan nähden, jossa olin tammikuussa v. 1872. Te tiedätte sen:\npidin itseäni silloin jo sidottuna — ja ehkä ainaiseksi! Kun ajattelen\ntuon suhteen syntyä ja luonnetta, nousee katkera hymy huulilleni:\nsurkuttelen tuota naista, surkuttelen ja ivaan itseäni. Tästä suhteesta\non puhuttu ihmisten kesken ja aivan erehdyttävällä tavalla, enkä siis\nkerro siitä tässä aiheettomasti. Te tiedätte, että olin jo kauan aikaa\ntuntenut tuon kauniin ja henkevän naisen, jolla ihmiset sanoivat olevan\nrakastajan ennen kuin suhteemme tuli läheisemmäksi. Kävin joskus\nhänen luonaan, ja tapasimme toisemme usein, mutta ei seurassa. Luulin\nhänen olevan aivan välinpitämättömän minua kohtaan ja käyttäydyin sen\nmukaan; mutta harvalla ihmisellä oli sellainen kyky kuin hänellä saada\nsarkastinen puoleni esille. Eräänä iltana teaatterissa kohtasivat\nkiikarimme kahdesti toisensa ja toisella kerralla kesti hän katseeni,\nennen kuin kääntyi pois. Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lievästi\nhaavoittunut — ehkäpä sai vain turhamaisuus ja uteliaisuus sen lyömään.\nOdotin ja sain vielä monesti katseen häneltä, sitten menin tapaamaan\nhäntä hänen aitioonsa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli aivan uutta\nminulle: hän osoitti minulle niin selvästi suosiotaan muitten läsnä\nollessa, että jouduin hämilleni. Kotimatkalla kuvittelin, että olin\nrakastunut häneen ja että minun piti sanoa se hänelle. Tätä pakottavaa\nkäskyä tottelin pari päivää myöhemmin. Asia koski naimisissa olevaa\nnaista, ja suurin vikani siinä oli, etten antanut perää todellisen\nintohimon vaatimuksille, vaan rakkauden tyhjälle utukuvalle. Hän\nvastasi, että sanani sattuivat häneen tuskallisesti, ja lisäsi\nihmeekseni, että hän oli huomannut sympatiani jo jonkun aikaa sitten,\nja ettei hän voinut salata, että siitä oli seurannut jonkunlainen\ntaipumus hänenkin puoleltaan minua kohtaan. Hän oli kuitenkin pitänyt\nparempana, ett'emme keskenämme puhuisi siitä ja että hän kaikessa\ntapauksessa täyttäisi velvollisuutensa. Ennen olimme saattaneet\ntavata toisemme ystävinä miten usein hyvänsä, nyt ei sitä enää voisi\najatellakaan. Hän neuvoi minua tukahuttamaan rakkauteni, joka ei vielä\nlie ehtinyt kovin syvälle juurtua; sitten voisimme jonkun ajan kuluttua\nnauttia rauhassa puhtaan ja hartaan ystävyyden hedelmiä, jota ehkä\nmolemmat tarvitsimme.\n\nSilloin huomasin hämmästyen, ett'en oikeastaan rakastanutkaan häntä,\nniin jäähdytti hänen puheensa minut; ajattelin, että olin joutunut\nkuin tyhmyri viekkaan kiemailijan pauloihin — ja kuitenkin valehtelin\nväärästä kunniantunnosta, enkä käyttänyt hyväkseni hänen esittämäänsä\nratkaisua, vastasin vain, ettei ystävyys voinut minua tyydyttää.\nJumala tietää rangaistiinko minua moisesta pelkuruudesta, kun tulin\nhänelle tunnustaneeksi ja selittäneeksi kaikki ne erehdykset ja\nheikkoudet, jotka tekivät minut arvottomaksi ansaitsemaan hänen korkeaa\nrakkauttaan. Hellä, vakava sana ja suutelo hänen huuliltaan olisivat\npuhdistaneet minut niinkuin meidät puhdistaa ijäisyyden tuulahdus, joka\njoskus kulkee sielumme läpi rukoiltuamme, ja nyt en tuntisi tuskaa enkä\nhäpeää tuota mennyttä aikaa ajatellessani.\n\nNiin alkoi suhde. Luulen, ett'ei tuo nainen koskaan rakastanut minua\ntodellisesti. Luulen, että juorut, joita leviteltiin hänestä ja erään\nhänen ystävättärensä miehestä, olivat vääriä, että hän oli valinnut\nmelko epäonnistuneen keinon kumotakseen ne; että turhamaisuus oli\nsaanut hänet valitsemaan miehen, joka kirjoitti runoja, joista ihmiset\nja sanomalehdet joskus puhuivat; ja että hän lopuksi oli jollain\nlailla intellektuaalisesti utelias näkemään minkälaista rakkaus oli,\nettä hänessä asui selittämätön pyrkimys kärsiä ja tuottaa toisille\nkärsimyksiä saadakseen voimakkaasti ottaa osaa tähän elämään panematta\ntulevaa vaaranalaiseksi. Siksipä sanoikin hän minulle, että jos\ntahtoisin rakastaa häntä velvollisuuden hallitsemalla tunteella,\nei hän voisi sitä minulta kieltää, vaan että me tulisimme molemmat\nonnettomiksi. Hän tulisi syyttämään itseään siitä, että oli estänyt\nminua menemästä naimisiin, vaikka se minuun nähden, jolla paitsi\nnainutta veljeäni ei ollut muita sukulaisia, oli hyvin toivottavaa, ja\nkoska minun ikäni vuoksi ei sopinut liikaa viivytellä. Mitä enemmän hän\nkoetti saada minut eroamaan itsestään, sitä enemmän minä vastustin,\nsitä enemmän tunsin itseni sidotuksi, jopa kahlituksikin.\n\nMikä onneton vuosi se olikaan minulle! Joskus kuvittelin rakastavani\nhäntä, ja silloin kiihoitti minua se, että tapasin hänet aina niin\nharkitsevana ja hyveestään varmana, niin täydellisesti oman itsensä\nherrana. Paljon useammin huomasin olevani kylmä hänelle ja kärsin\nomasta kierosta olostani, kärsin hänen vaatimuksistaan; sillä\nolemalla olevinaan kateellinen runottarelleni pyrki hän yksinään\nhallitsemaan henkistä elämääni, ohjaamaan sitä omien mielipiteittensä\nja taipumustensa mukaan. Häneltä ei puuttunut kykyä eikä sivistystä;\nmutta kun minun ja teidän välillänne, rakas ystävättäreni, vallitsee\nliian läheinen sielujen sukulaisuus, oli se minun ja tuon naisen\nvälillä liian kaukainen. Hän jumaloi muodon viimeisteltyä hienoutta,\neikä ainoastaan mitä henkilöihin ja pukuihin tuli; hänen pienin\nliikkeensä, joka sanansa, koko olentonsa oli teennäisen miellyttävä.\nSe veti minua puoleensa, mutta hän ulotti tämän jumaloimisensa\ntaiteeseenkin, ja siinä oli meidän välillämme kapea, hiuksen hieno\njuopa, selvärajainen pohjaan saakka, vaikka sitä päältäpäin tuskin\nsaattoi huomata. Joskaan hän ei sitä minulle sanonut, piti hän\nkuitenkin runojani liian kansanomaisina. Ne olivat hänestä liian\nkaukana tuosta muodon valitusta aateluudesta, jota ilman ei mitään\nrunoutta hänen mielestään ollut olemassa. Minä huomasin sen, kun\npuhuin hänen kanssaan muista runoilijoista, ja se harmitti minua.\nMinua loukkasi tuollainen arvostelu, minua loukkasi hänen arvostelunsa\ntäydellinen riippumattomuus tunteesta, kun hän kuitenkin usein oli\nsuullisesti ja kirjallisesti vakuuttanut rakastavansa minua. Minun\nrakkausihanteeni oli toisenlainen ja olinhan ennen kokenut toisenlaista\nrakkautta, jonka vallitessa sydän voitti kaikki järjen suunnitelmat.\nJa kuitenkin, jos hän olisi antanut minulle toisenlaisia todisteita\nvoimakkaasta ja syvästä tunteesta, jos hän joskus ei olisikaan voinut\nhillitä tunteitaan, ei tuo hänen mielipiteittensä riippumattomuus olisi\nloukannut minua. Mutta hän hillitsi itsensä aina ja eroten minusta\nuseissa tois-arvoisissakin asioissa piti hän itsepäisesti kaikessa oman\nmielipiteensä. Tulin siis vakuutetuksi siitä, ett'ei hänen tunteensa\nollut rakkautta, ja kun en itsekään rakastanut, päätin erota hänestä.\n\nSitä hän kai aavistikin, kun me kaksikuisen eron jälkeen tapasimme\ntoisemme kaupungissa joulukuulla 1871. Minä aioin mennä jouluksi San\nRemo'on ja viettää siellä koko talven, mutta sairastuin. Silloin\noli hän tahallaan varomaton ja kävi minua katsomassa. Asuin veljeni\nluona, ja hän ei seurustellut kälyni kanssa. Asiain näin ollen kävi\nhän vierailulla veljeni luona ja lausui toivomuksenaan saada tervehtiä\nminua. Jumalinen kälyni oli siitä niin hämmästynyt ja pahastunut, että\nhän ujoudestaan huolimatta vain vastenmielisesti suostui, ja olen varma\nettä hän sittemmin tunnusti senkin synnin, rippituolissa. Kaupungissa\nsyntyi sitten kova melu tämän käynnin johdosta. Sain kuulla siitä\nparannuttuani ja luulin olevani kiittämätön pelkuri, jos matkustaisin\npois. Sellaista oli elämäni silloin: ainaista horjumista järjen ja\ntunteen välillä, joilta molemmilta puuttui valoa.\n\nTammikuun 12 ja 13 päivän välillä v. 1872 näin tuon salaperäisen unen\ntoistamiseen. Heti kun kykenin iltaisin menemään ulos, tulin teidän\nluoksenne. Teillä, kallis ystävättäreni, oli syytä olla suuttunut\nminuun: koko vuoden olin ollut anteeksiantamattoman välinpitämätön\nteille. Vanha ystävyyteni teitä kohtaan ei ollut vähentynyt, mutta\nhäpesin itseäni ja se piti minut kaukana teistä. Sinä iltana tulin\nkuin myrskyn ajamana teidän luoksenne, ja silloin sanoin teille\nkaikki, kerroin teille uneni niin intohimoisella luottamuksella sen\nyliluonnolliseen alkuperään ja profetalliseen merkitykseen, että\nluulitte minun olevan tulossa mielipuoleksi. Te sanoitte, ett'en vielä\nollut aivan terve ja tarvitsin henkistä lepoa; minun pitäisi hakea\nhuvituksia ja matkustaa, eikä _kirjoittaa liian paljon kirjeitä_.\n\nOlisinkin matkustanut, joll'ei puolison mustasukkaisuus lopultakin\nolisi herännyt, ja joll'en olisi pitänyt velvollisuutenani olla nyt\njättämättä naista. Tapasimme toisemme nyt paljon harvemmin ja en\ntiedä minkä kapinoitsevan hengen, minkä sairaaloisen sydämen vietin\nvaikutuksesta juuri silloin, kun murhe ja vaara uhkasi, toinen piti\nitseään loukattuna ja kärsi siitä katkerasti ja ihmiset alkoivat\njuoruta, juuri silloin näytti oikean intohimon henkäys tunkeutuvan\nmeihin. Hän oli nyt hiukan epävarmempi itsestään. Se että maailma\npiti meitä syyllisinä, vaikutti kuin ohjasten löyhentäminen, oli\nkuin voimakas kiihotus pahaan, jonka seuraukset näin saimme tuntea.\nMinusta tuntui, kuin kulkisin hiljaa rotkoa kohti, josta nousi hulmuvia\nliekkejä, jotka kiihoittivat aistejani ja häikäisivät ajatuskykyni.\nVaikka tiesinkin joutuvani hukkaan, tunsin kuitenkin että tuo sama\nsairaaloinen vietti veti minua sinne. Kauhistuneena pysähdyin ja\npäätin asettua vastarintaan. Tuollainen intohimo, joka mieluummin oli\naistien kun tunteiden kiihtymystä, soti elämänkatsomustani ja sitä\nkorkeaa ihannetta vastaan, jota olin tahtonut seurata elämässä ja\ntaiteessa. Minusta tuntui että olin pelkurina jättämäisilläni lippuni\nja painamaisillani elämääni, toimintaani ja maineeseeni teeskentelyn ja\nhäpeän polttomerkin. Mutta sitten ei minulla kuitenkaan ollut voimaa\nvälttää harvinaista tilaisuutta tavata häntä yksin, tietäessäni,\nmillä innolla hän minua odotti, ja kun olin hänen luonaan, vei\nhänen kauneutensa, hänen hämmentynyt mielentilansa melkein kaiken\narvostelukykyni. Onneksi sattui tuollaisia yhdessäoloja verrattain\nharvoin; ne eivät olleet pitkiä, häiritsemättömiä, eivätkä turvallisia,\nja sanoakseni totuuden täytyy minun myöntää, että hänen tahtonsa pysyä\noikealla tiellä vei aina voiton, niin horjuvaksi kuin se oli tullutkin.\nNiin kului useita kuukausia, joita minä pidän surullisimpina ja\nlevottomimpina elämässäni. Se oli myöskin suurimman työttömyyteni ja\nhedelmättömyyteni aikaa. En muistaakseni kirjoittanut näinä kuukausina\nriviäkään, enkä opiskellut mitään.\n\nOlen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni,\nvaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa.\nMutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin\nainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen\nkautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta\nkotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka\novat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen\nkertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista,\nselittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin.\n\nNyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää\nsielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. _Melius quam cum\naliis versari est tui meminisse._ Asiat, joista joka päivä tulen\nkertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun\ntäytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te\nhuolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja\ntunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette\nanteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani.\nEhkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen\npuhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana,\nsiinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu,\nettä ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen\nrakastettuani enemmän kuin minua.\n\nKirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on\npilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen\ntieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin,\nystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen\nviimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista;\ntahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta\nmaasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle\nviettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin\nkautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai\nPallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä\nsalaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago\nMaggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä.\n\nHän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen\nhenkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut,\nja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni.\nPuoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja,\npannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin\nkylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt\nihastunut Tennysonin _Idyls of the King_ runoelmaan ja olisi tahtonut,\nettä minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja\nniin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin.\nTunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo\nd'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja\nhienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla\npaikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan\nenglantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne\nkesäk. 28 p. Argegnon kautta.\n\nTuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin\nsaavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi\nhetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä,\njoiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis\nruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi\nminullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. \"_La guariss de tucc i\nmaa_\", vastasi hän omalla murteellaan, \"se parantaa kaikki taudit\".\n\nKatselin häntä ihmetellen. \"Aivanko kaikki?\" kysyin. Hän punastui ja\nhymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön\nastiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa,\npieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa\nkaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen\nverhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla\nalppi tytön, vaan jumalattaren.\n\nKun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha\nystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy\ntosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea\nolevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta\nse oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo\npuhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu\nsulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset\ntulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus\nMendelssohnin musiikki.\n\nMajatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos\nmilloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron\naikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä\nkohtaan.\n\nYlhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi,\nilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon\nvaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa\nruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein\nkaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien\nulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä\nja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen\nkävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti\nminua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka\npöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla \"kuuluisista\" runoistani\nsanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden\nenglantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni\njohdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi\nse ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä,\nmutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo\nhyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän\n_plumpuddinkia_ ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen\nvähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme\nkoskaan puhutelleet toisiamme.\n\nMenin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä\nistui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen\nlumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut\ntaivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen\nseitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi\nvastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare,\njota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin\ntuntenut ja jota olin rakastanut.\n\nPoikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä\nLeopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta\nulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua\nsaada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa\nsentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en\nollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista\nkuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset\npesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä\noli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä\nkohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset\nkuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos\nminulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua\nilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin\nvastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos\nolisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa.\n\nMinulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin\nnäin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni\neteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä.\nKevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan.\nYritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine\nkäsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita\npienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän\ntunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen\nympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia.\nMutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä,\ntahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine?\n\"Minun sydämeni on kuin meri.\" Minä pikku runoilija voin sanoa että\nminun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä\nkoralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka\npäivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman\nvaikutuksesta.\n\nSeuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista\npäivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä\nepäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka\nkuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin\ntuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja\nvastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä\njäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan\npäätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan\nhaluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei\nkaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet\nmieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri,\nkuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten\npilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien\nniityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut.\nRetkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt\nsivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain\naikana.\n\nHeinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin\nhuoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun\nseurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin _Gran\nscena pateticaa_, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa\ntuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs\nenglannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan\ntasalla, ikkunat ja ovet terassille päin.\n\nIstuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat\njyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten\nkukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko\nallamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista\nkaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat\nlähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini\nruusuveden tuoksusta. \"Oikein hyvin, eikö totta?\" sanoi hän englannin\nkielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin.\n\nMitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen\nsanovan: _The bells_ (kellot).\n\nOlen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt\nminussa, että vain _olea fragrans'in_ tuoksu voi antaa jonkunmoisen\nkäsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni,\nmissä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain\nmitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: _Yes, there is hope_. (Kyllä,\nonhan toivoa).\n\nSe välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut\nunessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat\näänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten\nmenivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta\nhalua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni.\n\nSiellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli,\npolvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien,\nettä Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni\nikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja\npyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska\ntaas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin\nitselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai\nminut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä\nluottamusta, vailla pienintäkin ivaa. _There is hope! there is hope!_\nJa sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan\nhänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia,\nonko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen\nnimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys\nvaltasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun\nkuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon\nnuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi\nminulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni:\n\"Agave, Agave!\" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin,\nettä silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä\nruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli\ntapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut\nmieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka\nedellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä\nkäyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän\naikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen\nselkäni takana. Se oli _hänen_ äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut\nhyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä\nrauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni\nminussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan\ntähän hetkeen.\n\nÄsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin\nviidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot,\nsairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän\nja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä\nilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä.\nSileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti\nsilmiini.\n\nHän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa.\nHänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki.\nSitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä\njärvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli\npuhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut\nonnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa\ntapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena\nja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän\nhämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä,\nvakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa.\nPoistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan\nilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui,\nettä jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut\nnaiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei\nvoinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho\npeitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän\nvapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi\nhuoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja\nrakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani\nkynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet.\n\nMyöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien.\nMinä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla\nkiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa\nmaisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä\npinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät\nihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään\najatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa.\nSilloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle\npaikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti\nja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi\nkastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä\noli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä\nei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi\nhellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin\nniin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi\njuuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja\nsanoi hänelle: \"Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!\"\n\nVavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo\nja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän\npyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja\nsamalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin\nmäärittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja\ntimanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa\nsiitä, että hän vielä olisi vapaa.\n\nHän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni\nhuomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu:\n\nViolet Yves.\n\nToivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan\nkirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet\nviikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän\nkuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa \"hänen\nmiehensä\", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja\nvoimaa kysyä häneltä muuta.\n\nOlin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut\nonnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa,\njolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut\nkehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni\ntahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin\nkuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni\ntulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja\nalentavani itseäni sellaisella kysymyksellä.\n\nHän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin\nsalissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei\nnäkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli\nlumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät,\ntaustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan\njuovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan\nvälillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin\nhopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo.\n\n\"Hyvin kaunista\", eikö totta?\n\nMinulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka\nlausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta.\n\n\"Tekö?\" sanoin.\n\nEhkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän\nei vastannut.\n\n\"Täällä on liian kaunista,\" jatkoin. \"Se melkein koskee.\"\n\nSiihenkään hän ei virkkanut mitään.\n\n\"Tänä aamuna\", sanoi hän sitten, \"aioin kysyä teiltä tuon\nvuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti.\"\n\n\"Sitä minä en tiedä\", vastasin; \"luulen, että sillä ei ole nimeä.\"\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein\nujosti:\n\n\"Niinpä täytyy teidän, runoilijan, antaa sille nimi.\"\n\n\"Tiedättekö sen?\" huudahdin. \"Tunnetteko minut?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne\nrunomuotoisen novellin, _Luisa'n_.\"\n\n\"Te olette lukenut _Luisa'n?_\"\n\nVaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua\npuhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua.\n\n\"Näette, että tunnen teidät oikein hyvin\", alkoi hän taas lopulta.\n\"_Luisa_ liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen\ntekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta,\nettä se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku\nLuisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät.\"\n\n\"Minäkin halusin oppia tuntemaan teidät.\"\n\nNuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt\ntäytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä\nja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun\nja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan\nlähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt\nviimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin\nsiitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut\nluoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se\nolikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin\naamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että\nsuloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen\nkasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin\njärjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen\nkahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä\nhuoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se,\njoka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan\nseurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri\nsanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä\nS. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella\nhäntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua\nolin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja\nepävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia\nsanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana,\nkuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia.\nLähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: \"Rouva on\ntuolla kirkon luona.\"\n\nEn tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että\nsaman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui\nminua.\n\nRouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti\npäätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti\nja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti\nminuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten\ntyötänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä\nmykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta.\nAstuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta\nkirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta\nvälinpitämätön.\n\n\"Olen löytänyt jotain hyvää\", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon\nulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. \"Jos te nyt\netsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!\"\n\nHän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin\nsanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan\npuron hiljaista lorinaa. \"Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on\nrunous\", sanoin minä.\n\nRouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen\nsilmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.\n\n\"Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta\", jatkoin minä.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän hiukan hermostuneesti \"ja olen hyvin iloinen, kun\nen tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin\ntavallisesti vesijohtotorvesta.\"\n\n\"Hyvä rouva\", sanoin sitten, \"pelkään, ett'ette eilen illalla oikein\nymmärtänyt sanaani.\"\n\n\"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte\", vastasi hän tyynesti. \"En\nkiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne\npaha, jos en olisi ymmärtänyt?\"\n\n\"Kyllä\", hyvä rouva.\n\nHän nauroi kirkasta, hopeista nauruaan.\n\n\"Se on liian italialaista minulle\", sanoi hän.\n\nVälittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: \"Sanoin teille, että\nolin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä\nkohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia.\nToivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen\nkuullut äänenne näkemättä teitä.\"\n\nHän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen\nsielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla\nkun hän kysyi: \"Missä olette kuullut sen?\"\n\n\"Se ei ole ollenkaan tärkeää\", vastasin. \"Valitan vain sitä, että tuo\nyhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan\nteidän jatkaa piirustamistanne rauhassa.\"\n\nNäin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa,\nenkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta\nei kuitenkaan sanonut mitään.\n\nLaskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten\nkasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa.\n\nJospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä\ntahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut\najatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi\nvapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri\nonni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo.\n\nTunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen\nja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen\nitsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät\ntienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu!\nMuutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin,\nkohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa,\nsilminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli.\nHän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen,\nsynkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva\nvastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan\nminua.\n\nKolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia.\nHän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin\ntai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän\nvakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin\nminä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon\ntuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä.\nHänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta\nsuloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin\nminäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen\näänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun\nkuuntelevan.\n\nRuusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in\nkanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä\nhäntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä,\nmutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt\nhäntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.\n\nRouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen\nläntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa\nlukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin\nläksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen\nja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein\nnäkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin\nja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka\ntuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli,\nkuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä\nen enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja\nautuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä\nselvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä\nolimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut\nsanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että\nkun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin\nrakastavat.\n\nNeljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän\ntervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat\nsamassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut\nhänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan\npuolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi\nja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan.\nSitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista\nitalialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme\nviideltä kastanjien alla.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOlin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla\npaikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli\nollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin\nmuutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna\neleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen\nkaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista\nkultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin\ntäydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli\nhänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen\npuolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en\nsitä kuullut.\n\nHän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin\nett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta\nhenkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että\nsiitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka\nkokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi\nkuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista,\nettä jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai\nvivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava\nyhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä.\nJokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia\nintervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.\n\n\"Se on totta\", sanoi hän. \"Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta\nluuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on\nolemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?\"\n\n\"Kyllä, hyvä rouva.\"\n\n\"Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä.\"\n\nHänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus,\nettä mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon\nja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja\njossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa\nolennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä\nmielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran,\nmutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä\nhurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen\nja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten\ntaas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat\nelonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella\nvarustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos\ntapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka\nrakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat\ntoisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan\nkaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna.\n\nRouva Yves katsahti minuun vastaamatta.\n\nEnkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia\ninhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään\nhuumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas\nystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin\nnyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi\nolla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui\nkuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin?\nOletteko sen kokenut?\n\nHän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut\nmukanansa. \"Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista\", sanoi hän\nselaillen sitä. \"Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te\nenemmän, Leopardista vai Manzonista?\"\n\n\"Leopardista.\"\n\n\"Oi, tekin! Kuinka se minua ilahuttaa! Eikö hän tosiaan ole paljon\nsuurempi?\"\n\n\"Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä\nenemmän.\"\n\n\"Oi\", sanoi hän sulkien kirjansa, \"sitä minä en käsitä, selittäkää se\nminulle.\"\n\nSelitin hänelle mielipiteeni.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen\njohdosta. \"Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa\nminulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä.\"\n\nHän haki kirjastaan _La Ginestra'n_ ja pyysi minua lukemaan runon, joka\nalkaa:\n\n    On luonne ylhäinen,\n    ken luoda tohtii\n    ikuisen katsehensa kaikkein\n    kohtaloon, ja avoimesti\n    totuutta tinkimättä\n    tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu,\n    ja tilan kurjan, hauraan...\n\n\"Minä ajattelen,\" vastasin, \"että haluaisin painaa Leopardin syliini,\nitkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea\noletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti\nja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei!\nOletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla\nhyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on\nantanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja\nmitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi.\"\n\n\"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla\", sanoi rouva Yves, \"noin\najatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen\nomistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen\npysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa.\"\n\nHuomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää\nkuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.\n\n\"Niin, mutta\", sanoi hän, \"se miellyttää minua suuresti! Minusta on\nmieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia\nolentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi\nminun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla\nvakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja\nkurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä\non arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa\nmaailmassa.\"\n\nRiipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä\nsalaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan\ntuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen,\njossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut,\nkatselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana\nlääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: \"Mitä ajattelette minusta?\"\n\n\"Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia.\"\n\nHän vastasi hymyillen: \"Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän,\nett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia\nkirjoja niin kuin teidän.\"\n\nVastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn\nviinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti\nitse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja\nhaudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä,\nja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää\nennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka\nhänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan,\netsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves\ntempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.\n\n\"Minä en voisi kiivetä haudallenne\", sanoi hän hymyillen.\n\nAioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta\nolin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi,\ntahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en\nsitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi\nminulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta\nsitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani\nylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen\nkieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei\nkumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että\nsen pitäisi olla hänelle omistettu.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: \"Tahtoisin niin mielelläni\njonkun muiston oleskelusta täällä.\"\n\nÄkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa\npois.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän suloisen suruisasti. \"Luulen, että matkustamme\nniin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä.\"\n\nLiikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva\nYves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin\ntäytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.\n\nLuulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet\nminuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin\nkuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa\ntällä hetkellä.\n\n\"Unessa\", vastasin.\n\nHän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta\nluulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.\n\nSydämeni kolkutti, kun jatkoin. \"Kahdesti olet kuullut äänenne\nunessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten.\nUnet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja\ntoivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni\nonnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että\nkuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön.\"\n\nMeitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä\nkohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan\nvastauksen:\n\n\"Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa.\"\n\nNaiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa\nkeskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin\npuhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa\nkohosi ja laski.\n\nJa minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni.\n\nRouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä\nennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin\nhäntä vaieten majatalon ovelle saakka.\n\n\"Tahtoisin sanoa teille jotain\", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta.\n\"Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta.\"\n\n\"Miksi?\" huudahdin jännittyneenä.\n\nSitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen\nkatseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein\ntarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni\nyht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin\nsielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun\noli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi\nmuutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä\npunastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa;\nmutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella\nhäntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja\nsiroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en\nollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti\nvielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin\npäivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin\nkuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän\noli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in\nkanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti:\n\"Tuletteko mukaan?\" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt\nmerkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään\npitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.\n\nRouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin\nhuonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili\nhyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en\noikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme\nhiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin\nvälinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme\nruohikkoon kastanjan juurelle.\n\nVuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät\nraikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui\naina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa\ntakana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen.\nRouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En\nkuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat\najatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin\nminäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme\ntoisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua?\nja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä!\n\nPaluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki\nmuutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon\nläheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti\nsanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut.\n\n\"En voi\", vastasi hän. \"En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan\nuskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille.\"\n\n\"Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?\" kysyin. \"Riistääkö se\nminulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?\"\n\nHänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi\nsähkövirta kulkenut sen läpi. \"Minun tähteni ette kadota mitään,\" sanoi\nViolet värisevin äänin. \"Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka\non vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte\nja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän\ntäytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne,\nja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan\nsama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!\" Polku vei meidät tallille,\njossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli\npysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme.\n\"Niin, nyt minä tunnen\", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin\nkauaksi, \"että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei\nole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä\nteidän pitäisi tietää. Teidän _Luisa_ kirjanne on tehnyt minuun syvän\nvaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja\nteidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää,\njos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista,\nmikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole\ntilaisuutta selittää teille tätä asiaa.\"\n\nTappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata,\nett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni\nkalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi.\n\nVavahtava käsi puristi käsivarttani: \"Ei\", sanoi Violet. \"Minä en tahdo\nsitä, en tahdo!\"\n\nRouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin\nmajatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani.\nYhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo\ntietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo\nsitä!\n\nTartuin kynään ja kirjoitin:\n\n    Ah, ei, jos lemmit mua, soisin\n    ma hautain syvän laakson sumentoon.\n    Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi,\n    sa yksin tietäisit, ma missä oon.\n\n    Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi.\n    Mun tähteni ei sanottaisikaan:\n    \"Tuo Aallotarna leikitellä taisi,\n    vain vuorten kylmää lunta sielussaan.\n\n    Hän virran rantamalle vilpoisellen\n    käy lemmenleikkiin kera laineitten.\n    ja sammalvuoteellansa venytellen\n    suo erämaille tunteet sydämen.\"\n\n    Oi armahain, ma itse soitteleisin\n    kuohussa kiitävien aaltojen.\n    Lemmestä, suuteloista lauleleisin\n    ma ijän kaiken eelleen rientäen.\n\n    Oi armas, siellä sammaleitten alla\n    jotk' onnellisna sua kannattaa.\n    Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla\n    sydämen kaipausta suloisaa.\n\n    Säteissä auringon mun sielun oisi,\n    kun tuoksut ympärilläs liitelee.\n    Se latvain laulaessa sulle soisi,\n    kun säteet hellät sua hyväilee.\n\n    Taivaassa, josta katsehesi kallein\n    nyt etsii uskoansa, toivoaan\n    Tuulessa ympärilläs harhaileisin,\n    kun myrskyten se kiertää kautta maan.\n\nSitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata\nkertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa\nkallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna.\nToivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne\nliikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle.\nMissä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta\nvoimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en\najatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia\nesteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa,\nsolakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli\njättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia\nsyvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi\nrotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi\npyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli\njo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan\nvaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian\npelastuksestani yksin hänelle.\n\nSeuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni\nrouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.\n\nHän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän\nkirjoitti. \"Kyllä,\" sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli\nhyvin kalpea.\n\nPanin runon hänen viereensä sanoen: \"Runoni.\" Ensin ei hän näyttänyt\nymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti\nkuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä\nminuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski\nhän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen.\n\nEn ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä,\nniin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki\nkuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin\nsen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi\nkirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan\npäätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen\nhuoneeseen odottamaan.\n\nLuulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi\nylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän\npainoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle\nkirjoittamansa. _Forgive me! Be kind to me!_ [Antakaa anteeksi minulle!\nOlkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut\npidättää häntä.\n\nHän kirjoitti näin: \"En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole\nnaimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään\nsalaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä\nsormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet\nasian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa,\nse olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta\nvaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa.\n\n\"Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten,\nmutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte\nminulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin\nunessa viime vuonna Roomassa, kun luin _Luisa'a_ Mieleni on paljon\nrauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota\nlukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin\nkuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää,\nettä minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen\ntunne, vieno suru.\n\n\"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa\nprotestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä\ntuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin\nvanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia\nköynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit\nauringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä\nenglantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna\nRooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin\nruohikosta pienen, _Luisa_ nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut\nse herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään.\nAvasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa _Rakkauden\nsatuun_, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa\non luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja\najan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että\nsäikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!\n\n\"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois,\nojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja\nminun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä\ntoi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista\nkirjaa, _Luisan_ minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua\ntakaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli\nrunoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan\nkirjan, että suostuin.\n\n\"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli\nmahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta\naivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta\nmitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa,\nvai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen,\nvaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en\nvoinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet,\njoka oli kirjoittanut sen.\n\n\"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa,\nmikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt\nminua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta\nkohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se\nei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus\nsiitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n\ntekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten\ntavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti\nhyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo\notaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se,\nettä minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti\nmiss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani\nherättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.\n\n\"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien\ntuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan\nkylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä\nvoi sitä tarjotakaan.\n\n\"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi.\nHuomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä\nyhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet\nolla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen\nkohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan\ninhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto\nsäilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa.\nTulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut\nniin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa.\nNykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain\ntuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin\nteidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen\nhellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä\ntyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään,\nette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon\nkauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin\ntuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän,\nminkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain\njoku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla\nei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus\nkiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.\n\n\"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on\naika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua\nsiinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.\n\n\"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan,\nmutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan\nvierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla\nonnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi.\nMiksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran\nrakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha\nja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana\nheikkoutena, ajattelemattomuutena.\n\n\"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko\nainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon.\nMutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että\non viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen\nmyötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi\ntulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän\nmuiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.\n\n\"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa\nminulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni\nminulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta,\njonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä\nteette, kaikessa mitä rakastatte!\n\n                               Violet Yves.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHänen sanansa \"Forgive me! Be kind to me!\" olivat täyttäneet sydämeni\njäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin\nriemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni\ntietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset\npyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin\nvoimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt\nunta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita,\nvalmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja\nviimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:\n\n    Agaven kukka ylpeänä nousee,\n    taivaalla häikäisevi hehku auringon;\n    tulen ja valon hurmiossa sielu\n    levittää siipensä ja sinkoo lentohon.\n    Pimeä pitkä, katkera on poissa,\n    mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.\n\nEi! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän,\nrajattoman riemusi purkaukseen.\n\nHän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin,\nehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat\nminua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut\nniin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!\n\nIstuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin\nhuoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En\ntiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa\nihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen\nkului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta\npelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun\nruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa:\n\"En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa,\nen halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua,\ntoivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata,\nvoimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän,\nystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo.\nÄlkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan\nteitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä\nsiihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa\nihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:\n\n\"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle.\nÄäni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole\ntilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy\nsuljettuna.\n\n\"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa\nrukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen\novelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän\nvastaa vapisten: _minä olen sinä_! Ovi aukeaa.\n\n\"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin\nsydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin\nkuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen\nkeskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon\nvarmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen.\nEtte tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta\nrakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne,\nettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä\nmiten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne,\nminne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!\"\n\nMiss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin.\nKirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu,\njoka pyörrytti minua.\n\nHän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa,\nmustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat\nmainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon\nkaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa\nhetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli\nsopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.\n\nHän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: \"Mutta enhän voi\nottaa kirjaa mukaani pöytään.\"\n\n\"Ette\", vastasin, \"mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen\nväliin.\"\n\nViolet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä.\n\n\"Menkäämme!\" sanoi toinen.\n\nAterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen\njälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan\nkirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat\nhäntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa\nsydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset\nvalhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään\nsaamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että\ntein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa\nminusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta\nkaikki takaisin.\n\nKorkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka\naamulla oli tulvinut sydämestäni:\n\n        Pimeys pitkä, katkera on poissa,\n        mut kaikkein raskahin on hetki tää;\n        Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,\n        siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.\n\n        Sa Herra, joka minun kuolla annat,\n        nyt voima suurempi suo lemmellein.\n        Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,\n        Sun luokses innoin pyrkii sydämmein\n\nTunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka,\nja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on\nintohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena\nedessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen\nsekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen;\nlempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon\nmaailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin\nmaallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.\n\nSinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSeuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven\neteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut\nja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.\n\nKun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen\nisännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.\n\nJäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se\nolisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En\nkuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves\nauttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin\nja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti\nhän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät\nja vaunut vierivät pois.\n\nSanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta\nonnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä.\nAjatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani,\nsitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: \"Ei, ei!\"\nMutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä\nkuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että\ntuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet\nsiitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen\nsinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua\ntuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.\n\nHän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön\nsyvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan\nnäköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut\nkirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni\nlöi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.\n\nViolet kirjoitti: \"Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle\nsuurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy\ntehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata\nyhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka\ntoivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun\nte luette nämä rivit, olen jo kaukana.\n\n\"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte\nystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille\nvakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä\nja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä,\nkyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on\nkuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!\n\n\"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te?\nTunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne\nminut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa\nsitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä.\nTe kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen\nminun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te\npetätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te\nuneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän\nett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko\nhuomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te\npidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina\nniin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä\npääasiallisesti teidänkään tähtenne.\n\n\"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun\nniin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun\nääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka\nsynnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla\ntarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.\n\n\"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee\nlohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään\nmuuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin,\njota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä\nolen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan\nnäkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin\nja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan,\nerehdyn ja kärsin kuin sinä.\n\n\"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte\nsen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne,\non oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää\nlue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa\nLeopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin\nminun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi\nkuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on,\nja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on\ninhimillistä.\n\n\"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on\ntotta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin\niloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta\nerämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että\ntapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.\n\n                                             Violet Yves.\"\n\nVietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin\nhullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin\nnousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia\nhotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa\nja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin,\nett'en saanut tehdä sitä!\n\nKun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen\näänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä\ntuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi\nminut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla\ntavallaan, miksi minä vältin häntä.\n\nSitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei\nhän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja\nnauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus\noli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa,\neikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut\nenglantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt.\nHän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona,\njotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin,\nBayeriin.\n\nSetä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja\nmatkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä\nja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät\nvietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt,\nja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen\nruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden\njälkeen.\n\nTätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä\neikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta\noli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka \"pikku kaupunki\"\nei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon\nse, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.\n\nVielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että\nhänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan\nminulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren\nmuutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen,\nett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden,\nvaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin\nvielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne,\nja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.\n\nSeuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle\nvedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli\npiirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka\njuurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja\nmatkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä\nkäsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:\n\n        Jo haihtui viime toive.\n        Nyt lepäät ainiaan\n        uupunut sydän.\n\nSuutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön\nlohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno\ntuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin\nsuloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOlin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin\nmaalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole\nnaapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.\n\nSamana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin\nkirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä\noliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni\nsanoivat minulle: \"Kirjoita! kirjoita!\" Tuskin olin tarttunut kynään,\nkun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä\nja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi\nseurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani,\ntähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta,\nsisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta\nhäntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen.\nNyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä\nvastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut\nerostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi\ntunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet,\nJumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi\nsanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni\nkuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin\nkertoa hänelle kaikki.\n\nSen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken\nvaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa\nlähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut\nkaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt\ntiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat\nteollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt,\nettä kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.\n\nTavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä,\nmillä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan\ntunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin\ntuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset\nvieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku\nniistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi\näkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan\nleimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se\noli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin\nhänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin\nniistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin\nkiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen.\nJa kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka\noli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni\nkostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!\n\nUlkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni\noli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves\nei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa\ntulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se\ntapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin\nhäntä omakseni omalla äänelläni.\n\nSilloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka\nkun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta.\nHänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin,\njoihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen\nkuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka\npäivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja\npelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja\nminä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan\narmaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon\nja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi\nhän itse puhunut.\n\nSyksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää\najatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut\n— osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että\nkoomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin\nVioletille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset\nsuunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin\nhänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella\nomani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin\ntapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin\nhänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin\nkirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani\ntuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani\nliikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen\nosan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla\nloppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu\nansiotta peloitti minua kuin petos.\n\nKun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden,\nei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia\nsellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain\nkolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja\nminä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa,\njoutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan,\nuskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se\nvähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni\nsäännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain.\nNeljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan.\nAloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi\nja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä,\njärjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani,\nja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää.\nSillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla\nlähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni\nkelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin\ntäydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut\nmitään.\n\nJouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in\nkäsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään\nmuuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä,\nkukkaa ja sen häipyvää tuoksua.\n\n    Tulen ja valon hurmiossa sielu\n    levittää siipensä ja sinkoo lentohon.\n\nNiin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni\nja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja\nkauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä\nnähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa\njoukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä\ntiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän\nmainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten\nkirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.\n\nJoulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan\nminulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät\naukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät\nnyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti\nopiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken _Paavien historian_,\nAlfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista\nkansanrunoutta, suuren osan Goethen _Wilhelm Meister'ista_, Spencerin\n_Principles of Sociology_ ja _Plautuksen komediat_. Samaan aikaan\nolin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä\nVergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain\nvirkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta.\nVaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni\nkuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja\nnäyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan\nollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös\nmuutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että\nhän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa\nminua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen\nläheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä\nja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina,\nja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista\nasioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti\nminua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin\nnäistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään,\ntapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille\nja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää,\nettä kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat,\non valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten\nkasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko\nitse viaton? _Omnis homo mendax_, siitä olen varma, ja jos sen minulle\ntodistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat\nhenkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen,\nettä vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien\nsyitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän\njalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni\nkasvavan.\n\nIhmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni\nrikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli\nrakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi.\nEräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen\nminua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani,\nmielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun\nminä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä.\nLuulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli\nkäsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo\nhenkilö minulle.\n\nHuhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss\nYves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin\najan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle\naina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään\naikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni\nkieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis\nhänelle, että tulisin.\n\nEn matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.\nSitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.\n\nTäytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman\npienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut\nviikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen\nKansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia,\njohtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.\n\nNiin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta\nmaaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei\nhän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli\nRoomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.\n\nEn koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla\nnäin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen\nkäyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä\nnäin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin.\nKatselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä,\nsillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän\noli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä\n\"satumaisena\".\n\nHän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava\nmuukalainen, miksi katselin teitä?\n\nHän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas,\nihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin\nahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia\nraunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in\nkuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.\n\nKun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle,\nsillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin\nvartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten\nkuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin\nuskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan\npaluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä\nen tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä\nPorta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös\nPincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa\ntapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en\nvoinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari\nminuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään.\nIllalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: \"mene,\nmene!\"\n\nSillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo\njättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin\nluopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin\naikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista,\ntoisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin,\njos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni\nShelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti\nottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin.\nNeljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista.\nNäin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla\nShelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:\n\n    Nothing of him that doth fade\n    But doth suffer a sea-change\n    Into something rich and strange.\n\nKuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat\nrakkaudestani: \"sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka\noudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään\nkuolevaisen silmä näe.\" Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen\ntoivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea\nsyliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee,\npuolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan,\nja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain\ntunninkin.\n\nHän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän\nkuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTurhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja\nkohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton,\ntuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti\nlisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut,\njospa loittoninkin hänestä? ajattelin.\n\nKuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän\nvaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien\nnoitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi\nmaa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle\nkummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja\nsurumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.\n\nBrenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät\nminusta \"satumaisilta\" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta,\nja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen\npuhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin\ntodella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.\n\nMatkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että\nmitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi\nolisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani\nVioletin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla\nmuutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä.\nSe lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien\nsuhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla\nja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän\nmatkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen\nvinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin\nsilloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa,\nmissä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen\najatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden,\nkietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPuolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen\nystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta\nnäyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan.\nYhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen\nmielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista\noli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui\nliikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä.\nKun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä\nkullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden\nkuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni\nlevottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet\nhehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin\nulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain\nsumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli\nVioletin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni\nhänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä\nkatkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?\n\nKello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta\nkaupunginmuureilta päin, pimeän _Naisten portin_ läpi, kivitettyjä,\nahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä\nkorkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä\nkuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.\n\nRavintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet\nsitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka\nparaillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla\noli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun\nnimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.\n\n    The very music of the name has gone\n    Into my being.\n\n\"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni.\" Korvani huomaa äänessä,\njoka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu\nminussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.\n\nMenin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin\nseuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani\ntutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että\ntuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea,\njos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä\npaikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen\npuutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien\ntornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös\nja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat\nkorkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat\nikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan\nkivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua\nvastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka\nloiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai\nkuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli\nja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että\ntapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta\nkatua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa\nainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot\nharvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.\n\nMinä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin,\nkiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani\noli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi!\n_Zur Sonne-kahvilan_ eteen.\n\nPieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen\nvilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen,\njoka sai minut jäykistymään.\n\n\"Te, ilkimys!\"\n\nSe oli Violet.\n\nKolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista.\nHerra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja\nolin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat\nselväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat\nyhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut\nnuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa\nhuomenna vai ei. \"No\", sanoi miss Yves viimein \"ylihuomen aamuna siis.\"\n\n\"Niin, ylihuomenna\", vastasi toinen, \"Puoli seitsemältä asemalla!\"\n\nHe hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan\njotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet\nrunostani, josta hän piti niin paljon.\n\n    Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla\n    haudassa syvän laakson pohjalla.\n\nKummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa\nvieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet\nsanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata\nhänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka\nniistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin\nlukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut\nminun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti\nkätensä pois.\n\n\"Te täällä?\" sanoi hän italian kielellä. \"Kuinka se on selitettävissä?\"\n\n\"Tekö sitä kysytte?\" vastasin. \"Tulen Napolista.\"\n\n\"Te tulette Napolista?\" sanoi hän saksaksi. \"Hyvä! Ja aiotteko jäädä\ntänne?  Oi\", jatkoi hän sitten italiaksi, \"teidän ei olisi pitänyt\ntulla! Jumalani, miksi te tulitte?\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki\nkuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa\nlävitse.\n\n\"Addio!\" sanoi hän sitten. \"En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa\ntavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa.\"\n\n\"Enkö saa tavata teitä enää?\"\n\nÄänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves\nvastasi: \"Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa.\nEhkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään... kuitenkin... Missä asutte?\"\n\n\"Majatalossa _Zum roten Hahn_, tässä lähellä.\"\n\n\"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon!\nJa kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi\",\nkertasi hän saksaksi. \"Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan\nteille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja\nkallionkielekkeellenne.\"\n\nHän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon\ntartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.\n\n\"Sanokaa, missä asutte\", kuiskasin. \"En tule sinne, mutta ilmoittakaa\nse minulle.\"\n\n\"Pyydän!\" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi\npitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. \"Kirjoitan\nteille! Addio!\"\n\n\"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne...\"\n\n\"Ei, ei!\" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin\nkyyneleitä hänen silmissään.\n\nMieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen\nhänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.\n\n\"Se ei vaikuta mitään; kohta olen.\"\n\n\"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!\"\n\nNe olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle\njotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli\nravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli\nkaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.\n\nPalasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran\näskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä\nprofetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin\nlahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin,\ntiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en\nsaanut kadottaa hetkeäkään.\n\nSeuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko\nhän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen\npakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja.\nHain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka\nomistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan.\nTuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla\nhuomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja\nseitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.\n\nEnnen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen\nmetsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden\ngoottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss\nYves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua.\nTunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena\nvanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja\nsuurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman\ntunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa\nmaailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSeuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja\n_Naisten portin_ paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu.\nMenin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää\nolentoakaan, kahvila _Zur Sonne_ oli vielä suljettuna ja kuulin\nainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni\nBurgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution\nkaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa\nvanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen,\njota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin\nihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä,\nnäin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa\ntalojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten\nkulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista.\nTuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin\nolisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.\n\nLöysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen\ntyönjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja\nmainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin\nvalimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin\nkerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja\nneiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut\nhyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään\nvarmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies\nväitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä,\neivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän\ntiennyt siitä mitään. \"No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?\"\nkysyin vielä. \"En\", vastasi hän välinpitämättömästi; \"se ei kuulu\nminuun.\"\n\nPitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä\ntapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja\nlöysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus;\nsaksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine\ntorneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli\nkukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle?\nKysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko\nYves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat\nolivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö\noikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan.\nViimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen\nsaavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen\nmies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan\nnäköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän\nmatalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen\ntaivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan\nkirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo\nkuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän\nluonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä\nnaimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia\nNürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla,\nettä professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies.\nHidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä,\nhänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua\nmetafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo.\n\nEichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin\nlukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien\nkeskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä.\nHyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon,\nhakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni.\n\nSiitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin\npäässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves\nmatkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin\nmatkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin\nmatkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle,\nettä ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan\nhaluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan\nnäköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa.\nHän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset\nhyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät\nenää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli\nmenemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin\ntäysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana.\nHän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja\nehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita.\nVastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista\narvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun\nsattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä\njotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin\naivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa\nollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä\nNürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in\nluona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän\noli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut\nhäneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon\nkorkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen\noikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain\nliiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä\nja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut\nItaliaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa\njälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat\nottaneet huostaansa.\n\nNyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän\nolisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita\nvuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä\npäivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli\nhyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein\nsopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss\nYves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin\nviettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä.\n\nKaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra,\njonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän\nsanoi \"eräs tapaus useita vuosia sitten\", pisti sydämeeni. Olin heti\ntuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli\ntuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen\nsanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin\nennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta.\nEn uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista,\ntaiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta\nMuseosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada\njonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon\nmennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia.\nSilloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä\nkohtaloita.\n\n\"Vanhoja juttuja!\" vastasi hän; \"surullisia juttuja. Liian suuri\nluottamus miehiin!\"\n\nHän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat,\njotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia\narveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä\nuusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi\nja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran\nlievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun kirjeitä ensi kerran jaettiin, en saanut mitään. Postia kannettiin\nuudelleen vasta kolmen tunnin päästä, ja minä päätin viettää ne\nGermanisessa Museossa. Harhailin koko tunnin tässä labyrintissa,\njonka muodostivat vanhat salit, marmorirappuset ja goottilaiset\nluostaripihat, joissa suihkulähteet lorisivat puolihämärässä ja\nheikko valo lankesi läpi maalattujen ikkunoiden hautaveistoksille.\nPysähdyin joskus katselemaan pienestä avonaisesta ovesta pihaton\nrehevää vehreyttä ja hengittämään kirkasta, puhdasta ilmaa. Katselin\njuuri jättiläiskokoista Bremenin Rolandia yhdeksännellätoista tai\nensimäiselläkolmatta pihalla, kun kuulin takaani äänen, jonka luulin\ntuntevani. Käännyin ympäri, vanha, papin näköinen mies puheli kiivaasti\nvartijalle, joka kuunteli häntä hymyillen. Tuollaisen äänen tunsin\nvarmasti, mutta miestä en ollut koskaan nähnyt. Hän intoili sitä\ntyhmyyttä vastaan, että joku oli poistanut en tiedä minkä Pyhän Yrjänän\nkivipatsaan jostain vanhasta talosta sijoittaakseen sen museoon. Sitten\njätti hän vartijan ja kulki ohitseni yhä kuohuen vihasta mennäkseen\npihalle katsomaan Rolandia lähempää. Ohikulkiessaan iski hän kiukkuiset\nsilmänsä minuun aivan kuin sanoakseen: \"ja te ette ole yhtä mieltä\nkanssani?\" Hän oli kokonaan mustiin puettu, pieni ja hiukan kumara;\nhänen vanhahko ulkomuotonsa muodosti vastakohdan silmien tulelle. Hän\nkäveli nopeasti Rolandin ympäri ja kulkiessaan taas ohitseni mutisi\nhän olkapäitään kohottaen: \"Sementtiä!\" Kysyin taas itsekseni missä\nihmeessä olin kuullut tuon äänen.\n\nTapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset\ntaidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka\nesittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen\nAachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu\nsuuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa\nvalta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui\nääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: \"kaunis, erinomaisen\nkaunis!\" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä\nnenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja\nsanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä:\n\n\"Tämä lohduttaa.\" Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen,\njoka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne\nkahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen\nkanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin\nhäntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia\nsen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen\nhänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa.\nLuulin, että hän söisi minut. — \"_Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft!\nEs ist ja eine Leiche!_ Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on\nruumis!\" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta\nniissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä\neikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme\nlauhtui tuntematon. \"Oikeastaan\" — sanoi hän — \"en juuri voi\nväitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota\nei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren\nrunoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän.\nSuuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin\nköyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra\nranskalainen?\" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän\nvilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni.\n\n\"_Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?_\" Ymmärsin, että vastaukseni olisi\nhänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin\nVeneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan\nlombardilaiseen kotiseutuuni.\n\n\"Oi Italia, Italia!\" — sanoi hän — \"_Ille terrarum mihi praeter omnes\nangulus ridet!_ Ymmärrättehän?\"\n\n\"_Ubi non Hymetto_\" — vastasin — \"_mella decedunt_.\"\n\nLuulin, että hän syleilisi minua, ja siitä saakka olimme ystäviä.\n\nKävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon\nja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän\ntahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat\nhänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä\ntoverilleen: _der Schwabe!_ Sillävälin oli toisen postin jakoaika\ntullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan\nkäyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan: _D:r Stephan\nTopler_. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen\nhän ei voinut olla.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMiss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole\nsäilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja\nmustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja,\njoiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle\nsen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen,\njoka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen.\nAlkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä,\nettä pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui\nsitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle,\nluvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut\nainoatakaan seuraavista sanoista:\n\n\"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin\ntekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan\nvaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.\n\n\"Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun\ntäytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi\nkerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys\nasemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun\ntäytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää\nteitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos\nette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää\nmenettäneeni muistonkin teistä.\n\n\"Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen\nkirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi\ntyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en\nenää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te\nette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin\neräs toinen on minut tehnyt.\"\n\nPitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat\nhiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet\nkatosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin\nsyleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet\nrakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä\ntietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja\nmikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se\ntulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta?\n\nVastasin heti, näin:\n\n\"Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät\nyhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa.\"\n\nVietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja\nläksin katsomaan kaupunkia.\n\nTodellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves\nnäkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan\nEichstädt'iä, kuin välitin ihailla _Streusandbüchse des Deutschen\nReichs_, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi\naioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin\nEichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata\nhäntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken\nTheresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun\nhiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle,\nmissä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en\nkatsahtanutkaan sisään.\n\nMielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus\ninnostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua\npuoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken\nhuolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden\nkaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa\nja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani\ntäysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli\nsytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi\nolevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja\nsieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea\nitsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo\ntoinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka\nrakastetaan.\n\nMuistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja\nsadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen,\nmissä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia\ntorneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun\npeittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt\noli. Hän toisti hämmästyneenä: \"Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?\"\nJa näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti\nikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden\nkatselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka\npieksi kasvojani.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavana aamuna paistoi aurinko. Olin asemalla tunnin ennen aikaa.\nVasta silloin, kävellessäni edestakaisin pitkin postitalon ja\naseman välistä toria tuli mieleeni, että Violet ehkä on muuttanut\nsuunnitelmaansa, että on voinut sattua joku este. Tuon kuvittelun\nkiusaamana pahoittelin, ett'en ollut ensin käynyt Theresiankadulla\nkatsomassa ilmaisivatko balkongit perheen nousseen ylös tavallista\naikaisemmin. Olisin tahtonut juosta sinne nyt, mutta pelkäsin,\nett'ei ollut aikaa ja epäilin, siksi kunnes se kävi mahdottomaksi.\nAjopelejä alkoi saapua, ja onneksi ei piinani ollut pitkäaikainen:\ntuolta saapuivat jo Violet'in vaunut Naistenportin läpi tasan puoli\nseitsemältä. Violetin seurassa oli kolme naista ja yksi herra. Hän\noli hyvin kalpea! Mutta hymyili sittenkin! Näin hänen vaivaloisesti\nnousevan vaunuista. Tuskin maahan päässeenä katseli hän ympärilleen\nikäänkuin hakeakseen jotakin; likinäköisyytensä vuoksi ei hän huomannut\nminua, kun pysyttelin hiukan syrjempänä. Sitten näin hänen toisten\nnaisten kanssa menevän toisen luokan odotussaliin. Muutamaa minuuttia\nsen jälkeen astuin minäkin sinne. Violet'in seuralaiset naureskelivat\nkeskustellen saattajansa, keski-ikäisen miehen kanssa, jostain joka\nodotutti itseään. Yht'äkkiä kiiruhtivat he kaikki, paitsi Violet,\nsisäänkäytävää kohden. Samassa kuljin minä hänen ohitsensa kävellessäni\nedestakaisin salissa, ja hän näki minut.\n\nEn tervehtinyt häntä, mutta katselin häntä tahtoen puhua hänelle\nkatseellani. Hän säpsähti ja minusta näytti, että hän sulki silmänsä.\nÄkkiä käänsi hän päänsä pois. Samassa tuli joku suurella melulla\nsisään sateenvarjo vasemmassa ja suuri paketti oikeassa kädessään,\njuuri se, jota odotettiin, ystäväni Germanisesta Museosta. Hän ei\nnäyttänyt välittävän suuriakaan toisista häntä tervehtivistä naisista,\nvaan kiiruhti suoraan puristamaan miss Yves'in kättä. Puna paloi\nVioletin kasvolla, hänen suloisia silmiään ei voinut sanoa loistaviksi,\nmutta niistä välkkyi tavaton valo. Tohtori Topler istuutui hänen\nrinnalleen ja eräs nuori, vaalea tyttö seurassa huudahti, taputtaen\nkäsiään, äänellä, jossa nauru helmeili: \"Oi, kuulkaas, kuulkaas,\nkatsokaa Violetia!\" Näin miss Yves'in punastuvan yhä enemmän, tekevän\nkärsimättömän ja moittivan liikkeen; kuulin Toplerin onnellisena,\npiloillaan anastavan itselleen koko ansion punastumiseen. Violet\nsanoi varmasti nuorelle ystävättärelleen katkeran sanan, jota en\nkuullut, koska vaalea joutui hämilleen ja kaikki vaikenivat. Minä\njatkoin kävelyäni, vaikka sisässäni kuohui ja kävi. Tohtori Topler\nnosti silmänsä, huomasi minut, tervehti minua latinaksi, kädet\nojennettuina, kuin vanha ystävä. Silmäsin Violetiin; hän katseli\nmeitä kalpeana ihmetyksestä. Muutkin katselivat toisiaan uteliaina.\nTopler kysyi minulta olinko matkalla Müncheniin. Vastasin hyvin\nselvästi ja kuuluvasti, ett'en mennyt Müncheniin, vaan Eichstädt'iin.\n\"Silloinhan matkustamme yhdessä\", huudahti herra Topler. \"_Misere\ncupis abire!_ Tulemme matkustamaan yhdessä!\" Ja hän kertoi minulle\nmenevänsä Eichstädt'iin muitten ystävien seurassa. Sitten hän kääntyi\nympäri ja kiiruhti heiluttaen pakettiaan ja sateenvarjoaan kertomaan\nseuralaisilleen kuka minä olin. Eilen olin komeillut latinantaidollani\nja tiedoillani Saksan kirjallisuudesta ja olin hankkinut hänessä\nihailijan itselleni, nyt ymmärsin hänen liikkeistään että hän kertoi\nmiss Yves'ille suurenmoisia asioita minusta. Miss Yves oli tekeytynyt\nkylmän näköiseksi ja näytti tuskin kuuntelevan. Lähdön hetkellä tarjosi\ntoinen herroista hänelle käsivartensa, nuo kolme naista, tai neitosta\nseurasivat yhdessä taempana ja Topler halusi tulla minun kanssani. Hän\nsanoi minulle tahtovansa välttämättömästi olla kanssani, hänellä oli\nniin paljon kysyttävää Italiasta, jonne hän aikoi vähän ajan kuluttua\nlähteä kolmannen kerran. Lopuksi tapasin itseni olematta vähääkään\ntunkeilevainen samasta vaunusta kuin miss Yves, joka, ollen yhtä\nhämillään kuin minäkin, ei kertaakaan kääntänyt silmiään minuun päin.\nValitsimme paikat niin kauas toisistamme kuin mahdollista. Violetin\nmolemmat ystävättäret katselivat toisiaan hymyillen ja sitten minua,\naivan kuin olisivat pyytäneet anteeksi _Schwabinsa_ eksentristä\nkäytöstä. He kysyivät minulta katseillaan: Mitä te asiasta arvelette?\nTopler ei välittänyt siitä, vaan ahdisteli minua kyselemällä uutisia\nrakennustöistä Roomassa ja Firenzessä; korjaustöistä Veneziassa ja\nuudenaikaisesta italialaisesta musiikista. Vastasin niinkuin taisin ja\nnyt seurasi vilkas tulitus kommentarioita; milloin säihkyi ilo, milloin\nsuuttumus hänen silmistään, jopa hiuksistaankin. Huomasin kuitenkin,\nettä kun Roomasta puhuessamme koskettelin paavin persoonaa, tai uusia\njärjestyssääntöjä, vaikeni hän ja luisui äkkiä käsistäni. Musiikissa\noli hän ankara Wagnerin vastustaja, vanhojen italialaisten mestarien,\netenkin Clementin, tulinen ihailija. Aluksi puhuimme ainoastaan hän ja\nminä, mutta sitten alkoi hän heitellä sanoja kuin pikkurahoja oikealle\nja vasemmalle, synnyttäen tuolla naurua, täällä sanoja ja saaden\naikaan lopuksi yleisen keskustelun. Violetin vaikenemista hän vain ei\nvoittanut.\n\nMinä puhuin ainoastaan hänelle. Vihdoin ruvettiin keskustelemaan\nhiukan kaikesta, taiteesta, luonnosta, Italiasta ja Saksasta. Violetin\nkuullen kuvasin Venezian vaalealle neidolle, jonka halu paloi nähdä\nmerta, gondooleja ja kyyhkysiä. Hän ei näyttänyt tuntevan rakkautta,\nei ajatellut sitä koskaan; ja minä sanoin, että Venezian pehmeä\nhiljaisuus, outo ulkomuoto ja unohdusta tuottava ilma oli olemassa\nhaavoitettuja sieluja ja niitä varten, jotka tahtoivat unohtaen\nrakastaa. — \"Silloin ei Veneziasta ole minulle\", sanoi hän kääntäen\nhymyilevät kasvonsa Violetiin päin, jonka poskilla väreili polttava\npuna.\n\n\"Hiljaisuutta ja unhotusta löytää Eichstädt'istäkin\", huomautti tohtori\nTopler \"ja nyt on siellä kauhea rautainen siltakin, kai samanlainen\nkuin Veneziaankin on rakennettu. Alpit eivät ole esteenä nykyajan\nsivistykselle. Me olemme barbaareja, te olette barbaareja, kaikki ovat\nbarbaareja.\" — \"Tämä herra tulee Eichstädt'iin\", sanoi hän sitten\ntoisille. \"Hän on paljon rohkeampi italialainen kuin Cristoffer\nColumbus. Hän löytää Eichstädt'in.\"\n\nKaikkia ihmetytti se, että ulkomaalainen halusi nähdä Eichstädt'in,\nseudun, joka Toplerin mukaan oli niin autio ja ikävä, että\nAltmühljokikin vain vastenmielisesti ja niin hitaasti kuin mahdollista\ntuli sinne. Nähtävästi sanoi hän sen kiusatakseen naisiamme, jotka\ntodella väittivät innokkaasti vastaan. Mieleeni juolahti sanoa, että\nystäväni Münchenissä olivat puhuneet minulle Eichstädt'istä. Naiset\nhuudahtivat, pieni vaalea paukutti käsiään. Nehän olivat — sanoivat\nhe — heidän läheisimpiä tuttaviaan. Topler päästeli \"ah, ah, ah!\"\nkovin tyytyväisen näköisenä. Vaalea neitonen ei käsittänyt, miks'ei\nViolet pitänyt sattumaa merkillisenä. Sill'aikaa kun toiset kyselivät\nminulta uutisia tutusta müncheniläisestä rouvasta, joka par'aikaa oli\nItaliassa, alkoi hän kysellä puoliääneen jotain miss Yves'iltä, hyväili\nhäntä ja kuiskutteli hänen korvaansa, lempinimiä kai. Violet kielteli\npudistellen päätään, naurahteli hiukan, oli hiukan harmistuneen\nnäköinen, mutta ei puhunut. Lopuksi sai tohtori Topler hänet taipumaan.\n\nTämä katsahti tuon tuostakin huolestuneena häneen, ja kun vaalea\nneitonen oli lakannut puhumasta Violet'in kanssa, kysyi hän hiljaa\njotain. \"Ei, hän sanoo, ett'ei häntä mikään vaivaa!\" kuiskasi tyttö.\nUkko ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.\n\nKuljimme juuri pitkin Altmühlen rantaa, keskellä metsäisiä kukkuloita\nja niittyjä, jotka hymyilivät usvaisena aamuna. Topler sanoi minulle:\n\n\"Tämä runous on täysin saksalaista!\"\n\nTästä johduimme keskustelemaan kielistä ja kirjallisuudesta ja minä\naloin kohta puhua englantilaisesta. En katsellut Violet'ia peljäten\ntulevani ilmi, tai ainakin herättäväni epäilyksiä. Sanoin, että pidin\npaljon englannin kielestä, että se muutamien suussa kaikui kauniimmalta\nkuin mikään muu, ja että se usein soveltui ilmoittamaan ajatuksia niin\nnotkeasti, selvästi ja hienosti kuin suinkin oli mahdollista.\n\n\"Kuuletteko, kuuletteko, kuuletteko?\" — sanoi keskeyttäen ystäväni\nTopler miss Yves'ille. \"Oletteko tyytyväinen?\"\n\nViolet mutisi sanoja, joita kukaan ei kuullut.\n\n\"Tiedättekö, että neiti on englannitar?\" sanoi Topler minulle. \"Minä\nolen vanha, metsistynyt kyyhkynen Schwartzwaldista, lintu, joka\ntahtoo näytellä seuraelämän papukaijaa pannen toimeen muodon vaatiman\nesittelyn.\"\n\nKaikki nauroivat, paitsi Violet ja minä. Topler etsi jotain\ntaskukirjastaan.\n\n\"Minun täytynee alottaa tästä herrasta, joka ei puhu\", sanoi hän\nviitaten päällään toveriinsa, hyväntahtoiseen, hengettömän näköiseen\nmieheen, joka tosiaan ei ollut kertaakaan avannut suutaan. \"Ensin\ntäytyy minun sentään hakea italialaisen herran nimikortti, siksi, että\nhänen nimensä on kaunis, mutta paljo helpompi säilyttää taskukirjassa\nkuin muistissa. Herra Treuberg\" — jatkoi hän löydettyään korttini —\n\"herra — — —. Minun täytyy harjoitella tämän nimen lausumista. Herra\n— — —, rouva Treuberg, neiti Thekla von Dobra ja neiti Luise, hänen\nsisarensa.\"\n\nViolet oli vielä esittelemättä. Kirkas leimaus hänen silmistään sanoi\nminulle: \"Estäkää tämä narripeli!\" Mutta se oli liian myöhäistä.\n\n\"Herra, — — — jatkoi Topler omantunnonmukaisesti — miss Yves.\"\n\nTervehdin, ja Violet ei voinut olla nyökäyttämättä päätään. Onneksi\nvieri juna juuri pitkään tunneliin, joka on Pappenheimin ja\nDollnsteinin välillä, niin ett'ei kukaan saattanut tarkata meitä.\nTopler katseli halukkaasti maisemia ja käänsi huudahdellen huomioni\nvalkoisiin kallioihin, joita oli hajallaan vihreillä niityillä.\nVihdoin sai hänet aivan intoihinsa korkeampi kukkula, jonka huipulla\noli hajallisia raunioita ja juurella muutamia keskiaikuisten muurien\nympäröimiä talopahasia.\n\n\"Kohta olemme Eichstädt'issä\" — huomautti vaalea neiti Luise. Silloin\nnäytti Topler palaavan taivaasta maan päälle. \"Onko teillä pullot?\"\nsanoi hän. \"Onko teillä pullot?\" Vaitelias herra tyynnytti häntä;\npullot olivat kyllä muassa. Rouva Treuberg, joka paraiten näytti\ntuntevan müncheniläiset tuttavani, kuiskasi jotain Toplerin korvaan.\nHän kääntyi iloisena puoleeni:\n\n\"Nämä naiset pyytävät teitä mukaan\", sanoi hän. \"Tiedättekö, mitä\nmeidän _Maiweinimme_ on?\"\n\nTunnustin, ett'en tiennyt.\n\n\"Saatte tietää sen tänään. Nämä naiset kutsuvat teitä huviretkelle\nmetsään.\"\n\nRouva Treuberg vahvisti sen hymyillen. Hän selitti minulle että\nEichstädt'in kaupunki on kaukana asemalta, ja että polku vie sinne\nmetsän läpi, jossa he aikoivat syödä aamiaista. Jos tulisin heidän\nkanssaan, saisin kertoa yhteisille tuttavillemme, että olin nähnyt\nBahnhofswaldin; josta he paljon pitivät.\n\nVain yksi ajatus oli vallannut mieleni, pieninkin tapaus hukkui siihen\nniin, että en enää muistaisi tuota vihreää nurkkaa frankkilaisessa\nJura-vuoristossa, missä Eichstädt'in pieni yksinäinen asema lepää aivan\nkiskojen ääressä metsäisten, autioiden kukkulain välissä, joll'en olisi\nmyöhemmin käynyt siellä uudelleen. Eräs herra, jota matkatoverini\nvilkkaasti tervehtivät, tuli vaunun ovelle ja auttoi Violet'in alas\nvaunusta, sillä aikaa kun tohtori Topler kiljui heiluttaen käsiään\nhänelle, en tiedä mitä, hyvin nopeasti. \"Veljeni!\" — sanoi hän minulle\nparin huudahduksen välillä. \"_Toplerus junior_!\" Minä ja hän tulimme\nviimeisinä ulos. Sillaikaa puheli miss Yves'in sulhanen naisten kanssa\nseisten Violet'in vieressä, joka oli kalpea kuin kuolema. Hän poistui\nhetkeksi ojentamaan veljelleen kätensä auttaakseen häntä laskeutumaan\nvaunusta. Tämä esitti minut; vaihdoimme tervehdyksen puristamatta\ntoistemme käsiä. Herra Topler nuorempi ei näyttänyt oikein käsittävän\ntätä esitystä ja katseli minua puoleksi kunnioituksella puoleksi\nhämmästyneenä, siksi kunnes hänen veljensä työnsi hänet molemmin käsin\npois osoittaen muristen Violet'ia, joka oli mennyt asemalle päin\nodottamatta hänen käsivartensa tukea.\n\nSulhanen oli pienikokoinen, hartiakas ja näytti noin viidenviidettä\nikäiseltä. Hänellä oli ruskeat hiukset, vaaleat lyhyet viikset, ei\njuuri älykkäät kasvot ja puoleensa vetävä, ujo ja hyvä katse; kaiken\nkaikkiaan oli hän onnellisimman ja noloimman näköinen mies maailmassa.\nSain hänestä omituisen piinallisen käsityksen. En tuntenut kateutta\nhäntä kohtaan; näin ensi silmäyksellä, että hän oli yksi niitä, joita\nme miehet kehumme naisille heidän rakkautensa arvoisiksi, hyvin\ntietäen, ett'eivät he kuitenkaan rakastu sellaisiin. Se, mitä minä\ntunsin, muistutti omantunnontuskia, äkillistä tietoisuutta siitä,\nett'en ollut täysin rehellinen. Eikö minun olisi pitänyt sanoa, että\nolin hänen verivihollisensa? Hänen katseensa kirkas rauha ahdisti\nsydäntäni.\n\nSill'aikaa kun vanhempi Topler saattoi minut vaunuille, joihin\njätin tavarani, kuulin tutun, suloisen äänen vielä heikompana kuin\ntavallisesti sanovan jotain, mikä sai toiset, etenkin neiti Luisen,\npahoittelemaan ja vastustamaan. Miss Yves oli varmaankin ehdottanut,\nettä jätettäisiin aamiainen metsässä sikseen; hän ehkä pelkäsi ilman\nmuuttuvan tai oli itse väsynyt. Luisella oli melkein kyyneleet\nsilmissä ja hän ehdotti, että Topler veljekset kantaisivat Violet'ia\nkäsivarsillaan; sulhanen, joka kai oli tehnyt suuria varustuksia\nateriaa varten, ei uskaltanut vastustaa ja katseli arkana milloin meitä\nja morsiantaan, milloin ruokavaroja, ja näitten näkeminen sai vihdoin\nhitaan herra Treubergin pitämään pitkän puheen esitystä vastaan.\nVanhempi Topler ratkaisi kysymyksen tavallisella rajuudellaan ja\nilmoitti sitten minulle seisoessani hiukan syrjempänä, että _Maiwein_\nvalmistettaisiin ja juotaisiin metsässä. Silloin näin neiti Luisen\nsilmien taas säteilevän. Hän kiersi käsivartensa Violet'in vyötäisten\nympärille ja suuteli häntä olkapäälle, juosten edelleen hyppien,\nliverrellen ja paukuttaen käsiään. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi\nVioletille tulisen innokkaasti kaksi säettä, joista en olisi ymmärtänyt\nensimäistä ilman tohtori Toplerin apua:\n\n    Du mei flachshaarets Deandl,\n    I hab di so gern.\n\nBahnhofswaldin varjoisat, jyrkät kukkulat olivat suoraan edessämme.\nMinusta näytti, että miss Yves oli hyvin väsynyt. Hänen sulhasensa\npuheli hänelle innokkaasti mutta nöyrästi; nähtävästi kiitti hän\nVioletia jostakin, pyyteli anteeksi ja rukoili ystävällistä sanaa\nmorsiameltaan.\n\nMinulla on tällä hetkellä edessäni muutamia kuivia lehtiä, muutamia\nmustuneita _Waldmeisterin_ kukkia Eichstädt'in metsästä. Ainoastaan\nkuolemattomaan ihmisajatukseen kätkettynä ikuistuu luonnon kauneus ja\nnuoruus. Jos ummistan silmäni, näen elävästi edessäni valkean pikku\nkukkasen, jota vanhempi Topler ja herra Treuberg näyttivät minulle\npyökkimetsän vihreässä varjossa. Tunnen sen lempeän tuoksun metsän\nvoimakkaan ja eloisan tuoksun seasta, kuulen peippojen ja rastaiden\nsirkutuksen, edellämme kulkevien neitosten naurun, kun he kävelevät\ntummassa vehreydessä etsimässä Waldmeisterkukkaa. Violet'ia vain en\nnäe, enkä kuule hänen ääntään, sillä hän astui jälempänä sulhasensa\nkanssa. Neidot milloin näkyivät mäkien päältä, milloin katosivat\nrinteiden taa, he kirkuivat ilosta joka kerran kun löysivät jotain ja\nennustivat naimaonnea kukkien lehdistä.\n\nRouva Treuberg huusi miehelleen, että hän menisi katsomaan voiko miss\nYves pahoin. Herra Treuberg, joka par'aikaa puhalteli kuumuudessa\nleyhytellen viileyttä nenäliinallaan, tuli murheellisen näköiseksi ja\nlaskeutui alas mäkeä.\n\n\"Nyt hän ei helpolla tule takaisin\", kuiskasi tohtori Topler minulle.\n\"Pyydän, ett'ette pitäisi herra Treubergia saksalaisuuden esikuvana.\"\n\nHän heilutti käsiään ilmassa, naureskellen pää kallellaan, mykkää,\nnopeaa nauruaan.\n\n\"Valitkaa mieluummin minut\", sanoi hän sitten, \"vaikka me olemmekin\nniin erilaisia.\"\n\nKatsoin taakseni. Siellä ei vielä näkynyt ketään.\n\n\"Saksalaiset ovat usein hyviä ja kärsivällisiä\", lisäsi hän — \"niin\nkuin kamelit; ja rakastuvat usein, niinkuin, en tiedä mitkä romanttiset\neläimet. Minun veljelläni on nämä molemmat saksalaisen luonteen\npuolet. Katsokaa häntä, hän näyttää olevan täynnä olutta, mutta onkin\ntäynnä kuutamoa. Mitä taas kärsivällisyyteen tulee, niin saatte kohta\nnähdä, että hän kiipee ylös miss Yves riippuen toisessa ja herra\nTreuberg toisessa käsivarressa. Minä olen aivan toisellainen, aivan\ntoisellainen.\"\n\nSillävälin väittelivät neiti Luise ja hänen sisarensa jonkun matkan\npäässä kukkasesta, jonka edellinen oli poiminut ja jota toinen ei\ntunnustanut oikeaksi Waldmeisteriksi. Luisen huudahdukset olivat\nkuin pienen nokan pistoksia. Hän nauroi, mutta luulen, että hän\nmielellään olisi itkenytkin. He kutsuivat tohtori Topleria, ja koska he\nhänestä saivat kolmannen väittelijän lisää, kutsuivat he vielä hänen\nveljensäkin ja herra Treubergin, jotka olivat saapuneet. Niin jäin\nhetkeksi yksin miss Yves'in kanssa.\n\nHän oli aivan kalpea, ja alkoi huutaa rouva Treubergia suloisella\näänellään, joka sammui parin askeleen päässä.\n\n\"Violet\", sanoin minä. En keksinyt muuta ja tuskin olisin voinutkaan\nsanoa mitään sen intohimoisempaa ja alttiimpaa. Hän katsahti minuun\nvastoin tahtoaan. Hänen katseensa näytti ankaralta, mutta sen pohjalla\noli kuitenkin rakkaus. Minun silmäni kai loistivat sen nähdessäni,\nsillä hän sanoi nopeasti:\n\n\"Onko se, mitä teette, mielestänne suoraa?\"\n\n\"Minä selitän kaikki hänelle.\"\n\n\"Ei, Jumalan tähden!\" sanoi hän.\n\nEnempää emme voineet sanoa, mutta olin tyytyväinen sanoihini ja hänen\nvastaukseensa. Siinä, että hän pyysi jotain minulta niin hätäisenä,\noli jonkunlainen kirvelevä sulo; siitä saattoi huomata, ett'ei hänkään\nollut täysin varma aikeistaan ja tulevaisuudestaan.\n\nKokoonnuimme aamiaiselle muutaman askelen päähän polulta, lähelle\npyöreätä aukeamaa, missä aurinko paistoi ruohikolle pyökkien ja kuusien\nlatvojen läpi, sinisen taivassilmän alle. Sen keskellä kuumotti musta\nkanto.\n\nHerra Treuberg avasi kaksi pulloa Rüdesheimeriä ja neidot pistivät\nniihin pari Waldmeisterkimppua alassuin, että ne kuollessaan\njättäisivät viiniin suloisen metsätuoksunsa. Sillaikaa kun toiset\nseurasivat toimitusta kuin pyhää menoa, sain katsella Violet'ia. Hänen\nsilmissään oli vielä tuo hätäinen _ei_, kun taas minun vastasivat\nkyllä. Hän istui ruohossa pidellen suljettua päivänvarjoa. Hänen päänsä\noli kumarassa ja kädet yhtyneinä rukoilevaan asentoon.\n\nAloin puhella _Maiweinistä_ neiti Luisen kanssa.\n\n\"Viini ja kukkaset\", sanoi tohtori Topler, \"ovat molemmat saksalaisen\nmaaperän tuotteita, jotka me yhdistämme runoksi.\"\n\nKoko metsäisessä kohtauksessa, eikä vain Maiweinissä, oli runoutta,\nvaikka salainen murhenäytelmä esti minua silloin nauttimasta siitä,\nmutta nyt palaa se sitä kirkkaampana mieleeni. Sillä aikaa kun\nodotimme, että kukkien tuoksu siirtyisi viiniin, juttelin minä rouva\nTreubergin kanssa yhteisistä ystävistämme. Hän muisteli kaukaisia,\npienessä hiljaisessa kaupungissa vietetyitä päiviä, hauskoja huviretkiä\ntähän samaan metsään. Hän kuvasi minulle poikia, jotka minä tunsin\nmiehiksi varttuneina, ja kertoi yksityisseikkoja perheestä, iloja ja\nsuruja, joihin hän, ystävänä, oli ottanut osaa. Siinä muistui mieleen\nnoiden kaukaisten henkilöiden ajatukset ja tunteetkin. Rouvasta oli\noutoa olla täällä ilman heitä, tietää, että he olivat hajonneet sinne\ntänne maailmaan. Hän ei käsittänyt kuinka pensaat vielä voivat olla\nnoin tuoreita, vihreitä ja tuoksuvia, kuinka leivoset yhä laulelivat\nyhtä iloisesti kuin hänen nuoruudessaan. Nyt ottivat sulhanen ja herra\nTreuberg ruokavarat esiin koreista tohtori Toplerin jutellessa Violetin\nkanssa. Violet teki hänelle kysymyksiä, joita en kuullut. Minusta\ntuntui, että hän vastatessaan puhui jotain Germanisesta Museosta ja\nKaulbachin taulusta. Liekö Violet kysynyt kuinka Topler tunsi minut?\nPuhuiko hän ehkä mielellään minusta?\n\nNyt tuli neiti Luise hiipien varpaillaan, sormi suullaan vieden\nmukaansa sekä Toplerit että Treubergit näyttääkseen heille jotain. Jäin\ntaas kahdenkesken miss Yves'in kanssa.\n\n\"Älkää sanoko mitään\", kuiskasi hän kiireesti, \"ennenkuin olette\npuhunut minun kanssani. Toivon, että minulla on voimaa!\" — \"Oi\nJumalani!\" — sanoi hän sitten peittäen kasvonsa käsillään. Hän jatkoi\ntaas: \"Puhelkaamme nyt hiukan yhdessä, että te voitte tulla tapaamaan\nminua Treubergilla. En ole suora, teen tämän siksi, kun luulen, että\nkun saatte tietää kaikki, ette enää tahdo — — —\"\n\nHän ei voinut jatkaa ja kului vielä muutamia minuutteja kunnes toiset\npalasivat. Olimme molemmat vaiti siihen saakka. Tiesin, ett'ei mikään\nvoisi erottaa minua hänestä, mutta viittaus hänen salaperäiseen\nmenneisyyteensä täytti mieleni katkeralla pelolla. Mutta samalla sai\nse ajatus, että hän ehkä myöntyy tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen,\nsydämeni kiivaasti lyömään.\n\n\"Violet hoi!\" huusi neiti Luise, tullen meitä kohden. \"Jospa olisit\nnähnyt! Kaksi niin sievää oravaa! Ne juoksivat hännät pörröllään\nylös alas puussa ja pysähtyivät sitten katselemaan toisiaan sievillä\nsilmillään, sievät pikkuturvat vastatusten.\"\n\nSievä hän oli itsekin, pikku neiti Luise. Hänen hoikassa olennossaan\nasui notkeiden liikkeiden siro sulous; siinä sekaantui viimeinen\nlapsellinen viehkeys naisellisen kypsyyden ensi pehmeyteen ja\npidättyväisyyteen, ja oikea saksalainen _Vergissmeinnicht_ kukki hänen\nsinisissä silmissään. Hän istuutui miss Yves'in viereen ja alkoi\nhyväillä häntä puhellen puoliääneen. Olin kiitollinen hänelle tästä\nhellyydestä, koska yksi ainoa rakastava katsekin oli kielletty minulta,\nja nuo hyväilyt tuottivat minulle tuskaa samasta syystä. Violet silitti\nhänen käsiään ja suuteli hänen hiuksiaan.\n\n_Hän_ puhutteli minua ensin. Hän kysyi tunsinko Rivieraa, ja tulimme\nselville siitä, että hän oli viettänyt muutamia päiviä Bordigherassa,\nsamaan aikaan kun minä olin Ospedalettissä. Olisin voinut nähdä\nhänet, kun iltakävelylläni pysähdyin Capo di Sant'Ampelion kalliolle\nkatselemaan kuinka aurinko laski Ranskan puolelle. Olin sanomaisillani\nhänelle, että eräänä iltana, hurmaantuneena mereen ja taivaaseen,\njotka yhtyivät suunnattomaan tulipaloon, olin veistänyt louhokseen\nsanan _Love_. Se oli totta, mutta hillitsin itseni. Ei hänkään sanonut\nminulle, että oli piirtänyt nimen, ei minun nimeäni, viimeiseen niistä\npienistä pinjoista, jotka varjostivat sitä tietä, jota pitkin hän oli\nnoussut palmumetsän läpi vanhaan Bordigheraan päin merta katsomaan ja\nettä häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että hän, pari päivää\nsen jälkeen oli löytänyt saman pinjan myrskyn taittamana. Molemmat\nolimme kulkeneet Ospedalettista Bordigheraan, keskellä tammikuuta aamun\nkoittaessa, olimme nähneet kalpean kuun lepäävän lännen kukkuloilla\nvanhojen olivipuiden latvojen päällä, ja kuljettuamme läpi toisen\nolivimetsikön olimme puolitiessä katselleet lehvien läpi kuinka\nnousevan auringon pitkä kultajuova aaltoili meressä. Puhuin syvän\nliikutuksen vallassa. Violet ymmärsi minut. Hänen äänensä tuli yhä\nhiljaisemmaksi ja vavahteli joskus. Muut kuuntelivat tarkkaan. Kun\nvaikenimme, huoahti neiti Luise ja sanoi, että hänellä olisi suuri\nhalu nähdä Italiaa. Hän alkoi lausua Mignon'in laulua, mutta keskeytti\npuoliväliin päästyään.\n\n\"_Dahin dahin_\", huudahti tohtori Topler, osoittaen Rüdesheimerpulloja:\n\n\"_Möcht ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn_.\"\n\nSe herätti naurua. Miss Yves'in silmät viivähtivät hetkisen minun\nsilmissäni. Ne eivät puhuneetkaan niin järkevästi kuin huulet!\nHän kääntyi äkkiä muuanne, mutta minut oli jo vallannut äkillinen\nhyväntunne.\n\n\"Kuinka ihanaa olisikaan elää siellä\", sanoi Luise hiljaa.\n\n\"Niin\", sanoi Violet samalla äänellä, \"mutta tahtoisin kuolla täällä.\"\n\n\"Etkä elää?\" sanoi hänen sulhasensa arasti, koettaen tarttua hänen\nkäteensä. Violet tempasi sen äkisti pois. \"Kyllä, kyllä\", vastasi hän\nnopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytäen, \"elää myöskin.\"\n\nLopuksi tarttui herra Treubergkin keskusteluun, lausuen mielipiteenään,\nettä _Maiwein_ jo oli valmista.\n\nKirkas Rüdesheimer, täynnä metsän ja kevään tuoksua, oli mietoa ja\nvedenmakuista, mutta juoksi kuitenkin tulivirtana rinnassani, ja\nliekehti siellä ilona. Olin huumautunut Violet'in viime katseesta\nja toivosta saada kerran puristaa hänet rintaani vasten, vaimonani,\nruumiinani, sielunani, ikuisesti. Muista joivat vain Treuberg ja\ntohtori Topler. Neiti Luise piti viinistä _Waldmeisterin_ kukkien\ntakia, mutta tyytyi vain maistelemaan lasistaan ja kaatelemaan meille\nhyvin anteliaasti. Kun hän taas täytti lasini ja olin kiittänyt häntä,\nsanoi tohtori Topler, ettei hän missään muualla kuin Italiassa ollut\ntavannut ihmisiä, jotka valmistamatta osasivat sepittää maljarunoja ja\nettä minun nyt pitäisi laatia sellainen neiti von Dobralle. Myönnyin\nja vetäydyin hiukan syrjempään. Heti sen jälkeen kuulin, että juotiin\nkihlautuneiden malja. \"Kilistäkää toki\", sanoi siellä tohtori Topler'in\nkehottava ääni: \"Juokaa toki\"! En saattanut nähdä kenelle hän puhui,\nmutta sitä ei ollut vaikea arvata. Kuinka Violet mahtoikaan kärsiä ja\nkuinka minusta oli tuskallista ja hyvää tuntea se!\n\nKirjoitin nopeasti säkeet, joita ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin\nhän. Kaikki tahtoivat välttämättömästi, että lausuisin ne, kaikki\nolivat uteliaita kuulemaan niiden sointua. Koko seurue, samoinkuin\npinjat ja lehmukset, kuuntelivat minua hartaasti ja vakavina.\nAinoastaan herra Treuberg käytti tilaisuutta hyväkseen syömällä\nviimeisen makkaran. Kaikki muut paitsi miss Yves, katselivat minua\nlausuessani:\n\n    Ma sun, oi tyttö, kultakutreilles juon viinin tään,\n    sun maasi päivän hymyn, kunnahittes tuoksun.\n    Ma juon ja aattehissa kaukaa kangastavan nään\n    nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.\n\n    Ma juon, ja viini ihmeellisen hehkun mulle suopi,\n    Mun rinnassani sykkii sydän laulurikas, uus'.\n    Ma juon ja tuoksun hienoimman, min tuuli metsäst' tuopi,\n    sen suutelen, kuin ois se kukan henki, sielu, salaisuus.\n\nViolet'ia pyydettiin suullisesti kääntämään molemmat värssyt, hän\nteki sen sujuvasti minun toistuessani säe säkeeltä. Vain kahta\nviimeistä kääntäessään hän epäröi ja minä huomasin siitä, onnellisen\ntyytyväisenä, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni.\n\nIhmettelin vain sitä täydellistä vapautta, jolla hän saattoi\nkeskustella kanssani. Tällainen tahdon ja älyn voima oli aivan uutta\nminulle. Iloitsin itsekseni ylpeänä siitä ja ymmärsin, ehkäpä ensi\nkertaa, kuinka mahtava liitto sielujemme yhtymisestä syntyisi. Vain\nkerran kadotti hän herruuden ylitsensä, ja siitä minä onnellisena\nnautin. Puhuttiin kirjallisuudesta, ja minut oli saatu tunnustamaan,\nettä se juuri oli minun työalani. Silloin arveli sulhanen, professori\nTopler, että tästä lähin olisi kai saksalainen runotar innostajani.\n\n\"Ei toki!\" huudahti Violet.\n\nKaikki katsahtivat hämmästyneinä häneen ja hän punehtui syvästi.\nViolet ei tahtonut, että luopuisin kotimaani taiteesta. Kiitin häntä\nsilmilläni, sanoin hänelle ajatuksillani, että hän olisi aivan\nrauhassa. Vastasin sulhaselle, että Saksan matkani, Rüdesheimerviini,\nWaldmeisterin kukat ja suurten, rakkaiden runoilijain muisto saattoivat\nkyllä hetkeksi innostuttaa, mutta ett'en koskaan antautuisi palvelemaan\nvierasta runotarta, paitsi, lisäsin tarkoituksella, englantilaista,\njolla yksin oli tenhoisa vaikutus minuun.\n\nTopler vanhempi oli tuon tuostakin näyttänyt kärsimättömyyden\nmerkkejä ja puhkesi lopulta puhumaan selittäen, ett'ei hänen veljensä\nymmärtänyt mitään. Isänmaallisuuden sekoittaminen taiteeseen ei\nsopinut saksalaiselle, eikä runoilijalle. \"Kaikki runous\", sanoi hän,\n\"joka kelpaa vain teille italialaisille, tai meille saksalaisille,\non kuin tuo\"! ja hän potkaisi tyhjän pullon mäkeä alas metsään.\nProfessori koetti selittää kantaansa, mutta hän ei tosiaankaan ollut\nymmärtänyt mistä oli kysymys. Hänen veljensä pudisteli päätään, nosteli\nolkapäitään ja kääntyi minuun päin välittämättä mitään hänestä.\n\"_Geklingel_\", sanoi hän, \"_und nichts weiter_.\" Lorua, eikä mitään\nmuuta.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Violet hymyillen. \"Luulen, että olette ollut paha tuota\npulloparkaa kohtaan. Sen sisällä oli ehkä vielä jäännös Rheinin ja\nWaldmeisterin tuoksusta.\"\n\nSitten puhui hän viehättävän yksinkertaisesti puhtaasti kansallisesta\nrunoudesta, kansanlauluista, jotka olivat niin rikkaita\nluonnontuoksuista. Hänen äänensä kaikui tavallista soinnukkaammin.\nHän sano olevansa hiukan pahoillaan, kun ei osannut laulaa yhtään\nlaulua, ja vaikka hän hymyili näin sanoessaan, näkyi hänen silmissään\nkatkera surumielisyys. Tuskinpa oli hänkään täysin käsittänyt mistä\noli kysymys, mutta olimme kaikki yksimielisiä vastustaessamme\ntohtori Topleria, joka Schillerin Kellolaulusta olisi antanut koko\n_Wunderhornin_. Neiti Luise polki jalkaa kiukuissaan siitä, että\npuhuttiin pahaa hänen rakkaista lauluistaan! Ne olivat niin sieviä _so\nnett_. Eikö tohtori Toplerilla ollut ollenkaan sydäntä?\n\nTopler nuorempi pyysi häntä laulamaan jonkun laulun. \"Kyllä herra,\nkoska te olette ollut kiltti.\" — Ja hän lauloi ohuella, mutta\nverrattoman sievällä äänellä seuraavat murteelliset säkeet, jotka sain\nhäneltä myöhemmin paperille kirjoitettuina. Silloin en ymmärtänyt\nniistä sanaakaan.\n\n    Und a geschnippigi geschnappigi\n    Dalketi dappigi,\n    Na das is aus,\n    Muasst es hab'n im Haus,\n    Aber a willigi billigi\n    Rührigi, gfürigi,\n    Das is a Leb'n\n    Ko koan lustingers geben.\n\nSuloinen tyttö lauloi pyökin runkoon nojautuneena. Vaaleana ja sirona,\nsievät kasvot loistaen ilosta ja viehkeydestä oli hän kuin Saksan\nmetsien veitikkamainen haltijatar. Sillä välin poimi hänen sisarensa\nkukkia, rouva Treuberg katseli alituiseen, hieno puna kasvoillaan,\nmolempia kihlautuneita uteliaisuudella, jota en ymmärtänyt. Violet\ntaas katseli hymyillen vanhaa Topleria, joka kuunteli tarkasti\nlaulua, omituisten ilmeiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Mitä taas\nsulhaseen tuli, niin täytti hän omantunnontarkssti velvollisuutensa\nneitoon tuijottamalla, sillä hänellehän neiti Luise lauloi. Hänen\nkasvonsa eivät olleet liikkuvat ja ilmeikkäät, niinkuin hänen veljensä;\nolin kuitenkin näkevinäni niissä jonkunlaisen häiriön varjon. Herra\nTreuberg viittaili hymyillen hänelle, huolimatta vaimonsa katseista,\naivankuin sanoakseen, että laulu oli tehty juuri häntä varten. Olisin\nhalunnut rauhallisin sydämin nauttia tästä sievästä kohtauksesta,\njoka oli kuin vanhasta saksalaisesta otsikkokuvasta otettu. Muutamat\nkuuset pyökkien joukossa antoivat kukkien ja pensastojen vihreälle\nrunoudelle surumielisen, pohjoismaisen sävyn; ja mitä pukuihin tulee,\nniin ei minun ollut vaikea mielikuvituksessani lisätä palmikkoa tohtori\nToplerin parrattomien, terävien kasvojen taa ja siroittaa paksulta\npuuteria neiti Luisen vaalealle tukalle. Mutta kun olin tällaisella\nmielellä, haihtui sekin mielikuva yhtä pian kuin oli tullutkin.\n\nKun pikku hengetär oli lopettanut laulunsa, osoitti ainoastaan miss\nYves hyväksymistään. Kaikki muut näyttivät olevan hämillään, paitsi\ntohtori Topler, joka oli vaiti ja katseli neitoa hymyillen terävää\nhymyään. Olin epävarma kysyisinkö, vai en, noiden hämärien säkeiden\nmerkitystä, kun rouva Treuberg ehdotti poislähtöä ja kaikki nousivat\nylös tyytyväisen näköisinä. Aioin kysyä sitä ystävältäni Toplerilta,\nmutta Violet moitti häntä hieman siitä, että hän oli eronnut heistä\nalkumatkalla, ja pyysi, ett'ei hän uudistasi samaa virhettään. Violet\nlisäsi, että hän ehkä olisi tarvinnut toisenkin ritarin. Liityin\nrouva Treubergin seuraan ja uskalsin ruveta puhumaan laulusta. \"Se\nei ollut paikoillaan\", sain vastaukseksi. \"Siinä laulettiin hyvin\niloisesta, viehkeästä morsiamesta. Meidän ystävätärparkamme ei voi olla\nsellainen.\" Huomasin, että vaalea neito oli ymmärtänyt erehdyksensä,\ntai, paremmin sanoen, että sisar oli huomauttanut hänelle siitä. Ensin\noli hän aivan lannistunut, mutta sitten alkoi hän hyväillä ja palvella\nViolet'ia tuhansin tavoin. — \"Tyttö parka\", kuiskasi seuralaiseni.\n\"Tänään hän liikkuu vaikeammin kuin tavallisesti.\"\n\nMuutaman askeleen päässä saavuimme ankeammalle paikalle, melkein\ntasaiselle harjanteelle, josta polku kääntyi vasemmalle näkymätöntä\nEichstädt'iä kohti toisessa laaksossa, jatkuen oikealla suoraan pitkin\nmetsän reunaa. Muistan leivon laulaneen juhlallisessa äänettömyydessä.\nViolet seisahtui aivankuin kuunnellakseen sitä. Toiset väittelivät\nlaskeuduttaisiinko suoraan Eichstädt'iin, vai poikettaisiinko oikealle\npuiston ja Parkhausin kautta vievälle tielle.\n\n\"Pelkään, että minun täytyy hiukan levähtää Parkhausissa\" sanoi Violet.\n\"Olen hyvin väsynyt.\"\n\nHuomasin, että häntä vaivasi muukin kuin väsymys. Sulhanen katseli\nhäntä ja katseli veljeään puoleksi ymmällä tietämättä mitä tehdä? Häntä\nnäytti pelottavan se, että hän liikanaisen palvelevaisuutensa kautta\nolisi vastuksena, ja minä kärsin puolestani kauheita tuskia ollessani\npakotettu olemaan melkein välinpitämätön. Violet halusi levätä hiukan\nja nojasi kulkiessaan von Dobran sisaruksiin. Hän ei sanonut mikä häntä\nvaivasi, mutta hänen täytyi pysähtyä melkein joka toisella askeleella.\nRouva Treuberg sanoi hiljaa vanhalle Toplerille, että olisi hyvä kutsua\nlääkäri Parkhausiin. Topler nosti silmänsä taivasta kohti.\n\n\"Mennään alas yhdessä\", sanoi hän minulle. \"Nyt saatamme teitä lähelle\nParkhausia, ja sitten me kaksi menemme puiston kautta.\"\n\nJättäessäni hyvästi seurueelle sanoin Violetille, että jään\nmahdollisesti muutamiksi päiviksi Eichstädt'iin ja toivon tapaavani\nhänet täysin terveenä. Hän vastasi olevansa vieraana rouva Treubergin\nluona, joka jo oli pyytänyt minua käymään heillä.\n\nTuskin olimme jääneet kahdenkesken, kun Topler alkoi mutista itsekseen,\nkävellen kumarassa, silmät maahan luotuina:\n\n\"Voi tuota pässinpäätä! Voi tuota pässinpäätä! tuota tyhmää pässinpää\nparkaa!\"\n\nEi tullut mieleenikään kysyä ketä hän tarkoitti; olin suurimmassa\ntuskassa ja mietin vain keinoa, millä voisin saada pikaisia tietoja\nVioletista. Sitten kysyin häneltä niin välinpitämättömällä äänellä kuin\nsuinkin, oliko neidin terveys heikko.\n\n\"Ettekö sitä näe?\" vastasi hän vihaisesti aivan kuin olisin loukannut\nhäntä. \"Ettekö huomaa sitä? Ettekö ole pitänyt häntä silmällä? Ettekö\nymmärrä, että hän ei voi kävellä? Ja veljeni tahtoo naida hänet\nväkisin! Eikö se ole tyhmää?\"\n\n\"Ei ollenkaan!\" huudahdin.\n\n\"Kuinka ei?\" huusi Topler. \"Miksi ei, kun hän kerran ottaisi mieluummin\nminut kuin veljeni?\"\n\nEn voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Se on varma se\", jatkoi hän. \"Häntä hän pitää arvossa, tiettävästi.\nEi koko Bayerissa ole toista niin kultaista luonnetta kuin minun\nveljelläni. Mutta minua kohtaan tuntee hän myötätuntoa.\"\n\nMinua ei huvittanut väitellä siitä asiasta. Päätökseni, jonka olin\nilmaissut Violetille, tehdä tiettäväksi aikomukseni, oli järkkymätön,\nmutta aika ei ollut vielä tullut. Enkä taas pitänyt täysin rehellisenä\nkäyttää hyväkseni Toplerin tietämättömyyttä saadakseni häneltä\nyksityiskohtaisempia tietoja. Annoin siis keskustelun raueta ja\njatkoimme ääneti matkaamme.\n\nKun tulimme ulos nuoresta, tiheästä pyökkimetsiköstä ja näimme\nAltmühlin rauhaisan laakson ja Eichstädt'in ensimäiset talot, tulivat\nmieleeni sanat, jotka Violet oli lausunut Belvederessä pienestä,\nsaksalaisesta kaupungista, jonne kohtalo häntä kutsui. En ollut luullut\nsitä niin eroitetuksi maailmasta ja sen liikeväylistä, niin autioiden\nkukkuloiden ympäröimäksi. Kun näin vastapäätä olevien vuorien alla sen\ntornikkaat ympärysmuurit, ja alhaalla jalkojeni alla kirkon tornit,\nkun olin jo tullut melkein mäen alle tapaamatta yhtään elävää sielua,\nkuulematta pyörien tai työn jyrinää, nousi mieleeni ajatus, että tätä\npaikkaa uhkasi surullinen ja ankara kohtalo.\n\nTultuamme laakson pohjaan, missä paksut aidat vanhoja poppeleita\nvarjostivat joen kirkasta vettä, ja kuljettuamme sen poikki vievän\nahtaan sillan yli, näytti minusta yksinäinen kaupunki vähemmän\nsurulliselta, ajattelin, että sinne voisi piiloutua viettämään\nonnellista elämää, entisajan kirjailijoiden ohjeiden mukaan. Sanoin\nhyvästit toverilleni \"Mustan kotkan\" portilla missä matkatavarani\nodottivat minua. Kello oli noin kaksi ja Topler lupasi antaa minulle\ntietoja miss Yves'istä vielä samana iltana.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nArvelin, että miss Yves'in pahoinvointi johtui hänen liikutuksestaan\nja ponnistuksesta pidättää sitä ja sen tähden en, niin huolissani\nkuin olinkin, ollut vailla toivoa, että hän pian paranisi. Jäätyäni\nyksin huoneeseeni ajattelin tilaani. Koskahan saisin nähdä Violetin?\nMilloinhan sopisi puhua tohtori Toplerille? Aioin nimittäin tehdä\ntunnustukseni hänelle, ja se, mitä olin kuullut hänen veljensä\navioliitosta, kiihoitti vain minua. Ajattelin myöskin omaisiani,\njoille en vielä ollut kirjoittanut mitään, kuinka veljeni ihmettelisi\nsaadessaan kirjeen Eichstädt'istä; ajattelin julkisia toimia, joita\nhoidin kotikaupungissani ja jotka minun piti laiminlyödä, jos nykyinen\nepävarma tila kestäisi kauan. Valitin sitä, mutta sanoin itselleni,\nettä lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päätettäisiin, saisinko\nvoimalla ja innolla antautua tekemään hyviä tekoja, vai sortuisinko\nkohtalooni. Näin rauhoitin omaatuntoani, niin kuin jokaisen, ken tuntee\nsen levottomaksi, on heti tehtävä. Vaikka toimintatapani olikin mitä\nalhaisin ja petollisin, voin vakuuttaa, että tarkoitukseni oli täysin\nrehellinen.\n\nTarve puhua Violetille ja halu, että hän joskus saisi tietää\nminkälaiset minun ajatukseni ja sydämeni olivat olleet kohtauksemme\njälkeen, pakotti minut kirjoittamaan vihkoon, jota aina kuljetin\nmukanani, seuraavaa:\n\n             Eichstädt, Mustan kotkan majatalo. Toukok. n. 1872.\n\nRakkahin, olen yhä kanssasi. Suljen silmäni ja pakotan sieluni\nkorkeimpaan ja rajuimpaan lentoon. Ehkäpä tunnet sen ja virkistyt\nsiitä. Kuinka ihmishenki onkaan heikko! En jaksa pitkittää tätä\nponnistusta, nykyhetken vaikutelmat valtaavat minut jälleen, ja se\ntekee mieleni surulliseksi aivankuin sieluni siivistä putoaisivat\nkaikki sulat. Minun pitäisikin sanoa: Oi, kuinka heikko on minun\nhenkeni! Mutta vasta nyt huomaan, että itserakas turhamaisuus tahtoihin\nsanoa jotain muuta.\n\nMieleni on heikko ja turhamainen. Maailma ei sitä usko, mutta mitä\nminä maailmasta? Sinulle, sinulle sen sanon, sinulle, joka rakastat\nminua. Minua kiusaa ajatus, ett'et tietäisi, kirjeistäni huolimatta,\nkuinka sieluni on köyhä ja sairas. Mikä suloinen, rajaton lepo\nseuraakaan, kun olen saanut sanotuksi kaikki sinulle ja sinä rakastat\nminua yhä! Se on oleva kuin varjon kaltainen aavistus tulevasta\nelämästä, viimeisen anteeksiannon jälkeen.\n\nJumalani, tuskin uskallan sanoa sitä itsellenikään! Näen, kuinka sinä\ntulet lukemaan nämä rivit monen monien onnellisten vuosien kuluttua,\nkun sinulla ei ole minusta muuta jälellä kuin muisto, ja toivo.\nItketköhän kyyneleen minun tähteni?\n\n    Värähdys, liekki, lempi lauluks' muutu!\n    Syvenny sulosilmiinsä ja puutu\n    sieluunsa uskolliseen, sitten salaa\n    tulena, lempenä taas luoksein palaa!\n\nMyöhemmin läksin ulos majatalosta siinä mielettömässä luulossa, että\nkohtaisin jonkun Parkhausista tulevan; mutta en tavannut ketään. Ennen\nlähtöäni kysyin, missä Treubergin perhe asui. Minut neuvottiin erääseen\nRossmarkt'in varrella olevaan taloon. Se oli pieni, matala ja sievä.\nTien päässä kohosi kattojen yli kukkulan vihreä selkä. En nähnyt siellä\nmuuta elonmerkkiä, kuin että ensimäisen kerroksen akkunat olivat\nauki. Palatessani Residenzkatua pitkin, pysähdyin puutarhan varjoon\nkuuntelemaan yksinäisen suihkulähteen hentoa lorinaa, ainoata ääntä\ntyhjällä kadulla. Olin unohtanut, että nyt oli sunnuntai. Tulin silloin\najatelleeksi, ett'ei miehen tulisi antaa rakkauden hallita itseään\nsiinä määrin, ja muistin lauseen eräästä kirjasta, jota parikymmentä\nvuotta sitten pidin mukanani kaikkialla, Lordi _Bacon'in Esseet_.\nMutta ajattelin kuitenkin ett'eivät hänen _tutkielmansa rakkaudesta_\nsoveltuneet minun rakkauteeni, jonka tarkoituksena oli saattaa\n_agave_ kukkimaan. Nyt oli sielussani vain hämminkiä ja sekasortoa;\nkaikki hukkui muutoksen alaisena, jota toinen ajoi, niin että itsekin\nhämmästyin ja tunsin samalla hämärästi, että monet uudet aatteet ja\ntunteet itivät minussa, ja että silmänikin alkoivat katsella asioita\ntoiselta kannalta.\n\nIltapuolella menin uudelleen ulos ja kohtasin tohtori Toplerin, joka\njuuri tuli kertomaan, että miss Yves oli onnellisesti palannut. Hänen\npahoinvointinsa oli kestänyt vain lyhyen ajan. Hän kysyi oliko minun\nhyvä olla \"Mustassa kotkassa\" ja ehdotti, että saattaisin hänet kotiin.\n\n\"Te miellytätte minua suuresti, herra runoilija\", sanoi hän äkkiä.\n\"Mitä hiisiä te Eichstädt'issä teette\"? — \"Kuinka?\" — jatkoi hän\nnähdessään että epäröin. \"Ettekö tekin tekisi samanlaista kysymystä\nystävällenne?\"\n\n\"Luulen, että kerran sanon teille, miksi olen tullut Eichstädt'iin,\nmutta en nyt.\"\n\nTohtori Topler oli keppineen ja sateenvarjoineen kahdella jalalla\nseisovan nelijalkaisen näköinen. Hän rypisteli kasvojaan katsellen\nminua ääneti ja lähti edelleen.\n\nHän asui veljensä kanssa piispa Willibaldin patsaan luona. Hän pyysi\nminua astumaan sisään.\n\n\"Veljeni on Treubergilla\", sanoi hän. \"He odottavat minua teelle,\nmutta en mene sinne. En voi kärsiä teetä enkä talon isäntää. Huomasin\ntänä aamuna, että te pidätte paljon musiikista, ja aion soittaa teille\nitalialaista.\"\n\nEn voi koskaan unohtaa vanhan soittajan näköä, kun hän kumartuneena\nkoskettimien yli käänteli pitkää nenäänsä oikealle ja vasemmalle käsien\nvarmojen ja notkeiden liikkeiden mukaan. Nuo laihat sormet, jotka\niskivät koskettimiin kuin koukut, puhelivat hiljaa keskenään, näyttäen\nmelkein liikkumattomilta, rauhallista, laulavaa, juhlallista kieltä,\njosta joskus tunteellinen tai veitikkamainen äänensävy pisti esiin.\n\nVähäväliä hän huudahti: \"Ihanaa!\" hymyillen hiljaa soittaessaan. Sitten\nsanoi hän yhä soittaen: \"Tiedättekö kuka tämän on tehnyt, kuka?\"\nMainitsin erään vanhoista mestareistamme. Hän nauroi, soitti, eikä\nvastannut.\n\n\"_Toplerus_\", sanoi hän lopetettuaan kappaleen.\n\n\"Toplerus senior, kylä-urkuri.\"\n\nLuulen, että sinä iltana valloitin hänen sydämensä kokonaan. Hänen\nkappaleensa, niin kaunis kuin se olikin, ei ollut itsenäinen; nerokkaan\nsäveltäjän, joka tuntee meidän aikaisempien klassikkojemme teoksia, ei\nole vaikea kirjoittaa samaan tyyliin, niin että diletantti erehtyy,\nja minäkin hämmästyin niin äkkiä yllätettynä. Topler iloitsi siitä\nja soitti minulle en tiedä kuinka monta _sonaattia ja toccata'a_.\nViimeinen kappale oli oikullinen pila, nimeltä _Nonnenschlacht_,\nnunnasota, jota Topler soittaessaan selitteli minulle. Oli tullut\npimeä. Kun kappaleen viimeiset matalat sävelet olivat kaikuneet, — ne\nkuvasivat vanhan abbedissan torumista, jota Topler säesti julmasti\nhaukahdellen, — rohkenin pyytää häntä selvittämään epäilykseni,\nsanomaan oliko hän pappi.\n\n\"En\", vastasi hän hyvin vakavasti. \"Olin aikonut ruveta papiksi, mutta\nhuomasin eräänä päivänä, ett'en ollut kyllin ansiokas.\"\n\nHän ei sanonut enempää siitä ja enempää en saanut koskaan tietää.\n\nHän tuotti valoa ja kahvia kuvitellen kestitsevänsä minua\nkuninkaallisesti. Totta puhuen oli kahvi kamalaa, mutta minusta tuntui,\nettä kiinnyin yhä enemmän tohtoriin, joka puolestaan tunnusti olevansa\nonnellinen saadessaan puhua italialaisen kanssa.\n\n\"Teidän seurassanne viihdyn paremmin\", sanoi hän, \"kuin monen\nkansalaiseni kanssa.\"\n\nVähän ajan kuluttua palasi hänen veljensä Treubergiltä. Miss Yves voi\njo hyvin, mutta sulhanen oli kuitenkin hyvin huolestuneen näköinen ja\npoistui melkein heti. Nousin ylös, mutta vanha ystäväni ei antanut\nminun lähteä. Hän oli tarkastellut veljeään isän huomaavaisuudella,\neikä voinut peittää huoltaan. Hän sanoi pelkäävänsä, ettei\nhänen veljensä voinut hyvin, ja pyysi minulta lupaa mennä häntä\npuhuttelemaan. Kun hän taas palasi olivat hänen kasvonsa pikemmin\nharmistuneet kuin surulliset.\n\n\"Onko jotain hullusti?\" kysyin.\n\n\"Oi, ei, ei, _eine alte Geschichte_, vanha juttu\", vastasi hän.\n\nOlimme molemmat vaiti hetkisen ja sitten salli Topler minun mennä.\n\nEnnenkuin palasin majataloon kuljin Treubergin talon valaistujen\nakkunoiden alitse ja katselin kauan ovea, jonka kautta olin päättänyt\nhuomenna mennä sisään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKello oli juuri lyönyt kaksi kun läksin Treubergille. Kuljin pää\nkumarassa ja muistan yhä selvästi talojen varjot jalkakäytävällä,\njota pitkin astuin. Ennenkuin astuin ulos majatalosta olin myötäänsä\nkuvitellut tapaisinko vai enkö tapaisi häntä, saisinko puhutella häntä\nvai en. Tiellä en enää kyennyt ajattelemaan mitään.\n\nSoitin ja kysyin rouvaa. Palvelijatar vastasi, että koko perhe oli\nmennyt ulos, ja että miss Yves oli yksin kotona.\n\nSydämeni hypähti. Tunsin pelkoa ja kunnioitusta, syvää kiitollisuutta\nJumalaa kohtaan, melkein niin kuin silloin, kun näin toistamiseen\ntuon muistettavan unen, kun kuulin ensi kertaa tuon suloisen äänen\nBelvederessä.\n\n\"Siinä tapauksessa tahtoisin tavata miss Yves'tä,\" vastasin.\n\nPalvelijatar ei kysynyt nimeäni, hän luuli kai minun olevan vieraan\nneidin ystäviä ja vei minut sisään. Menimme etuhuoneen läpi,\npalvelijatar avasi oven ja sanoi:\n\n\"Eräs herra kysyy teitä.\" Näin Violetin istuvan kirjoittamassa.\n\nHän ei ollut yksin; pikku tyttö luki hänen vieressään ja toinen leikki\nhiljaa nukkensa kanssa. Miss Yves nosti päätään ja tervehti minua\nrauhallisesti hymyillen. En nähnyt hänen ilmettään, sillä hän seisoi\nikkunaan päin kääntyneenä. Tytöt katselivat minua hämmästyneinä.\n\n\"Kirjoititte?\" sanoin anteeksi pyytäen.\n\nViolet vastasi puoliääneen englannin kielellä jotain, mitä en kuullut.\n\n\"Minulleko?\" kysyin.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Se on kohta lopussa. En voi sanoa sitä ääneen.\"\n\nOdotin, hyväillen pikkuista lukijaa. Toinen pienokainen oli hyljännyt\nnukkensa ja oli pannut päänsä miss Yves'in syliin. Violet ojensi\nminulle kirjeen ja alkoi suudella ja hyväillä pienokaisen vaaleaa\ntukkaa. Luin seisaallani pöydän ääressä.\n\nVioletilla ei ollut sydäntä sanoa mitä oli kirjoittanut, eikä minulla\nole sydäntä liittää sitä tähän siinä suloisessa, viimeistellyssä\nmuodossa, jossa sen säilytän. Annattehan anteeksi, ystävättäreni,\nett'en anna teidänkään lukea sitä. Miss Yves pahoitteli, sydämellisin\nsanoin, ett'en ollut totellut häntä, ja sanoi suostuneensa puhumaan\nkanssani luottaen siihen, että kun olin kuullut hänen kertomuksensa\npoistuisin ainaiseksi hänen luotaan. Hän pyysi minua kuitenkin olemaan\nsääliväinen, ja sanomaan hänelle hyvästi ystävällisesti.\n\nOlin liikutettu sydänjuuriin saakka, hengitykseni oli pysähtyä. Violet\nhengitti raskaasti, tuskallisin ilmein. Ojensin käteni tarttuakseni\nhänen käsiinsä. Hän osoitti nopeasti lapsia ja siitä ymmärsin, että\nyksin ollessamme hän ei olisi pannut vastaan.\n\n\"Lupaan sen\", sanoin hänelle italiaksi, tukehtuneella äänellä.\n\"Uskottehan minua, eikö totta?\"\n\nViolet vastasi myöskin italiaksi.\n\n\"Uskon.\" Ja hän nousi ylös.\n\n\"Luuletteko\", sanoin, \"voivanne nyt puhua?\"\n\nHän vastasi taas:\n\n\"Kyllä!\"\n\nHän pysyi vaivoin pystyssä ja nojasi seinään ikkunoiden väliin. Astuin\nlähemmä häntä, niin että olin hänen ja lasten välissä.\n\n\"Jos kuitenkin\", kuiskasin hänelle, \"pyytäisin teitä, huolimatta\nkertomuksestanne, tulemaan vaimokseni?\"\n\nHän piti päätään rintaansa kohden painettuna ja pudisti sitä hiukan\nsanomatta muuta.\n\n\"Eikö?\" kysyin tuskaisena. \"Eikö?\"\n\n\"Älkää pyytäkö minulta sitä\", vastasi hän. Suloista ääntä tuskin kuuli.\n\nOlimme vaiti jonkun aikaa.\n\n\"Silloin\"... sanoi hän.\n\nHän meni lasten luo ja hänen tavallinen rauhallinen suloutensa näytti\npalaavan. Hän antoi heille kuvakirjan, pyysi heitä olemaan siivosti ja\ntarjoutui sitten näyttämään minulle englantilaisia kuvia albumistaan.\n\nIstuuduimme toisen pöydän ääreen huoneen nurkassa. Avatessaan albumin\nsysäsi Violet hieman porsliinimaljakkoa, jossa oli irtaimia ruusuja.\nPikkuinen, ruskeanpunainen ruusu putosi valokuvien päälle.\n\nMiss Yves alkoi kertoa puoli-ääneen silmät kiinnitettyinä ruusuun.\nPuhuessaan otti hän ruusun käsiinsä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat\nkouristuksen tapaisesti, eikä luopunut siitä.\n\nMutta en tahdo yksityiskohtaisesti kertoa hänen surullista tarinaansa\nja tuskinpa voisinkaan sitä tehdä.\n\nMinulta jäi kuulematta useita seikkoja ja hän kärsi niin tavattomasti\nett'en uskaltanut pyytää häntä toistamaan niitä. Minä kärsin itsekin ja\nminusta oli sata kertaa parempi, ett'en kuullut kaikkea.\n\nYhdeksäntoista ikäisenä oli hän ajatellut, että hänen\npuutteellisuutensa estäisi häntä saamasta osakseen rakkautta.\nHuomattuaan erehdyksensä oli hän ensin hiukan puolustautunut, mutta\nsitten oli hän vastannut toisen intohimoon niin tulisesti ja rajusti,\nettä luuli olevansa kykenemätön rakastamaan niin syvästi enää\nmilloinkaan.\n\nKuulin hänen kertovan tuon rakkauden tuskaisista vaiheista, mainiten\nkaikki, pysähtyen, kun sanaa oli vaikea lausua, päästämättä käsistään\nruusua ja katsoen sitä lakkaamatta lasimaisella katseella. Hänen\näänensä tuli yhä särkyneemmäksi, liikutetummaksi ja sekavammaksi,\nkun taas minun mielessäni myrskysivät kateellisuus, sääli ja tuska,\nihailu ja rakkaus. Se oli kertomus kaikkein intohimoisimmasta ja\nsokeimmasta sydämestä, ylpeimmästä ja oikeamielisimmästä sielusta, joka\nkärsi, ollen kuitenkin ylevin erehtyessään, ja ehkäpä epäoikeutetussa\nvihassaan, yleistä mielipidettä vastaan. Hänen rakkautensa oli\nhävitetty yhdellä iskulla, en sano kuinka, ja hän oli sen jälkeen\nollut melkein ilman sydäntä siihen päivään saakka, kun hän oli lukenut\nkirjani.\n\nHän ei kertoessaan vuodattanut kyyneltäkään, mutta ruusuparka joutui\nhäviöön, ja lopuksi nuo nytkähtelevät kädet, jotka olivat sitä\npidelleet, puristuivat tyhjinä nyrkkiin kuin kuumeessa. Minä tartuin\nniihin, suljin ne käsieni väliin, puristin niitä rintaani vasten ja\nkuiskasin hiljaa lohdutuksen sanoja. Minusta tuntui kuin tuo rakas\nolento henkevöityisi, taipuisi minua kohden, kuin välähtäisi hänen\nsilmissään kirkas salama. Lapset huusivat häntä juuri silloin: miss!\nmiss! Hän veti kätensä pois ja koetti saada heidät vaikenemaan, mutta\nse ei onnistunut, hänen täytyi nousta ja laahustaa vaivaloisesti heidän\nluokseen.\n\nMinäkin nousin ylös. Olin lohduttanut häntä kuoleman tuskan rintaani\nahdistaessa. Aloin kävellä hitaasti edestakaisin huoneessa. Olin jo\ntehnyt muutaman kierroksen ennenkuin huomasin, että miss Yves oli yhä\npikkupöydän luona, kasvot käsien peitossa. Lähenin häntä ja kysyin:\n\n\"Entä _tämä_ avioliitto?\"\n\nHän laski kätensä, mutta ei kohottanut silmiään minuun.\n\n\"Sukulaisteni työtä\", vastasi hän. \"He toivoivat sitä niin. Olen köyhä,\nkuormana heille. Ei, kyllä he tahtovat hyvää, mutta en ole heidän\ntyttärensä. Isäni ja äitini ovat kuolleet.\"\n\nMinut valtasi syvä sääli kuullessani hänen puhuvan noin lohduttomasti\ntuo sanomaton sulous äänessään, nähdessäni hänet niin kalpeana ja\nmurtuneena, ja mikä kidutus olikaan hänelle kertoa kaikki minulle näin.\nOlisin tahtonut painaa hänen päänsä sydäntäni vasten, mutta vaikk'eivät\nlapset olisikaan olleet näkemässä, en olisi voinut tehdä sitä. En, en\nolisi voinut toimia tuskaa ja ylpeyttä vastaan. En tiennyt mitä hän\nteki, en kuullut mitä hän sanoi, mutisin:\n\n\"Kiitos, Jumala teitä lohduttakoon. Jumala siunatkoon teitä!\"\n\nHän pudisti vielä kerran päätään ikäänkuin tukahduttaakseen kyyneleensä\nja alkoi silitellä ruusun hajanaisia heteitä. Tiesin hyvin, että\ntuskallinen säälini ja hämmennykseni tekivät häneen pelottavan\nvaikutuksen, niin valmistautunut kuin hän olikin tähän kohtaukseen.\nTietoisuus siitä oli piinallinen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa\nhänelle sanaa, jonka tunsin taistelevan ulospääsystä sielussani. Violet\nteki liikkeen, aikoen heittää luotaan ruusunlehdet! Silloin laskin\nviimeinkin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin lempeästi:\n\n\"Älkää!\"\n\nLöysin vanhan kirjekuoren ja kokosin siihen yksitellen hajalliset\nlehdet. Hän katseli käteni liikkeitä sanomatta mitään ja mutisi vasta\nmuutaman hetken kuluttua:\n\n\"Mitä teette?\"\n\nEn voinut vastata, kokosin yhä edelleen ruusun jäännöksiä ja hän ei\nenää kysynyt minulta mitään. Yksi lehti oli pudonnut permannolle.\nViolet kumartui ottamaan sitä ja antoi sen minulle.\n\n\"Ruusu parka!\" sanoi hän.\n\nTartuin hänen käteensä, puristin sitä kovasti toistaen: \"Ruusu parka.\"\nÄkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.\n\n\"Se tulee olemaan kanssani\", sanoin, \"aina luonani. Ei mikään ruusu\ntule olemaan rakkaampi minulle kuin tämä, joka on kärsinyt niin paljon.\"\n\nMiss Yves ei näyttänyt käsittävän mitä tarkoitin.\n\n\"Olen tappanut jotain\", sanoi hän matalimmalla äänellään, \"teidänkin\nsielustanne, eikö totta?\"\n\n\"Luulen kyllä niin\", vastasin. \"Mutta siellä on myös _syntynyt_ jotain.\"\n\nSe oli totta. Minusta tuntui, että olin kulkenut suuren tulen läpi,\nettä nuo hetket olivat vuosia, ja että rakkauteni ja sydämeni olivat\nsisällisesti muuttuneet.\n\n\"Nyt\", jatkoin, \"pidän teistä toisella, syvemmällä ja pyhemmällä\ntavalla. Nyt olette vielä lähemmin kiinnitetty minuun kuin ennen.\"\n\nMiss Yves huokasi, huokasi taas eikä vastannut.\n\nIstuuduin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa.\n\n\"Violet, tahdotteko tulla kiinnitetyksi minuun täydellisesti, Jumalan\nja ihmisten edessä?\"\n\nHän säpsähti, tarttui minun käteeni, puristi sitä kouristuksen\ntapaisesti niin kuin äsken ja sanoi minulle hiljaa, sulkeutunein\nilmein, silmät maahan luotuina:\n\n\"En voi! Älkää puhuko siitä! Älkää!\"\n\nEsihuoneen ovi avautui ja Violet ehti vetää kätensä pois juuri ennen\nkuin herra Treuberg astui sisään. Hänen rouvansa oli sairaan ystävän\nluona ja pyysi ilmoittamaan miss Yves'ille, ett'ei hän palaisi ennen\nkuin yöllä. Lupasin herra Treubergille tulla pian tapaamaan rouvaa ja\nsanoin hyvästit, vieden muassani Violet'in viime katseen, tuntehikkaan\nja suruisan silmäyksen, jossa näin kuin salaman valossa hänen\nantautuvan minulle samalla kertaa toistaen: \"En voi, en voi, en voi!\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSeuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan\nmielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö\nhän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere\ndi Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja\nhuumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut\nvoimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt\nmeitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa\nmitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua,\nmustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka\nsai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin\npaljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.\n\nIllalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin\nhänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei\nollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti\nonnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään\nsisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta\nkohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle\njostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan\njälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta\napua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen.\nVastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän\ntietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi.\nHän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan!\nTunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen\naarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet\noli sanonut, \"en voi\", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet\nliittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.\n\nSanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen\nveljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä\nsanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta\ntuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.\n\nSeuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä.\n\n\"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka,\nlisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi\nkaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.\n\n\"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut\nprofessori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin\nkunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen\ntunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli\nnöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa.\nSukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle.\nHiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata\nminua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden\nhyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti\nminua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja\nkiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta\nkauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää\nrakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen\nnimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja\ntarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin,\nettä tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta\nymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi,\nmitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi\nminulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi\nJumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.\n\n\"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi\nrikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin.\nTunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä\nuskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut\nsiihen.\n\n\"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka\ntapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä,\nettä voin olla teille vain uskollinen ystävätär.\n\n\"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin\nruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta.\nKun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin\nsytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei\nkukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea,\nsaisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun\nensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet\nkatumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani\nrakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa\nmieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin\nToplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain\npäivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän\nsittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta\nen kaivannut.\n\n\"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa\ntuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin\nkestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli\nhalvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin\nsamalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi\ntulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!\n\n\"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako\nketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne\nruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!\n\n                                                  Violet Yves.\"\n\nLuin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta,\nikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa\nolisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. \"Ei, ei, ei, viimeistä kertaa\nhyvästi, ei!\" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde,\nrakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos\nja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni.\nKuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä\npyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en\ntiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.\n\nToplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että\nprofessori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin\nperheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin\nkatsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai\nMariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun\ntäytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että\npalaisin illalla.\n\nKysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan\nParkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut\nmiss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin\nmahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin\npuiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa\nruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne\nVioletille. Loppu kuului näin:\n\n    Mun rakkauteni tuoksu pyhä on,\n    siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno.\n    Kun tummeni tuo ilta onneton,\n    sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.\n\nMinusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa,\nsiinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa\nmiettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki.\nIstuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet \"V.Y.\" Sitten\nnuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita\nkahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas\npikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.\n\nNeiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti\näkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.\n\n\"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne\", sanoi hän viattomasti.\nHänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen\nystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle\nviehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit\nniityt Altmühlin rannalla.\n\n\"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!\" sanoi hän. \"Violet'kin viihtyisi\nparemmin.\" Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista\ntuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina\nja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori\nTopler olisi rakastunut häneen. \"Tulen, tulen!\" huusi viehättävä\nkultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. \"Mutta ensin\ntahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet\nmenee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!\"\n\nHän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut\nvastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen\nvelikulta, huusi ilman muuta: \"Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään\npitäisi ottaa häntä!\" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi\nlyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin.\nSisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle\nhyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.\n\n\"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä.\" Kas sellaista on inhimillinen\nviisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin\nisäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä\nluonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi\nkirjeessään: \"se on rikos.\" Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä:\n\"ei, ei, se ei ole rikos!\" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni,\nvastoin kaikkien muiden mielipidettä.\n\nNäin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja\ninhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne,\njotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä;\nmutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he\nvalitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain\nymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan\nolotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei\npitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa\nhäntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi\nolla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen,\nettä vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa,\nvoimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?\n\nTätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä\nteitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat!\nMiksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä\nuseampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei\nole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin\nVioletia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen\nhänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti,\nja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle\nyksin.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori\nTopler sisään.\n\n\"Tässä minä olen\", sanoi hän.\n\nEn ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten\nvoisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin\nhämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin\nihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan\nlainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki,\njolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.\n\nHänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja\nsuorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin\noli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät\npilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan\nfilosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa\ntasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.\n\n\"Sanon sen vain ollakseni täysin suora\", jatkoin. \"Kun saatte tietää\nmiksi olen tullut Eichstädt'iin — —\"\n\n\"No?\" sanoi Topler.\n\n\"Emme ehkä enää olekaan ystäviä.\"\n\nHän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla.\nTahdoin jo päästä perille ja jatkoin.\n\n\"En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänet\nItaliassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä.\"\n\nTopler katseli minua kuin kivettyneenä.\n\n\"Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä\", jatkoin, \"keskustelunne 'Aurinko'\nkahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla\nasemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne.\"\n\n\"Ettekö tiennyt\", huudahti Topler, \"että miss Yves oli kihloissa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä tiesin. Hän itse kertoi sen minulle.\"\n\n\"Aa, miss Yves tuntee teidät?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ooh!\"\n\nTässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä\nkasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista.\n\n\"Miss Yves panee vastaan\", sanoin nopeasti. \"Hän on tehnyt voitavansa,\nensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti\ntieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä\nEichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat\nkanssani.\"\n\n\"Mutta silloinhan te...\" suutahti Topler ja keskeytti siihen.\nMutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi,\njatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen.\n\n\"Olinpa melkein sanoa, että te — — —\"\n\n\"Että olen hullu? Sitä en luule.\"\n\n\"Sitä juuri luulen\", vastasi Topler kiivaasti.\n\n\"Minun täytyy vain sanoa\", jatkoin, \"että huolimatta miss Yves'in\ntahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa.\"\n\n\"Ja mitä minun sitten pitäsi sanoa?\" suutahti taas Topler.\n\n\"Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne\npäästäkseni salaa päämääräni perille.\"\n\n\"Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista,\njoka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä.\"\n\n\"Herra Topler\", vastasin. \"Älkää suinkaan tuomitko menettelytapaani.\"\n\n\"Minä tuomitsen sen!\" huusi Topler raivoissaan. \"Tuomitsen teitä\nja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä\nEichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasin tyynesti. \"Miss Yves rakastaa minua.\"\n\nNyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua\nsuu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan\nhämmästykseksi.\n\nHänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä\nvilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan\nsuuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: \"hän\non hullu.\" Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas\nkiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään,\nsopersi hän nopeasti:\n\n\"Te olette hullu, hullu, hullu!\"\n\n\"En, paras herra Topler\", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. \"Älkää\nluulko niin.\"\n\n\"Mutta mitä sanoitte minulle äsken?\" vastasi hän kiukkuisesti.\n\"Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että\nhän rakastaa teitä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, \"tunnustus,\njoka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty.\nAinoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan,\nett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen\npitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla\nmyötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua\nystävänä, vielä viimeisen kerran...\"\n\nVaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin\nylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja\nkeppinsä.\n\n\"Kiitän teitä kaikin tavoin\", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea\nlähestyen, \"siitä, että tulitte.\"\n\nHän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia\nmyöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti\nrajusti käsivartensa ja huusi:\n\n\"Puhukaa!\"\n\nOlin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui\ntaas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä\nhuomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen\nuudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa.\nKun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä\nVioletin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään,\naivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa\nuusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun\nsitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista\nja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä\nhänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli\nseisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin\nhänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten\nhäviävän ja arvonannon palaavan.\n\nJätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen\nviimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi\nettä tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa\nsanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien\nvuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen\nlupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut.\n\nTopler katseli minua hetken äänetönnä, sitten huudahti hän:\n\n\"Ja mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Kaiken mahdollisen\", vastasin.\n\nHän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: \"_Was für eine\nGeschichte, was für eine Geschichte_! Mikä kummallinen juttu!\"\n\n\"Kuulkaapa\", rohkenin sanoa. \"Te ette toissa päivänä ollut mielissänne\nsiitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in.\"\n\n\"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä\", mutisi Topler aivan\nkuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.\n\n\"Minä olen kuin isä veljelleni\", sanoi hän väräjävällä äänellä.\n\"Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee,\nettä hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita\nkuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa\ntapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen.\"\n\nHän toisti itsekseen: \"Olen hyväksynyt\", ja siinä seisoessaan\nkuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko\nolemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän\nkasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat\näänet vaikenemaan:\n\n\"Lyhyesti, olen hyväksynyt!\"\n\nJa yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset\näänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen\nhuuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo\navioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla\ntaipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska\npeloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus\nparka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen\nkuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.\n\n\"Katsokaas\", pääsi häneltä äkkiä, \"muistattehan, että kun toissapäivänä\ntulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut\nhänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut\nkylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän\nvastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?\"\n\nVastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä\ntai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin.\nTopler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa\nveljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään.\nEhkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut\nsopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti\nvaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä\nloin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin\nkoetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme\nylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.\n\nKun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä,\nmutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli\nhienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen\nsiihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme\nilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet\ntoisiimme entistä enemmän.\n\nKirjoitin heti Violetille:\n\n\"Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että\nrakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin,\nettä Jumala antaa hänet minulle.\"\n\nVein lapun heti postiin toivossa, että Violet saisi sen samana iltana.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKaksi tuntia sen jälkeen läksin Rossmarktille päin ainoastaan\nnähdäkseni hänen akkunansa. Kuljin hitaasti, vältellen kuun valoa,\naivan kuin harvat vastaantulijat olisivat tunteneet minut ja osanneet\nlukea ajatukseni. Residenzkadulla kuulin askeleiden kaikuvan takanani\ntyhjällä kivityksellä ja luulin eroittavani neiti Luisen hopeisen\nnaurun. Menin melkein Treubergin talon luo. Livahdin Residenzpuiston\nvarjoihin ja istuuduin Marianpylvään luo kuuntelemaan ohikulkevien\naskeleita ja ääniä. En tuntenut Luisen ääntä. Seurue meni ohi ja\nloittoni: hetken kuluttua en kuullut muuta kuin lähteen lorinan. Kuu\npaistoi vastapäätä olevalle pitkälle, jyrkälle, neliosaiselle katolle,\nvalaisi Marian korkean kuvapatsaan ja punakukkaisten kastanjien\nlatvat, joita tuuli häilytti. Ajattelin, että joskus kaukaisessa\ntulevaisuudessa muistelisin tätä tunnekylläistä yötä Eichstädt'issä,\nkuuta, lähteitä, ja niiden lorisevaa valitusta ja omituisten talojen\npiirteitä. Kun tulin Rossmarktille, kuulin soittoa ja laulua.\nTreubergin talon ikkunat olivat auki ja äänet tulivat juuri sieltä.\nMenin, sydämeni ankarasti kolkuttaessa, lähimmän katulyhdyn alle ja\nnojasin vanhan talon pimeään nurkkaan. Kolme tai neljä henkeä oli\npysähtynyt kuuntelemaan keskelle tietä. Samassa loppui soitto ja\nnuo kolme, neljä uteliasta menivät pois. Yö oli kirkas ja tyyni.\nToivoin, että Violet näyttäytyisi ikkunassa, mutta en nähnyt ketään.\nSillä välin lauloi barytonääni hirveän huonosti jotain Wagnerin\naariaa ja sen jälkeen liverteli raikas naisääni sievästi Schubertin\n_Haidenrösleinin_, jota jo olin kuullut rallatettavan eräänä viileänä\nmarraskuun iltana ruusujen keskellä kukkulallani Italiassa. Silloin\noli Goethen yksinkertainen runo ja Schubertin yksinkertainen sävel\nmietiskelevällä alakuloisuudellaan hivellyt sydäntäni; nyt ne saivat\nminut värähtämään mustasukkaisesta tuskasta, nyt vääntelin käsiäni,\nsillä kedon suloinen ruusu sekaantui salaa minun ruusuuni, katkeran\ntarinan ruusuun. \"Neito sanoi: taitan sinut; Ruusu sanoi: pistän\nsinua.\" Ruusu parkani! Olisinpa tahtonut suudella sitä, puristaa sitä\nrintaani vasten, tehdä sille pahaa ja valittaa: ruusu, ruusu, minun\nruusuni, oi, ei punaruusu vaan kalpea ruusu! En kärsinyt kuulla loppua\nja läksin pois.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nPapereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka\nkenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä\nja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa\nrunoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä.\nMinä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni\nrunomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin\nkirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut\nkyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen\npakoittamana ja innostamana:\n\n    Jos muille naisille haastelen ma,\n    sa seisot syrjässä vaieten.\n    Ma salaa suutelen, hellin sua.\n    Sä siitä riemuitset, arvelen.\n\n    Ma muille haastan, hymyilen, kärsin,\n    Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en;\n    Sinulle silmin tarjoon sieluani,\n    Kun suot vain kasvoiltasi loistehen.\n\n    Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo,\n    valoni, voimani ja kunniani;\n    oot Herran hiljainen, hellä ääni,\n    yön varjoin kuiskehessa kuulemani.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKun minä seuraavana aamuna läksin ulos _Mustasta Kotkasta_, tapasin\nsattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle\nitalialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori\nvielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut\nottaa sitä huolekseni, ja että hänen _arvoisa herra veljensä_ tiesi\nsyyn siihen. \"Ohoh!\" sanoi professori kuuliaisesti. \"Ohoh, vai niin!\"\nMuodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista\nmiestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti\nmukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta\njättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei\ntiennyt mitä sanoa.\n\n\"Eilen soitettiin ja laulettiin Treubergilla\", sanoi hän.\n\nKumarsin vaieten.\n\n\"Siellä oli neiti Luisekin\", jatkoi hän.\n\nKumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja\nlähti.\n\n\"Neiti Luise!\" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää\nVioletille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin\ntahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta\nen tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että\nhän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä\nvarten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme\nyhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran\ntalon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin\nkiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät\ntyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in\nmaaoikeuden jäsen.\n\nKello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt\nulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien\nkansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin\nluostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos,\nmutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin\nhänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä\nAltmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin\niloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja\ntuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että\nhe olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa\noli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti.\n\n\"Teidän serkkunne lauloi _Haidenrösleinin_\", sanoin minä.\n\n\"Oi, kuinka te sen tiedätte?\" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen.\nVastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui\nminua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään.\n\n\"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi\nvälttämättä tietää oikean osotteen...\"\n\nHän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä.\n\n\"Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä.\"\n\nHän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska\nkoetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi\nhankkia tietoja minusta.\n\n\"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia\", sanoi Luise. \"Emme koskaan syö\npäivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita\npäivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa\nWaldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin,\nvien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien\nohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin\nkaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari,\ntiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas\nvielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole\nihania?\"\n\nHän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne\nhän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet\nkyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi.\nKysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.\n\n\"Luulen, että kyllä\", vastasi hän. \"Mutta hän on niin surullinen. Eilen\nillallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että\nhän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin\nmiettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli\ntullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin\nvielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!\"\n\n\"No sitten?\"\n\n\"En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti.\nVanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli\nkovin vakava!\" — \"Niin, niin\", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan\ntyytymättömänä \"Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun\nkukistani.\"\n\nKun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään\nkalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle\nrannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita,\nneilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori\nTopler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli\nkäynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi\nhän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin\nlyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt\nhämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves\ntahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen,\nniin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä\ntoivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin\ntyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan\nettä olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen\npuhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai\nvanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin\nvaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia\nlehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsä _sweetbriar'in_.\nHän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin\naikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut\ntietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui\nveljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi\nvoinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä\npoissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin.\nVastasin siis, etten mene sinne.\n\nSaatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä,\nhyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä\nnöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. \"Olisin\nniin tyytyväinen, jos tulisitte\", sanoi Luise. \"Ja meidän teemme\non mainiota!\" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät\ntavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat\nselvästi: \"Tapaatte miss Yves'in!\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nSeuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en\nollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä\nkorttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi\nminulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan\nkosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka\noli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni\ntuosta harmillisesta \"kosia\" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät\nihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa\nvastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus\nsaisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen\nolentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta\nsietämättömältä.\n\nTapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut\nniin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli\nhänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin\nvilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin\nminusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise\nminulle melkein kuiskaamalla! \"Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!\"\nNoin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra\nja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen\näidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin\nruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti\nHaidenröslein: \"Entä miss Yves?\"\n\n\"Hän ei tule\", vastasi Luisen sisar. Sitten hän lisäsi katsahtaen\nminuun:\n\n\"Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä.\" Näin Luisen heittävän häneen\nmoittivan katseen.\n\n\"No, entä vanha Topler sitten?\" jatkoi toinen \"Tahtoisin niin\nmielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään\nja polvillaankin.\"\n\n\"Ette tapaa häntäkään, luullakseni\", vastasi Luise.\n\nEn epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset\ntiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss\nYves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua\nvai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en\ntiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra\npuheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista\nvoileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin.\nMinun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani\nja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku,\njonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla\nsen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen,\nse ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen\nepävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän\nduetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi\nhiljaa:\n\n\"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta\nnyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli\nyksitoista ja sieltä niityille.\"\n\nMyöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa \"Luulen, että hän\nlähtee huomenna.\"\n\nEi mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että\nhänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä\npelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss\nYves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana\npelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen,\nsanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien\nkanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit\nseuralle hymy huulillani.\n\nOi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se\npaistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä.\nYö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan.\nKävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka\nmuutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä\nkotikaupungissani.\n\n    Yön tunti on tornista lyönyt,\n    vain askelet kadulla soivat.\n    Väsyneenä ma astelen hiljaa\n    ja aattehet unelmoivat.\n\n    Nuo vanhat, mustat talot\n    kuun peittää hopeakaapu.\n    En tiedä, mi aikojen paino,\n    mi tuska mun sieluuni saapuu.\n\n    Vinoräystäisten kattojen takaa\n    kasvoihini kuuhut loistaa.\n    Mitä katkeran kohtalon tuskaa\n    sun välkkyvä otsasi toistaa?\n\n    Min taivahan suuren pulman\n    sinä yksinkulkija arvaat?\n    Elo laulajan turha on haave,\n    sua ilman hetkeni karvaat.\n\nKulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei\nViolet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä\nseurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin\nsuuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli\nsaattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.\n\nMinun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen\nsekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli\npimeässä ja pää kuun valon kultaama.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa.\nLuise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin\nkalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin\nvaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän\ntiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja\nhätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli\nminua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti\nhän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle.\nTunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt\nalkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta\nkuin:\n\n\"Terveiset miss Yves'iltä?\"\n\nHän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: \"Tahdon\nhyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori\nToplerin.\"\n\nUnohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin\nsitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois.\nPyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän \"Se\nminkä teen, on oma keksintöni\", sanoi hän. \"Kukaan ei saa milloinkaan\ntietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään.\"\n\nRakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä\nluultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi\nhän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili\nkuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta\niloiten ja vapisten.\n\n\"Luvatkaa se minulle\", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. \"Antakaa\nsananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta,\narvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?\"\n\n\"En toki!\" huudahdin.\n\n\"Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin.\"\n\nEn oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa\nminuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut\nsopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että\nolisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin.\nNyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut\nmielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan.\n\n\"Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen\", sanoi hän taas punastuen.\n\"Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi.\"\n\nRistin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät\nminua puhumasta.\n\n\"Sain tietää kaikki tädiltä\", jatkoi hän, \"jolle tohtori Topler oli\nsanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle\nainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät,\nsanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut\nmitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja\nsuuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä\nniin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin:\n'Rakas lapsi, rakas lapsi'.\"\n\nNäin hänen silmiensä kyyneltyvän.\n\n\"Hän tekee väärin\", jatkoi Luise, \"mutta mitä minä siitä. Kysyin\nlähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei\ntahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan...!\"\n\nNyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi\nhän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan\ntietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti\njärkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut\nprofessorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia\nolemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler\npalannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen\nnähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja\nettä asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi\npäätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin.\nTopler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin\nraivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja\nluotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen\nhenkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus.\n\n\"Entäs sitten?\" sanoin minä ällistyneenä.\n\nLuise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja\nilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte?\nsanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata\nVioletia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut\nilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät.\n\n\"Minä tiedän jo!\" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan.\n\"Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä\njotain sanottavaa.\"\n\nLuise kutsui pikku sisartaan, joka juoksi joelle päin.\n\n\"Ei\", sanoi hän sitten. \"Ei minulla muuta ollut. Niin\", jatkoi hän\nnopeasti. \"Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei\nole välttämätöntä.\" Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki.\n\n\"Ei\", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä\neloisuuttaan. \"En sano sitä, en sano.\"\n\nLuulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän\nluonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin\nhänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan.\n\n\"Älkää luulkokaan\", jatkoi hän, \"että kun olen puhunut näin paljon,\nsanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että\nViolet lähtee puoli viideltä.\"\n\nKiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta\nmitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen\nhakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita\nherra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki\nkiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss\nYves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä.\n\nMe erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken\nniityillä koettaen saada selville mikä tuo _toinen_ salainen asia olisi.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nEpäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni\nhäntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian\njulkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä\nhänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä\njunan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat;\nmiss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin\nEichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä\najattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa\nnäin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman\nsateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle\npikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n(Vihkostani).\n\n\"Miksi et olekaan lähtenyt? Toivon, toivon. Mutta jos oletkin sairas?\n\n\"Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen\npoistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut\nsinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin,\nkestetyille tuskille.\n\n\"Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista\npuolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu\nkultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet.\nSilloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme\nlähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin\nemme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin\nniin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule\ntoistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies,\njoka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen\nrauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin\neteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein\nlähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä\nsaavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun\nsinun syliisi.\n\n\"Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille\nminun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi,\nettä sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät.\n\n\"Neiti Luise on sanonut minulle, että pidät _sweetbriar_ puusta.\nOlen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu\npuhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran\nBelvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen\nruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä.\nMinä pidän tuosta suloisesta nimestä _sweetbriar_, se tuo mieleeni\nsinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi\nItaliassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun\nrakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä\nuneksin! Siellä kasvaisi _sweetbriar_ ikkunoittemme ympärillä ja en\ntoivoisi muuta maailmassa.\n\n    \"For in my mynde — off all mankynde\n    I love but you, but you alone.\"\n\n[Sydämestäni rakastan ainoastaan sinua kaikkein ihmisten joukossa.]\n\n\"Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi\nkansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin\ntuo vanha englantilainen ballaadi?\n\n\"Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan\nluo ja kutsua sinua yössä.\"\n\n\"Violet, Violet! Darling!\" [Violet, Violet! Lemmittyni!]\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nHyvin aikaiseen seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen:\n\n\"Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut\nkotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello\nyhdentoista jälkeen.\"\n\nKellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei\nkukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa.\nMinut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin\nodottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia.\nMaljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat\nvalokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona\npäivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun,\npuristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg\nastui sisään.\n\n\"Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka\", sanoi hän. \"Tauti on\naivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina\nhuoneessa.\"\n\nEn tiennyt, mitä tämä johdanto tarkoitti.\n\nTein liikkeen kuin pyytääkseni anteeksi ja lähteäkseni pois.\n\n\"Ei, ei toki!\" huudahti rouva. \"Olen todella pyytänyt teitä tulemaan.\nIstukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!\"\n\nIstuuduin vaieten.\n\n\"Te ymmärrätte jo\", jatkoi hän.\n\n\"Kyllä, rouva hyvä, puhukaa vain.\"\n\n\"Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin\nmonimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa\nminulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni\npyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?\"\n\n\"Kyllä, rouva.\"\n\n\"Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän\non puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian\naivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä,\nett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler\nminun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss\nYves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että\nmiss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin\npäätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen\nlauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun\nmuka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut\nItaliassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin\nhänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin\nmieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja\nsanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne\nuutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki.\"\n\n\"Tietääkö?\" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla\ntunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään.\n\n\"Varmasti\", vastasi rouva. \"Professori sai tietä kaikki kirjeestä,\njonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu,\nmutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä\nmainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän\nvakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut.\"\n\n\"Luise\", ajattelin salaa syvällä kiitollisuudella. \"Luisen salaisuus!\"\n\nRouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä\nvälttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista,\nvaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. \"Vanhempi veli\", sanoi\nhän \"oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä\nvielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan\ntuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa.\"...\n\"Minun täytyy vielä kertoa\", lisäsi hän hetken epäröityään. \"Topler\nnäki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon\nteistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella\nonnelliseksi — — —\"\n\nSiinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen\nvaikutti tuo kirje paljon.\n\n\"Muutamia tunteja myöhemmin\", jatkoi rouva, \"palasi hän veljensä\nkanssa.\"\n\nSamassa soi kello.\n\n\"Mieheni\", sanoi hän. \"Palaan heti.\" Hän palasi Herra ties kuinka\npitkän ajan jälkeen ja huudahti:\n\n\"Voi noita miehiä, noita miehiä.\" Ja valitteli huimalla sanatulvalla\nmiehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan\nhehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan.\n\n\"Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme\ntunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan;\nmiss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy\nminun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas\nherra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat\nsydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä\npaistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan\nole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä\nhänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja\nkuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän\nkärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää\nsitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä\näänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka\nhätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan\nkuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden\ntohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta\nhäntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä\nyhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen\nveljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä,\nmitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä\nsortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet\npois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut\npahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa\nsalata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi.\nHän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella\nmuotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan\nsitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä\nen voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en\nmillään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää,\nettä veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät\nhänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä\nilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan.\n\n\"Ah!\" huudahdin.\n\n\"Kuulkaapa, herra\", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. \"Ymmärrän\nsyyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani\niloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin\nkiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni\nteille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran\nnimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se\nveisi ystävättäremme onnettomuuteen.\"\n\n\"Onnettomuuteenko?\"\n\n\"Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että\npäin vastoin — — —\"\n\nHän keskeytti.\n\n\"Eivätkö he tyytyisi minuun?\"\n\n\"Mitä te ajattelette!\" huusi\n\n\"He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti\noli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen\nlankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he\nkuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on\npohjalla uskonnollinen kysymys.\"\n\nPyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen\näiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa,\nsillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen,\ntyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi\nhiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli,\nlähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it\nuskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä\nitalialaisten käännytysintoa.\n\nSamalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti.\nHämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen\nnaurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin\nsen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin\nse mies kuului.\n\nLupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan\nmuutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin\njuoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille.\n\nEn ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys\nviimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin\nmyöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua,\njärjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä\nkirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa,\nettä viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että\nodotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin\nilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi\nminulle ainakin terveisiä.\n\nMaanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen\nsaavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että\ntoinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska\nheidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana\niltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni\nToplerin.\n\nOlin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli\nsisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni.\n\n\"Älkää menkö\", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa\nja tuli sitten avosylin minua kohti. \"Hyvästi, hyvä ystävä\", sanoi\nhän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista,\nEugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä,\nmitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä\nEichstädt'iin joksikin aikaa.\n\n\"Lähden huomenna\", vastasin.\n\nHän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti\nLuisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat\nsanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu.\nPelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin\nylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja,\nkysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli\nystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme\ntoistemme käsiä ja erosimme.\n\nHän tuli \"Mustaan Kotkaan\" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään\ntarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: \"Tulkaa mukaan!\"\n\nKysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta\nsitä toistaen: \"Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!\" Ajattelin, että von\nDobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä\nminulle.\n\nMutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille.\n\nOliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan\nkysyvä \"mutta\" huulillani.\n\n\"Se on välttämätöntä\", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani.\n\"Se on välttämätöntä!\"\n\n\"Mutta se ei ole mahdollista!\" huudahdin.\n\nLuullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä\nnyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin\neteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala\neli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä\nsitten? Topler väitti itsepäisesti:\n\n\"Sanon, että se on välttämätöntä!\"\n\n\"Mutta veljenne? Onko hän siellä?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä.\"\n\nNo hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se\nheidän asiansa.\n\nKun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin\nja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin\nkuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton\nerottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi\njälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen\nkasvojaan.\n\nKumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni.\nVanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi\nistumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.\n\nHuomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin\nmunkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun\nhallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän\nsurun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen\nnäköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin\nkunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys\nsalaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.\n\n\"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?\" sanoi ukko Topler\nystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi\ntoinen minun puoleeni ja toisti:\n\n\"Hänellä on jotain sanomista.\"\n\nSamalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen\nveljensä päälle.\n\n\"Onko hyvä?\" kysyi hän.\n\nPitkä hiljaisuus seurasi.\n\n\"No, veljeni?\" sanoi ukko.\n\nToinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: \"Voisithan sinä puhua,\nkuitenkin.\" Topler vanhempi hymähti ja mutisi: \"Emmekö sopineet, että\n— —? No, minä puhun\", sanoi hän sitten huoaten. \"Ja sinä korjaat, jos\nerehdyn.\"\n\nSitten jatkoi hän minuun kääntyen:\n\n\"No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan\nteille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä\nkannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko\nminun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta\nminun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja\nnäyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun\npiti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni\npuuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys\nhenkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys\ntämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli\nhänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa.\nEikö niin, Hans?\" —\n\n\"Huhtikuussa\", vastasi professori melkein puoliääneen. \"Huhtikuun\ntoisena kolmatta päivänä.\"\n\n\"Hyvä\", jatkoi vanhempi Topler. \"Huhtikuun toisena kolmatta päivänä.\"\n\n\"Kun hän oli parantunut, tahtoi hänen lääkärinsä puhella veljeni\nkanssa.\"\n\nTässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa\nkäsillään.\n\n\"Tahdotko itse kertoa siitä?\" kysyi hän.\n\nToinen pudisti päätään.\n\n\"Siis\", jatkoi ukko alistuen.\n\n\"Lääkäri alkoi sanoen, että hän tahtoi varoittaa...\"\n\nHeikko ääni tuolilta keskeytti:\n\n\"Että hänen velvollisuutensa oli...\"\n\n\"Oi, hyvä Jumala!\" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi\nitsensä äkkiä ja korjasi tyynesti:\n\n\"Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei\ntuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että\nvakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen...\"\n\nTässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja\nkääntyi veljeensä.\n\n\"Se ei ole niin tärkeää,\" mutisi professori. \"Se ei ole tärkeää.\"\n\nVanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä\nkummissaan.\n\n\"Jos on puhe perheen menneisyydestä\", sanoin minä, \"puhukaa vain; minä\ntunnen sen.\"\n\n\"Koska sen tiedätte\", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin\npyytäen silmillään anteeksi. \"Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri\nkatsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki\nkäy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta\nliikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii\nparaiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi\ntuhoisa.\"\n\nKuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En\nollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua.\nTietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri.\n\n\"Te olette mahdollisesti kutsuttu\", lopetti Topler, \"valvomaan hänen\nterveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut...\"\n\nKiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan\nja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan\nepäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi professori. \"Arvoisa veljeni ei tiennyt... ei\nvoinut... Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu...\"\n\nHän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen\nkömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui\njohdannosta.\n\n\"Ainakin\", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun\nkatsomatta, \"olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun\nkanssani.\"\n\n\"Paremmassa turvassa?\" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä\nsanoilla.\n\n\"Se\", huudahdin, \"on Jumalan kädessä!\" Huutoni intohimo näytti\ntarttuvan häneen. \"Kyllä, herra!\" vastasi hän hypäten pystyyn.\n\"Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!\"\n\nTiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen\nmustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni?\nKeskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti\nvastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin\nsyytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen\nja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä\nkäsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut\nmaailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli\ntyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan\nkun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua\nhyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä\nminulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen\nkäsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen\nnäköisenä: \"Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä.\"\n\nLäksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: \"Te\nvihastuitte\", sanoi hän erotessamme, \"mutta minun veljeni on parempi\nkuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi,\ntai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä,\nymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin.\nSiellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!\"\n\nTässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän\ntaivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. \"Onneksi\nolkoon!\" sanoi hän.\n\nTe ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans\nTopler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin\nsitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran\ntulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin\nhäntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin\nlievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin,\nettä tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun\ntyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina\naltis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista _in abstracto_, ja\nsitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.\n\nSeuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin\nalakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan\nsuopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi\nterveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan\npuhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu\npyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani\nItaliaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.\n\n\"Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä\", sanoi Luise.\n\n\"Tuskin\", vastasin minä. \"Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne\nvarmasti ja pian.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen\nsuustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa\nsynkästä vaitiolosta: \"Muistelettehan hiukan meitäkin.\"\n\nEn ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan\nkuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin\nsiellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään\nunohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että\nhän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon\nkansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän\nniitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja\nkuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:\n\n    Du mei flachshaarets Deandl\n    I hab di so gern\n    Une i kunnt weg'n dein Flachs\n    Glei a Spinnradl wer'n.\n\n[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin\nmuuttua rukiksi.]\n\nEn koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä\nvaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran\ntalon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin\ntähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen,\njospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän,\nsydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät\npäivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten\npitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt\ntunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että\nhän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan\nteihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret\nmeidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä\nkiitollisuudella puolestasi.\n\nTahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat\nraitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat\nnähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa\ntapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana.\nMitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja\nsen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nVeljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he\nnäyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta,\neikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He\nkuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani\nsiihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni,\nmutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas\nomasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää\nanteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin\naikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät\nsellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette\nottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan\nvastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa\nen ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani\nhelppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte\nminua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa\nhyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen,\nlombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin\npuhuin teille.\n\nOlin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk.\nensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin,\nettä hän oli kirjoittanut minulle _poste restante_ ja kiiruhdin\nsinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten\ntapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella\npostimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.\n\nSiinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata\nkohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka\nkulkee _S. Maria ad muros_ kirkon itäsivua, parin askeleen päässä\nPortista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani,\netten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa\nminulle: \"Voitko pahoin? Olet niin kalpea.\" Tällä ruohoisalla kadulla\nyksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin\nseuraavat sanat:\n\n\"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin\nsurullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää\nNürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun\nensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana\nStehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi,\nystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y.\"\n\nSanta Marian sivuovi oli auki. Menin sinne.\n\nVielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan,\nkolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa\ngoottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja\nminulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin,\nrippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.\n\nSellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt\nsanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä\nlepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, _gemitus inenarrabilis_. Mitä\nsaattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja\nettä henkeni vapautui.\n\nPoikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni.\nToivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä,\nselvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi\nniihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden,\ntaiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden\naavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja\noikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys.\nKaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat\nihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat\nsen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei\nennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä,\nja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka\nkukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että\nnämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon\nyhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy\njokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen\nhenki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa\ntotuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus\npyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa\nsamanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki\nmuut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme\nmielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille\nprisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon\nvärisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen\nnimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla\nvärivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki\nvärit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille\nse loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla\nvalitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan\nongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin\nvaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut\ntaivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti\nviimeinen; olkaa siis huoletta.\n\nMenin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani.\nTarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies,\nsydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin\nen pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat\nkuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta\nehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta,\njoka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti\nmuuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni\nsuutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa\ntarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin\nhäneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta.\nHän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun\npyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni\nkysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen\nkasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin\noli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli\nkatoolinen.\n\nEräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli\nminulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin\nkolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua\nsiinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka\nhän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti\nheille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi\nsinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu\nvihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini\nja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.\n\nEn kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että\nkoko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun\ntaas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin\nköyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne\novat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota...\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKun olin järjestänyt asiani joksikin aikaa läksin Milanoon ja jatkoin\nsieltä Gotthardin linjaa Saksaan päin. Saavuin Frankfurtin kautta\nMainziin neljäntenä kolmatta päivänä kesäkuuta. Olin saanut päähäni,\nettä Violet oli kulkenut sitä kautta ja tein tämän oudon matkan\nkulkeakseni ainakin osaksi samaa tietä. Kun saavuttiin Rheinin yli\nvievälle rautasillalle valtasi minut syvä liikutus. Olin nähnyt Rheinin\nuseita vuosia sitten sen lähteillä Rheinswaldshornin luona. Olin\nsilloin aivan nuori, pääni oli täynnä Heinen säkeitä, Wunderhornin\nballaadeja ja saksalaisia kuvia aina Kriemhildistä ja Hagenista\nSäkkingenin torvensoittajaan saakka. Minun mielestäni kätkivät Rheinin\naallot, paitsi Niebelungien aarretta, suuria, runollisia rikkauksia;\nsen nimikin hurmasi minut ja olisin tahtonut nähdä sen komeimmillaan\nWormsin ja Kölnin välillä. En tiedä mitä juhlaa Mainzissa vietettiin\nsinä iltana. Kuuluisa virta oli täynnä veneitä, siellä täällä kiilteli\ntulia; höyrylaivat menivät ja tulivat hitaasti soiton kaikuessa\nja ilotulituksen räiskyessä niiden kannella; sähkömajakan tuli\nvilkkui kaukana ja väreili kaupungin talojen seinillä ja ihmisvirran\ntäyttämillä rannoilla. En luullut, että Rhein olisi niin leveä Mainzin\nluona, ja ensimäinen vaikutelmani siitä oli hämmästys, mutta pian\nunohdin näyn ja ajattelin vain, että tuo mahtava virta veisi nainut\ntuonne, valojen ja veneiden taa, kaukaisten varjojen hämäryyteen,\ntuonne tuntemattomaan Rüdesheimiin, hänen luokseen.\n\nSamana iltana kuljin pitkin Rheinin vartta. Taivaan pelottava tummuus,\nvalot joella, hiljainen ja liikkumaton väkijoukko rannalla, riemuitseva\nsoitto, johon tuon tuostakin sekaantui kiukustuneiden petojen mylvinä\nläheisessä eläintarhassa, muodostivat juhlallisen ja samalla kaamean\ntunnelman, mikä teki mieleni synkäksi. Läksin kiireesti pois, aloin\nmäärättä harhailla autioilla kaduilla ja huomasin äkkiä olevani\nsuurenmoisen hiljaisuuden ympäröimänä tuomiokirkon vieressä. Pysähdyin\nkatselemaan hämärässä häämöttävien kupoolien ja tornien epämääräistä\nsuuruutta. Siellä löysin jälleen suuren iloni ja palasin majataloon.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\n(Vihkostani).\n\nMainz, Hotel Karpfen 21, VI.\n\nRakas ystävä, sinä tahdot tietää mitä tunsin sinä iltana Mainzissa?\nMinä tunsin olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. Sinä iltana kun ensi\nkerran kuulin sinun äänesi oli minulla sama tunne, mutta silloin oli\niankaikkisuuden portti suljettuna. Nyt minä olen sinun, valittuni, ovi\non auki, kuulen äänesi, tunnen nuortuvani, astuvani ylempään maailmaan.\nEhkäpä laukean ylpeyden syntiin, rakkakin, mutta minusta tuntuu, ett'ei\nmikään muu rakkaus ole meidän rakkautemme kaltaista, että me todella\nolemme yhtyneet Jumalassa. Ja tämä ajatus kiihoittaa ja huumaa minua!\nUskotko, uskotko sinäkin sen! Tänä yönä minussa paloi sellainen uskon\ninto, että kun katselin tummaa kirkon tornia, joka kohosi aution torin\nlyhtyjen yläpuolella, kohotin ristityt käteni taivasta kohden.\n\nSinä, valittuni, nuorrutat minut. Jospa tietäisit: olen kuin poika,\njoka tuntee muuttuvansa nuorukaiseksi ja on siitä kuumeessa. Sinä olet\nnuoruus, täysi elämä, voima ja riemu. Sinä teet minut siksi, minä\ntulen aina olemaan, sillä tämä nuoruus, joka nyt alkaa, on ikuinen.\nUskotko, tiedätkö, että astumme iankaikkisuuden portista sisälle?\nPainaudu rintaani vasten, painaudu, että sinäkin nuortuisit minun\nkanssani. Nyt katoavat sielustasi kaikki surusi, kaikki epäilyksesi,\nkaikki katkeruus, kaikki entisen, epätäydellisen elämän jäljet. Voitko\nkuvitella, mikä aika sitte tulee?\n\nSinä, lempeni, tunnet sen. Me emme vielä näe sitä kyllin selvästi.\nKun olemme vain yksi henkilö, emme enää voi sanoa toisillemme: \"Sinä\nolet elämä, voima ja riemu\"; mutta meidän silmämme tulevat avautumaan,\nja kun me etsimme sydämistämme, ajatuksistamme, töistämme, kaikesta,\nloppumatonta rakkautta, sanomme sille, aina sille: \"Ole meidän\nelämämme, voimamme ja riemumme!\"\n\nMissähän sinä olet tällä hetkellä? Hyvästi, rakastan sinua!\n\n— Säkeitä, jotka sepitin tänä iltana junassa Frankfurtin ja tämän\npaikan välillä. Hiomattomia ne ovat ja niitä on mahdoton hioa —\n\n    Juna jyskien kiitää.\n    Ma katselen heikkoa\n    väräjävää valoa.\n    Aattelen hienoa,\n    hellää, kallista,\n    kaukaista kultaa,\n    mi miettien uinuu\n    ja aattelee mua,\n    ja miettien antaa\n    itsensä mulle.\n    Juna jyskien kiitää.\n    Katselen tähtiä kylmiä,\n    kolkkoja; katselen varjoja\n    synkkiä, tummia,\n    ne häilyy ja hohtaa.\n    Aattelen häntä,\n    nään hänet yksin,\n    hengitän häntä,\n    mi luonani viihtyy\n    taivahan tähdissä,\n    varjojen lennossa,\n    mieleni huumassa.\n    Tunnen rintasi\n    sykkivän, lyövän.\n    Kuulen äänesi\n    Kutsuen soivan:\n    \"Saavu, oi saavu!\"\n    juna jyskyen kiitää.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nViidennen kolmatta päivän aamuna puoli seitsemältä läksin Mainzista\nLoreley-laivalla. Satoi ja tuuli. Matalat rannat ja saaret korkeine\npoppeleineen katosivat sumuun. Taunusvuoren huippuja ei ollenkaan\nnäkynyt; muutamin paikoin en nähnyt muuta kuin keltaiset aallot, joita\nhöyrymme kynti. Lopulta tuli Rüdesheim esiin erään saaren korkeiden\npuiden takaa, synkkien vuorien juurella.\n\nAsetuin Hotel Kraussiin. Tiesin, ett'ei Violet ollut Rüdesheimissä,\nmutta hänen tulonsa odottaminenkin, aavistus onnellisesta hetkestä,\nepätietoisuus siitä, missä, kuinka ja milloin saisin puhutella häntä,\npanivat sydämeni sykkäilemään, vaikka tuskin olin koskettanut maata\njalallani. Katselin uteliaasti taloja, virtaa, kukkuloita ja tätä\nseutua, joka oli tuleva minulle tutummaksi ja rakkaammaksi kuin mikään\nmuu paikka. Hotellissa sain pienen huoneen ruokasalin vieressä. Ainoa\nikkuna avautui majatalon tuuheaan puutarhaan päin. Se oli pieni,\nvarjoisa nelikulmio, täynnä vihreyttä ja ruusuja. Puutarhan toisella\npuolen oli rautatie, suuri, viheriä virta ja Rochusvuoren kukkulat.\nKaikki oli minusta uutta, mutta mikään ei tuntunut vieraalta.\n\nKysyin heti kyttyräselkäiseltä, lörpöttelevältä siivoojalta, oliko\nRüdesheimissä eräs perhe Stehle. Hän vastasi minulle myöntävästi,\nsilmät seljällään ihmetyksestä. Herra Paul Stehle ja hänen vaimonsa\nolivat paikkakunnan huomattavimpia henkilöitä. Heillä oli mitä\nparhaimpia viinitarhoja Niederwäldissä ja Rochusvuorella ja suuri,\nkomea talo Mainzissa. He matkustelivat hyvin paljon, ja siivooja luuli,\nettä he tällä hetkellä olisivat poissa kaupungista, hän lupasi kaikin\ntavoin hankkia minulle tarkat tiedot. Sainkin myöhemmin kuulla häneltä,\nettä he olivat Frankfurtissa ja olivat samana aamuna sähköteitse\npyytäneet lähettämään tavaroita Mainziin missä he aikoivat viipyä\nmuutamia päiviä. En tahtonut menettää hetkeäkään ja kirjoitin sen\nvuoksi Violetille missä olin. Epävarmana hänen olopaikastaan kirjoitin\nkaksi kirjettä ja osoitin toisen Nürnbergiin, toisen Mainziin. Sitten\nkysyin Stehlen taloa. Se oli sievä, muinaissaksalaiseen tyyliin\nrakennettu huvila, kaupungin itäreunassa, lähellä Giesenheimin tien ja\nrautatien risteystä.\n\nToisen päivän iltana sain seuraavan kirjeen Mainzista: \"Meidän piti\njäädä tänne koko viikoksi, mutta lähdemmekin jo huomenna minun\ntahdostani. Oi, en voi, en voi enää olla kaukana teistä! Sieluni on\nenemmän kuin koskaan teidän, kokonaan teidän, mutta kun olen näin\nkaukana, pyrkivät vanhat kuvittelut yhä ahdistamaan minua. En tahdo\nenää kuunnella niitä, ja kuitenkin kärsin, kärsin, kaipaan teitä\nsanomattomasti. Rouva Stehle tahtoo matkustaa yöllä, siksi lähdemmekin\nvasemman rannan junalla, joka saapuu Bingeniin aamun koittaessa.\nStehleillä on siellä paljon tekemistä; enkä siis tiedä koska saavumme\nRüdesheimiin. Kun te kuulette junan tulevan, sytyttäkää valo\nikkunaanne. Luulen näkeväni sen aivan hyvin Rheinin toisellakin puolen\nja olisin niin onnellinen sen huomatessani! Älkää tulko Bingeniin,\nälkääkä koettako tavata minua matkalla laivalta Stehlen huvilaan.\nTulkaa sinne k:lo viisi; silloin tapaatte minut varmasti. Hyvästi,\nhyvästi! _I love you!_ V.Y.\"\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\n(Vihkostani).\n\n    Yön keskellä kaukana kiiti\n    juna jyskävä eteenpäin,\n    Minä värjyen kuistilla seisoin,\n    Oli lyhty mun kädessäin.\n\n    Siell' kaukana kiidit sä poies\n    junan vaunussa vilahtain.\n    Kuni pienen, kelmeän tähden\n    näit loistavan akkunain.\n\n    Sinut silloin ma rintaani painoin,\n    iski aatos tää välähtäin;\n    Sinäkin minut syömmelles painoit\n    Yössä tenhojen syvimpäin.\n\n    Pois kiitivät kaukana pyörät,\n    minä yhä jäin akkunaan;\n    yön tyhjyyteen silmäni katsoi,\n    yön kieliä kuuntelin vaan.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nEn koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun\nhän oli kirjoittanut \"myönnyn\", ei mikään ollut minusta mieluisempaa\nkuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet\nitsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota\nharvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin\nansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista\nmennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää\nliikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen\njohdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko\ntunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä,\njolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean\nvirran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden\nköysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva\nonneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan\nkarkoitin sen kauhulla luotani.\n\nKulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen\nkasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in\nmetsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut,\nyksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:\n\n    Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään\n    nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.\n\nTasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut\npieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset,\nmaalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en\nauringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi \"hyvää\niltaa\" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän\nosoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. \"Rouva Stehle\",\nsanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta\nhän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi\ntavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin\nsydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti\nminut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen\nnimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin\ntuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein\nmaininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta\nniin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen\nastui ulos, löi sydämeni haljetakseen.\n\n\"Jos sallitte\", sanoi rouva, \"menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni.\"\n\nJäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi\nseisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa\nrintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia\nulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.\n\nHän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset\nsilmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:\n\n\"Rakastatko minua?\"\n\nOtin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja\nlaskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin\nhengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa.\nSamassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin\nerottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät\nymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan\nkäsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken\nhillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että\nhe kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin\npaljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi\nkertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka\nkanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle\nsiitä, poistui Violet.\n\n\"Noin kuukausi sitten\", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan\nnoin neljänkymmenen ikäinen, \"en varmasti olisi voinut kuvitellakaan,\nettä minulla näin pian olisi kihlattu tytär.\"\n\nNäin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten\nja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras\nja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut\nheille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen:\nkun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin\nennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä\npaljon.\n\nRouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä\ntahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin\ntaas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme\nsilmissään. Säikähdin.\n\n\"Ei, ei,\" sanoi hän. \"Olen liian onnellinen.\"\n\nIstuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun\nkasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet\nojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä\nsuloisimmaksi hymyilyksi.\n\n\"Pelkään kadottavani sinut\", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla,\njollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi\nhetkeksi hänen kasvoilleen.\n\n\"Violet\", kuiskasin. \"Vaimoni!\"\n\nHänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan\nkiihkeästi:\n\n\"Ainaisestiko?\"\n\n\"Ainaisesti, ainaisesti!\" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa\nsydämeni samoin.\n\nEmme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista\ntuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta\nsuloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi\nViolet minulle:\n\n\"Tulkaa huomenna kello yksitoista, tapaatte minut täällä.\"\n\n\"_Tulkaa?_\" sanoin. \"_Tapaatte?_\"\n\n\"Tule\", vastasi Violet hymyillen, \"Tapaat minut, mutta vain näin\nkahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna\",\nlisäsi hän hiljaa ja arasti. \"Huomenna toivon saavani sinulta...\"\n\nHän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet.\nJätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin.\n\nNyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun\nmiss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista\nkylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen,\njossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi\ntakaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen\nisänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut\nmyrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli\npuhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet\nmitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko\nhe sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille,\ntai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna\njuhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä\nhänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän\naina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille\nannetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut\nhänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in\nperhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton\nvuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi\nsuostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei\nhän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada\nhänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia\nsuututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat\nhänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi,\nei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut,\nettä Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan\nmatkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta\npuolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen,\ntoiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta.\nStehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss\nYves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi\naikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden,\nja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli\nollut hyväntahtoinen häntä kohtaan.\n\nHerra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka.\nSanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin\npaljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\n(Vihkostani).\n\nRüdesheim, 28. VI.\n\n    Kuin elävänä haudattu, mi nostaa\n    pois paaden, ja taas karkaa kammiostaan\n    valoa vasten.\n\n    Niin sua suutelin ma innoissani,\n    sun pääsi, kätes, painoin rintahani,\n    ja huules, sielus' sun.\n\n    Join ilmaa, aurinkoa, avaruutta,\n    ja mielen viepää suurta kaikkeutta,\n    mi sulkee maailman.\n\n    Ja kaikki ympärilläin yöhön hukkui,\n    vain sua, sua täynnä rinta uhkui,\n    vain sua, sua.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nSeuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun\npuristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta\nhänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin,\nvaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin\nhänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä,\njoita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään.\nHänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä\nkirjoittamistani runoista.\n\n\"Kas näin täyttyi eilinen toivoni\", huudahti hän.\n\nMutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä\nsanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan,\neilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni\nsamalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan.\n\n\"Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä\", sanoi hän lopuksi\npuoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. \"Sen vuoksi nimittäin,\nettä rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa,\nja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi\nrukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin,\nrakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet\nminun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin\nkiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas,\nsinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!\"\n\nSelittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä\nja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne\ntotesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että\nolin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani\nja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus\nvoisi vahingoittaa hänen terveyttään.\n\n\"Tyynesti tyynesti siis!\" sanoi hän vakavasti \"Jäähtykääpä tekin.\"\n\nTuo tahtomatta lausuttu _te_, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä\nolikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan.\n\nOtin hänen vasemman kätensä.\n\n\"Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi\", sanoi Violet\nsurunvoittoisesti. \"Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin.\"\n\nTuo salahaavan saanut pikku käsi oli niin siro, hento ja kuultava!\n\n\"Se on kaunein käsi, mitä maailmassa on\", sanoin.\n\n\"Älkää sanoko niin\", vastasi Violet punastuen, ruveten taas\nteitittelemään.\n\nHymyilin ja vastasin: \"En sano niin enää.\" Hän huudahti kiihkeästi:\n\"Kyllä te sanotte!\"\n\nAjatukseni siirtyivät itsestään hänen viastaan toisiin asioihin.\n\n\"Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun\nmielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi.\"\n\nTässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta\nsiroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun\ntehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen\nja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan\nja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa\nhäntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni\nmukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen\nja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan\narvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat\navioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä\npahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin,\nsydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki\nminut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa\nystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä.\nEn osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla\nsuora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni,\nettä tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani\nilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni\nvelvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.\n\nViolet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin\nymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä\nsaattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se,\nett'en ollut puhunut totta.\n\n\"En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi\", sanoi hän katsomatta minuun.\n\nPyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin\nhänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä\nmahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen,\ntai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi\nopiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.\n\nNäytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia\nvakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä\", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään.\n\"Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän\npitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!\"\n\nPuhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että\nhäämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina\noli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut\nharvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle\nViolet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi,\nheikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä,\nja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon\nperheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin\npaljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten\navioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten\ntuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään,\njolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti\nmieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti\nRüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa.\nVioletista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus\noikein miellyttänyt Stehlejä.\n\nSen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen\nlain vaatimuksista.\n\nKun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni\nepäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti\nminua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei\nse selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä\nRüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.\n\nNähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo,\nenkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa\ntapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka\nrivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja\najatusten välillä.\n\nSen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos\npalaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska\nkotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani\najoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos\nsovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän\nmeille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei\npuhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.\n\nVastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin\nasettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi\nneuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen\njälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.\n\nKun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut.\nMuistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka\nne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä\nsitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni\nvielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen\nosina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden\nmuodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus\nviettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te,\nrakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta\nonnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nKerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin\nlehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n\nhuvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen\nkirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen\nliverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden\nihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet\nyhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet\nkysyi: \"rakastatko minua?\" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja\nsitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin\nollut sanoja.\n\n\"Kuinka täällä on suloista!\" sanoi hän jonkun ajan kuluttua.\n\n\"Tahdotko, että jäämme tänne?\" vastasin. \"Elämään ja kuolemaan?\"\n\n\"Oi, en!\"\n\nHän sanoi \"oi en\" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin\nkatseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän\nkuiskasi: \"Missä agave kasvaa?\" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen.\nPuhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin\njoku olisi voinut ymmärtää puhettamme:\n\n\"_I kiss you_.\"\n\nSitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua\nlausumaan runon agavesta:\n\n    Agaven kukka ylpeänä nousee,\n    taivaalla häikäisevi hehku auringon.\n\nLausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan\ntahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja\nhänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain\nGiesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa.\n\nViolet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi\nkieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti \"Ei,\nrakkahin, ei.\" Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen,\nettä hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin\npaljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän\nkykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän\nkirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili,\nja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani\nja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista,\nkuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle\nensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian.\n\nHän lupasi tehdä sen samana iltana.\n\nAjattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin\ntahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: \"_I\nkiss you_\", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä:\n\n\"Älä ole noin vakavan näköinen!\"\n\nRouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku\ntyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen\nhämminkimme ystävättäreltään. \"Mitä kukkia sinulla on?\" sanoi hän.\n\n\"Waldmeistereita.\"\n\n\"Mistä olet niitä poiminut?\"\n\n\"Niederwaldilta.\"\n\n\"Ja mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Luise.\"\n\n\"Oh!\", huudahdimme kumpikin. \"Luise!\"\n\nWaldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan\nneitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä\nmuistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli\nkuin yhteinen syy.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nViolet kirjoitti näin:\n\n4 p:nä heinäkuuta.\n\nTuskin olit lähtenyt, kun sanoin hyvää yötä ystävilleni ja nyt olen\nhuoneessani. Soisin niin paljon hyvää näille kelpo ystäville, mutta\nkun sinä jätät minut, kärsin muitten seurasta, tahtoisin olla yksin,\ntullakseni luoksesi, painaakseni sinut sydämmelleni _syvimmässä\nsalaisuudessa_, niin kuin tuossa rakkaassa runossa sanotaan.\n\nEn kirjoita sinulle sanoakseni, että rakastan sinua, siksi että siitä\nasiasta täyttyisi monta nidettä. Kirjoitan sinulle täyttääkseni\nGiesenheimissä antamani lupauksen.\n\nLuulen, että rakastuin sinuun Belvederessä liian pian, rakkahin; paljon\naikaisemmin kuin sinä luulitkaan. Silloin ajattelin vastoin tahtoani,\nettä olisin onnellinen saadessani elää lähellä sinua, halvimpana\nmajassasi, ottaen tietämättäsi osaa sinun sisäiseen elämääsi;\nsaadessani kuulla sinun puhuvan minua arvokkaampien kanssa ja lukea...\nniin, ajattelin sitäkin syntiä! lukea salaa sinun papereitasi. Sitten,\nkun sain tietää, että sinäkin rakastit minua, huimasi päätäni ja\ntoivoin mielessäni, että sinun pitäisi kirjoittaa vain minulle. Tätä\ntoivoin kerran myöhemminkin. Kun matkustin rautateitse Firenzestä\nRoomaan kuulin mainittavan sinua ihanteellisena kirjailijana, sillä\ntavoin, että se koski minuun. Valitin tuskasta ja ajattelin, että\nkun sinä tulisit omakseni, et kirjoittaisi riviäkään maailmalle.\nMutta se oli ajatus, joka ei silloin voinut toteutua. Tunsin sinun\nsielusi paljon paremmin kuin ennen kirjeittesi kautta, tiesin, että\nmitä aatteisiisi tulee, kykenit sinä jatkamaan tietäsi halveksien\npäättävästi hyökkäyksiä, jotka tapaavat, tai eivät tapaa sinua. Nyt\nolen sinun ja tässä se, mitä sydämelläni on:\n\nMeidän pitäisi viettää elämämme sinun kotipaikallasi, siellä missä\nsinun rakkaimmat muistosi ovat, missä luonnon äänet ovat puhuneet\nsinulle ensikertaa, kerran lapsuutesi päivinä, saattaa sinut suuresti\nhämmästymään ja ihmettelemään, ja missä ne myöhemmin osottivat minulle,\nettä olit runoilija, ja että ne vaativat vastausta. Muistathan, eikö\ntotta, että olet kertonut minulle sen? Siellä olet oppinut tuntemaan\nniiden ihmisten ajatukset ja elämän, jotka jo osaksi ovat kirjoissasi\nja osaksi mielessäsi; siellä sinä usein olet tuntenut koko kansan\ntavalla. Siellä tulee meidän viettää elämämme, ei sen tähden, että sinä\nnauttisit synnyinseutusi koko sulosta, vaan siksi, että tuo nautinto\nmielestäni kuuluu runoilijan tarpeisiin, ja sinun täytyy olla runoilija\nloppuun saakka, koko sielullasi ja minunkin sielullani.\n\nOlen osaksi ehkä liian epäilevä ja osaksi liian innostunut:\nviimemainittuun vahinkoon et sinä, joka annoit minulle takaisin\nkahdeksantoistavuotiaan sydämen, ole syypää. Minun mielestäni sinä\nrunoilijana voit tehdä hyvää vain muutamille sieluille, ja ajattelen\nsamalla, että tuon rajoitetun hyväntyön arvo on määräämätön, ja että\nolisit syyllinen pahaan, jos et tekisi sitä. Ja vielä lisäksi olen\nminä hyvin tietämätön ja mitätön henkilö, mutta kuitenkin sangen\nvaativainen; uskallanpa sanoa mielipiteeni siitä mitä sinun pitäisi\ntaiteilijana tehdä tulevaisuudessa. Romaani, jonka olet alkanut,\nmiellyttää minua tavattomasti, ja tiedän kuinka yhdessä kirjoitamme\nsitä sittenkun sinä olet minun. Näen jo itseni istumassa sinun\nvierelläsi, paljon mitättömämpi työ käsissäni, katsellen ja suudellen\nsinua, toivoen, kun sinä kirjoitat, ja laskien silmäni alas, kun sinä\nnostat katseesi paperista, ett'en häiritsisi sinua, ja saisit olla\nrauhassa. Tahtoisinpa vielä, ettei ainoastaan _die vornehme Welt_,\nniinkuin täällä sanotaan, esiintyisi tulevissa teoksissa, tuo hieno\nherroista ja naisista muodostettu seurapiiri. En myöskään tahtoisi,\nettä niissä olisi vain talonpoikia ja työmiehiä. Vaan sitä minä\ntahtoisin, että sinä kuvailisit kaikenlaisia ihmisiä, sellaisina\nkuin ne sekaantuvat ja vaikuttavat toisiinsa, tai ainakin sellaisina\nkuin ne rinnatusten elävät todellisessa elämässä. Ja tahtoisinpa\nvielä suurempaakin: että olisit näille ihmisille totuuden ja oikeuden\nrunoilija.\n\nOi Jumalani kuinka sydämeni lyö kun ajattelen, että sinusta tulee\nsellainen! Syleilen sinua, puristaudun rintaasi vasten ajatuksissani,\nrakastan sinua ja olen niin onnellinen, että kärsin siitä.\n\n5 p:nä heinäkuuta.\n\nAamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin\nnähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas,\nraitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.\n\nJokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet\nminut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita\nsuurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut\nmaailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan\nja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut.\nOlin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset\narvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin\njokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana\nuneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri\nrunoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta\ninhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän\nluonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin\nväärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni\nsammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea,\nluoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan\nkuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä\ntäältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen\nmieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on\ntutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että\nteos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei\nmeidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä\nihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä\ntunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii\nsekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei\nole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran\nolisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja\nesimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla\nsillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa\nsielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.\n\nSaanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet,\nhyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai\nniin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden\nluulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin\nminulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan\ntehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen,\nrakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei,\neihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun\nelämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien\nrinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea.\nTiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?\n\nSaatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen\nsinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän\nmieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi\nGiesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä,\nenkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin\ntäyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä\nse ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja\ntaiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet,\nkaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin\ntodellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä,\nminä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi\nesineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja\nkansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, —\nhuomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä\nosaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta\nminä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni,\npuhun sinulle hyväilyilläni!\n\nPelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon\nhienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa\nniille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka\npaljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka\ntietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän\nkasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nPalasimme puutarhaan kävelyretkeltä.\n\n\"Minkä tähden rakastat minua?\" kysyi hän. \"Yhäkö unen vuoksi?\"\n\n\"En toki\", vastasin nauraen. \"Unelmien takia... Pyydän teitä sanomaan\n_unelmien takia_, neiti... ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan\nrakastanut.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä.\n\"Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette\nnäytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne\näänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut\nosalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?\"\n\n\"En ole loihtinut teitä hetkeksikään\", vastasin. \"Mutta luulen\nnoituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas\nliikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani.\nTiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S.\nNazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit\nminulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta.\"\n\n\"Oi kuinka myöhään!\" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli\nniin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen\nsilloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja\nsanovan _sinä_!\n\nHän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi!\n\n\"Minä raukka aloin paljon aikaisemmin.\"\n\n\"Roomassako?\" sanoin minä. \"Luettuasi _Luisan_?\"\n\nViolet purskahti nauruun: \"Liian nopeasti!\" sanoi hän. \"Onpa herra\nitserakas!\"\n\nSitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä\nsanottiin _Luisan_ tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa\nnaisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.\n\n\"Siinä näet\", jatkoi hän. \"Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit\nmielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus\nloittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua\ntoisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme\nhipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme\nrakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti,\nsaivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin\ntahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan\npitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua\njo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta\npaljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!\"\n\n\"Ja tuo pois lähtö\", sanoin. \"Kuinka se koskikaan minuun!\"\n\n\"Älä puhu siitä,\" sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan\nkiihkeästi. \"Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!\"\n\nKuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli\nkun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta\nsyvällä äänellä:\n\n\"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä\nmielikuvituksella!\"\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nNyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme\nmenneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme\nseurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen\nhuvimatkan.\n\nVarjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä\nmetsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät\nja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat\nviitat näkymättömiä paikkoja.\n\n\"_Fairyland_\" [Keijukaisten maa], sanoi Violet hymyillen.\n\n\"Niin\", vastasin koneellisesti \"_Fairyland_.\" Ja sydämeni läpi kulki\naavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani,\nmuuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka\nainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun:\n\n\"Mitä ajattelet?\" kysyi hän.\n\n\"En mitään\", vastasin.\n\nHän torui ja nauroi samalla kertaa, ja sanoi sitten hiljaa:\n\n\"Näin, että ajattelit jotain surullista. Sellaista minäkin ajattelin.\"\n\n\"Mitä?\" kysyin.\n\n\"Että minä olen sinun _Fairy_ raukkasi, keijukaisparka niin heikko ja\nväsynyt, siipeenammuttu.\"\n\nHän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä\nluopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska\nhuomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän\npahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakas _minun tähteni_,\ntuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea\nmilloin hän oli sairas.\n\nStehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä\nmuistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen\npuolivälissä.\n\nJalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana\nreunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen,\nhukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä\ntuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme\nvielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä\nkädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä,\nriemastuksestani sillä hetkellä.\n\n\"Nyt et tunne enää samalla lailla\", sanoi Violet. \"Olet liian tottunut\npitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin\nBelvederessä\", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.\n\nHän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt\noli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti\naivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en\nkoskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein\nhulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus\nnäyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini.\nHän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui\nvakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt\nmitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun\npitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.\n\nVaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt\nohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin\nsiihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan\nhämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää,\netten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan\nhämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen\nsilmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä\ntuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.\n\nOtin muistikirjan.\n\n\"Tiedätkö\", sanoi hän hiljaa, \"vaikka sinä menettäisit\nrunoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?\"\n\nHänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi\ntuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata\nliikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti\nkäsissään.\n\nKosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en\nsillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.\n\nHuomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan\ntoverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen\ntunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta\nsiitä, mikä katoaa.\n\nKirjoitin muistikirjaan:\n\n          Fairyland\n\n    On satujen maassa metsä,\n    niin synkkä ja varjoinen.\n    Minä kuljen ja huoaten mietin\n    missä piilevi keijut sen.\n\n    Ja viidakko viuhuu ja vait' on,\n    se tummuu ja kirkastuu;\n    Se tyyneenä välistä uinuu,\n    ja taas virkkuna havahtuu.\n\n    Ihmeissäni katselen tietä,\n    mi nousee ja häipyy pois;\n    minä tahtoisin tunkea sinne,\n    miss' vehreys tummin ois.\n\n    Jos jonne mun tieltäni karkaat\n    läpi lehvikön leppoisan,\n    sinut, säikkyvä, suudelmilla\n    minä jälleen rauhoitan.\n\n    Ja vaikka en tunne ma metsää\n    ja outo on mulle tie,\n    Sinun hennot huulesi mulle\n    pimeässäkin tutut ne lie.\n\nEn ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti.\nSenpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet\nhämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi\nlukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin,\nsillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri\nhän oli tuo keijukainen.\n\n\"Kuinka sinä voisit olla keijukainen\", huudahdin, \"kun juuri sanon,\nettä tahtoisin tietää missä hän piilee?\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän. \"Mutta minä se sentään olen.\"\n\nJa kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain:\n\n\"Kas, minäpä se olin!\"\n\nNyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät\npalata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin\nsinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme\nsiellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja\nPfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla\nNeckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon\nystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen,\npyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti\nsaksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun\nvastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi,\npaljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti\noluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun\nei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.\n\n\"Voi helposti käsittää\", sanoi rouva nauraen, \"että te ihailette\nkaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä\najatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta\nmeidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen\nnaisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!\"\n\n\"Ohoh!\" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan.\n\n\"Kyllä\", jatkoi Emma rouva. \"Todellisempia juuri! Luulen, ettei\nyksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä\nnaisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien\nmaasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas\nViolet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä.\"\n\n\"Jokohan\", vastasin leikilläni. \"Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika\nolivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet\nNümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei\nollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet\nluistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt\nluullaan, ettei hän kuulunut _Gartenlauben_ tilaajiinkaan.\"\n\n\"Te olette kavala!\" huudahti rouva.\n\n\"Mitä nyt, mitä nyt?\" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan\nmahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.\n\n\"Kuulehan\", vastasi hänen vaimonsa, \"auta minua. Ystävämme pitää\nenemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa.\nMitä sinä siitä arvelet.\"\n\n\"Minun mielestäni\", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä,\n\"minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään\nkirjallisuuteen.\"\n\nNauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. \"Entäs sinä, Violet\",\nsanoi hän. \"Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano\nmielipiteesi.\"\n\n\"Minulla on oma mielipiteeni\", vastasi Violet. \"Enkä osaa pitää\nkauniita puheita. En ole oppinut\", jatkoi hän hymyillen. \"Enkä osaa\nmuuta kuin kirjoittaa nimeni tähän.\"\n\nHän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne\nhiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa\nvarten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni\nnaisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan:\nItalia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä\nyksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä\nmissään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt\nminulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja\nminun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä\nmahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin\nEmma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi.\n\nKun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain\ntakaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten.\nKaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana,\nkäki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet\nkulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille\nliikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen\nuuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja\nkoska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista,\nettä keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle\nkirjoitettuja säkeitä:\n\n    Sinun hennot huulesi mulle\n    pimeässäkin tutut ne lie.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nKerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä\nsielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä\nkiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla\nsen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai\nteko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa\nepäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon,\njonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut.\nJa se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen,\nnäkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen\nyhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä\nsepitetyt säkeet:\n\n    Nel mio mortal tu vivi, imago eterna;\n    Ami negli amor miei, ne' pensier pensi,\n    E, più divisa da' terreni sensi,\n    A la mia coscienza sei più interna.\n\n    Giusto ministro a Dio, quivi governa\n    L'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi:\n    Levando in core mal vapor non viensi\n    Che l'ombra ei non ne segni e non ne scerna\n\n    Ma se da te rimorso, idea severa,\n    Dico tremante la fralezza mia\n    A la mortale tua persona vera,\n\n    Sorridendo mi bacia tanto pia\n    Ch'io veggo in te come in arcana spera\n    Quanto il Signor giusto e clemente sia?\n\n    [Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva;\n    rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani,\n    ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille,\n    sitä lähempi olet minun tajunnalleni.\n\n    Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä\n    sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin\n    ei nouse sydämestä pahoja huuruja,\n    joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi.\n\n    Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara,\n    minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni\n    sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi,\n\n    niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi,\n    että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa,\n    näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.]\n\nViolet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä\ntuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin\nvalinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan.\n\nPalasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun\nrunon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää\nhänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta\nsäkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään\nne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin\nsen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi.\nHän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän\nmuistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli\nlukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku\nitalialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne.\n\n\"En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi\", sanoi hän minulle\nseuraavana päivänä. \"Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto\nei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen\nhyvilläni tuntiessani itseni siinäkin.\"\n\nHuomautin, että se johtui niiden yhteisestä sisällyksestä.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä,\nsiihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa\nmiellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen.\"\n\n\"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan\", vastasin minä. \"Italiassa\npidetään paremmista runoista kuin se.\n\n\"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi\nsisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen\ntulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin.\"\n\nViolet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin,\nkuiskasi:\n\n\"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat\nkerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää\nsuloinen. Mitä sinä sitten teet?\"\n\n\"Älä ajattele sitä milloinkaan\", vastasin. \"Silloin en enää ole kyllin\nhyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä.\"\n\nSitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet\npahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin\nhävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä\nensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että\nrakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt\nnähdä minua sellaisena.\n\n\"Olin minäkin kerran\", sanoi hän sitten, \"sarkastinen sinulle, mutta\nnyt en ole enää.\"\n\nHän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein\nvieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä\nsanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta\nväitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan\nselittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti\nja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten\nnaurettavia puolia.\n\n\"Siis\", sanoi hän, \"ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta\nvoi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen\nyltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?\"\n\nHän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen\nkasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa.\nVastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin\npäästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.\n\n\"Olisiko minun sitten parempi\", sanoin minä, \"hillitä tunteitani\nniissäkin?\"\n\n\"Ehkäpä\", vastasi hän puoliääneen. \"Tuskinpa yleväaatteiset kirjat\nkoskaan esittävät naurettavaa.\"\n\nVäitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt\npaikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden\ntahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan\nhyvän tuulen tunteen.\n\n\"Ole ivallinen itsellesi\", sanoi Violet. \"Löydätköhän minussa koskaan\nnaurettavaa?\"\n\n\"Mikä rikos!\" vastasin huoaten. \"Pelkäänpä ett'en löydä.\"\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nSeuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä\nHeidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne\nmajatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen\nyön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena,\ntoisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset\nsäteet väreilivät virran mustalla pinnalla.\n\n\"Tiedätkö\", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, \"tänä\nyönä on Niebelungien aarre löydetty.\"\n\nSanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi\nihmettelevä _ohoh_!\n\n\"Minä olen löytänyt sen\", jatkoin. \"Ja miss Yves saa sen kokonaan.\"\n\nAnnoin hänelle seuraavat säkeet:\n\n    Nouseva kuuhut kultaa\n    mustan virran vahdon.\n    Rikkaan, loistavan aarteen\n    aalloista ryöstää tahdon.\n\n    Kuohuvi Rhein, ja vankat\n    poppelit rannoilla värjyy.\n    Tuulet mun eelläni entäin\n    vinkuen, tempoen ärjyy.\n\n    Hukkuneen välkkyvän korun,\n    pyhän Rheinin kätkevi vesi.\n    Lauluni sieltä sen noutaa\n    Kullaksi kulmillesi.\n\n    Tummat aallot ne suree\n    mennyttä aarrettaan;\n    Valkeelta otsaltas enää\n    sit' ei riistetä milloinkaan.\n\nAioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille\nsaakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne\ntuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti\nrunoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet\nkatselivat hänen työtään.\n\n\"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme\", sanoi\nrouva Stehle.\n\n\"On hänkin sen kuvannut\", kuiskutti Violet.\n\n\"Minäkö?\" huusin hämmästyneenä.\n\n\"Näyttepä olevan\", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen.\n\n\"Mutta\", vastasin. \"Minäkin näen Rheinin ensikertaa.\"\n\n\"Tehkää se\", sanoi herra Stehle. \"Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä\nnäette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi\nmaalari: miss Yves vai te.\"\n\nStehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se\nvaltaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä.\nHe eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä\ntuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän\nliittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse\ntuoda minulle paperia ja lyijykynän.\n\nRhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas,\nlevitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva\ntaloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin\nAdlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat\nkukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä\nrivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden\nankkuriköysien ympärillä. _Kriemhild_-laivan palloina pursuava savu\npaistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni\nsen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen\nheti virtaan.\n\n\"Kuulkaas!\" sanoi Stehle. \"Minä, joka en ole runoilija, näen suuren\nvesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele\npoppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin\nsurumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän\nkamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä\non mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää\nhuomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille,\nsillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä.\"\n\nVastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan,\nkuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet\nsanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa\nkuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä,\nvaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen\nparemmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin\nkuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä.\n\nMa juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat,\nkummut, pyhän Rheinin juoksun.\n\n\"Sellainen on oikea Rhein\", sanoi hän.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nPalatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle\nedellämainitun viheriän-valkoisen _Kriemhildin_ kannella:\n\n\"Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?\"\n\nOlimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle\nkaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä,\nhyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan.\n\n\"Sinä et vastaa\", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se\nViolet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. \"Siitä\nnäkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt\nsuudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan\nuskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä\nminun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden\nsäännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta\nympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!\" sanoi hän\nhiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan.\nSittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi\ntunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun\nlemmenseikkailuistani.\n\nViolet oli hetkisen vaiti.\n\n\"No niin\", sanoi hän sitten. \"Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin,\ntietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska\nsinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?\"\n\nViivytin vastaustani.\n\n\"Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään!\nMinä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme\nilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun.\n\n\"Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja\nsanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi.\"\n\n\"Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!\" vastasin. \"Alkakaamme\npäin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme\nItaliassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää\nkihlakortteja.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin\ntuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla\neikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia\nnähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme.\"\n\nSitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä\nkenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että\nkärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä\njollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä,\nrakas ystävättäreni.\n\n\"Onhan sinulla Emma Stehle\", sanoi hän.\n\n\"Niin, Stehle-parat\", huudahdin vaihtaakseni aihetta. \"Minun mielestäni\nhe saavat olla liian paljon yksin.\"\n\nNousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään.\nViolet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti\nminulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä,\naivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat\njokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.\n\nOberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan\nlaivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin\npuristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan\nselon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan\nminut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli\nvaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut,\nvälttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.\n\n\"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!\" sanoi hän. \"Olette oikeassa:\nhänhän oli rakastunut minuun.\"\n\nHän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua\nmaalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä _Kissaa_ että _Hiirtä_\n(pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo\nKreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin\ntapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En\nollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa\njokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.\n\nSillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti\nsuuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli\njo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että\nminun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin\nsuunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta\noli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka\nnäkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa\nimien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko\nollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin\nsopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan\nDrachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä\nWetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen\nkasvonsa.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän äkkiä. \"Älkää menkö Wetzlariin.\"\n\n\"Miksi\", kysyin hämmästyneenä.\n\n\"Mitä pahaa siinä olisi?\"\n\n\"Ei se maksa vaivaa\", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle\nRheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät\nterävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia\nvastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta,\nenkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler\nnuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä\nhuviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.\n\nTopler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle\nlakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät\ntaivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen,\nhän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni\niloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nNyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla\nhalukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri\nkuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja\nhymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret\nympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja\neikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja\ntapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan\nminä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä\nlaaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut\nsuin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen\nulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin\npäivänpaisteeseen.\n\nNyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa.\nKolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein\nja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja\nme kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen\nkukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan,\nmiehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta\noli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului\nuskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda\nsitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta\nallamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki.\nViolet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä\nollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että\nratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää\nsitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren\ntoista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta\nRüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni.\nHän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka\nsuloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin!\nKysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän\nvastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti.\nLopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. \"Rakastan sinua\", sanoi\nhän. \"Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä\nelämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!\"\n\nHänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan\nsanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville\ntovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan\nolivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja\nriidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut\nalakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten\nsanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin,\nsynkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten\npeittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet.\nVirtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä\nmenimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät\nmaistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.\n\nHän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä\nsairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti\nohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta,\njoka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.\n\nRohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa,\nkatsahti minuun ja sanoi hymyillen: \"Nyt sinä olet kalpeampi kuin\nminä.\" En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: \"Ei.\" En voinut\npäästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi\nsanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut\naavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.\n\n\"Eilen illalla\", sanoi hän painunein päin; \"sain kirjeen...\"\n\nHän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon\nnimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti\nhänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen\nhuoaten syvään.\n\n\"Älä tee niin\", sanoi hän hiljaa. \"Älä pakota minua vihaamaan häntä!\"\n\nMinua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.\n\n\"Tiedäthän\", vastasi hän surullisen viehkeästi, \"että sinä olet\nkaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta.\"\n\nSitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut\nkirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä\nasemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat\nepäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt\nVioletin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon\nvaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi;\nkysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän\nvapaa, vai ei.\n\nKuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen\ntaudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä.\nKärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen,\nettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni,\nen kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain,\nett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon\nmiehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä\nmäärin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen,\nettä hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä.\nKateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa\nsisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt\nminunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän\nrakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo\ntoinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei\nViolet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti\nminulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita\nja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui\nseuraavalla tavalla:\n\n\"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa\nminua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi\nkylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen.\nOlen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi,\ntapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on\nvaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne.\"\n\n\"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa\nteitä pysymään oikealla tiellä.\"\n\nNuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen\nja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen\nsuloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä\nvakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia\nlähettämään kirjeen sellaisenaan.\n\nHän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se\noli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nTästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä\nkärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta\nkateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut\nkärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin\nvielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että\nkirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen\nItaliassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä\noli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska\nStehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan\nsiitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen\ntapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten\nsääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta\ntiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme\nRoomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne\nvarsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan\njälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin\noli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista,\nyksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan\nrannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle\nVeneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle\nmieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en\nsiellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan.\nHän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani,\nmuuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt\nhäneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo\nsanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja\nkuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani\nhänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt\nkosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin,\nettä Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian\nvoimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua\nsisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään\nihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi\nkehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut,\nvoimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani,\nparemmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen\nhenkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin\nsama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa\ntukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella.\nKuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme,\nja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä\nsyytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta\nkohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka\nylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme\npimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas\ntoiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka\najatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.\n\nOlin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät\ntunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume,\njoka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi\nmustasukkaiseksi tahtomattanikin.\n\nOn kyllä totta, että olin sanonut Violetille \"suo anteeksi\",\nja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli\ntässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta\nanteeksipyyntöön.\n\nKun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että\nhänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti\nheti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua,\nkoska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli\nepämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket,\njotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin\niloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata\nhänen tähtensä ihanimman ilonikin.\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nViimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen,\ntavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti\nmuista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla\nihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja\nintohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä,\nheihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja\nminä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen\naikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä\nja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen\nkerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se\nharmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän\nitselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin\nkiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän\nnauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani,\nvaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä\nsille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä\ntahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa\nniin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai\nkiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko\njuttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme\nsiksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme\nnäköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.\n\nKölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni,\njoskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän\nGereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä\nollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti\nesipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja\nsen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin\nmusta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen\nmuistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä\nkauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt\nhäneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen\nsalissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne\nvoitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä\nsaman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät\njumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden\nluonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen\najatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.\n\n\"Minun mielestäni,\" sanoi herra Stehle sattuvasti, \"ei tuo madonna ole\nmiss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä.\"\n\nPalatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme\nillalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja\neleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa,\ntornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja\npronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka\npuhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä\ntaivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen\nkäsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt\nkiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa\nylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven\nedessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien\nkukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei\nhän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut\nnousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi\nhän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään\ntunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni\ntarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla,\nja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa\nolevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli\nmaassa mosaikkikirjoitus:\n\n    Geh' hin, geh' aus\n    Bleib' Freund dem Haus.\n\n[Käynet ulos tai sisään, pysy talon ystävänä.]\n\n\"Bleib' Freund!\" sanoi hän ojentaen hymyillen kätensä minulle.\n\nMinä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa:\n_ystävä_! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle\ntoisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen\nomassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen:\n\n\"Minulla on pahoja aavistuksia.\" Säpsähdin, sillä niin oli minunkin\nlaitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin\npahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin\nentisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka\naamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt\nkysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille.\nHän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin;\nhänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä.\n\nMinusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista\ntai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie\nollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin\nja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita\nmonivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä\nihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä\nkukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja\nja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan\nmorsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin\nolisin tehnyt tyhmyyden.\n\nMuutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra\nStehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti\nmiltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki\nsilmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua.\n\"Jumalan tähden\", huusin syöksyen eteenpäin. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\nHän tarttui käsivarteeni ja toisti: \"Pysähtykää, ei mitään, mutta\nodottakaa hetkinen!\" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin\njättänyt Violetin.\n\nHän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena\nympärilleni. \"Kuulkaahan!\" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut\njälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen\ntakana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi\njokin sattunut sydämeeni.\n\nHäntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon\nnuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään\nkiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui\nkiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä\ntukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä.\n\nArvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi\nkuka minä olin.\n\nViolet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni:\n\n\"Tässä hän on,\" sanoi hän ja lisäsi hymyillen: \"tule!\" nyökäten\npäällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki\nmustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.\n\n\"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———\", esitteli Violet. Sitten\nsanoi hän nimeni ja lisäsi, \"sulhaseni.\" Samalla otti hän käsivarteni,\nnojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.\n\n\"Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!\"\n\nLuulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin\nvastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun\nkohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin\nheiluttaen hattuaan kädessään.\n\nViolet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani.\nStehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden.\nLuulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain\nkäsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. \"Rakas, rakas\",\nsanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin\nsilmin. \"Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni?\nEn voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua\nniin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit.\nOlenhan minä _sinä_.\"\n\nVastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en\nkärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin,\nettä äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi\nonnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että\nhänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.\n\n\"Ei toki\", sanoi hän. \"Minä voin hyvin, todellakin hyvin.\"\n\nOlin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti\nhillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen\npäässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa\naurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella\ntaivaalla.\n\n\"Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!\" sanoi hän. \"Voi, kuinka olen\nonnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun.\"\n\nTuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat,\nkun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa\nhäntä käsivarsiini.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nNyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan\noli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin\nviereisessä huoneessa.\n\nLääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni\nkeskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi\nsytyttäessään piippuaan:\n\n\"Tiedän, tiedän! En huomaa mitään vaarallista, ei mitään vaarallista.\"\n\nAamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja\nsanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla.\n\n\"Mutta ettehän ole suostunut siihen?\" sanoin minä.\n\nRouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että\nhän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota\nhän ei uskaltanut tunnustaa.\n\n\"Luulen, että se on parempi\", sanoi hän lopuksi, \"ja olen myös sitä\nmieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle.\"\n\nTiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin\nsen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi.\nPuoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko,\nmutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa\nsanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän\npiti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi,\nettä minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet\npyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän\naikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet\nvaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien\nkasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla\näänellä:\n\n\"Pyydän sinua; mennään pois.\"\n\nMuutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina\nRüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun\ntulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin\nseuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen.\n\n\"Rakas!\n\n\"Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut\nkertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain\npuristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja\nelämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka\ntietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun\nja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni\noli puhua.\n\n\"Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on\nhän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan\nhäntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus\nvoi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei\nnäyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän\ntuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi\nmeidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen\nintohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin,\nkauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä,\ntoivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin\nhänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä,\njoll'ei saisi minua.\n\n\"Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan\ntähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä.\n\n\"En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat\nhänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin\nsen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on\noikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka\nsammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että\nniin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin\nne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua\nvastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan\nsinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus\nolla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen\nsuustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo,\nettä sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan!\n\n\"En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen\nmoittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla\nmuita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian\nkuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta\nhyvin kauas.\n\n\"Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä\npitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä\nparhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki.\"\n\nOlen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain\nkirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli\nsiviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta\nei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul\nsanoi minulle: \"Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta\" ja lähti heti\nMainziin.\n\nNyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin\nItaliassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka\nStehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa\nvaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja\nperjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme\njuuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään,\nettä lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni.\nHän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin\nStehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta.\n\n\"Olkaa aina yhtä onnellisia!\" sanoi rouva Stehle syleillen morsiantani.\n\n\"Äiti parka\", kuiskasi Violet nyyhkyttäen. \"Isä raukkani!\"\n\n\"He ovat täällä sinun kanssasi\", vastasi rouva Stehle liikutettuna.\n\"Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut\nmiehellesi.\"\n\nViolet tarttui käteeni, peittäen toisella kädellään silmänsä.\n\n\"He antavat sinut minulle\", sanoin puristaen sitä.\n\n\"Tunnen, että... he...\"\n\nEn voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen,\nvakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani:\n\n\"Niin, sinunkin isäsi ja äitisi ovat täällä. Pidän heistä niin!\"\n\nLäksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta.\nMinä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta\nBingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua\nseuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä,\nmutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi\nminua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä\nyötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän\nseurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt,\njos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän\nselityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli\nsaatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä\nkirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme\netelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai\nensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka.\n\nKun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin\nihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu\nniin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä\npuolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen\najoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan\nolisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa.\n\nMinä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme\nkuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili.\nNäin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena,\nmutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut,\nhyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi\nmerkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä.\nOnneksi ei hän nähnyt niitä.\n\n\"Tulkaa katsomaan!\" sanoi Emma-rouva. \"Te raaka ja julma mies!\"\n\nJa hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden\nruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka\nkuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin\njoutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille,\nhenkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani.\n\nViolet ajatteli kai samaa, koska hän punastui korviin saakka.\n\nSanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin\nmuutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani.\n\nKirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville\nilmoittaen aivan _ex abrupto_ avioliitostamme. Minä aioin panna ne\npostiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin\nseuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja\niloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin\neteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin\nhänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin\nkälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta.\nNiin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin\njalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama\nhenkilö.\n\nOli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka\naioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi\nviralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni\nja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta\nBingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan,\njoka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi\nollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti\nminua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa\nVioletin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan?\nOliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle?\n\nNiin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä\nsaattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi\nikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti\nVioletin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti\nmielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan.\nYhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois\nmajatalosta.\n\nEi näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli\nniin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni\ntai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei\naskeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin\njunaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani\nsydän sykkien, kynttilä kädessä.\n\n\"Te olette oikea runoilija\", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. \"Ette\nole hankkinut edes todistajiakaan.\"\n\nLöin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä\najatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin\nWiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin\nvuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet.\nOlin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen\nsanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä,\nja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä\nantaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun\nkeskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna\nsamaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin\nyllätettynä. \"No katsokaa häntä edes\", sanoi Emma rouva. \"Katselkaa\nhäntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista.\"\n\nHän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden.\n\n\"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?\" kysyi hän pää\nrinnallani. \"Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä\ntahdoin, että sinullakin olisi se ilo.\"\n\nJa hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti.\nSitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:\n\n\"Olenko sen arvoinen?\"\n\nEn vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni.\n\n\"Nyt me olemme viimeistä kertaa\", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden\njälkeen, \"viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin\nniin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa\nsitten?\"\n\nHän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja\nsuunsa korvaani.\n\n\"Testamenttini\", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä\nnauraen:\n\n\"En jätä sinulle mitään.\"\n\nSitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli\nminua rajusti.\n\n\"Jumalani!\" huudahti hän. \"Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua\nniin kauan.\"\n\nKerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan\naikaan.\n\n\"Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä,\" sanoi hän. \"Minulla\nei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä\nkärsisit niin kauheasti.\"\n\n\"Tapahtukoon hänen tahtonsa\", sanoin minä.\n\n\"Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois\nennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti.\nJumalan ja sinun kanssasi.\"\n\nPuutarhasta kuului ääniä ja askeleita ja Violet poistui.\n\nSieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut\nnähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin\nolisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä.\nToinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin\nvalkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät\nliepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu\nkainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari\nkolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä\nolisin ollut Kiinan keisari.\n\n\"Ah, täällähän te olettekin\", sanoi Stehle. \"Kun kuljin Hotel Kraussin\nohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon\npuutarhasta ja luulin sitä teiksi.\"\n\nTuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. \"Oh, se\noli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen\", sanoi Stehle.\n\nHän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan\nnäyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi\nhänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei\nhäntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä\nhuolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra\nBröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi\nlopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella,\nvai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.\n\nIllallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta\nkertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja\nminä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi\nankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului\nukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä\nja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta\nRüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet.\nStehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:\n\nSinulle, nuori morsian, juon viinin tään.\n\nJa sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi\nhän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli\nvoimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.\n\n\"Mutta Herran tähden!\" huusi Stehle. \"Nosta lasisi ja huuda, eläköön\nsulhanen ja juo sitten!\" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti\npeloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri,\nEmma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton\ntodistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja\nminä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo\nkirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.\n\nPuoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan\nkirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan\nrankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en\nvoinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi\nminun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä\nsuljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt\njuoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.\n\nKun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa,\npelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä,\nettä hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja\nveressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää,\nkärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas\nrukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti\nalttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein\nonnelliseksi.\n\nNyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin\nkysymykseen, sanoin \"si\" [\"kyllä\"] italiaksi ja minä luulin kuulleeni\nVioletinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama\nhenkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin,\nminun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen.\nPappi sanoi meille _gratulor, gratulor_ tervehtien molemmin käsin.\nTarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka\nonnellisina!\n\nVioletin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti\nhän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin\nasema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja\nkatolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa\nmenetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle\ntarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme\nsiihen. Satoi yhä rankasti.\n\nKirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin\nkärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa\nkun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva\nkahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin\nkotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten\nkanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen\ntoimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: \"Olkaa\nvaruillanne, Bingeniläinen on täällä!\"\n\nEnsin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle\nkuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa.\nHän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista.\" Hengitin\nkevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin\nkuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin\npääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni\njälkemme.\n\n\"Nyt jätämme teidät\", sanoi Stehle. \"Jos tapaan hänet, pidätän häntä.\"\nPalasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.\n\n\"Pelkään\", sanoi Stehle, \"että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu\nlöytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia\nyksin oloa varten.\"\n\nRouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova\nkäsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet\nymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille\najatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa\nhänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja\nkatosi sateeseen.\n\nKaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin\nVioletin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin\nkaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme\nmolempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme\nosaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin\nhuudettavan, \"pian!\" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä\nsisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet\nedelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat\nhuutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen\nliikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä?\nOliko hän noussut junaamme, vai ei?\n\nViolet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa,\nja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän\npäänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän\nne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme\nmeitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:\n\n    Tunnen rintasi\n    sykkivän, lyövän,\n    kuulen äänesi\n    kutsuvan, soivan:\n    \"saavu, oi saavu.\"\n\nMinä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen\nrakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.\n\nOlimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi\nkulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme\nulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän,\nkohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista.\nToinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja\nhänen vastauksestaan kuulin _fünf Minuten_, viisi minuuttia. Matkustaja\nrupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta,\nnojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme\nStuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta\nliinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota\nolin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme\npuitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja\nkatosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti\nVioletin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.\n\n\"Mitä nyt? kysyi hän.\n\n\"Ei mitään,\" vastasin.\n\n\"Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli.\"\n\nHän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä\ntahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia\nminua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja\ntoisteli hiljaa englanniksi: \"Sano, sano!\" Vastasin, että olin luullut\njonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.\n\nViolet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin\nlevottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta\nliinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja\ntasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle\nmainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä\nhymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni\nmolemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:\n\n\"Älä koskaan petä minua.\"\n\nMolemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko\nsielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän\nsuuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas\nolkaani, hymyillen.\n\nToinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme\nneljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin\njunaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota\nmiestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli\nmahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja\npakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen\nvaimolleni palaavani kohta.\n\nTapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin\nolisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme\nyht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä\näänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas\nriidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut\nsuvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt\nsitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin.\nHän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän\nvälittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä\nhänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut\nkiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en\npelännyt häntä.\n\nJunailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin.\n\n\"Menkää!\" sanoi mies kovaa. \"Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen,\nminkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen,\nsinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen.\"\n\nKäänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat\nmenneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli\nkuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti,\nvääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja\nkaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä\ntukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista,\nsuudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja\nvavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan\nkäsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas!\nHän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni,\nmutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn\nlaskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani,\nkädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin\nepätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua.\nPolvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla\nja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta\nruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan\nminulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta\nnyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni\nhuutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä\nvoittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja\npysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan.\nSuutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut\nsuudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä\nvoimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa\nliikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa\ntulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain\nhellästi häntä.\n\nPitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että\novi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi\nluokseni.\n\n\"Lääkäri\", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse\ntoistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan\nodotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku\ntahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat\nkatsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin\nkahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään,\nläheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon\nhiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti\nkulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa\ntakertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin\nsanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli\nsydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi\nvahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin\nsuuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin\nkuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä,\npitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista\naskeleista, sitten taas hiljaisuus.\n\nKäsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri\nkysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän\nvain: \"Mies parka!\"\n\nPolvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne\npääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.\n\nNyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki.\n\n\n\n\nXLVII\n\n\nViolet valittuni, ikuinen toverini, olet oikeassa katsellessasi minua\nnoin, katsellessasi minua kiinteästi, hyväillen hymysuin kuultavalla\nkädelläsi hiuksiani: ei se olekaan lopussa, en ole vielä sanonut\nkaikkea. Minun täytyy vielä kertoa, oi sinä ääretön rakkauteni, kuinka\npaljon sinusta Jumala jättää minulle vielä kymmenen vuoden kuluttua,\nkuinka sinä elät minussa ja mitä yhteistyömme on tuottanut sen jälkeen\nkun tulit näkymättömäksi.\n\nLokakuu kulkee loppuaan kohti ja minä kirjoitan näitä viimeisiä sivuja\nsiinä vuorten väliin piiloutuneessa paikassa, jossa suvullani oli\nvaatimaton kehtonsa ja jossa minulla on tapana vuosittain viettää\nmuutamia kuukausia, täydellisessä yksinäisyydessä, yksinkertaisempaa,\nmietiskelevämpää elämää kuin ystäväni. Syksyinen, lempeä aurinko,\npuolipäivän suuri hiljaisuus, kellojen soitto, joka ennen liikutti\nhaaveilevan lapsen mieltä, tulee sisään avonaisesta ikkunasta\nsiihen huoneeseen, jossa kunnianarvoiset vanhempani nukkuivat, ja\njonka valitsin häähuoneekseni, vainajan häähuoneeksi. Jumalani,\nVioletin hääpuku ei ole täällä, ystäväni Stehlet tietävät missä se\non, mutta hänen pikkuinen matkalakkinsa, sievä puku, joka oli hänen\nyllään viime hetkinä, yksinkertainen, valkea hame, joka hänellä oli\nRüdesheimissä, silloin kun puristin hänet ensi kertaa rintaani vasten,\nriippuu täällä naulakossa; hänen nenäliinansa rouvan nimikirjaimilla\nvarustettuna, hansikkaat, kello, marokiini viuhka, rannerenkaat ja\nsormukset lepäävät marmoripöydällä ja musta samettinauha, jossa\nyhä tunnen ja suutelen hänen kaulansa tuoksuavaa lämpöä. Vuoteella\non tyyny, johon hänen alkukirjaimensa ovat kirjaillut, ja hänen\nyöpöydällään ovat hänen mielikirjansa, Shakespearen sonetit, hänen\nmuotokuvansa norsunluupuitteissa, pronssinen, rouva Stehlen lahjoittama\nkynttiläjalka ja hänen isänsä maalaama pienoiskuva hänen äidistään,\nmuisto, jota hän aina piti mukanaan. Kirjoituspöydällä on, vuokolta\ntuoksuvien paperien, hänen mielikukkiensa välissä, kirje herroille\nJakob ja Robert Yves Nürnbergissä; sen hän alotti Rüdesheimissä,\nmutta ei ehtinyt loppuun. Se oli hänen matkalaukussaan parin, Stehlen\npuutarhasta poimitun ruusun kanssa, joiden jäännökset olen säilyttänyt,\nniin kuin senkin ruusun, joka menetti tuoksunsa \"kun tummeni tuo ilta\nonneton\".\n\nSamalla kirjoituspöydällä ovat myöskin runot ja muistosäkeet, jotka\nolin kirjoittanut hänelle ja jotka tässä osaksi toistan, sitäpaitsi\nRüdesheimissä sepitetyt runot ja muutamia muita, joista ei kukaan saa\nlukea sanaakaan.\n\nNe ovat arvokkaita muistoja hänestä, mutta minulla on vieläkin\narvokkaampia, minulla on hänen läheisyytensä. Nyt en puhu\nspiritistisistä ilmiöistä. En ole spiritisti, enkä tarvitse uutta oppia\nuskoakseni sielujen jatkuvaan elämään ja yhteyteemme niiden kanssa,\njotka poistuvat katoavasta elämästä. En kysy minne he menevät, enkä\nnäe haavekuvia, en kuuntele, enkä kuule näkymättömyyden kuiskeita, en\nole salaisessa yhteydessä varjojen kanssa. Se, minkä minä muistan, on\nparempaa, on todellista elämää, on voimaa. En tunne valittuni läsnäoloa\nvain uskon kautta, mutta oikealla, todellisella aistilla, joka toimii\nmelkein lakkaamatta, aistilla, jolla ei vielä ole nimeä, mutta joka on\nniin sanoakseni epätäydellisten aistien kokoomus, periaate, ja joka\nvälähtelee varmuutena mielessäni. Tunnen Violetin joskus olevan siinä\nosassa sieluani, missä tahdottomat ajatuksemme syntyvät, mistä hyvän\nja pahan, ikävän ja innon, ilon ja surun vaikutteet lähtevät. Tunnen\nhänen olevan läsnä sieluni hyvissä ja joskus omituisissakin liikkeissä,\nvaikka en ymmärräkään kuinka hän vaikuttaa minuun. Hän elää yhä\ntietoisuudessani niinkuin silloin kun kirjoitin:\n\n\"Minussa, kuolevassa, kuvas elää.\"\n\nHänelle ilmoitan vielä joka sanan, joka ajatuksen, joka teon\nelämässäni, ja on mahdotonta, että saattaisin vakavasti epäillä mitä\nvelvollisuuksia minulla on Jumalaa kohtaan, niin nopea ja tarkka\non neuvonantajani, jolla kuitenkin on oma, vaikka hiukan muuttunut\npersoonallinen arvostelutapansa. Täten on minulla aivankuin jäljennös\nhänen ajatuksistaan, hänen oikeudenkäsityksestään, hänen vihastaan\nkaikkia ennakkoluuloja ja inhimillistä sovinnaisuutta kohtaan,\nmutta minulla ei ole jäljennöstä hänen pienistä vioistaan, jotka\nkai jäivät maan päälle hänen katoavien jäännöstensä mukana, kosk'en\nminä enää voi kuvitella, että ne kuuluisivat hänelle, vaikka tunsin\nne ja rakastinkin niitä kerran. Eläessään oli hänen esimerkiksi\nhyvin vaikea antaa anteeksi loukkauksia minua kohtaan, katkeroita\narvosteluja kirjoistani. Nyt ei enää ole niin. Kun luen minuun tähdätyn\nhävyttömyyden, kutsuu hän äkkiä minua ja poistaa hellästi vihani ja\nvie minut ylevään rauhaan. Silloin, niin kuin aina kun tottelen häntä,\ntäyttää minut hänen minussa aikaansaaman uuden autuuden tunto, tuo\njumalinen ilo, että saan varmasti palkinnon siitä, että hänen onnensa\nja kunniansa siitä karttuvat. On totta, että minä heikkoudessani\nusein erehdyn aikoessani järjestää elämäni sellaiseksi kuin Jumala\nhänen kauttaan minua neuvoo, siksi että puutteeni ovat niin monet, ja\nluonteeni pahat taipumukset eivät ole sammuneet. Eipä tuo hedelmätön\nraskasmielisyyskään, joka yhteen aikaan alituiseen ahdisteli minua,\nvielä ole täysin kadonnut. Tuossa alakuloisuuden tilassa kadotin\ntietoisuuden seuralaisestani ja jumalallisista asioista, epäilys kaasi\nja lannisti minut, ja aivankuin käyttäen hyväkseen hänen poissa-oloaan,\nnousivat halvat ajatukset sydämestäni vastoin tahtoanikin. Jos minua\nvastustava tahto horjuu ja kaatuu, tunnen sanomatonta surua, joka ei\nole vain minussa, heti palaa taas tunne hänen paluustaan voimakkaana ja\ntaas olen saanut häneltä anteeksi, joskaan se ei tapahdu niin nopeasti\nja tyynesti kuin hänen eläessään. Silloin tunnen tuskaa siitä, että hän\non kärsinyt ja kärsii minun tähteni; kuinka tuo kärsimys soveltuu hänen\nautuaaseen tilaansa Jumalan luona, sen tietää Jumala yksin. Kun muistan\nunen, jossa ensi kerran kuulin hänen äänensä, tunnen, että hän on\nnostanut minut rotkosta, ja että saatan vaipua sinne jälleen. Ja tässä\ntietoisuudessa on nöyryytystä, on tuskaa, johon minä tartun tietäen sen\njohtavan autuuteen.\n\nJoskus, ja se on raskainta tunnustaa, tunnen minä outoa levottomuutta\nnuorten, kauniiden naisten läheisyydessä, jotka voisivat rakastaa\nminua, ja kuvittelen voivani olla uskoton Violetille, vaikk'ei sydämeni\nolekaan osallinen siihen. Silloin ahdistaa minua sanomaton kauhu ja\nhengen häiriö, josta minut vapauttaa kiihkeä toivo päästä erilleni\nkuolevasta ruumiistani.\n\nNyt en kuule tuota suloista ääntä unissanikaan ja hyvin harvoin näen\nhänet. Kun näen unta hänestä ei hän koskaan esiinny minulle kuin\nkuolon maasta tulleena, vaan aina sellaisena, kuin hän oli eläessään,\nja hyvin harvoin suutelee ja syleilee hän minua rakastajattarena. Kun\nse tapahtuu herään minä ja joudun epätoivoon siitä, että hän ei enää\nolekaan luonani, enkä voi uskoa sitä.\n\nNiin, sammumaton rakkaus hänen ruumiiseensa kiusaa minua myös. On\nhetkiä, jolloin ajatus hänen ruumiinsa tulevasta muuttumisesta,\nvaikkapa autuaaksikin, ahdistaa minua. Olisin tahtonut, että Violetilla\ntulevassakin elämässä olisi kihara tukkansa, vedensiniset silmänsä,\nvalkeat kätensä ja suloiset huulensa. Olisin tahtonut, että hän olisi\nsaman näköinen kuin ennen, väsynyt käynti, hoikka vartalo, jota\nsyleilin, käsivarret, jotka kiertyivät kaulani ympäri. En näe unta\nloistavista kuvista, tahtoisin vain, ett'ei hän olisi sen kauniimpi\nkuin täälläkään.\n\nMutta minä tiedän kuinka lyhytnäköisiä ja sokeita sellaiset halut ovat,\ntunnen ihmissydämen ja ihmisajatuksen kykenemättömyyden käsittämään\ntulevaa autuasta olotilaamme, uskon, että jokaisen ruumiin olemus pysyy\ntunnettavana, tyynnytän aistini siinä uskossa ja lepään.\n\nTaideasioissa en saa sisällisiä ohjeita häneltä. Kun olimme kihloissa,\nkysyi hän, saisiko hän olla vieressäni työskennellessäni, ja lupasi\nminulle hymyillen, unohtumaton sävy äänessään, vaieta aina, tuskin\nkatsahtaakaan minuun. Niin hän tekeekin. Hän ehkä katselee minua,\nmutta vaikenee. Kuitenkin ymmärtää ja rakastaa hän kaikkea, mitä minä\nkirjoitan, ja iloitsee siitä vaatimattomasti niinkuin eläissäänkin. Ja\njos minun kirjani eivät miellytä muita, sanottakoon se, puhuttakoon\nsiitä, painettakoon se ja annettakoon minun olla rauhassa, koska minä\ntyydyn tuohon vaatimattomaan iloon, jonka saan palkakseni.\n\nMaailma ei pilaa sitä minulta, rakas ystävättäreni, vaikka se onkin\nturmellut, kerron millä lailla, salaisuuteni ja yksinäisyyteni\nnautinnon. On kulunut kymmenen vuotta Violetin kuolemasta, ja olen\nvarma että pääasiassa olen täyttänyt sen toivomuksen, jonka hän\nilmaisi minulle laivassa Bingenin ja Rüdesheimin välillä, toivomuksen,\njossa hän sanoi, että jos hän aavistamatta poistuisi, en ilmaisisi\nkellekään Italiassa suhdettamme. Onnettomuus tapahtui ja tuli\ntunnetuksi Rüdesheimissä, ennen kuin Stehle oli ennättänyt lähettää\nilmoituskortit, ja minulla oli yhä mukanani kirjeet, jotka aioin\nlähettää sukulaisillemme ja parhaille tuttavillemme, koska aioin panna\nne postiin Stuttgartissa. Italiassa en uskonut salaisuuttani muille\nkuin veljelleni ja sain häneltä varman, juhlallisen lupauksen sen\nsäilyttämisestä. Hän kertoi minulle sitten lemmenseikoistani levinneet\njuorut, joiden huomasin olevan kaukana totuudesta. Tämä kertomus oli\njo joutunut hyvin pitkälle, kun te kutsuitte minut suuriin juhliinne\npaastonaikana. Tulin sinne, muistaakseni kolme kertaa, ja viimeisellä\nkerralla keskustelin jokseenkin kauan erään kauniin ja ihaillun naisen\nkanssa, joka sinä iltana itsepäisesti pyrki seuraani. Ehkäpä hän\npiti minua liian erilaisena muita, koska hän sanoi: \"Te olette joko\nantipaattinen, tai sitten on sydämeenne kätkettynä suuri salaisuus.\"\nSitten rupesi hän tiedustelemaan minulta armaani hiusten ja silmien\nväriä, ja kysyi kuinka monen sadan kilometrin päästä ihailin häntä\nkaikkialla läsnäolevalla henkiuskollani. Kun vastasin hiukan purevasti,\nkuiskasi hän minulle:\n\n\"Olkaa varuillane, minä tiedän mitä teidän talossanne — —ssä on. En nyt\nmuista paikan nimeä, mutta kaikissa tapauksissa se on kaukana vuorten\nkeskellä.\"\n\nKuinka hän sen tiesi? Siellä ei minulla ole palvelijoita, sinne en\nkutsu ystäviäni. Vastasin heti, vaikka levottomin sydämin, että hän\nsaattoi puhua ääneen, sillä minun talossani ei ollut salaisuuksia.\nSilloin tulitte te luoksemme ja sanoitte: \"Mikä innokas keskustelu!\" Se\nsai heti keskusteluun puuttumaan vanhan X-ystävänne, joka oli naisen\nviaton ihailija ja kierteli jonkun matkan päässä hänen ympärillään\nepäilevän näköisenä.\n\n\"Puhutte kai jostain kirjasta\", sanoi hän.\n\n\"Juuri niin\", sanoi haastattelijani. \"Puhumme hyvin\nmieltäkiinnittävästä kirjasta, joka ei vielä ole ilmestynyt ja jonka\nnimi on: _Runoilijan salaisuus_.\"\n\nMuistattehan sen? Te katsahditte minuun paljon sanovasti ja pyysitte\nmeitä teelle. Nousimme ja keskustelu loppui siihen. Toinnuttuani\nensimäisestä hämmästyksestäni ajattelin, että vaikka joku epäpyhä\nutelias olisikin päässyt sisälle talooni, ei hän kuitenkaan olisi\nvoinut selittää muistojeni arvoitusta. Ajattelin kuitenkin, ettei\naarteeni nyt enää kuulunutkaan ainoastaan minulle.\n\nNyt olen todella lopettanut. Aavistitteko, että _Suljetussa kirjassa_,\njoksi teillä oli tapana sanoa minua, olisi näin monta sivua ja\nluuletteko että ihmisillä oli aihetta epäillä sitä? Enkö minä ota osaa\nyhteiseen elämään, enkö tee työtä, enkö osoita nauttivani esineitten\nkauneudesta, eikö minuunkin koske ihmiselämän murheelliset ja\nnaurettavat puolet, enkö aina ole hyvällä mielellä, iloinenkin joskus?\nEi, maailma voi haeskella huoneestani, se ei voi lukea mitä sydämessäni\non.\n\nKatson kelloa, se on viisi aamulla! Olen kirjoittanut yhdestätoista\nillalla ja pääni on raskas unesta ja epäselvistä kuvitteluista.\nOlen kuitenkin tyytyväinen, että pääsin loppuun tähän aikaan, koska\naamunkoitto on lähellä ja kynttiläni sammuu. Eikö se ole hyvä enne?\nHyvästi, ystävättäreni.\n\n\n\n"]