[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-37uS-oOCEUwBZ9kVL0te0YSvsrOLpdTCgRFo9g5qVs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3210,"Hämähäkki ja muita kertomuksia","Talvio, Maila",1871,1951,"3210-talvio-maila-hamahakki","3210__Talvio_Maila__Hämähäkki",null,"novelli",[],[],"fi",1912,29186,176117,false,74574,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[],"\"Hämähäkki ja muita kertomuksia\" by Maila Talvio is a collection of short stories written in the early 20th century. The work includes a variety of narratives showcasing the lives and struggles of different characters, focusing notably on family dynamics and personal aspirations, with themes of sacrifice and love prominently featured throughout.    The opening portion of the collection introduces us to the character of Rouva Vilenius, who grapples with the challenges of single motherhood while raising her son Sigurd and two daughters. The story paints a vivid picture of their modest, strained life in a decaying house and highlights the deep bond between mother and son. As Sigurd grows, he becomes an admirable and diligent student, aspiring to become a clergyman, which fills his mother with pride and hope. However, the arrival of a letter offering Sigurd a job at a rural parish introduces a poignant conflict between his budding independence and his mother's fears of losing him to the outside world, illustrating the emotional turmoil of their relationship as he prepares to step into a new phase of life. (This is an automatically generated summary.)",[],252,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia ihmiskohtaloista, perhesuhteista ja arkisesta elämästä. Aloitustarina kuvaa köyhän leskiäidin pyyteetöntä rakkautta ja suuria toiveita poikansa kouluttamisen ja tulevaisuuden suhteen.","Maila Talvion 'Hämähäkki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3210.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄMÄHÄKKI\n\nja muita kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRouva Vilenius ja hänen poikansa\nMetsävalkea\nHämähäkki\nVeljekset\nLokakuun tarina\nEvangeline\nLiitentaalin vanhukset\nIsä ja poika\n\n\n\n\nROUVA VILENIUS JA HÄNEN POIKANSA\n\n\nRouva Vilenius asui sellaisessa luhistuvassa puutalossa, josta viime\nhetkellä tulee lehtiin uutinen otsakkeella »Häviävä kaupunkimme» ja\njonka kivimuurit vähitellen kokonaan piirittävät. Vilenius vainaja oli\nollut kanttori, juonut ja muutenkin elänyt huonosti. Rouva kärsi kaikki\nlasten tähden. Minnepä hän seitsemän pienen lapsen luota olisikaan\nlähtenyt. Vähitellen niitä oli kuollut, niin ettei jäljellä ollut kuin\nkaksi tytärtä, jotka jo aikoja olivat raataneet niukoissa oloissa\nsuurten lapsijoukkojen eteen, ja poika, joka oli äidin luona. He elivät\nkädestä suuhun. Hiiret temmelsivät öisin katolla, kun äiti sairastellen\nvalvoi. Ummehtunut ilma ja lääkkeiden haju kuuluivat heidän asuntoonsa\nkuten virkatut pikkuliinat, jotka kesät talvet peittivät heidän\npöytänsä ja piironkinsa.\n\nNuorimmasta lapsesta, pojasta, tuli äidille kaikki kaikessa. Koko\nhellyys, joka isän aikana oli kitunut hänessä ainaisen paineen\nalla, kuten ruohonidut kellahtavina elävät tukinpään litistyksessä,\noli ruvennut viheriöimään ja kohdistunut poikaan. Äidille koitti\nviimeksisyntyneen mukana aavistamattoman onnellinen elämä. Eivät\nmuistot menneistä kärsimyksistä eikä toimeentulon niukkuus voineet\nsumentaa hänen päiviään. Hän riemuitsi lapsestaan, vaivasta, jota sen\nhoito tuotti, sen hymyistä, sen suudelmista, ja alkoi jo varhain nähdä\nunia sen tulevaisuudesta. Papiksi hän poikansa kouluttaa. Se on sentään\njaloin virkamies mitä maailmassa voi olla. Kauhealta tuntuisi jos poika\ntahtoisi joksikin muuksi. Mutta kun hän alunpitäen kasvattaa häntä\nherranpelossa ja varhain vie hänet kirkkoon, niin kai oma halukin alkaa\nvetää juuri papintoimeen. Nyt ruvetaan jo säästämään kouluttamista\nvarten. Mitä ikinä liikenee, pannaan säästölaatikkoon ja viedään\npankkiin kasvamaan Sigurdille koulurahoja.\n\nPojan nimi oli Sigurd Valdemar. Hän oli saanut kauniit nimet, koska\nsellaiseen tuhlaukseen on varaa köyhälläkin.\n\nSigurd tuli kouluun ja oli ahkera ja tunnollinen, oikea papinalku,\nsanoivat tuttavat rouvat ja naapurinvaimot äidille. Ei häntä tavattu\npahanteossa muiden poikien joukossa. Kirjojensa ääressä hän viihtyi\nja auttoi äitiään kantamalla puita ja vettä. Hän ymmärsi jo varsin\nnuorella iällä säästää vaatteitaankin ja osasi koreasti selittää\n»ettei äidille tulisi paikkaamista». Muut äidit asettivat syystä hänet\nesikuvaksi vekaroilleen, jotka ilman minkäänlaista kelkkaa laskettivat\nalas iljankoisia kelkkamäkiä. Kumma kyllä eivät pojat kovin pahasti\nkostaneet Sigurdille. Jonkin lumipallon hän sai niskaansa, mutta\nvälitunnilla sallivat he hänen auttaakin. Sigurd ei ollut imartelija\neikä suosionhakija opettajien edessä ja hän kantoi hyveensä varsin\nvaatimattomasti.\n\nÄidillä oli Sigurdista pelkkää iloa. Millä riemulla hän odotti poikaa\nkotiin koulusta, millä riemulla hän näki tämän kirjat kainalossa\nastuvan kouluun. Ja kaikkein onnellisinta oli illoin, kun. Sigurd ennen\nmaatapanoa tuli sanomaan hyvää yötä. Tai kun he sunnuntaisin yhdessä\nastuivat kirkkoon: Sigurd kantoi äidin telttatuolia ja molemmat olivat\nparhaissa vaatteissaan. Portaissa hän auttoi äitiä käsipuolesta. Äiti\noli oikeastaan viime aikoina tullut terveemmäksi, mutta Sigurdin\nhellyydenosoitus oli hänelle niin suloinen, että hän otti sen vastaan,\nvaikka olisi tullut aikaan omin neuvoin.\n\nSillä lailla kului koko kouluaika. Ainoassa pitkässä onnessa.\n\nKun Sigurd oli päässyt ylioppilaaksi, piti hänen koko kesä levätä\näidin luona. Sen virkistyksen hän hyvin ansaitsi kaiken ponnistuksen\njälkeen. Ylioppilastutkinto oli ollut erittäin hyvä. Mutta laihtunut\noli poikakin.\n\nTuskin oli äiti ehtinyt viikon päivät häntä hoidella, kun taloon tuli\nkirje, joka pani elämän aivan nurin narin.\n\nSigurdille tarjottiin tointa suuressa maalaispappilassa. Rovasti itse\nkirjoitti. Hän tarvitsi nuorta teologia avukseen kesäkuukausiksi ja\nhänelle oli suositeltu ylioppilas Vileniusta tunnollisena miehenä.\nPappila sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, nuoria\noli paljon ja itsestään oli selvää, että se nuori mies, joka tulisi\nauttamaan rovastia, otettaisiin jäseneksi perheen piiriin. Ainaisesti\nsama arkielämä rouva Vileniuksen asunnossa meni rikki kuin paperi tämän\nkirjeen tultua. Pojassa heräsi jotakin, jonka olemassaolosta ei hänellä\nollut itselläänkään ollut aavistusta. Saada nähdä uusia seutuja,\ntulla suureen pappilaan, ehkäpä saada saarnata! Ansaita, päästä\nkäyttämästä äidin varoja, auttaa äitiä! Muutamassa silmänräpäyksessä\nlaukesi pojassa valloilleen nuoruus. Hän seisoi ikkunassa ja katseli\nsitä ainoaa puuta, joka keskellä kivimuureja oli uskaltanut taistella\nitsensä vihreäksi, ja kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, ei hän\nenää ollut sama kuin äsken.\n\nÄiti tunsi kaikki mitä hänessä tapahtui ja kuin vihlovat veitsenterät\nkävivät läpi hänen sielunsa. »Minä kadotan hänet, minä kadotan hänet.\nTalossa on nuoria, ehkäpä kaunis tytär... Minä olen jo kadottanut\nhänet, hänen kasvonsa ovat jo muuttuneet, entinen nöyryys ja hiljaisuus\novat poissa. Silmissä palaa maallinen loisto.»\n\nKyynelet repivät koristen kipeää rintaa.\n\n— Äiti, mitä te sanotte?\n\nÄiti ompeli kiihkeästi painuneena syvälle työhönsä.\n\n— Mitäs minä sitten.\n\n— Kuinka niin. Onhan tämä tärkeä asia.\n\n— Teet tietysti niinkuin sinulle on hyvä.\n\n— Mutta emmekö neuvottele. Olemmehan aina...\n\n— Mitäs me enää. Näenhän minä, että sinun tekee mieli.\n\n— Minusta tuntuu, että se olisi hyödyllistä tulevaisuudelleni. Tietysti\nminun tulee teitä ikävä, mutta täytyyhän meidän kumminkin olla erossa\nminun lukujeni aikana ja...\n\n— Älä puhu. Sinun ei tule äitiäsi ikävä.\n\n— Mutta äiti!\n\nKalseus, jommoista ei poika koskaan ollut tuntenut asettui kuin huuru\nhänen sydämensä ympäri.\n\n— Minä en lähde, koska te itkette, se on selvää se, sanoi hän\nsydämettömästi.\n\n— Sinä lähdet, koska sinun tekee mielesi. Se on selvää se.\n\n— Olisiko sitten väärin, jos minun tekisi mieli. Ansaitsisinhan hiukan\nrahaa, luuletteko että on hauskaa antaa äitinsä kärsiä puutetta...\n\n— Ole vaiti, ole vaiti...\n\n— En ole. Se ei käy laatuun. Nyt on minun vuoroni antaa teille. Pelkään\nvelkoja. Minun täytyy ansaita.\n\nÄiti nosti äkkiä päänsä ja työnsi käsityön syrjään.\n\n— Sinä et lähde sentähden että tahdot ansaita ja lieventää äitisi\npuutetta, vaan sentähden, että sinun tekee mieli pois kotoa, sinä\ntahdot nuorten seuraan, sinä...\n\nOuto tulisuus oli äidin äänessä ja hän purskahti itkuun.\n\nSigurd laski takaapäin kätensä hänen olkapäilleen eikä\nneuvottomuudessaan osannut sanoa mitään. Äiti tarttui hänen käsiinsä ja\nvei ne huulilleen.\n\n— Pidätkö sinä sitten vielä hiukkasen äidistäsi?\n\nSigurd veti pois kätensä. Kumma inho oli vallannut hänet ja hän vastasi\nvaivoin:\n\n— Kuinka te nyt, äiti...\n\nHuoneeseen tuli entistä tukalampi mieliala ja vähän ajan perästä sanoi\nSigurd:\n\n— Olisiko se teistä väärin, jos minun tekisi vähän mieli maailmalle?\n\nÄiti alkoi nyyhkiä.\n\n— Ei se olisi väärin, tietysti ei. Lähde sinä vain, en minä sinua\npidätä. Lähde huomispäivänä...\n\n— Emme enää puhu koko matkasta.\n\nPoika otti lakkinsa ja läksi ulos.\n\nRauha heidän ennen niin hiljaisesta kodistaan oli poissa. He\nkiusasivat toisiaan aamusta iltaan eivätkä öisin voineet nukkua\npahan omantunnon takia. Heissä paljastui ja kehittyi ilkeitä, rumia\nluonteenominaisuuksia, joita he häveten ja ihmetellen silloin tällöin\nitse näkivät, mutta joille he silti antoivat niin paljon valtaa, että\nheidän päivänsä olivat täydelleen myrkytetyt. Kun Sigurd vihdoin viime\ntingassa oli lähettänyt rovastille myöntävän vastauksen ja ratkaiseva\naskel siis oli otettu, rauhoittui äiti tai oikeammin sanoen alistui\nkohtaloonsa ja pani kaiken tarmonsa matkavalmistuksiin. Poikakin\npääsi sen verran ennalleen, että saattoi kohdella äitiä tyynellä\narvonannolla, jollei entinen hellyys palannutkaan.\n\nHänen kirjeensä maailmalta sensijaan olivat avomieliset ja täynnä\nhuolenpitoa äidin voinnista. Tuntui siltä kuin siellä kaukaisuudessa\nviime ajan kuilu olisi mennyt umpeen ja kouluajan hyvyys palannut.\nHänen oli hyvä suuressa pappilassa. Hän viihtyi ensi hetkestä\nalkaen. Pelattiin krokettia ja pantiin toimeen huvimatkoja järvelle.\nHänen varsinaisena tehtävänään oli auttaa rovastia kansliatöissä\nja raamatunselityksilläkin hän oli usein »portinavaajana» kulkenut\nrovastin mukana. Jonakin sunnuntaina piakkoin tuli hänen pitää\nensimmäinen raamatunselityksensä eräässä pitäjän syrjäkylässä.\nEvankeliumijuhlia varten hän niinikään jo valmisti puhetta ja rovasti\noli antanut toivoa, että hän syksymmällä saisi saarnata kirkossa.\n\nÄiti otti vastaan kirjeet pelolla ja luki ne sykkivin sydämin. Tämä\nuusi valoisuus pojassa tuntui hänestä synnilliseltä, ja varoitukset\nettä äiti säästäisi itseään eikä rasittuisi — huutavalta ivalta. »Minä\nolen hänet kadottanut, minä olen hänet kadottanut!» nyyhki hänen\nsielussaan. »Enkö sitten jo tarpeeksi ole kärsinyt — pitikö tämä\nviimeinen minulta otettaman!»\n\nVaikka Sigurd ei ollut maininnut mitään sinnepäinkään, tuli hänelle\ntunne, että talossa on nuori tytär — he soutelevat järvellä — he\nistuvat yhdessä verannalla — he ovat krokettipelissä yhtä puolta.\nKirkossa he joutuvat sunnuntaisin rinnan. Kyllä äiti tietää, kyllä äiti\ntuntee, vaikka hänelle ei sanotakaan.\n\nÄidin kirjeet olivat hyvin lyhyet. Tosin heikko kirjoitustaitokin\npani esteitä, mutta pääasiassa puuttui häneltä halua. Pojan kirjeet\nkylmenivät samassa määrin kuin äidin lyhenivät. Ne käsittelivät\nyhä ulkopuolisempia asioita ja kuvasivat tarkoituksellisen kauan\nraamatunselitystilaisuuksia ja evankeliumijuhlia. Huviretkistä ja\nkrokettipelistä ne eivät enää hiiskuneet sanaakaan. Kun Sigurd oli\nnostanut ensimmäisen kuukausipalkkansa, lähetti hän siitä puolet\näidille ja hänen kirjeensä oli lämpimämpi kuin moneen aikaan.\n\nSilloin itki äiti ilosta, kertoi tapauksen naapurinrouville,\nruokakaupan myyjättärelle ja erinäisille ihmisille, joiden kanssa\njoutui tekemisiin.\n\nJuhlallinen oli se Sigurdin kirje, jossa hän kertoi ensimmäisestä\nsaarnastaan. Kirkko oli ollut täpötäynnä, hän oli jo ehtinyt saada\nystäviä pitäjässä, oli sattunut aurinkoinen sunnuntai ja valonsäteet\nolivat kauniisti langenneet alttarin ja penkkien yli. Häntä oli\nalussa kauheasti pelottanut. Sakaristossa odottaessa oli ollut aivan\nsietämätöntä, mutta vauhtiin päästyä hän oli laskettanut aivan\nsujuvasti eikä hän lopulta ollut tarvinnut edes konsepteja. Ihmiset\nolivat sulaneet itkuun. Saarnan jälkeen oli ollut suloinen olla,\naivan niinkuin konfirmaatiosunnuntaina, kun oli palattu kirkosta ja\nistuttu sohvassa rinnan äidin kanssa ja juotu limonaadia — muistaahan\näiti. Pastori oli tullut häntä onnittelemaan, niinikään monet\nseurakuntalaiset — rovasti itse oli matkalla, joten hän ei kuullut\nsaarnaa. Sigurd oli nyt aivan vakuuttunut kutsumuksestaan. Hänelle oli\nkun olikin käynyt selväksi, että ihanaa on julistaa elämän sanaa ja\npalvella Herraa.\n\nÄidin oli mahdoton enää vastustaa onnen tunnetta. Kirje kädessä hän\njuoksi naapuriin ja siellä itkettiin ja juotiin kahvia yhdessä.\n\nKun puoli kesää oli kulunut, rupesi äiti odottamaan poikaa kotiin,\npaikkaili hänen vaatteitaan ja osti uutta niin paljon kuin sai rahalla,\njonka poika oli lähettänyt. Aika kului nopeasti ja valoisasti. Äiti\nnäki unta Sigurdin omasta pienestä pappilasta, jossa hän, äiti, hoitaa\ntaloutta. Myöhemmin tulee Sigurdista rovasti; jollei äiti silloin enää\nelä, menee poika tietysti naimisiin. Ja kuka sitä vielä tietää mikä\nSigurdista tulee. Vaikkapa piispa.\n\nEnnätti sitten se onnellinen päivä, jolloin Sigurd palasi. Oi, hän\noli niin muuttunut, ettei äiti tietänyt uskaltaisiko kiertää kätensä\nhänen kaulaansa. Kasvanut, lihonut, miehistynyt — ja saanut hiukan\nviiksiä! Ihmettä kun hiuksetkin olivat käyneet kähäriksi. Hän astui\nsisään iloisempana kuin milloinkaan ja ääni oli suuri ja sointuva.\nKodin pienet suojat tulivat liian ahtaiksi hänelle. Hän juoksi\nsilmänräpäyksessä paikasta paikkaan läpi molempien huoneiden ja tapasi\nkaikki paikoillaan ja ennallaan. Ja äiti? Hyvänen aika, äiti oli\nvoimistunut ja nuorentunut. Ihan totta! Se oli aivan kummallista.\n\n— Näettekö te, äiti kulta, tuntuu siltä kuin ero olisi ollut meille\nmolemmille terveellinen.\n\nSanat sattuivat äitiin ja jäivät okaaksi sydämeen. Ei hän mitään\nsanonut, mutta hän tunsi paikalla, että kuilu ei ollut mennyt umpeen,\nvaan suurentunut. Kautta rantain hän sai vähitellen selkoa siitä, että\nhänen aavistuksensa olivat olleet aivan oikeat. Talossa oli ollut\nnuori tytär, kuutamoiltoina oli kävelty yhdessä, jopa oli luettu\nraamattuakin. Ja tyttö oli ihmeellisenä ensisaarnan sunnuntaina istunut\netupenkissä keskellä auringonvaloa ja rukoillut nuoren saarnaajan\npuolesta. Sigurd oli arka näistä asioista, äiti uskalsi kajota niihin\nvain hyvin varovasti. Kirjeistä, jotka Sigurdille tulivat, tuntui yksi\nhyvin epäilyttävältä, mutta äiti ei saanut tietää mistä se oli. Sigurd\nei unohtanut sitä esille, se ei ollut edes hänen laatikossaan. Hän\nsäilytti sitä kai taskussaan. Ja se oli tietenkin pappilantyttäreltä.\n\nSigurd viipyi kotona vain kaksi viikkoa ennen yliopiston alkamista ja\näiti päästi hänet luotaan levottomana ja tuhansin varoituksin. Kun hän\npalasi joululomalle, oli nähtävästi jo jotakin ratkaisevaa tapahtunut.\nHän eli niin omissa maailmoissaan, ettei huomannut äitinsä epätasaista\nmielentilaa, tai jos huomasi mielialan talossa harmaaksi, läksi\nkävelemään ja viipyi poissa tuntikausia. Kirjeenkantajan tuloaikoina\nhän aina oli kotona.\n\nÄitiä alkoi jo raivostuttaa. Hän synnyttää lapsen henkensä kaupalla\nmaailmaan, hän valvoo, hän hoitaa, hän raataa, hän säästää, hän\nrakastaa, hän kärsii — hän on valmis ottamaan silmät päästään\nantaakseen ne lapselleen, ja näin häntä kohdellaan. Ventovieraan,\nnuoren tyttöletukan takia, olennon, joka ei ole nähnyt mitään vaivaa,\nei mitään kärsinyt, työnnetään hänet syrjään, asetetaan toiselle\nsijalle, ehkäpä pyyhitään pois mielestä kokonaan. Se on toki liikaa.\nHän ei tule sitä kärsimään. Varokoon vain, joka tulee riistämään\nhäneltä hänen ainoansa.\n\nLoppiaisaattoiltana sattui Sigurd olemaan poissa, kun kirjeenkantaja\ntuli, ja äiti joutui kiusaukseen.\n\n»Minä olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää kaikki hänen\nasiansa.»\n\nHän avasi kirjeen ja luki sirolla tytön käsialalla piirretyn alun:\n»Rakkahimpani, Sigurdini!» Käsiala oli selvää, hänen oli helppo tavata\nläpi kirje. Siinä puhuttiin rakkaudesta ja Jumalasta ja pikaisesta\ntapaamisesta ja lopuksi sanoi tyttö pelkäävänsä Sigurdin äitiä, mitä\ntämä tulee hänestä sanomaan. Kuinka hän ensinkään uskaltaa astua tämän\neteen.\n\nSigurdin äiti nauroi kuin olisi saanut morsiamen kiinni pahanteosta.\nHän tuntee siis itsekin tekevänsä jotakin rumaa tunkeutuessaan äidin ja\nhänen ainoan poikansa väliin! Kuuma vahingonilo täytti äidin mielen.\nHän viskasi kirjeen tuleen ja antoi poikansa kulkea odottamassa postia.\nParin päivän kuluttua Sigurd kysyi, eikö mitään ollut tullut, ja äiti\nvastasi kieltävästi. Hän nautti siitä että Sigurdkin sai kärsiä. Kyllä\noli kärsimistä hänellä, äidillä.\n\nEikö poika aio mitään kertoa? Kihloihin mennään ilman että kysytäänkään\näidiltä, vaikka koko elämän ajan on puhuttu siitä, että asutaan\nyhdessä, äiti ja poika. Äidin täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen,\nettä poika oli aikonut puhua. Hän oli yrittänyt, äiti oli sen selvästi\nnähnyt, mutta sitten oli käynyt niin tukalaksi, ettei hän ollut voinut\njatkaa. Ja päivä päivältä kävi tukalammaksi.\n\nEräänä iltana vihdoin tuli Sigurd ulkoa, nähtävästi luja päätös\nmielessä, ja kävi suinpäin käsiksi asiaan:\n\n— Äiti, minun on joka päivä pitänyt puhua teille siitä. Vaikka kyllä\nolen huomannut, että te sen tiedättekin: minä olen kihloissa.\n\n— En tiedä, mistä minä tietäisin! Ethän ole mitään sanonut. Onhan\nmeillä päinvastoin ollut sellainen sopimus, että asutaan yhdessä kuten\ntähänkin asti.\n\nÄiti puhui hermostuneesti ja käänteli oudosti käsityötään.\n\nNiinhän sitä ihminen lapsena päättää, mutta toisin käy myöhemmin\nelämässä.\n\n— Niin näkyy. Kaikki unohdetaan mitä on ollut.\n\n— Äiti, minä en ymmärrä teitä.\n\n— Enkä minä sinua.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n— Mutta mitä tässä on ymmärtämistä? Minä olen löytänyt tytön, jota\nrakastan ja joka rakastaa minua. Aiomme mennä naimisiin kuten kaikki\nmuut. Niinhän tekin ja isä aikoinanne olette tehneet.\n\nPoika koski paiseeseen äidin sielussa.\n\n— Isäni ja äitini pakottivat minut naimisiin kun meitä oli kotona liian\nmonta lasta. Minä olin kuudentoista vuoden vanha. En ollut täyttänyt\nviittäkolmatta, kun isäsi kuoli. Sinä synnyit vasta sitten...\n\n— Antakaa anteeksi, äiti. Älkää itkekö noin.\n\n— Älä sinä pyytele anteeksi. Pilkkaa se on. Kysy morsiameltasi, olkoon\nhän kuka tahansa, eikö hänkään ymmärrä tätä asiaa, eikö häntä pelota\nastua minun eteeni...\n\n— Morsiameni ei ole mikään »kuka tahansa». Hän on...\n\n— Se on minulle yhdentekevää.\n\n— Mutta oletteko te — oletteko te sairas?\n\n— Minä rakastan sinua. Minulla ei ole mitään muuta. Minä kuolen jos\nkadotan sinut.\n\n— Ettehän te kadota, mitä te nyt. Päinvastoinhan te saatte tyttären\nlisää. Jos te tietäisitte miten hyvä ja suloinen hän on. Jahka hän\ntulee tänne, niin te ihastutte.\n\n— Minä en tahdo häntä nähdä. Älköön tulko tänne.\n\nTaasen he vaikenivat.\n\n— En ymmärrä teitä. Te olette aina ollut minulle niin hyvä ja hellä ja\nnyt yhtäkkiä... Te ette vähääkään välitä minusta.\n\n— Niinkuin minä rakastan sinua ei yksikään äiti maailmassa ole\nrakastanut.\n\n— Ja tätä te sanotte rakkaudeksi.\n\n— Sinä et tiedä mitään rakkaudesta.\n\nElämä kodissa kävi mahdottomaksi. Se oli yhtä ainoaa\nväärinymmärtämistä, selittämistä, sopimista ja uutta\nväärinymmärtämistä. Sigurdista tuntui kuitenkin aivan varmalta, että\nkun äiti saa nähdä hänen suloisen Anna-Liisansa, niin hänen täytyy\nsulaa. Anna-Liisaa on mahdoton vastustaa. Piti sentään valmistaa tyttöä\nkaikkien mahdollisuuksien varalle. Ja niin kirjoitti Sigurd pitkälti\näidin taudista ja kuvasi, miten kovaa hänen elämänsä on ollut.\n\nValmistautuessaan lähtemään asemalle tyttöään vastaan tuli poika äidin\nluo ja laski käden hänen olkapäälleen.\n\n— Olkaa minun hyvä, entinen äitini.\n\nPyyntö oli sydäntäsärkevän vakava. Se sattui äitiin kuin veitsen pisto.\nHän ratkesi itkemään ja painoi Sigurdin kättä niin että hänen sormensa\njälkiin tuli valkoiset kohdat. Väkisin irtaantui poika.\n\nÄiti oli kuitenkin tyyni ottaessaan vastaan Anna-Liisan.\nSydämellisyyttä ei hänen käytöksessään ollut nimeksikään, mutta hän oli\nutelias ja laskevan kohtelias. Sitä kesti niin kauan kun Anna-Liisa oli\npeloissaan ja arka. Mutta niin pian kuin tytön synnynnäinen hilpeys\npääsi voitolle ja hän alkoi liikkua vapaammin, pingottui äidissä\npingottumistaan suvaitsemattomuus. Anna-Liisan piti saada tutustua\njokaiseen esineeseen Sigurdin kodissa. Hän silitti kaikkia vanhoja\npöytäliinoja ja pikkukoristuksia. Kun hän vihdoin tuli pienen pöydän\nääreen, jonka ääressä Sigurd koulupoikana oli työskennellyt, ja näki\nmustepilkut ja lapselliset kaiverrukset puussa, riemastui hän niin että\nkarkasi Sigurdin kaulaan.\n\nSilloin läksi äiti keittiöön. Nuoret heräsivät siihen että ovi\nkierrettiin lukkoon.\n\n— Mikä kauhea ihminen minä olen, kuiski Anna-Liisa. — Unohdin että\näitisi on sairas. Kuinka minä taas olen melunnut. Mutta hän oli niin\nreippaan näköinen ja ystävällinen. Voi, mene nyt noutamaan häntä\nsisään. Minä olen hiljaa, lupaan sen. Voi, voi kuinka paha tämä oli.\nAnna minulle anteeksi. Kun hänkin voisi antaa. — Minä niin pelkään.\nKuule, minä uskon että hän suuttui minulle ikiajoiksi. Hän ei\nvarmaankaan pidä minusta. Hän ei koskaan tulekaan pitämään. Saat uskoa.\nMiten silloin käy.\n\nSigurd koetti rauhoittaa häntä.\n\n— Ehkä on paras että me nyt lähdemme hotelliin. Äiti on väsyksissä,\nhänen piti tietysti leipoa ja järjestää tuloasi varten, vaikka kuinka\nolisin selittänyt että se on tarpeetonta.\n\nSigurd ei millään rukouksilla tahtonut saada äitiään avaamaan keittiön\novea. Ei tullut kysymykseenkään että hän olisi taipunut liikkumaan\nsanoakseen Anna-Liisalle hyvästi. Vielä vähemmin sai Anna-Liisa tulla\nhänen luokseen. Hyvästit jäivät sanomatta. Mutta matkalla Sigurdin\nkodista painoi nuoria alakuloisuus, joka oli kuin paha enne. Sigurdin\ntäytyi koettaa selittää, Anna-Liisan ymmärtää. Kummallekin oli yhtä\nvaikeaa.\n\nHe päättivät vielä ennen junan lähtöä käydä harjulla, jonka lehdot\nja polut läheisesti liittyivät Sigurdin elämään. Sigurd tahtoi\nmorsiamelleen näyttää muistojen paikat ja näköalat järvelle ja\nmetsään. Kun he tulivat ohi portin, josta mentiin kivimuurien keskitse\nrouva Vileniuksen asunnolle, rupesi Anna-Liisa tahtomaan että Sigurd\npistäytyisi katsomassa, miten äiti voi. Sigurd taipui vastenmielisesti.\nMutta Anna-Liisa selitti reippaana, että hän lähtisi edellä harjulle,\nlöytäisihän hän sinne, ja Sigurd tulisi hetkisen perästä. Hän oli\nkuin nuoruus, kun hän, kasvot hymyillen vaaleiden turkisten sisästä,\ntalvi-illan hämärässä kääntyi nousemaan katua, joka johti harjulle.\n\nÄiti oli pimeässä Sigurdin astuessa huoneeseen. Hän karkasi ylös ja\nhuusi:\n\n— Älä tule tänne. Mene hänen kanssaan. En tarvitse sinua, tulen\nyksinkin toimeen.\n\nHän putosi takaisin entiselle paikalleen keittiön ikkunan ääressä\nja painoi kasvonsa ruutuun. Kun Sigurd rupesi sytyttämään lamppua,\ntuli hän ja löi lampun hänen käsistään. Se kolahti lattiaan ja meni\nsäpäleiksi. Kaikki mitä poika yritti sanoa, ärsytti häntä. Hän ei enää\nistunut paikoillaan. Hän liikkuili kynttilän valossa oudon jäntevänä ja\nhiiviskellen kuin kissa.\n\nSigurd seisoi hetkisen äänetönnä ja katseli häntä. Hän oli selvästi\ntullut mielipuoleksi. Lääkäri oli noudettava. Mutta voiko äitiä jättää\nyksin? Ja harjulla käveli Anna-Liisa odotellen.\n\nSigurd juoksi naapuriin ja sai sieltä väkeä pitämään äitiä silmällä.\nSitten hän kiiruhti telefoniin, mutta tapasi vasta kolmannen lääkärin\nkotona. Kun hän pääsi takaisin äitinsä luo, oli tämä lähettänyt pois\nnaapurit ja virui lattialla suonenvedontapaisessa kouristuksessa. Hän\nlöi poikaa kasvoihin, jos tämä yritti likelle. Naapurit hän uhkasi\ntappaa, jos heitä kutsuttaisiin tänne. Vihdoin tuli lääkäri, antoi\njotakin rauhoittavaa ja lupasi palata huomenna. Kun Sigurd lopuksi\npääsi kadulle, juoksi hän mielettömänä pimeälle harjulle, vaikka tiesi\nAnna-Liisan jättäneen ei yksin harjun vaan kaupunginkin. Otsaansa\npainellen hän kiiruhti polulta polulle etsien jälkiä lumesta. Hän\nsyöksyi hotelliin ja kuuli että neiti oli lähtenyt. Ei ollut jättänyt\nmitään kirjettä, ei ollut käskenyt mitään sanoa.\n\nSigurd tuli kadulle. Hän tunsi vihaavansa äitiään.\n\nHän on sairas, sairas, koetti hän puhella itsekseen. Jumala, anna\nminulle anteeksi.\n\nÄiti nukkui tasaisesti hengittäen. Sigurd kirjoitti morsiamelleen.\nPuoliyö oli aikoja sitten mennyt, kun hän yritti saada unta. Turhaan.\nÄiti heräsi vasta aamulla. Hän oli terve ja iloinen ja tahtoi nousta.\nSigurd ei päästänyt häntä ylös. Mutta lääkäri antoi luvan. Se ei ollut\nensinkään vaarallista, pieni hermokohtaus vain. Pitää säännöllisesti\nnauttia lääkkeet ja välttää mielenliikutuksia.\n\nSigurdin oli vaikea pysyä äidilleen ystävällisenä. Syntiset ajatukset\nvaivasivat häntä.\n\n— Katso sinä ettet tapa äitiäsi, sanoi rouva Vilenius kerran\nkantaessaan ruokaa pöytään. Hän oli laskevinaan leikkiä. Ääni oli\nystävällinen ja kasvotkin hymyilivät.\n\n— Katsokaa te ettette vie pojaltanne hänen elämänsä onnea.\n\nSigurdin ääni oli käheä ja kasvot nurjat.\n\n— Joko sinä taas alat, sanoi äiti ja painoi käden sydänalaansa vastaan.\n— Ja lääkäri kun juuri sanoi ettei saa olla mielenliikutuksia.\n\nSigurd nousi pöydästä ennenkuin oli kajonnutkaan ruokaan ja läksi\nulos. Äiti huusi turhaan hänen jälkeensä. Hän palasi myöhään, mutta\näiti istui yhä odottamassa katetun ruokapöydän ääressä. Hän ei ollut\nkipeä, hän hymyili ystävällisesti ja pyyteli hellästi syömään. Sigurd\nei huolinut mistään. Hän sulkeutui kirjoittamaan morsiamelleen toista\nkirjettä ja sai kirjoittaa hänelle kolmannen ja neljännen. Vastausta\nei kuulunut, päivät kuluivat tukalassa odotuksessa. Vihdoin, juuri\nennenkuin Sigurdin piti lähteä Helsinkiin, tuli Anna-Liisan kirje.\n\n »Sigurd,\n\n minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä\n lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut\n uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että\n olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi\n ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa\n olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo\n ruveta murhaajaksi.\n\n Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin\n vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani\n kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain\n olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta\n äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku\n toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa\n kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi.\n\n Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi\n että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa\n säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin.\n Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle\n annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa\n päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.\n\n                                                  Anna-Liisa.»\n\nSigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.\n\n— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi\ntahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää\nminua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?\n\nÄiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään.\n\n— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle.\nOlette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta\ntietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te\nkadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä\nmaan päällä jota minä niin vihaisin.\n\nÄiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika\nsäpsähti hänen kosketuksestaan.\n\n— Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin.\n\n— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja\nmennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta\npäätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni\nonnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.\n\nLääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei\nollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui\nkehittyvän pitkä, vakava hermotauti.\n\nÄiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta\nkovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.\n\n— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt.\nTällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.\n\n— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon\naika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa...\n\nHän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä\nlähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää\nuskaltanut puhua pienestä pappilasta.\n\nHänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja\nhän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen\nainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi\nja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä\npäivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti\nolisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut\nvaroja.\n\nKun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen\nlihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä\nei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun\nkatsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli\ntäynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki\nnyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi\nhänelle velaksi.\n\nKymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita.\nAjoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä\nhetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi\nvoinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.\n\nJoskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen\nkiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista\nheillä ei ollut toisilleen.\n\nPoika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli\nlaiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen\nolkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin\ntoimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan\nhän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä\nkatuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.\n\n\n\n\nMETSÄVALKEA\n\n\nVasta pari päivää sitten oli Harsian isäntä tuonut kotiin nuoren\nemäntänsä. Tuliaisjuhlia ei vietetty Harsiassa, koska vanha emäntä oli\nheikkona sairaana, juotiin vain kahvit omin joukoin ja soluttiin siitä\nyhtä päätä tavalliseen päiväjärjestykseen. Tietenkin oli väellä paljon\npuhumista isännästä ja emännästä, yksi ja toinen pila laskettiin siitä,\nettei isännän käsi enää muualla olisi ollutkaan kuin emännän kaulassa,\nja tarkaten seurasi jokainen silmä emännän mutkia. Vaitelias hän oli\nnäin alussa, kun ei tuntenut talon tapoja eikä paikkoja. Lienee ehkä\nollut ikävissäänkin. Muuten hän tuntui kaikin puolin mukavalta, sitä ei\nvoinut kieltää, oli työteliäskin tullakseen niin suuresta paikasta ja\nollakseen niin nuori. Oli siinä koko ikäero hänen ja isännän välillä,\nmutta eivätpä vuodet isäntääkään painaneet: pulska ja punainen hän\noli katsella. Ja ylpeä emännästään ja onnellinen. Taloon oli emännän\nvuoksi teetetty paljon uutta, kamariin keittiön taakse pantu paperit\nja ostettu leveä, kahden maattava vuode, sekä saliin tuotu kaupungista\nplyyshiset huonekalut. Isännän sisar, joka oli pitkät vuodet ankaralla\nkädellä hoitanut taloutta, siirtyi kokonaan vanhan emännän puolelle.\nTuiki tarpeellista olikin niin sairaalle ihmiselle, että omainen oli\naina lähettyvillä. Sisar oli ollut ensimmäisenä kehoittamassa isäntää\nnaimisiin, hän oli väsynyt, pariakymmentä vuotta vanhempi veljeään kun\noli, ja päätteli, että nuori terve ihminen tuo uuden olon taloon. Ja\nniin näytti käyvänkin. Isäntä oli yhtenä päivänpaisteena ja varmaan\nemännästäkin tulisi hyvä, jahka hän siitä tottuisi talon tavoille.\n\nOli, kuten sanottu, kulunut pari päivää siitä kun isäntä toi kotiin\nemännän. Oltiin aamiaisella. Puhuttiin samasta, mihin jonkin ajan\nkuluessa aina oli palattu: häistä. Suurelliset ne olivat olleet:\nkaksisataa kutsuvierasta ja hyvä joukko kuokkaväkeä. Pitopuuroakin oli\nollut saaveittain ja kahvia kannettu ämpärillä. Miehet äännähtivät\nsilloin tällöin ihmettelynsä merkiksi, tytöt pöydän alapäässä istuivat\nääneti, mutta ottivat varteen jokaisen sanan. Emäntä itse oli jalkeilla\ntäytellen vateja kun ne tyhjenivät. Hänen lauhoille kasvoilleen puhkesi\nliikutus aina kun hänen kodistaan ja haistaan puhuttiin. Turhaan hän\nkoetti sitä pidättää, turhaan painuivat luomet silmille, kun hän\nläheni pöytää ja asettui miehensä rinnalle. Hehku poskilla ja kosteus\nsilmäripseissä ilmaisivat hänet.\n\nÄkkiä alkoi etumies Antti palojen välillä vilkuilla ulos ikkunasta\nja vihdoin hän kokonaan lopetti syöntinsä. Silloin rupesivat muutkin\nmiehet katsomaan ikkunaan.\n\n— Sitäkö sinä, ettei tuo ole oikeaa sauhua? sanoi isäntä.\n\n— Sitä, vastasi Antti.\n\n— Ei olekaan, todistivat muut miehet.\n\nPoutaisella taivaanrannalla kulki hiljalleen pilvi, joka oli niin\nharmaa, että sitä tuskin erotti. Jos se olisi pysynyt paikoillaan, ei\nse olisi ollut mikään, mutta sen liikkuminen ja kasvaminen saattoi\ntietää pahaa.\n\nHetken tuijottivat miehet päät yhdessä ikkunasta ja tytöt olivat\nsyömättä. Sitten sanoi isäntä:\n\n— Se voi olla Uudellakorvella.\n\n— Mikäs sinne nyt olisi valkean pistänyt, eihän sinne olisi pitänyt\nolla asiaa kenelläkään, sanoi tallimies.\n\n— Joku on voinut pudottaa piipustaan.\n\n— Tällaisella kuivalla ei paljon tarvita.\n\nMiehet tuijottivat taas ääneti ikkunaan. Oli niin hiljaista, että\nkärpästen surina pääsi hallitsevaksi huoneessa ja siitä erottautui joka\npaukahdus, jonka kuusipuut liedellä päästivät.\n\n— Tai on joku sytyttänyt ilkimyksissään, lausui äkkiä nuori emäntä.\n\nKaikki kääntyivät häneen päin. Hänen silmänsä olivat auki, talonväki\nkatsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin ja huomasi niissä oudon\npelästyksen. Hän tuntui näkevän jotakin jota muut eivät nähneet.\n\n— Nyt se menee pienemmäksi, sanoi etumies ikkunasta.\n\nIsännän käsi oli jo emännän olkapäällä ja hän pisti koko pelästyksen\nleikiksi. Uhkaava pilvi taivaanrannalla oli todella sekaantunut pitkien\npoutien autereeseen. Miehet jatkoivat aterioimista, isäntä ja emäntä\nmenivät kamariin. Rengit vaihtoivat silmää ja naurahtivat. Kylläpä se\noli hellää, tiesihän sen näin alussa.\n\nIsäntä vei emännän vuoteen laidalle, joka uudenuutukaisine lakanoineen\nja peitteineen vielä oli järjestämättä. Emännän silmäluomet painuivat\nalas kun toinen häntä kosketti, hän huitoi kärpäsiä menemään ja\nnaurahteli häveten äskeistä pelästystään.\n\n— Kukas nyt sillä lailla, kuiski isäntä kuin lapselle ja huumaantui\nnuoren naisensa kukoistuksesta. — Ethän sinä enää pelkää. Rauha...\nRauha, kukas se niin pelästyi. Eihän enää särje päätä?\n\nEmäntä tuijotti terveisiin käsiinsä, jotka kiertelivät esiliinan kulmaa.\n\n— En minä ymmärrä, mikä minulle tuli. Onpa noita kärpäsiä... En minä\nymmärrä. Niinkuin jokin aavistus.\n\nKärpäsiä oli todella kokonaisia pilviä. Emäntä huiskautti esiliinaansa.\n\n— Ei saa olla aavistuksia, puhui isäntä hänen korvaansa ja hengitti\nhiusten tuoksua niskassa. — Eihän enää tule. Sano, sano ettei enää tule.\n\nSamassa kuului oven takaa:\n\n— Isäntä hoi, se taitaa sittenkin olla metsävalkea.\n\nIsäntä ja emäntä erkanivat nopeasti toisistaan. Isäntä meni keittiöön,\nmutta emäntä ei voinut näyttää polttavia poskiaan, vaan jäi\nhypistelemään kellastuvia lehtiä kukkasessa ikkunalla ja rupesi vähän\ntoinnuttuaan järjestämään vuodetta. Hän kuuli miesten puheen keittiössä\nkäyvän yhä äänekkäämmäksi ja askelten kiireesti kulkevan yli keittiön\npermannon ja eteisen siltapalkkien. Isäntä käski tallimiestä nopeasti\npanemaan hevosen aisoihin. Kamarin ovi kiskaistiin auki ja isäntä astui\nhuoneeseen. Hän oli päättäväinen ja tarmokas.\n\n— Se on Uudellakorvella, puhui hän vetäessään saappaita jalkaansa.\n— Onneksi on näin tyyni. Sillä kulmalla on kaksi meidän torppaa,\nkyllä kai niistä jo on huomattu valkea. Lähdemme nyt yhtäkaikki. Kai\nsieltä päivälliseksi päästään kotiin. Älä sentään säikähdä, jos vähän\nviivyttäisiin. On näin kuiva aika.\n\nIsäntä sipaisi vaimonsa olkapäätä ja lähti juoksujalan menemään. Pian\nhän saavutti Antin, mutta nuoremmat miehet pysyivät edellä. Tallimies\ntapasi isännän ja Antin ahteessa ja siitä he lähtivät ajamaan minkä\nhevonen pääsi. He katosivat tomupilveen. Mutta emäntä viipyi kuin\nnaulattu ruusupensaan luona rakennuksen kulmalla katsomassa sauhua,\njoka viattomasta alustaan oli kasvanut vaaralliseksi voimaksi. Milloin\ntuprusi metsänlaidasta ilmaan kuin jättiläiskokoisia villahahtuvia,\nmilloin hulmahti sauhu levälleen ikäänkuin tuuli olisi pullistanut\npurjetta.\n\nPäivä paahtoi, linnut eivät jaksaneet äännähtää kuumuudessa. Ainoastaan\nturilas teki työtään ruusupensaassa ja hyrähti lähtiessään lentoon.\nPihan toiselta puolen kuului sairaan emännän voihke. Häneltä piti\nsalattaman kaikkea ikävää, mutta hän otti ilmasta kiinni kaiken\nlevottomuuden ja kävi aina silloin tavallistakin huonommaksi.\n\nNuori emäntä painoi kädet sydänalaansa vasten.\n\nVanha emäntä oli ollut hyvin onneton avioliitossaan.\n\nMiehet ajoivat täyttä karkua. Rautalapiot ja kanget linjaalittomilla\nrattailla rämisivät niin että vain huutamalla sai kuuluville puheensa.\nEipä miehillä ollutkaan mitään puhumista. Jokainen ajatteli erinäisiä\nmetsävalkeita, joita elämänsä mittaan oli ollut sammuttamassa, ja\njokaisen katse oli sauhussa. Saattoi selvästi havaita, että valkeaa\nvastaan taisteltiin. Kulmakunnan torpparit olivat tietenkin työssä.\nYlämaata noustaessa vihdoin tuli vastaan palaneen käry ja mäen päältä\nnäkyi koko tuho. Solakka mäntymetsä, Harsian isännän ylpeys, paloi\nheleällä lieskalla. Liekit kiemurtelivat käärmeinä pitkin kangasta,\nhyppelivät ylös puiden runkoja, kiepauttivat itsensä latvaan ja\nsujahtelivat siitä pitkien matkojen päähän, mennessään hihkuen ja\nhuristen. Tuli oli selvästi saanut alkunsa ladon laidasta, missä\nHarsian viljelykset olivat, ja siitä lyhyintä tietä samonnut kanervia\nmyöten petäjikköön.\n\n— Ladon nurkalta, ajatteli isäntä. Tietysti — mistäs muuten. Olisihan\nminun näkemättäkin pitänyt tietää se. Se lato on hävitettävä. Minun\nolisi aikoja sitten pitänyt hävittää se.\n\nHän huomasi jo näin ajatellessaan päätelmänsä mielettömyyden ja löi\nohjasperillä hevosta, joka kiihtyneenä tulen tohinasta, sieraimet\nlevällään ja kupeet vaahdossa muutenkin oli pannut liikkeelle kaikki\nvoimansa.\n\nMiehiä odotti kuuma työ. Väki torpista, joiden rakennukset saattoivat\njoutua vaaraan, oli alunpitäen ollut sammuttamassa. Myöhemmin saapui\nväkeä kylästäkin ja illansuussa saatiin tulen valta kukistetuksi.\nHarsian miehet sanoivat suurkiitosta vieraille ja jäivät myöhempään\nsammuttelemaan kohtia, jotka uudelleen syttyivät palamaan.\nKilometrin ala mitä kauneinta metsää oli mustana. Väsyneinä ja\nnokisina liikuskelivat ihmiset palaneella tantereella, hiiltyneiden\npuunrunkojen keskellä ja lausuivat silloin tällöin sanasen vahingon\nsuuruudesta. Miten tuli olikaan mahtanut syttyä? Nähtävästi sitä oli\npidelty varomattomasti ladon nurkalla. Isäntä kirosi, kun astui ladon\nohi. Etumies katsoi häneen pitkään. Kerran kuuli isännänkin suusta\nkirouksen. Ymmärsihän sen — tällainen vahinko.\n\n— Tuon saa tuosta hävittää, sanoi isäntä ja paiskasi kekäleen vasten\novea.\n\nHevonen, joka oli pantu kiinni ladon taakse, juoksi esiin pelästyneenä\nraskaasta iskusta.\n\n— Entäs heinät, sanoi Antti ja katsoi isäntään pitkään.\n\nIsäntä huomasi puhuneensa järjettömiä ja vaikeni. Väsyneinä istuutuivat\nmiehet rattaille ja kääntyivät ajaessaan silloin tällöin katsomaan\ntaakseen.\n\n— Kaipa torpanväki pitää huolen ettei uudelleen pääse irti, sanoi\nisäntä, koettaen tyynellä puheella parantaa äskeistä kiihtymystään.\n\nKukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä.\nNälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää\nitseään mielin määrin.\n\nIlta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella.\nSillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä\ntanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin\nisännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen\nkulmalta vaaleapukuisen naisen.\n\nIsännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut\nväsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla,\nettä hänellä oli vaimo, että olisi lapsia... Liikutus tyrskähti hänen\nrintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka\nhänen työssään olivat raatanet väsyksiin.\n\n— Sauna lämpiää, huusi tallimies.\n\n— Totta kai emäntä..., sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän\nsanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\nEmäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina.\nMutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen.\n\nParin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä\nmittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä.\nSiellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen\ntoivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan\nkatsomaan kohti Uuttakorpea.\n\nMutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti\naamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat\ntuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta.\n\n— Ne ovat huonosti katsoneet valkeaa.\n\n— Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset\nsiinä ovat vaarassa.\n\n— Lienee paras mennä valjastamaan hevosta.\n\n— Odotetaan nyt vielä vähän.\n\n— Siitä se taas palaa ladon syrjältä.\n\n— Mutta eihän siinä enää mikään voi palaa. Eihän heinämaan pitäisi\npalaa enempää kuin kaurankaan.\n\n— Jollei itse lato.\n\n— On kuin katajansavua.\n\n— Tänään ei olekaan niin tuuletonta kuin tuonnoin.\n\n— Lähde pois, Kalle, valjastamaan.\n\nTehden toisilleen harmin ja ihmettelyn sekaisia kysymyksiä riensivät\nmiehet matkaan. Isännän ottaessa jalkaan saappaita kysyi emäntä:\n\n— Tiedätkö sinä vihamiestä?\n\n— Ainako sinä vain, että tämä on vihamiehen tekoa?\n\n— Sitä se on. Tiedätkö olevasi jonkun kanssa vihoissa?\n\n— En. Mutta voihan joku olla salassa. Tai voi tämä olla\nhuolimattomuuttakin... Eihän Rauha säiky — eihän oma Rauha... Ne ovat\ntorpista jo sammuttaneet ennenkuin ehdimme perillekään. Rauha on\nrauhallinen.\n\nIsäntä naurahti sanaleikkiään ja koetti reippaasti pyöräyttää emäntää,\nettei hän taas täällä yksin murehtisi. Mutta hänen sisässään kuohui ja\nhän päätteli, että kyllä nyt kunniansa kuulee syyllinen, oli hän sitten\nkuka vain.\n\nMatka kului samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, sillä\nerotuksella vain, että ensimmäisellä kerralla oli oltu pelästyneitä,\nnyt harmistuneita. Varsinkin kun savusta huomattiin, että tuli pian\nsaataisiin tukahtumaan. Sammuttajien voitto oli niin selvä, että\nisäntä puolitiestä päästi rengit kotiin ja yksin jatkoi matkaa. Hän\nhuomasi jo mäeltä, että ladon edessä oli sekä miehiä että naisia.\nJonkinlainen hajoitettu rovio savusi kanervakankaalla viljelysmaiden ja\nkuloksi palaneen mäntymetsän välillä. Äärimmilleen asti ihmeissään ja\njännityksissään tuli isäntä torpanväen joukkoon.\n\nHänen ei tarvinnut kehoittaa heitä kertomaan. He olivat niin\nkiihdyksissään siitä mitä oli tapahtunut, että puhuivat toistensa\nsuuhun. Ladon kupeelle oli tekemällä tehty rovio kuivista risuista ja\nkatajista ja sytyttämällä sytytetty se palamaan. Jonkin verran oli\nkipinöitä lennellyt metsään sytyttäen siellä täällä, mutta kaikki oli\ntoki saatu sammumaan, kun heti oli huomattu. Olisi tuuli ollut toinen,\nniin olisi lato mennyt. Sitä kannatti ihmetellä, kuka oli rohjennut\nyön aikaan koota rovion ja aamukasteen haihduttua sytyttää katajat.\nMiehet olivat ennen maatapanoaan kiertäneet koko palaneen alueen eikä\nollut tuntunut käryäkään. Vaimot, jotka pelkäsivät huoneita, olivat\nyönkin aikaan menneet ulkosalle tähystelemään, mutta niin ovelasti oli\npahantekoa harjoitettu, ettei kuulunut eikä näkynyt mitään. Kun valkea\nhuomattiin, oli ladon kupeella kohonnut tulipatsas, yhtä korkea kuin\nlato. Toinen torppari oli ollut hiomassa viikatteita, toinen panemassa\nhampaita haravoihin ja molemmat olivat juoksujalan tulleet ladolle ja\nolipa valkea toki saatu tukahtumaan.\n\nMutta kenen työtä tämä oli — siihen palasivat aina kaikki.\n\nEi voinut syyttää paimenia, sillä niillä tienoin ei kulkenut edes\nvieraita karjoja. Jokainen kävi mielessään läpi erinäiset epäilyttävät\nhenkilöt ja jonkun nimi mainittiinkin, mutta sittenkään ei saatettu\nuskoa ketään pitäjäläistä mahdolliseksi tällaiseen ilkitekoon.\n\nPäätettiin että kulmakunnan torpparit vuoronperään valvoisivat\nseuraavat yöt pitäen latoa ja ympäristöä silmällä.\n\nIsännän oli raskasta lähteä viemään uutisia kotiin.\n\n— Sinulla on leppymättömiä vihamiehiä, sanoi emäntä hiljaa.\n\nSeuraavana aamuna heräsi kylä kirkonkellojen soittoon ja kun ihmiset\nvuoteistaan karkasivat ikkunoihin, näkivät he koko idän kulman\nsavumerenä ja palaneen käry tuli tikeränä sieraimiin. Ei enää ollut\nkysymys yksin Harsian metsästä ja torpista. Koko kirkonkylä oli\nvaarassa. Voimakas tuuli kantoi kipunoita sisään tapulin luukuista,\nmissä kirkonkelloja soitettiin.\n\nMikä ikinä kynnelle kykeni, pantiin liikkeelle. Rohkeammat naisetkin\nhälytettiin pelastustyöhön. Poikia ei tarvinnut käskeä, toiset\nkelpasivat apuun, toiset olivat tiellä, mutta kaikki jotka suinkin\nolivat päässeet karkaamaan kotoa, olivat metsässä. Kylässä, jonka\npäällitse tuuli kantoi savua, nähtiin pihamaiden aitavierillä vanhoja\nvaimoja paimennettavine lapsijoukkoineen. Koirat lopettivat haukuntansa\nvalittavaan ulvomiseen.\n\nHarsiassa voihki sairas vanhus.\n\nIllansuussa saatiin palopurjeiden avulla valkea pysähtymään\nvaivaistalon ulkohuonerakennusten taakse. Koko kylä oli silloin\nnäännyksissä ja mielenkuohu salaperäisen murhapolton johdosta ääretön.\n\nHarsian isäntä tuli kotiin hevonen vaahdossa, vaatteet risoina ja\nkasvot noessa, mutta hän ei mennyt saunaan eikä ajatellut lepoa. Hän\npisti pari lusikallista keittoa ja otti palan leipää taskuunsa.\n\n— Minä haluan nähdä, kuka se on ja mitä se minun ladostani tahtoo. Eikö\ntuo mahda näyttää itseään puoliyön aikaan niinkuin muutkin noidat.\n\nHänen äänensä oli kova ja rinta korisi. Hän ei nähnyt miten kalpea\nnuori emäntä oli eikä hän vienyt häntä kamariin. Hän oli kokonaan\nomissa ajatuksissaan. Silmät paloivat ja liikkeet pelottivat emäntää.\nEmäntä ei kuitenkaan nähnyt sitä liikettä, joka eniten olisi voinut\nhäntä pelottaa: isäntä otti piironginlaatikosta revolverin ja piilotti\nsen povitaskuunsa.\n\nHän ei lähtenyt hevosella eikä tietä myöten. Hän meni kesantopellon\npoikki, hyppäsi yli aidan ja läksi kiertämään metsää.\n\nPaksu palaneenkäry liikkui hiljalleen yössä, joka oli tyyntynyt\ntuulisesta päivästä. Kastetta tuli vuolaasti maahan. Ruisrääkkä äänsi,\nmuuten oli aivan hiljaista. Isäntä kuuli risujen rasahtavan askeltensa\nalla ja rintansa läähättävän hengenkulun. Hänen oli mahdoton käsittää\nkuka rupesi näin rivoon tekoon. Yleensä hän oli koettanut harjoittaa\noikeutta ihmisiä kohtaan. Tietysti joku olisi voinut syyttääkin, mutta\nnäillä mailla ei olisi pitänyt olla syyttäjiä.\n\nEi hän aikonut revolverilla ampua — Jumala varjelkoon. Mutta\npelottamassa se saattoi olla hyvä. Kukaties ilkityön tekijöitä oli\nmonta. Varovaisuutta ei suinkaan pitänyt halveksia. Hän alkoi astua\nhiipimällä, kun tuli likemmä varsinaista onnettomuusaluetta. Jokaiselta\nrisahdukselta tuntui sydän seisahtuvan ja ohimot takoivat niin että\nolisi luullut pään halkeavan.\n\nHän pääsi metsikköön aukean laidassa ja tähysteli puun takaa. Nuori\nkaura yleni hämärtävässä kesäyössä hopean valkoisena ja savu ja kaste\nympäröivät sitä kuin märkä harso.\n\nEi tästä edemmäksi, ajatteli isäntä ja katsoi latoa, joka kuollutta\nmetsää vasten vaikutti kolkolta kuin jonkinlainen ruumisarkku. Suopursu\nlemusi väkevästi, ruisrääkkä äänsi, vartijat huusivat palaneen alueen\nääriltä toisilleen. Heitä oli monta, alue oli suuri.\n\nIsännästä tuntui äkkiä kovin hullulta olla täällä. Ei toki kukaan\nmetsänpolttaja lähde panemaan turvallisuuttaan alttiiksi tällaiseen\najoon. Olisi ollut parempi tulla jonakin myöhäisempänä yönä. Rauha\nsiellä kotona varmaankaan ei nuku. Itkee kukaties. Ja hänkin kun läksi\nsanomatta hyvästi. Taitaapa olla parasta mennä samaa tietä kuin on\ntullutkin. Mutta voipahan vähän viipyäkin, koska on sen vaivan nähnyt.\nIsäntä koetti, oliko revolveri paikoillaan, ja laskeutui polvilleen\nkauramaan suojaan.\n\nRuisrääkkä äänsi lakkaamatta. Miehet olivat edenneet jonkin verran.\nSauhu liikkui kuin hauras vaate, jota hiljaa vedetään.\n\nÄkkiä kahahti kaurassa ja sauhuun ilmaantui jotakin tiivistä ja\npitempää, joka liikkui nopeasti. Se oli liian hentoa ja harmaata\nollakseen ihminen. Jos isäntä olisi uskonut keijukaisiin, olisi hän\ntiennyt sen olevan niitä. Joka tapauksessa hänen sydämensä seisahtui,\nkun hän sen näki. Olento astui ulos kauravainiosta, kiersi ladon ja\npysähtyi nurkkaukselle. Kyykistyi maahan ja rupesi askartelemaan.\nIsännän katse oli siihen paikkaan tähdättynä ja kylmät väreet kiskoivat\nruumista. Hänen täytyi nousta seisoalleen, hänen täytyi laskeutua\ntakaisin maahan ja ryömien lähestyä. Hänen täytyi saada tietää mikä\nse oli. Kaura suojeli häntä. Äkkiä olento oikaisihe ja läksi tulemaan\nhäntä kohti.\n\nLapsi.\n\nHänellä oli kainalossa tuohenkappaleita ja risuja ja hän pyyhki\nsilmiään hameenliepeeseen. Laihojen jalkojen ympärillä heilahteli märkä\npaita.\n\nLapsi itki. Kulki kuin sokkona tai unissaan. Tuli risuläjän luo, joka\nnähtävästi aikaisemmin oli koottu, ja painui sen ääreen. Otti tulta\ntikkuun ja alkoi sytyttää.\n\nTämäkö oli pahantekijä? Isäntä oli siis sittenkin saanut sen käsiinsä.\nNyt sen ei pidä päästä pakoon vaikkapa hänen pitäisi ampua sitä\nkinttuihin. Hän hyökkäsi notkeana esiin viljasta.\n\nLapsi parkaisi, pudotti palavat tuohet ja läksi juoksemaan. Se menee\nkarkuun, se menee karkuun!\n\n— Seisahdu! kiljaisi isäntä ja kaiku toisti hänen varoituksensa. —\nSeisahdu! huusivat isäntä ja kaiku toistamiseen. — Jollet seisahdu,\nammun minä.\n\nMutta lapsi meni nokisten puunrunkojen välissä nopsajalkaisena kuin\nmetsän eläin.\n\nIsäntä laukaisi.\n\nLapsi kaatui suulleen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä isäntä selvisi ja käsitti mitä oli tehnyt:\ntappanut ihmisen. Herra Jumala sentään! Hänen olisi pitänyt rientää\nauttamaan, mutta hän ei päässyt paikalta. Vihdoin hän sai luontonsa\nvoitetuksi ja juoksi läpi kasteisen kauran ja karrelle palaneen metsän.\nHän tarttui hentoon ruumiiseen, jonka ympärillä oli märkiä vaatteita.\n\n— Sattuiko? Sano lapseni, sattuiko?\n\nHän nosti lapsen pystyyn. Häneen katsoi kaksi pelästynyttä silmää\nkuin linnulla, joka elävänä on joutunut ihmisen käsiin. Hän koetteli\nnopeasti jäseniä. Jumalan kiitos, lapsi oli vahingoittumaton, mutta\nvapisi kovasti, luultavasti pelästyksestä yhtä hyvin kuin vilusta.\n\n— Sano tyttöseni, mitä sinä äsken teit — sano.\n\nLapsi piipatti itkunsa seasta:\n\n— Sytytin.\n\n— Sytytit... Mitä sinun piti sytyttää?\n\n— Metsä.\n\n— Sinäkö sytytit eilen?\n\n— Minä.\n\n— Kuka käski sytyttää?\n\n— Äiti.\n\nIsännän täytyi pysähtyä vetämään henkeään.\n\n— Kuka on äiti?\n\nLapsi vain nyyhki.\n\n— Sano nyt vain, ei setä tee sinulle pahaa.\n\n— Äiti.\n\n— Etkö sinä tiedä kuka on äitisi?\n\n— Äiti, toisti lapsi avuttomana.\n\n— Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten\nkiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta.\n\nSilloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt\notettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa\nhuomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti.\n\nMutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta,\nkun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti!\nIsäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon.\nMutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi\nodottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen\nhuivi. Hän naurahti.\n\nIsäntä päästi lapsen maahan ja se lähestyi pelokkaana äitiään.\n\n— Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä\njoskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti\nenää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään\nkotiin.\n\nIsäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen,\njos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti\nnainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat\nloistivat.\n\n— Ei isäntä taida tuntea.\n\nIsäntä oli paikalla tuntenut. Muisto oli epämääräisenä herännyt jo\nsilloin kun hän näki punaisen huivin naisen käsivarrella.\n\nOlisihan hänen alunpitäen tullut tietää, kuka häntä tämän ladon\nnurkalta vaati tilinteolle.\n\n— Minä palvelin ennen Harsialla. Siitä on kauan. Kävin joskus tuomassa\nevästä, kun oltiin heinässä.\n\nIsäntä sipaisi kädellä otsaansa.\n\n— Kyllä minä muistan, keskeytti hän. — Koska te olette tullut näille\nmaille?\n\n— Vähän aikaa sitten. Ihmisellä sanotaan tekevän mielen kotipuoleen\nkuolemaan.\n\nHän ei totisesti näyttänyt kuolevalta. Hänen naurunsa oli kotoisin\nsyvältä elämästä.\n\n— Ja nyt te poltatte täällä minun metsiäni.\n\n— Niin, minkäs mahdat. Metsämieskin tekee sauhun karhunpesän suulle,\nkun tahtoo karhua ulos pesästään.\n\n— Kaipa minut olisi saanut ulos vähemmälläkin.\n\nNainen nauroi:\n\n— Ajattelin että olisin voinut tulla tielle. Harsiassahan nyt kuuluu\nolevan nuori emäntä.\n\n— Se ei kuulu kehenkään! parahti isäntä kuin hädässä. — Mitä teillä on\nminulle sanomista? Sanokaa nopeasti, muuten voi leikki käydä teille\nkalliiksi. Minä ilmiannan teidät ja te pääsette elinkautiseen...\n\n— Sopii ilmiantaa! huusi nainen ja kohottautui suoraksi.\n\nNokisesta petäjiköstä vastasi nauru. Metsä oli ääneti kun isäntä puhui,\nmutta naisen ääneen se vastasi.\n\n— Mitä teillä sitten on minulle sanottavaa?\n\n— Olisin pyytänyt vähän apua.\n\n— Paljonko te tahdotte jos menette niin kauas ettette koskaan palaa?\n\nTaas nauroivat sekä nainen että petäjikkö.\n\n— Isäntä ei taitanut kuulla kun sanoin, että olen tullut tänne\nkotipuoleen kuolemaan. Olen ostanut huoneet tästä vierestä. Ja juuri\nsiihen pyytäisin apua.\n\nIsäntä haroi nokisella kädellä otsaansa.\n\n— Teidän täytyy muuttaa pois.\n\n— Siitä ei tule mitään.\n\n— Eikö tätä metsää jo ole tarpeeksi palanut?\n\n— En minä siihen nyt enää koske, kun sain isännän puheilleni.\n\nIsäntä kävi kiinni aseeseensa. Jos se olisi ollut ladattuna, olisi hän\nlaukaissut vasten noita nauravia kasvoja, niin suunniltaan hän oli.\nMutta hän muisti että oli ampunut piipun tyhjäksi. Nainen oli kuitenkin\npelästynyt. Hän peräytyi latoa kohti ja rupesi huutelemaan lastaan.\n\n— Mennään pois kotiin. Tämä — tämä setä on pahalla tuulella.\n\nKun hän samassa huomasi isännän käsien rentoina riippuvan alas kylkiä,\njäi hän seisomaan ja virkkoi:\n\n— Koska minä sitten saan tulla ottamaan sitä apua. Huomenna on kai\nliian aikaista. Entäs ylihuomenna? Kai isännältä aina jokin satanen\nliikenee. No, ylihuomenna sitten. Siinä auringonlaskun aikaan.\n\nHän kiskaisi käsipuolesta vetäen nyyhkivän lapsen ladon sillalta ja\nläksi taluttamaan sitä metsään päin. Kesäyön hämärästä ammotti hävitys.\n\nIsäntä tuijotti eteensä.\n\nHävitystä minnepäin hän vain ajattelikin.\n\n\n\n\nHÄMÄHÄKKI\n\n\nLennart Hardén ja Tyyni Laine seisahtuivat keskelle konfettisadetta\nEsplanadilla ja pitivät neuvottelua. Heillä oli vain silmänräpäys\naikaa, sillä seura, jonka kanssa oli syöty aamiaista Luodolla, tuli\nremuten parin askelen päässä. He tahtoivat eroon tästä seurasta ja\nkatsoivat kysyvästi toisiinsa. Kuiske ei olisi kuulunut, tuskin\npuhekaan. Koko Esplanadi aaltoili yhtenä ilonpitona. Kaikki nuori kansa\noli jalkeilla ja jokainen huusi, nauroi ja huiski.\n\nLennart Hardénin ja Tyyni Laineen oli tarpeetonta puhua. He olivat\nilmankin selvillä siitä mitä tahtoivat: olla kahden. Kun joukko\nylioppilaita äkkiä yhdessä rykelmässä tölmäsi eteenpäin ja konfettisade\ntuli alas kuin pilvenputoama, juoksivat ihmiset hajalle ja Tyynikin\njoutui matkan päähän toveristaan. Hardén erotti kuitenkin joukosta\nhänen hattunsa, jonka pohjaa kiersi kiehkura tulipunaisia unikukkia,\nsaavutti hänet ja tarjosi hänelle käsivartensa. Heidän oli helppo tällä\nhetkellä hukkua seurastaan ja he käyttivätkin hyväkseen tilaisuutta\nja riensivät puolijuoksua kaaressa takaisin sinnepäin mistä olivat\ntulleet. Torinkulmassa seisoi auto vartavasten kuin heitä odottaen, se\noli koristettu unikukilla kuten Tyynin hattu, he valloittivat sen ja\nHardén komensi:\n\n— Antakaa mennä!\n\n— Mihin ajetaan? kysyi kuljettaja.\n\n— Tomppeli, sanoi Hardén, — kysyy sitä vapunpäivänä. Niin pitkälle kuin\npäästään. Minne vain.\n\nMutta pääseminen ei ollut helppoa. Jalkamies olisi päässyt eteenpäin\nnopeammin. Ensimmäisessä kadunkulmassa törmäsi auto yhteen\naamiaisseuran kanssa. Neljästä suusta pääsi silloin huuto ja kaksi\nherraa ja kaksi naista piiritti auton. Mutta Hardén nousi seisomaan ja\nhuusi kuljettajan korvaan, ettei saanut pysähtyä.\n\n— Me tulemme mukaan, inttivät herrat ja naiset. — Avatkaa!\n\n— Tuhlarit, lausui Feliks Nymalm juhlallisesti, viisi henkeä mahtuu\nautoon ja te aiotte lähteä kahden.\n\n— Kaikki on luvallista vapunpäivänä! sanoi Hardén yhä seisoallaan ja\ntoisti käskynsä kuljettajan korvaan.\n\n— Kaikki on luvallista vapunpäivänä, toisti Tyyni Laine kaikuna hänen\nperässään ja nauroi.\n\n— Seuranpettäjät, avatkaa heti paikalla! torui yksi tytöistä, juosten\nrinnan auton kanssa.\n\nSerpentiini tuli vasten hänen kasvojaan ja hänen täytyi pelastautua\ntiepuoleen.\n\n— Lennart Hardén ja Tyyni Laine, minne te kiidätte? huusi Nymalm.\n\n— Maailman loppuun! vastasi Hardén ja pudottautui istumaan.\n\n— Maailman loppuun! toisti Tyyni Laine taasen kaikuna hänen perässään\nja kimmahti seisomaan.\n\nHän heilutti valkeaa huntua, Hardén tuki häntä kyynärpäästä pidellen,\nkunnes vauhti tuli niin vinhaksi että hänen täytyi istuutua. Auto oli\nvihdoinkin vapautunut tungoksesta ja lensi eteenpäin. He asettuivat\nmolemmat mukavasti aloilleen ja naurahtelivat iloisesti.\n\nVihdoinkin yksin!\n\nEi heillä ollut mitään merkillistä puhuttavaa. Heidän pienet\nhuudahduksensa olivat pelkkää pärskettä. Mutta ne irtaantuivat\nvirrasta, joka voimakkaana kulki heidän sisässään.\n\nVasta kolme tuntia he olivat tunteneet toisensa, mutta heidän oli hyvä\nolla toistensa seurassa. Hardén totesi itsekseen, että hän oli tässä\nnuoressa neiti Laineessa, jonka suvusta ja syntyperästä hänellä ei\nollut minkäänlaista tietoa, tavannut juuri sen, jota hän viime aikoina\noli kaivannut, sen joka antoi hänelle vapautusta. Hän oli liian kauan\nelänyt hyvää tarkoittavien tätien holhouksen alaisena, häntä oli\nkuljetettu perheestä perheeseen, missä tyttärien naittamisen tarkoitus\noli kuin seinään kirjoitettu. Hän punastui kun vain ajattelikin\nalennuksensa aikaa. Tänä viime lukukautenakin oli kolme sisarusta\nyhtaikaa rakastunut häneen ja hän oli horjunut heidän kaikkien välillä,\ntietämättä keneen heistä kiintyä. Vaikea heistä oli ollut päästä eroon\neikä hän kunnollisesti ollutkaan erossa. Talosta saattoi vielä silloin\ntällöin saapua illalliskutsu ja hän noudatti sitä. Humoristista se oli\nkatsoen tästä kiitävästä autosta. Mutta tässä hän paranee. Tulkoot vain\nvastaan Astridit, Hjördisit ja Anne-Mariet, niin tuskin tuntevat häntä.\nHän on elämäniloinen ja vallaton.\n\nHe eivät koskaan pystyneet antamaan hänelle elämäniloa. Se on tarttunut\ntästä pienestä Tyyni Laineesta, joka huutaa ja heiluttaa huntuaan\njokaiselle vastaan tulevalle autolle. Ne ovat kuin vetojuhtia heidän\nautonsa rinnalla, täynnä väkeä ja muutenkin köyhemmin koristettuja.\nHeidän autoansa kiertävät käsivarrenpaksuiset seppeleet ja se kulkee\nkevyesti notkuen ikäänkuin sen tehtävä olisi valmistaa mieliä johonkin\nihmeelliseen juhlaan, johon yksin sillä on oikeus kuljettaa ihmisiä.\nLennart Hardénin ja Tyyni Laineen tuli siinä mielettömän kevyt olla.\nVarmaan koko tämä iloinen päivä oli olemassa vain heitä varten. Kunpa\nhe olisivatkin kuin vastakruunattu hallitsijapari maassa, jossa kansa\nkantaa kuningasta ja kuningatarta käsillään! Heidän juhlansa johdosta\nparveilivat joukot heleissä puvuissa, kukkaset rinnassa, laulellen ja\nheitellen konfettia. Heidän kunniakseen puhkesi itse kevät.\n\nTyyni repäisi paperikukan köynnöksestä viereltään ja keinutteli sitä\nkuin taikatemppuja tehden.\n\n— Minä nukutan teidät, sanoi hän.\n\n— Saanko minä nukkua pää teidän polvellanne?\n\n— Tehkää hyvin.\n\nTyyni nosti jalat etuistuimelle.\n\n— Kuinka teillä on kauniit sukat, sanoi Hardén.\n\nTyyni veti kiireesti jalkansa alas.\n\n— Kaikkia te nyt.\n\n— Mutta vapunpäivänä! nauroi Hardén.\n\nKuin vahvistukseksi hänen sanoilleen lensi autoon suuri paperilaite.\nHe säpsähtivät ja kiljahtivat. Ohi kulkevista ajopeleistä huudettiin\nvastaan. Ne etenivät hitaasti, keskellä seisoi viisi ylioppilasta\npidellen toisistaan kiinni ja laulaen.\n\n— Katsokaa kuinka paljon konfettia! sanoi Tyyni.\n\nHardén kahmaisi paperijauhoja käsiinsä ja paiskasi tielle.\n\n— Antakaa olla, kuiskasi Tyyni. — Jos tulisi niin paljon että olisi\nkaulaa myöten.\n\n— Olisiko se teistä hauskaa?\n\n— Pelkäättekö että tukehtuisimme?\n\n— En. Tulkoon vain minun puolestani.\n\n— Ah, kuinka on hauskaa!\n\nHardén katsoi Tyyniin ihastuneena. Hän istui kuin kirjavaan verkkoon\nkiedottuna.\n\nHe olivat tulleet maalle. Liikenne oli vähentynyt. Linnut lauloivat ja\nharmaa luonto alkoi silmin nähden vihannoida. Heidän täytyi pidättää\nriemun aaltoa sisässään. Heidän puheensa oli hölynpölyä.\n\n— Odottakaahan, sanoi hardén. — Missä minä olen nähnyt teidät?\n\n— No, koettakaahan muistella.\n\n— Mahdotonta.\n\n— No, minä sanon: teatterissa.\n\n— Teatterissa?\n\nTyyni antoi toverinsa vähän aikaa miettiä. Oli hauska katsella ryppyjä\nHardénin otsalla.\n\n— Näyttämön puolella, sanoi hän vihdoin ja nauroi.\n\n— Minä olen esiintynyt statistina. Jotakinhan ihmisen pitää tehdä ja\nminua on aina vetänyt näyttämölle.\n\n— Ai, minä muistan! Viime syksynä. Te lausuittekin jonkin sanan. Mutta\nteillä oli tukka toisin.\n\n— Kas että muistatte.\n\n— Kahtena kiehkurana korvilla.\n\n— Kas että muistatte.\n\nTyyni oli ylen onnellinen siitä että Hardén jo silloin oli hänet\nhuomannut. Hän ei hetkeen puhunut mitään, hymähteli vain.\n\nÄkkiä pysäytti kuljettaja auton ja huomautti että tunti oli kulunut.\n\n— Entä sitten, sanoi Hardén lyhyesti. — Ajakaa.\n\nKuljettaja mutisi jotakin siitä, etteivät herrat aina mielellään maksa,\nja Tyyni ja Hardén mainitsivat jotakin typeristä kuljettajista. Pieni\nkeskeytys mielialojen juoksussa kuitenkin teki, että kummankin ajatus\nsai vähemmän välittömän luonteen. Hardén päätteli itsekseen, että\nkaikkihan käy kuin nuottien mukaan: tuota pikaa hän on vapaa ja irti.\nTämä päivä vain tätä menoa, niin hänet on parannettu. Suhdetta ei\ntarvitse kestää eikä se saakaan mennä pitkälle. Kuinka pitkälle? Sen\nosoittakoon päivä ja yö. Tyttö hänen rinnallaan ajatteli: kuka olisi\nuskonut että minä istuisin autossa maaherranpojan rinnalla. Keskellä\npäivää, kahden — ja vapunpäivänä! Ei suinkaan tätä kestä kauan, mutta\npidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan.\n\nHardén oli luvannut syödä päivällistä sisarensa ja tulevan\nlankonsa kanssa, jotka maalta olivat saapuneet viettämään\nvapunpäivää Helsinkiin. Se ei ollut hauskaa, hän ei ollut ensinkään\n»perhetuulella», mutta siitä kerta kaikkiaan ei voinut päästä. Illalla\nsensijaan...\n\nTyyni oli teatterin jälkeen vapaa. Hardén pyysi häntä illalliselle ja\nhe päättivät tavata eteisessä. Se sopi erinomaisesti. Hardénilla oli\nlippu näytäntöön.\n\nLoppumatkan he vaikenivat ikäänkuin odotuksessa. Molemmilla oli tunne\njostakin tulevasta, jonka rinnalla tämä hetki on vain väliaikainen. Kun\nhe pääsivät lähemmäksi kaupunkia oli liikenne tuntuvasti vähentynyt.\nJokainen kokosi kai kotonaan voimia päivän myöhempiä vaiheita varten.\nEläintarhassa he sattuivat yhteen työväenkulkueen kanssa. Senkään rivit\neivät enää olleet eheät. Laulu piipatti katkonaisesti siellä täällä,\ntorvet särisivät epätahdissa ja lipunkantajat ponnistivat väsyneinä\ntuulta vasten.\n\nOli ruvennut käymään tuuli.\n\nVaatimattoman lipun perässä astui pieni joukko naisia. Heillä oli\nköyhät puvut, heidän rivinsä pysyivät koossa ja he lauloivat kuin\nyhdestä suusta. Auton tieltä väistyessään rupesi kaksi naista\nkiihkeästi nyökkäämään päätä ja puhumaan. He olivat nähtävästi\ntunteneet nuoren naisen, joka kirjavanaan konfetteja ajoi autossa.\n\nVai täältä hän tulee! päätteli Hardén. Itse köyhälistöstä. Sen parempi.\nSiksipä hänessä asuu vapauttava voima. Se on turhaa puhetta että\nyläluokan mies aina etsii alaluokan naista hänen turvattomuutensa\ntakia — hän on ennakkoluulottomuus, vapautus — siinä avuja, joita ei\nyläluokan nainen voi tarjota.\n\nHe pysähtyivät portille, joka johti asfaltilla lasketulle pihamaalle.\nKuin suomuksina varisivat kirjavat paperit kadulle heidän liikkuessaan.\n\n— Kiitos, sanoi Tyyni. — Siis illalla.\n\n— Illalla. Teatterin eteisessä.\n\nHardén löi kiinni oven ja samassa hetkessä hän oli vastenmielisen\ntunteen vallassa. Sentapaisen, jossa mies aamulla herää ravintolassa\nvalvotun yön jälkeen. Kaikki tuntui tympäisevältä ja tahmealta. —\nEn mene illalla hänen kanssaan, päätteli hän. Kai sellainen tyttö\naina seuraa löytää. Hän sytytti savukkeen, tuijotti yhteen kohtaan\nedessään niin että silmäterän rajat sekaantuivat, ja eritteli uutta\ntuttavuuttaan.\n\nVaatteet juutalaiselta, hatut ja helyt halvinta lajia. Sulava kumarrus\nja eräänlainen seurustelutottumus kotoisin näyttämöltä ja — kulissien\ntakaa. Tympäisevää.\n\nNo niin, en suinkaan aio jatkaa. Entisyys ei taida päästää irti tällä\ntavalla. Sen juuret ovat syvällä. Eihän tuo pieni ohuthuulinen tyttö\nmahtane kuvitella, että tällä retkellä on jokin syvempi tarkoitus.\nSyyttäköön sitten itseään. Ei taida olla pelkoa: kai hän on tottunut.\nTuollaisen ihmisen elämä kai on kuin liehittelystä koottua mosaiikkia.\n\nMiten hän saikin laskun niin nousemaan — ajaja? Hardén polki savukkeen\nkatuun sammuksiin ja latoi kolmekymmentä viisi markkaa miehen kouraan.\nJalkakäytävän syrjällä oli konfettia niin paksulta, että kenkä upposi\nnilkkaa myöten. Tuulessa alkoi kirjava nöyhtä pitkin katua liikkua.\nKaikki tuntui Hardénista suututtavalta.\n\nPienten pöytien ääressä meluttiin. Pöytäliinat olivat tahraiset.\nIhmisiä tuli ja meni. Nuorta naista talutti herra. Nainen oli tullut\nkipeäksi, Hardén katsoi häneen julkeasti.\n\nHän löysi ravintolan kulmauksesta neljän hengen pöydän, jossa oli hänen\ntulevan lankonsa nimikortti, ja istuutui odottamaan. Kaikki ärsytti\nhäntä. Hän komensi tarjoilijaa muuttamaan pöytäliinan ja huomasi, juuri\nkun oli päästänyt hänet menemään, hämähäkinverkon nurkassa. Jos hän\nolisi sillä hetkellä voinut saada tarjoilijan käsiinsä, olisi tämä\nkuullut kunniansa. Kun tätä oli mahdoton saavuttaa, päätteli hän, että\nhän huomispäivänä puhelimessa läksyttäisi isännän.\n\nSuuren, eheän verkkonsa syrjällä istui hämähäkki ja söi saalistaan.\nSen jalat olivat liikkeessä. Uhri ei hievahtanut paikoiltaan. Lennart\nHardén katseli näytelmää ja unohti hetkeksi harminsa. Vahinko ettei\nhän nähnyt sitä alusta. Olisi voinut olla kiinnostavaa seurata,\nmiten hämähäkki vaani, miten se teki hyökkäyksensä ja miten uhri\npuolustautui. Nyt se oli myöhäistä.\n\nMikä hänen on? Eivät autolaskut, eivät humalaiset naiset, eivät\ntahraiset pöytäliinat eivätkä hämähäkit olleet syynä hänen pahaan\ntuuleensa. Menneisyys piteli häntä — hänen täytyi päästä irti.\n\nKuollut hyönteinen oli pudonnut verkosta ja hämähäkki paikkasi reikää.\nJa sitten asetuttiin odottamaan uutta saalista. Hämähäkki vietti\nvapunpäivää, sekin.\n\nHardén huomasi heti, kun hänen sisarensa sulhasineen astui ovesta,\nettä kummallakin oli liian uusi puku. Se oli tullut kotiin räätäliltä\njoko eilen illalla tai vasta tänä aamuna. Muuten oli Ruth suloinen\nylioppilaslakissaan ja hänen sulhasensa mahdoton. Molemmat lähestyivät\niloisina ja Ruth oli karkaamaisillaan veljensä kaulaan.\n\n— No, no, keskeytti Lennart. — Tahdotteko nähdä hämähäkkiä.\n\n— Hui, pääsi sisarelta, — minä pelkään hämähäkkejä.\n\nHän kurotti kuitenkin uteliaana päätään ja kävi veljensä käsivarteen.\n\n— Sillä on jo toinen saalis puolen tunnin kuluessa, sanoi Lennart. — Se\nviettää oikein orgioita.\n\n— Kuten koko Helsinki! naurahti lankomies, Katajiston tehtaan\nisännöitsijä.\n\nLennart soitti.\n\n— Ette saa tappaa sitä! huudahti Ruth ja hänen lapselliset kasvonsa\nkävivät huolestuneiksi. — Hämähäkki on vertauskuva.\n\n— Rakkauden vai? sanoi lankomies.\n\n— Tai elämän, vastasi Ruth vakavana.\n\n— Tai molempien, koska ne ovat yksi ja sama! nauroi hänen sulhasensa ja\nsoitti vuorostaan hänkin. — Tänne Helsinkiin on helkkarin hauska tulla,\nkun joulusta asti on homehtunut Katajistossa. Minun täytyy sanoa, että\ntäällä käy oikein suurkaupungin tuulahdus.\n\nPalvelija tuli ja hänelle näytettiin hämähäkki verkkoineen. Hänellä oli\ntulinen kiire, mutta ihmettely pysähdytti hänet paikalle. Tänä yönä\noli ravintola siistitty laesta lattiaan. Käsittämätöntä oli, mistä\nhämähäkki oli saattanut ilmestyä keskelle vuoden pahimpaa hälinää. Hän\nkorjasi hämähäkin liinaansa ja sai tilaukset.\n\nLennart kyseli kuulumisia. Katajistossa voitiin hyvin. Äiti oli\nlähettänyt Lennartin lempileivoksia. Järvi oli miltei avoin ja lintuja\nsaapui joka päivä. Tämäntapaisia uutisia kertoi Ruth. Hänen sulhasensa\nalkoi heti puhua tehtaasta. Sellaista voittoa, jollaisen tämä vuosi\ntulee antamaan, ei Katajiston tehtaalla ole nähty eikä kuultu. Suuri\ntilaus Venäjältä oli loistava yritys — isännöitsijä alensi ääntään kun\nhän tämän kertoi ja hänen kädenliikkeensä osoitti, että hän ilmaisi\nsalaisuudesta vain pienen osan.\n\n— Miltä oraat näyttävät? kysyi Lennart.\n\n— Eivätkö ne liene hyvät, vastasi isännöitsijä. — Maanviljelys nyt\nkerta kaikkiaan ei ole minun vahvoja puoliani. Tehdas on minulle,\nkuten tiedät, kaikki kaikessa. Minun tarkoitukseni on saada se\neurooppalaiseksi liikkeeksi ja sitä on siinäkin.\n\n— Mitä vanha Bergman sanoo?\n\n— Lupaa kannella sinulle yhtä toista, kun tulet kotiin! huudahti Ruth\nhiukan hermostuneesti. — Hän sanoo itse lähtevänsä vastaan asemalle,\nettä oikein saa keventää sydäntään.\n\nLennartin täytyi hymähtää ajatellessa vanhaa Bergmania. Epäilemättä\nniin suuri kartano kuin Katajisto tarvitsi nuoremman hoitajan ja\nBergmanin täytyi pian saada se tietää. Mutta tulokkaalla, langolla,\nei ollut oikeutta loukata miestä, joka oli kolmekymmentä vuotta\nuskollisesti palvellut taloa. Lennart ei pitänyt langosta eikä\nkäsittänyt sisartaan. Syksyllä oli isännöitsijä tullut tehtaalle,\njouluna jo oltiin kihloissa ja juhannuksena piti vietettämän häät. Ruth\ntunsi mielialan kiristyvän ja riensi kertomaan lisää uutisia. Lennartin\nkoirat voivat hyvin. Bella oli jokin aika sitten saanut myrkkyä, ties\nmiten, ja pelättiin jo sen kuolevan, mutta se virkosi.\n\nLennartia oli mahdoton saada sulamaan. Isännöitsijä sensijaan lämpeni\njoka ruokalajilta ja viinilasilta. Hän ei enää välittänyt yleisöstä,\nvaan kiersi käsivarren morsiamensa ympäri. Ruth punastui ja koetti\nloitota, mutta sitä lähemmäksi sulhanen tuli.\n\n— Joko sinua saa onnitella? sanoi hän lasi kädessä Lennartille. — Onko\nse nyt se Astrid vai se Hjördis vai se Anne-Marie? Kaikki niin koreita\ntyttöjä että tekisi mieli naida heidät kaikki.\n\nRuth painoi katseensa alas.\n\nLennartista tuntui yhtäkkiä siltä kuin koti, äiti, vanha Bergman,\nkaikki, mikä muodosti hänen elämänsä pohjan, olisi paennut kauemmaksi\nsentähden, että lanko asui tehtaalla, puolen kilometrin päässä\nKatajistosta. Hän katsoi kelloa, syytti päänsärkyä, sopi sisarensa\nkanssa, milloin he huomenna tapaisivat, ja läksi.\n\nJos joku olisi sinä päivänä malttanut viipyä Esplanadilla puiden luona,\nolisi voinut nähdä lehtisilmujen aukeavan. Mustille oksille oli päivän\nkuluessa ikäänkuin heitettynä tullut keltainen harso. Ruusunpunainen\nauringonhohde värisi rakennusten seinillä, kiilteli ikkunoissa ja\nhelotti ihmisten puvuilla. Uusi osa Helsingin asukkaita oli nyt\njoutunut liikkeelle: köyhempi kansa, joka illansuussa oli päässyt irti\ntyöstä. Hardén ei nähnyt auringon hohdetta eikä puhkeavia lehtisilmuja,\nhän ei tuntenut itävien kasvien tuoksua eikä auerta, joka nousi maasta.\nHän tervehti kuin unessa, kun näki tuttujen kasvojen kulkevan ohi, tuli\nasuntoonsa ja heittäytyi suinpäin pitkäkseen.\n\nHänellä oli teatteripiletti, mutta hän heräsi niin myöhään, että\nnäytäntö oli aikoja sitten alkanut. Vähät siitä. Päänkipu oli\npoissa. Hänestä tuntui aivan selvältä, että hän menisi tapaamaan\nneiti Lainetta. Ajatus ei huumannut häntä kuten aamulla, se hallitsi\nparemmin kohtalona, josta ei mihinkään päässyt. Sydän löi tasaisesti\nja voimakkaasti. Hän järjesti hiukan huoneessaan ja pani äitinsä kuvan\nkirjoituspöydältä laatikkoon.\n\nKun hän teatterin eteisessä pysähtyeli vastaamaan tuttavien\npuhutteluun, takoivat hänen ohimonsa kuin voitonilossa. Ja kun hän\nnäki Tyyni Laineen rientävän vastaansa jo tyhjentyvän käytävän\npäästä, palasi aamuinen mieliala takaisin, ainoastaan rohkeampana ja\nvaativampana.\n\nHe astuivat läpi hämärtyvien katujen, joilla kaikui puolihumalainen\nlaulu. He saivat hyvän pöydän ravintolasalin kulmassa. Tyynillä\noli yllä vaalea silkkipusero, hihat tuskin kyynärpäihin, povella\nläpinäkyvää pitsikoristetta. Hänen kulmakarvoihinsa oli jäänyt maalia.\nHe tutkivat ruokalistaa päät yhdessä. Hardén tilasi kalan kanssa\nvalkoista viiniä ja paistin jälkeen samppanjaa.\n\nTeatteri oli ollut täpötäynnä ja molemmin puolin parrasta oikea\nvapputunnelma.\n\n— Ottaakapa hattu päästänne, sanoi Hardén äkkiä.\n\nTyyni katsahti hänen kuumiin kasvoihinsa ja kävi molemmin käsin kiinni\nhattuunsa.\n\n— Mielelläni, sanoi hän. Samassa hän tuli kuitenkin kaihtavaksi\nikäänkuin olisi ollut liian häikäisevässä auringonpaisteessa. — Ai ei,\nminä en voi, en ehtinyt näytännön jälkeen kunnollisesti...\n\n— Mutta minä tahdon nähdä teidän hiuksenne. Vielä tänään.\n\nTyynillä oli kauniit hiukset ja hän tiesi sen.\n\n— Mutta missä minä nyt voin ne teille näyttää? nauroi hän hämillään.\n\n— Minun luonani.\n\n— Mutta nythän on jo niin myöhäistä.\n\n— Syödään nopeasti ja mennään.\n\nHe istuivat kasvot hehkuen ja katsoivat alas. Vain Hardénin kohottaessa\nlasiaan osuivat heidän katseensa yhteen. Hän kutsui tarjoilijan. Tyyni\npaineli kasvojaan vastaan kukkasia, jotka oli puoleksi näivettyneinä\nottanut vyöstään. Soitto värisi ja nyyhki tupakansavun täyttämässä\nsalissa. Tyyni pelkäsi vaatteiden alta näkyvän, miten hänen sydämensä\nlöi. Hän kuuli toisella korvallaan huimaavan luvun, johon illallislasku\nnousi, ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja laulaa.\n\n— Olemme sitten valmiit, sanoi Hardén.\n\nAuttaessaan takkia Tyynin ylle hän näki syvälle paljaan niskan ja\nhiukset, jotka olivat kuin kullankarvaista silkkiä. Ojentaessaan\nTyynille käsilaukkua hän huomasi, että tyttö oli käynyt kalpeaksi.\nHänet valtasi mieletön hellyys.\n\nHe lähtivät.\n\nJostakin avatusta ikkunasta kaikuivat puoliyön kellonlyönnit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku Tyyni Laineesta ei ollut lainkaan helppo päästä eroon. Hän\noli siihen aivan liian suloinen. Hänen ilonsa lahjasta, pienestä\nyllätyksestä huviretken, kukkavihon tai vaatekappaleen muodossa oli\nniin helisevä, että saadakseen nähdä hänen ilakoimistaan Lennart\nkeksimistään keksi, mitä tämä voisi tarvita. Se ei ollutkaan vaikeaa:\ntyttö tarvitsi kaikkea. Ja hän sai kaikkea. Koska Tyynille tuotti\nuutuudenviehätystä olla punnitsematta jokaista ropoa, oli Lennart\nmäärännyt, ettei hän saanut kysyä, mitä maksaa, pitää vain kysyä,\nonko kaunista. Tyyni osasi saada värit sointumaan. Ennen pitkää hänen\npukunsa oli niin valikoitu ja koko hänen esiintymisensä niin siro, että\nhän herätti huomiota kulkiessaan. Lennart, jota aluksi oli epäilyttänyt\nnäyttäytyä kaupungilla hänen seurassaan, vähitellen suorastaan ylpeili\nhänestä.\n\nHauskempaa toveria ravintolassa illoin ei saattanut ajatella.\nKaikki huvitti häntä. Hän piti ruuasta ja hän sai sen päähänpiston,\nettä joka ilta tilasi uuden ruokalajin, kunnes kaikki ruokalistat\nkaikissa Helsingin ravintoloissa on käyty läpi. Päähänpisto oli niin\n»suurenmoinen», että hän nauroi katketakseen, kun oli pukenut sen\nsanoihin. Lennart piti sitä nerokkaana ja iloitsi hänen jännityksestään\nravintolassa. Mitä tarjoilija toisi? Hänellä ei ollut aavistustakaan\nsiitä, mitä noiden vieraskielisten nimien takana piili. Lennart, joka\nitsepintaisesti pysyi kiinni tutuissa kotleteissa, odotti huvitettuna\nhänen kanssaan, ja kun tuli jokin kummallinen sekoitus, jota Tyyni ei\nensinkään osannut syödä, nauroivat he ja Lennart leikkasi Tyynille\npuolet kotletistaan, kun tämä ei mistään hinnasta suostunut uuteen\ntilauksen.\n\nErikoisen viehätyksen tarjosivat hänelle korkeat ravintolalaskut ja\nrunsaat juomarahat. Hän nautti hovimestarien palvelevaisuudesta ja\nnöyräselkäisistä kiitoksista.\n\nHardén ymmärsi hänet: se oli koko hänen menneen elämänsä puutteen ja\nköyhyyden vastavaikutusta. Vähin erin oli käynyt selville kuka hän oli:\ntorikauppiaan tytär. Heitä oli paljon lapsia, isä joi kaikki mitä äiti\nansaitsi torilla. Hän oli jo monta vuotta sitten kuollut. Tyyni palveli\nkangaskaupassa Pursimiehenkadulla.\n\n— Sinun täytyy päästä pois sieltä, sanoi Lennart kun sen kuuli. — Jahka\ntässä ehditään. Ja teatteri sinun myöskin pitää jättää.\n\nJoskus illalla he söivät vaihteen vuoksi kotona. Tyyni osasi järjestää\nniin, että Lennartin kaksi huonetta olivat kuin kokonainen huoneisto\nja ruokapöytä leikkeleineen, kuumine teekannuineen voitti kaikki mitä\nravintolat saattoivat tarjota. He avasivat ikkunat keväiseen iltaan.\nNäkyi kauas kattojen päällitse merelle. Tyyni toi ikkunalaudalle\ntuhkakupin, leikkasi sikarin pään ja sytytti. Itse hän otti savukkeen.\n\n— Tule minun polvelleni, sanoi Lennart.\n\n— Mutta jos sinä varistat tuhkaa.\n\n— Sinun pitää istua hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän suhdettaan oli kestänyt jonkin viikon, kun ensimmäinen pilvi\nnousi heidän taivaalleen.\n\nTyyni istui Lennartin huoneistossa, johon hänellä oli avain, ommellen\nja odotellen, kun Lennart tuli kotiin mustana ja ovia paiskellen.\n\n— Poikkesin vain ottamaan päällystakkia, koska tuntuu kylmältä, sanoi\nhän. — Eräs tuttava odottaa minua.\n\n— Kuka tuttava? sanoi Tyyni koettaen lyödä leikkiä. Lennart vaikeni.\n\n— Kuule, sanoi Tyyni ja painoi päätään hänen rintaansa vasten, — älä\nnyt jöröile, vaan sano minulle kuka se on.\n\nTumma veri nousi Lennartin kasvoille.\n\n— Sinun ei tarvitse sitä tietää.\n\nTumma veri nousi Tyyninkin kasvoille.\n\n— Viivytkö kauan? sanoi hän piikki äänessään.\n\n— En tiedä.\n\n— Entä minä — lähdenkö pois?\n\n— Voit lähteä — voit jäädä. Niinkuin tahdot.\n\nLennart sanoi sen ovelta.\n\n— Hyvä! huusi Tyyni vihaa ja kyyneliä pidätellen.\n\nMutta kun Lennartin askelet kaikuivat portaissa, saivat kyynelet voiton\nja hän karkasi ulos ja huusi hänet takaisin. Lennart murjotti sanatonna\nsuuressa nahkatuolissaan ja Tyyni rukoili häntä kyynelten vallassa\nselittämään, miksi hän oli suuttunut. Vähitellen hän sai Lennartin\npuhumaan.\n\n— Sinä olet kaupungilla kehuskellut, että maisteri Hardén antaa\nsinulle mitä ikinä pyydät, vaikka tahtoisit ilmalaivaa. Sinä olet\nnäytellyt rannerenkaitasi ja puseroitasi ja sanonut, että ne ovat\nminun ostamiani. Äitisi on ylpeästi sanonut, että minä menen naimisiin\nkanssasi. Sinä olet kertoillut, että tarjoan sinulle sadan markan\nillallisia. Mutta kyllä siitä tulee loppu. Älä luulekaan, että minun\nvarani ovat pohjattomat. Eikä minun kärsivällisyyteni myöskään. Ja\näidillesi voit ilmoittaa, etten milloinkaan ole aikonut sinua naida.\nEn mene naimisiin. Olen ollut kyllin hullu huvitellakseni kanssasi.\nMinulla ei ole siitä vähintäkään omantunnonvaivoja, koska olisit\nhuvitellut jonkun toisen kukkarolla, jollen minä...\n\nTyyni huudahti, nousi pystyyn lattialta, johon hän oli lyyhistynyt, ja\nlakkasi itkemästä. Lennart vaikeni. Hän ei ollut nähnyt Tyynin itkevän,\nenempää kuin tunsi tätä uutta käännettäkään hänen mielentilassaan.\n\n— Voitko kieltää mitä olen sanonut? lausui hän hetken perästä tylysti.\n\n— Olen rakastanut sinua, sanoi Tyyni hiljaa, katse maassa. — Kun\nihmiset ovat tulleet kysymään, mistä saan kauniit vaatteeni, olen\nsanonut että itse ostan. He eivät ole uskoneet, vaan kysyneet, että\nmaisteri Hardénko ne on ostanut. En ole voinut sille mitään että olen\npunastunut.\n\nHän oli niin viehättävä sanoessaan tämän, puna poskilla, kyynelet\nsilmänripsissä ja nyyhky äänessä, että Lennart veti hänet polvelleen ja\nsuuteli kyynelet hänen silmistään.\n\nOdottavalle tuttavalle soitettiin, että oli tullut este.\n\nPahempi ristiriita syntyi heidän välillään vähän myöhemmin.\n\nKamreeri Nymalm, Lennartin luokkatoveri ja vanha ystävä, oli mennyt\nkihloihin ja tahtoi tutustuttaa Lennartia ja morsiantaan. Nuori neiti\nArma Harknäs oli pianisti, harjoittanut opintoja ensin kotimaassa\nja viime talven ulkomailla. Kuultuaan sulhaseltaan neiti Laineen ja\nHardénin suhteesta — jota Nymalm merkeistä päättäen piti pysyvänä — oli\nArma tullut siihen johtopäätökseen, etteivät he voi viedä Lennartia\nyksin kanssaan iltaa viettämään, vaan heidän on otettava tyttö mukaan.\nArma päätti olla ennakkoluuloton ja rakastettava — mahdollisesti\nhän myöskin oli utelias — ja niin tapasivat molemmat parit toisensa\nkylmänä kesäkuun iltana pikkulaivassa matkalla Luodolle. Tyyni oli\npukeutunut liian ohuesti ja häntä paleli. Arma asettui silloin hänen\ntoiselle puolelleen ja komensi Lennartin »toimittamaan lämmittäjän\nvirkaa», ja niin meni alku lupaavasti. Onnellisesti meni myöskin aluksi\nravintolassa. Ihailtiin merta, puhuttiin Suomen köyhyydestä ulkomaiden\nrinnalla ja valittiin ruokalajit. Arman katse ilmaisi, että Tyyni oli\nhänestä ihastuttava, mutta hän pidätti itselleen vielä jonkin verran\nvarovaisuutta ja arvostelua.\n\nHän ei voinut tehdä mitään pahempaa kuin asettua Tyynin rinnalle,\nnauraa yhdessä hänen kanssaan ja silloin tällöin laskea kätensä hänen\nkädelleen. He olivat kuin luonnonkukka ja paperikukka.\n\nHänen täytyy ruveta käyttämään pitkiä hihoja, ajatteli Lennart. Hänen\ntäytyy ottaa lausuntatunteja. Voihan ääntäkin kehittää.\n\nNymalm koetti voimiensa takaa pitää keskustelua koossa. Mutta ennen\npitkää hän keskusteli kahden Tyynin kanssa ja äkkiä tuli tuskallinen\npysähdys. Arma ja Lennart puhelivat taukoamatta siirtyen aiheesta\ntoiseen. Heidän kasvonsa loistivat viihtymystä ja hengenheimolaisuutta.\nTyynin kävi yhä vaikeammaksi peittää pahaa mieltään ja Nymalmkin\njätti hänet oman onnensa nojaan mennen noiden kahden puolelle. Kaikki\npitivät tarkkaa huolta siitä, ettei Tyyniltä puuttunut mitään, hänen\nlasinsa oli aina täynnä ja ruokavadit piirittivät hänet, mutta se\nmistä puhuttiin ei ollut häntä varten. Hän olisi halunnut vastata\npöytätoveriensa hajamielisiin kohteliaisuuksiin paiskaamalla vadit ja\nlasit vasten heidän kasvojaan.\n\nArman katse osui kesken virkeintä väittelyä hänen kasvoihinsa ja\nhänen lauseensa katkesi. Hän päätti koko keskustelun nauruun, laski\nliioitellun lämpimästi kätensä Tyynin käsivarrelle ja koetti korjata\nmitä vielä oli korjattavissa. Hän rupesi yhtäkkiä syyttämään sulhastaan\njostakin, jota ei lainkaan ollut tapahtunut, ja ehdotti vihdoin\nlähempää tuttavuutta Tyynin kanssa.\n\nTyyni veti pois kätensä. Hänen ihonsa meni suuttumuksesta ja vilusta\nsinipunertavaksi ja suun viiva oli valkoinen.\n\n— En minä ole teidän armojenne tarpeessa, sanoi hän.\n\nMieliala oli auttamattomasti rikki. Turhaan kokosi jokainen malttinsa\nparantaakseen tapahtunutta. Lennartille oli kuin salaman valossa\nselvennyt, mikä kuilu erotti häntä ja tyttöä, jonka hän oli vienyt\nelämänsä sisimpään. Jollei hän olisi nähnyt vaaraansa niin vakavana,\nolisi hän silmittömästi suuttunut Tyynille. Nyt hänen käytökseensä tuli\nainoastaan pahaaennustavaa kylmyyttä.\n\nKahden jäätyään he astelivat sanaa lausumatta ja heidän välillään oli\nniin suuri matka, ettei olisi luullut heidän kuuluvan samaan seuraan.\nLähtiessä he olivat sopineet, että Tyyni tulisi yöksi Lennartin\nsohvalle.\n\n— En suinkaan minä enää hilaa itseäni sinne neljänteen kerrokseen,\nvirkkoi Tyyni äkkiä ja hänen äänensä särisi itkun ja naurun vaiheilla.\n— Itse sinä olet ripustanut helyt minun selkääni, ei minulla niitä\nennen ollut. Ja mikäs on laiskan käsien säilyessä hienoina ja\nvalkoisina.\n\n— Puhutaan huomenna, keskeytti Lennart jääkylmästi.\n\n— Pianon rämpyttäminen ei ole mitään työtä.\n\n— Tule kello kymmenen huomenna minun luokseni, niin puhutaan asiat\nselviksi, keskeytti Lennart.\n\n— Ota sinä vain se harakka. Sinua se rakastaa eikä Nymalmia. Nymalm\non sille aivan liian jörö. Pitää olla sellainen väkkärä kuin sinä.\nLiukkaasti — huiskis haiskis sinne ja tänne! Siitä se pitää.\n\n— Minä olen sanonut että huomenna olen tavattavissa, lausui Lennart ja\nhänen oli vaikea pidättää raivoaan.\n\nTyyni nauroi:\n\n— Sinä unohdat että minä olen vielä toimessani. Vasta ensimmäisestä\npäivästä minun piti kokonaan olla »sinun omanasi».\n\n— Aamiaistunnilla sitten.\n\n— Saanhan minä tulla, mutta mitäpä meillä enää lienee puhumista. Olet\nlöytänyt toisen. Mutta mitä te pianonsoittajat ja korkean oikeuden\nistujat luulette tietävänne työstä? Menkää kahdenkymmenen asteen\npakkasessa torille nostelemaan lihaa suolavedestä, niin tiedätte miltä\ntuntuu kun kirvelee. Onko se minun syyni etten ole yhtä hieno kuin\neverstien ja professorien lapset.\n\nKotiportilla taisteli Tyyni kyynelten kanssa. Sääli teki Lennartin\nheikoksi. Hän ojensi Tyynille kätensä:\n\n— Nukutaan nyt ja puhutaan huomenna järkevästi.\n\nSiihen sai Tyyni tyytyä. Hän oli toivonut että Lennart heltyisi,\nporttikäytävässä ei keskellä yötä ollut ketään näkemässä. Mutta Lennart\nmeni. Hänen loukkaantumisensa oli nähtävästi vaarallista laatua.\n\nLennartin päätös oli itse asiassa järkkymätön. Suhteen täytyi loppua.\nHän oli valmis hyvittämään. Tyynin piti saada pieni pääoma. Kotoa\nei hän voinut pyytää tätä summaa, mutta hän ottaisi sen velaksi.\nKummallista, Lennart tunsi samankaltaista vapautumista, jollainen\nvapunpäivänä oli viehättänyt häntä Tyynin vuoksi. Silloin irti\nporvarillisesta yhteiskuntaelämästä — nyt irti Tyynistä.\n\nJonkinlaista askeettisuuden onnea nauttien hän tuli huoneistoonsa,\nkorjasi vaatenaulasta kääröön Tyynin valkoisen harsohuivin, avasi\nikkunat ja otti laatikosta äitinsä kuvan. Ettei sitä vapunpäivää\nmilloinkaan olisi ollut...\n\nHän heräsi varhain aamulla kellonsoittoon. Lanko oli oven takana. He\nolivat illalla tulleet Ruthin kanssa hääostoksille. Kotona voitiin\nhyvin. Tehdas — niin, tietysti se meni loistavasti. Äiti oli ollut\nvähän pahoillaan, kun Lennart ei ollut kirjoittanut eikä soittanutkaan.\nÄiti oli pari kertaa yrittänyt soittaa, mutta milloin ei ollut tullut\nvastausta, milloin oli vastannut jokin sivistymätön naisenääni,\nnähtävästi siivoojatar.\n\nVeri nousi Lennartin hiusrajaan asti. Hän näki langostaan, että tämä\ntiesi kaikki, ja vastustuksenhalu valtasi hänet.\n\n— Saakelin paljon sinulta on mennyt rahoja viime aikoina, jatkoi\nlanko. — Tiedätkö että huhtikuun viidennentoista päivän jälkeen olet\nottanut kuusituhatta markkaa ja hiukan päälle. Kotoa ei liikene enempää\ntällä hetkellä. Bergman rahjus on saanut päähänsä, että pitää olla\nkaikkinaisia uudenaikaisia äkeitä, ja eukko on antanut perään. Meidän\ntäytyy tehdä vekseli.\n\n— Häät tulevat tietysti myöskin maksamaan, sanoi Lennart kärkevästi.\n\n— Niin, tietenkin. Katajistossa on aina vietetty suuria häitä. Tietysti\nse maksaa.\n\n— Teette kai häämatkan?\n\n— Niin, kartanosta tehtaalle. Puolen kilometrin häämatkan. Se ei\ntule kalliiksi. Mutta isännöitsijän asuntoa korjataan paraikaa\nperinpohjaisesti.\n\nLangokset vaikenivat hetkisen ja isännöitsijä kehui Lennartin sikareja.\nSitten hän katsahti kirjoituspöydällä olevaan kuvaan ja aloitti:\n\n— No tuossahan eukko istuu. Joku tiesi siellä Katajistossa kertoa ettet\nenää pidä äitisi kuvaa pöydälläsi, vaan että huoneessasi vallitsee\naivan toisenlainen naikkonen. Kyllä siellä on kerrottu hauskaa!\nLienevätkö puoletkaan tosia. Muunmuassa kuulut ostaneen auton. No\ntässä...!\n\nTyytyväisenä niinkuin katupoika tekee löytönsä salaperäisissä kätköissä\noli lanko keksinyt Lennartin pöydältä sormustimen.\n\n— Oletko ruvennut neulomaan? jatkoi hän silmää vilkuttaen.\n\nViha pani punaiset täplät hyppimään Lennartin silmissä ja hän keskeytti\nkalpeana:\n\n— Hän on morsiameni! Minäkin menen naimisiin. En vietä mitään\nhäitä, mutta ulkomaanmatkan teen ja niin muodoin on vekseli kyllä\ntarpeellinen, jollei kotoa riitä rahoja.\n\nLennart nautti: kerrankin oli hän saanut langon ymmälle. »Soo soo, hm\nhm» — ainoastaan sellaisia ääniä läksi hänen kurkustaan ja hän tuli\nnöyrän hymyileväksi kuin piesty koira. Hän katseli ihaillen morsiamen\nkuvaa, jonka Lennart ojensi hänen nähtäväkseen ja viehättyi suutaan\nmaiskauttaen kehumaan ryhtiä kampausta, pukua, hymyä.\n\n— Mutta et ole vielä sanonut hänen nimeään.\n\n— En sano hänen nimeään, sillä meikäläisen korvissa ei sillä ole\nkaikua. Mutta se on rehellisen, työtä tekevän perheen nimi.\n\n— Aijaijaijai — se on uskallettua.\n\n— Olkoon. Itse ja yksin kannan seuraukset.\n\n— Luuletko että Katajiston everstinna jää syrjästä katsojaksi?\n\n— Sille en voi mitään.\n\n— Isku tulee kovin äkkiä.\n\n— Minun olisi ehkä pitänyt valmistaa, kirjoittaa. Mutta mitäpä se siitä\nolisi parantunut. Kirjoitan äidille vielä tänään.\n\n— Olisi hauska tutustua tähän pieneen naikkoseen. Mitä sanot\npäivällisistä Kappelissa?\n\nLennart torjui kaikki yhdessäolot ja lupasi iltapäivällä mennä\ntapaamaan sisartaan.\n\nKun Tyyni tuli aamiaistunnilla Lennartin luo, odotti häntä yllätys.\nLennart ilmoitti, että he ensi tilassa menisivät naimisiin ja\nlähtisivät ulkomaille. Tyyni, joka oli valvonut yön, ratkesi itkemään\nja heidän sopunsa oli täydellisempi kuin koskaan. Tyyni istui\nkyynelissään katsellen Lennartin äidin kuvaa, jota ei hän vielä ollut\nnähnyt.\n\n— Kuinka hän on kaunis ja hieno! kuiskasi hän.\n\n— Sinun täytyy ottaa vähän lausuntatunteja, huomautti Lennart äkkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyyni jätti toimensa, sanoi hyvästi kodilleen ja tuttavilleen ja\nmuutti Lennartin luo. Mutta elämä ei muodostunut ensinkään hauskaksi.\nViehätys oli nopeasti kadonnut ravintolaelämästä ja pienet kotoiset\nteeillalliset kuluivat sanattomina. Tyynin oli ikävä Lennartin istuessa\nkirjojensa ääressä ja Lennartia häiritsi että joku hiiviskeli huoneissa\nvarpaisillaan hänen lukiessaan.\n\nTyyni oli toivomalla toivonut eroa toimestaan ja teatterista, mutta nyt\nhänen oli ikävä työtä. Hän kuljeskeli ilman asiaa kaduilla ja nautti\ntosin siitä että hänet huomattiin, mutta ei niin paljon kuin ennen.\nLennart käski häntä kaupungille kävelemään, jotta saisi lukea — hänet\noli äkkiä vallannut ihmeteltävä ahkeruus — mutta kun Tyyni palasi,\nsyytti hän tätä siitä, että tämä liehitteli ihmisiä kadulla. Jonkin\naikaa kiisteltyään he sopivat. Mutta sovinnostakin kului vähitellen\npois sen entinen sulo.\n\nAivan uusi viehätys tuli heidän elämäänsä, kun Lennartin suku nosti\nsodan heidän aiottua avioliittoaan vastaan. Äidin kovuus oli suorastaan\nhämmästyttävä. Lennart ei milloinkaan ollut aavistanut sellaista\npiirrettä olevankaan äidissään. Hän kirjoitti pyyhkivänsä pois\nainoan poikansa sydämestään, ei sentähden että hän olisi halveksinut\nrehellistä, työtätekevää ihmisluokkaa, vaan sentähden, että tässä oli\ntapahtumaisillaan luonnonvastainen henkinen sekaantuminen, joka ei\njäisi kostamatta. Ruth rukoili kirjeessään, että Lennart ajattelisi\näidin terveyttä. Tämä oli muutamassa päivässä käynyt valkopäiseksi.\nSisaren kirjeen lopussa oli isännöitsijän jälkikirjoitus: »En pyydä\nsinua rikkomaan välejä — näin naikkosen kuvan ja katso hän oli sangen\nsuloinen — mutta pyydän, että siirrät ratkaisun kunnes me täällä\nolemme onnellisesti päässeet kristilliseen aviosäätyyn. Viime päivinä\nolisi voinut luulla valmistettavan hautajaisia, niin täällä on\nitketty ja ulvottu.» Tuttavat tervehtivät Lennartia kadulla oudosti\ntarkastellen ja jotkut lakkasivat kokonaan tervehtimästä. Muutamiin\nsukulaisperheisiin hän sai kutsut ja päivällisen jälkeen vanha setä\ntai täti otti hänet kahdenkesken ja neuvoi hänelle kohteliaasti tai\nvähemmän kohteliaasti, mitä hänen rauhaansa sopi. Kaikki vastustus\närsytti häntä ja vei häntä lähemmäksi Tyyniä. Aina kun hän tuli kotiin\nkaupungilta, oli Tyyni vastassa utelemassa mitä kuului. Ja Lennart\nkertoi mikä kuohu pikku Tyynin takia vallitsi suvussa. Tyyni tunsi\ntärkeytensä kasvamistaan kasvavan ja kietoi yhä lujemmin kätensä\nLennartin kaulaan. Suvun vainotessa heidän rakkauttaan he tunsivat\nihanaa yksinäisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta.\n\nLennart oli päättänyt, ettei olisi missään tekemisissä sukunsa kanssa.\nSuku oli häntä siinä määrin loukannut Hän ei menisi häihinkään. Mutta\njuuri ennen juhannusta tuli sisarelta niin taivuttava kirje, että veli\nviime hetkessä läksi. Peläten päästi Tyyni hänet käsistään.\n\n— Jos he muuttavat sinun mielesi, sanoi hän, — niin minne minä joudun?\nMinä rakastan sinua.\n\n— Ole levollinen. Me kuulumme yhteen. Älä näyttele liiaksi kauneuttasi\nkaduilla poissa ollessani.\n\nVihkimisen jälkeen, joka toimitettiin kukkivien omenapuiden alla\npuistossa, käkien kukkuessa, tuli äiti Lennartin luo. Hän oli\nharmaudessaan liikuttavampi kuin milloinkaan.\n\n— Anna minulle anteeksi, sanoi hän kyynelittä. — Jokaisen täytyy käydä\nläpi kohtalonsa eikä toinen ihminen pysty ohjaamaan toisen elämää. Tuo\nmorsiamesi äitisi luo. Hänen pitää nukkua yläkerran valkeassa kamarissa\nniinkuin muut Katajiston morsiamet ovat nukkuneet. Ja teidän häänne\npitää vietettämän niinkuin kaikkien muiden.\n\nSekä äidin että pojan silmissä oli kyyneliä.\n\nElokuun kuutamolla toi Lennart morsiamensa tuttuja peninkulmia, tuttuja\nmyötä- ja vastamaita asemalta Katajistoon. Oli niin valoisaa ettei\nvaununlyhtyjä tarvinnut sytyttää. Ainoastaan metsässä oli salaperäistä\nja pelottavaa. Tyyni teeskenteli iloista ja koetti päästä vanhan\nBergmanin suosioon. Mutta ukko pysyi sotilaallisen kohteliaana ja\nyksisanaisena. Lennart näki että hänen rakkaustarinansa oli Katajiston\npalvelusväenkin tiedossa.\n\nVakavana hän istui kääriytyneenä peitteeseen, jonka äiti, kuten ennen\nmuinoin, oli pannut mukaan matkalle. Hän pysyi kylmänä morsiamensa\nilolle. Olihan varsin luonnollista, että köyhä tyttö puhkesi\nihastuneena huudahtelemaan: »Onko se totta että kaikki tämä on sinun\nja siis myöskin minun?» Mutta Lennartia hävetti Bergmanin takia.\nHän koetti välillä tehdä jonkin kysymyksen, mutta siihen tuli vain\ntäsmällinen vastaus eikä sukeutunut entistä luottavaa keskustelua.\nValituksista, joita Bergman oli uhannut tehdä, ei tullut mitään. Kun ei\nilakoiva riemu mistäänpäin löytänyt vastakaikua, vaikeni Tyynikin.\n\nSumu oli raskaina vöinä asettunut notkoihin. Asumukset tien varrella\nolivat pimeät. Ikivanhan puukujan päästä loistivat korkeista ikkunoista\nKatajiston valot. Koirat rupesivat haukkumaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLennart ja Tyyni vihittiin hedelmissään punoittavien omenapuiden alla\nja päivällisten aikana sytytettiin puisto täyteen soihtuja.\n\nMutta kun vieraat ja morsiuspari olivat lähteneet, sairastui Katajiston\neverstinna ja häälyi elämän ja kuoleman välillä. Elämään hän kuitenkin\njäi.\n\nNuori pari oli ulkomailla.\n\nTuli kotiin.\n\nVuodet kuluivat.\n\nLennart Hardénilla oli asianajotoimisto suuressa maaseutukaupungissa.\nHänen nimensä kulki kultaisin kirjaimin pitkin kivimuurin koko\njulkipuolta ja maan huomatuimmat sanomalehdet toistivat sitä\nilmoituksissaan päivästä päivään. Hardénin asianajotoimistolta ei\nloppunut työ enempää kuin maailmasta loppui riita. Mutta sen kautta\neivät kulkeneet suuret voitot, joiden kehitystä jännityksellä\nseurattiin kautta maan. Hardénin asianajotoimisto oli siinä huudossa\nettä se ajoi likaisia asioita. Kukaan ei tiennyt tätä paremmin kuin\nHardén itse.\n\nOli aika, jolloin hän työnsi luotaan jutut, jollaisia hän nyt otti\nvastaan.\n\nHänen täytyi ansaita, sillä hänen elämänsä oli kallista.\n\nTyyni-rouva vietti kerran kevään Pariisissa oppiakseen kieltä ja\nseurusteli silloin suomalaisten taiteilijoiden kanssa. Hänessä\nhuomattiin taipumuksia, jotka häneltä itseltäänkin olivat olleet\nsalassa. Näyttämö oli kadottanut hänessä merkillisen tähden — hän ei\nenää voinut mennä teatteriin, koska oli viime aikoina tullut hyvin\nlihavaksi. Hän vietti vuoden Helsingin musiikkiopistossa harjoittaen\nlauluopintoja ja rupesi vihdoin muovailemaan savea. Hänen nuoret\nystävänsä vakuuttivat, että kuvanveisto lopultakin oli hänen alansa.\n\nTämä kaikki tuli kalliiksi. Tyyni-rouva oli kovaosaisten taiteilijain\nhyväntekijä, ymmärtäjä ja ystävätär. Heidän oli mahdoton elää ilman\ntoisiaan. He seurasivat toisiaan Pariisiin ja he seurasivat toisiaan\nmaaseutukaupunkiin, mihin Tyyni-rouva omien piirustustensa mukaan oli\nteettänyt »työpajan». Se oli läpi kahden kerroksen ulottuva atelieeri\nja siellä oli tilaa heille kaikille. Tyyni-rouva oli kuuluisa kautta\nmaan. Tuomari maksoi.\n\nHän maksoi sittenkin mielellään, kun sai lähettää rahat muualle, mutta\nhänen oli vaikea syödä samassa pöydässä vaimonsa ystävien kanssa ja\nyökaudet kuulla atelieeristä soittoa konttoriin, jossa hän teki myöhään\ntyötä.\n\nHän oli jonkin aikaa hakenut huvitusta tahollaan hänkin, mutta\nsenjälkeen kun heidän pieni tyttärensä syntyi, ei hän ollut muusta\ntiennyt kuin työstään ja lapsestaan.\n\nKatajisto oli palstoitettu, päätila kuului yhä tehtaaseen, jonka Ruthin\nmies oli tehnyt eurooppalaisesti tunnetuksi, everstinna asui vanhassa\npäärakennuksessa. Hän ei ollut nähnyt miniäänsä sitten häiden ja\nsurulliset olivat olleet äidin ja pojan kohtaamiset. Ne harvenivatkin\nharvenemistaan. Yhä tuskallisemmaksi kävi laskea yhtämittaa lisääntyviä\nryppyjä kummankin kasvoilla.\n\nKerran jouluna, kun Tyyni-rouva oli Pariisista ilmoittanut, ettei hän\npäässytkään kotiin, sai tuomari Hardén äitinsä lupautumaan jouluksi\nheille. Tämä ei ollut milloinkaan nähnyt pientä Eleonoraa.\n\nTuomari tuli uudelleen lapseksi valmistaessaan juhlanviettoa. Hän\niloitsi ihmisvilinässä kaduilla ja kauppapuodeissa. Ennen kaikkea hän\nvalmisti lastaan vastaanottamaan isoäitiä. Katajistosta tuli hänen\nkertomuksissaan kokonainen satulinna, jossa isoäiti hallitsi hyvänä\nhengettärenä.\n\n— Mitä Nora sanoo, kun mummo tulee?\n\n— »Tervetuloa rakas mummo.»\n\n— Mitä Nora tekee?\n\n— Panee kädet kaulaan ja rutistaa.\n\n— Niin Nora tekee.\n\nJouluvieraaksi ilmoittautui vielä kamreeri Nymalm, jonka rouva oli\nkuollut hiljattain.\n\nHän tuli pari päivää ennen aattoa. Ystävysten keskustelu liikkui\nkaukana siitä mikä heille oli likeistä.\n\n— Mitä sinä käytät hiuksiisi? kysyi Nymalm. — Sinulla oli komeat\nvaaleat kiharat.\n\n— Tilasin ulkomailta jotakin voidetta. Sillä, jolla ennen on ollut hyvä\ntukankasvu, pitäisi olla mahdollisuus saada se aivan ennalleen.\n\n— No auttaako voide?\n\n— En tiedä.\n\n— Minullakin oli komeat hiukset, kuten muistat.\n\nLisäksi he puhuivat politiikasta ja muista ulkopuolisista asioista.\n\nKun isoäiti tuli, oli talo juhla-asussa. Lakka ja kuusenneulain haju\ntuntui ilmassa. Nora oli saanut ylleen vaaleanpunaisen pukunsa,\njoka niin sopi hänen mustiin kiharoihinsa. Hän odotti Feliks-sedän\nkanssa ikkunassa hetkeä, jolloin isä ja mummo pysähtyivät oven eteen.\nJoulupukki istui heidän reessään, vaikka sitä ei voinut nähdä. Kun\nmummo tuli sisään, oli lapsi syli auki vastassa.\n\n— Tervetuloa rakas mummo!\n\nKyynelet olivat mummon silmissä. Sitä ei saattanut nähdä pimeässä\neteisessä. Tultiin saliin ja isä sanoi:\n\n— Mitä Noran on vielä tehtävä?\n\n— Nora panee kädet kaulaan.\n\nMutta isoäiti jäi tuijottamaan lapseen ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.\nHänestä henki sellainen kylmyys, että Nora juoksi lapsenkamariin ja\nrupesi itkemään. Isoäiti meni ensimmäisestä ovesta, jonka näki avoinna.\nHän ei itkenyt. Hän vaipui istumaan ja painoi kädet otsaansa vasten.\n\nLennart jäi ymmälle, seisoi keskellä salin lattiaa eikä tiennyt ketä\nseuraisi.\n\n— Ymmärrätkö sinä mitään tästä? kysyi hän Nymalmilta.\n\nNymalm meni ikkunaan eikä vastannut.\n\nVeri nousi tuomarin kasvoille hiusrajaa myöten.\n\n— Mitä tämä merkitsee? Minä vaadin että sinä puhut. Sillä sinä tiedät,\nminä näen sen.\n\n— En minä mitään...\n\n— Valehtelet. Näittekö te aaveen?\n\nNymalm laski käden hänen olalleen:\n\n— Minä luulin että sinä tiesit ja että äitisi tiesi.\n\n— Mitä meidän sitten piti tietää?\n\n— Ettei lapsi ole sinun.\n\nMolemmat vaikenivat. Tuomari lyyhistyi istumaan. Hän kuuli lapsen\nitkevän, mutta ei voinut liikahtaa. Sitä kesti kauan.\n\n— Isä, sanoi pikku Nora vihdoin hänen edessään.\n\nHänen päänsä painui käsien varaan.\n\n— Isä, eikö kuusta jo tuoda sisään? Isä, eikö jo ole joulu?\n\nTuomari nosti kasvonsa, otti polvelleen lapsen ja nyyhki sen ohimoa\nvasten.\n\n— On lapseni, on joulu.\n\n\n\n\nVELJEKSET\n\n\nVeljesten väli oli kylmennyt vanhemman mennessä kihloihin.\n\nNuorempi kirjoitti silloin ylioppilaaksi. Hän oli ollut luokkansa\netevimpiä, mutta häneltä meni huonosti, opettajat eivät käsittäneet\nmikä hänet äkkiä oli muuttanut — terveen miehen, joka oli urheilijakin.\nNäkyi selvästi että hän oli kipeä.\n\nHän lähti yhtä kaikki muiden mukana Helsinkiin, mutta sinä päivänä,\njolloin vielä oli jäljellä matematiikan ja historian tutkinnot,\nesitti veli hänet morsiamelleen, ja silloin hän ei tutkinnossa\nosannut mitään. Hän ei ymmärtänyt mitä häneltä kysyttiin, professorit\nihmettelivät hänen arvosanojaan koulusta ja tahtoivat olla lempeitä.\nMutta vastaukset olivat niin järjettömiä että nuorukaista oli mahdoton\npelastaa. Hänen täytyi jäädä syksyyn.\n\nVeljekset olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei kukaan ystävä\nollut mahtunut heidän välilleen, ei salainenkaan ajatus ollut jäänyt\nheiltä toisilleen uskomatta. He olivat perhekuntansa viimeiset: isä,\näiti, siskot — kaikki kuolleet. Ja niin he olivat toistensa näköiset\nettä olisi luullut heitä kaksosiksi. Kolme vuotta kuitenkin oli\nheidän iässään eroa. Toinen oli tumma, toinen vaalea. Koulussa ja\nasuntopaikoissa heitä sanottiinkin vain Tummaksi ja Vaaleaksi. Tumma\noli vanhempi, Vaalea nuorempi. Tytöt ihailivat heitä loitolta ja\nseisoivat salaa katsomassa heidän mennessään ohitse.\n\n— Tumma on minun! saattoi joku sanoa silmät kosteina.\n\n— Vaalea on kauniimpi! huudahti toinen. — Hänet minä otan!\n\nMutta heitä ei kukaan ottanut. He kulkivat koskemattomina ohi tyttöjen\nihastuksen eivätkä tietäneet kauneudestaan. He näkivät vain toisensa ja\nriittivät toisilleen.\n\nHelsingissä Tumma sitten »otettiin» silloin kun Vaalea kirjoitti\nylioppilaaksi. Morsian oli punaisissa vaatteissa, kun tuleva lanko näki\nhänet. Häät vietettiin jo kesällä. Nuorempi veli lähti rohkean toverin\nkanssa purjehdusmatkalle yli avonaisen meren eikä mennyt häihin. Hän\najatteli että hukkuisi, mutta myrsky ei tahtonut häntä.\n\nKesän hän vietti lukemalla. Outo painostus ei lähtenyt hänestä.\nYlioppilastutkinto syksyllä meni helposti ja luvut toivat sisältöä\nelämään. Hän pääsi rauhaan, joskaan hän ei ollut sama kuin ennen.\nUrheilun hän kokonaan oli jättänyt ja kulki hiljaisena ja miettivänä\ntoverien keskellä. Hän haki heidän seuraansa ja viihtyi meluavassa\nilossa heidän joukossaan, vaikka ei itse ottanut siihen osaa. Veljensä\nkirjeisiin hän vastasi viileästi ja virallisesti. Se kohta hänen\nolemuksestaan, jossa veli oli hallinnut, oli kuoleentunut. Suuri\nlämmin ystävyys, korkein tunne, johon hän oli mahdollinen, tehtiin\ntarpeettomaksi: hänessä oli autiota ja tyhjää. Mutta hänellä oli rauha.\n\nSilloin tuli nainen hänen tielleen. Eikä tämä ollut vaatimaton tyttö,\njoka olisi hiljaisella lämmöllä tullut täyttämään hänen sielunsa\nautiutta. Hän oli kypsä nainen, joka otti hänet oikullisena ja\nväkivaltaisena rakastaen, vastoin kaikkea hänen järkeään. Vaalea\nleimahti outoon elämään tästä rakkaudesta. Rakastumisensa päivän\nillalla hän oli toinen kuin oli ollut aamulla. Ja yö, jonka hän\nkäveli vuorilla kaupungin ulkopuolella, teki lapsesta miehen, kuten\nse esikeväästä teki kesän. Heidän suudelmansa oli niinkuin auringon\nkosketus hedelmällisen maan kanssa. Mutta heidän rakkautensa paloi\nnopeasti loppuun. Kun he erosivat, oli heissä molemmissa mennyt jotakin\nrikki.\n\nMiehen oli vielä vaikeampi kuin naisen. Hän ei tajunnut mitä oli\ntapahtunut, hän ainoastaan kärsi ikäänkuin hänen ruumistaan olisi\npistelty. Kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen uskonsa ihmisiin\nmennyt. Naista hän kammoi kuin hävittävää kuloa. Hänen työnilonsa oli\npoissa ja terveys meni nopeasti. Hän ei jaksanut seurata luennoilla\nja hän pelkäsi ihmisiä. Hänen ajatuksensa joutuivat hermosairaan\nvaarallisten polkujen päähän ja lähtivät kiertämään. Tuli unettomuus ja\nepätoivo.\n\nItsesäilytysvaisto pani hänet nyt alkeelliseen työhön. Hän\nkoetti syödä, nukkua, hengittää ulkoilmaa ja urheillakin. Kaikki\nhänen tietoinen toimintansa keskittyi tähän. Muu oli kärsimystä\nmielipuolisuuden partaalla.\n\nEräänä aamuna, kun hän hiessä virui vuoteellaan mustan yön jälkeen,\nilmoitettiin hänelle että vieras etsi häntä. Hän pelästyi niin että\nrupesi vapisemaan ja sukelsi lakanoiden väliin. Kuin vasaraniskut\npäässään hän kuuli askelet huoneessa ja tunsi samassa käsien\nlaskeutuvan olkapäilleen.\n\n— Minä se olen, puhui tuttu ääni. — Ethän pelkää, rakas Heikki...\n\nHeikin mielessä tapahtui oikullinen muutos ja hän muisti äkkiä, että\nhänen oli kannettava kaunaa veljelle jostakin pahasta teosta. Mikä teko\noli, sitä hän ei muistanut, mutta se oli sellainen ettei sitä sopinut\nantaa anteeksi. Hänen teki mieli lyödä käsiä, jotka lepäsivät hänen\nhartioillaan. Ne alkoivat silitellä häntä niinkuin joku oli silittänyt\nhäntä joskus kauan sitten. Käsi oli lämmin, otsa kylmä. Nuorempi veli\nei nähnyt vanhemman ilmettä hänen katsoessaan pieluksella lepääviä\nkasvoja. Hän ei ollut jaksanut vastustaa lämpöä, joka lähestyi häntä.\nAinoa mitä hän jaksoi tehdä oli, että hän piti silmiään ummessa.\nKyynelet olivat särkyneet ripsien alle. Kun hän vihdoin avasi silmänsä,\nnäki hän veljensä tutut iloiset kasvot.\n\n— Mitä sinä tulit tänne? kysyi hän.\n\n— Kun sinä et kirjoittanut niin moneen aikaan. Miksen minä sitten olisi\ntullut?\n\n— Se oli tarpeetonta. Ei minua mikään vaivaa.\n\n— Vaikka ei vaivaisikaan. Minun tuli ikävä eikä Tyyra antanut rauhaa.\n\nVihamielinen ilme tuli nuoremman veljen kasvoille.\n\n— Mitä hän minusta? sanoi hän suuttuneena.\n\n— Hän on kaiken aikaa seurannut vaiheitasi eikä sitä päivää ole\nkulunut, ettemme olisi puhuneet sinusta.\n\nNärkästys ajoi tumman veren sairaan kasvoille.\n\n— Kas, jatkoi veli ystävällisesti kuten ainakin kasvattaja, joka on\ntottunut lapsen koskemattomuuteen, sinä et nyt pääse siitä että olet\nainoa veljeni.\n\n— Tarkoitatko ehkä että hän niin rakastaa sinua? sanoi vaalea veli ja\nhänen toinen suupielensä nousi.\n\n— Tarkoitan.\n\n— Odota sinä! huusi sairas ja vaahto tuli hänen huulilleen. — Kesää\nseuraa syksy.\n\nVeli nousi ja työnsi raollaan olevan ikkunan kokonaan auki.\n\n— Etkö sinä jo pian ala nousta? sanoi hän ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\n— Vieläkö hän käyttää niitä punaisia vaatteita? kysyi nuorempi veli\näkkiä.\n\nVanhempi rupesi nauramaan. Nauru oli niin välitöntä ja tervettä, että\nsairas joutui ymmälle miten suhtautua siihen. Hän ei moniin aikoihin\nollut kuullut sellaista.\n\n— Vielä, vastasi vanhempi veli. — Ne sopivat hänelle erinomaisesti.\nJahka nyt tutustut Tyyraan, ymmärrät sen. Sinä et ensinkään tunne\nhäntä. Sinä kannat jotakin epäluuloa. Hän on kuitenkin luotettavin\nja kunnollisin olento maan päällä. Uskoisitko esimerkiksi, että\navioliittomme ensimmäisenä vuotena, kun minä sain maksaa suuren\ntakuun, hän hoiti koko taloutemme ilman apulaista, ilman palvelijaa.\nMe heitimme kalliimman huoneistomme ja asuimme yhdessä huoneessa ja\nkeittiössä. Emme milloinkaan ole olleet niin onnelliset kuin silloin\nsiinä ahtaassa sopessamme. Sillä me saimme olla niin kahden. Ystävät\nantoivat meidän olla rauhassa.\n\nSairas tuijotti epäluuloisesti puhujaan. Tähän oli tarttunut jotakin\nTyyra-rouvan helisevästä ilosta ja se teki veljeen poistyöntävän\nvaikutuksen. Kun tumma veli ymmärsi, ettei mikään puhe auttanut,\nhuomautti hän reippaasti, että hän tavallisesti tähän aikaan oli jo\nkoulussa ja että hänen oli nälkä.\n\n— Nouse nyt ylös! sanoi hän samalla äänellä, jolla ennen lapsena\noli lausunut samat sanat heidän maatessaan samassa vuoteessa ja\nkiusoitellessaan toisiaan pyhäaamuisin, kun oli loiottu pitkään.\n\nHän nipisti häntä vielä lisäksi varpaasta, joka kohosi peitteen\nalta, sulki sitten ikkunan ja asettui pöydän ääreen. Nuorempi veli\nei yrittänytkään nousta. Muistojen kieli oli alkanut väristä ja\nmielenliikutus puistatti häntä. Veljenkin ajatuksissa liikkuivat\nmuistot, hän siirtyi hiljaa takaisin vuoteen laidalle ja laski kätensä\nnytkiville hartioille. Sairaan kosteat kädet kiertyivät veljen kaulaan\nja vetivät hänet rintaa vastaan. Niin he olivat kauan.\n\n— Tiedätkö, alkoi tumma veli vihdoin puhella hänen korvansa juuressa,\n— mitä varten minä olen tullut? Noutamaan sinua kotiini. Onhan\nluonnotonta, että me veljekset olemme tällä tavalla erossa. Sinun ei\nensinkään tarvitse pelätä tulla. Emme enää elä niin ahtaasti...\n\n— Miksette jääneet siihen ahtaaseen asuntoon, jossa olitte onnelliset!\nkuiskasi sairas kuumasti.\n\nVeli nauroi.\n\n— No katso, se tuli sittenkin ahtaaksi. Ihminen on kerta kaikkiaan\ntehty yhteiskuntaa varten ja haluaa jakaa onneaan myöskin muille.\nTäytyyhän minun joskus kutsua kotiin oppilaitani ja virkatovereitani.\nMinä olen nyt lehtori, näetkö. Ja huomattava on lisäksi, etteivät\nvuokrat siellä meillä ole sellaiset kuin Helsingissä.\n\nÄskeinen mielen laukeaminen näytti ihmeellisesti vaikuttaneen\nsairaaseen. Hän oli koko päivän valoisa ja toivorikas. Yön hän nukkui\nja vakuutti aamulla, ettei häntä enää vaivannut mikään. Vanhempi veli\nsai panna liikkeelle koko vaikutusvaltansa ennenkuin he yhdessä olivat\nmatkalla.\n\nOmituisesti tämä yhdessä matkustaminen toi mieleen entiset ajat.\nMenneisyys ja nykyisyys liittyivät toisiinsa, sydämet aukenivat ja\npitkän rautatiematkan aikana veljekset ehtivät esittää toisilleen\npääpiirteet elämästään niinä vuosina, jotka olivat viettäneet erossa.\nVanhemmalla, joka oli ollut onnellinen, oli verraten vähän kertomista;\nnuoremmalla sitä vastoin paljon.\n\nMitä lähemmäksi matkan päätä tultiin, sitä levottomammaksi kävi Heikki.\nHäntä pelotti. Kun he asemalta ajoivat kotiin, täytyi veljen tukea\nhäntä, sillä häntä pyörrytti kuin merikipeää.\n\n— Muistatko, Armas, etten minä ole tahtonut tulla tänne, sanoi hän\ntuskaisesti.\n\n— Muistan, muistan, nauroi Armas. — Minä olen väkisin tuonut sinut.\n\nHe pääsivät sisään talon rouvan huomaamatta ja Armas teki Heikille\nmerkin, että he olisivat hiljaa ja yllättäisivät hänet. He tulivat\nvarpaisillaan saliin, jossa tuntui resedaa muistuttava tuoksu ja\nsohvilla oli punaisia tyynyjä. Tuli paloi uunissa. Armaan yrittäessä\nruokasaliin rouva astui kynnyksellä häntä vastaan pieni kukkamaljakko\nkädessään. Hän paiskautui miehensä kaulaan, että vesi maljakosta vuoti\nmaahan, ja läheni sitten sydämellisesti lankoaan ja puheli kaiken aikaa\nheleällä äänellä:\n\n— Ja te pääsette tulemaan minun huomaamattani! Ja minä kun olen\nvartioinut ikkunassa niin että kaikki työni ovat myöhästyneet.\nTervetuloa, tervetuloa! Tiesinhän minä, että sinä tuot Heikin mukanasi.\nOlen niin iloissani. En ymmärrä miten en kuullut. Mutta ajurilla\nvarmaan ei ollut kulkusia... Syömmekö me nyt heti, vai...? Ei, kaikkein\nensiksi pitää Heikin päästä huoneeseensa. Vai tahdotteko lämmitellä? On\nkylmä. Mutta Heikin huoneessa on myöskin tulta.\n\n— No, kaikki on hyvin? kysyi Armas käsivarsi vaimonsa hartioiden\nympärillä. — Tuotiinko eilen koulusta vihkoja? Tuossahan ne ovat,\nlisäsi hän samassa kun he tulivat talon isännän huoneeseen. — Eikö\nmitään postia?\n\n— Ei mitään, vastasi rouva. — Vierashuoneeseen täytyy täältäpäin mennä\nArmaan huoneen läpi, mutta sinne päästään myöskin suoraan portaista.\nMutta mahtaako sinua häiritä, että ikkunat ovat kadulle päin? Me\nvoisimme vielä pahimmassa tapauksessa muuttaa sen suojan makuuhuoneeksi.\n\nVierashuone vaikutti nuoren tytön kammiolta. Seinät olivat siniset\nja huonekalut valkoiset. Pöydällä oli kukkia. Heikki tunsi että hän\ntulisi viihtymään täällä ja hän lausuikin sen veljelleen ja Tyyralle.\nRuokapöydässä hän tunsi sen taasen ja puhutteli Tyyraa ensimmäisen\nkerran nimeltä. Kun hän illalla lepäsi vuoteessa viileiden lakanoiden\nvälissä, oli hänen niin hyvä olla, että hän tunsi tulevansa terveeksi.\nArmas istui hetkisen tuolilla hänen vieressään, avasi sitten\nterveysikkunan ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi Heikki:\n\n— Kiitos, että toit minut tänne. Minä paranen nyt.\n\nHän ei kuitenkaan niin äkkiä parantunut. Heille koitti kaikille\nkolmelle pitkä taistelun aika. Parantumisen suunta oli kuitenkin selvä.\n\nHeikistä ja Tyyrasta tuli hyvät ystävät. Koulutyönsäkin tähden saattoi\nArmas vähemmin olla veljensä kanssa. Heikki ja Tyyra laskivat mäkeä\nja kävelivät, Tyyra luki Heikille ääneen, Tyyra istui Heikin rinnalla\nhänen pimeinä hetkinään ja löysi lohdutuksen sanan.\n\n— Katsos nyt, sanoi Armas, — kohta sinä pidät Tyyrasta enemmän kuin\nminusta!\n\nJa nauroi.\n\n— En ymmärrä kuinka ihminen siihen määrään saattaa erehtyä, myönsi\nHeikki.\n\nMaaliskuu toi siintävien hankien juhlapäivät ja sunnuntaiaamuin he\nkiitivät kaikki kolme suksillaan kauas kaupungin ulkopuolelle. Heikki\nvanhana urheilijana teki monet kierrokset ristiin rastiin Silläaikaa\nkun Tyyra ja Armas ponnistivat suoraan eteenpäin. Arkipäivin Tyyra ja\nHeikki hiihtivät kahden. Kuiva, aurinkoinen ilma lemusi ja maailma oli\ntäynnä säteilevää kirkkautta.\n\nKesä vietettiin järvellä ja saarilla. Vuoden perästä oli Heikin terveys\nniin hyvä, että hän saattoi antaa tunteja koulussa. Työn mukana palasi\nelämänhalu. Hän tasaantui, voimistui ja tuli yhteiskunnan jäseneksi.\nAlettiin jo kiusoitella häntä, että se tai se nuori neiti oli\nrakastunut häneen. Se oli hyvä tyttö, sopi ruveta ajattelemaan asiaa.\nMutta kun tähän aiheeseen tultiin, lensi varjo Heikin kasvoille ja\nhänen kälynsä riensi nopeasti sotkemaan koko juttua.\n\nEräänä kylmänä talvipäivänä tuli Heikki oudon vakavana etsimään kälyään\nruokasalista.\n\n— Tyyra, ehditkö sinä tulla.\n\nTyyra hiukan säikähti ja seurasi häntä salin ja Armaan huoneen läpi.\nHe istuutuivat sohvaan. Tyyran kasvot kysyivät huolestuneina ja hän\nsilitti ystävällisesti Heikin kättä niinkuin oli tottunut tekemään\ntämän ollessa sairas.\n\n— Tiedätkö mitä minulle tänään on tapahtunut? Sain todistuksen siitä,\nettä olen täydelleen terve.\n\nJännitys suli Tyyran kasvoista iloiseksi odotukseksi.\n\n— Se on kummallista, sanoi Heikki ja katsoi eteensä huoneeseen ja hänen\nkasvoillaan kulki omituinen valojen ja varjojen vaihtelu.\n\nTyyra ei ollut milloinkaan huomannut, että hän oli näin kaunis ja\nvoimakas.\n\n— Kerro, kuiskasi hän.\n\n— Täällä, kadulla tuli äsken vastaani — entinen morsiameni. Minussa ei\nliikkunut mikään. Hän oli kuin vieras ihminen.\n\nMolemmat vaikenivat. Heikki tuijotti eteensä ja hänen vakavuutensa\nvaihtui hymyyn. Äkkiä hän katsahti Tyyraan:\n\n— Tiedätkö ketä minun on kiitettävä tästä kaikesta?\n\n— Ketä? sanoi Tyyra niin hiljaa että kuiske tuskin kuului.\n\nHänen pitkät tummat ripsensä lepäsivät poskilla, vaaleissa hiuksissa\nnauroi punainen nauharuusu ja ohimot takoivat niin että suonen nousenta\nja laskenta näkyi. Heikki ei lausunut sanaa, joka jo oli hänen\nhuulillaan, hän kiersi käsivarret Tyyran ympärille ja suuteli häntä\nhuulille, kaulalle, niskaan. Tyyra upposi hänen voimakkaaseen syliinsä\nja kävi avuttomaksi. Heikki suuteli häntä niin että hän oli tukehtua.\n\nÄkkiä Tyyra parkaisi ikäänkuin häntä olisi pistetty ja he heräsivät\nmolemmat.\n\nHe viipyivät paikoillaan kuten äsken olivat ystävinä istuneet, mutta\nheidän välillään oli ammottava kuilu. Tyyra nousi, piteli otsaansa\nja lähti horjuen menemään. Heikki astui ikkunaan ja kaikki hänen\najatuksensa sanoivat hänelle kylmästi: sinä olet konna. Hän otti jonkin\npaperiliuskan pöydältä, rutisti sen kädessään ja päästi lattialle.\n\n— Kaikki on mennyttä! sanoi hän taasen kylmästi ja katsoi eteensä\nmitään näkemättä.\n\nHänen sydämessään kyenteli alkava kipu.\n\n— Nyt minä olen lopullisesti rikki! ajatteli hän ja naurahti, ettei\npurskahtaisi itkuun.\n\nSitten hän paiskautui suulleen vuoteelle. Hän ei ollut milloinkaan\nollut sellaisessa poltteessa ja häpeässä.\n\nÄkkiä viilsi järjen terä läpi aivojen. Hän nousi ja rupesi kokoamaan\ntavaroitaan. Hän mätti kaikki huiskin haiskin ja tuota pikaa olivat\nlaukut valmiina. Hän katsoi kelloaan: puolen tunnin kuluttua palaisi\nveli koulusta. Kokonainen puoli tuntia! Hän istuutui tavaroidensa\nääreen kuten ihminen istuutuu uppoavan laivan kannelle ja tunsi\nkaikkien hermoväreiden, jotka sairauden aikana olivat vaivanneet häntä,\nkulkevan läpi päänsä. Yhdessä tuokiossa tulivat sairauden eri vaiheiden\ntuntomerkit. Otsa oli kylmä ja ruumis hiessä. Hän katsoi katsomistaan\nkelloa ja lähti vihdoin kadulle. Hän alkoi astella edestakaisin talon\nlähellä.\n\nMutta makuuhuoneessa virui Tyyra polvillaan vuoteensa ääressä ja höpisi\nsuonenvedontapaisissa kouristuksissa:\n\n— Jumala, minä olen sinut hylännyt — minä omistin sinut kerran. Katso\narmiaasti minun puoleeni kuten sinä katsoit syntisen vaimon puoleen\npöydän tykönä fariseuksen huoneessa. Minä olen syntinen vaimo.\nTulithan sinä pelastamaan syntisiä. Et sinä voi minua — minä olen\nliian syntinen... Minä hylkäsin sinut ja nyt olet sinä hylännyt minut.\nKadotettu, tuomittu...\n\nKun tumma veli lähestyi kotiaan, huomasi hän jo kaukaa, että Heikki\nrauhattomana asteli edestakaisin. Hän hymyili tälle, mutta huomasi pian\nettä jotakin erikoista on tapahtunut. Vihdoin hän juoksujalkaa tuli yli\nkadun. Hän näki hävityksen veljen kasvoilla ja ymmärsi että vuoden työ\noli ollut turha.\n\n— Mitä on tapahtunut? sanoi hän ja tarttui Heikin käsivarteen.\n\nHeikki eteni ikäänkuin häntä olisi polttanut.\n\n— Tule sisään, sinä olet aivan sinisenä vilusta... Etkö sinä nyt voi\nsanoa nopeasti mikä sinun on?\n\nMutta nuorempi veli vaikeni. Hänen kasvonsa vavahtelivat. Hän yritti\npuhua mutta sanat jäivät kurkkuun. Vihdoin hän sai ne ilmoille vaivoin\nja soinnuttomasti:\n\n— Minä olen vietellyt sinun vaimosi. Minä olen häväissyt kotisi, tee\nminulle mitä tahdot. Mutta minä yksin olen syypää.\n\nVanhempi veli tuijotti häneen: oliko hän menettänyt järkensä?\n\n— Mitä, mitä sinä sanot?\n\nNuorempi toisti kaikki tyynni. He seisoivat kadulla raa'assa\ntalvipakkasessa. Vanhempi veli tuijotti vielä hetkisen puhujaan. Ja\nhänen kasvojaan katsellessaan hän kävi kalpeaksi ja karkasi sitten ylös\nportaita.\n\nEteisessä seisoi hänen vaimonsa seinään nojaten. Hänkään ei voinut\npuhua. Hän ojensi kätensä ja lausui itkunsa seasta jotakin, jota oli\nmahdoton ymmärtää.\n\n— Minä tiedän kaikki, sanoi mies raivoaan pidättäen ja tarttui\nojennettuihin käsivarsiin.\n\nTyyra lyyhistyi permannolle.\n\n— Rankaise minua yksin! sai hän esille.\n\nHänen miehensä nauroi ja ajatteli: vai niin hellää se on ollut!\n\n— Mene huoneeseesi. Minä tulen pian.\n\nHän karkasi läpi salin ja työhuoneensa sinivalkeaan kamariin. Ovi\nporraskäytävään oli auki ja veli kantoi tavaroitaan kadulle. Lehtori\nnauroi, työnsi ikkunan auki ja paiskasi loput sitä tietä. Sitten hän\nsulki ikkunan, meni omaan huoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän\nääreen. Hän laski päänsä suurta vihkopinkkaa vasten ja paineli\nohimoitaan.\n\nHän kuuli ajurin tulevan ja hetken perästä ajavan pois. Hän karkasi\npystyyn ja aikoi juosta menoa estämään. Mutta eihän ollut muuta\nmahdollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut ampua veljensä.\nNiin, sen hän olisi voinut tehdä, se olisi ollut parempi. Mutta se oli\nmyöhäistä. Tyyran hän vielä voi ampua. Ja hän veti jo auki laatikon,\nmissä ase oli. Mutta samassa hänen voimansa herpaantuivat, hän repi\nhiuksiaan ja voihki.\n\n— Minä tapan itseni, päätti hän äkkiä. — Niin saavat rauhassa omistaa\ntoisensa.\n\nHän rupesi yksityiskohtia myöten erittelemään kaikkea hyvyyttä ja\nhellyyttä, mitä hän oli osoittanut veljelleen ja miten häntä oli\nrakastanut. Ja riemuitsi että olipa ajanut hänet pakkaseen. Mutta\nsamassa hän muisti heidän lapsuuttaan ja löi nyrkkinsä pöytään ja\nraivosi kuin kahlehdittu eläin.\n\nÄkkiä hän muisti vaimonsa.\n\nTyyrakin oli ruvennut kokoamaan tavaroitaan.\n\n— No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei\nsitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään.\n\nTyyra katseli häneen ja hänen itkunsa taukosi:\n\n— Jumala on antanut minulle anteeksi. Anna sinäkin.\n\n— Helpostipa Jumala on antanut sinulle anteeksi. Minä en ole yhtä\nlaupias.\n\n— Mitä sinä tahdot sitten minun tekevän? Olen valmis kaikkeen.\n\n— Tulet tänne ja kerrot minulle kaikki.\n\nTyyra alkoi vavista.\n\n— Minä en voi.\n\nHänen miehensä kiskaisi hänet rinnalleen.\n\n— Vai et voi. Sitten saat heti paikalla lähteä samaa tietä kuin se\ntoinen.\n\n— Armahda minua. Minä en tiedä.\n\n— Mitä puhetta se on?\n\n— Minä menen.\n\n— Et vielä, ennenkuin olet tunnustanut kaikki tyynni. Minä olen valmis\nruoskimaan sinua, kunnes tiedän koko totuuden.\n\nTyyra oikaisihe äkkiä suoraksi ja hänen silmänsä leimusivat.\n\n— Tiedätkö, että kun sinä tulit ja minä odotin sinua eteisessä ja\ntahdoin kertoa sinulle kaikki, rakastin sinua enemmän kuin koskaan\nennen. Nyt on rakkauteni kuollut. Minä olen nähnyt, että sinä olet\ntoinen kuin se, jota minä olen rakastanut. Sinun on turha enää puhua\nminulle, sillä minuun ei mikään satu.\n\nArmas istui pää käsien varassa ikäänkuin peläten sen halkeavan.\n\n— Tyyra, rukoili hän tyyntyneemmin, — tule tänne. Puhutaan levollisesti.\n\nPuhelin soi.\n\nMajatalosta ilmoitettiin, että maisteri, lehtorin veli oli tullut sinne\nja sairastunut. Hän houraili.\n\nArmas heräsi kuin raivokohtauksesta.\n\n— Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen tehnyt? huusi hän sielussaan.\n\nHän karkasi Tyyran luo, syleili häntä ja kiirehti pois,\n\nVeli ei tuntenut häntä. Hän värisi kuin viluissaan ja häntä poltti kuin\ntuli. Lääkäri ei voinut sanoa mikä tauti oli tulossa, mutta vakavalta\nnäytti.\n\nPuolenyön aikaan lehtori kutsui rouvansa sairaan luokse. Aivoissa oli\nnähtävästi tapahtunut verisuonen ratkeaminen.\n\nAamuyöstä tuskat lakkasivat. Sairas makasi raskaasti kuorsaten. Aamun\nhämärtäessä hän avasi silmänsä ja tuijotti eteensä ilmeettömin katsein.\n\n— Me olemme täällä, kuiskasi tumma veli kipeästi rakastaen, — Tyyra\nja minä. Tunnethan meidät? Sinun pitää tulla terveeksi. Me rakastamme\nsinua...\n\nHämärtyvistä silmistä pusertui kyynel. Luomet painuivat alas eivätkä\nkoskaan avautuneet.\n\nKuolema tuli yhdessä harmaan, talvisen päivän kanssa.\n\n\n\n\nLOKAKUUN TARINA\n\n\nLumi oli tullut äkkiä. Lehdet olivat vielä puussa, kaalit ja perunat\nmaassa. Ihmiset jo pelästyivät, että jäävät vaille parhainta\nsärvintänsä. Mutta yhtä kaikki hellitti pakkanen, lumi suli, ja eräänä\nharmaana lokakuun päivänä pääsivät kaikki perunapelloilleen.\n\nLaitimmaisen talon pientarelle oli viritetty tuli ja hiilloksessa\npaistui perunoita. Siinä kävivät kuokkijat vuorotellen lämmittelemässä.\nOli miestä ja kasvavaa poikaa, mutta enimmäkseen oli naisia. Pidettiin\nkiirettä, pilvet näyttivät siltä että voivat minä hetkenä hyvänsä\nruveta vuotamaan ja lumenmakuiset ne olivat.\n\nKaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen\nhuivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi\nvaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen\ntyöstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla.\nLaitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä\nastui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni\nkiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota.\n\nTuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi\npuutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia\nihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy\nAaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa\ntoimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja\nne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja\npirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi\nhuusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista,\nvaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin,\nhuomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven.\nJa sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta,\nlienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin\nvähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin\npienikin.\n\nAaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan.\nKylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut\ntapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu.\n\nVihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi\nhevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa\nLiisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan.\n\n— Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä\nniitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut\ntietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta.\n\n— Pidä nyt jo suusi kiinni! sanoi Aaretti.\n\n— Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä\nSelmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain\nkuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä\nja reistataan... Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin\nkuulet...\n\nAaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä\nväkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki\npuhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa\noli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli,\nettä miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten\nympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut\nvanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen.\n\n— No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti\nhakemaan vaatteita.\n\n— Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven\nkiinni.\n\nNaiset jäivät huoneeseen. Toiset puhuivat valittavasti, toiset vihan\nvallassa: Että mitä noistakin tulee, jos jäävät elämään.\n\n— Kuolevat ne.\n\n— Tuo toinen varsinkin.\n\nEiköhän pitäisi antaa hätäkaste.\n\n— Mutta jos ovat ennestään kastetut. Ei suinkaan mahtane saada kastaa\nkahdesti.\n\n— Parempi se kuin ei ensinkään.\n\n— Katsokaa virsikirjasta. Siellä on nämä luvut.\n\n— Taikka soitetaan rovastille ja kysytään. Meneehän pappilaan lanka.\nKukas lähtee?\n\n— No, sinä köntti siinä, itse isä, lähde sinä isännälle puhumaan,\nettä soittaa rovastille. Mitäs siinä seisot laiskana, kun kaikki muut\npuuhaavat hiki päässä. Oletko edes katsonut penikoitasi? Pahempi sinä\nolet kuin metsän peto...\n\n— Suu kiinni! tiuskaisi Aaretti ja löi nyrkkinsä sängyn päätyyn. —\nOnkos tässä kukaan päässyt lähelle?\n\nKaikki rupesivat nauraa tirskumaan ja härnäämään häntä:\n\n— Kyllä me päästään tästä pois.\n\n— Hoida vain yksin.\n\n— Mutta katsokin etteivät joudu pahaan paikkaan, jos kuolevat.\n\nAaretti toivoi sydämestään, että lapset kuolisivat. Sellaisen kirstun,\nminkä ne tarvitsevat, hän itsekin tekee, isäntä kyllä antaa laudat,\neikä se tule kalliiksikaan. Mutta kasteeseen ne kyllä on toimitettava,\nei hän mitenkään suo, että niiden sieluille tulee vahinkoa. Hän seisoi\nsängyn päässä ja katseli surkeita, huutamisesta ja vilusta sinettyneitä\nkasvoja ja outo kirvellys tuntui hänen sydänalassaan. Muisto hauskoista\nkuutamoisista öistä vuosi sitten sekaantui kaukaa nykyhetkeen.\n\nNaiset sättivät hänen ympärillään. Olisivat menneet pois niinkuin\nuhkailivat. Hän muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin Selma\nmytty kädessä astui junasta ja hän piteli hevosta suupielistä, kun\nse pelkäsi. Junan mentyä tuli Selma ja kysyi, oliko hevonen häntä\nvastassa, ja pyysi avukseen kantamaan kirstua. Kaunis Selma oli. Ei\nollut yhtään sellaista näillä mailla. Hän hakee vielä Selman ja nai\nhänet. Miksei hän ennemmin ollut sitä tehnyt? Hän ei ollut tietänyt,\nettä olisi kiire, kun Selma keskellä vuotta riitaantui emännän kanssa\nja lähti pois. Lapset kuolevat, he voivat alkaa elämänsä uudestaan\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nEmäntä tuli tuomaan vaatetta ja voudin vaimo, jolla itsellään oli pieni\nlapsi, rupesi hoitelemaan lapsia.\n\n— Eivät ne kuole! kuului kuin yhdestä suusta, — koska noin syövät.\nPienet lapset ovat niin sitkeitä, että niitä voi pidellä miten huonosti\ntahansa, jos vain ovat elääkseen.\n\n— Mutta kuolevat, vaikka olisivat kuinka voimakkaat, jos taas ovat\nkuollakseen, sanoi Liisa.\n\nJa nyt rupesivat kaikki puhumaan kokemuksistaan ja kuulemistaan.\nEräänkin piian lapsi oli ollut koko yön metsässä santakuopan pohjalla\nja aamulla kuulivat paimenet huudon ja veivät lapsen torppaan ja\nhengissä se on tänäkin päivänä. Eläinten pennuissa vasta elinvoima on.\nTässäkin talossa löydettiin syksyllä vasikka metsästä, ja oli ollut\nkovat pakkasyöt. Lehmä saatiin kiinni monta päivää myöhemmin toisen\ntalon karjasta. Miten ne olivat eronneet, oli käsittämätöntä. Mutta\nvasikka on kaiken aikaa ollut niin pulska ja iloinen, että sitä on\nkelvannut katsella.\n\nKun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui\nhänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään.\nHän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi\nlapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta... Häneen iski\nlujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne\nmistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei\nhäntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi\nkankaalla.\n\nAaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille\nja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis\nmaksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan\npuolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja\nvarustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän\nhuoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen\npeitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja\npuhuivat ja hellittelivät nukkuvia.\n\n— Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa.\n\n— Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset\nhoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte\nhänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon.\n\n— Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun\nmeillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä\ntulee...\n\nAaretti oli naulasta ottanut päällystakkinsa.\n\n— Oritta on paha pidellä, sanoi hän. — Minä vien ne takaisin äidille.\n\nKaikki katsoivat häneen suu auki.\n\n— Onko isäntä antanut luvan? kysyi emäntä ankarasti.\n\n— On. Ja rahaakin.\n\nAaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset\nniihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä\nvieläkin äreämmin kuin äsken.\n\n— Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt.\nTappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi.\nMutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan,\nvaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se.\n\n— Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia\nkultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea\npappilaan mennessäsi...\n\n— Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että\nihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa\nsaa kantaa.\n\n— Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta\nkai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat.\n\nSitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä\nnähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei\nauttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta\nkärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas\nmäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen,\njolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena\nportailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan\nhurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle.\n\nHevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin\nnukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli\npäässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän\nSelman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa\nsovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi\nhuoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi\nvika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi.\n\nMutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään?\nKaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle.\n\nKahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa\nlumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden\nvälissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut,\nniiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut.\nÄkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan\nyläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma\nja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti\nhänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle\nja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen\nkerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa.\n\nJopa oli käynyt huonoksi.\n\n— Ihanhan sinä vapiset, sanoi Aaretti, kun hän oli päässyt rattaiden\nääreen ja ojensi kätensä. — Oletkos sinä nyt vähissä vaatteissasi\nnukkunut tuossa?\n\n— Kun en jaksanut kävellä.\n\nHän piti sinettynyttä kättään rattaiden laidalla. Huuletkin olivat\nsiniset ja silmät kuopilla. Aaretti katsoi häneen pelästyksissään ja\nhänen sydänalassaan liikahti kipeästi kuten äsken katsellessa lapsia.\n\n— Juokse vähän lämpimiksesi, ehdotti hän.\n\n— Otatko sinä lapset? kysyi nainen äänessään odotusta.\n\n— Tässä ne ovat, sanoi Aaretti.\n\nSilloin äiti kävi kiinni päähänsä ja horjahti. Hänen täytyi istuutua\ntiepuoleen.\n\n— Minä maksan, riensi Aaretti rauhoittamaan häntä.\n\nÄiti ei itkenyt, huojutteli vain itseään ja valitti. Aaretti oli jo\nsanomaisillaan, että hän oli valmis menemään pappilaankin, mutta hän\nmuisti samassa entistä Selmaa, joka oli ollut pulska ja punaposkinen.\n\n— Minulla on täällä puolisataa mukanani. Ja miten sinä et ole\nkirjoittanut, olisinhan minä auttanut jos olisin tiennyt. Olihan meillä\nlähtiessäsi puhekin että lähetät osoitteen.\n\nSelma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin\ntällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan.\n\n— Tule tänne rattaille, on lämpöisempi... Tulisit nyt. Annanko minä\ntakkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä\nvälillä on ollut.\n\n— Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä\nvain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on\nkuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet\nmuualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo.\nPelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan.\n\nAaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon\nlapsista.\n\n— Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän\nauttaisin.\n\n— Hän ei tahdo että ne ovat siinä lähellä.\n\nÄkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti\nseisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä\npystyssä.\n\n— Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja\njuoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa.\n\nAaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä\nja samaa.\n\n— Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä\nsaatan sinut asemalle.\n\nHän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt\nminnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille.\nAaretti kirosi.\n\nHervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset\nsyliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli\nniitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin\nlakkaamatta.\n\nAaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää\näidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei\ntarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle,\nlensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla\noli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle\nvalitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa.\nTuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja\nvesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen.\n\nAaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa\nmarkkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän\ntuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi.\n\n— Onko sinulla edes junarahaa? kysyi hän.\n\n— On.\n\n— Riittääkö varmasti? kysyi hän jalomielisesti.\n\n— Varmasti, vastasi Selma väsyneenä.\n\n— Taitaa olla hyvä mies se leski?\n\n— Hyvä se on.\n\n— Voit sinä siitä pulskistuakin, sanoi Aaretti jonkin ajan perästä\nja ajatteli kateana leskimiestä. Olisi Selmassa ollut vähäisenkin\nentistään, ei häntä olisi antanut kenellekään.\n\nRupesi kyentelemään lunta. Selma peitteli huppuun lapsia vällyjen\nsisään ja katseli niihin pienestä raosta. Äkkiä hän kiskaisi peitettä\nsyrjään, painoi poskensa kääröä vasten ja puhkesi valittamaan.\n\n— Se on kuollut, se on jo ihan kylmä. Herra Jumala, se on kuollut!\n\nAaretti ajatteli: Jumalan kiitos! ja läiskäytti ohjasperiä. Nuori\nhevonen oli märkänä. Sillä kohdalla, missä tie meni rautatiekiskojen\npoikki, hän kysyi asemamieheltä junan kulkua ja kuuli, että juna\nlähtisi kymmenen minuutin perästä. Silloin hän antoi oriin mennä.\nNopeasti vielä hevonen kiinni ja äiti alas rattailta! Hän sai\nirrottamalla irrottaa sekä elävän että kuolleen lapsen hänen sylistään,\nnostaa hänet maahan ja puoleksi kantamalla kuljettaa läheisimmälle\npenkille. Kukkaron hän helposti löysi, mutta oli vaikeampi saada\nSelmalta tietoa, mille asemalle lippu oli ostettava. Lippua ja kukkaroa\ntuodessaan hän sanoi ystävällisesti myhäillen:\n\n— Pistin viisi markkaa, ettei tulisi puutetta. Ei silti, että jäi sinne\nvielä kymmenen ennestäänkin. Onpa se mukavaa, että on hyvä mies.\n\nSelma oli pitkänään penkillä asemahuoneen edustalla. Kun vihellys\nkuului ja maa alkoi täristä, nosti Aaretti hänet pystyyn ja läksi\nkainaloista pidellen taluttamaan kohti kiskoja.\n\n— Jumalan haltuun nyt sitten, sanoi hän, — ja hyvää voimista vain. Ole\nnyt huoleti lapsesta, kyllä minä siitä pidän murheen.\n\nHänen täytyi saattaa Selma vaunuun asti, tämä ei voinut kulkea yhtään\naskelta yksin. Hän keikahti heti pitkäkseen tyhjälle penkille. Aaretti\npelkäsi jäävänsä vaunuun, otti nopeasti hänen oikean kätensä ja sanoi\nhyvästi. Käsi oli tulikuuma. Ovelta hän katsahti taakseen ja näki\nmärän, harmaan saalin peittämät hartiat ja leuan joka vapisi. Hän\nhyppäsi kiireesti alas. Parahiksi, sillä juna lähti paikalla. Hevosen\nluo rientäessään hän muisti, miten puolitoista vuotta sitten Selma oli\ntullut tästä, päässään pehmeä valkoinen liina ja kädessä mytty. Mies\nnieli itkua.\n\nOn se sentään mukavaa, että jäi tuo lapsi. Aina hän sen yhden hoitaa\nniinkuin äidille lupasikin. Miten päässee perille Selma. Kunhan ei\nolisi kuoleman taudissa.\n\nHän tuli rattaille, veti varovasti lasten alta tukon heiniä ja pani\nhevosen eteen. Sitten hän erotti vällyistä pienen ruumiin ja peitti\nsen heiniin rattaiden perään. Hevonen oli pahasti ajettu. Isäntä kyllä\nsuuttuisi. Ei se ollut koskenut heiniin. Hän taputti sitä ja puheli\nsille viihdytellen. Ei ollut mukana edes leipää. Eihän hän ollut\naikonut lähteä kauas.\n\nOli kun olikin jäänyt kysymättä, oliko lapset kastettu. Ettei hän,\nhullu, kuitenkin ollut antanut naisten panna niitä hätäkasteeseen, kun\nne siitä puhuivat. Voi, voi sentään, mikä tuli! Mutta toisen, elävän\nlapsen, sen hän pitää kuin silmänsä. Se pitää kastettaman pappilassa ja\nsen nimeksi pannaan Selma.\n\nHiljalleen juoksi ori kotia kohti. Satoi lunta. Lapsi nukkui. Aaretin\ntäytyi alituisesti raottaa vällyjä nähdäkseen, ettei sille tulisi\nmitään. Ja kun se rupesi itkemään, otti hän sen syliinsä, avasi takin,\npani rintaansa vastaan ja kiersi vällyt ympärilleen.\n\nHänessä värähti, kun hän tunsi lapsen liikahtavan ruumistansa vasten.\n\n\n\n\nEVANGELINE\n\n\nHelteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani\nmäärän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli\nkirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan:\n\n»Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä\ntulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva\nKrasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa\nasumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo\nsydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni\noli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.»\n\nAjoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella\npuolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se\ntuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi\nkuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen.\n\nTuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin\nvihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko\nhän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen\nkädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi\nhäntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään\nääntä.\n\nTervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia\nja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut\ntulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi\npoistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha\npalvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni.\n\nRouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta\nharmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden\nhuoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus\nveti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä\nhyppäsi silloin vallattomasti sisälle.\n\n— Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun\npalvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa.\n\n— Oli.\n\n— Tässä on sitten kello, jos herra suvaitsee tarvita jotakin.\n\nJossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse\nnauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja\npäättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon\nsakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa,\npoistui palvelijatar äänettömästi.\n\nMehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli\nrouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa\nhänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa\ntutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä\nei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla\nmatkoilla.\n\nPäätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään\ntavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari\ntuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä,\nja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä.\nPeilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se\noli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä.\nJonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun\npiti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin:\n\n— Kauanpa rouva viipyykin.\n\n— Rouva käy aina tähän aikaan rukoilemassa, tuli vastaukseksi.\n\nNiin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia,\njoita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin\nedessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli\nollut kokonaan mustiin verhottu.\n\nJuotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten\nrouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria\njuutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre.\nOnnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin\nkirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla\nvihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli\nvapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla.\nKatuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja\nnälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää.\n\nKirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään\nportistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella,\nvarjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli\nvastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä\nkuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste\nlankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen\npienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät\ntäydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa\nyläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä\nrinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan\nhyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.\n\nVihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea\nkatseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja,\nmutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin\nparempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja\ntulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.\n\nVasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen\ntyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta\npitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut\nkansan joukossa.\n\nKirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja\ntammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita\npuuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla\nhautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki.\nLähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät\nvalkoiset ruusut.\n\nTytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta.\nHyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla\nhumisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar\nolla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa,\njossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin\nsitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja\nlaituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin\nhienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin\nkäänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä\nkorkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa\nmaissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli\nkiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan\nyläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.\n\nEvangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä\nhauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan?\nOliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys\nEvangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?\n\nTulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla\nkäsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut\nkysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan\nhuolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista\nkuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä,\nporsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme,\nkoski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt\nerinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi,\nettä pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa.\nVarat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa\ntehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi\nkorjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä\npäättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri\nehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.\n\nRouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen\nkasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin.\nSiirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja\nmonet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä\noli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt\nGoethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut\npitkä aika.\n\nIllallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että\nsen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka\noksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat\nniin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden\nharjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä\nruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin\nvalkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden\nkeskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi\nastellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä\nvoinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui,\nettä näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai\nehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja\nrouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen\nrunonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.\n\nIltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun\nsekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta\nkun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi\njoelta päin kuulua satakielten vihellys.\n\nMinut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa\nruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja\nsyleillyt hänen polviaan.\n\nAurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin\npuolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia,\nharvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat\nuudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman\npersoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan\noli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka\nluonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä,\njalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva\nKrasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai\nlaulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan.\n\nMitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen\nluonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva\nKrasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun\nballadiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen\nhämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että\nitsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät\nkädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin\nja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin\njoutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan:\ntuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta\nsen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan\npienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa\nja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet.\nHaalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut\nkeltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän —\nkahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen\nkaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin\njohtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan.\n\nVierelläni seisoo pieni harmaa olento.\n\n— Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä\ntämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan\ntyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut\nkipeänä surusta.\n\nHän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen,\npuoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut\ntoisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan.\n\nEvangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä\nolen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä\nkävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä\nmissä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe\nEvangelinea, omaani, armastani.\n\nEn huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin\nsytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni.\n\n— Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että\nhän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en\najattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä.\n\nEn ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin\nsuuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin\nulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se\noli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään\nikäänkuin se olisi ollut äitini käsi.\n\nAstuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan\nsatakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää\nja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin.\nKirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja\nsydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita\nja valkoista tytönpäätä.\n\nNyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein\nsilmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili\nmurtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia\nhuulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä\nsieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä\ntukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat.\n\nEvangeline, minun Evangelineni!\n\nOlin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt\nkaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät\neikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet\nyhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia\nkysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan\nkajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai\nhautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen\nhaudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan\nmuualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty.\nItse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin\nkukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja\nkuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä\nhaudalla.\n\nEräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla —\nastui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin\nyksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja\nitkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan\nkuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät\ntuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle.\nHerra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin.\n\nOli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä\noikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen?\n\nMinun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän\nkauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla?\nOli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda\nteetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että\nvieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut\nhuoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus\nennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa!\n\nEn jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin\nsuinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla.\n\nKun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä\nylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää\nyötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme\nkahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut\nruusuja. Kuu paistoi.\n\nRouva Krasinskin oli nähtävästi vaikea puhua.\n\n— Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä\nsuonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi\nsitten kuoli tyttäreni Evangeline.\n\nHengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut\nvastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin\nselustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi\nrauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän\njatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni:\n\n— Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi\nmaanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan\nsaapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa.\nOlimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei\nnähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin\nEvangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea\nmalliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin\nensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan.\n\nSalista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän\noli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies.\nEvangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat...\n\nKertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista\nettä saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä\nkaikelle sille mikä mielessäni eli.\n\n— Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui.\nSunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa.\nEvangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta\nsuuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja\npeitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui\nhän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana\nvälikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän\nehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta\nkotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen\npalasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa\nalttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon.\n\nÄkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli\njotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla\njuoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat... Sitten en\npitkiin aikoihin tiedä mitään...\n\nHän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin\nrukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen,\njoka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä.\n\n— Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai\nsiitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään\nvalmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla\nhaudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en\nole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu\nhelpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin\npääsen lasteni luo.\n\nSuuri ikävöiminen paloi silmissä valkeiden hiusten alla.\n\nÄkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän\nsuuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa:\n\n— Salliiko armollinen rouva minun puhua?\n\n— Puhu, sanoi rouva Krasinski.\n\n— Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi\nkuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto\ntäynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä\nkatselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään\noli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun\narmollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva\noli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja\nsanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti\nheti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt.\nKolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä\nläksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi\nhänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen\nluo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he\nolivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin\nitkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut\nantaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee.\nYlistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\n\nVanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja\nsuuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon,\njolla kuutamon valovyöt lepäsivät.\n\nPian toivotimme toisillemme hyvää yötä, rouva Krasinski ja minä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut.\nMinä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin\nkohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä.\n\n\n\n\nLIITENTAALIN VANHUKSET\n\n\nLiitentaalin väki oli monta kymmentä vuotta sitten tullut\npaikkakunnalle jostakin pohjan puolesta. Niukasti elättäen\nsuurta perhettään oli isäntä ensin hankkinut palstan ja ostanut\nkauppiasvainajan huoneet sekä pitänyt kestikievaria. Sittemmin hänestä\noli tullut monen pitäjän rikkain mies ja hänen lapsensa olivat isäntinä\nja emäntinä varakkaissa taloissa pitkin pitäjiä. Puhuttiin kyllä,\netteivät rahat olleet oikeudella ansaittuja. Varsinkin ennen aikaan oli\nhuhu itsepintaisesti liittänyt Liitentaalien nimeen vähemmän kauniita\ntekoja, mutta vuosikymmenet olivat siirtäneet todennäköisyyden tarujen\nlukuun ja Liitentaalin talo väkineen oli nykypolvelle vain mukava\npuheenaihe.\n\nSananparreksi oli tullut: »Liitentaali tuulettaa rahojaan.» Se\nsanottiin kun ajettiin talon ohi ja nähtiin ovi avoinna — ikkunoita\nei talossa koskaan avattu. Ja kun jotakuta Liitentaalin vävyä tai\ntytärtä odoteltiin kokoukseen eikä häntä kuulunut, sanottiin: »Eivät\nne ehdi, ne tuulettavat rahojaan.» Sananparsi oli alkuaan tarkoittanut\nisää, mutta se sovellutettiin myöhemmin lapsiinkin. Liitentaalit\neivät kuuluneet pitäjän hommaväkeen. Ei koskaan oltu Liitentaalia\nnähty yleisessä luottamustoimessa. Nuoremmille saattoi saada\nkaupatuksi osakkeen tai pari, jos oli kysymyksessä yhteinen yritys.\nHe eivät olleet niin saitoja kuin ukko. Koko pitäjä nauroi vanhan\nLiitentaalin talonpitoa. Jos tahtoi saada kuvan maanviljelyksestä\nviisikymmentä vuotta sitten, saattoi mennä Liitentaaliin. Ukko ei\nkärsinyt uudenaikaisia peltokaluja, navettaan ei päässyt päivän sädettä\nja kaupunkiin, kymmenen peninkulman päähän, ajoi isäntä hevosella,\nvaikka rautatieasema oli monta vuotta ollut kahden peninkulman päässä.\nTaloa ei maalattu — turhaan oli isännän rakkain tytär Marjaana, joka\neli emäntänä Rekolan rusthollissa, lähettänyt kotitaloonsa muutaman\ntynnyrin punamultaa. Tynnyrit törröttivät kesät talvet aitan takana\nvärjäten ympäristönsä verenkarvaiseksi ja lopulta hiljalleen lahoten.\nJoku esitelmänpitäjä oli käyttänyt Liitentaalia esimerkkinä siitä,\nmillainen maataloudenhoito ei saa olla. Monena monituisena vuonna\noli kuntakokouksessa nostettu kysymys siitä, että kestikievari\nmuutettaisiin toisaalle. Mutta ei sattunut sopivaa paikkaa. Liitentaali\nsijaitsi mukavan välimatkan päässä molemmista seuraavista majataloista.\nJa lisäksi oli totuttu siihen että Liitentaalissa oli kestikievari.\n\nMuutamat pitäjän nuoret läksivät joskus kurillaan vieraisiin\nLiitentaaliin. Vierailun päätyttyä ja tultuaan ulos pihan piiristä\nhe olivat pakahtua nauruun. Kuka ylpeili sillä, että oli tyhjentänyt\nkahvikuppinsa uuniin, kuka oli kaatanut limonaadilasinsa kukkaruukkuun,\nkun isäntäväen silmä vältti. Lusikoita talossa nähtävästi ei\nmilloinkaan pesty, etteivät ne kuluisi. Ikkunoista pian ei enää\nsaattanut nähdä ulos. Emännän röijy oli ollut väärin napitettu ja\nliepeen alta oli vilahdellut jokin eriskummallinen väri. Isäntä\noli tuon tuostakin kopeloinut kaulaansa — hänen sanottiin pitävän\nkassakaappinsa avaimia kimpussa rinnallaan. Hän oli rikastunut myymällä\nviinaa ja metsää ja jollakin muullakin tavalla. Näitä kaikkia nauroivat\npitäjän nuoret edetessään harmaasta huoneröykkiöstä, joka törrötti\nsurullisten peltojen keskellä maantien laidassa.\n\nLiitentaalista lähteneet lapset elivät aivan toisenlaisissa oloissa.\nHe hallitsivat suuria kartanoita, joista ei puuttunut uuden ajan\nylellisyyttä. Mutta puhdasta mainetta ei ollut missään, mihin vain\nLiitentaalista tuli isäntä tai emäntä.\n\nLasten ja vanhempien suhde oli hyvä. Saita vanha Liitentaali oli\nvalmis lastensa takia panemaan liikkeelle rakkaita rahojaan ja äiti\npiti alituisesti valmiina kahtatoista vuodetta, jotta koska tahansa\nsaattaisi ottaa vastaan isännät ja emännät lapsineen, jos he tulisivat\nvanhaa kotiaan katsomaan. Kolme huonetta seisoi rivissä ja jokaisessa\noli neljä vuodetta, patjoja ja peitteitä kukkurallaan. Näiden huoneiden\novet olivat aina kiinni ja emäntä kantoi avainta taskussaan. Kun\n»lapset» sitten joskus tulivat, olivat he kuolla häkään tilapäisesti\nlämmitetyissä suojissa, joissa lisäksi oli huonot muurit. He kävivät\nharvoin, vaikka ikävöivät vanhempiaan ja vanhemmat heitä. Toisilla\noli pitkä matka, he kun asuivat ulkopitäjissä. Omassa pitäjässä\nolivat Auroora, Matilda Rikhartti ja Marjaana, eikä heillä ollut\npitkä matka Liitentaaliin, mutta ei tullut lähdetyksi sittenkään,\nAurooran ja Matildan oli vaikea päästä pieniltä lapsiltaan, jotka\naina sairastelivat. Rikhartti kävi kilpa-ajoissa ja kokouksissa ja\nMarjaana ei tullut muuten. Hän oli sensijaan toimittanut Liitentaaliin\ntelefonin ja puhui joka päivä isän ja äidin kanssa ja lähetti heille\nlahjoja. Milloin tuli tusina kahvikuppeja, milloin kaulaliina, milloin\nhamekangas — äidillä oli kankaita teettämättöminä laatikko täynnä.\nMarjaana lähetti usein sellaisia lapsellisia lahjoja, joista isä aluksi\nvain suuttui, niinkuin sen punamullankin ja monta muuta, mutta isä\nleppyi aina pian. Marjaana sai tehdä mitä tahtoi.\n\nHän tekikin mitä tahtoi. Rumia asioita hänestä kerrottiin. Hän oli\nkaunis ja nuori ja hänen iäkäs miehensä makasi halvattuna. Vanhemmat\nLiitentaalissa eivät lainkaan tietäneet kaikkea. Pitäjän rovasti itse\noli käynyt varoittamassa Marjaanaa ja hän kävi myöskin Liitentaalissa,\nei suorastaan Marjaanan takia vaan vanhuksien itsensä. Hän tuli\nhuomauttamaan, ettei Liitentaalin väkeä nähty kirkossa, ei edes kerran\nvuodessa ehtoollisella. Vanhempien jumalattomasta esimerkistä johtui,\nettei lasten elämä ollut nuhteetonta, semminkin Rekolan emännän,\njoka oli pahennus koko pitäjälle. Rovasti viittasi johonkin vanhaan\nrikokseen, jonka väitettiin painavan sukua. Hän muistutti isännälle\nja emännälle, että he jo ovat vanhat eivätkä voi tietää, miten paljon\nelonpäiviä on jäljellä. Kuolema tulee niinkuin varas yöllä. On paras\nvalmistautua niin kauan kun vielä ollaan armonajassa. Rovasti ei\nlikemmin kertonut Marjaanasta, vaikka vanha Liitentaali nimenomaan\nkysyi. Isäntään ei nimittäin kaikesta rovastin puheesta koskenut\nmikään muu kuin se mikä tarkoitti Marjaanaa. Heti kun rovasti antoi\nsuunvuoroa, sanoi hän tulevansa kirkkoon niin pian kun on rippi\nja emännän pääsevän sitä seuraavalla kerralla. Rovasti huomautti,\nettä olisi soveliasta nähdä aviopari yhdessä Herran pöydän ääressä,\nmutta isäntä sanoi, ettei se käy laatuun: molemmat eivät voi jättää\nkotia, saattaa tulla matkustavaisia ja muutakin. Mitä vikaa Marjaanan\nelämässä sitten oli? Jos hän huvitteli ja tanssejakin piti, niin omilla\nvaroillaanhan eli... Rovasti löi nyrkin pöytään. Hän sanoi, ettei\nvielä milloinkaan ole tavannut niin paatuneita ihmisiä ja että Jumalan\npitkämielisyys kerran tulee loppumaan.\n\nRovastin lähdettyä meni Liitentaali kamariinsa keittiön taakse ja\nsoitti kaikille lapsilleen iän mukaan ja kysyi heidän voimistaan.\n\nAuroora itki telefonissa. Isäntä oli ollut poissa kolme päivää ja hän\noli kysellyt tätä joka paikasta. Tiedettiin että hän oli humalassa\nlähtenyt kaupungin hotellista, mutta siitä oli jo kolmatta päivää.\nEttei vain olisi ajanut sulaan tullessaan jään poikki. Lapset olivat\nkipeinä, ne kaksi aina vain vuoteessa.\n\n— Älä itke, sanoi vanha Liitentaali ja ajatteli, että paras olisi jos\nisäntä ajaisi sulaan ja jäisi sille tielleen. — Älä itke, kyllä isäsi\naina sinut rahoissa pitää.\n\n— Voi, voi isä, aina te niitä rahoja puhutte. Ei niillä saa terveyttä.\n\n— Älä sinä... Mikä tulisikaan ilman niitä, oikaisi isäntä.\n\nMatildan mies oli keuhkotaudissa ja kahdessa lapsessa sanoi tohtori\nniinikään olevan tartunnan. Matilda ei vaikeroinut, sanoi tyynesti,\nettä he pian odottavat loppua: isäntä on jo käynyt ihan syomättömäksi.\nJa parastahan se onkin, että pääsee pois. He myivät juurikään metsänsä\nja hyvä hinta siitä saatiin. Ei hän näin telefonissa tahdo puhuakaan\nsiitä kaupasta. Rikhartti sen välitti. Hyvän kestityksen se tosin\nmaksoi, mutta kyllä kannattikin.\n\nVanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli\nyhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli\njoutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli\ntelefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa.\nHän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on\nkarjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän\ntähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista.\n\n— Mutta metsästä tuli hyvä hinta, sanoi vanha Liitentaali.\n\n— Tuli kyllä, mutta mitäpä siitä. Tähän elämään ihan läkähtyy.\n\n— No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten\nisännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään.\n\nSamantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa\nulkopitäjissä.\n\nRekolasta vastasi miehen ääni.\n\n— Kukas se on siellä? tokaisi vanha Liitentaali.\n\n— Yksi vain! vastattiin leikkiä lyöden ja samassa tuli emäntä.\n\n— Mitä sinä naurat? sanoi isäntä äreästi.\n\n— Aina te minun nauramistani kysytte. Olisiko parempi että itkisin?\n\n— Olisi. Isäntä on kipeänä.\n\nMarjaana nauroi niin ettei voinut puhua.\n\n— Älä hyvä lapsi naura, pyysi isäntä. — Kuka äsken tuli langanpäähän?\n\nMarjaana puhui kuiskaten jollekulle vieressään ja huusi sitten\nveikeästi torveen:\n\n— No se oli nyt se meidän agronomi. Ja tiedättekö te, kuinka karja on\nlisännyt parin kuukauden aikana! Tiedättekö, mitä paras lehmä antoi\nviime koelypsyssä? Kolmekymmentä litraa — mitä siitä sanotte? Ja me\nalamme lähettää maitoa kaupunkiin. Akseli sanoo — elikkä agronomi, että\ntulot voi nostaa moninkertaisesti.\n\n— Sinä et saa pitää siellä sitä miestä... Jokos sinä taas naurat!\n\n— Mitä te sitten ostitte minulle niin suuren talon ja annoitte vanhan\nmiehen, joka heti halvattiin...\n\n— Ei isäsi sitä voinut tietää.\n\n— No ei ei, mutta eikö nyt ole hyvä, että tulot kasvavat?\n\n— On kyllä, mutta... Kuka siellä laulaa?\n\n— Laulaako joku? Kuuluu salista. Täällä on nuoria. Menevät piiriä\nsalissa.\n\n— Jokos siellä taas on vieraita?\n\nMarjaana kuiskasi uudelleen torven syrjään.\n\n— Kotona voidaan kaiketi hyvin? sanoi hän sitten äänensä ilakoimista\npidätellen.\n\n— Tulee kovin kalliiksi, jatkoi isä keskeytynyttä lausettaan. — Heitä\nsinä se elämä, se on jumalatonta elämää, Jumalan pitkämielisyys loppuu.\n\nMarjaana purskahti nauruun:\n\n— No isä kulta, mitä ihmeitä — onko rovasti käynyt Liitentaalissakin?\nHän kävi täälläkin. Minä laitoin viinit pöytään, mutta hän ei huolinut.\nIsännän vuoteen laidalla istui enimmän ajan.\n\nVanha Liitentaali oli mykkänä vähän aikaa.\n\n— Mitäs hän isännälle sanoi? kysyi hän sitten jännittyneenä.\n\n— Raamattua lasketti.\n\n— Entä isäntä?\n\n— Mitäs hän sitten — ei hän osannut sen paremmin puhua rovastille kuin\nmuillekaan.\n\n— Mitä rovasti sinulle sanoi?\n\n— Jaa minulle? Samaa mitä teille ja mitä te minulle.\n\n— Mitäs sinä vastasit?\n\n— Nauroin.\n\n— Sitä ei olisi saanut tehdä. Pitää totella rovastia. Joko sinä taas\nnaurat...\n\n— Isä! huusi Marjaana naurunsa seasta, — lähetänkö teille punamultaa?\n\n— Jos sinä... Oletko sinä riivattu! Entisetkin tynnyrit ovat vielä\npystyssä aitan nurkalla. Jos sinä...\n\n— Isä! huusi Marjaana ja äänestä saattoi kuulla, että huoneessa oli\nmuita, jotka seurasivat keskustelua ja kaiken aikaa kuiskuttelivat\nemännän kanssa, — jos te torutte minua, niin minä lähetän niin paljon\npunamultaa, että Liitentaali on kuin punaisessa meressä.\n\n— Vai teet sinä pilkkaa vanhasta isästäsi... En minä vielä ole niin\nhöperö, etten tietäisi, mitä peliä sinä pidät. Siellä on nytkin\nvieraita ja te nauratte kaikki. Naurakaa te vain...\n\nIsä laski torven kädestään ja lyyhistyi tuolille piirongin ääreen.\nTottumuksesta hän kopeloi vaatteita rinnallaan ja sai käsiinsä\navainkimpun. Marjaanaa olisi pitänyt kurittaa lapsena — minkäs hänen\nenää teki! Isäntä ei vielä ollut monta huokausta vetänyt, kun Marjaana\nsoitti.\n\n— Isä, minä itken nyt, sanoi hän haikeasti, — kun te sillä tavalla\nlopetatte, ilman että sanotte edes hyvästi. Kuulkaas, minä tulen kotona\nkäymään... No ettekö tahdokaan? Minä en sitten tule. En, en tule, kun\nette puhu sanaakaan. Ette te minusta välitä... No hyvästi sitten,\nkosk'ette sano mitään...\n\n— Marjaana! huusi isäntä eikä hetkeen saanut sanaa suustaan, —\nMarjaana...\n\n— Tulitteko niin pahoillenne siitä punamullasta? En minä lähetä\npunamultaa. No, joko te olette hyvällä päällä?\n\n— Tule kotona käymään...\n\n— No tulen, tulen, nousevalla viikolla tulen. Olettekos nyt oikein\nhyvällä päällä...\n\nMutta Marjaana ei tullut pitkään aikaan ja hän tuli yleensä harvoin.\nHänen vanha miehensä makasi puhumattomana. Sitä kesti vuosia.\nAgronomi ei ollut talossa pitkäaikainen. Hänen jälkeensä otti\nMarjaana suosioonsa sahan kirjurin, pitäjän juopon apteekkarin,\nsanomalehdentoimittajan, joka oli kesävieraana paikkakunnalla, ja muita.\n\nAurooran mies oli ajoittain raivohullu. Niinä aikoina pelkäsi koko kylä\neikä häntä vastaan uskallettu mennä muuten kuin joukolla. Kohtausten\njälkeen hän katui ja pyyteli itkien anteeksi syntejään pihamaalla\nkaikkien kuullen. Vanhin poika piti taloa. Hän joi yhdessä isänsä\nkanssa. Hänen vanhimmassa lapsessaan oli kaatumatauti.\n\nMatildan ensimmäinen mies oli kuollut ja hänen toiseen mieheensä oli\ntullut keuhkotauti. Joka vuosi kuoli talosta lapsi ja joka vuosi syntyi\nuusi.\n\nRikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja\nyhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat,\nmitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa\npitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla.\nHän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin\ntorppiaan.\n\nVuodet kuluivat.\n\nLapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja\nristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä\nei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän\ntutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän\nettä hänen emäntänsä olivat jo vanhat.\n\nTuli sitten eräs helmikuun päivä.\n\nLiitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi\nkestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä:\nsilmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti.\nTyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen\nparempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä.\n\n— Siellä on matkustavainen, sanoi tyttö.\n\nIsäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina\ntuijottivat silmät piironkiin.\n\nTyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin\nkuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita\nsilakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia\nhiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat.\nTerävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja,\ntyönsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan\nja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän\nkäsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn.\nEmäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä.\nNe olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui\nhänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi\nsaanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi.\nLiitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa\nkasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta.\n\n— Saisivat viedä kaikki tyynni, sanoi emäntä. — Sinä vain makaat.\n\n— Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. —\nSentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit.\n\n— Käyt niin kuuroksi ettet mistään tiedä.\n\n— Käyt niin laiskaksi ettet viitsi vetää jalkojasi keittiöstä tänne.\nKohta annat nimismiehen tulla suoraa päätä kamariin.\n\n— Höpisit yöllä unissasi.\n\n— Sinä höpiset valveillasikin.\n\n— Mutta jollet sinä lakkaa nukkumasta silmät auki, niin minä...\n\nIsäntä hyökkäsi emännän kimppuun. Tämä sinettyi hänen käsissään ja\nhuusi. Mutta huuto oli kuten puhekin äänetön. Hetken hän toinnutteli\ntuolilla, pää piironkia vasten. Sitten hän seurasi isäntää keittiöön.\nKukaan ihminen ei olisi voinut nähdä, että he olivat riidelleet.\n\n— Se matkustavainen herra sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän\ntahtoisi puhua isännän kanssa, toimitti tyttö.\n\n— Mikä? sanoi isäntä.\n\n— Siellä on matkustavainen herra, joka sanoo, että hän on Rosnelli ja\nettä hän...\n\n— Rosnelli?\n\nIsännän huulet liikahtivat ja vain emäntä näki, että hän toisti nimen,\njonka tyttö oli lausunut.\n\n— Rosnelli, Rosnelli, sanoi emäntä kovasti ikäänkuin olisi karaissut\nitseään. — Minä menen, lisäsi hän sitten huomatessaan, ettei isännässä\nollut menijää.\n\nJa hän otti naulasta vanhan toppanutun ja varustautui menemään salin\npuolelle. Mutta silloin oli isäntäkin tointunut, työnsi hänet syrjään\nja läksi paitahihasillaan kylmään porstuaan.\n\n— Rosnelli, liikkuivat hänen huulensa sillä äänettömällä tavalla, jota\nhän ja hänen vaimonsa käyttivät keskenään.\n\nKeskellä salin lattiaa seisoi laiha kalpea mies. Isäntä ei tuntenut\nhäntä eikä luullut nähneensä hänen sukulaisiaankaan. Hän sai takaisin\nmielenmalttinsa ja kysyi äreästi, kulmiensa alta katsellen, mitä olisi\nasiaa.\n\nNuori herra asettui puusohvalle avaran salin toiselle puolelle, isäntä\nistui tuolilla ovensuussa.\n\n— Onko isäntä kauankin asunut tässä? sanoi nuorukainen lapsellisella\näänellä.\n\n— Olenhan minä vähän aikaa.\n\n— Jonkin kymmenkunnan vuotta?\n\nIsännän silmä terästyi ja hän katsoi vaanien puhujaan.\n\n— Ei ole tullut lasketuksi vuosia.\n\n— No, oletteko kuullut puhuttavan suuresta varkaudesta, joka tapahtui\ntäällä Liitentaalin kestikievarissa neljäkymmentä vuotta sitten?\n\n— En, sanoi isäntä, mutta sitä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt kuin\nemäntä.\n\nHuoneessa oli hämärä. Lumisade ajoi suuria läiskiä ruutuihin, jotka\nennestään olivat vihertävät.\n\n— Neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoi nuori mies, — tuli tänne\nmuuan herra maksamaan suuren tukkiyhtiön sitoumuksia. Hän oli yötä\nkestikievarissa ja aamulla oli hänen laukkunsa poissa. Siinä oli ollut\npuoli miljoonaa. Laukku löydettiin jonkin virstan päästä. Rahoista ei\nsaatu minkäänlaista tietoa. Se herra oli minun isoisäni.\n\nHuoneessa ei kuulunut muuta kuin lumituiskun sysäykset vasten\nruutuja ja nuorukaisen askelet. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin\nsyövyttääkseen mieleensä jokaisen esineen. Toisella puolella huonetta\noli kokoon lykätty vuode, patjojen päällä punakirjava, likainen peite,\ntoisella auki työnnettävä puusohva. Suuri uuni oli halkeilleista,\nkeltaisen vihreistä kaakeleista. Vastapäätä toisiaan olivat ikkunat,\nneljä luvultaan, välissä ikivanhaa, käpertynyttä sammalta. Pienellä\npöydällä ikkunoiden välissä oli päiväkirja, mustepullo ja kynä.\n\n— Nukkuiko hän tuossa vai tuolla? kysyi nuorukainen.\n\nEmäntä seisoi äkkiä heidän edessään ikäänkuin olisi kasvanut esiin\nlattiasta.\n\n— Ne on niin vanhoja asioita, ettei niistä enää tiedetä mitään, sanoi\nhän. — Me on tultu tänne muualta. Hevonen olisi valjaissa.\n\nNuorukainen meni kamarin ovelle, joka oli auki, ja viipyi hetkisen\nkynnyksellä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pieni pöytä ja pari\ntuolia.\n\n— Mitä niistä katselee, sanoi emäntä hänen takanaan.\n\nNuorukainen tuli saliin ja pysähtyi oven eteen, jossa ei ollut avainta.\nEhdottomasti meni emännän käsi taskuun, jossa avain oli.\n\n— Mitä tuolla on?\n\n— Huoneita, sanoi emäntä ärtyneenä.\n\n— Olkaa hyvä ja avatkaa!\n\n— Ja vielä mitä. Siellä nukkuvat meidän lapset, kun tulevat käymään\nkotona. Ei siellä mitään ole.\n\n— Tehkää hyvin ja avatkaa, pyysi nuorukainen hiljaa.\n\n— Ei siellä ole kuin kolme huonetta ja jokaisessa neljä sänkyä. Ei\nsiellä koskaan ole asunut matkustavaisia.\n\n— Mutta ennen teidän aikaanne, sanoi nuorukainen itsepintaisesti. —\nMinun täytyy saada selville tämä asia.\n\n— Herra lähtee nyt vain, ei se matkustavainen siellä ole nukkunut.\n\nNuori mies vilkastui.\n\n— Ehkä te tiedätte jotakin?\n\n— En minä mitään tiedä, joka olen tullut muualta. Se on toki liikaa,\nettä herra tunkee joka paikkaan niinkuin me oltaisiin varastettu ne\nrahat. Jotka ollaan tultu muualta.\n\nEmäntä paineli avainta taskussaan, pyyhki toisella kädellä nenäänsä\nja veti kädellään sitten pitkin toppatakkiaan. Isäntä istui tuolilla\novensuussa, käsivarret polvilla. Lumi tuiskusi ruutuun. Hetkisen\ntuijotti nuori herra lukittuun oveen, sitten hän kirjoitti nimensä\npäiväkirjaan. Koko aikaan eivät isäntä ja emäntä vaihtaneet sanaakaan.\nEmäntä seisoi ja isäntä istui.\n\n— Minun täytyy tavata joitakin vanhoja ihmisiä, jotka muistavat, sanoi\nnuorukainen, sukelsi suureen turkkiinsa ja lähti.\n\nEmäntä kuuli eteisessä tiukujen soivan tuiskusta. Isäntä kuuli saman\nsaliin. Tiuku soi hiljaa. Isännästä tuntui siltä kuin nimi, jonka\nnuori herra oli piirtänyt mustakantiseen kirjaan, olisi huutanut ilman\nääntä, kuten hän vuosien kuluessa oli oppinut huutamaan ja puhumaan.\nSeuraavassa hetkessä hän oli kuulevinaan, että lukituissa huoneissa\nliikuttiin. Emäntä tuli parhaiksi ja tönäisi häntä kylkeen.\n\n— Minä menen luhtiin, sanoi hän, ja tyhjennän villat äiti vainajan\nkirstusta.\n\nIsäntä ymmärsi hänet paikalla ja nousi.\n\n— Minkälainen siinä on lukko? kysyi hän.\n\n— Huono.\n\n— Pitäisikö käyttää sepällä?\n\n— Että taasen puhuu pitkin kylää korjanneensa meillä lukkoja, kuten\nsilloin toistakymmentä vuotta sitten kun korjautettiin piirongin\nlukkoja.\n\n— Miten lukko sitten saadaan pitämään?\n\n— Pannaan kirstu sängyn alle.\n\n— Ja siitäkös puhe syntyy.\n\n— Minä panen vaatetta päällepäin. Marjaanan lahjakankaat.\n\nAamuyöhön paloi tuli Liitentaalin keittiön takaisessa kamarissa.\nVanhukset liikkuivat sukkasillaan. Lattiapalkit vain narahtelivat ja\npiironginlukko vingahti, mutta sitä ei kukaan voinut kuulla, ulkona oli\nsellainen myrsky. Piikatyttö keittiössä nukkui sikeästi, kun emäntä\npari kertaa käväisi häntä katsomassa.\n\nNiin kauan kuin vanhukset olivat työssä, säilyttivät he tasapainonsa,\nmutta kun tulivat hiljaiseen vuoteeseensa, käänteleivät he ja\nväänteleivät eivätkä saaneet unta.\n\n— Olikohan se varta vasten lähtenyt liikkeelle tämän asian takia? sanoi\nisäntä.\n\n— Mistä minä tiedän.\n\nHe vaikenivat.\n\n— Oletko vienyt lämpimäisiä vanhalle Kreetalle?\n\n— Sokea Kustaakin tässä tuonnoin valitti, ettei ole tupakkaa.\n\nHe vaikenivat.\n\n— Kuuletko sinä? sanoi emäntä ja nousi istualleen.\n\n— Mitä?\n\n— Tiukusta.\n\n— Hullu sinä olet — ei suinkaan se keskellä yötä.\n\n— Kyytipojalle oli sanonut palaavansa.\n\nEmäntä, joka nukkui laidan puolella, keikautti jalkansa permannolle,\nmeni maantien puoleiseen ikkunaan ja kuunteli.\n\n— Se kiertää paraikaa nurkkaa — nyt se kääntyy pihaan.\n\nIsäntä kammersi ikkunaan ja raotti uudinta.\n\n— Säikäytät kuoliaaksi, sanoi hän. — Eihän täällä mitään ole. Nostan\nylös koko rievun.\n\n— Piika herää...\n\nIsäntä yritti vetää ylös vanhaa repaleista uudinta ja emäntä meni\nkeittiöön katsomaan tyttöä. Isäntä haparoi kädellään kirstua vuoteen\nalla ja pani pitkäkseen. Emäntä tuli jäljessä. Hän koetti turhaan etsiä\nasentoa.\n\n— Kuka koko asian aloitti? sanoi isäntä.\n\n— Huuda nyt, että kuulevat kylälle asti.\n\n— Kuka tuli minun luokseni ja sanoi: joudu nyt katsomaan, se metsäherra\non yöllä tullut pidoista ja on niin pätkässä, ettei tiedä kuusta eikä\nauringosta.\n\n— Huuda nyt, huuda nyt!\n\n— Ja sen päänpohjassa on laukku — olisikohan tuo niin kovanaan rahaa?\nKukas niin sanoi?\n\n— Mutta kuka laukun vieraan päänpohjasta otti ja kuka valjasti hevosen\nja kyyditsi tyhjän laukun Lammin ahteen alle?\n\n— Pidätkö suusi taikka minä menen ja puhun kaikki nimismiehelle.\n\n— Minä otan valalleni, että olet hullu — niinkuin oletkin.\n\n— Herra Jeesus, nyt se on pihassa!\n\nVanhukset jähmettyivät ja pääsivät vasta hetken perästä jalkeille.\nIkkunoiden alla erottautui lumituiskussa hevonen ja reki. Mies huppuroi\nhangen läpi ovelle. Koko talo ryski, kun hän löi oveen. Vanhukset eivät\nliikahtaneet. Heidän sydämensä lyönnit olivat yhtä väkivaltaiset kuin\nmatkustavaisen iskut oveen. Piikatyttö keittiössä äännähti, sytytti\nkynttilän ja hyppäsi porstuaa kohti. Isännän ja emännän piti sanoa\nhänelle, ettei saa avata, mutta he eivät voineet liikkua eivätkä puhua.\nHe kuulivat oven käyvän ja porstuan lukon vingahtavan. Raskaat askelet\nkulkivat yli siltapalkkien keittiön ovelle. Vanhukset tiesivät, että\nvieras seisoi kynnyksellä.\n\n— Täällä on matkustavainen, sanoi tytön ääni oven takana ja lukkoon\nkajottiin.\n\nOvi oli emännältä jäänyt panematta ruoppiin. Se aukeni. Isäntä ja\nemäntä seisoivat kuin kuvat lattialla. Äkkiä isäntä kaatui suinpäin\npermannolle.\n\n— Tyttö, mene viemään vierasta saliin, huusi emäntä keittiöön ja\npotkaisi miestään. — Eihän se ole se, kuiskasi hän sitten. — Tämä on\nkuka lienee. Pääsetkös ylös siitä. Minun täytyy hakea lakanoita, ei\nminulla tässä ole aikaa virvotella sinua. No ole sitten siinä, jollet\npääse pystyyn.\n\nEmäntä otti eteisen kaapista lakanat ja tyttö koetti sytytellä märkiä\npuita kamarin uuniin. Vieras asteli pitkin permantoa ja hieroi käsiään\nlämpöisiksi.\n\n— Mikä isännälle tuli? sanoi hän.\n\n— Se on niin huono päästään, sanoi emäntä. — Taisi olla häkää. Täällä\nei pidä panna peltiä kiinni liian aikaiseen.\n\nIsäntä korjattiin vuoteeseen. Hän ei yhtä kaikki ollut kuollut.\n\nKaksi päivää hän makasi, ei ottanut ruokaa eikä puhunut. Tunnusteli\nainoastaan kädellään, oliko kirstu paikoillaan. Emäntä toimitti hänet\nsaunaan ja keitti hänelle kahvia.\n\n— Mitäs sinä nyt siitä säikähdit, toisteli hän tuon tuostakin. —\nMatkustavainen vain, mikä lienee ollut.\n\nMutta hän pelkäsi öisin niin ettei uskaltanut sammuttaa tulta, vaikka\nkauppias oli kallistuttanut öljyä. Kolmantena päivänä isäntä pyysi,\nettä soitettaisiin Marjaanalle.\n\n— Entäs muille lapsille, sanoi emäntä. — Eikös Rikhartille?\n\n— Marjaanalle, sanoi isäntä ja pusersi kädessään avainta paitansa alla.\n\nKärsimys ei poistunut hänen kasvoistaan. Äänettömät sanat eivät enää\ntarkoittaneet emäntää, ne huusivat ikäänkuin johonkin tyhjyyteen.\nEmännän mieleen johtui, että tällaisissa taudeissa on tapana kutsua\npappi, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin.\n\nMarjaana tuli. Hän ajoi kotitalonsa luhistuneesta portista kiiltävin\nvaljain, kallis turkinkaulus pystyssä. Kun isäntä kuuli hänen naurunsa\neteisestä, sai hän sellaisen voiman että nousi ja meni tytärtään\nvastaan. Mutta nauru vaikeni Marjaanan huulilta. Äiti oli ainoa joka\nsaattoi puhua.\n\n— Huonoa on ollut, sanoi hän kulkien keittiön ja kamarin väliä. —\nMikä lienee tullut tässä perjantaiyönä kun kaatui aivan oikoiseksi\nlattialle. Lieneekö ollut halvaus. Mutta ei sen ole mikään paikka\ntunnottomana. Ja tämä on niin terveen näköinen tämä Rekolan emäntä. Et\nsinä vanhenekaan. Ja hoikka olet niinkuin tyttö. Mikäs sinun sitten\non, kun ei ole lapsiakaan. Jo tämä isäsi nyt paranee, sauna tekee aina\nhyvää.\n\nKun äiti oli mennyt keittiöön, laski Marjaana käden isänsä otsalle. Isä\noli pitkänään, silmät piironkiin päin.\n\n— Mitenkäs se sinun kätesi on niin kylmä? kysyi hän ja vei kankeasti\nkouransa tyttärensä kädelle. — Sormuksiako ne ovat? Onpa niitä monta.\nOvatko ne kalliitakin?\n\nMarjaanan rinnassa tyrski itku ja hän pidätti sitä vaivoin. Käsi nousi\nisän päälaelta, hän veti pois sormukset ja laski ne pöydälle. Emäntä\ntoi kahvia. Kupit olivat Marjaanan lahja, ne seisoivat outoina vanhalla\ntarjottimella. Lautasella, jonka laidat olivat kuluneet, höyrysi lämmin\nvehnäleipä. Emännän posket olivat vielä kuumat paistamisesta.\n\n— Tule nyt ja ota, sanoi hän. — Kupitkin uudistetaan vasta tänään.\n\nMarjaana nieli kahvin kuin pahan lääkkeen.\n\n— Ja leiponutkin te olette, sanoi hän.\n\n— Paljonko isännän hautakivi tulee maksamaan? kysyi isä.\n\n— Kolmatta tuhatta.\n\n— Onpa se hinta, hämmästeli äiti.\n\n— Älkää tuoko minulle enempää, pyyteli Marjaana äidin varustautuessa\nlähtemään keittiöön.\n\n— Vielähän sinä juot kolmannenkin kupin, vakuutti äiti. — Niin harvoin\nkäyt etkä joisi toista kuppia.\n\n— Älä siinä puhu, ärähti isäntä, — tuo lisää.\n\nHän imi piippuaan ja katseli piironkiin.\n\n— Lähetä nyt sitä punamultaasi, niin maalataan talo, sanoi hän ja hänen\nkankea suupielensä tapaili hymyä.\n\n— Lähetätkö niitä tynnyreitäsi?\n\nMarjaana pyyhki ohuella, hyvänhajuisella nenäliinalla silmiään. Hänen\npäänsä oli kipeä. Äiti toi kahvia, hänen täytyi juoda ja luvata,\nettä hän äidin kanssa lähtisi navettaan. Mutta kun äidin piti mennä,\nkatsahti hän Marjaanan kenkiä.\n\n— Ovatko ne silkkiä? sanoi hän ja taipui koettamaan niitä. — Ja\ntuollaiset soljet. Ovatko ne hopeaa? Aijai, kyllä ne tulevat kalliiksi.\n\nIsäntä keskeytti hänet äreästi.\n\n— Ei Marjaana minnekään mene. Tarha on sellaisessa siivossa, että sinne\nhukkuu...\n\nIsäntä ja emäntä kiistelivät hetken. Marjaana jäi tuolille isännän\npäänpohjiin. He olivat enimmäkseen vaiti. Joskus sipaisi isäntä\nMarjaanan hihaa.\n\n— Silkkiä, sanoi hän. — Missä sormukset ovat?\n\nMarjaanan povi nousi ja laski.\n\n— Mitä sinä teet — itketkö sinä?\n\nMarjaana taipui tuoliltaan isänsä puoleen.\n\n— Te olette kuolevan näköinen, sanoi hän itkuaan pidätellen.\n\nIsännän katse pysähtyi hänen kasvoilleen. Se oli kuin lasista.\n\n— Niinkö luulet?\n\nHänen puheensa ei tahtonut kulkea.\n\n— Te kuolette, sanoi Marjaana eikä enää pidättänyt itkuaan. —\nValmistakaa itseänne.\n\nHetken tuijottivat lasittuneet silmät mitään näkemättä tyttäreen.\nSitten rupesi sairas pitämään kiirettä.\n\n— Ota tämä avain — tästä rinnalta. Kaikki on sinun. Teet niillä mitä\ntahdot.\n\nMarjaana itki menehtyäkseen. Isän käsi lepäsi hänen hiuksillaan kuin\nkaarnankappale silkkilankavyyhdellä. Äkkiä Marjaana taukosi itkemästä\nja mielijohde herätti eloon hänen kasvonsa. Hän tarttui avaimeen isän\nrinnalla. Tuntui samanlaiselta kuin äsken, kun oli pitänyt juoda äidin\nkahvia. Hänen kätensä liikkuivat hätäisesti, hänen ohimonsa takoivat.\nSiinä oli jotakin kammottavaa, että hän irrotti kuolevan isänsä\nkaulasta nuoraa, jonka varassa avain riippui. Hänen täytyi samalla\nnostaa harmaata päätä. Se painoi kuin olisi ollut kuollut kappale.\nHän toimi täynnä eloisuutta, juoksi piirongille ja rupesi kuumeessa\npanemaan avainta reikään. Se ei sopinut. Hän hätääntyi: isän täytyy,\nennenkuin kuolee nähdä mitä hän tekee! Hän kävi voimattomaksi piirongin\nedessä. Silloin hän kääntyi ja näki vuoteen alla arkun. Hän hyppäsi\nsitä kohti ikäänkuin se olisi ollut pakeneva saalis ja tempaisi sen\nkeskelle permantoa. Avain sopi. Hän aukaisi.\n\nKankaita — huiveja... Hänen omia lähettämiään.\n\nHän rupesi mättämään niitä permannolle. Hänen valkoiset kätensä\npenkoivat esiin villoja ja pellavia. Vihdoin ne tapasivat pieniä\npaperipinkkoja ja sukanteriä, jotka oli sidottu kiinni pusseiksi.\nHänen sydämensä sykähti ja veri valautui kasvoille. Lattialle lensi\nsetelipinkkoja. Hänet valtasi raivo kun hän ne näki. Hän koetti repiä\nrahoja. Ne oli huolellisesti sidottu kokoon eikä hän saanut niistä irti\nkuin pieniä liuskoja.\n\nHän huomasi uuninsuun olevan avoinna ja rupesi paiskelemaan\nrahapinkkoja riutuvaan hiillokseen. Hän ei nähnyt, miten valkoiset\nhänen isänsä kasvot olivat. Huoneessa oli jo hämärä.\n\n— Isä, kuiskasi hän polvillaan rahakirstun edessä ja haroi käsillään\npimeyteen, — kerrankin minä saan tehdä siunattua työtä. Tiedättekö,\nettä minä aivan pienenä lapsena näin, kuinka te panitte lankoja huoneen\npäästä toiseen ja tuuletitte seteleitä. Te ette luullut minun mitään\nymmärtävän — minä makasin kehdossa — mutta minä näin kaikki. Sitten te\nnaititte minut vanhalle rikkaalle miehelle — voi isä, ette tiennyt mitä\nteitte! Minun elämäni on ollut niin syntistä ja niin onnetonta.\n\nHän suistui maahan ja itki ääneen. Äkkiä hän muisti, että isä oli\nsairas, ja laahautui polvillaan vuoteen ääreen.\n\n— Enhän minä syytä teitä, kuiskasi hän, — te olette rakastanut\nlapsianne ja annoittehan te nyt minulle tämän suuren lahjan: että sain\nhävittää... Ehkä minulle vielä voi alkaa uusi elämä.\n\nHän piteli isänsä kylmää kättä ja lepäsi, hiljaa itkien, pää vuoteen\nlaitaa vasten.\n\nÄkkiä tuli valonsäde hämärään huoneeseen. Emäntä seisoi lyhty kädessä\nkynnyksellä.\n\n— Mitäs tämä on? huusi hän sillä mykällä kielellä, jonka vain isäntä\noli elonsa päivinä ymmärtänyt. — Marjaana, mitä sinä olet tullut tänne\ntekemään! sanoi hän kauhuissaan tyttärelleen.\n\nLyhdyn valossa näki Marjaana isänsä kasvot. Ne olivat jo kuolleet.\nKäsi kylmeni kokonaan hänen kädessään. Hän päästi sen ja antoi tilaa\näidilleen. Äiti rupesi huutamaan. Marjaana pani kätensä ristiin ja\ntapaili rukousta.\n\n\n\n\nISÄ JA POIKA\n\n\nMuutamia päiviä ennen joulua, kun Anna minä hetkenä hyvänsä saattoi\nodottaa kotiin poikaansa hänen pitkältä matkaltaan, saapui kartanosta\nkokonainen kuormallinen jouluvaroja. Vouti niitä oli tuomassa kuten\naina ennenkin, mutta ei niitä ollut koskaan ollut näin paljon. Anna\npäivitteli nostellessaan säkkejä ja koppia reestä, että mihin hän\nsaisi kaikki mahtumaankaan. Iloissaan hän oli, sillä Aarne tarvitsi\nvahvistavaa ravintoa vaivalloisen matkan jälkeen, ja mistäpä hän\nolisi sellaista ottanut, jollei paroni olisi muistanut. Paroni oli\nhäntä kyllä muistanut, ei hänellä ollut valittamista. Kun kuorma oli\ntyhjennetty, jäi vouti panemaan kiinni hevosta, mutta Anna juoksi\nsisään toimittamaan kahvia tulelle ja tupakkaa esiin. Ei hänen\ntarvinnut sentähden kiirehtiä edellä, että huoneita olisi pitänyt\nsiistiä: Annan pieni asunto saattoi minä hetkenä hyvänsä ottaa vastaan\nvieraita, niin hyvässä järjestyksessä se oli.\n\nVouti kopisteli lumet saappaistaan eteisessä, pani lakkinsa tuvan\nnaulaan ja istuutui tuolille ovensuuhun, missä hänen oli tapana\nistua. Pöydän nurkalta ikkunoiden välistä hän löysi savukelaatikon ja\ntulitikut ja sytytti savukkeen aina heti pantuaan lakin naulaan ja\npoltteli Annan keittäessä kahvia. Näin oli ollut parikymmentä vuotta.\nPari kertaa vuodessa oli voudille tullut asiaa Annan asunnolle.\n\n— Onko paroni todella niin kovasti kipeänä? kysyi Anna päästyään\npäivittelemästä vastaanottamiensa lahjojen suuruutta ja kiittelemästä.\n\n— Ei se siitä enää nouse. Tohtorit sanovat, että yli joulun voi mennä.\n\nAnna kääntyi selin voutiin ja pyyhki silmiään.\n\n— Sanovat kovasti muuttuneen? lausui Anna hiljaa.\n\n— Muuttunut on, vastasi vouti.\n\nAnna ei ollut sattunut näkemään paronia koko tähän vuoteen, jolloin\nAarne oli ollut siellä kylmissä maissa. Viimeksi oli paroni ratsain\ntullut vastaan tiellä ja pysähtynyt ja kysynyt Annalta, mitä kuuluu\nja onko poika kirjoittanut. Paroni oli ollut komea ja punaposkinen,\nvaikka hiukset olivat harmaat. Annalle oli tehnyt niin hyvää, että hän\noli ollut purskahtamaisillaan itkuun: paroni ei ollut kahteenkymmeneen\nviiteen vuoteen puhutellut häntä. Lahjat olivat tulleet voudin kautta.\nKäydessään työssä kartanossa oli Anna kyllä nähnyt paronin, ainahan\nhän oli liikkeellä. Mutta tuntui sentään hyvältä, että oli saanut\nhäneltä pari ystävällistä sanaa: tiesihän silloin, ettei hän ollut\nsuuttunut ja että hän muisteli poikaa. Vähät muusta. Anna oli monesti\nihmetellyt, että paroni saattoi elää haluamatta nähdä ainoaa lastansa.\nHänen tietääkseen ei paroni ollut tavannut Aarnea sitten kun Aarne tuli\nsuureksi. Kerran hyvin kauan sitten oli paroni tullut Annan asunnolle\niltahämärissä ja katsonut, että huoneet oli kelvollisesti tehty, ja\nseisonut kehdon ääressä. Mutta senjälkeen hän ei ollut lausunut sanaa\näidille enempää kuin lapsellekaan ja Anna oli luullut hänen kantavan\nvihaa. Kunnes tässä vuosi sitten paroni tiellä puhutteli hevosen\nselästä. Senjälkeen oli Annalla ollut sisäinen rauha, kunhan vain ei\nolisi ollut levottomuutta Aarnesta.\n\nNuorella maisterilla oli yliopiston matkaraha ja vuoden hän oli\nkulkenut kaukana puolivillien kansojen keskuudessa. Ihmiset siellä\nkävivät puettuina eläinten nahkoihin ja asuivat maakuopissa, ja niin\nvaikea oli saada kirjettä sinne ja sieltä, että äidin ja pojan oli\ntäytynyt elää kuukausimääriä toisistaan kuulematta. Sairaanakin Aarne\noli ollut, tiesihän sen, niin kurjissa oloissa. Yökaudet äiti oli\nvalvonut ja rukoillut hänen puolestaan ja sykkivin sydämin ajatellut,\nkuinka hän Aarnea hoitelee, jos tämän vielä saa elävänä takaisin.\n\n— No, ei ole tiedossa päivää, milloin tullaan kotiin? sanoi vouti.\n\nHän ei milloinkaan maininnut nuorta maisteria enempää kuin hänen\näitiäänkään nimeltä heille itselleen, ja muille puhuessaan hän\nkäytti ankarasti Aarnen arvonimeä lyseolaisesta maisteriin asti sitä\nmukaa kuin Aarne arvossa yleni. Aarnen äiti oli aina muille puhuessa\n»Koskisen Anna».\n\n— Ei ole, mutta jouluksi on määrä tulla, vastasi Anna.\n\nVoudin ja Annan välillä vallitsi suhde, johon ei koskaan oltu sanoin\nkajottu. Kun Anna nuorena tyttönä tuli kartanoon palvelukseen, oli\nvouti ollut siellä jo useita vuosia. Hän katseli silloin Annaa, kuten\nmoni muukin katseli, ja Anna ajatteli häntä. Kerran kirkkomatkalla he\najoivat samassa hevosessa ja silloin vouti osti Annalle esiliinan, kun\nyhdessä oltiin asialla kauppapuodissa. Vouti oli pitänyt sitä alkuna,\njosta Annan tuli ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Eikä hän senjälkeen\npuuttunut asiaan, vaan arveli, että kumpikin säästää tahollaan pari\nvuotta vielä. Silloin sattui se mikä sattui ja Anna joutui pois\nkartanosta ja paroni teetti hänelle huoneet. Vouti meni jonkin vuoden\nkuluttua naimisiin ja rupesi paronin käskystä silloin tällöin käymään\nasialla Annan asunnolla. Voudilla ei ollut lapsia ja hän silitti\nmielellään Aarnen päätä. Nyt leskimiehenä hän katseli Annaa melkein\nomaisenaan ja oli itsekseen päättänyt, että hän testamenttaisi Annan\npojalle, mitä häneltä jäisi, ja pitäisi häneltä jokin satanen jäädä,\nvaikka hän vanhaksikin eläisi.\n\n— Vieläköhän sieltä palataan yhtä jäykkinä miehinä kuin mentiin? sanoi\nvouti.\n\n— Eiköhän maailma ole opettanut, vastasi äiti.\n\nVouti tarkoitti nuoren maisterin suhdetta paroniin. Alettuaan\nymmärtää poika oli osoittanut sellaista itsepintaisuutta ja\njäykkäniskaisuutta, että täytyi kauhistua. Ei pienintä siitä, mitä\nparoni äidille lähetti, poika ottanut vastaan. Heti kun hän kuuli,\nettä jyviä oli saapunut kartanosta, ei häntä saatu syömään leipää\nennenkuin hän vakuuttui siitä, ettei leipä ollut kartanon jyvistä.\nÄiti tuli usein valehdelleeksi, koska poika muuten olisi kuollut\nnälkään. Aarne ei tervehtinyt paronia, jos he sattuivat vastatusten\ntiellä. Aarne käyttäytyi sillä tavalla, että täytyi ihmetellä paronin\npitkämielisyyttä. Toinen olisi ajanut perheen niin kauas kuin tietä\nriitti. Mutta poika oli niin vanha, ettei häntä voinut pakkokeinoinkaan\nruveta taivuttelemaan. Äiti ei saattanut tehdä muuta kuin rukoilla,\nettä Jumala taivuttaisi hänen mielensä. Miten onnellista olisikaan\nollut, jos Aarne olisi kauniisti antanut paronin auttaa — velattomasti\nolisi saanut lukunsa. Nyt painoivat velkataakat ja suuri osa lukuaikaa\noli mennyt ansaitsemiseen. Äiti eli siinä toivossa, että vaivalloinen\nmatka olisi kasvattanut nuorukaista ja taltuttanut hänen ynseää\nmieltään.\n\n— Voitaisiin käydä paronia tervehtimässä, kun palataan, sanoi vouti.\n\n— Luuletteko niin?\n\n— Paroni on parina päivänä kysynyt, onko jo tultu siltä pitkältä\nmatkalta.\n\nAnna hykertyi istumaan ja mielenliikutus valtasi hänet. Entä jos paroni\nikävöi ainoaa lastaan, entä jos paroni testamentissaan aikoo muistaa\nhäntä. Aarnen täytyy tulla järkiinsä.\n\n— Se on sellaista, aloitti vouti ja tuijotti eteensä permantoon,\nyskähti ja toisteli sanoja ennenkuin sai ne suustaan, — sellaista, että\nkuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla — toisella tavalla\nkuin elävää.\n\n— Niin kyllä, sanoi Anna ja pyyhki silmiään.\n\n— Minä — kuljin minäkin — minäkin — minäkin ase taskussa viikon päivät\n— silloin...\n\n— Ase taskussa? toisti Anna ja vaaleni.\n\n— Niin, kun oli tehty se — se — kirkkomatka yhdessä ja piti tuleman —\nsellainen. Mutta minä puhuin tässä asian paronille, ettei jäisi mitään\nomalletunnolle jos kuolema tulisi.\n\nAnna meni lieden luo. Hän muisti, miten mustana vouti oli kävellyt\nniihin aikoihin, jolloin hän joutui pois kartanosta. Hänen teki\nyhtäkkiä mieli osoittaa voudille hyvyyttä. Hän meni kirstulleen\nnurkkaan, penkoi hetkisen ja kurotti sitten pöydälle savukelaatikon\nviereen koreasti kokoon käärityn esiliinan. Vouti tunsi sen samaksi,\njonka hän kirkkomatkalla oli ostanut. Vähän aikaa viipyi Anna\npolvillaan kirstun ääressä, vaikka kansi jo oli kiinni ja vouti istui\nkyynärpäät polvilla. Sitten tuli Anna ja otti esiliinan. Hän hymyili ja\nhänen katseensa oli maassa, kun hän pudotti vaatekappaleen levälleen ja\npani sen vyölleen. Se oli kuin eilen ostettu.\n\nVouti ryki, Anna kysyi, eikö hän saisi kaataa lisää kahvia. Vouti\nkiitti ja sanoi hyvästi. Hän ei katsonut Annaan, mutta näki\npunakirjavan esiliinan ja muisti että se heistä molemmista silloin\noli ollut kaikkein kaunein kaupassa. Anna tuli taputtamaan hevosta ja\nantamaan sille leipää, kun vouti läksi. Sitä hän ei ollut tehnyt niinä\nkahtenakymmenenä vuonna, joiden aikana vouti oli käynyt täällä paronin\nasioilla. Nyt oli myöhäistä.\n\nAarne saapui päivää ennen jouluaattoa laihtuneena ja parroittuneena,\nmutta miehekkäänä ja iloisena. Tuskin hän oli antanut äidille kättä,\nkun hänen jo piti avata laukkunsa ja katsoa, olivatko paperit\npaikoillaan. Hänellä oli paljon papereita, jotka painatettaisiin, ja\nhän punnitsi pinkkoja kädessään ja kertoi, miten hän oli kirjoittanut\nne kylmissä savupirteissä ja maakuopissa. Papereissa oli sellaisia\nasioita, jotka kuolevat kansojen mukana. Sadan vuoden päästä ei ehkä\nkukaan enää ymmärrä niiden kansojen kieliä. Sentähden on niin tärkeää,\nettä pelastetaan, mitä vielä on pelastettavissa. Ne kansat siellä\nolivat pakanoita, hän oli tuonut mukanaan pari niiden jumalankuvaa.\nÄiti hätkähti, kun poika asetti hänen eteensä pienen puunuken, jolla\noli sarvet kuin pirulla. Mutta se oli jumala. Äiti erkani liedellä\nolevista padoistaan ja kyynelten sekainen hymy, joka oli tullut hänen\nkasvoilleen samana hetkenä, jolloin poika astui kotikynnyksen yli,\njäykkeni.\n\n— Eikö sinne nyt sitten voi mennä lähetyssaarnaajia? keskeytti hän\npoikansa kertomuksen. — Yhtenään pidetään lähetysjuhlia ja aina vain\nlähetetään kuumiin maihin.\n\nHänen mieleensä johtui, että olisipa Aarne ruvennut papiksi, kuten äiti\nniin hartaasti toivoi, niin olisi voinut saarnatakin ja kastaa edes\nmuutamia ihmisparkoja. Mutta hän ei näin heti ensi hetkessä tahtonut\npahoittaa Aarnen mieltä moitteella.\n\n— Syövätkö ne ihmisiä? kysyi hän äkkiä.\n\n— Ei, ei minun henkeni ollut vaarassa, nauroi Aarne, päinvastoin siellä\non sellaisiakin kansoja, jotka eivät tapa mitään eläintä.\n\nSe oli äidistä yhtä ihmeellistä. Miten voitiinkaan tulla toimeen\ntappamatta eläimiä? Mihin ne joutuivat lopulta? — Kuolivat ja ihmiset\nsöivät ne sitten. Söivät kuolleita eläimiä — sehän oli kauheaa!\n\nAarne nauroi ja asetti pienen puujumalan ruokapöydälle seinää vasten.\nPöytä oli nelikulmainen, seisoi ikkunoiden välissä. Siinä se oli ollut\nniin kauan kuin Aarne muisti ja kukkia oli aina ollut ikkunalla.\n\n— Mikäs pelakuunioiden on, kun eivät kuki? kysyi hän.\n\nÄiti unohti pakanat ja pääsi tasapainoon.\n\n— Eiväthän ne juuri koskaan näin joulun edellä. Mutta niissä on jo\nnuppujen alkuja.\n\nÄidin herkut tulivat pöytään, pieni puujumala seisoi seinää vasten ja\nirvisteli ja Aarne söi ja kehui ja kehui ja söi. Äiti iloitsi hänestä\nja kiitteli Jumalaa siitä, että hän oli kotona.\n\n— Paroni on pahasti sairaana, kertoi hän.\n\nAarne lakkasi syömästä ja lensi punaiseksi.\n\n— Ovatko nämä herkut kartanosta? sanoi hän.\n\n— Älä nyt, hyvä lapsi, riensi äiti sovittamaan. — Kuulehan nyt ensin...\n\n— Tiedättehän, etten minä tahdo mitään kartanosta.\n\n— Mutta paroni on tänä jouluna jaellut kaikille köyhille, ei yksin\nmeille.\n\n— Jaelkoon. Muiden sopii ottaa vastaan — ei meidän.\n\n— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella\ntavalla kuin elävää.\n\nÄiti itki. Poika vaikeni.\n\n— Kuka on sanonut että paroni kuolee? kysyi hän hetken perästä.\n\n— Tohtorit. Yli joulun voi mennä.\n\nKotiintulon onnellinen vietto oli supistunut lyhyeen. Yksitavuisesti\nkyseli äiti kylmistä maista ja pakanoista, jotka niissä asuivat, ja\nväkinäisesti vastasi poika. Äiti oli pahoilla mielin siitä, että näin\nensi iltana oli kajonnut vaaralliseen asiaan, ja lisäksi hän suri\nAarnen taipumatonta luontoa, johon ei vaivalloinen viime vuosikaan\nollut pystynyt. Aarnea raivostutti, että paroni oli kipeänä ja ettei\nhän niin muodoin saanut vihata tätä niin paljon kuin saattoi vihata\ntervettä miestä. Muuten hän ei lainkaan uskonut, että paroni kuolisi.\nMikä hänet tappaisi. Komea ja ylpeä hän oli ollut, kun he viimein\nmaantiellä näkivät toisensa. Paroni oli ajanut vaunuissa ja hän, Aarne,\noli astunut jalan. Hän oli iloissaan siitä, ettei ollut tervehtinyt\neikä sittenkään tervehtinyt kun paroni kääntyi katsomaan taakseen. Mikä\nhänet tappaisi — jopa nyt!\n\nYhtäkkiä hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja lyödä kuten hän oli\ntehnyt lapsena, kun toiset pojat olivat häntä kiusoitelleet. Jo\nvarhaisessa lapsuudessaan, ennenkuin hän mitään ymmärsi, oli hänellä\nollut sama tunne kerran, kun oli joutunut kartanon puutarhaan ja paroni\nsattui hänen eteensä. Hän oli luullut, että paroni löisi häntä ja hän\noli uppiniskaisena mennyt päin. Hän olisi tahtonut, että paroni löisi.\nMutta paroni oli laskenut kätensä hänen päälaelleen. Silloin hänen\noli tehnyt mieli sivaltaa kättä ja itkeä. Hän olikin juossut pois ja\nmennyt tallin parvelle ja itkenyt siellä. Tästä tapauksesta ei äiti\ntiennyt eikä kukaan ihminen. Hän oli säilyttänyt sitä omana häpeänään\neikä uskaltanut sitä ajatellakaan, paitsi yksin, kun ei kukaan ollut\nnäkemässä hänen punastumistaan.\n\nÄiti ja poika eivät päässeet siihen hyvään sovintoon, mikä heidän\nvälillään vallitsi aina kun vain ei kartanoa eikä paronia mainittu.\nTuli jouluaatto ja havut sirotettiin permannolle ja haarakynttilät,\njoita äiti vanhaan tapaan oli valmistanut jouluksi, olivat pöydällä,\nmutta äidin ja pojan välillä oli asia, josta he eivät saaneet puhutuksi\nja joka ei puhumatta parantunut. Vai olisiko parantunut puhumallakaan.\nSaadakseen helpotusta he tulivat puhuneiksi samoja asioita moneen\nkertaan ja menivät hyvin aikaiseen nukkumaan. Kuten edellisenäkin\niltana Aarne tunsi outoa kipua ajatellessaan paronia ja ruokki itseään\nkatkerilla muistoillaan paronista. Hän oli koko viime vuoden ollut\nniistä vapaana, mutta nyt ne tulivat uudella voimalla eikä niitä\nlieventänyt edes se että paroni oli kipeänä, päinvastoin se asiain tila\nlisäsi kalkkiin uuden myrkkypisaran. Paroni oli aina ollut myrkkynä\nAarnen elämässä.\n\nKoskisen Annan asumuksessa oltiin syvässä unessa, kun kulkuset\nhelähtivät jouluyön pimeässä ja vouti heitti lunta ruutuun. Hänen\ntäytyi jonkin hetken kolkuttaa ovellekin ennenkuin sai ihmiset hereille.\n\n— Kukas siellä on? huusi Anna.\n\n— Kartanoon olisi määrä tulla, vastasi voudin ääni.\n\n— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi Annalta ja hän juoksi vähissä\nvaatteissaan edellä sisään ja rupesi ajamaan hameita päänsä yli. Vouti\nlöysi pimeässä tuolinsa.\n\n— Meillä tehdään lähtöä, sanoi hän.\n\n— Kenenkä on määrä tulla? kysyi Anna nopeasti ja takertui vaatteisiinsa.\n\n— Mennään herättämään — sinne kamariin vain.\n\n— Herra Jeesus sentään! toisti Anna itsekseen ja itku repi hänen\nrintaansa.\n\nAarne karkasi ylös vuoteestaan eikä muistanut missä oli. Hän rupesi\nkuin pahankurinen lapsi vikuroimaan ja intti, ettei lähde minnekään.\n\n— Ethän sinä toki niin jumalattomaksi heittäydy, puhui äiti\nkauhistuksen vallassa, — että kiellät, kun kuoleva pyytää. Miten\nsinä seisot viimeisellä tuomiolla? Tällä laillako sinua äitisi on\nopettanut...?\n\nAarne oli jo pystyssä ja haki vaatteitaan pimeässä. Äiti sytytti lampun\nja siunaili lakkaamatta. Oli yhtä kaikki hyvä, että hän oli silloin\nnähnyt paronin hevosen selässä ja että paroni oli eronnut hänestä\nystävällisin sanoin.\n\n— Herroja on tuotu asemalta, kertoi vouti. — Mitä lienevät olleet\nlakiherroja. Ja armo Helsingistä on tullut. Mutta tohtoreita ei paroni\nenää tahtonut, oli sanonut, etteivät ne mitään tiedä.\n\nAarne tuli kamarista suuressa turkissaan, joka hänellä oli ollut\nmatkallaan.\n\n— Vai jo sitä on tultu kotiin, sanoi vouti ja katsoi tiukasti\npörröisten kulmakarvojensa alta.\n\n— Mitä kuuluu? vastasi Aarne ja meni samaa tietä ulos.\n\nVoudin irrottaessa hevosta seisoi äiti Aarnen rinnalla hangessa ja\nveteli pientä huivia tiukempaan hartioittensa ympärille. Hän itki ja\npuheli:\n\n— Vihastukaa ja leppykää taas... Mitäs jos meidän kuolinhetkellä joku\nsanoisi, ettei tahdo leppyä... Kyllä sinun äitisi tiesi, ettei paroni\nhäntä naisi. Sinun äitisi oli heikko.\n\nEnsimmäisen kerran eläessään Aarne kuuli äitinsä sanoin koskettavan\narimpaan kohtaansa. Hän kuumeni ja hänet valtasi sellainen inho, että\nolisi voinut lyödä äitiänsä. Nyrkki puserruksissa hän meni rekeen\nennenkuin hevonen vielä oli irroitettukaan ja vouti hyppäsi kuskille.\nReki painui metsätiellä pehmeään lumeen ja maanpinnan epätasaisuudet\ntuntuivat. Varvut löivät vasten kasvoja, luminen puu pudotti tuon\ntuostakin taakkansa suoraan rekeen. Taivas erottautui raskaan vaaleana\nmetsän pimentoa vasten, jossa reki liukui kuin kujassa. Hentoiset\nlatvat nousivat liikkumattomina taivaan valkeutta kohden. Oudosti\nhelähtelivät kulkuset jouluyössä, jossa kuolema tuntui.\n\nAarneen kokoontui vuosien katkeruutta niin että hän tuskin saattoi\nhengittää. Minun pitää saada sanoa kaikki, päätteli hän. Muuten täytyy\nminun koko ikäni kantaa tätä taakkaa. En kiivastu, olen itseni herra,\nmutta hänen täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, mitä on antaa lapselle\nelämä, mutta kieltää siltä isännimi. Se, se, se hänen täytyy tietää,\nmuuten ei hänenkään ole hyvä astua iäisyyteen. Jahka hän on tuntenut\nminun häpeäni kirvelevän sielussaan ja saanut sen anteeksi, sitten hän\nvoi jättää elämän!\n\nNuori maisteri kokosi mieleensä yksityiskohtia. Voiko hän käyttää\nniitä, riippuu siitä, miten sairas mies on. Mutta pääasian, sen hän\npaiskaa vasten tämän kasvoja, vaikka tämä siihen kuolisi.\n\nVouti teki pari kysymystä, taisi kysyä jotakin matkasta. Sitten hän\nsanoi:\n\n— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella\ntavalla kuin elävää.\n\nAarne toisti itsekseen hänen sanansa ja avasi turkin. Oli liian lämmin,\nhän ei ollut nyt Siperiassa.\n\nMetsä loppui ja he ajoivat läpi suurten aukeiden, joiden lumipinnoissa\nojien syvennykset tuntuivat. Puiston sisältä pilkotti tulta.\n\nAarnen sydän löi. Kymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt kartanoa.\nKuusiaita puutarhan laidalla oli kasvanut korkeaksi. Jotkin pensaat oli\npeitetty olkisuojuksilla. Koko alakerrasta loisti valoa. Talon herran\nikkunat yksin olivat peitossa. Aarne muisti keittiön portaat, leveistä\npääportaista hän astui ensimmäisen kerran. Kylmän eteisen seinällä\npaloi kuparijalustoissa kynttilöitä ikäänkuin olisi ollut juhlat.\nEteisestä nousivat portaat yläkertaan. Nuori palvelustyttö tuli ja\nauttoi turkin vieraan yltä.\n\nSalissa istuivat vanha rovasti ja paronin sisar. He puhelivat\nkuiskaten. Aarne tervehti heitä ylpeästi eikä istuutunut.\n\n— Paroni on halunnut tavata minua.\n\n— Niin, sanoi valkopäinen rouva, — veljeni on käskenyt, että hänet\nherätettäisiin heti kun te tulette.\n\nJa hän hävisi äänettömin askelin viereiseen huoneeseen. Rovasti\nsilmäili nuorukaista mielihyvin niinkuin vanha ihmistuntija katselee\npuhdasta ja kaunista lasta.\n\n— Maisteri on hiljan tullut kotiin?\n\n— Toissapäivänä.\n\n— Matka kävi onnellisesti?\n\n— Kiitoksia.\n\nHopeinen kellonääni helähti. Sali oli hyvin suuri ja matala ja täynnä\nvanhoja muotokuvia. Korkeaselkäiset tuolit seisoivat kankeina pitkin\nseiniä. Sekä rovasti että Aarne odottivat vanhaa rouvaa.\n\n— Paronilla on teille tärkeää puhumista, sanoi rovasti.\n\n— Mahtaa olla, vastasi Aarne ja hänen äänensä kuului kovalta\nhiljaisuudessa.\n\n— Ettekö istu, kehoitti rovasti hetken perästä.\n\n— Kiitoksia.\n\nAarne jäi seisomaan. Vihdoin tuli vanha rouva ja vei hänet usean\nhuoneen läpi. Viimeisellä ovella astui sairaanhoitajatar vastaan. Hän\nantoi kumartaen tilaa ja ovi sulkeutui nuorukaisen takana.\n\nHän näki korkeaselkäisen vuoteen ja kaikki hänen ajatuksensa\nkeskittyivät sen ympärille. Maailmasta katosi muu. Hän näki valkoisen\nkäden liikahtavan ja seurasi viittausta. Käsi ojentui häntä kohti.\nHän ei voinut lyödä sitä. Se oli kylmä ja kankea. Siinä tuntui suuri\nsormus. Käsi viittasi häntä istumaan tuoliin, joka näytti häntä\nodottavan. Hän vaipui siihen eikä hetkeen kuullut muuta kuin sydämensä\nlyönnit. Hän tapaili äskeisiä päätöksiään ja kutsui mieleensä katkeria\nmuistojaan, mutta sai ne laimeasti tottelemaan. Tottuessaan himmeään\nvalaistukseen hän näki selvästi kasvot vuoteella. Ne olivat kuin\nkuolleella. Silmätkin kiinni. Siinä olivat ihmisen kasvot paljaiksi\nriisuttuina, kuten ihmisen sielu on kuoleman hetkellä. Piirteet olivat\nsuuret ja vakavat. Äkkiä niihin tuli elämää: silmät avautuivat ja\nkatsoivat nuorukaiseen.\n\n— Minä olen pyytänyt teidät tänne, aloitti kuoleva äänellä, jolla\nsotapäällikkö lausuu jäähyväissanoja rykmentilleen, — tarjotakseni\nteille nimeni ja omaisuuteni.\n\nHän vaikeni ja katsoi nuorukaiseen. Äänettömyys oli pitkä. Pojan\nkasvoilla vaihtelivat kalpeus ja puna. Äkkiä hän ymmärsi, mistä oli\nkysymys, ja sai takaisin vanhan vihansa.\n\n— Ei koskaan, kuiskasi hän käheästi ja löi litteän kätensä vuoteen\nlaitaan. — Tarjous tulee myöhään. Kiitoksia paljon.\n\nHän nousi ja heilautti päätään valmiina lähtemään huoneesta. Kasvot\nvuoteessa olivat liikkumattomat. Kellertävä nahka kulki luita myöten\neikä päästänyt näkyviin pienintäkään punerrusta. Silmät katsoivat\nterävinä ja teräksenharmaina. Ne eivät päästäneet häntä menemään.\n\n— Ottakaa varjostin pois, sanoi sairas äskeisellä äänellään.\n\n— Mitä varten? leimahti nuorukainen. — Ikäänkuin me kaksi emme tuntisi\ntoisiamme pimeässäkin. Jos paroni tuntee omat kasvonsa, niin paroni\ntuntee minunkin kasvoni. Vai tahtooko paroni ehkä vielä kerran nähdä\nnuoruutensa. Sopiihan se näin viimeisellä hetkellä.\n\nHän riisti varjostimen lampusta ja vei hehkuvat kasvonsa silmä silmää\nvasten valkeiden kasvojen eteen. Isä ja poika tuijottivat toisiinsa\nniinkuin kaksi petolintua, jotka valmistautuvat tappelemaan.\n\n— Minä olen teitä vihannut, kähisi Aarne nyrkit valkoisina, — siitä\nasti kun opin ajattelemaan. Te olette ollut minun elämäni häpeä ja\nkärsimys. Mitä minä teen teidän nimellänne! Olen jo itse luonut\nitselleni nimen ja se tulee kerran olemaan tuhat kertaa suurempi kuin\nteidän nimenne. Minä kiitän teitä siitä, että viime hetkellä annatte\nminulle tilaisuuden sanoa tämän...\n\nHän vaikeni. Sairas oli nostanut kätensä ja silitti hänen hiuksiaan.\nNuorukainen ei liikahtanut. Kosketus kylmästä kädestä pidätti häntä ja\nhiveli oudosti luita ja ytimiä myöten.\n\n— Lapsi, lapsi, sanoi sairas ja siveli korkeaa otsaa.\n\nSilloin suistui nuorukainen polvilleen, peitti käden huulillaan\nja purskahti kuumaan itkuun. Hän paineli poskiaan pitkin sairaan\nkäsivartta, hän voihki ja nauroi.\n\n— Isä, isä.\n\nHän oli polvillaan maassa.\n\n— Isä, isä, höpisi hän itsekseen milloin itkien, milloin nauraen\nsentähden, että sana oli kaunis, ja sentähden, että hän juuri oli\noppinut lausumaan sen. — Ymmärrättekö, puhkesi hän äkkiä kuiskaamaan, —\nettä minä olen teitä vihannut siksi, etten saanut rakastaa. Te olitte\nminulle suurin maan päällä jo silloin, kun minä olin lapsi ja tahdoin\nlyödä teitä. Isä, isä! Nyt te ette saa kuolla.\n\n— Hyvästi, lapsi, keskeytti hänet vanhus, veti suuren kantasormuksen\nsormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.\n\nPoika pusersi kätensä nyrkiksi ja painoi huulensa sormusta vasten.\nHän katseli kuolevan kasvoja viiltävässä tuskassa. Hän luki niistä,\nettä isä ymmärsi hänet ja hyväksyi hänen ylpeytensä. Kuolevan kasvot\nhymyilivät. Niihin painui rauha. Äkkiä alkoivat äsken niin selkeät\nsilmäterät mennä sekaisin. Poika iski hampaat nyrkkiinsä, ettei\nparkaisisi, ja jätti hoippuen huoneen.\n\nUlkona sarasti jouluaamu.\n\n\n\n"]