[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fi6Bx2SFgb_Mpdh_3jFfowiPJzyi9m4IJpskNyjx-5Zc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3211,"Jälleennäkeminen","Hoikkanen, Juho",1876,1947,"3211-hoikkanen-juho-jalleennakeminen","3211__Hoikkanen_Juho__Jälleennäkeminen","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1924,null,18926,123297,false,74311,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Jälleennäkeminen : Novelleja\" by Juho Hoikkanen is a collection of short stories written in the early 20th century. The book presents various themes surrounding human emotions and relationships, often set against rural backdrops, involving characters encountering life's trials, memories, and the inevitable passage of time.   The opening of \"Jälleennäkeminen\" introduces readers to a small rural setting, notably the Mäntylä cottage, where the arrival of summer brings both joy and tension among its inhabitants. The main characters include Susanna, a young girl who has grown up in the absence of her parents, her affectionate relationship with a chicken named Leppaheltta, and her challenging interactions with her grandfather, Antti. As the story unfolds, Susanna’s attachment to her chicken is tested, showcasing her struggle with loneliness and her desire for connection, which foreshadows deeper emotional experiences throughout the summer. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia suomalaisesta maaseutuelämästä, kansanihmisistä ja luonnonläheisestä arjesta. Tarinat kuvaavat muun muassa pienen torpan elämää, vedonlyöntiä sekä ihmisten välisiä kohtaloita ja kohtaamisia 1900-luvun alkupuolella.","Juho Hoikkasen 'Jälleennäkeminen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3211. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JÄLLEENNÄKEMINEN\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nJUHO HOIKKANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJälleennäkeminen.\nKello kaksitoista.\nVeto.\nHärkävieraita.\nHiilimiilulla.\nPetäjän kosto.\n\n\n\n\n\n\nJÄLLEENNÄKEMINEN\n\n\nI\n\nMäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan.\nKattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne,\nsitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina\nläheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa\nmäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön\nhaltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla,\neikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään.\nPimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään.\nVilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti\nlehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta\nyht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti\nvoimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta\nkohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan\nilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä\nsäärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula\npysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään,\nsydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat\nmäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina\ntoveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä\nnavetassa yksissä eläneet.\n\nMökin haltijat Antti ja Annastiina nauroivat ääneen.\n\nKesä oli tullut.\n\nMutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi\nei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli\nyhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan\neikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö\nhän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja\nmummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi\nolivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina\ntovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa.\nLyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä\nja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät\ntoverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi\ntapahtumaan.\n\nJuhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse.\nMuutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi\nhetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata.\nAntti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan\nläheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta,\njonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti\nse, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä\nriittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän\nahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun\nkanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä\nkiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin\nhuohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja\nkäveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta\nkohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli\nkuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään,\ntarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi:\n\n»Vaari!»\n\nAntti hätkähti ja kana riuhtautui irti hänen kainalostaan.\n\n»Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran\nnäen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi\nja löi raudan pölkkyyn.\n\nSusanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan\nsilmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan\nkanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan,\nettä epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui\ntyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli\nsiellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana\ntyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa\nsaadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan.\n\nTämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä\ntuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin\nettä se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli\nlähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja\nsieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas\nvaarin taimia raaputtamaan.\n\nToinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin\nsillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä,\nei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi\nvaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan\nKuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon\nja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen.\n\nKun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti\nvapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä\nenää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista.\nToinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan\nluo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä\nverta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat\nlähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja\nkysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli\nluiskahtamaisillaan salaisuus ilmi:\n\n»Missä Leppaheltta on?»\n\n»Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei\nole puhdas.\n\n»Vaari on tappanut sen!»\n\n»E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin\nlähtiessäsi.»\n\n»Mutta sitä ei enää ole siellä.»\n\n»Sitten on toista — käydäänhän katsomaan.»\n\nMentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos\nseinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä,\njotka Susanna otti käteensä.\n\n»Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla\neikä missään?» kysyi Susanna.\n\nVaari mietti tuokion ja sanoi sitten:\n\n»Olisiko haukka vienyt.»\n\n»Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa,\nikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon\nkynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että\nsitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja\nja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja\nistuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin\ntarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet.\n\nSusanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä\nkuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi\nhäntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän\nvieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut,\nkatsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä\nottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa.\n\nSeuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia\nja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia,\njälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa,\nmeluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena\njossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa,\nkorvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään\nnähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden\npesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat\nyht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa\nnähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin\nlentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä\nniin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei\nsyyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja.\n\nMutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka\npäässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan\näkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain\nyhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin\nSusanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai\nkiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja\nantautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti\nsuoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli\nhampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini,\nniin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän.\n\nMonta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan\nsurmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan\nkauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt\nhöyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan\nkuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten\nsalaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan\nkerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli\ntarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan\nperunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja\nsilmät vihasta säihkyen kysyi:\n\n»Missä Leppaheltta on?»\n\n»Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta\nnähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen\nlopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus.\n\nTuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi\nKuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt,\nettä piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien\nkuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei\nuskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa\nkurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne\nnavetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta\nparvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka\naran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi\nripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla\nyhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja\nkanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin\ntuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin.\n\nMiten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan,\nsattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti\nhoukutella sen luokseen huutamalla.\n\n»Leppaheltta, Leppaheltta — tipo, tipo.»\n\nKana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut\nselvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului.\n\n»Leppaheltta — tipo, tipo, tipo...»\n\nSiivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja\nSusannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän\nliiankin kiihkeitä hyväilyjä.\n\nKotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku\nkurkussa puhui vaarille soimaten:\n\n»Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty —\nniskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua\nja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla\nyhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta\nystävää kuin toinen toisemme?»\n\nVaari ei vastannut mitään, mutta mummo sanoi liikutettuna:\n\n»Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla —\nvaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon\npyydetty.»\n\n\nII\n\nKesä oli mennyt.\n\nMäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä\nsyysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on\njotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen\ntuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee\nhiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä\nkuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi\nseestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta\nmuuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas\nsuuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai\nhajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.\n\nPimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen\nyö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset\nolisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren\nsuuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti\nkajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen\nepätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen\npilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka\nvuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä\nraskaampia.\n\nHän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten\nmaantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin.\nJa vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan,\nsillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään\nvihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä\nvoimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin\njaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun\nvarteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta\nsilmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon\nakkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa\nlähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt\ntällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei\nollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö\ntakaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen\nkahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän\nja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko\nlapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi\ntietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin.\nOlisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin\noltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman\nauringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat\ntodellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen\nkoitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että\nhän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki\nratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran\noli niin pitkän matkan tullut.\n\nHän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt\nheti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain\näärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen,\nolisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä\ntäällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes\ntämä poistuisi.\n\nEnsimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen\nkana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja\nkutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse\nei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä\nlaitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana\nistui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella\nnukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt\nlapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt.\nTämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli\njättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat\nvärähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet\nkurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:\n\n»Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!»\n\nKun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia\nhiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että\nsilmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo\nkahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta\npaljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja\njäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli.\nHän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat\nvapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä\nlensi odotettu hänen kaulaansa.\n\n»No, no... älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina\ntukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan\nvasten.\n\nEikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen\nrinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti\nliekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän\nnäännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut\nsuudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi.\nHän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät,\ntuntemattomat, toisilleen.\n\n»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule\ntervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä\nsävy.\n\nMutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen\nujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti,\nikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää\nlentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista,\njoka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä\nkuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin\nnäköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot,\nherrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä.\nÄidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi\nvähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa\nkuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä\nvastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle\njohtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen,\nnähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei\nuskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua\ntoiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa,\notti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen\ntarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa\nliikkumattomana kuin kuvapatsas.\n\n»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku\nkännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri,\nmummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:\n\n»Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.»\n\nMutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja\naavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja\ntorjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa:\nkauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja\nkallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään.\nHän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui\nnyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka\nnäytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat,\nkuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla\nhuulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti\nkatuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi.\nNukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään\nkuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että\nposki poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin,\nkuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä\nlyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin\nkiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona\nselälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen\njalka singonneina loitolle ruumiista.\n\nTämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen\nhiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja\nhän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä\nei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen.\nSusannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi\nsamalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin\nmasentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan,\nsurkuttelihan vain alistuvana:\n\n»Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.»\n\nAnnastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi\nkeitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla\njuotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan\nei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat\nmaata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta\nväsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron\njälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta\nkun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita\nSusannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja\nkun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi\nhän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen\nkatsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle\npunastumistaan.\n\nAntin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja\nSusanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan\nsängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä,\nkuiskasi Esteri lattialta:\n\n»Äiti, jokohan Susanna nukkuu?»\n\n»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla\npuolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi\ntutkaisi kuitenkin:\n\n»Susanna!»\n\nKun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää\nhänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää\näidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin\ntuntui vaativan:\n\n»Kertokaa nyt minulle Susannasta, oikein paljon — kaikki, kaikki!»\n\n»Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta\nosaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon\ntarinoitavaa.»\n\n»Leppaheltta?»\n\n»Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle\nkaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee\npäivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella\npitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta\nnyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.»\n\n»Oi voi! Minkä tähden, mistä syystä?»\n\nAnnastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita\nystävyksillä oli kesän aikana ollut.\n\n»Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin\nse äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi\nEsteri.\n\n»Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet\nmuutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen\nmonituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät\npunaisina kuin särellä», sanoi Annastiina.\n\n»Herra varjelkoon! Mutta minkä tähden?»\n\n»Sen tähden, että sitä siellä on haukuttu äpäräksi ja lehtolapseksi.»\n\n»Hui!»\n\n»Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla\nitseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi,\nepäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia\nvieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä\nkovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin,\nvaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan\nsydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on\nkyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että\nniiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt\nse kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit.\nMinun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun\nSusanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että\nrupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin,\nmissä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa,\nettä Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta\nkun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä,\nvaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa.\nMyöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin\nseikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan\nuuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.»\n\n»Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä\näänellä.\n\n»No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt»,\nvastasi Annastiina.\n\n»Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla\nnähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.»\n\n»Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki\npari muutakin lisäksi.»\n\n»Ketäs ne ovat?»\n\n»Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava\nvielä Kuorelahden Kalle.»\n\n»Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin\nsuosioon?»\n\n»Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan\npuolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran\nlivauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja\nsitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä\nKuorelahdessa emäntänä keikkuisi... Älä!»\n\nSusanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan\nälähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja\nraskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen.\n\n»Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää\nväliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia,\nvoidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei\nolla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen\nolisi painava pakko, niin... Voi voi... mitä minä nyt!»\n\n»Mitä voi voi?... Puhuitko sinä nyt itsestäsi?»\n\n»Ei, ei — en minä mitään... Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani\nisälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?»\n\n»Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka\nisäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan,\nleikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja\nosti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä\npitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa\nrikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on\nhänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa\nse on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran\njos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo\nsydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla\nvoimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran\nmielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.»\n\n»Mitäs tänne muuta kuuluu?» tutkaisi Esteri.\n\n»Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun\nlaitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole\nedes kirjelippua lähettänyt?»\n\n»Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita»,\nsanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen\nollut tehtaan työläisenä.»\n\n»Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat\nposkesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta\nhuolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta\nmenostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?»\n\n»Se oli kai tämä korven kunnia, joka pakotti.»\n\n»Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä\nkunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän\nse on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt\npuhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi\npaikka kuin tämä Mäntylän mökki?»\n\n»Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei\nlikaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se\n— hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa\nosoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän\nminä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja\nkuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena\nhuuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.»\n\nAnnastiina nosti päänsä pieluksesta.\n\n»Että kuin...? Mitäs sinä puhut nyt?»\n\n»Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi\nRotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta\naamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää\nvoinut kääntyä takaisin.»\n\nMummon pää painui jälleen pielukseen ja hän mietti kotvan aikaa.\n\n»No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän\nniissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin,\nettä jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä\nkiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten\nvasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi\nkiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen\nvuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes\nkutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee\nniin ruumiin kuin sielun.»\n\n»Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene\ntäysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä\npyykissä ollut.»\n\n»Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin\nkuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen\nsilloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt\ntulit takaisin?»\n\n»Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä\npakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä,\nheräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein\neste, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni\ntyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten\njärkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani,\nja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne\nmäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan\nlienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei\nlakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen\nlipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin\nja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän\nkuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa.\n\nKun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun\nja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun\nvuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä\nollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa\nyksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin\nalkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin\nkimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa\nsurinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin\nlähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.»\n\n»Ensi yönäkö jo!»\n\n»Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan,\nolisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin\nolisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.»\n\n»Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka\nsilloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin.\nMiksi et ennemmin tullut?»\n\n»En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea\ntuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.»\n\nKun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että\nkumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri:\n\n»Äiti!»\n\n»No?»\n\n»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te\ntulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran,\nvaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen\nposkea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei\nole puhunut halkaistua sanaa.»\n\n»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen\nilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen,\nettä se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti\nlivistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä\nyössä.»\n\n»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella\nSusannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»\n\n»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että\nvoi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen\nkaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo\nkylmenemään päin.»\n\nEsteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa\nhenkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä\nhuokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä\nhuokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen\nrikkinäiseen akkunaruutuun.\n\n\n\n\nKELLO KAKSITOISTA\n\n\nI\n\nMustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli\npalstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne.\nKuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei\nkaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa\nhaltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin\nlattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta\nkiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle\nja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin\nvastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!\n\nOli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja,\nmutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli\nrauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava\nraivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä\nvoimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden\näärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja\nmuitakin kotieläimiä.\n\nVastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai.\nEi viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan\nkirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi\nrinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin\nkuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen\nkuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta,\nkuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin\nviimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen\nkohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista,\nkello kaksitoista...! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa\ntaival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen\nlyheni.\n\nKun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen\nmerkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui\njotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta,\narveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen\nsynti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin\netsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon.\nMutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden\novea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle\noli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt\nniin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli\nlaskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti\nmuistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.\n\nSalamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut\ntoisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella\nseikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän\nse voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä\nnoita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko\nmustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana\nkäärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn.\nMutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen\njohtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli\nkaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut\nhäneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja\n— niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä\noli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka\nvihassa eroaa.\n\nLisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta?\n\nLoppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin\nvaloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti.\nKerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää,\nmillä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa\nkirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen,\nmääräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen\nvaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä\nmitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset\nkirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.\n\nParia päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle\npäin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että\nhän saattaa palata kotiin vasta illalla.\n\nPäästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja\nilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.\n\nRovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten:\n\n»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on\nnyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin\nettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä\nseurakunnan kanssa?»\n\n»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja\nhuomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa\nyhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin\nkauan», sanoi Matti.\n\n»Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti.\n\n»On — painava kuin vuori.»\n\nRovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi:\n\n»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä\nkysyn: mikä se on?»\n\n»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä\neroan tästä elämästä.»\n\nHänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa:\n\n»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti\nymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin\nmultaa.»\n\nJoku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti\noli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni\nmuu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi\njonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus\nnäytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon\npimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä\nharvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja\nsallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.\n\n»Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin.\n\n»En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla\nvartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on\nniinkuin ollakin pitää.»\n\n»Sydän myös?»\n\n»Sydän käy kuin ronomeetteri, sanoi tohtori.»\n\n»Hm... Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti\nepäluuloisena.\n\n»Väkivaltaa... Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi\nitsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta\nkysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena.\n\n»No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin\nminuutilleen?»\n\n»On ennustettu.»\n\n»Kuka on ennustanut?»\n\n»Mustalainen — Riitta Haakertiksi sitä sanotaan.»\n\n»Vai niin...! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken\nole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää\npappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi\nsyntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä\npolttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi\nelämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana.\n\n»Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat\nmustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira\nkorvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin...»\n\n»Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että\nmustalainen on tehnyt samoin?»\n\nMatti taputti kädellä vasemmalle puolen rintaansa:\n\n»Täällä on takaaja.»\n\n»Jos siellä lienee.»\n\n»On — on itsellänikin sellainen tunne ja vaikutus.»\n\nKyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti\npuki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa.\nKun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin\nraskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen.\nRovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle.\nSuljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa\nputoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina\nlumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka\nsyntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu\nhennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla.\n\nKun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi\nkuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella\nkorvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti\nkaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta\nkolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää\ntorstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään\npallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa\nnuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä.\n\nSitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja\npunaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä\nlujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli.\nMutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin\nepämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin\njäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä.\n\nTämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä,\nnostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt\nsakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi\nhiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle\nsairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana\nnuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden\nlaskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti\nlausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa:\n\n»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis\nja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»\n\nMatin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli\noikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin\njäähyväisiksi:\n\n»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää.\nTäyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se\nkuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä\nperjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan\nHäneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Jumalan\nhaltuun.»\n\n»Jumalan haltuun.»\n\n\nII\n\nMatin pappilasta lähdettyä oli hänen rintaansa jäänyt tuikuttamaan\npieni toivon kipinä. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että\nrovasti ei uskonut mustalaisen ennustukseen, ja se keventäen horjutti\nhiukan hänen omaakin uskoansa. Mutta kun hän paluumatkalla johtui\najattelemaan, että ehkä rovasti uskoi, vaikka tahtoikin puheissansa\nkierrellä kautta rantain, samoin kuin lääkärikin kuolemansairaalta\ntoivon läpinäkyvällä harsolla verhoaa alastoman totuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö perjantaita vasten oli Matille oikea Getsemanen yö.\n\nSeuraavana aamupäivänä hän toimitti kotiväkensä heinäntekoon\nulkoniitylle; sillä hän tahtoi ratkaisevan hetken tullessa olla yksin,\nniinkuin oli pitkän odotusajankin tuskat yksin kantanut. Hän oli\nmonta kertaa miettinyt päänsä ympäri, missä hän tuon kutsumattoman\nvieraan vastaanottaisi, ulkonako vai sisällä, mutta ei vieläkään ollut\npäässyt siitä päätökseen. Tähän epäröintiin kätkeytyi tiedottomana\nitsesäilytysvaistona jokin kaukainen pelastuksen toivo, samanlainen\nkuin lienee kaikilla hukkuvilla, niilläkin, jotka eivät voi edes\noljenkorteen tarttua.\n\nPaljon oli ajatteluttanut myöskin epätietoisuus siitä, missä muodossa\nsurma häneen vasamansa iskee. Äkillinen halvaus voisi tehdä lopun\nsilmänräpäyksessä. Saattaisi nousta ukonilma, sinkauttaa salaman\npilvistä alas, ja tuho olisi yhtä nopea. Ja onhan niitä putoillut\ntaivaalta palavia kiviäkin maahan; eipä tarvitsisi muuta kuin että\nsellainen suuri möhkäle mätkähtäisi päähän — ja kuka tietää, vaikka se\nhirveällä vauhdilla jo olisikin kaukaisista avaruuksista tulossa. Jos\nhän jäisi sisälle, voisi huoneen katto sortua alas ja tuottaa Simsonin\nkohtalon, tai ylen ankara tuulispää romahduttaa seinätkin sisään ja\nhaudata allensa kuten Jobin pojat.\n\nSillä oli aseita lukematon paljous, eikä sen silmää voinut välttää\nkukaan, jonka se oli tähystimeensä ottanut.\n\nVielä hetkistä aiemmin Matti oli päättänyt asettua ratkaisevan hetken\nlähetessä aukealle niitylle, taskukello kädessä. Mutta kun semmoinen\npakoileminen tuntui rikolliselta petosyritykseltä, istui hän tupansa\npenkille akkunan pieleen ja päätti siinä odottaa kohtaloansa.\n\nTik-tak-tik-tak ‒ ‒ ‒\n\nKun hän oli hätäisesti vilkaissut kelloon, alkoivat hänen silmänsä\ntarkoituksetta harhailla ympäri tupaa. Se oli alkujaan ollut\nsavupirtti, jonka kiuas oli kauan sitten hajoitettu ja sijaan\nmuurattu uloslämpiävä uuni, tukittu räppänä ja veistetty seinien\nalapuoli valkeaksi, ylimmän hirsikerran ja laipion jäädessä mustina\nmuistuttamaan mennyttä aikaa.\n\nMennyttä aikaa....\n\nNiinkuin hän olisi pitänyt toista silmäänsä kiinni ja toisella\nkurkistanut pyöreästä lasista sisään, ja kuvakaapin näyttäjä\npyörittänyt konettansa ja samalla esittänyt kuvien johdosta selventäviä\nhuomautuksiansa.\n\n‒ ‒ ‒ Mies, jonka elämänjuoksua olet kuvissani seurannut lapsuudesta\nalkaen tähän asti, sanoi näkymätön näyttäjä, on nyt vaihdokaskoniansa\nruoskien tullut markkinoilta kotiin. Hoiperreltuaan talvisena\npakkas-iltana tupansa ovesta sisään hän tuliaisiksi ottaa kuuraisen\nturkkinsa taskusta... Kas!... Sinun tukkasi, Matti Pellonpää, seisoo\npystyssä kuin harjan terä... Ehkei sen aikomuksena sentään ole\nvaimoansa tyyten tappaa, ehkä se vain pelotellakseen tapailee pullolla\npuolisonsa päätä ja näyttääkseen kuka isäntä on... Lapsetko?...\nSiinähän äiti painaa pienintä suojaten rintaansa vasten, toisella\ntorjuu miehensä uhkaavia iskuja. Isompia lapsia ei näy, ne ovat\narvattavasti kipaisseet paitasillaan uunille piiloon ja päät yhdessä\nnurkkaan kyyristyneinä vapisevat pelosta.\n\n‒ ‒ ‒ Tässä kuvassa se äskeinen hurjistunut markkinamies makaa vaimon\nvieressä rakkaassa syleilyssä... Ei, ei se naisihminen ole Eeva-Loviisa.\n\n‒ ‒ ‒ Edelleen...\n\n— Seis! Minä en jaksa nähdä enempää, olen nyt jo märkä kuin uitettu\nkoira, huudahtaa katsoja tuskaisena ja pyyhkii paitansa hihalla kylmää\nhikeä otsaltansa.\n\n— Saattaa olla, että kuvani eivät oikein miellytä, mutta jaksat tai\net, katsottavasi on kaikki mitä rullalla on, vastaa esittäjä ja jatkaa\nkoneen pyörittämistä niin vinhasti kuin hänellä olisi erikoinen kiire\npäästä loppuun.\n\n— Sehän näyttää, tuo mies, rikkoneen kaikki kymmenen käskyä, sanoi\nkatsoja, kun kaappi vihdoin pysähtyi.\n\n— Sen verran vain siitä syystä, että katekismuksessa ei ole useampia,\nkuului ivallinen vastaus.\n\n— Mutta miten voi olla mahdollista, että ne ovat niin suuria, ne\nrikkeet, joita ennen ei ole huomannutkaan?\n\n— Vesipisaran salaisuus. Olethan kuullut koulupojilta: kaikkea ei voi\nnähdä paljain silmin — linssi suurentaa.\n\nTik-tak-tik-tak — — —\n\nSitten se kuvakaapin näyttäjä, ikäänkuin lähemmäksi siirtyen, sanoo\nhajanaisesti:\n\n— Turhaa on murehtia siitä, onko kello edellä vai jäljessä, oikeasta\najasta tullaan toisaalla huoli pitämään... Oh!... Ei sentään, ei\nvielä — yhtätoista se vasta paukuttaa... Niinkö — että kuulostaa\nkuin kirkonkelloa soitettaisiin... Yksi tunti voi olla lyhyt kuin\nsilmänräpäys ja pitkä kuin ikuisuus... Kaikki nyt päähäsi pälkähtääkin,\nniinkuin se mustalais-Riittakin. Ämmä kai kiertää maailmaa niinkuin\nennenkin ja ennustaa kuten ennenkin. Voi olla, että tapaatte toisenne\nvielä, te kaksi... Vaikeata on tietää, mitä ne siellä ulkoniityllä\ntekevät juuri nyt, kääntelevätkö karhoja vielä vai ajavatko jo heiniä\nlatoon. Olisihan kyllä sopinut heittää hyvästit Eeva-Loviisalle ja\nanteeksi pyytää — niin, ja lapsilta myös. Mutta ei linnunsiivilläkään\nehtisi ulkoniitylle enää... Hm — se siinä pöydällä syö piimänjätettä\nonnellisena tuopin laidalta, sillä on huoleton elämä, russakalla.\nRattoisampaa kai sittenkin, että on läheisyydessä joku elävä olento\nja silminnäkijä... Kyllä: aurinko paistaa vielä huomennakin ja\nylihuomenna. Vai luuletko olevasi niin tärkeä henkilö, että auringon\npitäisi itkien kätkeä kasvonsa sen vuoksi, että sinua ei enää ole.\n\n— Ei enää ole...!\n\nTik-tak-tik-tak ‒ ‒ ‒\n\n— Älä koske kelloon!... Ei aika siitä pysähdy tai peräänny, vaikka\nseisotatkin heilurin tai siirrät osoitinta takaisin... Ja mitä\nhyödyttää törmäillä edestakaisin tupansa lattiaa, takoa nyrkeillä\npäätään ja raastaa tukkaansa... Eivät valhettele, totta puhuvat\nsilmäsi: kyllä haivenet kourissasi ovat omiasi, vaikka ovatkin\nvähän väriänsä vaihtaneet. Yhdessä tunnissa voi elää ja vanheta\nvuosikymmeniä... Hahaha...! Sinä naurat, Matti Pellonpää. No,\npienemmistä syistä ja lujemmista päistä on ruuveja höltynyt... Itket —\nlapsena jälleen...\n\nTik-tak-tik ‒ ‒ ‒\n\nJopa vihdoin taisit löytää oikean otteen, Matti. Parastapa on painautua\npolvillesi siihen penkin viereen, kätkeä kasvosi käsiisi penkkiä\nvasten ja — miten se sanoikaan rovasti: turvautua häneen, joka on\njo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Kello kuului jo nostaneen\nlyömähakansa...\n\n\nIII\n\nPellonpään tupa oli uteliasta väkeä puolillaan. Nimismies istui pöydän\npäässä ja piti tutkintoa eilisen järkyttävän tapahtuman johdosta. Hänen\nedessään pöydällä oli vanha ruostunut silitysrauta, jonka muuan kulma\noli veressä.\n\n»Kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ei voi olla kyseessä muu\nkuin murha. Ja kun emäntä oman ilmoituksensa mukaan on ensimmäisenä\ntavannut vainajan, pyydän teidän totuuden ja omantuntonne mukaan\nkertomaan, mitä asiasta tiedätte», kehoitti nimismies.\n\nTehtyään aluksi selkoa miehensä maallisen vaelluksen kummallisista\nloppuvaiheista jatkoi emäntä:\n\n»Kun Matti eilisaamuna toimitti minut ja koko väkensä heinäntekoon\nulkoniitylle, oli minulla jo lähtiessäni outo aavistus, että hänellä\non tänään jotakin entistä erikoisempaa mielessä. Vaikka meillä oli\neväät mukana ja oli määrä viipyä iltaan asti, en saanut tunnoltani\nrauhaa, vaan täytyi lähteä yksin kotiin ennen muita. Tupaan tultuani\nnäin mieheni polvillaan penkin edessä, pää penkkiä vasten kumartuneena.\nAjattelin ensin, että hän on vaipunut rukoukseen, niinkuin hänen\ntapansa oli tehdä viime aikoina. Mutta kun katsoin lähemmin, huomasin,\nettä Matti oli kuollut, ja hänen vielä aamulla ruskea tukkansa oli\nnyt lumivalkea, paitsi niistä kohdin, mistä se oli punaisen veren\ntahraama. Lattialla vainajan vieressä oli kauan sitten kadonnut\nsilitysrauta. Kaiken tämän nähtyäni pelästyin niin, että tuskin jaksoin\nseisaalla pysyä, mutta kun siitä hiukan toinnuin, lähdin henki kurkussa\njuoksuttamaan sanaa naapuriin.»\n\n»Emäntä siis on vakuutettu siitä, että tämä on talon silitysrauta?»\nkysyi nimismies virallisesti, pitäen murha-asetta kädessänsä.\n\n»Kyllä. Mutta, niinkuin jo sanoin, se on ollut hukkateillä ties kuinka\nkauan.»\n\n»Näkee kyllä, että tätä ei ole pitkiin aikoihin alkuperäiseen\ntarkoitukseensa käytetty. Omituista, että se juuri nyt on tähän\ntarpeeseen löytynyt», jatkoi nimismies.\n\n»Tähän tarpeeseen...?» kertasi emäntä, joka nimismiehen äänensävystä\noli vainuavinaan tämän epäilevän häntä syylliseksi rikokseen tai\nainakin osalliseksi siihen.\n\n»Minä en toistaiseksi syytä ketään, mutta varmaa on, että _jonkun_ on\ntäytynyt käyttää tätä surma-aseena. Tutkimuksessani en ole löytänyt\npienintäkään johtolankaa, joka viittaisi etsimään rikollista talon\nulkopuolelta», sanoi nimismies.\n\nSyntyi hiiskumaton hiljaisuus. Sen jatkuessa kumartui muuan vanha mies\nja otti lattialta jonkin esineen, kysyen kuin itsekseen:\n\n»Mikäs tämä on?»\n\n»Katkennut rautanaula», totesivat lähinnä olijat.\n\nVanha mies pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli miettivän näköisenä\nlöytöänsä.\n\n»Näkyy olevan suurimmaksi osaksi ruosteen syömä, mutta murroskohdasta,\nmitä siinä hivene kirkasta sydäntä jäljellä on, huomaa, ettei ole\nkulunut Aaprahamin aikoja siitä kun se on katkennut.»\n\n»Mitäs otusta Malakias tuolla naulantyngällä oikein ajaa takaa?»\nkysyttiin kummastellen.\n\nVastaamatta siihen mitään Malakias kääntyi emännän puoleen kysyen:\n\n»Voitko muistaa missä kohdin Matti oli polvillaan tupaan tullessasi?»\n\n»En ikinä voi sitä unhottaa. Tuossa se oli, tuossa noin akkunan\nvasemman pielen kohdalla», sanoi emäntä, aavistaen jotakin\npelastuskeinoa.\n\n»Saisinko tikkaat?» pyysi Malakias.\n\n»Tässä on, tässä ne on», touhusi emäntä lennättäen miehelle poikansa\nulkoa tuomat portaat. »Nousisit taivaaseen asti ja pyytäisit itseltänsä\nisältäjumalalta todistuksen, kuka on syyllinen, kuka viaton.»\n\n»Voisihan tuotakin yrittää, kun olisi tässä Jaakopin tikapuut ja\nenkelin siivet hartioillani», sanoi Malakias ja asetettuaan portaat\nneuvotulle kohdalle seinää vasten alkoi kavuta kattoa kohti, emännän\nkiirehtien työntäessä häntä takaa.\n\nKun mies tulitikun valossa oli hetkisen tarkastanut pikimustaa\nseinähirttä laipion rajassa, kuului hänen äänensä ylhäältä:\n\n»Pyytäisin hohtimia.»\n\n»Tässä on, tässä on. Kisko, hyvä Malakias, totuus esiin vaikka\nkalliosta», kiihkoili emäntä yhä toiveikkaampana.\n\n»Lujillepa tuntuu ottavan ruostuneen 'totuuden' kiskominen ikivanhasta\nluutuneesta seinähirrestäkin», vastasi Malakias.\n\nLaskeuduttuaan vihdoin alas hän sovitti vaivoin saamansa naulankärjen\nja lattialta löytämänsä kantapuolen taitekohdista yhteen. Pitäen\nliitettä nimismiehen silmien edessä hän kysyi:\n\n»Mitäs herra vallesmanni tästä arvelee?»\n\nNimismiehen täytyi myöntää, että osat kuuluivat toisiinsa.\n\n»Yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on asia näin: silitysrauta on\njoskus maailmanaikoina, ehkäpä juuri entisen savutuvan seiniä,\nvalkaistessa, joutavana romuna ripustettu alempaa seinältä\nveistäjän tieltä tuonne ylös, ollut siellä noen peittämänä ja katon\nkannatinparrun suojassa näkymättömiin piiloutuneena ja unohtuneena.\nNaula on ajan oloon ruostunut, kannatusvoima heikentynyt, kunnes se\nviimein on katkennut.»\n\nAsian valkeneminen — yksinkertainen kuin auringonnousu syysyön jälkeen,\nkosketti niin läheltä sivullistenkin sydämiä, että emäntä ei ollut\nainoa, jonka silmissä välkkyi kyyneliä.\n\n»Mutta _jonkun_ on kuitenkin täytynyt käyttää silitysrautaa\nsurma-aseena — niinhän nimismies arveli», kuului huomautus väkijoukosta.\n\n»Epäilemättä; sillä miten vuosikymmeniä seinässä ollut naula olisi\nosunut itsestänsä taittumaan juuri sillä sekunnilla, jolloin Matti sen\nalle päänsä penkkiin painoi», lisäsi toinen.\n\n»Kun minä eilisiltana pesin isännän ruumista, oudoksutti minua muun\nohella se, että vainajan nyrkkiin puristetut kädet olivat turvoksissa\nja kynsien alla musta veri. En ymmärtänyt syytä silloin, mutta olenpa\nnyt näkevinäni polvistuneen, järkensä menettäneen miehen tuossa penkin\nedessä jyskyttävän nyrkeillänsä seinään ja siten aiheuttamallaan\ntärinällä jouduttavan sen hiuskarvan katkeamista, jonka varassa\nsilitysrauta enää riippui», arveli Malakias.\n\n»Aikooko hän, haudan partaalla hoippuva mies, tehdä tyhjäksi luojan\ntöitä?» heitettiin Malakiaalle syyttävä kysymys, johon tämä kuitenkaan\nei pitänyt tarpeellisena vastata.\n\n»Miten lienee. Mutta eiköhän vallesmannin virkavelvollisuus olisi\nnyt, kun johtolangat näyttävät viittaavan hyvinkin etäälle, vapauttaa\nsyyttömät epäluulon varjostakin ja pistää kruunun kihlat sen oikean\nsyyllisen ranteisiin», letkautettiin nimismiehelle.\n\n»Heh!... Panna Kuolema kahleisiin...»\n\nVastaamatta mitään nimismies alkoi kiirehtiä poislähtöä. Vähitellen\nhajautui muukin väki, kukin itsekseen ajatellen, että yksi solmu Matti\nPellonpään sekavassa vyyhdessä oli avattu, mutta useampi oli jäänyt\navaamatta.\n\n\n\n\nVETO\n\n\nI\n\nKylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa\npenkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon\nalla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen\nsuokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi\nisännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä\njotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan\ntakaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän\ntuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa\nmökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty\nkorkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko.\nSen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista\npunaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen\nampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää\nnuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen\nkaraan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine\nharakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä\niso punainen kukko.\n\nIsännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha\nmies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi,\nettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin\nheitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti\npunakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen\nriippumaan.\n\n»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka\nlupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.\n\nHetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä\nmustalle lattialle.\n\n»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka\nsamaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.\n\n»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin,\npienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka\nmies urkkaa otakkaan.»\n\nVasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo\nnyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti\nisäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä\nhuomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.\n\n»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti\nisäntä. »Omia kasvuja kai?»\n\n»Omien nurkkain tuotteita ovat.»\n\nVaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät.\n\n»Vai _sateista_ kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen\nilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota\nSimo ei ymmärtänyt.\n\n»Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän.\n\nSimo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli\nylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville\nennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän\nilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii\njotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi\nkypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen,\nkuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:\n\n»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena\nollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää\ntietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta\ntätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut\npojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin\noman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja\nomilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja\nennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta\nylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista\njuuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta\nolevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»\n\n»Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä.\n\nSimo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa\nneulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.\n\n»Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.»\n\n»Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla\nhellettä?»\n\n»Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne\navarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus\nerehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa.\nJos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi\npakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie,\nnäissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin...»\n\n»Kuin kuka?»\n\nSimo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli\nmalttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele\nmitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin\neiköhän mahtisi masennu.\n\n»On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän\nteeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon,\nnähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi.\n\nSimo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut\nimaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa.\nMutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti\nkeikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan.\n\n»Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni.\nJoku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi\npappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on\ntuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä\nkeveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku... Vai niin...\nvai uusi rohveetta... No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne\ntullut?»\n\n»Pohjalainen se sanoo olevansa.»\n\n»Pohjalainen!»\n\n»Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja\nkierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se\ntyö nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.»\n\n»Tuleeko se viipymään kauankin teillä?» uteli Simo edelleen.\n\n»Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa.\nSuo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä\nsiinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä\nkotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa,\npäinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.»\n\nSimo naurahti:\n\n»Vai poutaista. Mistähän merkeistä tuo sen on tietävinään?»\n\n»Sanoo olevan itsellänsä lapintietoa.»\n\n»_Lapin!_» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen\nparahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin\nraskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille,\nkyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei\nhän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan\nkuin itsekseen:\n\n»Vai uusi rohveetta... Vai lapintietoa...»\n\nPainostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon\nkalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana\nSimo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa\nhiukan kirkastuivat.\n\n»Näkyy tulevan sade huomiseksi», sanoi hän.\n\n»Mistä Simo sen tietää?» kysyi isäntä.\n\n»Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.»\n\n»Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti.\n\n\nII\n\nVaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo\nvuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa,\nlypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen\nollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä\nluontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen\ntoisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus\nsiitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään\nhuolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies\nja ainoa merkkihenkilö.\n\nMutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon\nsiivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla\nollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka\nkaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta,\nsen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä\nitselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään\nja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan\nsyksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla\nleimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat\ntulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän\nvapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia\nkohtaan.\n\n— Se mies, Jaska, on siellä ollut...\n\nVerratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja\nomat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin\naamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa\nvalonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä\npäreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten\nja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon\nisännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen,\nkapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta,\nniin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä.\nÄärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan\nlappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten\nhän ei uskaltanut enää nukkua.\n\nSuvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto\nSimon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä\nei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä\nepätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti\nheti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle,\nurkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.\n\nAluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina\ntoisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo\nlopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen\nalalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan\nsen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä\nasioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.\n\nSimo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan\ntiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja\npäänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että\nhän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai\nolisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän —\nniinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa\nei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä\nasioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen,\nettä heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se\nkamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava,\nettä se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei\nvoi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi\nniin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä\nhäntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama\nkunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä\nja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole\nvielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on\nkiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan\nja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä.\nOllappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen\nkirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota\nhänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka\nolen aina niitä vastaan jurnuttanut.\n\nNäin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin,\nseisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin\nkureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää\nkatkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti\nkirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän\nihan ääneen huudahti:\n\n»Raakeli!»\n\nIloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli.\n\nSaman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa\nerästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi\nja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa,\nilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä.\n\nKun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi\npiipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän\npäähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti:\n\n»Raakeli!»\n\nTyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti\nvaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin.\n\n»Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea\nopintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat\nvähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun,\njosta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä\nosaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä —\nkontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään.\nMutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti\nkirjoittamaankin.»\n\n»Kirjoittamaan!» huudahti tyttö. »Aikooko vaarikin mennä kiertokouluun?»\n\nVastaamatta mitään tytön hieman pilkalliseen kysymykseen sanoi Simo\ntaas:\n\n»Raakeli!»\n\n»No mitä sitten?» kysyi tyttö hiukan kärsimättömästi.\n\n»Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja\ntule tänne penkille minun viereeni.»\n\nRaakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä\nja kivitaulu edessänsä.\n\n»Teeppäs nyt tuohon joku puustavi», pyysi Simo.\n\n»Mikä puustavi?»\n\n»Kai sitä on i:stä alettava.»\n\nKun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas,\näkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät\nkävivät vesikierteelle.\n\n»Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin\nmielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen\nsunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti\nminulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla\ntoistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.»\n\nHän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet\nsilmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui\nniin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina\npieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n\npistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.\n\n»Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi\nRaakeli.\n\n»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien\ntarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas\ntyömiehen käsi», puolusteli vaari.\n\nKäyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen\ntekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä\ntaululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän\nsitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika\nensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä\nnöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut\nnoista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä\nne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia,\npisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.\n\nSiitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin\nläheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat\npäät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana\nja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön\nvaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan\nkirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan\nvapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja\nahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä\nväistymän.\n\nMikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet\nkirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen\nhuomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia\nharjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi\nhänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole\ntarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin\npuustavit ja numerot.\n\nSimolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut.\nUrkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan,\nsaattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.\n\n\nIII\n\nSiitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä\nkulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan\nvedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto,\njota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä\npyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon\ntupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli\nmuuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän\nilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat\nyhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan\nei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.\n\n»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen\nkesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.\n\nPohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut:\n\n»Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.»\n\n»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo\nsuuttuneena kysäissyt.\n\n»Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?»\n\n»Saat tervata vaikka...»\n\nSiitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei\nperäytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään\noli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli\nsiihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on\nniin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa\nkirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja\nparasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely\nei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku\nehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.\n\n»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut\nvalmis.\n\nPohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä,\nettä Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja\nsanonut komeasti:\n\n»Tuoss' on lapa, joka ei lotise.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta\nvarten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan\npäivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut\nulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta\ntai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli\nostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki,\nmikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien\njäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen\nkaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna\noli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan\naivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti\nmuistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan\npääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta\nvarovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta\nsaanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan\nalkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä\njatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä\nkoukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita\nmerkkipäiviä näyttämässä.\n\nAluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat\nkun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut,\nmielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle\neivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija\nmeni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät\neloaittojen ovet tiukasti kiinni.\n\n— Eipä tässä tiedä myyskennellä, ei olla vielä uutisessa.\n\nVedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään\nvahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi\nottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen\nvaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he\nsitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan.\nAsianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten\nkesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä\nsuuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen\nleiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin\nvihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen\nsiihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon\nkannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat\nvoittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan\nvieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan\nsydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden\nmyötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin\nmielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi\nvoinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä\nJaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka\nmyrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin\nvoittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään.\n\nTuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä\nvuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin\nrakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin\ntuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon\nrysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa\nsaranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin\npyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät\nharmaalta sumuympyrältä.\n\nSimo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli\ntaivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä\nhyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt\nvain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin...\n\n— Mutta entäpä jos ei kuoraisekaan? Entäpä jos tuuli ei tyynnykään?\n\nTuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt\najatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta\nei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen\nvastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi\nyhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää\ntupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki\nturkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle\ntähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua.\nMutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään.\n\nLämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin\nhänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä\ntarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle\njoutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen\nennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan\nhäpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa,\njoka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin\nsadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi\nja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen\npuoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna\nSimo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan,\nrepäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas.\nMutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon\nhän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen\nmännyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi\nkädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa\nvaraan, pää alas hervahtaneena.\n\nSiitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin\nrinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että\nhän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen\npitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen\nyö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon\nnytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen\noljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan.\n\nMutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa\npäätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia,\nalkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä\nmukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto,\nvaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä\nodottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä.\n\nKun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti\nhän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät\nhymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän\nkuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt\nvaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus\nrajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen\nluikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät\ntavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään\nkuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä\npontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa\nnauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin —\nhuomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti\nhäneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa\nvieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen\npuisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän\nviimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa\nVilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän\nkerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin\ntiedot.» ‒ ‒ ‒\n\n‒ Tiesi hallan tulon...!\n\nKuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen\nsilmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä\nolisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin\npyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa\nja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä\nniiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä\nvetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä\nestää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät\nnyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen _toivonut_\nhallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa\nihmisparkoja, oli hän _rukoillut_ sen tuloa. Simo katsoi peltoaan,\njossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki\nhengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä\nperunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli\n_hän_, Simo, onnettomine rukouksineen.\n\nTämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen\nja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien\npeittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän\nkauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken\noli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä\nnousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi\npitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi\notettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi\nliikahtanutkaan.\n\nSimo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä\nkuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen\nvesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja\nvesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja\ntäältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.\n\n— Kypsää tulee...\n\nKuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen\nrinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli\nsiinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena.\nSiitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi\ntoistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa\nvaratun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään\nsaada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja\nlintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että\nauringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan\npartaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin\nkaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin\nkuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan\nlintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän\ntaivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin\nhe?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa\nvalkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa\nsiitä karkaa.\n\nAurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja\nvähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut\nrukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine\nsilmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen\nhavainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina.\nRaskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan\nkahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa\nvasten, hokien itsekseen:\n\n»Jäähalla, jäähalla...»\n\n\n\n\nHÄRKÄVIERAITA\n\n\nI\n\nAattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti\nKattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa\npolttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison\nkivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa\nroikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa\npuulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon\nalle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski\nsuorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti\nkulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin\netäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän.\n\n»Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta\ntottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain,\nikäänkuin niitä olisi palellut.\n\n»Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet\nselän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen\ntakkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä,\nettä aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja,\nkorkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.»\n\n»Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin\nyhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa,\neikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa\npimeyttä kohti, puoli vuotta.»\n\n»Tottahan se sillekin kulkijalle mäki velkansa maksaa.»\n\n»Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta\n— oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta\nkerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta\najastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja\nsilloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla\nloppumaton, lämmin juhannuspäivä.»\n\n»Entäs' kuu?» huomautti Urpo.\n\n»Eikö tuo kyenne sitäkin lyhtyä sammuttamaan.»\n\n»Kuka tuo?»\n\n»Se joka on sen sytyttänytkin.»\n\n»Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi\nyhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana\nlekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja\npakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle,\njoka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana\nvirunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta\nole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään.\nOlen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin,\nikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa,\ntoisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja\ntalvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa\nelämässään on tottunut... Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi\nainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo.\n\n»Hyvänen aika, kun tässä rupattaessa olin ihan unohtaa»,- huudahti\nmummo.\n\nUllalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina,\npaistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden\nmerkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen\npalaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä\nvoinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo\nruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä\nmukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä\npuulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi.\n\n»En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar\nsielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi\nsielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä\näskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä\naskarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän\nlopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa.\n\nHiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon\nharjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää\nsen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan:\n\n»Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu\nparemmalta.»\n\n»Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan\nmieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo.\n\nJauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta\nvesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun\npuruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää\nkiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä\nmonta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti\nsen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui:\n\n»Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — _joka_ päivä.»\n\n»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti\ntorjuvinaan miehensä kiitoksen.\n\n»Mitenkä _voi_ enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan\nmannakaan?»\n\nAviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa\nnauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä\nsuonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti\nlopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.\n\n»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?»\nkysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.\n\n»Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo.\n\n»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä\npunaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä\nja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame\nsäkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan\ntultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän\nkuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta\nsinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin\nsitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja\nkun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, —\nvaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin\nmuistatkos, miten sinä vastasit?»\n\n»Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.»\n\n»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan\nhymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin\nminä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin\nääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina\nkahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»\n\n»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään,\nkattilan pohjalla», sanoi Urpo.\n\n»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.\n\nKattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta\nreunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea\nmäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty\nkuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn\nharjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren\ntakaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin\nkunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni\nharmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä\npoispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan\njalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi\nmelkein astua tuohikaton räystäälle.\n\nKuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa\nhiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä\nnoiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä\nkulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän\nnuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen\nrekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan\neivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman\nrientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus\nomissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma,\nettä sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri\nnyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin\nolisi odottanut ja halunnut.\n\nVanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä\nmahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja\nlapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin\npelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:\n\n»Kukas tuolla?»\n\nMolempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren\nharjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin\ntutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua\nrinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä\ntervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää\nkumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä\nsäärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka\nvalahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta\nhän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva.\nUrpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta\nolivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan.\n\n»Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin\nhiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta.\n\n»Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin\nsuuttuneena.\n\n»Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin\nhakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei\nkiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä.\n\nNostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen\nyhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja\nulkopuolelta ja kysyi vihdoin:\n\n»Onko tämä porsaan kuppi?»\n\n»Ei se ole ennen ollut — mikähän nyt lie?» pisti Ulla.\n\nYmmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi\nväsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta,\npaistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä\nistujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea\nsitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille,\npalaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi:\n\n»Mikäs pirun paikka tämä oikein on?»\n\n»Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo\nloukkautuneena.\n\n»Niin, niin. Mutta missäs minä olen nyt?»\n\n»Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on —\ntaitaa olla härkävieraita?»\n\n»No ihan sonnivieras. Tuolta olen kaupungista.»\n\n»Millä asioilla vieras liikkuu, ja miten te olette tänne joutunut?»\n\n»Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä,\nhyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna,\nvai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut\niankaikkisuus — tuolta, tuolta... minulla ei ole aavistustakaan, missä\npäin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.»\n\n»Loilon kylää mahtanee vieras tarkoittaa?»\n\n»Just. Minun oli määrä oikaista sydänmaan halki tänne — tänne...»\n\n»Mäyrämäen kylään kai?»\n\n»Niin, Mäyrämäen kylä se oli. Muuan mies lähti oppaakseni, saatteli\nminua jonkun matkaa, väittelimme siinä peräkkäin kävellessämme\nkiivaasti politiikasta, ja kun tulimme kahden polun haaraukseen, neuvoi\nhän minut toiselle niistä ja sanoi, että vieras menee nyt vain nenäänsä\nkohti, niin kyllä perille pääsee.»\n\n»Kummalleko polulle hän neuvoi?» kysyi Urpo.\n\n»Vasemmalle.»\n\n»Vasemmalle! No sitten saa vieras kiittää jumalaansa, ettei joutunut\nsinne, jonne sana sanoo vasemman tien vievän.»\n\n»Jumalaa tai... Minä aloin siellä metsässä jo ymmärtää, että se\nsaaterin kierosilmä neuvoi minut tahallaan väärälle polulle.»\n\n»Sanoiko vieras sillä oppaalla olleen karsot silmät?» tutkaisi Urpo.\n\n»Sillä ei ollut ainoastaan karsot silmät, vaan koko mies oli niin\nkiero, että sen silmissä voi hyvinkin näyttää vasen polku oikealta ja\noikea vasemmalta.»\n\n»Suopellon Jussi», suhahti Urpo Ullan korvaan ja ääntänsä koroittaen\nkysyi taas vieraalta:\n\n»Minkähän, tähden tuo tuommoisen jutkun teki?»\n\n»Me oltiin eri puoluetta ja sehän selvittää kaiken. Hänen\ntarkoituksensa tietenkin oli estää minun pitämästä Mäyrämäen kylään\neilisillaksi ilmoittamaani esitelmää ja vaalikokousta. Hiton sukkela\ntaktillinen temppu muuten. Minun olisi pitänyt tänä iltana — mutta\nmikäs ilta nyt onkaan?»\n\n»Hm — juhannusaattoina kai.»\n\n»Juhann...!»\n\nMies tempasi muistikirjan taskustaan.\n\n»Voi saksan saakeli, voi tuhannen turkinpunainen! Minun olisi, näen mä,\njo toissa iltana pitänyt olla Mäyrämäessä, eilisiltana kirkonkylässä ja\ntänä iltana... Mutta minnekäs se yksi päivä on kadonnut? Jumalaut! Se\non nyt mennyt sekaisin koko suunnitelma. Ja mitenkäs tällä äänellä enää\npuhutaan ja laumoja innostetaan.»\n\n»Vieraassa tuntuu tosiaankin olevan hyvin paha yskä, kun ääni on noin\nkäheä.»\n\n»Ei se yskää ole.»\n\n»Mitäs se sitten on?»\n\n»Minä olen jo toista kuukautta puhunut ja pauhannut yhtä mittaa ja\nlisäksi huutanut ja kironnut tämän pakanan sydänmaan perkeleitä\ntäyteen, toivoen että joku kuulisi, kunnes en enää saanut kurkustani\näänen pihaustakaan. Kolme viinatehdasta tapasin harhaillessani, kaksi\noli jätetty kylmille ja kolmannessa oli viina parhaillaan lirisemässä,\nmutta keittäjästä en saanut nähdä muuta kuin vilaukselta pieksujen\npohjat. Kohentelin tulta padan alle, huusin ja kiljuin, että mies\ntulisi takaisin ja opastaisi minut ihmisten ilmoille. Mutta kun sitä\nhullua ei kuulunut, tein tuohesta lipin ja... Hm!\n\n... Lopuksi nukuin ja siinä lienee se yksi päiväkin kirjoistani\nkadonnut. Kun vihdoin heräsin, näin tehtaan paikalla vain särkyneen\ntyhjän pullon ja muutamia nokisia kiviä, mutta rahoistani ei ollut\njäljellä pennin pyöreää.»\n\n»Verotti kai viinoistaan.»\n\n»Niinpä kai. Nälkäkin tässä tuntuu sydänalaa viiltelevän — mutta rahaa\nei ole.»\n\n»Eihän tuota käy rahatontakaan nälkään näännyttäminen. Vieras tulee\nsyömään tänne tuvan puolelle,» pyysi Ulla.\n\n»Ei, ei. Emäntä olisi hyvä ja toisi vain tänne muutamia voileipiä. Kun\ntässä vähän levähdän ja virkistyn, jatkan matkaani vaikka kontaten. Ei\nauta, viimeiset päivät on käsissä.»\n\n»Hyvä isä! Joko nyt sitten tulee maailman loppu?» hätäytyi Ulla.\n\n»Loppu siitä tulee, jollette tekin mene heinäkuun alussa vetämään\npunaista viivaanne. Totta kai tiedätte, että silloin on vaalipäivät?»\n\n»On siitä vähän kuisketta kuultu — vaikka tulleeko tuonne mentyä, kun\nei ole tullut ennenkään», sanoi Urpo.\n\n»Mutta nyt on mentävä, nyt on porvareilla piru merrassa», innostui\nvieras, jossa pelkkä porvarin mainitseminen oli väsymyksestä huolimatta\nherättänyt jälleen agitaattorin eloon.\n\n»Sakotetaanko siitä, jos ei mene?» kysyi Urpo.\n\n»Linnaa siitä tulee, hyvässä lykyssä kuritushuonetta.»\n\n»Taivas armahtakoon!» huudahti Ulla, mutta Urpo sanoa jurautti:\n\n»Eipä tuosta ole tullut ennenkään.»\n\n»Mutta nyt tulee... tai oikeastaan... riippuu siitä... Mitä uskoa te\ntunnustatte? Vaikka sehän on kai selvä kysymättäkin.»\n\n»Herra Jumala! Lutheeruksen uskoa kai», sanoi Ulla.\n\n»Väriä tarkoitan.»\n\n»Väriä?»\n\n»No hitto soikoon! Mihin puolueeseen te kuulutte?»\n\n»Ei me kuuluta mihinkään puolueeseen», sanoi Ulla, ja häneen yhtyi\näänettömänä Urpokin.\n\n»Kuuluttava on», sanoi mies, otti viheriän paperin taskustaan, aukaisi\nsen monista taitteistaan ja tökkäsi sormellaan erääseen kohtaan, johon\noli vedetty punainen viiva.\n\n»Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee:\nTyöväjen puolue.»\n\nUlla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti\nagitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin,\nsyöden ahneesti voileipiä mennessään.\n\nVieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo\nja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja\nkoettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä,\nja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt.\n\n\nII\n\nJuhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli.\nAgitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän\nkylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut?\nEnnen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään\nrangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin\nmuuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa\nkysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa\ntietämättömyyttään.\n\nValkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi\nLoilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten\nKattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan\n— muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain\nmenijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu,\nnuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä\npaikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina.\nHän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli\nakkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita.\nUrpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja\nnaista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä.\nUseimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa\nlukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat\nhuutaa huikahuttavan ohimennessään:\n\n»Hei, Urpo ja Ulla — äänestämään!»\n\nKatselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa\nhuomatuiksi.\n\nNämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine\nkansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä.\nTällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he\nolivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää\nsitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän\npeikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut\nihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi\npaikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan\nliittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä,\nkadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta,\nkuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli.\n\nEnsimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei\nnäkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan.\nUrpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa\nkorjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu\nei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan:\ntyö kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta,\njota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää\nkolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta\nUrvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa\nhänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä\nmiehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut\novat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan\ntulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa.\n\nAinoana lohdutuksena Urvolla tässä, niinkuin monissa muissakin\nasioissaan, oli tietoisuus siitä, että voihan vielä huomenna tehdä sen,\nmikä tänään jää tekemättä. Mutta ratkaisevan päätöksen tekeminen oli\nhänelle niin vaikeaa ja vastenmielistä, että se ehkä olisi siirtynyt\nylihuomiseenkin, ellei kuritushuonepelon lisäksi muuan haudan partaalla\nhoippuva heikko jalka olisi antanut Kattila-ahon vanhuksille voimakasta\npotkaisua äänestysuurnalle.\n\nVuoteella selällään maatessaan ja tuntiessaan jonkinlaista henkistä\nhuojennusta siitä luulosta, että kaikki tämän päivän äänestäjät ovat\njo menneet, oli Urpo kuulevinaan ulkoa kuivaa yskimisen kakomista.\nVanhukset kiiruhtivat taas akkunan pieliin kurkistamaan ja näkivät\nylhäällä harjanteella kepin kärjen ja kolmet jalat hiihtelevän rinnan\näänestyspaikkaa kohti niin lyhyesti ja hitaasti, että eteenpäin menoa\ntuskin huomasi. Kun he sitten miltei peläten siirtyivät likemmä\nakkunaa, nähdäkseen kulkijat kokonaan, löi Ulla kämmeniänsä yhteen ja\nhuudahti kuin säikähtyen:\n\n»Herra Jumala! Johan sinne nyt menevät kuolleetkin.»\n\nMies ja vaimo siellä ylhäällä taluttivat käsikynkistä naiseksi puettua,\nvahakasvoista luurankoa: Tiensuun Martta muoria, johon verraten Ulla\noli vielä melkein tyttönen.\n\n»Ei kai siitä nyt linnanmatkaa mahtaisi tulla, vaikka emme äänestämään\nmenisikään, mutta saisihan tuon tuonkin taian kerran tehdä, ennenkuin\nkuolee», sanoi Urpo, ryhtyen pitemmittä puheitta ajamaan partaansa ja\npukeutumaan pyhäpukuun.\n\nKun Ullakin oli aitassa pukeutunut parhaisiinsa ja pistänyt lopuksi\nliinaan kääräistyn silkkihuivin kainaloonsa, lähtivät he matkalle.\nKotvasen kuljettuaan he tapasivat äskeisen hitaan kulkueen.\n\n»Hyvää päivää. Äänestämäänkös siinä Martta-muoria talutetaan?» kysyi\nUlla puheen aluksi.\n\n»Jumal' antakoon. Äänestämään — äänestämään», vinkui Martta muori\nvastaukseksi, jaksamatta puhua enempää yhteen mittaan.\n\n»Menee kyllä aikaa, ennenkuin olette perillä Isonkylän koululla»,\nhuomautti Urpo.\n\n»Härkä jäniksen tapaa — härkä jäniksen tapaa — jos ei tänään, niin\nhuomenna. Aiomme olla välillä yötä — välillä yötä.»\n\nVähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään\ntuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto.\n\nÄänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät\novensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista\nselkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat\näänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä\nitse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni\njonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin\nkuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin\nnäkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän\nmuistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä\nistui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä\ntoimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden\navonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen\nhame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti\nkiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät.\n\nVihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa\nuteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula\nkurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä\näkäinen ärähdys:\n\n»Pois! Ei saa tulla!»\n\nSäikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona\nUrvon luokse.\n\nSuojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli\nkurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle\nmiehelle:\n\n»Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja\nurkkimaan äänestäjiä.»\n\n— Poliisi!\n\nUlla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon\nkättä omaansa.\n\n»Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa,\nkoettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi\nkylmää väristystä ruumiissaan.\n\nOlivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen\nkulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan\npelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia,\njoka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli,\nettä se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat\näänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne\npaperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään\nolevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin\nkaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi:\n\n»Top!... Hukkaan meni.»\n\n»Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin\ntavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet\nkasvonsa käsiinsä juoksi ulos.\n\nMahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa,\najatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen.\nTämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen\nvälissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä.\nKuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen\nsopotti hänen korvaansa:\n\n»Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös\nse, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?»\n\n»Ka perr...! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan\nnäkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui.\n\nKun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan\ntuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi:\n\n»Mitäs siellä pilkistelette, tulkaa ottamaan lippunne.»\n\nEihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin\nastua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin\ntukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi.\n\n»Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies,\njolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä.\n\n»Urpo Kaalepinpoika Tossavainen ja vaimo Ulla», vastasi Urpo, kuten oli\nkuullut papin lukusilla huutavan kirkonkirjoista.. »Ehkäpä herrat ovat\njolloinkin sattuneet kuulemaan huhua Urpo Tossavaisesta?»\n\nLautakunta hymähti, ja puheenjohtaja alkoi selata kirjaansa.\n\n»Mutta ei täällä näy ollenkaan Urpo Tossavaisen nimeä», sanoi\npuheenjohtaja, aikansa turhaan etsittyään.\n\n»Härkävieraita: tällä Urvolla ja Ullalla, näettekös, kun ei ole\nmilloinkaan ennen ollut tapana käydä näissä pidoissa, niin jos lienevät\nherrat hyvinkin tuumineet, että joutaapa heidän nimensä jäädäkin\nkansien ulkopuolelle», laski leikkiä muuan Mäyrämäen kyläläinen.\n\nMutta puheenjohtajaa ei naurattanut. Hän kysyi vakavana:\n\n»Saatteko kunnalta vaivaisapua?»\n\n»Vaivaisapua!... _Minäkö?_»\n\n»Niin — tai ehkä vaimonne?»\n\n»Itse minä olen akkani elättänyt ja elätän vastakin», sanoi Urpo\nsuuttuneena moisesta kunnianloukkauksesta.\n\n»No sitten teidän kruununveronne varmaankin ovat jääneet maksamatta»,\njatkoi puheenjohtaja.\n\n»Kruununverot — maksamatta? Johan nyt on perhana!»\n\nSen sanottuaan Urpo käänsi halveksien lautakunnalle selkänsä ja lähti\nulos, siunailevan Ullan jäljessä seuratessa.\n\n»Yövy sinä nyt täällä, vaikkapa sen Lepistön Mikon mökissä, minä\npyörähdän vähän kotona ja tulen huomenna takaisin», sanoi Urpo\nvaimolleen ja kiiruhti matkaan.\n\nKun hän huomenissa palasi, povi pullollaan, meni hän Ullan kera\nuudestaan lautakunnan eteen, riuhtaisi takkinsa ja liivinsä napit\nauki ja kaivoi karvaisesta povestaan kahdella hakaneulalla paidan\nsisäpuolelle kiinnitetyn vaatemytyn, jonka avattuaan läjäytti\npuheenjohtajan eteen pöytään paksun tukun pieniä paperilappusia.\n\n»Herrat ovat hyvät ja selailevat hiukan näitäkin papereita, niin ehkäpä\nniistä löytyy vastaus siihen eiliseen», sanoi hän mahtipontisesti.\n\nSiinä oli kaikki Urvon lunastamat kruunun-, kunnan- ja papinkuitit\nmonien vuosikymmenien ajalta, ruskettuneina, russakoiden ja kärpästen\ntahraamina, kukin lajinsa erikseen tarkassa aikajärjestyksessä,\nneulalla lankaan pujotettuina.\n\n»Niin, nähtävästi teillä ei ole mitään laillista estettä, mutta\nkun nimenne ei ole täällä kirjoissa, emme voi antaa teidän käyttää\näänioikeuttanne», sanoi puheenjohtaja.\n\nTällaisesta käänteestä Urpo oli hyvinkin mielissään, mutta tekeytyen\nvääryyttä kärsineeksi kysäisi hän painokkaasti:\n\n»Minkäs tähden minun nimeni ei siellä kirjoissa ole?»\n\n»On kai henkikirjoittajan huolimattomuuden takia jäänyt pois.»\n\n»Missäs se asuu, se henkiherra?»\n\n»Kaupungissa.»\n\n»Asuisi likempänä, niin olisi minulla pari sarvipäistä sanaa sillekin\nkuiskattava... Mutta mitenkäs se on nyt sen linnan laita?»\n\n»Minkä linnan? Turhaan meitä uhkailette, sillä eihän ole lautakunnan\nvika, että nimenne on jäänyt luettelosta pois», sovitti puheenjohtaja.\n\nUrpo mietti hetkisen ja kun huomasi näin odottamatta vaihtuneensa\nikäänkuin syyllisestä syyttäjäksi, sanoi hän nuhtelevasti:\n\n»No, jääköön nyt silleen tällä kertaa, mutta pitäkää vasta varanne,\nettä nimeni tulee kirjaan, ja Ullan myös.»\n\n»Itsenne teidän on siitä huoli pidettävä», ärähti puheenjohtaja.\n\nUrpo kääri kuittinsa myttyyn, kiinnitti sen hakaneuloilla paitansa\npoveen, napitti liivinsä ja takiansa ja haraisi sormin tukkaansa\nhyvästiksi. Ulla niiasi ja kiitti.\n\nPaluumatkalla tuli heitä vastaan se eilinen hautaussaatto Urpo kohtasi\nsen nyt jo neljännen kerran, aina kappaleen matkaa päämääräänsä\nlikempänä.\n\n»Joko sitä te äänestitte — joko äänestitte?» vinkui Martta-muori.\n\n»Liehän tuota tullut ääntäkin pidettyä», vastasi Urpo vältellen ja\nkeskustelua karttaen yritti pysähtymättä mennä ohi. Mutta kun Martta\nmuori käänsi keppinsä poikittain puomiksi eteen, oli hänen pakko\nseisahtua.\n\n»Oliko teillä neuvoja — oliko neuvoja?»\n\n»Neuvoja? Miltä neuvoja?... Lie ollut neuvojakin, ei osuttu näkemään.»\n\n»Itse veditte viivanne?... Osasitte?»\n\n»Liehän tuota osattukin.»\n\n»Niin, te osaatte, te ette tarvitse taluttajia siellä eikä täällä — te\nnuoret — te nuoret. Te ette ole vielä seitsemänkäänkymmenen. Minulla\non menossa jo yhdeksäskymmenes yhdeksäs — yhdeksäskymmenes yhdeksäs.\nTe voitte vielä äänestää monta kertaa. Mutta minun kohdaltani vedetään\ntälle maailmalle nyt jo viimeinen viiva — viimeinen viiva.»\n\nPaluumatkalla olivat Kattila-ahon vanhukset, varsinkin tuon\npolulla sattuneen kohtauksen jälkeen, karttaneet koskettelemasta\näänestysasiaansa. Mutta kun Ulla kotiin tultua kiehautti kahvit ja he\nrauhaisessa tuvassaan äänettöminä ryyppivät kuumaa mielijuomaansa,\nhuomautti Urpo ykskantaan:\n\n»Onhan nyt sekin tullut nähdyksi.»\n\n»No on», sanoi Ulla ja hymähti epämääräisesti.\n\n\n\n\nHIILIMIILULLA\n\n\nOli lämmin syksyinen iltayö. Taivas oli kauttaaltaan synkän pilven\npeittämä ja ilma niin tyyni, että pimeydestä oli kuulevinaan yön\nsalaperäisiä kuiskauksia. Siellä ja täällä leimahteli leveitä\nsalamoita, ja joskus revähti taivaan ranta auki peninkulmien\npituudelta, ikäänkuin sieltä vuorten takaa olisi myrskyssä\nhulmahtanut näkyviin pitkä, hopeankirkas kankaanlieve. Kuin nukkuvan\nyön vavahduksina kumotti väliin pilvenpäällinen salama pimeyden\nlävitse heikosti värähtelevinä valonkajastuksina. Mutta pieninkään\nukkosenjyrähdys ei häirinnyt hiljaisuutta eikä satanut pisaraakaan.\n\nEtäällä ihmisasunnoista loikoi Sysi-Iisu avonaisen lautakatoksen\nalla ja katseli taivaan valtavaa valoleikkiä. Kuin jättiläissuuri\nmuurahaiskeko häämöitti hänen lähellään hiilimiilu yötäkin mustempana.\nKaukaa kuului sydenpolttajan korviin hiljaista hyminää kuin maan\nalta: koski siellä lauloi sanatonta säveltänsä, lakkaamatta niellen\nyhtyneitten reittien vuolaita vesiä ja antaen osan väkeänsä ison\nsahalaitoksen käyttövoimaksi. Yön peitossa piilevän lahden rantamalla\npalaa loimotti sammumaton »helvetin tuli».\n\nPehmeällä sammalvuoteella loikoessa alkoi Iisua oudosti raukaista,\nollen se hänestä liian raskasta tavallisen unen aiheuttamaksi. Vain\nsuurten tapausten edellä hän oli ennen sellaista tuntenut. Niinpä\nkerrankin, vuosia sitten, hän oli keskellä päivää ja kesken työtänsä\nnukahtanut istualle tupansa penkille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt\nherätä, kun sanantuoja oli jo ovella ilmoittamassa, että suojukseton\nsärmäysterä oli leikannut sahassa työskennelleen Iisun pojan keskeltä\nmelkein poikki.\n\nIisusta tuntui peloittavalta, melkeinpä luojan halveksimiselta, nukkua\ntaivaan tulien leimutessa. Saattaisihan singahtaa salama alas juuri\nhänen kohdalleen ja siirtää sielun ajasta ikuisuuteen, ruumiin unesta\nuneen. Mutta vastustuksesta huolimatta tuli uni kuin painajainen.\nKerta kerralta viipyivät Iisun silmät yhä kauemmin kiinni, rakoutuivat\nhetkiseksi salaman valon kajastaessa suljettujenkin luomien lävitse,\nkunnes ne vihdoin jäivät pysyvästi kiinni.\n\nKuinka kauan Iisu lienee nukkunut, kun hän oli tuntevinaan voimakkaan\ntyrkkäyksen kylkeensä. Säikähtäen hän ponnahti istualle ja suuntasi\nkatseensa pelokkaana miiluun, kylmien väreitten karmiessa selkää. Hän\noli nähnyt kummallista unta: miilu oli olevinaan kuin iso hautakumpu,\njonka huipulla seisoi musta risti. Vielä herättyäänkin hän oli\nvilaukselta näkevinhän ristin miilun harjalla ja sitten yht'äkkiä\npainua hutkahtavan kormun sisään.\n\nTuulilta suojatussa paikassa sijaitseva pari syltä korkea kormumiilu\noli siten rakennettu, että pitkät hiilipuut oli ladottu nojalleen\npystyyn paksun napahirren varaan ja päällystetty turpeilla,\nsahajauhoilla ja hienolla hiilenmuralla. Astuimiksi ylöspääsyä varten\noli miilun sivuilla ylt'ympäri puunaulojen kannattamia lautoja toinen\ntoistaan ylempinä kehinä. Lopuksi nostettiin napahirsi pois, miilu\nsytytettiin kormun pohjasta ja yläpää tukittiin aukon täyttävällä\nhirsipölkyllä, jota tarpeen mukaan lyötiin puunuijalla alemmaksi.\nHiilipuiksi käytettiin sahalta tuotuja rimoja. Tähän tarpeeseen\nkelpaamattomat pienet rimat, joilla niinä aikoina ei ollut mitään\nrahallista arvoa, poltettiin lahden rannalla, ja kun rovio siellä\nloimusi yöt, päivät, kesät, talvet melkein lakkaamatta, sanottiin sitä\npiloillaan helvetin tuleksi.\n\nSalamat leimahtelivat yhä.\n\nIisu nousi vuoteeltaan, teki tavanmukaisen tarkastuskäynnin miilun\nympäri ja jäi kummeksien seisomaan vartioitavansa viereen. Hän uskoi,\nettä tällä paikalla asui haltija, joka monta kertaa oli herättänyt\nhänet, kun hän oli torkahtanut uneen ja miilun salainen tuli oli\npäässyt jostakin heikosta kohdasta ryöstäytymään suojuksen lävitse\nulkopinnalle ja siten »turri» uhkasi syödä koko miilun.\n\nMutta minkä tähden haltija oli herättänyt hänet nyt, kun mitään vaaraa\nei näyttänyt olevan?\n\nTosin miilu oli jo pitkälle palanut ja sen yläosassa saattoi olla\nonttoja kohtia. Pitäisi ehkä kavuta ylös polkemaan jaloin päällystää\nja lyömään nuijalla kormun kiilaa alemmaksi. Mutta kun Iisu vilkaisi\nmiilun harjalle, muisti hän niin elävästi äskeisen hautamerkin, kuin\nolisi sen jälleen siellä nähnyt Rohkenematta yön pimeydessä nousta\nsille paikalle, missä risti oli ollut, hän palasi takaisin suojukseensa.\n\nIisun istuessa pää kumarassa katoksen alla hänen sieluaan painoi\nraskas, aavisteleva tunne jostakin lähenevästä vaarasta, joka oli vielä\nnäkymättömiin kätkeytyneenä kuin sähkö pilviin, mutta saattoi yht’äkkiä\nsalaman tavoin iskeä, tietymätöntä milloin ja mistä. Kotvan kuluttua\nhän kohotti äkkiä päänsä ja kuunteli henkeä pidättäen läheneviä,\nhiipiviä askelia.\n\n»Kuka siellä?» hän kysyi hiukan värähtävällä äänellä.\n\nVastauksen asemesta seisahti suojuksen ääreen musta haamu, kömpi siitä\nkatoksen alle ja vääntäytyen Iisun viereen istumaan sanoi:\n\n»Otahan tuosta lämpimäisiä.»\n\n»Kaaproko se... Eipä taitaisi olla väliä niillä lämpimäisillä — tällä\nkertaa», vastasi Iisu, mutta haroi kuitenkin kädellään pimeyttä,\nkunnes osui tarttumaan tarjotun pullon kaulaan. Kulauksen ryypättyään\nhän tarjosi vastalahjaksi tupakkaa vieraan piippuun ja täytti sitten\nomansa. Miesten imiessä lyhyitä nysiänsä hehkui katoksen alla kaksi\npienoishiillosta, valaisten kahta kuluvaa silmäparia, nokisten naamojen\nsulautuessa yön mustaan väriin.\n\n»Kotoa käsinkö Kaapro on kulkemassa vai muualtako on matka?» kysäisi\nIisu.\n\n»Kotoapa niinkin: korpi kurjalla kotina. Totta puhuakseni alkoivat\nnuo taivaan tuliroihut hiilestää pintaani siihen määrin, etten enää\njaksanut sitä polttoa kestää, vaan täytyi lähteäkseni ihmisten\nilmoille.»\n\n»Mitäpä pelkäämistä noissa olisi, äänettömissä leimauksissa?» arveli\nIisu.\n\n»Niiden aavemainen hiljaisuushan se juuri lyökin luonnon lamaan ja\nkammottaa sydäntä kuin yöpöllön äänetön lento. Ajattelehan tätä:\nistua kyykötät sydän kourassa tulesi ääressä synkän korven komerossa,\njossa on niin hirvittävä hiljaisuus, että veresi ääni kohisee\nkorvissasi kuin Imatran pauhu. Silloin yht'äkkiä leimauttaa maailman\nympärilläsi häikäisevän kirkkaaksi, niinkuin joku tuolla ylhäällä\nvalonheittäjällään tarkastelisi, mitä salaisia puuhia Kaaprolla\nmahtanee siellä korven kätkössä oikein olla.»\n\n»Eiköpä tuolla pilvien pitäjällä liene silmät sellaiset, että näkee ne\naskartelusi pimeydenkin lävitse. Kunhan ei vain se oma virittämäsi tuli\nolisi alkanut pintaasi polttaa ja oman viinasi lirinä tuomion koskena\nkorvissasi kollista, ajaen sinut arkana jäniksenä pakosalle.»\n\n»Omaatuntoa kai tähtäät. Saattaapa olla puheessasi pisara perää.»\n\n»Eikö lie siinä arkuutesi syvimmät syyt. Mutta miten sieltä korvestasi\nosasit tulla tänne näin säkkipimeässä?»\n\n»Minulla ‒ kaadahan tuosta lisää nokiseen naamaasi — minulla,\nveikkonen, on yösilmät kuin kissalla. Olen näet tuijottanut elämässäni\nenemmän yöhön kuin päivään. Sinä näitä miilujasi polttelet yövuorolla\nvain joka toinen viikko, mutta minulla on yövuoro melkein aina. Eikä\nminua ole korpi koskaan pimeässä pettänyt, mutta päivisin olen joskus\neksyneenä kiertänyt tehdastani kuin jänis ympyräänsä ja vasta yön\ntullen osunut pirheilleni.»\n\n»On voinut ohran jyvä lyödä sumua silmiisi.»\n\n»Onpa voinut väliin olla syytä ohran jyvässäkin, mutta öistä metsää et\nselväpäisenäkään tuntisi ollenkaan samaksi kuin päivän valossa.»\n\n»Ja lie teikäläisillä, aurinkoa kammovilla eläjillä niillä pimeillä\npoluillanne omat öiset opastajanne, jotka pelkäävät päivää, niinkuin te\nitsekin.»\n\n»Sarvijaakkoa meinaat — äläs mitään. Kun sitten aamuyöstä palaan\nkorvesta tupakölsääni päiväksi makailemaan, kuljen täällä eksyttävillä\naukeilla helvetin tulta kohti ja sen avulla löydän mökkini.»\n\n»Sitä olet sinäkin, miesparka, kulkenut helvetin tulta kohti ilmeisen\nikäsi, ja jollet pyörrä ajoissa askeleitasi, niin pelkään pahoin, että\nsiinä tulessa vielä partasi kärvennät.»\n\n»Mitenkä niin?»\n\n»Hm... viinankeittäjä.»\n\n»Eikö tuomiseni ole tarpeeksi suusi mukaista, vai tuntuuko siinä\npohjaanpalaneen käryä, lipeäkiven kitkeryyttä tai muuta vierasta\nsivumakua? Oletko milloinkaan kuullut valitettavan, ettei Kaapron tuote\nolisi sytytettäessä tulta ottanut tai että se kämmenellä hieraistessa\nolisi suopana vaahdonnut?»\n\n»Eipä sillä, eipä sillä, että olisit aineeseesi vettä sekoittanut tai\nsitä alunalla kirkastanut. Laittamattomanhan olet aina tavaran tehnyt,\nja visertäen sen väki suonissa soutelee. Mutta kuitenkin kaikitenkin —\nviinankeittäjä...»\n\n»Onko sitten hiilenpolttaja mielestäsi parempi mies kuin\nviinanpolttaja, vaikka miilumiehen naama onkin vähän nokisempi. Mustina\ntonttuina ja saman Aatamin lapsinahan olemme täällä metsissä hyvinä\nnaapureina ahertaneet kumpikin uhritulemme ääressä kuin Kain ja Aapel\nennen muinoin.»\n\n»Niinpä kyllä. Mutta millaisia silmänluonteja luulet tuolta ylhäältä\nheittää mulkauteltavan sinun alttarisi puoleen? Eiköhän vain\nuhrihaikusi painune pitkin maan pintaa kuin Kainin savu.»\n\n»Voi, veikkonen, sehän tuo olisikin suotavinta näin meikäläisen\nammatissa, sillä eihän tarkoitukseni olekaan merkkitulia viritellä.\nJoko muuten olet kauankin näitä miilujasi poltellut?»\n\n»Kauankin...? Jos kaikki polttamani hiilet olisi koota yhteen kasaan,\nkasvaisi siitä semmoinen keko, että aurinko pimeneisi, ja jos ottaisit\nvaivaksesi kavuta sen hiilivuoren harjalle, niin päätäsi pyörryttäisi,\nja avautuisi sieltä silmiisi hyvin avarat näköalat. Mutta on maar sitä\nsinunkin mahlaasi ehtinyt melko läikäys piipputynnyristäsi tippua —\nensin laillista, sitten laitonta.»\n\n»Pisaroista meri syntyy. Jos minun keittämäni viina olisi kaataa kaikki\njohonkin alavaan paikkaan, niin veneellä saisit soudella. Ja jos sen\nsynnyttämä mökä olisi koota yhden miehen kurkkuun ja tämä laukaiseisi\nsen kidastansa yhdellä kertaa, niin sen kiljaisun voimasta sinun\nhiilivuoresi lentäisi akanoina ilmaan, ja vielä peninkulmain päässä\npaukahtaisivat korvat lukkoon ja alkaisivat tilliä soittaa.»\n\nKeskustelun höysteeksi miehet hyväntahtoisesti letkauttelivat ja omalla\ntavallaan imartelivat itseään ja toisiansa. Kaapro ei pelännyt enää\nsalamoita, ja raskaus oli kaikonnut Iisun rinnasta. Milloin hänen äsken\nnäkemänsä uni hautakumpuineen ja mustine risteineen pyrki synkistämään\nmielen, huuhtaisi hän sen viinaryypyllä sielunsa salaisiin syvänteihin.\n\nVihdoin toverukset tekivät sen ikävän havainnon, että pullosta ei\nherunut enää pisaraakaan, vaikka sitä kuinka olisi kallistanut. Kuin\njonkinlaiseen tunnelmalliseen hartauteen vaipuneina he istuivat tämän\njälkeen ääneti hyvän aikaa.\n\n»Viina loppuu, kaikki loppuu — se tämä elämäkin viimein loppuu», alkoi\nIisu alakuloisesti.\n\n»Jospa tuo nyt yhden hiilenpolttajan elämä loppuukin, kymmenen miestä\non tarjolla tilallesi, siinä se. Mutta minun paikkani ei ole niinkään\nhelposti täytettävissä.»\n\n»Hiilenpolttajan, sanot... niinpä niin. Tässä katoksen alla\nmakaillessani olen minä, varsinkin öiseen aikaan, yksinäisyydessäni\najatellut paljonkin tätä maailman menoa. Mietiskellyt muun muassa sitä,\nminkä tähden pitää kahden syntisen ihmisen välillä olla niin iso ero\nkuin usein on. Ajattelehan nyt, Kaapro, tätäkin sahan patruunan ja\nminun kohtaa. Toinen tuossa pasteerailee hopeaponsinen keppi kädessä\nhienoissa pukimissa, ajelee hetkuvissa vaunuissaan, silkkivuoteissa\nmakaa ja syö ja juo, mitä ikinä mielensä tekee. Toinen täällä nokisessa\npakkopaidassaan — ulkoasultaan ei juuri pirua parempana — hiiliä\npolttaa, värjöttelee viluissaan sammalkasalla avonaisen lautakatoksen\nalla ja nakertaa kuivaa kannikkaansa kuin rotta kolossaan, vuodesta\nvuoteen, vuosikymmenestä toiseen, koko elämän iän — yhtä ja samaa, yhtä\nja samaa.»\n\n»Mutta ähä: pitääpäs patruunankin kuolla, tännepäs täytyy senkin suuret\nrikkautensa jättää», ähitteli Kaapro kuin hyvillään.\n\n»Siinä on siinä kuolemassa melkeinpä vielä isompi ero kuin elämässä.\nNäin sen kerran omin silmin ollessani mukana hautaamassa tämän nykyisen\npatruunan isä-vainajaa. Niille semmoisille ostetaan ensinnäkin\nkaupungista tuhansia maksavat ruumisarkut, niillä on kirkolle vietäessä\npuolen virstan pituinen hautaussaatto jäljessään, ja ennenkuin päästään\nperille, alkavat kellot pauhata tapulin tornissa. Kirkon kuorissa\nne siunataankin, soitetaan urkuja, lauletaan ja pidetään pitkiä\nylistyspuheita niiden kunniaksi. Liehuvanauhaisia seppeleitä kasataan\nhaudalle, niin että se lopuksi on kuin pienenläntä heinäsuova, ja\nmyöhemmin istutetaan kummulle senkin seitsemiä kukkasia ja vivutaan\nsille pystyyn hautakivi, joka on niin sileä ja kiiltäväpintainen, että\nkuvaisensa näkee. Mutta annappas kun meikäläinen oikaisee koipensa,\nniin lyödään ympärille jonkinlainen mustaksi tuhrittu lautakopero,\njoka sitten sujautetaan kuin salaa maan rakoon. Pappi lukee ropottaa\nkirjastaan vain kaikkein välttämättömimmät lukunsa, ja lopuksi silittää\nsuntio lapiollaan mullan niin tasaiseksi, ettei vain pienintäkään\nkohonnetta jäisi jälkeenjääneille leposijaasi ilmaisemaan.»\n\n»Valetta, valetta kaikki!» kiivastui Kaapro. »Mutta lähellä siinä\npiilee totuuskin, vain kolmen kyynärän päässä. Kun sinä ja patruuna\nolette haudatut ja kun jonkun vuoden kuluttua otat ja kaivaudut sinne\nalas, niin näetpä, että omassa yksinkertaisessa koperossasi, jos se on\ntehty kuivista tervaslaudoista, on vähemmän toukanreikiä kuin patruunan\narkussa. Kun sitten annat kulua muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja\nkaivat päivän valkeuteen oman kallosi ja patruunan kallon ja asetat ne\nvierekkäin irvistämään, niin etpä, koira vie, voisi vannoa, kumpi on\nomasi, kumpi patruunan.»\n\nKaapro alensi ääntänsä ja suhahti kuin luonnostaan lankeavana\ntosiasiana:\n\n»Ja helvettiinhän patruuna joutuu.»\n\n»Minä olen ollut niin paljon tulen kanssa tekemisissä, etten soisi\nkoiranikaan joutuvan sen kanssa välittömään kosketukseen», sanoi Iisu.\n»Mutta mistä Kaapro tietää, minne patruuna joutuu?»\n\n»Heh — sanasta. Mitenkäs se semmoinen maha kuin patruunan mahtuisi\nneulansilmän lävitse. Niin hoikaksi ankeriaaksi ei niin paksu mies\nmahtaisi ujua, että voisi sujuttautua edes rautaseipäänkään silmän\nlävitse.»\n\n»Eiköpä liene sinun niinkuin minunkin kuljettava saman neulansilmän\nlävitse, jos mielimme oikeille perille päästä.»\n\n»Ei hiisku sana siinä kohden köyhistä mitään, rikkaita vain ruoskitaan.\nMutta jos niin olisi, että kaikkien olisi pakko kulkea samaa tietä,\nniin minä luulen, että se silmä on sitä ahtaampi, kuta rikkaampi ja\nlihavampi joku on. Näin rutiköyhät ja laihat kuin esimerkiksi me,\nsujahdamme kuin säikeet neulansilmämme lävitse taivaan iloon.»\n\nKaapro tuli liikutuksen valtaan ja jatkoi melkein itkien:\n\n»Vi-viinankeittäjäkin on siellä, maan povessa, tasa-arvossa\npatruunain ja rovastien kanssa, nokka yhtä pystyssä kuin isoistenkin.\nViinankeittäjä, joka täällä kurjassa maailmassa elinkeinoansa\nharjoittaessaan saa sydän kurkussa vilkuilla ympärilleen kuin arka\nlintu oksallaan, tietämättä mistä päin pamahtaa... jota kaikki\nylenkatsovat, nekin, joiden pitäisi kiittää.. Olenhan minäkin siellä\nkorvessa tuleni ääressä istuessani harkinnut yhtä ja toista, niinkuin\nnyt tätä neulansilmäjuttua ja sitä, ettei viinankeitto syntiä ole.\nMitenkäs se, veikkonen, se sama asia, joka eilen ei ollut rikettä, nyt\ntänään olisi syntiä? Ja mitenkäs se viinanmyynti ei olisi kaupungin\nporvalille syntiä, mutta minulle on? Eipä silti, etten itsekin itseäni\nvähän syrjäsilmällä katselisi, varsinkin sen jälkeen, kun tuli se\nrötös papinkirjaani, viinasakot ja linnareissut. Mutta en minä soisi,\nettä muut... etkähän sinä» — Kaapro kietaisi kätensä Iisun kaulaan —\n»ethän sinä minua halveksi, vaikka minä olenkin tämmöinen linnassa\nistunut roisto. Olenhan täällä usein käynyt öisin rattonasi näinikään\ntarinoimassa. Mutta kuule, Iisu, kun nyt lienee vielä pitkä askel\nkukon lauluun, niin mitäs sanot, jos hakisin hiukan lisää lämpimäistä\ntehtaaltani ja yksin tein lisäisin puita padan alle?»\n\n»En kiellä, en käske — tee tahtosi», myöntyi Iisu.\n\n»Niinpä teenkin. Näkemiin!» hyvästeli Kaapro.\n\n»Näkemiin!»\n\nKun Kaapro oli kulkenut korpipolkuansa jo pitkän matkan, oli hän\nhiljaisessa yössä kuulevinaan kiljaisun ja sen välittömänä jatkona\nkuin hukkuvan hätähuutoa, joka kuitenkin pian vaikeni, uusiutumatta\nenää. Mutta kun hän tällöin sattui olemaan kahden mäen loilossa,\npyörsivät vuoret äänen niin, ettei hän päässyt selville, mistä päin se\nkuului, edestä vai takaa. Koettaen hieman sekavilla aivoillaan turhaan\naprikoida huudon synnyttäjää, jatkoi hän edelleen kulkuansa. Saattoihan\nkuulemansa olla rautoihin käyneen suden ulvontaa tai muita yön ääniä.\n\nMiilulle palattuaan Kaapro kömpi katoksen alle, mutta Iisua ei siellä\nenää ollutkaan. Hän huuteli ja huhuili, saaden vastaukseksi vain\noman äänensä kaiun. Hiukan harmistuneena hän ajatteli, että toveri\non voinut mennä kotonansa pistäytymään ja palaa pian takaisin Iisua\nodotellessaan hän aikansa kuluksi käveli miilun luokse ja kompastui\njohonkin esineeseen. Suuttuneena hän jaloilleen päästyään kopeloi\nkourin lankeamisensa aiheuttajaa ja sai käsiinsä miilunpolttajan\npuunuijan. Hän käänsi sameahkon katseensa miilun harjalle ja nähdessään\nsiellä jotakin häämöittävän, juolahti hänen päähänsä ajatus, että\nIisu on unohtanut lyödä kormun kiilaa alemmaksi. Sydenpolttajaa\nauttaakseen Kaapro päätti suorittaa tuon tärkeän tehtävän. Hän lähti\nvarovasti kapuamaan astuimia myöten ylös ja ylimmälle laudalle\npäästyään nosti nuijansa iskeäkseen kormun kiilaa. Mutta kun hän oli\njuuri lyömäisillään, leimahti taivaalla laaja, viipyvä salama. Siinä\ntuokiossa pääsi Kaaprolta kuin tuskan parahdus, nuija putosi kolisten\nmaahan ja likeltä piti, ettei hän itsekin horjahtanut alas. Salaman\nkalpeassa valossa hän kiilan asemesta näki Iisun levällään olevien\nkäsiensä kannattamana kainaloita myöten uponneena kormun aukkoon,\nvääristynyt suu ammollaan, niinkuin hän yhä vieläkin olisi apua\nhuutanut, ja selällään seisovissa silmissä niin kammottava kauhun ilme\nkuin koko maailman tuska olisi niihin keräytynyt. — —\n\nHetkistä myöhemmin kuului Kaapron tehtaalle päin eteneviä kiireisiä\naskelia, kaatumisen rysähtelemisiä ja hätäistä huohotusta. Mutta miilun\nvaiheilla vallitsi rauhaisa, syvä hiljaisuus. Vain kosken hyminä\nkantautui etäältä maan uumenista kuin hiljainen hautauslaulu, ja\nöisellä taivaalla leimahtelivat salamat aamuun asti.\n\n\n\n\nPETÄJÄN KOSTO\n\n\nVanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa\nkangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien\nlatvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri\nniin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa\nvyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella\nkymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin\nkylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka\nonton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan\nhiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse.\n\nHiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään\n»aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään\nyksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa\nmukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja\nsydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja.\n\n»Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle\ntäyttämään piippuansa.\n\nPojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä\nlähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen:\n\n»Osaatko sanoa, Olavi, kuinka pitkä tuo jättiläinen on?»\n\n»Osaan kyllä, kun kaadetaan puu», vastasi poika.\n\n»Kaadetaan!»\n\n»Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja\nlatva humahtaa.»\n\nIsä tuli ikäänkuin murheelliseksi näistä poikansa sanoista.\n\n»Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan\nviimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen\ntovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.»\n\n»Mitäs varten isä sitten kirvestä mukanansa kuljettaa?»\n\n»Otan sen kainalooni vain näkeeksi ja irvihampaitten silmien lumeeksi.\nOlihan Keikkalan vanha vaari aikoinaan rakastunut kirveeseensä niin,\nettei hennonut luopua siitä koskaan, vaan kuljetti sitä mukanaan\nkirkkomatkoillaankin, kesällä kärryjensä, talvella rekensä pohjalla.\nMutta eikö siellä kansakoulussa ole opetettu mittaamaan seisovia puita?»\n\n»Ei ole opetettu?»\n\n»Hehe...! Vai ei... vai ei tunneta kouluissa sitä viisautta», naurahti\nPasiljus kuin hyvillään. »Minä täällä metsissä kävellessäni tuollaisia\nisoja aarnioita joskus huvikseni mittailen ja voinhan tässä aikaa\nollessa sen taitoni sinullekin opettaa, niinkuin isävainajani on\nsen aikoinaan minulle opettanut. Rouhaiseppas tuolta metsästä joku\nsormenpaksuinen puu mittakepiksi... Top! Ei sitä, tuoretta. Onhan siinä\nvieressä kuivakin räippä.»\n\nHän teki hiukan yli sylen mittaisen kepin, teroitti sen molemmat päät\nja iski maahan pystyyn melkoisen matkan päähän mitattavasta puusta.\nOikaisihe sitten Olavin suureksi huviksi maahan selälleen, jalkapohjat\npuuta kohti mittakeppiä vasten, ja suuntasi katseensa kiinteästi kepin\nkärkeen. Hetkisen tähtäiltyään hän siirsi keppiä hiukan edemmäksi,\nuudistaen äskeisen menettelynsä, mutta vasta kolmannella siirrolla hän\nonnistui löytämään etsimänsä pisteen. Vasen silmä kiinteästi ummessa,\noikean tuijottaessa terävästi kepin kärkeen, Pasiljus kanervikossa\nselällään maaten piti pienen luennon ainoalle kuulijalleen.\n\n»Hehe... vai ei seiso kirjoissa tätä viisautta. No, kun tahdot tietää\nseisovan puun pituuden, niin tee samoin kuin näit minun tässä tekevän.\nOta runsaan sylen mittainen keppi, lyö se maahan pystyyn ja asetu\nnäinikään selällesi, niin että silmäsi on kolmen kyynärän päässä\nkepistä. Koeta sitten siirtelemällä saada keppi sille etäisyydelle,\nettä sen kärki, silmäsi ja puun latvahuippu ovat samassa suorassa\nviivassa. Pane lopuksi merkki silmiesi kohdalle — niinkuin minä nyt\ntämän tulitikkurasian.»\n\nPasiljus kohoutui seisoalleen.\n\n»Mittaappas nyt sylikepillä matka puun juuresta tähän tulitikkurasiaan.»\n\n»Kuusitoista syltä», sanoi Olavi mittauksen tehtyään.\n\n»Niin, poikaseni, kuusitoista syltä ja vielä pari korttelia ylikin.\nUskotko, että puu on juuri niin pitkä?»\n\n»En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa\ntaivutetuksi isän kaatamaan petäjän.\n\nPasiljus hiukan tulistui.\n\n»Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä\ntulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu\nkaadettaisiin suoraan minua kohti?»\n\n»En usko — ennen kuin näen», väitti Olavi yhä.\n\nIsä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi\npuuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa.\n\n»Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä\nmaallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet.\n— En minäkään muuta usko.»\n\nHän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin\nhongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän\nniin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä\nkirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti\nepäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi\ntaas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot\npuuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän\nnäytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun\nja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin\naikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin\nkasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään\nlopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen\nvärähtävällä äänellä:\n\n»Annahan nyt petäjälle viimeiset iskut.»\n\n»Mutta jos puu ei kaadukaan sinne päin», epäili Olavi.\n\n»Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen... ja\nvoithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi,\näläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi\nhyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan\nsammaltaen.\n\n»Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi\nmiehekkäästi.\n\nVähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin\nkaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan\ntaaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului\nhätäisesti älähtävän: »Älä heleh...!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin\ntunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti\nhuojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui..\nSitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä\ntahtoansa:\n\n»Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on\nviimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi\ntulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea.\nÄlä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää\nälä nai.»\n\nSen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan\njatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein\nhuomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden\ntyöntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa.\n\nAluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä\nristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä\nlevälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai\nvalmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn.\n\n»Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän\nhätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen\nhumahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas\nrysähdys — kuoleman hiljaisuus.\n\nHetkistä myöhemmin Olavin kiireisiä juoksuaskelia.\n\n»Isä.»\n\nJostakin etäämpää kuului käen kukuntaa ja palokärjen kimeä kirkaisu.\n\n»Isä!»\n\nKäen kukuntaan sekautui nyt lähempää tikan koputusta kuivan hongan\nkylkeen.\n\n»Isä!!»\n\n»Hä-häh!» kähähti vihdoin petäjän oksien alta.\n\n»Tarvitseeko isä apua?»\n\n»Apua?... Missäs minä — kuka puhuu?... Aha!... Ehkä minä tästä —\nominkin avuin... Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani\npäältä, että pääsen kääntymään... Siihen viisiin ... Kas niin!»\n\nKömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli\nympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä\noli tapahtunut.\n\n»Koskiko isään kovastikin?» kysyi Olavi.\n\nKarttaen poikansa katsetta Pasiljus paineli kädellä lantiotaan.\n\n»Älä itke, älähän itke — ei tainnut sentään luunvikaa tulla.»\n\nHän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli\nhuiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi\nhiukan onnahtaen poistua turmion paikalta.\n\n»Takki!» huomautti Olavi.\n\nNäköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja\nkirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas\netenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi\njälleen älysi huomauttaa:\n\n»Lakki!»\n\n»Lakki?»\n\nPasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi\netsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin\npyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän\ntultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus\nvatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi\njo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen\njärkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa\nja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän\nnäköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara\nvilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat\npäässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen\nohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti\npojallensa:\n\n»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka\nminut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»\n\n»Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi.\n\n»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi\nyhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä\nniin perin arveluttavassa asemassa.»\n\nHuomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin\nkipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.\n\n»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin\nkäyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime\ntingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»\n\n»Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo\nluonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun\njotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai\nkaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta\nnäyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä\ntoisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.»\n\n»Minkälaisen neuvon?»\n\nIkäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa\nja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona\nlausumansa painavan sanan:\n\n»_Säästä!_»\n\n»Minkä tähden pitää säästää?» kysyi Olavi.\n\nIsän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että\nhän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä.\n\n»Minkä tähden!... Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet\nsilmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin\nmaailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi,\nei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen\nNälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja\nminä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati\nisäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa\nruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan\nmuutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet\nviimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon\nsinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin\nkerran lähteväni.»\n\n»Sitäkö leipää isä silloin hongan kaatuessa huusi?» kysyi Olavi.\n\n»Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin\nunohtanut huomauttaa siitä sinulle.»\n\n»Mutta eiväthän kuolleet syö», uskalsi Olavi huomauttaa.\n\n»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät\nsöisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin\nrattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten,\nherätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä\noli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin\nhaudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä\npojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin\nkertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä\nei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi\neikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden\nkuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä\nhakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista.\nTosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta\ntämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut —\nlukuunottamatta minun äskeistä... Hmmh!... Voitko sanoa, miksi äsken\nkävi niinkuin kävi?»\n\nMielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena\nnäytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys,\nkun poika vastauksen asemesta kysyi:\n\n»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella\nsivutiellä?»\n\n»Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?»\n\n»Se leipä vaarin rinnan päältä?»\n\n»Aa...! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä.\n»Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että\nhän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä\nkiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa,\nmiksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»\n\n»Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?»\n\n»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni\nnäkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin\nmetsän ikuista rauhaa häiritsemään.»\n\n\n\n"]