[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnC1TJUsd_pwu7NgFK_uGPQM4aJMkj_fYk6zFL4P8L5o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},3213,"Lotin avioliitto","Loti, Pierre",1850,1923,"3213-loti-pierre-lotin-avioliitto","3213__Loti_Pierre__Lotin_avioliitto",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","rakkaus",[17],"ranskalainen","fi",1880,1917,36575,235923,false,61604,[26,27,28,29],"Autobiographical fiction","France. Marine -- Officers -- Fiction","Loti, Pierre, 1850-1923 -- Fiction","Tahiti (French Polynesia : Island) -- Fiction",[31,32,33,34],"Adventure","French Literature","Novels","Romance","\"Lotin avioliitto\" by Pierre Loti is an autobiographical novel published in 1880. The work chronicles Loti's romantic relationship with a Tahitian woman named Rarahu during his naval posting in Papeete. Drawing from his detailed diaries, the young French officer immersed himself in local culture, adopting native customs and language. This pioneering work of romantic exoticism blends fact and fiction, creating a lyrical portrait of Polynesian life that brought Loti widespread acclaim and established his literary reputation across Europe. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Palola, Eino",131,"Omaelämäkerrallinen romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Tahitille, missä nuori ranskalainen laivastoupseeri solmii paikallisen tavan mukaisen avioliiton alkuasukastyttö Rarahun kanssa. Teos kuvaa eksoottista saarielämää, haikeaa rakkautta ja kulttuurien kohtaamista Tyynenmeren paratiisissa.","Pierre Lotin 'Lotin avioliitto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3213.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LOTIN AVIOLIITTO\n\nKirj.\n\nPierre Loti\n\n\nAlkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä\npainoksesta suomensi\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nPierre Loti.\n\n\nBretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on _Pierre Loti_\n(oik. Ranskan laivaston upseeri _Julien Viaud_) jo aikaisin tuntenut\näärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten\nmaanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja\nrotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän\niloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut\npalaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä\nsykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu\nkorkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla\nrannikoilla.\n\nJa oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat\npäivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen\nsieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho\nnäkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan\nuppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin.\n\nNiin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa -- hän on nyt 66\nikäinen -- laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen\nmilloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin\nsaarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian\nkoskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä\nkauas kylmille, pohjoisille ulapoille.\n\nKun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella\nkertomuksella turkkilaistyttösestä _Aziyadésta_, oli naturalistinen\nkoulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan\ntieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden\nja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja\nsielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely -- hän haki tunnuksensa\nkauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin\nja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista\nmatkakertomuksista -- -- -- Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa\nkaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi.\n\nUseimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa\nbretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai\nviileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin\neteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan.\n\nChateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen\nsärkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena\nkuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden,\nnäkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän\neuroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä.\nTuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen\nsääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan \"kuoleman ja säälin\nkirjoja\", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa.\n\nTuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen\netevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi.\nTuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan,\nalkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin\nliikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa\nkaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen\najatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia\nvedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan\nluonnon ja elämän käsitykseen.\n\nTeos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin\njännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman\nvallassa.\n\nKertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin\non hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella\nsuhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle\nnäkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi\nhuokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja\neloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka\nlähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon.\n\nTampereella, tammikuussa 1917.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nLOTI'N AVIOLIITTO.\n\n\n    \"E hari te fau,\n    E toro te faaro\n    E no te taata.\"\n\n    Palmu kasvaa,\n    Koralli leviää,\n    mutta ihminen katoaa.\n\n    (Vanha polynesialainen sananlasku).\n\n\n\nMadame Sarah Bernardt'ille.\n\n\n    Kesäkuu 1878.\n\n    Madame,\n\n    Teille, joka loistatte siellä kaikkein korkeimmalla, omistaa\n    \"Aziyadén\" hyvin tuntematon tekijä vaatimattomasti tämän\n    kesyttömän kertomuksen.\n\n    Hänestä tuntuu siltä kuin teidän nimenne valahuttaisi tähänkin\n    kirjaan hiukkasen suurta, runollista viehätystään.\n\n    Tekijä oli hyvin nuori, silloin kun hän kirjoitti tämän kirjan;\n    hän laskee sen jalkojenne juureen, Madame, pyytäen teiltä paljon,\n    hyvin paljon suopeutta.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\nKertonut Loti'n ystävä Plumket.\n\n\nLoti kastettiin tammik. 25 p:nä 1872 kahdenkolmatta vuoden ja\nyhdentoista päivän ikäisenä.\n\nKun kastetoimitus tapahtui oli kello Lontoossa ja Parisissa noin yksi\njälkeen puolenpäivän.\n\nMutta maapallon toisella puolella oli melkein sydänyö nyttemmin\nautuaasti kuolleen kuningatar Pomarén puutarhoissa, missä menot\nsuoritettiin.\n\nEuroopassa oli kylmä ja synkkä talvipäivä. Toisella puolen maata,\nkuningattaren puutarhoissa, vallitsi kesäisen yön rauhallinen, raukea\nikävyys.\n\nViisi henkeä oli Loti'n kasteen todistajina mimosojen ja oranssien\nkeskellä, lämpimässä, tuoksuja uhkuvassa ilmastossa, taivaan alla, joka\noli aivan täyteen siroitettu etelän tähtisikermiä.\n\nNe olivat: Ariitéa, jalosukuinen prinsessa, Faïmana ja Téria,\nkuningattaren hovinaisia, Plumket ja Loti, upseereja hänen\nBritannialaisen Majesteettinsa meriväessä.\n\nLoti, jonka nimi tähän päivään saakka oli ollut Harry Grant, säilytti\nsen nimen sekä siviilirekisterissä, että kuninkaallisen laivaston\nluetteloissa, mutta hänen ystävänsä ottivat Loti-nimen yleisesti\nkäytäntöön.\n\nMenot olivat hyvin yksinkertaiset ja niitä vietettiin puheitta ja\nsuuremmitta varustuksitta.\n\nKolmella tahitinaisella oli päässään seppeleet luonnollisista kukista\nja yllään pitkälaahustimiset, ruusunväriset musliinihameet. Sitten\nkun he olivat turhaan yritelleet lausua noita barbaarisia nimiä:\nHarry Grant ja Plumket, joiden karkeita sointuja vastaan heidän\nmaorikurkkunsa kapinoivat, päättivät he nimittää heitä _Loti'ksi_ ja\n_Remuna'ksi_, jotka ovat kahden kukan nimiä.\n\nSeuraavana päivänä sai koko hovi tiedon päätöksestä, eikä _Harry\nGrantia_, yhtävähän kuin hänen ystäväänsä _Plumketia_ enää ollut\nolemassa Valtameren saarilla.\n\nSitäpaitsi sovittiin siitä, että kun alkuasukkaiden laulun: \"_oti\ntaimanè_ j.n.e.\" ensimäisiä sanoja hiljaa hyräiltiin yöllä palatsin\nulkopuolella, merkitsisi se: \"Remuna on siellä, tai Loti tai molemmat\nyhdessä; he pyytävät ystävättäriään tulemaan luokseen heidän\nkutsuessaan, tai ainakin hiljaa avaamaan heille puutarhan\nportit.\" -- -- --\n\n\n\n\nII.\n\nPlumketin muistelmiin perustuva elämäkerrallinen tieto Rarahusta.\n\n\nRarahu syntyi tammikuussa 1858, Bora-Boran saarella, joka sijaitsee\nkuudennellatoista asteella eteläistä leveyttä ja sadannella neljännellä\nkuudetta läntistä pituutta.\n\nSillä hetkellä kun tämä tarina alkaa oli hän juuri täyttänyt\nneljännentoista vuotensa.\n\nHän oli sangen omituinen pikku tyttö, jonka kesytön, huumaava sulous\npiti vallassaan kaikista eurooppalaisten kansojen hyväksymistä,\nsovinnaisista kauneuskäsitteistä huolimatta.\n\nAivan pienenä oli hänen oma äitinsä laskenut hänet suureen\npurjevenheeseen, joka kulki Tahitiin. Ainoa muisto, joka hänelle omasta\nkadotetusta saarestaan oli säilynyt, oli suuri, pelottava, sen yli\nkohoava kallio. Tuon basalttijättiläisen ulkopiirteet, joka on asetettu\nTyynen meren keskelle kuin jättiläismäinen rajamerkki, pysyivät hänen\nmielessään ainoana kuvana hänen kotimaastaan. Rarahu tunsikin sen\nmyöhemmin ja hänen mielensä valtasi outo liikutus nähdessään sen\npiirrettynä Loti'n albumissa; tämä satunnainen tapaus oli ensimäisenä\naiheena Rarahun suureen rakkauteen Loti'ta kohtaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nHiukan kansantaloutta.\n\n\nRarahun äiti oli vienyt hänet Tahitiin, tuolle suurelle saarelle,\nkuningattaren saarelle, tarjotakseen häntä hyvin vanhalle naiselle,\njoka asui Apiré-alueella ja oli hänen kaukainen sukulaisensa. Hän\nseurasi siten vanhaa maorirodun tapaa, jonka mukaan lapset vain harvoin\nsaivat jäädä oikean äitinsä luo. Kasvatusäidit ja kasvatusisät, (_faa\namu_), ovat siellä lukuisimmat ja perhe lisäytyy vain sattuman kautta.\nTuo perintätavan mukainen lasten vaihto on yksi polynesialaisten\ntapojen omituisuuksia.\n\n\n\n\nIV.\n\nHarry Grant (ennen kastetta) sisarelleen Brightburyssä, Yorkshiren\nkreivikunnassa (Englannissa).\n\n\n    Tahitin redillä 20 p. tammik. 1872.\n\n    Rakas sisko!\n\n    Minä olen siis nyt tämän kaukaisen saaren edustalla, jota\n    veljemme piti niin rakkaana, tällä salaperäisellä paikalla, joka\n    niin kauan on ollut lapsuuden unelmieni päämääränä. Omituinen\n    halu päästä tänne on sangen suuressa määrässä vaikuttanut siihen,\n    että rupesin merimiehen ammattiin, vaikka jo tunnenkin olevani\n    väsynyt ja perin kyllästynyt siihen.\n\n    Vuodet ovat menneet ja tehneet minusta miehen. Olen jo katsellut\n    ympärilleni maailmassa ja olen nyt vihdoinkin unteni saaren\n    luona. Mutta minä löydän sieltä vain synkkyyttä ja katkeraa\n    pettymystä.\n\n    Tämä on sentään Papeete; kuningattaren palatsi tuolla kaukana\n    viheriöitsevien oksien alla, lahti suurine palmuineen, korkeat\n    vuoret hammasmaisine ääriviivoineen -- kaikki tuo oli minulle\n    ennestään tuttua. Jo kymmenen vuotta sitten näin minä kaiken\n    tuon noissa meriveden kellastamissa ja pitkän välimatkan takia\n    runollisissa piirustuksissa, joita Georges lähetteli meille.\n    Juuri tästä maankolkasta puhui meidän veljemme, jota ei enää ole\n    olemassa, niin suurella rakkaudella -- -- --\n\n    Kaikki tuo on täällä, paitsi suurta viehätystä,\n    määrittelemättömien harhakuvien viehkeyttä, lapsuuden epäselviä,\n    haaveellisia vaikutelmia. Se on maa, samanlainen kuin kaikki\n    muutkin, oi Jumala! ja minä Harry, joka tapaan itseni sieltä,\n    olen aivan sama Harry kuin Brightburyssä, tai Lontoossa tai\n    jossain muussa paikassa, niin että minusta tuntuu kuin en\n    olisikaan vaihtanut paikkaa.\n\n    Että tuo minun unelmieni maa olisi voinut säilyttää vetovoimansa\n    ei minun olisi pitänyt koskettaa sitä sormellanikaan.\n\n    Ja muuten ovat ihmiset ympärilläni pilanneet Tahitini minulta\n    kertoessaan siitä omalla tavallaan; tuollaiset henkilöt,\n    jotka kuljettavat muassaan joka paikkaan oman jokapäiväisen\n    persoonallisuutensa, maassamatavat ajatuksensa, jotka\n    pilkallaan, välinpitämättömyydellään ja tyhmyydellään tahraavat\n    kaiken runollisen. Sivistystä on sinne myöskin aivan liiaksi\n    päässyt, tyhmää siirtomaasivistystämme sovinnaisine tapoinemme,\n    tottumuksinemme ja paheinemme, ja villi runous katoaa menneen\n    ajan tapojen ja muistojen mukana -- -- --\n\n    Tulos on se, että niinä kolmena päivänä, jolloin _Rendeer_ on\n    ollut ankkurissa Papeeten edustalla, on veljesi Harry pysytellyt\n    aluksessa ahdistunein sydämin ja pettynein mielikuvin -- -- --\n\n    John ei ole sellainen kuin minä, ja minä luulen, että hän jo on\n    maan lumoissa; olen tuskin nähnyt häntä tänne tulomme jälkeen --\n    -- --\n\n    Hän on kaikissa tapauksissa sama uskollinen, moitteeton ystävä,\n    sama hyvä, hellä veli, joka vartioi minua kuin suojelusenkeli, ja\n    josta minä kaikesta sydämestäni pidän -- -- --\n\n\n\n\nV.\n\n\nRarahu oli pikkuinen olento, joka ei ollut kenenkään muun näköinen,\nvaikka hän ulkomuodoltaan täydellisesti edustikin maori-rotua, joka\nasustaa Polynesian saarisikermillä, ja jota pidetään yhtenä maailman\nkauneimmista. Se on selvästi muista eriävä, salaperäinen rotu, jonka\nalkuperä on tuntematon.\n\nRarahun silmät olivat mustanruskeat, täynnä eksoottista kaipausta,\nja lempeät kuin pienten kissanpoikien, kun niitä silitetään; hänen\nsilmäripsensä olivat niin pitkät ja mustat, että niitä olisi voinut\nluulla maalatuiksi höyheniksi. Hänen nenänsä oli lyhyt ja hieno niin\nkuin eräiden arabialaisten kuvien; suu oli hiukan liian paksu, hiukan\nliian suuri klassillisen kauneussäännön mukaan, mutta suupielet olivat\nsyvät ja ulkopiirteet sulavat. Kun hän nauroi, paljasti hän ikeniä\nmyöten hampaat, jotka kyllä olivat isonlaiset, mutta valkeat kuin\nvalkein emalji, hampaat, joita vuodet eivät vielä olleet ehtineet\npaljoakaan tasoittaa ja joissa vielä näkyivät lapsuuden matalat juovat.\n\nHänen sandelintuoksuinen tukkansa oli pitkä ja suora ja hiukan karkea;\nse lankesi raskaina aaltoina hänen pyöreille, alastomille olkapäilleen.\nHänen ihossaan oli tiilen-punertava vivahdus, joka muistutti vanhojen,\netruskilaisten saviastioiden vaaleutta ja hänen ruumiinsa oli saman\nvärinen otsasta aina varpaiden päihin asti.\n\nRarahu oli pieniruumiinen, kasvultaan ihmeteltävän siro ja ihmeteltävän\nsopusuhtainen, hänen rintansa oli kiiltävän puhdas ja sileä, hänen\nkäsivartensa klassillisen muodokkaasti kehittyneet.\n\nPohkeiden ympärillä oli hänellä heikosti tatuoituja kuvioita, jotka\nesittivät jalkarenkaita, alahuulessa, Markesas-saarien naisten\ntapaan, kolme pientä, melkein huomaamatonta poikkiviivaa ja otsallaan\nvaaleampia piirroksia, jotka muodostivat otsalehden. Se, mikä hänessä\nselvimmin ilmaisi rodun oli hänen silmiensä perin suuri läheisyys,\nsamalla kun ne olivat ulkonevat kuin kaikki maorilais-silmät. Kun hän\nnauroi ja oli iloinen antoi tuo katse hänen lapsellisille kasvoilleen\nnuoren uistiti-apinan veitikkamaisen, viekkaan ilmeen. Kun hän taas\noli totinen tai surullinen, oli hänessä jotain, mitä ei voi kuvailla\nparemmin kuin nimittämällä sitä aitopolynesialaiseksi viehkeydeksi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPomarén hovi oli koristautunut puolivirallista vastaanottoa varten\nsamana päivänä kun minä ensi kertaa laskin jalkani Tahitin mantereelle.\nEnglantilainen amiraali, joka kuljetti _Rendeeriä_, oli silloin menossa\ntulovierailulle ruhtinattaren, vanhan tuttavansa luo -- ja minä olin\nseurannut amiraalia täydessä paraati-univormussa.\n\nKello oli noin kaksi ja uhkea vehreys siivilöi keskipäivän polttavan\nauringon säteitä. Kaikki oli hiljaista ja autiota niissä varjoisissa\nlehtokujissa, jotka yhdessä muodostivat kuningattaren kaupungin,\nPapeeten. Talot parvekkeineen, hajallaan siellä täällä puutarhoissa\nkorkeiden, suurten puiden ja tropillisten kasvien varjossa, näyttivät\nasukkaineen vaipuneen päivällislevon hekumalliseen horrostilaan.\nKuninkaallisten asuntojen ympäristöt olivat yhtä autioita, yhtä\nrauhallisia.\n\nEräs kuningattaren pojista, päivänpolttama jättiläinen, tuli mustiin\npuettuna meitä vastaan ja vei meidät saliin, jonka ikkunaluukut olivat\nsuljetut, ja jossa jo istui toistakymmentä liikkumatonta, hiljaista\nnaista.\n\nKeskelle salia oli asetettu kaksi kullattua nojatuolia vieretysten.\nPomaré, joka istui toisella, pyysi amiraalia käymään toiseen, tulkin\nvaihtaessa molemminpuolisia virallisia kohteliaisuuksia vanhojen\nystävysten välillä.\n\nTuo nainen, jonka nimi muinoin oli sekoittunut lapsuuteni eksoottisiin\nunelmiin, ilmestyi nyt eteeni puettuna pitkään, punaiseen\nsilkkiviittaan, vanhan vaskenruskea-ihoisen olemuksen muodossa,\nraskas pää käskevästi pystyssä. Huolimatta ijästään ja tavattomasta,\nakkamaisesta rumuudestaan saattoi vielä nähdä, mikä hänen nuoruudessaan\noli muodostanut sen viehätyksen, jonka omituiset muistot entispäivien\nmerenkulkijat ovat meille välittäneet.\n\nHänen naisseurueensa oli tämän suljetun huoneen puolihämärässä ja\ntroopillisen päivän tyynessä hiljaisuudessa kuvaamattoman viehättävä.\nHe olivat melkein kaikki kauniita, tahitilaisen käsityksen mukaan,\nmuistuttaen mustine, kaihoisine silmineen ja ambranvärisine ihoineen\nmustalaisnaisia. Valloillaan olevaan tukkaan oli kiedottu luonnollisia\nkukkia, ja heidän maahan saakka ulottuvat harsohameensa riippuivat\nlöyhästi vartalon ympärillä pitkinä, liehuvina poimuina.\n\nMinun katseeni pysähtyi erikoisesti prinsessa Ariitéa'an, jonka\nkasvoilla oli vieno, ajatteleva ja uneksiva ilme; kalpeita Bengalin\nruusuja oli siroiteltu sinne tänne hänen mustaan tukkaansa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun kohteliaisuudet olivat loppuneet, sanoi amiraali kuningattarelle:\n\n\"Saan tässä esitellä Teidän Majesteetillenne Harry Grant'in. Hän on\nmeriupseeri Georges Grantin veli, hänen, joka on viettänyt neljä vuotta\nteidän kauniissa maassanne.\"\n\nTulkki oli tuskin lopettanut käännöstänsä, kun Pomaré jo ojensi minulle\nryppyisen kätensä ja hyväntahtoinen, suopea hymy, jossa ei enää ollut\nmitään virallista, valaisi hänen vanhoja piirteitään.\n\n\"Ruérin veli!\" sanoi hän mainiten veljeäni hänen tahitilaisella\nnimellään.\n\n\"Hänen olisi pitänyt tulla takaisin minua tapaamaan.\"\n\nJa hän lisäsi englanniksi: \"_Welcome!_\" (Tervetuloa) joka näytti olevan\nerikoinen armonosoitus, koska kuningatar ei muuten milloinkaan puhunut\nmuuta kieltä kuin omaansa.\n\n\"_Welcome!_\" sanoi myöskin Bora-Boran kuningatar, joka ojensi minulle\nkätensä paljastaen hymyillessään pitkät ihmissyöjähampaansa.\n\nJa minä lähdin tästä omituisesta hovista ihastuneena siihen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Rarahu tuskin koskaan jättänyt\nvanhan kasvatusäitinsä majaa Aspire-piirissä, Fataua-puron varrella.\n\nHänen toimensa olivat hyvin yksinkertaisia: uneksimista ja kylpemistä,\netenkin kylpemistä; -- lauleskelemista ja kuljeskelemista metsässä\npienen, eroamattoman ystävättärensä Tiahuin kanssa -- Rarahu ja Tiahui\nolivat kaksi pientä, huoletonta, naureskelevaa olentoa, jotka melkein\nkokonaan elivät purossaan, missä he hyppelivät ja kuppelehtivat kuin\nlentokalapari.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKuitenkaan ei saa luulla, että Rarahu olisi ollut sivistystä vailla;\nhän osasi lukea tahitilaista raamattuaan ja kirjoittaa suurilla, hyvin\ntukevilla kirjaimilla maorikielen pehmeitä sanoja. Hän oli sitäpaitsi\nerittäin etevä sovinnaisessa oikeinkirjoituksessa, jonka Pipcusmunkit\nolivat laatineet, kun he latinalaisen kirjaimiston avulla valmistivat\npolynesialaisen sanakirjan.\n\nMonet maalais-pikkutyttömme Euroopassa ovat varmasti tietämättömämpiä\nkuin tämä villi lapsi. Mutta otaksuttavasti ei hänen lie tarvinnut\nliiaksi ponnistella hankkiakseen nuo tiedot Papeeten lähetyskoulussa,\nsillä hän oli luonnostaan perin laiska.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun kulkee puolisen tuntia Apirén tietä pitkin, tapaa oikealla\npensaikossa suuren luonnollisen, vuoren sisään kovertuneen altaan. --\nFataua-puro syöksyy siihen koskena pärskyttäen juoksevaa, suloisen\nraikasta vettä.\n\nSiellä oleskeli koko päivän lukuisa seurue; Papeeten nuoret\nkaunottaret lepäilivät ruohokossa ja viettivät lämpimiä, troopillisia\npäiviä puhellen, laulellen ja nukkuen, tai vielä mieluummin uiden\nja sukellellen kuin vilkkaat kultakalat. -- He astuivat veteen\nmusliiniviittoihinsa puettuina, ja pitivät ne sitten märkinä yllään\nnukkuessaankin niin kuin muinaiset najadit.\n\nSinne tuli usein matkustavia merimiehiä seikkailuille ja siellä\nvallitsi neekeritär Tétuara -- ja siellä pidettiin varjossa uhkeita\npitoja oransseilla ja guavepuun hedelmillä.\n\nTetuara kuului melanesialaiseen, mustaan kanakkirotuun. --\nEuroopasta tuleva laiva oli kerran ottanut hänet eräältä saarelta\nKaledonian luota ja jättänyt hänet Papeeteen, tuhansien penikulmien\npäähän kotiseudultaan, ja täällä teki hän saman vaikutuksen kuin\nenglantilaisten missien joukkoon eksynyt Kongotar.\n\nTétuaralla oli tyhjentymätön varasto hyvää tuulta, apinamaista\niloisuutta ja täydellistä hävyttömyyttä, ja missä hän kulki kävi\njymy ja jyske. Näitten henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi oli\nhän perin arvokas poikkeus veltosta seurapiiristään, ja hän olikin\nFataua-puron arvohenkilöitä.\n\n\n\n\nXI.\n\nEsittely.\n\n\nPuolenpäivän seudussa hiljaisena, tulikuumana päivänä, sellaisena kuin\ntämäkin, näin minä pienen ystävättäreni Rarahun ensi kerran eläissäni.\nFataua-puron tavallisimmat vieraat, nuoret tahitittaret, nukkuivat\nrasittuneina unesta ja lämmöstä ruohokossa aivan puron rannalla antaen\njalkojensa riippua kirkkaassa, viileässä vedessä. Puiden tiheän\nvehreyden varjo riippui kohtisuorana ja liikkumattomana meidän yllämme;\nsuuret tummat, samettimaiset perhoset, joiden suuret silmät olivat\nsaman väriset kuin Scabiosakukka, lentelivät hitaasti edestakaisin\ntai istahtivat vaatteillemme, aivan kuin niiden silkinhienot siivet\nolisivat olleet liian raskaat kannattamaan niitä; ilma oli täynnänsä\ntuntemattomia, huumaavia tuoksuja ja hiljalleen vaivuin minäkin tuohon\nolemassaolon velttouteen, antautuen kokonaan Oceanian viehätyksen\nvaltaan.\n\nTämän taulun taustassa aukenivat äkkiä mimosa- ja guavepensaikot ja\nkuului toisiinsa koskettavien lehtien hienoa kahinaa. -- Kaksi pientä\ntyttöä näyttäytyi tutkien asemaa, pälyillen ympärilleen kuin reiästään\nesiin hiipivät hiiret.\n\nPäässään kantoivat he lehtiseppeleitä auringon polton suojaksi;\nvyötäistensä ympärille olivat he käärineet tummansiniset keltajuovaiset\n_pareot_; heidän kalpeanpunertavat, notkeat yläruumiinsa olivat\npaljaat; hiukset mustat, pitkät ja valloillaan. -- Ei euroopalaisia, ei\nmuukalaisia, ei mitään pelottavaa ollut näkyvissä. Tyttöset tunsivat\nsiis olevansa turvassa ja heittäytyivät levolle kosken ääreen, joka\nalkoi räiskähdellä äänekkäämmin heidän ympärillään.\n\nKauniimpi oli Rarahu; toinen oli hänen ystävänsä ja uskottunsa Tiahui...\n\nSilloin tarttui Tétuara kiivaasti käsivarteeni, siniseen\nmerimiesverkaan, jossa kultanauhat kimalsivat, nosti sen ruohon\nyläpuolelle, jonka suojaan minä olin peittynyt, ja heiluttaen kättäni\nkuin pelotinta, osoitti hän sitä tytöille kuvaamattoman hullunkurisin\nilmein.\n\nMolemmat tyttöset säikähtivät kuin pelottimen keksinyt varpuspari,\njuoksivat peloissaan tiehensä -- ja sellainen oli meidän esittelymme,\nmeidän ensimäinen kohtauksemme...\n\n\n\n\nXII.\n\n\nNe tiedot, jotka Tétuara heti antoi minulle, sisälsivät jokseenkin\nseuraavaa:\n\n-- Siinä on kaksi hupsua, jotka eivät ole sellaisia kuin kaikki muut,\neivätkä käyttäydy meidän tavallamme. Huamahine mummo, joka hoitaa\nheitä, on periaatteellinen nainen ja kieltää heitä seurustelemasta\nmeidän kanssamme.\n\nTétuara olisi omasta puolestaan ollut hyvin tyytyväinen, jos nuo\nmolemmat pikkutytöt olisivat antautuneet minun kesytettävikseni, ja\nkehoitti minua innokkaasti ryhtymään siihen yritykseen.\n\nLöytääkseni heidät tuli minun vain hänen osoitustensa mukaan kulkea\nguavepensaiden välitse, melkein huomaamatonta polkua pitkin, joka sadan\naskeleen päässä vei toiselle altaalle. Se oli hiukan korkeammalla,\nja siellä kävi myöskin vähemmän väkeä kuin meidän lammikollamme. --\nSiellä levittäytyi Fataua-puro taas, sanoi hän, kallion onteloon, joka\nnäytti erikoisesti valmistetulta parin, kolmen hyvin läheisen ystävän\nseurustelupaikaksi. -- Se oli Rarahun ja Tiahuin erikoinen kylpyhuone\nja siellä oli, niin sanoaksemme, koko heidän lapsuutensa kulunut...\n\nSe oli rauhallinen piilopaikka, jonka yli kaareutuivat suuret leipäpuut\npaksuine lehvistöineen ja mimosat, guavet ja hienot sensitivat...\nRaikas vesi solisi siellä pienien, sileiden kivien yli, ja kaukaa,\nkuin epäselvänä mutinana, kuului pauhu suurelta vesialtaalta, nuorten\nnaisten nauru ja Tétuaran helistimentapainen ääni.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n-- -- --\n\n\"Loti\", sanoi minulle kuukautta myöhemmin kuningatar Pomaré suurella,\nkäheällä äänellään. \"Loti, mikset sinä mene naimisiin pienen Rarahun\nkanssa Apirén piiristä? Minä vakuutan sinulle, että niin olisi paljon\nparempi ja että sinä oppisit paljon täydellisemmin tuntemaan tämän\nmaan...\"\n\nHän teki minulle tämän kysymyksen kuninkaallisella parvekkeella. --\nMinä olin pitkälläni matolla ja pitelin kädessäni viittä korttia, jotka\näsken olin saanut ystävättäreltäni Terialta; minua vastapäätä loikoili\nomituinen vastapelaajani, kuningatar, joka hurjan intohimoisesti\nharrasti écartépeliä. Hän oli puettu keltaiseen, mustakukkaiseen\naamunuttuun ja hän poltti pitkää pandanus-savuketta, joka oli tehty\nyhdestä ainoasta kokoon kääritystä lehdestä. Kaksi jasmiinin kukilla\nkoristettua hovinaista merkitsi pisteemme, sekoitti meille lehdet ja\nauttoi meitä neuvoillaan, kumartuen uteliaina olkapäittemme yli.\n\nUlkona satoi tuota haaleaa, tuoksuvaa rankkasadetta, joka tässä maassa\nseuraa kesän myrskyjä. Suurten kookospalmujen lehvät nuokkuivat\nsateessa ja lehtien vahvat suonet kiilsivät kosteudesta. Pilvikasat\nmuodostivat vuorta vasten kauhean, mustan ja raskaan taustan ja tuon\nhaaveellisen taulun yläosassa näkyi Fatauan kallio kaukana kohottavan\nmustaa sarveaan. Ja myrskyn aavistuksista raskas ilma hämmensi\najatukset ja mielikuvat -- -- --\n\n\"Mennä naimisiin pikku Rarahun kanssa Apirén piiristä.\" Se ehdotus\nyllätti minut aivan odottamatta ja antoi minulle paljon ajattelemisen\naihetta -- -- --\n\nOli itsestään selvää, että kuningatar, joka oli sangen älykäs ja\nymmärtäväinen nainen, ei ehdottanut minulle euroopalaisen lain\nmukaista, koko elämän ajaksi sitovaa avioliittoa. Hän oli suopea\nmaansa vapaille tavoille, vaikka hän usein pyrki muodostamaan niitä\nmoitteettomammiksi ja kristinopin periaatteiden mukaisiksi.\n\nMinulle tarjottiin siis yksinkertaisesti tahitilaista avioliittoa ja\nminulla ei sen vuoksi ollut mitään vakavia syitä asettua vastustamaan\nruhtinattaren toivomuksia, ja pikku Rarahu Apirén-piiristä oli hyvin\nsuloinen.\n\nSiitä huolimatta esitin minä sangen nolona nuoruuteni syyksi sitä\nvastaan.\n\nMinä olin sitäpaitsi tavallani _Rendeerin_ amiraalin holhouksen\nalainen, ja hän ei ehkä mielellään näkisi sellaista liittoa...\nSitäpaitsi on avioliitto sangen kallis seikka Valtameren saarillakin.\nJa sitten ja ennen kaikkea oli ehkä pikainen lähtö lähellä -- ja\nRarahun kyyneleihin jättäminen olisi ollut sen ehdottomana seurauksena,\nja se olisi varmasti ollut hyvin julmaa.\n\nPomaré hymyili kaikille näille syille, eikä tuntunut tulevan\nvakuutetuksi yhdestäkään.\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen ehdotti hän minulle hovinaistaan Faimanaa,\nmutta silloin vastasin minä heti kieltävästi.\n\nSilloin otti hän muodollensa vekkulimaisen, viekkaan ilmeen ja käänsi\nhiljaa silmänsä prinsessa Ariitéaa kohti:.\n\n\"Jos olisin ehdottanut sinulle häntä\", sanoi hän, \"olisit ehkä ollut\ninnokkaampi hyväksymään tarjoukseni, pikku Loti?\"\n\nNäin sanoessaan ilmaisi vanha nainen, että hän oli arvannut kolmannen\nja varmasti vakavimman sydämeni salaisuuksista.\n\nAriitéa painoi silmänsä alas ja purppurainen vivahdus levisi hänen\nambranvärisille poskilleen. Minä taas tunsin, että veri nousi kuohuen\nkasvoilleni; ja ukkonen alkoi jyristä syvällä vuorten keskellä kuin\npelottava orkesteri, joka kohottaa jännittävän kohtauksen vaikutusta\nmelodraamassa. -- -- --\n\nPomaré nauroi tyytyväisenä salaa pilalleen ja käytti synnyttämäänsä\nhämminkiä hyväkseen merkitäkseen kaksi kertaa _té tané_ (mies) s.o.\nkuningas.\n\nEcarté oli Pomarén mielihuvituksia ja häntä ilahutti äärettömästi tehdä\nvääryyttä pelissä; hän teki vääryyttä virallisissa iltakutsuissakin\npelatessaan mielettömiä pelejä amiraalien tai kuvernöörien kanssa, ja\nne muutamat louisdorit, jotka hän siten oli voittanut, eivät varmasti\nmerkinneet mitään sen ilon rinnalla, että sai vastustajalleen \"pietin\".\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nRarahulla oli kaksi musliinihametta, toinen valkea, toinen punainen,\njotka hän vuorotellen puki sini-keltaisen _pareonsa_ päälle, kun hän\nsunnuntaisin meni protestanttien lähetyskirkkoon Papeetessa. Sellaisina\npäivinä piti hän hiuksiaankin kahdella pitkällä, mustalla, hyvin\npaksulla palmikolla, ja sitä paitsi asetti hän korvansa taa (samaan\npaikkaan, missä vanhoilla notarioilla on tapana pitää kyniään) suuren\nmalvan kukan, jonka tulipunainen väri valoi läpinäkyvän kalpeuden hänen\nkuparinvärisille poskilleen.\n\nHän jäi ainoastaan hyvin lyhyeksi hetkeksi Papeeteen jumalanpalveluksen\njälkeen ja vältti nuorten naisten seuraa ja puoteja, joissa kiinalaiset\nkauppiaat myivät teetä, torttuja ja olutta. Hän oli hyvin kiltti ja\npitäen Tiahuita kädestä palasi hän Apiréhen riisuakseen pukunsa.\n\nPieni, hillitty hymy, pieni kaino irvistys olivat ainoita salaisen\nyhteisymmärryksen merkkejä molempien pikkutyttöjeni puolelta, kun me\nsattumalta kohtasimme toisemme Papeeteen puistokujilla...\n\n\n\n\nXV.\n\n\nRarahu ja minä olimme jo viettäneet monta tuntia yhdessä Fataua-puron\nrannalla, uimapaikallamme guavepensaiden alla, kun Pomaré esitti\nomituisen avioliittotarjouksensa.\n\nJa Pomaré, joka tiesi kaikki mitä hän halusi tietää, oli siitä täysin\nselvillä.\n\nMinä olin epäröinyt hyvin kauan -- minä olin kaikin voimin ponnistellut\nsitä vastaan -- ja tuo omituinen tilanne oli vastoin kaikkea\ntodennäköisyyttä jatkunut jo monen päivän aikana: kun me ojennuimme\nruohokkoon levätessämme yhdessä päivällisunta ja Rarahu kietoi\nkäsivartensa ympärilleni, nukahdimme me rinnatusten melkein kuin kaksi\nveljestä.\n\nMe näyttelimme molemmat perin lapsellista ilveilyä, ja varmasti ei\nkukaan olisi voinut aavistaa sellaista. Jos minä olisin ollut muutamaa\nvuotta vanhempi, olisin minä ehkä nauranut itselleni, tuntiessani\nTahitilais-tyttöä kohtaan samaa kuin se, \"_mikä sai Faustin epäröimään\nMargaretan kynnyksellä_\". Se olisi kaikissa tapauksissa huvittanut\n_Rendeerin_ esikuntaa ja tehnyt minut perin naurettavaksi Tétuaran\nsilmissä. -- -- --\n\nRarahun ijäkkäillä vanhemmilla, joita aluksi olin pelännyt\npahoittavani, oli tästä kysymyksestä hyvin omituinen käsitys, jota\nEuroopassa ei olisi hyväksytty. Minä pääsin pian heidän ajatustensa\nperille.\n\nHe tuumivat mielessään, ettei suuri, nelitoistavuotias tyttö enää ole\nlapsi, eikä myöskään luotu elämään yksin... Hän ei saanut menettää\nneitsyyttään Papeetessa; niin ymmärtäväinen tulisi hänen olla; siinä\nkaikki mitä he vaativat.\n\nHeidän mielestään oli Loti siinä suhteessa parempi kuin joku muu. Loti\noli nuori niin kuin tyttökin, tuntui heistä hyvänluontoiselta ja näytti\npitävän hänestä... ja sitten kun molemmat vanhukset olivat ajatelleet\nasiaa, huomasivat he, että niin oli hyvä.\n\nJohnkin, minun rakas veljeni John, joka katseli kaikkea ihmeteltävän\npuhtailla silmillään, ja joka tunsi tuskallista hämmästystä, kun\nhänelle kerrottiin minun öisistä kävelyretkistäni kuningattaren\npuutarhoissa Faïmanan seurassa, -- Johnkin oli perin suopea tuolle\npikkutytölle, joka oli lumonnut hänetkin. -- Hän piti Rarahusta hänen\nlapsellisen viattomuutensa ja hänen suuren rakkautensa tähden minua\nkohtaan; hän oli taipuvainen antamaan Harry-veljelleen anteeksi kaiken,\nkun Rarahu oli kyseessä. -- --\n\nSiitä johtui se, että kun kuningatar ehdotti minulle avioliittoa pikku\nRarahun kanssa Apirén-piiristä, ei tahitilainen avioliitto meidän\nvälillämme voinut enää olla muuta kuin muodollisuus.\n\n\n\n\nXVI.\n\nPalatsin oloja.\n\n\nAriifaité, prinssipuoliso, näytteli aivan mitätöntä poliittista osaa\nPomarén hovissa.\n\nKuningatar, joka tahtoi antaa Tahitille komean kuningassuvun, oli\nvalinnut hänet sen vuoksi, että hän oli suurin ja kaunein mies, mitä\nhänen saariryhmältään saattoi löytää. Hän oli vieläkin kasvultaan\nmajesteetillinen, uhkea ukko, valkeine hiuksineen ja säännöllisine,\njaloine kasvonpiirteineen.\n\nMutta hänestä ei juuri ollut vieraille näytettäväksi, sillä hän piti\nitsepäisesti aivan liian vähän vaatteita yllään; yksinkertainen\ntahitilainen pareo oli hänestä riittävä, eikä hän ollut koskaan\ntottunut mustaan pukuun.\n\nSitäpaitsi joi hän itsensä usein humalaan, ja sen vuoksi näytettiin\nhäntä vain harvoin.\n\nTästä avioliitosta oli syntynyt oikeita jättiläisiä, mutta he kuolivat\nkaikki samaan parantumattomaan tautiin niin kuin nuo suuret tropilliset\nkasvit, jotka versovat määrättynä vuodenaikana ja kuihtuvat syksyn\ntullen.\n\nHe kuolivat kaikki keuhkotautiin ja sanomattomalla surulla näki\nkuningatar toisen toisensa jälkeen katoavan.\n\nVanhin poika, Tamatao, oli saanut puolisoltaan, kauniilta kuningatar\nMoëlta, pienen, suloisen ja viehättävän prinsessan, Tahitin tulevan\nkruununperijättären, pikkuisen Pomaré V:nen, jolle hänen isoäitinsä,\nPomaré IV, tuhlasi koko intohimoisen hellyytensä.\n\nLapsi, joka 1872 oli kuusivuotias, osoitti jo nyt perinnöllisen taudin\noireita, ja monta kertaa olivat isoäidin silmät täyttyneet kyynelillä\nhänen lasta katsellessaan.\n\nTuo tietty sairaus ja varma kuolema lisäsivät tuon pienen olennon,\nviimeisen Pomarén, viimeisen Tahiti-saarien kuningattaren viehkeyttä.\nHän oli yhtä ihastuttava, yhtä oikukas kuin sairas pikku prinsessa,\njoka ei koskaan ole kuullut vastaväitteitä, suinkin saattaa olla. Hän\nosoitti minulle kiintymystä, mikä puolestaan lisäsi kuningattaren\nminuun kohdistamaa suosiota.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nVoidakseni puhua Rarahun kieltä ja ymmärtää hänen ajatuksiaan -- sekä\nhassuimpia että syvällisimpiä -- päätin minä oppia maorikielen.\n\nSiinä tarkoituksessa hankin minä eräänä päivänä Papeetessa\nPipcusmunkkien sanakirjan -- vanhan, pienen kirjan, josta on ollut vain\nyksi painos ja jonka harvoja kappaleita on nykyään melkein mahdoton\nsaada...\n\nTämä kirja antoi minulle ensimäiseksi omituisen käsityksen\npolynesialaisista oloista -- avasi minulle kokonaisen tutkimattoman\nunelmien ja opintojen piirin.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nEnsi katsauksella hämmästyin muinaisen maoriuskonnon kehittämää\nvanhojen mystillisten sanojen paljoutta, ja sitten noita synkkiä,\nkamalia, kääntämättömiä sanoja, jotka siellä ilmaisevat yön\nmäärittelemätöntä kauhua, luonnon salaperäisiä ääniä ja unelmia, joita\ntuskin mielikuvituskaan voi käsittää...\n\nEnsiksi _Taaroa_, polyneesialaisten uskontojen ylijumala.\n\nJumalattaret: _Ruahine tahua_, taiteiden ja rukousten haltijatar.\n\n_Ruahine auna_, murheen jumalatar.\n\n_Ruahine faaipu_, suoruuden jumalatar.\n\n_Ruahine Nihonihoraroa_, riidan ja murhan jumalatar.\n\n_Romatane_, pappi, joka päästää sielut taivaaseen tai sulkee tien sinne.\n\n_Tutahoroa_, tie, jota myöten sielut kulkevat ikuiseen yöhön.\n\n_Tapaparaharaha_, maailman perustus.\n\n_Ihohoa_, henget, kummitukset.\n\n_Oroimatua ai aru nihonihororoa_, ruumiit, jotka palaavat takaisin\ntappamaan ja syömään elossaolevia.\n\n_Tuitupapau_, rukous vainajalle, ettei hän palaisi.\n\n_Tahurere_, pyytää kuollutta ystävää vahingoittamaan vihollista.\n\n_Tii_, paha haltija.\n\n_Tahutahu_, noita, loihtija.\n\n_Mahoi_, olento, jumalan sielu.\n\n_Faa-fano_, sielun lähtö kuolemaan.\n\n_Ao_, maailma, kaikkeus, maa, taivas, onni, paratiisi, pilvi, valo,\nalku, keskikohta, olemuksen keskus.\n\n_Po_, yö, menneisyys, tuntematon usvamaailma, helvetti.\n\nSitten seuraavat, jotka olen poiminut melkein sattumalta tuhansien\nsanojen joukosta.\n\n_Moana_, meren tai taivaan ääretön syvyys.\n\n_Tohureva_, kuoleman ennusmerkki.\n\n_Natuaea_, epäselvä, sekava ilmiö.\n\n_Nupa nupa_, pimeys, sielun levottomuus.\n\n_Ruma-ruma_, pimeys, synkkyys.\n\n_Tarehua_, olla synkkämielinen, nähdä näkyjä.\n\n_Tataraio_, olla noiduttu.\n\n_Tunoo_, noituus.\n\n_Ohiohio_, onnettomuutta ennustava silmäys.\n\n_Puhiairoto_, salainen vihollinen.\n\n_Tetea_, kalpea henkilö, aavekuva.\n\n_Oromatua_, sukulaisen pääkallo.\n\n_Papaora_, kalman haju.\n\n_Tai hitoa_, kamala ääni.\n\n_Tai aru_, ääni, joka muistuttaa meren kohinaa.\n\n_Tururu_, villi, säikyttävä huuliääni.\n\n_Oniania_, pyörrytys, alkava tuuli.\n\n_Tape-tape_, syvän veden raja.\n\n_Rauhurupe_, vanha bananaspuu, vanhuuttaan raihnas.\n\n_Tutai_, punaiset pilvet näköpiirissä.\n\n_Nina_, karkoittaa raskas ajatus, haudata.\n\n_At_, pilvi, kukanvarsi, sanantuoja, hämärä.\n\n_Ari_, syvyys, tyhjä kohta, meren laine.\n\n_Totoro ai po_, salaperäinen ateria pimeydessä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nRarahulla oli hyvin ruma kissa, ja ennen minun tuloani keskitti hän\nlämpimimmät tunteensa siihen.\n\nKissat ovat ylellisyyseläimiä Oceaniassa ja kuitenkin on niiden rotu\nsiellä mennyt aivan piloille. -- Euroopasta tulevat sikiävät edelleen\nja ovat hyvin halutuita.\n\nRarahun kissa oli suuri, läpilaiha elukka, jolla oli pitkät\nkäpälät, ja joka vietti päivänsä nukkumalla lämmitellen vatsaansa\nauringonpaisteessa, tai syömällä eräänlaisia sinisiä marjoja. Sen nimi\noli Turiri. Sen korvat törröttivät pystyssä, niiden kärjissä oli pienet\nreiät, ja ne olivat, tahitilaiskissojen tavoin, koristetut pienillä\nsilkkitupsuilla. Näitten koristusten kautta sai kissan jo ennestäänkin\nhyvin omituinen ulkonäkö koomillisen vivahduksen.\n\nSe oli niin urhoollinen, että se uskalsi seurata emäntäänsä uimaan ja\nse vietti monta tuntia meidän seurassamme huolimattomiin asentoihin\nheittäytyneenä.\n\nRarahu tuhlaili sille hellimpiä lempinimiä kuten: \"Minun rakkahin pikku\naarteeni\" ja \"minun pikkuinen sydänkäpyni\" (ta u mea iti here rahi) ja\n(ta u mafatu iti).\n\n\n\n\nXX.\n\n\n-- -- --\n\n-- Ei! Ne, jotka ovat asuneet tuolla Papeeten puolisivistyneiden\ntyttöjen parissa -- ne, jotka heidän kanssaan seurustellessaan\novat tutustuneet merenrannan epäsyntyiseen, helposti-opittavaan\ntahitinkieleen ja tapoihin uutisasukaskaupungissa, -- ne, jotka eivät\nnäe Tahitissa muuta kuin saaren, missä kaikki on tarkoitettu aistien\nhuvia ja aineellisten himojen tyydyttämistä varten, -- ne eivät\nollenkaan käsitä tämän maan viehätystä.\n\nNe sitävastoin -- ja kieltämättä useimmat -- jotka katselevat Tahitia\nrehellisemmillä, taiteellisemmilla silmillä -- jotka näkevät siinä\nikuisen kevään maan, aina hymyilevän ja runollisen -- kukkien ja\nkauniiden naisten maan -- eivät edes hekään sitä käsitä... Tämän maan\nviehätysvoima on toisaalla ja sitä eivät kaikki opi tuntemaan.\n\nMenkääpä kauaksi Papeetesta, sinne minne sivistys ei vielä ole\npäässyt tunkeutumaan, sinne missä ovat hoikkien kookospalmujen alla\n-- korallirannikoilla äärettömän valtameren äärellä -- tahitilaiset\npiirikunnat ja pandanuskattoiset kylät. Tarkastelkaapa tuota\nliikkumatonta, uneksivaa kansaa, -- nähkääpä nuo hiljaiset, veltot,\ntoimettomat ihmisryhmät suurien puitten juurella, ryhmät, jotka\nnäyttävät elävän vain mietiskelynsä tunteella. Kuunnelkaapa tuon\nluonnon suurta rauhaa, korallikuohujen yksitoikkoista, ikuista kohinaa;\nsilmäilkääpä noita suuremmoisia näköaloja, noita basalttivuoria,\nsynkkiä, metsää kasvavia kallioita; ja kaikki häviää kuitenkin Tyynen\nmeren majesteetillisen, rajattoman autiuden rinnalla... -- -- --\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n-- -- -- Sinä iltana kun Rarahu ensi kerran joutui yhteen Papeeten\nnuorien naisten kanssa, oli suuri juhla.\n\nKuningatar piti nimittäin tanssiaisia erään fregatin esikunnalle, kun\nse sattumalta oli käymässä saarella.\n\nAivan avoimessa salissa olivat euroopalaiset toimihenkilöt, hovinaiset\nja siirtomaan koko henkilökunta jo valinneet paikkansa täysissä\njuhlapukeissa.\n\nUlkopuolella, puutarhassa, vallitsi suuri melu ja suuri sekasorto.\nKaikki palvelijattaret ja kaikki juhlapukuiset, kukkaseppeleiset\nnuoret naiset valmistelivat siellä äärettömän suurta _upa-upaa_. He\nvalmistautuivat tanssimaan aina aamuun saakka avojaloin, patarumpujen\ntahtiin, kun taas kuningattaren luona tanssittaisiin silkkikengissä,\npianon soidessa.\n\nJa upseerit, joilla jo oli ystävättäriä molemmissa naismaailmoissa,\nsekä ulkona että sisällä, kulkivat molempien välillä muitta mutkitta\ntuolla omituisella, kainostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jonka\ntahitilais-tavat oikeuttavat.\n\nUteliaisuus ja varsinkin mustasukkaisuus olivat saaneet Rarahun tälle\nkauan aiotulle retkelle. -- Mustasukkaisuus, joka on verrattain\nharvinainen intohimo Oceaniassa, oli salaa kaivautunut hänen pieneen,\nvilliin sydämeensä.\n\nKun hän nukahti yksin metsiensä keskellä ruvetessaan levolle vanhojen\nsukulaistensa majassa yhtaikaa auringon kanssa, kyseli hän itseltään,\nmitä mahtoivatkaan olla nuo Papeete-illat, jotka hänen ystävänsä Loti\nvietti kuningattaren hovinaisten, Faïmanan tai Terian seurassa. Ja\nsitten oli prinsessa Ariitéa myöskin mukana, ja hänessä oli Rarahun\nnaisellinen vaisto aavistellut kilpailijaa...\n\n\"_Ia ora na, Loti_!\" (Tervehdin sinua, Loti) kuulin minä äkkiä takanani\npienen tutun äänen, joka tuntui vielä liian nuorelta ja raikkaalta\ntässä juhlahumussa.\n\nJa minä vastasin hämmästyneenä: \"_Ia ora na Rarahu_!\" (Tervehdin sinua\nRarahu).\n\nSe oli sentään todellakin hän, pikku Rarahu, joka valkoiseen pukuun\npuettuna piteli kädestä Tiahuita. Ne olivat tosiaankin nuo molemmat --\nja nähtävästi hämmästyneinä olostaan tässä oudossa ympäristössä, missä\nniin monet nuoret naiset heitä katselivat. He lähenivät minua puoleksi\nhymyilevin, puoleksi noloin ilmein -- ja oli helppo nähdä, että ilmassa\noli myrskyä.\n\n\"Etkö halua kävellä kanssamme, Loti? Etkö tunne meitä täällä? Emmekö\nole yhtä hyvin puetut ja yhtä kauniita kuin toisetkin?\"\n\nHe tiesivät kyllä, että he päinvastoin olivat vielä kauniimpia kuin\ntoiset -- ja jolleivät he olisi olleet vakuutettuja siitä, eivät he\nolisi uskaltaneet antautua koko seikkailuun.\n\n\"Mennään lähemmäksi\", sanoi Rarahu. \"Minä tahdon nähdä mitä tekemistä\n_noilla_ naisilla on kuningattaren talossa.\"\n\nJa pitäen toisiamme kädestä tunkeuduimme me eteenpäin musliinihameitten\nja kukkaseppeleiden keskitse avoimien ikkunoiden luo katsellaksemme\nyhdessä tuota enemmän kuin yhdessä suhteessa omituista näytelmää:\nkuningatar Pomarén vastaanottajaisia.\n\n\"Loti\", kysyi Tiahui aluksi. \"Mitä nuo tekevät?\"... Hän osoitti\nsormellaan erästä ryhmää naisia, jotka lievästi maalattuina, puettuina\npitkiin, räikeävärisiin tunikoihin, istuivat upseerien seurassa\nvihreällä liinalla peitetyn pöydän ympärillä. He liikuttelivat\nkultarahoja ja pieniä, maalattuja kortteja, joita he nopeasti\nmuuttelivat sormissaan, samalla kuin heidän mustissa silmissään säilyi\nmuuttumaton eksoottisen välinpitämätön ja imarteleva ilme.\n\nTiahuilla ei ollut aavistustakaan _poker_ ja _baccara_ pelien\nsalaisuuksista ja hän käsitti vain epätäydellisesti ne selitykset, mitä\nminä saatoin antaa hänelle.\n\nKun pianon ensimäiset äänet alkoivat kaikua lämpimässä, kirkkaassa\nilmassa, syntyi hiljaisuus ja Rarahu kuunteli haltioituneena... Mikään\nsellainen ei ollut koskaan tavannut hänen korviaan; hänen omituiset\nsilmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Rummut olivat\nmyöskin vaienneet ja meidän takanamme tunkeilivat ihmiset vaiti ollen\n-- kuului vain keveitten kankaiden kahina ja suurten yöperhosten\nsurina, kun ne siivillään koskettelivat kynttilöiden liekkejä, ja\nTyynen meren kaukainen kohina.\n\nSilloin näyttäytyi Ariitéa, korkea-arvoisen englantilaisen upseerin\nsaattamana, ja valmistautui alkamaan valssin.\n\n\"Hän on hyvin kaunis, Loti\", sanoi Rarahu aivan hiljaa.\n\n\"On, hyvin kaunis, Rarahu\", vastasin minä...\n\n\"Ja sinä menet tuohon juhlaan ja sinun vuorosi tulee tanssia hänen\nkanssaan ja pitää häntä rintaasi vasten, kun Rarahu saa palata aivan\nyksin Tiahuin kanssa ja mennä surullisena levolle Apiréssä!\" -- --\n\n\"Ei, sinä et todella saa Loti, sinä et saa mennä!\" sanoi hän kiivastuen\näkkiä. \"Minä olen tullut hakemaan sinua!\" -- -- --\n\n\"Saatpa kuulla, Rarahu, kuinka kauniisti piano tulee soimaan minun\nsormieni kosketuksesta; sinä saat kuulla minun soittavan, eikä\nsuloisempi musiikki ole koskaan korviasi hyväillyt. Sitten saat mennä,\nsillä yö pimenee. Huominen päivä tulee pian ja huomenna olemme me\nyhdessä...\"\n\n\"Herran tähden, Loti, sinä et saa mennä!\" toisteli hän taas\nlapsellisella, raivosta värisevällä äänellään...\n\nVikkelästi kuin nuori, hermostunut ja kiukkuinen kissa, riisti hän pois\nminun kultaneyleeni, rypisti kaulukseni ja repi rikki ylhäältä alas\nsaakka minun kunnianarvoisan, britannialaisen paidanrintani...\n\nMinä en tosiaankaan voinut noin pahoin pideltynä mennä kuningattaren\ntanssiaisiin, vaan olin pakotettu pitämään hyvänäni huononkin pelin ja\nnauraen seuraamaan Rarahua Apiré-piirin metsiin...\n\nMutta kun me olimme yksin maalla, kaukana juhlan melusta, keskellä\nmetsiä ja pimeyttä, oli minusta kaikki tyhmää ja ikävää: yön tyyneys ja\ntaivas, josta säteilivät tuntemattomat tähdet, ja tahitilaisten kasvien\nsuloiset tuoksut, kaikki, vieläpä tuon viehättävän lapsen äänikin,\nhänen, joka kulki rinnallani... Minä ajattelin Aritéaa ja hänen\npitkää, sinistä satiinihamettaan, kuinka hän tanssi valssia tuolla\nkuningattaren luona, ja tulinen intohimo veti minua hänen puoleensa. --\nTänä iltana oli Rarahu kääntynyt väärälle suunnalle vetäessään minut\nmukaansa yksinäisyyteensä.\n\n\n\n\nXXII.\n\nLoti sisarelleen Brightburyssä.\n\n\n    Papeete 1872.\n\n    Rakas pikku sisko!\n\n    Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei\n    muistuta mitään muuta maata. -- Minä luulen, että katselen sitä\n    samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin\n    kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle\n    saarelle -- ja jo nyt olen antautunut vangiksi. -- Ensi päivien\n    pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin\n    Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä...\n\n    Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta;\n    sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä\n    paremmin kuin muualla: _Rendeer_ ei lähde ennen lokakuuta; ja\n    siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän\n    suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt\n    tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että\n    lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta...\n\n    Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka\n    askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani... Kun\n    olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa;\n    tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja\n    käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. -- Kaikki\n    nuo näköalat _olin jo nähnyt_, kaikki nuo nimet tunsin minä jo,\n    ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun\n    lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani...\n\n    Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi\n    vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu\n    meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan\n    vehreyden peittoon. -- Se oli hänen asuntonsa. -- Se on vielä\n    paikoillaan...\n\n    Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, --\n    minä olisin tuntenut sen itsestänikin...\n\n    Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet\n    ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan,\n    pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät,\n    mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä\n    sanotaan yhä \"_Ruérin majaksi_\".\n\n    Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä\n    -- etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta\n    ja ottaa minut ystävällisesti vastaan.\n\n    Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit,\n    että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä\n    vuotta, jotka Georges vietti täällä...\n\n    Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin\n    sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että\n    hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä\n    vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää.\n\n    Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä\n    läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä.\n    Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä\n    epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt\n    minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja\n    alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka\n    ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKansantaloutta ja filosofiaa.\n\n\nTahitilaiset muistuttavat luonteeltaan jossain määrin pikku lapsia.\nHe ovat oikullisia ja kummallisia -saattavat yht'äkkiä ja ilman\nvähintäkään syytä tulla pahalle tuulelle; pohjaltaan aina rehellisiä --\nja vieraanvaraisia sanan täydellisimmässä merkityksessä.\n\nTaipumukset mietiskelevään elämäntapaan ovat heissä kehittyneet hyvin\nkorkealle; heihin vaikuttaa herkästi luonnon hymyilevä tai synkkä ilme\nja he uppoavat helposti kaikenlaisiin mielikuvituksen unelmiin...\n\nHe pelkäävät metsien autiutta ja hämärän hetkiä ja kansoittavat ne\nlakkaamatta kummituksilla ja henkiolennoilla.\n\nÖisistä kylvyistä pitävät tahitilaiset paljon; kuun valossa lähtee\nnuoria tyttöjä parvittain metsiin sukeltaakseen luonnon muodostamiin\naltaihin hakien miellyttävää viileyttä. -- Silloin tarvitsee\nkylpijöiden joukkoon heittää vain sanan _Tupapahu_ ja kylpijät lähtevät\npakoon kuin mielipuolet. _Tupapahu_ on tatuoitujen kummitusten\nnimi, joita kaikki polyneesialaiset kauhistuvat, se on omituinen,\nkääntämätön, jo sellaisenaan kamala sana.\n\nOceaniassa on työ tuntematon käsite. -- Metsät tuottavat itsestään\nkaiken, mitä tuo huoleton kansanjoukko tarvitsee ravinnokseen:\nleipäpuut ja villit bananit kasvavat kaikille ja riittävät jokaiselle.\nVuodet vierivät Tahitin asukkaiden ohi täydellisessä toimettomuudessa\nja alituisessa uinailussa -- ja noilla suurilla lapsilla ei ole\naavistustakaan siitä, että meidän Euroopassamme täytyy monen köyhän\nraataa näännyksiin asti ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nPilvi.\n\n\nKoko tuo huoleton, laiska seurue oli täysilukuisena Apiré-puron\nrannalla ja Tétuara, jonka kieli kävi kuin hengen voimalla, linkosi,\nsulloen sisäänsä kookospähkinöitä ja oransseja, meille ruohokossa\npuoleksi nukkuville pilaa ja hullutuksia, jotka olisivat sopineet\nRabelais'n suuhun.\n\nKuului tuskin muuta kuin hänen rämeä äänensä sekaantuneena sirkkojen\nsirinään, kun ne lauloivat puolipäivävirttään samaan aikaan kuin minun\nentisaikaiset ystäväni maanpallon toisella puolen viluissaan ja hyvästi\nvaatteihinsa kääriytyneinä lähtivät Parisin teattereista ulos talviyön\njäätävään sumuun...\n\nLuonto oli tyyni ja veltostuttava, vieno viri heilutti hiljaa puiden\nlatvoja ja meidän paaliamme tanssi nopeasti koko joukko pieniä,\npyöreitä auringontäpliä, jotka guavepensaiden ja mimosojen lehvien läpi\nseuloutuneina monistuivat lukemattomiksi.\n\nAivan aavistamatta näimme me erään henkilön tulevan puettuna\npitkäliepeiseen, merenvihreään harsohameeseen, pitkä tukka\nhuolellisesti palmikoituna, otsallaan jasmiiniseppele...\n\nOhuen puvun läpi saattoi erottaa neidon rinnan puhtaat muodot, joiden\nkehitystä eivät mitkään esteet olleet ehkäisseet... Saattoi myöskin\nhuomata, että hän oli kietonut lanteittensa ympärille kallisarvoisen\n_pareon_, jonka suuret, valkeat kukkaset näkyivät ohuen kankaan läpi\npunaista pohjaa vasten...\n\nEn ollut koskaan nähnyt Rarahua niin kauniina, eikä hän ollut koskaan\nkäyttäytynyt niin arvokkaasti.\n\nInnokas hyväksyvä ihailu tervehti häntä hänen esiintyessään... Hän\nnäytti tosiaankin hyvin kauniilta -- ja hänen hiukan kainosteleva\nkiemailunsa teki hänet vielä viehättävämmäksi...\n\nHän tuli hämillään ja säikkyneenä minun luokseni, istuutui ruohokkoon\nrinnalleni ja jäi siihen liikkumattomaksi posket punastuen ihomaalin\nalla ja silmät alas luotuina kuin lapsi, joka on tehnyt pahaa ja\nvapisee levottomuudesta, että häntä kuulusteltaisiin ja toruttaisiin.\n\n\"Sinä ajat asiaasi hyvin, Loti\", kuului katselijoiden joukosta.\n\nJa nuorten naisten parvesta, joilta minun hämmästykseni ei ollut\njäänyt huomaamatta, kuului korkeasta ruohokosta pieniä, hillittyjä\nnaurahduksia, joissa piili koko joukko ilkeyttä -- ja viekas, armoton\nTétuara virkahti kaunista harsohametta tarkoittaen nuo kavalat sanat:\n\n\"Tuo _on kiinalaista kangasta_!\"\n\nJa naurun puuskat monistuivat -- niitä tuli kaikkien guavepensaiden\ntakaa, niitä tuli puron vedestä, niitä tuli kaikkialta -- ja pikku\nRarahu oli purskahtamaisillaan itkuun...\n\n\n\n\nXXV.\n\nYhä sama pilvi!\n\n\n... Tuo on _kiinalaista kangasta!_ oli Tétuara sanonut.\n\nSanoissa piili jotain myrkyllistä, jotain terävää, kolmikärkistä ja ne\npalasivat usein mieleeni...\n\nMinulle oli vihreä hame tosiaankin aivan vieras... Eivätkä Rarahun\nvanhat kasvattivanhemmatkaan, jotka elivät puolialastomina\npandanusmajoissaan, olleet voineet tehdä itseään syyllisiksi moiseen\ntuhlaukseen...\n\nJa minä syvennyin yhä mietteisiini...\n\nKiinalaiset kauppiaat Papeetessa ovat tahitinaisten inhon ja kauhun\nesineinä. Ei mikään ole häpeällisempää nuorelle tytölle kuin se, että\ntulee toteennäytetyksi hänen kuunnelleen heidän korupuheitaan...\n\nMutta kiinalaiset ovat viekkaita ja rikkaita; -- ja on tunnettua, että\nmonet heistä lahjoilla ja hopeakolikoilla hankkivat itselleen salaisia\nsuosionosoituksia, jotka korvaavat heille yleisen halveksimisen\nvahingon...\n\nMinä varoin sentähden kertomasta tätä kamalaa epäluuloa Johnille, joka\nolisi ampaissut itsestään koko joukon moitteita pikku ystävätärtäni\nvastaan... Minulla oli kylliksi makua, etten itsekään moitiskellut\nhäntä tai herättänyt pahennusta, -- tyydyin vain tekemään huomioita ja\nodottamaan. -- -- --\n\n\n\n\nXXVI.\n\nYhä pilvistä.\n\n\nMinä tulin kerran erikoiselle kylpypaikallemme guavepensaiden alla\nApiré-joessa tavattomaan aikaan, kello kolme iltapäivällä.\n\nTulin aivan meluamatta... Työnsin oksat syrjään ja katselin.\n\nHämmästys naulasi minut paikalleni.\n\nTuolla paikalla, jota me pidimme yksityisomaisuutenamme, oli jotain\nkamalaa: aivan alaston vanha kiinalainen kylvetti inhottavaa, keltaista\nruumistaan meidän kirkkaassa vedessämme.\n\nHän näytti olevan aivan kuin kotonaan eikä huolinut haikailla. Hän\noli nostanut ylös pitkän, harmaan palmikkonsa ja kietonut sen kaljun\nkallonsa laelle kuin naisten tukkalaitteen... Mielihyvällä huuhteli\nhän meidän purossamme luisevia jäseniään, jotka näyttivät saframilla\nvoidelluilta, -- ja aurinko valaisi häntä kuitenkin puiden vehreyden\nhienosti hillitsemällä valollaan -- ja raikas, kirkas vesi kuohui\nkuitenkin hänen ympärillään -- yhtä luonnollisesti ja iloisesti kuin\nmeidänkin.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nMinä olin väijyksissä oksien takana ja tein huomioita... Uteliaisuus\npiti minua tarkkaavaisena ja liikkumattomana... Olin pakottanut itseni\nkatselemaan tätä kylpykohtausta ja varroin levottomana, mitä tulisi\ntapahtumaan.\n\nMinun ei tarvinnut odottaa kauan; oksien hieno ritinä ja kahden\npienen, vienon äänen sointu ilmaisivat kohta, että molemmat pikkutytöt\nlähenivät...\n\nKiinalainen, joka myöskin oli kuullut sen, loikahti paikalla ylös aivan\nkuin vieterin ponnahuttamana. -- Ja kainoudesta tai siksi, että häntä\nhävetti auringon valossa näytellä niin suurta rumuutta -- kiiruhti hän\nvaatteitansa hakemaan. -- Monet musliinihameet, jotka toinen toisensa\npäälle asetettuina muodostivat hänen pukunsa, riippuivat siellä täällä\npuiden oksilla.\n\nHän ehti lennättää ylleen pari kolme niistä, ennen kuin molemmat\npikkutytöt saapuivat.\n\nRarahun kissa, joka kulki ensimäisenä, käyristi, nähdessään keltaisen\nmiehen, selkäänsä hyvin merkitsevällä tavalla, ja kääntyi hyvin\näkeissään ympäri... Tiahui tuli sitte näkyviin. -- Hän pysähtyi\nhetkeksi, kohotti käden leualleen ja naurahti käsi suullaan niin kuin\nhenkilö, joka näkee hyvin hassunkurisen näyn...\n\nRarahu katseli hänen olkansa yli ja nauroi myöskin. Sitten etenivät\nmolemmat päättävästi ja sanoivat viekastelevalla äänellä:\n\n\"Ia ora na, Tseen-Lee! -- Ia ora na tinita, mafatu meiti!\" (Päivää\nTseen-Lee! Päivää kiinalainen, sydänkäpyseni!)\n\nHe tiesivät hänen nimensä ja itse nimitti hän Rarahua nimeltä... Hyvin\nkiemailevin ilmein oli hän taas pudottanut palmikkonsa alas ja hänen\nvanhat, himokkaat silmänsä säkenöivät inhottavasti.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nHän kaivoi taskuistaan monenlaisia tavaroita, jotka hän tarjosi\nlapsille: rasioita, täynnä punaista ja valkoista puuderia, pieniä,\nnäppäriä pukeutumisvälineitä, pieniä hopealapioita kielen raapimista\nvarten, ja selitti kaikkien käyttötavan -- sitten vielä kiinalaisia\nmakeisia, pippuriin ja inkiväärin säilytettyjä hedelmiä...\n\nEtenkin oli Rarahu hänen kiihkeän huomionsa esineenä. -- Ja molemmat\npienokaiset antoivat hiukan pyydellä itseään, mutta pitivät kuitenkin\nhyvänään hänen tavaransa, vaikkakin halveksivin huulenliikkein ja\nirvistellen kuin marakatit.\n\nSuuresta punaisesta nauhasta antoi Rarahu kiinalaisen suudella paljasta\nolkapäätään.\n\nSitten pyrki Tseen-Lee vielä pitemmälle ja lähenteli huulillaan pienen\nystävättäreni suuta -- silloin pakeni Rarahu täyttä vauhtia Tiahuin\nseuraamana. Molemmat katosivat metsään kuin gasellit kädet lahjoja\ntäynnä. Heidän naurunsa kuului vielä kaukaa vihreyden läpi -- ja\nTseen-Lee, joka ei kyennyt saavuttamaan heitä, jäi paikoilleen surkeana\nja nolona.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nPilvi on hajonnut.\n\n\n-- -- -- Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja\nitki kuumia kyyneliä... Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat\nkäsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku\nraukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä\najatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa.\n-- Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja\nniihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän\nsattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta...\n\nSievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta\ntieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän\nollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että\npahan voi vielä parantaa kyynelillä.\n\nHän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että\nhän oli saattanut minut pahoilleni -- ja että minun veljeni John, tuo\nvakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä...\n\nHän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan\npunaisesta _pareosta_. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään;\nrinta tärisi huokauksista -- ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki\nystävättärensä itkevän...\n\nNuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan,\nveivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin\njohtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai\nsuuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni\nhetkeksi...\n\nTuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren\nmetsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta;\nensikertaa tuntui hän minusta _henkilöltä_, ja minä aloin miettiä mikä\nihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat\nalkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan...\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nTästä päivästä alkaen ei Rarahu enää pitänyt itseään lapsena ja lakkasi\nnäyttäytymästä paljain rinnoin päivän valossa...\n\nArkipäivinäkin alkoi hän käyttää hameita ja palmikoida pitkää\ntukkaansa...\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\n_Mata revan_ nimen oli Rarahu antanut minulle, koska hän ei ollenkaan\nvoinut sietää Loti nimeä, jonka minä olin saanut Faïmanalta tai\nAriitéalta. -- _Mata_ tarkoittaa oikeastaan _silmää_; maorit nimittävät\nihmisiä silmien mukaan ja sillä perusteella annetut nimet ovat yleensä\nhyvin onnistuneita...\n\nPlumketia sanottiin esim. kissansilmäksi, (_Mata-pi faré_), Brownia\nrotansilmäksi, (_Mata ioré_) ja Johnia sinisilmäksi, (_Mata ninamu_)...\n\nRarahu ei tahtonut verrata minua mihinkään eläimeen, ja monen\nmiettimisen jälkeen oli hän valinnut runollisemman nimityksen\n_Mata-reva_.\n\nMinä kysyin neuvoa arvoisien Pipcus-munkkien sanakirjalta ja löysin\nseuraavaa:\n\n-- -- -- _Reva_, taivaankansi -- rotko, syvänne, salaperäisyys...\n\n\n\n\nXXXII.\n\nLoti'n päiväkirjasta.\n\n\nTunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan\ntoisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän\nyksitoikkoisuuteen. -- On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden\nilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa...\n\nOi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä\nvietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa,\ntuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. --\nPuro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden\nmukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä.\n-- Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka\nmuistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen\ntuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla:\n_pumiraira_, joka tarkoittaa _vienoa heinänhajua_. Ilma oli täynnänsä\ntroopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän\nauringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota\nvaltavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet\nsisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän\nliikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien,\nsuurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden\nhiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin\nläpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään\nlevitti mansikan hajua...\n\n... Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut\ntaivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille,\npalasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. --\nMolemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen\nkyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen\nmeidän tuloamme. -- Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman\nhyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan.\n\n\"Me tervehdimme sinua, Loti!\" sanoivat he kurkkuäänillään; tai: \"Me\ntervehdimme sinua, Mata reva!\" Siinä kaikki ja sitten täytyi minun\nvetäytyä takaisin ja jättää heidän luokseen pikku ystäväni, joka\nhymyillen seurasi minua silmillään, ja joka oli kuin nuoruuden kukkea\nolemus molempien synkkien polyneesialaisten muumioiden rinnalla...\n\nOli ilta-aterian hetki. Ukko Tahaapairu ojensi pitkät, tatuoidut\nkäsivartensa polttoainekasaan ja otti siitä pari kuivaa\n_burao_-kappaletta ja hankasi niitä vastatusten villien vanhalla\ntavalla sytyttääkseen tulta. Rarahu otti tulen ukon käsistä, sytytti\noksakasan ja paistoi maassa pari _maioreaa_ eli leipäpuun hedelmää,\njoista perhe aterioitsi...\n\nSamaan aikaan oli Fataua-puron kylpijöillä tapana palata Papeeteen\nTetuara etunenässä, niin että minä aina sain mennä kotiin hauskassa\nseurassa.\n\n\"Loti\", sanoi Tetuara. \"Älä unhota, että sinua tänä iltana odotetaan\nkuningattaren puutarhassa. Teriä ja Faïmana lähettävät terveisiä\nsanoen, että he odottavat sinua lähteäkseen kanssasi juomaan teetä\nkiinalaisten luo -- -- -- Ja jos sinä sallit, tahtoisin minäkin\nmielelläni olla mukana...\"\n\nMe palasimme laulaen tietä pitkin, josta oli näköala suuren sinisen,\nlaskevan auringon viime säteiden valaiseman Valtameren yli.\n\nYö laskeutui Tahitin ylle, kuulakkaana ja tähtivaloisana. Rarahu nukkuu\nmetsässään; sirkat virittävät ruohokossa iltalaulunsa, yöperhoset\nlentelevät suurien puitten välissä -- ja hovinaiset alkavat harhailla\nkuningattaren puutarhoissa.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nKulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla\ntervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti --\nmutta myöskin hiukan säikähtyneenä -- omituista olentoa, joka kulki\nohitsemme.\n\nHän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti\ntahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi\nkääntyen sitten ympäri meitä katselemaan.\n\nRarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen,\nettä tuo vanha piika, tuo _puolivalkea_, läpilaiha mestitsi, joka\noli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen\nopettajattarenaan Papeeten koulussa.\n\nEräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän,\nRarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä\ntulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.\n\nRarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta\najatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen _haapiiraan_\n(koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nMinä palasin eräänä aamuna _Rendeeriin_ tuoden muassani sen\nmieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa...\n\nTamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé\nkuningattaren puoliso, -- pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä,\n-- oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän\nsisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.\n\nTavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu\nhyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan _näki hän verta_, hän janosi\nverta.\n\nHän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja\njättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan\nhänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä\npienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton\nmielessään kuvitella.\n\nPomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. -- Kulkipa\npalatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet\nulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. -- Hänen\nläsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin\nvilli eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.\n\nPomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää\navoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla\nkatettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset,\npiirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin...\n\nKaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin\nvierashuoneeseen.\n\nEn tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään,\njolla paloi kookosöljylamppu... En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa\nja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella\nkädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. --\nHänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä\npäänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa\nsilmissään oli harhailevan surullinen ilme...\n\n_Ia ora na, Loti!_ (Tervehdin sinua, Loti!)\n\nMinä olin pysähtynyt ovelle.\n\nSitten alkoi minun ja vieraan välillä seuraava keskustelu tahitin\nkielellä:\n\n\"Kuinka sinä tiedät minun nimeni?\"\n\n\"Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni\najutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä.\nTuletko sinä nukkumaan?\"\n\n\"Entä sinä? Oletko sinä jonkun saaren päällikkö?\"\n\n\"Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä\nsaat parhaan patjan.\"\n\nKun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni\n-- juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä,\njoka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti.\n\nSamalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään\npääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar\njuuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin,\nvarpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa\npainosta.\n\nKun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja\nlevitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin\nlehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan,\nnojaten päänsä molempiin käsiinsä.\n\nPomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta,\nnäytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi...\n\nKuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja\nkoska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta,\nmeni minulta kokonaan halu nukkua.\n\nVieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut\nharhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni...\nJossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain\nPomotu-saarien _himénéeta_ kaksiäänisesti .-- Ja sitten huusi\nprinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: \"_Mamu_!\" (hiljaa!) \"_Te hora\na horu ma piti_!\" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin\ntaikavoimalla.\n\nTuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon.\n-- Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut...\n\nSamoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun\nminä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies\nollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien\nvarasta ja lepäsi pöydällä...\n\nMinä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä\npurossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja\nkiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan.\n\n\"_Haere mai Loti_\", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, \"_haere mai\nparaparan_!\" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) \"No, ottiko hän sinut\nhyvästi vastaan?\"\n\n\"Kyllä\", sanoin minä.\n\nJa minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä\nilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan.\n\n\"Tiedätkö, kuka se oli?\" sanoi hän salaperäisesti. \"Oi! Mutta älä puhu\nsiitä kellekään, Loti... se oli Tamatoa!\"\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen,\nsillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein\ntilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä...\n\nSitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta\nprotestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä\njoukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa\nlatinaksikaan...\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\n... Kukapa osaisi sanoa, missä jonkun maan viehätys piilee? Kukapa\ntaitaisi tajuta tuon sisäisen tutunomaisuuden, tuon määrittelemättömän\nsävyn, mitä ei mikään inhimillisissä kielissä ilmaise?...\n\nTahitin viehkeydessä on paljon tuota outoa surumielisyyttä, joka\npainaa kaikkia Valtameren saaria -eristetty asema Tyynenmeren\näärettömyydessä -- mereltä puhaltava tuuli -- hyökyaaltojen kohina --\nvarjojen syvyys -- noiden maorilaisten karkea ja suruinen ääni, jotka\nkiertelevät laulellen hämmästyttävän korkeiden, valkoisten ja hoikkien\nkokospalmujen runkojen keskellä...\n\nKuluttaa itseään etsimällä, tajuntaan pyrkimällä, ilmaisumuotoa\nhakemalla... Turha vaiva -- tuo jokin pujahtaa pois ja pysyy\nkäsittämättömänä...\n\nOlen kirjoittanut Tahitista monta pitkää sivua; niissä on\nyksityiskohtia pienimpienkin taimien ulkonäköön -- sammalien\nerikoispiirteihin saakka...\n\nLuettakoonpa tuo kaikki parhaimmalla tahdolla maailmassa -- onko sitten\npäästy ymmärtämään? Varmasti ei...\n\nJa sitten: onko lukemisen loputtua kuultu yöllä, Polynesian koralleista\nvalkeilla rannikoilla, onko kuultu, yöllä, _vivon_ [kaislahuilun]\nsurullisen äänen soivan metsien pimennoista tai näkinkenkätorvien\nkaukana mylvivän?\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nHerkkua.\n\n\n... \"Valkean miehen liha maistuu kypsältä bananilta...\"\n\nSen tiedon sain minä vanhalta, Rutumah-saaren maoripäälliköltä\nHotoarulta, jonka asiantuntemus tällaisissa seikoissa on eittämätön...\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\n... Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua _pitkäksi,\njalattomaksi sisiliskoksi_, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä...\n\nKoska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun\nmestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen\noli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen\nlauseparteen.\n\nRarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista \"pitkän jalattoman\nsisiliskon\" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä\nmaan päällä; -- ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen...\n\nHän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä,\nettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle.\n\nNuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin\nhänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen\nlapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle -- Etenkin nuo teekutsut\nkiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia,\nteekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut \"tyhmät neitsyet\"\nkuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. -- Lotikin otti osaa\nniihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset,\nniin ettei hän ymmärtänyt enää mitään... Kun hän oli solvannut minua\nkylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause...\n\nSiitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa.\n-- Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman\nleipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. -- Yön saapuminen oli\nsurullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli\nsyvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin\npuiden korkean, synkän holvin alla... Minä jäin sinne siihen hetkeen\nsaakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa -- tuon säännöttömällä,\nkesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama\nkuin minun lapsuudessa oppimani -- \"_Isä meidän, joka olet taivaissa_\"\n-- Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti\ntuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä,\nöitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen\nlausumana.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nOli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin\noli saava katkerasti kokea -- seikka, jota hän ei kyennyt selvästi\nmäärittelemään sielussaan -- eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen\nkielensä sanoilla. -- Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla\nmahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja\ntuntemattomia tietomaailmoita. -- Hän tajusi jo meidän rotujemme,\nkäsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän\nalkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä\nmolemmissa. -- Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen\nkieltään, oli hänen mielestään _paupa_ -- suurten merien tuolta puolen,\nhaavemaista saapunut mies -- yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten\nalkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia\nmuutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia...\n\nHän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan\npalajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa... Hänellä ei ollut\nmitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista -- ja Tahaapairu\nvertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä.\n\nHän arveli esittävänsä Lotin silmissä -- viisitoista- vuotias lapsi kun\noli -- vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija\npian unhottaisi...\n\nHän erehtyi kuitenkin -- Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan\ntunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. -- Loti rakasti häntä jo\nhiukan sydämessään...\n\nHän muisteli veljeään Georges'ia -- häntä, jota tahitilaiset nimittivät\nRueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä\nmuistoja -- ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. -- Lotista\nnäytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun\npanema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä...\n\nVielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan\npiiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee\nlapsilta maailman näyttämön; -- äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä\nLontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin\ntavallisesti aletaan ajatella...\n\nLoti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän\nretkeltä -- ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut\nsyvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi -- koska hän, ehtimättä kasvaa\ntoisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana\nja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin\noli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko\ntuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. -- Ennen kuin hän lähti\nuneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut\nyksinään Yorkshiren metsissä.\n\nLotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia\nsiteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. --\nMolemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja\nluonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä\nhiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat\nintohimoisesti haaveilua, musiikkia -- kauniita hedelmiä, kukkia ja\nraikasta vettä...\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nTällä hetkellä ei näköpiirissämme ollut pilveäkään...\n\nVielä saisimme viettää viisi pitkää kuukautta yhdessä... Oli hyvin\nturhaa olla huolissaan tulevaisuudesta...\n\n\n\n\nXL.\n\n\nRarahu viehätti kaikki laulullaan.\n\nKun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina\nliverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin\nviserrellä.\n\nKun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia\nmuunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne\nolivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia.\n\nApiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa\noli _himéné_-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan\nohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen\ntärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; --\nhäntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet\nsekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia\nmylvähdyksiä, jotka ilmaisivat _dominantin_ ja ne tuntuivat pikemmin\nkesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä.\nYhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat\njoutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia,\njoita ei voi kirjoittamalla kuvailla...\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nOli päivän sammumisen aika. Minä olin yksin meren rannalla, Apiréen\npiirikuntaan kuuluvalla hietarannikolla. -- Odottelin Taimahaa\ntällä eristetyllä paikalla ja tunsin omituista mielenliikutusta\najatellessani, että tuo nainen tulisi...\n\nEräs nainen tulikin kohta. Huomasi minut kookospalmujen alla ja läheni\nminua... Yö oli jo tullut, ja kun hän oli aivan lähellä eroitin minä\noudot kasvot, jotka katselivat minua nauraen villiä naurua.\n\n\"Oletko sinä Taimaha?\" sanoin minä hänelle.\n\n\"Taimaha? En. -- Minun nimeni on Tevaruefaipotuaiahutu Papetoian\npiiristä. Minä pyydystän porsliinisimpukoita riutoilta ja punaista\nkorallia. Tahdotko ostaa sitä?\"\n\nOdotin vielä puoleen yöhön. -- Seuraavana päivänä sain tietää, että\noikea Taimaha oli lähtenyt takaisin saarelleen; minun sanaani ei oltu\nviety perille, ja hän oli mennyt pois aavistamatta, että Ruerin veli\noli odottanut häntä monta tuntia hiekkarannikolla.\n\n\n\n\nXLII.\n\nLoti John B:lle \"Rendeerissä\".\n\n\n    Taravao, 1872.\n\n    Hyvä Veljeni John!\n\n    Sanansaattajalla, joka tuopi sinulle tämän kirjeen, on samalla\n    tehtävänä jättää sinulle koko joukko lahjoja minulta. Siinä\n    on ensiksi töyhtö punaisen phaeton-linnun sulista, hyvin\n    kallisarvoinen kappale, isäntäni, Tehepoon päällikön lahja;\n    sitten kolmirivinen, pienistä, valkeista simpukoista pujotettu\n    helminauha, päällikön vaimon lahja, ja lopuksi pari _reva-reva_\n    tupsua -- jotka eräs ylhäinen nainen Papeurin piiristä oli\n    pistänyt hiuksiini Taravaon juhlilla.\n\n    Minä jään tänne vielä muutamaksi päiväksi, päällikön luo, joka\n    oli veljeni ystävä; käytän amiraalin myöntämän loman aivan\n    loppuun.\n\n    Minulta ei puutu muuta kuin sinun läsnäolosi, veli, että oloni\n    Taravaossa olisi täysin viehättävä. Papeeten ympäristöistä et\n    voi saada käsitystäkään tästä tuntemattomasta seudusta, jonka\n    nimi on Taravaon niemi: rauhaisa, varjoinen, lumoava nurkka --\n    jättiläismäisine oranssimetsineen, joiden hedelmät ja kukat\n    kauttaaltaan kattavat ihanan maaperän, tuoksuvien ruohojen ja\n    punaisten kukkien alla.\n\n    Sinne tänne on siroiteltu sitruunanpuisia majoja, missä muinaiset\n    maorit liikkumattomina elävät; siellä on säilynyt alkuasukkaiden\n    vanha vierasvaraisuus: hedelmäateriat vihreistä oksista ja\n    kukista palmikoitujen katosten alla, musiikki, ruokopillien\n    valittavat unisoonot, _himéné_-kuorot, laulut ja tanssit.\n\n    Minä asun yksin yksinäisessä, pylväiden varaan rakennetussa\n    majassa meren ja korallien yläpuolella. Valkeasta\n    mattovuoteestani näen minä hiukan kumartuessani allani liikkuvan\n    kokonaisen pienen erikoismaailman, ja se on korallien maa.\n    Valkoisten tai ruusunpunaisten haarojen keskellä, merikasvien\n    monimutkaisten oksikkojen välissä liikkuu tuhansia pikku kaloja,\n    joitten värejä voi verrata ainoastaan kolibrien tai jalokivien\n    hohtoon: sinipunervaa, heleän vihreää, kuvaamattoman sinistä\n    -- ja koko joukko pieniä, kaikissa taivaankaaren väreissä\n    säteileviä olentoja, jotka ovat kaiken muun, paitsi kalan\n    muotoisia... Päivällä, ruokalevon rauhaisina tunteina, ihailen\n    minä mietteihini vaipuneena kaikkea tuota, jota luonnontutkijat\n    ja huomioidentekijätkään tuskin tuntevat.\n\n    Yöllä ahdistaa sydäntäni hiukan tässä Robinsonmaisessa\n    yksinäisyydessä. -- Kun tuuli vinkuu ulkona, kun meri\n    kaiuttaa pimeässä suurta, synkkää ääntään, silloin tunnen\n    minä kuin yksinäisyyden hätää, täällä, tämän kaukaisen saaren\n    merellisimmällä, piiloisimmalla niemellä, -- tuon Tyynen meren\n    mittaamattomuuden, äärettömimmän maan äärettömyyksistä, joka\n    ulottuu aivan suoraan napamantereen salaperäisille rannoille\n    saakka.\n\n    Eräällä kaksipäiväisellä retkellä Tehaupoon päällikön kanssa sain\n    minä nähdä tuon Vairian järven, joka herättää alkuasukkaissa\n    taikauskoista pelkoa -- Vietimme yhden yön sen rannoilla. Se\n    on outo kolkka, jota harva ihminen on katsellut; joskus saapuu\n    sinne joku euroopalainen uteliaisuudesta: tie on pitkä ja\n    vaikea, ympäristö villi ja autio. -- Kuvitteleppa kuollutta\n    merta tuhannen metrin korkeudessa, hävinneenä keskustan vuorten\n    taa, korkeiden ja jäyhien kallioiden häiritessä sen ympärillä\n    terävillä ulkopiirteillään illan kirkasta taivasta. -- Syvä\n    ja kylmä vesi, jota mikään ei elähytä: ei tuulen puuska, ei\n    ääni, ei elävä olento, ei edes kalakaan... -- \"Muinoin\", sanoi\n    Tehaupoon päällikkö, \"laskeutuivat outosukuiset _tupapahut yöllä\n    vuoristosta ja pieksivät vettä pitkillä merilokin siivillään_\".\n\n    Jos sinä menet kuvernöörin luo keskiviikko-illanviettoon ja\n    tapaat siellä prinsessa Ariitéan, sano hänelle, etten unhota\n    häntä yksinäisyydessäni ja toivon saavani tanssia hänen\n    kanssaan ensi viikolla kuningattaren tanssiaisissa. -- Jos sinä\n    puutarhoissa satut tapaamaan Faimanan tai Terian, voit sanoa\n    heille minun puolestani mitä mieleesi juolahtaa...\n\n    Rakas, kulta veli, tee minulle se ilo, että menet, Fataua-purolle\n    kertomaan terveiseni pikku Rarahulle, Apiréesta... Tee se minun\n    puolestani, pyydän sinua; sinä olet liian hyvä ollaksesi anteeksi\n    antamatta meille molemmille... Totta tosiaan, minä vannon\n    rakastavani tuota pikku raukkaa kaikesta sydämestäni...\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\n... Rarahu ei tiennyt mitään _Taaroa_-jumalasta, yhtä vähän kuin\nlukuisista jumalattarista hänen seurueessaan; eipä hän edes ollut\nkuullut puhuttavankaan näistä polynesialaisen jumalaistaruston\nhenkilöistä. Ainoastaan kuningatar Pomaré oli kunnioituksesta rotunsa\nvanhoja perintätapoja kohtaan oppinut nuo muinaisten jumal'olentojen\nnimet säilyttäen muistissaan ammoisten aikojen omituisia legendoja.\n\n... Mutta kaikki nuo Polynesian kielen oudot sanat, jotka olivat\nhämmästyttäneet minua, nuo hämäräsisältöiset, salaperäiset sanat,\njoilla ei ole vastinetta meidän euroopalaisissa kielissämme, olivat\ntuttuja Rarahulle ja hän käytti niitä tai selitti niitä minulle\nharvinaisen, kummallisen runollisesti.\n\n\"Jos sinä jäisit useammin Apiréehen yöksi\", sanoi hän minulle, \"oppisit\nsinä minun seurassani paljon nopeammin koko joukon sanoja, joita\nPapeetessa asuvat tytöt eivät tiedä. Kun olemme olleet _yhteisen pelon\nvallassa_, opettaisin minä sinulle _Tupapahuista_ hyvin pelottavia\nasioita, joita sinä et tiedä...\"\n\nJa maorinkielessä on tosiaan paljon sanoja ja kuvia, jotka käyvät\nymmärrettäviksi vasta ajan pitkään, kun on elänyt alkuasukasten kanssa\nöisissä metsissä kuunnellen tuulen ja meren voihkinaa, korva tarkaten\nkaikkia luonnon salaperäisiä ääniä.\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\n... Tahitin metsissä ei koskaan kuule minkäänlaista linnunlaulua;\nmaorien korvat eivät tunne tuota naivia soitantoa, mikä muissa\nilmanaloissa täyttää metsät ilolla ja elämällä.\n\nTuon synkän varjon alla, köynnöskasvien ja kanervien keskellä,\nei mikään lennä, ei mikään liiku, siellä on aina sama outo\nhiljaisuus, joka tuntuu vallitsevan alkuasukkaiden surumielisessä\nmielikuvituksessakin.\n\nVuorenrotkoissa näkee vain liitelevän pelottavissa korkeuksissa\nphaetonin, pienen valkoisen linnun, jonka pyrstössä on pitkä valkea tai\nvaaleanpunainen sulka.\n\nPäälliköt kiinnittivät ennen hiuksiinsa sulkatöyhdön; ja heiltä\nvaadittiinkin paljon aikaa ja kestävyyttä saadakseen kokoon tuollaisen\nylimyksellisen koristeen...\n\n\n\n\nXLV.\n\nMäärittelemättömiä.\n\n\nMeidän inhimillisellä luonto-raukallamme on eräitä tarpeita, jotka\ntuntuvat aiotun erikoisesti muistuttamaan meille kuinka epätäydellisiä\nja aineestariippuvaisia me olemme -- tarpeita, joihin sekä\nkuningattarien että paimentyttöjen täytyy alistua -- \"vartiankin, joka\nvalvoo Louvren porttia\" j.n.e.\n\nKun kuningatar Pomaréta ahdistaa tuollainen epämiellyttävä tilanne,\nseuraa häntä kolme naista erääseen salaperäiseen komeroon, jonka\nbananien lehvät peittävät...\n\nEnsimäisellä näistä uskotuista on tehtävänä tukea toimituksen aikana\nhänen painavaa, kuninkaallista olemustaan. Toinen pitää kädessään\n_buraon_ lehtiä, jotka ovat valitut tuoreimpien ja pehmeimpien\njoukosta... Kolmas, joka alkaa tehtävänsä, kun toiset ovat sen\nlopettaneet -- kantaa pullossa sandelin (monoi) tuoksuista kookosöljyä,\njolla hän on saanut toimekseen voidella ne kohdat, mitkä buraonlehdillä\nhierominen on hetkeksi tulehduttanut tai raapinut...\n\nIstunnon päätyttyä -- palaa kulkue vakavana palatsiin.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nRarahu ja Tiahui olivat sättineet toisiaan erittäin kiihkeästi. --\nHeidän raikkaista suistaan oli monen minuutin ajan, keskeytymättä ja\nesteettä tulvinut mitä lapsellisimpia ja päättömimpiä, -- sekä myöskin\nsopimattomimpia haukkumasanoja. -- Samoinkuin latinalainen, uhmailee\ntahitilainenkin sanoissa säädyllisyyttä. --\n\nSe oli noiden kahden pikku tytön ensimäinen riita, ja se huvitti\nsuuresti katselijoita; kaikki Fataua-puron rannalla loikoilevat nuoret\nnaiset nauroivat täyttä kurkkua ja kiihottivat heitä:\n\n\"Sinä olet onnellinen, Loti\", sanoi Tétuara. \"Sinun tähtesi he\nriitelevät.\"\n\nJa minun takiani se todella tapahtuikin. Rarahu oli saanut Tiahuihin\nkohdistuvan mustasukkaisuuden puuskan, ja siitä johtui väittely.\n\nKuin kaksi naaraskissaa, jotka ovat hyökkäämäisillään ja\nkynsimäisillään, katselivat molemmat pikkutytöt toisiaan kalvaina,\nliikkumattomina, vihasta vavisten:\n\n\"_Tinito oufa_!\" (Kiinalaisen hempukka) huusi Tiahui ponsilauseiden\nloppuessa, viitaten verisesti kauniiseen, vihreään harsohameeseen.\n\n\"_Oviri, Amutaata_!\" (Raakalainen, ihmissyöjä) pisteli Rarahu,\njoka tiesi ystävättärensä aivan pienenä saapuneen eräältä kaikkein\nkaukaisimmista Pomotu-saarista -- ja vaikkei Tiahui itse suinkaan ollut\nihmissyöjä, oli hänen sukulaistensa keskuudessa varmasti ollut niitä.\n\nHaukkumasanat olivat molemmin puolin sattuneet kipeään kohtaan, ja\nmolemmat pikku tytöt raapivat ja purivat kiskoen toisiaan tukasta.\n\nHeidät erotettiin. He alkoivat itkeä, ja sitten kun Rarahu oli\nheittäytynyt Tiahuin syliin päätyivät molemmat toisiaan innolla\nrakastavat suutelemaan ja syleilemään sydämensä pohjasta...\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nTiahui oli tunteittensa kuohussa suudellut Rarahua nenällään seuraten\nmaorirodun vanhaa, unohtunutta tapaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä\nlapsuudesta barbaarisilla saarilla; hän oli suudellut ystävätärtään\nasettaen pienen nenänsä Rarahun poskelle ja hengittäen hyvin\nvoimakkaasti.\n\nNoin huokuen suutelivat maorilaiset muinoin toisiaan -- huulille\nsuuteleminen on tullut heille Euroopasta...\n\nJa huolimatta kyynelistään valahti Rarahun huulille minua katsellessaan\nkoomillinen yhteisymmärryksen hymy, joka ilmaisi jokseenkin seuraavaa:\n\n\"Katsos tuota pientä raakalaista!... Olinpa oikeassa sanoessani häntä\nsiksi! Mutta minä pidän hänestä kuitenkin!\"...\n\nJa kaikin voimin syleilivät molemmat pikkuiset toisiaan ja hetki sen\njälkeen oli kaikki unohdettu.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nSeuratessa hoikkien kookospalmujen alla Tahitin valkeita\nhietarannikoita tapaa jollain yksinäisellä paikalla sinistä\näärettömyyttä kohti kohoavia, -- menneitten sukupolvien ihmisten\nmaulla valitsemilla kohdilla kuolinkumpuja, suuria korallirykelmiä\nsiellä täällä... Ne ovat _marae'ita_, muinais-aikojen päälliköiden\nhautoja, ja tarina niiden alla lepäävistä vainajista katoaa\nsatumaiseen, tuntemattomaan menneisyyteen, joka vallitsi ennen\nPolynesia-saariryhmän löytöä. -- Kaikilla niillä saarilla,\nmissä maoreja asuu, tapaa _marae'ita_ rannikoilla. Rapa-Nui'n\nsalaperäiset saaristolaiset koristivat nämä haudat hirveänaamaisilla,\njättiläismäisillä kuvapatsailla, tahitilaiset istuttivat niiden\nympärille vain rautapuuryhmiä. Rautapuu on sen seudun sypressi, sen\nlehvikkö on raukea; merituuli viheltää omituisesti kulkiessaan sen\njäykkien oksien välitse... Nuo vuosista huolimatta valkeina, korallin\nhohtavina pysyneet hautakummut, joiden yli suuret, mustat puut\nkohoavat, loihtivat mieleen entisajan kamalan uskonnon muistoja: nehän\nolivat myöskin alttareita, joilla ihmisuhreja teurastettiin vainajien\nkunniaksi.\n\n\"Tahiti\", sanoi Pomaré, \"oli ainoa saari, missä kaukaisimpinakaan\naikoina ei syöty uhreja pyhän toimituksen jälkeen, matkittiin vain\nhirmuaterian menoja. Silmät vain poistettiin kuopistaan, pantiin\nlautaselle ja tarjottiin kuningattarelle, -- valta-aseman kamala\netuoikeus.\" (_Pomarén suusta kuultua_.)\n\n\n\n\nXLIX.\n\n\nTahaapairu, Rarahun kasvatti-isä, harjoitti niin merkillistä ammattia,\nettei meidän Euroopassamme, jossa on niin viljalti kaikenlaisia\nkeksintöjä, ole varmasti vielä koskaan kuviteltu moista.\n\nHän oli hyvin vanha, ja se ei ole niinkään tavallista Valtameren\nsaarilla. Sitäpaitsi oli hänellä parta, valkoinen parta, mikä siellä\non vielä harvinaisempaa. Marquesassaarilla on valkoinen parta\nmelkein olematon tuote, jota käytetään kallisarvoisten koristusten\nvalmistamiseen eräiden päälliköiden hiuslaitteisiin ja korviin -- ja\nsiellä hoidellaan ja säilytetään huolellisesti muutamaa vanhusta tämän\nheidän ruumiillisen olemuksensa osan säännöllistä vuoroviljelystä\nvarten.\n\nVanha Tahaapairu leikkasi kaksi kertaa vuodessa omansa, ja lähetti\nsen Hivao'aan, kaikkein barbaarisimpaan Marquesassaarista, missä sitä\nmyytiin painoonsa kultaa.\n\n\n\n\nL.\n\n\nRarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä\npidin polvillani.\n\nMe istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun\njuurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi\nhitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän\nhiljaisuuden keskellä.\n\nSinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä;\noli päivä ennen lähtöä. _Rendeer_ tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään\nMarquesassaarien pohjoisryhmässä.\n\nRarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin\nhaaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan.\nHetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana,\nja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi\nhän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta\nvasten...\n\nRarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa\nkappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista\npolyneesialaisista oli hirmuinen pelätin.\n\nSaatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä\nsielussaan joukon uusia käsitteitä -- hänen voimatta antaa niille\ntarkkaa muotoa...\n\nTuo pää oli kai hyvin vanha, -- melkein kivettynyt -- ja tuon punaisen\nvivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja\nluihin... Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa...\n\n\"_Riaria_!\" sanoi Rarahu... Riaria, on tahitilainen sana, jota sana\nhirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota\nerikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua...\n\n\"Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?\" kysyin minä Rarahulta. Hän\nvastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta:\n\n\"Sen nauru, Loti; sen Tupapahunauru...\"\n\n... Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu\noli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja... Tässä maassa, missä\nei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta;\nmissä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana,\nsäikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta...\n\nAvonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin\ntoimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi _himénéeta_\nsaadakseen rohkeutta... Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka\nläpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa...\n\nRarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä\ntaaksepäin -- asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa.\n-- Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi\nsiitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa...\n\nMetsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista\nleviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät,\njotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien\nominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden\ntakaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala\nryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän\nlähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa...\n\n\n\n\nLI.\n\n\n... Seuraava päivä oli hyvin rauhaton hyvästijättöpäivä.\n\nIllalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut\nTahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään\nkuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön\nlangetessa...\n\nKun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin\nminä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä\npaksulla, valkealla harsolla...\n\nMinä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta\nkertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja\nnauroi musliiniverhonsa poimujen alla...\n\nVedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja\nhän pakeni nauruun purskahtaen.\n\nFaimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet\ntälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei\nollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle\nmitään tietoja hänestä.\n\nMinun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui\nsiltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa\nhuvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi\npaljon järkyttävämmän kohtauksen...\n\nMe lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja\nRarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle\nsaakka...\n\nRarahu itki viljoja kyyneleitä, vaikkei _Rendeerin_ matkan pitänyt\nkestää kuin kuukauden verran; hän ehkä aavisti, ettei tuollaista\nyhdessä viettämäämme suloista aikaa enää tulisikaan...\n\nIdylli oli lopussa... Vastoin meidän inhimillisiä odotuksiamme nuo\nFataua-puron rannalla kulutetut rauhan ja onnen hetket olivat menneet\nohi, milloinkaan palajamatta.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\nKaikenlaista Nuka-Hivasta.\n\n\n(Kappale, jonka voi jättää lukematta, mutta joka ei ole pituudella\npilattu.)\n\nNuka-Hivan nimikin tuo mukanaan karkoituksen ja rangaistusvankilan\nkuvan, vaikkei mikään nyttemmin oikeuta tuota ikävää ajatusta. Jo\nmonta, pitkää vuotta sitten ovat tuomitut jättäneet tämän kauniin maan,\nja Taiohaen hyödytön linnake ei enää ole kuin raunio vain.\n\nVapaa ja villi aina vuoteen 1842, kuuluu saari tästä ajasta alkaen\nRanskalle. Tahitin, Seurasaarten ja Pomotu-saariston sortuessa on se\nmenettänyt riippumattomuutensa samaan aikaan kuin nuo saariryhmät\nvapaaehtoisesti luopuivat omastaan.\n\nTaiohaessa, saaren pääkaupungissa, asuu toistakymmentä euroopalaista,\nkuvernööri, luotsi, lähetyspiispa, munkit, neljä nunnaa, jotka pitävät\nkoulua pikku tytöille, ja lopuksi neljä santarmia.\n\nKaikkien näiden keskuudessa eläen saapi maansa menettänyt, vallasta\nsyrjäytetty kuningatar hallitukselta kuuden sadan frangin eläkkeen\nitseään ja perhettään varten, paitsi sotilaiden elantokustannuksia.\n\nValaanpyytäjälaivat pitivät ennen Taiohaeta lepopaikkanaan ja maa\noli alttiina heidän nylkemisjärjestelmälleen. Kurittomat matruusit\nhajaantuivat alkuasukkaiden majoihin ja pitivät siellä suurta melua.\n\nNyttemmin, kiitos neljän santarmin vaikuttavan läsnäolon, huvittelevat\nhe mieluummin lähisaarilla.\n\nNuka-Hivan saaristolaiset olivat ennen hyvin lukuisat, mutta\neuroopalaisten tuomat, uudet kulkutaudit ovat supistaneet heidän\njoukkonsa vähemmäksi kuin kymmenenneksi osaksi entisestä.\n\nHeidän ruumiinmuotojensa kauneus on kuuluisa ja Marquesassaarien rotua\nkehutaankin yhdeksi ihmiskunnan kauniimmista.\n\nVaaditaan kuitenkin jonkunverran aikaa, että tottuisi noihin omituisiin\nkasvoihin ja löytäisi viehättävää niistä. Naisilla, joitten vartalo\non niin siro ja suhteellinen, on karkeat piirteet, kuin kirveellä\nveistetyt, ja heidän kauneutensa laatu on kaikkien lakien ulkopuolella.\n\nHe ovat Taiohaessa ottaneet käytäntöön pitkät, tahitilaiset\nmusliiniviitat; he pitävät tukkaansa puolilyhyenä, pörröllään,\nkähärällä ja käyttävät hajuaineena sandelia.\n\nMutta maan sisäosissa ovat nuo naispuvut perin yksinkertaistetut.\n\nMiehet tyytyvät kaikkialla kapeaan vyöhön, koska ihopiirrokset\nvastaavat heidän mielestään täysin sopivaista pukua.\n\nNiinpä ovatkin he tatuoidut perin huolekkaasti, äärimmäisellä taidolla\n-- mutta omituisen mielenoikun vuoksi ovat nuo piirrokset sijoitetut\nvain ruumiin toiseen puoliskoon, oikeaan tai vasempaan, kun toinen\npuoli jää valkeaksi, tai melkein.\n\nHeidän kasvojensa poikki kulkevat, tummansiniset piirrot tekevät heidän\nilmeensä hurjan raakalaismaisiksi, korostaen oudosti silmien valkuaista\nja hampaiden kiilloitettua emaljia.\n\nLähisaarilla, jotka harvemmin joutuvat kosketuksiin euroopalaisten\nkanssa, ovat kaikki sulkatöyhtöjen eriskummaisuudet vielä käytännössä,\nsamoin kuin pitkiksi kaulanauhoiksi pujotetut hampaat ja mustat,\nkorviin kiinnitettävät villatupsut.\n\nTaiohae täyttää syvän lahden keskustan korkeiden, ja oikullisesti\nkäpertyneiden vuorten äkkijyrkkien rinteiden syvänteessä. -- Paksu\nvehreys on valahtanut koko seudun ylle kuin loistava viitta; koko saari\non sekava ryhmä puita, joiden mehu on hyödyllistä tai kallisarvoista,\nja tuhannet kookospalmut, seisoen korkeina notkuvine runkoineen,\nhäilyttävät alituisesti latvojaan muun metsän yläpuolella.\n\nMajat, joita pääkaupungissa on hyvin vähän, ovat sopivasti hajaantuneet\npitkin varjoista kujaa, joka mutkittelee rannikon piirteiden mukaan.\n\nTämän viehättävän, mutta laatuaan ainoan tien takana, johtaa vuoristoon\nmuutamia metsän varjostamia polkuja. Saaren sisäosa on kuitenkin\nniin sekavanaan metsiä ja kallioita, että harvoin tekee mieli mennä\nkatsomaan mitä siellä tapahtuu -- ja liikettä lahdesta toiseen\nvälittävät meritse alkuasukkaiden alukset.\n\nVuoristossa piilevät vanhat maorihaudatkin, kaikkien kammon esineinä ja\nkauheiden Tupapahujen olinpaikkoina -- -- --\n\nTaiohaen kaduilla on vähän kulkijoita; Nuka-Hivassa ei ollenkaan\ntunneta meidän euroopalaisen elämämme ainaista levottomuutta.\nAlkuasukkaat viettävät suurimman osan päiväänsä kyyristyneinä\nraajojensa edustalla, liikkumattomina kuin sfinksit. He ravitsevat\nitseään, niin kuin tahitilaisetkin, metsiensä hedelmillä ja kaikki\ntyönteko on heille tarpeetonta... Jos joku heistä silloin tällöin menee\nvielä kalastamaan herkuttelun halusta, ovat useimmat mieluimmin sitä\nvaivaa näkemättä.\n\n_Popoi_, yksi heidän hienostuneimmista ruokalajeistaan, on barbaarinen\nsekoitus hedelmiä, kalaa ja maassa mädätettyjä rapuja. Tuon ravinnon\nhaju ei ole sanoin kuvattavissa.\n\nIhmissyönti, joka vielä on vallalla Hivaossa (tai Dominiquessa),\neräässä lähisaarista, on Nuka-Hivalla ollut unohdettuna jo useita\nvuosia. Lähetyssaarnaajien ponnistukset ovat aiheuttaneet tuon\nonnellisen muutoksen kansallisissa tavoissa; muissa suhteissa ei\nalkuasukkaiden pintapuolinen kristillisyys kuitenkaan ole vaikuttanut\nmitään heidän elinmuotoihinsa, ja heidän tapojensa löyhyys voittaa\nkaikki käsitykset...\n\nAlkuasukkaiden keskuudessa tapaa vielä useita heidän jumalansa kuvia.\n\nSe on iljettävänaamainen olento, joka muistuttaa ihmisen sikiötä.\n\nKuningattarella on neljä tuollaista hirviötä viuhkansa varteen\nveistettyinä.\n\n\n\n\nII.\n\nRarahun ensimäinen kirje Lotille.\n\n\n(Valaanpyytäjä-laivan tuoma Marquesas-saarille.)\n\n    Apiré i te 10 no mati 1872.\n    Apiré, 10 p. toukok. 1872.\n\n    E Loti, tau taio rahi e,\n    Oi, Loti, minun armas ystäväni,\n\n    E ta u tane iti here rahi,\n    Oi! pieni, rakas puolisoni,\n\n    ia ora na oe\n    minä tervehdin sinua\n\n    I te Atua mau.\n    oikean Jumalan nimessä.\n\n    Tau mafatu merahi peapea\n    Minun sydämeni on surullinen siitä, että sinä\n\n    no te mea ua raveatuoe,\n    olet mennyt kauas pois,\n\n    no te mea aita nau minmiri faahou ia oe.\n    siitä, etten näe sinua enää.\n\n    I tui nei ra,\n    Nyt pyydän minä sinua,\n\n    O tau hoa iti here rahi,\n    oi minun pieni, armas ystäväni,\n\n    la tae mau atu teie nei rata ia oe\n    kun tämä kirje saapuu sinulle,\n\n    e papai noa mai oe ia u\n    kirjoittamaan minulle,\n\n    I to oe na mau manao rii,\n    että saisin tietää ajatuksesi,\n\n    la mauruuru noa ea vau.\n    että minä olisin tyytyväinen.\n\n    E riro ra paha\n    Ehkäpä on tapahtunut,\n\n    ua ruri e to oe na manao\n    että ajatuksesi ovat kääntyneet pois minusta,\n\n    te huru iho a rahoi la te taata nei\n    niin kuin täällä käy miehille,\n\n    la taa e atu i taua ra vahine.\n    kun he ovat jättäneet vaimonsa.\n\n    Aita roa tu e parau rii api i Apiré nei,\n    Apiréssä ei ole mitään uutta tällä hetkellä,\n\n    maori ra n o Turiri,\n    jollei kuitenkin se, että\n\n    tau pifare iti here rahi, ua merahi mauiui,\n    minun rakkahin kissani, on hyvin sairas,\n\n    e pohe paha roa ino la oe e haere mai faahou.\n    ja on ehkä aivan kuollut, kun sinä palaat.\n\n    Tirara tau parau iti.\n    Minä olen lopettanut pienen puheeni.\n\n    La ora na oe.\n    Tervehdin sinua.\n\n        Rarahu.\n\n\n\n\nIII.\n\nKuningatar Vaekehu.\n\n\n-- -- -- Kun seurataan Taiohaen kadun vasenta puolta saavutaan kirkkaan\nlähteen luo, kuningattaren kaupunginosaan. Baniansin jättiläismäiseksi\nkasvanut viikunapuu levittää surullista varjoaan kuningattaren majan\nyli. -- Sen käärmemäisesti kiemuroivien juurien mutkien välissä tapaa\nistumassa naisia, jotka ovat useimmiten puetut kullankeltaisiin\nviittoihin, mitkä tekevät heidän ihonsa kuparin väriseksi. Heidän\nkasvojensa piirteet ovat karkean kovat, ja he katselevat tuloanne\nvillein, ivallisin ilmein.\n\nIstuen päivät päästään puoliunessa, pysyvät he liikkumattomina ja\nmykkinä kuin epäjumalien kuvat.\n\nSe on Nuka-Hivan hovi, kuningatar Vaekehu seuranaisineen.\n\nTästä vähemmän puoleensavetävästä ulkonäöstä huolimatta ovat nuo\nnaiset hyvin hyväluontoisia ja vieraanvaraisia; he ovat ihastuneita,\njos ulkomaalainen istahtaa heidän viereensä ja tarjoavat hänelle aina\nkookospähkinöitä ja oransseja.\n\nElisabeth ja Atéria, molemmat ranskaa puhuvat hovinaiset, tekevät\nteille silloin kuningattaren puolesta lapsellisia kysymyksiä viime\nSaksansodasta. He puhuvat paljon, mutta hitaasti, korostaen joka sanan\nomituisella tavalla. Taistelut, joihin on ottanut osaa yli tuhatta\nsotilasta, saavat heidät epäuskoisesti naurahtamaan; meidän armeijaimme\nsuuruus käy heidän käsityskykynsä yli.\n\nKuitenkin heikkeni keskustelu pian, heille riittää muutaman lauseen\nvaihtaminen, heidän uteliaisuutensa on tyydytetty ja kun vastaanotto\nloppuu, muumioituu hovi taas ja teette te mitä hyvänsä mielenkiinnon\nherättämiseksi ei kukaan enää välitä teistä.\n\nRanskan hallituksen toimesta rakennettu kuninkaallinen asunto sijaitsee\nyksinäisessä nurkkauksessa kookospalmujen ja tamariskipensaiden\nympäröimänä.\n\nMutta meren rannalla, tuon vaatimattoman asunnon rinnalla ilmaisee\ntoinen maja, loistotalo, joka on rakennettu kaikkia alkuasukkaiden\nylellisyyskeinoja käyttämällä, vielä tuon alkuperäisen rakennustaiteen\nkoko hienouden.\n\nMustista veistämättömistä kivistä rakennetulta leveältä perustalta\nkohoten kannattavat raskaat, komeat puuhirret salvosta. Rakennuksen\nholvit ja seinät ovat muodostetut tuhansien joukosta valituista\nsitruunapuun oksista, suorista ja kiiltävistä kuin ruoko, ja kaikkia\nnoita aineksia yhdistävät toisiinsa eriväriset sidenuorat, jotka ovat\nsovitetut muodostamaan säännöllisiä, monimutkaisia kuvioita.\n\nSiellä viettää vielä hovi, kuningatar ja hänen poikansa pitkiä hetkiä\nliikkumattomuudessa ja levossa katsellen verkkojensa kuivumista\nankarassa auringonpaisteessa.\n\nAjatukset, jotka piirtelevät vakoja kuningattaren omituisille\nkasvoille, pysyvät kaikilta salattuina, ja hänen ainaisten unelmiensa\narvoitus on ratkaisematon. Onko tuo surumielisyyttä vai tylstymistä?\nMiettiikö hän jotain, vai eikö? Sureeko hän riippumattomuuttaan ja\nhäipyvää kesyttömyyttä ja kansaansa, joka rappeutuu ja karkaa hänen\nkäsistään? -- -- --\n\nAtéria, hänen varjonsa ja koiransa, saattaisi ehkä tietää sen: ehkäpä\ntuo tyttö, jota ei voi välttää, kertoisikin sen meille, mutta kaikki\nsaattaa uskomaan ettei hänkään sitä tiedä; ja saattaapa olla, ettei hän\nole koskaan sitä ajatellutkaan.\n\nVaekehu suostui mielellään olemaan usean muotokuvapainoksensa mallina;\nkoskaan ei tyynempi malli ole sallinut tarkastella itseään niin\nhätäilemättä.\n\nTuo sortunut kuningatar paksuine, harjamaisine hiuksineen pysyy vielä\nsuurena ylväässä puhumattomuudessaan...\n\n\n\n\nIV.\n\nVaekehun kuolinkamppailu.\n\n\nKun minä eräänä iltana kuljin yksin kuutamolla pitkin puiden\nvarjostamaa polkua, joka johtaa vuoristoon, kutsuivat seuranaiset minua.\n\nJo kauan sairastettuaan oli heidän hallitsijattarensa, sanoivat he,\nkuolemaisillaan.\n\nHän oli jo saanut lähetyspiispalta viimeisen voitelun.\n\nMaassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen\nkaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen\nympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat\n(raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän\nerikoisen valitustapansa.)\n\nMeidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä\nkohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista\nkalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta,\nhuokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa\nsurumieltä... Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan,\nollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt\ntapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita.\n\nVaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja\nhiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja\nkuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua.\n\n\n\n\nV.\n\nKalman kartanoilla.\n\n\nMeidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872.\n\nOli pimeä yö kun _Rendeer_ palasi ankkuroidakseen Papeeten redille\nkesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.\n\nKun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien\nvarjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:\n\n\"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua\nApiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen.\nHänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu\nkuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten\nkanssa kuolinvalvojaisiin.\"\n\n\"Me odotimme sinua joka päivä\", jatkoi Tiahui, \"ja me kiinnitimme\nusein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun\nvalkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me _Rendeerin_; sitten\nnäimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin\nminä tänne sinua odottamaan.\"\n\nMe seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti\npitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä,\nsuurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä.\n\nTiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli\nmennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli\nlähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa,\njoka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo\npikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli\nvakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta.\n\nKohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi\nkasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja\npeitti meidät suurilla vesipisaroilla.\n\nKaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki\nsisäänsä Tahaapairun ruumiin.\n\nTuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta\nlapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja\nrakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle.\nSen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu\npystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat.\nNiitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden\nhaaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä\nheilutellessa.\n\nKun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui\nminut äkkiä oikealle -- minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja,\njotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut\ntörmäämäisilläni niitä vasten -- väristys kävi ruumiini läpi ja minä\nkäänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä.\n\nSiellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän\nvierustalla -- ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin,\nsynkin katsein.\n\nRarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti\nminut mukanaan ulos.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMe olimme syleilleet toisiamme pitkän aikaa, puristautuen sylitysten\nkäsivarret toistemme ympäri kiedottuina, ja sitten olimme me molemmat\nistuutuneet kosteille sammalille, lähelle majaa, jossa vainaja lepäsi.\nHänen mieleensä ei juolahtanutkaan pelätä enää ja me juttelimme aivan\nhiljaa kuin kuoleman kupeella.\n\nRarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä\nseuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät\nvanhempansa juuri olivat kuolleet.\n\n\"Loti\", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin\nhenkäys korvassani, \"Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain\nPapeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja\nTaimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei\nkuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei\nenää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua...\nTiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin\nihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi\nollakseen koskaan pois lähtemättä -- -- --\"\n\nMinä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja\nhekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä\nhiukan...\n\nSillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien\nja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä...\n\n\"Mennään nyt sisälle\", sanoi hän.\n\nPitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi\ntuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut\nkuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli\nitsekseen. Hän toivotti minulle \"hyvää iltaa\" matalalla äänellä ja\nsanoi:\n\n\"A parahi oe!\" (Istuudu!)\n\nNyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun\nhimmeä valo. -- Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen\nvalkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, -- se oli kuin\nköynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut\nkäsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat\njännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin -- Erikoisesti silmiin\npistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset\ntunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun\nihanteellinen perikuva.\n\nKoska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin\nsilmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka\ntaisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen\nluona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan.\n-- Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt\njäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin _antanut hänen kasvaa_;\nhän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden\ntunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain\nääretöntä kauhua...\n\nTahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. -- Vesi lankesi virtanaan\npuille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja\nkamalasti ratistessa. -- Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen\nmeidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta\nolentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että\nheidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä...\n\n\"Ole täällä, Loti hyvä\", sanoi Rarahu... \"Jos sinä lähdet, olisin minä\nhuomena kuollut kauhusta.\" -- --\n\n-- -- Ja minä jäin koko yöksi hänen luokseen pitäen hänen käsiään\nomissani; minä jäin hänen luokseen aina siihen saakka kuin aikaisin\nkajastus alkoi tunkeutua hänen majansa pienojen välistä. -- Hän oli\nlopulta nukahtanut, pieni suloinen, laihtunut ja murheellinen pääparka\nolkaani nojaten. Minä laskin hänet aivan hiljaa matolle ja läksin\nhiipien pois -- -- --\n\nMinä tiesin, että Tupapahut häviävät aamulla, ja että minä tällä\nhetkellä voin vaaratta jättää hänet. -- -- --\n\n\n\n\nVII.\n\nMajanmuutto.\n\n\n-- -- -- Palatsin lähellä, kuningattaren puutarhojen takana, erään\nPapeeten kaikkein vehreimmän ja rauhallisimman lehtokadun varrella,\noli pieni tuore ja yksinäinen maja. -- Se oli rakennettu niin\nkorkean kookospalmuryhmän juurelle, että se niihin verrattuna oli\nkuin kääpiöiden asumus. -- Siinä oli kadulle päin parveke, jota\nvanilja-köynnökset koristivat. -- Takana oli aidattu alue täynnä\nmimosoja, punakukkaisia laakereita ja hibiskus-pensaita sekavana\nryhmänä. -- Punaisia kukkia kasvoi kaikkialla ympäristössä ja\nikkunoilla, hulmahtaen sieltä huoneisiin saakka. -- Koko päivän oli\npiiloisa nurkkamme varjossa ja sen rauha ei koskaan häiriytynyt.\n\nSinne asettui Rarahu asumaan minun kanssani viikon kasvatusisänsä\nkuoleman jälkeen.\n\nNiin oli hänen unelmansa täyttynyt.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMuo faré.\n\n\nEräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea -- 12 p. kesäkuuta 1872\n-- oli meillä suuri vastaanotto. Se oli _muo faré_ (tupaantuliaiset).\nMe tarjosimme suuren _amuraman_, illallisen ja teetä. -- Vieraiden\nlukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista,\njotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa -- ja osasivat\nvalmistaa omituisen näköisiä _kohokeruokia_.\n\nKutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki\nsikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento,\nselittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet\ntietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa\npaikkaa.\n\nSiellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi -- prinssi Tuinvira,\nnuorin Pomarén pojista -- ja pari muuta tuttua _Rendeeristä_. -- Ja\nsitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria,\nMaramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka.\n\nRarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia\nkohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan -- aivan\nsamoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan\nloukkaukset.\n\nYksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista\naikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia,\nkukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja\nolutta, pureskellen sokeria ja makeisia, _himeneitä_ laulellen.\n\nIllan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen\nsopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana\naamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu\nkaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon\nhuutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten.\n\nSen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen\nkaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin\ntuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea\nkaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia.\n\nNäiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut\nentisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen\nlaahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi;\nhän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti -- hämmentyi\nhetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. -- Minulle\nlausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä,\nsanoivat: \"_Merahi menehenehe_!\" (Kuinka sievä hän on!) John oli\nvakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. -- Rarahu\nsäteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui\nloistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa\noli saattanut tajuta tai toivoa.\n\nNäin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut\npikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen,\nepäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan.\n\n\n\n\nIX.\n\nRauhan päiviä.\n\n\nMeidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen\njuurella, jotka majaamme varjostivat.\n\nNoustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin\nportista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa,\nmimosojen alla, uitiin hyvin kauan -- ja sillä oli erikoinen\nviehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa.\n\nTuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti\nhaastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka.\nRarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen\nApiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan\nsokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu.\n\nSitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. -- Ne, jotka ovat\nasuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää\ntekevän, veltostuttavan vaikutuksen. -- Asuntomme parvekkeen alle\nripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä\nhetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä.\n\nIltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia\nRarahun kanssa. -- Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen\nsalaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset,\ntuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät\ntarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden\nkahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden\nliukuessa heidän sormiensa lomitse.\n\nVielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. -- Rarahu seurasi\nminua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä,\nsinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita.\n-- Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja\noranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa\nauringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja\npunaisiin kukkiin.\n\nNyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista\nelämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä\nmuinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut\nnoissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat\nminut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. -- Aika kului, ja aivan\nhiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat,\nkehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen\nmuodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen\nverhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää\npääsekään pakoon -- -- --\n\n-- -- -- Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia,\nhentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun,\nja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. -- Hän oli yhä\nApirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä.\n\nMetsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen\nmietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset\nmielteensä, hän sepitti _himeneitä_, joiden hämärää, villiä sisällystä\neivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä\nheille. -- Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen,\nsurumielinen viehätys -- etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat\nOceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta...\n\nKun ilta tuli, puuhaili Rarahu yleensä laitellen kukkaseppeleitään\nyöksi. -- Mutta harvoin teki hän itse niitä; muutamat kiinalaiset\nolivat kuuluisia siitä, että osasivat tehdä hyvin erikoisia seppeleitä.\nYhdistämällä luonnollisten kukkien lehtiä ja teriöitä, onnistui heidän\nmuodostella uusia, haaveellisia kukkamuotoja -- oikeita valekukkia,\njoissa välkkyi teennäinen, kiinalainen sirous.\n\nValkoisen ambrantuoksuisen gardenian kukkia käytettiin aivan\ntuhlaamalla noihin kummallisiin seppeleihin, jotka olivat Rarahun\nylimpiä ylellisyysesineitä.\n\nToinen koriste, _juhlallisempi_ kuin yksinkertainen kukkaseppele,\noli _piia_-kiehkura, joka tehtiin riisin hienosta valkeasta oljesta,\nja sellaisia osasivat tahitilais-tytöt kietoa sormillaan sievästi,\ntavattoman näppärällä taidolla. _Piia_-seppeleen päälle asetettiin\n_reva-reva_ (verbi _reva-reva_ merkitsee liehua), joka täydensi\njuhlallisen tukkalaitteen ja hulmusi kuin pilvi pienimmässäkin\ntuulenhenkäyksessä...\n\n_Reva-revat_ ovat suuria, läpinäkyvistä, ohuista nauhoista tehtyjä\ntöyhtöjä, jotka tahitilaiset tekevät vihreän kullan vivahteisiksi\nkookospalmun ytimellä.\n\nMe vietimme yhä tyynen onnen aikaa, mutta se ei ollut kuitenkaan samaa\nkuin nuo syvässä rauhassa, huolettomassa ilossa Fatauan metsässä\nkuluneet päivät.\n\nSiinä oli jotain rauhattomampaa, surullisempaa. -- Minä rakastin\nRarahua yhä enemmän, koska hän oli yksin maailmassa, koska hän Papeeten\nasukkaiden mielestä oli minun vaimoni. -- Kahdenkeskeisen elämän\nsuloiset tottumukset yhdistivät meidät yhä lähemmin joka päivä; ja\nkuitenkaan ei tuolla elämällä, jonka lumoissa me molemmat elimme,\nvoinut olla huomenta, se loppuisi kohta lähtöön ja eroon -- -- --\n\n-- -- -- Erojen eroon, joka asettaisi meidän välillemme meriä ja\nmantereita ja maailman pelottavan paksuksi seinäksi -- -- --\n\n\n\n\nX.\n\n\n-- -- -- Olimme päättäneet mennä yhdessä käymään Tiahuin luo, hänen\nkaukaiseen piirikuntaansa, ja Rarahu oli jo kauan edeltäpäin suuresti\niloinnut tuosta matkasta.\n\nEräänä kauniina aamuna läksimme molemmat jalan käymään Faan tietä\npitkin, kuljettaen olallamme kevyeitä, tahitilaisia matkatavaroitamme:\nvalkean paidan minulle, kaksi _pareota_, ja vaaleanpunaisen\nmusliini-_tapo'n_ Rarahulle...\n\nTässä onnellisessa maassa matkustetaan niin kuin kulta-aikana lie\nmatkustettu, jos matkat olisivat keksityt niin kaukaisina aikoina.\n\nEi ole tarvis ottaa mukaansa aseita, ei ruokavaroja, ei rahaa;\nvieraanvaraisia ollaan kaikkialla, ystävällisesti ja ilmaiseksi,\nja koko saarella ei ole muita vaarallisia eläimiä kuin muutamia\neuroopalaisia siirtolaisia; mutta nekin ovat vielä hyvin harvinaisia ja\npaikallistuneet melkein yksinomaan Papeeten kaupunkiin -- -- --\n\nEnsimäinen pysäyspaikkamme oli Papassa, jonne saavuimme auringon\nlaskiessa käveltyämme päiväkauden. Samaan aikaan palasivat\nalkuasukas-kalastajat mereltä heikoissa kylkiäispuuveneissään.\nPiirikunnan naiset odottelivat heitä rannalle kokoontuneina, ja\nmeillä ei ollut muuta vaikeutta kuin valinta yösijan saadaksemme.\nToinen toisensa jälkeen saapuivat hoikat venheet kookospalmujen alle;\nalastomat soutajat pieksivät vettä voimakkailla melan iskuilla ja\nsoittivat meluisasti näkinkenkätorviaan kuin antiikkiset tritonit. Se\noli eloisaa ja erikoista, yksinkertaista ja primitiivistä kuin kohtaus\nmaailman ensimäisiltä vuosilta -- -- --\n\nAuringon noustessa läksimme taas seuraavana aamuna matkalle. -- --\nSeutu ympärillämme muuttui yhä suuremmoisemmaksi ja jylhemmäksi. -- Me\nseurasimme vuoren rinteellä yksinäistä polkua, josta näki yli meren\nkoko suunnattoman pinnan; siellä täällä mataloita saaria, jotka melkein\nepätodellinen kasvullisuus peitti: näöstä päättäen vedenpaisumuksen\naikuisia pandanuksia, metsiä, joitten olisi luullut polveutuvan\nsammuneilta _lias_-kausilta. -- Taivas raskas ja lyijyinen kuin\nhävitettyinä aikakausina, puoleksi verhoutunut aurinko, joka kuljetti\nmeren pintaa pitkin kalpeita, hopeisia juovia -- -- --\n\nSiellä täällä tapasimme palmupuiden alle piiloutuneita kyliä, soikeita,\nolkikattoisia majoja ja vakavia, kyyryssä istuvia tahitilaisia, jotka\nseurasivat puoliunessa ijankaikkisten unelmiensa kulkua; tatuoituja\nvanhuksia, sfinksikatseineen, liikkumattomia kuin kuvapatsaat; enkä\ntiedä mitä outoa ja kesytöntä, mikä vei mielikuvituksen tuntemattomiin\nmaailmoihin -- -- --\n\nSe on salaperäinen, tuo polyneesialaisten kansanheimojen kohtalo,\nheimojen, jotka näyttävät primitiivisten rotujen unohtuneilta\njäännöksiltä; jotka elävät tuolla kaukana liikkumattomuudessa\nja mietiskelyssä, sammuen aivan hiljaa sivistyneiden rotujen\nkosketuksesta, ja jotka tuleva vuosisata kai tulee huomaamaan\nhävinneiksi -- -- --\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPapeurin puolivälissä, Maraan piirissä, hämmästyi ja ihastui Rarahu\nhetkeksi -- -- --\n\nMe olimme löytäneet suuren luolan, mikä aukeni vuoren sivusta kuin\nkirkon portti, ja joka oli aivan täynnä pieniä lintuja. -- Parvi\npieniä, harmaita pääskysiä oli sisältäpäin peittänyt pesillään\nkallion rosoiset seinät; niitä liiteli sadottain sinne tänne hiukan\nhämmästyneinä meidän käynnistämme ja kiihottaen toisiaan huutamaan ja\nlaulamaan.\n\nEntisten aikojen tahitilaisten mielestä olivat nuo pienet olennot\n_varue'ita_, henkiä, vainajien sieluja; Rarahusta eivät ne enää\nolleet kuin suuri lintuparvi; hänestä, joka ei koskaan ennen ollut\nnähnyt niitä niin paljoa, oli se taas jotain uutta ja ihastuttavaa,\nja hän olisi mielellään jäänyt sinne, haltioituneena kuuntelemaan ja\njäljittelemään niitä.\n\nHänen maanihanteensa olisi pitänyt olla täynnä lintuja, että olisi\nsaanut kuulla, niiden laulavan koko päivän oksien pimennossa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHiukan ennen kuin saavuimme Papeurin piirin alueelle, tapasimme tiellä\nTeharo'n ja Tiahuin, jotka tulivat meitä vastaan. Heidän ilonsa meidät\nkohdatessaan oli rajaton ja meluava; suuret mielenosoitukset toisensa\ntapaavien ystävien välillä kuuluvat täydellisesti tahitilaisten\nluonteeseen.\n\nNuo kaksi nuorta, kelpo luonnonlasta olivat vielä kuherruskuukautena\nensineljänneksellä, mikä on hyvin suloista Oceaniassa niin kuin\nmuuallakin; hyvin miellyttäviä kumpikin -- ja vieraanvaraisia sanan\nsydämellisimmässä merkityksessä.\n\nHeidän majansa oli puhdas ja huoliteltu; muutenkin pikkuseikkoja\nmyöten esimerkiksi kelpaava. -- Keksimme siellä meille varatun suuren\nvuoteen, jota peittivät valkoiset verhot ja ympäröivät alkuasukkaiden\nsilkkiäispuun ohennetusta ja pehmitetystä kaarnasta tekemät uutimet.\n\nMeitä juhlittiin suuremmoisesti Papeurissa ja me vietimme siellä\nmuutamia suloisia päiviä. Mutta iltaisin oli siellä ikävää ja\npimeydessä tunsin minä, mitä hyvänsä meidän iloksemme tehtiinkään,\ntämän maan kolkon yksinäisyyden ja viileyden. Yöllä, kun kaukaa kuului\nkaislapillin valittava sävel, tai näkinkenkätorven kaamea mylvinä, olin\nminä tietoinen isänmaani pelottavasta kaukaisuudesta ja outo tunne\nkouristi sydäntäni.\n\nTiahui piti loistavia aterioita meidän kunniaksemme, ja niihin oli koko\nkylä kutsuttu. Ruokalista oli hyvin erikoinen: kokonaisia heinissä\npaistettuja porsaita, mainioita hedelmiä jälkiruokana. Ja sitten\ntansseja ja ihania _himene_-kuoroja.\n\nOlin tehnyt matkan tahitilaispuvussa, jalat ja sääret paljaina,\npuettuna vain valkoiseen paitaan ja kansalliseen pareoon. Eipä mikään\nestänyt, etten eräinä hetkinä olisi pitänyt itseäni alkuasukkaana ja\nluulinpa joskus todella olevanikin yksi heistä. Kadehdin ystäviemme\nTiahuin ja Teharon rauhallista onnea. Nyt omassa ympäristössään oli\nRarahu enemmän oma itsensä, paljon luonnollisempi ja viehättävämpi.\n-- Apiré-puron pikku tyttö ilmeni taas kaikessa suloisessa\nnaivisuudessaan, ja ensi kertaa ajattelin minä, että elämässä, hän\nherttaisena puolisona rinnallani, saattaisi olla voittamaton tenho,\njossain hyvin piiloisassa piirikunnassa, jollain kaukaisimmista ja\ntuntemattomimmista saarista Pomarén valtakunnassa, kaikkien unhottamana\nja maailmalle kuolleena -- saadessaan pitää hänet sellaisena kuin minä\nhäntä rakastin: ainoana, kesyttömänä, ja siihen liittyneenä kaikki se,\nmitä hänessä piili tuoretta ja viatonta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nVuosi 1872 oli Papeeten loistavimpia aikoja. Siellä ei koskaan oltu\npidetty niin monia juhlia, tansseja ja _amuramoja_.\n\nJoka ilta valtasi kuin huumaus kaikki. -- Kun yö pimeni koristautuivat\nTahitin naiset loistavan värisillä kukilla; rumpujen kiihkeät\nkumahdukset kutsuivat heitä _upa-upaan_ -- kaikki kiiruhtivat sinne\nhiukset hajallaan, -- kevyt musliiniviitta verhosi tuskin vartaloa --\nja hullaannuttavia, kiihottavia tansseja kesti usein aamuun saakka.\n\nPomaré mukaantui noihin menneen ajan saturnalioihin, joita eräs\nkuvernööri koetti turhaan kieltää: ne huvittivat pikku prinsessaa,\njoka heikkeni päivä päivältä, tehtiin mitä hyvänsä hänen tautinsa\nhillitsemiseksi, ja mitkä keinot hyvänsä olivat hyviä, kun häntä tuli\nhuvittaa.\n\nNämä juhlat vietettiin usein palatsin terassin edessä, ja niihin\nkiiruhtivat kaikki Papeeten naiset. -- Kuningatar ja prinsessat\ntulivat ulos asunnoistaan, ja heittäytyivät kuun paisteessa matoille\nvälinpitämättöminä katselemaan menoa.\n\nTahitittaret taputtivat käsiään ja säestivät tam-tam-rumpua nopealla,\nraivokkaalla kuorolaululla; -- jokainen heistä esitti vuorotellen\ntanssikuvion; tahti ja ja soitto, jotka alussa olivat hitaita,\nkiihtyivät pian raivoon saakka, ja kun loppuun väsynyt tanssijatar\nlopulta pysähtyi rummun kumeasti jyrähtäessä, hypähti toinen hänen\nsijaansa voittaen hänet rivoudessa ja raivossa.\n\nPomotu-tytöt muodostivat toisia, tahitilaisten kanssa kilpailevia\nkesyttömämpiä ryhmiä. Kummalliset daturakruunut päässään, pörröisin\nhiuksin kuin hullut, tanssivat he tempovammassa, säännöttömämmässä\ntahdissa -- mutta myöskin niin viehättävästi, ettei tiennyt kumpia\npitäisi parempina.\n\nRarahu rakasti intohimoisesti useita näytelmiä, jotka nostattivat\npolton hänen suoniinsa, mutta hän ei tanssinut koskaan. Hän\nkoristautui, niin kuin muutkin nuoret naiset, antaen hiuksiensa raskaan\npaljouden valua olkapäilleen ja seppelöiden itsensä harvinaisilla\nkukkasilla; mutta sitten jäi hän tuntikausiksi istumaan minun viereeni\npalatsin portaille, lumottuna ja vaieten.\n\nMe lähdimme päät palavina; me palasimme majaamme aivan kuin liikkeen ja\nmelun huumaamina ja kaikenlaisten outojen tunnelmien saavutettavissa.\n\nNoina iltoina tuntui siltä kuin Rarahu olisi ollut aivan toinen olento.\n_Upa-upa_ herätti hänen sivistymättömän sielunsa pohjalla kuumeisen,\nkesyttömän intohimon.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nRarahu käytti maansa pukua, väljää viittaa, jota nimitettiin\n_tapa'ksi_. -- Hänen pukunsa olivat pitkiä ja laahustavia, melkeinpä\neuroopalaisen elegantteja. Hän osasi jo erottaa joitakuita uusia\nhihojen, tai hameen leikkaustapoja, eräitä rumia tai siroja muotoja.\nHän oli jo pikkuinen sivistynyt, ja kiemaileva olento. Päivisin käytti\nhän leveäreunaista, Tahitin valkeista, hienoista oljista tehtyä lakkia,\njonka hän asetti aivan otsalle, silmien eteen. Sen kuvulle, joka\noli litteä kuin merimiesten lakeissa, kiersi hän tuoreen lehti- tai\nkukkaseppeleen.\n\nHän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää.\nVaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä\nrakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi -- Ja kuitenkin oli\nhänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen\nvasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua,\nAmerikan punanahkojen sisarkansaa.\n\nPapeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs,\neittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar\nojentaen minulle kätensä:\n\n\"Loti, kuinka Rarahu voi?\"\n\nKadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät\nhänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä\nsilmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan.\n\nHän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli\nmuodokkaampi ja pyöristyneempi. -- Mutta hänen silmiensä ympärille\nilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen\nkuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa.\n\nSiveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli\nvaikea seurata hänen älynsä kehitystä. -- Hän oli jo liiaksi sivistynyt\npitääkseen nimityksestä \"pikku villi\" -- tietäen, että se viehätti\nminua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten\ntapoja.\n\nHän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset\nsaivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon\nhetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä\nristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut\nkoskaan sama olento kahtena päivänä perätysten.\n\nHän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta\nolivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki\ntuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin\nviehättäväksi.\n\nJumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa\nhäntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala\ntietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani\nsaanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja\nlunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä\nhäntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni.\n\nVeljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat\neuroopalaiset tuttavat _Rendeeristä_ tai ranskalaisesta siirtolasta\nkävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: -- meillä\noli hyvä olla. -- -- -- Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä;\nmutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin,\njotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja\nkunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen\narvonantoon kuin valkealla naisella.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJo kauan aikaa olen minä osannut puhua _rannikon tahitia_, joka\nsuhtautuu puhtaaseen tahitin kieleen niin kuin _pikku neekeri_\nranskaan, mutta minä aloin myöskin oppia ilmaisemaan ajatukseni\nesteettä täysin oikeilla sanoilla, vanhoja, omituisia käänteitä\nkäyttäen ja Pomaré suostui keskustelemaan pitkät ajat minun kanssani.\nMinulla oli kaksi avustajaa tämän kielen tutkimisessa, jota kohta ei\nenää puhuta: Rarahu ja kuningatar.\n\nPitkien écarté-peliemme aikana kertaili hän kanssani innostuksella\nopittua, ihastuen huomatessaan minun tutkivan ja rakastavan tuota\nkatoamaan tuomittua kieltä.\n\nMinua huvitti tiedustella häneltä vanhoja tarinoita, tapoja ja\nperintätietoja... Hän puhui hitaasti, matalalla, karhealla äänellä;\nminä keräsin hänen suustaan outoja kertomuksia menneistä ajoista,\nsalaperäisistä, unhottuneista aikakausista, joita maorit nimittävät\n_yöksi_.\n\nSana _po_ merkitsee tahitin kielessä samalla kertaa yötä, pimeyttä ja\ntarunomaisia aikoja, joita vanhuksetkaan eivät enää muista.\n\n\n\n\nXVI.\n\nTarina Pomotu-saarista.\n\n(Kuningatar Pomarén kertoma.)\n\n\n\"Pomotu-saarilla (yösaarilla tai kukistetuilla saarilla), -- nimi,\njonka me nyt olemme heidän päällikkönsä pyynnöstä muuttaneet\n_Tuamotuksi_, (kaukaiset saaret) -- asuu vielä nytkin, niin kuin\ntiedät, ihmissyöjiä.\n\n\"Niille tuli asukkaita viimeksi kaikista meidän saaristamme. Niitä\nvartioivat ennen veden henget, jotka pieksivät vettä niin ankarasti\nsuurilla lokinsiivillään, ettei kukaan päässyt lähellekään. Hyvin\nkaukaisena aikana voitti ja hävitti Taaroa-jumala ne.\n\n\"Heidän tappionsa jälkeen pääsivät ensimäiset maorilaiset asettumaan\nPomotu-saarille.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nTarina kuista.\n\n\n\"Oceanialainen taru kertoo, että taivaalla, Suuren Valtameren\nyläpuolella ennen oli viisi kuuta. Niillä oli selvemmät ihmisen\nkasvot kuin nykyisellä kuulla ja ne noituivat ensimäiset Tahitissa\nasuvat ihmiset: kuka vain nosti silmänsä niitä katsellakseen, sen\nvaltasi kummallinen hulluus. -- Suuri jumala Taaroa ryhtyi manaamaan\nniitä. Silloin tulivat ne levottomiksi. -- Niiden kuultiin laulavan\navaruudessa suurilla, kaukaisilla ja pelottavilla äänillä; ne lauloivat\ntaikalauluja loitotessaan maasta. Mutta Taaroan loihdun voimasta\nalkoivat ne vavista, niitä huimasi ja ne putosivat ukkosen jyrinällä\nvaltamereen, joka kiehuen aukesi niitä vastaanottamaan.\n\n\"Nuo viisi kuuta muodostivat pudotessaan Bora-boran, Emean, Huahinen,\nRaiatean ja Tubuai-Manun saaret.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPrinssi Tamatoa istui rinnallani palatsin parvekkeen alla. Se tapahtui\nhiukan ennen kuin nuo kamalat kohtaukset, joiden takia hänet uudelleen\nsuljettiin Taravaon vankilaan. Hän piti polvillaan kalpeaa pikku\ntytärtään Pomare V:ttä, jota hän hiljaa hyväili leveillä, kamalilla\nkäsillään. Ja vanha kuningatar katseli heitä molempia kasvoillaan\nloppumattoman hellä ja sanomattoman surullinen ilme.\n\nPikku prinsessa oli myöskin hyvin surullinen. Hän piteli kädessään\nkuollutta lintua ja katseli tyhjää häkkiä silmät kyyneleitä täynnä.\n\nSe oli laululintu, Tahitilla tuntematon eläin, harvinaisuus, joka oli\ntuotu hänelle Amerikasta, ja jonka omistaminen oli tuottanut hänelle\nhyvin suurta iloa.\n\n\"Loti\", sanoi hän. \"_Valkotukkainen amiraali_ on ilmoittanut meille,\nettä sinun laivasi pian lähtee CaIifornian maahan (_i te fenua\nCalifornia_). Kun sinä palaat sieltä, tahdon minä, että tuot minulle\nmukaasi hyvin paljon lintuja, koko häkin täyden. Ja minä päästäisin ne\nlentoon Fatauan metsään, että meidänkin maassamme olisi, sitten kun\nminä tulen suureksi, laululintuja niin kuin muuallakin\".\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nTahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat\nhajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä.\n\nSisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat\nkesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset\ntaittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti\nsuljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot\nkohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin\nhaaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin\npilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet\nkuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne\nmurskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena\ntai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu\nkasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja\nkummallisia sananjalkoja.\n\nPäinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket,\nkohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten\nyksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa.\n\nNoin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun\nhyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden\nvälitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu\nolivat ennen vieneet minut sangen usein.\n\nMe emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin\nteimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme.\n\nOhi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan.\nHän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen\nolkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika\nja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu\nkosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin\nTahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat\nvielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut\nottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun.\n\nMe jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia\npolkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja.\n\nTunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun\nlähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro\nsuurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin\nkorkeudesta.\n\nTuon rotkon pohjalla oli todellinen taikamaa:\n\nMerkilliset kasvit kietoutuivat toisiinsa hämärissä, kosteutta tippuen,\nainaisen vedenpaisumuksen kastelemina; pitkin kohtisuoria, mustia\nseinämiä kiipeili köynnöksiä, puuntapaisia sananjalkoja, hienonvärisiä\nsammalia ja hiusmaisia ruohoja. Putouksen pirstoma, vaahdoksi pieksämä\nvesi saapui alas rankkasateena, hurjana, sekavana joukkona.\n\nSe yhtyi sitten kuohuen kallioiseen altaaseen, jonka kaivamiseen ja\nkiillottamiseen siltä oli mennyt vuosisatoja ja muuttui jälleen puroksi\njatkaen matkaansa vihreiden oksien alla.\n\nHieno vesiharso lepäsi kuin verho koko maiseman yllä ja korkeimpana\nkuulsi taivas kuin kaivon pohjalta nähtynä ja kuvastuivat suurten\nkallioiden huiput puoleksi kätkeytyneinä synkkiin pilviin.\n\nSe mikä erikoisesti ihmetytti Rarahua oli tuo ainainen levottomuus tuon\nrauhallisen yksinäisyyden keskellä: tuo suunnaton melu, eikä mitään\nelävää -- ei muuta kuin elotonta ainetta, joka määräämättömiä aikoja\noli seurannut maailman alussa saamaansa sysäystä.\n\nMe läksimme vasemmalle pitkin vuohenpolkua, joka kiemuroiden nousi\nvuoren laelle.\n\nMe kävelimme tiheän lehtiholvin alla; satavuotiset puut ojentelivat\nmeidän ympärillämme kosteita runkojaan, vihertävinä ja kiiltävinä kuin\njättiläismäiset marmoripylväät. Köynnöskasveja kierteli kaikkialla,\nja puuntapaiset sananjalat ojentelivat leveitä päivänvarjojaan, jotka\nolivat hammaslaitaisia kuin hienot pitsit. Kun nousimme vielä ylemmäksi\nlöysimme ruusupensaita, koko viidakon kukkivia ruusupensaita. --\nKaikenvivahteiset Bengalin ruusut upeilivat täällä tavattoman rehevinä,\nja maassa, sammalikossa oli mattona tuoksuvia, pieniä metsämansikoita;\nniin että luuli tulleensa taikapuutarhaan.\n\nRarahu ei ollut koskaan käynyt niin kaukana ja hän tunsi hämärää kauhua\nmetsiin syventyessämme. Veltot tahititytöt eivät juuri eksy saarensa\nsisäosiin, joka on heille yhtä tuntematon kuin kaukaisimmat mantereet;\ntuskinpa miehetkään milloinkaan käyvät näissä erämaissa poimimassa\nvillejä banaaneja tai kaatamassa kallisarvoisia puita.\n\nMutta kaikki oli kuitenkin niin kaunista, että hän oli ihastuksissaan.\nHän oli tehnyt itselleen seppeleen ruusuista ja repi naurusuin hameensa\nkaikkiin oksiin tiellä.\n\nEnimmän viehättivät meitä matkamme varrella nuo sananjalat, jotka\nlevittelivät äärettömiä lehtiään ylellisine leikkauskoristeineen ja\nverrattoman tuoreine värivivahduksineen.\n\nJa me jatkoimme nousua koko päivän kohti yksinäisiä seutuja, joiden\nläpi ei enää yksikään ihmisen tekemä polku kulkenut. Edessämme aukeni\nsilloin tällöin toisia syviä laaksoja, mustia, vääntyneitä repeytymiä.\nIlma muuttui yhä kylmemmäksi ja me tapasimme suuria, selvä- ja\ntarkkapiirteisiä pilviä, jotka näyttivät lepäävän kallioon nojaten,\ntoiset päittemme yläpuolella, toiset jalkaimme alla.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nIllalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän\nallamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset\nlohkeamat, kaikki kohopaikat; -- hirmuisia basalttiselkiä läksi\nkeskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle.\nKaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin\nkorkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän\nsilmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin\nkukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti\nyksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. -- Kaikkialla\nsaaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä\npintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva.\n\nHyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden\nsinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä,\njotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä.\n\nTäältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina,\nkaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin\nihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi,\nistuen lähellä toisiamme kivillä.\n\n\"Loti\", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. \"Mitkä ovat sinun\najatuksesi?\" (E Loti, e aho ta oe manao iti?)\n\n\"Monenlaiset\", vastasin minä. \"Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä\nymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille\nmerille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla\nasuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon\nprimitiivisen rodun lapsia; -- että korkealla eräällä näistä saarista,\nkaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen\nminä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä\nolen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua.\n\n\"Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset\nihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä\nvuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin\ntulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä.\n\n\"Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat\nsen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. -- Kaikki\nnuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina\nvielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä\nenää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto.\"\n\n\"Yksi seikka pelottaa minua\", sanoi hän, \"Loti rakkaimpani (_e Loti, ta\nu here_). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä\nei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa\nulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta\nkaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen?\nMeidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään,\nsanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne\nolekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä\" -- -- --\n\nAurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti\ntaivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen\nkultaisen valonsa. -- Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa\njalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. -- Näköpiirissä\npaloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa\nhehkuen.\n\nJa sitten sammui koko tuo tulipalo alhaalta lähtien ja yö laskeutui\nnopeasti, hämärtymättä; ja Etelänristi ja kaikki pallonpuoliskon tähdet\nsyttyivät syvällä taivaalla.\n\n\"Loti\", sanoi Rarahu. \"Kuinka korkealle pitäisi nousta, että sinun\nmaasi näkyisi?\" -- -- --\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n-- -- -- Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti\npelkäämään -- -- --\n\nTämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen\närjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien\npientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton.\n\nSellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa,\njoissa ei asu lintujakaan -- -- --\n\nMeidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia,\naivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä;\n-- mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa\nvalossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut\nyksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa.\n\nTahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä,\nkuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, _pareo_ peitteenä. -- Sen me\nteimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei\ntarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. -- -- -- Sitäpaitsi\neivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat\nsellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut,\nnousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä\nme lepäsimme. -- -- --\n\nMinä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja\ntaas tähtiä -- -- -- Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa\ntuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä\nEtelänristiä. -- -- --\n\n-- -- -- Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän\nkatseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. -- -- -- Eteläisen\npallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen\nväliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt\nhiukkaakaan kosmillista tomua -- ja jotka antoivat mielikuvitukselle\nilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. -- --\n\nYhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui\nOroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. -- -- --\nSe oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen --.\nSilmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme\nenää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme\nlehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät\njääkylmällä vedellä. -- -- --\n\nHaparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me\nasetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta\nkumpikin -- ja Rarahu hiukan pelostakin. -- -- --\n\nKun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon\npilvet ja kummitukset. -- Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa\nauringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen\nlaskeutua alas päin.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\n-- -- -- Illalla saavuimme me perin uuvuksissa ja aivan nälkäisinä\nFatauan rinteille enemmittä seikkailuitta.\n\nSiellä tapasimme kaksi tuntematonta nuorukaista, jotka palasivat\nmetsästä. He olivat puetut vyötäisten ympärille solmittuun kansalliseen\n_pareoon_ ja kulkiessaan ruusualueen kautta olivat he sitoneet\nitselleen suuria seppeleitä, samanlaisia kuin Rarahun. He kantoivat\npitkien keppien päissä paljailla olkapäillään saalistaan: komeita\nleipäpuun hedelmiä, ja villejä, punaisia ja keltaisia banaaneja.\n\nMe pysähdyimme heidän kanssaan ihanaan rotkoon, kukkivien sitronapuiden\nmuodostaman tuoksuavan holvin alle.\n\nTuli leimahti kohta ilmi liekkiin kahta kuivaa oksaa yhteen hangatessa.\nSytytettiin suuri rovio, ja heinissä paistetuista hedelmistä syntyi\nmainio ateria, josta tuntemattomat nuorukaiset iloisesti tarjosivat\nmeille puolet, niin kuin maassa on tapana. -- --\n\nRarahu oli kokenut tällä retkellä yhtä paljon hämmästyttävää ja\nliikuttavaa kuin matkalla kaukaisiin maihin.\n\nHänen lapselliselle ymmärrykselleen oli auennut tuhansia uusia\nkäsitteitä -- ihmisrotujen suuruus ja muodostuminen, heidän kohtalonsa\nsalaisuus -- -- --\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nPapeetessa oli kaksi eleganttia henkilöä, Rarahu ja hänen\nystävättärensä Teurahi -- joita nuoret naiset mukailivat valikoidessaan\nuuden värisiä kankaita, kukkia tai tukkalaitteita.\n\nHe kulkivat yleensä paljain jaloin, nuo pikku raukat, ja heidän\nylellisyytensä, johon pääasiallisesti kuului luonnollisia\nruususeppeleitä, oli hyvin vaatimatonta ylellisyyttä. Mutta heidän\nkasvojensa viehkeys ja nuoruus, heidän vartaloittensa antiikkinen\nmuodokkuus ja sirous sai heidät niin yksinkertaisilla keinoilla\nnäyttämään hyvinpuetuilta ja olemaan ihastuttavia.\n\nHe soutelivat usein merellä hennossa kylkiäispuuveneessä, jota he itse\nohjasivat, ja heitä huvitti nauraen kulkea _Rendeerin_ peräkeulan ohi.\n\nKun he purjehtivat, kulki heidän heikko aluksensa pasaadituulen\npuhaltaessa hämmästyttävää vauhtia, ja silloin liukuivat he, molemmat\nseisoallaan, silmät hehkuen, veden pinnalla kuin näky -- He osasivat,\ntaitavasti ruumistaan taivutellen, pitää tasapainossa sukkulamaisen\nruuhensa, joka kuljetti heitä nopeasti jättäen jälkeensä pitkän,\nvalkoisen vaahtoviivan.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\n    Suloinen Tahiti, tuo Polynesian kuningatar, tuo\n    euroopalainen saari kesyttömän valtameren keskellä,\n    -- viidennen maanosan helmi ja timantti.\n\n                                 (Dumont d'Urville.)\n\nTämä tapahtui kuningatar Pomarén luona, marraskuussa 1872.\n\nHovi, joka useimmiten kulki paljain jaloin tai loikoili vihreässä\nruohokossa ja pandanusmatoilla, vietti juhlaa sinä iltana,\nylellisimpiin pukuihinsa puettuna. Istuin pianon ääressä ja\n_Afrikattaren_ partituuri oli avoinna edessäni. Samana aamuna\nsaapunut piano oli uutuus Tahitin hovissa. Se oli arvokas, pehmeä- ja\nsyvä-ääninen kone -- joka soi kuin urut tai kaukaiset kellot -- ja\nMeyerbeerin musiikkia kuunneltaisiin nyt ensi kertaa Pomarén luona.\n\nVieressäni seisoi ystäväni Randle, joka myöhemmin luopui merimiehen\nammatista laulaakseen ensimäistä tenoria Amerikan oopperoissa. Hän oli\njonkun aikaa kuuluisa Randettin nimellä, siksi kunnes hän, ruvettuaan\njuomaan, kuoli kurjuudessa.\n\nNyt oli hänen äänensä loistavimmillaan, hänen taiteensa korkeimmillaan\nja minä en ole missään kuullut voimakkaampaa, ihanampaa miesääntä. Me\nolemme kahden kesken ilahuttaneet monia tahitilaisia korvia tuossa\nmaassa, missä raaimmatkin ihmeellisen hyvin ymmärtävät musiikkia.\n\nSalin perällä -- vartalokuvansa alla, jossa etevä taiteilija on\nkuvannut hänet kauniina ja runollistettuna kolmekymmentä vuotta sitten\n-- istui vanha kuningatar kullatulla, punaisella kirjokankaalla\nkoristetulla valta-istuimellaan. Hän piti sylissään kuoleman sairasta\npoikansa tytärtä, pientä Pomaré V:ttä, joka suuntasi minuun suuret,\nmustat, kuumeen laajentamat silmänsä.\n\nVanhus täytti koko leveän istuimen muodottomalla ruumiillaan. Hän\noli puettu karmosiinin punaiseen samettilevättiin, ja paljas nilkka\nsovittautui niin hyvin kuin taisi satiinikenkään.\n\nValta-istuimen vieressä oli tarjotin täynnä pandanussavukkeita.\n\nFrakkiin puettu tulkki seisoi tuon naisen vieressä, joka ymmärsi\nranskaa yhtä hyvin kuin pariisitar, ja joka ei koskaan suostunut\npuhumaan sitä sanaakaan.\n\nAmiraali, kuvernööri ja konsulit istuivat kuningattaren lähistöllä.\n\nNoissa vanhoissa ja ryppyisissä, ruskeissa ja neliskulmaisissa\nkasvoissa oli vielä suuruutta, ja etenkin kuvastui niissä ääretön suru\n-- suru nähdä kuoleman tempaavan pois, toisen toisensa perästä, kaikki\nhänen lapsensa, joihin sama, parantumaton tauti oli kyntensä iskenyt,\n-- suru nähdä sivistyksen anastaman valtakuntansa kulkevan turmiota\nkohti ja kauniin maansa alenevan haureuden harjoittamispaikaksi.\n\nAvoimet ikkunat olivat puutarhaan päin -- siellä näkyi liikkuvan koko\njoukko kukilla seppelöityjä päitä, jotka lähestyivät kuuntelemaan:\nkaikki hovinaiset: Faimana koristeltuna kuin najaadi kaislanlehvillä --\nTehamana, daturanlehväseppele päässään -- Teria, Raurea, Tapu, Erere,\nTairea, -- Tiahui ja Rarahu.\n\nSalin osa minua vastapäätä oli aivan avoin, seinä poissa ja sen sijalla\nsaaren puista rakennettu pylväikkö, jonka läpi näkyi tahitilainen\nmaisema öisten tähtien valossa.\n\nPylväiden alla, pimeää, kaukaista taustaa vasten, eriytyi penkki, jolla\nistuivat kaikki ylhäiset naiset, päälliköttäret ja ruhtinattaret.\nNeljä kullattua, pompadourtyylistä soihtua, jotka ihmeekseen tapasivat\nitsensä moiselta paikalta, valoi heihin kirkkaan valonsa ja saivat\nheidän todella sirot ja kauniit pukunsa säteilemään. Heidän luonnostaan\npieniä jalkojaan verhosivat tänä iltana moitteettomat satiinikengät.\n\nSiellä oli ensin tuo loistava Ariinoore, kirsikanpunaisine\nsatiiniviittoineen _peia_seppele kulmillaan. -- Ariinoore, joka ei\nhuolinut erään Ranskan laivaston luutnantin kättä, vaikka hän oli\nmenettänyt kaiken omaisuutensa morsiuslahjoihin -- eikä myöskään\nKamehameha V:ttä, Sandwich-saarien kuningasta.\n\nHänen vierellään Paura, hänen erottamaton ystävättärensä, viehättävä\nraakalais-tyyppi, omituisen ruma, tai omituisen kaunis -- ulkonäöstä\npäättäen yhtä hyvin raa'an kalan kuin ihmislihan syöjä -- merkillinen\ntyttö, joka eli metsien keskellä kaukaisessa piirikunnassa, --\nomisti englantilaisen missin sivistyksen ja tanssi valssia kuin\nespanjatar -- -- --\n\nTitaua, joka hurmasi Englannin prinssin Alfredin, puhdas tahitilainen\ntyyppi, joka oli pysynyt kauniina keski-ikäisenäkin, koristettuna\nhienoilla helmillä ja pää liehuvilla reva-revoilla peitettynä.\n\nHänen kaksi tytärtään, jotka olivat äsken saapuneet Lontoolaisesta\npensionaatista ja olivat jo yhtä kauniit kuin äitinsäkin. He olivat\npukeutuneet euroopalaisiin tanssihameisiin, joita puoleksi peittivät --\nkuningattaren toivomuksesta -- valkeaharsoiset, tahitilaiset _tapa't_.\n\nPrinsessa Ariitéa, Pomarén tytärpuoli, suloisine, lapsellisen\nunelmoivine kasvoineen, uskollisena punaisille Bengalin ruusuilleen,\njoita oli kiedottu hänen valtoimiin hiuksiinsa.\n\nBora-Boran kuningatar, toinen vanha, terävähampainen raakalainen,\nsamettipuvussa. Kuningatar Moe (_moe_: uni tai salaperäisyys) tummassa\nhameessa, puhdaspiirteinen, mystillinen kaunotar, silmät puoleksi\nsuljettuina, ja niiden katseessa sama ilmeikäs sävy kuin entisajan\nmuotokuvissa.\n\nNäitten valaistujen ryhmien takana, Oceanian öiden kuulakassa\nsyvyydessä, kohosivat vuorien harjat tähtitaivasta kohti ja\nbanaanipuuryhmä siroine ääriviivoineen, suunnattomine lehtineen,\nhedelmäterttuineen, jotka muistuttivat mustiin kukkiin päättyviä,\nmonihaaraisia kynttiläjalkoja. Noitten puiden takana levisivät\neteläisen taivaan tähtisumukot sinivaloiseksi verhoksi, jonka keskellä\nEtelänristi kimmelsi. Ei ole mitään niin ihanteellisen troopillista\nkuin tämä tumma taulu.\n\nIlmassa leijui tuo gardenioiden ja oranssien hieno tuoksu, joka\ntihentyy illan paksujen lehvistöjen alle; suuri, kasvien välissä\nhyörivien hyönteisten surinan täyttämä hiljaisuus, ja tuo tahitilaisten\nöiden ominainen kaiukkuus, mikä tekee alttiiksi alistumaan musiikin\ntaikavoimaan.\n\nValitsemamme kappale oli se, missä Vasco hurmautuneena käyskentelee\nyksin juuri löytämällään saarella ja ihailee tuntematonta luontoa,\nkappale, jossa mestari on niin erinomaisesti kuvaillut, mitä hän\nsisäisen näkemyksensä avulla tiesi tuon vehreyden- ja valonmaan\nkaukaisesta loistosta. Ja Randle alkoi ihanalla äänellään, luoden\nkatseen ympärilleen:\n\n    Oi ihmeiden maa,\n    ja onnela armain!\n    -- -- -- -- --\n    Paratiisi, mi aalloista noussut on!\n    -- -- -- -- --\n\nMeyerbeerin haamu värähti kai ilosta sinä yönä kuullessaan musiikkiaan\nesitettävän sillä lailla, maailman toisessa ääressä --.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nVuoden lopulla ilmoitettiin, että Moorean saarella vietettäisiin suuri\njuhla Afareahitun temppelin vihkimisen johdosta.\n\nKuningatar Pomaré ilmoitti _valkotukkaiselle amiraalille_ aikovansa\nlähteä sinne koko seurueineen, kutsuen hänetkin ottamaan osaa menoihin\nja niitä seuraaviin, suuriin juhlapitoihin.\n\nAmiraali asetti fregattinsa kuningattaren käytettäväksi, ja sovittiin\nniin, että _Rendeer_ pantaisiin kuntoon viemään sinne koko hovin.\n\nPomarén seurue oli lukuisa, meluava, värikäs; se oli tällä kertaa\nlisääntynyt vielä parilla kolmella sadalla nuorella naisella, jotka\nolivat tuhlanneet kuin hullut _reva-revoihin_ ja kukkasiin.\n\nEräänä kauniina, kirkkaana joulukuun aamuna, kun _Rendeer_ jo oli\nlevittänyt suuret, valkoiset purjeensa, huomasi se, että tuo iloinen\njoukkue oli vallannut sen äkkirynnäköllä.\n\nMinä olin saanut tehtäväkseni mennä täydessä juhlapuvussa hakemaan\nkuningatarta palatsista.\n\nHaluten nousta laivaan ilman minkäänlaista _näyttämölle asetusta_ oli\nhän lähettänyt edellään kaikki naisensa, ja pienessä, tuttavallisessa\nkulkueessa vaelsimme me yhdessä rannikkoa kohti nousevan auringon ensi\nsäteissä.\n\nVanha kuningatar kulki juhlapuvussa etunenässä taluttaen kädestä\nhänelle niin rakasta poikansa tytärtä -- ja me seurasimme parin\naskeleen päässä; prinsessa Ariitéa, kuningatar Moe, Bora-Boran\nkuningatar ja minä.\n\nSiinä taulu, jonka minä usein kohtaan muistelmissani. -- -- -- Naisilla\non kirkastumisen hetkensä -- ja Ariitéan kuvan, hänen kulkiessaan\nrinnallani eksootisten puiden alla aamun suuressa kirkkaudessa, näen\nminä vieläkin edessäni, kun minä vuosien ja välimatkojen päästä\nmuistelen häntä -- -- --\n\nKun kunniavenhe, joka toi kuningatarta ja prinsessaa, laski _Rendeerin_\nkylkeen, kohottivat fregatin matruusit, jotka tavanmukaista käytäntöä\nseuraten olivat asettuneet raakapuille, kolminkertaisen: \"Eläköön\nPomaré\" ja yksikolmatta tykinlaukausta kajahti Tahitin rauhallisilla\nrannikoilla.\n\nSitten astuivat kuningatar ja hovi amiraalin huoneistoon, missä heitä\nodotti heidän makunsa mukainen makeisista ja hedelmistä laadittu\naamiainen, juomana vanhaa, punertavaa sampanjaa.\n\nSillävälin olivat kaikenarvoiset seuranaiset hajaantuneet laivan eri\nosiin, missä he pitivät suurta ja iloista melua heitellen merimiehille\noransseja, banaaneja ja kukkia.\n\nJa Rarahu oli siellä myöskin, päästen mukaan kuninkaalliseen\nsaattueeseen kuuluvana pikku henkilönä, miettiväinen ja vakava Rarahu\nkeskellä tuota meluisan ilon purkausta. -- Pomaré oli tuonut mukaansa\npiirinsä parhaat _himene_kuorot, ja koska Rarahu oli Apirén kuoron\ntärkeimpiä jäseniä, oli hän sen ominaisuuden vuoksi saanut kutsun\njuhlaan.\n\nTässä on asiasta poikkeaminen välttämätöntä _tiare miriin_ nähden --\nesineeseen, jolla ei ole vastinetta euroopalaisten naisten puvustossa.\n\n_Tiare_ on jonkunlainen vihreä dahlia, jonka Oceanian naiset asettavat\nhiuksiinsa, hiukan korvan yläpuolelle, juhlallisissa tilaisuuksissa.\nTätä omituista kukkaa lähemmin tarkastaessa huomaa, että se on\nkeinotekoinen; se on kiinnitetty kaislan varteen ja muodostettu hyvin\npienen, hyvin tuoksuvan loisen, erään harvinaisen liekokasvin lehdistä,\njoka kasvaa eräiden metsäpuiden oksilla.\n\nKiinalaiset ovat eteviä tällaisten hyvin taiteellisten _tiaréiden_\ntekemisessä, ja he myyvät niitä hyvin korkeasta hinnasta Papeeten\nnaisille.\n\n_Tiaré_ on erikoisesti juhlien, pitojen ja tanssiaisten koriste. Jos\ntahititar antaa sen nuorelle miehelle, merkitsee se jokseenkin samaa\nkuin sultaanin mielivaimolleen heittämä nenäliina.\n\nKaikilla tahitittarilla oli sinä päivänä _tiaréet_ hiuksissaan.\n\nAriitéa oli kutsunut minut pitämään hänelle seuraa virallisen aamiaisen\naikana -- ja pikku Rarahu parka, joka oli tullut mukaan vain minun\ntähteni, odotti minua kauan kannella itkien hiljaa huomatessaan itsensä\nniin hyljätyksi. Sangen ankara rangaistus, johon minä olin langettanut\nhänet pienen, jo eilisestä saakka kestäneen oikun takia, ja jonka\nvuoksi hän jo oli vuodattanut kyyneleitä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nYlimenoa oli kestänyt kaksi tuntia ja me lähestyimme jo Moorean saarta.\n\n_Rendeerin_ välikannella pidettiin suurta melua; joukko nuoria naisia,\nkaikkein tunnetuimpien ja sievimpien keskuudesta valituita, oli\nkutsuttu pitoihin, joita upseerit heille pitivät.\n\nRarahu oli minun poissaollessani suostunut olemaan mukana niissä. --\nHän oli siellä Teurahin ja eräiden ystävättäriensä seurassa; hän oli\npyyhkinyt kyyneleensä ja nauroi että kajahteli.\n\nHän ei puhunut ollenkaan ranskaa kuten useimmat muut; -- mutta\nmerkeillä ja äännähdyksillä piti hän yllä hyvin vilkasta keskustelua\nnaapuriensa kanssa, jotka huomasivat hänet viehättäväksi.\n\nViimein -- ja se oli petollisuuden ja kauhistuksen huippu -- oli hän\njälkiruokaa syötäessä hyvin suosiollisesti ojentanut _tiaréensa_\nPlumkettille.\n\nHän oli, totta kyllä, kyllin älykäs tietääkseen osanneensa oikeaan, ja\nettei Plumkett ottaisi ymmärtääkseen -- -- --.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMitenkä kuvailisin tuota lumoavaa seutua, Afareahitun lahtea!\n\nHaaveellisen näköisiä, suuria ja tummia kallioita, salaperäisiä\nkookospalmuja tyynen veden yli kallistuvana verhona -- ja\nsuurten puiden alla muutamia hajanaisia majoja oranssipuiden ja\npunervakukkaisten laakeripensaiden keskellä.\n\nEnsi näkemältä olisi väittänyt, ettei tässä varjoisassa seudussa ollut\nketään -- ja kuitenkin odotti meitä koko Moorean väestö vaieten,\npuoleksi kätkeytyneenä vihreihin lehtiholveihin.\n\nNoista metsistä uhosi kosteaa tuoreutta, outoa sammalen ja eksootisten\nkasvien hajua. Kaikki Moorean _himéné_kuorot olivat esillä istuen\njärjestyksessä suunnattoman suurien puiden runkojen välissä; kaikki\nsaman piirin laulajat olivat puetut saman värisiin vaatteihin --\ntoiset valkeihin, toiset vihreihin tai punaisiin; kaikilla naisilla\noli hiuksissaan kukkia, kaikilla miehillä lehti- tai kaislaseppeleet.\nMuutamat ujommat tai ihmisiä karttelevat ryhmät olivat jääneet\nsisemmälle metsään, ja katselivat kaukaa meidän tuloamme, puoleksi\npiiloutuneina puiden taakse.\n\nKuningatar jätti _Rendeerin_ samoilla menoilla kuin hänen tullessaankin\nja tykkien jylinä kajahteli kaukana vuoristoissa.\n\nHän astui maihin ja kulki eteenpäin amiraalin seuraamana. -- Ne\najat olivat jo menneet, jolloin maan asukkaat kantoivat häntä\nkäsivarsillaan, etteivät hänen jalkansa koskettaisi heidän\nmaakamaraansa; tuo vanha tapa, jonka mukaan paikka, mihin hallitsija\njalallaan kosketti, tuli valtion omaisuudeksi, on jo kauan sitten\nunohtunut Oceaniassa.\n\nParikymmentä ratsastavaa keihäsmiestä, jotka muodostivat Pomarén\nkunniasaaton, oli rivittynyt rannikolle meitä vastaanottamaan.\n\nKun kuningatar tuli näkyviin, virittivät _himéné_kuorot yht'aikaa\ntavanmukaisen: _la ora na oe, Pomaré vahine!_ (Ole tervehditty,\nkuningatar Pomaré). Ja metsät kaikuivat äänekkäistä huudoista.\n\nOlisi luullut nousevansa jollekin noidutulle saarelle, mikä oli\nherännyt eloon taikasauvan iskusta.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nAfareahitun temppelin pyhitysmenot kestivät hyvin kauan.\nLähetyssaarnaajat pitivät pitkiä puheita tahitin kielellä ja\n_himéné_-kuorot lauloivat riemuvirsiä ikuiselle isälle.\n\nTemppeli oli rakennettu korallista; pandanuksen lehdistä palmikoitua\nkattoa kannattivat saarien puista hakatut hirret, joita yhdistivät\ntoisiinsa erivärisiä, säännöllisiä ja monimutkaisia kuvioita\nmuodostavat kudelmat. Rakennustapa oli siis vanhaa maorilaista tyyliä.\n\nNäen vieläkin tuon alkuperäisen näyn: taustan ovet ovat avoinna\nmaaseutuun päin, vuorien ja korkeiden palmujen muodostamaa ihanaa\nmaisemaa kohti, -- lähetyssaarnaajan korokkeen ääressä seisoo vanha\nkuningatar mustassa puvussa, surullisena ja hartaana rukoillen poikansa\ntyttären puolesta, vanhan ystävättärensä Paparan päälliköttären\nseuraamana. Hänen valkopukuiset seuranaisensa ovat kokoontuneet hänen\nympärilleen. Temppeli on aivan täynnä kukilla seppelöityjä päitä -- ja\nRarahu, jonka olin antanut lähteä _Rendeeristä_, oli sekaantunut tuohon\njoukkoon kuin vieras -- -- --\n\nSyntyi suuri hiljaisuus kun Apirén _himéné_, joka oli säästetty\nviimeiseksi, viritti laulunsa -- ja minä erotin takanani pikku\nystävättäreni raikkaan äänen, kun se kaikui kuoron yli. --\nUskonnollisen tai intohimoisen haltioitumisen vallassa suoritti hän\npalavasti haaveellisimpia muunnelmiaan; hänen äänensä väreili kuin\nkristalli temppelin hiljaisuudessa vangiten kaikkien tarkkaavaisuuden.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nJuhlamenojen jälkeen siirryttiin ruokasaliin. Pöydät oli katettu\nulko-ilmaan, suurten kookospalmujen varjoon, vihreiden lehväkatosten\nalle.\n\nPöytiin saattoi sopia noin viisi, kuusisataa henkeä; liinat olivat\nkoristetut lehvillä ja punaisilla kukilla. Tarjona oli suuri joukko\nkohokeleivoksia, joita kiinalaiset tekevät bananin ja eräiden muiden\nepätavallisten kasvien runkojen avulla. Euroopalaisten ruokalajien\nrinnalla oli hyvin paljon tahitilaisia: hedelmäpuuroja, ruohossa\nkokonaisina paistettuja porsaita, ja maidossa hapatettuja merirapuja.\nErilaisia kastikkeita ammennettiin aivan täysinäisistä, suurista\nveneenmuotoisista astioista, joita tarjoilijat vaivaloisesti kantoivat\nympäriinsä. Mies- ja nais-päälliköt tulivat vuorotellen puhumaan\nkuningattarelle täyttä kurkkua, niin kaikuvalla äänellä ja niin\nliukaskielisesti, että olisi luullut heitä riivatuiksi. Ne, jotka eivät\nolleet saaneet sijaa pöydässä, söivät seisoallaan nojaten istuvien\nolkapäihin ja melu ja hämminki oli sanoin kuvaamaton -- -- --\n\nPrinsessojen pöydässä istuen en minä ollut huomaavinanikaan Rarahua,\njoka oli kadonnut hyvin kauas minusta Apiréläisten joukkoon.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nKun yö laskeutui Afareahitun metsien latvoille, meni kuningatar\npiirikunnan _Fareauhun_, mihin hänelle oli valmistettu yösija.\n_Valkotukkainen amiraali_ palasi fregattiin, ja _upa-upa_ alkoi.\n\nKaikki uskonnolliset ajatukset, kaikki kristilliset tunteet olivat\nhäipyneet päivän mukana; kuuma ja hekumallinen pimeys verhosi taas\nkesyttömän saaren. Samoin kuin niinä aikoina, jolloin ensimäiset\nmerenkulkijat olivat nimittäneet sitä uudeksi Cythereksi, oli kaikki\ntaas viettelevää, aisteja huumaavaa ja hillitöntä intohimoa.\n\nJa minä olin seurannut _valkotukkaista amiraalia_, jättäen Rarahun\ntuohon hullautuneeseen väkijoukkoon.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKun minä jäin yksin laivaan, nousin minä suruissani _Rendeerin_\nkannelle. Tuo tänä aamuna niin eloisa fregatti oli tyhjä ja hiljainen,\nmastojen ja raakojen pitkät ääriviivat piirtyivät öistä taivasta\nvasten, tähdet olivat sumeat, ilma tyyni ja raskas, meri liikkumaton.\n\nMoorean vuoret kuvastelivat vedessä ylösalaisin kääntyneitä\npiirteitään. Kaukaa näkyivät tulet, jotka maalla valaisivat _upa-upaa_;\nkarkeat, rivot laulut saapuivat tänne epäselvänä humuna patarumpujen\ntahdikasten iskujen säestäminä.\n\nKaikki yön tunnit soivat toinen toisensa jälkeen _Rendeerilla_\nunen saapumatta lopettamaan minun outoja unelmiani. Minä rakastin\nsydämestäni tuota pikku raukkaa; tahitilaiset sanoivat hänestä:\nse on Lotin pikku puoliso. Hän oli tosiaan minun pikku puolisoni;\nsydämelläni, aisteillani rakastin häntä paljon. Ja kuitenkin oli\nmeidän molempien välillä syvänteitä, pelottavia aitauksia, ikuisesti\nsuljetuita. Hän oli pieni raakalainen; meidän välillämme, jotka\nolimme \"sama liha\", oli rotujen juurellinen eriäväisyys, ensimäisten\nkäsitteiden kaikki läpikäyvä erotus. Jos minun ajatukseni ja mielteeni\nolivat usein käsittämättömiä hänestä, niin olivat hänenkin minusta.\nMinun lapsuuteni, isänmaani ja kotilieteni, kaikki tuo pysyisi hänelle\naina käsittämättömänä ja tuntemattomana. Muistan lauseen, jonka hän\neräänä päivänä sanoi minulle: \"Minä pelkään, ettei sama Jumala olekaan\nluonut meitä.\" Ja me olimme todella kahden aivan eristetyn ja aivan\nerilaisen luonnon lapsia, ja meidän sielujemme yhteys saattoi olla vain\nohimenevää, epätäydellistä ja vaivanalaista.\n\nPikku Rarahu parka, kohta kun me olemme poistuneet kauaksi toisistamme,\ntulee sinusta taas pieni maorityttö, sinä pysyt tietämättömänä ja\nkesyttömänä, sinä kuolet kaukaisella saarellasi yksin ja unhotettuna --\nja Loti ei ehkä saa tietääkään siitä.\n\nNäköpiiriin alkoi piirtyä pieni, tuskin näkyvä viiru aavan meren\npuolella: se oli Tahitin saari. Taivas valkeni idässä; tulet sammuivat\nmaalla ja lauluja ei enää kuulunut.\n\nMinä ajattelin, että tuona erikoisen hekumallisena aamuhetkenä oli\nRarahu tuolla, tanssin väsyttämänä, omaan nojaansa jääneenä. Ja se\najatus poltti minua kuin punainen rauta.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nIltapäivällä nousivat kuningatar ja prinsessat taas laivaan\npalatakseen Papeeteen. Kun heidät oli otettu vastaan tavanmukaisilla\nkunnianosoituksilla, jäin minä tarkastelemaan monilukuisia kanootteja,\nvenheitä ja pursia, jotka toivat heidän seuruettaan. Joukko oli vielä\nlisääntynyt muutamilla Moorean nuorilla naisilla, joita halutti jatkaa\njuhlia Tahitissa.\n\nVihdoinkin näin Rarahun; hän oli siellä, hänkin palasi. Hän oli\nvaihtanut valkean _tapansa_ vaaleanpunaiseen ja kietonut tuoreita\nkukkia hiuksiinsa. Ihopiirrokset näkyivät entistä selvemmin hänen\nkalvenneella otsallaan ja siniset renkaat olivat syventyneet hänen\nsilmiensä ympärillä.\n\nHän oli epäilemättä ollut mukana _upa-upassa_ aamuun asti, mutta\nnyt hän oli tuolla, hän palasi, ja enempää en minä sillä hetkellä\npyytänytkään häneltä.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nYlikulun aikana vallitsi kaunis, tyyni ilma.\n\nOli ilta. Aurinko oli juuri kadonnut. Fregatti liukui äänettömästi\njättäen jälkeensä hitaita, pehmeitä aaltoja, jotka katosivat kuolemaan\nkauas peilityynelle merelle. Taivaalla puunsi siellä täällä suuria,\ntummia pilviä, jotka vivahtivat sinipunaiseen illan vaaleankeltaisessa\nkajastuksessa, ilmapiirin hämmästyttävässä kuulakkuudessa.\n\n_Rendeerin_ takaosassa erottautui ryhmä nuoria naisia sirosti merta\nja maisemaa vasten. Tuon ryhmän näkö sai minut suuresti hämmästymään:\nAriitéa ja Rarahu juttelivat keskenään kuin ystävykset; heidän\nvieressään Maramo, Faimana ja pari muuta hovinaista.\n\nOli puhe eräästä Rarahun sepittämästä _himenestä_, jonka he aikoivat\nlaulaa yhdessä.\n\nJa he virittivät todella uuden, kolmiäänisen laulun, Ariitéa, Rarahu ja\nMaramo.\n\nRarahun ääni, joka väreillen kaikui ylinnä, lausui selvästi sanat,\njoista minulta ei jäänyt yhtään kuulematta:\n\n    \"Heahaa noa iho (e)! te tara\n    no Paia- (e) i tou nei tai\n    ia oe, tau hoa (e)! ehahe!\n\n    Ua iriti hoi au (e)!\n    i te tumu no te tiare,\n    ei faaite i tau tai ia oe,\n    tau hoa (e)! ehahe!\n\n    Ua taa tau hoa (e)!\n    ei Farani te fenua,\n    e neva oe to mata, aita e\n    hio hoi au (e)! ehahe! -- -- --\"\n\nRaskas käännös:\n\n\"Minun tuskani tähtesi on korkeampi kuin Palavuoren huippu, oi\nrakkahin! ah!\n\n\"Olen riistänyt irti _tiaréen_ juuret osoittaakseni tuskaani tähtesi, oi\nrakkahin! ah!\n\n\"Sinä olet lähtenyt, rakkaimpani, Ranskan maahan; sinä kohotat kerran\nsilmäsi minua kohti, mutta minä en näe sinua enää! ah! -- -- --\"\n\nTuo laulu, joka surullisena värisi Suuren Valtameren iltaisessa\näärettömyydessä, kun kolme naisääntä toisteli sitä omituisessa\ntahdissa, on ijäksi piirtynyt muistiini raskaimpana niistä\npistävimmistä vaikutelmista, mitä Polynesia on minulle jättänyt.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nOli jo pimeä yö, kun meluisa kulkue saapui Papeeteen suuren\nkansanjoukon kokoontuessa katselemaan.\n\nHetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain\nastumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut\nmeidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi\njöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen\ntoistaan.\n\nMe avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me\ntoisiimme. -- -- --\n\nOdotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili\nhän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen,\npettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein.\n\nTuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne\nsanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa:\n\nTiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento,\nsatunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista\nmiehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä\nvoittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun\nmuun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme:\ntiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja\ntässä minä olen!\n\nPieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt\nelämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin\nmestarinsa ja voitti hänet.\n\nMinä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli\nhäntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja\npeittäen hänet suudelmilla.\n\nHän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin\nyli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää.\n\nSuloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun\nkohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nTiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden\nnuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.\n\nHän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti\njuhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan\nvaaleanpunaisten laakeripuiden alle.\n\nTiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret\ntavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella\nkuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä\näsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea\nkuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:\n\n\"Loti\", sanoi hän. \"Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun\nlähdettyäsi?\"\n\nRarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme\ntäydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää\nsen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin\nkuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli\nehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja\nenemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.\n\nKukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni\nRarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää\nkoskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias\nja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet\nnäki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa\nasennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi\nluullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen\nja muuttumattoman onnen runoa.\n\nMinuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin\ntuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä\nja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni\najatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä\ntuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi\nhänen luokseen.\n\nJoskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän\nrukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen\nsilmistään.\n\nMutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen\nhuulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli\nesiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta.\nHän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita.\nOudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä,\nraakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä\nilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa\nsekavaa juoksua.\n\nHänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia,\nsyvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää\nolevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen,\nsiinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja\njoka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria\nmiehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria\ntahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni;\neihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta\noudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.\n\nFyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista\nEuroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa\nolivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan\nkauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen\nyskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset\nrenkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä.\n\nHän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava\nhenkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja\npaheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa.\n-- -- --\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nSillä välin oli lähdönhetki saapunut. _Rendeer_ poikkeisi Kaliforniaan,\n_te fenua California_, niin kuin kuningattaren pojan tytär sanoi.\n\nSe ei tosin ollut lopullinen lähtö; palatessamme piti meidän vielä\npysähtyä _suloiselle saarelle_ kuukaudeksi tai pariksi. Ilman tuota\npaluun varmuutta en minä kai tällä hetkellä olisi lähtenytkään: hänen\nainaiseksi jättämisensä oli käynyt yli voimieni ja olisi särkenyt\nsydämeni.\n\nLähdön lähetessä kiusasi minua merkillisesti tuon Taimahan\najatteleminen, hänen, joka oli ollut veljeni Ruerin vaimo. Minusta\noli hyvin vaikeaa, en tiedä miksi, lähteä pois häneen tutustumatta,\nja minä selitin asian kuningattarelle pyytäen häntä hankkimaan meille\ntilaisuuden kohdata toisemme.\n\nPyyntöni näytti suuresti kiinnittävän Pomarén mieltä:\n\n\"Sinä tahtoisit tavata hänet, Loti? Rueri on siis puhunut sinulle\nsiitä? Hän ei ollutkaan siis kokonaan unhottanut tyttöä?\"\n\nJa vanha kuningatar näytti vaipuvan entisyyden kaihomielisiin\nmuistelmiin, huomaten ehkä muistoissaan monen unohtaneen hänet,\nmonen, joita hän oli rakastanut, ja jotka olivat lähteneet pois enää\npalajamatta.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nOli _Rendeerin_ viimeinen ilta -- -- --\n\nKuningattaren kiireellisistä tiedusteluista oli käynyt selville,\nettä Taimaha oli Tahitilla eilisestä saakka, -- ja palatsin\n_mutoi_-päällikkö oli saanut tehtäväkseen viedä hänelle sanan tulla\nauringon laskun aikana rannikolle, _Rendeerin_ luo.\n\nTapaamisaikana olimme me siellä, Rarahu ja minä.\n\nMe odotimme kauan ja Taimahaa ei tullut. -- Minä olin arvannut sen.\n\nSydämeni omituisesti kouristuessa näin minä meidän viimeisen iltamme\nviimeisten hetkien kiitävän pois. -- Odotin selittämättömän ahdistuksen\nvallassa. Olisin antanut tällä hetkellä mitä hyvänsä saadakseni nähdä\ntuon naisen, josta olin lapsuudessani uneksinut, ja joka oli liittynyt\nRuerin kaukaiseen, runolliseen muistoon, ja minä aavistin, että hän ei\ntulisi näyttäytymään -- -- --\n\nMe olimme pyytäneet ohjeita ohikulkevilta vanhoilta naisilta:\n\n\"Hän on pääkadulla\", sanoivat he meille. \"Ottakaa mukaanne tämä pikku\ntyttö, joka tuntee hänet ja näyttää hänet teille. Kun olette löytäneet\nhänet, käskekää lasta palaamaan kotiinsa.\"\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nPääkadulla.\n\n\nMeluisaa katua reunustivat kiinalaisten puodit; kauppiaat, joilla\noli pienet, mantelinmuotoiset silmät ja pitkät hiuspalmikot, myivät\nihmisille teetä, hedelmiä ja makeisia. -- Parvekkeiden alla oli\nnäytteillä kukkaseppeleitä, pandanuskiehkuroita ja _tiareita_,\njotka täyttivät ilman tuoksullaan; tahitittaret kulkivat ympäriinsä\nlauleskellen; pienet, Taivaan valtakunnan malliset lamput valaisivat\nkauppoja, tai riippui niitä puiden tiheissä oksissa. -- Oli yksi\nnoita kauniita Papeeten iltoja; kaikki tuo oli iloisaa ja varsinkin\nalkuperäistä. Ilmaan sekoittui outo kiinalaisen Sandelin ja monoin,\nsekä gardenioiden ja oranssien suloinen tuoksu.\n\nIlta kului emmekä me löytäneet mitään. Katseli pikku Tehamana, meidän\nsaattajamme, kaikkia naisia miten tarkkaan hyvänsä, ei hän tuntenut\nyhtään heistä. -- Kaikki ne, joilta kyselimme, eivät tienneet Taimahan\nnimeäkään, me kuljimme yhä edestakaisin kaikkien noiden ryhmien\nkeskitse, jotka katselivat meitä kuin järkensä menettäneitä. -- Oli\nmahdotonta tavata tuota tarumaista henkilöä -- ja jokainen kulunut\nhetki lisäsi surullista kärsimättömyyttäni.\n\nTunnin kuljettuamme, seisattui pikku Tehamana äkkiä pimeään kolkkaan,\nsuurten, mustien mangopuiden alle erään maassa istuvan naisen eteen,\njoka nojasi päätään käsiinsä ja näytti nukkuvan.\n\n\"_Tera_!\" huusi hän. (Tuossa hän on!)\n\nSilloin lähenin minä naista ja kumarruin uteliaana katselemaan häntä.\n\n\"Oletko sinä Taimaha?\" kysyin minä vavisten pelosta, että hän vastaisi\nkieltävästi.\n\n\"Olen!\" vastasi hän liikahtamatta.\n\n\"Sinä siis olet Taimaha, Ruerin vaimo?\"\n\n\"Olen\", sanoi hän vielä kerran nostaen välinpitämättömästi päätään.\n\"Minä olen Taimaha, Ruerin vaimo, sen merimiehen, _jonka silmät\nnukkuvat_ (mata moe) s.o., jota ei enää ole olemassa.\"\n\n\"Ja minä, minä olen Loti, Ruerin veli! -- Tule mukaani syrjäisempään\npaikkaan, jotta voisimme keskustella yhdessä.\"\n\n\"Sinä? -- -- -- Hänen veljensä?\" sanoi hän yksinkertaisesti, hiukan\nhämmästyneenä, -- mutta niin välinpitämättömästi, että minä jäin\nhämilleni.\n\nJa minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa\nlöytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä.\n\nHän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. -- Minä otin heitä\nmolempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan\ntuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt\nmieltäni. -- -- --\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nPaljastuksia.\n\n\nYksinäisellä polulla, missä joukon kaukainen hälinä vielä kuului --\npuitten synkässä varjossa, pimeässä yössä -- pysähtyi Taimaha ja\nistuutui:\n\n\"Olen väsynyt\", sanoi hän hyvin uupuneena. \"Sano hänelle, Rarahu, että\nhän puhuisi minulle täällä, minä en lähde kauemmaksi. -- Onko se hänen\nveljensä, tuo?\"\n\nTällä hetkellä tuli mieleeni ajatus, jota minulla ennen ei ollut:\n\n\"Eikö sinulla ja Ruerilla ollut lapsia?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"On\", vastasi hän hetkisen epäröityään, mutta sentään varmalla äänellä.\n\"On -- -- kaksi!\" -- -- --\n\nTuon odottamattoman tunnustuksen jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus.\nMinussa heräsi koko joukko outoja tunteita, surullisia, selittämättömiä\nvaikutelmia.\n\nOn tilanteita, joiden mieleenkäypää omituisuutta ei voi sanoilla\nilmaista. -- Paikan viehätys, luonnon salaperäiset vaikutukset,\nelävöittävät tai muuttavat muuksi tuntemamme liikutuksen, eikä enää\nepätäydellisestikään osaa ilmaista niitä.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nTunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli\nvaipunut uneen. _Rendeerin_ viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko\nlaivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten\nnaisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen\nja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen.\n\nMutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut\nRarahunkin -- -- --\n\nHän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä,\nrakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa.\n-- -- --\n\nMe kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin\nValtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade.\nTaimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_\nkastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan.\n\nKeskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se\nhyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten.\n\nPäittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan;\nnäköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen\nmeren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa.\n\nMinä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt\nkolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren\ntäydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina\nkiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen\nlehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa\nkuningattaren tai jumalattaren näköiseksi.\n\nOlin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja\nköynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului\nasuneen veljeni kanssa.\n\n\"Tunnetko tuon majan, Taimaha?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän ensimäistä kertaa elostuen. \"Kyllä, se on Ruerin\nmaja!\" -- -- --\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nMe suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an\npiiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa\nAtarion.\n\nHiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni,\noikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen\nkäsitystapansa perusteella.\n\nMaassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta,\njossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä\nja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja\nviljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät\nasettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella\nelämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa.\n\nAtario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä.\nYleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä\nkaukaisten sukulaisten (_fetii_) hoidettavaksi -- -- --\n\nJa Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa\nja suuret silmät (_te rae, te mata rahi_), asui Taimahan vanhan äidin\nluona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat\nmeidän näköpiirimme rajalla.\n\nFaa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä.\nTaimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi,\ntuntemaansa polkua pitkin.\n\nKun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen\nsateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä\nkaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä.\nKun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat\nvanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi\ntarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan\nkekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä\nvalaistuksessa.\n\nKun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän\noli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä -- veljesten\nyhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää\nja epätäydellistä.\n\nMinä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä\nprofiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri\nteki vielä valkoisemmiksi. -- -- --\n\nMe jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan\ntalot puiden mustien ryhmien seasta.\n\n_Tera Faa'a!_ (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. -- -- --\n\nHän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja\ntamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.\n\nKaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli\nhiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.\n\nLamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä\nviittaamalla käymään sisään.\n\nMaja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset\nnukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen\nasuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli\npuhalsi.\n\nTaimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen\nminulle.\n\n\"Ei!\" sanoi hän lampun luo päästyään. \"Minä erehdyin. Tämä ei olekaan\nhän.\"\n\nHän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä\nniistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä\nsavuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja;\ntummansinisiin, valkeaviiruisiin _pareoihinsa_ verhottuina olisi heitä\nvoinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. -- -- --\n\nHuolestumisen salama välähti Taimahan ripsien verhoamissa silmissä.\n\n\"Huahara mummo\", sanoi hän. \"Missä on minun poikani Atario?\"\n\nVanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä\nheräämisestä säikkyneillä silmillään:\n\n\"Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha\", sanoi hän. \"Minun sisareni\nTiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu\nviidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa\nlaidassa -- -- --\"\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nKuljimme vielä tuon metsikön läpi pimeässä yössä.\n\nTiatira-honuin majassa näimme saman kohtauksen, samat heräämismenot,\njotka muistuttivat haamujen esiin manaamista.\n\nLapsi herätettiin ja tuotiin minulle. Pikku raukka oli aivan unen\nvallassa ja alaston. Minä otin hänen päänsä käsiini ja lähensin sitä\nlamppua kohti, jota vanha _Hämähäkki_, Huaharan sisar piteli. Lapsi\nsulki häikäistynä silmänsä.\n\n\"Niin, se juuri on Atario\", sanoi Taimaha kaukaa oven luota.\n\n\"Onko se minun veljeni lapsi?\" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka\nolisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten.\n\n\"On\", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. \"On, se on\nsinun veljesi Ruerin poika!\" --\n\nVanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet,\nmutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja\nlaskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan\nminua, ja me palasimme Papeeteen.\n\nKaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa\nkatsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet\nmieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut,\npysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä.\n\nOlin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt\nkaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän\nnousevan ja saapuvani juuri parahiksi _Rendeerin_ lähtöön voimatta\npalata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en\nehkä näkisikään enää. -- --\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nKun me pääsimme ulos kysyi Taimaha minulta:\n\n\"Palaatko huomenna?\"\n\n\"En\", sanoin minä. \"Minä lähden aikaiseen aamulla Kalifornian maahan.\"\n\nHiukan sen jälkeen kysyi hän pelokkaasti:\n\n\"Puhuiko Rueri sinulle Taimahasta?\"\n\nTaimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti\nvähitellen heräävän pitkästä unesta. -- Hän ei enää ollut sama huoleton\nja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä,\njota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin\nolin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja\nsyvällä surulla -- -- --\n\nHänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja,\nyksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi\nhyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni\nääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni\npienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata\nsitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne\nolivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian\nkielellä. -- -- --\n\nTaivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa,\nja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun\nkello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja\nsalaperäisyyttä.\n\nMinä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui\nPapeetessa. -- Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton\nmökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella.\n\nErotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta\nja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa\nmolempine poikineen. -- Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan\nlastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen\nviimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen\nsydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin\nminä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin,\nkäsittämättömänä ja kesyttömänä. -- --\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nKello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä\nRarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. --\nRarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni\nminun sisään tullessani.\n\nMinä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään\nomana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut\ntarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi.\n\nOli meidän viimeinen yömme -- -- -- ja paluun epävarmuus, ja meitä\nvastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle\nsanomattoman surumielisyyden hunnun. -- -- -- Tänä jäähyväishetkenä\nnäyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän\noli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava\nrakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas,\nlohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan,\nviisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään\noudoin elein ja kummallisin kuvin.\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nPäivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken\nnukuttuani.\n\nTuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on\nominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi\najatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella\nseisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen --\nja sitten Taimaha ja hänen poikansa -- nuo yöllä tuskin näkemäni uudet\nhenkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän\nmaahan uusilla siteillä. -- -- --\n\nAamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani.\n-- -- -- Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet\nsitten suutelolla.\n\n\"Ai, niin Loti\", sanoi hän -- -- -- \"Päivä on valennut ja täytyy\nlähteä.\"\n\nRarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti\npäähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen _tiaréensa_ luvaten, ettei\nhän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia.\n\nAvasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja\nkasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia --\nja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme\nApirén purolle. -- -- --\n\nPäivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin\nmielin rannikolle viimeistä kertaa.\n\nSiellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki\nkuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta _Rendeer_\nvei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien,\nmuutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme.\n\nRarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta -- ja\n_Rendeerin_ viimeinen venhe vei minut laivaan -- -- --\n\nKello kahdeksan seudussa nosti _Rendeer_ ankkurin huilun soidessa.\n\nSilloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan\nminun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut\nseitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.\n\nHän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä.\n\nOli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut\nhenkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä.\nNe muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko\nvalaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja\nnuoria, valkovaatteisia naisia.\n\nLähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun,\njoka kohta oli katoava.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nKun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli\nveljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja\nminun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen\npisteeseen.\n\nVuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat\nkuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan\nvuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten\nkatosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli\nnousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade\nalkoi langeta.\n\nSilloin laskeuduin minä aivan _Rendeerin_ pohjalle, hämärään komerooni;\nminä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän\nokaitten repimällä _pareolla_, jota Rarahu ennen käytti verhonaan\nApirén metsissä -- -- -- Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan\nkuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden\nsurullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät _Rendeerin_\nkumisevia kylkiä -- -- -- koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen\najatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat\nOceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat.\n\nVihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin\nläpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä:\noceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia\nkuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja,\noksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai\nAriitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu\npunaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä.\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nHiukan auringonlaskun jälkeen tuli minun vuorolleni vartio ja minä\nnousin komentosillalle. Raitis ulkoilma, kasvojani pieksävä tuuli\nsaivat minut heräämään täydelliseen todellisen elämän tuntoon, lähdön\nvarsinaiseen tietoisuuteen.\n\nSe, jonka sijalle minä tulin yövuorolle, oli John B. -- -- -- minun\nrakas veljeni John, jonka hellä ja syvä kiintymys oli minulle suurena\napuna elämän tuskissa.\n\n\"Kaksi maata on näkyvissä, Harry\", sanoi John siirtäessään vartiovuoron\nminulle. \"Ne ovat tuolla takanamme ja minun ei tarvitse nimittää niitä\nsinulle, sinä tunnet ne -- -- --\"\n\nKaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla:\nTahitin ja Moorea'n saaret -- --\n\nJohn oli luonani hyvin kauan sinä iltana. Minä kerroin hänelle\neilisen illan tapahtumat, sillä hän tiesi vain, että olin yöllä\nkävellyt pitkälle, ja että minä salasin häneltä jotain surullista ja\nodottamatonta. Olin menettänyt tottumuksen kyyneliin, mutta eilisestä\nsaakka tunsin minä itkemisen halua; vartiopaikan pimeydessä ei sitä\nnähnyt kukaan muu kuin John-veljeni ja hänen vieressään itkin minä kuin\nlapsi.\n\nMeri aaltoili kovasti ja tuuli puski meitä ankarasti eteenpäin yön\npimeydessä. Oli kuin olisin herännyt, palannut merimiehen ammattiin\nnähtyäni vuoden suloista, raukaisevaa unta maailman nautinnoista\nrikkaimmalla saarella. --\n\n-- -- -- Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä\ntaivaanrannalla. Tahitin ja Moorean saaret -- -- --\n\nTahitin saari, missä Rarahu tällä hetkellä valvoi itkien autiossa\nmajassani -- pienessä, rakkaassa majassani, jota sade ja yön tuuli\npieksää. -- Ja Moorean saari, missä asuu Taamari, lapsi, jolla on\nveljeni otsa ja silmät -- -- --\n\nTuo lapsi, joka on perheen vanhin poika ja muistuttaa Georges-veljeäni.\nKuinka outoa! Hän on pieni raakalainen, nimeltään Taamari. Isänmaan\nsyli on aina oleva tuntematon hänelle, ja minun vanha äitini ei koskaan\nsaa nähdä häntä. Tuo ajatus tuo kuitenkin mieleeni suloista surumieltä,\ntekee melkein lohduttavan vaikutuksen. Ainakaan ei kaikki Georgesta ole\nlopussa, kaikki ei ole kuollut hänen mukanaan. -- -- --\n\nMinäkin, jonka kuoleman viikate ehkä piankin niittää jossain\nkaukaisessa maanosassa syösten minut tyhjyyteen tai ijankaikkisuuteen,\nminäkin tahtoisin herätä henkiin Tahitissa, herätä lapsessa, joka\nvielä olisi osa minusta, joka olisi minun vertani Rarahun vereen\nsekoitettuna. Minulle tuottaisi outoa iloa tuo häntä ja minua yhdistävä\nylimmäinen, salaperäinen side, maorilapsen olemassaolo, joka olisi\nmuodostunut meistä kahdesta samaan olentoon sulautuneina -- -- --\n\nEn luullut rakastavani niin suuresti tuota pikku raukkaa. -- -- -- Minä\nolen kiintynyt häneen vastustamattomasti, ainaiseksi. Ja etenkin nyt\nolen siitä tietoinen. Jumalani, kuinka rakastin tuota Oceanian maata!\nMinulla on nyt kaksi isänmaata, tosin hyvin kaukana toisistaan -- mutta\nminä tulen heräämään eloon siinä, jonka juuri olen jättänyt, ja ehkäpä\nlopettaisin elämänikin siellä. -- -- --\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKolme viikkoa myöhemmin vietimme me Honolulussa, Sandwich-saarien\npääkaupungissa pari hyvin hupaista kuukautta _Rendeerin_ siellä\nseisoessa.\n\nSiellä oli maorirotu saavuttanut Tahitiin verraten jokseenkin korkean\nsivistysasteen.\n\nTäydellinen, hyvin ylellinen hovi; spitaalitautinen, kultakruunuinen\nkuningas; euroopalaismallisia juhlia; ministereitä ja töyhtöpäisiä\nkenraaleja, hiukan hassunkurisia kaikki; kokonainen, merkillinen\nhenkilökunta, monikertainen virkakoneisto, josta sirosti erosi Emma\nkuningattaren miellyttävä olemus. Hyvin elegantteja ja korupukuisia\nseuranaisia; _misseiksi_ muutettuja tyttöjä, samaa verta kuin Rarahu,\ntyttöjä, joilla oli hänen rotumerkkinsä, hänen hiukan kesytön ilmeensä\nja suuri tukkansa -- mutta jotka tuotattivat Ranskasta höyrylaivalla\nJaappanin kautta moninappiset hansikkaansa ja pariisilaiset pukunsa.\n\nHonolulu, suuri kaupunki raitiovaunuineen, omituisen sekavine\nasujamistoineen; kaduilla tatuoituja havaijilaisia, amerikkalaisia\nliikemiehiä ja kiinalaisia kauppiaita.\n\nKaunis maa, kaunis luonto, rikas kasvullisuus, joka hiukan muistutti\nTahitia, mutta ei niin tuore eikä niin rehevä kuin tuon syvien\nlaaksojen ja suurten sananjalkojen saaren vehreys.\n\nSitten vielä maorinkieli, tai pikemmin kovasointuinen, samasta\nalkuperästä kehittynyt puhetapa. Muutamat sanat olivat kuitenkin\nyhteisiä ja alkuasukkaat ymmärsivät minua vielä. Siellä tunsin\nolevani rakasta saartani lähempänä kuin myöhemmin Amerikan rannikolle\nsaavuttuani.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKalifornian San-Franciscossa, toisessa pysäyspaikassamme, jonne\nme saavuimme kuukauden merimatkan jälkeen, sain Rarahun minua\nsiellä odottaneen ensimäisen kirjeen. (Sen oli jättänyt Englannin\nkonsulivirastoon eräs helmiäisillä lastattu amerikkalainen laiva, joka\noli jättänyt Tahitin pari päivää lähtömme jälkeen.)\n\nI te Loti, taata huero tave tave no te atimarara peretani no te pahi\nauai _Rendeer_.\n\nLotille, englantilaisen _Rendeer_-höyrylaivan amiraalin ajutantille.\n\n    E tau here iti e!\n    Oi, rakkahin ystäväni!\n\n    E tau tiare noanoa no te ahiahi e!\n    Oi, sinä iltojeni tuoksuva kukka!\n\n    e mea roa te mauiui no\n    tau mafatu ne te mea e aita hio au ia oe --\n    Murhe on suuri sydämessäni,\n    kun en enää näe sinua. --\n\n    Et tau fetia taiao e!\n    Oi, minun aamutähteni!\n\n    te oto tia nei ra tau mata.\n    Minun silmäni sulavat kyyneleistä\n\n    no te mea e aita hoi oe amuri noa tu! -- --\n    kun et sinä enää palaja! -- --\n\n    -- -- -- -- --\n\n    Ia ora na oe i te Atua mau.\n    Minä tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä kristillisessä uskossa.\n\n    Na oe hoa iti\n         Rarahu.\n    Pikkuinen armaasi\n         Rarahu.\n\nMinä vastasin Rarahulle pitkällä, puhtaalla, klassillisella\ntahitinkielellä kirjoitetulla kirjeellä, jonka perille viemisen eräs\nvalaanpyytäjälaiva sai tehtäväkseen kuningatar Pomarén välitystä\nkäyttämällä.\n\nMinä vakuutin hänelle palaavani vuoden viimeisinä kuukausina ja pyysin\nhäntä ilmoittamaan sen Taimahalle ja muistuttamaan hänelle lupaustaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nKiinalainen välikohtaus.\n\n\nHullunkurinen muistelma, mikä ei millään tavalla liity edelliseen\nja vielä vähemmän seuraavaan, ja joka yhtyy tähän kertomukseen vain\nyksinkertaisella kronoloogisella siteellä, päivämäärän välityksellä.\n\nKohtaus tapahtui keskiyöllä, toukokuussa 1873 eräässä San-Franciskon\nkiinalaiskortteerin teatterissa.\n\nAsianmukaisiin pukuihin puettuina olimme William ja minä vakavasti\nistuutuneet paikoillemme permannolla. Näyttelijät, katselijat,\nkoneiston hoitajat -- kaikki olivat kiinalaisia paitsi me.\n\nNäyteltiin juuri pateettista kohtausta suuresta lyyrillisestä\ndraamasta, jota me emme ollenkaan ymmärtäneet. Naiset ensirivillä\npiilottivat viuhkojensa taa pienet, vinot mantelinmuotoiset silmänsä ja\nkeikailivat liikutettuina kuin porsliinimaljakon kuviot. Sammuneiden\nhallitsijasukujen aikuisiin pukuihin verhotut taiteilijat päästelivät\nhämmästyttäviä käsittämättömiä ulvahduksia kuin kissat katonharjalla,\nrummuista ja kitaroista muodostettu orkesteri kaiutteli päättömiä\nsointuja, korvan kuulemattomia ääniä.\n\nYö-vaikutelma. Lamput puolisammuksissa. Edessämme permantoyleisö:\nrivittäin paljaaksiajeltuja päitä, joita koristivat hullunkuriset,\nsilkkinauhoin palmikoidut hiusruoskat.\n\nMeidän päähämme pisti saatanallinen ajatus, jonka nopeaa\ntäytäntöönpanoa edisti tuolien asema, pimeys, mielenjännitys -- sitoa\npalmikot yhteen kaksittain ja juosta tiehemme. -- -- --\n\nOi, pyhä Confucius! -- -- --\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- -- -- Kalifornia, Quadra ja Vancouver, venäläinen Ameriikka -- -- --\nKuusi kuukautta retkeilyjä ja seikkailuja, joilla ei ole mitään\ntekemistä tässä kertomuksessa.\n\nTässä maassa tunsi olevansa lähempänä Euroopaa ja jo hyvin kaukana\nOceaniasta.\n\nKoko tuo tahitilainen menneisyys näytti unelmalta, unelta, jonka\nrinnalla nykyinen todellisuus tuntui kovin yhdentekevältä.\n\nSyyskuussa oli paluu Euroopaan Australian ja Jaapanin kautta kyseissä;\n\"valkotukkainen amiraali\" halusi kulkea Valtameren yli pohjoisen\npallonpuoliskon kautta jättäen _suloisen saaren_ pelottavan kauaksi\netelään.\n\nMinä en mahtanut mitään tuolle suunnitelmalle, joka täytti sydämeni\ntuskalla -- -- -- Rarahu oli kai kirjoittanut minulle monta kirjettä,\nmutta tuo harhaileva elämä, jota Ameriikan rannikoilla vietimme, esti\nniitä saapumasta minulle, joten minä en enää kuullut mitään\nhänestä -- -- --\n\n\n\n\nV.\n\n\n-- -- -- Kymmenen kuukautta on kulunut.\n\nLähdettyään San-Franciskosta marrask. 1 p:nä kulki _Rendeer_ täyttä\nvauhtia etelää kohti. Kaksi päivää on se jo purjehtinut sillä alueella,\njoka erottaa lauhkean vyöhykkeen kuumasta, ja jota nimitetään\n_troopillisen tyvenen vyöhykkeeksi_.\n\nEilen oli kolkon tyyntä; taivas oli harmaa muistuttaen vielä lauhkeaa\nvyöhykettä; ilma oli kylmä, ja liikkumaton, yhtäjaksoinen pilviverho\npeitti meiltä auringon.\n\nTänä aamuna olemme saapuneet troopilliselle alueelle, ja näyttämö on\näkkiä vaihtunut. Taivas on hämmästyttävän puhdas, ilma raikas, lämmin\nja suloinen näillä pasaadituulen mailla ja meri, lento- ja kultakalojen\nolosija, on syvän sininen. Suunnitelmaa on muutettu ja me palaammekin\nEuroopaan Ameriikan eteläpuolitse, Kap Hornin ja Atlannin valtameren\nkautta. Tahiti on tiemme varrella Tyynessä meressä ja amiraali on\npäättänyt, että pysähdymme sinne ohikulkiessa. Tosin vain vähäksi\naikaa, vain muutamaksi päiväksi, ja sen jälkeen on kaikki loppuva\nikuisesti. Mutta mikä onni onkaan palata, etenkin kun on pelännyt,\nettei enää voisi tulla takaisin! -- -- --\n\n-- -- -- Nojasin varppeihin merta katsellen. _Rendeerin_ vanha lääkäri\nlähestyi minua ja sanoi lyöden minua kevyesti olalle:\n\n\"No Loti! Minä tiedän hyvin mitä te uneksitte. Me tulemme pian sinne,\nteidän saarellenne ja kuljemmepa niin nopeastikin, että minä luulen\nteidän tahitilaisten ystävättärienne vetävän meitä puoleensa -- -- --\"\n\n\"Epäilemättä, tohtori\", vastasin minä, \"jos he kaikki ryhtyisivät\npuuhaan, niin -- -- --\"\n\n\n\n\nVI.\n\nMarraskuun 26 p:nä 1873.\n\n\nMerellä. -- Me olemme eilen kulkeneet voimakkaan tuulen puhaltaessa\nPomotun saarien keskitse.\n\nTroopillinen vihuri puhaltaa reippaasti, taivas on pilvessä.\n\nKeskipäivällä, maata (Tahiti) vasemmalla, edessä.\n\nJohn näki sen ensimäiseksi, epäselvänä möhkäleenä pilvien keskellä:\nFaa'am niemen.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin kangastelivat Moorean huiput oikealla,\nläpinäkyvän verhon takana.\n\nLentokaloja nousee sadottain merestä.\n\n_Suloinen saari_ on tuossa aivan lähellä. -- -- -- Omituinen\nvaikutelma, jota ei osaa sanoin kertoa. -- -- --\n\nNyt tuo tuuli jo tahitilaisia tuoksuja, oranssien ja kukkivien\ngardenioiden lemua.\n\nSuunnaton pilviröykkiö lepää raskaana saaren päällä. Tuon mustan\nverhon alta alkaa jo erottaa vihreyttä ja kookospalmuja. Vuoret\nkulkevat nopeasti ohi: Papeenoo Mahenan suuri kallio, Fataua ja sitten\nVenusniemi, Fare-Ute ja Papeeten lahti.\n\nPelkäsin kuvitelmieni pettävän, mutta Papeeten ulkonäkö on lumoava.\nKaikki tuo kultainen vehreys tekee kauempaa maagillisen vaikutuksen\nilta-auringossa.\n\nKello on seitsemän, kun me saavumme ankkuripaikalle. Rannikolla ei ole\nketään katsomassa tuloamme. Kun astun maihin on jo yö. -- -- --\n\nOn kuin huumautunut tuosta tahitilaisesta tuoksusta, mikä iltaisin\ntiivistyy paksun lehvikön alle -- -- -- Tuolla pimeydellä on\ntaikavoima. -- Tuntee outoa onnea tietäessään taas olevansa tässä\nmaassa. -- -- --\n\n-- -- -- Lähden kulkemaan palatsiin vievää tietä. Tänä iltana on\nse autio. Buraot ovat peittäneet sen suurilla, kalpeankeltaisilla\nkukillaan ja kuihtuneilla lehdillään. Noitten puiden alla vallitsee\nsynkkä pimeys. Levoton surumielisyys valtaa mieleni vähitellen\ntuntemattomasta syystä tuon odottamattoman hiljaisuuden keskellä;\nluulisi, että maa on kuollut. -- -- --\n\nLähestyn Pomarén asuntoa. -- -- Kuningattaren naiset ovat siellä\nistuen vaieten paikoillaan. Mikä outo oikku on pidättänyt täällä nuo\nveltot olennot, jotka toiseen aikaan olisivat iloisesti juosseet meitä\nvastaan? -- -- -- He ovat kuitenkin koristetut; he ovat puetut pitkiin\nvalkeihin viittoihinsa kukkia hiuksiin kiedottuina; he odottavat.\n\nNuori nainen, joka seisoo syrjässä, toisia solakampi olento, vetää\nkatseeni puoleensa ja vaistomaisesti ohjaan minä askeleeni häntä kohti.\n\n\"Aue! Loti!\" -- -- -- sanoo hän puristaen minua kaikin voimin rintaansa\nvasten. -- -- --\n\nJa minä kohtaan pimeässä Rarahun pehmeän posken ja raikkaat\nhuulet. -- -- --\n\n\n\n\nVII.\n\n\nRarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten\npuistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me\nsattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme\ntuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin -- -- -- On huumauksen\nhetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän;\n-- sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian\nluonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla\nvoimallaan -- -- --\n\nJa kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen\nkeskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän\nkohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti -- -- --\n\nRarahu oli muuttunut. Pimeässä tunsin minä hänet paljon hennommaksi\nja kuiva, pelottava yskä särähti usein hänen rinnastaan. Seuraavana\npäivänä, auringon valossa, näin hänen piirteittensä kalvenneen ja\nkäyneen terävämmiksi. Hän oli melkein kuusitoistavuotias; hän oli\nyhä ihailtavan nuori ja lapsellinen; mutta häneen oli tullut paljon\nenemmän kuin ennen sellaista, mitä Euroopassa on totuttu nimittämään\n_hienostumiseksi_: hänen pienillä kesyttömillä kasvoillaan oli hienon\nja korkeimman arvokkuuden leima. Näytti siltä, kuin hänen piirteensä\nolisivat saaneet saman ylimaallisen viehätyksen kuin kuolevien kasvot.\n-- -- --\n\nHyvin odottamattoman päähänpiston johdosta oli hän pyrkinyt palatsiin\nseuranaiseksi, hän oli erikoisesti pyytänyt päästä palvelemaan\nAriitéaa, jonka seurueeseen hän nyt kuului, ja joka oli ruvennut\nrakastamaan häntä suuresti. Tässä ympäristössä oli hän saanut pienen\naavistuksen euroopalaisten naisten elämästä; hän oli oppinut, etenkin\nminun tähteni, hiukan englantia, jota hän melkein alkoi osata. Hän\npuhui hiukan hullunkurisesti, lapsellisesti ja naivisti korostaen;\nhänen äänensä kuului vielä pehmeämmältä noita vieraita sanoja\nlausuessa, joiden kovia äänteitä hän ei osannut muodostaa.\n\nOli omituista kuulla noita englanninkielisiä lauseparsia Rarahun\nsuusta. Minä kuuntelin häntä ihmetellen, tuntui kuin hän olisi ollut\ntoinen nainen. -- -- --\n\nMe kuljimme molemmat käsikädessä kuin ennenkin pääkadulla, joka muinoin\noli täynnä liikettä ja vilkkautta.\n\nMutta tänä iltana ei kuulunut lauluja, ei näkynyt verannoilla\nkukkaseppeleitä. Sielläkin oli kaikki autiota. Minä en tiedä, mikä\nsurullinen tuuli oli puhaltanut Tahitin yli meidän lähtömme jälkeen.\n\nOli vastaanottopäivä ranskalaisen kuvernöörin luona; me lähestyimme\nhänen asuntoaan. Avonaisista akkunoista näki valaistuihin saleihin.\nSiellä olivat kaikki toverini _Rendeeristä_ ja kaikki hovin naiset:\nkuningatar Pomaré, kuningatar Moe, ja prinsessa Ariitéa. Ajateltiin\nkai useammin kuin kerran: Missähän Harry Grant on? -- -- -- ja Ariitéa\nsaattoi vastata tyyntä hymyään hymyillen:\n\n\"Hän on varmasti Rarahun seurassa, joka nykyään on huvin vuoksi\nminun seuranaiseni, ja joka odotteli häntä auringon laskusta saakka\nkuningattaren puutarhan edessä.\"\n\nAsianlaita oli se, että Loti oli Rarahun seurassa, ja ettei enää\nmitään muuta ollut sillä hetkellä olemassa hänen mielessään. -- -- --\nVain pieni olento, jota joku piteli polvillaan salin rauhallisimmassa\nnurkassa, oli huomannut ja tuntenut minut; hänen pieni, hyvin\nheikontunut ja melkein kuoleva äänensä huusi:\n\n\"Ia ora na Loti!\" (Tervehdin sinua Loti!)\n\nSe oli pieni prinsessa Pomaré V, vanhan kuningattaren jumaloitu lapsi.\n\nSuutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni\nohi yleisön huomaamatta. -- -- --\n\nMe jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne\nvetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus,\nyö ja hiljaisuus.\n\nKeskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa\nkuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan\nportin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää\nvanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli\nusein iltaisin alueensa parvekkeiden alla.\n\nPalatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät\nloistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut\nminkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi\nsamanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni\nunelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi\nrauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit.\n\nMinä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni;\nkoko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta.\n\nKuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet\nkimmelsivät. -- -- --\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä erosi Rarahu Ariitéan palveluksesta, eikä hän sitä\nestellytkään.\n\nMeidän majamme suurten kookospalmujen alla, joka oli jäänyt autioksi\nminun lähdettyäni, aukeni taas meille. Puutarha oli vielä rehevämpi\nkuin ennen ja kokonaan rikkaruohojen ja guavepensaiden vallassa.\nPunaiset kukat olivat kasvaneet ja tunkeutuneet kukkimaan meidän\nhuoneeseemmekin. -- -- Me otimme jälleen haltuumme hyljätyn asuntomme\nhaikealla ilolla. Rarahu toi sinne vanhan, uskollisen kissansa, joka\noli pysynyt hänen parhaana ystävänään ja tapasi itsensä nyt tutuilla\nmailla.\n\n-- -- -- Ja kaikki oli taas kuin kuluneina päivinä. -- -- --\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPienen prinsessan tilaamista linnuista oli minulla ollut suurta\nvastusta matkalla, niin suurta kuin linnuista suinkin saattaa olla.\n-- Kolmestakymmenestä oli vielä elossa parikymmentä, jotka sitäpaitsi\nolivat hyvin väsyneet merimatkastaan -- parikymmentä pörröistä,\ntahmeaa, surkeaa pikku olentoa, jotka kerran olivat olleet peipposia,\nleivosia, hamppulintuja ja tiklejä. -- Kuitenkin otti sairas lapsi\nne vastaan hyvin eloisan ilon leimahtaessa hänen suurista mustista\nsilmistään, kun hän sai nähdä linnut.\n\n\"_Mea maitai_!\" (Hyvä on, sanoi hän. Hyvä on, Loti!)\n\nSuurin viehätys oli linnuilla sentään jälellä; -- sulottomina,\nraihnaisina lauloivat ne kuitenkin -- ja pieni kuningatar kuunteli\nniitä ihastuneena.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPapeete, marraskuun 28 p. 1873.\n\nKello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon\nmailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa\nolin sopinut kohtauksesta.\n\nRarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota\nhän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut\nhänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista.\n\nMäärätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni.\nEnsi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime\nvuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä,\njuuri lähtöhetkellämme.\n\n\"Tässä minä olen, Loti\", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni\nedelle -- \"mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa\nolin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda\nhänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta.\nAtariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet\nRaiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa\nitselleen.\"\n\nMinä kohtasin taas mahdottomuuden -- kohtasin maorien luonteen\nsaamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.\n\nTaimaha hymyili. -- Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi\nmikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en\nuhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä\najassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan,\nja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä\nnäkemättä.\n\n\"Taimaha\", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. \"Me lähdemme yhdessä\nMoorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen\nmatkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi.\"\n\nJa kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle\nkovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja\noudon onnen hetkistä -- -- --\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTaas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi _upa-upa_\nhurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin\nedustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin\nennenkin.\n\nKuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta\nkättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja\nlehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä\nelämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa\npehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia\nkyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden\njäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka\nminä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan.\n\nMeidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan\naineelliset syyt estivät enää sen toteutumista.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMooreaan lähtöä järjestettiin aikaisin aamulla rannikolla.\n\nPäällikkö Tatari, joka palasi saareensa, vei Taimahan ja minut sinne\nkuningattaren suosituksesta. -- Hänen mukanaan oli myöskin kaksi nuorta\nmiestä hänen piiristään ja kaksi pientä tyttöä, jotka pitelivät kissoja\nnauhasta. Me nousimme venheisiin aivan Ruerin hyljätyn majan luona;\nsattuma oli sen aiheuttanut.\n\nTuon matkan varustamisessa oli ollut paljon vastuksia. Amiraali ei\nvoinut käsittää mikä minun päähäni pisti, kun läksin samoilemaan\ntuota Moorean saarta, ja sen vähän ajan vuoksi, minkä Rendeer\ntulisi viipymään Papeetessa, ei hän kahteen päivään antanut minulle\nlähtölupaa. Sitäpaitsi vaikeuttivat silloiset tuulet liikettä molempien\nsaarien välillä ja minun paluuni Tahitiin jäi epävarmaksi.\n\nTatarin valaanpyyntivenhe laskettiin vesille, matkustajat toivat kevyet\ntavaransa ja jättivät iloiset hyvästit ystävilleen; me olimme juuri\nlähdössä.\n\nViime hetkellä muutti Taimaha mieltään. Hän kieltäytyi tulemasta\nmukaani. Hän nojasi Ruerin majan seinään ja alkoi itkeä kätkien päänsä\nkäsiinsä. Ei minun rukoukseni, eivätkä Tatarin neuvot voineet mitään\ntuon naisen äkilliselle päätökselle ja meidän oli pakko lähteä ilman\nhäntä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nYlimenoa kesti melkein neljä tuntia. Aavalla oli tuuli ankara, meri\nkävi korkeana ja venhe tuli vettä täyteen.\n\nMatkustavat kissat, jotka olivat väsyneet naukumaan, olivat nukahtaneet\naivan märkinä pikku tyttöjen viereen, jotka eivät enää näyttäneet\nelonmerkkiäkään.\n\nLäpikastuneina laskimme me maihin kaukana siitä paikasta, johon olimme\npyrkineet, Papetoian piirin naapurilahteen, lumoavaan, villiin seutuun,\njossa vedimme venheen kuivalle, korallien päälle.\n\nTäältä oli hyvin pitkä matka siihen piiriin, missä Taimahan vanhemmat\nja minun veljeni poika asuivat.\n\nPäällikkö Tauiro antoi oppaakseni poikansa Tatarin ja me lähdimme\nmolemmat kulkemaan tuskin näkyvää polkua ihmeteltävän palmu- ja\npandanusholvin alla.\n\nSilloin tällöin kuljimme metsiin rakennettujen kylien läpi, missä\nvarjossa istuvat alkuasukkaat liikkumattomina ja uneksivina kuin aina\nkatselivat kulkuamme. Nuoria tyttöjä erosi ryhmistä tarjoamaan meille\nnauraen avattuja kookospähkinöitä ja raikasta vettä.\n\nPuolitiessä pysähdyimme vanhan, Teharoan piirin päällikön Tairapan luo.\nHän oli vakava, valkotukkainen vanhus, joka tuli meitä vastaan nojaten\nviehättävän kauniin nuoren tytön olkapäähän.\n\nHän oli ennen käynyt Euroopassa ja kuningas Louis Philippen hovissa.\nHän kertoi meille silloisista vaikutelmistaan ja hämmästyksestään.\nOlisi luullut kuulevansa vanhan Chactaan kertovan käynnistään\nAurinkokuninkaan luona.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNoin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö\nTairapaa ja jatkoin matkaani.\n\nMe kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla,\njoiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle.\n\nSitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet\nkookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa.\n\nNoitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä\nmitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin\nnäkemätön hyönteinen. -- Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat\nniin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä\nheitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän\nläikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. -- Paljas maa oli\ntäynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita\nlehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi\nkorallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan\npeittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena.\n\nJa tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten\nurkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista,\noudoista tunnelmista -- ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan\nesille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat\nkohoten menneisyyden yöstä -- -- --\n\n\n\n\nXV.\n\n\n\"Tuolla onkin\", sanoi Tatari, \"Taimahan perheen jäseniä. Lapsi, jota\nhaet, on kai myöskin siellä, sekä hänen vanha isoäitinsä, Hapato.\"\n\nNäimme todella edessämme joukon varjossa istuvia alkuasukkaita, lapsia\nja naisia, joiden tummat ääriviivat kuvastuivat säkenöivää merta vasten.\n\nMinun sydämeni löi ankarasti heitä lähestyessämme, ajatellessani, että\nsaisin nähdä tuon tuntemattoman lapsen, jota jo rakastin -- pikkuisen\nvilliraukan, jonka mahtavat verisiteet yhdistivät minuun.\n\n\"Tämä on Loti, Ruerin veli -- tämä on Hapato, Taimahan äiti\", sanoi\nTatari osoittaen vanhaa naista, joka ojensi minulle tatuoitua kättään.\n\n\"Ja tässä on Taamari\", jatkoi hän osoittaen lasta, joka istui jalkojeni\njuuressa.\n\nOlin rakkaasti nostanut syliini veljeni lapsen; katselin häntä koettaen\nkeksiä hänessä Ruerin nyt jo kaukaisia piirteitä. Lapsi oli suloinen,\nmutta hänen pyöreissä kasvoissaan keksin minä vain hänen äitinsä\npiirteitä, Taimahan tumman, sametin pehmeän katseen.\n\nHän näytti minusta myöskin hyvin nuorelta: tässä maassa, missä\nkasvit ja ihmiset kasvavat perin nopeasti, luulin tapaavani suuren,\nkolmentoistavuotiaan pojan, jolla olisi syvä katse niin kuin Georgella,\nja ensi kertaa valtasi mieleni katkeran surullinen epäily. -- -- --\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTaamarin syntymäajan määrääminen oli hyvin vaikeaa, ja minä kyselin\nsitä turhaan naisilta. Täällä, missä vuodenajat kuluvat huomaamatta,\nikuisen kesän vallitessa, on ajantieto epätäydellistä ja vuosia tuskin\nlasketaankaan.\n\n\"Kuitenkin\", sanoi Hapato, \"on päällikön haltuun jätetty papereita,\njonkunlaisia koko perheen lapsien syntymätodistuksia ja niitä\nsäilytetään piirikunnan _farehaussa_\".\n\nEräs nuori tyttö läksi minun pyynnöstäni hakemaan niitä Tepaheun\nkylästä luvaten palata kahden tunnin kuluttua.\n\nTuo paikka, missä nyt olimme, oli jollain lailla suuremmoinen ja\nkamala; ei mikään Euroopassa saata antaa käsitystä polynesialaisesta\nmaisemasta; tuo loisto ja tuo surumielisyys on luotu toisenlaista\nmielikuvitusta varten kuin meidän.\n\nTakanamme ryntäsivät korkeat vuoren kärjet kohti kirkasta, syvää\ntaivasta. Koko tuon suunnattomaksi kaareksi kaartuvan lahden rannoilla\nheiluivat kookospalmut pitkien runkojensa varassa ja voimakas\ntroopillinen valo säkenöi kaikkialla. Merituuli puhalsi voimakkaasti,\nkuivuneet lehdet lentelivät pyörteinä, meri ja korallit pauhasivat\näänekkäästi. -- -- --\n\nTarkastelin ihmisiä ympärilläni. He tuntuivat minusta toisenlaisilta\nkuin tahitilaiset; heidän vakavilla kasvoillaan oli paljon villimpi\nilme.\n\nHenki nukkuu matkoihin tottuessa. Rupee sopeutumaan kaikkeen:\nomituisimpiinkin eksoottisiin seutuihin samoin kuin merkillisimpiin\nkasvoihinkin. Muutamina hetkinä kuitenkin, kun henki herää ja tulee\nentiselleen, pistää ympäröivä omituisuus äkkiä silmään.\n\nMinä katselin noita alkuasukkaita kuin tuntemattomia, ensi kertaa\nrotujemme syvimpien eroavaisuuksien ajatus- ja tuntematapojen\nläpitunkemana. Vaikka olinkin puettu niin kuin he, ja vaikka\nymmärsinkin heidän kieltään, olin kuitenkin eristettynä heidän\nkeskellään, aivan kuin maailman autioimmalla saarella.\n\nMinä tunsin raskaasti tuon välimatkan, mikä erotti minut siitä\npienestä maan kolkasta, joka oli minun, meren äärettömyyden ja syvän\nyksinäisyyteni -- --\n\nMinä katselin Taamaria ja kutsuin hänet luokseni: hän nojasi\ntuttavallisesti polviini pientä, ruskeaa päätään. Ja minä ajattelin\nveljeäni Georges'ia, joka nukkui tällä hetkellä ikuista unta, meren\nsyvyyksissä, tuolla Bengalin kaukaisella rannikolla. -- Tuo lapsi oli\nhänen poikansa ja meidän verestämme lähtenyt perhe jatkuisi näillä\nkaukaisilla saarilla -- -- --\n\n\"Loti\", sanoi vanha Hapato nousten, \"tule lepäämään minun majaani, joka\non sadan askeleen päässä täältä, toisella rannalla. Sinä löydät sieltä\nsyötävää ja makuusijan, saat tavata poikani Teharon, ja te saatte\nyhdessä sopia keinoista, miten pääset takaisin Tahitiin tuon lapsen\nkanssa, jonka tahdot viedä mukaasi\".\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nVanhan Hapaton maja oli muutaman askeleen päässä merestä. Se oli\nklassillinen maoriasumus vanhoine, mustine mukulakiviperusteineen,\nläpinäkyvine seinineen ja pandanuskattoineen, jossa skorpioonit\nja tuhatjalkaiset majailivat. -- Tukevat puupölkyt kannattivat\nvanhanmallisia, suuria vuoteita, joiden verhot olivat tehdyt\nohennetusta ja pehmennetystä silkkiäispuun kuoresta. -- Huonetta\nkalusti vain kömpelö pöytä ja nuo suuret vuoteet; mutta pöydälle\noli asetettu tahitilainen Raamattu, joka muistutti kävijöille, että\nKristuksen oppia pidettiin kunniassa tässäkin halvassa majassa.\n\nTeharo, Taimahan veli, oli viidenkolmatta ikäinen mies, jonka\nkasvot olivat älykkäät ja lempeät. Hän muisteli veljeäni\nkiintymyksensekaisella kunnioituksella ja otti minut ilolla vastaan.\n\nHänellä oli käytettävänään piirin päällikön valaanpyyntivenhe ja\npäätimme palata Tahitiin heti kun tuuli ja meri sen sallisivat.\n\nSanoin olevani tottunut alkuasukkaiden ravintoon, ja että minä\ntyytyisin niin kuin muukin perhe leipäpuun hedelmiin. Mutta vanha\nHapato oli käskenyt ryhtyä suuriin valmistuksiin minun ilta-ateriaani\nvarten, josta piti tulla oikeat pidot. Ajettiin takaa kanoja\nteurastettaviksi, ja nurmikolle sytytettiin suuri tuli, jossa minulle\npaistettaisiin _feiiä_ ja leipäpuun hedelmiä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSillävälin kului aika hitaasti. Vielä puuttui enemmän kuin tunti\nsiitä ennenkuin tyttö, joka oli lähtenyt hakemaan Taimahan lasten\nsyntymätodistusta, voisi palata.\n\nOdotellessa tein minä meren rannalla uusien ystävieni kanssa\nkävelyretken, josta minulle on jäänyt muisto, haaveellinen kuin uni.\n\nTältä kohdalta aina Afanahitun piiriin saakka, jonne me suuntasimme\nkulkumme, on seutu enää vain kapea maaliuska puristautuen pitkänä ja\nkiemurtelevana meren ja terävähuippuisten kallioiden väliin, joiden\nrinteille on takertunut läpitunkemattomia metsiä. Minun ympärilläni\ntuntui kaikki synkistymistään synkistyvän. Illalla, kun yksinäisyys\nja ahdistava surumielisyys valtasi minut, valoivat ne tähän maisemaan\nlohduttoman valaistuksen.\n\nKaikkialla kohtasi silmä vain kookospalmuja, punaisia laakereita ja\npandanuksia, jotka kaikki olivat merkillisen hoikkia ja korkeita, ja\ntuulen kumaraan painamia. Palmujen pitkissä rungoissa, jotka taipuivat\nmilloin minnekin päin, riippui siellä täällä köynnöskimppuja, jotka\nliehuivat kuin harmaat hiukset. -- Ja sitten oli jalkaimme alla aina\ntuo sama alaston, tuhkan värinen maa, täynnä maarapujen reikiä.\n\nPolku, jota seurasimme, tuntui hyljätyltä: siniset ravut olivat\ntunkeutuneet kaikkialle; ne pakenivat edestämme synnyttäen tuon\nerikoisen äänen, joka kuuluu iltaisin. -- Vuoristo oli jo varjoja\ntäynnä.\n\nSuurivartaloinen Teharo asteli rinnallani uneksien ja hiljaisena kuin\nmaori, ja minä talutin kädestä veljeni poikaa.\n\nToisinaan helähti Taamarin pehmeä ääni luonnon yksitoikkoisen, suuren\nkohinan keskeltä: hänen lapselliset kysymyksensä olivat hajanaisia ja\nomituisia. -- Ymmärsin kuitenkin vaivatta tuon pienen olennon kieltä,\njota monet Tahitin _rannikkomurretta_ puhuvat eivät olisi käsittäneet;\nhän puhui melkein puhdasta, vanhaa maorikieltä.\n\nMereltä pisti näkyviin Tahitista varomattomasti palaava purjevene. Se\npääsi pian riuttojen sisäpuolella olevaan lammikkoon, aivan kallellaan\nvoimakkaan pasaadituulen painamana.\n\nSiitä nousi muutamia alkuasukkaita, kaksi nuorta tyttöä, jotka\nrupesivat juoksemaan aivan märkinä heittäen tuulen vietäviksi naurunsa\nodottamattomat helähdykset.\n\nSieltä nousi myöskin vanha mustahameinen kiinalainen, joka pysähtyi\nhyväilemään pientä Taamaria, ja otti pussistaan makeisia antaen ne\nhänelle.\n\nTuon vanhuksen lapselle osoittama mielenkiinto ja hänen katseensa\nsynnyttivät mielessäni kamalan ajatuksen. -- -- --\n\nAurinko laski, kookospalmut heiluivat päittemme yläpuolella pudistellen\npäällemme tuhatjalkaisensa ja skorpiooninsa -- Kävi puuskia, jotka\nkoukistivat palmuja kuin kaislikoita; kuihtuneet lehdet pyörivät\nhurjasti alastomalla maalla -- -- --\n\nMinun mieleeni tuli se luonnollinen ajatus, että minun täytyisi\njäädä useiksi päiviksi tälle saarelle, ennenkuin venhe saattaisi\nlähteä merelle; sellaista tapahtui usein Tahitin ja Moorean välillä.\n_Rendeerin_ lähtö oli määrätty tapahtumaan ensi viikon alkupäivinä;\nminun poissaoloni ei viivyttäisi sitä tuntiakaan -- ja viimeiset\nhetket, jotka olisin voinut viettää Rarahun seurassa -- viimeiset\nelämässä -- haihtuisivat näin, kaukana hänestä.\n\nKun me palasimme, tuli yö todenteolla. -- Minä en ollut edeltäpäin\najatellut tuota yötä, enkä sitä synkkää vaikutusta, minkä sen tulo\naiheutti.\n\nMinä aloin myöskin tuntea kuumeen tuottamaa ahdistusta ja janoa; --\ntämänpäiväiset elävät vaikutelmat olivat kai tuoneet sen yhdessä\nväsyttävän liikarasituksen kanssa.\n\nIstuuduimme vanhan Hapaton majan viereen. Siellä oli monta kukilla\nseppelöityä tyttöä, jotka olivat tulleet naapurimajoista katselemaan\n_paupaa_, ulkomaalaista -- sillä heitä käy harvoin tässä piirissä.\n\n\"Kas\", sanoi yksi heistä minua lähestyen. \"Sinähän se olet, Matareva!\"\n\nPitkiin aikoihin en ollut kuullut lausuttavan tuota nimeä, jonka Rarahu\nkerran oli antanut minulle, ja jonka Loti-nimi oli syrjäyttänyt.\n\nHän oli kuullut tuon nimen Apirén piirikunnassa, Fataua-puron varrella,\njossa hän oli nähnyt minut edellisenä vuonna.\n\nLuonto ja kaikki minun ympärilläni sai minusta, oudon, aavistamattoman\nulkonäön kuumeen ja yön vaikutuksesta. -- Vuoriston metsistä kuului\nruokopillien valittava, yksitoikkoinen ääni.\n\nMuutaman askeleen päässä sieltä, olkikaton alla, jota buraotuet\nkannattivat, valmistettiin minulle ruokaa. -- Tuuli huhtoi tavattomasti\ntuota keittiötä. Siellä istui kyyryssä alastomia miehiä suurine,\npörröisine hiuksineen, kuin maahiset paksun savun keskellä. Minun\nkorvissani kaikui oudosti lähelläni lausuttu sana: _Tupapahu!_ -- -- --\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSillävälin saapui tyttö, joka lähetettiin piirikunnan päällikön luo\n-- ja minä näin vielä illan viimeisessä valossa lukea nuo muutamat\ntahitinkieliset lauseet, jotka ilmaisivat totuuden päivämäärillään:\n\n    Ua fanau o Taamari i te Taimaha,\n    On syntynyt Taamari Taimahasta,\n    I te mahana pae no Tiurai 1864 -- -- --\n    heinäkuun viidentenä päivänä 1864.\n\n    Ua fanau o Atario i te Taimaha\n    On syntynyt Atario Taimahasta,\n    I te mahana piti no Aote 1865.\n    elokuun toisena päivänä 1865 -- -- --\n\nTapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta -- ja\nminä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. -- Omituinen seikka: olin\nkiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen -- ja tyhjyys,\njoka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin\nolisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen;\nkaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut\ntoistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas\näkkiä tulleet autioiksi -- kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut\nyhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan.\n\n\"Oletko aivan varma?\" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä --\ntuo vanha, puolivilli vaimo raukka. -- \"Oletko aivan varma noista\nseikoista, jotka juuri meille ilmoitit?\"\n\nMinä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt\nsen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen\noli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja\nPapeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä,\nveljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli\npoistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, -- ja sitten oli hän\ntullut Mooreaan itkemään. -- Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen\nvuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä.\n\nPikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. -- Vanha\nHapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. -- Hän kätki kasvonsa\nryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä\nhänen itkevän. -- -- --\n\n\n\n\nXX.\n\n\nMinä jäin kauaksi aikaa paikoilleni istumaan pitäen yhä käsissäni\npäällikön paperia, koettaen koota kuumeen sekoittamia ajatuksiani.\n\nMinä olin antanut tuon naisen sanojen pettää itseni kuin lapsi; minä\nkirosin tuota olentoa, joka oli ajanut minut tälle synkälle saarelle,\nkun Rarahu odotti minua Tahitissa, ja kun pysähtymätön aika kiisi pois\nmeiltä kahdelta.\n\nTytöt istuivat yhä paikoillaan gardeniaseppeleineen, jotka levittivät\niltaista tuoksuaan. Kaikki olivat liikkumattomia, päät metsään päin\nkäännettyinä, ryhmässä kuin yhtyäkseen päälletunkevaa pimeyttä, metsän\nyksinäisyyttä ja läheisyyttä vastustamaan -Tuuli valitteli kipeämmin,\noli kylmä, oli yö -- -- --\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nEn välittänyt paljoakaan minulle tarjotusta illallisesta, ja kun Teharo\noli tarjonnut vuoteensa minulle, heittäydyin minä valkeille peitteille\nkoettaen nukkumalla tyynnyttää sekavia aivojani.\n\nTeharo otti valvoakseen päivän nousuun saakka, ettei mikään viivyttäisi\nlähtöämme Tahitiin, jos tuuli aamua vasten asettuisi.\n\nPerhe söi illallisensa -- ja kaikki heittäytyivät vaieten\nolkivuoteilleen kääriytyen kuin Egyptin muumiot tummiin pareoihinsa,\nnojaten niskaansa vanhaan tapaan bambutukia vasten.\n\nTuulen kiusaama kookosöljylamppu ei viivytellyt sammumistaan ja pimeys\ntuli syväksi.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä.\n\nSilkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin\nyökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin\nvilusta pareoni alla. -- Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja\nahdistukset. -- -- --\n\nKuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat\ntuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä -- noita\nsuuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden\nkeskellä -- noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja\nmelua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti\nkirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut -- sinisine kasvoineen -- terävine\nhampaineen ja suurine tukkineen. -- -- --\n\nKeskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se\ntuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.\n\nTeharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa.\n\nMinä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä --\nja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat,\neivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.\n\nHän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti\nmielikuvitustani.\n\nMinua ei enää palellutkaan kun kuume nousi -- ja minä nukahdin lopulta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nTeharo herätti minut kello kolmelta aamulla. Sillä hetkellä luulin\nolevani kaukana Brightburyssä, nukkumassa lapsenhuoneessani, vanhan\nisänkodin siunatun katon alla; luulin kuulevani vanhojen lehmusten\npihalla liikuttavan naavaisia oksiaan -- ja puron tutun äänen poppelien\nalla -- -- --\n\nMutta suuret kookospalmut suhisivatkin ulkona -- ja meri, joka lauloi\nikuista valitusvirttään koralliriutoilla.\n\nTeharo herätti minut lähteäksemme; tuuli oli tyyntynyt ja venhettä\nvalmistettiin.\n\nMaorit kulkivat edestakaisin rannikolla tuoden pimeässä mastoja,\npurjeita ja airoja.\n\nMinä vaivuin uupuneena alukseen ja me lähdimme.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nOli kuuton yö. Kuitenkin saattoi tähtien sumeassa valossa erottaa\npäittemme päällä huojuvat metsät ja suurten kookospalmujen valkeat,\nkumarat rungot.\n\nVauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin\nkun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit\nilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti\nankarassa säässä.\n\nVenhe koskettikin koralleja useita kertoja. -- Pelottavat valkeat\nhaarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat\nja me pääsimme ohi.\n\nAavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien\nheiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan.\n\nSillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan\nperäsimeen. -- Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen;\nHapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa.\n\nKun meri oli tuulen mukana tyyntynyt, oli päivä nousemaisillaan.\n\nPian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät\nhuiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi.\n\nJalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti\npyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää\nunta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat\nhiljaa, etteivät häiritsisi häntä.\n\nJokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. -- Sitten\nteimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme.\n\nPäivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat\nhäipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää,\nruumiillista hyvinvointia.\n\nJa kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni\nmajan ihanassa aamuauringossa -- Moorean, ei enää synkkänä, vaan\nvalossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata,\nhuolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei\nenää ollut -- ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle,\nmissä Rarahu odotti minua -- -- --\n\n\n\n\nXXV.\n\n\n-- -- -- Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää\nlaululinnut vapauteen, oli tullut.\n\nMeitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä\ntoimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät\nFatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään.\n\nPikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun\nja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki\nkaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen.\n\nLapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa,\nkaukana kaikista ihmisasunnoista.\n\nOli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt\ntunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden\nyläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät\nvarjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin\nkuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen\nmatolle -- suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan\nvalkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi\n-- muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän\ntaikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa.\n\nPomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään\n-- ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi\nniiden lähtöä.\n\nMutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään.\nSe, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön\nhamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua -- ja sitten\npalasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana -- kai\nsanoakseen toisille: \"Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole\nlähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia.\"\n\nNe täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko\njoukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle --\npalasimme me takaisin.\n\nOli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen\nsaakka kun pääsimme pois suurista metsistä. -- -- --\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\n-- -- -- Minä en osaa ilmaista sitä outoa vaikutusta, minkä Rarahu\nenglantia puhuessaan teki minuun. Hän oli itsekin tietoinen siitä, eikä\nkäyttänyt sitä kieltä muulloin kuin ollessaan aivan varma siitä, mitä\naikoi sanoa ja toivoessaan, että se erikoisesti koskisi mieleeni. Hänen\näänensä oli silloin määrittelemättömän suloinen, siinä oli älykkyyden\nja surumielisyyden outoa viehätystä. Oli sanoja ja lauseita, jotka hän\nlausui hyvin, ja silloin tuntui siltä, että hän oli nuori tyttö, samaa\nverta ja rotua kuin minä, kuin tuo äkkiä lähentäisi meitä toisiimme\nsalaperäisellä, odottamattomalla tavalla -- -- --\n\nHän huomasi nyt, ettei enää kannattanut ajatellakaan minun jäämistäni\nhänen luokseen, että tuosta vanhasta suunnitelmasta oli luovuttu kuin\nlapsellisesta unesta, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta ja aivan\nlopussa ainaisesti. Meidän päivämme olivat lasketut. -- Korkeintaan\npuhuin minä palaamisesta, eikä hän enää uskonut sitäkään. En tiedä,\nmitä pikku raukka oli tehnyt minun poissaollessani, hänellä ei\ntiedetty olleen euroopalaisia rakastajia, siinä kaikki mitä olin\nhalunnut tietää. -- Minulla oli ainakin jonkunlainen vaikutusvalta\nhänen mielikuvitukseensa, valta, jota erokaan ei ollut poistanut, ja\njota ei saattanut olla kellään muulla kuin minulla. Palatessani oli\nhän tuhlannut minulle määrättä kaikkea sitä rakkautta, mitä nuori,\nkuusitoistavuotias tyttö saattaa antaa -- ja kuitenkin huomasin minä\nselvästi, että Rarahu loittoni minusta meidän viimeisten päiviemme\npois kiitäessä. Hän hymyili yhä omaa rauhallista hymyään, mutta minä\ntunsin, että hänen sielunsa täyttyi katkeruudella, pettymyksellä,\nmykällä harmilla ja kaikilla hänen kesyttömän luonteensa hillittömillä\nintohimoilla.\n\nJa minä rakastin häntä kuitenkin!\n\nMikä ahdistus, kun täytyi jättää hänet, jättää hänet\nkadotettuna -- -- --\n\n\"Oi rakas, pieni armaani\", sanoin minä hänelle. \"Oi, rakkahin, olethan\njärkevä minun lähdettyänikin! Ja minä palaan jos Jumala sen sallii.\nUskothan sinä Jumalaan, sinäkin, rukoile ainakin -- ja me saamme vielä\ntavata toisemme iankaikkisuudessa.\"\n\n\"Lähde sinäkin\", sanoin minä hänelle hartaasti. \"Mene kauas tästä\nPapeeten kaupungista, mene Tiahuin, pikku ystävättäresi luo, kaukaiseen\npiirikuntaan, minne euroopalaiset eivät tule. -- Sinä menet naimisiin\nniinkuin hänkin, sinä saat perheen niin kuin kristityt naiset, pieniä\nlapsia, jotka kuuluvat sinulle, ja joita sinä pidät luonasi, sinä tulet\nonnelliseksi\" -- -- --\n\nAina silloin ilmestyi hänen huulilleen tuo käsittämätön hymy\n-- hän painoi päänsä alas, eikä vastannut enää -- ja minä\nymmärsin, että hänestä minun lähtöni jälkeen tulisi yksi Papeeten\najattelemattomimmista, hukkaan menneistä tyttäristä.\n\nMitä ahdistusta tunsinkaan, Jumalani, kun hän hiljaisena ja\nhajamielisenä hymyili kaikelle rukoilevalle ja intohimoiselle, mitä\nminä osasin sanoa hänelle, hymyili tuota samaa synkän huoletonta,\nepäilevää ja iroonista hymyä. -- -- --\n\nOnko kärsimystä, jota voisi verrata siihen kun rakastat, ja tunnet\nettei sanojasi enää kuunnella? -- että tuo sinulle kuulunut sydän\nsulkeutuu, teit mitä hyvänsä? -- että hänen luonteensa hämärä ja\nselittämätön puoli taas ottaa hänet valtoihinsa voimallaan ja\noikeudellaan? -- -- --\n\nJa kuitenkin rakastat koko sielullasi tuota sielua, joka liukuu\nluotasi. Ja sitten on kuolema siinä odottamassa. Se vie pian tuon\njumaloidun ruumiin, joka oli liha sinun lihastasi. Kuolema, josta ei\nole ylösnousemusta, ei toivoa -- koska se, joka on kuolemaisillaan, ei\nenää usko mihinkään pelastavaan, eikä elähyttävään. -- -- --\n\nJos tuo sielu olisi läpeensä huono ja kadotettu -- uhraisit sen\nkuin saastaisen esineen -- -- -- Mutta tunne siitä, että se kärsii,\ntietoisuus, että se on ollut hellä, lempivä, puhdas! -- -- -- Hänet\nverhoo kuin pimeyden varjo -- ennenaikainen kuolema, joka tukahuttaa\nja jäätää hänet. Ehkei vielä olisi mahdotonta pelastaa häntä -- mutta\nsinun täytyy lähteä, mennä pois ainaiseksi -- ja aika kuluu, etkä sille\nmitään voi! -- -- --\n\nSilloin tulevat lemmen hurmauksen hetket, lemmen ja kyynelten; --\npyrit viime hetkellä juopumaan kaikesta siitä, mitä sinulta paluutta\nviedään -- ja ottamaan vielä, ennen lähestyvää loppua, kaiken sen,\nmitä elämältä saa riistetyksi pyörryttävää iloa, ja kuumeisia\naistimuksia -- -- --\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n-- -- -- Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä.\nOli vielä pari päivää lähtöön.\n\nOli uuvuttava ukkosen kuumuus. -- Ilma oli täynnä kypsien\nguavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret,\nkullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta\nkohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä\nsarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina\npainavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.\n\nKaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi\nlähestyessämme ja tuli meitä kohti.\n\nToinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli\nnuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.\n\n\"Loti\", sanoi vanhus nöyrästi, \"anna anteeksi Taimahalle.\"\n\nTaimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan\nteosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään\nrikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.\n\n\"Loti\", sanoi Rarahu englanniksi, \"anna anteeksi hänelle!\"\n\nMinä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle\nojennettuun käteensä. -- Meille ei ole mahdollista, meille, jotka\nolemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää\nnoita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin\nme; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä\nkuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa\ntunteellisuutta.\n\nTaimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine --\nmuistojäännös entisiltä ajoilta -- Ruerin pareo, jonka minä olin hänen\npyynnöstään hänelle uskonut.\n\nHän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti\nkuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän\njätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta\nminä olin tuonut sen.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nViimeisellä käynnilläni Pomarén luona pyysin minä häntä huolehtimaan\nRarahusta.\n\n\"-- -- -- Oli miten oli, Loti\", sanoi hän. \"Mitä sinä nyt tekisit tässä\nasiassa?\"\n\n\"Minä tulen takaisin\", vastasin minä epäröiden.\n\n\"Loti! -- -- -- sinun veljesikin aikoi palata! -- -- -- Te\nsanotte kaikki niin\", sanoi hän hitaasti kuin omia muistojaan\nuudistellen. -- -- --\n\n\"Kun te lähdette minun maastani, sanotte te kaikki niin. -- Mutta\nBritannian maa (_te funea piritania_) on kaukana Polynesiasta; kaikista\nniistä, joiden minä olen nähnyt lähtevän, ovat hyvin harvat palanneet.\"\n-- -- --\n\n\"Suutele toki häntä\", sanoi hän sitten veljensä tytärtä osoittaen.\n\"Sillä häntä et sinä enää tule tapaamaan. -- -- --\"\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nIllalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta\nruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä -- Oranssipuiden\nja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme\nhyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden\noikukkaan, rehevän vehreyden alla.\n\n\"Rarahu\", sanoin minä. \"Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota\nsinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?\"\n\n\"Kun ihminen on kuollut\", vastasi Rarahu hitaasti, \"ja peitetty mullan\nalle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?\"\n\n\"Mutta sentään\", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin\nuskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, \"sentään pelkäät sinä\naaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme,\nnäissä puissa, ehkä on niitä.\" -- -- --\n\n\"Niin, kyllä\", sanoi hän värähtäen. \"Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu,\nkuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja\nharhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin\nsammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä -- ja\nettä silloin on kaikki lopussa -- -- --\"\n\nMinä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili\nsuloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä -- -- --\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nOli viimeinen päivä -- -- --\n\nOceanian aurinko oli noussut yhtä säteilevänä kuin ennenkin \"suloisen\nTahitin\" taivaalle; ihmisten, noiden katoavien olentojen sydämen\nkärsimyksillä ja ikuisella luonnolla ei ole mitään yhteistä; ne eivät\nkoskaan ole sen itsetiedottomien juhlien haittana.\n\nAamusta asti olimme me ylhäällä kumpikin ja meillä oli hyvin kiire. --\nMatkavalmistukset hajoittavat usein onnellisesti niiden surun, jotka\neroavat -- ja niin kävi meillekin -- -- --\n\nMeidän piti kääriä kokoon kalastusmatkojemme, riuttaretkiemme tulokset,\nkaikki näkinkenkämme, kaikki harvinaiset korallimme, jotka minun\npoissaollessani olivat kuivaneet puutarhan heinikossa ja muistuttivat\nnyt suuria, hentoja ja monimutkaisia köynnöskasveja, valkeampia kuin\nlumi.\n\nRarahu puuhaili äärimmäisen innokkaasti ja sai paljon valmiiksi,\nseikka, joka ei ole niinkään tavallinen tahitilaisnaisista puhuttaessa\n-- Kaikki tuo liike lievensi hänen suruaan. -- Minä tunsin kyllä, että\nhänen sydämensä oli halkeamaisillaan, kun hän näki minun lähtevän; hän\noli taas entisellään ja minä sain hiukan luottamusta ja toivoa -- -- --\n\nMeidän oli sälytettävä kokoon suuri joukko tavaroita -- suuri määrä\nesineitä, joille monet ihmiset olisivat hymyilleet: Apirén guavepuiden\noksia, meidän puutarhamme puiden lehviä, palasia niiden suurten\nkookospalmujen kaarnasta, jotka varjostivat majaamme. --\n\nMonet Rarahun kuihtuneista seppeleistä, joita hän oli viime päivinä\npitänyt, muodostivat osan tavaroistani ja sananjalka- ja kukkakimput.\nRarahu lisäsi niihin vielä _reva-reva_ töyhtöjä tuoksuvastapuusta\ntehdyissä laatikoissa ja hienoja olkiseppeleitä, jotka hän oli\nsidottanut minua varten.\n\nJa kaikki tuo täytti suuren määrän laatikoita, kaikesta tuosta tuli\naika suuri matkakuorma.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu\npukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen _tapa'ansa_, kietoi gardenioita\nhajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos.\n\nMinä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat\nkookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen\nsilmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja\nvielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin\nsanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken\nja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi\ntänne. -- -- -- Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli\nmenossa -- -- --\n\nAinoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista\nja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen\nsurun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska -- -- --\n\nOli jo myöhä, kun me saavuimme Apiréhen, Fatauan purolle.\n\nMutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä\naikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä\nneekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä,\nja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat\nmaailman huolettomimman iloisuuden vallassa.\n\nMe kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien\nhiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja.\nMeidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun\npienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin\nmorsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta -- -- --\n\nTahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua\nkunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli _Loti'n pikkuinen vaimo_;\ntiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa\n-- ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä\nkertaa.\n\nMe käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle -- Muutaman\naskeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen\nlammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme\naivan kuin yksityisomaisuutenamme.\n\nTapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat\nhyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen\noli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä\ntummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten\nkesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti.\n\nIstuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä\nlauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua.\n\nHe juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin,\nja me jäimme yksin.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nEmme olleet käyneet siellä _Rendeerin_ Tahitiin paluun jälkeen. --\nTavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän,\ntunsimme syvää liikutusta -- ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään\nmuu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään.\n\nKaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä\naina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven,\njoka oksan, -- kaikki, pienintä sammaletta myöten -- Ei mikään ollut\nmuuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten\nkasvien ja kypsien guavehedelmien lemu.\n\nMe ripustimme vaatteemme oksiin -- ja sitten me istuuduimme veteen\nnauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina,\nauringon laskiessa Fatauan purolla.\n\nTuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta -- Puro\njuoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden\nhoikat rungot nousivat. -- Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi\nmeidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin\ntuhansia kuvioita lehdillään -- Kypsät hedelmät putoilivat puroon,\nvirta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia.\n\nMe emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me\ntoistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä\nhiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme.\n\nPienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä\nrauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan.\nMe olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat\nulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme.\n\nJo laskeva aurinko -- viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa\n-- valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin\nkaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja\nlehtiään yöksi -- vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet\niltavärinsä -- ja tämä ilta oli viimeinen -- ja huomenna, auringon\nnoustessa lähtisin minä ainaiseksi -- -- -- Koko tuo maa ja minun\nrakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan\nnäytelmän koristeet. --\n\nTämä oli satunäytelmä elämäni keskellä -- mutta se oli loppunut\ntoistumatta! -- Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai\nmurheisina pistävät liikutukset -- kaikki oli lopussa, oli\nkuollut -- -- --\n\nJa minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. -- -- --\nSuuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka\nkiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta -- -- --\n\n\"Loti\", sanoi hän. \"Minä olen sinun -- -- -- minä olen sinun pikku\nvaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen,\nrukoilen. -- -- Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä -- -- --\nHuomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua\nenää tulla näkemään siellä -- -- -- Menen asumaan Tiahuin luo, eikä\nminulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi\nkuolemaani saakka -- --.\"\n\nSitten tukahtuivat Rarahun sanat nyyhkytykseen, ja hän kiersi molemmat\nkätensä ympärilleni ja nojasi päänsä polviini -- -- -- Minäkin itkin,\nmutta suloisia kyyneleitä; -- olin löytänyt jälleen pikku armaani,\nhän oli murtunut, hän oli pelastettu. Minä saatoin nyt jättää\nhänet, koskapa meidän kohtalomme erotti meidät peruuttamattomasti,\nratkaisevasti. Lähdössä olisi vähemmän katkeruutta, vähemmän raatelevaa\ntuskaa. Minä voisin lähteä epävarma, mutta lohdullinen paluu mielessäni\n-- ehkäpä hämärä ikuisuuden toivokin! -- -- --\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nIllalla oli suuret tanssiaiset Pomarén luona, jäähyväistanssiaiset\n_Rendeerin_ upseereille -- Aiottiin tanssia aina lähtöhetkeen saakka,\njoksi \"valkeatukkainen amiraali\" oli määrännyt päivännousun.\n\nJa Rarahu ja minä olimme päättäneet ottaa osaa niihin.\n\nNäissä tanssiaisissa oli tavattomasti väkeä Papeeten tanssiaisiksi.\nHovin kaikki tahitittaret, muutamia euroopalaisia naisia -- kaikki\nmitä siirtokunnan keskuudesta oli saatu kokoon -- ja sitten kaikki\n_Rendeerin_ upseerit ja ranskalaiset toimihenkilöt.\n\nRarahun ei tietysti ollut lupa tulla juhlasaliin, mutta silläaikaa\nkun väkijoukko tanssi kuumeista _upa-upaa_ puutarhoissa, oli hänet\nja muutamia samassa asemassa olevia nuoria naisia kuningattaren\nsuostumuksella pyydetty istumaan verannalle, korokkeelle, mistä he\nsaattoivat, yhtä hyvin kuin sisällä, nähdä ja olla näkyvissä. -- Ja\nkun ottaa huomioon tahitilaisen välinpitämättömyyden pidettiin aivan\nluonnollisena, että minä usein nojauduin ikkunaan keskustelukseni\nystävättäreni kanssa.\n\nTanssiessani kohtasin minä usein hänen vakavan katseensa; häntä valaisi\nkuin näkyä lampun punainen valo, sekaantuneena kuun sinisiin säteihin.\nHänen valkea hameensa ja hänen helminauhansa välkkyivät ulkona\nvallitsevan pimeyden synkkää taustaa vasten.\n\nKeskiyön aikana kutsui kuningatar minut merkillä luokseen. -- Sinne\nkannettiin hänen sairas pojantyttärensä, joka oli tahtonut, että hänet\npuettaisiin noita tanssiaisia varten -- Pikku Pomaré oli tahtonut\njättää minut hyvästi ennen nukkumistaan.\n\nKaikesta huolimatta olivat nuo tanssiaiset surulliset. _Rendeerin_\nupseerit, jotka olivat enemmistönä, loivat siihen lähdön ja eron\ntunnelman, jota vastaan ei voinut ponnistella -- Siellä oli nuoria\nmiehiä, joitten tuli jättää hyvästit armaalleen, huolettomalle\niloiselle elämälleen; -- siellä oli myöskin vanhoja merimiehiä, jotka\nkolme tai neljä kertaa elämänsä juoksun varrella olivat tulleet\nTahitiin, jotka tiesivät, että heidän ratansa nyt oli lopussa, ja\njoitten sydäntä kouristi ajatus etteivät he enää palaisi.\n\nPrinsessa Ariitéa tuli luokseni, paljon vilkkaampana kuin tavallisesti,\npuhuen paljon nopeammin.\n\n\"Kuningatar pyytää teitä, Loti\", sanoi hän, \"asettumaan pianon ääreen\nja soittamaan meluisimman valssin, minkä osaatte, soittamaan sen hyvin\nnopeasti, ja siirtymään sitte keskeytyksettä toiseen tanssiin, ja sitte\nvielä kolmanteen, että laimeneva karkelo elostuisi taas\".\n\nMinä soitin kuin kuumeessa, huumaten itseni, kaikkea mitä satuin\nkeksimään. -- Minun onnistui hetkeksi elostuttaa tanssi; mutta vilkkaus\noli vain teennäistä -- ja minä en voinut kannattaa sitä pitempää aikaa.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nKun sali kello kolmen seudussa aamulla tyhjeni istuin minä vielä pianon\nääressä soittaen en tiedä mitä mieletöntä säveltä, jota säesti ulkona,\nkaukaisuudessa kohiseva _upa-upa_.\n\nOlin yksin vanhan kuningattaren kanssa, joka oli jäänyt istumaan\nsuureen, kultaiseen nojatuoliinsa miettivänä ja liikkumattomana. -- Hän\noli synkän, epämuotoisen jumalan kuvan näköinen, vielä kesyttömällä\nylellisyydellä koristettuna.\n\nPomarén salilla oli tuo tanssiaisten jälkeinen surullinen ulkonäkö:\nsuuri epäjärjestys, suuri tyhjä sali ja yötuulen tuivertamat kynttilät\nsammumaisillaan haarukoissa.\n\nKuningatar nousi vaivaloisesti ylös poimuisessa, kirjaillussa\nsamettihameessaan -- Hän näki Rarahun vaieten seisovan oven vieressä.\n-- Hän ymmärsi ja pyysi häntä tulemaan sisään.\n\nRarahu astui eteenpäin -- -- -- arkana, silmät maahan luotuina, ja\nlähestyi kuningatarta -- Ilmestyen tanssiaisten jälkeen tähän tyhjään\nsaliin, tässä hiljaisuudessa, valkeine, musliinisine laahushameineen,\npaljaine jalkoineen ja valtoimine hiuksineen ja valkoisine\ngardeniaseppeleineen -- silmät kyyneleiden suurentamina -- oli hän kuin\nhengetär, kuin ihana, yöllinen näky.\n\n\"Sinulla on epäilemättä jotain sanottavaa minulle, Loti. Sinä kai\npyytäisit minua pitämään huolta hänestä?\" sanoi vanha kuningatar\nhyväntahtoisesti. \"Mutta minä pelkään, ettei hän tahdo ..\"\n\n\"Madame\", vastasin minä, \"hän lähtee huomenna Papeuririin\nystävättärensä Tiahuin vieraaksi. -- Pyydän teitä, ettette hylkäisi\nhäntä siellä, ettekä täälläkään. Häntä ei enää tulla näkemään\nPapeetessa.\"\n\n\"Ah!\" -- -- -- sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja\nnähtävästi liikutettuna. -- -- -- \"Se on hyvä, lapseni; sen on\nhyvä -- -- -- Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan -- -- --\"\n\n\"Niin, lapsikulta\", sanoi hän. \"Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi.\n-- Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää\naikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen,\nseitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee\nAtimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen\nalueelleen. -- Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te\ntulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut.\"\n\nRarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä\nlapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren\nseurassa.\n\nRarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; -- omituisen\nonnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama\nkäytöstapa ja sama viehkeys.\n\nRarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut\nmuuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita -- ja\nvanha, uskollinen harmaa kissansa -- -- --\n\nJa me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä\nhänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. -- Prinsessa Ariitéa, joka\noli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan\nportille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja\nkuin sisarelle -- -- -- Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä\nkertaa -- -- --\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nYö oli vielä aivan pimeä.\n\nMeren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä\niltapuvuissaan olivat saattaneet _Rendeerin_ upseereja. -- Jollei\nolisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa\njuhlassa eikä lähtöpaikalla.\n\nJa siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa\npikku armastani.\n\nSamaan aikaan kuin _Rendeer_ lähti suloiselta saarelta, jättivät\nvaunut, jotka veivät mukanaan Rarahun ja Moe'n, Papeeten -- ja Rarahu\nsaattoi pitkän aikaa nähdä kookospalmujen runkojen välistä vihreiden\nverhojen läpi _Rendeerin_ loittonevan sinistä äärettömyyttä\nkohti -- -- --\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n    \"Aue! Aue! a munaiho te tiareiti tarona menehenehe!\n    Aue! Aue! i tiaineira! na maheahea! -- -- --\"\n\n                                          (Rarahu.)\n\n    \"Voi! Voi! kerran se oli kaunis tuo pikkuinen kukka!\n    Voi! Voi! nyt se on aivan kuihtunut!\"\n\n                                          (Rarahu.)\n\n\n\n\nI.\n\n\nMuutamaa päivää myöhemmin kulki _Rendeer_ matkallaan Tyynenmeren\npoikki Rapan kalliosaarten ohi näkömatkan päässä. Ne ovat eteläisimmät\nPolyneesian saarista ja sitten katosi viimeinenkin jälki Maorien maasta\nsuuresta, yksitoikkoisesta näköpiiristämme -- ja Oceania oli muisto\nvain.\n\nLevähdettyämme Chilessä poistuimme me Suurelta Valtamereltä\nMagalleansin salmen läpi palataksemme Euroopaan la Platan, Brasilian ja\nAzzorien kautta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEräänä harmaana maaliskuun aamuna, samean päivän himmeän nousun aikana,\npalasin minä Brightbury'in kolkuttamaan rakkaan kodin ovelle -- -- --\n\nMinua ei vielä odotettu.\n\nMinä lankesin vanhan äitini syliin, ja hän vapisi liikutuksesta ja\nyllätyksestä. -- Onni ja hämmästys oli suuri minun paluuni johdosta.\n\nTapaamisen ensimäisten hetkien kuluttua sekaantuu iloon surumielinen\nvaikutelma; sydämen ahdistus sekaantuu paluun viehätykseen: lähdöstä on\nkulunut vuosia; katselemme kotiin jääneitä: aika on jättänyt merkkinsä\nheihin -- huomaa heidän vanhentuneen. -- -- -- Ja onnellista on, jos\njoku paikka ei ole tyhjä kotilieden ääressä! -- -- --\n\nTalvinen aamu meidän pohjoisessa ilmanalassamme on surullinen, etenkin\nkun pää vielä on täynnä troopillisten maiden aurinkoisia kuvia. Kalpea\npäivä, harmaa säteetön taivas on surullinen -- ja kylmyys, jonka\nolit unohtanut -- vanhat, lehdettömät puut -- kosteat, sammaltuneet\nlehmukset -- ja köynnökset harmailla kivillä.\n\nMutta kotilieden ääressä on sentään hyvä olla! Mikä ilo nähdä heidät\nkaikki jälleen, siihen luettuna vanha palvelijakin, joka on vaalinut\nlapsuuttasi; tavata taas suloiset, unohtuneet tottumukset, entiset,\nhauskat talvi-illat -- ja miten onkaan, tuntuu Oceania takkavalkean\nääressä oudolta unelmalta! -- -- --\n\nSinä aamuna kun minä palasin Brightbury'in kolkuttamaan kotini ovelle,\ntukkesin minä koko kadun matkatavaroilla, kääröillä ja suunnattomilla\nlaatikoilla.\n\nKaiken tuon purkaminen on paluun iloja. Villien aseet, maorien jumalat,\npolyneesialaisten päälliköiden hiuskoristeet, korallit ja raakut, jotka\novat perin merkillisen näköisiä päästessään taas päivänvaloon vanhassa\nkodissani, Britannian taivaan alla. Etenkin tunsin minä voimakasta\nliikutusta purkaessani säilöstä kuivat kasvit, kuihtuneet seppeleet,\njotka olivat säilyttäneet eksoottisen tuoksunsa ja täyttivät minun\nhuoneeni Oceanian ilmastolla.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMuutamia päiviä paluuni jälkeen sain minä amerikkalaisilla merkeillä\nleimatun kirjeen, joka oli tullut Overlandin kautta -- Osoite oli\nkirjoitettu Papeetessa ystäväni Georges T:n käsialalla, hänen, jota\ntahitilaiset nimittivät Tatehauksi.\n\nKuoresta löysin minä kaksi Rarahun suurella, huolellisella käsialalla\nkirjoitettua arkkia, joissa hän lähetti tuskanhuutonsa minulle merien\nyli.\n\n          Rarahu Lotille.\n\n    Papeuriri, 15 Tannare 1874.\n    Papeuririssa tammik. 15 p. 1874.\n\n    E hoa ino, e Loti iti,\n    Rakas ystävä, oi, armas Lotini!\n\n    e ta u tane iti here, e ta u manao raa i Tahiti nei,\n    oi, rakas, pikku puolisoni, oi, sinä minun ainoa ajatukseni\n      Tahitissa;\n\n    ia ora na oe i te Atua mau.\n    tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä.\n\n    Teie tau parau iti ia oe te rahi nei tou peapea ia oe.\n    Tämä kirje sanoo sinulle suruni tähtesi.\n\n    Mai te mahana e reva tu ai oe ra,\n    Siitä päivästä, kun sinä lähdit,\n\n    aita ia e faito i tou ne mauiui e tau.\n    ei mikään voi mitata tuskani syvyyttä.\n\n    Aita roa tu i moe naae tou manao ia oe mai to oe reva raa.\n    Koskaan ei ajatukseni unhoita sinua lähtösi jälkeen.\n\n    Aue taua iti e, teie te tahi parau iti:\n    Oi, rakkahin ystäväni, kuule sanani!\n\n    Eiaha pai oe e manao e faa ipoipo vau i te tane\n    Älä luulekaan, että minä menisin naimisiin;\n\n    e aha vau e faa ipoipo i tetane\n    kuinka minä menisin naimisiin,\n\n    no te mea o oe iho te tane o vau.\n    koska sinä olet minun mieheni.\n\n    A hoi mai pai ei parani taua\n    Palaa, että me saisimme olla yhdessä\n\n    i tau fenua i Bora-Bora,\n    minun maassani Bora-Borassa,\n\n    ei haapaa i nia iho i tau fenua i Bora-Bora,\n    että me asuisimme minun maassani Bora-Borassa --\n\n    Eiaha pai oe e haamaoroi to oe na fenua,\n    Älä jää niin kauaksi maahasi,\n\n    eiaha atoa oe e hamani ino mai ia u.\n    ja ole minulle uskollinen.\n\n    Teie atoa te tahi parau iti:\n    Kuule vielä sana:\n\n    a hoi mai pai oe i Bora-Bora\n    Palaa Bora-Boraan;\n\n    no atu ia ore ta oe taoa, aita vau i nounou rahi,\n    vaikka et olekaan rikas. Minä en pyydä paljoa,\n\n    eiaha pai oe e haapa ite reira,\n    Älä huoli siitä,\n\n    e ia hoi mai oe i Tahiti nei.\n    vaan palaa Tahitiin.\n\n    Aue! tou mauruuru ia a, apiti tana itj e!\n    Oi, kuinka tyytyväinen olen yhteen päästyämme!\n\n    Aue! te oaoa o tau mafatu\n    Oi, mikä ilo sydämessäni olisi,\n\n    ia farerei faahon taua iti e te ia oe,\n    jos taas pääsisin yhteen kanssasi,\n\n    tou manao,\n    minun ajatusteni esine,\n\n    etau arofaite mau mahana aloa.\n    ja minun jokapäiväinen rakkauteni.\n\n    Aue taua iti a tau manao raa\n    Oi, tuo rakas ajatus,\n\n    ia oe ei tane iti na u.\n    että sinä olisit minun puolisoni!\n\n    Aue, tou nounou i to oe tino iti\n    Oi, kuinka haluan ruumistasi,\n\n    hia amu rahi no oe!\n    nauttiakseni paljon sinusta!\n\n    Teie te tahi parau no tau parani raa i Papeuriri nei:\n    Kerron sinulle olostani Papeuririssa:\n\n    Aita vau i taiata te parahi noa nei au mai.\n    Minä olen kiltti, minä olen hyvin rauhallinen.\n\n    Ta faaea maitai noa neia vau io Tiahui vahine, te ora ae faaea\n    Minä lepään hyvin Tiahui-vaimon luona. Hän ei lakkaa\n\n    i te hamani maitai mai ia vau --\n    olemasta hyvä minulle --\n\n    E tau hoa iti oto rahie, te faaite atu nei au i tau nei parau\n       hopea ia\n    Oi, minun suuri suruni! minä ilmoitan sinulle lopettaessani\n       tämän kirjeen,\n\n    oe, aita roa tu vau e maitai noa e i tiei, nei,\n    en koskaan voi hyvin enää.\n\n    na tui faahou hia vau i te mai rahi ta oe i ite i nia ia u a\n       faaea i taua ra,\n    Minä olen taas sairastunut tuohon tautiin, jonka sinä sait\n       lakkaamaan minussa,\n\n    ei teie nei ra pohe raa, na roto noa vau ite faaoromai,\n    ja tuota tautia kannan minä kärsivällisesti,\n\n    no te mea ua moe e atu na oe;\n    koska sinä olet unhottanut minut;\n\n    ahiri hoi oe i pihaiho ia n, e marna rii oe ia vau nei -- -- --\n    jos sinä olisit luonani helpottaisi se tuskaani -- -- --\n\n    I teie nei ra,\n    Ja nyt,\n\n    te tuu atu nei Tiahui ma i to naua aroha ia oe,\n    vakuuttavat Tiahui ja hänen omaisensa ystävyyttään sinulle,\n\n    e te fetii rii atoa a oia toahai o vau nei;\n    ja hänen sukulaisensa ja minäkin;\n\n    aita roatu oe iti o moe noae\n    milloinkaan eivät sinua\n\n    ite mau taata no tau fenua iti ia ai te fara --\n    unohda minun maani ihmiset --\n\n    Tirara parau,\n    Olen lopettanut puheeni,\n\n    Ia ora na oe, tau tane iti here,\n    Minä tervehdin sinua, rakkahin puolisoni.\n\n    Ia ora na o Loti iti.\n    Minä tervehdin sinua rakas Loti,\n\n    Na Rarahu ta oe vahine iti\n    Rarahun, rakkaan vaimosi puolesta.\n\n                            Rarahu.\n\n    Ua horoa hia rau teie nei parau ia Tatehau mata iore,\n    Minä olen antanut tämän kirjeen Tetahaulle, rotansilmälle,\n\n    aita pai au iteite ioa o to oe fer na e nana e papai\n    minä en tiedä tarkasti seutua, minne sinulle kirjoittaisin.\n\n    Ia ora na oe, tau here iti.\n    Minä tervehdin sinua, rakas ystäväni.\n\n                            Rarahu.\n\n\n\n\nIV.\n\nPlumketin huomautus.\n\n\nLoti kirjoitti Rarahulle pitkän kirjeen, jossa hän tahitin kielellä\nilmaisi pikku armaalleen suuren rakkautensa. -- Hän kertoi, hänelle\nkäsitettävällä tavalla, erikoisten kuvien ja lausetapojen avulla, kuusi\nkuukautta kestäneen matkansa vaiheista, myrskystä Kap Hornin luona,\nmissä hänen laivansa oli ollut vaarassa ja missä raju-ilma oli vienyt\nmonta hänen Oceanian muistoilla täytetyistä laatikoistaan. -- Ja sitten\nkertoi hän paluustaan kotilieden ääreen, maastaan ja äidistään -- ja\nsanoi hänelle, että hän kodin suloista huolimatta uneksi vielä paluusta\nSuurelle Valtamerelle tavatakseen sieltä rakkaan saarensa ja pienen,\nkesyttömän puolisonsa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nRarahu Lotille (vuotta myöhemmin)\n\n\n        Papeete, te 3 no Tetepa 1874.\n        Papeete, jouluk. 3 p. 1874.\n\n        E tau hoa iti here rahi, e tau mea iti mauiui rahi, ia ora na oe\n           i te Atua mau.\n        Oi, minun rakkahin ystäväni, oi, sinä tuskani rakas esine, minä\n           tervehdin sinua oikean Jumalan nimeen!\n\n        E maere rahi roa ino au ta oe i te ore et ae mai ia u nei, no te\n           mea a pae ae nei tau rata i papai atu na.\n        Olen tuskallisesti hämmästynyt, kun en saa kirjettä sinulta, koska\n           olen jo kirjoittanut sinulle viisi kertaa,\n\n        e aita roa tu et ahi parau iti api i tae noa mai nei no oe.\n        eikä sinulta ole koskaan tullut sanaakaan minulle.\n\n        E riro ra paha oe aita oe haamanao faahou mai ia u,\n        Ehkäpä on käynyt niin, ettet sinä enää muistakaan minua,\n\n        inaha te hio nei mau rata hapono atu ia oe,\n        sillä minä tiedän, että kirjeeni ovat lähetetyt sinulle,\n\n        aita roa tu oe e paroi noa mai.\n        etkä sinä koskaan ole siitä ilmoittanut.\n\n        Hoa iti mauiui rahi, e, no te aha oe na moe raa tu ia u?\n        Tuskani kallis esine, miksi unhoitat minut?\n\n        Aita roa tu vau nei e maitai noa e,\n        Minä en enää koskaan parane,\n\n        te poho, te mai -- -- --\n        sairaus, tuska -- -- --\n\n        Ahiri hoi oe e papai iri noa mai ia u,\n        Mutta jos sinä kirjoittaisit vähän minulle,\n\n        e, mahanahana e ia tau ine aau, aita roa tu ra hoi oe e manao naa\n           e i to reira ra huru.\n        lämmittäisi se sydäntäni, mutta sitä et sinä koskaan ajattele.\n\n        Area ra vau nei, te vai noa nei a ia tau roha in oe, e tau atoa hoi\n           ai rahi ia oe;\n        Mutta mitä minuun tulee, on minun rakkauteni sinuun samanlainen ja\n           myöskin kyyneleeni tähtesi;\n\n        mai te mea e te vai na e a te hoe maa oroha iti roto ia oe no u,\n        Mutta jos sielussasi olisi yhtään rakkautta minulle,\n\n        na oe iho ia o manao mai.\n        ajattelisit sinäkin minua.\n\n        Ahiri au e maitai ia haere atu a pihai iho ia oe na reva e atu na\n           ia vau, aita ra hoi tau ravea e ae atu ai au -- -- --\n        Jos olisin voinut tulla kauas, luoksesi, olisin minä lähtenyt,\n           mutta aikomukseni olisi ollut mahdoton -- -- --\n\n        -- Teie te tahi parau i Papeete nei:\n        -- Tässä pari sanaa Papeetesta:\n\n        I te avae i mua e te oroa ahi i Papeete,\n        Papeetessa oli suuri juhla viime kuussa,\n\n        ei te mootua tamahine no te arii vahine.\n        kuningattaren pojan tyttärelle.\n\n        Ua te oroa nehenehe roa, e ua upaupa te mau vahine e tae mai\n           te paipai --\n        Ja se oli hyvin kaunista, ja naiset tanssivat aamuun asti --\n\n        Ua upaupa nau atou; e nia i tau upoo a tahi hei huruhuru manu, --\n        Ja minäkin olin siellä. Ja minulla oli päässäni seppele linnun\n           höyhenistä. --\n\n        Tau mafatu ra merahi pea-pea -- -- --\n        Mutta minun sydämeni oli hyvin surullinen. -- -- --\n\n        Ei i teie nei ra, o Pomare arii ma,\n        Ja nyt kuningatar Pomaré ja hänen omaisensa,\n\n        e to na mootua tamahine iti Pomare,\n        ja hänen poikansa tytär Pomaré,\n\n        e o Ariitea,\n        ja Ariitea,\n\n        parau ia oe: ia ora na.\n        sanovat sinulle: ia ora na.\n\n        Aita roa tu e parau rii opi i Tahiti nei,\n        Ei koskaan mitään uutta Tahitilla\n\n        maori ra e,\n        paitsi se, että\n\n        o Ariifaite te tane o te arii vahine\n        Ariifaite, kuningattaren mies\n\n        na pohe roa ino ia i roto Atete nei e te ano -- --\n        on kuollut elokuun kuudentena päivänä -- --\n\n           *       *       *       *       *\n\n        Aita roa tu mea maitai nou merahi aroha no oe, te tane iti nou! --\n        Ei enää koskaan saa tyydytystä minun suuri rakkauteni sinuun,\n           puolisoni.\n\n           *       *       *       *       *\n\n        Aue! Aue! hoi te tiare iti tarona iti e na maheahea i tiei nei! --\n        Voi! Voi! Pikku kukka on nyt aivan kuihtunut! --\n\n           *       *       *       *       *\n\n        Ia mua ta iho te tiare iti tarona menehenehe. --\n        Ennen kuin se tuli sellaiseksi, oli pikku kukkanen kaunis! --\n\n        I teienei na maheahea, aita merahi menehenehe! --\n        Nyt se on jo kuihtunut, eikä enää ole kaunis! --\n\n           *       *       *       *       *\n\n        Ahiri tou e pere rau manu,\n        Jos minulla olisi linnun siivet,\n\n        e reva vau maoro i nia i te tara no Paea, ei aore te hoe iti ae e\n           hio ia u -- -- --\n        lentäisin minä kauas Paran huipulle, ettei kukaan näkisi minua\n           enää. -- -- --\n\n        Aue! Aue! E tau tane here, e tau taio aroha rahi! --\n        Oi! Oi! minun rakas puolisoni, oi, minun hellästi rakastettu\n           ystäväni! --\n\n        Aue! Aue! hoi tau iti e!\n        Voi! Voi! ystävä kulta!\n\n           *       *       *       *       *\n\n        Tirara parau.\n        Olen lakannut puhumasta sinulle.\n\n        la ora na oe ite Atua mau.\n        Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä.\n\n                                     Rarahu.\n\n\n\n\nVI.\n\nLotin päiväkirjasta.\n\n\n                                        Lontoo, helmik. 20 p. 1875.\n\nKuljin kello yhdeksän Regent Streetillä -- Yö oli kylmä ja sumuinen,\n-- tuhannet kaasulamput valaisivat tuota ihmisellistä muurahaispesää,\nmustaa, märkää väkijoukkoa.\n\nTakaani huusi ääni: _Ia ora na, Loti!_\n\nKäännyin ympäri hyvin hämmästyneenä ja tunsin ystäväni Georges T:n,\njota tahitilaiset sanoivat Tatehauksi, ja joka oli jättänyt Papeeten,\nmissä hän oli päättänyt asua loppu-ikänsä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun olimme mukavasti istuutuneet tulen ääreen aloimme me jutella\nsuloisesta saaresta.\n\n\"Rarahu\" -- -- -- sanoi hän hiukan hämillään.\n\n\"Niin, hän voi luullakseni hyvin, kun minä lähdin maasta; onpa\nmahdollista, että jos olisin sanonut hyvästi hänelle, olisi hän\nlähettänyt terveisiä teille minun muassani.\n\n\"Niin kuin tiedätte, lähti hän Papeetesta samalla kertaa kuin tekin ja\nihmiset sanoivat: Loti ja Rarahu eivät ole voineet erota; he ovat\nlähteneet yhdessä Euroopaan.\n\n\"Minä vain tiesin, että hän oli lähtenyt ystävänsä Tiahuin luo, minä,\njoka sain hänen kirjeensä Papeurirista seuraavalla, rakastettavalla\nkirjoituksella varustettuina: _Tatehaulle, Rotansilmälle, Lotille\nlähetettäväksi_.\n\n\"Kun hän taas ilmestyi Papeeteen, noin kuuden, kahdeksan kuukauden\nkuluttua, oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen, naisellisempi,\nkehittyneempi -- Hänen suuri alakuloisuutensa lisäsi hänen viehkeyttään;\nhänessä oli elegian suloutta.\n\n\"Hänestä tuli rakastajatar nuorelle ranskalaiselle upseerille, joka\nrakasti häntä niin intohimoisesti, ettei se ollut jokapäiväistä --\nHän oli mustasukkainen teidän muistollennekin. (Rarahua sanottiin\nyhä _Lotin pikku vaimoksi_). -- Mies oli vannonut vievänsä hänet\nmukaansa Ranskaan.\n\n\"Sitä kesti kaksi tai kolme kuukautta, jolloin Rarahu oli elegantein\nPapeeten naisista ja suurimman huomion esineenä.\n\n\"Sen ajan kuluttua sattui kuningattaren luona kauan sitten aavistettu\ntapaus: pikku Pomaré V sammui eräänä kauniina yönä -- hiukan aikaa\nhänen huvikseen pidetyn suuren juhlan jälkeen, jonka ohjelman hän itse\noli määrännyt.\n\n\"Vanhaan kuningattareen koski tuo uusi, korkein suru ohi mennen sanoen\nniin kovasti, että hän tuskin toipuu siitä. [Kuningatar Pomaré kuoli\nvuonna 1877 jättäen valtaistuimen toiselle pojalleen Ariiduelle. Hän oli\nelänyt melkein kaksi vuotta kauemmin kun hänen poikansa tytär. -- Tästä\npäivästä alkaa Tahitin rappeutuminen tapojen, paikallisvärin, viehätyksen\nja outouden puolesta. Tekijän huomautus.] Hän on nyt vetäytynyt\nyksinäiseen, poikansa tyttären haudan ääreen rakennettuun majaan, eikä\nenää tahdo nähdä elävää sieluakaan.\n\n\"Rarahu noudatti tällöin samaa tapaa kuin hovin seuranaiset: surun\nmerkiksi antoi hän leikata mustat, ihmeteltävät hiuksensa aivan lyhyiksi.\n\n\"Kuningatar oli hänelle kiitollinen siitä, mutta se oli riidan aiheena\nRarahun ja hänen rakastajansa välillä -- ja kun Rarahu ei juuri\nrakastanut häntä, käytti hän hyväkseen tilaisuutta hyljätäkseen hänet.\n\n\"Minä toivoisin voivani kertoa teille, että hän palasi Papeuririin\nystävättärensä luo -- Mutta onnettomuudeksi jäi pikku raukka Papeeteen,\njossa luulen hänen nyt viettävän aivan epäsäännöllistä, mieletöntä\nelämää.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPlumketin huomautus.\n\nTästä lähtien tapaa Lotin päiväkirjasta vain silloin tällöin jälkiä\nhänen kaukaisesta Polynesiasta sydämensä syvyyksissä säilyttämistään\nmuistoista. -- Rarahun kuva loittonee ja kalpenee hänen mielessään.\n\nNämä katkelmat ovat sekaantuneet kuumeisen, hiukan eksentrisen elämän\nseikkailuihin; hän on milloin siellä, milloin täällä -- paraasta päästä\nAfrikassa -- ja myöhemmin Italiassa.\n\n\n_Katkelmia Lotin päiväkirjasta_.\n\nSierra Leone, maaliskuulla 1875.\n\nOi, minun rakkahin, pieni armaani, emmekö tapaa toisiamme koskaan siellä\n-- rakkaalla saarellamme iltaisin istumassa korallirannikolla? -- -- --\n\nBobdiara (Senegambia) lokak. 1875.\n\n_Siellä_ on nyt suurten sateiden aika -- jolloin vaaleanpunaiset kukat,\nsamanlaiset kuin meidän lumivuokkomme, peittävät maan; -- sammaleet ovat\nkosteat, metsät vettä tulvillaan.\n\nAurinko laskee täällä himmeänä ja veripunaisena hiekkameren\nyksinäisyyteen. _Siellä_ on kello kolme aamulla, on aivan pimeä yö,\nTupapahut harhailevat metsissä. -- -- --\n\nKaksi vuotta on jo kulkenut noiden muistojen yli, ja minä rakastan tuota\nmaata kuin ensimäisinä päivinä: -- vaikutelmat pysyvät kuin Brigtburyn\nja isänmaan muistot -- kun niin monet muut ovat kalvenneet sen jälkeen.\n\nSuurien puiden alla, minun vehreyden peittämä majani -- ja pieni, kesytön\narmaani! -- -- -- Jumalani, enkö saa koskaan nähdä häntä -- enkö enää\nkoskaan saa kuulla ruokopillin soivan valittavasti, illalla, rannan\nkookospalmujen alla? -- -- --\n\n\n                                      Southampton, maaliskuulla 1876.\n\n-- -- -- Tahiti, Bora--Bora, Oceania, -- kuinka kaukana kaikki tuo on!\n\nPalaankohan koskaan sinne, ja mitä löytäisin minä nyt sieltä -- paitsi\nkatkeraa pettymystä ja menneisyyden pistävää kaihoa? -- -- -- Minä itken\najatellessani ensi vuosien kadotettua viehätystä -- tuota viehätystä,\nmitä mikään mahti ei voi antaa minulle takaisin -- kaikkea tuota, mitä\nminä en voi kiinnittää edes paperillekaan, ja joka jo pimenee ja\nhimmenee muistossani.\n\nOi, missä on meidän tahitilainen elämämme -kuningattaren juhlat --\n_himenet_ kuunvalossa? Rarahu, Ariitea, Taimaha, missä ovat he kaikki?\nHirmuinen yö Mooreassa, kaikki liikutukseni, kaikki entiset unelmani,\nmissä ovat ne? -- Missä on tuo rakas veljeni John, joka jakoi kanssani\nensimäiset kiihkeän nuoruuden oudot, lumoavat vaikutelmat? -- --\n\nGardenioiden ambratuoksu, voimakkaan tuulen pauhina koralliriutoilla --\ntuo salaperäinen varjo, ja nuo karheat äänet, jotka puhelivat yöllä,\ntuo väkevä viima, joka puhalsi kaikkialla pimeydessä. -- -- --\n\nMissä on koko tuon maan määrittelemätön viehätys, jakamiemme\nvaikutelmien, kahdenkeskisten ilojemme koko raikkaus? -- -- --\n\nOi, minusta on sydäntäsärkevää viehätystä noitten muistojen selailussa,\nmuistojen, jotka aika vie mukanaan, jos jokin seikka sattuu herättämään\nne -- _siellä_ kirjoitettu sivu -- kuiva kasvi, joku _reva-reva_;\nkukkaseppeleissä, jotka hajoavat tomuksi, säilynyt tahitilainen tuoksu\n-- tai joku tuon surullisen, lempeän kielen sana, kielen, jota _siellä_\npuhuttiin, ja joka alkaa unohtua -- --\n\nTäällä Southamptonissa vietetään eskaaderielämää, ravintola- ja\nhotellielämää; asunnot satunnaisia, toverit samoin; -- yhdytään\ntietämättä miksi, huvitellaan parhaan mukaan -- -- --\n\nMinä olen paljon muuttunut kahdessa vuodessa, enkä tunne itseäni enää\nsamaksi taakseni katsellessa -- Olen heittäytynyt hillittömästi\nnautintoelämään; siinä on mielestäni ainoa loogillinen tapa jatkaa\nolemassaoloa, jota en ole pyytänyt -- ja jonka määrä ja loppu on\nminulle ratkaisematon arvoitus. -- -- --\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMaltan saarella, toukok. 2 p. 1876.\n\nMeitä oli koolla nelisenkymmentä hänen Britannialaisen Majesteettinsa\nlaivaston upseeria Café de la Valettessa, Maltan saarella.\n\nMeidän laivasto-osastomme oli lyhyeksi aikaa pysähtynyt tähän satamaan\nmatkalla Levantiin, missä Ranskan ja Englannin konsulit oli murhattu,\nja missä näytti olevan tulossa vakavia tapahtumia.\n\nOlin tuossa joukossa tavannut upseerin, joka myöskin oli ollut\nOceaniassa -- ja me olimme menneet erillemme jutellaksemme yhdessä\ntahitilaisista muistoistamme.\n\n\n\n\nX.\n\n\n\"Te puhuitte Bora-Boran pikku Rarahusta\", sanoi meitä lähestyen\nluutnantti Benson, joka oli nähnyt Tahitin meidän jälkeemme.\n\n\"Hän oli viime aikoina vaipunut hyvin syvälle -- mutta hän oli aivan\nerikoinen pikku tyttö.\n\n\"Aina tuoreita kukkaseppeleitä kuoleman kalpeiden, pikku kasvojen\nympärillä. Hänellä ei ollut lopulta paikkaa, mihin päänsä kallistaisi,\nja hän kuljetti muassaan vanhaa, raihnaista kissaa, jolla oli\nkorvarenkaat, ja jota hän hellästi rakasti. Tuo kissa seurasi häntä\njoka paikkaan surkeasti naukuen.\n\n\"Hän meni usein nukkumaan kuningattaren luo, joka kaikesta huolimatta\nosoitti hänelle sääliä ja loppumatonta hyväntahtoisuutta.\n\n\"Kaikki _Sea Mew_-laivan matruusit pitivät hänestä, vaikka hän oli\ntullut laihaksi -- Hän -- hän jakoi rakkauttaan heille kaikille,\nkaikille, jotka olivat hiukankin kauniita.\n\n\"Hän oli kuolemaisillaan keuhkotautiin, ja kun hän oli ruvennut\nnauttimaan viinaa, paheni hänen tautinsa hyvin nopeasti.\n\n\"Eräänä päivänä -- lokakuussa 1875, hän oli kai kahdeksantoistavuotias\n-- saatiin kuulla, että hän oli lähtenyt raihnaisine kissoineen\nBora-Boran saarelle kuolemaan ja siellä hän näyttää eläneen vain\nmuutamia päiviä.\" -- -- --\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMinä tunsin kuolettavan kylmyyden kohoavan sydämeeni. Verho kulki\nsilmieni editse. -- -- --\n\nPikkuinen, kesytön armaani!\n\n-- -- -- Usein herätessäni yöllä näen minä hänet vielä; kaikesta\nhuolimatta kohtaan hänen kuvansa, tuntien en tiedä mitä surumielistä\nhellyyttä, hämärää toivoa, joihin sekaantuu anteeksiannon ja pelastuksen\najatus -- ja kaikki oli kuitenkin päättynyt lokaan, ikuisen tyhjyyden\nkuiluun! -- -- --\n\nMinä tunsin, että kuolettava kylmyys kohosi sydämeeni. -- Verho kulki\nsilmieni editse. -- -- -- Ja minä jäin siihen välinpitämättömänä -- ja\nme jatkoimme yhä puheluamme Oceanian muistoista.\n\nJa minäkin, lamppujen iloisen valon kuvastuessa peileistä, naurun ja\nkeskustelun iloisesti kohistessa, maljoja Englannille juotaessa ja\nlaseja kilistellessä -- minäkin otin osaa jokapäiväisyyden ja\ntyperyyden yleiseen kuoroon ja sanoin kevyesti niin kuin hekin:\n\n\"Oceania on kaunis maa -- tahitittaret hyvin suloisia. Piirteet eivät\ntosin ole klassillisen säännölliset, mutta niiden kauneus on erikoista,\nmiellyttäen vielä enemmän, ja vartalon muodot antiikkiset -- --\nPohjaltaan epätäydellisiä naisia, joista pitää kuin hyvistä hedelmistä,\nraikkaasta vedestä ja kauniista kukista.\n\n\"Minä olen nähnyt Tahitin liian suloisena, liian omituisena äärimmäisen\nnuoruuteni taikaprisman läpi -- -- -- Kaiken kaikkiaan: miellyttävä maa\nkaksikymmenvuotiaalle; mutta siihen väsyy pian, ja on parasta olla\npalaamatta sinne täytettyään kolmekymmentä.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMutta yöllä, kun minä taas olin yksin hiljaisuudessa ja pimeydessä,\nheittäytyi ylleni synkkä uni, kamala näky, joka ei johtunut unesta,\neikä valvonnasta -- yksi noita haamuja, jotka aukaisevat lepakon siipensä\nsairaitten vuoteen ääressä, tai istuutuvat rikoksen tekijöiden\nläähättävälle rinnalle -- -- --\n\n                                               _Natuaea_.\n                                         (Hämärä, öinen näky.)\n\nTuolla kaukana, _alapuolella_, hyvin kaukana Euroopasta -- -- --\nkohotteli Bora-Boran suuri kallio pelottavaa huippuaan kohti unien\nharmaata, hämärää taivasta -- -- --\n\nSaavuin sinne mustalla laivalla, joka liukui ääneti liikkumatonta meren\npintaa pitkin, ja mikään tuuli ei sitä vienyt ja se kulki sentään.\n-- -- -- Aivan lähellä, aivan lähellä maata, mustain ryteikköjen alla,\njotka muistuttivat suuria puita, kosketti laiva korallirannikkoa ja\npysähtyi -- -- -- Oli yö, ja minä seisoin hiljaa liikkumattomana\npaikallani odotellen päivää, silmät maahan painuneina, kuvaamattoman\nkauhun vallassa.\n\n-- -- -- Viimein nousi aurinko, suuri, kalpea niin kalpea aurinko, että\nsitä olisi voinut sanoa taivaan merkiksi, joka ilmoittaa ihmisille ajan\nkatoamisen, kaamea meteori, lopullisen kaaoksen edelläkävijä, suuri,\nkuollut aurinko.\n\nBora-Bora valkeni valjun väriseksi; silloin saatoin minä erottaa\nistuvia ihmisolentoja, jotka näyttivät odottavan minua, ja minä astuin\nrannikolle -- -- --\n\nKookospalmujen runkojen välissä, korkean, surullisen pylväikön\nalla, istui naisia kyyryllään maassa päät käsiin painuneina kuin\nkuolinvalvonnassa. He näyttivät olleen siinä ammoisista ajoista saakka\n-- -- heidän pitkät hiuksensa peittivät heidät melkein kokonaan. He\nolivat liikkumattomia, heidän silmänsä olivat ummessa, mutta heidän\nläpinäkyvien silmäluomiensa läpi saatoin erottaa minuun kiinnitetyt\nsilmäterät -- -- --\n\nHeidän keskellään lepäsi pandanusvuoteella valkea, jäykkä, inhimillinen\nolento. -- -- --\n\nMinä lähestyin tuota nukkuvaa haamua, minä kumarruin kuolleita kasvoja\nkohti -- -- -- Rarahu alkoi nauraa. -- -- --\n\nTuosta aavenaurusta sammui aurinko taivaalla ja minä olin taas pimeässä.\n\nSilloin viilsi ilman läpi kauhea vihuri, ja minä näin epäselvästi\nkauheita näkyjä: Suuret kookospalmut vääntelehtivät tuon salaperäisen\npuuskan voimasta -- niiden varjossa oli kyyryllään tatuoituja\nkummituksia -- maorihautoja ja maa, joka värjää luut punaisiksi --\nmereltä ja koralliriutoilta kuului outoa kohinaa, sinisiä maarapuja,\nruumiitten ystäviä, vilisi pimeässä -- ja niiden keskellä lepäsi\nRarahu, lapsellinen ruumis hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa verhottuna\n-- Rarahu silmäkuopat tyhjinä, nauraen ikuista naurua, Tupapahujen\njähmettynyttä naurua -- -- --\n\n\"Oi, minun rakas, pikku armaani! Oi, sinä minun iltojeni tuoksuva\nkukka! Suru on suuri sydämessäni, kun en näe sinua enää! Oi, minun\naamutähteni! Silmäni sulavat kyynelistä, kun en enää saa nähdä sinua!\"\n\n\"Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä, kristillisessä uskossa\".\n\n                                    \"Sinun pieni armaasi,\n\n"]