[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIwOjy5WjxMkmG4Za8pkx4RQ4yizb66VWc6Sr8FX1_y0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3214,"Siperiaan karkoitettuna","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3214-valisalmi-heikki-siperiaan-karkoitettuna","3214__Välisalmi_Heikki__Siperiaan_karkoitettuna","Muistelmia ja vaikutelmia","muistelmat",[],[],"fi",1917,null,33249,231123,false,74451,[23,24,25],"Exiles -- Russia (Federation) -- Siberia -- Biography","Finns -- Russia (Federation) -- Siberia -- Biography","Välisalmi, Heikki, 1886-1947",[27,28],"Biographies","History - Modern (1750+)","\"Siperiaan karkoitettuna: Muistelmia ja vaikutelmia\" by Heikki Välisalmi is a memoir written in the early 20th century. The work details the author's harrowing experiences and reflections on being exiled to Siberia during a tumultuous historical period, likely the aftermath of World War I. The narrative centers on the author’s encounters with various characters, including corrupt officials and fellow political prisoners, as he navigates life within the harsh realities of incarceration and exile.  At the start of the memoir, the author recounts the events leading to his arrest, focusing on a corrupt official, Juhana Sigfrid Holpainen, who plays a significant role in his predicament. He describes his time in Hämeenlinna Prison before being sent to Siberia, reflecting on the anxiety of impending exile and the emotional farewells with family and friends. The opening not only sets the tone for the bleak journey ahead but also touches on themes of betrayal, the brutality of authority, and the struggle for survival in a repressive regime. Välisalmi's writing evokes a sense of foreboding as he contemplates the uncertainty of life in Siberia, contemplating both the physical journey and the psychological toll of such an exile. (This is an automatically generated summary.)",[],300,"Heikki Välisalmen muistelmateos kuvaa kirjoittajan karkotusta Siperiaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Teos kertoo matkasta Hämeenlinnan vankilan ja Pietarin kautta Narymin alueelle sekä karkotettujen arjesta ja kohtaamisista paikallisten viranomaisten kanssa.","Heikki Välisalmen 'Siperiaan karkoitettuna' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3214. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","SIPERIAAN KARKOITETTUNA\n\nMuistelmia ja vaikutelmia\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Ennen matkallelähtöä.\n   II. Hämeenlinnasta Pietariin.\n  III. Pietarin siirtovankilassa.\n   IV. Pietarista Tomskiin.\n    V. Tomskin vankilassa.\n   VI. Tomskista Narymiin.\n  VII. Määränpäässä.\n VIII. Kuka kukin oli.\n   IX. Miten karkoitetut Narymissa elivät.\n    X. \"Naapurissa\" kylässä.\n   XI. Viranomaiset ja me.\n  XII. Narymista Tomskiin.\n XIII. Taas uusilla asuinsijoilla.\n  XIV. Kotiin.\n\n\n\n\nI.\n\nEnnen matkallelähtöä.\n\n\nNiitä on viime aikoina ollut pinnalla heittiöitä monenlaisia ja\nolioita kaikenkarvaisia istunut tärkeissä viroissa, mutta ei ole minun\ntielleni sattunut toista suomalaista virkamiestä, joka olisi osannut\ntehdä itsensä siinä määrin vastenmieliseksi kuin Hämeen läänin ent.\nlääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpainen. Hänen sormensa oli pelissä\nkaikkialla, missä laittomuutta tehtiin, mutta jokaiselle oli hän\nvalmis vakuuttamaan kuinka pyhästi tahansa, että hän oli varmasti\nlainkuuliaisin kansalainen koko Suomessa. Hän oli hyvä näyttelijä ja\ntiesi ottaa avukseen kaikki kokeneen näyttelijän temput.\n\nSiitä on minulla vieläkin elävä muisto.\n\nMaailmansota oli alkanut ja samalla sota hallitukselle epämieluisia\nkansalaisia vastaan. Strategiset suunnitelmat oli tehty, hyökkäys oli\ntulossa.\n\nAllekirjoittaneen vaatimaton persoona oli joutunut viranomaisten\nhuomion esineeksi. Hämeenlinnan poliisilaitoksessa kuului elok. 4.\npistä saakka 1914 olleen yötä päivää komennuskunta vartoomassa käskyä\nastua autoon ja hyrrätä kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta sitä\ntietä oli kuitenkin luovuttu; ehkä pelättiin, että otus karkaa, vai\nlieneekö tuumittu, että näin rauhallisen raavaan saa käsiinsä muullakin\ntavoin.\n\nMiten lie, mutta lopuksi ainakin käytettiin toista, sangen mutkatonta\ntapaa. Käskettiin kuvernöörin puheille ja sakotettiin — tietysti ilman\ntutkintoa, mitäs siinä semmoista olisi tarvinnut — roimalla summalla,\nja kun kuultiin, ettei maksusta voi olla kysymystäkään, uhattiin\nlähettää vankilaan.\n\nMistä sitten sakotettiin?\n\nPaljonko siihen aihetta tarvitsi? — Kirjoituksesta, jota minä en ollut\nkyhännyt, enkä edes lukenutkaan. Lisäksi oli kirjoitus ollut painettuna\nsanomalehdessä, jonka toimituksesta minä olin ilmoittanut eronneeni.\n\nJa \"tuomareina\" olivat kuvernööri ja edellämainittu lääninsihteeri\nHolpainen.\n\nNiin, juttu oli sitä myöten valmis ja minä hankkiuduin lähtemään\nasioilleni, ollakseni kunnossa vaadittaessa vankilaan astumaan.\n\nMutta silloin minun suotiin nähdä Hämeen läänin lääninsihteeri\nHolpainen oikeassa karvassaan.\n\nLääninhallituksen eteisessä tuli luokseni vahtimestari ilmoittamaan,\nettä lääninsihteeri haluaa puhutella minua.\n\n— Ohhoh! Jopa nyt jotakin, vai itse lääninsihteeri! No, mennään sitten.\n\nLääninsihteerin huoneessa kohtasi minua odottamattoman liikuttava\nvastaanotto. Lääninsihteeri Holpainen riensi minua vastaan ovelle,\ntarttui molemmin käsin käteeni ja — puhkesi itkuun; ei ainoastaan\nkyyneleihin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.\n\n— Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut, mutta\nuskokaa nyt toki kerrankin _miehen sanaa_, että minä olen syytön.\nMinä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän teitä\nsakottaisi, mutta minä olin voimaton.\n\nMinä en voinut olla hymähtämättä. En ollut kai koskaan nähnyt tätä\nherraa, mutta hänen tekonsa ja merkityksensä lääninhallituksessa tunsi\nkoko lääni. Sitäpaitsi en minä vielä ollut kerinnyt unohtaa, että\npari minuuttia sitten sama herra oli istunut kuvernööriä vastapäätä,\neikä ollut suutansa minun puolustuksekseni avannut, vaan päinvastoin\nkoettanut puhua jokseenkin syyttävässä äänilajissa.\n\n— Jättäkäämme tämä, — sanoin, — mutta koska te olette esiintynyt\npuolustajanani, niin etteköhän voisi laittaa niin, että minä saisin\npari päivää olla vielä vapaana ja järjestellä asioitani ennen vankilaan\nmenoani...\n\n— Vaikka kaksi viikkoa, — keskeytti lääninsihteeri, — nyt riippuu asia\nminusta. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, niin ei teitä kukaan\nvoi vankilaan viedä. Olkaa vain vapaana niin kauan kuin haluatte.\nSoittakaa sitten minulle, niin minä annan teille passituksen ja saatte\nmennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta,\nlohdutteli hän vielä.\n\n— Eipä niin, kiitoksia ja hyvästi.\n\n— Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, aivan kuin itse haluatte; vaikka\nkaksi viikkoa.\n\nMinä menin. Lääninhallituksen ovella vartoi poliisi, vangitsi, vei\nminut asuntooni, sinne tulivat santarmit, tekivät kotitarkastuksen ja\npassittivat lääninvankilaan.\n\nMinä en ollut koskaan uskonut titulus Holpaiseen enempää kuin\nmuihinkaan mustien vuosien nousukkaihin, mutta kyyneleet tekevät aina\nvaikutuksensa, ja minä olin jo vähällä luulla, että tuo mies sittenkin\ntällä kertaa puhui totta.\n\nHyvä uskoni sammui kuitenkin heti, kun poliisin koura oli käsivarteeni\ntarttunut, sillä ei suinkaan lääninsihteeri voinut olla epätietoinen\nsiitä, että hänen virastonsa ovella odotti poliisi samaa miestä, jonka\nedessä hän parhaillaan kyyneliä vuodatti.\n\nJa sitten vielä: samana päivänä, elok. 17:nä, ja samalla tunnilla\nkamppaili isäni viimeistä taisteluaan kuoleman kanssa. Tämä oli\ntietystikin vain kohtalokas yhteensattuma, mutta minä en saa sitä\nmielestäni, ja aina nostaa sen muisto eteeni näyttelijä-lääninsihteeri\nHolpaisen juudas-tyypin.\n\nMinä istuin jokseenkin kolme ja puoli kuukautta Hämeenlinnan\nlääninvankilassa. Mutta Holpainen oli tavallaan täyttänyt lupauksensa,\nmikä täten hänen kunniakseen mainittakoon. Hän ei tosiaankaan\nvalmistanut passitusta ennenkuin parin viikon perästä, mutta siihen\nsaakka olin minä aivan yhtä visusti vartioituna — \"tutkintovankina\"\nsantarmien passituksella.\n\nLääninvankilan oloja ei tarvitse kuvata. Viime vuosina on maamme\nvankiloissa istunut niin monta kansalaista, että jokainen voi niistä\nsaada selvän joltain istuneelta tuttavaltaan. Olihan meitäkin samassa\ntalossa yht'aikaa kokonaista seitsemän sanomalehtimiestä.\n\nOlin juuri päässyt vapauskuvitteluihin. Neljä päivää oli jälellä,\nsitten saisin nähdä taas korkeana kaartuvan syystaivaan, hengittää\noikein mielinmäärin kirpeätä ilmaa, tehdä työtä, mennä minne tahdon ja\nkulkea vapaan kansalaisen kirjoissa. Oikeastaan ei itse vapaus olekaan\nniin ihana kuin kuvittelu. Siihen tottuu niin pian, sillä onhan sitä\nkuitenkin elänyt suurimman osan ikäänsä vankilan ulkopuolella. Mutta\nsittenkin, niin suloista kuin vapauden kuvittelu onkin, uhraisin sen\nyhtähyvin mielelläni itsensä vapauden edestä.\n\nSilloin saapui iskusanoma. Käsketään vankilan kansliaan. Eteisen\nnaulassa riippuu poliisimestarin päällystakki. Joko taas? Vähän aikaa\nsaanutkin olla rauhassa, joko nyt tulee jobin-posti.\n\nTuli. Karkoitettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi valtiollisesti\nepäluotettavana henkilönä.\n\n— Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa neljä päivää\nvalmistusaikaa, vapaaksi päästyänne heti lähdetään matkalle.\n\n— Kiitoksia hyvin paljo! Täältä vankilasta käsin onkin erinomaisen hyvä\nvalmistautua. — Ymmärrän, herra poliisimestari!\n\nIlmoitetaan vankilan tirehtöörin välityksellä perheelle ja lähimmille,\nmikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa miten kykenevät,\nitsestä ei ole apua.\n\nSitten miettimään, millainen se Siperia oikeastaan on. Johtuvat\nsiinä mieleen mummo-vainaan peloittelut ennen lapsena: \"Siperiaan\njoudut, jollet ole kiltti.\" Jokohan tämä nyt sitten tuli kostona\nvanhoista pahoista teoista, ei ole tainnut aina tulla muistetuksi olla\nkilttikään. Ja sittenpä peri Siperia kuin perikin.\n\nKoetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni Siperiasta,\nmutta häpeään on nähtävästi joutunut vanhan koulumestarin patukka.\nAinoastaan mummon kylvämä tiedonsiemen on itänyt ja varttunut vehmaaksi\nvesaksi. Nyt sen tunnen ja tunnustan.\n\n— Mikä se sitten se semmoinen on? — kysyin ennen, kun mummo Siperiaan\nkarkoitteli.\n\n— Se on semmoinen maa, jossa on vain susia ja karhuja, ja johon\nlähetetään kaikki pahantekijät.\n\nJa se on hyvin kaukana, hyvin kaukana...\n\nTäytyi hakea kartasto kansliasta.\n\n— Jaa'ah, kaukana on, hyvin kaukana... Tuossa on Hämeenlinna ja\ntuossa... tuossa Tomsk... Tomskin lääniin koko sotatilan ajaksi...\n\nOtetaan merkki mittakaavasta kruunun sarkaiseen housunkannattimeen.\nViisituhatta kilometriä, eikä vieläkään ihan Tomskissa asti.\n\n— Ohhoh, onpa matkaa!\n\nPiti lähteä kansliaan ottamaan selvää, mitä tirehtööri tietää\nSiperiasta. Sanoi joskus jostain lukeneensa, että siellä on kevät hyvin\nkaunis, mutta muista vuodenajoista ei kuulunut hänkään tietävän mitään.\nSen ohessa saattoi hän valistaa minua sillä tiedolla, että Siperiassa\nkelpaa ainoastaan kultaraha, mutta sekin varastetaan matkalla, jollei\nosaa hyvin piiloittaa. Täytyy ommella kultarahat paidannapeiksi. —\nEntäs, jos varastetaan paitakin, kuten allekirjoittaneelle kävi?\n\nNiin, monellaisiahan sitä oli suunnitteluja, mutta niistä ei tullut sen\nvalmiimpaa. Rahaa toi joku hyvä ystävä — velaksi — pienemmän summan,\nmutta kultarahaa ei hän ollut saanut, sillä Suomen Pankki ei ollut\nsuostunut kultaa antamaan. Niinpä siinä varastetussa paidassa sitten\nmyöhemmin ei ollut kultaisia nappeja, mistä asianomainen saalistaja\nälköön minuun vihastuko.\n\nVaikka hyvin tiesin siirtyväni vain vankilasta vankikyytiin, heräsi\nsittenkin rinnassa jonkunlainen vapauden tunne, astuessani ulos\nvankilan portista. Vaihtelu aina ilahuttaa, ja tiesinhän saavani ajaa\nmuutaman minuutin tutun, rakkaaksi käyneen kaupungin katuja.\n\nMutta vapauden ilo oli lyhyt. Vankilan portilla seisoo etsivä\nylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan\najuriin. Minua viedään syrjäkatuja myöten. Hävennevätkö tekoaan? Siellä\ntäällä näkyy sentään aamuhämärässä joku kulkeva, joka kummissaan\nkatselee poliisilla ajamista. Mahtaako hän edes aavistaa, millä\nmatkalla ollaan, vai onko unohtanut, että tänään minun pitäisi päästä\njälleen vapaitten pariin? — Joutava ajatus, mutta sekin saattaa\nparemman puutteessa kiusata mieltä.\n\nPoliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Kotona\nkäymään ei laskettu edes vartijamiehen saattamana. Jos on asiaa, niin\ntulkoot omaiset sinne. Pieni pimeä huone. Rehevä ylikonstaapeli,\njoka lotjamiehestä on kohonnut tähän tärkeään virkaan, pöllyttelee\ntaukoamatta paperossia ja selailee vähän-väliä paksua kirjaansa,\njohon on merkitty monen juopuneena kaupungin sydämeen korjatun\nelämäkerralliset muistiinpanot. Ylikonstaapelin koko olennossa on\njotain _noli me tangere_, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän kohtelee\ntarvittavalla ylimielisyydellä alaisiaan.\n\nPoliiseja tulee passivuorosta, toisia menee. Aina neljän tunnin päästä\ntoistuu sama keskustelu:\n\n— Kaikki rauhallista, herra ylikonstaapeli.\n\n— Hyvä on, saat mennä.\n\nSaapuu siihen komisariokin, koko paikkakunnan pahahenki. Muljauttaa\nvoitonriemuisen katseen tuuheitten kulmakarvojensa alta: ähäs, joko\ntartuit, olet jo tarpeeksi rähjännytkin. — Niin, onhan sitä satuttu\nväliin vastakkain, hyvä naapuri, ole nyt ylpeä, mutta tulee vielä vuoro\nvieraallekin!\n\nPoliiseja on kertynyt kokoon enemmältäkin. Lienevätkö tulleet katsomaan\n\"ulkomaan eläviä\" — meitä oli silloin kaksikin — vai muutenko\nvain virka-asioissa? Johtuu mieleen vekkuliajatus. Nurkassa on\nnostopuntteja, minä valitsen summamutikassa suurimmat ja näytän koko\nseurakunnalle ihmeitä. Vanhoja taipumuksia ei lääninvankila vielä ole\njaksanut hävittää.\n\n— Kattokaas, pojat! Kyllä näillä käsivarsilla Siperiassakin tietä\nraivaa.\n\n— Kyllä, kyllä, — ääntää joku epävarmasti, mutta komisario muljauttaa\nvihaisesti äännähtäjään ja komentaa:\n\n— Näyttäkää nyt meidänkin pojat, että on sitä meilläkin...\n\n— Ei tee meiltä kukaan tuota temppua, — kuuluu nyt jo varmemmin.\n\n— Siinä sen nyt näette, kyllä meillä voimaa on, jos tarvis tulee.\n\n— No, käykää sitten kiinni, jos haluatte, — murahtaa komisario ja menee\ntiehensä.\n\nVoimistelunäytös on suoritettu, rauha on maassa istutaan taas ja\nmurjotetaan, ei tahdo olla minulla ja noilla toisilla yhteisiä asioita.\n\nTulevat omaiset. Heille on sallittu \"audienssi\", Siinä vanha äiti, joka\non sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa Siperiaan.\nKadotti samalla hetkellä puolisonsa Tuonen virran tuolle puolen\nja lapsensa vankilaan. Toivoi ainoan lähimmän veriheimolaisensa\npääsevän pois juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla saattamaan\nhäntä matkalle, jonka loppua ei kukaan voi edes aavistaa. Siinä\npikku poikaset äitineen. Vanhempi puhuu Siperiasta, jota hän on\nkuullut mainittavan, ja kysyy: — Meneekö isä nyt sinne Siperiaan?\n— Siperia lasten suussa. Ajan merkki! Entä pikku Esko, joka juuri\nottaa ensimäisiä horjuvia askeleitaan poliisikamarin permannolla ja\nsopertelee ensimäisiä epäselviä sanojaan. Jätin hänet sylilapsena,\nlähtiessäni kesäasunnoltani päivämatkalle kaupunkiin, mutta\npitempi tulikin siitä matkasta. Nyt on päästy vasta ensimäiseen\nvirstantolppaan, tiettyä takana, edessä outoa.\n\nOmituinen sattuma. Kun ensimäinen poikani oppi puhumaan, istui isä\nvankilassa. Tosin silloin lyhyen ajan, mutta kumminkin siksi kauan,\nettä tuo mielenkiintoinen aikakausi lapsen elämässä ehti loppuun\nkulua. Olin päättänyt tarkoin seurata tämän murroskauden kulkua toisen\npoikani elämässä, mutta toisin oli kohtalo määrännyt: minun oli määrä\nkadottaa koko hänen kehityksensä näkyvistäni. — Suokaa anteeksi, hyvät\nlukijat, että alkuvauhdiksi puhun niin paljon omista asioistani, lupaan\nmyöhemmin olla ulkokohtaisempi.\n\nTulivat sitten tuttavat, nimittäin ne, jotka herra ylikonstaapeli\nsuvaitsi laskea sisään. Kaikki eivät saaneet armoa. Mikä toi\nkaramelleja, mikä hedelmiä, ken savukkeita. Toimitustoveri — nyt\njo vainaja — innokas sikaarimies, tuo viisikymmentä kappaletta\nmielitavaraansa. Ne kiinnittivät myöhemmin monta kertaa puoleensa\nvartiosotilaitten huomion, ja välistä auttoivat pulastakin, mutta siitä\naikanaan.\n\nJa jokainen, joka kättäni jäähyväisiksi puristi, puhui tähän\ntapaan: \"koetahan nyt jotenkin tulla toimeen\"; \"eiköhän tuolla\nmitenkuten menetelle, jos terveenä pysyy\" ja \"jos tulet takaisin,\nniin tehdään sitä ja sitä\". Kukaan ei lausunut tervettä: \"näkemiin\nja pian takaisin\". Itkettiin ja vetisteltiin ja valitettiin kohtalon\nkovuutta. Vieläkin muistan päivänselvästi, miten eräs työläinen ojensi\nkaksimarkkasen — ehkä viimeisensä — pyytäen itkien juomaan sillä\nrahalla vaikka teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen\nmielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: se ottaa\nuhrinsa, miehen surma se on.\n\nJotenkin samaan suuntaan käyvä mielipide lienee ollut vankilan\nvahtimestarillakin, koskapa hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani\n(tosin ei erinomaisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen\nistumiseni, nimeni kohdalle: \"Vietiin Siperiaan\". Hän kyllä sanoi\ntahtovansa jälkimaailmalle säilyttää tämän tärkeän tapauksen, mutta\nhänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän kuittauttanut\nvähintään kuolemantuomion.\n\nEntä mitä minun sitten pitäisi sanoa vankilan lääkäristä, joka oli\nlähdettyäni lausunut, ettei se mies takaisin tule siltä matkaltaan.\n\nMutta tulipahan sittenkin ja mielipiteenne häpeään saattoi. Kirjoittaa\nvielä, peijakas, tähän teidän kaikkien typeryyksiännekin ja vaivaa\nkunnon ihmisiä niitä lukemaan.\n\nAinoa lohdullisemmin asian ottava henkilö oli poliisivartiokonttorin\npäivystäjä, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: \"Eläähän sitä\naikuinen mies jonkun aikaa vaikka tynnyrin tappina\". Hän oli leikkisä\nmies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.\n\nHiljalleen painuu päivä iltaan ja saapuu lähdön hetki. Tarkoin\nvartioituna kuljetetaan asemalle. Katujen varrella siellä täällä\ntuttavia, he tervehtivät äänettöminä, mutta sellainen hyvästijättö\ntuntuu sitä hartaammalta. Asemahuoneen läpi kulkiessa ehtii joku\npuristamaan kättäni, mutta vartiosto kiirehtii, ja pian suljetaan\nSiperian matkalaiset sivuraiteella yksinäisen uneliaana yön pikajunaa\nodottavaan eristettyyn vaunuun.\n\n\n\n\nII.\n\nHämeenlinnasta Pietariin.\n\n\nSinne olivat jääneet tuttavat ja omaiset jatkamaan iltakävelyään\nrauhallisen Hämeenlinnan kaduilla. Ne harvat, joilla oli ollut\nuskallusta tulla vaarallisia matkamiehiä katsomaan aina asemasaliin\nsaakka, oli äkäinen komisario ajanut ulos. Koko asemalle ei jäänyt\nmuita kuin samat santarmit, jotka olivat kolme ja puoli kuukautta\ntakaperin kotitarkastusta pitäneet, ja aseman palveluskunta.\n\nSamapa se muuten, sillä meidän vaunumme on hyvin kaukana asemalta.\nJos vedät suljetun verhon syrjään, ei silmä kuitenkaan kanna pitkälle\nsäkkipimeässä; jostain ehkä kaukaa kummulta tuikkaa yksinäinen\nvalopiste. Lieneekö sähkölamppu lyseon kulmalta...\n\nVarrotaan, varrotaan... pikajuna on myöhässä. Kuuluu vihdoin ajaa\njyristävän sivutse. Jyrisee luokse yksinäinen veturi, vaunu liikahtaa\nja vierii ... minne vierinee... joka puolella pimeys.\n\nTaas nytkähtää, ja vaunu lähtee liikkeelle. Sydäntä hiukan vihlaisee...\nkauas ollaan menossa. Taitaa hiukan vavahtaa käsi, joka vetää syrjään\nverhoa. Silmä yrittää tavata jotain tuttua... lyhtyjä... väsyneen\nasemamiehen uninen naama... mahtaa ajatella: luojan kiitos, siinä meni\nviimeinen juna tältä päivältä, pääsee toki nukkumaan...\n\nAjatteleekohan kukaan Siperian matkalaisia?\n\nJuna alkaa saada vauhtia, ja tunnelma muuttuu. Jos olisi päivä ja\nnäkisi tutut tienoot, säilyisi ehkä mielessä raskas tuntu, mutta nyt on\nmusta syysyö, joka pakoittaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä\nympäristössä. Se onkin vallan tavallinen. Pieni kolmannen luokan\nvaunuosasto, vieressä toinen luokka; siinä kuuluu matkustavan itse\npoliisimestari, — ylisaattaja alkutaipaleella. Meidän vaunuosastossamme\non vain kolme matkustajaa ja kaikki pakollisia: me, kaksi vaarallista,\nja kolmantena siviilipukuinen ylikonstaapeli, ei hänkään vapaasta\ntahdostaan.\n\nVäliin tuntuu kuin olisi matkalla, tavallisella matkalla vain jonnekin\nHelsinkiin, Viipuriin, niin... yleensä Suomen paikkakunnalle. Mikäs\nihme se on, että kolkon vankeusajan perästä äkkipäätä näin oikeaan\nrautatievaunuun joutuessaan alkaa kuvitella? Onhan sekin jo suuri\nvaihtelu.\n\nMutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallinen\npuheensorina, ja kaasukin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen\nvähälukuisiin matkamiehiin, joitten kesken ei juttu juokse.\n\nJuna kiitää himmeästi valaistujen asemien ohitse ja painuu jälleen\npilkkopimeään. Pikajuna pysähtyy vain harvoille asemille. Ei\nehdi kunnolleen eroittamaan asemien nimiä, mutta toimettomina\nseisovat junanlähettäjät tuntuvat kaikkialla tutuilta. Tavallisella\nmatkalla heitä tuskin olet huomannutkaan, vaikka olet nähnyt heidät\nmonenmonituiset kerrat, mutta nyt tahtoo väkisinkin löytää tuttavat\nkasvot, tahtoo tarrautua kiinni jokaiseen henkilöön, joka vähänkin\nvanhoja muistoja herättää. Omituinen avuttomuuden tunne, joka lienee\nyleinen kaikilla ihmisillä, ja jonka tuntee tarvitsematta silti olla\npelkuri. Ja ehkäpä pelkuri ei sellaista tunnekaan, hän säilyttää\nrinnassaan vain oman mielettömän kauhunsa.\n\nRiihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Silloin selviää\ntäydellisesti asema, joka tähän saakka — ehkä osittain oman tahdon\npakoituksesta — on pysynyt epämääräisenä. Tuo ilmiö johtaa heti mieleen\ntapahtumasarjan: kotitarkastus, santarmien saattamana vankilaan,\nallekirjoittamattomat pöytäkirjat, tuloksettomat kuulustelut, vankeus,\nSiperia...\n\nVieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit. Taas kolme\nja samannäköisiä kuin entisetkin. Vaihdosta olisi tuskin huomannut,\njollei sitä olisi nähnyt. Mikä lienee, ettei santarmin puvusta eroita\nkoskaan kasvoja? Ehkä senvuoksi, ettei sen puvun omistajilla ole omaa\npersoonallisuutta.\n\nKeskiyö. Lahden asemasillalla kävelee poliisimestari. Hänkin tuntuu\ntutulta, vaikken ole miestä ikänäni nähnyt. Ehkä vain siksi, että hän\nmuistuttaa toisen samanlaisen herran läsnäolosta viereisessä osastossa.\nSe toinen saapuukin kohta ja luovuttaa hyväntahtoisesti omasta\nosastostaan, jossa on monta välikköä, makuupaikan. Kiitollisuudella\nkuitataan, santarmiseura alkaakin jo kyllästyttää.\n\nTäytyy koettaa nukkua, mutta unen päätä on vaikea löytää. Ajatukset\nrientävät pyörryttävää vauhtia, mutta samalla ihmeteltävän\njohdonmukaisina. Kummallista, miten helppoa tällaisena hetkenä on\nelää ajatuksissaan koko kulunut elämä, yksityiskohtia myöten. Yhdessä\ntunnissa kykenee käymään läpi tapaukset, joita varten on tarvittu\nlikemmä kolmekymmentä vuotta.\n\nSitten tulee ajatuksettomuus. Saattaa tuntikausia maata valveilla\nja tuijottaa, sivellä jotain esinettä, eikä ajatella yhtään mitään.\nJos sitten koettaa kiihoittaa aivojaan toimintaan, tuntee meikein\nruumiillista tuskaa, pakoittaessaan ajatustansa kiintymään johonkin\nniin lujasti, että sen itsekin tuntee.\n\nMeidän vaunuumme ei junailija koskaan tule. Häntä aivan kaipaa. Jos hän\nedes tulisi, niin saisi ehkä kiinni jostain ajatuksesta; vaikka kuinka\ntyperästä, sama se, kunhan loppuisi tämä tylsä tila. Mutta tässä on\nsittenkin pelastus. Luojan kiitos, lopultakin yksi ajatus: mahtaakohan\njunailija tietää, keitä tässä vaunussa matkustaa?\n\nSe ajatus jää samanlaiseksi, yhtä alkeellisen tyhmäksi, mutta se on\nsittenkin ajatus, ja uni alkaa saapua.\n\nJoltain asemalta, ehkä Kouvolasta, tulevat taas uudet santarmit.\nKulkevat meidän vaunuosastomme kautta. Yksi yrittää mongertaa jotain\nsuomeksi, mutta kun ei saa vastausta, menee edelleen. Onkohan sekin\ntäällä vartioimassa. Meitäköhän seuraa?\n\nSiinä taas uusi ajatus, ja sen mukana tulee uni. Unettomuutta\nvastaan on minulle monta kertaa neuvottu pätevänä lääkkeenä\najatuksista irtautumista, mutta minä en sitä usko. Niin kauan kuin\najatuksettomuutta kestää, pakoilee uni, mutta ajatuksiin lopulta\nnukahtaa.\n\nValkenee päivä, viimeinen Suomen päivä.\n\nSaavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän\njoukossaan poliisimestari Pekonen ja joku komisario. Pekosta en ollut\nennen nähnyt, mutta heti arvasin, kuka oli hän. Sellaisen miehen\ntuntee jo naamastaan. Jos siellä olisi ollut kuuluisa Tabanos, olisin\nhänetkin varmasti tuntenut. Tarvitsee vain tietää sellaisten miesten\nteot, ja heidät heti eroittaa muista. Molemmat ovat nyt jättäneet tämän\nmaailman, eikä vainajista saa puhua pahaa.\n\nOvatkohan nuokin kaikki meitä vastaanottamassa? Saapuu selitys.\nSaattaja-poliisimestari sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa,\nmutta niin varovasti, ettei kukaan sillalta huomaa. Hän oli sentään\nkohtelias mies, tuo poliisimestari, ja tunsi hyvin venäläiset tavat:\nkaikki on soveliasta, kun vaan ei kukaan huomaa. Hän se esittelikin\nläsnäolijat: tuo, jolla on tuommoinen harjaniekka tötterö päässä, on\nlinnoituksen komendantti, tuo toinen kenraali sen vieressä kuvernööri,\nsitten muita pienempiä herroja. Ne olivat saapuneet sotaministeri\nSuhomlinovia vastaanottamaan. Hän matkusti samassa junassa. Valtakunnan\npuolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaarallisimmat viholliset\nyhtä matkaa! Sitä sattuu sellaistakin!\n\nMutta ketä saattoivat santarmit, häntä vai meitä?\n\nSitten taas edelleen. Outoja asemia. Ei ole ollut juuri asiaa\ntännepäin. Muistuu mieleen vanhan työ toverin suuttumus lukiessaan\nsanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: \"Mitäs\nsinne menevät, oma syynsä, tuon toki luulisi tietävän, että siellä\nmies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eroittaa mokoma maa muusta\nmaailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä.\" — Niin, niin, setä\nhyvä, neuvoasi olen noudattanut, mutta kiinni saivat sittenkin ja ihan\nvielä kotinurkista, eikä olisi tainnut niitä piikkilankasikaan pidättää.\n\nValkeasaari. Venäjää puhuva tarjoilija saa sen edellämainitun\nkaksimarkkasen. Minä join teetä vanhan toveruuden muistoksi.\n\nSantarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammatista\n(valtiollinen vanki), saattajista j.n.e. Olemme saapuneet siihen\nvaltakuntaan, jonka melkein toiseen ääreen matka piti.\n\nValkeasaaressa vielä voi nähdä jotkut suomalaiset kasvot, ja välistä\ntunkeutui vaunuun omankielinen sana. Mutta sitten on kaikkialla vieras\nleima...\n\n— Hyv' yötä, synnyinmaa!\n\nPietarissa meidän matkuettamme katsotaan pitkään. Jaksamme sentään\nherättää huomiota suurkaupungin vilkasliikkeisellä asemallakin. Otetaan\nauto, mestari mainitsee oudolla kielellä yhtä oudon kadunnimen, ja\nkohta riennetään suljetussa kuomissa eteenpäin.\n\nAuto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja. Vilahtelevat ohi\njumalattoman suuret nelipyöräiset kuormarattaat, paksut kirjavat\nluokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies,\njolla on paita housujen päällä. Venäläinen ei osaa ajaa hevosta\nhuutamatta.\n\nPaksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas... yhtä matala\nmieliala.\n\nSaavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Kuuluu olevan Pietarin\nlääninhallitus. Mestari menee kansliaan papereinensa saamaan lähempiä\nohjeita. Me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle henkäisemään vähän\nraitista ilmaa, sikäli kuin sitä saattaa raittiiksi sanoa, vaikka\nherkkua on sekin vankilan perästä. Pujahdetaan portista pihamaalle.\nSiellä on likaa aivan kasoittain. Vähän matkaa portista on ovi,\njonka alkuperäistä väriä on mahdoton eroittaa, näyttää kuin se olisi\nkatuloalla maalattu. Siinä on päällekirjoitus: sen ja sen piirin\nPoliisikamari. Nostetaan tavarat poliisilaitoksen käytävään, joka\njoskus ammoisina aikoina lienee ollut laastittu valkoiseksi. Tavarat\novat nyt siten tavallaan poliisin hoivissa, mutta täytyy usein käydä\nniitä katsomassa, sillä venäläisestä poliisista on hyvin heikko turva.\n\nAhtaan pihan toisella puolella on näköjään putka, suuren\nristikkoikkunan takaa pistää avoimesta luukusta nuoren pojan kalpea\npää. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö:\n\n— Suomen herra, antakaa tupakka.\n\nNäinköhän joku meidän maamme laiminlyötyjä lapsia? Niitä on Pietarissa\npaljon. Toisissa oloissa kiinnittäisi tapaus ehkä enemmän huomiota\npuoleensa, mutta nyt soluu se ohitse melkein huomaamatta. Silmä kääntyy\nlakkaamatta poliisikamariin, ja mielessä herää kysymys: joudunkohan\ntuonne? — Älä herra saata, sillä tuo likaisuus ei ennusta hyvää.\n\nVihdoin saapuu saattajamestari. Ajuriin ja kohti tuntematonta kohtaloa,\njota mestari pelkää selittää, vaikka hyvin sen tietää. Ajetaan pitkin\nsuuria katuja, sitten painutaan kuraisille syrjäkaduille. Lopulta\npysähdytään ristikkoportille. Heti arvaa, että tässä on vankila.\n\nSe on Pietarin siirtovankila.\n\n\n\n\nIII.\n\nPietarin siirtovankilassa.\n\n\nKyllä oli mies siinä talossa senkin seitsemän lukon takana. Moni\nnarahti auki portti ja vääntyi taas verkalleen kiinni, monta poljettiin\nylös porrasta, ennenkuin oltiin vastaanottohuoneessa.\n\nVastaanotto oli siellä sangen perusteellinen. Kaikki tavarat\npengottiin ylösalaisin. Vartija oli raaka ja mahdollisimman\nhävyttömän näköinen. Hänelle näytti tuottavan suoranaista nautintoa\ntavaroitteni myllääminen. Hän levitteli eteensä jokaisen paidan\nja tarkasteli kovin huolellisesti jokaista nenäliinaa. Näytti\nhakevan hakemasta päästyäänkin jotain sanansijaa, mutta ei ollut\nlöytää. Lopulta keksi sentään suomalaiset nimikirjaimet nenäliinan\nkulmasta, pullisti silmiään ja karjaisi: \"Eto germanskoje!\" (tämä on\nsaksalaista). — Jassoo, vai saksalaisena tässä pidetäänkin? — Minun\nvenäjänkielentaitoni oli varsin alkeellinen, mutta senverran sain\ntolkutetuksi, että suomalainen minä olen, enkä germaani.\n\nSitten se vartija-peto väänsi ainoat kenkäni nurin, että puolipohjat\nsijoiltaan singahtivat. Rahojako lie hakenut vai mitä? Minä olin\nkumminkin niin typerä, että annoin rahani viimeistä kopeekkaa myöten\nvankilan päällikön apulaiselle, joka tässä tarkastustilaisuudessa\noli päämestarina. Hän näkyi olevan kunnon mies, ja ainoastaan hänen\nväliintulonsa pelasti edellämainitut lahjasikaaritkin hävityshaluisen\nvartijan käsistä. Tämä oli nimittäin aikeissa katkaista jokaisen\nsikaarin kahtia, löytääkseen niihin muka kätketyt rahat.\n\nRinnan tavaroitteni kanssa tarkastettiin minua itseäni. Yksi\nvaatekappale toisensa perästä hävisi päältäni ja lopuksi seisoin\npaljaassa ihopaidassa. Senkin käski, armoton, heittämään yltäni,\nvaikka olisi luullut helposti havaitsevan, ettei sen alle kätkeytynyt\nmitään muuta kuin tavallisen vankan miehen maallinen tomumaja. Onneksi\ntuli apulainen taas väliin ja ainoan ruumiini verhon sain pitää. Koko\ntoimituksen ajan seisoi ympärillä suuri joukko vankeja, mikä kahleissa\n— Venäjällä pidetään törkeämpiä rikollisia vankilassakin kahleissa,\n— mikä ilman, ja muuten kesti tarkastusta, joka tapahtui suuressa\nsalissa, tuskallisen kauan.\n\nSitten koppiin, yksinäiseen, pieneen ja likaiseen. Heti ensi\nsilmäyksellä huomaa, että koppi on koko joukon pienempi kuin Suomen\nvankiloissa. Ikkuna on alempana, mutta ei suurempi. Seinällä joku\nohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä, mutta minä en\nymmärrä siitä mitään. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot.\nPöytä, ympyriäinen tuoli, jonkunlainen hylly, seinäänlukittu sänky\nja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri. Siinä kyllä on\nolevinaan kansi päällä, mutta se ei estä löyhkää.\n\nSinä iltana on jo myöhä ja niin pimeä, ettei voi kopin ikkunasta\nulos kurkistaa. Pian kuuluu ankara huuto, josta tietenkään et\nmitään ymmärrä, mutta uhkaava avainten kalina panee hypähtämään\nylös vaistomaisesti. Se on iltatarkastus. Jälkeenpäin selviää, että\ntarkastuksen aikana pitää seistä \"smirnaassa\". Koetin kerran istua,\nkuten monesti ennen Suomen vankilassa, mutta silloin ärjäistiin minulle\nniin kovalla äänellä, ettei jäänyt vähääkään halua jatkaa istumistaan.\nLuukku avataan, joku pää kurkistaa esiin ja katoo taas. Vähän ajan\nperästä alkaa ikäänkuin jostain maan alta kuulua juhlallinen laulu.\nSe on iltarukous, ja se on ikäänkuin pienoinen jokailtainen lohdutus\nkolkossa tyrmässä. Sitten saa avata sängyn ja mennä levolle.\n\nSähkö palaa kaiken yötä, sitä ei ole lupa sammuttaa. Arvaa sen,\nminkälainen yö. Ympäri haudanhiljaisuus. Silloin tällöin kuuluva\nvartijan yskäisy käytävällä kajahtaa kaameasti. Ensimäinen levoton\nyö vieraalla maalla, vieraassa tyrmässä. Niitä tulee monta vielä\nsamallaista...\n\nVihdoin kuuluu ääni, se ei ole oikea ihmisääni, vaan jonkunlainen\nkarjahdus, joka minun mielestäni voisi yhtähyvin olla jonkun\nhaavoitetun petoeläimen älähdys, mutta se on joka tapauksessa ääni, ja\nse helpoittaa. On mahdoton sanoa, mikä aika on vuorokaudesta, mutta yö\non vielä tai korkeintaan aikainen aamu, koskapa ei näy pienintäkään\nmyöhäisen päivän pilkettä. Kohta kuuluu karjaisu uudelleen, nyt\nlähempänä, ja sitä seuraa uhkaava avainten kalina. Silloin palautuu\nmuistoon eilinen tarkastus. Nyt seuraa siis sama juttu. Aivan oikein,\nvankila kuin vankila, aamuin ja illoinhan sitä Suomenkin vankilassa\ntarkastettiin.\n\nMitäpä siinä sitten muuta kuin seisomaan \"smirnaassa\" ja odottamaan,\nkunnes pää on pistänyt esiin luukusta ja kadonnut. Liekö ollut sama pää\nvai toinen, mikäpä ne eroittaa vieraat ihmiset, kaikki samannäköisiä!\n\nAamumessu! Paljo lyhempi kuin iltarukous, eikä lainkaan niin harras,\nmutta sittenkin kuuluu laulu kaikuvissa holveissa verrattain komealta.\n\nKaikki käy Pietarin vankilassa nopeassa tahdissa. Tuskin ovat\naamumessun sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä\nyksitoikkoinen: \"hlieb, hlieb, hlieb\"... leipää, leipää, leipää...\nVartija siellä kulkee \"konkipoikien\" kanssa jakamassa leipää\nvangeille. Antaa ison murikan kullekin, päivän annos. \"Hlieb, hlieb,\nhlieb\" yhä lähenee, pian lentää luukku auki ja siitä pistetään\noikea \"ryssänlimppu\", joka ensiksi vetää puoleensa sieramet. Niin,\nsivumennen sanoen, suuta se ei myöhemminkään erityisesti houkuttele, ja\nkaksitoistapäiväisen oleskeluni aikana kertyy niitä hyllylle semmoinen\nkasa, että huoleti voisin avata vaikka ruokatavarakaupan.\n\nKohta taas tuo vartija pienen jalkaankiinnitettävän harjan, jossa on\nmustetta ja jotain muutakin (suokaa anteeksi, mutta älkää lukeko tätä\nruuan edellä tai aivan pian sen jälkeen) — täitä, mustia, kirjavia,\nvalkeita, punaisia, herra ties minkävärisiä, mutta jalorotuisia\nja hyvinvoipia. Sitä lajia on nähtävästi ollut ennenhangattujen\nyhteiskoppien lattialla runsaasti. Minä ymmärrän vartijan liikkeistä,\nettä minunkin pitäisi hangata harjalla mustaksi koppini sementtilattia.\nJuuri mainittu lisäväki tekee kumminkin työn vastenmieliseksi, ja minä\nryhdyn lakkoon. Tullessaan harjaa takaisin ottamaan huomaa vartija,\nettei lattiaan ole koskettukaan, ja nostaa hirmuisen metelin. Minä\nen tosin ymmärrä hänen sanojaan, mutta uhkaavista liikkeistä voin\npäätellä, että työ on tehtävä. Ei siinä auta \"nie ponimaju\", eikä\nliioin osoitus asianomaisiin kutsumattomiin vieraisiin, — hangattava on\nja äkkiä, vaikka kirvelevällä sydämellä.\n\nSitten annetaan toinen harja, sellainen iso varsiniekka, ja käsketään\nlakaisemaan. Luontoni pistää taas vastaan, mutta talossa täytyy elää\ntalon tavalla. Minun käsitykseni mukaan olisi nimittäin pitänyt\ntehdä päinvastoin: ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Muste\noli näet kovin iskostuvaa, jonkunlaista \"puunausvahaa\", joka painoi\nlujasti kiinni permantoon kaiken sillä ajelehtivan roskan, jommoista\nedeltäjäni oli jättänyt jälkeensä tuntuvasti. Minä en sentään havainnut\ntarpeelliseksi esittää vastalausettani, semminkään kun ei minulla ollut\nsiihen kielellisiä edellytyksiä. — Järjestys oli muuten sama koko\najan, mutta niinhän se onkin, että siinä maassa ovat isommatkin asiat\nnurinpäin.\n\nVälillä kuuluu käytävältä päin ankaraa melua ja vartijain huutoja.\nMitähän lienee sekin? Olisiko jossain yhteiskopissa syntynyt tappelu\nleivän päällisistä? Ehkä ovat pettäneet kaupoissa kopin \"vanhinta\" ja\ntämä ryhtynyt nyrkkipelillä oikeutta hakemaan, tai olisiko aamuisessa\nkorttipelissä joku kärsinyt vääryyttä ja alkanut neuvoa tovereilleen\n\"hienoa käytöstä\". Kuka hänen tiesi. Uusi asukas ei ole vielä tottunut\ntalon tapoihin.\n\nKauan ei meteliä kestä, vartijat ovat ehkä käyttäneet jotain vähemmän\nkansanvaltaista menettelytapaa järjestyksen palauttamiseksi.\n\nAamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava\nkäymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen\nreikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, —\nmutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen\nvartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita\ntuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä\nperusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo,\netteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia.\n\nJonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen:\n\"kipitok, kipitok, kipitok\"... Jotain sieltä taas tulee, mitähän\nmahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei\ntunne sellaista. \"Kipitok\" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy\nsuuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää\nja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on\nhyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni.\nMahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa,\n\"tsaju, tsaju\", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on\nollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa\nnoin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin\nyläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan?\n\nKipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä\nensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo\nseuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän\nmuutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut\nruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää\npaastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni\nomalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin\nyhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa\nvenäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi\nminun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini\ntilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli\nnaapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa.\n\nSamassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain\nmerkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät\nminulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin\nantavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä,\neikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti\nmoneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon.\n\nVasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin\nvankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa,\nsaa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään,\nkoskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen,\njoka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa\nkelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta\noma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. —\nMutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin.\n\nPitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä\nviisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla.\nPäivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan\nloikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen\nsilmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen\ntehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana!\n\nVuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä\npienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen\nväsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen,\nettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin\nluontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen\npäällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.\n\nTekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei\nilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen\npäässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä\non valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla\nräkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan\nsuurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas?\n\nAurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa\ntaas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole\nollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan\npalleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon\naikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies\npalaa ja millaisena palaa?...\n\nYmmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä\nmitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei\nlukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat\nVenäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä\nne otat.\n\nOlisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on\nistuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys...\n\nEi muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi,\nsitten taas kävellä... Viisitoista tuntia yhtämittaa... Koetat taas\nkurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain\ntoinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä\nvahtisotamies ja osoittaa kiväärillä.\n\nEn ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran\nlöysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen \"Uutta\nSuometarta\". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun\nlyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten\nkymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon\nrypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut...\n\nSen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä\npariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti\nvartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa\ntullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: \"shapka daloi!\" (lakki\npois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään\npäähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa\npääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää\ntarpeellista kunnioitusta.\n\nSaunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin\nmitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo\npenkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä,\nmutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli\nasianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä\nkai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan\nsaunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä\nolin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten\nsanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen\nkylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin\nminä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni,\nsillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa\ntallessa — vankilan viranomaisten takana.\n\nKamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon,\nettä jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi\nlähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla.\n\n\n\n\nIV.\n\nPietarista Tomskiin.\n\n\nOli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen\nvarahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi\nkäyneen komennuksen: \"sobirai vestshi\" (kokoa tavarasi)! Paljon\nniissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle.\nKuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties\nmonenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta\nsiellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen,\nettä nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!\n\nNäin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä\nkäytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka\nvartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme\nolivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli\ntupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä\nedellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa\nja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan,\nainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.\n\nMieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään\nmieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin.\nOnneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen\nsaksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi\nja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan\nisosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me\nmatkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet\netappikyydillä Dwinskistä Pietariin.\n\nPian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa\nmuuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui\nlivahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin\npujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle —\nyhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —,\nmainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka,\nparroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli\nkuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista,\nsiinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin\nsuloisesti hyväilivät korvaa \"mie käin\" ja \"mie jouvuin iha syytt' tähä\npaikkaa\". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä... Ei tietänyt sekään\nmies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua,\nsillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.\n\nEnsimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan\nylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan,\nvaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty\nylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui\nsotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko\nsen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty\nja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset\njo minun saapuessani.\n\nVartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan\n— sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu\nkomennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin,\nPietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.\n\nVähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me\ntoverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä\npidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko\nehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä\nennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt \"puhaltaa\"\nuuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen,\nettä hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen\ntakavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan\nrikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi.\nMyöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani\nkanssa, sillä juutalainen poltti sen itse \"sätkinä\". Eikä tuosta niin\nollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi\nkovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.\n\nVihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä\noli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin\ntarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä\nkaikille mokomia kalleuksia riittänyt.\n\nPihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta\nitsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja\nmuuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman\npäällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului\nkomento: \"sapelit ulos, eteenpäin mars\", ja niin lähdettiin taas\ntuntematonta tulevaisuutta päin.\n\nMahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli\nriittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa\neteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin\nsapelein, ja yhtämittainen karjunta: \"skoreje\" (nopeammin)! Mutta\nmeistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua...\n\nAsemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät\nsijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan\ntoisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan\nvaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti\nmieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla\nmaalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain\nvieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot,\nrautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee\nollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi\nhallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan\nlähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua.\n\"Valtiollisesti epäluotettavia\" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut\nrunsaasti.\n\nMatkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt\n— sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina\nnyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta\nmakuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan\nkatonrajassa.\n\nVielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä\nvanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot\nestävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa\nnautintoa tarjoakaan.\n\nVähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella\nmonenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa\nselville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian,\nkeskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu\nujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin\nvalehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa\nhalveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä\nperhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän\nvaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata.\n\nEsittelenpä tässä hiukan matkaseuraa.\n\nVaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti \"päällystöä\" varten.\nSitten alkaa meidän osastomme, jonka päähän on sijoittunut, tai\nehkä paremmin sijoitettu, muutamia naisia, Pietarin katunaisia,\njoilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät ahkerasti\nseuraa naisille. Keskustelua en ymmärrä, mutta kasvojen ilmeistä ja\nhohotuksesta päättäen on se jotain \"lystiä\", sellaista katunaislystiä.\nYön tullen häviää pari \"neitiä\" sotilaitten koppiin.\n\nSeuraavilla penkeillä on muutamia parroittuneita naamoja, joita\nmetsätiellä varmaan pelkäisi. Kaikki ovat tottuneita istujia, olleet\nmonet kerrat näillä matkoilla ja käyttäytyvät kuin kotonaan. Eräällä\nheistä on jonkunmoinen laulunääni, joskin se maailman myrskyissä on\nkäynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, ja siihen\nhänen vallankumoukselliset harrastuksensa supistunevatkin. Näitten\nroistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä.\nHän on kotoisin jostain Puolasta. Hänen vanhempansa ja sisarensa\novat karkoitetut toiseen paikkaan, jonka nimeä hän ei tiedä, hänen\nkarkoituspaikkansa on Vologdan lääni. Poika-parka ei lainkaan tiedä\nmatkansa syytä. Venäläiset sotilaat olivat ryöstäneet hänen kotinsa\nputipuhtaaksi, ja sitten oli seurannut maanpako koko perheelle. —\nSellaisia tapauksia kuuli karkoitusmatkalla kymmenittäin.\n\nViereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen raudanvalaja,\nvaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa\ntaskuvarkaan ammattia. Hänen mukanaan on latoja, joka ei myöskään liene\näskettäin montakaan kirjainta hakaan pistänyt. Hän näyttää olevan\nraudanvalaja-taskuvarkaan kanssa hyvä ystävä; ehkä on naapuruksilla\nrunsaasti yhteisiä kokemuksia. Tämä kirjaltaja muuten osaa joitakin\nsanoja suomea, ainakin tietää hän oivallisesti kaikki rumat sanat. Minä\nseikkaan hiukan hänen kanssaan, muutamista asioista sentään päästään\ntolkkuun. Meihin yhtyvät väliin toisesta päästä katunaiset lukien\nkolmeentoista, jolloin tulee \"stopp\". Latoja kuulee, mitä väkeä minä\nolen, ja selittää, että hänkin sekä raudanvalaja ovat valtiollisia, hän\nanarkisti ja naapuri kommunisti. Sangen uskottavaa, mitä tulee toisten\nihmisten taskuihin!\n\nVieressäni toisella puolen on mustapartainen miehentappaja, hän\nmatkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, jollen väärin muista,\nkahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa, niin että\nseinät tärisee. Minä en tahdo saada unta, vaikkei minulla olekaan\nmurhaa omallatunnollani. Kadehdin häntä!\n\nToisella puolella istuu vanha toisjalka lättiläinen. Hän osaa\nauttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Siihen aikaan kun\nrankaisuretkikunnat samoilivat Itämeren maakunnissa, oli hän ollut\ntäysissä voimissaan. Asunut oli hän yhdessä vaimonsa, poikansa\nja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat saapuneet taloon raa'at\nkasakkajoukot, nähneet verevän nuorikon ja yrittäneet tätä nauratella.\nNuori nainen oli vastannut yrityksiin ivalla. Silloin oli muutamia\nraakalaisia tarttunut häneen ja lähtenyt raahaamaan läheiseen metsään.\nVaimonsa hätähuudon kuullessaan oli pellolla työskennellyt puoliso\nrientänyt paikalle ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli aluksi saanut\nnuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle.\nKuohahti silloin isän luonto poikansa verisen ruumiin nähdessään, ei\nollut hänellä asetta kädessä, mutta ei kestänyt rautaista puristusta\nmurhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengetönnä murhaamansa\nnuorukaisen viereen. Verivelka oli maksettu, mutta samassa makasi\nkostaja itsekin ruhjottuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko läksi\nliikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä,\noli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja\nkynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi tutkintovankila,\ntuomio, pakkotyö, ja nyt oli hän matkalla ikuiseen karkoitukseen. Jo\ntutkintavankeuden aikana oli sahattu pois rusentunut jalka, monet\nvuodet oli hän kainalosauvojen varassa vankilan portaita raahustanut.\n\nLyhyesti on tässä ukon tarina kerrottuja lyhyesti sen ukko itsekin\nminulle kertoi vankivaunun synkässä hämärässä. Ei ollut silmissä\nkyyneleitä, ei huokauksia kuulunut, vähän vain silloin tällöin ääni\nvärähti, mutta tuuheitten, harmaitten kulmakarvojen alta välähteli outo\ntuli. Seisomaankin nousi vanhus välillä, suoristui koko pituuteensa,\nja kuuntelijan mieleen hiipi katsellessa tuota paljon kärsineenäkin\nrautaista miestä ajatus: kosto elää.\n\nJa niin vakuutti ukko itsekin: tilille ne näistä vielä kerran joutuvat,\nei ijäti vuoda ilmaiseksi viaton veri, monta on ollut pimeätä päivää,\nmutta pian päivä pilkoittaa.\n\nKunnia sinulle, ukko, vankilassa harmenneelle Päivän pilkoituksen olet\nnähnyt! Lienetkö päässyt hävitetyn kotisi raunioille?\n\nNiin, ja sitten se juutalainen, joka vei minun tupakkani. Hän on\nvanhanpuoleinen mies ja ruikuttaa yhtämittaa. Milloin on hänellä\nmikin vaiva, ja hän juo vähitellen kaikki minun kamferttitippani,\nniin että minä lopulta, kun itsekin tarvitsisin, olen ihan ilman.\nHän mutisee vähän päästä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin,\nja tuontuostakin käy mankumassa joitakin etuja vartiostolta, luvaten\nminkä mitäkin hyvää, tavallisimmin kuitenkin sikaareja, jotka minä saan\nhyväntahtoisesti luovuttaa. Vastalahjaksi antaa hän silloin tällöin\nvaatepussistaan sokerinpalasen, joka ei suinkaan likaisuudessa anna\nperään säilytyspaikalleen. Juutalainen sanoo itsellään olevan suuren\n\"Gasthausin\" (hotellin) Dwinskissä, mutta joku samanpaikkakuntalainen\nselittää, että siinä \"gasthausissa\" viipyvät vieraat korkeintaan vain\nyön. Kuka hänen tietää? Monta on miestä matkalla ja monenlaista.\n\nTämä juutalainen perusti \"osuuskunnan\" matkalla ja rupesi itse sen\ntoimeenpanevaksi johtajaksi. Meille kaikille jaettiin kymmenen\nkopeekkaa vuorokaudessa muonarahaa, sillä sitten sai elää niinkuin\nparhaiten osasi. Juutalainen älysi oloihin nähden tuottavan\nliikeyrityksen, keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan,\npäivittäin kymmenkopeekaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston\nseuraavalla suurella asemalla (vartijaston välityksellä tietysti).\nKymmenkopeekaisia kertyikin Moseksen jälkeläiselle koko joukko,\nsillä jokainen tietenkin halusi käyttää vaatimattoman päivärahansa\nmahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta\n\"osuuskunnan\" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen\noli jostain syystä unohtanut yhteisoston tekemättä. Tämän johdosta\nalettiin hänen liikemiesperiaatteitaan epäillä, hän menetti\nluottamuksensa, ja \"osuuskunta\" hajaantui.\n\nLähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista, mylläri\nLiivinmaalta, jota hyvä tuuli ei koskaan jättänyt, ja Moskovassa\nmuutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui\nsynkkämielisyyteen, väliin taas kertoili koko hauskoja kaskuja.\nMolemmat olivat harvoja kunnon miehiä koko seurassa. He matkustivat\nTobolskin lääniin ja jäivät pois junasta Tjumenissa, mutta konttoristin\ntapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkoitettujen tulvan\nvuoksi oltu otettu vastaan Tobolskin kuvernementissa, vaan siirretty\nTomskiin, josta hän oli joutunut Kargassokin kylään kuudenkymmenen\nvirstan päähän Narymista.\n\nVaunun toisessa osastossa oli paljo väkeä, mutta se oli sangen\nliikkuvaa, lyhytmatkaista, kotiseudulleen lähetettyjä irtolaisia.\nMelkein joka asemalla poistui sieltä joku ja tuli tilalle uusi. Sinne\nemme juuri kurkistaneet me pitkämatkalaiset. Ainoastaan kerran, kun\ntoiselta puolelta kuului naisen huutoa, pistäysimme katsomaan. Sotamies\n— vartija — siellä retuutti nuorta tyttöä, joka vain köyhyyden takia\noli joutunut tähän kyytiin. Konttoristi sanoi sotamiehelle kovan sanan\nja tämä luopui aikeistaan.\n\nMeidän osastomme asujamisto pysyy samana, Vologdasta vain on tullut\nkatunaisten sijaan uusia.\n\nVaikea on sanoa, millä tavalla aikaa vaunussa kulutettiin. Tuskinpa\nmillään, se kului vaan. Tällaiselta matkalta muistaa koko joukon\nhenkilöitä, muistaapa tapahtumiakin, mutta ehkä sittenkin on suurin osa\naikaa mennyt niin jälkeä jättämättä, ettei sitä muista eläneensäkään.\n\nJos outo olisi yht'äkkiä astunut vaunuumme, olisi hän varmaankin\nvoinut tehdä huomioita ja eroittaa eri tyypit paljoa selvemmin kuin\nvaunun vakinainen matkamies. Minun käsityksessäni sulivat eri henkilöt\nyksitoistapäiväisen matkan aikana niin yhdeksi kokonaisuudeksi, että\nlopulta olisin tuskin jaksanut sanoa, kuka kukin oli. Vihdoin viimein\nolivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulajahuligaani\nniin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon\nmiehet, konttoristi ja mylläri, muodostivat myös melkein yhden\nkonttoristi-myllärin, ja useammista ilonaisista, vaikkakin ne usein\nvaihtuivat, tuli myös yksi ja sama rivonaamainen olento. Selvemmin\neroittautuivat muista vain \"gasthausin\" ovela juutalainen ja muuan\nmuhamettilainen, josta ei ole tässä ennen tullut mainituksi. Hänellä\noli muhamettilaisen tavallinen myssy päässä ja hän luki ahkeraan\nrukouksiansa, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä mahdollisimman\nuskollisesti kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Tuskinpa hän puuhassaan\nonnistui, ja luulen hänen kääntyneen monta kertaa Permiä, Vjatkaa tai\nJekaterinburgia kohti, mutta suokoon Allah hänelle sen erehdyksen\nanteeksi. Kokemuksestani voin todistaa, että vankivaunussa sekaantuu\nmuussakin kuin ilmansuunnissa. Minäkään en tiennyt edes päivistä, enkä\naina ollut selvillä siitäkään, oliko päivä vai yö.\n\nVankivaunussa saa myös \"kipitokia\" jokaisella asemalla. Useammalla\nmatkamiehellä on teekannu mukana, ja teetä juodaan runsaasti. Kuumaa\nvettä hakemaan emme itse pääse, mutta vartijasto toimittaa auliisti\nasian. Ilman teetä ei vankeja Venäjällä koskaan pidetä, joskin ruoka\nusein on niukkaa. Suuremmilla asemilla saa ostaa ruokatavaraakin, —\njos on rahaa. Ja useimmilla sitä on. Joka kerta vartijaston vaihtuessa\ntoimitetaan tavaroitten tarkastus ja haetaan rahaa ankarasti, mutta\nmuuna aikana ei sotamies lainkaan ihmettele, jos joku pistää hänelle\nsetelin kouraan ja käskee ostamaan jotain. Silloin ei hän enää ota\nrahaa takavarikkoon, kun kerran asianomainen on ollut niin ovela,\nettä on osannut sen häneltä tarkastuksessa piiloittaa. Hän vain ostaa\npyydetyn tavaran ja tuo lopun takaisin, ehkä ottaen pienen prosentin\nvaivoistaan.\n\nSama on tupakanpolton laita. Pietarin vartijasta vielä antaa vapaasti\npolttaa, mutta sittemmin — luultavasti jo Vologdasta lähtien — on\ntupakanpoltto kielletty. Joka nurkasta tupruaa kumminkin savu, ja\nvaunu on sitä sinisenään. Poltetaan muka salaa. Kerran en ehtinyt\npiiloittaa paperossiani sotamiehen kulkiessa ohi. Tämä kääntyi puoleeni\nvihaisena: miksi poltat _minun nähteni_? — Kun hän ei vain näe suoraan\nvetävän, niin ei sitten hätää, savu ei haittaa mitään. Meikäläisen on\nvaikea tottua tällaiseen silmänpalvelukseen. Paljoa parempi on antaa\nvartijaston vanhimmalle sikaari, ja sitten saa tupruttaa niin julkeasti\nkuin haluttaa.\n\nHyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja\nmilloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat\nosanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia,\nsyövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi\nkielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan.\nTarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani\nverrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee\nhyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan\nomaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina\nkun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin\nkäteen, ja hän painaa laukun kiinni.\n\nVaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta,\nkuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko\nmaasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa\nomallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut\nsinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin\nlukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi,\nkaksi, kolme... Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole\nväliä.\n\nVjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät\ntavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun\nja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa\nkestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun,\nyhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto\ntoimittaa \"kotitarkastuksen\", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken\nperästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha,\nja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet\nsotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä\nsaattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja\nepäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä,\nmutta ei salli enää laulaa.\n\nKuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu\nvartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko\najan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen\nkieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella\nsuuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan\ntule. Meidän pitää sentään aina odottaa \"smirnaassa\". Loppumatkalla\nsiirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka\njuna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen\nei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus\nmyöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri\nkysyi rekeen noustessani:\n\n— Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman?\n\n— Onko hinnalla eroa?\n\n— Ruplan enempi huudon kanssa.\n\n— No, ajetaan sitten huutamatta.\n\nMutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa,\ntoinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa.\n\nPermistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan\noikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen\naliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen\nvuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin\nuseamminkin. Kysymykset ovat seuraavat:\n\n— Mikä on sukunimesi?\n\n— Etunimi?\n\n— Isännimi?\n\n— Minne menossa?\n\n— Mistä?\n\n— Onko kruunun tavaroita?\n\nJa lopuksi: \"stupai\", mene matkaasi!\n\nMinun nimeäni ei hän osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski;\njotain siis puolalaiselta haiskahtavaa.\n\nHän kiroilee niin rumasti kuin vain venäjäksi voi kiroilla, ja koettaa\ntökeröllä komentavaisuudella ylläpitää arvokkuutta. Koko muu vartijasto\nkoettaa seurata päällikkönsä esimerkkiä ja olla mahdollisimman hävytön.\nTavarat tutkii se tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu\nmiellyttämään, yrittääpä vielä repiä vaatteenikin, kun epäilee niihin\nolevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä saavat toverit mokoman\npuuhan estetyksi.\n\nNiin, nyt onkin meillä vaunussa jo oikeita tovereita, valtiollisia. He\novat tulleet Vjatkasta meidän vaunuumme, heitä on kaikkiaan yhdeksän,\nkuusi sosialidemokraattisen Puoluetoimikunnan jäsentä Pietarista\nja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki ovat he istuneet vankilassa\nmelkein vuoden ja iloitsevat kuin lapset päästyään edes jonkunlaisiin\nmuuttuneisiin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen\nkarkoitukseen; sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, jonka\nvuoksi tämä tuomio heidän mielestään on erityisen lievä. Riemuissaan\novat pojat, eivätkä sano viipyvänsä kauaa karkoituspaikalla. Joko tulee\nvallankumous heidät vapauttamaan tai sitten sodan loputtua karkaavat\nulkomaille. Yksi heistä puhuu saksaa. Hänen kanssaan luistaa juttu\nhyvin. Pitkiä öitä lyhennetään keskustelulla sikaarinsauhun renkaina\nkierrellessä. Ehditään siinä kahlata ummet ja lammet monien pitkien\npäivien ja vielä pitempien öitten vaihdellessa.\n\nEräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön\nhetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat\nvaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja\nlämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on\nehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä\nja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta\nvaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan\ntehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen,\nsilmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun\npuvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän\nnimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan\nsivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei\nkansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden\nvoittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan.\nHän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu\nheihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan\nosansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä.\n\nMutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä\nlaisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä\nparanneta.\n\nAinoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt\nnuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja\nhyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka\nvuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja\ntoisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että\ntoisinaan tahtoo syntyä tappelu.\n\nTjumenissa poistuvat saksalainen konttoristi ja mylläri. Minä olin\njuuri siihen aikaan sairaana, toisen kerran matkan kuluessa. Täi oli\ntullut takkiin, kuten Hämeenlinnan lääninvankilan vahtimestari oli\nennustanut, jo kohta vankivaunuun tultua. Nyt niitä oli jo vilinänään,\neikä ihmekään, sillä vaunu tuntui olevan näitä ruunun syöttiläitä\ntulvillaan. Muistan erään vanhan ukon, jonka selkä oli niin täynnä\nmainittuja otuksia, ettei kankaan väriä eroittanut.\n\nSairautta oli jo kestänyt monta päivää, nyt oli se paranemassa. Aamulla\nTjumenista lähdön jälkeen tunsin itseni koko virkeäksi. Silloin\nsaapui luokseni muuan hammaslääkäri, josta myöhemmin tuli minun —\nrahattoman ja ruuattoman — hyvä henkeni. Hän oli kuullut Irkutskiin\nmatkustavilta sosialidemokraateilta, että vaunussa oli suomalaisiakin,\neikä malttanut olla heti tulematta tekemään tuttavuutta. Minä tarjosin\nhänelle sikaarin, ja tämä oli niin suuri tapaus hänen vankivaunu- ja\nvankilaelämässään, että hän vielä parin vuoden perästä tavatessamme\nsiitä puhui. Hän kulki pitkän tovin edestakaisin vaunussa, ennenkuin\nraatsi sikaaria sytyttää. Hammaslääkäri oli virunut neljä viikkoa\nTjumenin vankilassa. Hänet oli karkoitettu Tobolskin kuvernementtiin,\nmutta kuvernööri ei ollut ottanut vastaan, vaan lähettänyt lopulta\nnaapurikuvernementtiin, Tomskiin. Muuten eivät hänen asiansa tainneet\nolla niinkään huonot, sillä hänellä oli ainakin ruokaa, jopa\ntupakkaakin aivan riittävästi. Vaimonsa nimittäin matkusti mukana,\ntietenkin vapaana, ja toimitti hänelle jokaisessa mahdollisessa\ntilaisuudessa kaikkea hyvää. Sama oli laita yhdeksän pietarilaisen.\nErään heistä vaimo piti ruuassa koko seurueen. Monta kertaa katselin\nhimokkain silmin heidän ruokiaan ja minussa heräsi melkein peto.\nAinakin olisin lopulta ollut valmis varkaisiin, mutta sairastuin\nparahiksi, ja niin jäi synti tekemättä.\n\nOmskiin saavuin vielä niin heikossa kunnossa, että olisi ollut tarpeen\npäästä hevoseen. Hevoskyytiä ei kuitenkaan \"pistouvattu\", ja niin piti\nlaahustaa jalkaisin kahden miehen välissä yhdeksän virstan pituinen\nmatka asemalta vankilaan. Läpi koko kaupungin kulki surullinen saattue,\netunenässä vanginpukuiset pietarilaiset y.m. matkan varrelta kertyneet\nraudoissa ja me muut \"vapaammat\" jälessä. Kaupunkilaiset eivät sentään\nsen pahemmin töllistelleet, luultavasti olivat tottuneet sellaisiin\nkulkueisiin. Joku ulkokullattu poroporvari-fariseus sentään pysähtyi ja\nteki ristinmerkin. Ehkä löi hän rintoihinsa ja sanoi: minä kiitän sinua\nIsakin ja Jakobin jumala, etten ole yksi heistä!\n\nHeräsi siinä sähköllä valaistuja katuja kulkiessa ajatus, että saisipa\nelää tällaisessa kaupungissa, niin kestäisi mielellään karkoituksenkin.\nOikein kävivät kateeksi itävaltalaiset sotavangit, jotka ilman vartijaa\nvapaina kaduilla käyskentelivät. Heidät oli otettu vangiksi ase\nkädessä, meidät koottu rauhallisista majoistamme ja työmme äärestä,\nmutta nähtävästi me olimme vaarallisempia.\n\nJa mitä varten tuo yhdeksän virstan vaellus?\n\nViettääksemme muutaman tunnin, syvimmän yön, Omskin vankilassa, sillä\nei ollut vielä aamu ehtinyt valjeta, kun me jo olimme matkalla takaisin\nasemalle. Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla asemalla muutama tunti\nliikaa? Lojuimmehan me siellä sittenkin melkein koko seuraavan päivän.\nMutta ne reklementit, — niitä on Venäjällä paljon ja nurinkurisia.\nAamulla pääsin sentään matkalaukkujen päälle hevoseen, kun tekeydyin\nontuvaksi, mutta pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Minä palelin\nankarasti ja kuume kohosi taas, mutta mitäpä puhua tällaisista ikävistä\nasioista...\n\nOmskista olisin saanut hammaslääkärin pussista syödäkseni kuinka paljo\ntahansa ja oikein maukkaita aineita, mutta ei maittanut — ja se oli\npahempikin juttu.\n\nYhdennentoista päivän iltana Pietarista lähdön jälkeen saavuimme\nTomskiin. Taas pitkä kävelymatka asemalta vankilaan. Tulimme perille,\nmikä missäkin kunnossa, mutta kaikki tyytyväisinä, sillä lähenimme\nmatkamme määrää ja pääsimme vankilaan oikein vakinaisemmin. Vankivaunun\nperästä on sekin lohdutus.\n\n\n\n\nV.\n\nTomskin vankilassa.\n\n\nTomskissa oli vastaanottotarkastus verrattain lievä, se tuntui\nennustavan hyvää.\n\nIlo loppui kumminkin lyhyeen, kun minut parin, kolmen toverin kanssa\nteljettiin koppiin, jossa oli viisikymmentäyhdeksän asukasta. Koppi oli\nkauhean pieni ja tuollainen lauma miehiä, kaikki rikollisia, nähtävästi\njuuri parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Siinä oli miestä vaikka\nminkänäköistä, yhteensä toistakymmentä eri kansallisuutta, joukossa\nkiinalaisia, tatareja, kalmukkeja, kirgiisejä, ostjakkeja, mustalaisia.\n\nKohta tuodaan sisään illallinen. Sen päältä syntyy navakka tappelu,\njonka aikana me vastatulleet jäämme päältäkatsojiksi, vaikka vaarassa\nolemme sittenkin saada päihimme. Jokaisen aterian päällisiä syntyi\nmuuten samallainen nujakka. Minun vatsaani kurni nälkä, mutta\nnähdessäni, millaista ruoka oli, ei tehnyt mieli mennä joukkoon. Miehiä\noli kuuteenkymmeneen, mutta ruoka tuotiin koppiin kolmessa astiassa. Ei\nsiinä siis ilman tappelua saanutkaan lusikkaansa kuppiin.\n\nLika on kopissa aivan armoton, kaikki tekevät luonnolliset tarpeensa\naivan silmien edessä, eikä minun tarvitse huomauttaa, millä tavoin se\nvaikuttaa pienen kopin ilmaan.\n\nKopissa ei sovi istumaan — pitkälleen heittäytymisestä puhumattakaan —,\nensi kerran makaan eli paremminkin torkun seisoallani seinää vasten.\nTavaroitaan täytyy vartioida huolella, muuten joutuvat ne tullattaviksi\n— ja joutuivat ne sittenkin kaikesta huolimatta. Monta kapistusta\nhävisi tässä kopissa jäljettömiin, eikä siinä ollut varaa peräänkysyä,\nolisi saattanut saada vielä selkäänsä.\n\nKopissa on \"vanhin\", — jollainen muuten on jokaisessa venäläisessä\nyhteiskopissa, — tavallinen vanki hänkin, ehkä jollakin tavoin\nkunnostautunut vankilan päällystön silmissä. Hänen pitäisi olla kopissa\njonkunlaisena järjestysmiehenä, mutta hän näkyy käsittävän tehtävänsä\nsangen omaperäisesti, koskapa on aina ensimäisenä miehenä tappelemassa.\nHän on liikemieskin. Jokaisessa vankilassa annetaan erinäisiä\nviranomaisille kirjoitettavia anomuksia varten valmiita kaavoja,\njoista anomus syntyy verrattain vähällä vaivalla. Näitä kaavakkeita\njaetaan ilmaiseksi, mutta \"vanhin\", jonka tehtävänä jakaminen on, ottaa\nniistä maksun. Mitään taksaa ei hänellä ole, vaan saa jokainen maksaa\nvarallisuussuhteittensa mukaan. Sivutoimena on hänellä varastaminen.\n\"Vanhin\" on tottunut istuja, hän on hyvin selvillä kaikista talon\ntavoista ja käyttää aikansa vaatimattoman pääoman kokoamiseen. Ennen\non hän pitänyt viinakauppaakin, mutta nyt on siitä tullut loppu,\nsillä tavaraa ei luovuteta jälleenmyyjille. Hän suojelee omaisuuttaan\nsuurella huolella, makaa aina sukka jalassa ja kukkaro sukassa. Mutta\nsukastakin, kuulemma, voidaan varastaa.\n\nSe oli perikuvallinen rikolliskoppi, jossa me vietimme seisovillamme\nkokonaisen vuorokauden. Seuraavana aamuna pääsi jo yksi meistä toiseen\nasuntoon, mutta vasta illalla tuli meidän toisten vuoro. Kolmannessa\nkerroksessa olivat valtiolliset saaneet kuulla että alhaalla\nvarkaitten parissa on muutamia heidän tovereitaan ja vaatineet meidän\nvapauttamistamme mokomasta ryöväriluolasta. Illalla myöhään avautui\novi ja me astuimme ulos varkaitten suureksi suruksi, sillä meiltä\nolisi vielä löytynyt koko lailla varastamista. Jos entistä menoa\nolisi jatkunut, olisimme pian väsyneet ja saaneet sanoa lopuillekin\ntavaroillemme ikuiset hyvästit.\n\nUudessa kopissa on olo siedettävämpi. Sekään ei kyllä ole suuruudella\npilattu ja on siinäkin viisineljättä miestä, mutta siivottomuus ei\nole niin silmäänpistävä. Siellä on ainakin kuusi valtiollista ynnä\nsenlisäksi muita kunnon ihmisiä, ennen mainittu hammaslääkäri ja\neräs saksalainen insinööri, — sanoo olevansa Kruppin asetehtaiden\nagentti —, jolla on palvelijakin mukanaan, hänkin karkoitettu, muuan\nsaksalainen nuorukainen. Nuori mies hoitaa insinöörin taloutta, tekee\nostokset, pitää huolen puhtaista vaatteista, hammasvesistä j.n.e.\nVihollisvaltain alamaisilla on muuten paljo vapaampaa kuin meillä,\nheidän tavaroitaan ei juuri koskaan tarkasteta, korkeintaan kysytään\nvain aseita. Rahanpuutekaan ei insinööriä vaivaa. Kerran vetäisi hän\npaidankauluksestaan satalappusen ja lähetti palvelijansa ostoksille\nvankilan puotiin. Sellainenkin laitos useissa Venäjän vankiloissa on,\neikä hullumpi olekaan, vaikka hinnoista helposti huomaa, ettei sen\npuodin tarvitse kilpailua pelätä.\n\nKopissamme yleensä vallitsi sopuja rauha. Kolme puolalaista\nhuligaania, jotka alituiseen pelasivat korttia, vain silloin tällöin\nnostivat tappelun, kun eivät muulla keinoin saaneet asioitansa\nselviksi. Heitä ensin varoitettiin aivan lainmukaisesti kolme kertaa\nkuuluvalla äänellä, ja kun ei siitä ollut apua, annettiin pojille\noikein \"komppanian polska\", jonka jälkeen he viettivät hiljaista ja\nsäädyllistä elämää. \"Vanhimpana\" siinäkin kopissa oli voro — sellaista\nluottamustointa ei valtiollisille uskotakaan —, mutta hän ei ollut\npikkumainen ja pelkäsi valtiollisia. Hänessä oli parturin vikaa, ja\nhän siivoili linkkuveitsellä meidän enemmän tai vähemmän ruokottomia\nnaamojamme.\n\nTyypillisin kaikista koppimme asukkaista oli muuan ammattirosvo\nVarsovasta. Hänellä oli aito puolalainen nimi, jonka kaikkia\nkerakkeita venäläisetkään eivät voineet irvistämättä lausua,\nja kimakka naisen ääni. Joskus iltahetkinä huvitti hän seuraa\nkertomalla ammattisalaisuuksiaan. Hänen erikoisalansa oli ollut\nnaiseksi pukeutuneena pyydystellä ja puhdistaa juopuneita upseereja.\nParikymmentä kertaa oli hän istunut telkien takana, vaikkei ollut vielä\nkovinkaan vanha, mutta vitsa oli väännetty nuorena, eikä Venäjällä\nvarkaita koskaan kauaa linnassa pidetä. Tämä samainen herra myöhemmin\nNarymissa tuli hulluksi — tai lieneekö tekeytynyt? —, otti nimekseen\nNina Petrovna, pukeutui naisen vaatteisiin ja vietti häitä jonkun\nsuurisukuisen sulhon kanssa, kunnes viranomaiset lähettivät hänet\nTomskiin mielisairaalaan. Pian hän sieltäkin palasi ja hävisi sittemmin\nnäköpiiristäni.\n\nOli meillä siellä pari oikein alkuperäistä Israelinlastakin, jotka\nkolme kertaa päivässä pitivät oikein perusteellisen jumalanpalveluksen,\nkummallakin kamalan kirjava viitta hartioillaan. Välillä hoitelivat he\nkirjevaihtoaan pyydellen vähänväliä \"ein Buch Papier\". Minne lieneekin\nniin usein kertynyt kirjoittelemista?\n\nSitten siellä oli meidän joukossamme muuan vanha ukko, joka ei koskaan\nlähtenyt kävelylle, sillä hän oli vanhuuden heikko ja vaivaloisesti\npysyi jaloillaan. Vakoilemisesta epäiltynä oli hänet sentään\nkarkoitettu, vaikka tulikin usein mieleen ajatus, että kovin on sitten\nkehuttu saksalainen vakoilu huonosti järjestetty, jos tuommoisiakin\ntäytyy apuna käyttää. Tämä ukko kertoi äitinsä, jonka nimi oli ollut\nGrönroos, olleen kotoisin Turusta, ja kehui ukko itsekin lapsuudessaan\nosanneensa ruotsia. Nyttemmin oli hän lapsuutensa ruotsin unohtanut\nniin perinpohjin, ettei muistanut muuta kuin \"min skål, din skål och\nalla vackra flickors skål\" sekä muutamia säkeitä \"sjung om studentens\nlyckliga dar\", jota sanoi äitinsä usein laulaneen.\n\nTässä uudessa kopissa kuluu aika sangen hyvin. Siellä saan minä\nensimäisen järkiperäisen opetuksen venäjänkielessä ja kaksiviikkoisen\nkurssin jälkeen alan solkata jokapäiväisiä sanoja koko hyvin. Jotkut\ntaitavat saksaa ja heidän kanssaan kulkee juttu väliaikoina aika\nvilkkaasti. Kaikkien mieltä kiinnittää sotakysymys ja jokainen on\nutelias tietämään, miten meidän maassamme sotaan suhtaudutaan, minkä\nsotivan vallan puolella on meidän myötätuntomme. Minä selitän, etten\nvoi antaa tarkkaa kuvaa näistä asioista, koska olen istunut jokseenkin\nsodan alusta saakka vankilassa, enkä nähnyt edes sanomalehteä, mutta\noman harkintani mukaan eri valtiollisten ryhmien mielipiteitä koetan\nselittää ja uskon osaavani verrattain lähelle totuutta. Muutamat\novat käyneet Suomessa ja kertoilevat vilkkaalla tavallaan muistelmia\nmaastamme. Kaikki ovat siihen kovasti ihastuneita, mutta näistä\nasioista mahdollisesti tuonnempana.\n\nTomskin vankilassa oli olo verrattain vapaata. Melkein koska\nhyvänsä pääsi käytävään kävelylle, saipa pistäytyä naapurikoppiin\nvieraisillekin. Pari kertaa kävin erään valtiollisista syistä vuoden\nvankeusrangaistusta kärsivän lääkärin sellissä alakerrassa. Tämä\ntohtori oli luultavasti sangen lievä valtiollinen, koskapa hänen oli\nonnistunut voittaa koko vankilan päällystön jakamaton suosio. Hänen\nkoppinsa muistutti enemmän hienon herrasmiehen työhuonetta kuin\nvankilan koppia. Se oli kalustettu huolella ja maulla, ja tohtorilla\noli oma palvelijansa. Itse pukeutui hän erinomaisen hienosti ja kulki\naina parta huolellisesti ajeltuna ja viikset käherrettyinä. Häntä\nsanottiin miljoonanomistajaksi ja ehkäpä tämä seikka selittääkin hänen\nsuosionsa vankilassa. Rahalla kyllä sellaisessakin paikassa saa mitä\ntahansa, vieläpä niin paljon vapauttakin kuin suinkin vain mahdollista.\n\nVartijan kautta saa pientä vaivanpalkkiota vastaan sanomalehtiä.\nTomskilaisissa lehdissä näin minä uutisia itsestäni. Niissä tosin\nkerrottiin, että olin saapunut Pietariin, vaikka minä itse asiassa\nsilloin jo olin istunut kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkun päivän\nperästä tiesivät samat lehdet minun saapuneen Tomskiin Jos uutiset\nolisivat pitäneet paikkansa, olisi minun täytynyt Pietarin ja Tomskin\nväli matkustaa lentokoneella.\n\nVenäläiset toverit lukivat Tomskissa ahkerasti. Vankilan kirjastossa\nlöytyi koko joukko arvokkaita teoksia. Eräällä oli kädessään\nHauptmannin kootut teokset, toinen tutki Lassallea, kolmas Kautskya\nj.n.e. Minä en voinut olla ihmettelemättä, että siperialaisessa\nvankilassa saattaa löytyä tuollaisia kirjoja, mutta naapurit\nhuomauttivat, että vankiloissa niitä juuri onkin, muualta sellaiset\nkirjat vaarallisina takavarikoidaan. Venäjällä ei kukaan tiedä, mikä\nkirja on takavarikkoon otettava, mikä luvallinen. Jokainen santarmi ja\npoliisi ottaa sen, mikä ei häntä miellytä.\n\nMuistuu tässä mieleeni muuan Leo Deutschin juttu. Kerran vankilaan\njoutuessaan oli hän pyytänyt sisäasiainministeriltä lupaa saada ottaa\nmukaansa Marxin \"Kapitaalin\". Silloin oli ministeri kysynyt:\n\n— Mitäs se Deutsch meinaa, kun aikoo ottaa mukaansa vieraan kapitaalin?\n\nMarx-suku on Venäjällä tunnettu kauppiassuku...\n\nMutta monissa vankiloissa on Marxin \"Pääoma\", samoinkuin monia muitakin\narvokkaita kirjoja. Valtiolliset selittävät tämän ilmiön. Useimmat\nvaltiolliset vangit haluavat vankilaan tuoda mieleistänsä luettavaa.\nSe heille sallitaan, mutta takaisin ei vankilasta kirjoja anneta, vaan\nliitetään ne vankilan kirjastoon.\n\nRuoka vankilassa oli kehno, mutta täytyi siihenkin tyytyä, sillä\nluonto vaati omansa, ja sairaudestani olin täydellisesti toipunut.\nOli otettava käytäntöön erään naapurin neuvo: \"kunnon sialle kaikki\nkelpaa\". Joskus oli kiiskisoppaa, se tahtoi jäädä koskematta, ja\nvastaan pani likainen lihakokkarekin sopassa, mutta nieltiin sekin\nhengen pitimiksi. Kerran kävelyllä näimme lihakuorman. Liha oli hirveän\nnäköistä, luultavasti mädäntynyttä. Kulki koira kuorman luokse, haistoi\nja — meni tiehensä. Muuan koppitoveri tuli luokseni ja huomautti:\nkatsokaa, koiralle ei kelpaa, mutta meidän täytyy syödä, totta\nkyllä, meillä onkin huonompi hajuaisti. Ruokahalua ei ollut omansa\nlisäämään se seikka, että keittiö ja astiain pesupaikka olivat käymälän\nvälittömässä yhteydessä. Joskus ikimuistoisina aikoina oli siinä\nvälillä luultavasti ollut seinä, mutta sen oli ajan hammas järsinyt,\neikä ollut tullut suottapäiten uutta rustatuksi.\n\nJonkun ajan perästä koitti sentään parempi aika ruokapuolen suhteen.\nHammaslääkäri alkoi taas saada vaimoltaan eväitä. Hän oli hyvä mies\nja antoi lähimäiselleenkin. Paljo ei toki hennonut vieraan tavaraa\nottaa, mutta aina sentään pahimpaan nälkäänsä. Tupakantuskaa autettiin\nmahorkalla, jota oli useammalla, ja väliin saatiin hammastohtorilta\noikein paperossikin. Sokeria ja teetä oli jokaisella ja auliisti he\nniitäkin puutteenalaisille jakelivat.\n\nKävelyllä sai nähdä aina kerrallaan enempi väkeä. Siellä oli\nlättiläinen Karl Petrovitsh, joka tulkitsi minun ja erään\nsotilaanpuvussa kulkevan sosialidemokraatin välisiä keskusteluja.\nTämä viimemainittu oli ollut puolitoista kuukautta kasarmissa\nmobilisoituna, ja sitten yhtenä kauniina päivänä lähetetty Siperiaan\nniine hynttyineen. Siellä käyskenteli muuan reserviluutnantti, joka\nviime aikoina oli toiminut sanomalehtimiehenä Kievissä, vänrikki ja\nnuori kimnasisti, joka vapaaehtoisesti seurasi karkoitettua äitiään\nkautta vankiloiden. Siellä eräs paksu juutalainen komersantti vilautti\nminulle Suomen viisimarkkasta — tervehdys kaukaisesta kotimaasta.\nSiellä oli kunnon umanilainen kauppias Werner, jonka ainoa vika oli\nse, että hänen isänsä oli Saksassa syntynyt ja että kotikaupungissa\noli hänen asekauppansa venäläinen sotaväki ryöstänyt tehden hänestä,\nrikkaasta miehestä, melkein keppikerjäläisen. Siellä astuskeli\nasemapäällikkö, jonka rouvan hattupiirustusta santarmit olivat pitäneet\nsotasuunnitelmana, ja monta muuta. Komeaturkkisen saksalaisen herran\nrinnalla kulki köyhä työmies ohkaisissa tamineissaan. Ei ollut siellä\nsäätyeroa, eikä puuttunut Babelin kieltensekoitusta.\n\nSiellä Tomskin vankilassa minä vietin jouluni ilman kuusia ja\nkynttilöitä, enkä aavistanut, että samallaisia tulee vielä kaksi\nperästä.\n\nUudenvuodenaattona (u. l.) lähetettiin kaksiviikkoisen oleskelun\nperästä Tomskista edelleen. Minä olin koko ajan pelännyt, että\njoudun johonkin varkaiden seuraan, mutta onneksi ei niin käynyt.\nSamasta kopista seurasi mukanani kolme valtiollista ja hammaslääkäri,\nnaapurikopista edellämainittu Werner y.m., joten minulla oli siis\nihmisiäkin mukanani.\n\n\n\n\nVI.\n\nTomskista Narymiin\n\n\nVankila oli vankivaunun perästä ollut toivottu levähdyspaikka, mutta\nkyllästyyhän sitä rusinasoppaankin. Kahden viikon kuluttua halutti jo\ntaas toista kyytiä. Syöpäläiset ahdistivat vankilassa niin, että nahka\noli verillä. Toivoi pääsevänsä raittiimpaan ilmaan, missä ei tarvitsisi\nnähdä joka aamu pitkiä rivejä miehiä paita kourassa tarkkoina kuin\naarteenhakijat. Ja kyllä me lopulta raitista ilmaa saimmekin melkein\nyli tarpeen.\n\nMeitä oli yksikolmatta miestä, kun me Uudenvuodenaattona marssimme\npitkin Tomskin katuja isprawnikan konttoriin. Me olimme kaikki\ntottuneet ankaraan vartioimiseen ja senvuoksi tunsimme itsemme\nnyt yhden ainoan urjadnikan (maalaispoliisin) saattamina melkoisen\nvapaiksi. Urjadnikka käveli pitkän matkan päässä, eikä liioin häirinnyt\nmeitä tungettelevaisuudellaan — mitäpä hän, kun oli yksin yhtäkolmatta\nvastaan. Jotkut pujahtelivat siinä matkan varrella puotiin ostoksille,\nenkä malttanut minäkään olla seuraamatta esimerkkiä, vaikkei minulla\nollut kopeekkaakaan rahaa, mutta olihan se sittenkin niin komeaa\noikein omana miehenään käväistä puodissa, jollei muuta, niin ainakin\nkatselemassa toisten ostoksia. Sitä muuttuu väliin aikuinen mieskin\nlapseksi uudestaan!\n\nVankilassa oli taas ollut tavanmukainen mahdoton kiire toimittaa\nmeidät taipaleelle. Samoin aluksi isprawnikan luona kiirehdittiin ja\ntouhuttiin, vaikka me siinä talossa saimme viettää kokonaisen päivän,\naamusta iltaan. Itse herra isprawnikka suvaitsi saapua vasta tuossa\nyhden korvissa, vaikka hänen virkatuntinsa piti alkaa kymmeneltä, mutta\nvenäläisen taantumusajan virkamiehen ei sopinut olla täsmällinen,\nettei vain \"respekti\" olisi hävinnyt. Kansa saa odottaa ja karkoitetut\nsamoin. Lopulta, päivän iltahämäräksi kääntyessä, kutsuttiin meidät\nkansliahuoneisiin. Sinne mennessämme ei meillä kellään ollut varmaa\ntietoa, minne me mahdamme joutua. Poliisiputkan seinään oli muuan\npari päivää ennen vankilasta lähtenyt toveri piirtänyt seuraavan\n\"jälkisäädöksen\": \"meidät lähetettiin Ilinoon, seuraava 'partia' tulee\nmahdollisesti myös sinne\". Me olimme tiettävästi seuraava \"partia\".\nIlinoonko mekin? Kellään ei ollut aavistustakaan, mikä se sellainen\nIlino on, missä päin ja miten pitkänmatkan takana, mutta siellä oli jo\ntovereita, ja sekin oli koko suuri lohdutus.\n\nKansliassa kirjoitutettiin nimi puoleen tusinaan paperiin, joiden\nsisällöstä minulla ei vielä tänäkään päivänä ole käsitystä, eikä liene\nkanssamatkustajillanikaan, sillä aikaa ei annettu noihin asiakirjoihin\ntutustumiseen. Jotkut joukostamme saivat vaaterahaa 18 rpl. 43 kop. ja\npoistuivat kaupungille ostoksille. Jonkun ajan kuluttua palasivat he\nsieltä komeisiin turkkeihin käärittynä — siihen aikaan sai Tomskissa\n12—13 ruplalla muhkean lampaan tai poronnahkaturkin. Minä ja muutamat\nmuut jäimme ilman ja isprawnikka ajoi meidät ulos, kun menimme rahaa\nvaatimaan, vaikka me olimme kuitanneet summan, samalla kuin olimme\nkirjoittaneet toistenkin \"dokumenttien\" alle.\n\nSitten luettiin meille pitkä jono pykälöitä, joissa kuulemma\nselvitettiin meidän velvollisuuksiamme ja oike... — jaa, tosiaankin,\noikeuksista ei muistettu mainita mitään — ja teroitettiin päähämme,\nettä isprawnikka on meidän päällikkömme niin kauan kuin \"valtiollista\nepäluotettavaisuuttamme\" kestää. Lopuksi julistettiin, että\nasemapaikaksemme on määrätty Ilinon kirkonkylä, jonne on Tomskista\nmatkaa siinä viidensadan virstan vaiheilla. Seinään ”jälkisäädöksensä”\nkirjoittanut toveri oli siis aavistanut oikein.\n\nVihdoinkin, tehtyämme lähtöä täsmälleen puoli vuorokautta, pääsemme\nillan kuutamossa matkalle. Aluksi meitä sijoitetaan kuusi henkeä isoon,\nkahden hevosen vetämään rekeen. Sitä komeutta kestää kumminkin vain\nkaksitoista virstaa, seuraavalle asemalle, jossa yövytään. Pakkanen\noli jo illalla koko navakka, yöllä oli se vielä kiihtynyt, niin että\naamulla oli jo 40° Reaumuria (50° C). Käärin tiukemmin ympärilleni\nvanginviitan, joka minulle oli toisten hartaitten pyyntöjen johdosta\nTomskissa luovutettu, ja painaudun rekeen. Ei ole siinä kovin häävi\nistua, mutta ei maitakaan istuminen liioin, sillä pakkanen ei\nanna rauhaa. Täytyy tuontuostakin nousta juoksemaan reen perässä\nlämpimikseen. Sellaista juoksua se sitten oli melkein koko viidensadan\nvirstan taival, mutta niin minä säilyinkin melkein paremmin kuin monet\n\"turkkilaiset\", jotka kankeilta pukimiltaan eivät kyenneet tekemään\nsamaa temppua ja valittelivat pysähdyspaikoissa jalkojaan. Kolmannella\npysähdysasemalla olin minä tunkenut päälleni kaikki vaatteet, mitä\nsuinkin oli mukanani, ja joka kerta yökortteerissa nyljin minä toisten\nvilpittömäksi iloksi, kuin klowni sirkuksessa, senkin seitsemän nahkaa.\nKoko ajan — yhdeksän vuorokautta — pysyi pakkanen yhtä ankarana, ja\nkovaa se oli, koskapa otti jalkoihin, vaikka minulla oli viisi paria\nsukkia ja saappaitten päälle vielä neulottu säkki, jonka toverit\nminulle eräässä yökortteerissa ostivat.\n\nPaleltuneita neniä ja poskipäitä oli paljo, jokaisessa pysähdyspaikassa\nlisääntyi laastaroitujen naamojen luku. Niin oli monen naamataulu —\nminunkin — kirjava kuin pakanamaan kartta.\n\nIhmeellisesti sitä ihminen kaikkeen tottuu. Aluksi tuntuu vallan\nmahdottomalta ajatellakaan koskaan ehjin nahoin suoriutuvansa\nviidensadan virstan hevosmatkasta, sillä semmoisiin ei Suomessa\nole tottunut. Meillä jo parinkymmenenkin kilometrin hevosmatkaa\nnureksitaan. Ensimäinen \"asemaväli\", 12 virstaa, tuntuu ijäisyydeltä,\nja kuullessaan, että seuraava on puolta pitempi, kuvittelee sen\nkestävän tuomiopäivään saakka. Ja kyllä se kestääkin, jollei nyt aivan\nsinne saakka, niin ainakin hyvin lähelle. Aluksi ei muuten reen perässä\njuokseminenkaan ole kovin hauskaa puuhaa, mutta siihenkin perehtyy, ja\nlopulta ravaa kuin marathonjuoksija.\n\nTomskista, kuten sanottu, lähdettiin oikein parilla ja suurella reellä,\njoka kaikesta huolimatta kuudelle matkalaiselle ja kyytimiehelle oli\nliian ahdas, mutta seuraavalla asemalla pistettiin puikkoihin jo yksi\nhevonen ja samaa jatkui sitten matkan loppuun saakka. Muutenkaan ei\nmatkanteko ollut varsin ihanteellista, ahtaaseen työrekeen sijoitettu\nkolme henkeä, ei siinä liian mukavasti istunut. Muutamilla asemilla\nolivat vielä rekiinsä jostain ihmeestä keksineet niin pieniä koreja,\nettei kolme miestä niissä tahtonut mitenkään pysyä. Ylipäänsä ovat\nreet Siperiassa varustetut suojasiivillä, mikä sikäläisiin teihin\nnähden onkin vallan välttämätöntä, mutta korireet tavallisesti olivat\nilman, joten kaiken muun hyvän lisäksi sai joka sadan metrin päästä\npyörähtää kelpo kuperkeikan lumikinokseen. Tällainen sukelteleminen on\npaukkuvassa pakkasessa vähemmän miellyttävää.\n\nParin päivän perästä sujuu matkustaminen kuitenkin jo koko hyvin.\nKuperkeikat eivät enää merkitse mitään, eikä lainkaan ihmettele, vaikka\ntapaakin itsensä metsästä halkopinon vierestä. Suurin osa matkueen\nhevosia on nimittäin ilman ajajaa, se on Siperiassa tavallista.\nTällainen kuskiton hevonen on ennen käynyt halkopinolla ja tien tuntien\nkatsoo sopivaksi poiketa lyhemmälle tielle. Täytyy tarttua ohjaksiin ja\nhetken päästä ajetaan taas laajemmalle ladulle ja tavataan huhuilevat\nkyytimiehet.\n\nKun hevoset juoksivat valtoinaan toinen toisensa perässä, tökkäsi\naisanpää sangen usein etumaisessa reessä istujia selkään. Aivan täytyy\nihmetellä, ettei kertaakaan mennyt pääkuoresta sisään.\n\nAinoa, joka koko seurueesta ajoi reilusti, oli urjadnikka. Hänellä\noli aina kolmivaljakko ja komea reki, jossa hän lojui väliin aivan\npoikkiteloin. Meidän joukossamme oli sentään sivistyneitäkin ihmisiä,\nja kävipä kateeksi tuo tyhmä mies, joka ei osannut kirjoittaa muuta\nkuin häthätää nimensä, tuskin sitäkään oikein.\n\nTällaisissa oloissa odottaa aina jännityksellä kylää. Vaikka\nnuhjottaakin reessä umpisokkelossa, tuntee kylään saapumisen jo\nmuutamia päiviä matkustettuaan — niin sanoakseni — ruumiissaan. Reki\nalkaa omituisesti täristä, se on pettämätön merkki. Jokaisen kylän\nlähettyvillä ja kylän raitilla on nimittäin tavattoman suuret määrät\njäätyneitä hevosenkakkaroita, joitten ylitse liukuessaan reki antaa\nistujalleen varman enteen kylän lähestymisestä. Matkatoveritkin ovat\nnähtävästi tehneet saman havainnon, sillä huudahdus: kylä! ilmaisee,\nettä hekin _tuntevat_ kylään tulon.\n\nUseimmiten ottavat asujamet meidät \"etapilla\" matkustavat suopeasti\nvastaan. He ovat tottuneet näkemään sellaisia matkalaisia, varsinkin\njuuri siihen aikaan. Joskus sentään pysyy ovi kolkutuksista huolimatta\nsuljettuna, paitsi kylänvanhinten luona, joissa on varsinaiset\nasemapaikat ja joissa siis \"viran puolesta\" täytyy avata. Kaikki eivät\nkuitenkaan mahdu yhteen yökortteeriin, vaan täytyy matkue sijoittaa\nneljään, viiteen eri paikkaan. Välistä sattuu niinkin, että aluksi\notetaan tylysti ja epäilevästi vastaan, mutta hetken kuluttua alkavat\nkalseat katseet lauhtua ja juttu juosta isäntäväen kanssa. Meidän\nedellämme oli kulkenut samallaisella kyydillä mustalaisjoukkue, jolle\nkelpasi vieras tavara, ja se oli pilannut meidänkin maineemme.\n\nPäivisin kokoontuu muutamille asemapaikoille runsaasti väkeä katsomaan\nsaksalaisia, kuten he sanovat. Suuri on heidän ihmetyksensä, kun suurin\nosa \"saksalaisista\" puhuu puhtaasti heidän omaa kieltään.\n\nYleensä ei asemapaikoilla ole paljoakaan tilaisuutta silmäillä\nympärilleen. Päivisin vähän sulatellaan jäätyneitä jäseniä ja\nryypätään teetä, ja kun hevosia on vaihdettu, painalletaan eteenpäin.\nYöpaikkoihin tullaan taas niin myöhällä, ettei juuri, väsynyt kun on,\ntee mieli lähteä öiseen pakkaseen paikkoja katselemaan. Senverran\nkuitenkin ehtii ympärilleen silmäilemään, että yleiskäsityksen\nsiperialaisesta kylästä saa.\n\nSiperiassa ei juuri koskaan tapaa yksinäisiä taloja, vaan ovat ihmiset\nkaikkialla ryhmittyneet kyliin. Ehkä se on tapahtunut osaksi luonnon\nankaruuden vuoksi, mutta on siihen toinenkin tärkeämpi syy, nimittäin\nyhteinen elinkeinojen harjoittaminen, joka vieläkin on suureksi osaksi\ntapana. Pohjois-Siperiassa ovat kylät — suuremmat ainakin — aivan\nkuin yhteisestä sopimuksesta sijoitetut kolmenkymmenen virstan päähän\ntoisistaan. Luultavasti ei niitä perustettaessa virstoja laskettu,\notettiin vain sellainen välimatka, jonka hevonen hyvin yhdellä syötöllä\njuoksee — siihen viittaavat monet ostjakkien kielestä peräisin olevat\nnimitykset; vasta myöhemmin, hallinnon järjestelyn jälkeen, kun\ntalonpoikiin ulotettiin kyytivelvollisuus, määrättiin kylänvälien\nvirstamäärä enemmän tai vähemmän summamutikassa, sillä — niin väitetään\n— tähän päivään saakka ovat ainoastaan sudet välimatkat tarkalleen\nmitanneet.\n\nKaikki siperialaiset kylät sijaitsevat aivan jokien rannoilla,\nmikä johtuu tietenkin siitä, että kalastus ammoisista ajoista on\nollut pääelinkeinona. Vanhemmilla kylillä on melkein poikkeuksetta\nostjakinkieliset nimet, kun taas myöhemmin perustetut ovat saaneet\nnimensä venäläisten perustajiensa mukaan, kuten esim. Kusmino\n(perustaja Kusmin), Lukabskoje (perustaja Lukawskoi) j.n.e. Ennen\nasuivatkin ostjakit koko Pohjois-Siperiaa, mutta venäläisen\nsiirtolaisasutuksen tieltä siirtyivät he sittemmin kauemmaksi\nmetsäseutuihin tai ylemmäksi jokivarsille, jossa asuvat \"jurtissaan\"\n(paimenmajoissaan), tullen vain tarpeen vaatiessa kyliin entisille\nasuinpaikoilleen.\n\nSiperialaiset kylät ovat kaikki melkein kuin saman asemakaavan mukaan\nrakennettuja. Niissä on yksi tai kaksi leveämpää raittia ja sitten\nmuutamia eräänlaisia \"poikkikatuja\". Sama on laita talojen, nekin ovat\naivan kuin samasta piirtimestä lähteneitä. Ainoa erotus on siinä,\nettä suuremmissa kylissä löytyy jo kaksikerroksisiakin. Yhteisenä\ntunnusmerkkinä on nelitaitteinen lautakatto ja huonejärjestys, jonka\nmukaan ensimäisenä on pirtti ja sen perällä kamaripöksä. Suuremman\nkylän varakas talonpoika rakentaa sentään väliin kaksikin kamaria ja,\njos talo on kaksikerroksinen, yläkertaan vielä pari erillistä huonetta,\njoihin usein johtaa aivan erikoinen sisäänkäytäväkin.\n\nSiperialaiselle järjestykselle tunnusmerkillistä on, että melkein\njok'ainoassa talossa johtaa sama sisäänkäytävä asuinrakennukseen,\ntalliin ja navettaan, sikäli kuin viimemainittuja nimityksiä voidaan\nkäyttää, hevosten ja lehmien suojat kun ovat vain jonkunlaisia\nkatollisia aitauksia ilman lämpimänpitäviä seiniä. Arvaa sen,\nminkälainen puhtaus tästä likeisestä yhteydestä ihmisten ja elukkain\nvälillä on seurauksena. Pihamaa onkin tavallisesti aivan sietämätön\nlikalätäkkö kesällä ja talvella oikea lantatunkio. Ihmiset vielä\nlisäävät osaltaan siivottomuutta, sillä yhdessäkään talossa ei ole\nkäymälää. Haju on luonnollisesti sietämätön. Jos ei talon ulkopuoli\nvastaa siisteyden alkeellisimpiakaan vaatimuksia, niin ei sisällä ole\nsen kehuttavampaa. Pirtissä tai keittiössä — miksi häntä sanoisi —\nmajailevat kanat talvella, ja siellä, missä sianhoitoa harjoitetaan,\novat siatkin kaukaloineen keittiön itseoikeutettuja vuokralaisia.\nMuutenkaan ei puhtaus ole häävi.\n\nVaikkei Siperiassa luulisi olevan hirsien puutetta, sillä kylät ovat\nsäännöllisesti rakennetut jokivarsilla olevien havupuupyörtänöitten\nvierille ja jonkun kilometrin päässä muutenkin aina havumetsää löytyy,\novat vain talojen ulkoseinät hirsistä, sisäseinät sensijaan yksinomaan\nlaudoista. Yhdessä talossa saattaa väliin olla kolmekin isäntää,\nsemminkin jos nämä ovat veljeksiä.\n\nKylänraiteilla vallitsee myös tukeva siivottomuus. Hevoset ja lehmät\nkulkevat vapaasti niillä talvellakin, eivätkä tietysti voi olla\nvarustamatta niitä asianomaisilla jätteillään. Keväällä lumen sulattua\nkaalataankin sitten hevos- ja lehmänlannassa polvia myöten. Likaisuutta\nomansa lisäämään on myös sellainen tapa, että liika lanta, kun se\nalkaa eläinaitauksien kattoa hipoa, vedetään jokivarsille keväisen\ntulvaveden huuhdeltavaksi. Siperian pohjoisosissa ei ole minkäänlaista\nmaanviljelystä, joten tuolla maamiehen \"kullalla\" ei ole hituistakaan\narvoa. Mutta jos sattuu niin hullusti, ettei tulva kohoakaan odotettuun\nkorkeuteen, jäävät kasat rannalle odottamaan seuraavaa tulvaa tulevan\nvuoden aikana kertyneine lisineen.\n\nLantaan muuten on siperialainen nähtävästi hyvin ihastunut.\nVahingossakaan ei hän kuljeta sitä kovin kauaksi asunnostaan ja sillä\nhän vuoraa talonsa kivijalan syksyllä talvipakkasten varalle.\n\nNämä huomiot saa toistaa jokaisessa kylässä, johon matkan varrella\npoiketaan, ja niitä poikettavia ehtii sellaisella taipaleella olla\nverrattain paljo. Tie seuraa koko matkan Ob-jokea tai sen sivuhaaraa\nKetiä. Muutamin paikoin leviää joki useitten kilometrien laajuiseksi.\nRannat kasvavat vain pientä lehtimetsää, ainoastaan aniharvoin\ntapaa silmä jokirannoilla havupuita, kuusia ja petäjiä, pienoisena\npyörtänönä, ja vielä harvemmin sattuu matkamiehen katseen ulottuville\nsedripuumetsän, Siperian ylpeyden, tumma varjo. Joskus ikäänkuin\nsattumalta pujahtaa tie komeaan koivikkoon ja silloin heti palaa\nmieleen Suomen jäisenkirskava koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti\nlaulaa. Mutta tämä yhtäläisyyden tuoma tunnelma haihtuu pian, sillä tie\nsolahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai laihaan lepikkoon.\n\nMonasti tuskin eroittaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata,\nsillä niin suuri on yhtäläisyys. Koko tuolla pitkällä taipaleella ei\nnimittäin katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai kukkulaa, vaan kaikkialla\nleviää yhtä tasainen aro, määrätön lumiaava. Jäämereltä suoraan\npuhaltava pohjoinen viima kirmaa aroa pitkin, kiidättäen edellään\nkeveää pakkaslunta. Helposti sukeutuu tästä pohjatuulen leikistä\ntäydellinen lumimyrsky, jonka valtaa eivät mäet ja metsät valtatien\nvarsilla ole estämässä. Silloin on matkamiehen turvauduttava lähimpään\nkylään säänpitoon, sillä Siperian lumimyrskyjen kanssa ei ole\nleikkimistä.\n\nNiin, yhdeksän päivää vuoroin hevosten perässä ravattuani, vuoroin\nreessä värjötettyäni saavuin Ilinoon. Seurueesta oli lähes puolet\ntippunut matkan varrelle. Toiset olivat sairastuneet, toiset —\nniitten joukossa hammaslääkärikin — olivat isprawnikalta ostaneet\nkarkoituspaikakseen Narymin alueen \"keitaan\", Kolpashewon kirkonkylän.\nEmme olleet koko matkalla liioin koettaneet arvailla, minkälainen\ntuleva asuinpaikkamme mahtoi olla. Pitkä vankeus ja \"etappi\" olivat\nhermomme siinä määrin tylsyttäneet, että meistä oli samantekevää, mihin\npäädymme, kunhan vain pääsisimme lepoon ja — saunaan. Pitkän matkan\nvarrella oli näet mukaan tarrautunut niin monta kutsumatonta vierasta,\nettä niistä oli mahdollista päästä täyteen pesäeroon ainoastaan\n\"uudestisyntymisen\" kautta saunanlöylyn suosiollisella avulla.\n\nViisi entistä koppitoveria oli Ilinossa jo odottamassa. Aitovenäläisen\ntavan mukaan vaihdettiin suutelot, ja tuossa tuokiossa istuimme\nhöyryävän tuliais-teen ääressä. Ennen saapuneet olivat jo ehtineet\nmajoittua, ja seuraavana aamuna oli minutkin järjestetty kahden\ntoverin, armenialaisen ja grusialaisen, kanssa yhteen \"boksiin\".\n\nSiihen määrin ponnistuksia oli omituinen matka vaatinut, että minun\nheti uuteen kortteeriin päästyä oli turvauduttava vuoteeseen. Lepoa\nei kuitenkaan suotu, sillä jo hyvissä ajoin seuraavana päivänä saapui\nvartijapoliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja\nettä tämä tällä tavoin harhautunut \"kolli\" oli viipymättä palautettava\n\"oikealle omistajalleen\", s.t. s. Narymin pristaville. Mainitussa\npaikassa olimme me yöpyneet pari päivää sitten, mutta silloin ei\nminulle mainittu sanaakaan sinne jäämisestä. Mainitunlaiset erehdykset\nolivat muuten sangen tavallisia, saipa joku onneton välistä matkustaa\nparisataakin virstaa liikaa.\n\nMinä koetin osoittaa poliisille, ettei terveydellinen tilani ole\ntyydyttävä, enkä minä lainkaan ole itse halukas korjaamaan tätä\nerehdystä, vaan tyydyn aivan mielelläni tähänkin kylään, kunhan vain\njätätte minut rauhaan. Mutta ei auttanut minun, eikä kunnollisesti\nvenäjää taitavien toverienikaan puhe; poliisi oli itsepäinen ja sanoi,\nettei hän voi ottaa vastuulleen minun sinne jäämistäni, vaan on hänen\ntoimitettava minut Narymin pristaville vielä saman päivän kuluessa.\nSamalla lohdutti hän minua sillä tiedolla, että Narym on kaupunki ja\nsiellä on sairashuonekin, niin että sopii paremmin potea.\n\nOnneksi oli saattajapoliisi kunnon mies ja onneksi me ajoimme\nparilla, joten minä saattajani hyvin peittämänä ja puolitolkuttomana\nreen pohjalla maaten en sanottavasti tuosta kolmenkymmenen virstan\npaluumatkasta kärsinyt, vaikka pakkasen sanottiin kohonneen 55°\nReaumuria (Celsiusta noin 65°). Sen muistan, että ilmaa ei lainkaan\nvoinut hengittää, se salpasi hengenkäynnin, täytyi maata peittojen alla\nhievahtamatta.\n\nIltapimeässä saavuimme Narymiin, josta sitten oli tuleva minulle liki\nkaksivuotinen tyyssija. Kotvan aikaa myöhempään sain kuulla, että\nalkuperäisesti aiotun karkoituspaikan vaihdos oli tullut isprawnikalta\npostitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin Narymissa, vaikkei\ntämä ollut sitä hoksannut. Minä ihmettelin, mistä tämä vaihdos oli\njohtunut. Myöhemmin vasta huomasin, että levottomimmat ainekset\nsiirreltiin vähitellen ulkokylistä Narymiin pristavin välittömän\nsilmälläpidon alaisiksi. Olkoon miten tahansa, mutta syytä minulla ei\nole moittia isprawnikan toimenpidettä.\n\n\n\n\nVII\n\nMääränpäässä.\n\n\nAivan samallainen on näky, saapuipa Narymiin etelästä tai pohjoisesta,\nidästä tai lännestä. Joka suuntaan alkavat ensiksi näkyä kirkot, joita\non kolme, kaksi kaupungissa ja yksi hautausmaalla, vaikka ne tietenkin\neri ilmansuuntiin näkyvät hiukan eri järjestyksessä. Lähemmä tultua\nrupeavat häämöttämään aitosiperialaiset talorähjät. Missään suhteessa\nei Narym eroa edelläkuvatuista siperialaisista kylistä. Sama tylsyys,\nelottomuus ja siivottomuus, vaikka Narymia kutsutaankin vaativaisesti\nkaupungiksi. Jostain vanhemmasta maantieteestä olen nähnyt, että\nNarymissa pitäisi olla tuhat asukasta. Ehkä on joskus ollutkin, mutta\nnykyään on \"kaupungin\" asukasluku huomattavasti pienempi ja pienenee\nvuosi vuodelta. Kaupunki-nimitys johtuu sangen varhaisilta ajoilta,\njolloin lienee ollut aikomus tehdä Narymista Pohjois-Siperian kaupan\nkeskus. Sellaista siitä ei kuitenkaan ole tullut, eikä tulekaan, sillä\nmitäpä merkitystä voi olla kaukaisen, puoliasumattoman kolkan kaupalla.\nNarym on tuomittu vähitellen kuihtumaan omaan mitättömyyteensä, jollei\nehkä joskus kapitaali jaksa ulottaa valtaansa tähän erämaan kolkkaankin\nliikenneverkkojaan sinne levittämällä.\n\nMelkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat Narymin\n\"kaupungin\" valtaväylät. Karkoitetut ovat antaneet niille kuvaavat\nnimitykset: \"Suuri hevosenkakkarakatu\" ja \"Pieni hevosenkakkarakatu\",\nmitkä oivallisesti vastaavat tarkoitustaan. Katujen pääasiallisina\nkansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimemainittuja\nsiperialainen talonpoika näkyy erityisesti rakastavan. Hevosia\nkulkee kadulla ihan laumoittain neljääkymmentä astetta hipovassa\npakkasessa, niitä kulkee yötä päivää, sillä yksinomainen heinäruoka\npakottaa ne yhtämittaa avannolle juomaan. Yhtä tyytyväisinä marssivat\nmyös lehmäjonot Narymin katuja kesällä kuin talvipakkasellakin.\nEi niille tarvitse ajajia, eikä kaitsijoita, itse ne avantonsa\nlöytävät ja täytettyänsä tarpeensa tallustelevat taas kotiin heiniään\npureskelemaan. Ja koiralaumat, ne ovat sulassa sovinnossa toisten\nluontokappalten, yksinpä lehmienkin kanssa.\n\nJoka puolelta ympäröi Narymia vesi, eräs aivan lähellä virtaavan\nOb-joen haara, jolla ei ole mitään erityistä nimitystä,\npaikkakuntalaiset kutsuvat sitä vain nimellä \"protok\" (puro). Joka\nkevät tulvii \"protok\" vahvasti yli äyräittensä ja silloin on enemmän\nkuin puolet Narymia veden alla ja kaduilla liikutaan veneillä. Useamman\ntalon portaitten pieleen sidottuna on silloin vene ja melkein voi\nikkunasta suoraan uimaan hypätä.\n\n\"Kaupungin\" vanha kirkko, joka on rakennettu v. 1823, seistä törröttää\ntäpärällä jokiäyräällä. Joka vuosi uurtaa tulvavesi sen perustuksia\nlöyhemmiksi, ja paikkakuntalaiset odottavat sen milloin tahansa\nsortuvan Vellamon syliin. Pitempiin aikoihin ei sitä enää ole käytetty,\nse seisoo vain yksinäisenä, rappeutuneena ja hyljättynä, lähenevää\nkolkkoa kohtaloansa odotellen.\n\nPaikkakuntalaiset kertovat, että Narym ennen on ollut suurempi,\nmutta jokitulvat ovat vieneet osan taloja läntiseltä rannalta, missä\nuoma on laajempi ja tulva niin ollen valtavampi. Saattaa olla varsin\nmahdollista, sillä nykyäänkin näyttää siltä, että sen rannan äärimäiset\ntalot ovat verrattain lähellä tuhoaan.\n\nKuten jo edellä on mainittu, ei Narym ulkonäöltään lainkaan eroa\nsiperialaisista kylistä. \"Rakennustyyli\" on aivan sama, eikä yhtään\nkomeampaa, kaupunkilaisempaa rakennusta huomaa. Ei siis n.s.\nnähtävyyksiä. Jonkunlaisena poikkeuksena on \"kaupungin\" etelälaidassa\nseistä rähjöttävä kummituksentapainen kaksikerroksinen kivirakennus,\njota ajan hammas on arveluttavasti kalvanut. Kukaan ei varmasti tiedä\nsen ikää, vaan kaikesta päättäen ei se ole vallan eilisen päivän\ntuotteita. Ainoa, mitä varmuudella tämän talon kohtalosta tiedetään, on\nse, että siinä on joskus vietetty sangen iloista elämää. Puolan kapinan\njälkeen (v. 1863) oli Narymiin karkoitettu joukko rikkaita puolalaisia\naatelismiehiä. Nämä olivat vuokranneet mainitun talon, järjestäneet\nsiihen klubin, pitäneet illatsuja, juominkeja ja sensemmoisia, koettaen\nniin neuvoin \"tappaa aikaa\" ja huojentaa karkoituksen kolkkoutta.\nSittemmin on talo joutunut ihan rappiolle, sen jätteet omistaa nykyisin\nmuuan paikkakunnan kauppias.\n\nSanoin, etteivät Narymin asumukset millään tavoin eroa kylämökeistä.\nSama on asianlaita sisäpuolenkin. Yhtäläinen on sielläkin siivottomuus\nja sekamelska. Samallaisia tunkioita ovat pihat, kaikkialla silmää ja\nkeväällä ynnä kesällä myöskin nenää koetteleva likaisuus. Ainoastaan\nparissa talossa, joissa asuu \"intelligenssi\", on käymälä; ylipäänsä\nvieriskelevät ihmisten ja eläinten jätteet pitkin pihoja, ja kun\nliikkuminen alkaa käydä mahdottomaksi, vedetään enintä jokirannalle\ntulvaveden huuhdontaa odottamaan.\n\nEdellä on jo osoitettu, ettei Narymilla ole minkäänlaisia edellytyksiä\nkaupungiksi. Jonkunverran tavaranvälittäjiä on siellä aikojen kuluessa\nasustanut, mutta enimmäkseen palvelee Narym vain läpikulkupaikkana\nTomskiin taivaltaville hevosjonoille, joita tulvii sinne joka haaralta\nja joissa usein on 30—40 hevosta, ajajana vain pari miestä ja ehkä\njoku naishenkilö tai poikanen lisäksi. Siperialaiset hevoset ovat\nkilttejä ja tottuneet tallustamaan toinen toisensa jälessä ilman\nohjaustakin. Kuormina on kalaa ja metsänriistaa. Narymissa tehdään\nsopimuksia kauppiaitten kanssa takamatkarahdista ja painutaan edelleen\npuolisentoista kuukautta kestävälle matkalle.\n\nKaupunkia muistuttavia laitoksia ei Narymissa juuri ole. Jonkunlainen\nkaupunkihallitus on kyllä olemassa ja kaupunginpää myöskin, joka\nvalitaan samaan tapaan kuin kylissä kylänvanhin. Hänellä on apunaan\nmuutamia \"valtuusmiehiä\", jotka sitten hoitelevat \"kaupungin\"\nasioita sen verran kuin sellaisen kylän asioissa on hoitamista.\nItse \"pormestari\" on talonpoika, joka hädintuskin osaa nimensä\nkyhätä, ja hän sitten hankkii itselleen kirjurin, joka tavallisesti\non ulkopaikkakuntalainen ja kirjoituksen taitava mies. Pari\nkertaa vuodessa kutsutaan koolle \"kaupungin\" asujamet päättämään\ntärkeimmistä juoksevista asioista. Lain mukaan pitäisi sellaisten\nkokousten olla julkisia, mutta esim. allekirjoittanut, joka kerran\nyritti uteliaisuudesta läsnäolollaan kunnioittaa sellaista kokousta,\nkäännytettiin ovelta takaisin sangen ystävällisesti ilmoittamalla, että\ntullaan me toimeen ilman sinuakin. Eivätkä kaupunkilaiset välittäneet\nlakiin vetoamisestakaan, sanoivatpahan vain yksikantaan, että mene\nmatkaasi niine lakeinesi, ei niitä täällä meillä tarvita. Eikä\ntarvittukaan.\n\nKaupunkioikeutta ei ole, vaan ratkaisee paikkakuntalaisten riidat\nrauhantuomari, joka pari kertaa vuodessa matkustaa 350 virstan päässä\nsijaitsevasta asuinpaikastaan Moltshanowon kylästä Narymiin käräjiä\npitämään. Pari kertaa seurasin minä rauhantuomarin oikeudenjakamista ja\nihmettelin, miten paljo juttuja hänellä oli ratkaistavana. Käräjöimisen\nkonstin näkyvät narymilaisetkin osaavan, vaikkeivät he muusta\nmaailmasta juuri mitään tiedäkään.\n\nHallitusmahtia edustaa pristaw — vastaa jossain määrin meidän\nnimismiestämme —, joka samalla on koko laajan, puolen Suomen\nkokoisen, Narymin alueen ylin poliisimies. Hänellä on suuri joukko\npoliisivartijoita ympärillään ja hän on piirissään peräti suuri\nherra. Hän matkustaa — silloin kun matkustaa, sillä useimmiten saavat\nasiamiehet vaivautua hänen luokseen — aina kolmella hevosella ja edellä\najaa poliisi valmistamassa kaikkia tarpeellisia asianhaaroja herransa\nmukavuudeksi.\n\nVaikka pristawilla onkin määrätyt vastaanottotunnit, ottaa hän\npuheilleen silloin kun suvaitsee olla niin armollisella tuulella.\nSellaisen miehen edessä täytyy moukan esiintyä selkä nöyränä, sillä\nasetusten mukaan on hän \"hänen korkeutensa\".\n\nValtiomahtia muistuttaa vielä ruunun rahakonttori, joka on samalla\npaikkakunnan ainoa pankkilaitos. Sinne sopii viedä säästönsä korkoa\nkasvamaan, mutta siperialainen talonpoika kätkee mieluummin rahansa\n\"kiven alle\", kuin antaa niitä herrojen huostaan, sillä herroista\nhänellä on — niin alamainen ja nöyrä kuin hän niiden edessä onkin —\nhiljaisessa mielessään kovin huono käsitys.\n\nAikaisemmin jo tuli mainituksi, että Narymissa on sentään sairaalakin.\nOn se, mutta vähällä kerran piti, ettei sekin jäänyt olematta. Loppui\nnäet ruunun avustus eikä uutta annettu, ja niin oli sairaalakysymys\nsaada varsin onnettoman ratkaisun. Aivan viime tingassa \"kaupunginisät\"\nsentään myönsivät laitoksen ylläpitoon tarvittavan määrärahan ja\nsairaala jäi häätämättä. Onneton sentään, ken tuohon laitokseen\njoutui, sillä sairaala oli niin mahdoton kaikin puolin, että siellä\nolisi luullut terveenkin sairastuvan. Kaksi pienenpuoleista huonetta\nainoastaan oli sairaitten käytettävänä ja ne olivat aina täynnään.\nSiellä makasivat vaarallisia tarttuvia tauteja sairastavat ja lievemmin\nkipeät sekaisin. Öisin loikoi senlisäksi lattialla potilaitten\nomaisia, jotka olivat siellä tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sillä\nsellaista ei talon puolesta kustannettu. Tohtori oli ja hänellä apuna\nnaisvälskäri, mutta he olivat tavattavissa ainoastaan pari tuntia\npäivässä, muina aikoina ei heitä tahtonut saada käsiinsä hakemallakaan.\nTohtori oli muuten tavallisesti keskeytymättä matkoilla, ja vaikka\nhänet joskus olisi tavannut kotosallakin, ei hän ymmärtänyt mitään\nmuuta kuin koirankasvatusta.\n\nKätilö meidän kylässämme oli myös ja \"oman virkansa ohella\" hoiti\nhän — apteekkarin tehtäviä. Muuten ei apteekki juuri vaatinutkaan\nerityistä ammattitaitoa, sillä se oli enimmäkseen täynnänsä — tyhjää.\nHyvin usein tapahtui — sen olen omassa persoonassanikin kokenut —,\nettä tohtorin määräämää lääkettä puuttui ja silloin annettiin muuta,\npääasia vain, että sairas jotakin sai mielihyväkseen. Sellaisen matkan\ntaakse ei hevillä saatu lääkevarastoja, semminkin sota-aikana, jolloin\nsitä tavaraa niin paljon tarvittiin toisella taholla. Syytä oli myös\nsairaalan hoitajissa, ja joka kerta kun he itse sairastuivat, pakenivat\nhe kiireen kaupalla Tomskiin terveyttänsä palauttamaan.\n\nPostikonttori meillä myöskin oli, ja postin olisi pitänyt saapua\nsäännöllisesti kerran viikossa. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita.\nTalvisin oli siinä suhteessa parempi. Väliin se silloinkin kyllä\nmyöhästyi lumiesteiden takia jonkunverran, mutta ei sittenkään niin\npahasti kuin kesällä. Obia kulkevilla laivoilla ei ollut mitään\nsäännöllisiä kulkuvuoroja, enemmän kuin määriteltyä päätepaikkaakaan.\nVälistä ne menivät edemmäksi ja viipyivät matkallaan kauemmin, välistä\ntaas tekivät lyhemmän taipaleen. Minkäänlaisia laitureita ei niillä\nmyöskään ollut, vaan pysähtyivät kuin Forssan juna joka talon kohdalle,\nmihin oli matkustajia tai tavaraa. Ollen siipilaivoja, jommoisia aina\njo'illa käytetään, kulkevat ne matalassa ja saattavat hyvin päästä\nmaarantaan missä hyvänsä. — Posti saatiin kesäisin monta kertaa vasta\nkahden viikonkin kuluttua.\n\nYlläolevan lisäksi on otettava huomioon, että Narym syksyisen ja\nkeväisen kelirikon aikana on kaksi kuukautta kummallakin kertaa\nkokonaan erotettuna muusta maailmasta. Silloin ei sinne pääse millään\nkeinoin ja postikin pysyy tulematta. Tavallisesti sattui vielä niinkin,\nettä sähkösanomalaitos, joka kaupungissa on jonkun aikaa postikonttorin\nyhteydessä toiminut, piti tapanaan tehdä lakon juuri kelirikon\najaksi. Siihen oli sillä kyllä syynsäkin, sillä johtolankapylväät\noli pystytetty syksyllä routaiseen maahan, minkävuoksi ne aina\nmaan sulaessa ja routiessa tuuskahtelivat nurin. Välistä oli\nsähkösanomalaitos seisauksissa kuukausimääriä yhtä perää.\n\nPosti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia\nlajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan\nlähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi\naikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen\nvitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa\nkahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman\npuute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto.\n\"Intelligenssi\" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin\npostimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä\nverran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia\nasioita, joita ei kuule jokamiehen suusta.\n\nHuolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka\nkuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään\nselkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut\njakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika\nkaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet\nvisusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan\nsähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta\nsähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja\nsieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta\nilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin\nkuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten\nhyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin\napulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa\npostimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan\ntoisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme\nkarkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen\nkuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa.\n\nHämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä\nheitetty arpaa?\n\nAsiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat\nseitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat\nkirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä \"syyllisiä\"\noli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja\nallekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.\n\nNarymin \"intelligenssia\" edustavat pristawi — saanut nuoremman\naliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari —\nmolemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki,\njonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli.\n\nSellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin \"kaupunki\", suuren\nkarkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime\nvuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten\nyhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien\npalstoilla ja tuo \"jumalan hylkäämä paikkakunta\" on saavuttanut\neräänlaisen kuuluisuuden.\n\nNarymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella\nleviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä\ntäällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa\naroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee\näärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen,\njoka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön.\nSumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi\nsuun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä\nvoi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan\nkuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen\nkirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan.\nSiperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä,\nturvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä\nmuutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas\nonneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella.\n\nSiperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen\nkauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin\nja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta\nvastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin.\nTosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla\nmurtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia\njäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo\nehdottomasti mieleen Topeliuksen \"Jäänlähdön Oulunjoesta\", mutta\nsittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole\nsen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka\nantaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen.\n\nJa muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu\ntuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa.\nSiperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa\nlehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa\ntavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta.\nEikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille\nnäyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille\nkukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan\nkainostelemaan.\n\nSitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki\nalavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien\nvirstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään\nnaapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat\npakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja\nikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa\nmyöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat\nsorsaparvet.\n\nMenee ohi tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja\nlauluton kuin kevätkin, ja tavallisesti hirmuisen kuuma ja tautinen.\nJoka paikassa on pilvenään moskiittoja ja hyttysiä, jotka pureskelevat\nkasvosi tuntemattomiksi, jollet verhoudu tiheään harsoon. Arolla kasvaa\nmiehenkorkuinen ruoho, aurinko kiertää melkein lepäämättä korkeaa\nrataansa ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu.\n\nHiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee\nlehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan\nkuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan.\nJo lokakuun alkupäivinä sataa yli arojen valkean peitteen, joka ei enää\nsula, ja joka on Siperian kamaran oikea verho. Ja talonpoika huokaa:\nluojan kiitos, ei ole enää sääskistä vastusta!\n\nNiin siellä pohjoisessa jokirannoilla kylien lähettyvillä. Ehkä on\ntoista etelässä ja siellä, missä ikimetsät humajavat viitisenkymmenen\nvirstan päässä rannasta. Ehkä siellä alkuheimojen syrjäisillä\nasuntomailla luonnon vaihtelut ovat valtavammat, mutta sinne ei\nvaltiollisella vangilla ole asiaa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKuka kukin oli.\n\n\nV. 1915 kesällä, jolloin karkoitettujen tulva oli suurimmillaan,\nasui Narymin alueella yli 3,000 karkoitettua. Niitten joukossa oli\nseuraavien eri kansakuntien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia,\nsuomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, litvalaisia, tatareja,\nturkkilaisia, saksalaisia, itävaltalaisia (monta eri kansallisuutta),\njuutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia,\nmustalaisia, armenialaisia, grusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia,\namerikalaisia ja serbialaisia. Mahdollisesti vielä muitakin, joista en\nole onnistunut saamaan selkoa. Mutta johan noistakin syntyy täydellinen\nBabelin sekoitus.\n\nJos missä kaksi tai kolme kokoontui, niin melkeinpä siinä oli aina\nkahta tai kolmea kansallisuutta. Kerran oli meillä kommuuni, jossa\nkävi kymmenen henkeä päivällistämässä, ja niistä kertyi kahdeksan eri\nkansallisuutta.\n\nSuuresta karkoitettujen laumasta oli ainoastaan pieni osa n.s.\nvaltiollisia.\n\nMikä on sitten valtiollinen karkoitettu?\n\nVenäjän rikoslakia valmistettaessa on pidetty hyvää huolta siitä,\nettä valtiopetosta koskevia pykäliä on mahdollisimman paljo\nja mahdollisimman venyviä. Venäläiselle taantumukselle, joka\nrikoslainkin on säätänyt, oli tärkeätä päästä helposti jokaiseen\nvähänkin epäilystä herättävään henkilöön käsiksi. Venäjällä ovat\nviimeiseen vallankumoukseen saakka olleet kiellettyjä kaikki\nn.s. vallankumoukselliset puolueet, t. s. sosialidemokratinen ja\nsosialistivallankumouksellinen puolue, olipa kiellettyjen luokassa\nvielä kadetti- eli kansanvapauden puoluekin, vaikka viimemainittua\nkoskeva kielto oli enemmän näennäinen. Tuskinpa löytynee tapausta,\nettä siihen puolueeseen kuulumisesta olisi rangaistu. Sensijaan\nsosialidemokratit ja sosialistivallankumoukselliset, jos heidät\nvoitiin todistaa mainittujen puolueiden jäseniksi, selitettiin\nvaltiopettureiksi ja tuomittiin pakkotyöhön 4—15 vuodeksi tai\nlieventävien asianhaarojen vallitessa, s.o. sitovien todistusten\npuutteessa, elinaikaiseen karkoitukseen. Mutta Venäjän voimassaolevan\nrikoslain mukaan seuraa niillekin, jotka ovat pakkotyörangaistuksen\nkärsineet, Siperiaan karkoitus loppuiäkseen.\n\nVain tällaiset, tuomion kautta karkoitukseen joutuneet, ennen olivat\nvaltiollisia karkoitettuja, edellyttäen nimittäin, että heidät oli\ntuomittu mainittuihin puolueisiin kuulumisesta, eikä rikollisina,\njoille kyllä rikoslain mukaan saattoi seurata sama kohtalo.\n\nMutta kuuluisa P. A. Stolypin, Venäjän hirmuvallan ehkä tyypillisin\nedustaja, huomasi rikoslaissa tuntuvan puutteen. Mihinkä joutuivat ne,\njoita vastaan ei saatu minkäänlaisia todistuksia? Heidät tietenkin piti\nvapauttaa ja laskea jatkamaan turmiollista vaikutustaan näännytetyn\nkansan keskuudessa.\n\nSellainen ei voinut käydä päinsä ja Stolypin keksi keinon tämän\ntukalan asiaintilan auttamiseksi. Hän puuhasi n.s. hallinnollisen\nkarkoitusjärjestelmän. Sen mukaan annettiin sisäasiainministeriölle\nvalta karkoittaa hallinnollista tietä kaikki hallitukselle epämieluiset\nhenkilöt määrävuosiksi Siperiaan. Tämä oli olevinaan jonkunlainen\nparannusjärjestelmä. Muutamien vuosien — 2—5 vuoteen — kidutuksen\nkaukaisilla karkoituspaikoilla piti muka taltuttaa satimeen joutuneen\nhallitusvastaiset aivoitukset. Lieneekö Stolypin sentään itsekään\nuskonut tähän \"reseptiinsä\", vaikka yleisön silmänlumeeksi sellainen\njuttu liikkeelle laskettiin?\n\nStolypinin toimesta Venäjän ensimäisen vallankumouksen jälkeen v. 1905\ntehtiin Narymista hallinnollisesti karkotettujen asuntoalue.\n\nV. 1915 alussa oli koko Narymin alueella 186 valtiollista karkotettua,\nmutta huomattava on, etteivät silloin vielä lähimainkaan kaikki olleet\nsaapuneet. Saman vuoden kesällä lienee Narymin alueella ollut kaksikin\nkertaa mainittu määrä, koskapa itsessään Narymissakin oli silloin\nseitsemäänkymmeneen valtiolliseen. Tämä luku ei kuitenkaan kauan\npysynyt niin suurena, sillä jo mainitun vuoden syksyllä siirrettiin\nosa valtiollisia Moltshanowon alueelle ja v. 1916 vaihteessa alettiin\nvaltiollisia karkoitettuja ottaa sotapalvelukseen. Kesällä v. 1916 oli\nvaltiollisten lukumäärä supistunut pariinkymmeneen, joista Narymissä\noli vain muutamia heikkoja ja sairaita.\n\nKaikkien valtiollisten karkoituksen syy oli sama: heidät oli vangittu,\nkoetettu haalia todistuksia heitä vastaan, ja kun ei löydetty,\nkarkoitettu hallinnollisessa järjestyksessä. Sotatilan julistamisen\njälkeen oli karkoittaminen vieläkin helpompaa, sopi lähettää vain ilman\nmitään sotatilan ajaksi.\n\nValtiollisten joukossa oli useita sangen kokeneita\nvallankumoustaistelijoita. Muistan erityisesti muutamia:\n\n_Pjotr Ivanowitsh Woevodin_ asui Narymissa vaimoineen ja tyttärineen.\nHän oli jo kuudentoista vanhana — vallankumouksen perästä vapaudessaan\nviidenkolmatta — joutunut neljäksi vuodeksi linnavankeuteen\nerään vallankumouksellisen puheen johdosta. Sittemmin oli hän\nelänyt laittomasti, t. s. väärällä passilla useat vuodet, istunut\ntuontuostakin vangittuna, mutta aina vapautunut. V. 1910 oli hänet\nkarkoitettu Narymin alueelle, josta karkasi jo samana yönä kuin\nsaapuikin. Vaimonsa oli matkustanut perässä, mutta mies, joka ei\ntiennyt tämän aikeista, ei malttanut odottaa, vaan palasi karkulaisena\nsamalla laivalla, jolla oli tullutkin. Pristaw oli vaimon kyselyyn\nhiukan hölmistyneenä ilmoittanut, että kyllä sennimisen miehen olisi\npitänyt papereittensa mukaan saapua, mutta eipä häntä ole kuulunut.\n\nPitkän aikaa oli kulunut, ennenkuin Pjotr Ivanowitsh taas löysi\nperheensä. Hän eli itse uudella nimellä ja uudella passilla,\nkirjeenvaihto oli hankalaa, lopulta sentään sukulaisten välityksellä\nolivat puolisot saaneet tietoja toisistaan. Kerran oli Pjotr Ivanowitsh\npaennut viranomaisten vainoa Amerikaankin; matka oli ensin käynyt\nVenäjältä koko Europan halki ja sitten valtamerta suurelle lännelle.\nHän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venättä, ja sitä ei\nmissään ymmärretty. Ihmeellisesti oli matka sentään sujunut. Moni\nmuukin Narymissa tapaamani valtiollinen oli matkustellut monissa\nmaissa osaamatta muuta kuin äidinkieltään, mutta venäläinen on mainio\nsaamaan itsensä ymmärretyksi, hän osaa puhua käsillään, jaloillaan ja\ntarvittaessa koko ruumiillaan.\n\nWoevodinilla oli laaja vankilakokemus, hän oli ollut yhdeksässäkolmatta\nvankilassa, kaikkiaan puolenkahdeksatta vuotta. Narymiin oli hän\njoutunut viimeksi v. 1914 keväällä jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan\n— yhteensä kolme vuotta —, joka v. 1910 oli niin pikaisesti keskeytynyt.\n\nSamoin ei Nikolai Nikolajewitsh Kordashew ollut kauvoja viipynyt\nNarymissa sinne ensi kertaa vuonna 1906 saapuessaan. Oli odottanut vain\nneljä vuorokautta seuraavaa laivaa ja sillä paennut. Hän oli roteva,\nsotilasryhtinen mies, ja laivalla oli häntä pidetty valepukuisena\nsantarmiupseerina. Mistä lienee sellainen huhu päässyt liikkeelle,\nmutta onneksi se oli pakenijalle ollut. Laivan mukana kulkevat poliisi\nvartijatkin olivat osoittaneet hänelle harvinaista kunnioitusta. Bakun\nsuuren lakon aikana keväällä 1914 oli Nikolai Nikolajewitsh korkeamman\nsivistyksen saaneena miehenä joutunut lakkolaisten henkiseksi\njohtajaksi ja siinä ominaisuudessa lopuksi telkien taakse. Hänkin\noli asunut väärällä nimellä kokonaista kahdeksan vuotta erillään\nperheestään, jota tapasi kaukana maan sydämessä ainoastaan kesälomiensa\naikana. Väärä passi oli hänellä kiinnijoutuessaankin, mutta täytyi\ntunnustaa oikea nimensä, jollei halunnut pitentää vankeuttaan\nloppumattomiin, ja sen tehtyään passitettiin hänet heti jatkamaan\naikaisempaa karkoitustaan. Narymiin oli hän saapunut parisen kuukautta\nennen minua. Syyskuussa v. 1916 vapautettiin hänet puoli vuotta ennen\nmääräaikaansa. Siihen aikaan otettiin juuri sotapalvelukseen loppuja\nvaltiollisia ja hänkin oli sattunut joutumaan mainitun syyn nojalla\nvapautettujen luetteloon, vaikka hänet oli sotapalveluksesta ikiajoiksi\nvapautettu ja vaikka hän jo oli kahdenviidettä vanha.\n\nMainitsin jo ennen Tomskin vankilassa tapaamastani sotilaspukuisesta\nkarkoitetusta. Hän oli _Fedor Grigorjewitsh Tshutshin_, kansanopettaja\nja sanomalehtikirjailija. Oli jo ennen ollut karkoitettuna määräajaksi\nVologdan lääniin ja nyt oli kasarmista suoraan lähetetty Narymin\nalueelle sotatilan ajaksi. Hän joutui aluksi Tshigaran kylään,\nkuudenkymmenen virstan päähän Narymista etelään, mutta myöhemmin\nsiirrettiin \"levottomana aineksena\" itseensä Narymiin. Tämä mies oli\nollut yhdeksän kuukautta naimisissa tietämättä vaimonsa oikeata nimeä.\nEikä vaimolla liioin ollut tietoa hänen ristimänimestään. Tuntuu\nhieman uskomattomalta, eikö totta, mutta Venäjän vallankumouksellisten\nkeskuudessa sellaista sattuu. Olivat tavanneet toisensa jossain\nsosialidemokratisen puolueen \"maanalaisessa\" kansliassa. Fedor\nGrigorjewitsh oli ollut siellä virkailijana ja Aleksandra Vasiljewna\n— ne olivat vaimon oikeat etunimet — oli tullut sinne asianomaisella\nsuosituksella varustettuna luvatonta kirjallisuutta hakemaan. Siitä\noli tuttavuus sukeutunut ja päättynyt avioliitolla, Miehen puoluenimi\noli silloin ollut Anatolij ja vaimon Nina. Näin olivat he toisiaan\nalkuaikoina kutsuneetkin, kunnes molemmat olivat joutuneet vankilaan.\nSilloin olisi pitänyt tietää oikea ristimänimi, kun oli kirjevaihdon\nkautta asiat selvitettävä. Hankaluutta siitä syntyi, mutta asia saatiin\njotenkuten selvitetyksi lahjomalla muutamalla ruplalla kirjurin\nvirkaa toimittava vanki. Säästäväisesti olivat sittemminkin omaa\nnimeään käytelleet ja vasta kahdeksan vuoden kuluttua, kun mies jo\ntoista kertaa tutki karkoituspaikan oloja, uskalsi vaimo piirtää oman\nnimensä sähkösanoman alle. — Tällaista varovaisuutta täytyi käyttää,\nsillä karkoitettujen ja heidän omaistensa kintereillä kulkivat aina\nurkkijat. — Vanhin tytär sai sitten periä laillisena nimenään äidin\nvallankumouksellisen nimen Nina.\n\n_Aleksei Ivanowitsh Rykow_, nykyään niin suurta huomiota herättäneen\nLeninin toveri ja Venäjän vanhan bolshevik-suunnan etevimpiä johtajia,\noli myös vanha vankila-asukas. Hän oli kuljeskellut paljon ulkomailla\nsuojelusosaston asiamiesten takaa ajamana. Vapaampina aikoina oli hän\npiilotellut meillä Suomessakin, matkustanut suomalainen ylioppilaslakki\npäässään sanaakaan suomenkieltä taitamattomana aivan urkkijain nenän\neditse Tukholmaan, useitten suomalaisten laivalla ihmetellessä\nylioppilaan vaiteliaisuutta, ottanut osaa Venäjän sosialidemokratien\nkongressiin Sveitsissä, jossa kokous oli hajoitettu Venäjän\nsuojelusosaston asiamiesten yllytyksestä, siirtynyt monisataisen\nosanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan Belgiaan, jonka lakien\nmukaan valtiollisia rikollisia ei luovuteta. Sieltäkin oli sentään\nkäsketty poistumaan ja vasta Lontoossa oli kongressi saanut suorittaa\ntehtävänsä loppuun. Niin silloin, kymmenisen vuotta takaperin. Nyt ei\nenää Englanti ole sallinut venäläisten pakolaisten palata alueensa\nläpi. Kansanvaltaisesta ja suvaitsevasta maasta on tullut imperialismin\nkiukkuinen etuvartija.\n\nAleksei Ivanowitsh oli juuri pakomatkalla minun Narymiin saapuessani.\nSyksyllä v. 1915 ilmestyi hän reppuineen vartijaston saattamana Narymin\nrantaan. Oli elänyt Moskovassa ja ottanut kaikessa rauhassa osaa\nvallankumoukselliseen toimintaan. Vuosi oli näin vierähtänyt, eikä\npieninkään varjo näyttänyt lankeavan hänen päälleen. Mutta silloin\ntuli onnettomuus pienen ystävällisen suudelmatervehdyksen muodossa.\nOli tullut tuttava, vanha ystävä vastaan kerran kaupungin puistossa,\nvenäläisen tavan mukaan oli vaihdettu suudelma, mutta samassa olikin\nsalapoliisin koura kummankin ystävyksen niskassa. Urkkija oli\nparhaillaan pitänyt silmällä ystävää ja sydämellisen tervehdyksen\nnähdessään käynyt kumpaankin käsiksi. Vankilassa selvisi pian Rykowin\nhenkilöllisyys ja hänet lähetettiin takaisin Narymiin karkumatkan\nkautta keskeytynyttä karkoitusaikaansa loppuun palvelemaan.\n\nKaikista tyypillisin karkuri oli sentään _Leonid Petrowitsh\nSerebrjakow_, sillä hänet oli jo kahdeksan eri kertaa saatu\nruununmahdilla kuljettaa Narymiin, jossa hän ei mitenkään viihtynyt,\nV. 1907 oli hänet aivan viheriäisenä nuorukaisena erämaahan\n\"opintomatkalle\" karkoitettu, ja kohta oli karkaileminen alkanut.\nMutta kyllä olikin sillä pojalla reilu luonto, ei hän paljoa piitannut\noloistaan ja aina oli valmis leikkiä laskemaan, olipa edessä kuinka\npaha paikka tahansa. Ei tullut ikävä siinä seurassa, jossa oli Leonid\nPetrowitsh. Minä asuin Narymiin saavuttuani pari kuukautta hänen\nkanssaan ja meidän keskemme kävi aina vilkas keskustelu, vaikkemme\ntoistemme kieliä aluksi ymmärtäneetkään. Mutta Leonid Petrowitsh oli\nniitä harvoja ihmisiä, joitten kanssa voi puhua vaikka silmäniskuilla.\nHänkin oli matkustellut paljon ulkomailla, vaikkei osannutkaan muuta\nkuin venättä. Kaikki tarpeensa oli hän silti saanut tyydytetyksi,\nja silloin kun ei kaupassa häntä muuten ymmärretty, meni itse\nmyymäläpöydän taakse ja otti omin käsin. Väliin oli myyjä tai paremmin\nehkä myyjätär kauhistunut luullen häntä pakkoluovuttajaksi, mutta\nenimmäkseen oli juttu päättynyt molemminpuoliseen iloisuuteen. Leonid\nPetrowitsh vakuutti minulle tullessani, että kolmen viikon perästä me\nkeskustelemme puhtaalla venäjänkielellä. Kyllä me keskustelimmekin\nvenäjäksi, mutta kuinka puhtaasti se minulta kävi, sen tietää Leonid\nPetrowitsh parhaiten itse. Hänen iloisessa uskossaan oli jotain\ntarttuvaa, ja hän oli mainio koulumestari.\n\nSerebrjakow vapautui v. 1916 tammikuussa. Vielä aivan viime kuukausina\nsuunnitteli hän yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui sitten,\nsillä pitihän toki joskus karkoitetun nimestä ja väärästä passista\npäästä, eihän hän ollutkaan omalla nimellään esiintynyt muuta kuin\nkarkoitusalueella.\n\nSaman vuoden syksynä, kun minä jo olin Tomskissa, astuu eräänä päivänä\nhuoneeseeni erään tomskilaisen matkustajakodin alakerrassa, jossa minä\nöisin tappelin rottien ja päivisin torakoitten kanssa, parroittunut\nmies komea turkki yllään. Minä katson aluksi ihmeissäni, mutta kohta\nleviää tuuhean parran taakse hyväntahtoinen hymy ja pienistä silmistä\npilkistää tuttu veitikka.\n\n— Leonid Petrowitsh!\n\n— Ei, vaan Ivan Ivanowitsh.\n\n— Olkoon, mutta kyllä minä sinut tunnen.\n\nIstutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh\nkertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä\ntaululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä\nSiperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään,\njos katsomaankin menee.\n\n— Oikean miehen tapasitkin.\n\n— Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole\nkarkumatkalla.\n\n— Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin ... Me pysymme siellä,\nminne meidät suvaitaan lähettää... Milläs matkoilla itse olet?\n\n— Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja!\n\nJa Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli\nIvan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys\nkaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea\nmahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla\nhänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m.\n\n— Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?... kysyin kaiken tuon\nkomeuden nähdessäni.\n\n— Lue tarkemmin. Katso tittelikin!... Maanmittarin apulainen Ivan\nIvanowitsh Pljesunow...\n\n— Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra... No, osaatko maata\nmitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani\nsellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut\nitsellään olevan varsin monta ammattia.\n\n— Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin\nsaakka... meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman\niloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä.\n\nJa hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja\nmiten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua\nNarymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä.\n\n— Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi.\nSe valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta\nsylkykuppina ja ruveta itse sylkemään.\n\n— Et suinkaan sinä sentään sylje.\n\n— En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan\nja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle\notetakaan.\n\nMinua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen\nvaltiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole\nvaltiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän\notetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle\nvirka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa\nmaanmittarilta itseltään.\n\n— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti\nasian järjestääkseen. \"Mikä pannaan nimeksi?\" kysyi hän. — Pannaan\nvaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli\nvalmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa,\ntämä Venäjä!\n\n— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?\n\n— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on\ntoistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää\nja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa\nkohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia,\ntoinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja\nneljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.\n\nHetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, _alias_ Ivan\nIvanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon\ntekemään selvää matkoistaan.\n\nOlinpa aivan unohtaa sanomalehtimies _Grigori Filippowitsh Semeshkon_.\nHänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu\nKiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana.\nHän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan\nkotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä\nkoskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten\nviranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän\nkirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen\nvenäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw,\njonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin\nmyöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin\nkuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen\nmalliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan\nipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia\nasianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.\n\nV. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa\nvaremmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille\nlähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille,\nkoskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli\nmyöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän\noli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen\nsiirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän\nkokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee\nvieläkin.\n\nSiinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni.\nPaljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli\nsekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli\nviidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli\nNarym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman\nmiesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli\nheille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin\nitsensä oudoiksi ja saamattomiksi.\n\nToisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä\nvarkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan\nja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen\nosasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä\non aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi,\nmutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan\nvarkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi\n\"parantumaan\" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin.\nSotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.\n\nSitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä.\nValtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen\nkarkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka\noli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli\nnäin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta\nepäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen\ntai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä \"vakoilijasta\",\njoka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä\njärjenlahjoiltaankin heikkoja.\n\nMainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään\nkahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja\numpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset\nmajoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus\noli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin,\nvenäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet\nvakoilusta epäiltynä Narymiin.\n\nSamoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin\nsiitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä,\njonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli\npoikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen\nsodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä\noli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin\njohdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin\nalueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan\nsaanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat\njääneet kotia.\n\nTällaisia \"vakoilijoita\" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet,\njoiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa\nolisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa;\nsellaiset oli hirtetty.\n\nNarymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä\nniin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin\nmitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään\nvoisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut\nmuistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän\nhuolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa\nkotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin\nosaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin\npahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin.\n\nErään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä\nsyystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön\nvirkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka\nturhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä\ntämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu\nsaksalaisystävällisyys saanut kolahduksen?\n\nEräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä\nmuutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut\ntytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä\noli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut\nrukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset\nkarkoitettiin.\n\nToinen samansuuntainen tapaus oli sattunut Puolassa Brest-Litowskin\nkaupungissa. Siinä oli ollut päätekijänä santarmiratsumestari, joka\nsamoin oli yrittänyt lähennellä erästä viidentoista vanhaa tyttöä.\nEpäonnistumista seurasi koko perheen — äidin ja kahden tyttären —\nkarkoittaminen.\n\nMuuan vanha talonpoika oli karkoitettu siitä syystä, että oli\nuskaltanut tahtoa hintaa hevosestaan, jonka muuan upseeri\npakkoluovutti. Hevonen oli mies-paran ainoa.\n\nKolpashewon kirkonkylässä asui karkoitettuna muuan todellinen\nvaltioneuvos. Hän oli upporikas mies ja eli komeasti. Posti oli\nmelkein yksinomaan häntä varten, joka kerta sai hän kaikellaisia\nylellisyystavaroita puutamäärin. Sanottiin kerran kelirikon jälkeen\nkertyneen hänelle osoitettuja paketteja nelisenkymmentä puutaa.\nHänenkin karkoituksensa syy oli omituinen. Muutamia vuosia aikaisemmin\noli muuan Saksan prinssi matkustanut Japaniin Wladiwostokin kautta,\njossa valtioneuvos asui. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava\nkestiystävyyttä saksalaista prinssiä kohtaan tämän Venäjän läpi\nmatkustaessa, oli tiennyt, että valtioneuvos Dattanilla oli\nWladiwostokissa, missä prinssin piti päiväkaudeksi, pariksi pysähtyä,\nsuuri huoneusto. Hallitus pyysi häntä panemaan kuntoon viitisen\nhuonetta korkeaa vierasta varten. Toinen teki parastaan. Huoneusto oli\nkomea ja prinssi mieltyi siihen kovin.\n\nAika kului. Jonkun aikaa ennen sotaa oli samainen prinssi tavannut\nvaltioneuvoksen puolison jossain saksalaisessa kylpypaikassa\nja palkinnut vieraanvaraisuuden vieraanvaraisuudella, kutsuen\nvaltioneuvoksettaren luoksensa vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta\ntilaisuudesta oli rouva kirjoittanut miehelleen. Sota oli kumminkin\ntullut väliin. Kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja\nvaltioneuvos, jolla oli mokomia suhteita saksalaisten kanssa, oli\nkarkoitettu Wladiwostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren\nistuessa koreasti panttivankina Saksassa.\n\nKolpashewosta kirjoitteli valtioneuvos anomuksen toisensa perästä\npyytäen päästä vapaaksi karkoituksestaan. Turhaan vetosi hän kumminkin\nsiihen, että hänellä oli parastaikaa kaksi poikaa upseereina Venäjän\narmeijassa ja että toinen heistä oli saanut Yrjönristin (toinen\nmyöhemmin kaatui), samoinkuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana\noli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkoitusta ei\nvaan peruutettu.\n\nMinä en uskalla ruveta väittämään, minkäverran oli ollut syytä tämän\nhenkilön karkoittamiseen, mutta eiköhän sentään tunnu ihmeelliseltä,\nettä mies lennätetään Kaukaisesta Idästä läheisempään itään. Monta\nmuutakin kummallisuutta sattui. Karkoitettiin esim. Tomskin läänistä\nTobolskin lääniin, joka on europanpuolinen naapurikuvernementti, ja\npäinvastoin.\n\nKerran kesällä v. 1915 karkoitusvimman ollessa hurjimmillaan saapui\nNarymin pristawille kuvernööriltä kirjelmä, joka oli sisällöltään\nseuraavantapainen:\n\nTarkastaessani elatusapulistaa olen havainnut, että kolmelle henkilölle\n(seuraa nimet) on maksettu elatusapua jo useammilta kuukausilta. Minun\nkansliassani ei kuitenkaan mainituista henkilöistä ole mitään tietoja.\nPyydän teidän korkea-arvoisuuttanne ottamaan selkoa, mistä mainitut\nhenkilöt ovat karkoitetut, minkä syyn takia sekä milloin he ovat\nNarymin alueelle saapuneet.\n\nKuulusteltuna kertoi yksi heistä, talonpoika Koslowski, että hän oli\njossain Venäjällä matkustanut junassa kotipaikalleen markkinoilta.\nHänen vaunuunsa oli tullut sotilas, katsellut hetken ympärilleen,\nhuomannut hänet penkiltä, astunut luokse ja ärjäissyt:\n\n— Sobirai vestshi (kokoa tavarasi)!\n\nTalonpoika oli koettanut selittää, että tämä on hänen paikkansa, eikä\nhänellä ole pienintäkään halua vaihtaa sitä toiseen. Mutta sotamies oli\nuudistanut vaatimuksensa niin monta kertaa ja niin uhkaavasti, että\nmiehen oli täytynyt lopulta taipua.\n\n— Minnekäs tästä sitten mennään?\n\n— Sen saat pian nähdä.\n\nJa pian oli Koslowski saanutkin nähdä, että hänet vietiin saman junan\nmukana kulkevaan vankivaunuun.\n\n— Sadjis (istu)! — sanottiin siellä ja matka jatkui Narymin alueelle.\n\nSotamiehet olivat kysyneet hänen nimensä, ikänsä y.m., kuten muiltakin\nvangituilta, ja kirjoittaneet ne ylös. Tämä paperi saapui miehen\nmukana Narymiin, mutta kuvernöörin virastossa ei ollutkaan vastaavia\npapereita. Koslowski oli siis \"irtolainen\". Lopulta erehdys korjattiin,\nmutta hän oli saanut olla matkalla likemmä vuoden.\n\nToisten kahden kohtalo lienee ollut jokseenkin samallainen.\n\nTähän päivään saakka pysyy sotamiehen omana asiana, miksi hän\nKoslowskin vangitsi. Aavistella kumminkin saattaa, että vankivaunusta\noli joku karannut joko sotamiesten tieten tai tietämättä. Luvun piti\nolla täysi ja niin haettiin mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.\n\nKerrottakoon vielä toinen hiukan samankaltainen tapaus, joka kumminkin\nlienee asianomaiselle karkotetulle ollut vielä katkerampi.\n\nVenäläisten sotajoukkojen hyökätessä Itä-Preussiin oli muuan\nrajalla asuva Venäjän juutalainen Otto Husqueller ollut venäläisten\noppaana. Hän oli tuntenut hyvin koko itärajan ja loitolla seutuja\nvihollisvaltain puolellakin. Ehkä oli hän harjoittanut siellä kauppaa,\nehkä salakuljetusta, samapa tuo, mutta hänen tietonsa, joita hän\nauliisti käytti venäläisten palvelukseen, olivat olleet monille\njoukko-osastoille varsin suuriarvoiset.\n\nOlipa sitten tullut saksalaisten tietoon, että sen ja sen niminen\nsiviilimies toimi venäläisten apuna. Hepä olivat heti liimanneet\nnäkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin suuri palkinto\nHusquellerin päästä. Tästä tiedon tultua rupesi maa polttamaan oppaan\nalla ja hän pyysi komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan,\njossa hän taaskin ryhtyisi harjoittamaan samaa ammattia. Upseeri\noli myöntyväinen, mutta sanoi, että paikan voi lopullisesti määrätä\nainoastaan esikunta, jonka puoleen hän pyysi miehen kääntymään, luvaten\nsamalla antaa tiedon oppaan saapumisesta ja sen yhteydessä olevista\nasianhaaroista puhelimitse.\n\nEsikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä paikalta eräässä\npikkukaupungissa, jonne Husqueller lähti jalkaisin taivaltamaan\nupseerin antamalla revolverilla varustettuna. Matkalla kohtasi hän\n\"etapin\", viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Ajopeleissä näytti\nolevan liikaa tilaa ja matkamies pyysi sotilaita ottamaan hänetkin\nhevoskyytiin. Nämä suostuivat.\n\nKaupunkiin saavuttiin myöhään illalla. Husqueller kävi kolkuttamassa\nmuutamille oville, mutta kukaan ei uskaltanut laskea sisälle\ntuntematonta miestä, semminkin kun sotatoimia suoritettiin verrattain\nlähellä. Väsynyt matkalainen oli vähällä jäädä yöksi kadulle, eihän\ntoki voinut löytää esikuntaakaan öiseen aikaan. Silloin johtui mieleen\npelastava ajatus. Hän meni samaan paikkaan, minne oli vangitut\nseuralaisensa vartijoineen jättänyt.\n\n— Perenotshewatj moshno (saako olla yötä)?\n\n— Moshno, loshis (saa kyllä, käy pitkällesi)! — vastasi entinen\nystävällinen sotilas.\n\nJa Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä.\n\nAamulla oli hän hyvissä ajoin valmiina lähtemään esikuntaan.\n\n— Seis! — huudahti karski ääni hänen yrittäessään poistua.\n\nToinen pysähtyi hölmistyneenä. Hän katsahti sotamieheen. Tämä ei\nollutkaan enää eilinen. Vartiosto oli yöllä vaihtunut, eivätkä\npoistuneet olleet muistaneet huomauttaa, että heillä oli vankien\njoukossa vapaakin mies. Hän koetti selittää:\n\n— Täällähän on vain viisi vangittua ja minä olen kuudes.\n\n— Piru ties, kuka teistä on kuudes.\n\nSotilas kutsui päällikkyyttä hoitavan aliupseerin. Tämä kirjoitti ylös\nHusquellerin nimen. Turhaan koetti hän saada aliupseeria uskomaan, että\nhän on aivan vapaa kansalainen ja vielä matkalla esikuntaan komentavan\nupseerin käskystä. Viimeisenä oljenkortena tarttui hän upseerin\nantamaan revolveriin.\n\n— Upseeri antoi tämän revolverinkin ja käski...\n\n— Ahaa, sinulla on aseitakin! Anna tänne.\n\nTodistuskappale solahti aliupseerin housuntaskuun. Asia oli selvä.\nLopulta tapasi Husqueller itsensä Narymin alueella. Hän oli yrittänyt\njokaisessa vankilassa pitkällä matkallaan selittää viattomuuttaan,\nmutta mikään ei auttanut.\n\nTämän kaiken kertoi Otto Husqueller anomuksessaan sotajoukkojen\nkomentajalle ja sisäasiainministerille. Lopuksi hänet vapautettiin,\nmutta vankikyyti mukaan luettuna oli hän ehtinyt olla matkallaan\nkaksitoista ja puoli kuukautta.\n\nEi ollut hullumpi erään toisenkaan juutalaisen asia. Hän oli joutunut\nNarymiin omenoittensa takia. Juttu oli näin:\n\nMainittu henkilö oli vuokrannut ruhtinas Radsiwililtä Puolassa\nhedelmäpuutarhan. Syksyllä v. 1914 oli hän kokeeksi korjannut osan\nsatoa, satakaksikymmentä puutaa omenia. Olivat tulleet saksalaiset\npaikalle. Sotamiehet eivät malttaneet olla maistamatta punaposkisia\nhedelmiä, mutta kun heitä oli paljon, menikin koko korjattu määrä\nmaistiaisiksi. Seuraavana päivänä käskettiin juutalainen saksalaisen\njoukko-osaston komentajan luo. Tämä kävi suoraan asiaan ja kysyi:\n\n— Ovatko meidän sotamiehemme syöneet sinun omenasi?\n\nMiehen housut rupesivat tutisemaan, vihollinen vielä, kuka ties, minkä\ntekee. Hän koetti kierrellä.\n\n— Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan...\n\n— Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa.\n\n— No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta,\nmokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi...\n\n— Mikä niitten hinta on?\n\n— Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en\ntoki...\n\n— Sanokaa pois vaan!\n\nMies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen\ntarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli,\nainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan.\n\n— Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta\nkosketaan.\n\nJuutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen\ntyönsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut.\n\nYhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja\nryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa\nkaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön\nluokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin.\n\nKutsua ei tullut. Lopuksi rohkaisi hän mielensä ja meni käskemättä\njohtavan upseerin luo. Olihan sentään kysymyksessä koko vuoden ansio.\nJos se menee noin vaan, niin millä eletään ensi syksyyn.\n\nUpseeri kohteli ylimielisesti. Vielä tässä maksua, nyt on sota,\nisänmaan hyväksi täytyy jokaisen uhrata. Juutalainen näki pyyntönsä\nturhaksi ja anoi passia päästäkseen perheensä luo Warsowaan. Siihen\nsanoi upseeri:\n\n— En voi antaa, menet valittamaan, tulee minulle vain ikävyyksiä,\nvaaditaan selityksiä j.n.e. Minä laitan sinut toistaiseksi varmempaan\ntalteen.\n\nSeurasi karkoitus Narymin alueelle.\n\nHyvin tämännäköisiä juttuja voisin kertoa kuinka paljon tahansa, mutta\njääkööt, syyttävät vielä saksalaismielisyydestä.\n\nSeuraava Abram Grigorjewitsh Plotkinin keväällä v. 1916\nsisäasiainministerille jättämä anomus, joka haltuuni on jäänyt\nsananmukaisena, puhukoon itse puolestaan:\n\n\"Elok. 4. p:nä (v. 1.) 1914 sain minä ollessani Odessassa Kanskin\nkaupungista Jenisein kuvernementista sähkösanoman, jolla minulle\nilmoitettiin, että veljeni Josef Plotkin ollen vakinaisessa\nsotapalveluksessa 32. siperialaisessa rykmentissä oli lähtenyt\nrykmenttinsä mukana sotanäyttämölle. Hyvin ymmärrettävästi halusin minä\ntavata veljeäni ja hyvästellä häntä hänen mahdollisesti käydessään\nkohti kuolemaa. Päätin matkustaa häntä vastaan Tsheljabinskiin, mutta\nasiani (olin saamassa lupaa toimia armeijan hankkijana) pidättivät\nminua Odessassa ja minä matkustin sieltä vasta elokuun 20. p:nä.\n\n\"Veljeni tapasin Gonenzin kauppalassa, joka sijaitsee muutamien\nvirstojen päässä Ossowetsin linnoituksesta. Siellä keskustelin veljeni\nkanssa hänen päällystönsä luvalla.\n\n\"Rykmentti, jossa veljeni palveli, lähti edelleen, ja minä päätin\nsamana iltana matkustaa takaisin. Istuessani rattaille tuli luokseni\nmuuan sotamies ja kysyen, kuka minä olen, — vangitsi minut.\n\n\"Tavallisesti sellaisissa tapauksissa, että joku vangitaan\nsotatoiminnan alueella, seuraa vangitsemista välittömästi karkoitus\nNarymin alueelle tai johonkin muuhun sentapaiseen paikkaan. Minun\nkohtalonani oli ennen sinne joutumistani kärsiä joukko seikkailuja.\n\n\"Venäjä — sanotaan — on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta\nlieköhän kenellekään sattunut sellaista mahdollisuutta kuin minulle.\n\n\"Minut — toisen luokan venäläinen kauppias, jonka isä ja esi-isät ovat\nsyntyneet ja eläneet Venäjällä ja olleet Venäjän alamaisia — vangittiin\npassi ja muut paperit kourassa, teljettiin yhteen saksalaisten\nsotavankien kanssa ja, aivankuin sotakentällä vangiksi otettu\nsaksalainen, lähetettiin keskusleiriin Barnaulin kaupunkiin Tomskin\nläänissä. Eivät mitkään vakuuttelut Venäjän alamaisuudesta auttaneet,\nminä olin saksalaisten luettelossa. Ja pyrkiessäni asioille kaupungissa\nannettiin minulle sotavankeja varten määrätty lupakirja, jossa oli\nBarnaulin kaupungin komendantin nimi ja sinetti. Keskusleirissä vietin\nminä yli kaksi kuukautta, syysk. 14. p:stä marrask. 19. p:ään 1914.\n\n\"Vasta marrask. 10. p:n seuduilla minun onnistui taivuttaa\nBarnaulin kaupungin komendantti tekemään sähköteitse kysely Kanskin\nkaupunkihallitukselle. Tämä sähkösanomalla vastasi, että Abram Plotkin\non hallitukselle henkilökohtaisesti tunnettu, että hän polveutuu\nKanskin kihlakunnan Tansowskin volostin talonpojista ja on toisen\nluokan kauppiaana Kanskissa.\n\n\"Tämä vastaus saattoi Barnaulin sotilasviranomaiset pulaan,\neivätkä he tienneet mitä tehdä minun kanssani. He päättivät jättää\nminut siviiliviranomaisten käsiin. Marraskuun 19. p:nä 1914 minut\nsiirrettiin Barnaulin isprawnikan haltuun ja samana päivänä lähetettiin\netappikyydillä Tomskiin. Ja sieltä — Narymin aluehan on onneksi samassa\nkuvernementissa — toimitettiin minut Narymin kaupunkiin, jossa olen\nollut jo puolitoista vuotta karkoitetun ominaisuudessa poliisivalvonnan\nalla.\n\n\"Mistä syystä minut tänne lähetettiin ja kenen käskystä — en tähän\nsaakka ole saanut tietooni. Minkäänlaista kuulustelua ei vangittaessa\npidetty. Pieninkin kuulustelu olisi selvittänyt, etten minä ole Saksan\nalamainen. Vangittaessa otettiin passia lukuunottamatta seuraavat\nasiapaperit: 1) Siperian rautatiehallituksen antama todistus siitä,\nettä minä, Plotkin, toimitin hankintoja tämän rautatien rakennukselle;\n2) Itäkiinalaisten rautateitten päällikön apulaisen, ruhtinas Hilkowin\nantama todistus samasta asiasta; 3) ja 4) kaksi samallaista Itä-Kiinan\nrautatien insinöörin Levensonin antamaa todistusta; 5) Kanskin\nsotilasmuonitusaseman päällikön todistus lihan hankinnasta sopimuksen\nmukaan. — Kaikki nämä asiakirjat olisivat voineet todentaa minun\nhenkilöllisyyteni, vieläpä antaa tietoja minun luotettavaisuudestani.\n\n\"Pyydän nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne määräämään asiani\ntutkittavaksi ja sallimaan minun matkustaa Europan Venäjälle Poltawan\nkaupunkiin ja asumaan siellä vaikka poliisivalvonnan alla.\"\n\nVastausta anomukseensa ei Plotkin tietääkseni koskaan saanut.\n\nJenisein lääni on kauempana idässä kuin Tomskin kuvernementti, mutta\nsiitä huolimatta piti Plotkin varmuuden vuoksi siirtää varsinaiselle\nkarkoituspaikalle. Tutkimattomat ovat Venäjän viranomaisten aivoitukset\njoka suhteessa.\n\nLopetan jo, vaikkakin näitä esimerkkejä voisin luetella loppumattomiin.\nSangen kirjava oli Narymin alueen yleisö sodan aikana. Tuskinpa lienee\nennen Inkinon kirkonkylän raiteilla kahissut varieteenaisen silkkihame,\neikäpä liene karkoitettu santarmiupseeri ennen tallannut Kusjminon\npikkuisen kylärähjän kujia. Epäilenpä myös, onko joskus ennen tätä\nsotaa parooni-eversti tähystellyt kiikarillaan Kolpashewon \"mamselleja\".\n\nNyt oli kaikkea. Oli Yrjönritareita, upseereja, kerran vähän aikaa\nvarakuvernööri ja ylioikeuden prokuraattori Galitsiasta sekä kaiken\nkukkana muutamia santarmikätyreitä. Jälkimäisistä muistan ennen muita\nerään Siegelberg-nimisen, joka kirjoitteli yhtämittaa anomuksia melkein\nkaikille ministereille ja luetteli ansioitaan, jotka eivät lainkaan\nolleet vähäiset, vaikka eivät näkyneet enää auttavan. Mies oli joutunut\nentisten käskijäinsä auttamattomaan epäsuosioon.\n\n\n\n\nIX.\n\nMiten karkoitetut Narymissa elivät.\n\n\nKarkoitusalue on jonkunlainen vapaus vankilan ja etappiajan jälkeen,\nmutta varsin rajoitettu. Kaupunki on pinta-alaltaan mitättömän pieni,\nkuten edellä on kerrottu, siinä on karkoitetuille vapautta noin\nneljänneskilometri joka suuntaan. Käytä se vapautesi sitten pitkin tai\npoikin, mutta elä uskalla lähteä kauemmaksi, siitä voi seurata kolme\nkuukautta vankeutta.\n\nSehän se juuri on se yhden pienen ympyrän kiertäminen, joka vuosikausia\nkestettyään lopulta vie kärsivällisyyden ja pilaa tyyten hermot. Siinä\njohtuu monasti mieleen, että jotain tällaista mahtaa tuntea häkkiin\nsuljettu eläin.\n\nMelkein aina olisin ollut valmis vaihtamaan tämän vapauden sodan\nloppuun saakka kestävään vankeusrangaistukseen jossain Suomen\nvankilassa, vaikka hyvin tiesin omasta kokemuksestani, että\nmeikäläisten rangaistuslaitosten komento on varsin tiukka. Mutta\ntietäisihän olevansa edes omalla maaperällä.\n\nSanotaan, että venäläiset ovat herkkiä koti-ikävälle. En minä sitä\nainakaan huomannut, mutta ehkä he Siperiassa ollessaan tunsivat\nolevansa omalla kamaralla, venäläisellä maaperällä. Kaikuihan siellä\noma kieli ja olivathan siellä tavatkin monessa suhteessa samanmukaiset\nkuin \"Äiti Venäjällä\".\n\nAinakin aluksi näyttivät venäläiset valtiolliset jaksavan pitää yllä\nhyvää tuultansa ja työnhaluansa.\n\nNarym on vanha karkoitusalue ja varsinkin viime aikoina, jolloin\nkarkoitettujen tulva oli suurempi kuin ehkä milloinkaan ennen, oli\nsuorastaan pakko järjestää jollain tavoin taloudellista asemaansa,\nkellään kun ei ollut määrättömiä rahavaroja käytettävänään.\n\nAsuntokomitea oli toiminnassa allekirjoittaneen saapuessa Narymiin.\nSen tehtävänä oli puuhata kaikille uusille Narymiin saapuville\nvaltiollisille karkoitetuille siedettävä asunto, samalla kun se\narvosteli hinnat, ettei talonpoikien rahanhimo pääsisi liiaksi\nnousemaan.\n\nAsuntokomitea sangen pian, kun Narymiin alkoi saapua suuria joukkoja\nei-valtiollisia karkoitettuja, menetti merkityksensä, sillä asunnoista\nsyntyi kovin voimakas kilpailu ja epämääräiset ainekset \"söivät\" monta\nkertaa rotevammilla maksuillaan valtiollisten kortteerin.\n\nYhteistoiminta vallitsi myös ruokapuolen alalla. Erinäiset ryhmät, noin\n8—12 henkeen, olivat muodostaneet jonkunlaisia \"osuusruokaloita\" eli\n\"kommuuneja\", kuten niitä Narymissa nimitettiin. Näissä tosin syötiin\nvain päivällinen, mutta muutahan sitä ei juuri ollut varaa syödäkään,\nryypättiin teetä paljaan leivän kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.\nPäivällisen valmistus oli jonkun palkatun henkilön huolena, mutta\ntuotteitten oston ja hankinnan suoritti aina päivystäjä, jollaisena\nkunkin ruokailijan oli velvollisuus vuorollaan toimia. Sama päivystäjä\ntoimitti myös \"ylöspassaajan\" tehtäviä.\n\nMyöhemmin, kun elintarvekysymys alkoi Narymissakin kärjistyä, hinnat\nsuunnattomasti kohosivat ja saanti kohtasi vaikeuksia, laajennettiin\ntoimintaa ja alettiin toimittaa suuria yhteisostoja. Kymmenien, välistä\nsatojenkin virstojen päästä kulettivat yhteisoston lähetit elintarpeita\nNarymiin, jossa niitä koetettiin myydä valtiollisille karkoitetuille\nniin kohtuhintaan kuin suinkin mahdollista. Karkoitettujen rajoitetun\ntalousarvion vuoksi oli tällainen yhteistoiminta välttämätön, eivätkä\nviranomaisetkaan sille panneet esteitä.\n\nValtiollisten kesken löytyi myöskin apukassa josta sai kerrallaan kolme\nruplaa apurahaa, tietysti takaisinmaksuvelvoituksella. Summa tosin\nei ollut suuruudella pilattu, mutta parempi sekin hädässä kuin ihan\nilman, eikähän valtiollisilla ollut mahdollisuuksia kovin rikkaitten\nkassojen luomiseen. Useimmiten on ensimäinen apu paras apu ja juuri sen\navun antoi valtiollisten kassa vastatulleille, joista useimmat kyllä\nmuutaman ajan kuluttua alkoivat saada avustusta kotipuolestaan.\n\nHarvoin on karkoitetuille työtä tarjolla, sillä viranomaiset eivät\nsalli siirtyä ulommaksi asuma-alueelta, ja itsessään Narymissa ei\ntyöpaikkoja löydy. Mutta joskus, varsinkin viime aikoina, erinäisiä\nlupia myönnettiin, sillä puute alkoi käydä kovin uhkaavaksi, ja silloin\ntaas muodostettiin työkuntia ja painuttiin ikimetsiin halon pilkontaan\ntai sedripuun pähkinäin keruuseen. \"Kommuuni\" siis siinäkin, \"murehet,\nriemut jaettiin\".\n\nHenkisestä ravinnosta pidettiin myös huolta. Aikojen kuluessa oli\nkarkoitetuille paisunut tavallisen kookas kirjasto, jota innolla\nkäytettiin. Monet paremmassa asemassa olevat aatetoverit olivat sitä\nmuistaneet lahjoituksillaan. Useita arvokkaitakin teoksia kirjastossa\nlöytyi. Allekirjoittaneen Narymissa ollessa lähetti tunnettu\nvenäläinen sosialistiteoretikko G. W. Plehanaw Sveitsistä verrattain\nsuuren kirjakokoelman, samoin saapui tunnetulta taloustieteilijä A.\nBogdanowilta parikin sangen kunnioitettavaa lähetystä.\n\nMutta jo vuonna 1915 alkoivat santarmit tehdä hyvin tiheitä\n\"visiittejä\" kirjastoon, joka sitä ennen oli tunnustettu aivan\nlailliseksi, ja heidän mukaansa hävisi kirjakokoelmista milloin mikin\nnide. Vaikka täten takavarikoidut kirjat tavallisesti palautettuakin,\ntuotti santarmien menettely suuria haittoja säännölliselle\nlainaustoiminnalle. Senpävuoksi karkoitetut ehdottivatkin Narymin\nkaupungille, että tämä ottaisi kirjaston haltuunsa. Karkoitettujen\nkirjastokomitea lupasi vielä kirjaston järjestääkin, kaupungin\nvelvollisuus oli vain ottaa haltuunsa valmis laitos ja pitää huolta\nkirjastonhoitajan palkkaamisesta sekä laitoksen mahdollisesta\nlaajentamisesta. Ainoana ehtona oli, että karkoitetutkin mahdollisimman\npienestä maksusta saisivat sitä käyttää. — Sillä keinoin sai Narym\nensimäisen kirjastonsa. Ehkäpä se levittää tiedon hedelmiä toistaiseksi\nvielä ylen karuun ympäristöönsä.\n\nLukusali oli sentään aivan loppuun saakka karkoitettujen itsensä\nhallussa. Lukusalilla ei kumminkaan Narymissa ollut aivan samaa\nmerkitystä kuin yleensä muualla. Narymin karkoitetuilla ei\nnimittäin ollut käytettävänään sellaista huoneustoa, jossa sopisi\noleskella lukemistarkoituksessa. Sanomalehdet saapuivat yksityisten\nkarkoitettujen nimiin ja niitä annettiin, samoinkuin ennen kirjoja,\nlainaksi määräajaksi.\n\nV. 1915 tuli karkoitettujen lukusaliin kuusi suurempaa sanomalehteä\nja niitten lisäksi vielä koko joukko muita pienempiä paikallislehtiä\neri seuduilta. \"Sibirskaja Shisnj\" tomskilaisena lehtenä saavutti\nsuurimman lukijakunnan, siinä kun oli tuoreimmat — joskin hiukan niukat\n— tiedot maailman menosta. \"Novoje Vremjaa\", joka sekin oli saapuvien\nlehtien joukossa, lukivat etupäässä \"strateegit\", jotka kehuivat sen\nsotatietojen olevan tarkimpia.\n\nMutta ei yksin sanomalehdillä lukusali ravinnut lainaajiaan. Melkein\nkaikki huomattavimmat aikakauskirjat y.m. julkaisut olivat myös\nsaatavissa.\n\nMistäkö rahat näitten monien sanomalehtien ja aikakautisten julkaisujen\ntilaamiseen?\n\nMistäpä ne rahat olisi saatu, jos rahoja olisi tarvittu. Mutta\ntoimitukset ymmärsivät aseman ja lähettivät julkaisunsa suuresta\nkiitoksesta.\n\nKarkoituspaikalla kävi sivistystyö kuumeisella kiireellä. Vankila\nja karkoitus — siinä Venäjän työläisten korkeakoulut. Niissä saa\nhän levähtää ja tietojansa kartuttaa. Kehittyneemmät opastavat\nvähätietoisempia, yhteisvoimin pyritään yhteiseen päämäärään.\n\nMutta valtiollisetkin karkoitetut väsyivät ja heidän henkiset\nharrastuksensa herpoutuivat. Ihminen ei jaksa ijänkaiken\ntyöskennelläkään erämaassa. Henki ei pysy joustavana ja tahtokin\njo lopulta tylsistyy. Jo v. 1916 alkoivat opintorenkaitten saumat\nratkeilla, syntyi henkilökohtaisia kinasteluja, sitten lopulta\nilmiriitoja. Kaikki järjestetty toiminta, niin henkinen kuin\ntaloudellinenkin, joutui täydelliseen hajaannustilaan.\n\nKaivattiin elämän hyörinää. Sitä vaati sekä silmä että henki. Mutta\nviidensadan virstan päähän ei kuulu elämän humu. Aina samat ihmiset\nkiertämässä samaa ympyrää. Jospa edes kerran kuussa tai vaikkapa\nvain kerran vuodessa näkisi tuntemattomat kasvot! Mutta ei... ei...\nTulee lopulta villiksi ja alkaa karttaa vähiäkin tuttaviaan. Sielussa\nsyntyy elävältä haudatun kamala tunne. Eläviä ruumiita olivat ne\nkärsiväkasvoiset haamut, jotka likaisia katuja ilman päämäärää\nedestakaisin kuljeskelivat.\n\nJa se, mikä elämää oli, oli keinotekoista ja kummallista.\n\nKuten ennen on kerrottu, tuli posti kerran viikossa, kesällä\npitemmänkin väliajan perästä. Mutta postin väliaikoina levisi aina mitä\noudoimpia huhuja. Kukaan ei voinut tietää, mistä ja miten ne olivat\nsaaneet alkunsa, mutta jokainen niitä ahmi ja näytti ikäänkuin niistä\nelävän. Ja päivän kuluessa ne kasvoivat kuin vuorelta alas vyöryvä\nlumimöhkäle. Kaikkien aiheena oli sota tai karkoitettujen vapautus.\nMilloin olivat saksalaiset vallanneet Pietarin tai Moskovan, milloin\nolivat venäläiset tunkeutuneet Berliniin ja tämän riemusanoman saatua\noli heti annettu karkoitettujen vapautuskäsky. Saapui sitten posti ja\ntoi sanomalehden. Asema ennallaan, laukausten vaihtoa, tiedustelijain\nretkeilyjä ja siellä täällä tykkien jyskettä, eikä sanaakaan\nvapautuksesta. Kukaan ei sentään ihmetellyt. Ehkä ei kukaan ollut\nuskonutkaan siivekästä huhua, vaikka oli ollut valmis sitä levittämään\njoka taholle. Pitihän toki olla puheenaihetta sellaisissa oloissa.\n\nKaksi kertaa vuodessa oltiin ilman postia ja ilman sähkölennätintä\nkaksi kuukautta kummallakin kertaa. Silloin ei ollut minkäänlaista\nmahdollisuutta saada tietoja muusta maailmasta ja kuitenkin oli\njuuri silloin huhuja mitä hurjimpia liikkeellä. Niitä kertoi toinen\ntoiselleen lukemattomia. Mistä ne olivat tulleet? Kukaan ei tainnut\ntulla kysyneeksi. Langatonta sähkölennätintä ei Narymiin ainakaan ollut\nja ilmapurjehduskin on siellä tuntematon.\n\nJa huhujen pyörteessä huoattiin: oh, kunpa pääsisi edes Tomskiin,\nsiellä kai tiedetään paljon, onhan niin tärkeä aika elettävänä. Palasi\njoku Tomskista. Kohta oli hänen ympärillään sankka parvi: — mitä, mitä\nuutta? Nähtävästi ei mitään. Tulija tiesi vähemmän kuin narymilaiset,\nsillä hän oli tullut maailmasta, jossa ei ole elämää janoavia ihmisiä\neikä huhuja.\n\nKaikesta huolimatta voi syyllä sanoa, että valtiollisten karkoitettujen\nasema oli helpompi. Heille voi tulla tylsyyden hetkiä, mutta joskus\nainakin saattoivat he tarttua kirjaan, joskus ainakin pysyi kynä\nkädessä ja voi kirjoittaa kirjeen ystävälleen tai sanomalehdelle.\nMutta kauheampi oli suuren ei-valtiollisten karkoitettujen lauman\nlaita. Varkaista en puhu, sillä he löytävät aina ja joka paikassa\ntoiminta-alan, mutta entä ne sadat muut, jotka sattumalta olivat\njoutuneet karkoituspaikalle: kauppiaat, talonpojat, käsityöläiset,\ntyömiehet y.m. He eivät olleet ennenkään kirjoja viljelleet, eivätkä\nliioin kynätöitä tehneet, — monet, ehkä useimmat heistä, olivat tuskin\nlukutaitoisia. Millä he aikaansa kuluttivat?\n\nSiinä kysymys, johon en osaa vastata. Sen vain tiedän, että monet juuri\nsen joukon keskuudesta menettivät järkensä. Toiset heistä tulivat\naivan pelottaviksi, ja monta kertaa muistan istuneeni veitsi jalkojen\nvälissä ja paksu sedripuukeppi vierellä sellaisen kutsumattoman vieraan\nhuoneeseeni tunkeuduttua.\n\nMutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten\njohdosta oli muuan \"hänen ylhäisyytensä\", todellinen valtioneuvos,\nsisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä\ntapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan\ntähän seuraavaa:\n\n\"Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne\nitse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.)\n1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut\nmatkallani Narymin alueelle.\" (Asian kertoja oli ollut siirrettynä\nMoltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin\nentiselle asuinpaikalleen.)\n\nHe olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C)\npakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle\nkuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen\nlyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä\nasemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa\nlumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli\nantanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet\nhänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu.\nMatkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan.\n\nIgodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle\nlämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos.\nHän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti\npalannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin,\nmeitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan\nperästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika\npalasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä,\nmutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen\nvirstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta.\n\nSamaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock.\nPaleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan\npristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan\nainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään\noleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän\nkatoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen\nmitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla\ntaas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle.\n\nKuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta\nmielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia,\nsuljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja\nja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain\nsyystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta\nlähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan\nNarymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii\nmielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan\nhäneen.\n\nMielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan\nvähäpätöinen.”\n\nNiin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista,\nminä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen.\n\nJa kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin\nlähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen.\nErityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän\npuolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen\nhyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja\nkun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en\nminä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla\noli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa\nsuorastaan taistella henkensä puolesta.\n\nEntä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla\npakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa\nmonta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta\nja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut\nkätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu\noli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään\npäin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista\noloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli\naluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50\nkop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei\nmyöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan\nlupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut\ntyötä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu,\nyleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa\npakoitettuja lupia antamaan.\n\nPuutteellisesta ravinnosta johtuivat monet sairaudet, jotka leikkasivat\nrunsaan sadon. Useita kertoja vuodessa raivosivat myös kulkutaudit\nkaataen sekä paikallista väestöä että karkoitettuja joukottain.\n\nMonta tuntematonta osatoveria korjattiin haudan poveen. Monta tuttua\nsamoin.\n\nJohtuupa tässä mieleeni toukokuun puolivälissä 1915 kuolleen\nlättiläisen sosialidemokratin Cristop Mazkarin surullinen kohtalo.\nHän oli kuolinhetkellään ainoastaan kahdenkolmatta vanha. Oli\nsaapunut Libausta karkoitettuna sotatilan ajaksi Parabelin kylään,\nkolmekymmentä virstaa Narymista etelään, helmikuun lopulla terveenä\nja toivorikkain mielin. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa oli hän\nsairastunut suolikuumeeseen. Paikallinen välskäri — Parabelin kylässä\nsellainen on, muissa kylissä ei juuri löydy — oli sanonut taudin olevan\nkotimaista koleeraa ja menevän pian ohitse. Kylästä toiseen ei ollut\nhelppo saada lupakirjaa, mutta sairaan tilan yhä huonontuessa oli\nvartijavanhin kumminkin suostunut sellaisen Narymiin pääsyä varten\nantamaan. Mutta välskäri teki tenän, hän oli kerran sanonut, että tauti\nei ole vakavaa laatua, eikähän toki sopinut hänen lääketieteelliselle\noppineisuudelleen noin vaan joittenkin karkotettujen edessä taipua.\nVasta aivan viime tingassa, kun sairaan tila jo oli toivoton ja\nhänelle vielä ilmestyi suuri ajos kaulaan, perääntyi itsetietoinen\nvälskäri ja lähetti potilaan Narymin sairaalaan. Valtiolliset\nkarkoitetut järjestivät täällä toverinsa sairasvuoteelle päivystyksen,\nettä aina oli kaksi henkeä hänen tarpeitaan tyydyttämässä. Toverien\nhuolenpitokaan ei enää voinut auttaa, vaan kuoli Mazkar muutamien\npäivien kuluttua kiroten koko vallitsevan järjestelmän ja ne, jotka\nhänet olivat nuoruutensa keväässä temmanneet kotioloistaan ja syösseet\nkurjuuteen kuolemaan.\n\nHarvinaisissa olosuhteissa sattuivat kaikkikin kuolemantapaukset.\nAina niihin oli syynä puutteellinen lääkärinhoito ja viranomaisten\nylimielisyys. Erikoisen järkyttävä oli muuan tapaus, jolloin pristawin\nja paikallisen lääkärin huolimattomuus saattoi hautaan erään\nvaltiollisen karkoitetun juuri samana päivänä, jolloin hänen piti\nvapautua neljä vuotta kestäneen karkoituksensa jälkeen.\n\nEivätkä itsemurhatkaan olleet harvinaisia. Moni oli pakoitettu\nkäyttämään oman käden oikeutta hädän ja puutteen ahdistamana.\nErityisesti muistan hyvien tuttavieni Goldsteinin ja Jermolajewin\nkaksoisitsemurhan. Tarkasti olivat he tekonsa edeltäpäin harkinneet,\nkoskapa Jermolajew, joka vielä ehkä olisi voitu strykniini-myrkyn\nvaikutukselta pelastaa, voimakkaasti torjui kaikki auttamisyritykset.\nMolemmat nämä nuoret miehet — Goldstein 22 vuotias, Jermolajew 25 —\nolivat vanhoja karkoituspaikan kasvatteja. Iloton elämä oli heidät\nsiihen määrin lamauttanut, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien\nkuukausien perästä tapahtuvaa vapauttamistaan. Heidän toiveensa\ntäytettiin, ainoa toiveensa: heidät haudattiin vierekkäin ulkopuolelle\nhautuumaan.\n\nTahdon lopettaa tämän luvun lainaamalla edellämainitusta\nsisäasiainministeristön lähettämälle tutkijalle jätetystä\nvalituskirjelmästä vielä erään kohdan. Näin se kuului:\n\n\"Otan vapauden huomauttaa teidän ylhäisyydellenne jo kertomistani\nmuista tapauksista, jotka kuvaavat karkoitetuille osoitettua\nlääkärinapua sekä samalla karkoitettujen vaatetusavun saantia.\n\n\"Sarafanowkan kylässä (Moltshanowon alueella) kuoli syyskuun\npuolivälissä 1915 tuntemattomaan tautiin muuan vapaaehtoisesti\nkarkoitetun vaimonsa luokse saapunut Henrik Mats. Parin viikon perästä\nsairastui itse vaimo Mats kolmen lapsensa kera. Samoin sairastui heitä\nhoitava karkoitettu nainen Golz. Jonkun ajan perästä sai kuudennen\npiirin pristaw mainitun kylän vanhimmalta vartijalta ilmoituksen,\njonka liitän melkein sananmukaisesti: 'Ilmoitan teidän korkeudellenne,\nettä karkoitettu vaimo Mats ja hänen kolme lastaan (seuraa lasten\nnimet) sekä heidän luonaan asuva karkoitettu nainen Golz ovat\nsairastuneet tuntemattomaan tautiin, eivätkä kolmeen viikkoon ole\nnousseet vuoteesta. En voi heitä lähettää sairaalaan, kun ei heillä\nole minkäänlaista vaatetusta'. — Pristaw lähetti tämän tiedonannon\nMoltshanowon sairaalan välskärille pyytäen häntä matkustamaan\nSarafanowkaan sairaita katsomaan. Välskäri ei tavannut itseään vaimo\nMatsia enää elävien joukossa ja totesi lapsilla sekä Golzilla olevan\nlavantaudin. Välskäri ei voinut heitä heti lähettää sairaalaan. Sairaat\nkieriskelivät riepukasassa, lapsilla ei ollut edes paitoja päällään.\nVälskärin täytyi matkustaa takaisin Moltshanowoon, lähettää sieltä\nvartijan mukana sairasviittoja ja peitteitä, ja ainoastaan sillä\ntavoin saatiin sairaat sairashuoneeseen. Onneksi, tai pikemmin ehkä\nonnettomuudeksi, saatiin pelastetuiksi orvot, joista vanhin oli 13-ja\nnuorin 7-vuotias. Minne he nyt isättöminä ja äidittöminä joutuvat!\nVaatetusapua vaimo Mats ei saanut; hän saapui Narymin alueelta kesällä,\nja kesävaatetusapua ei annettu yhdellekään karkoitetulle. Pristaw\nWalter oli ilmoittanut, että hänen mielestään kukaan karkoitetuista ei\nkesävaatetusapua kaipaa.\n\n\"Tomskin läänissä sijaitsee pieni kihlakuntakaupunki Kusnetsk.\nLukemattomien anomusten jälkeen tavallisesti kuvernöörin erityisellä\nluvalla siirretään vaikeasti sairaita sinne. Siirtämistavasta mainitsen\ntositapauksen.\n\n\"Narymissa asui karkoitettu V. J. Lukin. Sairastaen munuaistautia anoi\nhän siirtoa Kusnetskiin. Lupa tapasi hänet sairaalassa, missä hän poti\nvaikeanlaatuista munuaistulehdusta. Ystävät neuvottelivat Lukinin\nkanssa ja päättivät kaikesta huolimatta lähettää hänet toivoen, että\nhän jossain Tomskin sairaalassa pian paranee. Narymin lääkäri antoi\nluvan vaikeasti sairaan lähettämiseen. Tunnottomassa tilassa saatettiin\nLukin laivaan. Sairaanhoitajattarena matkusti hänen mukanaan erään\nkarkoitetun vaimo.\n\n\"Venäjän karkoituspaikoilla on sellainen tapa, että toiseen paikkaan\nsiirrettyjen karkoitettujen, jollei karkoitus tapahdu rangaistuksen\nmuodossa, sallitaan matkustaa omalla kustannuksellaan, eikä 'etapilla'.\nErityisesti sovellutetaan tätä tapaa sairaisiin. Kaikkialla muualla,\npaitsi Tomskin läänissä, on tämä tapa käytännössä. Lukin tuotiin\nsyysk. 3. p:nä Tomskin sairaalaan ja jo 23. p:nä samaa kuuta hänet\nvangittiin ja teljetyin siirtovankilaan kuljetettavaksi 'etapilla'\nKusnetskiin, jonne hän saapui vasta joulukuun 3. p:nä. Terveisiinkin\nihmisiin vaikuttaa 'etappi' sangen turmiollisesti. Koko elämän ajaksi\njää joku 'etapilla' saatu vaiva. Mutta Lukin, joka kolme viikkoa ennen\nei kyennyt kättäänkään liikuttamaan, työnnettiin 2l 1/2 kuukautiselle\netappitielle jalkaisin (melkein koko matkan Tomskista Kusnetskiin\nkulkee 'etappi' jalkapolkuja).\n\n\"Sillä tavoin Tomskin läänissä helpoitetaan sairaitten karkoitettujen\nkohtaloa — lähetetään heitä parempiin paikkoihin.\n\n\"Minkäänlaisesta lääkärinavusta karkoitetuille Tomskin kihlakunnassa\nei kannata puhuakaan. Nyt jo kolmatta kuukautta raivoaa lavantauti\nTshigoran kylässä Narymin alueella. Kymmenkunta henkeä on jo kuollut.\nEnsi aikoina ei ollut minkäänlaista apua. Nyt juuri on sinne lähetetty\nvälskäri Panow. Osoitukseksi siitä, mitä lajia tämä välskäri on,\ntulkoon kerrotuksi keskustelu, joka tapahtui hänen ja Kazorbakin kylän\npostiaseman pitäjän välillä. Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne,\nettä otan vapauden toistaa tämän keskustelun sanasta sanaan:\n\n\"— Paljonko otat ajosta, mies?\n\n\"— Niin ja niin paljo.\n\n\"— Vähä, mies hyvä, ylen vähä, kaura kallistuu, kaikki kallistuu.\nMinäkin tässä tähän saakka postiasemaa pidin, mutta ei kannattanut,\nvälskäriksi kirjoittauduin.\n\n\"Hevosmies välskärin ominaisuudessa taistelemassa lavantautia vastaan!\n\n\"Tilanne vielä huononee sen kautta, että joka paikassa kieltäydytään\nantamasta sairaille lupakirjaa lääkärin luokse matkaamista varten.\nValtiollisesti karkoitetun Mazkarin ja karkoitetun Frischin kuolema\ntapahtui yksinomaan siitä syystä, kuten lääkäri itse ilmoitti, että\nliian myöhään tuotiin sairaat sairashuoneeseen. Ja kuinka paljon saivat\nponnistella Mazkarin toverit, ennenkuin heidän onnistui saada lupa\nhänen siirtämiseensä Narymiin!\n\n\"Hautoja, hautoja, kokonainen rivi hautoja!\"\n\n\n\n\nX.\n\n\"Naapurissa\" kylässä.\n\n\nKun on istunut parikin kuukautta sellaisessa \"kulttuurikeskuksessa\"\nkuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu\ntulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia\nkotinurkkia kauemmaksi.\n\nHelmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu\nsanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että\npistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin,\nvaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä\nNarymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään,\nvielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme\njuuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja\nsiellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E.\nSvinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat.\n\nMutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta\nmutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta\nmutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen\ntiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin\nkarkoituspaikalla.\n\nSe mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu.\nSellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän\nmuka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme.\nMutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan \"reilu\nmeininki\", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän\nkirjoittajan maanmies.\n\nEpäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei\nollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa\nhevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta\nvarakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi\npois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä\naikaa kuulla omaa kieltään.\n\nMitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle!\n\nKun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta\niltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos\ntapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei\n\"taivaan merkeistä\" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä\ntuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen\nilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet \"riitingit\".\n\nOlen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy\nyhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen\npuutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu\nuseampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli,\nettä tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä\nkertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain\nhiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että\nmeillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä\nvenäjänkielessä _konj_ merkitsee hyvää hevosta) ja \"lönkkäravia\" me\nmennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme.\n\nEi tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin\nvarmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat\nkuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta\nutelevalle: \"tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo\". Ja\nhyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti\nperille tuon kolmevirstaisen taipaleen.\n\nSiperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat,\nkoskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on\ntaloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä\nhörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme\najaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen\nmukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan\nvirstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa\naivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan\nepätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta\nminunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla.\nMatkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin\nlaskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.\n\nMaisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä\ntyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie\npuikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja\ntaas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas\njoutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin\non erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa\npaikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän\nsaavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti\narvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.\n\nMutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin\netelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät\neroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana,\njoten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä\nhuomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja\nkarjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa\nheti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat\nylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa\nhuolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua,\njoista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä:\nsalakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä\nja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja\nsellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on\nhelpompaa kuin \"pääkaupungissa\".\n\nKylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa,\nelävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa\nkylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa\nkala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet,\nettä kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia\naikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa\nostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun\neivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.\n\nIlinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista\nkahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin,\nettä yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme\noikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät\nyhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme,\nmutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla\nsakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla.\nVäkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista.\nMutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien\nillalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö,\nhevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin\nparemman puutteessa.\n\nVihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme\ntulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen\novat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän\nja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt\nostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi.\nSiinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei\nNarymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan\novat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää,\nmutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin,\nettä yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme\nvetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa\npukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän\nkipinänsä.\n\nUskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä\nulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla,\nyksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä,\nmulta kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen\nherran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat\nsiperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas\npuheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan\nlähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.\n\nMeitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan\nmeidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja,\njotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä\nselvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi\nsitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta\npopsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini\non hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty\ntietämättömyyttään syyttämään.\n\nSiellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen”\nmaaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen\ntarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin\nmaininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle,\nmutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika.\nHän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa.\nMaa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen\nsukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut\npuettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein\nnäkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä\nvaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit.\nItse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut\neuropalaisuutta ulkonäkööni.\n\nMinä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on\neksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse\nVenäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme\nhylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan\nhäntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa\npoikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä\ntainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin\nlaskemaa valistuksen perustusta.\n\nSeuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä\nkahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo\nkatsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi,\nsillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten\nvirstojen pituutta.\n\nIllalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet\nmuuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita\nsedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui\nkaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä.\n\nTymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen\nrannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea\nsedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla\njokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa\nIlinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa\nasukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on\nvallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä\nmuutamissa taloissa sellaisia \"nykyajan mukavuuksiakin\", joita muualla\nsaa turhaan hakea.\n\nPaikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7\nvaltiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa\nyläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen\nsalonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva\nSvinhufvudin —järjestystä valvomassa.\n\nSiellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin\nkeskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä\nsitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen\nSiperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen\ntarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville\nvenäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.\n\nKalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti\nkarkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta\nkuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän\nsaapuessamme.\n\nYleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä\nkarkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää\nparhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se\nmeihinkin teki.\n\nKaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle.\nPuolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa\nentistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme\nsaaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa.\n\nSekin on onni onnettomuudessa.\n\n\n\n\nXI.\n\nViranomaiset ja me.\n\n\nPäällikköjä meillä karkoitetuilla oli koko runsaasti.\n\nEnsinnäkin läänin kuvernööri, jota me emme koskaan saaneet nähdä. Hän\npysyi koreasti pääkaupungissaan, eikä hän sielläkään näyttäytynyt\nkarkoitetuille, eikä juuri muillekaan lääninsä asukkaille. Kuvernööri\nolikin vanhan järjestelmän vallitessa Venäjällä niin suuri herra, että\nse, jonka onnistui päästä hänen puheilleen, voi huoleti merkitä ristin\nseinään.\n\nMeidän karkoitettujen asioita hoiti varakuvernööri Wolodimirow, entinen\nmustasotnialaislehden \"Semstshinan\" toimittaja. Hänen puheilleen\nsattuivat väliin Tomskissa satunnaisesti majailevat karkoitetut\npääsemään, mutta ”audienssista” ei tavallisesti ollut apua, sillä\nhän piti periaatteenaan suhtautua kaikkiin pyyntöihin ja anomuksiin\nkielteisesti.\n\nMuistan, miten kerran erään Tomskin sairaalassa makaavan valtiollisen\nvaimo kävi pyytämässä samaiselta varakuvernööriltä, että hänen\nKusnetskiin siirretty miehensä saisi matkustaa omalla kustannuksellaan\nmääräpaikkaansa.\n\nVastaukseksi tuli tavanmukainen jyrkkä kielto.\n\n— Niin, mutta onhan mieheni sairas ja onhan ollut tapana sallia...\n\n— En voi mitään, sellainen on laki.\n\nVaimo lähti pois epätoivoissaan, sillä perheenisän tila oli siksi\narveluttava, ettei häntä mitenkään olisi voinut lähettää jalkapatikassa\nKusnetskiin taivaltamaan.\n\nSilloin tuli odottamaton apu. Muuan tuttava tiesi kertoa,\nettä Tomskissa asuu eräs Venäjän kansanliiton — tunnetuimman\nmustasotnialaisjärjestön — jäsen, jolle varakuvernööri on velkaa.\nSopisi kääntyä tämän liittolaisen puoleen, ehkäpä hän tällaisessa\ntapauksessa haluaa auttaa, sillä hän on itsekin kymmeniä vuosia\ntakaperin ollut karkoitettuna, vaikka sittemmin muuttanut mieltään.\n\nTuumasta toimeen. Eihän tuo ota, jos ei annakaan. Vaimo meni\nmustasotnialaisen puheille. Tämä asian kuultuaan lupasi sen järjestää.\nPistäysi toiseen huoneeseen puhelimeen ja pyysi vaimon odottamaan.\n\nParissa minuutissa oli asia järjestyksessä. Kun vaimo auttajansa\nkehoituksesta meni uudestaan Wolodimirowin puheille, oli tämä pehmeä\nkuin karitsa ja käski kanslistinsa heti kirjoittaa matkatodistuksen.\n\n\"Laki\" oli hyvin yksinkertaisella keinolla saatu vaikenemaan, sillä se\nlaki oli varakuvernööri itse.\n\nKyllä piti olla jo totinen paikka, ennenkuin siltä herralta sai luvan\nTomskiin matkustamiseen ja totisessakin paikassa se lupa seurasi vasta\npuolen vuoden kuluttua, ja silloin sitä hyvin monessa tapauksessa ei\nenää tarvittu, sillä luvanhakija makasi kolme kyynärää nurmen alla.\n\nSeuraava aste kuvernööristä oli isprawnikka. Hänen puoleensa oli\nkäännyttävä esim. silloin, kun haluttiin siirtoa johonkin toiseen\npaikkaan karkoitusalueella. Virallista kiirettä hänenkin kansliassaan\npidettiin, paitsi Silloin kun hakijalla oli asiamies, joka voi\nhakupaperin alle pistää vähä muutakin. Mutta siitä myöhemmin.\n\nIsprawnikka oli sentään niin armollinen, että suvaitsi kerran vuodessa\nmatkustaa halki koko julman avaran piirinsä, jolla pituuttakin oli\nyli 600 virstaa. Tällä matkallaan otti hän vastaan anomuksia, sekä\nsuullisia että kirjallisia, mutta jätti useimmiten niihin vastaamatta,\ntai vastasi kieltävästi, lukuunottamatta juuri edellämainitunlaista\ntapausta.\n\nLähimpänä päällikkönä oli pristaw, joka käyttäytyi kutakin karkoitettua\nkohtaan sen mukaan mimmoinen maksukyky tällä oli, tai mikäli tämä\nmuuten osasi häntä peloitella.\n\nPristawin apulaisena oli suurimman osan Narymissa oloaikaani muuan\nurjadnikasta (maalaispoliisista) kohonnut mies, joka juovuspäissään\nkuului kerskuneen tappaneensa kahdeksan miestä yhdellä kertaa\n(talonpojat olivat kerran vahingossa ajaneet karjansa kielletylle\nalueelle ja silloin oli tämä herra toisten poliisien kanssa ampunut\najajat), eikä pelkäävänsä muita kuin jumalaa.\n\nNarymissa sattui hänelle pieni \"erehdys\". Tuli myyneeksi ruunun\nampumatarvevaraston, jota pidettiin alkuasukasten (ostjakkien y.m.)\ntarpeiksi, omaan laskuunsa. Tämän tempun johdosta hänet siirrettiin\nkolmensadanviidenkymmenen virstan päähän perustettuun uuteen\nkarkoituspaikkaan, Moltshanowon alueelle, piirivartijaksi. Sielläkin\noli tullut kommelluksia, joista myöhemmin lähemmin, ja hän sai siirron\nIrkutskiin pristawin apulaiseksi. Mutta rangaistuksen hän joka\ntapauksessa vältti.\n\nPristawin komennettavana oli suuri lauma poliisivartijoita. Nämä ne\nyhtämittaa olivat välittömässä tekemisessä karkoitettujen kanssa.\nHe olivat melkein kaikki siveellisesti rappeutuneita miehiä, jotka\nantautuivat ala-arvoiseen tehtäväänsä välttääkseen sotapalveluksen ja\nrintamaan menon.\n\nHe olivat valmiita mihin tahansa, pieksämään karkoitettuja, ryöväämään\nheidän tavaroitaan, yleensä kaikellaisiin alhaisiin tekoihin.\n\nJoku aika ennen minun tuloani Narymiin olivat siellä juopuneet vartijat\nilman minkäänlaista syytä ampuneet neljä valtiollista karkoitettua.\nAsia oli jätetty sikseen, vartijat vain oli siirretty toiseen paikkaan.\nEi ollut viitsinyt tutkintotuomari lähteä pirttinsä lämpimästä ajamaan\nviittäsataa virstaa noin joutavan asian kuin neljän valtiollisesti\nepäluotettavan henkilön murhan vuoksi.\n\nAluksi aikoivat vartijat käyttäytyä vanhaan tapaansa meitäkin\nkohtaan, pieksivät erään ylioppilaan puolikuolleeksi ja harjoittivat\nkaikellaista ilkivaltaa. Mutta asema muuttui pian toiseksi.\nValtiollisesti karkoitettuja tulvi tulvimalla ja kohta oli meitä\nmelkein yhtä paljon kuin vartijoitakin. Silloin nostettiin anarkia\nanarkiaa vastaan. Pieksäjät vedettiin tilille ja pantiin heidät\nitsensä pyytämään pristawin kautta hallinnollista rangaistusta. Sen he\ntekivätkin, istuivat arestinsa ja paransivat tapansa.\n\nSitten estettiin vartijat tulemasta karkoitettujen asuntoihin asiatta.\nJollei heitä saatu näistä \"tarkastusmatkoistaan\" lakkaamaan hyvällä,\nniin käytettiin pahaa. Lähetettiin kerran nurinniskoin portaita alas;\njollei se auttanut, niin tehtiin sama temppu niin monta kertaa, että\nhalu läksi.\n\nSillä tavoin saatiin rauha maahan ja meille määräämisvalta. Joskus\nkyllä saattoi seurata karkoitetuille hallinnollisia rangaistuksia,\nmutta syy oli silloin päällystön, vartijat eivät uskaltaneet tehdä\nilmiantoja. Aiheetkin olivat sellaiset, jotka päällystö suoraan tiesi,\nomavaltaiset poistumiset asuma-aloilta, vastalausujajoukkueitten\nsaapuminen naapurikylistä muonarahojen viivyttelemisen tähden j.n.e.\nEihän sitä nyt ihan joka paikassa jaksettu määräämisvaltaa pitää, mutta\nenimmäkseen kyllä.\n\nNäin oli Narymissa, mutta Moltshanowossa oli asianlaita toinen. Siellä\nharjoitettiin pieksämistä vielä kauan sen jälkeenkin, kun Narymissa oli\nsaatu välit selviksi.\n\nPäästäkseni puhumasta omaan laskuuni otan tähän yhden monista ylemmille\nviranomaisille jätetyistä valituksista. Sen on jättänyt valtiollinen\nkarkoitettu Minz 5. p:nä maalisk. (v.l.) 1916.\n\nMaaliskuun 10. p:nä (v.l.) 1915 neljä päivää saapumiseni jälkeen\nkarkoituspaikalleni Alatajewon kylään, anoin minä saatuani Narymin\nlääkäriltä sairaustodistuksen, Tomskin kihlakunnan isprawnikalta\nsiirtoa Narymin kaupunkiin. Anomukseeni myönnyttiin. Kirjelmässään\nhuhtik. 6 p:ltä 1915 isprawnikka lausui: 'Minz siirrettävä Narymiin,\nmissä hän voi saada yhtämittaista lääkärinapua'. Lääkärintodistus oli\nliitetty papereihin, ja minä näin sen monta kertaa omin silmin.\n\nElokuun alussa, kun alkoi karkoitettujen siirtäminen Moltshanowon\nvolostiin, pyysin minä 5:nnen (Narymin) piirin pristawilta siirtoa\nmainittuun paikkaan, koska pidin itselleni edullisempana asua\nverrattain paljo eteläisemmässä paikassa. Sen ohessa pyysin herra\npristawia siirtämään minut vain siinä tapauksessa, että joudun itseensä\nMoltshanowon kirkonkylään, jossa on koko piirin ainoa sairaala ja\nlääkäri. Pristaw lupasi minulle tämän.\n\nSyyskuun 1. p:nä minä yhdessä kymmenen muun henkilön kanssa saavuin\nMoltshanowon kirkonkylään. Seuraavana päivänä yhdeksän saapuneista\nlähetettiin Maikowon kylään. Minulle ei kukaan puhunut sanaakaan siitä,\nettä olisin ollut määrätty johonkin toiseen paikkaan. Syysk. 20. p:nä\nminut kutsuttiin pristawin kansliaan erään vaatetusapua koskevan\nseikan vuoksi. Minut otti vastaan kirjuri Beljajew, pristaw oli juuri\nsilloin Tomskissa. Haettuaan esille paperini, ilmoitti Beljajew, että\nminä olen määrätty Maikowoon, enkä saa asua Moltshanowossa, ja että\nminun täytyy viipymättä lähteä määräpaikkaani. Minä vastasin, ettei\nminulle ole kukaan tästä seikasta maininnut, ja että minua koskevien\npaperien joukossa on lääkärintodistus minun sairaudestani ja lupa asua\nsiellä, missä on lääkäri, sekä että minä kaikessa tapauksessa odotan\npristawin tuloa ja puhun hänen kanssaan. Beljajew syyti silloin minua\nkohtaan koko joukon uhkauksia: lupasi sulkea putkaan, tehdä pöytäkirjan\nomavaltaisesta poistumisesta määräpaikalta, käyttää minua kohtaan\nasevoimaa (sivumennen sanoen Beljajewin lempilause). Minä poistuin.\nParin tunnin perästä saapui luokseni Moltshanowon vartijavanhin P.\nGreck ilmoittamaan, että kehoittavat minua matkustamaan Maikowoon,\njonka karkoitettujen luettelossa minun nimeni löytyy. Kysymykseeni\nminne minä hänen käsityksensä mukaan olen määrätty, vastasi Greck, että\nhänen luetteloillensa mukaan minä olen Moltshanowossa, mutta kanslian\nluetteloissa kuulun Maikowoon. Greck oli yhtä mieltä minun kanssani\nsiitä, että tämän väärinkäsityksen voi selvittää vain pristaw, ja\nneuvoi minua odottamaan hänen paluutaan.\n\nSaatuani näin pristawin muodollisen sijaisen suostumuksen jäin\noloilleni.\n\nSyysk. 24. p:n aamuna minun vielä nukkuessani tuli asuntooni kolme\npoliisivartijaa, joista yksi, Obuhow, oli varusteltu kiväärillä.\nViimemainittu heti lausui: 'valmistaudu matkalle Maikowoon'. Minä\nvastasin, että en suostu lähtemään, koska minulla on vartijavanhimman\nlupa jäädä Moltshanowoon pristawin tuloon saakka. Obuhow nosti silloin\nkiväärinsä aikoen lyödä minua pyssyntukilla päähän (en ollut ehtinyt\nvielä nousta vuoteesta), mutta toinen vartija ennätti tarttua Obuhowiin\nestäen iskun. Asuintoverini Mihail Leonowin huomauttaessa, ettei\nvartijalla ole oikeutta lyödä, latasi Obuhow samassa kiväärinsä, mutta\ntoinen vartija käänsi syrjään pyssyn suun. Pukeutuessani yritti Obuhow\nvielä muutamia kertoja lyödä minua, mutta hänen toverinsa joka kerta\ntorjui iskun. Koko ajan O. kiroili ja huudahteli: 'kaikki lyön mäsäksi,\neikä minulle siitä mitään tule, kiittävät vain'.\n\nPristawin saavuttua juttelin hänen kanssaan ja sain luvan jäädä\nMoltshanowoon. Silloin selvisi, ettei lääkärintodistusta enää ollut\npapereilleni joukossa. Minne se oli joutunut ja millä tavoin? — en\ntiedä.\n\nPieksämisjärjestelmä on viime aikoina saavuttanut erinomaisen\nlaajuuden. Kerron pari minulle tunnettua tapausta. Toinen niistä sattui\naivan silmieni edessä.\n\nKarkoitettu Gamshei Modlin saapui syyskuun ensimäisellä puoliskolla\nMoltshanowoon Narymin alueelta. Syysk. 22. p:nä mainittu kirjuri\nBeljajew ilmoitti hänelle, että hänen täytyy matkustaa Grishinskin\nkylään. Modlin juuri siihen aikaan hankkiutui sairaalaan. Kun hänelle\nilmoitettiin siirrosta, meni hän sairashuoneelle ja Moltshanowon\nlääkitsemisaseman hoitaja antoi hänelle sairaustodistuksen liittäen\nsiihen huomautuksen, ettei voi juuri sillä hetkellä sijoittaa M:ia\nsairaalaan sairaspaikkojen puutteen vuoksi ja pyysi jättämään M:n\ntoistaiseksi Moltshanowoon. Tämän todistuksen kanssa ilmaantui M.\nkansliaan, mutta Beljajew siitä huolimatta käski hänet hankkiutumaan\nmatkalle. M. toisti vielä, että hänen on välttämätöntä päästä\nsairaalaan terveytensä palauttamisen vuoksi. Silloin läsnäoleva vartija\nObuhow tarttui nurkassa olevaan kivääriin ja löi pistimellä M:n käteen.\nHaavan kädessä olen nähnyt omin silmin. Jonkun ajan kuluttua näin\nasuntoni ikkunasta, kuinka M:n kortteeriin meni kolme vartijaa, niitten\njoukossa Obuhow kiväärillä asestettuna. Minä astuin kadulle. Hetken\npäästä syöksyi M. kadulle yltäänsä veressä; hänen oikeassa poskessaan\nammotti suuri haava. Hänen jälessään tuli O. ja ajoi hänet edellään\nkansliaan. Sieltä tulivat he takaisin hevosella, kokosivat M:n tavarat\nja veivät hänet Grishinskin kylään.\n\nModlin on jo vanhanpuoleinen mies, kauhean arka, eikä kykene\nvastustamaan vartijaa, ei edes sotkemaan tätä sanoilla.\n\nModlinin pieksemistilaisuudessa oli läsnä viisi todistajaa (seuraa\nnimet).\n\nKatson tarpeelliseksi huomauttaa seuraavaa: joku aika\ntakaperin Modlinia kuulusteli Tomskin kihlakunnassa matkustava\nkuvernementtihallituksen virkamies Sawadowski. Huoneeseen, jossa\nkuulustelu tapahtui, saapui jollekin asialle vartija Obuhow.\nKertoessaan parhaillaan tapahtumasta ja nähdessään O:n pyörtyi M., niin\nsuuri oli kokemansa vaikutus häneen.\n\nModlin osoitti Sawadowskille seuraavaa: kun häntä verta vuotavana\nvietiin hevosella, vaati häntä saattava O. häneltä viittäkymmentä\nkopeekkaa. Modlin ei voinut summaa luovuttaa, kun hänellä ei\nollut rahaa. Obuhow vaati edes kolmeakymmentä kopeekkaa. M.\nuudisti kieltonsa. Huomatessaan M:n rinnassa merkin, joka annetaan\nilmalaivaston hyväksi lahjoittaneille, haukkui O. M:ia sanoen:\n'laivastolle sinulla riittää viisi ruplaa, mutta minulle ei\nkolmeakymmentä kopeekkaa'.\n\nLokak. 31. p:nä 1915 Magotshinon kylässä (Moltshanowon alueella)\nvartija Njemtshenko pieksi valtiollista karkoitettua Fischbeiniä\nsen johdosta, että viimemainittu pyysi lupakirjaa matkustaakseen\nMoltshanowoon. N. sulki asuntonsa oven ja ja pieksi F:iä, kunnes\nkyllästyi; ensin nyrkeillä, ja kun käsi väsyi — tuolilla. Magotshinon\nkarkotettujen keskuudessa tämä tapaus herätti kiihtymystä. Sattumalta\nkylän läpi matkustava piirivartija Ishutenko, joka hoiti 6:nnen\npiirin pristawin apulaisen virkaa, rauhoitti karkotettuja ja lupasi\nlaatia pöytäkirjan pahoinpitelystä. I. kutsui luokseen Fischbeinin\nja laati pöytäkirjan — häntä vastaan omavaltaisesta poistumisetta\nkarkoituspaikalta, joka muka oli tapahtunut joitakin viikkoja\nsitten. Ainoastaan pitkien keskustelujen jälkeen meidän, F:in\ntoverien, onnistui taivuttaa itse pristaw Forlow laatimaan pöytäkirja\npahoinpitelystä.\n\nKarkoitettujen ampumista vartijain puolelta, joskin se on\nharvinaisempi ilmiö, on sentään tapahtunut useampia kertoja. Elok.\n31. p:nä Snamenskajan kylässä vartija Sysonow ampui takaapäin\nlevollisesti kulkevaa ja mitään aavistamatonta karkoitettu Serikowia.\nLaukauksen johdosta paikalle kiirehtineille toisille karkoitetuille\ntukkihumalainen vartija ei voinut selittää ampumisen syytä, mutisihan\nvain jotain.\n\nKolbinskin kirkonkylässä juopuneet vartijat joutuivat sanasotaan\nsamallaisessa tilassa olevien rikollis-karkoitettujen kanssa. Tuloksena\nvakavasti ampuma-aseen haavoittama karkoitettu Kowtshinski.\n\nLopettaen katsaukseni muutamiin karkoitettujen oikeudellista asemaa\nMoltshanowon piirissä kuvaaviin tapauksiin tämän karkoituspaikan\nlyhyen olemassaolon aikana tahdon vain huomauttaa, että Tomskin\nkihlakunnan isprawnikan Pelioshewskin toimeenpanema järjestelmä — kuten\neräs vartija lausui — antaa karkoitettujen kaikissa mahdollisissa\ntilaisuuksissa tuntea olevansa karkoituspaikoissa, lyömis-, väkivalta-\nja ampumisjärjestelmä, johtaa luonnollisesti siihen, että parhaiten\nväkivallan harjoittamisessa kunnostautunut vartija saa joka kerralta\nylennyksen. Tomskin kihlakunnassa selkäsaunoistaan tunnettu vartija\nNjemtshenko piestyään Ilinon kylässä, missä hän oli nuorempana\nvartijana, karkoitettua Tshetshko-Balakeria määrättiin Pashnjan kylään\nvanhimmaksi vartijaksi. Harjoiteltuaan mainitussa kylässä koko joukon\nselkäsaunojen jakelua, määrättiin Njemstshenko vanhimmaksi Magotshinon\nkylään (Moltshanowon alueella), missä karkotettuja on enemmän kuin\nPashnjassa. Ei ole syytä huomauttaa, millaisen vaikutuksen tämä\ntämmöinen yleneminen tekee toisiin vartijoihin.\n\nEn tiedä, miten lääninhallitus suhtautuu tällaisiin asioihin, mutta\nkuvaavia ovat erään lääninhallituksen karkoitettujen tilaa tutkimaan\nkomennetun virkamiehen Senkewitshin sanat: \"vartijoita vastaan\", sanoi\nhän, \"te valitatte, pristawia vastaan samoin, isprawnikka ei teitä\nmiellytä, kuvernööri on paha pitäisikö teille joka kylään ministeri\nsijoittaa. Meillä ei Venäjällä tosiaankaan riitä tähän tarkoitukseen\nministereitä'.\"\n\nKylläksi pieksämisistä.\n\nTässä yhteydessä on vielä puhuttava lahjomisjärjestelmästä. Sehän on\nyleinen pahe Venäjällä, mitenkäpä karkoitusalue olisi voinut olla\nilman sitä. Sangen runsaan veron Tomskin kihlakunnan viranomaiset\nkantoivatkin. Heillä ei ollut mitään taksaa, ottivat vain kultakin\nvarallisuutensa mukaan. Valtiolliset karkoitetut eivät veroa suostuneet\nmaksamaan ja siitä syystä ei heillä ollut mitään etujakaan, vaikka\nkyllä varsin usein sattui sellaisiakin tapauksia, ettei maksettu\nlahjuskaan tuottanut vastaavaa hyötyä.\n\nNiinpä johtuu mieleeni seuraava tapaus:\n\nV. 1915 pristaw Walterin aikana sairastui muuan karkoitettu Tunkewitsh\nankaraan hermotautiin, jonka vuoksi Narymin lääkäri antoi hänelle\nmääräyksen siirtyä Kolpashewoon (noin 150 virstaa Narymista etelään),\njossa hänet voitaisiin sähköhoidolla parantaa. Pristaw ei täyttänyt\nmääräystä, luultavasti siksi, ettei saanut rahaa. Silloin läksi T.\nomin lupinsa. Hänet tuotiin takaisin Narymiin, josta pristaw karkoitti\nhänet omavaltaisen poistumisensa vuoksi Kalgujakiin, Narymin piirin\npohjoisimpaan ja kurjimpaan kolkkaan. Lääkäri antoi uuden todistuksen,\njonka mukaan T:n täytyi ehdottomasti asua semmoisessa paikassa, jossa\nkeskeytymätön lääkärinapu oli saatavissa. T:n vaimo meni todistuksen\nkanssa pristawin kansliaan, jossa sattui olemaan pristawin apulainen\nIshutenko. Tämä vastasi, että pyyntöön voidaan suostua sillä ehdolla,\nettä rouva T. luovuttaa Punaisen Ristin (!) hyväksi kymmenen ruplaa.\nRouva maksoi rahat, mutta mitään kuittia ei I. antanut. Maksaja kyllä\narvasi, mihin kymmenruplanen joutui, mutta ei siitä välittänyt, olipa\nvielä iloinenkin, että niin vähillä lunnailla pääsi.\n\nNyt olisi luullut asian olevan selvä ja miehen vapautuvan Kalgujakin\nrangaistussiirtolasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta Kalgujakin\nvartijavanhin kieltäytyi antamasta lupakirjaa matkaa varten. Silloin\nT. luottaen pristawin apulaisen lupaan läksi omin luvin Narymiin.\nSiellä kohtasi häntä uusi yllätys. Pristaw Walter, joka nyt oli itse\npaikalla, vangitsi T:n ja lähetti hänet Tomskin vankilaan kärsimään 3\nkk. vankeusrangaistusta omavaltaisen poistumisensa tähden Narymista\nKolpashewoon. Pristaw oli näet tehnyt kuvernöörille ilmiannon T:ia\nvastaan ja saanut jo sillä välin tuomion käsiinsä.\n\nPalattuaan vankilasta vangittiin T. uudestaan ja lähetettiin\ntoistamiseen kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta toisen omavaltaisen\nmatkansa vuoksi Kalgujakista Narymiin.\n\nNämä kaksi hermokuuria vaikuttivat T:iin niin, että hän menetti\njärkensä.\n\nMutta antakaamme puheenvuoro äskenmainitulle Minzille, joka\nvalituskirjelmässään sisäasiainministeriön karkoitettujen asioita\nhoitavalle virkamiehelle M. Sofronoville lausui m.m. seuraavaa:\n\n\"Siirryn nyt kaikkein hämmästyttävimpään — teidän ylhäisyytenne\nnäkökannalta — ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkoitettujen elämässä,\nkaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua,\nvaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana\nseuraavien rivien johdosta.\n\n\"Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä tapauksessa\nauta. Peloitetut karkoitetut, jotka voisivat todistaa lukemattomia\ntosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen ja kiristykseen tulee,\nhallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa, ehdottomasti pelkäävät sanoa\ntotuutta. Ainoana suotavana pidän sitä, että Tomskin kihlakunnan\npoliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Ainoastaan\nvalansa nojalla oikeudessa karkoitetut puhuvat totta. (Selitykseksi\ntähän kohtaan sopinee mainita, että Venäjällä ei virkamiestä ole voitu\nsaada oikeuteen vastaamaan muuta kuin esimiestensä suostumuksella.\nValittaja näkyy uskovan, ettei 'koira koiran hännälle polje',\nminkävuoksi ehdottaa toista mutkattomampaa keinoa.)\n\n\"Minä jo puhuin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä\noli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä\nsuhteessa julma selitys, että karkoitettujen juutalaisten vaimoilla\nei ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin\ntiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen\nkultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia\notti isprawnikka Pelioshewski, otti pristaw Walter siitä, etteivät\nkarkoittaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vanhimmat vartijat\nkarkoituksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi.\n\n\"Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin\nkihlakunnan isprawnikka Pelioshewski runsaan veron. Samoin keräsi veroa\npristaw Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkoitettu Burschsteinin\nMoltshanowosta. Häneltä Walter otti 25 rpl., mutta karkoitti silti\nhänen vaimonsa.\n\n\"Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16. p. jouluk. 1915\nilmoitti 6:nnen piirin pristaw karkotetulle juutalaiselle Sudarskille\nisprawnikka Pelioshewskin määräyksen, että hänen vaimonsa kahden\nalaikäisen lapsensa kanssa ollen asunto-oikeutta vailla täytyi heti\nmatkustaa Moltshanowosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme\nvielä senkin jälkeen, kun joku kiertokirje on menettänyt voimansa,\nsovittavat sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei\nole muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko\nmaailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioshewskille\noli tunnettu uusi selitys karkoitettujen juutalaisten vaimojen\nasumaoikeudesta miestensä luona. Sen päätän seuraavasta: yli kaksi\nviikkoa ennen jouluk. 16. p:nä M:wossa kävi kaksi kuvernöörin kanslian\nvirkamiestä, herrat Sawadowski ja Senkewitsh. Juutalaisten valituksiin,\nettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti Senkewitsh, että\nsiitä saakka kuin karkoitettujen juutalaisten vaimoille on annettu\nasumaoikeus miestensä luona, heille on annettava myöskin muonarahaa.\nPari päivää sen jälkeen M:woon saapunut isprawnikan apulainen\nWishnjewski samallaisten valitusten johdosta määräsi heti annettavaksi\nelatusrahat niille karkoitettujen juutalaisten vaimoille, jotka eivät\nvielä olleet niitä saaneet.\n\n\"Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernööriviraston\nvirkamiehet, ja isprawnikan apulainen, niin ei isprawnikkakaan voinut\nolla siitä tietämätön.\n\n\"Mutta miksi sitten isprawnikka karkoitti Sudarskin perheen? Eiköhän\nvain hän mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi,\nettä Sudarski oli varakas mies?\n\n\"Karkoitettujen siirto Narymin alueelta Moltshanowoon antoi myös\npoliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen.\n\n\"Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen\npiirin pristaw (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi. Monet\nsiirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä halunneet\nlähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita ei ollut\nsiirrettävien luetteloissa, multa jotka kumminkin halusivat siirtyä.\nWalter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois luetteloista,\ntoisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan.\n\n\"Karkoitettujen määrääminen Kolpashewoon ja osaksi Toguriin (sijaitsee\nK:sta 8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti\nmyös poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä\nsaataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset\nkarkoitetut pois.\n\n\"Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa\nodottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta\nmiestä. Heidän joukossaan olivat m.m. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum.\nErään isprawnikka Pelioshewskin apurin, Fuksmannin, kautta heille\nilmoiteltiin, että he määrättyä lahjusta vastaan voivat saada\nmääräyksen Kolpashewoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen.\nMuut eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin\nParabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla\nsaivat karkoitetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpashewon\nlaiturista pristaw Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa\npristawiin, että hän siirtäisi loputkin Kolpashewoon. Asian otti\nhoitaakseen Liebenbaum. Kolpashewosta lähdettyä meni hän pristawin\nhyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä\nverrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin\niloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 520 rpl. Rahat\nmaksettiin heti ja pristaw neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa ei pidä\npoistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin saakka heille\nkuului ruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan, Kargasokin kirkonkylään\nsekä sieltä samalla laivalla paluupiletti Kolpashewoon. Niin\ntehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin ruunun kustannuksella,\nmatkusti heitä Tomskista saattamassa ollut poliisivartija.\n\nEi ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta auttavat\nkarkoitettuja pakoon.\n\n\"Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24. p:nä syysk.\nuseinmainittuna vuonna — pakeni Moltshanowosta kuusi miestä.\n\n\"Viidelle heistä 6:nnen piirin pristawin kirjuri Beljajew 275 ruplan\nhinnasta antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että\njuuri samaan aikaan Beljajew minulta ja kokonaiselta joukolta\nmuita karkoitettuja kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun\npostilähetyksen saantia varten, vedoten siihen, että pristawin\npoissaollessa hänen leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää,\nmistä ihmeestä Beljajew sai leimasimen leimatakseen pakoa varten\nantamansa todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen\npakoituksesta sähköitti isprawnikalle mainittujen karkureitten\npidättämisestä. Parin kuukauden päästä tuli isprawnikalta vastaus, että\nmainittuja henkilöitä laivalla ei tavattu.\n\n\"Näitten kuuden joukossa oli myöskin yllämainittu Blind.\n\n\"Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elävienkuvien\nrikosromaanilta?\n\n\"Kas tässä vielä hauska juttu:\n\n\"Karkoitettu Tshishewski, asuva Kolominon kylässä, päätti siirtyä\nMoltshanowoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajewin puoleen — muuten\npristaw Forlowin läheinen sukulainen. Beljajewin kanssa karkoitetut\nsellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä Tsheshimskikin\nesitti pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti\nsaikin. Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon\nkylän vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: 'Katsoen siihen,\nettä 6:nnen piirin pristaw siirtää karkoitettu T:n Moltshanowon\nkirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon'. Alla\noli 6:nnen piirin pristawin sinetti ja allekirjoitus: '6:nnen piirin\npristaw, puolesta Beljajew'.\n\n\"T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi\nM:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana\npäivänä tulemaan vaatetusrahaa hakemaan. Samana päivänä T. tapasi\npiirivartija Ishutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon,\nvastasi, että pristaw siirsi.\n\n\"Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan sai hän pristawilta itseltään\nkuulla saman kysymyksen: 'mitenkä te olette tänne joutunut?' T:lle tuo\nkysymys oli vallan odottamaton. Hän oli täydellisesti valtuutettu, että\npristaw oli suostunut hänet siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata.\nLäsnäoleva Ishutenko haukkui T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta.\nSekä pristaw että I. käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon.\nKoko kohtauksen ajan oli läsnä myös B., hän vuoroon punastui, vuoroon\nkalpeni, eikä puhunut sanaakaan.\n\n\"Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajew. Sensijasta, että\nolisi vastannut T:n moitteisiin, vaati hän vielä 5 ruplaa, ja saatuaan\nrahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristawin sanoihin ja\nasumaan edelleen M:ssa.\n\nPari \"päivää näitten tapahtumien jälkeen pristaw ollessaan Kolominossa\nkysyi vanhimmalla vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä\nM:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristaw luki sen, pisti\ntaskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää.\n\n\"Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristawin ja B:n\nvälillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristawille, että T. ei\nvieläkään ole matkustanut pois M:osta; pristaw viittasi vain kädellään.\nYksin Ishutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin lähetti tämä I:n\nluokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä ehdoilla,\nmutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon.\n\n\"Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elävien kuvien näytelmä?\n\n\"Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jälelle ylemmästä\npäällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin\noli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten toisille\npaikkakunnille. Määrättyä maksua vastaan vanhimmat vartijat\nlupatodistuksia sentään joillekin antoivat. Enemmän kuin muut on\nansainnut Kolpashewon vanhin vartija Isajew. Hän ottaa maksun kaikesta.\nHänelle maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierroksilleen\nliian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan 'muuten\nvaan'. Isajew käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen\njuutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia\nkarkoituspäivien lykkäämisestä.\n\n\"Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on\nkehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin\nselväksi ryöstöksi.\n\n\"Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun\ntoisella, puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, anneltiin\nisprawnikan konttorissa vaatetusapua 18 rpl. 18 rpl. 43 l/2 kop.\nasemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sareke, jossa piti\nolla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarekkeeseen, johon\nsaajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: 'niin ja niin monta\n(kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kop. olen\nsaanut', tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa\ntapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan.\nMyöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkoitettu L.\nSchmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai isprawnikalta\nvastauksen: 'kuten luettelosta näkyy, on Schmidt saanut täyden summan.'\n\n(Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkoitettuja, joita näin\ntietämättömyytensä takia oli 'jymäytetty'.)\n\n\"Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin\nväärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän\nraoitettu.\n\n\"Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon\nkaikki Pelioshewski & C:o kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen\ntutkimus, ennenkuin karkoitetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin\n'tuntemattomien' henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon välttämättömät\ntodistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja tutkimuksen ajaksi\novat heti poistettavat virantoimituksesta isprawnikka Pelioshewski,\npristaw Walter ja piirivartija Ishutenko.\"\n\nSellaisia juttuja!\n\nMinäkin voisin jatkaa niitä vielä sangen pitkälle, mutta pääseehän\nnoistakin jo vähän perille siitä komennosta, joka meillä\nkarkoituspaikalla vallitsi.\n\nYhtä tapausta en sentään malta olla Pelioshewskin ansioluetteloon\nliittämättä.\n\nV. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan\nkarkoitettu nuori mies. Odotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin\nalueelle, oli hän saanut vaimoltaan Pietarista sähkösanoman, jossa\nilmoitettiin, että siellä olisi suuri afääri tekeillä ja sen\nlisäksi saattaisi olla mahdollista hänen karkoituksenalaisuudesta\nvapautumisensakin, jos hän itse voisi saapua Pietariin edes päiväksi\ntai pariksi.\n\nTilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti\nkoettaa. Hän meni isprawnikan luo ja selitti tälle avoimesti asian.\n\n— Onko teillä rahaa?\n\n— On kyllä, paljonko pitäisi olla?\n\n— Kuusisataa ruplaa.\n\n— Tässä on, olkaa hyvä!\n\n— Onko passia?\n\n— Ei ole, teidän jalosukuisuutenne, se lienee teidän hallussanne\nolevien papereiden joukossa.\n\nIsprawnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, sieltä löytyi passi.\n\n— Tässä on passi, mutta luvatkaa kunniasanallanne tulla kahden viikon\nperästä takaisin.\n\n— Sen lupaan!\n\nTämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon.\n\nMitä luulette ylläesitetyille herrasmiehille kaikista kolttosistaan\nseuranneen?\n\nIshutenkosta on jo tämän luvun alussa mainittu, että hän pääsi\npristawin apulaiseksi Irkutskiin, Siperian pääkaupunkiin. Siis\nparempaan virkaan.\n\nPelioshewski meni upseerikouluun ja palvelee kai vieläkin Venäjän\nkunniakkaassa armeijassa.\n\nSamassa armeijassa palvelee myös pristaw Walter, mutta lienee vain\naliupseerina. Vänrikkikouluun hänkin sentään tenäsi menevänsä, kun\nhänet viime syksynä Tomskissa tapasin.\n\nMitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Tomskin kihlakunnan uusi\nisprawnikka, joka virka-aikanaan ehti hankina itselleen ainakin\nyhtä hyvän ansioluettelon kuin edeltäjänsäkin, oli pitävinään\njonkunlaista hallinnollista tutkimusta, jota olisi riittänyt kaiketi\ntuomiopäivään asti, ellei vallankumous olisi tullut väliin. Uuden\nisprawnikan tutkimuksissa oli muuten pääpontena lahjuksia antaneitten\nja kiristyksen alaisiksi joutuneiden karkoitettujen uhkaileminen\nrangaistuksella.\n\nEhkä ei haittaa huomauttaa, että Pelioshewski ja Walter, jotka\nmahdollisesti pelkäsivät pahempaakin, olivat ennen virasta eroamistaan\ntoimittaneet kaikessa hiljaisuudessa pahimmat todistajat paremmille\nmarkkinoille, s. t s. antaneet heille tilaisuuden paeta.\n\n\n\n\nXII.\n\nNarymista Tomskiin.\n\n\nVihdoinkin, vihdoinkin pois tuosta onnettomasta loukosta! Vihdoinkin\nkoitti se onnen päivä, että minä voin pudistaa Narymin tomut\njaloistani. Niin, onnen — onnen sittenkin, vaikka minä olin raihnainen\nja sairas.\n\nMutta saisihan toki hetkeksi vuoden ja kahdeksan kuukautta niillä\nmailla majailtuaan jättää silmistään poliisivartijain univormut ja\nainaista ympyräänsä kiertävien karkoitettujen alakuloiset kasvot\nja tuntea aloittavansa matkan vapaaseen maailmaan, työn ja toimen\nmaailmaan — elämään. Yksi vartija sentään mukanani seurasi, mutta hän\nei ollut tungetteleva ja pysyttelihe omassa hytissään.\n\nViimeinen höyrypillin puhallus, viimeinen kädenpuristus harvojen\nystävien kanssa, ja jokilaiva liukuu keveästi kohti Obia — alkaa\nensimäinen matkani Narymista höyrylaivalla, erämaasta kulttuurin\ntuotteella kulttuuria kohti.\n\nKuvitellessani edeltäpäin matkaani, olin luullut jo vieroittuneeni\npitkäaikaisessa yksinäisyydessäni niin tyyten kaikista\nkulttuuri-ihmisten mukavuuksista, että tuntisin itseni kokonaan\noudoksi uudessa ympäristössäni. Mutta eikö mitä! Nykyajan ihminen\non sentään kaltaisensa. Kun laivan kapteenin apulainen johtaa minut\nsuoraan ensimäiseen luokkaan ja minulle käsittämättömällä ystävyydellä\nselittää, että vaihdetaan nyt ruunun \"transportti\" hiukan mukavampaan\nkomentoon, olen minä tosin aluksi ymmällä, mutta en niin paljon komean\nympäristöni kuin tämän minulle tuntemattoman henkilön ystävyyden\njohdosta. Mutta saattajani pujahtaa ovesta ulos, ja kohta istun minä\npehmeillä penkeillä tottuneesti kuin joku matkatarkastaja, joka ei\neläessään ole muuta tehnytkään kuin matkustellut.\n\nVasta illalla selviää minulle, miksi tämä ystävyys minua karkoitettua\nkohtaan. Kapteenin apulainen pistäytyy luokseni ja kertoo olleensa\nennen karkoitettuna valtiollisten mielipiteittensä takia samaiselle\nNarymin alueelle, matkustaneensa sittemmin kotipaikalleen Venäjällä,\nmutta kun ei saanut todistusta \"valtiollisesta luotettavaisuudestaan\"\noli palannut Siperiaan, päässyt sitten siellä \"luotettavien\" kirjoihin\nja alkanut jo harjoittaa opintoja yliopistossa, kunnes sotapalvelusta\nvälttääkseen siirtyi appiukkonsa omistaman laivan palvelukseen. Hänellä\noli siis täysi selko karkoitettujen oloista ja elämästä, ja hän soi\nminun matkustavan \"ihmisten tavoin\".\n\nKun hän illan pimetessä halusi lähtiessään sytyttää sähkön hyttiin,\ntartuin minä kuin hädissäni hänen käteensä huudahtaen: \"ei, odottakaa,\nsallikaa minun, siitä on jo niin kauan, kun minä olen tällaisia\nvehkeitä edes nähnytkään\". Hän hymyili ja luulenpa, että hänellä\npoistuessaan oli jotain kosteata silmänurkassaan. Ehkä muistuivat hänen\nmieleensä omat eletyt kokemukset.\n\nNiin, Narymin olin jättänyt, mutta Narymin aluetta riitti vielä\nkokonaiseksi vuorokaudeksi. Narymin pristaw-piirin eteläiseen rajaan on\nnimittäin Narymista vielä yli 150 virstaa.\n\nMitään luonnonihanuuksia ei matkustajalle ole tarjona. Koko matkan on\nOb sama yksitoikkoinen, keltainen uoma. Kaikkialla on toinen ranta\njyrkkä, tulvaveden syömä, toinen loiva ja matala, tulvaveden kuivuttua\nylt’yleensä hiekkasärkkien peitossa. Kummallakin rannalla kasvaa pientä\nlehtimetsää, joka välistä muodostaa aivan läpipääsemättömän aidan.\nNarymin alueen kesä on unelias ja väritön. Päivänkakkara on ainoa\nkukka; ja sekin on jo nyt elokuun loppupuolella valkoiset teriönsä\nvaristanut. Lehtikin on puusta putoamassa merkkinä siitä, että lyhyt\nsuvi on mennyt. Alkaa kuukautinen syksy, sitten sataa lumen, joka ei\nenää lähde. Narymin alue on talven maa.\n\nSuuremmat kylät ovat verrattain kaukana rannasta. Pienempiä\nasuntoryhmiä sangen harvassa. Kuolleen luonnon povella ei ihmiselämä\nviihdy.\n\nKolpashewon kirkonkylään saavuimme siksi varhain aamulla, ettei\nminulla ollut tilaisuutta nähdä tämän kylän \"kermaa\". Tämä nyt sitten\non se Narymin alueen \"keidas\", johon pääsee vain rahapussin nyörejä\nhellittämällä. Kaikkialle onkin painanut rikas väestö leimansa.\nLeipänaulasta alkaen on kaikilla tavaroilla satumaiset hinnat. Tuskinpa\nitse Tomsk enää vetää vertoja hintojen kohtuuttomuudessa Kolpashewolle.\n\nHarhaillessani Kolpashewon yksinäisiä raitteja näin minä siellä\nsuureksi ihmeekseni — kaksi sikaa! Jahah, siis sittenkin siirtymässä\nkulttuuria kohti! Aivan kuin tuulahdus elävästä elämästä. Pohjoisempana\nNarymin alueella ei sellaisia eläimiä tapaa.\n\nSanovat Kolpashewossa jo löytyvän hiukan maanviljelystäkin, mikä\nylempänä on jokseenkin tuntematon elinkeino. Hyvin paljon mahdollista,\nsillä Kolpashewon kirkonkylä sijaitsee korkealla töyränteellä, missä\ntulvavesi ei seutuja hukuta, kuten on laita alavassa Narymissa ja\nuseimmissa muissa Narymin alueen kylissä.\n\nVielä puolisentoistakymmentä virstaa Kolpashewosta ja Narymin alue,\ntuo \"jumalan hylkäämä maakunta\", loppuu. Viimeisenä on kukoistava\nNowo-Ilinskin kylä, joka sekin nykyään on karkoitettujen asuttama.\n\nJa kohta Narymin alueelta päästyä alkaa luontokin vaihtua eloisammaksi.\nSavi ja sora loppuu, tai ainakin vähenee. Ilmenee mustamultaisia\nrantoja, kukkuloita ja harjanteita, siellä täällä jo oikeata metsääkin.\nRannoilla näkyy kyliä tiheämmässä, vilahtelee viheriöitä peltoja,\npysähdyspaikoissa saattaa jo nähdä niittokoneita ja hevosharavia\nrehevää heinää kasvavien niittyjen vierellä. On saavuttu erämaasta,\nluonnontalouden valtakunnasta, rehevämmille alueille, missä konetyö jo\nkorvaa ihmisvoiman.\n\nMoltshanowon kirkonkylä on suuri ja tiheäasutuksinen. Siellä\nharjoitetaan maanviljelystä ja järjestettyä karjanhoitoa.\nUutisasukasvirta Venäjältä — eritoten Ukrainasta — on sinne näihin\nsaakka vuolaana vyörynyt. Karkoitetut toivat myös tullessaan uutta\nelämää ja uutta työvoimaa. Muuan karkoitettu perusti kylään meijerin,\nja Moltshanowon voi on avannut itselleen tien sekä etelään että\npohjoiseen. Ympäristössä on varsin tiheässä uutisasutuksia, jotka ovat\nvähitellen muodostumassa kukoistaviksi kyliksi.\n\nMoltshanowosta eteenpäin muuttuvat rannat yhä tiheämmin asutuiksi,\npenikulmaiset talottomat taipaleet tyyten loppuvat. Moltshanowoon\nsaakka (noin 175 virstaa) on Tomskista maantie, joten liike sillä\nvälillä kelirikostakin huolimatta on melkein keskeytymätön. Luonto on\nmyös rikkaampi tarjoten silmälle sangen vilkasta vaihtelua. Siellä\ntäällä vilahtaa jo tuuhea koivikkokin, jollaista ylempänä tuskin\nhavaitsee. Ainakaan Narymin alueella ei kunnon koivua näe missään,\nvälistä vain jonkun käppyräisen vaivaiskoivun.\n\nNoin viidenkymmenen virstan päässä Tomskista pistäytyy näkyviin tehtaan\npiippu ja vähän ajan kuluttua itse tehdas. Kuuluu olleen aikoinaan\nlasitehdas, mutta isännän kuoleman johdosta jääneen kylmille. Se seisoo\nnyt ikäänkuin tehdaskapitalismin väsähtäneenä, vartijapaikalleen\nnukkuneena etuvartijana osoittamassa matkamiehelle, että ollaan\nlähestymässä suuren maailman liikekeskuksia. Ylempänä Obin varrella ei\nminkäänlaisia tehdaslaitoksia tapaa. Narymiin perusti joku juutalainen\ntiilitehtaan, mutta \"nukkui sekin nahkoihinsa\", ennenkuin pääsi edes\nkunnolliseen alkuun.\n\nSitten Tomsk! Laivoja, moottoreita, ajureita, ihmisiä. Kaikki outoa\nerämaan matkustajan silmään. Kadun melu vaivaa korvia, ne ovat jo\nehtineet tottua kuoleman hiljaisuuteen. Melkein juoksen kadun yli,\nsillä pelkään moottoripyörän ajavan päälleni. Koko ajan on sellainen\ntunne, että ihmiset katsovat minua erityisen pitkään, vainuavat minussa\nkaukaisten erämaitten asukkaan, viidensadan virstan päästä tulleen\nvillin.\n\nJa kaupungin suuri-ikkunaiset myymälät, komeat kivitalot, minä katselen\nniitä kuin outoja ilmiöitä.\n\nMutta se on vain hetken ohimenevä vaikutelma. Sitä kestää ehkä\nparahiksi niin kauan, kuin minä vartijani seurassa olen ehtinyt\ntehdä matkan läpi kaupungin isprawnikan konttoriin ja päässyt sieltä\n\"vapaalle jalalle\". Kohta kuljen minä pääkadun tasaisia käytäviä kuin\ntottunut kaupungin asukas. Villi veri tasoittuu ja välinpitämätön\nkaupunkilainen ottaa oikeutensa.\n\nSiinä oli vielä senkin seitsemät mutkat, ennenkuin asemani tuli niin\nturvatuksi, että saatoin vastuksitta, milloin ikinä itse halusin,\nlähteä kaupunkia katselemaan. Kuljetettiin lääkäri- ja vähän muissakin\nkomiteoissa, virastoissa ja hallituksissa, uhattiin sijoittaa\nklinikkaan kovennetun vartioston (mikä merkitsisi: asestettu sotamies\nsairasvuoteen kummallakin puolella) valvonnan alle, mutta lopulta\nsentään päästettiin menemään niine hyvineen.\n\nJa niin pääsin minä ilman vartijoita vilkasliikkeisen kaupungin\nkaduille unohtamaan hetkeksi karkoituksen vaivat ja vastukset, pääsin\nelämään, jota minä niin olin janonnut.\n\nKoetanpa tähän piirtää pienen pikakuvan Tomskista, laajan Tomskin\nkuvernementin pääkaupungista.\n\nSe on jo koko iäkäs kaupunki, perustettu 22. p:nä syysk. 1604 Tom-joen\nvarrelle noin 50 virstan päähän mahtavasta Obista. Kaupunki sijaitsee\nkahden puolen Usheika-jokea, joka nyttemmin vuolaamman Tomin rinnalla\non menettänyt niin kokonaan merkityksensä, että se hädintuskin\nkelpaa kylpypaikaksi monilukuisille hanhi- ja ankkalaumoille. Ilman\nnäitä kesyjä vesilintuja ja kanoja, joita myös näkee sangen usein\ntepastelemassa tuon suuren siperialaisen sivistyskeskuksen kaduilla, ei\nedes kaupunkilaistunut siperialainenkaan voi toimeentulla. Ainoastaan\nkeväisin yrittelee Usheika tavoitella muinaista loistoaan ja paisuu\nhetkeksi yli äyräittensä alavilla sijaitsevien kaupunginosien kiusaksi.\nMutta se loistokausi on lyhyt, paljon lyhempi kuin runsasvetisen Obin\ntulva ja jokipahainen vaipuu taas pitkään uneliaisuuteensa hanhiansa\nuittelemaan.\n\nTomsk ei ole Siperian pääradan varrella, siitä sen eroittaa\n80-virstainen haararata. Tomskin tietä kulkee päivässä kaksi junaa\nedestakaisin, toinen kuljettaen matkustajia Europaan päin ja toinen\nKaukaiseen Itään.\n\nKaupungin pinta-ala on 13 1/2 neliövirstaa. Se sijaitsee Tomskin\nkuvernementin kukkula- ja lakeusalueen rajamailla, ollen kaupungin\nkorkeus merenpinnasta 343 jalkaa. Asukkaita on viimevuotisten\nlaskelmien mukaan 105 tuhatta.\n\nMatkustaja, joka laivateitse saapuu kaupunkiin, joutuu heti ensi\naskeleillaan kaupungin ydinkohtaan. Satama tosin itsessään ei tarjoa\nkovin komeaa näkyä, sillä siinä ei ole muuta satamaa muistuttavaa\nkuin ehkä suuret halkopinot. Siperian matalassa kulkevat jokilaivat\neivät kaipaakaan mitään laitureja, ne ohjataan suoraan rantaan,\neivätkä Tomskin kaupunginisätkään ole katsoneet tarpeelliseksi\nrasittaa kaupungin kulunkiarviota rakennuspuuhilla. Muutenkin on\nTom-joki juuri kaupungin sataman kohdalla tavallista kapeampi, joten\ntuo laivojen pysähdyspaikka niin suuren kaupungin satamaksi ei tee\nkovinkaan edullista vaikutusta. Mutta kohta satamasta lähdettyä\naukeaa vilkas, joskaan ei liialla puhtaudella pilattu \"basaari\" eli\nkauppatori. Siellä komeilevat runsaat hedelmävarastot syksyisin,\nsillä Siperian lauhkeailmanalainen eteläosa tuottaa rehevän\nhedelmäsadon, joka toistaiseksi muutetaan rahaksi etupäässä Siperian\nsuurissa kaupungeissa. Sitten seuraa komeita katuja: miljoonakatu,\nmaistraatinkatu, postikatu, aatelistonkatu — niin, siinäpä ne ovatkin.\nNäiden katujen varrella sijaitsevat kaupungin suurimmat liikkeet ja\ntärkeimmät virastot. Kivitaloja siellä täällä, liikehuoneustojen\nsuuria akkunoita, aivan suuren mailman malliin, ja puhtauskin koko\njoukon tavallista siperialaista järjestyksenpitoa parempaa. Mutta yksi\nomituisuus pistää heti silmään: ei ainoatakaan kaksikerroksista taloa\nkorkeampaa. En ole sattunut näkemään kaupungin rakennusjärjestystä,\njoten en voi mennä sanomaan, onko tämä ilmiö joistakin säännöksistä\nriippuvainen — tai ehkä on se yleinen tomskilainen \"muoti\".\n\nNämä pääkadut (paitsi \"aatelistonkatu\", joka järjestelynsä\npuolesta hyvin vähän vastaa komeata nimeään) ovat kivetyt ja\nasfalttikäytäväiset. Mutta se ylellisyys loppuu pian ja kulkija joutuu\nharhailemaan kapeita, likaisia raitteja pitkin, jotka eivät missään\nsuhteessa eroa Siperian kylien kujista.\n\nSiellä täällä vain puinen silta katukäytävän virkaa tekemässä,\nsillä pahimmissa notkopaikoissa olisi syys- ja kevätkausina aivan\nmahdotonta rämpiä eteenpäin polvenkorkuisessa liassa. Talot ovat sen\nmukaiset. Pahanpäiväisiä puuröttelöitä, ajan hampaan ja huonon hoidon\nkalvamia, maalaamattomia, vuoraamattomia — lieneekö Tomskissa yhtä\nainoata laudoilla päällystettyä asumusta. Luulisi tulleensa köyhien\nkaupunginosaan, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Nuo ulospäin\nniin onnettomilta näyttävät talot kätkevät monasti sisälleen suuren\nylellisyyden ja loiston. Niissä asuu varakkaita ihmisiä ja talon isäntä\nsaattaa omistaa miljoonia. Mutta hänellä on kerta kaikkiaan sellainen\nkäsitys, ettei taloa kannata korjata, sen vähemmin uudestaan rakentaa,\nniin kauan kuin se edes pönkkien varassa pystyssä pysyy, kun ei\nsellaiseen kaupungin hallinnon puolesta pakoteta, eikä talo muutenkaan\nole kaupungin keskustassa. Keskustaksi lasketaan tomskilaisen\nkäsityskannan mukaan ainoastaan yllämainittujen katujen alue, vaikka\nse itse asiassa käsittää vain korkeintaan viidennen osan Tomskin\npinta-alasta.\n\nMainittujen pääkatujen ja harvojen muittenkin varsilla on\npuuistutuksia, jotka luovat edes hiukan viileyttä tähän kesäisin\nja vieläpä syksyisinkin aurinkoisten ilmojen vallitessa hirmuiseen\ntomupesään. Puistoja on kaikkiaan vain kolme, jotka nekin ovat vailla\nasianmukaista hoitoa ja järjestelyä. Ainoastaan laaja yliopiston puisto\ntekee tässä suhteessa miellyttävän poikkeuksen. Siellä näkyy ymmärtävän\nkäden jälki selvästi ja sinne piilee kaupungin väestö mielellään kesän\npölyjä.\n\nEdellä jo huomautin, että valtakatujen varrella on verrattain\npulskia kivirakennuksia ja kauppahuoneita. Monet niistä ovat viime\nvuosien tuotteita ja rakennetut uuteen siroon tyyliin. Liikehuoneita\non niinkin rikkaita, että monet asiantuntijat väittävät Venäjän\nsuurkaupungeissakaan tuskin sellaisia tavattavan. Viime vuosina on\nsinne tänne muittenkin katujen varsille alkanut ilmestyä useampia\nkivitaloja, joskaan ei juuri yksityisten toimesta. Erityistä huomiota\nkiinnittävät yliopiston ja teknologisen laitoksen rakennusrivit, jotka\novat aivan eri kulmallaan yliopiston puiston keskellä, sekä kirkot,\njoita on kaikkiaan yli 80 oikeauskoista, neljä juutalaista synagogaa,\nluterilainen kirkko sekä kaksi muhamettilaista moskeaa — kaupungissa\nnäet asuu paljon tatareja. — Kaupungissa on myös sekä mies että\nnaisluostari.\n\nViimeisinä 25 vuotena on Tomsk muodostunut Siperian ainoaksi suureksi\nsivistyskeskukseksi, josta syystä se on saanut kajahtavan lisänimen\n\"Siperian Athena\". Nykyään on siinä neljä korkeinta sivistystä\nedustavaa oppilaitosta: Keisarillinen Tomskin Yliopisto (kaksi\ntiedekuntaa: lainopillinen ja lääketieteellinen, 1,120 ylioppilasta;\nlähitulevaisuudessa aiotaan tiedekuntien lukua lisätä kahdella:\nhistorialliskielitieteellisellä ja fysismatemaattisella); Keisari\nNikolai II:n (ehkä nyttemmin nämä keisarilliset nimitykset on muutettu)\nTeknologinen opisto (neljä osastoa: kone-, vuori-, rakennus- ja\nkemiallinen osasto, 1,200 ylioppilasta) sekä korkeimmat siperialaiset\nnaiskurssit (kaksi osastoa: luonnontieteellinen ja matemaattinen,\n300 oppilasta). Sitäpaitsi alkaa piakkoin toimintansa erään\ntunnetun tomskilaisen yhteiskunnallisen toimihenkilön ja lahjoittajan\nperustama \"Kansan yliopisto\".\n\nYllämainittujen korkeimpien oppilaitoksien lisäksi on Tomskissa\nvielä suuri joukko keski- ja alkeiskouluja. Alkuopetus m.m. on\nsiellä niin hyvin järjestetty, että usea kaupungin nuoremmista\nkansalaisista on saanut päästötodistuksen ainakin vaatimattomammasta\nkansanoppilaitoksesta, mikä Siperian valistusoloihin katsoen on suuri\nedistys sekin.\n\nErinäisten julkisten laitosten kirjastoja lukuunottamatta on Tomskissa\nviisi yleistä kansankirjastoa ja lukuhalu väestön kesken koko lailla\nvilkkaampaa kuin Venäjällä. Edistysseuroja on myös runsaasti. Monissa\nSiperian kaupungeissa pyritään sangen toimeliaasti kansan sivistystasoa\nkohottamaan.\n\nMuukalainen tekee Tomskissa heti aluksi sen huomion, että kaupunki\non varakas ja hyvinvoipa. Kaduilla vilisee hienoa väkeä, naiset ovat\nhyvin, joskaan ei ehkä aivan muodin viimeisen \"kirkaisun\" mukaan,\npuetut ja köyhyys ei pistä silmään. Vanhat tomskilaiset kehuvat\nkaupunkiaan rikkaaksi, vaikkei outo tahdo käsittää, millä keinoin\nrikkauksia oikein kootaan Näyttää siltä, ettei kukaan tee mitään,\nmutta sentään elää kuin parooni — ehkä paremmin: gulashiparooni, sillä\n\"kauppa se on, joka kannattaa\" Tomskissakin, joka sota-aikana on\nvaipunut saman keinottelun pyörteisiin kuin kaikki muutkin kaupungit.\n\n\n\n\nXIII.\n\nTaas uusilla asuinsijoilla.\n\n\n\"Ei ole ihmisellä pysyväistä asuinsijaa\", karkoitetulla liioinkaan.\nOlin parisen kuukautta ehtinyt tapella rottien kanssa erään\ntomskilaisen matkustajakodin alakertahuoneessa, kun yhtäkkiä sain\nkäskyn saapua kaupungin poliisimestarin puheille.\n\nItse poliisimestari ei tietysti ottanut vastaan — hänkin oli suuri\nherra —, vaan apulainen.\n\n— Täällä on kuvernöörin määräys lähettää teidät heti Kainskin\nkaupunkiin, — sanoi apulaismestari. — Jos tänään lähdette, pääsette\nmatkustamaan omalla kustannuksellanne, mutta huomenna me jo lähetämme.\n\nSelvä juttu! Ei siinä auttanut vetoaminen keskenjääneeseen\nlääkärinhoitoon, eikä mihinkään muuhunkaan, täytyi lähteä kokoilemaan\ntavaroitaan ja valmistautumaan matkalle.\n\nJälkeenpäin sain minä tietää, mistä tämä äkillinen karkoitus oli\njohtunut. Kuvernööri oli selaillut papereitaan ja huomannut, että\nsellainen vaarallinen henkilö, kuin allekirjoittanut asuu hänen\nkaupungissaan — ja on asunut jo kaksi kuukautta. Hänet pitää lähettää\npois. Mutta minne lähettää?\n\nNarym on kelirikon takana ja täytyy varrota vielä hyvän aikaa,\nennenkuin sinne tie aukee. Lähetetään Kainskiin! Annetaan helpoitus,\nkun on kerran sairas.\n\nJa niin minä jouduin matkalle Kainskiin, vuorokauden matkalle\nensimäisen kerran ilman vartijaa kahden vuoden ja neljän kuukauden\nkuluessa. Lupakirjassani tosin oli sangen tarkat tuntomerkit ja\ntäydellinen \"tittelini\", mutta matkan varrella ei sitä tarvinnut\nnäyttää kenellekään ja perillä kyllä muutenkin tiesivät, mikä mies minä\nolin.\n\nJouduin hyvän matkan päähän Narymista, toista tuhatta virstaa\nlähemmäksi Europaa. Siis jo vähä niinkuin kotiin päin.\n\nTämän kolmannen siperialaisen asuinpaikkani merkitys alkaa vuodelta\n1772, vaikka se sai kaupungin oikeudet vasta kymmentä vuotta myöhemmin.\nKun rautatietä Siperiaan suunniteltiin, kyseltiin kaupunkien\nhallinnoilta, haluavatko he saada radan kulkemaan kaupunkiensa kautta.\nMonet silloin, ymmärtämättä höyryhevon merkitystä, kieltäytyivät\nsaastuttamasta kaupunkiaan mokomilla vehkeillä. Kieltäytyneitten\njoukossa olivat m.m. Tomsk, joka jo silloin oli sangen kookas\nkaupunki, ja Kainsk. Tomsk myöhemmin korvasi typeryytensä anomalla\nja saamalla haararadan, mutta Kainsk on näihin saakka jäänyt siitä\nonnesta osattomaksi. Kainskilaiset olivat niin tottuneet siperialaiseen\nhevoskyytiin, etteivät he isompaan aikaan kyenneet muuta kulkuneuvoa\najattelemaankaan. Kulkihan heidän kaupunkinsa kautta suuri\nsiperialainen valtatie, jolla \"troikien\" ja \"dvoikien\" tiu’ut iloisesti\nsoivat; mitäpä heille valtion masinoista.\n\nNäin jäi kaupunki typeryydessään ainoastaan 10 virstan päähän Siperian\npääradasta. Vasta nyt, kun samannimisen rautatieaseman ympärille\non muodostunut asutus, joka uhkaa voittaa itsensä kaupungin, on\nvirhettä ryhdytty korjaamaan, ja rakennustarpeitten puutteen johdosta\nviivähtänyt haararadan pökäle allekirjoittaneen lähtöpäivänä vihdoinkin\nvalmistui.\n\nJuuri siitä syystä, että Kainsk aikoinaan jäi syrjään pääradasta, on\nsen kohtalo ollut sama kuin monen muunkin siperialaisen kaupungin,\nse ei ole jaksanut kehittyä ja kasvaa. Sen väkiluku ei sentään juuri\nole alentunut, vaikkakin kasvu on kovin työläs. Viimeisten kymmenen\nvuoden kuluessa on lisäys ollut vain noin pari tuhatta henkeä, nousten\nväkiluku nykyjään 7,000 korville.\n\nKainsk on tavallista siperialaista kaupunkityyppiä, josta suuretkin\nkaupungit ainoastaan aivan vähän eroavat. Kadut siinä sentään\novat paljon leveämmät ja suoremmat kuin esim. Tomskin vanhoissa\nkaupunginosissa. Ja niitä pitkin, kävipä tuuli mistä päin hyvänsä,\npuhaltaa talvella jäinen viima. Kaupunki nimittäin sijaitsee aavalla\narolla, Barabinskin määrättömän aron laiteilla, eikä silmänkantaman\nmatkalla ole ainoatakaan suojaavaa metsätöyrännettä, vuorista tai\nkukkuloista puhumattakaan. Kaupunki itse vain on jonkunlaisessa\nkeitaassa ja melkein joka talon ikkunan alla kasvaa muutamia yksinäisiä\npuita, minkä lisäksi kaupungissa vielä on pari puistoa.\n\nMinkäänlaisia nähtävyyksiä ei ole. Talot melkein kauttaaltaan puisia,\nmuutamien liikelaitosten keltaisia tiilitaloja lukuunottamatta. Talojen\nakkunat suljetaan ulkoapäin kohta pimeän tultua ja kello kuuden ajoissa\nillalla on liikenne, joka päivälläkään ei ole kovin vilkas, kokonaan\nkuollut. Kaduilla on olevinaan sähkövalaistus, mutta pienet muutaman\nkynttilän lamput siellä täällä antavat tyhjille kaduille ehkä vieläkin\naavemaisemman näön.\n\nHenkinen elämä on niinikään sangen kituvaa. Kirjasto kaupungissa on,\nmutta lainaajia ei tahdo löytyä. Tämä onkin varsin käsitettävää, sillä\nkaupungin väestö polveutuu sellaisista aineksista, joitten lukuhalu\nei ole erinomaisen virkeä. Kainskiin on nimittäin ennen vanhaan —\neikä niin kovin vanhaankaan, vielä noin puolisentoistakymmentä vuotta\ntakaperin — karkoitettu kaikennäköisiä yhteiskunnalle vaarallisia\naineksia Venäjältä. Hevosvarkaat, ryövärit, murhamiehet, kaikenlaiset\nsuurpahantekijät ja veijarit, joita kaupunki- ja maalaisyhteiskunnat\novat kieltäytyneet tunnustamasta jäsenikseen, karkoitettiin\nhallintoviranomaisten tai itsensä yhteiskuntien toimesta Siperiaan,\nmissä paikalliset viranomaiset, sikäli kuin tällainen aines joutui\nTomskin kuvernementtiin, sijoittivat heidät Kainskin ja Marinskin\nkaupunkeihin. Täällä ovat monet sitten kaikenlaisilla konsteilla\nkeränneet itselleen sievoisen omaisuuden ja elävät nyt mahtavina\nkaupungin porvareina, joskin komean kuoren alta hyvin helposti pistää\nesiin entinen rikollinen. — Huomattava osa kaupungin asujamistosta on\njuutalaisia, sillä Kainsk on yksi niitä harvoja Siperian kaupunkeja,\njoissa juutalaisilla on asumaoikeus.\n\nNykyään on kaupungissa nais- ja mieskymnaasi, molemmat aivan viime\naikoina saaneet täydellisten kymnaasien oikeudet, sekä esikymnaasi ja\nmuutamia alkeiskouluja, mutta siitä huolimatta ei kaupunki lainkaan\nkanna koulukaupungin leimaa, opiskelevan nuorison lukumäärä kun\ntoistaiseksi on hyvin vähäinen.\n\nMaanviljelystä Kainskin ympäristössä harjoitetaan sangen vähän, mutta\nkarjanhoidon tuotteista on alue rikas. Sota-aika on kuitenkin tällekin\nelinkeinolle tehnyt tuntuvaa haittaa, talousaskareet kun enimmäkseen\novat jääneet naisväen hoidettaviksi. Karjaa on runsaasti teurastettu ja\nteurastetaan edelleen. Liha myydään Europan Venäjälle tai luovutetaan\narmeijan hankkijoille. Maitotalous on runsaan nautakarjan teurastuksen\nvuoksi kärsinyt tuntuvasti. Ennen oli juuri Kainsk Länsi-Siperian\nhuomattavimpia voikeskuksia, mutta nyt on tuotanto heikentynyt.\n\nMelkein koko Kainsk tekee kauppoja ja elää voitolla. Kauppaa\nharjoittamattoman kainskilaisen elämä on vaikea, sillä häntä nylkee\njokainen sen kuin kerkeää. Sellaista väestöä sentään on vähän.\nTuskinpa juuri muuta kuin puolitoista kymmentä viime aikoina sinne\nsiirrettyä hallinnollisesti karkoitettua ja pienempi määrä pakolaisia\nsota-alueilta. Työväenluokkaa ei Kainskissa, enempää kuin useimmissa\nmuissakaan Siperian kaupungeissa, ole. Siellähän on talousjärjestelmä\nvielä aivan toinen kuin Europassa.\n\nNarymin talonpojasta jäi mieleen edullinen muisto. Vaikka hän asuukin\nliassa, on hän sentään suora, rehellinen ja avulias. Ennen, viinavirran\nvapaana vyöryessä, on venäjänmaalainen kauppias häntä vetänyt\nnenästä ja vihdoin vuosikautisesta \"kulakkojen\" (nyrkkien) ikeestä\nvapauduttuaan on hän käynyt hiukan umpimieliseksi ja epäileväksi.\nMutta karkoitettuja hän ei pelkää, varsinkin valtiollisia pitää hän\naivankuin joinakin ylevämpinä olentoina, joitten kanssa hän mielellään\nkeskustelee ja pitää seuraa.\n\nAikoinaan oli kyllä talonpoikien ja karkoitettujen kesken ollut\nriitoja, väliin niin ankariakin, että ne ratkaistiin ase kädessä. Mutta\nne sellaiset ovat vanhoja asioita, joita ei enää muistella.\n\nNyt ovat suhteet ystävälliset. Monta kertaa syntyy talonpoikien ja\nkarkoitettujen kesken yhteisiä kalanpyynti- ja pähkinämatkueita, eikä\nole kuulunut, että nämä matkat olisivat epäsopuun päättyneet.\n\nNarymin talonpoika on valpas seuraamaan yleisiä asioita. Lukutaito\non kehittyneempi kuin monissa muissa Siperian seuduissa. Tosin esim.\nsanomalehtien levikki Narymin alueella on vähäinen, mutta siitä\nhuolimatta tietää narymilainen talonpoika usein hyvin paljon yleisiä\nasioita. Ja lapsensa panee hän kernaasti kouluun sanoen, ettei tee\nhaittaa, vaikka perillisestä tulisi vähän joutuisampi lukumies kuin\nisästä. Narymin alueen jokaisessa kylässä alkaa jo olla alkeiskoulu.\nTosin opetus ei aina liene varsin tehtävänsä tasalla joka paikassa,\nmutta ainakin Narymissa itsessään ei siinä suhteessa kuulunut moitteita.\n\nMistä tämä sivistysharrastus kaukaisessa kolkassa?\n\nEpäilemättä ovat siihen tärkeimpänä vaikuttimena olleet karkoitetut.\nValtiollisia karkoitettuja, hyvin usein korkeamman sivistyksen saaneita\non Narymin alueella ollut yhtä mittaa toistakymmentä vuotta, he ovat\npakostakin joutuneet talonpoikien kanssa kosketukseen ja kylväneet\nvalistusharrastuksen siemenen. Aluksi ei uusia tulokkaita tahdottu\nymmärtää ja yhteentörmäyksiä sattui, mutta vähitellen muuttui asema, ja\nnyt ovat karkoitetut Narymin alueella suosittuja vieraita.\n\nNiin Narymissa.\n\nMutta siirtyäpä Narymista Kainskiin, ja kuva muuttuu.\n\nSuurin osa väestöstä luku- ja kirjoitustaidotonta, raakaa ja pimeää.\nMitä raaimmat murhat melkein jokapäiväisiä. Kainskilainen on valmis\nkahdeksan ruplaa maksavan hevoskaakin takia ottamaan naapuriltaan\nhengen ja muutamien kopeekkain saalista tavoitellessaan ei hän emmi\nlukkoja murtaa.\n\nPistäysin väliin piirioikeuden istunnoissa. Joka kerta kymmenittäin\nsyytettyjä salapoltosta ja sittenkin joutuu syytettyjen penkille\nvain vaivainen prosentti näistä \"tehtailijoista\", sillä ovelammat ja\nvarakkaammat pelastavat nahkansa lahjusten avulla. Murhat ja tappelut,\nmurhapoltot ja sen semmoiset törkeät rikokset täyttävät samoin oikeuden\nkannelistat. Ja väestö suhtautuu niihin aivan kuin tavallisiin\npäiväntapahtumiin, jotka ovat melkein yhtä tärkeät kuin jokapäiväinen\nleipä.\n\nKuulin kerran erään kainskilaisen kääntyvän asianajajan puoleen pyytäen\ntätä poikansa puolustajaksi tulevassa oikeudenkäynnnissä.\n\n— Mikä on poikanne rikos? — kysyi asianajaja.\n\n— Pustjaki djelo (jonninjoutava juttu), — vastasi mies, — pistää sohasi\npuukolla muuatta vanhaa ukkoa.\n\n— Pistikö pahastikin? Kuoliko ukko?\n\n— Kuolihan se. Paljonko se niin vanha tarvitsee. Sydämeen sohasi...\n\n— Mistä syystä pisti? Oliko riitaa?\n\n— Ei siinä mitään riitaa. Meni vain ja mitään sanomatta pisti. Vieläpä\ntuossa riitaa...\n\nAsianajaja tyytyi selittämään, ettei tässä ole isoja puolustettavia,\nselvä juttu. Mies tenäsi, ettei hän kahtasataa ruplaa säälisi, kun\nsaisi poikansa vapaaksi, nuori on vielä, vasta 19 täytti, saisi tuo\nolla vapaanakin. Kehasi vielä, että jos vain hyväksyisivät hänet\npuolustamaan, niin menisi kyllä, sillä hän on itsekin miehen ennen\ntappanut ja tietää kyllä, miten sellaisessa asiassa on puhuttava. —\nPoika tuo ei taida vielä osata, kovin on nuori ja kokematon.\n\nJoku aika takaperin käsiteltiin sikäläisessä piirioikeudessa\npaikkakunnalla sangen paljon huomiota herättänyttä juttua muuatta\nkaupungin pohattakauppiasta vastaan vekselinväärentämisestä. Edellä jo\nhuomautin, että kainskilainen on muutamien kopeekkain vuoksi valmis\nmurtamaan lukkoja, ja tämä rikas kauppias ei epäillyt väärentää köyhän\njuutalaisen nimeä 150 ruplan vekseliin. Hän haki tuomion vekselilleen\nja ulosmittautti mainitun summan. Vasta pidemmän ajan kuluttua kääntyi\nasianomainen tuttaviensa kehoituksesta ymmärtävämpien henkilöitten\npuoleen, vekseli jätettiin tutkintotuomarille ja kauppias vangittiin.\nPiirioikeus tuomitsi hänet pariksi vuodeksi vankeuteen ja tuomio\nsaavutti ylemmissä oikeusasteissa lain voiman. Lopulta kauppias\nkuitenkin armahdettiin.\n\nMutta niin pelästyi hän tämän tapauksen johdosta, että lopetti\nliikkeensä ja elää nyt koroillaan. Kerrotaan, ettei tämä ollut ainoa\nhänen väärentämänsä vekseli, joskin ainoa oikeuden käsiin joutunut.\nMuista olivat tunnustajat suorittaneet maksun ilman oikeudenkäyntiä.\nKerrotaan vielä, että tämän oikeudenkäynnin jälkeen tuli paikkakunnan\ntoisille kauppiaille kiire repimään samankaltaisia vekseleitä.\n\nKun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa. Kerran\nerään tuttavan kanssa kävellessäni kaupungin laidoilla, jossa on\npahanpäiväisiä hökkeleitä, katottomia ja pahoin ränsistyneitä, kysäsin:\n\n— Tämä kai on köyhien kaupunginosa?\n\n— Tämäkö? Ei suinkaan. Tämä on pikkuvarkaiden kortteli. Nuo\ntuolla kivitaloissa varastavat suuremmissa erissä, nämä ottavat\nmiten kulloinkin sopii. Mutta köyhyys ei näitäkään vaivaa. Meidän\nkaupungissamme ei ole köyhiä lainkaan. Erotus suur- ja pienvarkaiden\nvälillä on pääasiassa siinä, että näistä pienistä silloin tällöin eksyy\njoku oikeuden käsiin, mutta suurista ei juuri milloinkaan.\n\nJa tuttavani puhui aivan varmasti totta, sen olen tullut myöhemmin\nhuomaamaan. Köyhiä ei Kainskissa ole, kaikki liikuttelevat rahaa\nviljalti. Ja kukaan ei siellä halua tehdä työtä, kaikilla on omat\nsalaperäiset elinkeinonsa.\n\nOikeussalissa kääntyy heti oudon huomio syytettyjen säätyyn. Melkein\njokaisen nimen perästä lukee puheenjohtaja: syilno-paselenets\n(karkoitettu uudisasukas), s.o. ikipäiviksi Siperiaan karkoitettu.\nJa tarkempi \"ansioluettelo\" kuuluu: tuomittu murhasta 12 vuodeksi\npakkotyöhön, hevosenvarkaudesta niin ja niin pitkäksi aikaa vankeuteen,\ntörkeästä varkaudesta kuritushuoneeseen, neljäskertaisesta törkeästä\nvarkaudesta pakkotyöhön j.n.e., tai yhteiskunnan kieltäydyttyä\nlukemasta jäsenekseen karkoitettu, epäiltynä sellaisesta ja sellaisesta\nrikoksesta karkoitettu, huonon ja siveettömän elämänsä takia, samoin.\n\nEntä kaupungin nimi sitten? Kauan aikaa vaivasin päätäni koetellessani\nselittää, mistä tuo omituinen Kainsk on johtunut. Useimmat Siperian\nkaupungit ovat saaneet nimensä niitten läpi virtaavien jokien mukaan,\nmutta Kainskin ohitse virtaava pieni puro kantaa aivan toista nimeä.\n\nVihdoin tuli asiantuntija avukseni selittäen, että nimi johtuu sanasta\nKain, siis ensimäisestä murhamiehestä. Ja todellakin: Kain, siis\nkainskij gorod (Kainin kaupunki) eli lyhyemmin Kainsk...\n\nKainin kaupunki ja Kainin on sillä vielä tavatkin.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKotiin!\n\n\nKirkas maaliskuun aamu, kirpeä pakkanen, oikea siperialainen, joka\npistää nenänpäähän kuin ampiainen. Aurinko yrittelee paistaa, mutta\nei jaksa vielä lämmittää, päivemmällä ehkä kylläkin. Aroviima kirmaa\npitkin katua ja jyskyttää mennessään ikkunan luukkuja.\n\nIstun räiskyvän takkavalkean ääressä ja muistelen Suomea. Siellä vielä\nnukutaan, me elämme täällä neljä tuntia edellä.\n\nHätäinen koputus ovelle. Sisälle syöksyy hengästynyt mies, ennenkuin\nminä ehdin sanoa mitään. Hän on ainoa kohtalotoveri koko kaupungissa,\nmuut ovat jo otetut sotaväkeen. Olisi kai hänetkin viety, mutta hän on\nSaksan alamainen, vaikka ei ole jalallaan Saksaan astunut sinä ilmoisna\nikänä.\n\n— Nyt se tuli... nyt se tuli... tuli vihdoinkin! — läähättää hän.\n\n— Mikä tuli, Adolf Ernestowitsh?\n\n— Se, minkä eteen olemme niin paljon työtä tehneet — Venäjän\nvallankumous!\n\nMinä hölmistyin. Aina me sitä olimme odottaneet, päivästä päivään,\nmutta sittenkin oli tuo sana niin outo ja odottamaton. En tahdo jaksaa\nuskoa.\n\nMutta Adolf Ernestovitsh selittää huohottaen nähneensä omin silmin\nkaupunkihallitukselle tulleen sähkösanoman: ministerit vangitut...\nduuma valinnut toimeenpanevan komitean maan hallinnosta toistaiseksi\nhuolta pitämään... sotaväki vallankumouksen puolella...\n\nHänen on hengästykseltään vaikea puhua, mutta hän selittää käsillään\nlisää — ja toisen käden etusormesta purskahtelee verisuihku.\n\n— Adolf Ernestowitsh, mikä on sormessanne, siitähän vuotaa verta?\n\n— Portin väliin jäi, mikä lie siinä raapaissut. Tuli niin kiire\ntuomaan sitä sanomaa, kun arvasin, että istutte kuin karhu pesässänne\ntietämättä mitään. Pankaa päällenne, nyt ei ole aika uunin edessä\nlämmitellä...\n\nMinä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen.\nSitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle.\n\nMe odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista\ntapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein\nkuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos\ntiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä\non vallankumous ja vapaus.\n\nMe kiirehdimme uprawaan — kaupunkihallitukseen. Siellä näytetään taas\nsama sähkösanoma, jonka toverini oli jo nähnyt. Siitä on putoillut pois\nsanoja pitkällä matkalla, mutta alla on selvästi: duuman toimeenpaneva\nkomitea, Rodsjanko, ja ylhäällä seisoo: virallinen.\n\n— Hyvänen aika, miksi te ette naulaa julistuksia katujen kulmiin, että\nväestö saisi tietää tapahtumista?\n\n— Voineeko noihin tietoihin luottaa, — vastaa kaupunginpää haukotellen.\n\nJa sihteeri lisää varmasti:\n\n— Mitä lienevät siellä duumassa taas tyhmyyksiä tehneet. Johan näistä\nnyt oikein ilmoittelemaan...\n\nMe tenäämme vastaan, sillä huomaamme, etteivät enemmän kaupunginpää\nkuin hänen sihteerinsäkään ymmärrä lainkaan, mitä on tapahtunut. Mutta\nse ei auta, he pysyvät lujasti mielipiteessään: ei kannata ilmoitella,\njoutavia duuman juonia vain.\n\nTulee paikalle lisää \"kaupunginisiä\". Kaikki vilkaisevat sähkösanomaan,\nviskaavat sen pois käsistään ja hymähtävät itseviisaan näköisinä. Joku\nnauraakin makeasti.\n\n— Kaikkea ne keksivätkin... ministerit vangitut... eipä hullumpaa...\n\nYleinen mieliala vähitellen vilkastuu, puhe kääntyy tavallisiin\nkaupungin asioihin, ja me, jotka olemme vallankumousta täynnä, alamme\ntuntea itsemme jotakuinkin noloiksi.\n\nMutta saapuu pelastus. Poika tuo sähkösanoman. Taas päällekirjoitus\n\"kiireellinen\" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja vallankumouksesta\nsekä käsky antaa julistuksia kansalle ja kehoittaa rauhallisuuteen.\n\n\"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit!\"\n\nKaikki läsnäolevat tavaavat sähkösanoman läpi, katselevat toisiinsa ja\ntavaavat taas.\n\nSitten alkaa neuvottelu, jossa kaikki puhuvat yht’aikaa. Toiset ovat\nsitä mieltä, että nyt täytyy jo uskoa, mutta toiset yhä vieläkin\nepäilevät.\n\nSaapuu siihen \"lakimieskin\", entinen rauhantuomarin kirjuri, joka\nvakuuttaa auktoriteetillään, että julistuksia täytyy kirjoittaa ja\nnaulata kadunkulmiin.\n\nMe poistumme, toverini ja minä, kaupungin papat jäävät miettimään\njulistuksen sanamuotoa.\n\n\"Tuleekohan Natsaretista mitään hyvää?\"\n\nEi tullut. Meni se päivä, meni toinenkin, eikä minkäänlaisia\njulistuksia mihinkään ilmestynyt.\n\nKävin toverini kanssa pari kertaa kuulemassa ja tarjoamassa apua, jos\nsitä mahdollisesti tarvittaisiin, mutta meille vastattiin vain, että\nelkää nyt hoputtako siinä, kyllä julistukset tulevat aikanaan.\n\nJa kolmannen päivän aamuna näkyikin useissa kadunkulmissa\nsuuria painettuja julistuksia, joissa kehoitettiin kansalaisia\nrauhallisuuteen, selvitettiin tapahtumien merkitystä ja käskettiin\nkaupunkihallintoa toimeenpanemaan yleinen kansalaiskokous\nToimeenpanevan komitean valitsemista varten. Tähän komiteaan pitäisi\nvalita kaikkien kansankerrosten edustajia ja olisi sen otettava\nhaltuunsa koko kaupungin hallinto, samoinkuin elintarveasiain\njärjestelykin.\n\nMutta nämä julistukset olivat tulleet valmiiksi painettuina Tomskin\nkuvernementtikomitealta. Kainskin uprawa ei ollut sittenkään saanut\nmitään valmista!\n\nSillävälin oli jo saapunut sanomalehtiäkin, niitä ahmittiin innolla.\nMitään väenkokouksia ei sentään Kainskissa syntynyt, kaikki pysyivät\nkiltisti kotonaan ja juttelivat siellä vallankumouksesta — jos yleensä\nmistään juttelivat.\n\nVasta yleisessä kansalaiskokouksessa oli melua. Sinne oli\nkokoontunut paljon väkeä kaikista kansankerroksista. Parempiosaiset\nolivat pitäneet varansa ja vallanneet ajoissa kaikki edessäolevat\nistumapaikat, yhteinen kansa, joka myöhästyi, sai seista ulompana.\nEdessäolevat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat valituksi omat\nmiehensä Toimeenpanevaan komiteaan. Siihen tuli miehiä, joitten\noikea paikka olisi ollut vankilassa, virkamiehiä, lahjusten ottajia\nja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppias-nylkyreitä, yleinen\nsyyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli monta\nomavaltaisuutta omallatunnollaan, j.n.e.\n\nTyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta oma syynsä, kun\neivät olleet jaksaneet huutaa herrojen ylitse.\n\nMinä tunsin, että nyt oli tullut vapautuksen hetki. Sanomalehdissä\nalkoi jo näkyä tietoja valtiollisten vankien vapauttamisesta. Tiesin\nhyvin, että jos rupean vartoomaan, kunnes Kainskin Toimeenpaneva\nkomitea minut vapauttaa, saan odottaa liian kauan. Piti ruveta itseni\ntoimimaan.\n\nMenin Toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai — jos\nmahdollista — suoraan Hämeenlinnaan.\n\nMutta sellaista mahdollisuutta ei kuulunut olevan. Yleinen syyttäjä,\njoka komiteassa oli \"lakineuvoksena\", selitti, ettei hän voi tietää,\nolenko minä valtiollinen vai hevosvaras.\n\n— Näytänkö minä, tshort vosjmi (piru vieköön), hevosvarkaalta?\n\n\n— Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita mistä syystä olette\nkarkoitettu.\n\nMinä kimmastuin. Menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen,\npidin kolme kovaa puhetta Toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain\naikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä eroitettiin ja\nvalittiin uusia tilalle!\n\n\"Nyt kai saan passin\".\n\nMitä vielä! Tulos komitean puoleen kääntymisestäni oli yhtä laiha.\nSe osasi harmittaa. Oma komitea... olisinpa tuon tiennyt, en olisi\nauttanut valtaan...\n\nRiideltyäni komitean kanssa pari päivää päätin matkustaa ilman\npapereita. Onhan nyt vapaa aika, totta kai kirjoittakin pääsee.\n\nIloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maalisk. 23. p:nä, Kainskin\nkirkonkellot. Aina ennen oli niitten äänessä ollut jotain raskasta,\nsurunsoipaa, verhottua. Mutta nyt, nyt kilkattivat ne kuin vallattoman\nriemun haltioittamina ja mielessä heräsi toivon tunne.\n\nOli ensimäinen tosi juhla, kansan juhlapäivä, jonka vertaista ei kovia\nkokeneen Venäjänmaan historia tiedä.\n\nJuhlittiin vapauden edestä henkensä uhranneitten, tosikunnian kentällä\nkaatuneitten pyhää muistoa...\n\nKansa juhli nyt itse, sitä ei pakotettu juhlimaan, ei ajettu kuin\nlammaslaumaa kirkkoon Romanovien huoneelle pitkää elinikää rukoilemaan.\n\nKuljettiin pitkin katuja punaisten lippujen liehuessa, kainskilaisetkin\nolivat vihdoin heränneet, kokoontuneet yhteen ja yhdessä juhlivat...\nHyvillä enteillä jätin minä Kainskin vapaana matkalaisena, ilman\npoliisilupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla merkittyjä\npapereita. Pietariin... Suomeen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsemalla soittaa sotilassoittokunta, kaikuvat \"Marseljeesin\" ja \"Te\nuhreina kaaduitte\" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin\ntaloissa salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkoituspaikan\nkurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin vankilaan. Nyt ne\nsamat laulut viritetään vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat...\ntyömiehet... porvarit.\n\nAseman ohitse vaeltaa vapauden kulkue, edellä surulippu, jossa sanat:\n\"Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden\npuolesta Romanovin huoneen pyövelien käden kautta\".\n\nToisia lippuja kirjoituksineen: \"Terve Venäjän tasavalta!\" \"Eläköön\nvapaus!\"\n\nOlisipa ennen sellaisia lippuja kohotettu, vaikkapa vain pari\nviikkoa takaperin... Seuraukset tietää jokainen vallankumouksellinen\nvenäläinen: viipymättä siirto tyrmään, tutkintotuomari, yleinen\nsyyttäjä, Rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitäisi päästä junaan, mutta se on mahdotonta, lippuja ei\nmyydä. Huomenna ja ylihuomennakaan ei ole mahdollisuutta, eikä\nlähitulevaisuudessakaan.\n\nEi siis vielä Suomeen, mutta ei takaisin Kainskiinkaan, kirottuun\npesään, josta lopulta pääsi eroon.\n\nTäytyy lähteä syvemmälle Siperiaan, Tomskiin, läänin pääkaupunkiin. Se\non pääteasema, ehkä sieltä onnistuu jossain lomassa pujahtaa junaan.\n\nPietaria kohti on matkalla \"Venäjän vallankumouksen mummu\"\nBreshko-Breshkowskaja. Hänellä on oma vaununsa. Hän on sytyttänyt\nkynttilöitä kaatuneitten sankarien muistolle.\n\nMummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän on tukevassa siperialaisessa\npuvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvälle painetun lakin alta. Hän\npuhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, mutta vielä nuorteilla\nkasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta\npuhumisesta väsynyt, mutta ihmiset pysyvät odottamattoman hiljaa, niin\nettä jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu asioita, jotka ovat jokaisen\nsydämellä.\n\nMummo ehti nähdä vapauden auringon.\n\nKansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.\n\nJuna lähtee vierimään vieden mummon seuraavaan paikkaan puhumaan,\nseuraavaan paikkaan juhlittavaksi.\n\nKuinka haluttaisi olla mukana menossa Suomea kohti! Lehdistä näkyy,\nettä se on saanut takaisin vapautensa...\n\nMutta toisin on kohtalo määrännyt. Minun matkani pitää kauemmaksi\nSiperiaan...\n\nAh, Suomi, Suomi!\n\nEi antanut isänmaa muuta kuin vankeutta ja kärsimyksiä, mutta kun sen\nvapaaksi kuuli, niin tuskalliselta tuntui edetä yhä kauemmaksi Siperian\nsyvyyksiin, entisille jälilleen, jotka sairaana oli jättänyt.\n\nMissä lienee siellä sydämen sopukoissa sellainen voimakas,\nvastustamaton kotimaan kaipuu. Ja mistä sen tunteneekin niin väkevänä\noman kamaran tuoksun, aina sitä ankarampana, kuta kauvempana sen\npinnasta kulkee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYmpärilläni iloinen, keveä nauru. Vapaan, suuren kansan vapaata\nilonpitoa.\n\nMinne on joutunut entinen epäilevä, arka katse?\n\nMissä on alta-kulmien-murjotus?\n\nVallankumous sen hävitti. Nyt ei ole enää riutumusta ja epäuskoa, eikä\narkailua. Nyt katsellaan kohtaloa suoraan silmiin; ei alistuta sen alle\nnöyrinä, vaan noustaan sen herroiksi, ohjataan sitä omin käsin...\n\nJa yhä uudestaan ja uudestaan helähtää \"Marseljeesi\", vallankumouksen\nvoimalaulu.\n\n\"Marseljeesi\" Venäjällä!\n\nSe raikahtaa venäläisestä rinnasta ehkä riemukkaampana kuin ennen\nRanskan vallankumouksen pyörteissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTomsk!\n\nLuulin jo sinut neljä kuukautta sitten iäksi jättäneeni, mutta vielä\nkerran tapasimme.\n\nErilainen olet sinäkin kuin erotessamme. Punaiset liput hulmuavat\niloisesti kattosi harjoilla, \"Marseljeesia\" laulavat sotaväenosastot\nkulkevat kaduillasi. Kaikkialla on elämää ja touhua. Tomsk on\nsuhtautunut vallankumoukseen perusteellisemmin kuin unelias Kainsk.\nSiellä on vangittu kuvernööri, santarmit sekä muut pahimmat\ntaantumuksen kätyrit.\n\nMenen Toimeenpanevaan komiteaan. Mitä ihmettä! Tuttuja miehiä, entisiä\nkarkoitustovereita Narymista, toiset sotilaspuvuissa, toiset ilman. He\njohtavat nyt koko läänin asioita. Osat ovat vaihtuneet.\n\n— Terve, terve, ilmestyithän vihdoinkin. Missä olet ollut? Minne aiot?\n— kysymyksiä satelee enemmän kuin minä ennätän vastata.\n\n— Suomeen, Suomeen, veikkoset, voitteko auttaa saamaan lippua?\n\n— Voimme, voimme kyllä, mutta emme halua, jää tänne, täällä miehiä\ntarvitaan.\n\n— Ei, veljet, ei, kotia täytyy... Suomeen...\n\nMinä saan taskuuni asianmukaiset paperit ja ensimäisen luokan\nvapaalipun, joka on minulle annettava ennen aikaisemmin tilanneita.\n\nVihdoinkin kotimaata kohti...\n\nOli jo aikakin...\n\nTaas johtaa ruumiillinen raihnaisuus mieleen vankilat, vankivaunut,\nkarkoituspaikat, mutta henki on vireämpi ja terveempi kuin koskaan.\n\nIloisia sanomia... Ne, jotka ennen sinua kiusasivat, istuvat nyt\nvuorostaan telkien takana.\n\nEmme me tahdo kostoa, emme suo teille samaa kohtaloa, jonka te meille\nvalmistitte, mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi!... Eiväthän\nteidän silmänne kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista\nentisten palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan\nriemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauslaulujen vyörynnän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen väri.\n\nSotamiehen lakissa on punainen merkki ja upseerin kotka on piiloutunut\nsaman värin alle.\n\nTalonpoika ajaa laulellen hevostaan, jonka luokassa liehuu punainen\nlippu.\n\nJokaisella asemalla on pieniä poikasia ja tyttösiä kädessä punaiset\nviirit, joissa on kirjoituksia: \"Eläköön vapaus!\" \"Terve Tasavalta!\"\nNuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa...\n\nJa ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on ystävä\nnaapurinsa kanssa, antaa hänelle kaikkea, mitä itsellään on, koettaa\nolla avulias ja alistuvainen, mahdollisimman epäitsekäs...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolitoista viikkoa matkalla. Juna vuorokauden myöhässä. Pietarin\nkevätloasta selvitty. Jätetty jo taakse rajakin.\n\nTaas omalla maaperällä, taas Suomessa!\n\nOma kieli, tutut asemanimet, joka ihminen kuin läheinen sukulainen,\njonka kättä tekee mieli puristaa. Täytyy puhua jokaisen kanssa,\nrupatella oikein sydämensä halusta.\n\nAika lentää kuin siivillä. Väsymys tuntuu, mutta ei sovi levähtää,\njäisi vielä joku jutteluttamatta, ehkä joku asema näkemättä. Ei toki,\nhyväinen aika ... ei saa...\n\nTämäkin juna myöhässä. Olkoon... olkoon, ei tee mitään, katselemista\nriittää. Riihimäelläkin on niin paljo tuttavia, jokaisen kanssa täytyy\npuhua. Jokaisella on kyseltävää ja jokaiselle pitää vastata.\n\nEikä ole muuttunut mikään, kaikki ennallaan. Lopulta tuntuu kuin olisi\nkaikki nuo ihmisetkin eilen tavannut ja heidän touhujaan katsellut.\n\nJa kuitenkin... kaksi vuotta kahdeksan kuukautta poissa ihmisten\nilmoilta...\n\nHämeenlinna!...\n\nHeikot jalat tuntuvat, pettävän... Mutta niihin palaa tarmo taas...\ntäytyy palata...\n\n\"Tää on viimeinen taisto...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kuule kuinka soitto kaikuu...\"\n\n\n\n"]