Asiasanasto.fi

← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3215

Hangas

Reino Rauanheimo

Reino Rauanheimon 'Hangas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3215. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

HANGAS

Romaani suomalaisesta suurteollisuudesta

Kirj.

REINO RAUANHEIMO

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1944.

I

VOIMA JA TAHTO VASTAKKAIN

MIKÄ ON HANGAS?

Kerrotaan, että itse Ahti on ihastunut Hiisveden ja Luostanjoen kauniisiin seutuihin ja viettää kaiken hallitustoimistaan vapaan aikansa niiden rantavesissä. Mutta eihän ole oikeastaan mikään ihme, jos jumala onkin mieltynyt kauneuteen, sillä pitäväthän siitä ihmisetkin.

Hiisvesi on suuri keskusjärvi, joka kerää vedet kolmelta eri ilmansuunnalta.

Se väylä, joka siihen purkautuu koillisesta, saa alkunsa jostakin kaukaa, ja sen alkulähteenä saattaa olla vain pieni, syvävesinen metsälampi, jonka rannoilla kasvavien kelojen ympärillä huiskuhäntäiset oravat ilakoivat. Lampien välinen puro laajenee pieneksi joeksi, johon liittyy uusia puroja korpien piilosta. Näin paisuu joki ja virtailee eteenpäin etelää kohti milloin hilpeänä ja solisevana, milloin taas vakavana, syvänä ja verkkaisena, mutta kuitenkin aina lähdekirkkaana. Siellä, missä rannat ovat tasaiset ja soiset, seisoo joen äärellä hoikkia ja kapeita kuusia, ja korkeampia rantoja taas reunustavat totiset ja vakavat kalliot tai kanervaiset hiekkakankaat. — Mutta asuttuja seutuja nuo vedet halkovat vain vähän. Siellä täällä saattaa vaaran rinteellä olla kivinen peltotilkku ja sen reunassa harmaa pirtti. Jonkin suuremman kylän lähistöllä joki levenee soikiomaiseksi järveksi, ja silloin sen pintaa soutelee vitsahankaisia tervaveneitä. Kun ympäristöjen asutus on harvaa, ovat nämä vedet tottuneet kuulemaan vain korpien hiljaisen soinnin ja oman kohinansa, ja sen vuoksi ne eteläisten rintamaiden luona oudostelevat omaa itseään, vain vähitellen vilkastuvat, aurinkoisemmista maisemista ja vauhdista ilahtuneina muodostavat pieniä ja nopeita koskia, kunnes matkan viimeisessä vaiheessa, juuri ennen Hiisveteen tuloaan, kohahtavat kirkkaassa putouksessa sisua ja voimaa, soluvat Hiisveteen kuin levähtämään pitkästä taivalluksestaan ja ovat tuoksuvinaan korpien punalihaisten honkien pihkalle ja suomättäällä helottaville kullankeltaisille lakoille.

Mutta pohjoisen väylän vedet ovat lähtöisin avarammilta ja voimakkaammilta mailta. Jonkin pienen joen kautta ne ovat tulleet laajaan järveen, joka katselee kuin totisen ihmisen silmä. Ja pian nuo vedet loiskuvat peninkulmien laajuisilla selillä, joita kallioiset saaret rikkovat ja joita pitkin pyyhkii vihainen tuulenviri. Vain harvoin, joskus aurinkoisina sunnuntaiaamuina, saattaa noilla selillä olla tyyntä ja kirkasta, mutta muulloin niitä pitkin vyöryy nopeita, raskaita, syvänsinisiä aaltoja. Ja keskellä selkää keinuu työstään hengästynyt, musta hinaajalaiva. Sen kyljet värisevät, kun se kiskoo jäljessään summattoman suurta, keltaisena hohtavaa tukkilauttaa. Järvien rannoilla seisovat nuottakodat pitkine veneineen ja jostakin lahdenpoukamasta kohoaa metsän yli pienen sahan savupiippu. Vaaran kupeella, punaisen talon lähettyvillä tekee väki heinää, ja rantalepikosta sukeltautuu esille kellokkaansa jäljestä punakyyttö, pilkkuotsainen karjalauma juomaan rantavedessä helteisen päivän janoonsa. Yhä suurempina ja raskaampina vyöryvät nuo vedet etelää kohti, ehtivät tasaisessa vauhdissaan Hiisveteen ja yhtä vakavina aikovat jatkaa matkaa edelleenkin. Mutta kun ne saapuvat tänne uusille ilmoille, on niistä tuntevinaan pihkaisten selluloosapölkkyjen ja suurissa selkävesissä piileskelevien kuhien tuoksun.

Kolmas väylä taas tulee luoteesta ja saa alkunsa jostakin koivikkorantaisesta lammesta, jonka rantaruohikossa vilkkaat särjet leikkivät ja kiusaavat ylpeätä, ahnasta ja nuoruudenkiivasta hauenpoikasta. Näiden leppoisten vesien kulkutienä on pieniä ja saaririkkaita järviä, joiden sokkeloiset salmet pujottelevat kuin sekainen lankavyyhti, ja välillä on pieniä jokia, joiden rannat kasvavat valkoisia lumpeita ja tuuheita raitoja. Sitten tämä kalarikas väylä tavoittaa suuria kyliä. Sen pintaan kuvastuvat valkoseinäiset kirkot ja suuret maalaistalot, sitä pitkin soutelevat tansseista palaavien kylän nuorten kevyet veneet ja ruohikoissa elävien sorsaperheiden parvet. Vähitellen alkavat katkeamattomat järvivyöhykkeet, joissa kahta järveä erottaa toisistaan vain kapea salmi. Salmien ylitse on kauniita kivisiltoja, joita pitkin linja-autot hurisevat kaupunkia kohti. Rannoilta kuuluu rukiin hiljaista kahinaa tuulessa, viikatteen hiontaa ja kylän väen ilakointia elotalkoissa tai neitosen hyräilyä tämän taittaessa tuoreita vastoja rantakoivikossa. Niityillä kasvaa sinikelloja, ja valkean huvilan rannassa istuu kivellä kissa ja huuhaan nuoleskellen katselee salakoiden leikkiä ruohikon kupeella. — Nämä aurinkoisten maisemien halki kulkevat vedet ovat kiikkaita, lämpimiä ja kevyitä, ja vielä kaukana etelässäkin luulee niistä tuntevansa vehmaiden lehtorantojen, mättäillä kasvavien mesimarjojen, mietteliäinä seisovain savusaunain ja silkkisten sunnuntaihuivien tuoksun.

Jos koillinen väylä tulee vuoroin kuin ajatuksiinsa vaipuneena ja vuoroin taas omasta kirkkaudestaan hilpeänä, jos pohjoinen väylä tulee hitaana, raskaana ja leveänä ja luoteinen taas kuin leikitellen ja pikku pyörteitä muodostellen, kohtaavat ne kuitenkin toisensa samanaikaisesti Hiisvedessä, tuossa vedenjumalan mielipaikassa. Ja Hiisveden rannat ovat yhtä moninaiset kuin näiden kaukaa tulevain uusien vesienkin. Sitä reunustavat joka taholla korkeat vaarat, joiden peittona ovat havumetsien syvänvihreät matot. Järven toisella puolella saattaa olla korkeita kalliojyrkänteitä, joiden juurella vesi seisoo syvänä ja pohjattomana, niin että juumassa piileskelee kiivaita, voimakkaita, hopeakylkisiä lohia. Mutta toisaalla saattaa taas olla matalia ruohikkorantoja ja saaria reunustavia kauniita, valkoisia hietikkovöitä.

Hiisvedellä on suomalaisen järvimaiseman kaikki ominaisuudet: se on kaunis, rauhallinen ja voimakas. Kiertäessään sen rantoja aurinko muodostaa päivittäin sen ylitse rannasta rantaan ulottuvan kultaisen kaarisillan kuin kauneimman ihmisajatuksen vertauskuvana. Mutta vaikka vaarojen laet muodostavatkin joka taholla yhtenäisen ja aaltoilevan viivansa, on järven etelänpuoleisessa kolkassa vaarojen välissä omituinen notko, aivan kuin kapea sola. Siihen notkelmaan päättyy Hiisvesi ja siitä alkaa leveä ja mahtava Luostanjoki, joka purkaa kaikki nämä vedet johonkin kaukaiseen, monien peninkulmien takaiseen merenlahteen. Jo aivan alkumatkalla on Luostanjoessa viisi suurta koskea ihmisten ihailun ja pelon kohteina. Kahden ensimmäisen kosken suvannossa on pieni Luostanjärvi. Sen eteläpäässä on kahden jyrkkäseinäisen kallioharjanteen välissä syvä ja peloittava rotko. Kun Luostanjoen vesi syöksyy tuohon lähes kilometrin pituiseen ahtaaseen onkaloon, muuttuu se vaahtoavaksi, valkoiseksi vyöryksi, jossa vesikään ei ole enää vettä, vaan peloittavaa rajupilveä, joka kiitää eteenpäin ja jättää jälkeensä ohuesti savuavan juovan. Siinä on Luostanjoen koskista suurin.

Siinä on raju ja mahtava Hangas.

Ja Hangas kuulemma tekee ihmiset hulluiksi.

MUTTA millainen on tämä Hangas?

Jos sitä kysyy joltakulta Luostan rannalla asuvalta ihmiseltä, vastaa hän tähän tapaan:

»Hangas on niin suuri, että se on melkein pyhä. Nämä rannat ovat niin karuja, että me pysymme kaiken ikämme köyhinä. Mutta meidän on kaikella voimallamme pureuduttava rantoihin kiinni, jotta saisimme pitää ne itsellämme. Tahdomme mieluummin kuolla täällä köyhinä kuin muualla maailmassa rikkaina.»

Jos kysyy samaa joltakulta kiertelevältä kerjäläiseltä, vastaa tämä: »Olin nälkäinen tullessani Hankaalle, mutta en muistanut pyytää ropoa. Katsellessani ihmisten aherrusta tulin ajatelleeksi, että on synti, kun ihmisen täytyy hikoilla noin paljon toimeentulonsa vuoksi. Luostanjoen varret ovat kauniita katsella, mutta ne ovat niin köyhiä, etteivät laiskat täällä elä. Sen vuoksi lähdenkin pakoon tätä kauneutta ja menen kaupunkiin.»

Jos kysyy asiasta joltakulta joutilaalta, luonnonkauneuksia etsivältä rikkaalta, vastaa tämä:

»Jos minulla olisi järkeä yhtä paljon kuin on rahaa, niin rakentaisin tänne suuren kultamyllyn. Se kävisi veden voimalla eikä pysähtyisi koskaan.»

Itse Luoja taas vastaisi ehkä tähän tapaan:

»Luostanjoki on todistuksena siitä, miten äärettömän pieni ja ruma on ihminen kaiken suuren ja kauniin ja ikuisen rinnalla. Olen rakentanut Hankaan todistaakseni siten ihmetöitäni ja saadakseni epäuskoiset vakuuttuneiksi.»

Ja sielunvihollinen, joka on liiankin kärkäs juttelemaan ihmisten kanssa, on tietysti tapansa mukaan valmis kehumaan omia ansioitaan:

»Minäpä sen rakensinkin! Hangas on oivallinen keino vieroittamaan ihmisten ajatukset pois Luojasta ja kääntämään ne epäjumalan puoleen. Juuri Hangas on epäjumala, sillä näettehän, että ihmiset tekevät kaikkensa riippuakseen kiinni sen penkereissä. He pelkäävät ja rakastavat sitä enemmän kuin Jumalaansa. Kun he tekevät pahaa, uhrautuvat he syntiensä vuoksi epäjumalalleen, heittäytyvät koskeen ja hukkuvat. He tietysti luulevat siten pesevänsä pois kaikki syntinsä, mutta tehän tiedätte — näin meidän kesken sanottuna — ettei itsemurhaaja pääse koskaan autuudesta osalliseksi... He siis jäävät minun saaliikseni, hahhah! — Uskotteko, että Hankaan avulla minä, piru parka, tienaan ihmisten sieluja aivan kuin rysällä! Ei tarvitse tehdä mitään, tuo pyydys täyttyy aivan itsestään — sen kun vain joskus käy kokemassa ja vie saaliin kotiinsa. — Juuri sellainen heikkojen luonteiden rysä on Hangas!»

Mutta niin paljon kuin eri selityksiä onkin, ainoastaan Kaikkivaltias ja Luostanjoen rannoilla asuvat ihmiset pysyvät totuudessa ja selittävät asiat oikein, sillä vain hehän tuntevat tämän laakson ja sen köyhän kauneuden. Tosin kerjäläinenkin puhuu hituisen totta kertoessaan, ettei Hangas elätä laiskoja, — ja onhan perää upporikkaan tyhjäntoimittajankin arveluissa, että Hankaan kytkemiseen tarvitaan vielä enemmän älyä kuin kultaa. Ja pirukin kai hipoo ensimmäisen kerran totuutta väittäessään, että Hangas tekee ihmiset hulluiksi. Ihmisethän nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, että, hullaantuvat kaikkeen, missä vain näkevät voimaa ja kauneutta. Ja Hankaassa niitä on molempia.

VUOSIEN ja vuosikymmenien kuluessa kantautuu Hankaan kohina ulkomaailmaan asti ja aiheuttaa sen, että tämän syrjäisen kolkan rauha viimein häiriintyy kokonaan. Muutkin ihmiset alkavat etsiä Hangasta. Ensiksi ilmestyvät paikalle muutamat maalarit, jotka hiljaisina ja mietteliäinä kulkevat joen varsia laatikkoineen ja kankaineen, istahtavat johonkin poukamaan ja maalaavat taulunsa jatkaakseen taas matkaansa edelleen. Mutta tuskin heidän taulunsa ehtivät ihmisten ilmoille, kun sieltä alkaa virrata kuin pyhiinvaellusjoukko, ensin hitaina ja harvoina, mutta sitten yhä suurempina parvina. Varsinkin kesäisinä sunnuntaipäivinä heitä on vaivaksi asti, niin että he natisuttavat lakkaamatta niiden parin torpan porttia, jotka ovat kosken lähettyvillä, anovat sitä ja tätä maasta taivaaseen asti ja sanovat olevansa reippaita, vaikka näyttävät tyytymättömiltä. Sitten he kaikkoavat kauempana olevaan hoviin saakka, asettuvat taloksi ja likaavat savisilla kengillään salin lattian valkeat matot. Mutta sitä ei hovissa panna pahaksi, sillä isäntäväki käyttää tilaisuutta hyväkseen arvioidakseen uudestaan tähän asti halvat maitolitrainsa ja voikilojensa hinnat, selostaa paikkakuntaa ja asettuu tarpeen tullen oppaaksikin. Hovista vieraat saavatkin kaiken tarvitsemansa juomavedestä saunaan asti, lähtevät sitten kohtalaisen tyytyväisinä pois antaakseen tilaa uusille matkueille.

Ja seurauksena tästä kaikesta on, että Hankaalle ilmestyy viimein pari tärkeätä miestä, jotka selittävät olevansa jonkin yhdistyksen sihteereitä, piirtelevät viivojaan papereille ja määräävät, että koskelle vieviä teitä on tasoiteltava, pitkin rantoja on avattava kiemurtelevia kinttupolkuja, on korjattava torppien veräjät, luotava navetan lantakasat piilon puolelle ja pystytettävä viitat teiden ja polkujen risteyksiin.

Ja viimein puhutaan totena, että kaupungista asti on jo ruvettu rakentamaan rautatietä Luostanlaaksoon, jotta matkailijatulvaa voitaisiin ohjata vaivattomammin. Huhussa onkin perää, sillä muutamien kuukausien kuluttua rata on tulossa jo kolmen peninkulman päässä. Mutta siihen se sitten pysähtyykin, ja paikkakunnan ukot arvelevat hartaaseen tapaansa, että »saa jo pysähtyäkin, sillä onhan tähänkin asti pysytty maantiellä eikä ole vielä koskaan ollut niin kiirettä, ettei olisi ehditty hevosella taikka jalkaisin».

Mutta kesä kesältä tulva vain paisuu, ja liikkeellä eivät ole yksin vieraat, vaan paikkakunnan lapsetkin. Pienillä tytöillä on kaupattavia mansikka- tai mustikkatuohisia, ja isommat lapset ovat oppaina koskelta toiselle ja suulaina selittävät nähtävyyksiä. Eikä kukaan voi sanoa, mistä nuo ennen ujot ja sormi suussa ihmettelevät tenavat ovat saaneet tietonsa ja sanavalmiutensa, mutta kun joku vieras panee pienen oppaan kämmenelle kiiltävän rahan, alkaa tämä selittää kuin kansakoululäksyä:

»Luostanjoki alkaa Hiisvedestä. Sen ensimmäinen koski on Kairakoski, ja siellä on vanha puuhiomo. Sen savupiippukin näkyy tuolta vaaran kupeelta. Kairakosken alla on Telakoski, joka laskee kauniiseen Luostanjärveen. Se on tuo tuossa... Mutta Luostanjoen koskista suurin on Hangas, siinä menee monta sataa tuhatta litraa vettä joka sekunti, sen putouksen korkeus on 14 ja pituus 800 metriä ja siinä on yli 100 000 hevosvoimaa. — Tuolla Hankaan alapuolella on mitä kauneimpia rantoja koivumetsineen. Viiden kilometrin päässä on myöskin suuri koski Lonka, jonka putous on 7 metriä ja pituus 300 metriä. Kerran yritti muuan mies rakentaa Lonkaan myllyn, mutta koski ravisti telineet pois ja vei mukanaan kolme miestä. Longan alapuolella on Soikoski, ja sen nimi johtuu kai yleisestä luulosta, että joku istuu kosken rannalla ja soittaa kesäöisin. Ja sieltä kuuluu soitto ihan varmasti, olen itse kuullut sen monta kertaa... Soikoski on 9 metriä korkea ja 450 metriä pitkä ja se on viimeinen Luostanjoen koski. Nämä kosket ovat kahden peninkulman matkalla, ja minä kyllä opastan herrasväen niille kaikille, jos saan kolmekymmentä markkaa...»

Ja uteliaat vieraat tietysti päättävät kulkea päästä päähän koko matkan. He kyselevät ja oppaat kertovat jännittäviä juttuja, miten aikoinaan tuosta kallionkolosta löytyi sen Hankaaseen hypänneen kassanhoitajan ruumis — muistattehan sen, joka teki hirmukavalluksen... Tuosta suvannosta koivun alta löytyi se hieno nainen, jonka nimeä eivät edes sanomalehdet tienneet. Ja tuonne taas hukkui se ulkomaalainen, joka yritti uida joen poikki, mutta joutuikin kosken nieluun. — Niin, ja entäs sekin hullu, joka joutui veneineen liian lähelle Longan imua ja joutui myöskin koskeen! Veneestä jäi jäljelle vain muutamia päreitä, mutta itse miestä ei löydetty koskaan.

Väsyneet matkailijat oikaisevat viimein tyytyväisinä kulkunsa takaisin kohti kaupunkia ja etelää. Siellä he kertovat uusista kokemuksistaan, tekevät tahtomattaan Hankaasta muotisanan, jota kohistaan kaikkialla. Siitä puhutaan jo sanomalehdissäkin, ja hotellien seinille ilmestyvät suurikokoiset Hankaan valokuvat ja taulujäljennökset.

Mutta myöskin marjatuokkosia myyskentelevät tyttöset ja oppaina toimivat pojat ovat tyytyväisiä saamiinsa markkoihin. — Ja hovin nuori herra päättää taas ensi lauantaista lähtien nostaa hiukan ruokatarvikkeiden hintoja. — Kansakoulun opettaja sepittää ja luetuttaa koululaisilla uusia ulkoläksyjä Hankaan suuruudesta ja esitelmöi kaikille isännillekin, miten suuri ja kallisarvoinen asia onkaan se, kun sivistys lähenee jo Hangastakin. Mutta ukot, jotka eivät vielä osaa eivätkä ymmärrä muuttaa omaa rauhaansa rahaksi, arvelevat edelleenkin, että välipä tuolla sivistyksellä, kun se näkyy muuttuvan markkinoimiseksi kuitenkin...

— Mutta vähitellen alkavat heidänkin ajatuksensa muuttua. Mielellään monet heistäkin taittavat kymmenmarkkasen taskuunsa ja yhtä mielellään torppien emännät tuhraavat kahvia lietensä äärellä ja kiireissään pyyhkäisevät vesitipan nenänsä päästä. Ja yksi ja toinen alkaa jo jutella siihen tapaan, että jos Hangas tekee ihmisiä hassuiksi, niin näkyy se tekevän eräitä rikkaiksikin.

Ollaan näet sitä mieltä, että tämä kaikki on sitä uutta aikaa, jonka on määrä astua entisen tilalle ja joka nyt tulla touhuaa Hankaallekin.

KOLME MIESTÄ SUUNNITTELEE

Vanha Sorvanen kävelee, maantietä kotiinsa päin. Hän on ollut Kairakoskella kokouksessa, päässyt tuttavan kyydissä puolimatkaan asti ja kiirehtii nyt loppumatkan Hankaalle jalkaisin. Vanha Sorvanen on hyvällä tuulella, sillä aurinko paistaa kirkkaasti, hangen pinta sulaa ja tie pehmenee kesää kohti, vaikka maaliskuinen ahava pureekin uurteiset kasvot polttaviksi. Taustan kylän ja hovin väliset nietokset ovat jo alenneet, lumen alta piilosta kuuluu veden hiljainen solina, se kerääntyy pieniksi puroiksi niityille ja valuu rinteitä pitkin järveen. Virta onkin ehtinyt särkeä jäitä Luostanjärvestä, niin että sieltä täältä kuultelee jo sulaa vettä ja suuret irtonaiset telit soluvat kohti Hankaan nielua. Järventakaiset metsät näkyvät kuulaassa ilmassa yksityiskohtaisen selvinä, ja edestä kosken puolelta kuuluu tasainen kohina, jonka vain aika ajoin katkaisee outo kumahdus, kun jäätelit paiskautuvat rantakalliota vasten, sinkoutuvat tuhansina pieninä pirstaleina ilmaan kuin jalokivet, putoavat takaisin vaahtoon ja katoavat.

Kohina vain paisuu sitä mukaa kuin vanha Manne lähestyy kotiansa, oikaisee hovin luona metsään ja oikopolkua pitkin hipsuttelee portilleen. Mieli tekee melkein hypähtää, sillä kokous on onnistunut hyvin. Nyt saadaan taas Hankaalle entinen rauha, ja tuosta rauhasta maksetaan vielä rahaakin. Manne ehtii vielä siemaista keväistä ilmaa, huomaa savun nousevan piipusta, hymyilee kirkkaille hangille ja astahtaa pirttiin, joka vaikuttaa hämärältä auringonpaisteen sokaisemiin silmiin.

Kaisa on kyllä kotona, mutta Manne ei kiirehdi kertomaan uutisiaan, vaan asettaa ensin rukkasensa uunin reunalle, takkinsa naulaan ja lakin sen päälle, istahtaa ikkunan viereen rahille, panee postista tuomansa sanomalehden pöydälle ja silmälasikotelon sen viereen ja huokaisee vasta sitten.

»Oli mennä koko päivä mokomassa...»

Vasta nyt on Kaisakin muistavinaan asian ja kysäisee:

»Mitäs siellä nyt sitten oli?»

Manne ei vastaa heti, vaan ottaa sanomalehden käteensä kuin lukeakseen ja siinä samalla kysäisee vuorostaan:

»Niin missä oli?»

»Siellä kokouksessa tietysti.»

Manne lukee lehteään kiusatakseen Kaisan uteliaisuutta, huulet tavoittelevat sanoja ja silmät ovat sirrillään:

»'Edellä olevat huomautukset eivät kuitenkaan koske niitä pieniä viljelmiä, joiden metsäpinta-ala ei anna tilaisuutta varsinaiseen myyntiin, vaan on tarkoitettukin vain tyydyttämään polttopuuntarvetta ja sen vuoksi...' Niin, olihan siellä kokous! Kuuluvat aikovan jollakin keinolla säännöstellä tämän Luostanjoen vettä. Järvessä vesi nousee suunnilleen kaksi metriä korkeammalle kuin tähän asti...»

»Mitä varten säännöstellä?» kysyi Kaisa.

»En tiedä. Tarvitaan jotakin teollisuusvoimaa... Kyllä se mies yritti sitä selitellä, mutta en minä oikein tajunnut. Sen vuoksi kaikki nämä järven rannat joutuvat veden alle. Tässäkin rannassa tulee vesiraja neljäkymmentä metriä ylemmäksi, ja uusi ranta tulee aivan tuohon ikkunan alle. Katsottiin kartasta, ja se mies näytti, jotta vesi tulee ihan tuon pihlajan kohtaan.»

»No sehän on vain hyväksi. Ei ole niin pitkää kävelymatkaa rantaan.»

»Vai hyväksi!» oikaisee ukko. »Nyt menee paras pelto järven pohjaksi! Vaikka eipä silti, kyllähän ne maksavat korvauksen. Ja hyvän hinnan maksavatkin. Siellä sanottiin, jotta jos kuka ei suostu myymään rantaosuuttaan suosiolla, niin yhtiö pakkolunastaa sen. Mutta mitäpäs siitä nyt riitelemään. Jokainen ukko suostui ilman pakkoakin. Minäkin piirsin nimeni paperin alle. Ja rahat tulevat joskus myöhemmin.»

»Entäs hovin herra? Myikö hänkin?»

»Sanoivat, jotta hovin herra on myynyt tuolta Hankaan puolelta maansa jo aikaisemmin. Ja koskenhan omistaakin vieras ennestään.»

Kun Manne alkaa olla kertomistuulella, tyytyy Kaisa kuuntelemaan ja istahtaa odottaen valmista. Manne jatkaa:

»Tämä meidänkin talo on nyt pienempi kuin ennen. Iso lohko meni peltoa pois — niin iso, ettei kaikki jäljellä oleva riitä enää meille.» Hän alkaa jo ehtiä tärkeimpään kohtaansa ja sen vuoksi kävelee lattialla pari kertaa edestakaisin ennen kuin jatkaa: »Mitähän sinä oikein arvelet siitä asiasta, kun... Ajattelin nimittäin... Kun nyt saadaan valtiolta rahaa tuosta myydystä pellosta, niin eiköhän sillä samalla rahalla osteta uutta maata tuolta mäen puolelta. Kyllä kai hovin herra suostuu sen myymään. Sillä lailla saataisiin peltoa taas tarpeeksi.»

»Mutta tarvitaanko sitä niin paljon? Johan sinäkin alat olla vanha etkä jaksa paljoa puskeakaan. Jos tultaisiin toimeen pienemmällä?»

»Ei tulla», todistelee ukko vakavana. »Jos peltoa vielä riittäisi, niin silloin ei jää niittyä niin paljoa, jotta siitä saataisiin lehmän ja lampaan heinät. Ja milläs hevosta syötetään?»

»No jos sinä jaksat, niin mitäs minulla on siihen muuta sanomista...»

Ja Manne innostuu edelleen:

»Kyllä minä jaksan! Ja enhän minä osaa tässä joutilaana kuljeskella. Niin jotta ostanko minä?»

»... jos tahdot...»

Manne on hyvillään, kun Kaisa ei vastusta tuon pahemmin, vaikka tällä onkin omat aatoksensa vanhuudenlevosta ja talon maalaamisesta ja lasikuistista... Ukko alkaa muistella, miten paljon hän on vuosien kuluessa hikisellä ja totisella työllään kiskonut rahaa irti tästä pienestä tilasta ja vienyt pankkiin. Ja mitä maa ei ole antanut tarpeeksi, on Manne lisäksi jo kolmena vuosikymmenenä polttanut tervaa omalla miilullaan ja myynyt sen kaupunkiin hyvästä hinnasta. Ja lisäksi on Lauri-poika viime vuosien varrella lähetellyt vanhemmilleen melkoisia summia milloin elämistä, milloin rakennusten korjaamista tai Helsingin-matkoja varten, mutta joka kerran ovat matkat jääneet tekemättä ja rahat menneet pankkiin. Siitä on ollut Kaisalle pientä murhetta, kun hän olisi mielellään vähän katsellut maailmaa... Mutta onpahan kaikesta kieltäymyksestä ollut vain se etu, jotta nyt voidaan ostaa hovin herralta lisämaata...

Joen rannaltako...? Nyt syttyy Mannen päässä suuruudenhullu ajatus! Hänhän on koko ajan valitellut sitä, kun uusi ja vieras maailma vetelehtii joutilaana täällä nurkissa eikä anna siunaaman rauhaa edes omassa pihassa. Mutta hänpä ostaakin nyt itselleen rantaa tuolta kosken puolelta! Hän panee yli pääsemättömän aidan oman tolppansa ympäri, ei laske uteliaita eikä laiskoja sen sisäpuolelle ja valvoo tarkasti, ettei risukaan katkea vieraan kantapään alla!

Manne nousee jälleen kävelemään ja hokee ääneen:

»Nyt tästä ei tulekaan markkinapaikkaa!»

Kaisa huomaa ukon olevan tosissaan ja sen vuoksi myöntää vielä:

»No niin, pannaanhan rahaa turhempaankin kuin maahan.» Ukko kävelee ja lyö näppejään:

»Kysytään hovin herralta! Jos se myy, niin hyvä on.»

Ja nyt Manne istahtaa, ottaa sanomalehden ja yrittää lukea, mutta siitä ei tule mitään. Ajatus huimaa häntä, sillä suunnitelma on hyvä. — Mutta sitten hän muistaa erään toisen asian ja mainitsee Kaisalle:

»Hangas on taas viime yönä ottanut yhden naisen hengen.»

»Taas? Kuka se oli ja mistä?»

»En tiedä tarkkaan. Kaupungista joku. Eilen se oli kierrellyt hovin puolella ja itkeskellyt mitään puhumatta. Mukana ei ollut muita tavaroita kuin valokuvauskone ja pieni matkalaukku. Oli vaikuttanut omituiselta. Tänä aamuna olivat löytäneet ruumiin kosken alta suvannosta. Sen valokuvauskoneensa se oli ripustanut puuhun ja jättänyt siihen kirjeen. Kirjeessä nainen oli tunnustanut, jotta kun rakkauden leikistä tuli näin paljon tuskaa, niin hän ei jaksa elää, vaan hyppää koskeen.»

»Vai niin», huokaa Kaisa pidellen sydänalaansa ja katsellen miehensä ohi ikkunasta ulos järvelle, jossa jäätelit soluvat hitaina kosken kitaa kohti. »Kyllä tämä aika on riivattua! Ihan tekee pahaa syntisten ihmisten takia. Ensin ne tekevät rakkauden iloistaan synnin taakan ja sitten tulevat tänne hakemaan parannusta. Kun ei jakseta elää kunnollisesti, niin juostaan koskeen. Näyttää siltä, jotta Hankaasta tulee maailman syntien kaatopaikka.»

»Eikä tule!»

»Aivan kuin kuolema vapauttaisi vastuusta — sehän on huonojen luonteiden iankaikkinen veruke», intoilee Kaisa yhä. »Eihän tässä uskalla enää mennä rannallekaan, kun ei tiedä, milloin koski heittää jalkain juureen ihmisen ruumiin — huh!»

Kaisa siirtyy työhönsä lieden eteen ja Manne yrittää availla lehteä, mutta murahtaa välissä:

»Vaikka mitäpäs noista... Itsepähän vastaavat tekeleistään.»

»Vastaavat — mutta sitä ennen likaavat täällä veden!»

Kaisa on tarmokkaalla tuulella, mutta saadakseen ajatuksensa pois hukkuneesta naisesta hän kysäisee jälleen:

»No entäs muuta?»

»Mitä muuta?»

»Mitäkö muuta? No siitä pakkolunastuksesta tietysti.»

Mutta nyt Manne muistaa tosiaan muutakin, nousee ja kävelee naulakolle, kaivelee aikansa takkinsa taskua ja vetää sieltä esille kirjeen:

»Taisi Laurikin kirjoittaa... Tuossa se on.»

»Ja nyt vasta sinä...!»

»Sattui unohtumaan, kun oli muutakin...»

Kaisa tulee uteliaana lähemmäksi pyyhkien käsiänsä esiliinaan:

»Näytäpäs.»

»Sinulle se on. Alahan tavata.»

»Ei satu lasit käsille», tirkistelee Kaisa osoitetta. »Lue sinä.»

Manne haparoi vyöltään puukon, astelee ikkunan eteen, kohottaa kirjeen valoa vasten ja avaa sen hitaasti ja taiten. Kankein sormin hän vetää paperin kuorestaan, panee puukon takaisin tuppeen, kääntelee paperia ja asettaa postilähetysvekselin pöydälle pyyhkäisten sen pintaa ensin kämmenselällään. Viimein hän asettuu istumaan ja alkaa lukea:

»'Rakkaat vanhemmat...'»

»Voi voi, miten kauniisti hän aina aloittaa!»

»... siinä! Taikka minä en lue ollenkaan! Niin, mitäs tässä nyt sitten sanotaan: 'Viime kirjeeni jälkeen ei ole ollut aikaisemmin tilaisuutta kirjoittaa...'»

»Herranen aika, eihän hän vain ole kipeä?»

»No eikä ole! ‒ ’... tilaisuutta kirjoittaa. Joka tapauksessa on varma, että noin kuukauden kuluttua tulen sinne työasioissa ja jään asumaan Hankaalle pitkäksi ajaksi. Teille voin sanoa hyvin salaisena ennakkotietona sen, että Luostanjoen vesivoimaa tullaan käyttämään teollisuuden hyväksi ja sitä varten on suunniteltu uutta voimalaitosta...'»

»Mikä se semmoinen laitos on?»

»Jaa, eiköhän sillä liene jotakin tekemistä sähkön kanssa. Kai se on sama kuin sähkötehdas.»

»No jos lie sitten...»

»Kuuntelehan taas välillä, muuten minä en lue ollenkaan. — 'Ettei syntyisi mitään kilpajuoksua Luostanjoen varsille, ei asiasta saa puhua kenellekään. Sen vuoksi siitä eivät tiedä vielä sanomalehdetkään. Mutta minä kerron kaiken tarkemmin sitten. Joka tapauksessa ilmestyn sinne jo ennen kesää ja aloitan työt heti. Tuntuukin hauskalta, kun saa olla kotona ja tehdä samalla muutakin.'»

»Vai tulee Lauri tänne! Tuleekohan Pirkko ja pojat mukana?»

»Ei puhu mitään siitä. Sitten tässä on vielä: 'Lähetän oheisena tuhat markkaa käyttöänne varten, sillä minusta tulee Teille taas lisäkuluja. — Asuntokysymystäkin sietää jo ajatella, ja onhan itsestään selvää, että Te muutatte minun luokseni, kun uuden talon piirustuksissa on otettu huomioon huoneet Teitäkin varten. Samaa sanoo Pirkkokin. Ja pojat olisivat siitä myöskin hyvin mielissään. Tiedän kyllä, että isä on muuttoa vastaan, mutta tällä kertaa se ei auta.' — Kuulehan, Kaisa! Mistä hemmetin muutosta se nyt puhuu?»

»En minä vain ymmärrä. Jos se tarkoittaa, että meidän pitäisi muuttaa hänen kanssaan Helsinkiin.»

Manne nostaa silmälasit otsalleen, työntää kirjeen ja postilähetysvekselin takaisin kuoreen ja virkahtaa yksivakaisesti:

»Ja minä kun en lähde kotoani mihinkään!»

Hän vie kirjeen takkinsa taskuun, ottaa silmälasit otsaltaan, panee ne miettivän näköisenä koteloonsa ja kurkottaa kotelon ikkunankehyksen väliin. Kaisakin huokaisee itsekseen:

»Säälihän tästä on mihinkään lähteä, kun on jo kahdeksanneljättä vuotta asuttu... Mutta jos Laurilla on suuret tilat, niin voisihan sitä ajatella...»

»Eikä lähdetä!» ärähtää mies.

»Taikka jos Lauri suostuu tämän vanhan rakennuksen korjailemiseen?»

»Niin, tosiaan!» innostuu Manne uudestaan. »Jos nyt Pirkkokin tulee poikien kanssa tänne kesäksi, niin voidaanhan tähän rakentaa toinen kamari heitä varten. Asutaan me tässä pirtissä, pojat saavat tuon vanhan kamarin omakseen ja Lauri ja Pirkko sen uuden. No joo! Minä lähden jo huomenna kaatamaan puita sitä varten. On parhainta ajaa ne tähän vielä lumen aikaan.»

»Se taitaa olla hyvä ajatus. — Mutta viehän se Laurin raha pankkiin, ettei häviä.»

»Siitä onkin nyt suuri apu, kun ostetaan lisämaata ja samalla rakennetaan.»

Kaisa on salaa mielissään, kun on näin vähällä vaivalla saanut ratkeamaan kauan puhumansa asuntokysymyksen. Ihan hävettää asua näin ahtaissa ja maalaamattomissa paikoissa.

Nyt kuuluu portailta askelia, ovi narahtaa ja aukeamasta tulvahtaa sisään keväisten hankien koko kirkkaus. Ovi sulkeutuu jälleen ja pirttiin tulee kookas ja tummanpuhuva mies.

»Kah, naapuri», toteaa Kaisa tervehdykseksi.

Mutta vieras ei puhu mitään, siirtyy penkille, lataa piippuaan ja sitä rikitellessään kysäisee parin imaisun lomassa raskasverisen miehen tapaan:

»Jotta kuuluuko mitä?»

»Mitäs meille? — Entäs teille?»

»Ei meillekään. Hovin herra vain lupasi ensi viikolla tulla Liisan luo hierottamaan. Käski lämmittää kuuman saunan, jotta kaikki viat lähtevät.»

»Hänellähän on niin paha sydänvika», tietää Kaisa.

Pitkän tovin kuluttua kysäisee vieras taas:

»Missäpäin se teidän Lauri on nykyisin?»

»Helsingissä. Kirje tuli juuri.»

»Vai tuli. Laurihan kävi sen insinöörikoulun.»

»Niin kävi», ei Manne jaksa olla kehaisematta. »Ja kirjoitti tulevansa kesäksi tänne.»

»On teidän mukava ja turvallinen elää», huokaisee Turunen. »Poika huolehtii vanhuudenvarasta. Mutta minun lapsistani ei taida tulla sitäkään turvaa. Maa on hovin ja mökki on hovin. Omaa ei ole muuta kuin eukko ja lapsilauma.» Hän huokaisee ja jatkaa taas. »Mutta olen yritellyt, jotta saisin elämän tasaantumaan. Pyysin hovin herralta jo vakinaista työtä ja asuntoa. Ei jaksa elää tuulisessa ja ahtaassa pirtissä.»

Vilholla näyttää olevan toivoa paremman elämän alkamisesta, sillä hänen pikimustat silmänsä kimmeltävät iloisesti. Ja onpa jo aikakin, ajattelee itsekseen Manne. Viisi henkeä asuu paljon pienemmässä pirtissä kuin tämä, tuuli puhaltaa suoraan sisään, lattiaa ei ole kuin nimeksi, ja siinä temmeltävät lapset koko pakkastalven huonoissa pukimissaan toisten jaloissa. Siinä samassa on tehtävä työt, syötävä ja nukuttava. Vilho on tähän asti ollut hovissa vain tilapäistöissä ja muun ajan on nikarrellut satunnaista, sorvaillut pieniä visakuppeja ja myynyt niitä matkailijoille samalla kuin lapset ja Liisa ovat poimineet ja myyneet marjoja. Mutta kun talvisin ei ole edes matkailijoita, on tuokin ansio ollut hyvin tilapäistä.

»Mahtaakohan olla totta siinä puheessa, jotta hovin herran asiat ovat huonosti?» kysäisee Manne päästäkseen kiinni salaiseen ajatukseensa. »Sanovat, että hän myy palstoja mailtaan?»

»Kyllä myy. Viikko sitten myi ison palan tuosta kosken ja hovin välistä jollekin yhtiölle. Niin että nyt ei minunkaan pirttini ole enää hovin, vaan vieraan maalla. Jos olisi rahaa, niin ostaisin itselleni palstan samanlaisen kuin tämä sinun.»

»Noo, älähän sure! Muutamana päivänä sinusta tulee vielä hovin pehtoori. Silloin saat työt ja asumukset kuntoon», lohduttelee Manne jotakin sanoakseen.

Mutta ajatus näyttää Vilhosta olevan kaunis, sillä hän naurahtaa onnellisena ja alkaa puhua Kaisan kanssa jostakin muusta. Viimein hän huokaisee, nousee ja tavoittaa rukkaset käsiinsä, miettii hetken oven suussa ja lausahtaa kuin tunnustukseksi ja kiitokseksi:

»On viime aikoina ollut niin tiukkaa koko elämä. Sen takia tulin tänne. Teidän luotanne ihminen lähtee niin hyvällä tuulella.» Tuo on harvinainen tunnustus jurolta Vilholta, ja Kaisa vilkaisee häneen todetakseen, onko miehessä jotakin poissa tolaltaan. Mutta Vilho jatkaa taas: »Täytyy lähteä korjaamaan ehjäksi sitä saunan kiuasta, kun hovin herra tulee kylpemään.»

Vilhon mentyä Manne oikaisee penkille, hymyilee tyytyväisenä omille ajatuksilleen ja kiittelee työteliästä poikaansa, jonka avulla hän on nyt nostava tämän pikku tilansa hyvään kuntoon, rakentava ja maalaileva kaiken kauniiksi ja avaraksi, niin että kun pojan koko perhe tulee tänne kesää viettämään, niin heillä on hyvä olla...

Pirtissä on hiljaista, ja noihin haaveisiinsa Manne nukahtaa. Vain silloin tällöin kuuluu kytevän kekäleen risahdus liedessä, Kaisa kaivelee tilkkuvakkaa ja sopivat palaset löydettyään asettelee lankaa neulansilmään. Pari kertaa hän yrittää turhaan, lainaa sitten ikkunan pienalta Mannen silmälasit, mutta kun ei onnistu vieläkään, suuttuu omaa vanhuuttaan ja etsii suurempisilmäisen neulan. Muuten on kaikki rauhallista kuin sunnuntaina. Ja rinteen takaa kuuluu Hankaan kohina.

Samaan aikaan kulkee Vilho Turunen koskelle päin omaan pirttiinsä ja laskelmoi yhä vakinaista työtä ja omaa asuinpaikkaa. Muuten ei elämästä tule yhtään mitään. Ja jonkinlaisena loppupontena hän aprikoi:

»Tämä maailmanjärjestys on niin kummallista. Kaikille ei riitä työtä, vaikka kaikki ei ole vielä läheskään valmista.»

SAMA kosken kohina, joka kuuluu Mannen korviin niin rauhoittavana ja Vilholle kuin työhön ja ainaiseen aherrukseen kehoittavana, kantautuu läheiseen Taustan hoviin saakka ja soi aamusta iltaan sielläkin.

Jaakko Raitanen, hovin omistaja, siirtää työpöydältään paperit syrjään ja nousee kävelemään. Nyt on sikäli onnellinen tilanne, että voi tehdä suunnitelmia:

»Kuulemma sanotaan, etten minä pysty hoitamaan näin suurta tilaa. Mutta minkäs teet, kun tuotteilla on ostajia vain osan vuotta. Ja suurimman osan saa ne kuluttaa itse. Metsää olisi myytävänä, mutta ostajia on vähän eivätkä nekään maksa kuin pilahinnan. Ei kuulemma kannata... Kuljetuskustannukset ovat suuret, ja tuotanto on huonon myynnin takia rajoitettua... Mutta minä olen jo kyllästynyt odottamaan uusia tilaisuuksia ja tilanteita. Ei maailma tule sen otollisemmaksi tästä lähtien kuin tähänkään asti. Siispä alan toimia itse. Luon itse ne iankaikkisesti odotetut tilanteet.»

»Mitä aiot tehdä?» kysyy nuori rouva Raitanen ja katsoo ihailevana miestään.

»En tiedä vielä itsekään — mutta tänä iltana jo tiedän!»

Jaakko Raitanen on nuorenpuoleinen mies, joka tapauksessa hyvän joukon alle neljänkymmenen, ja hänellä on myöskin nuoren miehen usko. Hän on joutunut tähän maailmankolkkaan sen vuoksi, kun hänen isänsä oli Kairakosken puuhiomon johtaja. Mutta kun poika ylioppilaaksi päästyään kyllästyi lukuihinsa — tai luvut häneen — tuli hän hoitamaan isänsä ostamaa hovia. Hovista oli silloin vielä suurin osa velkana, ja hän alkoi pääkaupungin opettamassa liiallisessa nuoruudeninnossaan huhkia turhia uudistuksia, niin että velka vain kasvoi. Ja korjaukset kohdistuivat aina vain sinne, missä tarvittiin silmänruokaa: päärakennukseen ja sen sellaiseen. Sitten sattui isä kuolemaan ja luotonsaanti vaikeutui, kiinnityslaina pysyi suurena eikä hovin omistaja tuntenut olevansa kotonaan.

»Mutta onhan ikää jäljellä!» oli hänen tapansa lohdutella itseään ja nuorta rouvaansa. Ja rouvakin eli siinä toivossa, että jokainen päivä vei heitä lähemmäksi hyvinvointia ja viihdytystä, sillä nuorena kaupunkilaisnaisena hän ei jaksanut tulla nurisematta toimeen tällä hiljaisella seudulla. Jokainen muutos, joka täällä tapahtuisi, olisi heille vain eduksi.

Pitkän puntarointinsa jälkeen Raitanen pysähtyy pöydän ääreen ja unohtua katselemaan tilansa karttoja. Niihin on lyijykynällä jo vedetty viivoja joen ja Luostanjärven rantamille. Hänen maistaan on nyt leikattu pois suuri pala ensiksikin ukko Sorvaselle lahden puolelta, ja vielä suurempi ala joen läheltä jollekin kummalliselle Hangas-yhtiölle, joka on perustettu äskettäin — ja siinä kuuluu olevan valtiokin mukana.

Raitanen sytyttää savukkeen ja miettii:

»Hullu mies, se ukko Sorvanen! Viitsii vanhana miehenä tonkia maata ja hankkia sitä lisääkin. Mutta mitäpäs minä sillä kuivalla aholla teen!»

Hän laskee ja huomaa, että molemmista palstoista saamillaan rahoilla hän jo pystyy ostamaan itsensä vapaaksi kaikista takaajistaan, vaikkakaan ei vielä kuivayskäisistä pankinjohtajista. Sitten hän siirtyy ikkunan ääreen, ja ajatus menee pakostakin Hankaaseen:

»Tuo uusi yhtiö tietysti suunnittelee tänne suurta matkailukeskusta ja aikoo rakentaa hotellin aivan kuin Kolille ja Imatralle. Hyvä on! Silloin hotelli tarvitsee ja kuluttaa kaiken vihanneksista lihaan, maitoon ja polttopuihin asti. Minä myyn ne hotellille ja pääsen veloistani.»

Raitanen katselee yhä suvannolle päin, jossa keväinen taivas alkaa jo tummentua illaksi. Korkeiden puiden latvat näkyvät silhuetteina taivasta vasten. — Kauniita paikkoja nuo suvannon puoleiset pienet harjanteet!

»Mutta mitähän, jos minä koetankin joutua edelle? Minkä vuoksi minä jäisin odottelemaan vierasta hotellia, kun voin rakentaa sen itsekin! Siitähän tulee silloin kaksinkertainen hyöty. Ja hotelli kannattaa epäilemättä, sillä rautatie kuulemma rakennetaan joskus tänne asti.»

Hovin nuori herra kääntyy ympäri sanoakseen loistavan ajatuksensa rouvalleen, mutta huomaa tämän jo menneen. Niin hän tyytyy yksin tuijottamaan suvannon metsään ja ratkaisemaan asiansa:

»Minä teen sen! Vielä tänä iltana alan etsiä hakkuumiehiä Vanakorpeen. Onhan siellä puita. Työt on saatava käyntiin heti, jotta hirret ehditään ajaa vielä lumen aikana. — Niin, itse hotelli rakennetaan tuohon korkeimmalle kohdalle... Sieltä on hieno näköala. Ja metsää avataan sen verran, että itse koski näkyy ikkunoihin. — Nyt alkaa kehittyä koko Hangas, tänne tulee ihmisiä ja me tunnemme asuvamme paremmassa paikassa kuin erämaassa. — Hankaasta tehdään muotipaikka!»

Oma taloudellisen voimistumisen varmuus tekee mielen iloiseksi — varsinkin, kun tuntee vielä palvelevansa ja auttavansa koko seutukuntaa eikä vain omaa itseänsä. Niinpä Raitanen siirtyy innostuneena takaisin pöytänsä luo, vetää kartat jälleen esille ja alkaa piirtää uuden hotellin paikkaa ja tietä. Ja kuin ohi mennen hän vetäisee selvemmäksi senkin viivan, jossa tulee tästä lähtien kulkemaan hänen ja ukko Sorvasen maan raja. Hän on niin kiireissään, ettei huomaa, kun hänen ainoa poikansa, viisivuotias Tauno, tulee huoneeseen, näkee avoimen kirjahyllyn ja alkaa tonkia sitä uusia löytöjä tehden ja samoin talon kuvia piirrellen.

MUUTAMIA PÄIVIÄ sitten on käynyt maanmittari ja paaluttanut rinteen siltä kohdalta, missä hovin ja Sorvasen välinen uusi raja-aita tulee kulkemaan. Tällä tavoin on vanha Manne saanut nelisen hehtaaria uutta maata entisen tervahautansa yläpuolelta hoviin päin. Ja hän on niin innostunut, että on irroittanut uuden maansa kulmasta suuren kiven, lohkonut ja hakannut sen mieleisekseen, upottanut sen harjun kupeeseen ja hakannut siihen nimikirjaimensa MS. — Se merkitsee, että tästä alkaa Manne Sorvasen rauhoitettu alue eikä sinne ole pahalla maailmalla mitään asiaa.

Heiluteltuaan rautakankea ja lapiota ja saatuaan pylvään seisomaan tukevasti jaloillaan ukko on hikinen ja väsynyt, mutta tyytyväinen. On jo pimeä, mutta hän ei välitä siitä, vaan kiertelee ja katselee patsasta kaikilta sen neljältä kulmalta, pyyhkäisee kämmenselällä hikeä otsaltaan ja koettaa kiveä. Tukevasti seisoo ja siinä pysyy!

Ja touhussaan hän ei huomaa niitä kahta ihmistä, jotka hämärässä ovat hiljaa tulleet harjun kupeelle ja löytäneet siitä penkin muotoisen, luonnon luoman paaden, jossa on selkänojakin ja jäkälää pehmikkeenä. He katselevat ukon puuhia, istuvat ja kuiskivat toisilleen. Ukko Sorvanen ei tietäisi heistä mitään, mutta silloin sytyttää poika tulen tupakkaansa, tikun leimahdus näkyy Mannelle ja hän lähtee noita kahta varjoa kohti:

»Mitäs vieraat täältä etsivät?»

Hän huomaa varjojen loittonevan toisistaan ja kuulee miehen äänen:

»Ei etsitä mitään. Katsotaan vain.»

Mutta Manne aikoo olla ankara nyt ja iankaikkisesti ja huomauttaa jurosti:

»Tämä on nyt yksityisaluetta. Ei pitäisi tulla peltoja sotkemaan.»

»Noh, noh, Sorvanen! Tuttujahan tässä vain on.»

Nyt Manne astuu lähemmäksi ja huomaa:

»Kas, Vahisen Niiloko?» Hän kurkistaa lähempää ja tuntee jo toisenkin. »Ja Martta... En tuntenut näin pimeässä. Anteeksi vain...» Häntä hiukan hävettää, kun on käynyt liian rohkeasti ystävien kimppuun. Mutta Niilo tarjoaa hänelle savukkeen, hetkisen ovat molempien miesten kasvot valossa saman tulitikun yli kumartuneina ja Mannen täytyy jutella jotakin ylimalkaista ennen lähtöään ja toivotella terveisiä kotiin. Nuoret jäävät paikoilleen ja Manne lähtee mäkeä alas katsellen kuun sakaraa, joka valaisee Luostanjärven selkää ja kylän puoleista rantaa. Kun ukon askelet katoavat, heittää kivellä istuva nuori mies savukkeensa vilahtavana tulipisteenä pois ja siirtyy lähemmäksi tyttöä. Mutta sitten kuuluu taas ylempää kankaalta uusia askelia.

»Ei täällä ole mitään rauhaa...! Mennään kosken rannalle. Sinne ei tule ketään.»

Toistensa käsipuolessa he lähtevät etsimään omaa piiloaan, kävelevät rinnettä alas ja näkevät kuun valossa kaukaa syvän rotkon, josta kuuluu lakkaamaton kumu, ja näyttää siltä kuin rotkon pohjaa pitkin kiitäisi haimaa vauhtia valkoinen pilvi. Kuta lähemmäksi koskea he menevät, sitä parempi rauha heillä on olla kahden, ja nyt jo purjehtii pilvenlonka kuunkin eteen. He löytävät mieluisan sammaleisen kallion ja istahtavat sille. Ja liekö kosken vai oman veren hyöky, joka pakottaa heidät painautumaan lähemmäksi toisiaan ja kaikesta kohinasta huolimatta vain hiljaa kuiskaamaan toisen korvaan, etteivät salaisuudet kuuluisi metsään:

»Sano, Niilo, mitä me nyt teemme!» kysyy tyttö.

»Milloin?»

»Nyt — kaiken tämän jälkeen.»

Vasta nyt on poika ymmärtävinään:

»Sinä tietysti alat ommella kapioitasi.»

»Hah, ne on ommeltu jo!»

»No sitten voit ommella pikku tossuja.»

27

»Sshht!» painaa tyttö kätensä pojan suulle ja vilkaisee vaistomaisesti metsään. Hän hymyilee hellästi: »Ei vielä näin pian...»

»Me menemme joka tapauksessa naimisiin heti.»

»Turhaa minustakin on jatkaa enää tällä tavalla», myöntää tyttö. »Mutta minä tarkoitankin, että mitä me sitten teemme.»

»Niin, katsos, Martta!» ilahtuu mies puhumaan. »Nyt tullaankin siihen, jota minä olen ajatellut jo kauan. — Minun kotonani on jo ennestään kaksi isäntää ja kaksi emäntää. Se ei riitä meille kaikille. Jos minä olisin saanut käydä koulua, niin tietäisin kyllä, mikä tie vie suoraan maailmalle. — Mutta eipä surra, kyllä se kaikki siitä selviää! — Olen ajatellut paljon tätä Luostaa, mutta en ole puhunut kenellekään. Ihmiset kumminkin vain nauraisivat. Katso nyt — jokea pitkin hurisee joka sekunti suuret rikkaudet ohi, mutta kaikkien pitää elää puutteessa. — Mitä varten? Siihen eivät nämä ihmiset osaa vastata. Minulla on kumminkin nahoissani se tunto, että täälläkin vielä tapahtuu jotakin. Ja täytyykin tapahtua. Täällä ei eletä enää kauan entiseen tapaan, vaan paremmin. Ja silloin minä, poika reuhka, pidän kyllä silmäni auki ja otan tilaisuutta korvista kiinni. Ja kun minä kerran saan lujan maan jalkaini alle, niin tiedäkin, tyttö, ettet rupea sitten katumaan lupauksiasi.»

Ja tyttö katsoo häneen totisena ja luottavana:

»Miten sinä sitä luuletkaan — kaiken tämän jälkeen.»

Heidän ei tarvitse enää puhua, sillä sanat ovat tarpeettomat. Mutta siinä ajatellessa tytön silmät vielä kostuvat, poika huomaa sen ja tulee lähemmäksi lohduttaen:

»Eipä itketä enää, pikkuinen. Kyllä sinusta pian emäntä tulee!»

Eikä pikkuinen enää itkekään.

ARVAAMATONTA LASKELMISSA

Taustan herra aikoo joutua Vilhon torpalle hyvissä ajoin. Mutta ensin hänen on käytävä suvannolla ja tehtävä iso kierros. Hän ottaa taskuunsa kartan verratakseen sitä paikan päällä omiin suunnitelmiin ja lähtee pellon piennarta ja kangasta pitkin uuden rakennuksen paikalle. Aukeilta on lumi jo melkein sulanut, kuuluu kiurun korkea liverrys ja rinteellä juoksee joukko pieniä puroja jokea kohti.

Viheltäen hän saapuu suvannolle. Tuossa on nyt se paikka! Juuri tuohon kallion harjalle tulee uusi rakennus, suuri ja valoisa. Kahdessa rivissä sen ikkunat — kymmenen molemmissa kerroksissa — heijastavat auringonpaisteessa. Tuohon tulee valoisa kuisti ja kiviportaikko alas. Ja portaikon eteen kallion reunalle tasoitellaan terassi, jonka keskellä nousee korkea lippusalko ja reunoilla penkkien lomassa on tilansa kalliokasveilla. Ja terassilta alas, tuohon jyrkimpään kohtaan, rakennetaan toiset portaat, joiden ylä- ja alapäässä ovat kauniit kiviset pylväät. Ja portaiden alta pujottelee kaunis tie alas rantaan, hajoaa siellä pieniksi poluiksi ja vie jonnekin penkkien luokse, josta on sitten mukava katsella Hankaan vaahdon ajautumista pieninä pumpulipalloina rantakivien suojaan.

Ja itse ranta on raivattava ja puhdistettava turhista puista ja pensaista. Ja kalliolle, aivan veden partaalle, on rakennettava nelikulmainen katos istuimineen niitä varten, jotka tahtovat katsoa koskea läheltä ja kuulla sen menon. Ja sitten, kun on kaunista kesäisenä iltana, seisoo joku tuolla kauempana rannalla lohionki kädessä, poluilla kiertelee vilkkaita ihmisiä nauruineen ja ylhäältä kuistilta kuuluu soitto...

Raitanen kulkee ja katselee. Rinteellä on jo suuri kasa hirsiä odottamassa kirvestään, ja rannalla hän painaa muistiinsa jokaisen puun, joka on aikanaan kaadettava pois näköalan tieltä tai muuten rumana. Hän kulkee ja suunnittelee edelleen, huomaa viimein jäätikköisen polun, joka lähtee viemään kosken niskaa kohti, muistaa toisenkin asiansa ja alkaa puoleksi juosten jouduttautua Vilhon torppaa kohti. Polku on liukas, kiire on, ja matkalla hänelle tulee kuuma. Hän yrittää viheltää, mutta huohotus katkaisee sen. Hetkisen hän istahtaa kannon päähän sydäntään varoitellen, ottaa hatun päästään ja antaa tuulen puhaltaa otsan kuivaksi. Mutta sitten hän nousee taas ja juoksee rinnettä alas kuin poikanen ihastellen omia ajatuksiaan, jotka ovat jo toteutumassa tai joita alati kasvaa lisää. Kallion alla, aivan kuin piilossa ihmisten silmiltä, on Vilhon asumus ja sauna. Ohhoh, huonoksipa torppa on käynytkin! Katto on notkollaan ja räystäs murtunut, ikkuna on paikattu päreellä ja savupiipun tiiliä on pudonnut. Mutta kun nyt on ruvettu parantamaan tätä Hankaan elämää, niin onhan aika parantaa jo Vilhonkin kohdalta.

Kun rinne on jyrkkä, on hänen juostava se alas pysyäkseen seisoallaan. Pellolla ja metsässä savettuneet kenkänsä hän pyyhkii porrashavuihin ja astuu pirttiin.

Jo hetkistä myöhemmin saattelee Vilho häntä saunaan, jonne Liisan pitäisi tulla häntä hieromaan. Vilho on touhuissaan, valittelee oven mataluutta ja seinien hataruutta, aivan kuin se kaikki olisi hänen vikansa, pyyhkäisee nokisen penkin puhtaaksi ja selittää, ettei Liisa enää kauan viivy, tuossa paikassa on täällä ja hieroo kyllä herrasta viat ja vammat. On kuuma, Raitanen jo riisuu takkinsa ja villapaitansa ja asettelee ne kodan naulaan. Liisan kiireitä helpottaakseen Vilho laittelee astioita ja vesiä kuntoon, mutta hovin herran kehoituksesta Sitten istahtaa tämän viereen penkille sipaisten nokisella kädellään hikeä otsaltaan. Raitanen puhuu ja Vilho vain kuuntelee, ja vähitellen tämän sulkeutuneet ja tummat kasvot sulavat hiljaiseen hymyyn sitä mukaa kuin tämä käsittää kaiken tarkoituksen. Hovin herra selittää:

»Minä olen jo kauan ajatellut sitä Turusen kohtaa, siitä lähtien, kun viimeksi siitä Turuselle sanoin. Hankalaahan tässä on asua, kun torppa on pieni ja perhe noin suuri. Ja hovissahan Turusen työmaa onkin. Tarkoitan, että Turunen on niin ahkera ja tunnollinen mies itse ja tuntee maatyötkin tarkoin, niin että voi aivan kuin vanhimpana holhota hiukan muidenkin puuhia. Ja tästä lähtien kun en minä ehdi niitä niin silmätä enkä tarkastella, kun tulee toisia hommia — nuo rakennukset ja muut.

»Niin, se hovin tuparakennus on huonossa kunnossa nyt. Mutta jos Turunen korjailee sen laipion ja katon muiden hommiensa ohessa, niin johan Turunen voi kuukauden kuluttua sinne muuttaakin. Ja palkka-asiakin järjestetään sillä lailla, että Turunen tulee sillä hyvin toimeen.»

Vilho huokailee kuumuudesta ja hyvästä mielestä, aikoo virkkaa jotakin kiitoksentapaistakin, mutta ei keksi sopivia sanoja. Kun hän sitten katsahtaa herraan, huomaa hän tämän kasvot omituisen näköisiksi, aivan kuin tukehtuvalla, ja herra on ruvennut huohottamaan raskaasti.

»Oletteko kipeä?» kysäisee hän ja ehtii ajatella, että parhainta olisi, jos Liisa pian joutuisi.

Mutta Raitanen jo hymyilee ja selittää juosseensa metsässä liikaa, enemmän kuin sydän oikeastaan sallisi. Hän riisuu kenkänsä ja kysäisee välillä, onko Vilho tyytyväinen tähän uuteen sopimukseen, ja käy hakemassa tupakkansa takin taskusta:

»Poltetaanhan nyt majanmuuton kunniaksi.»

Hän istahtaa entiselle paikalleen ja ojentaa laatikon Vilhoa kohti. Mutta kun tämä tavoittaa ohutta savuketta paksuilla ja mustilla sormillaan, näkee hän herran silmäin tuijottavan hänen ohitseen lasimaisina ja ilmeettöminä. Ja ennen kuin hän tavoittaa tupakan käteensä, putoaa laatikko lattialle ja herra kallistuu hänen syliinsä ja tuntuu vavahtavan muutaman kerran aivan kuin itkisi.

Vilho hämmentyy ja koskettaa kömpelöin käsin toisen olkapäätä, mutta kun mies ei liiku eikä virka mitään, yrittää hän nostaa herran uudestaan istualleen. Silmät ovat yhä samanlaiset — ovat auki, mutta eivät katso eivätkä näe mitään. Vilho säikähtää, hämmennyksissään asettaa herran istumaan selkänojaan seinää vasten, mutta kun sitten on huomaavinaan sen jollakin tavalla sopimattomaksi, asettaa tämän pitkälleen penkille hokien yhtenään: »Mikä teille tuli? Oletteko sairas?»

Kun käsi riippuu rentona penkin kupeella ja hän huomaa sen hervottomuuden, iskee jokin raskas hänen tajuntaansa, niin että hän on hoipertua itsekin istualleen, kääntyy nopeasti, sysää oven auki ja juoksee pirttiä kohden. Jo portailla tulee vastaan Liisa, jolle hän selittää hätäisenä:

»Mikähän herralle tuli? Ihan on hervoton...!»

Liisakin säikähtää, juoksee saunaan ja koskettelee herraa hierojan tottuneemmilla käsillä:

»Koskeeko? Mikä herraa vaivaa? Kuuleeko herra mitään?»

Kun vastausta ei kuulu, avaa hän oven, ottaa vadin ja valelee otsaa kylmällä vedellä. Siinä valellessa hän muistaa, että valtimoahan tohtoritkin aina koettavat, ottaa ranteesta, etsii, etsii yhä, mutta ei löydä. Hän koettaa välillä omastakin ranteestaan: tuossahan sen pitäisi olla. Mutta ei, herran ranteessa ei ole elämää. Liisa panee kätensä herran paidan rintamuksesta sisään ja etsii sydämen paikkaa. Ei, sydänkään ei toimi.

»Voih hyvä Jumala!» kiljahtaa hän ja alkaa touhuta yhtä peloissaan kuin Vilho äsken. Mutta hän ei osaa enää ajatella, mitä pitäisi sanoa ja tehdä, kunnes näkee avoimen oven ja huomaa siitä:

»Kannetaan sisään! Jos se nyt kuolee...»

Vilho ottaa harteista ja Liisa jalkopäästä, ja yhdessä he kantavat sairaan sisään lapsiparven ilmestyessä pihalle tuijottamaan sormi suussa, uteliaana ja peloissaan. Kun he tuovat herran pirttiin penkille pitkälleen ja lapset tuijottavat nyt portailta sisään avoimesta ovesta, huomaa Liisa vanhimman poikansa ja virkahtaa tälle:

»Juokse heti hoviin! Sano rouvalle, jotta herra on hyvin kipeä. On tultava heti!»

Liisa käskee Vilhon tuoda tyynyä herran pään alle, ettei toki tarvitsisi kovalla penkillä olla, kieppuu itse penkin ja kaapin välillä, hokee kadonnutta kanveriputelia, mutta muistaa sitten, että onhan hänellä vielä laakivettä ja mikstuuraa. Mutta lääkitseminen on turhaa, herra vain tuijottaa mustaa laipiota, ei luomikaan väläytä hänen katsettaan eikä sydän tunnu kuunnellen eikä koetellen. Liisa juosta kipaisee ulkoa luntakin ja asettaa sen sairaan otsalle; mutta vaikka lumi sulaa ja valuu pisaroina alas korvalliselle, ei herra vain virkoa. Välillä hän käy ikkunasta vilkaisemassa, eikö Aarnea jo näy hovista takaisin ja oliko rouva kotona, tuskaantuu, hermostuu eikä enää kuule, miten Vilho seisoo ovensuussa ja hokee kuin lapsi:

»Tokko tuo lie pahasta. Muuten sairas vain... Tokko tuo lie...»

On kulunut jo kotvan pojan lähdöstä, kun mäelle juosseet lapset näkevät ja tulevat kertomaan, miten hovin musta ori, uudet kärryt perässään, lähti jumalatonta ravia kirkonkylää kohti. Arvataan, että renki lähti hakemaan tohtoria. Liisa panee Vilhon siivoamaan pirttiä, jotta olisi hiukan puhtaampaa, kun rouva ja tohtorikin tulevat. Niin alkaa Vilho lakaista, ajaa penskat mäkeen ihmisten jaloista, ja Liisa kävelee tuskissaan ja välillä pihauttaen pienen itkunkin.

Viimein ravaa poika liukasta mäkeä alas ja kertoo rouvan olevan jo tulossa. Mutta kun rouvakin ehtii viimein pirttiin, ei hän voi muuta kuin pudistella kättä turhaan, silitellä kasvoja, suoria sekaista tukkaa ja sitten hyrskähtää itkuun. Sitä kestää lääkärin tuloon asti, molemmat naiset valittavat, Vilho hokee yhä samaa 'tokko tuo lie' ja ajaa ovesta kurkistelevat tenavat takaisin ulos. Ja kun lääkäri viimein tulee, toteaa hän käyntinsä jo turhaksi eikä voi sanoa muuta kuin kovan tosiseikan: Raitanen on kuollut sydänhalvaukseen. Ja Vilho tahtoo silloin selittää hyvin moneen kertaan tohtorille, kuinka hän juoksi heti sanomaan Liisalle, ja Liisa vakuuttaa rouvalle, kuinka he kantoivat herran pirttiin ja kuinka nuori ja hyvä herra oli ja kuinka surkeata kuolema on... Ilta alkaa jo hämärtää, kun lääkäri lähtee takaisin ja hovista tulee toinen hevonen reen kanssa vetämään kuolleen kotiin.

Taustan nuoren herran tuoreet ja rohkeat laskelmat omasta taloudellisesta noususta, Hankaan muuttamisesta suureksi matkailukeskukseksi ja koko paikkakunnan kohottamisesta raukeavat eivätkä voi toteutua koskaan. Ne hirsipinot, jotka ajettiin suvannon lähelle uutta rakennusta varten, ovat siellä yhä koskemattomina, sillä rouva Raitanen ei uskalla ottaa niskoilleen niin vierasta ja outoa yritystä. Sen vuoksi koko rakennushommasta ei puhutakaan enää mitään.

          Surulla ilmoitamme,
                 että
        rakas mieheni ja isäni,
          kartanonomistaja

          Jaakko Raitanen

    synt. Kairakoskella 5. 10.1881
    kuoli äkkiä Hankaalla 9. 4. 1919
    suureksi suruksi meille molemmille.

           Elsa Raitanen ja Tauno
           (o. s. Havila)

        Tutkimattomat ovat Herran tiet.

    Hautaus tapahtuu Hiisveden hauta-
    kappelissa sunnuntaina 19. 4. klo 1
    päivällä. Hautauksen jälkeen saatto-
    joukko siirtyy vainajan kotitaloon
    Taustan hoviin.

Ja kuolleen omalle kirjoituspöydälle ilmestyy sitten tällainen kaupungin sanomalehdestä leikattu ilmoitus.

Kun hovin töiden järjestelyssä ei voida ryhtyä muutoksiin, ei sen vuoksi osata eikä tiedetäkään ottaa huomioon niitä lupauksia, joita Raitanen teki kahden kesken Vilho Turuselle. Ja Vilho itsekin on nyt sellaisessa tilassa, ettei hän osaa ottaa asiaa puheeksi eikä toistaiseksi kunnolliseen työhön pystykään. Liisa tosin käy pari kertaa viikossa itkemässä hovin rouvalle, että mitä hänen olisi tehtävä, kun mies vain istuu nurkassa toimettomana, tuijottaa silmät nurin päässä ja juttelee yksin omia asioitaan. Sillä jos tuollaista jatkuu, niin koko mies tulee varmasti hupsuksi.

Mutta rouva Raitanen on neuvoton. Hän ei keksi mitään muuta kuin kehoittaa Liisaa kääntymään lääkärin puoleen. Ehkäpä lääkäri voi sanoa, onko tuo tuijotus vaarallista...

Tällä tavoin tukahtuu hovin herran mukana myöskin Vilhon toivo paremmasta huomisesta.

VANHA MANNE tietää hyvin, että raja-aita ja perintö ovat ne kaksi asiaa, joiden avulla Suomen kansa puskee vihan lähimmäiseensä ja seisoskelee niin mielellään lakituvan eteisessä käräjäaikaan. Sen vuoksi hän hoputtaa hovin nuorta rouvaa uudella raja-aidalla niin kauan, että saa hovista miehen apulaisekseen ja pääsee viimein työhön käsiksi. Rautakanki ja lapio ovat kevyitä kädessä ja tolppa toisensa jälkeen seisoo lujassa mittarin piirtämällä rajaviivalla.

Ja kun koko aita on viimein iltamyöhällä valmis ja liiat työtarpeet koottu pinoihin, ei hän malta vielä lähteä kotiin, vaan jää katselemaan uuden valtakuntansa avartuneita mittoja ja maisemia. Tuossa on vielä hävitettävä tarpeeton pensasryteikkö, toisaalla on avattava tukkeutunut oja ja raivattava kiviä pellon paikalta — ja niin edelleen on katselemista ja suunnittelemista yritteliäällä miehellä. Ja tuosta rinteestä on kai lohkaistava Kaisalle uusi puutarha ja omenapuiden paikat, joista se on jo vuosikausia puhunut ja vatvonut.

Mannen seisoessa ja ryähdellessä tulee Kaisa portaille vilkuillen hämärään ja huutaen jotakin. Naisethan ovat aina niin tärkeitä ateria-ajoistaan. Mutta ensimmäistä huutoa Manne ei ole kuulevinaan ja toisen huikkauksen jälkeen vastaa jotakin, että »älähän kilju, tullaan, kun keritään». Mutta hän ei silti lähde sisällekään, vaan päättää hiukan kiertää ja katsoa, kun osaa olla niin kaunis iltakin. Aurinko on jo laskenut ja heittää vain kajonsa taivaalle, rantaruohikko on sen näköinen, että sieltä saisi kantamuksittain kutukalaa, jos olisi viedä rysä veteen, ja haavan juurelta pujahtaa jänis karkuun niin iloista vauhtia, että kerran vain vilahtaa puiden lomissa. Ja kun Manne nousee harjulle, näkee hän metsän sisältä pilkottavan jo valoa Vilhon pirtistä. — On se vain onnetonta Vilhonkin kohta: parhaissa työvoimissaan on mies, ja kuitenkin rupeaa päätä punomaan niin pahasti, että selvinneekö siitä milloinkaan. Ja nyt kuuluu Vilho vain kiertelevän metsiä kirves kainalossa ja hupsivan siitä, miten hän rakentaa itselleen hovit ja hotellit. Mutta kunnon työstä ei vain tule valmista. Hovin herran lähtö otti niin pahasti miehen luonnolle ja ajatukset nyrjähtivät saranoiltaan. Vilho kun oli kiintynyt hovin herraan niinkuin koira isäntäänsä.

Vanha Manne ei halua poiketa Vilhon pihaan, vaan kääntyy ja lähtee rantaa pitkin kotiin päin. Varjoisalla polulla tarttuu kengän kärki koholleen jääneen puunjuuren alle ja hän kompastuu käsilleen. Mutta nopeana hän kiepahtaa seisovilleen ja noitaisee niin, että metsä kajahtaa. Hetkisen kuluttua mieli kuitenkin jo lauhtuu, ja hän moitiskelee itseään siitä, että aika mies viitsii menota ja manailla Luojan kaunista luontoa tällaisenakin iltana.

Aikansa kierreltyään hän siirtyy omaan pihaansa tahallisen hitaasti, hattu kädessä ja harmaa tukka tuulen heiluteltavana. Kamarin ikkunasta näkyy valoa, ja Kaisa on varmasti tuohkeissaan illallisen viivästymisestä.

»Ensin se on noitunut minun viipymistäni ja sitten mennyt kamariin Raamatun ääreen katumaan. Vaivata nyt Raamattua jäähtyneen puuron takia...»

Mutta eteiseen tultuaan Manne kuulee sisältä puhetta. Talossa on siis vieras, Taustan kylän eukkoja kai sopimassa maailman menosta... Manne astuu pirttiin ja hipsehtii siellä aikansa, kun Kaisa viimein tulee kamarista ja alkaa ihmetellä:

»Kas, kun muistit yöksi tulla!»

Samassa ilmestyy kamarin kynnykselle solakka mies. Manne katsoo ja räpyttelee silmiään:

»Kah, Laurihan siinä! Mistäs sinä tulit?»

»Mistä?» touhuaa äiti. »Kun satuin iltahämärissä avaamaan oven, istui Lauri portailla — ties miten kauan oli siinä jo ollut. Ja minä huutelin sinua kotiin, mutta et ollut kuulevinäsi.»

Ja nyt alkaa Lauri-poika kertoilla, miten hän lähti Helsingistä jo toissailtana, viipyi eilisen päivän ja illan kaupungissa, tuli tänä aamuna Kairakoskelle ja nyt pääsi viimeinkin kotiin.

He siirtyvät kamarin puolelle, Lauri riisuu takkinsa ja istahtaa äidin laittamalle vuoteelle ja isä taas hiukan juhlallisena kädet polvilla ovensuutuolille. Kauluksiaan aukoessaan Lauri juttelee:

»En viitsinyt kirjoittaa, kun tiesin talon olevan vanhalla paikallaan. Mukanani toin kolme insinööriä, jotka menivät kysymään itselleen asuntoa hovista. Kai sinne muutamaksi viikoksi sopii? — Huomenna tuleekin jo ensimmäinen iso sakki ja aloittaa työt heti.»

Isä katselee oudosti eikä ymmärrä mitään, mutta virkahtaa kuitenkin lyhyen ’vai niin’. Lauri heittää kenkänsä vuoteen alle, vetää kellonsa ja sanoo sitten iloisesti:

»Niin se on isä! Nyt ne työt sitten alkavat!»

Manne taputtelee muutaman kerran kämmenellään polveensa ja kysyy viimein:

»Tarkoitatko sinä, jotta mitkä työt?»

»Enkös minä kirjoittanut teille jo lumien aikaan, että heti, kun vain päästään pahimmasta roudasta, aloitetaan työt viipymättä?»

»No etkö sinä sitten tullutkaan viettämään kesälomaasi?» kysyy isä hämmästyneenä.

Lauri nousee oikein kävelemään:

»Nyt ei isä näy olevan rattailla mukana. — Vaikka eipä silti, eihän siitä ole puhuttukaan. — Mutta onhan isä kuullut puhuttavan uudesta Hangas-yhtiöstä?»

»No joo. Sehän osti kaikilta meiltäkin rantamaita. Mutta eikös Hangas-yhtiö olekaan samaa kuin valtio?»

»On osaksi. Valtio on vain yksi Hangas-yhtiön osakas.»

»Mutta selitähän minulle sitten, mitä työtä täällä aloitetaan. Eikö se Hangas-yhtiö sitten tarkoitakaan luonnonsuojelua?» kysyy isä.

Laurin on vaikea pysyä totisena, mutta hän ei uskalla hymyilläkään siinä pelossa, että loukkaa sillä isäänsä. Hangas-yhtiön todellinen tarkoitus on osattu pitää hyvin piilossa, koskapa siitä ei tiedetä mitään. No niin, sehän oli tarkoituskin.

»Ei nyt ole kysymys luonnonsuojelusta. Katsos, isä, Luostanjoen vesi on aivan liian kallista pelkästään katseltavaksi. Tähän astihan tuo vesi, siis koko joen voima, on mennyt hukkaan — jos nyt ei ota lukuun Kairakosken vaivaista hiomoa. Suuret kansantaloudelliset arvot hurahtavat ohi joka sekunti eivätkä tuota mitään. Sen vuoksi on nyt tarkoitus lopettaa tuo haaskaaminen — tuo herkullinen silmänruoka — kytkeä joen voima ja rakentaa voimalaitos.»

»Voimalaitos! Onko se sama kuin sähkötehdas?» kysyy isä taas.

»On, ihan sama.»

»No millä tavalla semmoinen voimalaitos rakennetaan? Onhan kaupungissakin sellainen ihan keskellä kangasta eikä vettä näy lähimaillakaan.»

Äitikin tulee pirtistä ja istahtaa ikkunan ääreen kuuntelemaan hartaana, kun Lauri alkaa omalle alalleen päästyään selitellä innokkaasti:

»Oletetaan nyt, että meillä on suuri sammio täynnä vettä. Kun saamme sen veden putoamaan, niin se on ilmaista käyttövoimaa. Sitä varten porataan sammion alaosaan reikä, josta vesi pääsee vuotamaan pois...»

»Hullun hommaa», keskeyttää isä. »Ensin kannetaan sammioon vesi ja sitten puhkaistaan pohjaan reikä.»

»Älähän nyt sotke! Anna Laurin selittää», virkkaa äiti.

»No niin. Siihen reikään me panemme hanan ja hanan eteen jonkinlaisen hyrrän. Kun hana avataan, virtaa vesi ulos ja panee hyrrän pyörimään. Pyöriessään tuo hyrrä tekee työtä, siis voimaa. Ja se voima voidaan sitten muuntaa sähköksi. Kun se on sähköä, voidaan se siirtää johtimia pitkin aivan toiseen paikkaan ja panna siellä taas pyörittämään jotakin konetta — vaikkapa kahvimyllyä.»

»Niin niin! Kyllä minä olen kuullut tuollaisia kertomuksia... Ja kai sinäkin olet kuullut, miten se Pertunmaan mies yritti laittaa ikiliikkujan...?»

»Älä keskeytä! Anna Laurin puhua!» toruu äiti taas ja asettuu kuuntelemaan. Mutta vanha Manne naurahtaa vahingoniloisena:

»Mutta mitäs sitten sanot, kun vesi loppuu sammiosta? Silloin seisoo hyrrä ja samaten seisoo kahvimylly. Ja herrat seisovat myöskin vehkeen vierellä ymmällään ja ihmettelevät.»

»Siitäkin luonto pitää huolen, nimittäin sade. Sade huolehtii, että sammioon tulee aina uutta vettä sitä mukaa kuin entistä vuotaa pois. — Ja oletetaan nyt, että sammioon sataa vettä liiaksikin, niin että se alkaa vuotaa reunojen yli lattialle. Sitä varten porataan sammion yläreunaan toinenkin reikä. Ja heti, kun vesi alkaa nousta reunojen tasalle, avataan se varahana ja annetaan liian veden valua siitä ulos.»

Isä on kyllä jo ymmärtänyt, mutta hän on vain muuten kiusantekotuulella:

»Minusta tuo asia on kyllä ollut selvä jo maailman alusta lähtien, mutta selitähän tarkemmin, tuotako vedenlorotusta varten pitää ihmisen lukea insinööriksi asti? Ja mitä tekemistä sillä on voimalaitoksen kanssa?

»No hyvä, siihenkin tullaan nyt! Tuo lorotus onkin kaikkein tärkeintä. Ajatellaan, että se suuri sammio onkin Luostanjärvi tuossa ikkunan alla...»

»Mutta sanohan ensin, mihin se voimalaitos tänne rakennetaan», kysyy isä malttamattomana.

»Hankaaseen.»

Kaikki ovat hiljaa. Mannesta tuntuu kuin hirsi putoaisi päähän ja huuruaisi ajatukset hetkiseksi. Äiti tavoittaa käsiänsä ristiin ja tuntee jotakin järkyttävää tulvahtaneen hiljaisuuden mukana huoneeseen. »Hankaaseen!» — on vieläkin kuuluvinaan kirkas ja varma ääni aavistamattoman pahana sivalluksena. Mutta Lauri ei huomaa mitään, sillä hän on astellut ikkunan ääreen ja seisoo selin huoneeseen katsellen pimeälle järvelle ja miettien sanojaan. Mutta hän ei ehdi jatkaa, ennenkuin isä nousee, seisoo tuolinsa vieressä kasvot harmaina ja kysyy:

»Tarkoitatko sinä, jotta koski pilataan sillä — laitoksella?»

Lauri naurahtaa ja vastaa:

»Noh, miltä kannalta sitä nyt ajattelee... Minusta se on ollut pilalla tähän asti, mutta nyt sen voima jalostetaan.»

Vasta nyt hän kääntyy ja huomaa isänsä ilmeen:

»Mitä? Mikä sinulle tuli?»

Ja äiti ehtii selittämään:

»Isä pahastui sen vuoksi, kun isä on aina pitänyt koskesta ja pelkää nyt, jotta sitä aletaan sotkea...»

»Mutta hyvät ihmiset! Eihän nyt ole sotkemisesta kysymys! Päinvastoin Hangas nostetaan siihen kunniaan, joka sille kuuluu. Antakaahan minä selitän!»

Hän vetää nurkasta esille kookkaan nahkalaukun ja ottaa siitä suuria valkeita ja sinisiä papereitaan. Sitten hän siirtää pöydältä äidin kahvipannun pois, panee muutaman paperin levälleen ja asettelee kulmain painoksi hyllyltä virsikirjan ja tuhkakupin. Äiti pyyhkii vaistomaisesti käsiään esiliinaansa ja Lauri aloittaa:

»Tulkaahan nyt lähemmäksi, isä, jotta näette! Ja äiti myös.

»Tässä tämä sininen juova on Luostanjoki. Tässä joki levenee Luostanjärveksi — tuossa on saari — meidän talo on tuo täplä tuossa rannalla ja Hangas on tuo viivoitettu kohta. Vilho Turusen mökki on tuo pieni neliö lähellä suvantoa.»

Hän ottaa kynän, vetelee paperin kulmaan yksinkertaisemman karttaluonnoksen lähiympäristöstä ja sitä näyttäen selittää edelleen:

»Ajatellaanhan nyt, isä, sitä äskeistä suurta sammiota. Luostanjärvi tässä on se sammio. Nyt se on vettä täynnä. Jotta saataisiin reikä hanaa ja hyrrää varten, lähdetään kaivamaan kanavaa tästä meidän ikkunan alta harjun poikki suoraan Turusen mökkiä kohti. Siihen siis tulee se porattu reikä. Reiän suulle — jokseenkin Vilhon mökin kohdalle —rakennetaan voimalaitos, siis hana. Ja hanaan asetetaan paikoilleen hyrrä — mutta tässä tapauksessa sitä sanotaan turbiiniksi. Kun vettä ja voimaa on kuitenkin paljon enemmän kuin yhteen hyrrään tarvitaan, niin me teemmekin niin viisaasti, että panemme samalla voimalla pyörimään monta hyrrää. Hangas on niin suuri, että se pyörittää kuutta suurta turbiinia. Turbiinit siis tekevät sen sähkön, jolla sitten pyöritetään koneet, valaistaan kaupungit ja niin edelleen.

»Tämä selitykseni on nyt pitkä, mutta pian se loppuu. — Mutta sammiossa tarvitaan se varareikäkin. Hankaan vanha uoma jää sellaiseksi ja vanhaa uomaa pitkin menee liika vesi pois.»

»Miten se on mahdollista?» kysyy äiti katsoen poikaansa oudosti, aivan kuin epäillen jotakin.

»Sitäkö varten ne seipäät olivatkin harjulla!» kivahtaa isä. »Jos olisin sen tiennyt, olisin heittänyt koskeen.»

»Ja mistä kanavasta sinä puhuit?» kysyy äiti.

»Vesi käännetään kokonaan uuteen uomaan ja se kulkee siis tästä meidän ikkunan alitse Vilhon mökkiä kohti. Itse voimalaitos tulee juuri siihen kohtaan.»

»Ja — ja köyhän miehen asunto hävitetään?» epäilee isä ja katsoo paheksuen.

»Köyhä mies saa korvauksen vahingosta. Ja torppahan onkin nyt yhtiön maalla eikä hovin. Juuri tätä varten on kaikki rannat ostettu.»

»Ja meitä on petetty hyvin pahasti», sanoo isä ja kääntyy pois. Mutta hetken kuluttua hän jatkaa: »Vai on sinustakin tullut tuollainen ikiliikkujan haaveilija... Pitäisihän sinun tietää, mikä Hangas on! Ei kukaan kuolevainen ole päässyt sen poikki. Ei minkään valtakunnan vehkeellä ole kuljettu alas eikä ylös. — Sinä tiedät sen?»

»Kyllä», myöntää poika.

»Ja sinä muistat, miten kävi sille hullulle, joka yritti rakentaa myllyä Lonkaan? Vesi vei myllyn ja miehet sen siliän tien! Ja Lonka on kuitenkin paljon pienempi kuin Hangas. Hankaassahan suuret tukitkin rouskuvat poikki kuin tulitikut, kun tarttuvat sopivasti kallion halkeamaan.»

»Mutta katsotaan tätä paperia», yrittää poika vielä todistella.

»Hiiteen sinun paperisi! Hangasta ei tukita paperilla. Eikä siinä pysy mikään muukaan. Ja jos sinä et viisastu ajoissa, niin se ottaa sinutkin papereinesi ja hanoinesi!»

Mutta poika väittää yhä varmana:

»Ei vie! Harjussa on kiveä niin paljon, että sillä tukitaan vaikka viisi Hangasta.»

»Niin harjussa, mutta ei koskessa! Et kai sinä ota harjua kainaloosi ja kanna koskeen — häh?» naurahtaa isä jo pilkallisena ja kädet vavisten haparoi taskustaan tupakkavehkeitä.

»Tämän uuden kanavan paikalta rakennetaan pistorata nykyisen kosken yläpuolelle. Juna vie jokaisen kivilohkareen sinne ja tukkii virran taatusti. Ja kun se on tukossa, niin se myöskin pysyy tukossa ja vettä lasketaan alas vain sen verran kuin tarvitaan. Juuri sen vuoksi Luostanjärven vesi nousee, ja tässä meidän kohdalla se tulee aika ylös, kai jokseenkin tuohon navetan nurkalle...»

»Mitä perhanaa! Kuvitteletko sinä, jotta tämä meidänkin mökki hukutetaan? — Se on kyllä vale!»

»Kyllä. Minähän kirjoitin, että te muutatte asumaan minun luokseni.»

»Sinun luoksesi!» pääsee isältä jo suoraa huutoa. »Metsäänkö vai minne?»

»Ei, vaan tuohon harjun, laelle. Keskelle koivikkoa rakennetaan minulle talo. Piirustuksiin annoin laittaa omat huoneet sinua ja äitiä varten. Rakennustyöt alkavat jo huomenna. Te muutatte sinne.»

»Haistak!».

Poika hymähtää rauhallisesti:

»Noh, jos ette halua asua minun luonani, niin minkäs sille voi! En halua pakottaa teitä. Muutetaan sitten koko tämä vanha rakennus ylemmäksi mäelle, niin siellä on kuivempaa. Yhtiö muuttaa sen kyllä ilmaiseksi.»

Nyt vasta Manne innostuu päivittelemään:

»No on sillä pojalla puheet! On totisesti! Olen aina pitänyt sinua kohtalaisena järkimiehenä, mutta nytkös tämä alkaa piirrellä kuvia Hankaan siirtämisestä ja hullunmyllystä — talon kantamisesta toiseen kohtaan ja muusta pehmeästä. Ja lopuksi sitten uhkaa ajaa omat vanhempansa veden voimalla talosta ulos... Ole vaiti, minä puhun nyt!»

Hän on lopuilleen tulistunut, leuka vapisee ja vähän päästä hän katsahtaa äitiin kuin apua odottaen:

»Ja minä kysyn sinulta, herra insinööri: kenen päästä tämä hulluus on kotoisin — kuka on tämän puuhan keksijä? Minä menen huomenna sen miehen eteen ja sanon suoraan, jotta viekööt vehkeensä helvettiin! — Tuollaista viisautta täällä ei tarvita... Kuka se pääpomo oikein on?»

Nyt on poikakin totinen. Hän nousee seisomaan isänsä eteen, ei vihaisena, vaan katsoo häntä rauhallisena silmiin ja sanoo vain yhden sanan:

»Minä.»

»Sinä...?» kysyy äiti.

»Niin, minä», toistaa poika. Ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa: »Juuri sitä varten minä olen täällä kasvanut, sitä varten olen tullut nyt takaisin. — Ja huomenna aletaan kaivaa kanavaa uutta uomaa varten, huomenna ruvetaan patoamaan koskea, huomenna aletaan rakentaa voimalaitosta. Ja kun kaikki on valmista, niin yksikään vesitippa ei mene Hankaan läpi, jos sitä ei lasketa. — Usko pois, isä, minä kyllä kytken Hankaani.»

Isä on kuunnellut loppuun, tuntuu siltä kuin häntä, vanhaa miestä, olisi lyöty lujasti. Hän aikoo virkahtaa jotakin, mutta ei oudolta voimattomuudeltaan ja liikutukseltaan saa sanaakaan suustaan. Sen vuoksi hän kääntyy ja lähtee mitään sanomatta pirttiin. Äiti ja poika ovat hetken hiljaa, ja sitten sanoo äiti kuin suostutellen:

»Ei isä mitään pahaa tarkoita. Hän on vain niin kiintynyt tähän kaikkeen ja oli iloinen omista suunnitelmistaan. Nyt ne menivät hajalle.»

»Enhän tässä pahaa minäkään tarkoita. Minä vain ajattelen kaikkea hiukan toisin. Nythän täällä oikea elämä vasta alkaakin entisen kitumisen asemesta. Tulee uutta työtä, uusia ihmisiä, uudet tiet, koulut ja teollisuuslaitokset. Kaikki nousee arvossa niin, että pihamaan kokoisella palstalla saa rahaa yhtä paljon kuin tähän asti koko Taustan hovilla.»

Kyllähän äiti uskoo sen, mutta kysyy kuitenkin:

»Mutta miten tuo kaikki onnistuu?»

»Pahin on jo tehty. Tuossa se on valmiina — noissa papereissa. Loppu kyllä valmistuu paperien mukaan, kun vain jaksetaan yrittää ja ahertaa aikansa.»

Äiti nousee ja kehoittaa poikaa menemään nukkumaan. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä ja Lauri jää yksin tuijottamaan öljylampun hiljakseen värisevään liekkiin. Pirtissä äiti valmistautuu nukkumaan. Isän silmät ovat jo kiinni, mutta hän valvoo varmasti — ja tuskinpa nukkuukaan ennenkuin joskus aamulla levottomaan horteeseen.

Ja kamarissa poika katsoo aikansa liekkiin, puhaltaa sitten valon sammuksiin, avaa ikkunan ja seisoo sen edessä. On jo aamupuoli, sillä ohut valo kajastaa kaukaa Telavaaran takaa. Muuten on hiljaista, mutta Hankaan kohina tulvii ikkunasta sisään kuin pilvenä.. Mies hymyilee ajatellessaan, että nyt vanhojen ihmisten epäjumala kytketään, pakotetaan tuottamaan työtä ja jauhamaan hyvinvointia.

Huomenna täällä on jo uusi uskonto.

RAKENTAJAT

Lauri Sorvanen aikoo pitää sanansa.

Jo varhain aamulla hän nousee, lähtee koskelle päin ja kiertelee metsässä, avaa väliin jonkin kartan ja katsoo linjan suuntaa, kiertää taas ja pysähtyy kuuntelemaan metsän autiutta. Kuljettuaan lähelle Turusen mökkiä hän kuulee sen pihasta lasten ääniä, kiertää aitoviertä mökin taakse, huomaa polun ja lähtee sitä seuraillen hoviin päin.

Hovissa ollaan jo valveilla ja levottomina on valmistauduttu uuteen arkipäivään. Sorvanen tavoittaa portailla rouva Raitasen, joka vaisusti hymyillen, hiukan ihmettelevän näköisenä odottaa kuulevansa jotakin selittävää.

»Insinööri Vesala kai eilen jo alustavasti selosti rouva Raitaselle tarkoituksemme, vai miten?» kysyy insinööri.

»Kyllä hän puhui huoneista ja muista.»

»Me siis tarvitsemme tilaa niin paljon kuin voitte luovuttaa. Sanon jo etukäteen, että meistä tulee teille paljon vaivaa ja kiusaa, mutta koetamme olla siivosti ja talon väkeä häiritsemättä. En voi sanoa tarkalleen, kuinka kauan olemme vierainanne, mutta omat rakennustyömme aloitamme jo tänään, ja kestää tietenkin jonkin ajan, ennenkuin pääsemme asumaan omissa suojissa.»

»Niin», sanoo rouva hymyillen yhä, mutta kuitenkaan ymmärtämättä mitään tästä touhusta, joka itse asiassa tulee hänelle vain mieluisana vaihteluna ja toisaalta tarjoaa myöskin sievoisia tuloja.

»No niin», jatkaa Sorvanen. »Ensiksikin tarvitsemme konttorihuoneen. Jos voitte luovuttaa salinne sitä varten, niin hyvä on. Sitten minä tarvitsen pienemmän huoneen itselleni ja papereilleni. Insinöörit tarvitsevat huoneen taikka kaksi asunnokseen...»

»Insinööri Vesala varasi sitä varten yläkerrasta kaksi huonetta», kiirehtii rouva sanomaan.

»Hyvä on. Sitten konttoristeille oma huone, johon he saavat sopia toistaiseksi. Se on siis jo viides. Ja vielä kuudes pitäisi olla rakennusmestari Tahkaa ja hänen toveriaan varten. Mitä rouva Raitanen ajattelee tästä? Onko se mahdollista?»

»Minä kyllä lupasin kaiken insinööri Vesalalle. Meiltä joutaa kolme ylhäältä ja kolme alhaalta. Itselle jää vielä sen verran, että tulemme toimeen.»

»Entäs kaikki muu tila? Aitat, yliset, riihi ja niin edelleen? Meidän täytyy saada koko miehistö mahtumaan niihin.»

»Insinööri Vesala laski eilen ja sanoi kyllä tilan riittävän.»

»Hyvä on. Muista seikoista voimme puhua myöhemmin. Ja näistä asioista tulee aina puhumaan rouva Raitasen kanssa rakennusmestari Tahka, joka on saanut koko sen puolen hoitaakseen. — Mutta onko teillä mitään sitä vastaan, että minä käyn taloksi heti?»

He astuvat saliin, jossa kolme herraa on jo kauan aikaa odotellut Sorvasta: insinööri Orasto on yöpynyt Kairakoskella ja saapunut tänne tänä aamuna varhain — insinööri Vesala, tumma ja solakka nuorukainen, jonka näyttää aina olevan vaikea pysyä vakavana ja jonka vilkkaat silmät keksivät kaiken, on jo eilen tullut Sorvasen autossa ja ollut yönsä hovissa — ja kolmantena insinööri Aisa, joka on vielä uninen oltuaan yötä jossakin tuttaviensa luona Kairakoskella tai Taustan kylässä. Heistä kaksi edellistä, Orasto ja Vesala, ovat vielä tähän asti oudoksuneet koko matkaa, sillä heille ei itselleenkään ole vielä selvillä oma tehtävänsä ja asemansa — he siis ovat »insinöörejä erikoiskäyttöä varten», kuten Vesala sanoo. Mutta Aisan tarkoituksena on myöhemmin, kun varsinaiset rakennustyöt on ensin saatu hyvään vauhtiin, toimia oikeastaan johtoinsinöörinä ja ruveta avaamaan kahta pääjohtoa Etelä-Suomeen.

»Noh? Minkälaiset ensivaikutelmat herroilla on Hankaasta?» kysyy Sorvanen vieden salkkunsa hovin herran huoneeseen samalla kuin rouva Raitanen alkaa tyhjentää kirjoituspöytää ja koko huonetta käyttökuntoon.

»Vaikutelma on hyvin herttainen ja sinisilmäinen, kuten kuvasta näkyy», kuiskaa insinööri Vesala omasta ja toisten puolesta nyökäten rouva Raitaseen päin ja lisää sitten ääneen: »Minun oloni on ollut ruhtinaallista eilisillan saunanlöylyä myöten. Mutta Orasto kuuluu hiomolla kärsineen unettomuutta ja Aisan pää on tietysti kipeä.»

Sorvanen ei hymyile virkkaessaan.

»Täällä kyllä pää paranee! Ja juhlain aiheet ovat lopussa.» Hän istuutuu kirjoituspöydän ääreen, tyhjentää salkkunsa ja sanoo: »Jahah, jos herrat sitten tulevat tänne, niin tehdään vielä uudestaan selväksi lähiaikojen työt!»

Ensimmäisenä astuu pöydän viereen insinööri Orasto, jolle Sorvanen toistaa tehtävät:

»Niinkuin puhe oli, vetävät hinaajat jo tänään ensimmäisiä lotjallisia rakennustarvikkeita kaupungista Kairakoskelle. Ne on purettava heti, jotta ne pääsevät hakemaan uutta lastia. Ensimmäiseksi tulee lautatavaraa ja työkaluja: työntökärryt, kirveet, sahat, lapiot ja muut. Ja ne on heti saatava tänne! Sitten alkaa tulla tiiliä ja sementtiä, ja silloin on myöskin varastosuojain oltava kunnossa. — No niin, teillä on siis valmiina Kairakoskella ensiksikin ne miehet, jotka korjaavat sen lahon laiturin — kyllä niillä oli paikat kelvottomassa kunnossa siellä — toinen porukka on hoitamassa lotjien purkamisen ja tavaran uudestaan lastauksen autoihin — ja kolmanneksi kaikkein pahin työ: tie Kairakoskelta tänne on heti saatava sellaiseen kuntoon, että se kestää ajaa. — Purkausta ja laituria varten saatte aluksi kolmekymmentä miestä ja tietyötä varten viisikymmentä — siis yhteensä kahdeksankymmentä. Ne tulevat Kairakoskelle.»

Nyt astuu pöydän viereen insinööri Vesala.

»Te jäätte tänne Hankaalle», aloittaa Sorvanen.

Huomaa, ettei käsky ole suinkaan vastenmielinen, sillä insinööri Vesala silmää voitonriemuisena insinööri Orastoon ja heilauttaa päätään oveen päin, joka vie talonväen puolelle.

»Ja aloitatte työt itse rakennuspaikalla», jatkaa Sorvanen. »Mutta sitä ennen on rakennettava tästä hovista rantaan asti sellainen tie, että se kestää raskaat autokuormat. Aloitatte siis tuosta tienpäästä ikkunan alta ja jatkatte viivasuorana Turusen torpalle. Sen on oltava kunnossa heti. Miehiä saatte sitä varten viisikymmentä. — Sitten sen jälkeen panette kaksikymmentä miestä avaamaan metsää uuden uoman kohdalta. Lähdette ensin suvannon puolelta ylöspäin. Mutta karttakaa toistaiseksi menemästä lähelle sitä taloa joka on Luostanjärven rannalla. Siellä on vihainen mies, joka puskee teitä. Hän on nimittäin minun isäni. — Kun metsä on aukaistu tietä varten ja tie saatu kuntoon, siirrätte kaikki miehet avaamaan ja louhimaan uutta uomaa.— Onko selvä?»

»Selvä on.»

»Ja sitten insinööri Aisa...! Valitan, että joudun rasittamaan teidän pakottavaa päätänne», sanoo Sorvanen kylmästi ja purevasti. »Meidän on heti saatava virtaa Kairakoskelta tänne rantaan. Pankaa miehet vetämään linjoja. Paitsi voimaa, on teidän järjestettävä myöskin valaistus. Tänne hoviinkin. Kun johto on vedetty, on samalla myöskin sirkkeleiden oltava kunnossa, että ne pääsevät sahaamaan lautaa parakkeja ja rakennuksia varten. — Vesala järjestää, että ne puut, jotka kaadetaan tästä tien rakennukselta ja uomalta, kuljetetaan suoraan sirkkeleihin. — Ja toinen asia: Kairakosken puhelinkeskuksesta otatte heti linjan tänne hoviin. Pankaa oma pieni keskuksemme vaikka tuonne välikön nurkkaan. Siitä vedetään puhelimet ensiksikin minulle tähän, toinen puhelin konttoriin, kolmas insinööreille, neljäs Tahkalle, viides metsään uuden uoman alapäähän Turusen torpan paikkeille, kuudes uoman yläpäähän ja seitsemäs minun asuntooni, tuonne rannalla olevaan taloon. — Kun nämä ovat kunnossa, otatte valvoaksenne itse rakennukset: ensiksikin tilapäiset parakit kahdellesadalle miehelle, sitten ryhdytään rakentamaan insinöörien rakennusta, samaten mestarien rakennusta ja viimeksi minun uutta asuntoani. Miehistö on saatava oman katon alle, sillä on hankala kulkea täältä hovista käsin rannalle asti. Insinöörit voivat asua täällä niin kauan kuin heidän oma rakennuksensa on valmis. Rakennustöihin ei riitä aluksi kuin kolmekymmentä miestä. Mutta Orastolta vapautuu pian tietöistä lisää. Rakennusten kanssa ei saa viivytellä, sillä työvoima on saatava irti itse päätyöhön, louhintaan ja patoa rakentamaan.»

Korpimaastossa etenevän pataljoonan taistelukäsky on annettu, lähitavoitteet on selvitetty, ja tuokio menee vielä puhuessa joistakin sivuseikoista. Silloin jyristää kosteata ja kuoppaista tietä pitkin kuorma-auto, josta purkautuu kymmenkunta miestä runsaine työvälineineen kirveistä naulalaatikkoihin astu Muuan tanakkatekoinen pulleavatsainen ja kirkassilmäinen mies näkee rouva Raitasen portailla ja tiedustelee hyväntuulisena, haluaako rouva ottaa vastaan muutamia vieraita: nyt aluksi olisi kysymys vain yhdeksästäkymmenestä miehestä, mutta joka päivä tulee kyllä lisää. Sitten hän tiedustelee toimitusjohtaja Sorvasta, puuskuttaa sisään ja koputtaa ovelle.

»Jahah, Tahka! Te tulitte ennemmin kuin luulinkaan. Mitenkäs matka onnistui?»

»Kiitosta kysymästä! Alkupää on jo perillä, ja tunnin kuluttua täällä pitäisi olla kaikkiaan kuusikymmentä miestä.»

»Hyvä on. Olen tässä juuri laatinut työnjakoa ja ajattelin, että ensialuksi te otatte hoitaaksenne huoltopäällikön tehtävät sikäli, että vastaatte miesten ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista. Vesala näyttää teille kaikki ne paikat, mihin miehiä majoitetaan. Ettei aikaa menisi hukkaan, antakaa heidän viedä tavaransa heti oikeille paikoilleen, kantaa oljet ja ylimalkaan järjestää olonsa. Ja sitä mukaa, kun se kaikki on kunnossa, on heidän mentävä tietöihin, jotka Vesala näyttää. Samoin järjestyy porukan keittiöpuoli, siis muuripadat ja muut, että ruoka saadaan ajallaan. Myöhemmin tulee oma ruokala. — Ja nyt on tehtävä miehille selväksi myöskin järjestystä koskevat seikat.

»Tässä on teille kyllin puuhaa ensipäiviksi. Kun miehistöparakit saadaan vesikattoon asti, siirtyvät täältä hovista melkein kaikki pois, paitsi konttori, insinöörit ja mestarit, ja silloin te otatte valvoaksenne niiden kolmen rakennuksen joutumisen, jotka jo nyt aloitetaan tuonne harjulle, lähelle rantaa.»

Toimitusjohtajan ja rakennusmestari Tahkan vielä puhellessa ajaa pihaan lisää kaksi autoa, joista purkautuu miehiä ja tavaraa. Mutta kaikki soluu kuin itsestään omiin uomiinsa: kun miehet löytävät majoituspaikkansa, ottavat he pihasta kasasta työkalunsa ja lähtevät omalle suunnalleen. Kun auto vain tulee tyhjäksi, kääntyy se heti takaisin tielle ja jonkin ajan kuluttua palaa jälleen mukanaan samanlainen kuorma miehiä ja tavaraa loppumattomiin kirveistä, lapioista, porista ja lekoista ruokatarvikelaatikkoihin asti. Näyttää siltä kuin tavarapino hovin pihalla uhkaisi joka hetki kohota suureksi ja sekamelskaiseksi röykkiöksi, mutta silloin puuskuttaa hyväntuulinen rakennusmestari Tahka paikalle, ja pian on ruuhka jälleen kadonnut. Vain ne työvälineet, joita vielä tänään tarvitaan järjestetään omiin riveihinsä lähelle aitaa.

Talon palveluskunta juoksee pihalla edestakaisin tuvasta saunaan ja keittiöstä aittaan ja huutelee kiireissään, ja rouva Raitanen kipuaa milloin pieluksineen tai purkkeineen yläkerran portaissa ja hokee jollekulle, että »voi voi sentään, miten minä nyt selviän kaikesta, kun olisin tiennyt edes päivää aikaisemmin», tai sitten hän nykii palvelustyttöä hihasta ja käskee tämän heti juosta Vilhon torppaan ja Kojoskan luokse ja pyytää eukkoja tulemaan heti apuihmisiksi Eihän tässä yksin selvitä...

Vaikka Hankaalla on tähän asti ollut vain joutilasta aikaa, loputtomasti aikaa istuskella tuvan penkillä piippu suussa tai salin sohvalla kahvipannun takana, näyttää siltä kuin aika olisi nyt kokonaan loppumassa. Paikkakuntalaisten on nyt yhdessä hetkessä opittava ymmärtämään kiire-käsitteen koko merkitys, ja sen vuoksi he hätääntyvät niin, etteivät kai muista enää nimeäänkään. Joka hetki tapahtuu jotakin uutta, ja he tietävät, että nyt on tulossa suuri muutos ja murros, mutta eivät ehdi vielä tänään pohtia ja selvittää keskenään omaa hyväksymistään tai paheksumistaan.

Sama vilkas elämä tarttuu kaikkiin Hankaan seudun asukkaisiin sikäli, että heillekin tulee kiire — kiire seisomaan sivussa ja kummastellen katsomaan kaikkea. Pieniä tyttösiä seisoskelee hovin portilla keskenään kuiskaillen ja pahoitellen sitä, että vieraat tulevat jo tähän aikaan, vaikka he eivät voi nyt jouduttaa marjatuokkosiakaan vastaan. Pojat parveilevat pihassa autojen ja miesten ympärillä kertaillen mielessään opettajan aikoinaan antamia lukuja putouskorkeuksista ja hevosvoimista, mutta samalla ihmetellen, kun tulijoilla ei olekaan kupeellaan valokuvauskoneiden nahkalaukut, vaan reput selässä ja kirveet kainalossa. Nuoria naisia alkaa vähitellen pujahdella keittiöön kyselemään palvelijattarilta, onko Hankaalle tullut sotaväkeä, kun maantiellä laulettiin »Hanssin Jukkaa», ja isäntämiehiä tulee näennäisesti askeliaan hidastellen hoviin jonkin tekosyyn varjolla ottamaan selvää, tarvitaanko tässä uudessa touhussa hevosia työhön ja ostettaisiinko pari säkkiä perunoita...

Nyt Hangas alkaa jo elää, ja koko elämän keskukseksi muodostuu Taustan hovi. Sen jokainen kamari luovutetaan asuttavaksi, sali on jo tyhjennetty, kulmahuoneessa kiusaa Sorvanen talon puhelinta ja huokailee linjan huonoutta, ja pihassa, portaiden kupeessa, naulailee talon pieni poika laudankappaleista itselleen leikkiautoa isojen mallin mukaan.

Silloin astuu pihasta eteiseen reippaasti paikkakuntalainen nuori mies, varmana ja kursailematta kuin vanha tuttava, kulkee nopeasti tyhjän salin lävitse ja näkee Sorvasen viereisessä huoneessa. Hän astuu kynnykselle:

»Minä olen Niilo Vahinen Taustan kylästä. Toimitusjohtaja ei kai tunne enää minua, sillä minä olen hiukan nuorempaa polvea.»

»Jahah, te siis olette Aarne Vahisen nuorempi veli?» kysyy Sorvanen kuin oudoksuen esittelyn tarkoitusta.

»Niin olen. Ja nyt tulin kysymään, onko toimitusjohtajalla antaa minulle työtä. Minusta kuvastaa siltä, että täällä aletaan viimeinkin tehdä jotakin.»

»Niin aletaan», myöntää Sorvanen. »Ja jos te olette Aarnen veli, niin kyllä teille aina puuhaa löytyy.»

»Itse työllä ei ole mitään väliä — mitä vain. Tuli eilen mentyä kihloihin naapurin Martan kanssa...»

»No onneksi olkoon teille ja myöskin naapurin Martalle — vaikka en häntä kai tunnekaan. Etsikää tuolta pihalta käsiin rakennusmestari Tahka, niin hän antaa teille työmaan heti.»

Ja Sorvanen ei ehdi vielä kyllästyä häiritsijään, kun tämä häviää yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Hetkistä myöhemmin, kun toimitusjohtaja menee portaille seuratakseen tilanteen kehittymistä pihassa, kuulee hän nuoren miehen virkkavan juuri Tahkalle:

»Ei sillä ole mitään väliä! Katsokaas, rakennusmestari: sellaiset miehet, joilla ei ole isältä perittyä taikka naimiskaupassa saatua omaisuutta, tarvitsevat varpaitaan varten syvät kuopat, joista voisi ponnistaa alkuun. Mutta kun ensin saa kuorman liikkeelle, niin kyllä siitä sitten aina keinottelee hiljakseen eteenpäin. Eikös niin?»

»Niinhän se on», myöntää Tahka. »Te taidatte olla hauska kaveri? — Noh, alkakaa sitten heti purkaa tuota autoa! Kantakaa kirjoitus- ja laskukonelaatikot ja muut konttoritarvikkeet saliin ja muonalaatikot saunakamariin. Sitten menette auton apumiehenä hakemaan uutta lastia.»

He vaihtavat vielä Tahkan kanssa jonkin leikillisen sanan, sitten Vahinen ottaa auton lavalta syliinsä raskaan laatikon, raahaa sitä portaita ylös sisään ja toimitusjohtajan ohi mennessään virkahtaa:

»Kiitoksia paljon, insinööri! On hauska päästä heilumaan.»

Tahka nauraa ja sanoo Sorvaselle:

»Siinä oli reipas tyyppi. Olisi vielä tuollaisia muutama kymmenen lisää, niin...»

Tällä tavoin ovat rakennusmestari Tahka ja Niilo Vahinen kaiken muun kiireen keskellä ja aivan kuin sattumalta saaneet toisistaan hyvin edullisen ensivaikutelman ja siten joutuneet sovittamaan varpaitaan yhteisiin kuoppiin Luostanjoen ensimmäisenä merkittävänä päivänä.

»Onko teillä nyt kiirettä, Tahka?» kysyy toimitusjohtaja.

»Onhan tässä hiukan.»

»No sitten onkin sopiva tilaisuus ottaa puolen tunnin lepo. Lähdette kanssani katsomaan uusien rakennusten paikkaa.»

Tahka raapaisee korvallistaan hatun alta, mutta seuraa mukana. Talon nurkalla he kääntyvät riihelle menevälle tielle, jolla jo muuan insinööri Vesalan työryhmä on ehtinyt kankeineen suuren kiven kimppuun. Kuuluu miesten yhteinen hoijaa-huuto, rautakanget kohottavat kiveä sen verran, että toiset miehet työntävät parruja ja hirrenpätkiä sen alle. Sorvasen ja Tahkan joutuessa ryhmän kohdalle kivi mullahtaa hauskasti sivuun, pyörähtää vielä kerran ja roiskauttaa ojasta vettä korkealle. Toinen ryhmä jo täyttää tiessä olevia syviä liejukuoppia kuusenoksilla ja luo havujen päälle soraa aidan kupeelta. Siinä, missä riihitie loppuu, hosuu jo muutama mies metsän reunassa kirveineen lepikkoa kaataen, karsii kaatamistaan puista oksat ja heittää lujimmat rungot teloiksi tien poikki pahimpia kuoppia täyttämään. Ja siinä, missä hovin maa loppuu ja yhtiön alkaa, on myöskin suurempaa metsää. Siellä on jo joukko miehiä sahoineen vetämässä ensimmäisiä runkoja poikki. Tällä tavoin aukeaa metsän silhuettiin se suuri pykälä, jota pitkin on pian kulkeva oikea tie.

Päästyään mäelle Sorvanen seisahtuu katselemaan ja odottamaan Tahkaa joka on vielä rinteen alla, riisuu takkinsa ja pyyhkäisee paitansa hihalla märkää otsaansa. Tästä on hyvä näköala joka suunnalle: edestä jo näkyvät kalliot, joiden takana on koski, oikealta kuumottaa puiden lomitse hiukan suvantoa ja Vilhon torppaa, jonka savu katoaa puiden latvoihin. Ja vasemmalla, Luostanjärven puolella, näkyvät Mannen pellot. Ja Manne itse on parhaillaan ahon reunassa kirveineen kaatamassa leppäryteikköä ja siten avaamassa itselleen uutta peltotilaa. Lauri Sorvanen katsoo kaukaa isänsä uurastusta, ja ohut hymy häivähtää hänen kasvoillaan. — Nyt ehtii rakennusmestari rinteelle punoittavana ja kiiltävänä kuin suoraan saunasta:

»Toimitusjohtaja onniin riuska kulkemaan, että — uhhuh, kun tuli kuuma! Minä olen vielä oman mamman päivällisen jäljiltä, mutta kunhan täällä koko kesä kiipeillään kallioilla, niin kyllä minäkin solakoidun.»

»Minä olen harjoitellut näillä kallioilla kiipeilemistä koko ikäni — siitä se kaikki johtuu. — Mutta kun mennään takaisin, niin muistuttakaahan minua eräästä asiasta: tietä emme rakennakaan hovista suoraan voimalaitokselle, vaan sen suuntaa täytyy hiukan muuttaa. Katsokaas, joskushan tulee joen yli kuitenkin silta — joskus tulevaisuudessa. Silloin ei saa voimalaitoksesta tulla mikään ylikulkupaikka. Sen vuoksi tie siirretään sata metriä sen yläpuolelle. Ja se sopii tiellekin paremmin, kun mäessä on tuolla kohdalla pieni notko. Ei tarvitse leikata rinnettä niin paljoa.»

He katselevat ja kuuntelevat. Edessä kohisee koski ja takaa hovin suunnalta kuuluu autojen hurina.

»No niin, avataanhan kartta», sanoo Sorvanen. »Minun asuntoni tulee siis juuri tähän paikkaan, kohtisuoraan Luostanjärveä vasten.»

»Mutta kauniimpi paikkahan olisi tuossa alempana, ja julkisivu etelän suunnassa...»

»Ei. Vanhempani tulevat asumaan järvenpuoleisessa päässä, ja sieltä täytyy olla sama näköala kuin nykyisestä kodistani.»

»Anteeksi, en huomannut sitä.»

»Rakennuksen pohjoispää tulee siis juuri tuon kelon kohdalle. Kas, en ole huomannutkaan, että tuo puu on kuivanut. Kerran pienenä poikasena kiipesin siihen kurkistelemaan variksen pesää ja otin yhden poikasen hattuuni ja hattua riiputin hampaissani. Alas laskeutuessani suuttui mammavaris ja likasi naamani. — Ja talon toinen pää tulee jokseenkin tuon katajapensaan kohdalle.»

He siirtyvät satakunta metriä alemmaksi kosken puolelle:

»Ja insinöörien rakennus tulee tähän. Suunta sama kuin minun asunnossani.»

»Mutta piirustusten mukaanhan tämä on suuri. Ja meillähän ei ole nyt kuin kaksi poikamiestä, kun Aisakin menee johtotyömaalle...»

»Talon toista päätä käytetään toistaiseksi konttorina. Ja insinöörit kai menevät joskus naimisiinkin... Ja sitä paitsi: me emme nyt rakenna vain paria vuotta varten. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että Hangas voi joskus kasvaa suureksi?»

Tahkan tekee mieli sanoa, että toistaiseksi tämä on vain takamaata. Mutta he siirtyvät eteenpäin harjannetta pitkin sen notkelman yli, josta tien pitäisi kulkea:

»Ja tuohon aholle, kaksisataa metriä Turusen torpasta hoviin päin, tulevat miesten parakit, joissa he asuvat niin kauan kuin rakentamista kestää. Sitten ne puretaan — ja tilalle tulee Luoja ties' mitä. Teidän on parhainta rakentaa kukin parakki noin kolmeakymmentä miestä varten ja jakaa se väliseinillä niin, ettei yhteen huoneeseen tule viittä miestä enempää. Täytyyhän heillä olla oma rauhansa. Ja onhan meillä pian lautaa tarpeeksi. Siis aluksi viisi parakkia yhteen riviin tien suunnassa. Ja ruokalaa varten oma parakkinsa hiukan sivummalle. Ja suvannon rantaan kunnollinen sauna, johon mahtuu parikymmentä miestä kerralla.»

»No siinä kaikessahan meille onkin työtä pitkäksi ajaksi.»

»Niin on. Ja sitä varten teidän on saatava lisävoimaa itse paikkakunnalta. Ehkä se Vahinen voi auttaa teitä sen hankkimisessa? Niin, voi olla, että me joudumme myöskin siirtämään minun vanhan kotitaloni ylemmäksi rinteelle sitten, kun vettä aletaan nostaa.»

Nyt he lähtevät rinnettä alas koskea kohti, ja matkalla Sorvanen vielä kerran silmää metsään merkittyä linjaa, johon uusi uoma tulee. Kun he saapuvat rantaan ja seisovat lähellä valkoista vaahtoa veden kostuttamilla kallioina, ehtii sinne myöskin miesjoukko, jolla on mukanaan sahat ja kirveet ja jonka edessä harppii pitkä ja solakka insinööri Vesala vihellellen ja huiskien kepillä poikki puiden oksia. Huomattuaan toimitusjohtajan he kerääntyvät tämän ympärille kalliolle, ja monet näkevät nyt ensimmäisen kerran elämässään sen, jota varten he ovat tänne lähteneet ja joka arkikielellä sanottuna on heidän työmaansa. He katsovat vaahtoavaa vesimassaa ja sen takana olevaa toista rantaa, jonka kallioita kuohu on vuosisatojen ja ehkä tuhansien kuluessa hionut sileiksi ja pitänyt niitä aina puhtaan kiiltävinä pärskeillään. Ja nyt, näiden työstään ja tarkoituksestaan tietoisten, ennakkoluulottomien ja osittain kyynillistenkin miesten katsellessa tuon vaahdon ylitse alkaa tuntua siltä kuin Hankaan voima hitaasti alenisi ja kutistuisi puoleen entisestään.

Tuntuu kuin tänä hetkenä muuttuisi kokonaan uudeksi käsitys ihmisen ja luonnon keskinäisestä suhteesta. Jos tähän asti on uskottu, että luonto on suuri ja ihminen pieni sen rinnalla, vain jonkinlainen lastu tai oksa, joka häviää silmänräpäyksessä tuonne vaahtoon, niin nyt ainakin tuo usko muuttuu: luonto pitäköön vanhat lakinsa, mutta noita lakeja hyväkseen käyttäen ihminen panee luonnon palvelemaan itseään ja pitää sen kuuliaisena. Sillä mikä on tuo Hangas? — Sehän on vain tietty ja tarkoin laskettava voima, jonka suuruus riippuu vesimäärästä ja putouskorkeudesta! Annetaan siis veden virrata edelleenkin, mutta alistetaan tuo voima palvelemaan työtä ja siten helpottamaan ihmisen aherrusta.

Veden mukana vilisee koko ajan tukkeja alas. Nyt miehet huomaavat pitkän ja hyvin paksun puun, joka lähestyy kovaa vauhtia ylhäältä. Hetkiseksi se välillä katoaa, mutta ilmestyy esille uudesta kuohusta ja yrittää kääntyä koskessa poikittain. Mutta juuri, kun se tulee kohdalle, nousee se pystyyn, kulkee pienen matkan kuin tikku suorana, kunnes taas kaatuu ja uusi vesipyörre nostaa sen ilmaan, heittää ympäri, niin että tukki joutuu tekemään kauniin voltin ja syöksyy sitten pää edellä vaahtoon ja katoaa sinne pitkiksi ajoiksi ilmestyäkseen uudelleen pinnalle vasta vähän ennen suvantoa.

»On siinä vauhtia ja voimaa!» ihailee joku.

»On! Komeata on», myöntää toinen.

»Mutta minäpä kuulenkin jo turbiinien jyrinän!» sanoo insinööri Vesala, kääntyy pois ja lähtee työmaalleen.

Nuo Vesalan sanat palauttavat ajatukset taas nykyisyyteen — tai oikeammin tulevaisuuteen — ja yksi ja toinen on mielessään jo näkeviltään kallioiden välissä pitkän ja valkoisen rakennuksen, jonka seinäpinnassa ovat korkeiden ikkunoiden rivit ja valkoisen seinän kupeella pyörteilee vesi rauhallisena, aivan kuin vuoroaan odotellen, putoaa sitten turbiinikammioon ja poistuu sieltä taltutettuna ja säyseänä. Ja rakennuksesta kuuluu vain generaattorien tasainen surina...

Muiden mentyä seisoo Lauri Sorvanen jälleen mäen korkeimmalla kohdalla, tulevan kotinsa paikalla, ja kuuntelee. Hän on ripustanut hattunsa viereisen puun oksaan ja antaa kevättuulen puhaltaa ja auringon paistaa. Nyt kuuluu jo hovin suunnalta, tulevan tien kohdalta kirveen ääni. Se kajahtelee metsässä kuin partion ensimmäiset laukaukset. Siihen liittyy toinen ja kolmas, ja jo kuuluu myöskin sahojen kiihkeä kehrääminen. Kestää tuokio, silloin parahtaa jokin kookas puu ja mätkähtää raskaana kankaalle.

»Antaa kaatua!» ajattelee hän ja katsahtaa vaistomaisesti järven puolelle, missä isä äsken raivasi ahon reunassa omaa aluettaan. Hän näkee isän juuri kohottautuvan pystyyn ja kuuntelevan hakkaamista. Juuri silloin kaikuvat kirveiden iskut vilkkaimpina, jo kaatuu yhtenään puu, toinen ja kolmas. Ja samaan aikaan noihin ääniin liittyvät ne uudet, jotka juuri alkavat kuulua suvannon puolelta, mihin Vesala on joukkonsa kanssa juuri päässyt. Ja kuin kaiken tuon tehostamiseksi kuuluu hovin suunnalta ensin pitkä joiku, sitten hetkisen hiljaisuus ja lopuksi kova jyräys, niin että maa vavahtaa. Poramiehet ovat siis saaneet ensimmäiset reikänsä valmiiksi ja ensimmäinen kallio on haljennut.

Lauri on kuulevinaan, miten isä huokaisee raskaasti ennen kuin kääntyy jälleen omaan työhönsä, tarttuu kirvesvarteen ja huitaisee uuden lepän poikki. Hänen käy sääliksi tuo vanha mies, joka ei vielä ymmärrä, että kehityksen on mentävä eteenpäin. Ja koska sen on mentävä eteenpäin kaikkialla, ei voi unohtaa yhtä paikkaa ja jättää sitä toisten jälkeen — varsinkaan sen vuoksi, kun juuri tuolle paikalle on lahjoitettu rikkaat mahdollisuudet kulkea kehityksen edellä! Mutta ehkäpä isäkin oppii tuon ajattelemaan ja tulee aikanaan mukaan...?

Lauri Sorvanen on siitä niin varma, että jää vielä hetkiseksi kuuntelemaan työn ääniä ja hymyilee niille. Toisaalla aukeaa uusi tie juuri kehityksen ja toisaalla uusi uoma voiman vertauskuvana. Niin, ja tuohon hakkaamiseen liittyy ahon kupeelta yksinäisen kirveen ääni, kun harmaatukkainen vanhus raivaa itselleen uutta peltoa...

Lauri Sorvaselle tämä kaikki merkitsee pitkän odotuksen loppumista. Kuukausien aikana on kaikkea tätä suunniteltu paperille pitkät päivät ja yöt, laskettu, piirretty ja usein päivällä hylätty edellisen yön tulos. Mutta kaikki on kuitenkin syntynyt varmana ja selvänä, ja nyt on jo täysi oikeus pieneen voittajanhymyyn, kun noita suunnitelmia ruvetaan muuttamaan itse työksi ja todeksi.

Hankaan vanha rauha on nyt mennyttä ikuisiksi ajoiksi — ja menköön! Tuossa tulee taas uusi työryhmä sahoineen ja porineen. Kaksi reen eteen valjastettua hevosta tuo työkaluja, sillä ei jakseta odottaa tien valmistumista — on kiire. Ja kun Sorvanen laskeutuu alas mäeltä, huomaa hän, miten muutamia miehiä on siirtämässä metsässä tien linjaa ylemmäksi notkelman kohdalle. Ja melkein heidän takanaan tulevat jo ensimmäiset raivaajat, sillä tien kohta on avattu valmiiksi melkein kankaan reunaan asti.

KAIRAKOSKEN pienen puuhiomon takana on vanha ja sokkeloinen tyoväenasumusten rykelmä ja sen takana hiomon harmauttaan vanha laituri. Insinööri Oraston miehet lyövät parhaillaan sen tukemiseksi ja työntökärryjen uudeksi kantopinnaksi lankkuja. Vasarat ja kirveenhamarat nakuttavat yksitoikkoisessa tahdissaan, pysähtyvät hetkeksi ja upottavat taas uuden kuusituumaisen samaan tahtiin. Kun naula tavoittaa lopuksi pelkkää lahoa ja uppoaa vastuksetta kuin saveen, kiroaa mies hartaasti, kiskoo naulan takaisin ja yrittää taas uuteen kohtaan. Näin jatkuu nakutus ja kiroukset tämän aurinkoisen päivän yhtenä välttämättömimpänä osana, harmaa lahon pöly tuprahtelee ja miehet toteavat työn hiljakseen edistyvän.

Hiukan liian komeasti ja itsetietoisen pitkään huutaen lähestyy laituria pieni, musta hinaaja, perässään kaksi täyteen ahdettua lotjaa, joita oikeastaan kunnioittaa enemmän kuin itse hinaavaa muurahaista. Kippari kiljahtelee tarpeettoman kovasti käskyjään, kun hinaaja lipuu pienet aallonvirit kupeillaan laiturin viereen, sen ohi, ja irroittaa kiinnitysvaijerin. Lotjat tulevat omaa vauhtiaan perästä, köydet heitetään, ja lähin mies tarttuu niihin oman työnsä takia hiukan vastahakoisesti ja pudottaa lenkin pollariin.

Uusi lasti on taas tullut. Työntökärryt kolisevat lotjien viereen ja purkaus alkaa. Suuri joukko Kairakosken ukkoja ja eukkoja, joilla on hyvää aikaa seurata tätä outoa kiirettä, seisoo laiturin reunamilla ja virkahtelee omia arvelultaan nykymaailman kiireistä ja tarkoituksista. Ja laivan puhallettua kirkkaalle taivaalle tervetuliaishuutonsa ihmettelevien parvi karttuu ja täyttää viimein kaiken tyhjän tilan niin, etteivät purkausta hoitavat miehet ja kärryt mahdu kunnollisesti kulkemaan. Silloin ilmestyy rinteelle uteliaiden ryhmän taakse insinööri Orasto tanakkana ja hymyilevänä ja hihkaisee muun sorinan ja kalkutuksen ylitse:

»Pois tieltä — paapat — jotta uusi aika pääsee tulemaan!»

Eukkojen parvi väistyy sivummalle ja ukot jupattelevat omia asioitaan ja antavat hetkiseksi kärryille tietä. Mutta vähitellen, sitä mukaa kuin kärryt tyhjenevät kuorma-autoihin, uskaltautuu sama joukko taas lähemmäksi, raapii korvallistaan, turistaa piippujaan ja tarinoi. Ei siinä auta, jos lankunpätkä vahingossa pyyhkäisee jonkun ukon takamuksia tai heilauttaa hatun päästä. Jos asianomainen siirtyy sivummalle, niin seisovathan toiset paikoillaan. Silloin joku leikintajuinen purkaja, jolla on kärryillään vaikkapa laatikollinen muonavarikon makkaraa, saattaa lotjan kupeella hihkaista sen kuin keuhkoista lähtee:

»Nyt pois alta — tässä tulee dynamiittia!»

Silloin on laituri silmänräpäyksessä tyhjä ja vielä puoli rinnettäkin. Tukot sieppaavat toiseen käteensä hameensa helman ja toiseen pentunsa ja pyyhkivät kankaan poikki niin hopusti, etteivät ehdi parkaistakaan. Ukkojen purina lakkaa hetkiseksi ja kohtaloonsa alistuen he hetkisen odottavat sitä jyräystä, joka vie mukanaan laiturin ja heidät ja nuokin vieraat. Mutta kun vaarallinen laatikko on saatu autoon ja auto viimein keikkuu tien mutkan taakse, unohtuu turha tuomionpäivän-hälytys ja niin voidaan taas hivuttautua lähemmäksi laituria kurkistamaan ja kyselemään tämän kaiken tarkoitusta.

Niin jatkuu työ. Purkauksen aikana lekottelevat hinaajan kippari ja masinisti kannella siristellen silmiään auringonkilossa ja tuon tuostakin pyyhkäisten hiestä helmeilevää otsaansa nokisella kämmenselällä. Alhaalta pannusta tuleva lämpö raukaisee niin, että kippari oikaisee viimein pitkälleen ja aikoo haukotella rauhassa niin kauan kuin purkaus kestää. Hän ottaa halon päänsä alle, ja sillä aikaa masinisti nojailee molemmin kyynärpäin kaiteeseen ja tuijottaa kimaltelevaan veteen, johon hiljalleen levenee moniväristen rasvaläikkien kehä hinaajan rautaisen kyljen kupeella. Ja siinä ajatellessa ja väliin rannalla olevaan ihmisparveen katsahtaessa hänen mielessään vilahtaa ajatus, että jos vielä ajoissa ehditään tuoda seuraava lasti, niin hän kerkiää tavoittaa ennen yötä heilansa ja hämärän tultua kivuta tämän luokse hiljaiseen yliskamariin.

Kun molempien lotjien lasti alkaa viimein olla lopuillaan, alkaa joukkokin hajaantua ja lähteä kaksin ja kolmin kotiin päin. Mutta lautaajat tekevät työtä yhä, kalkutus jatkuu ja laituri alkaa vähitellen täyttää oman tarkoituksensa. Silloin insinööri Orasto menee moottoripyöränsä luokse, polkaisee sen käyntiin ja antaa pakoputken hetkisen papattaa kuin konekivääri. Hän lähtee liikkeelle Taustan kylää kohti tullakseen takaisin vasta sitten, kun hinaajakin on ehtinyt tehdä edestakaisen matkansa kaupunkiin ja tuoda sieltä tämän päivän viimeisen lastin.

Orasto on järjestänyt tietyöt siten, että ensimmäinen ryhmä ohjailee vettä pois keskitieltä liejun sitomiseksi, latoo suuret määrät kuusenhavuja pitkin molempia autonpyörien kuurnia, jopa parissa suopohjaisimmassa paikassa asettaa telojakin. Heti tämän ryhmän takana tulee toinen, joka levittää koko tielle, mutta etenkin havutetuille kohdille karkean sorapeitteen. Ja kolmas ryhmä, jonka työ on kaikkein suurin, huolehtii heikkojen rumpujen korjaamisesta ja tukemisesta ja tekee autoja varten sivuutuspaikkoja, sillä tie on paikoitellen niin kaita, että siinä voi tuskin kaksi hevosta sivuuttaa toisensa, puhumattakaan, että autot voisivat sivuuttaa pehmeän tienreunan murtumatta ojaan.

Ensimmäinen joukko on jo ehtinyt Taustan kylän ja hovin välimaille ja toinen on parhaillaan kylän kohdalla. Miehillä on tauko, sillä he ovat houkutelleet kylän naisia keittämään kahvia ja tuomaan sen tänne tien varteen. Kun kellään ei ole halua lähteä työajan päätyttyä kävelemään pitkää matkaa hoviin taikka Kairakoskelle, tiedustelevat vanhemmat ja vakavammat miehet itselleen yösijaa kujan ylisiltä tai heinäladosta ja nuoret miehet taas haastattelevat tyttäriä kysellen hymy suupielessä, missä olisi tarjolla kotivävyn paikka. Mutta keskenään he kuiskivat ja aikovat kurkistella jostakin navetan paikkeilta, olisiko talon kana kotkottanut pesänsä pohjalle edes muutaman lämpimän ja maukkaan munan.

Kyläläiset ovat uteliaita ja tahtovat tietää kaiken, mitä merkitsee tämä vihonviimeinen touhu, kun tietkin tasoitellaan ja koristellaan hiekkakäytäviksi kuin kaupunkilaisten ryytimaalla. Silloin selittää naisille vanha ja harvapuheinen Kovasin, joka on Pohjanmaalta asti tullut tänne tuppiroska kupeellaan näyttämään työntahtia, että Hankaalle tulee suuri poikamiesten näyttely, niin että parhainta on ajoissa varata mieleisensä, sillä kilpailu tulee olemaan kova. Ja jostakin Karjalan puolesta tullut suulas Leminen kertoilee muille eukoille, että Amerikan keisari ajaa tästä piakkoin ohi, niin että varminta on kärsivällisenä seisoskella tien varrella ja odotella niin kauan, jos aikoo senkin kumman vielä nähdä... Mutta isäntämiehet, joilla on jo kohtalainen tieto uudesta voimalaitoksesta, kiertävät puheen itse liikeasioihin ja tiedustelevat kautta rantain, että mahtaisikohan tulla maksamaan mahdottomia, jos saisi sellaisen sähkövalon vierashuoneeseen.

Sitten maksetaan kahvit, noustaan ja lähdetään taas edelleen. Neitoset kääntyvät omalle pihatielle vilkuttaen varovaisesti ja hymyillen tyytyväisinä, jos on ollut pientä vihjailua uudesta tapaamisesta illan tullen, ja miehet upottavat lapionsa tien pintaan. Samaan aikaan ajaa Kairakoskelta päin kovaa vauhtia moottoripyörä ja pysähtyy kohdalla. Ajajana on sinitakkinen ja kiiltävänappinen mies, joka selittää olevansa Hankaan uusi poliisi ja tiedustelee, mahtaisiko Taustan hovista saada vielä asuntoa... Ja kun hän ajaa edelleen, tulee pian hovista päin kuorma-auto vastaan hakemaan aina vain uutta lastia Kairakoskelta. Lammaslauma, joka on laskettu irti ottamaan tämän kesän ensimmäisiä askelia omassa vapaudessaan, on tullut tien varrelle kaluamaan vihertävää uutta ruohoa, säikähtää autoa ja juoksee sen edellä tien mutkaan asti, niin että jalat kopisevat ja saparot viipottavat pystyssä kuin suunnan näyttäjinä.

Kun auto tulee kylän ensimmäisten talojen kohdalle, varoittelee lavalla seisova Niilo Vahinen ajajaa:

»Hiljennähän, kaveri, hiukan vauhtia tuon harmaan talon kohdalla. Minulla on sinne asiaa!»

Vahinen huomaa, että talon kaivolla seisoo vesisanko kädessään nuori, sinihameinen nainen, ja vilkuttaa tälle huutaen:

»Hei, Martta! Tänä iltana en kerkiä tavata sinua. — Minulla on jo virka!»

Ja työ jatkuu. Samalla on koko Luostanlaakso menettänyt oman hiljaisen ja syrjäisen asemansa ja temmattu muun maailman yhteyteen. Mutta vain jotkut harvat ehkä tietävät, että sillekin on jo tarkoin määrätty oma erikoinen tarkoituksensa.

TOISET OVAT TYÖSSÄ — JA TOISET TYÖN TIELLÄ

Kun kaikki tarpeellisimmat esivalmistelut teineen ja asuntoineen on suoritettu, irroittaa Sorvanen kaiken mahdollisen voiman varsinaiseen rakennustyöhön saadakseen sen tehokkaaksi.

Sorvanen ottaa hoitoonsa töiden johdon apunaan insinööri Orasto, mutta käytännössä suoritetaan kuitenkin sikäli jakoa, että muuten valvovat uuden uoman louhimista insinööri Vesala ja patorakennustöitä vielä toistaiseksi insinööri Aisa. Oraston erikoisen silmälläpidon alasina ovat voimalaitoksen rakennus ja se suuri maavalli, jota parhaillaan aletaan rakentaa ja joka tulee niiden alavien maiden suojaksi, jotka ovat lahden pohjukassa Sorvasen talon ja Taustan kylän välillä. Rakennusmestari Tahka, joka on jo saanut valmiiksi parakit, valvoo vielä töitä konttori- ja insinöörirakennuksilla, mutta siirtyy niiden valmistuttua varsinaiselle työmaalle.

Suunnitelmaan kuuluu, että voimalaitoksen tulopuolena on kanava, joka on osaksi louhittava kallioon. Mutta missä luiskan peitteenä on maapinta, verhotaan se kauttaaltaan kivillä. Jäälohkareiden, tukkien ja sen sellaisten irtonaisten kappaleiden varalle tulee itse turbiiniaukkojen suulle asetettavaksi vaippa.

Putouskorkeus on 15.4 metriä, ja voimalaitokseen tulee aluksi neljä Kaplan-turbiinia, mutta jo nyt alkuvaiheessa varataan tila kaikkiaan kuudelle. Näin tulee voimalaitoksen teho olemaan parhaimmillaan jopa 148 000 kW. Voimalaitoksen yhteyteen rakennetaan myöskin kalaporras, jääluukku ja samoin uittoluukku tukkeja varten.

Patorakenne tulee aivan vanhan uoman suuhun, entisen kosken niskaan. Vedenpinnan järjestelyä varten on padossa kaksi 15 metrin levyistä aukkoa, joita sulkemassa ovat sektorit.

Vedensäännöstelyn vuoksi tulee yläpuolella olevan Luostanjärven vesi nousemaan 1.8 metriä, mutta kun järven rannat ovat yleensä korkeat, vältytään suurempien maa-alueiden joutumisesta veden alle. Kuitenkin tulee järven länsirannalle rakennettavaksi noin kahden kilometrin pituudelta valleja, jotta siten estettäisiin Taustan kylän peltojen joutuminen veden valtaan. Samalla sinne tulee myöskin pumppulaitos, joka pumppuaa pois vallin taakse kerääntyvän sadeveden ja siten estää maan soistumasta.

Voimalaitokselta tullaan rakentamaan kaksi suurjännitejohtoa, joista toinen kulkee Kaakkois-Suomea varten Viipurin suuntaan ja toinen taas Etelä-Suomen rannikolle.

Näiden suunnitelmien pohjalta työt alkavat. Aamusta iltaan kuuluvat uudet äänet mitä moninaisimpina. Ylhäällä mäen päällä rakennetaan taloja, rinteelle tuodaan lakkaamatta korkeiksi pinoiksi tiiliä, lautatavaraa ja lankkuja. Uutta uomaa on ruvettu louhimaan kahdesta paikasta, nimittäin aivan suvannon ääreltä ylöspäin ja taas keskeltä. Sitä varten on metsään avattu kymmeniä metrejä leveä linja, joka on vain yläpäästään, siis Manne Sorvasen talon luona, jätetty toistaiseksi umpeen. Porat käyvät lakkaamatta, ja silloin tällöin vavahduttaa kangasta jyräys, kun kalliota räjäytetään rikki.

Kanavan rakennukselta menee kaksi kapeata raidetta alas rantaan, ja pieni veturi viheltelee, huohottaa ja kiskoo perässään vaunuja, joilla kuljetetaan kaikki kanavasta irroitettava kivi ja maa rantaa pitkin, Sorvasen talon alitse, uudelle maavallille. Ja vanhan kosken niskaan, jossa siis tullaan vanha raju Hangas sulkemaan padolla, rakennetaan rannasta lähtien yhä kauemmaksi keskelle virtaa suuri kolmio, joka sitten tyhjennetään vedestä ja perustetaan patoa varten.

Alakanavan puolella on työmaa siirtynyt rannasta hyvän matkaa ylöspäin, niin että poraajat ovat jo Turusen pienen torpan kohdalla. Voimalaitos tulee rinteen juurelle torpan lähettyville, ja nyt on Vilho asuntoineen jo rakentajien tiellä. Vilho ja hänen perheensä, joka Hankaan vanhoissakin oloissa asuu ja elää pienimmällä osalla, joutuu sattuman oikusta kehityksen tielle ja saa siten valmistautua siirtymään sivuun. Kymmenet kerrat päivässä heitä varoitellaan pitkillä hiiop-huudoilla ja yhtä monta kertaa vavahtaa mökin lattia, lapset säikähtävät ja katosta valuu roskia silmiin ja pöydällä oleviin ruokiin.

Ja muutenkin ovat heillä asiat sekaisin. Vilho tuijottelee yhä synkkänä nurkkiin eikä osaa tehdä mitään. Liisa saisi kyllä hovista nyt kiireenä aikana työtäkin, mutta hän pelkää Vilhoa ja tämän hankkeita eikä uskalla jättää lapsiaan yksin hullun hoivaan. Ja yhtiön herrat yhtenään kiirehtivät heitä muuttamaan pois, että mökki saataisiin purkaa. Kun Liisa vain mainitseekin asiasta Vilhon kuullen, vastaa tämä, ettei hän lähde mihinkään. Mutta viimein Vilhokin suostuu sillä ehdolla, että häntä hakemaan tulee hovin nuori herra nelipyörärattailla, joiden edessä ravaa Vihuri-ori. Silloin hän suostuu muuttamaan hoviin, mutta ei mihinkään muualle.

Toimekas Turusen Liisa, joka on sitä mieltä, että näin kesän aikana voi ihminen asua melkeinpä missä tahansa, saa luvan muuttaa Taustan kylään Kerppolan talon saunakamariin toistaiseksi. Ja rakennusmestari Tahka, joka näkyy päässeen vähämielisen suosioon rehtine juttuineen, lupaa omasta puolestaan järjestää siten, että Vilho suostuu lähtemään muun perheensä mukana. Niin Tahka sitten käveleekin rantaan, tapaa Vilhon torppansa pihassa, tarjoilee tälle pillitupakat ja alkaa selitellä, että hän on tullut yhtiön puolesta tänne toteamaan, miten Vilhon asumus on aivan välttämättömien korjausten tarpeessa.

»Eikä siinä oikeastaan auta korjaileminenkaan — tuollaisessa rottelossa — vaan se pitäisi uusia kokonaan! Niin, ja miksikäs se oikeastaan paranee uusimisestakaan? — Eiköhän me, Vilho, rakenneta koko mökki uudestaan ja vielä komiammalle paikalle?»

Vilho hymyilee ensin ja näyttää olevan suostumaisillaan, mutta naurahtaa sitten katkerana ja virkahtaa jurosti:

»En minä lähde.»

Aavistaako mielipuoli jotakin? — Tahka alkaa selitellä, että kun Vilho on kylän komein mies — niin kuin varmasti onkin — niin on väärin, jos hänen pitää asuskella täällä sivussa ja lisäksi ahtaasti. Jos hän — perhana soikoon — olisi Vilho, niin hän rakentaisi itselleen hovin — yhtä komean ja valkoisen kuin Taustan hovi — keskelle kylää jonnekin tuonne maantien varteen, laittaisi siihen puutarhat ja suihkukaivot ja kaiken maailman vehkeet. Niin että jos Vilho tosiaan ajattelee muuttoa, niin hän — Tahka — tulee ensi tiistaina apumieheksi majanmuuttoon.

Mutta tämän kuultuaan Vilho nyppii mustia kulmakarvojaan ja virkahtaa:

»Minä lähden vasta sitten, kun hovin herra tulee Vihurilla.»

Mutta Tahkakaan ei häkelly:

»Joo, mutta kun hovin herra on mennyt matkoille. Lähtiessään hän sanoi, että kun hänellä itsellään on niin paljon kiireitä, niin eiköhän tuo Tahkan peijakas kerkiäisi ajaa hänen puolestaan. Ja Vihuri on jo luvattu. — Minä tulen siis tiistaina!»

Ja niin sitten tiistaiaamuna onkin Vilhon mäellä komea näky. Liisa on lasten kanssa kantanut kaiken tavaran pihaan odottamaan kyytiä, mutta jättää nyt kaiken siihen ja juoksee hoviin vielä toimittelemaan viimeisiä asioitaan. Viimein tulla kolisteleekin kivikkoista tietä myöten mustan Vihurin vetämissä vaunuissa Tahka ja viheltelee oman aikansa iloksi, ja vaunujen perässä kulkevat tavaravankkurit, joille on tarkoitus koota Vilhon koko maallinen omaisuus.

Vilhon katse näyttää hetkiseksi kirkastuvan, mutta synkkene jälleen, eikä Tahka saa häntä enää hyvälle tuulelle. Hullu menee oriin luokse, taputtelee sen kaulaa, sivelee turpaa ja virkahtaa:

»Monet heinäsylykset ja monet vesisangot olen kantanut Vihurin eteen. Mutta nyt taitaa tulla ero!»

Tavaroita kannetaan vankkureille. Mökin väestä ei kelpaa työhön kukaan, sillä lapset seisoskelevat sivummalla ihmetellen kaikkea ja Vilho asettuu istumaan portaille pidellen ainaista toveriaan kirvestä jalkainsa välissä. Mutta tytöt virkistyvät puuhasta ja alkavat keräillä esiliinojensa taskuihin käpyjä leikkilampaiksi. Ne ovat heidän aavistamattaan vähäisiä muistoja Hankaan kauniin rannan köyhästä mökistä. Ja parven vanhin, Aarne-poika, jonka housut pysyvät ylhäällä yhdestä olkapään yli kulkevasta pakettinarusta tehdyssä viilekkeessä, kiertelee jo hevosen ympärillä ja yrittää kiivetä mieliselleen paikalle vaunuihin.

Viimein ovat vähäiset tavarat vankkureilla, ja nyt voidaankin jo lähteä. Puuhistaan hiestynyt Tahka ottaa takkinsa veräjän pylvään päästä, vetää sen ylleen ja sanoo:

»Noh, Vilho! Istuhan sinä tuohon etupenkille, niin ajellaan yhdessä. Lapset saavat olla takana.»

Vilho pistää kirveen vyönsä alle ja tulee vaunujen luokse:

»Sinä yksin istut edessä ja ajat. Minä olen takana ja komennan. Ja lapset saavat tulla vankkureilla taikka kävellä kupeella.»

Tähkästä ei tunnu hauskalta asettua etupenkille, kun takana istuu hullu mies kirves kädessään. Mutta hän ei näytä pelkoaan, saa viimein Vilhonkin kiipeämään paikoilleen, ja niin on surullinen kulkue valmis lähtemään. Vihuri vetää vaunuja lihakset kireällä ja karva kiiltävän kauniina, ja niin päästään veräjän ohi rinteeseen, kun Vilho äkkiä tarttuu takaa Tahkan ranteeseen ja sanoo:

»Ptruu! Älähän aja!»

»Mitä nyt?»

Tahka pysäyttää hevosen. Vilho katselee mökkiä surullisena — hyvin surullisena — ja sanoo hiljaa, melkein ääni värähdellen:

»Eiköhän olisi parhainta pistää tuleen? — Tuo mökki...»

Hän räpyttelee kosteita silmiään, katsoo Tahkaan ja hymyilee vaisusti. Mutta Tahka ei ole ymmärtävinään:

»Älä hyvä mies! Kun saat ensin komean talon tuonne kylään, niin sittenhän voit pitää tätä mökkiä kesähuvilana — aivan kuin kaupungin herrat. Onhan tämä hyvällä paikalla...»

»Nii-in», myöntää Vilho hitaasti, ja hänen silmissään näkyy pieni ilon kipinä.

Ja sitten lähtee Vihuri jälleen. Työmiehet tien varrella katselevat ihmetellen kulkuetta, mutta kun ymmärtävät siinä jotakin vakavaa, kumartuvat jälleen työhönsä ja antavat heidän mennä. Niin pääsee saattue sille uudelle ja leveälle autotielle, joka on aukaistu hovista mäelle saakka. Vihuri puhaltuu raviin, niin että vankkurit jäävät pakostakin jälkeen.

Hovin portin kohdalla hevonen yrittää kääntyä pihaan, mutta Tahka pitää sen tiellä ja ajaa ohi. Vilho virkahtaa jotakin, että hovin herra olisi pitänyt ottaa kyytiin, mutta Tahka lohduttelee sanomalla, että tullaan uudestaan hakemaan herraa. Sitten taempi hevonen pysähtyy portilla ottamaan mukaan Liisan ja hovin nuoren pojan, joka tahtoo päästä mukaan ajelulle.

Syrjäsilmällä Tahka katsoo taakseen ja huomaa miehen istuvan allapäin ja tuijottavan kirveeseensä. Kun Tahkalla ei ole mitään halua saada siitä takaraivoonsa, hoputtaa hän hevosta ja samalla yrittää jutella Vilholle mukavia saadakseen tämän ajatukset pois kirveestä. Viimein Vilhokin alkaa jutella, ja niin he rupeavat yhdessä katselemaan tiepuolesta sopivaa paikkaa Vilhon uudelle hoville. Vasemmalla, puolivälissä Taustan kylään, onkin korkea mäki ja sen rinteellä hyvää koivumetsää. Siinähän olisi sopiva paikka — tuohon voisi rakentaa suuren kiviportin ja siitä leveän ajotien koivikon halki kartanolle. Tuonne aurinkoiselle puolelle voisi hyvin rakentaa ryytimaan ja kasvattaa siellä viini- ja karviaismarjapensaita aivan kuin Taustassakin...

»Nii-in!» myöntää Vilho jo hymyillen.

Matka jatkuu, ja heidän takanaan ajavilla vankkureilla istuu nyyttien ja kumolleen asetettujen pyttyjen päällä joukko lapsia, ja vain heidän takkuiset päänsä näkyvät muun kaman yläpuolelta. He vaikenevat visusti, sillä he tuntevat hetken juhlallisuuden, vaikkakaan eivät sen seurauksia. Hovin Tauno yrittää puhella Vilhon Aarnelle, mutta jonkinlaisessa ylemmyydentunnossaan tämä ei vastaa, sillä hehän tässä muutossa ovat nyt pääasia. Aarne istuukin ylempänä ajajan vierellä ja katselee sieltä maantiellä olevia lehmänkasoja ja kaukana edellä ajavien vaunujen nostattamaa pölypilveä. Mutta hovin poikaa alkaa suututtaa toisen ylpeys, ja sen vuoksi hänkin tietää mainita tämän veroisen uutisen:

»Mekin muutamme pian!»

Nyt Vilhon poika kääntyy ja pyyhkäisee nenän hihaansa.

»Niin muutetaan», toistaa hovin Tauno. »Äiti sanoo, että me myymme hovin heti ensimmäiselle ostajalle ja muutamme kaupunkiin.»

Ja sitten Tauno alkaa elävästi ja värikkäästi kuvailla kaupunkia, jossa hän on käynyt kaksi kertaa elämässään...

Tuuli painaa ajoneuvojen nostattaman pölypilven koivikkoon, tiellä seisoo lehmäkarja ja tuijottaa heihin silmät kosteina ja ilmeettöminä, ja kun vankkurit tulevat niiden kohdalle, siirtyvät ne laiskasti sivuun pyörän sipaistessa takamuksia, nostavat häntäänsä ja ojan takana haukkaavat taas ruohoa. Vilhon eukko nousee kävelemään päällyshame nostettuna edestä vyötärölle ja huivi niskaan valahtaneena. Kädessään hänellä on hovin rouvan antama nyytti, jossa on ensimmäiseen hätään ruokatavaraa ja vaatteita lapsille.

Takaa Hankaalta päin kuuluu ankara jyräys ja paksu savupilvi näkyy nousevan metsän yläpuolelle. Mutta kun he ajavat vielä jonkin matkaa, häipyy kosken ääni ja sekoittuu vankkurien kolinaan.

INSINÖÖRI VESALA ei yleensä tunne minkäänlaista pieteettiä.

Jo samaan aikaan, kun rakennusmestari Tahka on jutellut suunsa kuivaksi Vilholle ja helpotuksesta huokaisten näkee Taustan kylän ensimmäiset katot, Vesala puolestaan tutkii linjaa joen rannalla metsässä, katselee paaluriviä pitkin ja noitaisee:

»Mikä saakurin laitos tuolla edessä on? Minä en näe mitään!»

»No kyllähän insinööri tietää Turusen mökin. Sehän siellä seisoo», selittää lipevä Leminen ja yrittää myöskin kurkistella Vesalan olkapään ylitse.

»No etten tietäisi! Jo kaksi kuukautta on pitänyt varoa tuota mökkiä kuin silmäteräänsä. — Turunenhan läksi jo puoli tuntia sitten! Mitä varten torppa on siinä yhä?»

Leminen naurahtaa:

»Tarkoittaako insinööri, jotta...?»

»Tarkoittaa. Juuri sitä! Viisi miestä liikkeelle heti! Ja pitäkää huoli, että minulla on iltaan mennessä avarampi näköala. — Muuten voi Vilho tulla vielä takaisin...»

»Kyllä herr... Ei kun tuota — insinööri...»

Leminen häkeltyy ja häviää. Ja häviääkin nopeasti, sillä Vesalalla on omat omituisuutensa ja äkkipikainen luonne. Täällä tietää jokainen — ja rohkeimmat myös joskus sillä kiusoittelevat Vesalaa että jos joku tomppeli puhuttelee häntä vain pelkäksi Vesalaksi tähän tapaan: »Kuulkaas, Vesala, mitäs minä nyt teen?» niin tuo puhuttelija arvioidaan sellaisten kohtalaisten tomppelien ryhmään, joilla ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa kuin jumalaton tyhmyys. — Jos häntä ymmärretään puhutella reilusti vain insinööriksi, niin silloin on kaikki hyvin ja paikoillaan. Mutta auta armias, jos joku innostuu luikertelunaan suosioon kysymällä, että »onko herra insinöörillä antaa työtä», niin se onneton todistaa olevansa viimeisen luokan moukka ja saa hävitä työmaalta suorinta tietä!

Mutta Vesala on viisas mies ja tietää senkin, että sellainen vanha juonten keksijä kuin Leminen uskaltaa ilveillä hänen kanssaan. Niinpä hän seisoo tyytyväisenä ja katselee, kuinka viisi miestä touhuaa Vilhon mökin kimpussa. Kaksi on saunan luona ja kolme on kiivennyt pirtin harjalle. Joku vääntää rautakangella irti harjalautaa, päreet lentelevät, ja kolmas seisoo leka koholla, heilauttaa sitä ensin kuin vauhtia ottaen ja lyö sitten savupiippuun, niin että pöly tuprahtaa ja tiilenkappaleet mätkähtelevät maahan. Mutta työ ei olekaan niin nopeata kuin luulisi ja Vilhon torppa on loppujen lopuksi ollut vahvoista aineksista. Kestää kotvan, ennenkuin he rautalapioilla saavat päreet katosta, pääsevät purkamaan kattotuoleja ja viimein ylimpiä hirsikerroksia. Saman työn joutuvat tekemään toiset kaksi saunan luona, ja heidän kiusanaan on vielä se, että jokaisen lujan lyönnin jälkeen kaikkialla sinkoilee noki ja täyttää suun ja silmät.

Samaan aikaan sattuu omaksi vahingokseen ilmestymään pari muuta miestä pihaan, ja siinä he kädet taskuissa seisten katselevat toisten puuhia ja yrittävät virnailla joukkoon. Mutta silloin huomaa Vesala heidät ja huutaa mäeltä paljon puhuvan: »Häh?»

Miehet ottavat maasta työkalunsa, mutta eivät ehdi vielä lähteä, kun Vesala huutaa jo uudestaan:

»Jos teillä ei riitä aikaa parempaan, niin kantakaa tuo hyyskä koskeen!»

He hiukan empivät, mutta menevät sitten päättäväisinä kapean ja korkean kojun luokse, joka seisoo törmän laella. Toinen työntää rautakangen sen seinän ja nurkkakiven väliin. Toinen taas asettaa pölkynpätkän rakoon, ja niin jää rakennus jo kallelleen. Jälleen uusi kohotus ja tuki alle. Nyt se on jo niin kallellaan, että he tarttuvat alapäästä kiinni, hoijaavat yhteisen ponnistuksen, ja niin kaatuu reikäpenkkeinen koppi ja vierähtää jyrkännettä alas. Nyt ovat miehet sen kimpussa kuin pahanilkiset pojat, pyörittävät sitä rinnettä pitkin, hoijaavat välillä ja saavat sen viimein liukkaalle rantakalliolle. Nyt ei tarvitse enää kuin työntää lujasti, niin koppi luisuu itsestään kalliolta koskeen. Miehet hurraavat, vesi nielaisee hökkelin mukaansa, pyöräyttää sitä muutaman kerran kevyesti ja paiskaa viimein kallionkielekettä vasten, niin että räsähtää. Katto irtautuu ja laudankappaleet hajoavat vaahtoon. Sitten sitä ei näy enää ollenkaan.

»Sinne meni!» huokaa toinen tyytyväisenä.

»Jaa, jaa, miehet!» sanoo insinööri Vesala. »Tämä kaikki on sitä siunattua kehitystä! Täällä tehdään nyt puhdasta jälkeä ja suoria viivoja. Mutta menkääs hakemaan tänne paukkumies, niin ammutaan pirtin uuni ilmaan. Sen purkaminen kestää ikuisesti.»

»Kyllä, herra...!» yrittää sanoa toinen miekkonen, joka vasta kuukausi sitten on vapautunut sotaväestä. Mutta samassa Vesala pyörähtää ympäri:

»Kukaperh...!»

Miehet menevät auttamaan toisia mökin hajoittamisessa. Seinät mataloituvat ja irtonaisten hirsien kasa rinteellä kasvaa. Vesala seisoo hetkisen yksin ja miettii. Ehkäpä hänenkin ajatustensa lomitse pujahtaa pienoinen miete kaiken katoavaisuudesta — ainakin omalla tavallaan. Kun hän hetkistä myöhemmin nousee rinnettä ohi Turusen pihan, kuulee hän pensaikosta haikeata naukumista.

Vesala seisahtuu ja vetää oksia sivuun, ja lehtien välistä katsoo häneen luottavaisena ja apua anovana kissanpoikanen, silmät kirkkaina. Vesala ottaa pikku kissin syliinsä ja astuu pihaan silitellen sitä:

»Tohkerot! Jättävät tuolla tavalla luontokappaleen! Nyt tämä onkin minun...»

Hän istuutuu kannon päähän, silittelee suostuttelevasti elukan pentua ja koettaa keksiä sille nimeä. Mutta kun sopivaa ei löydy, jättää hän kastamisen siksi, kun Orasto ja Aisakin tulevat illalla kotiin. Sitten hän nousee, aikoo lähettää jonkun miehen viemään kissaa, hoviin, mutta muuttaakin mieltään ja lähtee itse astelemaan rinnettä ylös tielle päin. Mäen päälle päästyään hän vielä kuulee, miten saunahirret vongahtavat omituisesti, kun miehet pudottavat niitä ylhäältä kivikkoon.

Joku purkajista aikoo lähteä hakemaan rinteeltä rautakankea. Mutta häntä ärsyttää kiertää veräjän kautta ja tehdä suuri mutka. Sen vuoksi hän painaa jalkansa aidaspuulle ja potkaisee. Kolme seiväsväliä aitaa kaatuu maahan, ja näköala on nyt selvä siltäkin kohdalta. Samassa alkaa ensimmäinen pora jo surista aivan mäen alla mökin kohdalla.

ASIOITSIJA F.A. HITUKKA edustaa kehitystä omalla tavallaan, eikä niin ollen näytä laisinkaan kummalta se, että hän muutamana iltapäivänä ajaa polkupyörällä hovin pihaan ja katselee ympärilleen kuin arvioiden. Hänellä on yllään musta puku, housunlahkeiden nipistimet hän pistää taskuunsa ja pyyhkii nenäliinallaan otsaansa ja knallinsa hikinauhaa. Hänen mukanaan on myöskin toinen mies, hiukan lihavampi kuin Hitukka itse, riippuviikset ylähuulessa ja sivuille vilkuileva katse.

Niin he asettelevat pyöränsä hovin seinää vasten ja Hitukka huomaa portailla saapasjalkaisen jätkämiehen, joka opettaa kissan pentua syömään kupista.

»Oletteko talon renki vai...?»

»Mitä sitten?» kysyy, insinööri Vesala päätään kääntämättä.

»Sitä vain, että tiet ovat huonossa kunnossa. Pyörä tulee sen siivoiseksi matkalla. Minä maksan kyllä, jos puhdistatte sen.»

Vasta nyt kohottaa Vesala päätään ja aikoo avata sanavarastonsa parhaan tapin, mutta hänen ajatuksensa kai ovat keskittyneet kipinöivään katseeseen, sillä jo siitäkin tajuaa Hitukka jotakin ja alkaa rykiä neuvottomana:

»Jahah, jassoo, niin... No ei sitten...!»

Ja sitten hän ehättää kysäisemään, onko rouva Raitanen kenties kotona. Vesala ei vaivaudu vieläkään liikoja selittämään, vaan nyhjäyttää päätään oveen päin siirtymättä kuitenkaan portailla sivuun. Hitukka tovereineen harppii kapeana kissan kupin ohi eteiseen, tavoittaa siellä rouva Raitasen, tervehtii sydämellisen imelästi ja kertoilee heidän molempien lähteneen aivan asian alkaen katsomaan kuuluisaa Taustaa. Kun rouva Raitanen on nähnyt Hitukan ennenkin toinen taitaa olla se kiinteistönvälittäjä — niin hän pyytää herroja astumaan kamariin ja itse pujahtaa keittiöön komentamaan kahvipannua tulelle.

»On niin herttainen ilta, ja kun sattui olemaan sopivaa aikaakin, päätimme lähteä hoitamaan terveyttämme», selittelee Hitukka rouvalle yrittäen näyttää reippaalta. »Ja täällähän on niin sanomattoman kaunistakin.»

Mutta ennenkuin rouva ehtii sanoa sitä tai tätä, alkaa Hitukka tuoda julki syvää paheksumistaan siitä, että voimalaitoksen rakentajat ovat turmelleet Luostanjoen rannat niin rumiksi:

»Ajatelkaas, mikä vahinko! Metsää on kaadettu, maita kaiveltu ja tehty vaikka minkälaisia käytäviä ja kanavia ja kosken niskaan on kuulemma rakennettu patoa veden tukkimiseksi. Aivan kuin se olisi tehnyt mitään pahaa ihmiselle...»

Silloin alkaa toinen mies selitellä, ettei kaikki ole hyvä sillä, vaan jätkät ovat kuulemma levittäytyneet asumaan tänne pitkin kylää, isännöivät joka paikassa kuin kotonaan ja tuovat mukanaan huonon moraalin, niin että yksi ja toinen valittaa... Noh, olkoon, mitäpä sellaisista puhumaankaan!

Mutta rouva Raitanen hymyilee:

»En minä voi valittaa mitään. Päinvastoin meillä ovat kaikki niin kilttejä ja ystävällisiä ja minä olisin niin yksin ilman heitä.»

Niin he jatkavat keskusteluaan, joka vieraiden puolelta on enimmäkseen vain tulokkaiden moitiskelua ja rouvan puolelta taas hiljaista puolustelua, kunnes Hitukka ensimmäistä kahvikupillista juodessa tekee kokeensa:

»Niinhän te sanotte nyt, rouva Raitanen! Mutta odottakaahan, kun ne alkavat pirstoa teidän peltojanne ja pakkolunastavat hovin parhaat palstat aivan nurkan vierestä.»

»Kuinka niin? Ei suinkaan...?»

»Kyllä! Kyllä se valitettavasti on niin.» Asioitsija Hitukka asettaa kuppinsa teevadille, pitää pienen tauon ja sen aikana vilkaisee kysyvästi toveriinsa, raaputtaa sitten pikkusormellaan partansa juurta ja hymyilee: »Rouva Raitanen ei taida tietääkään, että näille Taustankin maille on jo luettu totinen tuomio...»

»Mikä tuomio?»

»No nehän uhkaavat silpoa niin pahasti...»

»Silpoa? Millä tavalla?»

Nyt innostuu toinen mies puhumaan.

»Kaupungissa kertoivat, että nyt ruvetaan rakentamaan rataa edelleen ja se kulkee tästä aivan ohi.»

»No mutta sehän on vain eduksi», ehtii emäntä väliin.

»Jaa jaa, mutta kun asema tulee aivan tähän kartanon paikalle! Tarvitsevat kuulemma teidän parhaan maanne tästä ympäriltä, kun tulee jokin rautatien verstas tai sellainen tähän asemapihan yhteyteen.»

Ja Hitukka jatkaa:

»Älkää nyt sentään pelästykö, kiltti rouva! Eihän nyt kannata huolestua, vaikka ikävää onkin. Kyllähän valtio tietysti maksaa pienen korvauksen — tosin ihan vähän — mutta riittäähän korvaus sentään likimain siihen, että saa rakennuksen nostetuksi pystyyn toisessa paikassa.»

Rouva Raitasta uhkaa siis uusi huoli entisten lisäksi. Hän on kuvitellut joten kuten selviävänsä vanhoista veloista, varsinkin jos saisi tilan myydyksi, mutta nyt niiden miettimisten lisäksi on tulossa uutta. Ja Hitukka on laskenut rouvan ajatukset oikein virkahtaessaan noin niinkuin viran puolesta:

»Se laina, jonka minun asioimistoni aikoinaan järjesti teidän miesvainajallenne, ei ole suuren suuri, ja ainahan tällainen tila pystyy sen vastaamaan. Mutta heti, kun tieto pakkolunastuksista ja silpomisista tulee takaajien korviin, alentaa se kaikki tietysti tilan arvoa. Ja minä luulen, ettei toimistoni voi enää taivuttaa heitä millään jatkamaan takuusopimuksiaan.»

Seuraa vilkas neuvottelu, jonka aikana rouva Raitaselta karkaa muutama huokaus, että »kunpa Jaakko vielä eläisi». Se antaa Hitukalle uutta rohkeutta, ja seuraavan neljännestunnin kuluttua hän on keksivinään oivallisen keinon ja lyö ihastuksissaan kämmenellään polveensa:

»Mutta minäpä tiedän! Myykää tila nyt heti!»

Rouva Raitanen myöntää ajatelleensa sitä jo hiukan, mutta kun miehen kuolemasta on kulunut vasta muutamia kuukausia ja kun on ollut kaikenlaista kiirettä, niin hän ei ole ehtinyt vielä tiedustella ostajia.

»Niin, ostajia on vaikea saada näin suurelle tilalle. Ja kun tieto arvon alentumisesta leviää ihmisten korviin, on sitä vieläkin vaikeampi myydä.»

Mutta kuinka ollakaan, jo seuraavan neljännestunnin kuluttua Hitukka on muistavinaan jonkun henkilön, joka joskus kauan sitten on tiedustellut juuri tällaista tilaa ostaakseen. Niin että jos se mies — kuka kumma se nyt mahtoi ollakaan, kun en muista — yhä vielä olisi halukas kauppoihin, niin parasta olisi myydä koko hovi heti ja ottaa rahat pois ajoissa. Ja vieraat innostuvat huolehtimaan rouva Raitasen puolesta niin, että lupaavat etsiä ostajan keinolla millä tahansa. Tällä tavoin, vaikka saakin ensin kuulla pelkkiä huonoja uutisia, saa rouva Raitanen myöskin lievittävää lääkettä ja lupaa tulla seuraavalla viikolla kaupunkiin kuulemaan Hitukalta, minkä vastauksen ostaja antaisi ja mitä hän mahdollisesti tarjoaisi.

Nyt siis, kun Taustan hovin ja Hitukan asioimisten väliset entiset liikesuhteet jatkuvat edelleen hyvinä ja luottamuksellisina, on rouva Raitasella mielestään velvollisuus pyytää herroja jäämään taloon päivälliselle. Tämän kuultuaan asioitsija Hitukka kiittää tietysti ystävällisyydestä, mutta rypistää kulmiaan, katsoo kelloaan ja mutisee jotakin kiireestä. Mutta tarjous on niin houkutteleva, että hän antaa palttua pienille lupauksille ja suostuu niin ollen jäämään.

Ja samaan aikaan, kun Hitukka, ensimmäinen Hankaalle pyrkivä suuri loinen, tovereineen nauttii hovin vieraanvaraisuutta ja samalla aivan ilmaiseksi tyhjentää kaikki neuvonsa rouva Raitasen käytettäväksi, samaan aikaan touhuaa naapuritalon pihassa vanha Manne molempien pojanpoikiensa kanssa, tonkii navetan kupeella vanhaa lastukasaa ja huudahtelee kyykkysillään olevalle pojalle:

»Tuossa on taas! Ota kiinni!»

Ja poika kumartuu, sieppaa onkimatoa hännästä ja nostaa sen peltipurkkiin:

»Kaksikymmentäviisi.»...

Ukki kiertää lastukkoa, kaivaa ja kääntelee, ja molemmat pojat kulkevat valppaina mukana laskien jokaisen madon. Jos kaarnanpalan alla sattuu olemaan useampi mato, yrittää ukki auttaa, mutta kun on huononäköinen, ei hän ehdi ajoissa, vaan tavoittaakin lieron hännän kohdalta tyhjää, huokaa silloin pettyneenä ja pyyhkäisee multaisia sormiaan saappaanvarteen.

»Taas se karkasi!»

»Ukki, sinä karkuutit jo kahdeksannen lieron!»

Mannea hiukan harmittaa poikien hyvä laskutaito, ja sen vuoksi hän tyytyykin nyt vain kääntämään maata. Ja vanhempi poika ei malta olla moittimatta:

»Jos minä karkuuttaisin kahdeksan matoa, niin isä sanoisi minua mämmikouraksi.»

»Sinun isäsi...? No mikäs se itse sitten on?» kysyy ukki ja tuhauttaa nenäänsä.

»No eikös se ole sinun poikasi?» arvailee poika.

»Kyllähän minä sen tiedän», naurahtaa ukki. »Mutta pystyykö se yhtään paremmin...?»

Molemmat pojat kohottautuvat seisoalleen ukkiin katsoen ja vanhempi on valmis väittelemään:

»Kyllä se vain pystyy!»

Se tulee varmana kuin haaste, ja poikien seisoessa ja odotellessa uusia vastaväitteitä saa ukki kiinni kaksi matoa ja karkuuttaa kolme.

»Kaksikymmentäseitsemän... Kuulitko, ukki?»

»Että mitä?»

»Että kyllä se vain pystyy! Kerää vaikka sata lieroa ja piirtää voimalaitoksen kuvan ja rakentaa niin suuren talon, että...»

»Eihän tuo ole vielä mitään rakentanut. Kaatanut metsää vain», uskaltaa vanhus kiusata poikaa. »Tuossa on taas mato!»

»Kaksikymmentäkahdeksan. — Ja isä sanoo, jotta kaikki teollistuu nykyään. Uskotko sinä sen?»

»En vielä. Tuossa on vielä pari. Nyt ne riittävätkin.»

»Kolmekymmentä», virkahtaa poika ja panee purkin kannen kiinni. Isoisä vie kuokan liiteriin, ja sitten he istuvat kolmisin rinnakkain aitan portailla.

»Saisit pestä kätesi, ennenkuin äitisi näkee. Muuten saamme kyytiä molemmat.»

Mutta poika ei ole kuulevinaan. Erästä hänen suurta esikuvaansa on epäilty, ja se askarruttaa hänen mieltään yhä:

»Ja jos isä sanoo jotakin, niin hän tekee sen. Kerran hän lupasi lyödä minua sormille, jos kosken hänen piirustuksiinsa. Kun minä sitten piirsin talon kuvan siihen paperin kulmaan, niin sain viivoittimella kynsilleni.»

Isoisä ei voi olla hymyilemättä pojan pikkuvanhoille jutuille. Hän on joskus lukenut kirjoituksen vanhasta ja uudesta polvesta. Nyt hän siis, itse vanha ja natiseva ukko, yrittää horjuttaa tuon lapsen lujaa uskoa ja luottamusta. Se on oikeastaan väärin, sillä eikö ole parempi, että poika uskoo isänsä saavan ihmeitä aikaan ja samalla itsekin kasvaa ihmeitä taltuttavassa hengessä. Silloinhan hänestä voi odottaa jotakin. Mutta eipä silti, jo pojan sanoista ja varmasta ilmeestä voi päätellä, ettei hän tulevaisuudessa tunne esteitä — tuskinpa edes tarpeeksikaan. Ja mielessään ukki myöntää pojan olevan oikeassa, ja tunteepa ylpeyttäkin siitä, että tuo tenava on vasta hänen pojanpoikansa eikä sen kaukaisempi, samasta juurakosta nouseva uusi vesa, joka alusta lähtien nostaa latvaansa sitkeästi yhteistä taivasta kohti.

Isoisä unohtuu ajattelemaan, mutta havahtuu sitten, nousee ja virkahtaa arkipäiväisesti:

»Mennään kaikki kolme rantaan kädenpesulle.»

Vasta nyt hän huomaa, että kaksi vierasta miestä on pysähtynyt nojailemaan porttiin ja katselemaan pihaan. He nostavat hattuaan, alkavat puhua poudista, pyyhkivät otsaansa ja pyörittävät nenäliinojaan knallin kuvun sisällä kuin tuopinpesijät. Ukko vastailee harvakseen parilla tavulla ja pojat sillä aikaa ottavat matopurkin, hakevat ongenvavat ja menevät rantaan.

»Tule jo, ukki!» huutavat he sieltä yhteen ääneen.

Manne aikoo kääntyä, mutta silloin tulee vieraille kiire kuvailla, miten he ovat tulleet tänne hiukan kuin pyhiinvaellukselle, katselemaan koskea vielä viimeisen kerran ennen sen kytkemistä. Sitten he alkavat kilvan ihastella Mannen taloa, rantaa ja pientä puutarhaa ja saavat ukon vastailemaan jo auliimmin kaikkiin uteluihinsa ja siten pääsevät puheen lomassa pujahtamaan portin sisäpuolelle.

Hienovaraisesti siirrytään jälleen puhumaan rakennustöistä ja valitellaan kovasti, miten uusi uoma tulee aivan liian lähelle Mannen taloa ja rikkoo sen rauhan. Silloin muistaa vieraista toinen — ihan sattumalta — että lahden pohjukkaan hovin rantaosuudelle pitäisi kuulemma tulla jonkinlaisia vakinaisia lauttaushommia ja jonkinmoinen saha... Ja tuohon aivan lähelle rinteelle pitäisi tuleman tukkilaisten suuri parakki, niin että rumaksi tämä kaikki kyllä menee silloin.

»Eipä taida tulla», arvelee Manne hitaasti.

Kyllä varmasti, alkavat molemmat selitellä. Puhutaan sellaista, että joku on ostanut Vanakorvesta paljon puuta ja kaikki se puu ajetaan ensi talvena tähän: »Ja tiedättehän te kokemuksestakin, miten ovelasti ne osaavat pakkolunastaa maat ja selitellä hankkeita valtion hommiksi. Eivätkä kuitenkaan maksa kuin mitättömän polkuhinnan. Eräs tirehtööri kaupungissa näytti minulle eilen oikein selvät kartatkin...»

»Niin että kyllä te, vanha mies, joudutte tässä nyt pyörien alle», vakuuttaa se paksumpi.

»Sepähän nähdään», urahtaa väliin Manne.

»Jos minä olisin teidän sijassanne, myisin tilan hyvän sään aikana», neuvoo laihempi.

»Eikä myydä!» sanoo Manne lujemmin.

»Sitä te kyllä puolen vuoden kuluttua kadutte! Minä ymmärrän, miten vaikea on lähteä vanhasta kotitalosta. Mutta tällaisia tapauksia on viime aikoina ollut paljon, ja minä olen joutunut välittämään monia kauppoja. Niin että ajatelkaahan...»

Eteisen ovi kolahtaa ja katkaisee Hitukan aattelun. Kun Manne kääntyy katsomaan, näkee hän Laurin menevän hyväntuulisesti vihellellen tikapuiden luokse valitsemaan itselleen sopivaa vapaa.

»Jahah, sinulla onkin vieraita... Joko pojat menivät rantaan?» virkahtaa hän isälleen.

»Siellä ne ovat jo. — Kuulehan, kun nämä herrat ovat tulleet uskottelemaan, jotta minun taloni joutuu uusien tulijain tielle ja minä itse pyöräin alle. Käskevät myydä koko talon... Mitäs siihen sanot sinä, joka niitä pyöriä asettelet?»

Lauri Sorvanen katsahtaa molempia herroja silmiin, mutta ei vastaa heidän kumarrukseensa eikä imelään hymyynsä. Hän näkyy löytävän mieleisensä vavan ja lähtee astumaan rantaan, mutta kääntyykin pirtin nurkalla nopeasti ja sanoo tahallisen kovasti, jotta vieraatkin sen kuulisivat:

»Sano niille, jotta tätä taloa ei myydä huijareille!»

Hän lähtee rantaan ja Manne puolestaan ryhdistäytyy ja virkkaa vieraille:

»Poikani on sitä mieltä, jotta haistakaa nyt itse!»

Hän kiepahtaa ympäri ja lähtee toisten jälkeen, mutta huomaa herrojen yhä seisoskelevan portilla ja virkahtaa kuin keskustelun lopettajaisiksi:

»Niin että kiitosta vain neuvosta ja hyvästi!»

Hitukka on tosiaan tehnyt turhan matkan ja lähtee tovereineen, yrittää avata portinkin mahdollisimman varovasti eikä katso taakseen ennen kuin mäen päällä.

Mannen mieltä kutittaa mukavasti, hän hymyilee itsekseen ja oikein istahtaa ajattelemaan. Hän katselee koivua ja pohtii, muuttuu totiseksi ja viimein pyyhkäisee kosteuden silmistään.

»Minä olen niinkuin tuo puu. Ja Lauri on niinkuin tuo varjo. Puu ja varjo ovat yhtä... Ja katsos tuhannen peijakasta, kun tuosta nousee sitkeä juurivesa ja puskee lehtiä kuin parempikin...! Yhtä ja samaa ollaan kaikki!»

Ja nyt kulkee Mannen aivojen lävitse sellainen ajatus, että hänellä on sellainen poika, joka tietää, mitä tahtoo. Ja tekee, mitä tietää. Ja hän itse on sittenkin tainnut tehdä väärin, kun on murissut aiheesta mukamas... Turhaahan on ruveta enää isoa miestä kasvattamaan... Niin että parasta olisi...

Mutta hänen mietteensä katkaisee rannasta kuuluva pojanpojan huuto:

»Hei, ukki, alapas joutua! Meillä on jo kiire!»

»Hukkaan tämä puhde tällä tavalla kuluu», ajattelee Manne ja hymähtelee jälleen itsekseen. »Mutta peijakas sentään, millaisia miehiä tästä talosta nousee...!»

Kun hän lähtee hipsimään rantaa kohti, ilmestyy Kaisa ovelle:

»No nytkö sinä menet etkä ehdi juoda...»

»Aina sinä kahviasi tunaat. Ei meillä ole nyt aikaa. Sorvasen miehet lähtevät kalaan...!»

MANNEKIN KATSELEE MAAILMAA

»Jaa, sinähän se tiemmä oot nuorempi Sorvanen, kun sullon muuton isäs muoto, mutta äites silimät», sanoo maanviljelijä Ahola ja tarjoaa kättä Sorvaselle.

»Niin olen. Eikös isäntä enää tunne minua?»

»No eihän sitä aina niin varmaan tierä, kun teittiä on täällä niin paljo ja kun sinoot ollu niin kauan kottoos pois. — Mikäs talo tää muuton oikeen on?»

He seisovat Sorvasen uuden rakennuksen pihassa, ja nyt hän joutuu Aholalle näyttämään asuntonsa niin ulkoa kuin sisältäkin, vieras ihmettelee rehevästi, miten »kommeethan sullon asuinpaikat», mutta huokailee väliin raskaasti, niin että hänen voi päätellä tulleen jossakin muussakin asiassa. Kun he aikansa katselevat sisällä ja siirtyvät ulos istahtaen kivelle, katsoo Ahola hetken otolliseksi puhua varsinaista asiaansakin:

»Saattaa sitä teitistä olla hyötyäkin — mistäs sen tiätää. Mutta kyllä se vaan pittää sannoo, että on teitistä paljo pahaaki.»

Sorvasen kysyvään katseeseen alkaa Ahola selittää, ettei hän ole oikeastaan lähtenyt puhumaan omasta, vaan kyläläisten puolesta — vaikka eipä silti, onhan hänellä hiukan omaakin asiaa. Ihmisten kuulemma pistää kovasti vihaksi. On sattunut niin ikävästi, että voimalaitoksen rakennusmiehet ovat ruvenneet tekemään kylällä niin paljon pahaa, että sen pitäisi loppua — tai muuten...!

»Mitä muuten?» kysyy Sorvanen.

Silloin Ahola innostuu kertoilemaan, miten voimalaitoksen miehet ovat sunnuntai-iltaisin tansseista palatessa ruvenneet tappelemaan kylän poikain kanssa ja ennen niin rauhallinen seutu on nyt tullut kuin pannahisten temmellyskentäksi. Ja tässä muutamana iltana — se taisi olla viime pyhäehtoona — tuli taas luja tappelu tyttöjen takia ja yhtiön miehet repivät Tuuhkan portista säleitä aseikseen ja katkoivat ne sitten Taustan nuorten miesten takamuksiin.

»Minusta siinä ei ole mitään valittamisen syytä», huomauttaa Sorvanen. »Paljon hullummin olisi, jos...»

Mutta Ahola keskeyttää hänet ja kertoo, että ukko Tuuhka aikoo nostaa siitä jutun, jos asia ei selvene muuten.

»No hyvä on», sanoo toimitusjohtaja rauhallisesti. »Jos Tuuhka pystyy näyttämään toteen, että yhtiön miehet ovat särkeneet portin, niin minä hoidan, että se portti on vielä tänä iltana uudestaan paikoillaan ja valmiiksi maalattuna. — Mutta jos Tuuhka nostaa jutun eikä pystykään olemaan sanainsa takana, niin silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Sanokaa Tuuhkalle nämä terveiset.»

Ahola naurahtaa ja kertoo edelleen Salotorpan Mikon valittaneen taas poikansa puolesta. Poika on yhtiön työmaalla hevosmiehenä ja on oppinut huonoja tapoja, on ruvennut juomaan ja tappelemaan — vaikka onkin näihin asti Mikon vakuuttelujen mukaan ollut niin kunnollinen miehen alku... Ja varmuuden vuoksi Ahola lisää loppuun pienen varauksen:

»Vaikk'ei niistä aina tierä sen Mikonkaan jutuista. Se kun ei ole aivan enkeli ittekään...»

Nyt Sorvanen jo kuumenee ja antaa heti ottaa konttorin papereista selvän, milloin poika on tullut työhön. Kun vastaus saapuu, sanoo hän Aholalle:

»Kuulkaahan nyt, isäntä! Salotorpan poika on tullut meille työhön vasta viikko sitten. Siinä ajassa ei kukaan opi pahuuksia saatikka sitten hyvyyksiä. Muuten mitä Hankaan ja Taustan juoppoihin tulee, niin heidät kyllä tiedetään. Jos minun miehiäni syytetään siitä, että he opettavat kyläläisiä juomaan, niin minä näytän teille vaikka heti kartalta, missä paikassa metsissä savuavat Taustan suurimmat viinapannut. Ja sanon senkin, keiden talollisten viljoja missä keitetään. Ellette usko sanojani, niin puolen tunnin kuluttua ovat yhtiön poliisit liikkeellä — ja ne eivät tunnekaan leikkiä.»

Ahola joutuu hämilleen ja alkaa perua sanojaan puhuen sitten muista asioista. Mutta Sorvanen muistaa jotakin:

»Teillähän oli jotakin omaakin asiaa?»

»No eihän se mitään niin alvaria ollut. Enkä minä siitä ketään syytä. Tekivätten vain semmosen koiruuren, että heittivät kuolleen kissan minun kaivooni ja pilasivat hyvän veren. Huomattiin sitten vasta, kun se rupes haiseen...»

»Siis te ette väitä, että heittäjä oli yhtiön mies?»

»Eijei! Enhän toki!» vakuuttaa Ahola.

Mutta Sorvasesta tuntuu, että jos Ahola olisi keskustelun alkupuolella päässyt voiton makuun, niin hän olisi väittänyt juuri sitä. Mutta nyt Ahola unohtaa asian hyvin pian ja ehdottaa:

»Jaa jaa! Ainahan sitä puhutaan rumia. Ja mikäs niistä selvän ottaa. Oikeestans mulla oli semmosta asiaa, että eiköös noita laitoksia saisi hiukan kartella — tuolla rannalla. Sopiik se siltapaa? Mutta ensistään tairan sentääs käyrä sun isäs tykönä, kun olis vähä muutakin.»

»No sehän sopii», hymyilee Sorvanen ja keksii samassa mielestään hyvän ratkaisun: »Ja kun tulette katsomaan laitteita, niin ottakaa isä toveriksenne.»

Ahola lähtee aavistamatta, että Lauri Sorvanen on pannut hänet omasta puolestaan asialle ja odottaa toisen onnistuvan. Ja Ahola ei ehdi vielä kadota Mannen portista, kun hänen tilalleen Sorvasen luokse tulee Niilo Vahinen kiireisenä ja hattu kädessä heiluen:

»Anteeksi, toimitusjohtaja, jos häiritsen. Mutta minun mielestäni miesten aika menee hukkaan, kun heidän täytyy kulkea jokaista tupakkalaatikkoa ja kahvikuppia varten ruokalaan asti ja takaisin. Jos minä saan luvan, niin rakennan työmaan lähelle pari kojua, toisen tuonne kosken niskaan ja toisen voimalaitoksen lähelle.»

»Aiotteko häiritä niillä töitä?»

»En, vaan säästää aikaa.»

»Ja kuka niitä kojuja hoitaa?»

»Toista vaikka sisareni ja toiseen saan kyllä jonkun naisen.»

Sorvanen katselee miestä, joka hymyilee avoimesti ja varmana aivan kuin koko elämä kaikkine puuhineen ja voittoineen olisi jo selväksi piirreltynä aivoissa. Vahinen on miellyttänyt häntä jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien.

»Hyvä on. Rakentakaa kojunne jo tänään.» Hän aikoo lähteä mutta pysähtyy, miettii hetken ja sanoo Vahiselle: »Minä olen aina ihmetellyt näiden ihmisten yritteliäisyyden puutetta. Tuo kioskiajatus on kyllä hyvä, mutta ei kuitenkaan paras. Miks'ei kukaan rakenna tänne kunnollista matkustajakotia tai hotellia, jossa ihmiset voisivat asua? Miksi sen yhteyteen ei laiteta kunnollista ruokalaa? ‒ Kaikki nähtävästi vain odottavat, että yhtiön pitäisi tehdä aloite joka asiassa. — Kuulkaahan, Vahinen! Teette viisaasti, jos tosiaan laitatte itsellenne heti ravintolan ja kaupan, josta ihmiset saavat tavaransa helpommin kuin päivämatkan takaa kaupungista asti. — Mitä?»

»Sitä vain, että nämä kuukaudet, jotka nyt olen seisonut apumiehenä auton lavalla, olen nähnyt tämän paikan hiukan korkeammalta kuin muut ihmiset. Ja minä olen huomannut senkin, että kunnollinen kauppaliike säästäisi ihmisiltä monta turhaa noitumista ja monta hukkaan mennyttä tuntia. — Niin, ja jos totuuden sanon, niin minä olen katsellut jo kauan tuota ahoa, joka on tuolla toimitusjohtajan asunnon ja hovin puolimaissa. Siinä olisi sopiva tontti. Mutta mistäs meikäläinen ottaa rahat?» selittää Vahinen.

»Se talo maksaa hyvin pian itsensä. Ja onhan teillä kotitalo. Saattehan te sieltä aluksi rahaa sen kuin tarvitsettekin ja myöskin hirsiä rakennusta varten.»

Vahinen menee totiseksi ja miettii jotakin, huiskauttaa hatullaan poskea pitkin kulkevan kärpäsen pois ja virkahtaa vakavana:

»Sitäpäs kannattaa miettiä... Kiitos neuvosta, toimitusjohtaja!»

»Jos tahdotte neuvoja lisää, niin saatte vieläkin yhden», virkkaa Sorvanen. »Väliin pitäisi vuokrata työmaalle tilapäisesti kuorma-autoja, mutta täällä ei niitä ole. Jos joku paikkakuntalainen hankkisi sellaisen, olisi sillä ajamista vuoroin meillä ja vuoroin muualla vaikkapa sen uuden kaupan tavaroita. Hankkikaa nyt auto itsellenne vaikka kivenkolosta.»

»Mutta siinä on sama juttu kuin äsken: mistä rahat?»

»Ja siihen sama vastauskin: onhan teillä perintöosuutenne kotoanne.»

»Se nyt ei ole suuri.»

»Kartuttakaa sitä.»

Sorvasen pohjimmainen tarkoitus on ärsyttää tuo reipas mies toimintaan ennen kuin joku keinottelija — vaikkapa Hitukka — keksii kaiken ja kerää rahat pois. Ja neuvo näkyy vaikuttavan, sillä Vahinen jää miettimään ja lähtee viimein puntaroiden omia mahdollisuuksiaan. Sorvanen huomaa tehneensä kunnon miehelle palveluksen, mutta kun hän kääntyy, näkee hän jotakin, joka saa hänet itsensäkin hyvälle tuulelle: mäkeä ylös tulevat hartain ja verkkaisin askelin Manne ja Ahola, keskustelevat vakavina, välillä seisahtuvat ja tulevat taas. Kun miehet viimein ehtivät ylös, koettaa Lauri Sorvanen olla aivan kuin kaikki olisi itsestään selvää eikä ole huomaavinaan isänsä tulossa mitään kummallista, vaikka tämä onkin vasta ensimmäistä kertaa yhtiön työmaalla. Sen vuoksi hän sanookin lyhyesti:

»No lähdetäänhän sitten. Minulla on juuri asiaa rannalle.»

Vaikka Ahola luulee nyt olevansa vieras täällä, on se kuitenkin todellisuudessa vanha Manne. Hän katselee oudostellen. Laurihan on käskenyt mahdollisimman kauan säästää Mannen talon puolta, ja sen vuoksi onkin metsä vielä näihin asti peittänyt ukon katseilta koko työmaan. Kun he astuvat tietä alas uuden uoman vaiheille, näkyy ukko hätkähtävän ja tuijottaa syvään kalliokuiluun. Ja poika on selittävinään Aholalle:

»Tässä on nyt uusi uoma, jota pitkin Hangas tulee kulkemaan. Niinkuin näette, ei sitä enää erota Luostanjärvestä muu kuin isäni aho tuolla rannalla ja kallioharjanne. Mutta nekin kyllä leikataan poikki.»

»On siinä aikamoinen oja», myöntää Manne vaatimattomasti.

»Voimalaitos tulee juuri tälle kohdalle, missä nyt seisotaan. Putous tuonne montun pohjaan asti on kaksikymmentäkaksi metriä.»

Ukot katselevat syvää kuilua, Manne potkaisee pienen kiven kolisemaan montun pohjaan ja samalla vaistomaisesti peräytyy kauemmaksi reunalta.

»No kummalleko rannalle se itse laitos tulee?» kysäisee Ahola.

»Koko uoman poikki. Toinen pää on tällä puolen ja toinen tuolla rannalla.»

Manne sattuu katsahtamaan taakseen rinteelle ja häneltä luiskahtaa pieni ihmettely:

»Kas, mihinkäs Vilhon mökki on joutunut?»

Mutta toiset eivät sitä kuule, vaan Ahola alkaa kysellä Manneltakin yhtä ja toista, kehuu ja utelee. Ja Mannea jo hiljalleen harmittaa, kun tämän laitoksen rakentaja asuu hänen kattonsa alla, mutta hän itse ei tiedä vielä koko voimalaitoksesta mitään muuta kuin sen, että se on suuri tehdas, joka tekee sähköä... Mutta poika selittää sitä tarkemmin Mannen puolesta turbiinit, generaattorit, välpät, padot ja kaiken, kunnes Aholan ihastelun lomaan sanoo Mannekin vahingossa:

»Ovat ne peijakkaan viisaita laitoksia!»

»Mitä sanoit?» kysyy Lauri aivan kuin ei olisi kuullut.

Mutta Manne on tuskittelevinaan omalle piipulleen, kiskaisee sen varren irti kopastaan ja puhaltaa siihen posket pullollaan:

»Sitä vain, jotta ei näistä nykyajan piipuista ole mihinkään. Tukkeutuvat yhtenään kuin kuraiset ojat.»

He lähtevät edelleen uomaa ylöspäin, väistelevät vaunuja, jotka vievät parhaillaan kiviä pitkälle vallille, ja tulevat viimein vanhan uoman niskalle, jossa on rakennettu suuri kolmio rannasta keskelle virtaa ja sen sisällä ruvettu rakentamaan patoa. Työ on menossa melko pitkällä rannasta, Lauri selittää padon tarkoitusta ja kertoilee, miten vesi sitten aikanaan joutuu syöksymään sen luukuista alas. Padon alareunaan, siis syöksypohjaan tulee betoni, jota pitkin vesi saa mennä kauniisti kuin jättiläissuihkusta... Mutta tähän sanoo äkkiä Manne:

»Se ei kestä! Jos siihen tulee betoni, niin vesi syö sen pohjan ontoksi. Siihen tulee kolo kuin ruosteiseen hampaaseen!»

»Mistä sinä sen tiedät?» kysyy Lauri isältään ja katsoo totisena.

»Enhän minä sitä mistään tiedä. Arvaan vain. Järkihän sen sanoo.» Lauri selittää, että betonin päälle tulee kova graniittiverhous. Mutta hän ei voi olla ihmettelemättä isän ajatuksenjuoksua. Tämä on sellainen seikka, jota useimmat ammattimiehetkään eivät ole huomanneet ajoissa. Yleensä on voimalaitoksilla valitettu, että vesi on muutamassa vuodessa kuluttanut kallionkin syöksypohjan betonin alta min, että betoni on jäänyt irtonaiseksi kuoreksi. Sen vuoksi on täytynyt koko voimalaitoksen toiminta keskeyttää hetkiseksi, rakentaa uusi syöksypohja ja odottaa sen vahvistumista. Niin on aikaa kulunut hukkaan — ja voimaa. Ja nyt hänen isänsä, tavallinen maalaisukko, keksii omassa päässään tuon kaiken...! Se jos mikä on selvää ja käytännöllistä järkeä.

He astelevat patoa pitkin kolmion kärkeä kohti. Siinä on maassa suuri säkki, joka näyttää liikkuvan itsestään. Lauri Sorvanen menee sen luokse, koskettaa kengällään ja ihmettelee, kun säkki alkaa hyppiä padolla. Mutta vanha Kovasin, joka on vieressä töissä, tulee ja selittää pieni naurunkure suupielessään:

»Niin, katsokaas, toimitusjohtaja. Asia on sillä tavalla, jotta tuo sukeltaja on ollut hiukan hankinnoissa. Kun se ryömii tuolla veden pohjassa, niin kai se arvelee, jotta kaikki arvokas on koottava talteen. Senpä vuoksi se ottaa aina veteen laskeutuessaan mukaansa säkin ja kerää siihen kaloja. Niin että jos toimitusjohtaja tahtoo, niin tässä olisi maistiaisia.»

Kovasin hypistelee säkin nyörit auki, Sorvasen otsa menee ensin kurttuun, mutta sitten hän hymyilee. Säkissä on kolme suurta lohta. — Noh, tuo nyt ei ole läheskään luvallista, mutta eiväthän miehet voi mitään sille, että kalat ovat uteliaita ja miehet itse viisaita. Hän ei kuitenkaan ota kaloja, vaan virkahtaa totisena:

»Jos tätä jatkuu, niin sukeltajan aika menee kalastamiseen.»

»Ei me sitä ammatiksi asti meinatakaan», virkahtaa Kovasin ja säkin suun kurottuaan menee taas kolmion kärkeen.

Sorvanen vieraineen siirtyy hiljakseen jäljestä, he tulevat paikalle, jossa sukeltaja on juuri työssä, toinen mies hoitelee laitteita ja ukkojen ihmeeksi vain muutamia johtoja ja nyörejä menee veteen. Kun he tulevat paikalle, nousee sukeltaja juuri ylös, hänet autetaan padolle ja päähinettä riisutaan. Kun mies pääsee kypäränsä alta hengittämään oikeata ilmaa, aikaahan ensitöikseen kirota ja menota kuin mustalainen, pui nyrkkiä omille apulaisineen ja haukkuu heitä haisunäädiksi.

Sorvanen menee sukeltajan luokse ja kysyy, mikä on hullusti. Tämä ensin häkeltyy nähdessään toimitusjohtajan, mutta leppyy sitten kiukunpuuskastaan ja alkaa kertoilla. Ja sukeltajan koruton juttu on seuraava:

Tuolla apulaisella on ollut vatsa epäkunnossa koko päivän. Kun se touhuaa täällä ylhäällä, käyttää se tietysti jokaista tilaisuutta päästäkseen pinnistyksestään. Ja nyt se tolvana — ei katso paremmin, vaan seisoskelee juuri tässä ilmajohdon suulla, joka imee ilman sukeltajalle alas veteen. Ja hänen, raukan, täytyy siellä kosken pohjalla kestää ja sietää kaikki ne terveiset, jotka ilmajohtoa pitkin tulevat alas vatsanturvotuksen seurauksena...

Juttu on hyvä ja padonrakentajilla on hauskaa. Sorvanen kääntyy hartiat hytkyen pois Mannen ja Aholan luokse, he menevät maalle ja lähtevät rantakallioita pitkin rantaa alaspäin.

Työ jatkuu, vaunullinen toisensa jälkeen tulee kiviä ja sepeleitä kanavan louhokselta ja katoaa jonnekin kolmioon. Sen kärjessä, sukeltajan lähettyvillä, ahertaa parvi miehiä suuren tukin kimpussa, jonka toiseen päähän on upotettu tukeva, kiskoituksin vahvistettu rautatappi. On tarkoituksena saada tukki veteen pystyyn ja tappi pistetyksi pohjakallioon porattuun reikään. Insinööri Aisa, lihavahko ja hyväntuulisen näköinen nuori mies, tulee patoa pitkin hitain askelin. Jo johtotöistä hänellä on se tottumus, että kaikkein kiireimpänäkin aikana hän kantaa takkinsa sivutaskussa ainaista seuralaistaan romaania, ja tietysti sieltä näkyy nytkin pieni kulma salapoliisiromaanin kirkasväristä päällyslehteä.

»Joko tarttuu kiinni?» kysyy hän mestarilta.

»Ei tartu, mokoma! Tuntuu siltä kuin tässä ei olisi pohjaa ollenkaan.»

Ja harvapuheinen Kovasin lisää:

»Kyllä siinä pitäisi pohja olla. Kiertelin minäkin nuorena miehenä paljon Amerikan maita, mutta ei siellä näkynyt alavillakaan paikoilla näiden Hankaan hirsien alapäätä.»

He ahertavat yhä, työpaikka on ahdas ja kapea ja tuntuu tosiaan siltä kuin tuo piipunrassi ei tapaisi pohjaa koskaan. Joukolla he vääntävät puuta pystyyn, jota virta pyrkii koko ajan kääntämään sivuun. Askelen päässä heidän vasemmalla puolellaan lainehtii Luostanjärvi ja toisella puolella alkaa taas se suuri alamäki, jossa vesi pyyhkii ilmaista vauhtia ja kimuuntuu valkoiseksi vaahdoksi. Jos tuuli vie hatun päästä, on sitä enää turha tavoitella kiinni, tai jos jonkun kädestä lipsahtaa veteen lankku, loittonee se ensin ylävirrassa hiukan hitaammin, mutta kuitenkin löytyy vasta kosken alta suvannosta valmiina uuninsytykkeinä.

»Kovasin, joko ote luiskahtaa?» kysyy mestari nähdessään, miten tukin pää vaivalloisesti painuu pohjaa kohti.

»Ei se karkaa mihinkään!» lohduttaa toinen, ja hetkisen kuluttua pääsee miehiltä pieni ilonhuudahdus, sillä nyt on rautatappi poranreiässä, koskapa puu ei enää luisu.

Mutta uusi puu on vieläkin vaivalloisempi. Kerran toisensa jälkeen painaa virta sen päätä mukaansa, niin että se on uudestaan hinattava vähän matkaa ylös ja jälleen yritettävä alusta. Kun miehet ovat saamaisillaan sen taas oikeaan asentoon, niin juuri silloinkos alkaa toinen, pää taipua virran mukaan.

»Varokaa! Se karkaa irti!»

Runko tosiaan vääntyy virran mukaan, ja Kovasin, joka ei pidä varaansa, saa yläpäästä töytäyksen selkäänsä ja silloin tapahtuu onnettomuus. Kovasin on aivan reunalla, huitoo ilmaa pysyäkseen tasapainossa, mutta kaatuu ja luiskahtaa veteen.

»Mies putosi! Heti apuun!»

Yhdellä kiskaisulla on tukki jälleen ylhäällä ja joka mies tavoittelee käsiinsä riukuja tai nuoria, mutta Kovasimen hatuton pää kohoaa vedenpintaan jo siksi kaukana, etteivät mitkään riu'ut tavoita häntä enää. Kolmion alapuolella on sen verran suvantoa, ettei virta nielaise Kovasinta mukaansa heti, vaan painaa hiljakseen kosken niskaa kohti. Hän yrittää uida takaisin patoa kohden, siis vastavirtaan, mutta silloin toiset neuvovat, ettei hän väsyttäisi itseään turhaan yrittämällä tänne, vaan uimalla kaikin voimin rantaa kohti ennenkuin joutuu kosken niskaan.

»Vedä lujasti rantaa kohti!»

Mutta sittenkin virta painaa häntä nopeammin kuin hän jaksaa uida. Jos Kovasin ei nyt heti tavoita rantaa — niin silloin... Silloin hän tavoittaa rannan vasta kosken alapuolella, mutta vainajana.

»Mies koskessa! Nopeasti apuun!» kiirii huuto pitkin rantoja.

Sorvanen on lähellä niskaa, lähtee juoksemaan padolle päin ja näkee sen alapuolella veneen, mutta ei veneen lähellä yhtään miestä.

»Nopeasti vene vesille!» huutaa hän. »Köysiä tänne!»

Hän itse on ensimmäisenä veneen luona, sysää sen veteen ja katsoo ympäriltään jotakin välinettä, jonka voisi ojentaa Kovasimelle. Mutta silloin juosta porhaltaa kalliota pitkin Leminen, kaulassaan valmis köysikimppu, heittäytyy suoraan Sorvasen pitelemään veneeseen ja hokee kauhuissaan:

»Toveri hukkuu! Kovasin hukkuu!»

Nopeasti hän sitaisee köyden toisen pään teljon poikkipuuhun, istuutuu airoihin ja alkaa vetää kaikin voimin viistoon vastavirtaan Kovasinta kohti. Tämän hattu tulee jo vastaan edellä yhä kiihtyvän virran mukana ja itse miehen pää näkyy kauempana. On jo selvää, ettei Kovasin jaksa uida rantaan ennen koskea, mutta ehtiikö vene niin pian lähelle, ettei virta paina häntä veneen ohi? Leminen soutaa kuin raivoissaan koskivirralle, puree hammasta ja vähän väliä silmää sivulleen, missä asti Kovasin on tulossa.

»Vene ehtii ennen!» huutavat toiset jo rannalta.

Kovasin tulee jo lähellä ja yrittää huutaa jotakin, mutta pyörre painaa hänen päänsä veden alle. Seuraavat hetket ratkaisevat Kovasimen elämän, tavoittaako Leminen hänet vai joutuuko hän Hankaan ruhjottavaksi. Kun hänen päänsä ilmestyy taas veden pintaan, kuuluu Sorvasen ääni kirkkaana, mutta rauhoittavana:

»Pitäkää päänne kylmänä! Apu on tulossa!»

Ja Kovasin, joka itsekin ymmärtää edessä olevan uhkan, ei kuitenkaan jätä heilauttamatta kättään toimitusjohtajalle merkiksi siitä, että on kuullut kaiken ja pysyy rauhallisena. Ja Lemiselle Sorvanen huutaa myöskin:

»Älkää hätäilkö turhaan. Heittäkää varmasti!»

Leminenkin kuulee toimitusjohtajan äänen nyt kalseana, matta ei ehdi kääntää päätäänkään, vaan kiskoo ja tuijottaa Kovasimeen. Hänellä on hätä, todellinen hätä ainaisen ystävänsä takia, ja koko tämä näytös onkin kuin parhaimman toveruuden suuri vertauskuva.

Nyt virta painaa Kovasinta jo veneeseen päin, Leminen huomaa sen, hypähtää seisomaan, heilauttaa nuorakieppiä ja huutaa Kovasi »Pidä varasi! Nuoran päässä on pohjukka! — Nyt!»

Kieppi hurahtaa ilmassa, aukeaa kuin lasso ja pää putoaa onneksi Kovasimen alapuolelle. Rannalta kuuluu ensimmäinen riemuhuuto, sillä nyt on jo toivoa pelastuksesta. Kovasin ui kuin mieletön sitä kohti, jonne nuoran pää putoaa, ja tavoittaa sen käteensä. Mutta vauhti on jo niin kova, että nuora luisuu.

»Pidä kiinni! Sido silmukka vyöllesi, ennenkuin virta riuhtaisee!» varoittaa häntä Leminen, joka on jo istuutunut airoihin ja vetää täysin voimin takaisin rantaa kohti. Ja varoitus tulee juuri oikealla hetkellä, sillä veneen vauhdista nuora kiristyy äkkiä ja painaa Kovasimen jälleen veden alle. Virta painaa venettä rantaa kohti ja Kovasinta keskelle, ja väsyneet kädet luisuvat yhä.

»Älä laske pohjukkaa! Hyvä veli!» parkaisee Leminen.

Rannaltakin huomaa, miten Kovasin puristaa hammasta purren ja yrittää sitoa jollakin tavalla itseänsä pohjukkaan. Välillä hän käy yhä uudestaan veden alla ja huutaa käheästi:

»Minä pi-pidän! Kä-käsivarsi...!»

Nyt katsojain jännitys nousee, sillä parhaillaan on koko kamppailun toinen vaara edessä: jaksaako Leminen kiskoa veneen rantaan vai ehtiikö koski nielaista senkin ja molemmat miehet. Leminen ei katso enää toveriaan, mutta irvistää ja tuijottaa ensimmäisiin valkoisiin ryöppyihin, jotka näkyvät jo muutamien kymmenien sylien päässä sivuilla. Pyörteet suurenevat ja voimistuvat, niin ettei vene tottele airojakaan. Mutta ei auta, jos aikoo elää! Ranta lähestyy hitaasti, mutta kuohut sitä nopeammin. Hän yrittää päästä pientä' kallionkielekettä kohti, mutta ei ehdi ajoissa, vaan virta painaa veneen senkin ohi. Nyt ei kallio ole enää kaukana, mutta samassa kohisee jo ympärilläkin, hän ei ajattele enää mitään muuta kuin vetäistä vielä kerran, kaksi, kolmesti, ennenkuin vene kaatuu. Jo rupeaa vesi kuohumaan veneen laitojen tasalla, hän irvistää ja vetää yhä, sulkee jo silmänsä ja tuntee kuin salamana mielensä lävitse pienen rukouksen: kerkiänkö vetäistä vielä kahdesti ennen kuin kaatuu...? Nyt vesi kuohuu jo veneen pohjalle, hän kiskaisee viimeisen kerran. Siinä samassa tuntuu kuin vene kohoaisi ilmaan, se lentää — nyt mennään...! Mutta ei. Sillä juuri sillä hetkellä, kun Leminen vaistoaa siirtyvänsä ajasta ikuisuuteen, kohoaa vene tosiaan ilmaan, seuraava kuohu ottaa sen taas harjalleen ja paiskaa vasten rantakalliota.

Kuuluu kova räsäys, sivulaudat katkeavat kuin päreet, mutta koko vene on kahden kallion välisessä halkeamassa rannalla. Soutaja on vauhdista tuupertunut teljolle eikä pysty nousemaan. Nyt, kun vene on pysähtynyt, kiskaisee vauhti nuoran entistään tiukemmalle ja painaa Kovasimen upoksiin. Mutta kun nuoran toinen pää on jo rannalla, täytyy virran painaa myöskin Kovasinta rantaan veneen alapuolelle. Eikä kulu kuin aavistuksen verran, kun kuohu heittää hänetkin ylös kalliolle, ja hänen ympärillään on yhä nuoran toinen pää.

Parvi miehiä on juossut veneen kanssa kilpaa rantaa pitkin ja näkee sen kiilautuvan kallioiden väliin. Samassa kuuluu Sorvasen metallinen ääni:

»Paarit kuntoon! Auto tänne! Soittakaa heti lääkärille, jotta tietää odottaa!»

He menevät miesten luokse ja löytävät Lemisen tajuttomana teljolta, haava päässään viimeisestä tärähdyksestä. Hänet kannetaan ylös sammalille ja samaan aikaan ovat toiset jo Kovasimen luona, joka on sitonut nuoran pohjukan toisen olkapäänsä ympäri ja joka näyttää puristavan sitä yhä vieläkin. Hänkin on tajuton, mutta mitään vikaa ei näy ulospäin. Hän on varmasti vetänyt keuhkonsa täyteen vettä, ja sen vuoksi hänelle annetaan tekohengitystä. Ja virta on nykäissyt nuoran niin tiukalle, että sitä on vaikea saada irti. Kun se viimein onnistuu, huomataan, että toinen olkapää on aivan veltto. Nykäys on luultavasti katkaissut hänen toisen solisluunsa. Matta valtimo toimii.

»Vaatteet auki! Ja nopeasti tekohengitystä!»

Tarkastelu loppuu, insinööri Vesala antaa hänelle tekohengitystä, vettä tulee suusta, vähitellen mies alkaa elää ja yskiä hiljakseen, häneen on kai sittenkin pahimmin vaikuttanut heitto kalliolle ja tuupertunut lopullisesti. Ennen pitkää Kovasin sisuissaan yrittää jo pystyynkin, mutta voihkaisee ja kiroaa:

»Voi perhana! Käsi on irti!»

Hän makaa kalliolla ja Sorvanen tutkii häntä ja kyselee kipuja Ei, ei solisluu ole poikki, vaan nuora on nykäissyt toisen käden sijoiltaan olkapäästä. Kumma vain, että mies on siitä huolimatta pysynyt kiinni, ja yhtä suuri kumma on, ettei koski ole reväissyt koko käsivartta irti ruumiista.

Kun molempia miehiä nostetaan paareille, tulee Leminenkin tajuihinsa, katselee kummastuneena ympärilleen, yrittää sitten kavahtaa kyynärpäittensä nojaan ja kysyy miehiltä:

»Kestikö lenkki?»

Miehet eivät voi olla naurahtamatta ja selittävät kaiken hänelle. Leminen näyttää miettivän jotakin, pudistaa välillä päätään virkahtaen »huhhuh», mutta saadessaan tajunsa hiukan selvemmäksi ei suulaana miehenä malta olla enää hiljaa, vaan alkaa selitellä vaisusti hymyillen:

»Siinä oli sitten pirunmoinen kiire! Mutta kun Sorvanen huusi rannalta, jotta pää kylmäksi, niin silloin tiesin, jotta kyllä Kovasin narussa pysyy! — Huh, peijakas! Tuo Kovasin on niin mukava kamu, jotta olisi ollut ikävä, jos se... Noh, ei puhuta siitä! Mutta sen vain sanon, jotta jos joskus kyllästyn elämääni, niin haluan sentään kuolla mukavammin kuin tuossa myllyssä...»

Hänen lauseensa katkeaa kesken, sillä paarien viereen tulee Sorvanen ja huomauttaa:

»Lemisen ei pitäisi rasittaa itseään. Saatte urotyöstänne kulauksen konjakkia palkaksi. Ja nyt pääsette lepäämään. Auto tulee juuri.»

»Kiitosta paljon! Kyllähän minä sen konjakin, mutta...»

Ja Sorvanen lisää vielä:

»Se oli muuten hyvin heitetty — se köysi!»

»Olihan se! Hiivatin hyvin!» myöntää Leminen itsekin vaatimattomasti.

Kun molemmat nostetaan autoon ja lähdetään ajamaan sairastuvalle, katsahtaa Leminen toveriinsa ja virkahtaa:

»Vanha mies — eikä ole vieläkään oppinut välttämään tuollaisia haira-askelia...»

»Mitä?»

»Sitä, jotta putoaa päälleen veteen.» Hän ei malta olla hiukan kyhnäisemättä Kovasinta kyynärpäällään: »Ja kai sinä myönnät sen, jotta ilman minua pulikoisit siellä purossa vieläkin...?»

»No soo soo! Onhan tässä nyt tuollaista lorinaa nähty muuallakin ja ylös on tultu joka, kerta.»

»Niin, mutta pöksysi kastuivat kumminkin!»

Kovasin tavoittelee toisella kädellä kuvettaan ja kysyy sitten pohjalaisittain:

»Mihnä mun tuppiroskani on?»

Sitten hän toteaa, että tuppiroska, isän ainoa perintö, on jäänyt Hankaan pohjaan. Hän huokaa raskaasti:

»Siitä mun on paha olla!»

Sitten he alkavat tapansa mukaan kinailla, kunnes Kovasin irvistää olkapäätään ja pahaa mieltään Lemisen katsellessa säälivästi hänen ilmettään aivan kuin toisen kipu koskisi häneenkin. Kun hän ei keksi muuta lohduttavaa, virkahtaa hän sydämellisesti:

»Kuulehan! Eipähän surra! Kyllä Sorvanen antaa sitä konjakkia sullekin, vaikka lupasikin vain mulle...»

Työt rannalla jatkuvat, porat surisevat kanavan louhoksella, lekat kalahtelevat ja sepelimyllyt pitävät tasaista kolinaansa pureskellessaan kivenpalasia, rinteellä uppoavat sahat puiden tyviin, vaunut jyrisevät raiteillaan kuljettaen kiviä ja sepeliä padolle ja rantavallille ja väliin kumahtaa syvällä kanavan pohjalla maan vapina, kun kalliota ammutaan halki. Kovasin ja Leminen ovat kuitenkin tämän illan sankareita ja heistä puhutaan niille, jotka eivät ole olleet tapausta näkemässä. Ja moni pohtii sitä, miten tuhottoman hauska lepomatka heille molemmille tuli noin vain sattumalta.

Kotimatkallaan Lauri Sorvanen tavoittaa isänsä, jonka ilme on lauhtuneempi kuin ennen, vaikka sanat ovatkin lyhyet ja varovaiset. Kun he tulevat portille, jurahtaa Manne kuin omia jokapäiväisiä asioitaan:

»On tarhaa, että lääkäri asuu niin sivussa kuin Hiisveden kirkonkylässä. Keskuspaikka näkyy kuitenkin jo olevan Hangas. Sattuisi vaikka mitä...»

»Tänne täytyy saada oma lääkäri ja sairastupa», myöntää poika isänsä ehdotukseen.

Koko muu perhe näkyy istuvan pihassa ja odottelevan heitä kahta: Kaisa kitkemässä rikkaruohoja lupiinipenkistään, Pirkko-rouva, jolla on jo tieto kolmaskertaisesta äidintehtävästään, istuu portailla puhdistamassa puolukoita, joita on hänen vierellään pärevasullinen punaisenaan, esikoinen Martti katselee salavihkaa, milloin äidin ja mummin huomio olisi muualla niin kauan, että hän ehtisi kiivetä tikapuita myöten katolle, ja nuorempi poika Juhani juoksee portille isää ja isoisää vastaan ja kertoo ihastuneena lapsenkielellään:

»Minä kutitin sammakkoa äsken jalasta — ja se oli niin hauskaa!»

Kun he tulevat pihaan toisten luokse, kiirehtii Kaisa utelemaan Mannelta:

»No miltäs kaikki näytti?»

Manne vastaa arvellen:

»No eipähän tuolla niin erikoista ollut...»

Mutta huomaamattaan hän kuitenkin hivuttautuu lähelle poikaansa, ja kun naiset eivät enää utele asioita, kysäisee hän Laurilta:

»Arvelin tuossa, jotta oletko sinä millään tavalla ajatellut noiden poikain koulunkäyntiä?»

»Miten niin?»

»Sen vuoksi vain, kun te olette jo vakinaisia asukkaita täällä eikä ole minkään valtakunnan koulua...»

»Sitä kannattaa ajatella. Ja onhan täällä muitakin perheitä samassa pulassa, Tahka ja muut.»

Tuntuu siltä, että ukko on innostunut järjestelemään ja kehittämään Hankaan asioita — siis ensimmäinen merkki siitä, että hän aikoo kulkea kehityksen mukana. Lauri miettii, mitä kumman päänvaivaa hän keksisi isälleen, että tämä huomaamattaan joutuisi istumaan mukana samoilla rattailla. Sen vuoksi hän ehdottaa:

»Kun sinä tunnet niin hyvin nämä Taustan ukot, niin etkö ottaisi hoitaaksesi, että kylän ja yhtiön kesken rakennetaan uusi maantie Hankaalta Kairakoskelle, suora ja leveä. Jos se nyt saadaan valmiiksi, niin valtio ottaa sen kyllä hoitoonsa.»

»Enpä tiedä», estelee Manne. »Taustan ukot ovat niin hitaita ja vanhoillisia. Mutta voithan puhua Aholan kanssa.»

Tuntuu hauskalta kuulla Mannen syyttävän muita ukkoja vanhoillisuudesta, vaikka onkin itse ollut kaikkein pahimpia. Nyt isä on joka tapauksessa jo muuttumassa.

Silloin tulee työmaalta tieto, että joku kirvesmies on lyönyt pahasti jalkaansa ja toinen auto on pitänyt lähettää viemään häntä lääkäriin.

»Nyt tämä saa jo loppua!» sanoo toimitusjohtaja ja lisää isälleen: »Olit äsken ihan oikeassa.»

Mutta Manne virkahtaa kuin varoitukseksi:

»Jos aiot saada kunnanlääkärin muuttamaan tänne, niin siinä on koko pitäjä vastassasi. Mutta voithan koettaa.»

Siihen loppuu Mannen ja pojan välinen sovinnon hierominen tältä kerralta. Lauri lähtee töihinsä ja Manne siirtyy poikain kanssa rakentamaan puhkoista tehdasta, mutta hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa seisomaan korkeata savupiippua pystyssä, vaan sen sijoittaminen jää poikain tehtäväksi.

Ja mäen takaa kuuluu lakkaamaton kolke, kun siellä rakennetaan pohjaa vielä suuremmalle tehtaalle.

TAUSTAN ISÄNNÄT OPETUSLAPSINA

Niilo Vahinen on siitä erikoinen mies, että kun hän alkaa ajatella jotakin, niin hän ei jauha sitä kauan. Niinpä oman talon rakentaminen ja kunnollisen kaupan perustaminen ratkeaa myöskin lyhyesti ja arkailematta. Tietysti hän siitä puhuu ensin parina iltana nuorikolleen, mutta kun tälläkään ei ole oikeastaan sanottavana mitään ja korkeintaan katsottavana mieheensä hieno ihailun pilkahdus silmissään, pitää Vahinen asian päätettynä, lyö kädellään polveensa ja sanoo:

»No mitäs siinä sitten... Rakennetaan pois, niin siitäkin huolesta päästään!»

Seuraavana maanantaina alkavat hänen kotitalonsa hevoset vetää jostakin Taustan kylän liepeiltä rakennushirsiä hovin ja voimalaitoksen väliselle aholle, joka vielä puolisen vuotta sitten oli hovin vasikkahakana. Kuorma toisensa jälkeen kolisee sinne, hirsikasat suurenevat hitaasti, ja viimein niiden lähelle ilmestyy paaluja ja joukko miehiä, joista toiset alkavat lapioineen vuoleskella irti ahon pintanurmea ja kaivaa yhä syvemmälle kalliopohjaa etsien ja toiset taas iskevät terävät piilukirveensä pyöreiden puunrunkojen lihaan veistäen niistä suorasivuisia rakennushirsiä. Ja joka kerran, kun Vahinen itse joutuu ajamaan ohitse laitoksen autolla, katselee hän tarkasti miesten puuhia ja pysähtyy sanomaan jotakin niin selvästi, että sivullisetkin alkavat uskoa häntä paikan oikeaksi omistajaksi.

Ja niin hän onkin. Jos joku sattuu sitä vielä epäilemään, niin hän kysyy heti:

»No hittojakos siitä ihmettelet! Juuri tähän paikkaan tulee kauppa ja ravintola. Jos et usko, niin tule jouluna katsomaan!»

Ja niin Vahinen ajaa edelleen ja jättää toiset omiin arveluihinsa, sillä hänellä on ainainen kiire eikä ole aikaa ottaa varovaisten neuvoja kuuluviin. Naapurit, ne Taustan kylän isännät, joiden periaatteena on aina ollut kulutella ensin muutamia pussillisia tupakkaa asiaa yksin pohtiessaan ja vielä enemmän siitä muiden kanssa jututessaan, pitävät tuollaista intoilua tietysti vain turhana muotina, joka on kulkeutunut tänne rakentajain mukana ja häviääkin heidän kanssaan. Mutta heistä on hiivatin mukava saada joutohetkiä varten uusi yhteinen kokoontumispaikka tästä Vahisen uuden tavaratalon salvoksesta, kokoontua veistelemään huomautuksia maailman menosta ja samalla kuuntelemaan, saapuisiko voimalaitoksen puolelta vihiä uusista ihmeistä. Mutta kaikkein enimmän heitä kuitenkin harmittaa se, kun Vahinen on uudessa virassaan tullut tärkeäksi ja tahallaan pitää heitä loitolla omista asioistaan.

Mutta niin uteliaita kuin toisaalta ollaankin, voi sen rinnalla havaita ilmeisestä kateudesta johtuvaa vihamielisyyttä, jota ainakaan kasvattamattomat pojannulkit eivät jaksa piilotella, vaan innostuvat kaikenlaisiin pieniin tihutöihinkin. Niinpä kerran, kun Vahinen ajaa yhtiön kuorma-autolla iltapimeällä Taustan kylän ja hovin välimailla, on tien pintaan upotettu ja peitetty lankku, joka on lyöty täyteen rautanauloja kärki ylöspäin autonrenkaiden varalle. — Toisen kerran taas Sorvasen nuorempi poika Juhani tulee ulkoa sisälle ja kertoo, että portin takaa heitti eräs setä häntä kivellä, mutta kivi meni ohi.

»Oliko se setä nuori vai vanha?» kysytään.

»Kyllä se oli ihan nuori», selittää poika. »Ja sillä oli lakin lippa takana.»

Jo tästä voidaan päätellä, että heittäjä on ollut Salotorpan Mikon poika, joka joutui pois rakennukselta ja jonka työ ehti pilata vajaassa viikossa.

Mutta eipä silti, onhan tietysti vakavammin ajattelevassa väessä osa sellaistakin, joka osaa sopeutua ja tottua uusiin muotoihin. Niistä ovat ensimmäisiä Ahola ja hänen naapurinsa Pellontaus, jotka sopivat hyvin keskenään, mutta salaisesti kilpailevat siitä, kumpi heistä on paikkakunnan ensimmäinen isäntämies. Ja monet muutkin, jotka saavat uusilta asukkailta täyden ja varman hinnan jokaisesta maitolitrastaan ja perunahehdostaan, joutuvat tulokkaiden kanssa kosketuksiin monenlaisissa asioissa. Ja kun Sorvastakin pidetään yleensä taitomiehenä, tullaan häneltä hakemaan apua kaikenlaisissa vastuksissa. Niinpä hän joutuu jonakin päivänä järven rannalla vetämään ongenkoukun erään kylän pojan sormesta, kun lääkäriin on pitkä matka eikä yhtään autoa ole paikalla. Ja hyvin se käykin: hän katkaisee koukun hohtimilla, työntää sen ulos läpi lihasten, puhdistaa haavan ja sitoo ja panee kyyneltensä läpi ujona hymyilevälle pojalle pari omenaa taskuun. — Eräs isäntä pyytää sitten Sorvasta, että tämä opettaisi hänen tyttärelleen kieliä, kun tytön pitäisi matkustaa Amerikkaan ansiotöihin. Mutta kun Sorvanen kieltäytyy opettajantoimesta ja sen sijaan antaa tyttärelle paikan työmaan ruokalasta, on asianomainen tyytyväinen, mutta vielä tyytyväisempi hänen isänsä.

Mutta näennäisestä ystävyydestä huolimatta on kylän ja rakentajain välissä paljon näkymätöntä kaunaa, joka silloin tällöin puhkeaa pieniin riitoihin. Niistähän ei tietysti ole rasittavaa vastusta, sillä kyläläiset joutuvat niissä järjestelmällisesti häviölle. Paha vain, ettei uusi yrittäjä koskaan usko edellisen saamiin kokemuksiin, vaan joutuu samoihin tuloksiin omalla vuorollaan. Ja huomattuaan, että turha hangoittelu jatkuu ja että hänen itsensä on vaarallista joutua koskaan alakynteen, Sorvanen viimein päättää ottaa koko kyläkunnan käsiteltäväkseen yhdellä kerralla. Siihen onkin hyvä tilaisuus, kun pohdittavaksi ja ratkaistavaksi tulee paikkakunnan suurin ja vaikein kysymys, nimittäin riita uudesta maantiestä.

Sorvanenhan on puhunut tieasiasta jo paljon, mutta ukot ovat joka kerran hangotelleet voimalaitosta vastaan. Sitä taas ei Sorvanen ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää, sillä yleensä hän on sitä mieltä, että jokainen voimalaitosta kohtaan suunnattu murina on tarkoitettu hänelle itselleen. Mutta asia on sillä tavalla, että uusi ja suora tie Hankaalta Kairakoskelle on saatava aikaan, ja sitä varten hän viimein kutsuu kaikki tieosakkaat yhteiseen kokoukseen Aholan pirttiin erääksi sunnuntai-iltapäiväksi.

Ja tuona merkittävänä päivänä tuleekin Aholaan joukkoa enemmän kuin tarpeeksi, sillä vastaahan tilaisuus tärkeydeltään likimain raamatunselitystä tai huutokauppaa. Kun Hiisveden nimismies sattuu juuri silloin olemaan Hankaalla, pyytää Sorvanen hänetkin mukaansa antamaan kokoukselle juhlallisemman vivahduksen. Heidän kanssaan lähtee myöskin insinööri Orasto, joka on jo suunnitellut tien valmiiksi.

Aholan pirtti on ihmisiä tupaten täynnä. Isännät ja yleensä vanhemmat miehet istuvat peräpenkillä ja pöydän ympärillä totisina ja odottavina. Joukko renkimiehiä on ikkunanpuoleisella sivupenkillä ja silkkihuivisia emäntiä kuiskuttelemassa uunin puolella tiheänä ryhmänä ja poikasia lujassa puristuksessa kapealla ovensuurahilla. Ukkojen piiput turisevat ja savu leijailee sinertävänä ja huojuvana tasona laipion lämpimässä, nuoret miehet heiluttavat jalkaa polvella ja pojat ovensuussa joskus tirskahtavat omille asioilleen.

Sorvanen ottaa puheenvuoron ja selittää, miten kylän ja voimalaitoksen yhteinen etu vaatii, että sen pienen kujan tilalle, joka on tähän asti kiemurrellut Hankaalta Kairakoskelle, rakennettaisiin vaikkapa talkoilla kunnollinen ja ajokelpoinen maantie. Kun voimalaitos on tien suurin käyttäjä, ottaa se ilman muuta rakentaakseen siitä pisimmän osan, siis Hankaalta kylään asti, mutta olisi suotavaa, että kyläkunta taas jatkaisi sitä eteenpäin Kairakosken suureen tiehaaraan asti. Lisäksi koko osuudelle varaa voimalaitos käytettäväksi kaikki työvälineet lapioista poriin ja räjähdysaineisiin asti. Ja lopuksi Sorvanen ehdottaa, että kokouksen puheenjohtajaksi valittaisiin nimismies.

»Kuka lahjoittaa maan tietä varten?» kysyy silloin ensimmäinen isäntä.

»Onhan nykyistäkin tietä varten luovutettu maata. Ja samaten uuttakin varten luovuttaa jokainen maanomistaja maan mielelläänkin, sillä onhan hänelle itselleenkin etua siitä, että kunnon tie kulkee hänen talonsa ohitse», selittää Orasto.

»Hangas -yhtiö luovuttaa omalta osaltaan maan ja samaten on luvannut Kairakosken hiomo», kertoo Sorvanen. »Nyt on kysymys vain siitä, suostuvatko Taustan isännät samaan.»

Piippujen tuhina tasaisesti kiihtyy ja muutamat miehet vilkaisevat toisiinsa odottaen, kuka ensiksi avaa suunsa. Alku on hidasta, mutta jo korottaa muuan äänensä ja alkaa kysellä kuin kummastellen, että mitä varten heidän pitäisi ensin luovuttaa maa ja sitten kaupan päällisiksi tehdä vielä valmis tiekin, jotta sähkötehdas voisi sitä mukavammin käyttää. — Toinen mies mutisee hiljakseen, että onhan tuolla jo valmis tie ollut kauan ja se riittää heille toistaiseksi. Hän saa jo monien ukkojen hyväksyvän mutinan, ja nyt innostuu esittämään oman arvelunsa kiiluvasilmäinen ja lattianrakoihin katseleva Salotorpan Mikko, joka on aikoinaan juonut talo-osuutensa, mutta on omasta mielestään nykyisenä mökinmiehenäkin tarpeeksi arvokas istumaan vanhimpain isäntäin keskellä. Hän kiertää koko maailman asiat, kertoilee kierto- ja rippikoulut ja muun sivistyksen ja sanoo loppupontenaan, että vaikka Taustan kylä ei olekaan vielä tottunut uusiin muoteihin, niin hyvin se on pysynyt koossa kylänä ja talot taloina. »Niin jotta kyllä tässä vielä pysytään vanhalla tiellä eteenpäinkin!»

Nyt ei Sorvanen malta olla sanomatta:

»Salotorppahan parhaiten tietää, millä lailla talo pystyssä pysyy. Eikä kai tielläkään pysyminen ole helppoa aina, sillä juuri teidäthän poliisi löysi viime viikolla humalaisena ojasta. Nimismies tuntee kyllä asian.»

Pirtissä kuuluu naurunremahdus, naiset alkavat supista ja miehet myhäillä. Siitä on seurauksena, että seuraavien puheenvuorojen aikana Mikko keksii asiaa ulos pirtistä ja istahtaa portaille parin renkimiehen keskeen noitumaan tuota uutta pappia, joka on tullut tänne ihmisiä haukkumaan.

Mutta tuvassa jatkuu keskustelu, ja vaikka asiasta jankutetaan kuinka kauan, ei siitä tule valmista. Pääasia näyttää jäävän sivuun ja sen sijaan jokainen pyrkii harhailemaan vain hakotiellä venyttääkseen aikaa ja sotkeakseen päätöstä. Nimismies jo haukottelee ja katsahtaa kysyvästi Sorvaseen ja Orastoon aivan kuin ehdottaen kokouksen lopettamista. Mutta silloin huomaa Sorvanen olevan sen hetken käsillä, jolloin hän voi jo sytytellä ensimmäistä panostaan:

»Minä olen paikkakuntalaisena teidän toisten joukossa yrittänyt puhua oman kylän kehityksen puolesta. Mutta se näkyy olevan turhaa. Näyttää siltä, että te olette keskenänne päättäneet pysyä ikuisesti vain salokylänä. — Noh, se on teidän asianne... Kun teillä ei ole halua yhteisen tien rakentamiseen, niin minä voin tässä lopuksi vain ilmoittaa, että voimalaitos rakentaa sen joka tapauksessa ja rakentaa vaikka yksin.»

Miesten suut unohtuvat auki ja he katsovat toisiinsa aivan kuin sanoakseen: »No tuohan on helpoin ratkaisu!»

»Mutta», jatkaa Sorvanen, »tehän tiedätte, että yhtiö omistaa rannat Hankaalta Kairakoskelle asti. Niinpä yhtiö rakentaakin tien omalle maalleen aivan maavallin viereen ja siis kauas kylästä. Kylä jää tiestä sivuun. Sitäpaitsi ei yhtiö salli, että uudelta tieltä ruvetaan kulkemaan kylään sen omien maiden yli. Siihen tulee luja aita. Kylä joutuu siis käyttämään ainoastaan vanhaa tietä ja myöskin yksin pitämään sen kunnossa.»

Joku raapaisee takkuista korvallistaan, toisen piippu sammuu ja kolmas noituu itsekseen noita Sorvasen liian valmiita suunnitelmia. Tulee hiljaisuus, jonka aikana ei kuulu muuta kuin kaappikellon naksutus ja tulen risahdus liedessä. Ja sitten Sorvanen jatkaa:

»Sitä paitsi, kun Hangas-yhtiö ja Kairakoski eivät tarvitse vanhaa tietä, eivät ne sitä hoida, vaan sulkevat sen aidalla oman maansa rajalla. Tuolla, missä vanha tie kulkee voimalaitoksen maan yli, ei sillä ole edes kylätien oikeuksia. Näin ollen voi voimalaitos kyntää sen vaikka pelloksi, jos haluaa. Siis Taustan kylän molemmat päät katkeavat, ja itse kylä jää tiettömään pussiin. Ja se, mitä entisestä tiestä on vielä jäljellä teidän omilla maillanne, se ei kelpaa muuksi kuin parin talon halko- ja heinätieksi.»

Hän nyökkää nimismiehelle ja ilmoittaa sanoneensa kaiken, mitä tässä asiassa on enää puhumista, kokoilee paperit salkkuunsa ja aikoo lähteä. Mutta silloin nousee Aholan isäntä ja pyytää herroja vielä istumaan hetkiseksi kamarin puolelle. Nämä vilkaisevat kelloaan, mutta suostuvat ja astuvat Aholan jäljestä saliin, jossa on pitkät matot rivissä lattialla, keinutuoli nurkassa ja keskellä valmiiksi katettu kahvipöytä. Isäntä astelee rehevänä ja reippaana vieraille tuoleja siirrellen ja sitten puhkeaa vakuuttelemaan Sorvaselle, että tuo viimeinen oli hyvin ja lujasti sanottu ja juuri, noin pitääkin tämän kylän ukkoja käsitellä...!

Ja kun Sorvanen ja nimismies katsovat häneen kysyvinä, selittää hän olevansa vaikka heti valmis mukaan, sen kuin pannaan touhuksi! Kun toiset eivät ymmärrä hänen yhtäkkistä innostustaan äskeisen vaiteliaisuuden jälkeen, vakuuttaa hän monien muidenkin olevan samalla kannalla.

»Jos vieraat eivät sitä usko, niin minä haen tuolta pirtistä Pellontauksen ja muut isännät tänne. — Mutta kattokaas, asia on sillä lailla, että tuolla pirtissä on asiat toisin ja täällä taas toisin.»

Ja hän kertoilee, että kun Sorvanen puhui pirtissä valotehtaan toimitusjohtajana, oli jokainen ilman muuta vastaan. Ja he, isäntämiehet, eivät oikein viitsineet ruveta juttuamaan, kun siellä olivat sellaiset torpparit ja monet pojannulkitkin äänessä. Ja mikäs nyt mokomain kanssa kiistelemään...

»Niin minä meinaan vaan — kun se pirttikokous nyt lopahti — että jatketaan sitä, täällä kamarissa ja pienemmällä sakilla!»

»Mutta väärinkäsitysten välttämiseksi minä vain sanon, että tulen puhumaan pirtissä ja kamarissa aivan samalla tavalla», virkahtaa Sorvanen.

»Niin sä saatkin, ja niin sun pitää tehräkin», vastaa Ahola. »Varrohan vain vähän, niin minä otan sieltä parhaat miehet tänne.»

»Mutta siellähän olivat asiaa vastaan Tuuhka ja muut.»

»Hääs, Tauhkasta väliä...!» hujauttaa Ahola kättään. »Jos Tuuhka ei suostu, niin mä en lähre sitä takuuseen pankkilainaan. Ja jos Vikainen haraa vastaan, niin Pellontaus ei takaa Vikaista. — Älähän sä sure, kyllä ne ukot taltutetaan!»

Hän lähtee ulos ja palaa hetkisen kuluttua takaisin mukanaan Pellontaus ja pari muuta isäntää:

»Tässä on meillä nyt kokous — ja muita ei tarvitakaan. Puhupas ne sanasi uurestaan.»

Miehet naurahtavat. Kun Sorvanen kysäisee heiltä, milloin työt voitaisiin aloittaa, tepastelee vilkas ja pienikasvuinen Pellontaus matolla edestakaisin ja sanoo, että voitaisiinhan ne aloittaa vaikka heti, mutta eiköhän olisi sentään parempi siirtää sen verran, että saataisiin puimiset ensin toimitetuksi.

»Mutta näytähän nyt sentään niitä karttojasi», pyytää hän lopuksi.

Orasto vetää salkustaan esille karttoja ja piirroksia, ja miesten kahvit jäähtyvät niitä tutkiessa, niin että emäntä käy pari kertaa huolestuneena kurkistamassa ovelta. Vähitellen soluu saliin muitakin isäntiä tuvan puolelta ja jokaisella on nyt jo aivan uudet mielipiteet ja asia saadaan päätökseen. Viimein kysyy Ahola, joka itse kuuluu kunnanvaltuustoon:

»Mutta mitähän kunta sanoo tästä kaikesta?»

»Jos Hiisveden kunta alkaa tämän tien kanssa jollakin tavalla jarruttaa, niin silloin otetaan kunnalta luulot pois. Eihän tarvitse muuta, kuin että Hangas-yhtiö ei tuokaan pääkonttoriaan tänne, vaan jättää sen Helsinkiin. Silloin on yhtiön toimipaikkakin Helsingissä ja se maksaa verojaan sinne eikä Hiisveden kuntaan. Ja Hiisveden kunta ei kostu paljonkaan siitä rahamyllystä. — Niin että sovitaanko asioista — vai...?»

Tällä tavoin siirtyy taas yksi riita sivuun hitaasti, mutta varmasti. Ja Sorvanen, joka tuntee ja tietää taustalaisensa, arvaa kyllä, että pienikin asia vaatii täällä pitkän ajan kypsyäkseen, monia sanoja ratketakseen, keskinäistä kaunaa ja tiettyjä luokkarajoja ja karsaita syrjäsilmäyksiä ennen toteutumistaan. Mutta sitten, kun asia on monien mutkien ja vaiheiden jälkeen valmis, on jokainen loppujen lopuksi tyytyväinen ja kiitollinenkin siitä, että kaikki on ratkennut juuri parhaalla tavalla. Ja nekin, jotka ensi hetkenä ovat olleet epäilemässä yrityksen tarpeellisuutta ja mahdollisuuksia, tulevat hiljakseen ja varovasti työhön mukaan aivan kuin epäillen oman arvonsa kolahdusta, mutta sitten kaiken valmistuttua alkavat hiljakseen ihailla sitä ja ihmetellä ja vakuuttaa lähimmilleen, että juuri he ovat alusta alkaen olleet sen parhaimmat kannattajat ja että juuri heistähän koko homma on riippunut!

Ja senpä vuoksi, kun Sorvanen hyvänä psykologina huomaa tuon, päättää hän vastaisuudessa kohottaa yhteisten asioiden ratkaisemiseksi isäntien oman tärkeyden ja itsetietoisuuden tunnetta. Kun he huomaavat olevansa jollekin asialle välttämättömiä, tulee heistä sen innokkaimpia kannattajia.

Tämä pienen itsekkyyden piirre on herttaisen ominaista Taustalle ja monille muillekin kylille niin paljon kuin kyliä onkin olemassa.

JA ESIMERKIN VOIMA on suuri. Sellaiset miehet kuin Ahola ja Pellontaus joutuvat huomaamattaan oppimaan ja tarpeen tullen myöskin käyttämään hyväkseen niitä keinoja, joiden avulla voivat osoittaa omaa varmuuttaan ja asemaansa. Niinpä varsinkin Ahola omaksuu Sorvaselta sellaisia tapoja, jotka tuntuvat helpoilta ja mukavilta lähimmäisten ojentamiseksi ja kurissa pitämiseksi.

Pahimpien pakkasten aikaan sattuu hänen palvelijattarensa sairastumaan kovaan kuumetautiin, ja kun sairasta ei uskalleta lähteä kuljettamaan kirkonkylään asti lääkäriin, soittaa Ahola kunnanlääkärille ja pyytää tulemaan sairaan luokse. Lääkäri on vanha, kumara, laiha ukko, joka on asunut puolen ikäänsä Hiisvedellä ja myöskin tottunut hoitamaan praktiikkaansa tiettyjen perinnäistapojen ja varovaisuus- ja kannattavaisuuslaskelmien mukaan. Sen vuoksi hän Aholan soittaessa tulee kysyneeksi heti:

»Kuka maksaa sen sairaskäynnin?»

»No minä tietysti!» vastaa Ahola, suutahtaa ja ajattelee itsekseen, ettei ole laisinkaan liian aikaista, kun ukko on juuri hakenut kunnasta pois ja muuttaa johonkin muualle.

Kun lääkäri paria kolmea tuntia myöhemmin saapuu Aholaan, menee isäntä häntä vastaan jo eteiseen, kaivaa lompakon taskustaan ja kysyy:

»Mitäs tää tohtorin käynti sitten maksaa?»

»No eihän sillä ole kiirettä! Katsotaanhan sairasta ensin.»

Mutta Ahola asettuu kookkaana ja pää pystyssä lääkärin eteen ja sanoo:

»Sairasta ei kyllä näytetä, ennenkuin maksut on maksettu!»

Hämmentynyt ja nolostunut ukko koettaa lieventää tapausta, mutta Ahola lukee rahat kouraan ja vasta sitten päästää vieraan lämpimään kamariin. Ja tapaus on ainakin Taustan kylässä niin uusi ja outo, että siitä puhutaan vielä kauan sen jälkeenkin, kun vanha lääkäri on muuttanut jo pois.

Mutta kaikkein nopeimpana ja liukkaimpana pysyttelee kuitenkin ajan tasolla Niilo Vahinen, joka on keksinyt käyttää vauhtia parhaimpana apuna yrityksissään. Jo noin kuukautta myöhemmin, kun insinöörien rakennuksessa vietetään tupaantuliaisia, pitää Vahinen omalla rakennuksellaan harjannostajaiset ja ilkkuu epäileville sieluille, että »noh, ukot, onkos teillä vielä jotakin mutisemista»? Rakennuksen toiseen päähän tulevat kauppa ja konttorihuone, keskellä on hänen oma asuntonsa ja sen leveä kaksipuolinen ovi poikkeuksellisesti tien puolella ovikelloineen ja kiiltävine nimikilpineen, ja keväämmällä valmistuu toiseen päähän ravintola ja samoin yläkertaan muutamia huoneita matkustajia varten. Eikä siinä vielä kylliksi, vaan keväällä hän aikoo hankkia itselleen kaksi autoa, nimittäin henkilö- ja kuorma-auton, joista edellinen ajaa vakinaisilla vuoroillaan kaupunkiin asti ja jälkimmäinen kuljettaa omaa ja vierasta tavaraa sen kuin kerkiää. Kauppa on jo päätetty, mutta ennen kuin vuoro-autolla on vielä kuljettajaa ja ennen kuin se on tehnyt yhtään matkaa kaupunkiin, ristivät kyläläiset sen »Lentäväksi Vahiseksi», ja sennimisenä se sitten myöhemmin ilmestyykin maantielle ja ajaa hiekan ja pölyn Taustan ikkunoista sisään emäntien vitsaukseksi.

Muuten sattuu niin onnellisesti, että Vahisella on samana iltana tupaantuliaisjuhla ja ensimmäisen lapsen kastetilaisuus. Hän itse saapuu jo paria päivää aikaisemmin toimitusjohtaja Sorvasen luokse ja esittää asianaan, että kun kaikki se on kokonaan Sorvasen ja voimalaitoksen ansiota, että hän, tyhjäkätinen mies, on ensiksikin saanut työtä ja ansiota ja toiseksi on voinut sen varassa mennä naimisiin ja vielä kolmanneksi perustaa nykyisen liikkeensä, niin hän pyytää toimitusjohtaja ja rouva Sorvasta suostumaan lapsen kummeiksi.

»Tosin se nyt on vain tyttö, mutta toisiksi kummeiksi ovat jo suostuneet rakennusmestari ja rouva Tahka.»

Ja Vahinen, joka näin nopeasti on päässyt vieraan tuen varasta omille jaloilleen yrittämään ensimmäisiä itsenäisiä askeleitaan totisen yritteliäisyyden tiellä, näyttää hymynsä takaa liikuttuneelta. Ja kun kummeillakaan ei ole mitään asiaa vastaan, niin he menevät sitten juhlapäivänä Vahisen uuteen kotiin, jonne tietysti tulee joukko muitakin vieraita valotehtaalta ja Taustan kylästä. Emännät jo istuvat omassa nurkassaan puristavissa nauhakengissään ja puhdas lappeillaan oleva nenäliina kädessä, jolla he sipaisevat vuoroin suupieltään tai silmäkulmaansa, onpa jollakulla jo viimeisen kaupunkimatkan muistona uusi käsilaukkukin. Isännät ovat asettuneet takahuoneeseen ja istuvat siellä kankeina, jalat tuolin alla ja kädet polvilla kuin perhevalokuvassa, kun viimeisinä saapuvat juhlaan Hiisveden vanha kirkkoherra ja Ahola.

Ahola käy kursailematta käsiksi sikariin, mutta kirkkoherra hieroo käsiään ja ikkunasta ulos katsellen ihmettelee, miten paljon Hangas on muuttunut viimenäkemästä. Ahola jo huomauttaakin, että paljonhan työmaa muuttuu, jos käy sitä harvoin katsomassa, ja aikoo jatkaa samaan tapaan, mutta viime hetkessä hän saa nielaistuksi sanansa yhdessä sankan sikarinsavun kanssa ja miettii, että 'olkoon nyt jatko tuonnemmaksi'. Ja niin kirkkoherra etsii itselleen tuolia, kokoilee takkinsa liepeet rutistumasta alta ja huokaa:

»Kunpa vain tietäisi, milloin muutokset ovat eduksi ja milloin haitaksi!»

Kun muut eivät näy pitävän tarpeellisena vastata mitään, rykäisee Tahka ja virkahtaa:

»Helppohan täällä maailmassa olisi elääkin, jos tietäisi etukäteen, mistä tienhaarasta on käännyttävä, vai onko parempi seisoa paikallaan.»

Sitten ottaa kirkkoherra pitkän puheenvuoron ja selittää itselleen, että kehityskin on usein kyseenalaista ja saattaa tuoda monia ristiriitoja ja pahennustakin tullessaan. Niinpä koko Hiisveden seurakuntakin on aina ollut kuuluisa hyvästä hengestään ja lujasta uskostaan. Matta poikkeuksia kuuluu olevan jo täälläkin. Ja sitten hän muistaa erään asian:

»Jaa, tehän, insinööri Sorvanen, olette voimalaitoksen johtaja. Te ehkä voisitte vaikuttaa erääseen asiaan. Olen kuullut, että tänne muuttaneen työväen joukossa on kevytmielisiäkin ihmisiä, jotka elävät turmioksi itselleen ja huonoksi esimerkiksi muille. Kerrotaan, että Taustan kylässä asuu jokin vihkimätön pari. — Heidät olisi tietysti saatava ojennukseen, ja ajattelin, että jos te ehkä voisitte puhua siitä...»

— Mutta Sorvanen ei näytä olevan halukas:

»Valitan, jos asia on niin. En kuitenkaan usko, että voimalaitoksen henkilökuntaa asuu Taustan kylässä. — Sitä paitsi tuo nuhteleminen ja moraalin opettaminen minun nähdäkseni kuuluu papille eikä insinöörille.»

Hän katsoo kirkkoherraa silmiin ja luulee tämän säikähtävän, mutta kirkkoherra vain hymyilee ja jatkaa: »Niin niin. Voidaanhan niinkin sanoa. — Ja olen kuullut myöskin sitä, että kaupungista käsin on täällä nähty liikuskelevan sellaisia vieraita naisia, joiden toivottaisiin pysyvän poissa ja jotka...»

»No se asia taas kuuluu nimismiehelle», väistää Sorvanen. »Puhukaa hänelle!»

»Aivan, mutta tehän voitte kuitenkin sanallanne vaikuttaa asiaan ja siten auttaa hairahtuneita ihmisiä oikealle tielle.»

»Sen tietysti teen, jos asia jollakin tavalla sivuaa voimalaitosta. Mutta täytyy myöskin muistaa, että minä olen voimalaitoksen palveluksessa enkä seurakunnan. Nuo tapaukset minusta selvästi kuuluvat papille ja nimismiehelle, joten... Tuossahan nimismies juuri tuleekin.»

»Noo», sanoo hitaasti Ahola. »Minä olen asunut tässä kylässä jo kuusikymmentä vuotta, ja sen vain tierän, ettei täällä ole oltu enkeleitä ennenkään. Eikä nytkään kai olla sen huonompia kuin tähänkään asti.»

»Niin se maailma muuttuu hiljakseen», toteaa Kairakosken kansakoulun opettaja. »Vaikka en minäkään väitä sitä huonommaksi. Sen vain olen huomannut, että koulupojat rakentelivat vielä viime vuosina lumiukkoja ja pitivät juoksukilpailuja, mutta nyt heillä ei ole aikaa muuhun kuin leikkiä voimalaitosta.»

»Onko opettaja huomannut poikien ajatusmaailmassa muutosta huonompaan päin?» etsii kirkkoherra itselleen apua opettajalta.

»En. Mutta tietysti muutosta on tapahtunut. Jos minä pari vuotta sitten kysyin pojilta, mille alalle he pyrkivät aikamiehiksi tultuaan, saattoi kymmenestä pojasta aikoa ehkä neljä maanviljelijäksi, kaksi opettajaksi, kaksi urheilijaksi ja se viimeinen vaikkapa valokuvaajaksi. Mutta kun viime viikolla kyselin asiaa uusilta pojilta, halusi viisi insinööriksi, kaksi teknikoksi, kaksi maanviljelijäksi ja yksi upseeriksi. Opettajan ja papin toimi ei kelvannut kellekään.»

Ukot naurahtavat, mutta kirkkoherra pahastuu ja siirtyy naisväen puolelle, jossa hän pujottelee taitavasti leipälautanen toisessa ja kahvkuppi toisessa kädessään kohti keinutuolia, ja miehet istuvat omalla puolellaan sikarilaatikon lähettyvillä. Kun Tahka sattuu hetkiseksi joutumaan Sorvasen viereen, sanoo tämä hiljaa:

»Tänä iltana olisi sopiva puhua siitä kouluasiasta. Johdellaan juttua sillä tavalla, että ukot ovat itse keksivinään sen.»

Matta toiset ovat jo käyneet vakinaiseen aiheeseensa ja opettaja selittää innostuneena:

»Kun kaikki tulee valmiiksi, niin elämä on toisenlaista. Ei tarvitse enää tuhrata öljylampun kanssa eikä rengeilläkään ole tulenvaaraa tallissa tuijujen takia.»

»Ja eukot väittävät, jotta kanatkin munivat paremmin sähkövalossa», lisää Pellontaus.

»Ja kun kirkas valo tyttöjen aitanluhdeissa lisää punastelemista, jäävät seuraukset pienemmiksi», päättelee insinööri Vesala.

»Joo, ei kannata kehua entisiä aikoja!» sanoo Vahinen ja seisoo jalat hajallaan keskellä lattiaa. »Kyllä minä muistan ne kerrat, kun Ahola on kironnut pitkiä matkoja ja pimeyttä ajaessaan maitojaan Kairakoskelle myytäväksi. Ja sittenkin heilui astioista matkalla puolet rattaiden pohjalle.»

»Tarkoitatko, että kun tästä lähtien ajetaan mairot meijeriin 'Lentävässä Vahisessa', niin eivät kaaru maantielle?»

»Ja Pellontaus oli kuin konsanaan majatalon isäntä ajaessaan pahimmilla talvipakkasilla Taustan muksuja Kairakoskelle kouluun. Minä muistan vielä hiivatin hyvin omatkin koulumatkani, kun säistä huolimatta sain reuhkia kymmenen kilometrin matkan joka päivä...»

»Niin, se on hyvin vaikea juttu. Millähän senkin auttaisi?» miettii opettaja.

»Sen minäkin jo uskon, jotta nappulasta painamalla tulee pian valoa, leipää ja lämmintä. Mutta matkat olisi saatava lyhenemään», sanoo Pellontaus.

»Kyllähän Vahinen aikoo ne lyhentää omalla tavallaan, mutta koulu ei silti tule lähemmäksi kylää», virkahtaa Tahka. »Eikä voida vaatia sitäkään, että kylä lähtisi etsimään koulua.»

Sorvanen hymyilee hyväksyvästi Tahkalle.

»Kumpikohan olisi helpompi panna pyörille ja siirtää toiseen paikkaan?» koettaa Vahinen miettiä puolestaan ja vilkaisee Tahkaan. »Kylä vai kouluko?»

»Niin, koettakaa nyt ratkaista, onko kylä olemassa koulua varten vai koulu kylää varten», auttaa Sorvanen puolestaan.

Silloin Ahola näyttää keksivän jotakin, läimäyttää kämmenellään polveensa ja sanoo:

»Kuulkaas, miehet! Minäpä sen tierän!»

»Noh?» koettaa vielä Tahka puristaa esille ja hymyilee.

»Rakennetaan oma koulu!» jyräyttää Ahola.

No nyt se on viimeinkin sanottu! Syntyy pieni tauko, jonka loputtua Sorvanen lausahtaa ihastuneena:

»Sepäs oli uusi ajatus! Ja hyvä.»

»Mutta on siinä vielä monta mutkaa matkalla», vaikeroi Pellontaus. »Jos koulu tulee Hankaalle, niin Taustan kylästä on tänne yhtä pitkä matka kuin Kairakoskellekin. Ja jos koulu tulee Taustaan, niin Hankaan lapset eivät lähde sinne asti.»

»Voihan sen rakentaa puolitiehen», huomauttaa Tahka. »Sopiva paikka olisi vaikka siinä mäellä, jonne Vilho Turunen nykyään kuvittelee rakentavansa uutta hovia. Se on juuri puolimatkassa.»

»Mitäs muut sanovat asiaan?» kysyy Ahola.

»Minun mielestäni kunnan ukot saavat päättää kaiken lopun, kunhan vain koulu tulee», ehdottaa Sorvanen vaatimattomasti.

»Jos se jää kunnan ukkojen haltuun, niin he murisevat vain sitä, jotta verot lisääntyvät», miettii Pellontaus.

»Aivan, mutta myöskin veronmaksajat lisääntyvät!»

»Minä olen samaa mieltä», myöntää Ahola lauhkeana. »Ei tätä asiaa jätetä kunnanmiesten haltuun. Se hoiretaan nyt itte.»

»No niinhän se on!» puhuu Pellontaus. »Se mäki kyllä hyvin sopisi koulun paikaksi. — Mutta vieläkin on muuan suuri este: tulee riita siitä, onko koulun nimi Taustan koulu vai Hankaan koulu.»

Ja nyt sanoo Sorvanen:

»Minusta on turha luopua Aholan hyvästä ehdotuksesta nimen vuoksi. Jos koulu rakennetaan, on yhtiö asiassa mukana. — Tehän, Tahka, voisitte ruveta heti laatimaan piirustuksia...? Ja jotta nimikin saataisiin ratkaistuksi sopivasti, ei sitä kasteta Hankaan eikä Taustankaan kouluksi, vaan tehkää siitä vaikka Vilhonhovin koulu. Silloin ei ole kellään mutisemista.»

Sorvanen nousee ja lähtee hakemaan itselleen kahvia. Kun kirkkoherra tulee häntä vastaan ovessa, lohduttaa hän kirkonmiestä:

»Älkää olko huolissanne ainakaan lasten puolesta. Ukot tuossa sivumennen perustivat uuden koulunkin.»

»Vaii nii-in! Minne?»

»En tiedä tarkasti. Mutta kysykää Aholalta.»

Kun Sorvanen tulee toiseen huoneeseen, istuvat naiset silkkihuivi niskaan valahtaneena ja tukka kiiltävänä. Aholan emäntä selittää parhaillaan kotitalouden varjopuolia:

»Jos miehillä on raskasta työtä, niin he keksivät siihen heti jonkin helpotuksen. Kun eivät viitsi kävellä, niin ne rakentavat auton, jos kyllästyvät kyntämiseen, niin ne keksivät traktorin. Mutta naisen hyväksi ne eivät vaivaa päätään yhtään. Vaikka tämä maailma muuten tulisi miten mukavaksi tahansa, niin nainen saa laukata ikuisesti pirtistä navettaan ja navetasta aittaan ja kiertää ympäri kuin vaivaisen onni.»

Ja Pirkko Sorvanen tekee itsensä syypääksi pahaan syntiin kiihottaessaan emäntiä miesvaltaa vastaan:

»Onhan sähkö...! Ensin on saatava sähkövalo joka paikkaan talossa, sitten silitysrauta, kahvipannu, sähköliesi, sitten pesukone, lypsykone ja...»

»Lypsy...?» tuhahtaa joku pienen talon emäntä miehiä halveksien. »Kun saisi ensin separaattorinkin...»

Kun Sorvanen saa kahvikuppinsa ja siirtyy jälleen omalle puolelleen, ihmettelee siellä Pellontaus parhaillaan:

»Ja mikähän kumma on ihmisille antanut kiireen? Vielä pari vuotta sitten rengitkin lähtivät mielellään hevosella kaupunkimatkalle, vaikka se veikin kaksi päivää. Eivätkä pakkaset ja kuraiset tiet vaivanneet yhtään. Mutta entäs nyt! Kun eilen puhuin rengille, jotta hänen pitäisi hakea kuorma tiiliä uutta uunia varten, niin miespoloinen sanoi minulle hyvin haluttomana, jotta onhan niitä autojakin... Ja meidän poika on jo kuukauden päivät mankunut itselleen polkupyörää sen vuoksi, kun Aholankin tytöllä on. Aivan kuin eivät ehtisi iltamiin vähemmällä touhulla...»

»Nykyajan ihmiset haluavat elää mukavasti ja liikkua nopeasti», virkahtaa nimismies. »Nyt tarvitaan vauhtia...»

»Mutta se mukavuus ja vauhti maksaa», puolustelee Pellontaus.

»Mutta aika maksaa myöskin», väittelee Tahka. »Kun nykyajan ihminen huhkii työtä, tahtoo hän mukavuuksiakin. Ja kun työ on kallista, on aikakin kallista.»

»On se vain kummallista, että jostakin tulee aina pula», jatkaa Pellontaus. »Kun nyt tulee muuta hyvää, niin sen sijaan loppuu aika. — Mutta sanokaahan nyt yksi neuvo: meillä on esimerkiksi riihenpuinti. Jotta kerittäisiin puida koko ahos, on meidän noustava aamulla jo kolmen aikaan heiluttamaan varstaa ja oltava vilkkaassa liikkeessä ainakin kymmeneen asti illalla. Siis raskaassa työssä seitsemäntoista tuntia, jos lasketaan ateria-ajat pois. Sellainen tappaa miehet. Ja vie kaikki muut työt sekaisin. — Minkäs reseptin herrat neuvovat siihen?»

»Ostakaa puimakone. Se käy Hankaan voimalla», ehdottaa Tahka.

»Ei ole rahaa», tunnustaa Ahola.

»Jos yhden talon ei kannata ostaa, niin ostakaa yhteisesti. Ehtiihän yksi kone puida monenkin talon viljat.»

»Jaa», huokaa Ahola ja katsoo Pellontaukseen. »Onko tuo nyt sitä osuustoimintaa?»

»Eikä hitossa! Se on vain käytännöllistä yhteistyötä. Ja onhan tässä maassa tehty talkootyötä ennenkin ilman erikoisreklaamia.»

»Jotta yhdessäkö?» ajattelee Pellontaus ääneen. »Mutta jospa siitä tulee riitoja: yksi tahtoo yhtä ja toinen toista.»

»No mutta kuka riivattu teidän käskee kiistellä!» haukkuu Tahka yhä. »Jos nyt tuollaisenkin asian takia täytyy heiluttaa nyrkkiä toisilleen, niin silloin on parempi, että heilutatte edelleenkin varstaa ja kärsitte pahan sisunne takia!»

Ukot jäävät miettimään, istuvat katsellen lattiaan ja salavihkaa altakulmin toisiinsa. Heistä tuntuu oudolta, että vanhana miehenä ovat joutuneet istumaan kuin koulun penkillä.

Näin siis ilta jatkuu. Vahisen tytär, joka saa nimen Irma Anneli ja joka aikansa kitistyään ja pitkän kolttunsa kasteltuaan viedään pois, joutuu tahtomattaan ensi-esiintymisestään lähtien vaikuttamaan Hankaan elämään. Joka tapauksessa Taustan isännät lähtevät kotiin pää humisevan täynnä uusia ajatuksia ja matkalla kuuntelevat oman emäntänsä mutinaa, miten sitä tai sitä asiaa olisi talossa kohennettava ja korjattava. Isännät tietysti vastustelevat, mutta saavat kipakan vastauksen:

»Tuo meidän isä se yhä vain elää siinä ajassa, kun kievari oli ainoa keskuspaikka ja kuppari sairaanhoitaja!»

Ja kun ukot sitten puolestaan kysyvät, kuka on muijien päähän ajanut tuollaisia juttuja, saavat he kuulla, että kaikki on Sorvasen tai Tahkan rouvien keksintöä.

»Mitäs tuollaista turhaa!» murahtavat isännät ynseänä naisten uudistushalulle, mutta unohtuvat sitten vatkaamaan omasta puolestaan puimakoneita, tienrakennuksia ja kouluja. »Vielä tässä nyt uusia liesiä ostelemaan, kun vanha takkakin kelpaa.»

Ja illan isäntä Niilo Vahinen matkustaa seuraavana päivänä kaupunkiin ja tulee vasta illalla takaisin. Sen jälkeen ilmestyy hänen kauppansa ikkunaan uutuuttaan kiiltävä polkupyörä ja sen kupeelle paperi, jossa lukee suurin kirjaimin:

    Älkää tuhlatko aikaanne kävelemiseen!
    Ostakaa »Vauhti»-polkupyörä vähittäismaksulla!

INSINÖÖRIEN VIIKONLOPPU

Herrat insinöörit suhtautuvat tämän maailman menoon melko rauhallisina ja luottavaisina. Heillä on oma filosofiansa, joka kaikissa työasioissa perustuu matematiikkaan ja yksityiselämässäkin nojautua siihen vahvaan uskoon, että kaksi kertaa kaksi on yhä edelleenkin neljä. Sen vuoksi heidän ajatuksiaan ei suista kiskoilta mikään ja sen vuoksi he ajattelevat elämästäkin vain lyhyesti, että 'kaipa se pyörii oikeinpäin, kun kerran on sillä lailla piirretty'.

He ovat kaikki vielä nuoria ja tietysti poikamiehiä. Orasto, tanakka ja hiljainen mies, on ehkä jo yli kolmenkymmenen. Pitkänhuiskeassa ja aina iloisessa Vesalassa on hyvä annos vilkkuvasilmäistä leikillisyyttä, ja pieni ja pyöreä Aisa on heistä ehkä enimmin perehtynyt varsinaisiin elämäniloihin eikä yleensä tunne kovin syvää katumusta sotkeutuessaan joskus houkutteleviin pikkusynteihin.

Vapaan aikansa he joutuvat viettämään suurimmaksi osaksi toistensa kanssa eivätkä näekään siinä moittimisen syytä. Varsinkin nyt, kun Aisa on jo siirtynyt johtotyömaalle ja tulee tapaamaan tovereitaan vain sunnuntain seuduilla, joutuvat Orasto ja Vesala olemaan kahden ja keksimään ne monet pienet keinot, joiden avulla vapaa aika hurahtaa ohi kuin Hankaan vesi.

Mutta lauantai-illan vakinainen kuva on tämä: he kaikki kolme ovat koolla Vesalan huoneessa häiritsemättä silti toisiaan. Vesala itse on ainaisessa puuhassaan ja kuuraa parhaillaan puhtaaksi pienoiskiväärin piippua, vetää ähkyen tappuratukon putken läpi, nostaa piipun sitten valoa vasten kiikaroiden aikansa, pudistaa päätään, puhaltaa reikään ja alottaa saman tempun taas uudestaan. Ei kukaan ole koskaan nähnyt hänen ampuvan — ei ainakaan hyvin — mutta kivääri on siitä huolimatta hänelle niin rakas lelu, että hänen täytyy ainakin kerran viikossa lakata sen tukki, jos piipussa ei riitä aina puhdistamista.

Orasto istuu pöydän ääressä edessään lohiperhoslaatikko, josta hän pitkän harkinnan jälkeen ottaa varovasti käteensä jonkin perhosen, katselee sitä hetkisen haltioituneena, silittää etusormellaan höyheniä ojennukseen, panee perhosen hellävaroen takaisin laatikkoon ja alkaa taas miettiä, minkä nyt ottaisi. — Tuo Oraston hulluus on kyllä sikäli hyödyllistä, että usein hän häviää joukosta mitään puhumatta, samoilee vapoineen ja laatikkoineen rantapolkuja pitkin Longalle ja Soikoskelle asti, palaa sitten iltamyöhällä takaisin likomärkänä ja heiluttaa hymyilevänä oksasta riippuvaa lohta tai joskus kahtakin.

Myöskin Aisa on mielityössään: loikoo sohvalla polvet pystyssä ja lukee kympin salapoliisiromaania. Kun hän saa yhden loppumaan, kaivaa hän takkinsa kuvetaskusta tai laukustaan toisen ja lähtee sitten sunnuntai-iltana tyytyväisenä takaisin työmaalleen. Myöskin Aisan harrastuksista on yleistä hyötyä sikäli, että luettuaan kirjat hän heittää ne Vesalan hyllylle siinä auliissa tarkoituksessa, että toisetkin käyttäisivät niitä valistuksekseen. Ja eräs kummallinen piirre Aisassa vielä on: postin tullessa hän ei koskaan odota kirjeitä, mutta sen sijaan ei voi salata onnellista hymyään, jos saa tutulla ja hennolla naisen käsialalla kirjoitetun pakettikortin, jossa sisällyksen kohdalle on merkitty kirjoja.

Tuolla tavoin he äänettöminä seurustelevat tunnin, kunnes Orasto siirtää laatikkonsa sivummalle luoden siihen vielä viimeisen hellän katseen ja sanoo:

»Aisa!»

Kun toinen kääntää uuden sivun kuulematta mitään, täytyy Oraston toistaa:

»Aisa! — Oletko kuullut, että tuo Vesala on tullut hulluksi?»

Aisa ei vieläkään ehdi kääntää päätään, mutta huulet jo supattavat ääneen kirjan tekstiä: '... ja sitten Hannes kohotti pistoolinsa ja ampui umpimähkään kaksi laukausta pimeään. Ei kuulunut muuta kuin lasin kilinää ja pirullinen nauru nurkasta...’ Sitten hän kysyy hajamielisenä:

»Mitä se on taas tehnyt?»

»On ruvennut muodostamaan perhettä.»

Aisan mielenkiinto herää, hän jo kohottaa päätään ja kysyy:

»Perhettä? Ja kenelle?»

»Itselleen. — Ennestään sillä on jo kissa, ja mirriähän se harjailee, syöttää, ostaa uusia kaulanauhoja ja lullaa illalla nukkumaan. Mutta eilen se hankki itselleen jo kahvipannun. Katsohan tuonne!»

Hyllyllä on upea sähkövekotin, Aisa nousee katsomaan sitä, tutkii sen eri kerrokset ja niiden merkityksen ja hetken kuluttua alkaa purkaa sitä nähdäkseen sisuksenkin.

»Kuule, onko siinä perää, jotta sinun pääsi on ruvennut sekoamaan?» kysyy hän Vesalalta itseltään. »Ja eikö Taustan rouvan kahvipannu enää lämpiäkään sinua varten, kun nyt on 'kukin oma keittäjänsä'?»

Orasto seisoo ikkunan edessä ja selittää toverinsa puolesta:

»Ei Taustassa ole enää rouvaa. Hän myi talonsa ja muutti kaupunkiin asumaan.» Ja Vesalaa hän lohduttaa: »Älähän silti sure... Ottaahan se sinut talonmieheksi, jos kauniisti pyydät.»

Nyt kohottaa Vesala kiväärinsä ikkunaa kohti ja sanoo:

»Mene pois tykin edestä. Sattuu laukeamaan...»

»Jos hankaat vielä sitä putkea, niin se on pian puhki. — Joo, niin ikävästihän kävi, että Taustan nuori leski jätti Vesalan tänne suremaan ja...»

Nyt Vesala kohottaa pöydältä tuhkakupin ja sanoo:

»Pois valon tieltä taikka pamahtaa!»

Samassa ovelle koputetaan ja sisään astuu Sorvanen. Hänestä tilanne näyttää jonkin verran sekavalta, ja sen vuoksi hän koettaa sitä arvioida kysymällä vain:

»Noh?»

»Vesalalla on surua. Sen vuoksi sen hermot pettävät», selittää Orasto siirrellen Aisan romaanipinoa pois sohvalta.

Vesala itse panee kiväärinsä sivuun, kokoilee puhdistusvälineet laatikkoon, aikoo järjestää uudella pannullaan vieraalle tarjoukset, mutta huomaakin rojukasan Aisan edessä:

»No voi jumaliste! Nyt se särki minun kahvipannuni, kun juuri piti... Nousepas siitä, pokkaa vieraalle ja sano kiltisti päivää.»

Aisa yrittää kokoilla osia paikoilleen, mutta kun se käy tuskastuttavan hitaasti, jättää hän irtonaiset mutterit silleen, kokoaa ne yhteen kuppiin ja panee sen toisen sisään ja nostaa koko laitoksen hyllylle. Vesala on sillä välin mennyt emännöitsijän luokse puhumaan tarjoilusta ja Orasto innostunut Sorvasen kanssa pohtimaan Hankaan viimeisestä suuresta uutisesta, Taustan hovin myynnistä:

»Me varoitimme Vesalan kanssa rouva Raitasta moneen kertaan ja koetimme todistella, että juuri nyt alkaa kaikki nousta arvossa ja että on mieletöntä myydä tilaa. Mutta se oli turhaa, sillä Hitukalla oli joitakin lainoja pahana peukalonpuristimena ja lisäksi liukas kieli. Rouva nojasi siihen, että kun Hiisveden holhouslautakuntakaan ei pojan puolesta aseta myymiselle mitään esteitä, niin antaa koko roskan mennä, että hän pääsee kaupunkiin ja ilmestyy kai siellä aikanaan uusille avioliittomarkkinoille. Ja Hitukan peijakas, joka oli koko ajan vain välittävinään kauppaa, istuu nyt itse kartanossa isäntänä, harjailee knalliaan ja suunnittelee uusia tempauksia tyhmien kustannuksella.»

»Minäkin varoitin rouva Raitasta», virkahtaa Sorvanen.

»Ja Hitukka keinottelee täällä loistavasti, kun alku on jo hyvä», sanoo Vesala sisään tullessaan. »Minun sormeni vain kutiavat niin kummallisesti... Olisi sille kaverille hauska järjestää samanlainen loukku itselleen, houkutella se ansaan ja nauraa railakkaasti päälle.»

»Jos vain olisi pääomaa, niin Hitukkaa olisi helppo jymäyttää ja antaa vahingon kiertää», miettii Sorvanen. »Mutta asiasta toiseen, herrat ovat joskus valitelleet seuranpuutetta... Hiisvedelle on nyt tullut uusi kunnanlääkäri.»

»Ohoh!»

»Sen entisen ukon jälkeen oli paikka auki, hakijoita oli muutamia ja niistä ylivoimainen eräs naislääkäri. Ukot joutuivat pahaan pulaan, kun pelkäsivät...»

»... naisvaltaa...»

»Niin juuri. Mutta kuitenkin he valitsivat naisen. Viime viikolla hän tuli toimeensa. Kun täältä on kirkonkylään pitkä matka, olen sopinut uuden tohtorin kanssa, jotta hän järjestää vastaanoton tänne Hankaallekin sikäli kuin ehtii. Mutta vain toistaiseksi, sillä myöhemmin kaikki järjestetään toisin... Mitä sanotte asiasta?»

»Riippuu kokonaan siitä, minkä ikäinen se täti on», ratkaisee Vesala lyhyesti.

»No jaa... Arvioni mukaan ei pahasti yli kolmenkymmenen» vastaa Sorvanen.

»Se sopii», lisää Vesala. »Minulla tuntuukin päässä jo huimausta...»

»Sinua huimaavat vielä Taustan rouvan silmät», murahtaa Orasto.

»Mutta kuka se uusi lääkäri on?»

»Tohtori Marttinen. Paula Marttinen, koskapa ukot jo etukäteen surivat, että parempi olisi ollut Martti Paulanen.»

Orasto viheltää hiljaa ja virkahtaa vain:

»Ahaa!»

»Joka tapauksessa tohtori Marttinen tulee tänä iltana meille. Jos herroja huvittaa — varsinkin kun oma kahvipannu on jo remontissa — niin tulkaa luokseni seitsemän tienoissa.»

Hankaalla ei ole vielä koskaan nähty riuskempaa kumarrusta kuin kolmen nuoren miehen kiittäessä nyt. Samassa tulee emännöitsijä sisään kahvitarjottimineen ja aikoo julmistua asukkailleen huonosta siivosta, mutta Sorvasen nähtyään valahtaa herttaiseksi ja niiaa hätäpäissään. Kun tämä kauhu saa viimein paikat mieleiseensä kuntoon ja häviää lattioiden notkuessa alla, siirtyy keskustelu jälleen Vesalan oireellisiin huimauksiin ja sydämentykytykseen ja Sorvanen ehdottaa:

»Te voisitte kyllä yhteisvoimin pitää huolta siitä, että tohtori Marttinen viihtyy Hankaalla, kun tämä kerran näkyy olevan terve sydän Hiisveden muuten veltossa ruumiissa.»

»Ja sivilisaation suuri pumppu, jolla nostetaan valistusta kaikille isooville ja janooville.»

»Ja kirjoista päättäen näkyy janoojia olevan täälläkin», toteaa Sorvanen.

»Ne ovat Aisan salainen synti», selittää Vesala. »Muuten täällä joutuu lukemaan kaiken, mitä vain näkee. Minä olen lukenut emännöitsijän hartauskirjatkin.»

»Ja minä voisin pyrkiä emäntäkouluun, sillä ruokaa odotellessa luen nälissäni keittokirjaa», tunnustaa Orasto.

»Mutta onko teistä kukaan tutustunut puunjalostusteollisuuteen?» kysyy Sorvanen ja katsoo jokaista vuorollaan silmiin.

Jahah, nyt tullaan itse asiaan! ajattelee itsekseen Orasto ja vilkaisee syrjäsilmällä tovereihinsa. Nämäkin vainuavat jotakin samaa tai ovat tienneet sen jo alusta lähtien, sillä Sorvanenhan ei ole yleensä koskaan asiatta liikkeellä. Sen vuoksi Vesalan lusikka lakkaa kilisemästä kupin reunaa vasten ja Aisa rykäisee kuivasti. Muut vaikenevat ja pudistavat päätään, mutta Orasto virkahtaa:

»Minä tunnen hyvin pintapuolisesti. Oikeastaan sain siihen jo hiukan pohjaa isäni sahalla kouluvuosina. Huiskin siellä töitä loma-aikoina. Mutta vähän enemmän perehdyin koko hommaan Sorsalahdella. Olinhan ennen tänne tuloani rakentamassa Sorsalahden sahan ja selluloosatehtaan.»

»Niin, sehän on totta!» ihastuu Sorvanen ja nieleskelee aivan sen näköisenä kuin aikoisi jatkaa, mutta toisten odotus menee turhaan ja hän vaikenee.

»Kuinka niin?» täytyy Orasten uteliaana auttaa puhetta edelleen.

»Muuten vain tulin ajatelleeksi», väistää Sorvanen. »Ihmettelen sitä, milloin puunjalostusteollisuus keksii tämän Luostanlaakson sopivaksi tyyssijaksi. Onhan synti, kun vesi huhkii koskista alas koristuksena, vaikka voisi tehdä työtäkin. Puunjalostusteollisuudella olisi nyt hyvät mahdollisuudet. Sotavuosinahan tosin eivät selluloosaa ostaneet muut kuin ensin Venäjä ja sitten Saksa. Kun Saksa joutui maksamaan sodan kaikki viulut, ei sekään jaksanut ostaa enää rauhan jälkeen eivätkä ympärysvallat taas suostuneet ostamaan meiltä, Saksan ystäviltä. Mutta nyt näkyy myynti nousevan hyvää vauhtia. Puutavaralla on jo vientiä ja pääoman saanti on helpompaa. On hyvin mielenkiintoista nähdä, kuka uskaltaa tehdä repäiseviä otteita ja rakentaa uudet suuret selluloosatehtaat.»

»Mikäs olisi sen otollisempi paikka kuin Luostanlaakso», todistelee Orasto. »Ylhäälläpäin on loppumattomat metsät. Ne tulevat tänne Hiisveteen mukavasti kolmea väylää pitkin, joten kuljetus on helppo. Ja täällä on huokea käyttövoima paikan päällä vaikkapa Hankaan voimalaitoksesta. Ja jos joku haluaa oman voimansa, niin onhan täällä neljä koskea vielä jäljellä. Muuten jos tänne joskus valmistuu rautatie, niin silloin olisi paras perustaa ensin suuri saha. Kun sahan jätetavara menisi muuten hukkaan, voisi sen sitten käyttää sulfaattitehtaan raaka-aineena.»

»Ensin saha», toistaa Sorvanen. »Se menettelee kyllä. — Ja sahan jälkeen sulfaattitehdas. Sekin menettelee. — Ja sulfaattitehtaan jälkeen taas sen jätteitä varten uusia tehtaita, sillä sulfaattiselluloosastahan saa mitä hyvänsä. Esimerkiksi...»

»Esimerkiksi?» kiihdyttää Vesala.

»No ovathan herrat kuulleet, että suomalainen Durchman on Amerikassa patentoinut menetelmän valkaistun ja natronlipeällä käsitellyn sulfaattiselluloosan käyttämiseksi keinosilkin valmistuksessa. Sitten saadaan sellofaania, lakkoja, filmejä, räjähdysaineita ja sivutuotteina metylialkoholia, tärpättiä ja mäntyöljyä. Ja minä uskallan olla sitä mieltä, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua puusta saadaan mitä vain.»

Sorvanen huomaa innostuneensa hiukan liikaa ja nousee lähteäkseen, mutta ei malta olla virkkamatta vielä Orastolle:

»Tuo luettelo todistaa vain sitä, että on hyvä, jos tunnette puunjalostusteollisuutta. Mutta meillä Suomessa vain ollaan vielä niin syntisen saamattomia, että tuotetaan ulkomailta kaikkea roskaa, vaikka voitaisiin valmistaa itsekin.»

Hän nykäisee vielä takkinsa etumusta suoraksi ja sanoo ovella:

»Niinkuin sanottu, odotamme vaimoni kanssa teitä kello seitsemältä.»

Sitten hän kävelee ulos, ja nuoret miehet katselevat hetkisen toisiaan, kunnes Vesala virkahtaa:

»Annan nenäni ja neljä hammasta vetoon siitä, että Sorvanen hautoo nyt jotakin. Tuo kaikki on sen oiretta.»

»Sen pojan päätä ei palella», myöntää Orasto. »Mutta vakavasti sanottuna: ajatelkaahan, millaiset näköalat tällä Luostanlaaksolla on! Tehän sattumalta tunnette Oy. Hankaan. Sen omistajat ovat: ensiksi valtio, toiseksi Oy. Kairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset Kun tänne alkaa tulla puunjalostusteollisuutta, kasvaa ja kehittyy se epäilemättä Kairakosken hiomon ympärille. Silloin tulevat sen omistajiksi: ensiksi valtio, toiseksi Oy. Hangas, toiseksi Oy. Kairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset. Siis yksi ja sama firma.»

»Sopii hyvin minun puolestani», innostuu Vesala. »Jos jatkat luetteloasi vielä sillä lailla, niin sitten tulee lopuksi valtio, ja sen omistajina ovat: ensiksi Oy. Hangas, toiseksi Oy. Kairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset... Mutta ei puhuta politiikkaa, sillä uusi lääkäri kiinnostaa minua enemmän...»

»Turha vaiva», rauhoittaa Orasto.

»Kyllä me nyt sentään voisimme tehdä pienen työnjaon. Sovitaan, että jos tohtori on yli viidenkymmenen, niin silloin hänet hoitaa Aisa. Jos se on neljän- ja viidenkymmenen välillä, niin silloin pidät seuraa sinä. Mutta jos se on alle neljänkymmenen, niin voisinhan minä uhrautua ja...»

»Myöhäistä», vastaa Orasto. »Sillä minä otan hänet suojelukseeni joka tapauksessa. — Ja nyt minä lähden sitä varten ajamaan partani.»

»Mutta vie tuo kärpäslaatikko mukanasi pois pöydältä», komentaa Vesala ja ojentaa Oraston perhoslaatikon.

»Oikeastaan teidän on sinne turha tulla laisinkaan», ehdottaa Orasto. »Vesala voi jäädä ruokkimaan mirriään ja kuuraamaan pyssyään ja Aisa lukemaan roskaa.»

»Päinvastoin, insinööri», väittää Vesala. »Sillä tänä iltana muodostetaan Sorvasen salissa uusi yhtiö, jonka nimi on Oy. Vesala & Marttinen ja jonka omistajina ovat ensiksikin...»

»Ole jo vait'!» keskeyttää Orasto. »Teillä ei ole mitään tekemistä sen Marttiskan kanssa. — Lyödäänkö veto? Etteikö kannata? Minä väitän, että tunnin kuluttua siitä hetkestä lähtien, kun me tapaamme tohtori Marttisen, se sama tyttö taputtaa minua poskelle ja sanoo Ilmari-kullaksi.»

Vaikka Orasto tahtoisi haastaa riitaa, eivät toiset vastaa siihen kuin pilkallisina hymähtäen. Sen vuoksi hän ottaa perhoslaatikkonsa ja menee omalle puolelleen vihellellen hyvin tyytyväisenä partaansa ajaessaan.

Kun he myöhemmin astelevat rinnettä ylös toimitusjohtajan asunnolle, on heidän vaikea sopia siitä, kuka saa astua etumaisena esiteltäväksi. Mutta Orasto on sopuisalla tuulella ja vapaaehtoisesti suostuu jäämään jonossa viimeiseksi. Ja portailla ehtii Aisa kuiskata:

»No onko ukko Sorvanen muuttanut jo tänne vai asuuko hän rannalla yhä?»

»Taatusti asuu rannalla. Mutta hän näkyy jo sietävän meitäkin, vaikka minä tahallani panen kallioon sellaiset latingit, että talo heiluu kuin tuulessa», kertoo Vesala, joka rakentaa kanavaa jo lähellä Mannen taloa.

»Mutta odottakaahan, kun voimalaitos valmistuu. Kyllä ukko ottaa silloin kiivaan ravin kuivemmille maisemille», uhkailee Orasto. »Kunhan järven vesi alkaa nousta, niin...»

Kun he tulevat sisälle, viedään heidät jonossa nuoren naisen eteen ja esitetään tälle. Ensin hän sulattaa hymyllään Vesalan, sitten Aisan, ja kun viimeisenä astuu toisten takaa esille Orasto, tarjoaa tohtori Marttinen tälle molemmat kätensä ja sanoo niin sydämellisesti kuin taitaa:

»Voi Ilmari kulta! Tämäpä vasta yllätys!» Ja väärinkäsitysten välttämiseksi hän kääntyy selittämään toimitusjohtaja Sorvaselle: »Me olimme insinööri Oraston kanssa luokkatovereita kautta koko koulun.»

»Niin», myöntää Orastokin, »ja minä laskin sinun kotilaskusi kautta koko koulun.»

»Mutta saithan sitten palkaksi hopeisen monogrammin palttoosi vuoriin.»

»Ei se riitä. Vanhan ystävyyden jatkoksi olet velvollinen tekemään vielä yhden palveluksen minulle... Tai oikeastaan näille kahdelle toverilleni. He nimittäin ovat poteneet sydämentykytystä koko illan.»

Vesala katsoo Orastoon murhanhimoisena ja Aisa tonkii hämmentyneenä taskujaan. Ja tohtori Marttinen hymyilee heille niin rauhoittavasti, ettei Vesalakaan pidä enää kovin ratkaisevana sitä, vaikka Orastolla onkin jo hyvä etumatka. Ja sillä aikaa, kun toiset keskustelevat ja Orastokin siihen osallistuu näön vuoksi heittäen joukkoon jonkin sanan, joutuu hän kertaamaan ajatuksissaan — lävitse pienen ja herttaisen tapahtumasarjan, jonka henkilöinä silloin kauan sitten — olivat Paula Marttinen ja hän.

Oltiin aloittamassa kaupungin koulua ensimmäisellä luokalla ja ensimmäisenä päivänä.. Koulun kaikki oppilaat olivat pihalla ja odottivat sisäänpääsyä, vanhemmat oppilaat tietysti liikkuivat varmoina kuin kotonaan, puhuivat ja peuhasivat, ja he ensiluokkalaiset seisoivat ujoina jossakin nurkan kupeella katselemassa ja ihmettelemässä uutta kuhinaa, johon elämä oli heidät heittänyt. Viimein soi kello, luokat järjestyivät riveihinsä, ja pieni Ilmari Orastokin löysi opettajan viittailujen mukaan sen rivin, jossa piti olla muita ensiluokkalaisia. Sitten alkoivat parijonot solua opettajan viittauksesta sisälle, tuli jossakin välissä heidän pienimpienkin vuoro, ja siinä juostessa ja tyrkkiessä yritti poika pitää huolta, ettei eksyisi omistaan. Mutta sisemmän oven luona oli tungosta, takaa tuli suuria poikia ja sysi häntä tieltään sivuun ja niin hän joutui kulkemaan kuin tahdottomana virran mukana, niin että hän löysi itsensä pian seisomasta jostakin yläkerran käytävästä, ja ympärillä oli vain suuria poikia ja tyttöjä, joilta hän, ujo maalaispoika, ei uskaltanut edes kysyä mitään naurun pelossa.

Niin hän katseli ympärilleen, lähti varmuuden vuoksi portaita alemmaksi etsimään oikeata paikkaa, huomasi sielläkin ventovierasta, hätääntyi, kulki edelleen ja kurkisteli ovista sisään luokkiin. Mutta kaikki oli niin toivotonta, että hän tunsi itkun olevan jo lähellä ja hetkisen ajatteli, missäpäin mahtaisi olla ulko-ovi, että hän pääsisi kadulle, menisi takaisin kotiin ja koettaisi siellä selittää isälle, ettei hän voi jäädä sellaiseen myllyyn, jossa on melua, juoksua ja pyörimistä niin, ettei löydä omaa itseään.

Silloin, kun hänen ujoutensa ja pelkonsa alkoivat nousta pahimmilleen, ilmestyi hänen eteensä vaaleatukkainen ja sinipukuinen pikkutyttö ja kysyi:

'Mitä sinä täällä seisot? Miks'et tule sisään?’

'En löydä ensimmäistä luokkaa', huokaisi hän hiljaa ja katsoi epäillen alta kulmainsa.

'Se on täällä, tule sisään! Minä näin sinut äsken rivissä!' selitti tyttö luonnollisesti. Ja poikaa ihmetytti, kuinka vieras ihminen voi puhua tuolla tavalla.

Hän seurasi tyttöä, tuli luokkaan, ja siellä tyttö osoitti jotakin pulpettia, jossa näytti olevan tilaa hänellekin. Tällä tavoin hän pääsi mukaan, tunsi kasvavaa luottamusta muihin lapsiin, mutta tuohon tyttöön erikoisesti eikä voinut tunnillakaan olla yhtenään tuijottamatta tämän palmikkoon ja päähän ja ajattelematta, ettei tämä kaikki sentään olisi niin kovin surkeaa, jos tuo tyttö olisi poika. — Niin, ja kun heidät sitten myöhemmin järjestettiin istumaan oikeille paikoilleen, joutui hän istumaan juuri tuon tytön viereen, astui uudelle paikalleen ja viimein uskalsi katsahtaa toveriinsa ja suojelijaansa ja hymyilläkin hänelle heikosti... Silloin hän jo tiesi, että tytön nimi oli Paula Marttinen.

Seuraava kuva oli viidenneltä luokalta. Jo pitkät ajat he olivat olleet kapinassa venäjänkielen opettajatarta vastaan, joka erinomaisen ankarana ja kierona oli saanut kaikkien vihan osakseen — ei yksin oppilaiden, vaan opettajatoverienkin. Mitä moninaisimpien ilkeyksien joukosta muistui mieleen yksi, jonka Ilmari itse keksi ja jonka suorittajaksikin hän sen vuoksi rupesi. Muija oli likinäköinen, ja siihen perustuen hän viritti jänislangan oven poikki kulkemaan näkymättömänä kynnyksen kupeella ja sitten seinäviertä omaan pulpettiinsa. Kun opettaja astui luokkaan, ei tämä tietysti nähnyt mitään, nosti jo toisen jalkansa yli kynnyksen, mutta kun poika juuri samalla hetkellä nykäisi jänislangasta, kiristyi se ylemmäksi ja opettaja lensi suoraan nenilleen lattialle. Riemu poikajoukossa oli tietysti suuri eikä sitä kukaan salannut, kuului kaiken uhallakin hihkunaa ja jonkun huuto: 'Mitäs löytyi?'

Mutta kun naisparka kompuroi takaisin pystyyn ja alkoi huudella hiljaisuutta, kirkuen itse kuin hysteerinen, ei kaikki ollutkaan mallillaan. Paitsi sitä, että tädin silmälasit olivat menneet sirpaleiksi, valitti hän rannettaan ja lähti luokasta pois. Asia, nimittäin se jänislanka, ei tietysti voinut tulla ilmi, sillä samalla hetkellä kuin opettaja lensi nurin, päästi hän irti lenkin, joka piti lankaa naulassa kiinni, vetäisi sen takaisin seinäviertä pitkin ja pani taskuunsa. Omatunto oli täysin puhdas hänen puolestaan ja lisäksi vielä mieli äärettömän hyvä. — Mutta tuota hyvää vahingoniloa ei kestänyt kauan, kun Paula tuli hänen luokseen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaa:

’Tuo ei ollut reilua. Hän on vain vanha nainen, mutta sinä olet sentään mies!'

Moite jäi soimaan korvissa pitkäksi ajaksi ja varsinkin se äänensävy, jolla se lausuttiin. Ja kaiken lisäksi heitti sattumakin osansa katumukseen, sillä vähän ajan kuluttua levisi tieto, että opettajan värttinäluu oli kaatuessa mennyt poikki. Ja hän itse, Ilmari Orasto, koetti seuraavina päivinä olla luokassa rempseätä ja kovaäänistä miestä, mutta kuitenkin varoi visusti, ettei katsonut Paulaa silmun. Ja vaikka olisi miettinyt kuinka, ei hän vain keksinyt sitä, mikä peijakas tuon tytön silmissä sai toisen tuntemaan itsensä niin syntiseksi...

Seuraava kuva muistui toiselta ylioppilasvuodelta. Kun hän meni teekkariksi, ei hän enää joutunut tapaamaan vanhoja tovereita juuri muuten kuin osakunnassa ja harvoin muualla. Mutta sitten heillä oli eräänlainen luokkakokous — taisi olla jonkin ravintolan takahuoneessa — ja he pojat olivat ottaneet vauhtia jo aikaisemmin ja katselivat kaikkea sen mukaisesti.

Heitä, kolmen neljän miehen pöytäkuntaa, raivostutti sanomattomasti se, kun kaikki tytöt istuivat toisessa päässä huonetta omine seuroineen eivätkä viihtyneet heidän luonaan, vaikka he olivat niin sanomattoman hauskoja ja miehekkäitä. Hän muistaa vieläkin, miten häntä ärsytti se, kun Paula istui jonkun vätyksen kanssa koko illan ja hymyili tälle tarpeettoman paljon. Ja siitä syystä kai hänkin innostui leuhkimaan omista töistään ja isänsä varoista ja kehaisi lopuksi, että jos nuo tytöt vielä vierovat heitä tippaakaan, niin hän lähtee tässä silmänräpäyksessä koko roskasta ja painuu suoraa päätä Saksaan jääkäripataljoonaan.

Silloin tuli — ei, vaan leijaili — hänen luokseen Paula rauhoittamaan, mutta hän vaati Paulaa tanssimaan kanssaan.

'Minä tanssin heti sinun kanssasi, kun olet selvä.’

'Sinä tanssit juuri nyt — taikka minä lähden...’

'Mihinkäs sinä, poikaparka, lähdet, kun et pysy edes jaloillasi. Tulehan tänne minun viereeni istumaan, minä lupaan kuunnella sinua — ja sinä saat kehua itseäsi niin paljon kuin haluat.’

Äidillinen hoivaamisenhalu riisui mieheltä tilapäisen sankaruudenpuuskan niin perinpohjin, että hän istui nöyränä naisen vierellä ja sai vain pari kertaa kysytyksi myrkyllisesti:

'Kuule, Paula, et kai sinä ole rakastunut minuun, kun holhoat tuolla tavalla?'

Ja vastauksena oli Paulan sydämellinen nauru:

'Voi mies parka! Kuka nyt voisi olla rakastumatta tuollaiseen kullanmuruun, joka tarvitsee vielä tuttia, mutta aikoo sotaan.'

Joka tapauksessa Paula sai hänet sinä iltana talttumaan, ja kun he yhdessä läksivät sitten kotiin, muistaa hän matkalla puhuneensa jotakin niin hempeätä, että se sai Paulan nauramaan vielä sydämellisemmin. Mitä se oli, sitä hän itse ei muista ollenkaan... Luultavasti sillä hetkellä mieleen juolahtanut rakkaudentunnustus.

Ja seuraava kuva muistui ajatuksiin... Mutta nyt katkeaakin tapaus alkuunsa, sillä Orasto kuulee äänen viereltään:

»Mitä sinä haudot, mies?»

Hän havahtuu, huomaa toisten jo nousseen seisomaan ja siirtyvän toiseen huoneeseen. Ja mennessä hän ehtii sanoa hiljaa Paulalle:

»Niitä entisiä. Se vasta oli herttaista aikaa!»

Ja vierellään hän näkee yhä saman vaaleatukkaisen ja hieman hauraan, mutta kirkassilmäisen pikkutytön kuin aikoinaan koulun käytävässä, katseen ja äänen ilmeet ovat samat. Mutta kuitenkin hän hauraudestaan huolimatta joutuu jo työssään näkemään ja kokemaan elämän todellisimman ja usein kurjimmankin puolen. Niin, mutta sehän ei oikeastaan estä pysymästä samanlaisena...

»Niin», vastaa tohtori Marttinen aivan kuin olisi lukenut toisen ajatukset, »te insinöörit ja me lääkärit pysymme parhaiten maanpinnan tasalla ja näemme asiat oikeassa valossaan.»

Täysin valveille Orasto pääsee, kun kuulee Vesalan ja rouva Sorvasen yhdessä valittavan Hankaan harrastusten puutetta ja kun Vesala esittää lohduttoman loppupontensa:

»Niin, liiallinen yksinäisyys ja harrastusten puute kuuluvat olevan nuorille miehille turmiollisia. Ja pessimistit väittävät, ettei lopuksi ole muuta mahdollisuutta kuin ratketa juomaan tai mennä naimisiin.»

Orasto aikoo sanoa jotakin myöskin kissanhoidosta, mutta Vesala ehtii jatkaa:

»Tietysti täällä täytyy keksiä itselleen jokin sopiva ja hyödyllinen harrastus. Tarkoitan sellaista vakavaa... Mutta sen vain sanon, etten ikinä rupea kalastamaan. Tiedättekö, se on kamalaa hommaa! Ja jos olisitte tänään nähnyt kaiken sen järkyttävän, minkä minä sain kokea, niin sanoisitte ihan samaa.»

»Noh?» kysyvät toiset huolestuneina.

»Se oli todella kamala kokemus», jatkaa Vesala pienen taidepaussin jälkeen. »Asia nimittäin aiheutui siitä, että meidän miehemme Kovasin ja Leminen olivat olleet ongella suvannon puolella. Kuinka ollakaan, sattui jokin isompi elävä tarttumaan Lemisen onkeen, ja kun ukko alkoi hinata sitä kalliolle, oli se kummallinen pitkä ja musta käärme, joka riippui koukussa, potki ja kiemurteli ja Lemisen vakuutusten mukaan vielä irvisteli onkimiehille ja nauroi pirullisesti. Kun Leminen näki elävän, heitti hän vavan kalliolle ja painui suoraa päätä karkuun ylös rinnettä ja vasta mäen päällä kääntyi katsomaan taakseen ja huusi sieltä Kovasimelle:

»Tule, hyvä mies, pois sieltä, ennenkuin se nielee sinut — taikka vetäisee koskeen!»

Mutta Kovasin ei ollut moksiskaan, tarttuipahan vain vapaan ja alkoi irroitella kiemurtelevaa pirua koukusta, vieläpä huusi Lemisellekin jotakin, että 'tulehan takaisin, ei tämä syö’. Kun Leminen sitten varovasti hivuttautui takaisin rannalle, arveli hän, ettei tuo ollut ainakaan näkki, sillä näkillä piti kertoman mukaan olla sarvet päässä ja kaviot jalassa ja haaraniekka häntä aivan kuin oikeallakin pirulla. Sitä paitsi tämä oli paljon pienempi, vaikka sisukas.

Mutta Kovasin, joka on kierrellyt paljon maailmaa, tiesi heti arvella, ettei se voinut olla mikään muu kuin ankerias.

'Kyllähän minäkin olen ankeriaisista kuullut, mutta ei kai se nyt tuommoinen mato ole', kiisti Leminen.

»Joka tapauksessa he pohtivat tilannetta aikansa ja päättivät hakea minut apuun ratkaisemaan arvoituksen. Niin he sitten tulla väänsivätkin mäkeä ylös asunnolleni, Kovasin edellä totisena ja Leminen perässä riiputtaen paholaista vavan nenässä. Noh, minä satuin olemaan pihassa ja ratkaisin asian helposti, sillä ankeriashan se oli — ja miten kummalla lie noussut näihin vesiin — sellainen toistametrinen liero...»

»No tuossako kaikki järkyttävyys oli?» kysyy Sorvanen.

»Eheii!» jatkaa Vesala. »Tämä oli alkulause, ja nyt vasta tulee se kamala jatkoi — Ruvettiin sitten yhdessä neuvottelemaan, mitä sille elävälle tehtäisiin. Kun se ei ottanut pysyäkseen missään, ehdotin minä, että viedään se alas kellariin ja jätetään sinne, sillä eihän se kai lukittujen ovien läpi karkaa. Niin mentiinkin miehissä kellariin, Kovasin edellä, sitten Leminen ja vieläpä mukana Tahkan poikakin. Kovasin rohkeana miehenä irroitti kalan koukusta ja pisti lattialle, mutta ei kulunut kuin vilaus, kun se oli emännöitsijän kaalinkerien välissä. Meitä hirvitti jättää sitä sinne, sillä jos emännöitsijä sattuisi tulemaan kellariin ja tapaisi elukan irvistelemässä ja nauramassa samalla tavalla kuin Lemiselle koukussa, tulisi muija hulluksi. Sen vuoksi meidän piti purkaa koko pino, ja kun viimein saatiin kaikki katsotuksi, oli elävä sillä välin jo luikerrellut toiseen paikkaan. Tuli jumalaton suursiivous koko kellarissa! Ja viimein, kun Kovasin näki elukan ja tavoitti sitä hännästä kiinni, suhahti se vilauksena emännöitsijän hillopurkkiin. Mutta siitä se ei kai tykännyt, koskapa luikerteli takaisin lattialle ja jätti puolukoista jälkeensä punaisen verijuovan... Ja verenvärinen se oli itsekin.

»Silloin Leminen ehdotti, että tapettaisiin koko peto. Minä satuin huomaamaan vasaran siinä pöydällä ja ojensin sen Tahkan pojalle, jotta lyöpäs, Erkki, tuolla vasaralla sitä päähän, niin kai se rauhoittuu!»

»Mutta siitä se vasta offensiivi alkoi! Kovasin ja Leminen kiersivät pitkin seinävieriä ja ajelivat ankeriasta keskilattialle päin, että Tahkan poika saisi tilaisuuden naksauttaa vasaralla. Ja joka kerran, kun elukka sujahti heidän jalkojensa välistä, tanssivat he pelosta tasakäpälää tai hyppäsivät laatikoiden päälle. Viimein sai Lemmen sen ahdistetuksi nurkkaan niin hyvin, että huusi Tahkan pojalle.

»'Nyt se on tuossa! Lyö!'

»'Missä?'

»'No tuossa jalan ja laatikon välissä! Lyö lujasti!'

»Tahkan poika kohotti vasaran ja luki kai hengessään ankeriaan viimeisen tuomion, ja juuri samassa hetkessä, kun vasara oli jo ylhäällä, vilahti ankerias Lemisen jalkain välitse karkuun, Tahkan poika näki vain vilauksen ja humautti vasaralla sen kuin jaksoi.»

»No miten sitten kävi?» kysyvät toiset jännittyneinä.

»No miten...? Surkeasti tietysti! Eihän tämä muuten olisikaan traagillinen juttu... Kun Tahkan poika löi, kajahti kellarissa jumalaton kirous 'voe helevetin perhana', Leminen tanssi yhdellä jalalla ja pui nyrkkiään. Tahkan poika nimittäin löi vahingossa Lemistä varpaille... Ja nyt siellä kellarissa vasta peli alkoi: Leminen seisoi yhdellä jalalla kuin haikara, noitui pojan ja ankeriaan ja vasaran, Kovasin juoksi nurkasta toiseen elukan jäljestä ja poika hakkasi vasaralla kellarin lattiaa kuin konevasara tavoittamatta kertaakaan edes häntää. Ja melu oli hirveä.

»Ties' kuinka kauan peli olisi jatkunut, jos emännöitsijä ei pahimmoilleen olisi sattunut pihalle. Hän alkoi huutaa meille kellarinsa puolesta ja mitään kysymättä komensi jokaisen meistä tiehemme ja huusi minullekin, jotta 'insinöörikin, iso mies, viitsii tuolla tavalla ilveillä'. — No, mitäs me, hiljakseen siinä sitten sovittiin, että jos elävää ei saa rauhassa tappaa, niin pysyköön hengissä ja jääköön sinne emännöitsijän tietämättä. Niin me suljimme oven ja läksimme pois. Mutta kun emännöitsijä ensi kerran menee kellariin ja näkee sen ankeriaan, niin minä en tahtoisi olla lähellä...»

Vesala pysähtyy hiukan hengittämään kertomuksensa lomassa, ja silloin virkahtaa Orasto:

»Mutta kuulehan. Tässä sinun kuvauksessasi on eräs heikko kohta... Et maininnut sanaakaan, mitä sinä itse teit koko toimituksen ajan!»

»Jaa minäkö...? Minä seisoin ovella ja nauroin!»

LÄHELLÄ TOTEUTUMISTAAN

Uusi ja suuri maantie Kairakoskelta Hankaalle alkaa olla jo valmis, kulkee pitkiä matkoja viivasuorana, sivuaa Taustan kylän rannan puolelta ja Luostanjärven lounaiskulmassa kaartaa juhlallisesti lähellä hovia. Se ei kulje aivan hovin ikkunan alitse niin kuin ennen, vaan kaartaa lähempää rantaa ja jatkuu sitten suorana kohti koskea. Metsäinen kataja-aho hovin ja Hankaan väliltä on kadonnut, ja nyt seisoo vasemmalla puolella Vahisen uusi liiketalo ja oikeallakin on jo pari pienempää asumusta. Tähän on pakostakin muodostumassa eräänlainen keskus, sillä jo yksistään kauppa ja ravintola kokoavat ihmisiä ympärilleen. Ja ylempänä mäellä on toimitusjohtaja Sorvasen kaksikerroksinen talo hiukan tiestä syrjässä ja vanhojen puiden ympäröimänä, ja sen takaa näkyy samoin kaksikerroksinen konttori- ja insinöörirakennus aivan kanavan vierellä.

Mäen vanha ja korkea metsä on koetettu säästää turhalta kaadannalta, ja sen vuoksi työmaan ympäristö on pysynyt vielä kauniina. Sorvasen uuden talon kohdalta katsoessa Turusen entisen torpan suuntaan näkyvät puiden lomitse nousevan voimalaitoksen pitkät seinät, mutta nyt ne ovat vielä piilossa rakennustelineiden ja peitteiden takana. Ja itse voimalaitoksen kupeella nousevat parhaillaan kytkinlaitoksen rakennus ja ulkokytkinlaitoksen pylväistö. Ja suoraan edessä, missä lavea tie katkeaa rinteen alla, on yli puolen sadan metrin levyinen kanava, johon Hankaan vesi tullaan aikanaan ohjaamaan.

Kanava on jo täysin valmis voimalaitoksen alapuolella noin kolmenkymmenen metrin levyisenä ja luiskan reunalta katsottuna huikean syvänä, ja yläpuolella sitä on louhittu ja kaivettu jo lähelle Luostanjärveä, niin että vain Manne Sorvasen talon lähellä oleva kallioinen mäki estää Luostanjärven veden jo nyt karkaamasta kanavaa pitkin ja pyyhkäisemästä voimalaitoksen rakennustelineet mennessään. Juuri tämä seikka jännittää paikkakuntalaisia, ja he lausuilevatkin mäellä seisoessaan monia arvelultaan siitä, että sinä päivänä, kun vesi pääsee pyyhkimään täydellä voimallaan karkuun, menevät kaikki tähänastiset työt hukkaan ja hyvä on, jos eivät ihmisetkin mene saman tien. Mutta he eivät muista sitä, ettei vesi nouse eikä myöskään karkaa yhtäkkiä kanavaan, vaan kiltisti sitä mukaa kuin sallitaan, sillä sitä vartenhan ihmiselle on lahjoitettu ensiksikin jo syntymässä oma äly, toiseksi hankittu tieto ja vielä kolmanneksi ahkerat kädet, että hän osaisi taitavasti ja viisaasti taltuttaa luonnon palvelijakseen, helpottaakseen ja kehittääkseen siten omaa työtään.

Vilkas ja ketterä Leminen on työssä siinä monikymmenmiehisessä joukossa, joka parhaillaan leikkaa poikki Sorvasen rinnettä. Nyt ei auta enää säästää talon viereistä kaunista metsääkään, vaan etumainen ryhmä kaataa siihen noin kahdeksankymmenen metrin levyisen suoran aukon aivan kuin valtakunnanrajan, rinteen toisella puolella ujuvat jo kapearaiteiset kiskot kappaleen matkaa kerrallaan eteenpäin ja hullu-jussi kuokkii ahkerana soraa pieniin vaunuihin pois kuljetettavaksi. Ja missä hullu-jussin lapio kouraisee maan alta kalliota, sinne ilmestyvät heti poramiehet, kuuluu kova ja hampaita repivä sirinä, tummia reikiä syntyy kallion sisuksiin asti, laturit sullovat niihin taitavin sormin räjähdysaineensa ja siirtyvät pois, ja sitten vapisee maa, kuuluu ukkonen ja vesi Luostanjärvessä nostattaa viriä kallioiden halkeillessa. Pois tieltä joutaa kaikki turha, pois siirtyvät kalliotkin, ja sitä varten kuokkii hullu-jussi ja vaunut kolisevat kiskoillaan lakkaamatta.

Leminen, joka on sopuisa ja ihmisten kanssa toimeen tuleva mies, joutuu usein jo työmaalla, mutta myöskin vapaa-aikoinaan pitkiin juttuihin hiljaisemman Manne Sorvasen kanssa, ja silloinkos Leminen levittelee Mannen mielikuvituksen eteen kuin kartalla kaikki ne ihanuudet, jotka tulevat ihmisen osaksi sitten, kun luonnon koko rikkaus on saatu avittamaan ihmisten raskasta ja hikistä hommaa. Manne kuuntelee ja myöntelee eikä sano koskaan lujasti vastaankaan vaikka Leminen leväyttää molemmat kämmenensä ja kertoilee, että kyllä se on sitä tavallista runollista valhetta, kun sanotaan, jotta tämä Suomenmaa on muka köyhä ja niin saakelin surkea!

»Katsohan, Manne, katsohan näitä kahta likaista kämmentä! Niillä on huhkittu töitä pienestä pojanräähkästä asti, on kynnetty ja kylvetty, ne ovat sepän hommissa korventuneet paksunahkaisiksi ja mustiksi kuin rosvosian sorkat, ja nyt niillä on jo kaksi vuotta vuoltu tätä Hankaan nurmea ja avattu tietä ihmeelle. — Sinä tietysti sanot, jotta ihminen ei tämän jälkeen tule sen rikkaammaksi eikä paremmaksi, vaikka keksisi kaikki keinot työnsä helpottamiseksi — kun muka minäkään en ole tämän vauraampi, vaikka olen ikäni töitä tehnytkin... Niin, katsos, vikahan onkin siinä, ettei luonto olekaan tähän asti tehnyt mitään meidän puolestamme! Nyt se vasta pannaan ahkeroimaan — sekin. Emmehän me, kaksi vanhaa ukkoa, ehdi enää nähdä sitä parempaa ja rikkaampaa ja helpompaa maailmaa, joka on vielä tuleva, mutta näkeväthän meidän muksut. Sillä jonkunhan täytyy tehdä tämä suuri työ, jonkunhan täytyy nostaa ja rakentaa kaikki tuo, minkä näet. Ja vain minä sanon sinulle, jotta me olemme kunnon ukkoja, kun niitä tulevia polvia varten olemme ryhtyneet tällaisiin hommiin! — Niin jotta mitä sinä meinasit mutista...?»

»Enhän minä muuta, mutta pitääkö kaikki tehdä niin rutosti, jotta koko maailma on sen takia sekaisin?»

»Kuulehan, kun minä sanon! — Antaa maailman olla vähän aikaa sekaisin, niin sitä pikemminhän saadaan järjestykseen. Sinähän tiemmä olet meidän johtajan isä ja sinultahan johtaja on tietysti kaiken viisautensa perinyt — se on viisas mies, sanon minä! Pitäisihän sinunkin siis oikeastaan ymmärtää nämä seikat yhtä hyvin kuin minunkin. Ja taidat ymmärtääkin, vaikka et puhu. — No niin, poltetaanko välillä tupakka?»

Näin jauhavat ukot päivästä päivään ja viikosta viikkoon teollistamisen puolesta ja sitä vastaan. Yhdessä he kulkevat kalastamassa — Kovasin tavallisesti kolmantena — ja toiset auttelevat Mannea maanviljelyksessäkin vähän niinkuin talkoomiehinä, kuten Leminen sanoo. Ja tällä tavoin joutuu vanha Manne kuulemaan ja uskomaan paljon sellaista, mitä hän ei uskoisi oman poikansakaan puheina, ja sen vuoksi huomaamattaan kulkee jo ajan tasolla, vaikka itse kuvitteleekin jarruttavansa kaikkea vastaan.

Mutta majaa hän ei suostu muuttamaan vieläkään.

»Mitä sinä oikein tunaat tässä mökissä? Onhan tuolla mäen päällä komea talo ja siellä kuuluu olevan tilat sinullekin — hienot ja avarat kuin hotellissa!»

Manne ei vastaa suoraan, vaan verukkeilee:

»Kun ovat nuo viljelyksetkin tässä ympärillä, niin...»

»Mutta minä sanon, jotta housusi tässä kastuvat hyvin pian, jos viivyttelet.»

Manne on muuttunut jo niin paljon, että lähtee toisten mukana usein katsomaan töidenkin valmistumista. Patorakenne vanhan uoman niskalla on jo niin valmis, että muutaman kuukauden kuluttua päästään itse sulkulaitteiden sijoittamiseen.

Luostanjärven rannalla lahden pohjukassa hihkuu pieni veturi kuin iloissaan ja kuljettaa maata ja kiviä pitkälle rantavallille. Sen yhteenlaskettu pituus tulee olemaan yli kaksi kilometriä, vaikka pieneltä osalta se tuleekin olemaan matala. Siellä, missä paine tulee olemaan suuri, on sen sisään rakennettu betonimuuri, etupinta on maatiivistettä, jota raskas moottorijyrä painaa tiiviiksi ja kestäväksi ja joka sitten jäiden varalta päällystetään kivellä. Maan puoli, jonka tehtävänä on vain vallin varsinainen tukeminen, on kokonaan kivitäytteinen ja silmänruoaksi päällystetty ohuella maakerroksella, jotta ruoho pääsisi siinä kasvamaan. Kaikkein korkeimmaksi on valli tietysti rakennettava siellä, missä maa on alavinta, siis Taustan kylän kohdalla. Osa kylän pelloista onkin niin matalaa, että ne ovat alempana kuin tuleva vedenpinta.

Vaikka uusi maantie onkin jo kohtalaisen ajokelpoinen, ovat kuljetukset kuitenkin suuri pulma ja kiusa. Hinaajat tuovat kesäisin edelleen suurimman osan tavarasta Kairakoskelle, ja nyt, kun varsinaisia voimalaitoksen koneita jo siirretään Hankaalle, täytyy ne loppumatka kuljettaa siten, että on tehty suuri lautta, joka moottoriveneen hinaamana kannattaa ja tuo sellaiset raskaat lastit kuin turbiinien ja generaattorien osat kosken niskalle. Yleensä on yhtiön johto kaikkia aineksia hankkiessaan pyrkinyt siihen, että mahdollisimman suuri osa niihin käytetystä pääomasta jäisi kotimaahan Niinpä onkin rakennustarvikkeista paljon kotimaista tuotetta, ja suurimmat ulkomailta tilatut laitteet ovat generaattorit.

Voimalaitoksen teho tullaan jakamaan useampiin eri suuntiin mutta vain kaksi pääjohtoa lähtee Etelä-Suomeen ja sitten lähiympäristöön pienemmät haarautumat. Siihen johtoon, joka lähtee Hankaalta lounaaseen, tulee kaikkiaan neljä kupariköysi-johdinta, ja tällä linjalla tulee olemaan yhteensä neljä muuntoasemaa, etelään lähtevällä linjalla tulee olemaan kaksi. Näiden johtotöiden sekä myöskin parhaillaan lähiympäristön kirkonkyliin ja pienempiin teollisuuslaitoksiin vedettävien johtojen varsinaisena rakennuttajana on insinööri Aisa, jonka pääasiallisimpana tehtävänä taitaa olla torjua maaseudun väestön harhaluuloja johtojen vahingollisuudesta ja jopa turmiollisuudestakin. Sillä tavallisin väite, jonka kuulee Taustan kylässä ja muilla lukemattomilla paikoilla, on se, että 'kun niissä johdoissa kuuluu kerran olevan sellaisia oikosulkuja, niin johan on ihme, jos ne eivät sytytä metsäpaloja'.

Mutta kaikesta huolimatta johdotkin valmistuvat suunnitelmien ja laskelmien mukaisesti, osa voimalaitoksen koneistosta on jo paikan päällä, patolaitteita hinataan parhaillaan pitkin Luostanjärveä, vallin loppupäästä puretaan jo tarpeettomaksi käyneitä raiteita, rakennusten seiniä jo maalataan valkoisiksi ja insinööri Vesala on ruvennut siivouttamaan rantoja sikäli, että kaikki turha ja tarpeeton tavara ja roska ja kivet siirretään pois. Alkuvalmistelut ovat niin pitkällä, että siihen oikeaan tehtävään, voiman jakamiseen työn nostattamiseksi, päästään pian käsiksi.

Mutta kaikkien näiden laitteiden toimittaminen valmiiksi samaan aikaan ei suinkaan ole helppoa, sillä vaikka turbiinien asentajat ovat aloittamassa omaa työtään, silloin saattaa vaikkapa Hiisveden hinaajilla olla pannunpuhdistus, niin että viimeisten osien kuljetus viivästyy. Kun patorakenne alkaa jo olla valmis, niin hullu-jussi kuokkii vielä kiskoillaan kanavan pohjalla Sorvasen navetan kohdalla eikä pääse eteenpäin, kun rantavalli on vielä kesken eikä kaikkia kiskoja voi purkaa pois.

Ja konttorissa on tuhoton kiire, piirustuksia tarkistetaan ja puhelinlangat ovat kuumina. Insinööri Orasto katselee niiden miesten luetteloa, jotka voidaan jo kuukauden kuluttua vapauttaa töistä sen vuoksi, kun itse työt jo loppuvat, raapii hetkisen päätään ja kirjoittaa oman nimensä listaan ensimmäiseksi ennenkuin vie sen toimitusjohtajalle nähtäväksi. Kun Sorvanen hetkistä myöhemmin silmäilee luetteloa, rypistyy hänen otsansa ja hän kysyy:

»Mitä insinööri leikittelee tämän paperin kanssa? Vai onko teillä jo kiire täältä pois?»

»Ei, mutta varsinaiset rakennustyöthän ovat lopussa eikä minulla ole enää mitään tehtävää. On jäljellä vain itse voimalaitos, kytkinlaitos ja linjat. Minä en tie- ja vesirakentajana ymmärrä niistä mitään, kun sen sijaan ammattimiehenä on insinööri Vesala, joka... Niin, ja minullahan ei ole mitään varsinaista vakanssia...»

»Luuletteko maailman loppuvan siihen, kun Hankaan voimalaitos valmistuu? Ja työtä täällä on liikaakin, jos teillä riittää sisua. Te ja Tahka pysytte vielä voimalaitoksen valmistuttuakin täällä. Sanokaa se Tahkalle itselleen, ettei hän havittele majanmuuttoa... Ja sitten, kun teille tulee työpula, voitte piirtää Hankaan uudet sillat vanhan ja uuden uoman yli. Kai niitäkin joskus tarvitaan. Ja muistakaa, että teidän kanssanne tänne jää vielä viisikymmentä parhainta miestä, sillä niitä tarvitaan. Nythän työt vasta alkavat. Oliko muuta?»

»Ei.»

»Niin, ja sitten te voitte suunnitella uuden sairaalarakennuksen. Se tulee Vilhonhoviin, lähelle koulua. Kysykää ensin Tahkalta, mihin hän aikoo sijoittaa koulun, ja suunnitelkaa sen mukaan.»

»Kyllä. Mutta siinä tarvitaan apuna asiantuntemusta, siis lääkäriä.»

»Aivan. Mikäli minä muistelen, ette te ole tohtori Marttisen kanssa aivan tuntemattomia toisillenne...»

Orasto hymyilee heikosti. Sorvanen on nyt tarmokkaalla tuulella ja sen vuoksi riuska sanoistaan. Orasto lähtee ja aprikoi yhä omaa työtään ja toimitusjohtajan arvoituksellista puhetta hänen jäämisestään. Mutta kun asiassa tuntuu olevan joitakin sellaisia piirustuksia tulevaisuuden varalle, joita hänelle ei näytetä, luottaa hän noihin piirustuksiin eikä huolehdi sen enempää. Niin, itse asiassahan olisi ikävä lähteä täältä, kun kaikki on tullut niin tutuksi ja kotoiseksi, työmaat tarjoavat nuorelle miehelle terveellistä ja kehittävää päänvaivaa ja koko ympäristökin kaikkine ihmisineen on kuin kotikylää konsanaan. On niin kiitollista olla täällä, jossa mahdollisuuksia on kaikkeen... Niin, ja on niin turvallista myöskin, kun tuolla kahden seinän takana istuu kulmat kurtussa mies, joka ei epäile iskeä kiinni vaikka kaikkiinkin mahdollisuuksiin, kun vain ensimmäinen tilaisuus tulee!

On se vain siunattu asia tuo työ! Sen ääressä ihminen tuntee olevansa pieni luoja ja omalta kohdaltaan auttaa sitä suurempaa, jonka nimi kirjoitetaan suurella kirjaimella!

Insinööri Orasto soittaa Vesalalle ja sanoo lyhyesti:

»Et sinä pääse vielä minusta eroon. Minä jään tänne.»

»Sitähän minä pelkäsinkin... Sittenhän voit mennä kanavan rannalle ihailemaan luontoa ja katselemaan, kun ensimmäinen peijakkaan pikkuinen vesipuro lirisee uutta uomaa pitkin. Historiallinen hetki näes...»

»Älä hiidessä!»

Se on totta. Kun viimeisen kallionkielekkeen päältä on vuoltu maa pois, lirisee kallion yli pieni puro Luostanjoen vettä voimalaitosta kohti. Suojaksi veden puolelle on rakennettu väliaikainen pato, jotta itse kalliokin voitaisiin leikata pois veden silti karkaamatta. Rannalla seisoo tietysti Leminenkin, mukanaan vanha Manne, ja Leminen heittäytyy oikein runolliseksi katsellessaan tätä työn ihmettä:

»Niin se näkyy olevan pientä ja heikkoa kuin ihmisenkin elämän alku — ja yhtä märkää myös. Mutta siitähän sekin aikanaan kasvaa ja varttuu.»

Orasto lähtee uoman pohjaa pitkin astelemaan voimalaitokselle päin, viheltelee ja heittelee kiviä kuin pieni poika. Tuo muutama vesitippa ei jaksa vielä kulkea uutta tietään päästä päähän, vaan väsyy matkalla ja jää jälkeen. Voimalaitoksen luona hän nousee penkerelle, — missä entinen romuinen ja kivinen ranta on peitetty kuohkealla ruokamullalla, tasoitettu hienoksi haravalla, kylvetty siihen heinänsiemen ja nyt parhaillaan kaksi miestä kuljettaa edestakaisin pientä jyrää tiivistäen kylvöksensä, jotta vihreä ruohontaimi nousisi entiselle kalliolle. Kun Orasto katsoo tielle päin, hymyilee hän. Sillä suurelta maantieltä tänne voimalaitokselle kääntyvä oma tie on jo valmis ja sen istutukset paikoillaan. Kun jokin aika sitten satuttiin kysymään Sorvaselta, tahtooko hän tuohon kanavan varteen mieluummin hopeapajuja vai lehmuksia, käski Sorvanen miesten kiipeillä lähiympäristössä kaikkein kallioisimpain vaarain lakia ja keräillä sieltä ne kiemuraisimmat ja taiteellisimmat männyt, mitä vain kasvaa. Leminen ja joku muu kulkivat, etsivät ja löysivätkin viimein Telavaaran kallioiden jäkäliköiltä juuri sellaisia kuin toimitusjohtaja toivoi ja hinasivat niitä pari lautallista näytteeksi tänne. — Nyt ne seisovat kahdessa rivissä tien kupeella kotoisina ja koristeellisina.

Orasto kiipeää ylemmäksi rinteelle, missä uusi ruohokenttä loppuu ja varsinainen metsä alkaa. Sielläkin ovat jo kulkeneet lapiot ja haravat siivoamassa kaiken. Tuossa oli aikoinaan Turusen torppa, kun he tulivat tänne. Ja tässä on vielä muistoa pienestä perunatilkusta... Aivan oikein, kun Orasto potkaisee, niin ruohottuneesta maasta nousee esille jokin rautainen kapistus. Hän nostaa sen käteensä ja kopistelee pois multakokkareet. Se näkyy olevan vanhan kuokan terä — varmaankin Vilhon asumisen ja uurastamisen muistoja... Tähän asti siitä ei olisi kukaan välittänyt, mutta nyt on silläkin jo oma merkityksensä ja arvonsa.

Hän aikoo jättää kuokan kivelle ajatellen, että jotakin sydämetöntä on siinä, kun vankan miehen pitää työn puutteessa tai vain tilapäistöiden nojassa elää turhan takia varjon puolella, vaikka aurinkoakin riittäisi, kuokkia toiminnanhaluaan tyydyttääkseen tuollaista lattian kokoista perunamaata kuusihenkisen perheensä leivänjatkoksi, kun aivan käden ulottuvilla joka tunti vaahtoavat hukkaan suunnattomat pääomat ja kun tuo kaikki voisi tarjota työtä tuhansille ihmisille. Jos kaikki tuo hukkaan laskettu työmäärä osataan organisoida tuottavaksi, niin siitähän on suuria taloudellisia seurauksia hyvinkin laajalla alueella eikä vain tällä kulmakunnalla. Oikeastaan käy kateeksi Sorvasta, jolle on annettu tilaisuus tuo on kaikkeen, tilaisuus yrittää ja luoda.

Insinööri Orasto on jo menossa, kun kääntyy nopeasti takaisin palaa kiven luokse ja ottaa kuokan mukaansa. Hän, nuori ja ymmärtämätön mies, tuli tänne vain ammattimiehenä pariksi vuodeksi ansaitakseen ja sitten muka siirtyäkseen pois jonnekin muualle yhtä hyvään paikkaan. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomaakin saaneensa elämäntehtävän, paljon suuremman ja kohottavamman työn kuin on kuvitellutkaan! Kun hänen paikkansa on joka tapauksessa Sorvasen lähellä, tulee hänelläkin olemaan edessään paljon luovaa ja rakentavaa toimintaa — mitä se sitten lieneekin!

Orasto todellakin näkee nyt edessään kokonaisen elämäntehtävän entisen palkkatyön asemesta. Hän katselee nyt koko paikkaa, oikealla olevaa valmistuvaa työmaata ja vasemmalta näkyviä taloja vanhan Mannen rakennusta myöten aivan kuin ensimmäistä kertaa. Ja tuon selventyneen näön mukana hän saa myöskin uutta toiminnanhalua, lähtee heti tapaamaan rakennusmestari Tahkaa, ilmoittaa tälle Sorvasen terveiset Hankaalle jäämisestä ja samalla kyselee, mikä on Vilhonhovi, minkä ihmeen koulun sinne pitäisi tulla ja mitä kaikkea täällä on vielä kesken. Ja tuon kuultuaan hän nousee moottoripyörän selkään ja ajaa Hiisveden kirkonkylään tapaamaan lääkäriä. Nyt eivät asiat viivy ainakaan hänen takiaan.

Samaan aikaan jatkuu voimalaitoksen generaattorisalissa raskas päivä. Toinen generaattori pitäisi juuri saataman valmiiksi, ja Vesala on yhdessä miesten kanssa aamuvarhaisesta ollut puuhassa. Olisi ollut niin hauska soittaa toimitusjohtajalle ja sanoa, että sekin on nyt selvä. Mutta kuitenkin...

»Kuulkaahan, miehet, eiköhän huhkita yhteen menoon niin kauan, että tuo hyrrä saa meidän puolesta pyöriä milloin tahansa?»

Miehet suostuvat, sillä nyt on kunnia kysymyksessä, ja Vesala lähettää jonkun hakemaan koko joukolle voileipiä, sillä heillä ei ole nyt aikaa itsensä juosta mihinkään. Niitä odotellessaan hän käy välillä viereisessä ohjaamossa, jossa myöskin parhaillaan asennetaan tauluryhmiä pöytineen ja vedetään ohjaus- ja mittausjohtimia kaikista laitoksen kojeista. Keskellä salia olevaan tauluryhmään on varattu kuusi kenttää generaattoreita ja tahdistamislaitteita varten, ja salin ympäri kiertää harmaasta marmorista tehty taulurivi, jossa on monia kymmeniä mittareita merkinantolamppuineen. Jos generaattorisali on laitoksen sydän, niin tämä taas on sen aivot, täällä tunnetaan hermoja pitkin saapuvat tiedot ruumiin toiminnasta ja ohjataan sen käyttövoima kulloinkin tarvittavaan työhön. Ja tuo työ on mitä moninaisinta ja eri puolilla maata suurten tehdaslaitosten koneistoihin ja yksityisten kotien silitysrautoihin saakka.

Mutta nyt seisovat vielä kaikkien mittarien osoittimet liikkumatta ja värisemättä, mutta niilläkin näyttää jo olevan tieto tulevasta tarkasta tehtävästään. Insinööri Vesala kulkee pitkin tauluriviä ja kuin hyväillen aikoo sivellä marmoria, mutta huomaa kätensä likaisen mustaksi ja lähtee takaisin työhönsä.

Ja samaan aikaan, kun osoittimet näyttävät vielä nukkuvan eivätkä kytkinlaitoksen kaapelit uhku voimaa, jatkuu ympäristönkin elämä vanhaan tapaansa. — Niinpä Sorvasen Kaisa seisoo hämärässä pirtissä lietensä ääressä iltakahvia heitellen, ottaa pitkän puutikun ja sytyttää sen toisen pään kurkistaakseen tulen valossa pannuun ja katsoakseen sen kiehumista. — Taustan hovissa palvelijatar kulkee varomattomasti pimeillä navetan ylisillä, luiskahtaa avonaiseen porrasaukkoon ja laskee mäkeä istuallaan saaden mustelmia takamuksiinsa ja nyrjäyttäen nilkkansa, kiroten samalla kipeitä kohtiaan ja toisaalta siunaten, kun ei tuon pahemmin käynyt. Aholan talon emäntä on hakemassa pirtin lattian alta kellarista sianlihaa paistaakseen kunnollisen sirvelin, kun kirkkoherra on tullut käymään, mutta haparoi niin varomattomasti, että pudottaa viimeisen hillopurkkinsa palasiksi perunalaatikkoon. Tuuhkan vanha isäntä miettii itsekseen, että kai se olisi partakin ajettava, jos aikoo aamulla mennä verotuslautakunnan kokoukseen, mutta kun ei näy olevan kuumaa vettä eikä tulta liedessä, niin olkoon koko homma...

Mutta kosken lähettyvillä on kuitenkin jo uuden aavistelua ja tietoa siitä, ettei harmaa elämä voi jatkua entisenlaisena enää kauan.

JUHLAPÄIVÄ

Jo kauan aikaa on uuteen uomaan nostettu vettä ja käytetty koneita, mutta varsinainen vihkiäisjuhla on vasta nyt.

Moni mies on viime aikoina viettänyt unettomia öitä joko valvoen työnsä ääressä tai heräillen työn takia kesken uniensa. Sillä kaikki se, mitä päivällä sattuu unohtumaan, tulee yöllä nykäisemään kyynärpäästä, huolettamaan ja valvottamaan.

Mutta viime yö on ollut kaikille pahin. Jo eilen iltapäivällä kuljeskelivat insinöörit totisina ja ärtyisinä ja kohentelivat asioita kaikkialla. Sorvanen kierteli voimalaitoksella generaattoreita, pujahti portaita alas turbiinikammioihin kuin muurahainen kekonsa käytäviin, kyseli ja tiukkaili kaikkialla, mutta ei ehtinyt itse koskaan vastata toisille, meni padolle ja piti siellä Orastoa puoli tuntia tiukalla virkahtaen lopuksi:

»Eräs maallikko — hän on muuten isäni — väitti kerran, ettei syöksypohja kestä, vaan muutamissa vuosissa vesi kuluttaa betonin alle kolon kuin hampaaseen.»

»Se on ollut aivan oikea arvelu, sillä niin kävi aikoinaan Sormun voimalaitoksella. Tässä se otettiin huomioon, ja nyt se kestää.»

Ja kun sitten kaikki oli siivottu viimeisistä rakennusroskista, kun sekavat hirsi- ja lankkupinot kuljetettiin pois, kun kiskot, rullavaunut ja veturi saatiin piiloon, kun tiet hiekoitettiin, lakaistiin ja haravoitiin hauskoille viiruille ja kun monet sadat muut suursiivoukseen kuuluvat tehtävät suoritettiin, oli jo myöhäinen ilta käsillä ja jokainen oli valmiiksi niin hermostunut, että pihahti heti, jos osoitti sormella sinnepäinkään. Ja sitten tuli levoton yö kaikille. Sorvanen heräili joka kahden tunnin kuluttua, nousi tarkistamaan papereitaan, hipsutteli sen jälkeen vuoteeseensa ja nousi taas parin tunnin kuluttua.

— Viereisessä rakennuksessa ei Orasto illalla ehtinyt hyväillen katsella perhoslaatikkoaan ja sen vuoksi näki pahoja unia lohista, jotka syöksyivät padon yli, tulivat hänen kimppuunsa, ripustivat hänet koukkuun ja ilkkuivat kuin kuorossa. — Vesalan mirri alkoi kesken yön raapia ovea ja naukua ulos, isäntä nousi vimmastuneena, heitti katin niskasta ulos eikä laskenut takaisin sisälle, vaikka elukkaraukka naukui orpona aamuun asti. — Ja rakennusmestari Tahka näki unta siitä, miten hän oli laihtunut ohueksi kuin naru ja miten Hiisveden kunnan verotuslautakunta seisoi hänen ympärillään ja vaati, että hänen täytyy mennä koetteeksi neulansilmän läpi.

Niin vaikenee uusi päivä, jonka pitäisi olla — korusanoja käyttäen — käänteen tekevä ja historiallinen koko maan teollisuudessa. Monikaan ei näe tuota käännettä vielä erikoisemmin, nouseepahan vain aikaisemmin ja tavallista vihaisempana pystyyn ja suuttuu lisää siitä, kun turhaan hätäillessään vetää partaansa ajaessaan viillon leukaansa. Joku toinen on jo silloin hermostuneena kävelemässä kanavan reunamilla, kuuntelee lintujen aamu-ilakointia metsässä ja itsekseen ihmettelee, onko nyt tuollaiseenkin liverrykseen ja hälinään mitään asiallista syytä... Insinöörit ilmestyvät voimalaitokselle paljon aikaisemmin kuin tavallista, ja tällä kertaa heillä on yllään likaisten ja rasvaisten suojapukujen asemesta shaketit, jonka liepeitä he kurkistelevat vähän päästä, näpsäyttävät rintamuksesta pois olemattoman pölyhiukkasen etusormensa kynnellä ja hienokseen epäilevät näyttävänsä marakateilta tällaisissa tamineissa. Mestarit astelevat tummapukuisina ja totisina ja väliin vilkaisevat tielle, jonka päähän, suuren maantien lähelle, on rakennettu suuri hiekoitettu aukio autojen seisottamista varten.

Tuon aukion toisessa reunassa, voimalaitoksen puoleisella sivulla, on rivissä neljä korkeata lippusalkoa, joihin Tahka parhaillaan vetää lippuja väliin puhisten ja väliin hyräillen. Myöskin voimalaitoksen pitkällä sivulla on samoin neljä salkoa lippuineen, ja samoin hulmuavat jo liput kaikissa yhtiön rakennuksissa mäen päällä.

Määrä on, että yhtiön koko hallintoneuvosto saapuu tänne kello kaksitoista ja pitää silloin juhlakokouksensa. Kello kahden aikaan tulevat vihkiäisjuhlan kutsuvieraat, mm. kauppa- ja teollisuusministeri, puolustus- ja kulkulaitosministeri, sotaväen ja yleisesikunnan päälliköt, maaherra ja niin edelleen. Varsinainen juhlatilaisuus alkaa heti heidän saavuttuaan, mutta kello kolmelta seuraa se vakava ja jännittävä hetki, jolloin koko juhlavierasjoukon läsnä ollessa pato suljetaan, vanha uoma kuivuu, Luostanjoen vesi käännetään kanavaan ja koneet käyvät.

Voimalaitoksella on jäljellä enää vain vakinainen henkilökunta sillä rakennusmiehet ovat jo suurimmaksi osaksi muuttaneet pois, paitsi se pieni joukko, jota Sorvanen pitää tulevia ja kenenkään tietämättömiä tarkoituksia varten. Laitoksen ensimmäinen työvuoro on paikoillaan jo nyt, mutta kaksi muuta vuoroa ei osaa olla kotonaan, vaan kävelee ja katselee. Ja heidän lisäkseen on tielle kokoontunut joukko paikkakunnan isäntämiehiä, jotka vierastellen ja ujoina eivät tule voimalaitoksen lähelle, vaan seisovat ryhminä joko mäellä tai sitten hiljalleen hivuttautuvat metsään Vilhon entisen torpan, yläpuolelle katsellakseen sieltä.

Aukiolle tien päähän tulee jo muutama auto ja parikin, ja niistä nousee äänekkäitä miehiä, joiden olkapäältä riippuu viilekkeessään nahkalaukku kupeella ja kainalossa on hoikkajalkaiset telineet. He ovat sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia ja liikkuvat täällä tuttuina kuin olisivat käyneet paikalla jo sata kertaa ennenkin, kyllästyvät sitten turhaan odottamiseen, tavoittavat vaistomaisesti takataskuaan ja kysyvät seisoskelevilta poikasilta, missä täällä on lähin ravintola... Sitten he lähtevät parittain kiipeämään mäkeä ylös Vahiselle päin, ja autojen kiiltävät kupeet hehkuvat lämpöä auringonpaisteessa.

Vahisen kaupan ja ravintolan tienoilla on vilkasta liikennettä ja touhua jo aamuvarhaisesta lähtien, sillä apulaiset juoksevat yhtenään kaupan ja varaston väliä kantaen sisään uutta tavaraa, automiehet tuskailevat lakkoilevan koneensa ääressä kiireisinä, sillä »lentävä Vahinen» saa tänään tehdä ainakin kymmenen matkaa Kairakoskelle ja kirkonkylään ja samaten on linja-auton ehdittävä ajaa pari vuoroa kaupungissa asti. Uteliaita ihmisiä seisoskelee heidän tiellään ja lausuilee omia arvelultaan siitä, miksi kone ei sytytä, auttaa sentään autolle hiukan alkuvauhtia mäkeä alas, ja niin »lentävä Vahinen» hurahtaa liikkeelle hakeakseen kirkonkylästä kutsuvieraina ainakin nimismiehen, naistohtorin ja monta muuta. Ja jo tulee samaan aikaan tietä pitkin Kairakosken johtaja Vannila lihavana ja tyytyväisyyttä uhoavana autonsa ohjaksissa. Itse auto, joka on hyvin vanha ja korkea ja kulkee huojuen ja rytisten kuin aallokossa, sopii hyvin samaan tyyliin ajajansa kanssa.

Kun Vahisen pihassa ei ole enää mitään erikoista nähtävää, siirtyvät isännät kauppaan sisälle, istuvat siellä kuka nuorakimpun, kuka ryynilaatikon tai suolasäkin päällä tai molemmin kyynärpäin nojaillen suurella lasilevyllä peitettyyn pöytään, jonka sisällä näkyy lukemattomia houkuttelevia tavaroita paidannapista ja uistimesta naisten solkeen ja uuteen piippuun saakka. Ja savun täyttämässä ilmassa risteilevät monet arvioinnit tilanteesta, päivän merkityksestä ja tulevistakin asioista. Kun jokin kysymys jää huomisen varalta ratkaisematta ja päättämättä, siirrytään yhtäkaikkisen huokauksen jälkeen toiseen, ja jokaiselta uudelta mieheltä, joka ujona astuu ovesta sisään, kysytään noin niinkuin kaikkien asioiden yläpuolelle asettuen:

»Joko se pyörii?»

»Jaa mikä...?»

»Valotehdasta meinaan...»

»Ei vielä, mutta kolmelta alkaa pyöriä.»

Tuo on kuultu jo moneen kertaan, mutta siihen ei kyllästytä, sillä aikaahan on sanomattomasti, mutta uutisia sen sijaan harvoin. Ja joku, joka juuri uutisten vuoksi on lähtenyt liikkeellekin, ehdottaa Vahiselle, päästäkseen sopivamman rupattelun alkuun:

»Parhainta on, kun sinäkin panet ovesi lukkoon ja alat kantaa liikoja tavaroitasi tuonne ylemmäksi mäelle. Kolmelta alkaa vedenpaisumus.»

»Mikä vedenpaisumus?» kysyy Vahinen ja samalla hiukan auttaa toisella peukalollaan vaakaa pysymään paremmassa tasapainossa punnitessaan ukon rautanauloja.

Nyt ilahtuu puhumaan Salotorpan Mikko, joka on levottomana odotellut juttua juuri tästä:

»No eikös tuo Vahisen saakuri vielä sitä tiedä! Kaikkihan ovat jo kuulleet siitä, jotta rantavallit repeävät ja koko Luostanjärven vesi porhaltaa pitkin maisemia ja vie kylän ja talot mukanaan! Ja kun ensin on Luostanjärvi tyhjä, niin sitten purkautuu koko Hiisvesi ja sen mukana menevät loputkin, mitä tästä kulmakunnasta on jäljellä.»

»Älä sinä loruile joutavia», rauhoittaa Vahinen. »Mikon jutut kyllä tunnetaan.»

»No usko tai älä, mutta niin sanovat monet viisaat. Ja jos et usko niin kolmeltahan sen näet.»

»Joopa joo, kyllä se on niin, jotta kolmen aikaan hukuttaa Sorvasen poika nämä tienoot. Tulee tuhotulva kuin Raamatussa ennen muinoin...!» valittaa Taustan kylän räätäli.

»... ja arkkikin on vielä pahimmoilleen rakentamatta», lisää joku rauhallisempi ukko.

»Ja kun räätälillä on kaksi eukkoa eikä tiedä, kummanko niistä ottaisi mukaansa arkkiin», vihlaisee joku nuorempi mies.

Mutta joku epäilevä lisää taas:

»Niin ne puhuvat kylillä, jotta vallit eivät kestä, ja koko kylä on järven pohjassa.»

»Ja Sorvasen pojan oma valotehdas seilaa vedenpinnalla kuin parempikin arkki! Siellähän olisi tilaa meillekin!»

»Ja Taustan kylän ihmisiä kuulemma menee joukoittain pakoon», tietää Salotorpan Mikko kertoa. »Monet ottavat talteen tavaransa ja ajavat elukat korkeille mäille.»

»Vai niin. En minä ole kuullut mitään siitä, vaikka juuri tulen Taustasta», inisee räätäli.

»No ala sitten ravata takaisin katsomaan, niin näet!» kiirehtii Mikko ja saakin räätälin siunaillen painumaan ovesta ulos. »On se vain yhtä helvettiä tämä ihmisen elämä! Nyt alkaa olla jokaisella edessään metsäläisen osa. Ja kun valtiokin vielä suojelee niitä, jotka tuollaisen tuhon tekevät! Tuleepa itsekin vielä herroilleen juhlimaan kuin parempaakin hyvätekoa... Kuivaksi se käy metsässäkin oleminen. Osta pois, Antti, vielä toinen toppa sokeria! Tänä iltana saatkin onkia ahvenoita omalta pihaltasi.»

Mikolla tuntuu sisu kiehuvan nykyistä komentoa ja koko maailmaa vastaan, ja vaikka hän toisaalta valitteleekin tuhotulvaa, tuntuu siinä olevan hitunen vahingoniloakin, että jopa saakuri soikoon on sillä edessään sama tie kuin hänelläkin: talosta lähtö ja majanmuutto metsään jonkun naapurin torppariksi! Sittenhän ollaan tasa-arvoisia eikä isäntäin tarvitse pullistella ryntäitään mökkiläisten rinnalla!

Samassa astuu sisään Sorvasen Kaisa päässään parhain liinansa ja yllään musta puku juhlan kunniaksi. Mikko käyttää tilaisuutta kuiskatakseen tarpeettoman kovasti:

»Surevan näkyy tuokin — jo etukäteen.»

Mutta Kaisa ei kuule, vaan suorittaa ostoksensa ja kysyy Vahiselta:

»Onko meidän Mannea näkynyt täällä?»

»Kävi tänä aamuna ja oli pahalla tuulella, kun piipusta katkesi varsi.»

»Vai pahalla... Taitaa olla Manne-rievulla muita syitä vihoitella...»

Kaisa saa pussinsa ja lähtee kotiinsa. Kaupassa istuvat ukotkin pujahtavat yksitellen ulos, kuka juhlaan kutsuttuna voimalaitokselle päin ja toiset taas pientä kateuden ytyä tuntien kävellä tepsutellen kylää kohti. Mutta kaukana heidän edellään viuhtoo Taustaa kohti omaa vauhtiaan Salotorpan Mikko ja esittää jokaiselle vastaan tulijalle juuri kuulleensa viimeisimmät tiedot, että parasta on lähteä liikkeelle nyt heti, sillä monista taloista eivät veden alta jää näkyviin muuta kuin ullakon ikkuna ja katto, ja monet ihmiset ovatkin jo painuneet korkeille paikoille...

»Eikä kattoakaan näy!» tietää eräs muija väittää vastaan.

»Hyvä on, jos tuuliviiri ja kaivonvinttikään näkyy!» huutaa joukkoon Korvatun Kaisa, Taustan tunnetuin joka asian tietäjä.

»Ja minä en jää tänne odottamaan sitä surkeutta, vaan lähden heti!» uhkaa kolmas.

»Niin minäkin! Tavarani käyn kokoilemassa talteen», touhuaa Korvatun Kaisa ja kääntyy kotiinsa päin.

»Liikkukaa vilkkaasti, jos aiotte keritä! Kello on jo paljon!» huutaa Mikko jälkeen ja irvistää tyytyväisenä.

»Tule, hyvä mies, auttamaan!» pyytää Kaisa. »Milläs minä vanha ihminen yksin kerkiän...»

Niin pääsee Salotorpan Mikko esittämään auttajan ja hyväntekijän osaa, hoputtelee hienoksittain ja antaa heidän itsensä sitten kiirehtiä toisiaan. Ja Mikko eläytyy keksimäänsä valheeseen niin, että alkaa jo hiljakseen uskoa itsekin, nauraa hikertelee muijain selän takana ja lisää pakokauhua parhaan taitonsa makaan. Onneksi ovat melkein kaikista taloista isännät ja miehet poissa, niin että hän voi nyt juoksuttaa akkoja huvikseen, ja missä jokunen mies sattuu olemaan paikalla, alkaa pieni epäilyksen hitunen tarttua heihinkin. Niin, ja ovathan he itse kaupalla kuulleet samasta asiasta, niin että kai siinä on hiukan totta... Ja jos ei totta olisikaan, niin saahan tuota nyt lähteä ottamaan varmuuden vuoksi selvää... Ja kun ukot ilmestyvät tielle, kuulevat he jokaisen hokevan samaa, näkevät autojen ajavan kuin maailmanlopun vauhtia Hankaalle, ja niissä on tietysti sanomalehtimiehiä, joiden virkana kuuluu olevan ilmestyä paikalle aina silloin, kun jossakin tapahtuu onnettomuus...

Näin alkaa Taustan kylä tyhjentyä nopeasti, ukot ovat ottamassa asiasta selvää, ja akat, joille kaikki on jo selvänä, kokoilevat tavaransa, komentelevat muksujaan ja kantavat kaiken irtaimen omaisuutensa tien varteen lähtöä varten. Ja niin alkaa itse tielläkin olla elämää kuin paremmassakin majanmuutossa, ja ensimmäisinä ovat tietysti ne, joilla on vähimmän mukaan otettavaa. Pari muijaa hipsuttelee jo hyvää vauhtia tietä pitkin Vilhonhoville päin kantaen vasujaan ja nyyttejään ja kiirehtien penskojaan. Pian tulee joukkoon pari muuta lisää, ja silloin aletaan joukolla selvitellä, mihin tässä ollaan oikeastaan matkalla... He huomaavat vaeltavansa Hangasta kohti, joka on kaiken pahan alku ja juuri ja josta onnettomuus on tulossa. — Silloin eräs heistä muistaa, että aivan sillä kohtaa tien toisella puolen on korkea mäki Aholan metsässä, ja kun ohi ajava auto sokaisee pölyllään heidän silmänsä, siirtyvät he vaistomaisesti tien sivuun ja alkavat nousta kalliolle.

Valittelu ja ärhentely kuuluu kaikkialta, torpan pihassa yrittävät pojantenavat ottaa kiinni pakoilevaa kanaparvea ja kerrankin mieleiseensä puuhaan päästyään ajavat kanoja kuin huvikseen, nämä kaakattavat ja pyyhkivät pitkin pihamaata kaivolta navettaan, sieltä ylisille ja ylisiltä taas tunkion kautta pihamaalle. Kiehuntaa kestää kotvan, mutta sitten yksi pojista luiskahtaa ja laskee istuallaan alas ylisten portaat, alkaa nyt ulvoa tosissaan ja nilkuttaa sisään kertomaan, että hänen takapuolensa on täynnä tikkuja... Kanat rauhoittuvat heti, mutta katselevat vielä epäluuloisina toisia poikia ja piiloutuvat peltoon. Pojat eivät viitsi enää lähteä sinne, vaan neuvottelevat ja tyytyvät sitten heittämään muutaman kiven kanojen jälkeen ja siirtyvät istumaan portaille ja raapimaan kipeitä variksen varpaitaan ja korjaamaan rytäkässä katkennutta housunviilekettään.

Tiellä kulkee pari eukkoa ja pajattaa omaa surkeuttaan. Toiselta on vasusta karannut kissa, ja yhteisvoimin he koettavat suostutella sitä kiinni. He ojentelevat sormiaan ja mairein äänin mirrittelevät ojassa kurkistelevalle elukalle, mutta heti, kun jompikumpi on tavoittamaisillaan leikkisän pennun kiinni, hypähtää se iloisena ja pujahtaa pajupensaaseen. Kun eukot pääsevät viimein yli aidan ja tutkivat pensaan kokonaan, on kissa jo aikoja vilahtanut heinikkoon ja sieltä jännittyneenä tähyilee hauskan leikin kehittymistä...

Niin kasautuu veräjien kohdalle maantien varteen pinoittain vaatenyyttejä, kahvipannuja, kukkaruukkuja ja astioita, ja näkyypä jo olevan liikkeellä joku muijien taluteltava mieskin, se taitaakin olla kylän räätäli... Ja räätälin jälkeen ilmestyy jokunen torpan ukko tuoden omalle veräjälleen kirveensä ja lapionsa ja kääntyen vielä takaisin nyhtäisemään pikkulan takaa pellosta nipun kessuja pahojen päivien varalle. Samassa ajaa ohitse taas auto ja siinä istuu Hiisveden nimismies ja katselee kummeksuen tavarapinoja, mutta arvelee juhlien aiheuttaneen koko tämän suursiivouksen ja ajaa tyytyväisenä edelleen.

Jonkinlaista miehistä arvonantoa ja luottamusta nauttivana auttelee ja kiirehtii kaikkia Salotorpan Mikko, apunaan suutari ja räätäli. Kuin hyvä paimen ohjailee Mikko kovaäänisenä akkaparvea Aholan taakse mäelle ja kantaa auliisti niin monet tavarat kuin kerkiää. Matkalla tavataan pari ukkoa lisää ja kehoitetaan heitä liittymään tähän pelastettujen harvaan joukkoon, ja hetken toisiaan silmäiltyään ukot murahtavat jotakin, että »turhaahan tuollainen kiire on, mutta mennään nyt mekin sinne mäelle katsomaan veden nousua, kun sieltä näkeekin paljon paremmin». He seuraavat toisia vastahakoisen näköisinä, mutta seuraavat kuitenkin ja asettuvat hiukan toisista erilleen. Siinä joku heistä virkahtaa silti omaa pelkoaan osoittamatta:

»Niin noh, onhan se varovaisuus hyvä aikanaan...»

Vielä heidän jäljestäänkin tulee parvi eukkoja, ja niiden joukossa on Korvatun Kaisa.

»Voi jestas sentään!» muistaa Kaisa rinnettä noustessaan. »Nyt unohdin sianporsaan karsinaan enkä kerkiä enää takaisin nököä pelastamaan!»

»Kerkiät vielä, kun vilkkaasti liikut!» neuvoo Salotorpan Mikko avitellen nyyttejä kalliolle.

»En ehdi enkä jaksakaan enää!» valittaa Korvatun Kaisa. »Ja nyt pitää viattoman luontokappaleen hukkua!»

Niin he kompuroivat edelleen ja pysähtyvät välillä levähtämään, huokaisemaan tätä vihonviimeisen päivän pahaa ja vielä kerran silmäämään taakseen Taustan kylää. Silloin joku huomaa kylässä vielä elämää ja virkahtaa:

»Mikä, tuolla Roivaan katolla on?»

Kaikki tuijottavat silmänsä vetisiksi Roivaan torppaa kohti ja viimein joku selvittää:

»No voi sun...! Sehän on itse Roivaan Aliina...!»

»Mitäs Aliina katolta hakee?»

Puhutaan, pohditaan ja katsellaan. Ja vaikka kuinka katsottaisiin, niin totta se vain on, että Roivaan katonharjalla istuu eukko kahdareisin ja pitää molemmin käsin kiinni tuuliviirin varresta aivan kuin päätä huimaisi.

»Tule alas, Aliina! Tule tänne mäelle!» huutaa Korvatun Kaisa selkiällä äänellään.

He ovat näkevinään, miten eukko heiluttaa heille kättään kuin hyvästiksi, pudistaa päätään ihan selvästi, vilkuttaa vielä, mutta tarttuu sitten taas lujin kourin viirisalkoon, ettei putoaisi. — Silloin tulee mäeltä joku ystävä ja tietää kertoa näille toisille:

»Turha on Aliinaa houkutella... Minäkin jo äsken kävin sille puhumassa. Mutta Aliina on niin kotirakas, ettei se jätä mökkiään...»

»Saa nähdä, jos se pysyy kuivana katolla», huokaa Korvatun Kaisa ja lähtee taas nousemaan rinnettä.

»Ehkä se pysyy kuivana, mutta milläs se sieltä sitten liikkeelle lähtee, kun ei ole venettä», arvelee Mikko hyvin asiallisesti ja saa toiset vielä kerran huokaamaan osanotosta.

Sillä aikaa kuin muu kylä varustautuu Hankaan suureen tuhotulvaan, ei kahdessa talossa tiedetä koko kiireestä mitään. Ne ovat Ahola ja Pellontaus. Mutta molemmissa sattuvatkin vielä olemaan isännät kotosalla, ja Ahola katselee parhaillaan pirtin ikkunasta maantielle, mutta ei vanhoilla silmillään jaksa oikein nähdä sinne asti. Sen vuoksi hän virkahtaa emännälle:

»Tulehan, Eveliina, katsomaan, minne nuo muijat oikein vaeltavat.»

Emäntäkin katselee aikansa:

»Hankaalle päin ne kulkevat virtanaan. Menevät kai kurkistamaan juhlia, uteliaat...» Sitten hän hetkisen kuluttua huokaa: »Olisithan tuonne saattanut lähteä sinäkin — kun kerran kutsuttiin...»

»Mitäs turhia...! Ei tässä nyt niin ministerien ja muiden kipeitä olla. Heti, kun juhlijat lähtevät pois, mennään mekin katsomaan voimalaitosta. Ja kyllähän Sorvasen Lauri näyttää sen meille», lohduttelee isäntä. »Niin että pistä illalla harvinaiset yllesi. Minä käyn ensin metsässä hakemassa ne tynnyrin vanteet...»

Emäntä siirtyy omiin toimiinsa laittelemaan syyskesän ensimmäistä sahtia omista jyvistä, mutta ei malta olla huokaisematta ajatellessaan hukkaan mennyttä juhlatilaisuutta:

»On vain Sorvasillekin juhlapäivä tämä! Varsinkin Kaisalle. Ajatella: Lauri on ainoa poika, ja noin hyvin on menestynyt! Vaikka Manne tuskaileekin turhia vielä...»

Näin pysyy Aholan talo koko päivän omissa arkisissa töissään ja sivulla varsinaisesta juhlahumusta. Sillä onhan talo omalla arvokkaalla paikallaan tiestä syrjässä, eikä sen tapoihin kuulu muutenkaan sotkeutua maantien tapahtumiin...

Mutta sitä suurempi on kuhina kilometrin päässä Aholan talosta sillä korkealla mäellä, jonka Taustan akat ja akkamaiset miehet ovat valinneet omaksi Araratikseen. Suut käyvät ja kielet laulavat ja vielä viimeisen kerran selvitellään kylän asiat kuin perunkirjoitusta varten. Korvatun eukko johtaa juttua, ja toiset myöntelevät ja nyökyttelevät päätään hyväksyen ja lisäillenkin omasta puolestaan totuuden kuvaa. Hieroja, joka ei koskaan unohda näitä maallisia asioita, on päättänyt ansaita hyvin vielä viimeisenä elinpäivänään ja tarjoutuu vanhana ja viisaana tieto-ihmisenä povailemaan toisille kämmenestä. Mutta vaikka tulevaisuus onkin hämärän takana, ei kellään ole nyt aikaa povauttaa, sillä jokainen tahtoo puhua itse. Vain kiiltäväkupeiset autot, jotka porhaltavat mäen alitse Hangasta kohti, saavat hetkiseksi huomion kiintymään toisaalle. Mutta heti, kun auto on hävinnyt mutkan taakse ja jäljellä on vain harmaa pölypilvi, alkaa pesänselvitys uudestaan ja puntariin otetaan ihmiset niinkuin asiatkin. Ja täältähän on niin hyvä näköalakin, kaikki on kuin silmien edessä, mitä sitten saattaa näkyviin ilmestyäkin tiellä tai Luostanjärvellä. Vain hovin ja Hankaan puoli on osaksi metsän peitossa, mutta Hankaaltakin sentään näkyvät rakennusten katot ja savupiiput.

Vähitellen alkaa kaikki tuntua painostavalta, jännitys kohoaa ja ihmiset kurkottelevat kaulojaan tähyillessään alas kovan onnen maahan, joka ei tiettävästi ole tehnyt mitään pahaa, mutta kuitenkin saa rangaistuksensa toisten syntien takia.

»Mitä kello on?» kysyy joku.

»Salotorpan Mikolla on kello... Mihin Mikko on mennyt?» Mikkoa ei näy eikä kuulu, mutta räätälillä on kello, ja se näyttää nyt olevan vähän vaille kaksi.

»Voi voi sentään, nytkö se pian alkaa...!»

»Kyllä se alkaa nyt... Ja vieläköhän Roivaan Aliina istuu siellä katolla...?»

»Siellä se istuu. Ja liekö Mikko mennyt hakemaan ja pelastamaan Aliinaa, kun ei näy... On se toki hyvä, kun tuo Mikko sattui tänne avuksi. Minnekähän olisi muuten selvittykään. Ja Mikolla kun on sentään niin avulias luonto, vaikka haukkuvatkin miestä huonoksi.»

Jälleen hurisee rivi autoja Hangasta kohti. Järvelle, tuolle, vanhalle ja rakkaaksi käyneelle Luostanjärvelle ilmestyy soutelemaan parvi veneitä. Siellä ovat kylän kaikki nuoret, jotka ovat aamupäivän kierrelleet Hankaalla ja sitten keksineet lähteä veneisiin saadakseen veden noustua lopulliseen korkeuteensa soudella omalla niityllään, missä he vielä äskettäin heiluttivat viikatetta ja haravaa. Kun muijat katselevat veneitä, keksii joku kysyä:

»Miks'ei me kaikki menty veneisiin?»

»Jaa, sitäkin olisi voinut ajatella... Olisi pysynyt pinnalla...»

»No hätäkös teillä täällä mäellä on? — Ja tännehän mahtuvat tavaratkin mukaan.»

Nyt on kello jo neljänneksen yli kahden. Alkaa tuntua pelottavalta, puhe vähitellen vaimenee, nyt enää vain odotetaan, ja joku jo valittelee sydäntään vihlovan niin pahasti...

»Veisataan virsi», ehdottaa joku.

Korvatun muija kiekaisee virren alulle, mutta silloin kavahtavat kaikki äkkiä seisoalleen ja hillitsevät:

»Sshhtl — Hiljaa! — Mitä tuo on?»

Kuunnellaan... Jostakin hyvin kaukaa kuuluu ihmeellinen soitto. Väliin se kuuluu aivan selvänä, mutta sitten taas tuuli ja puiden suhina sotkee kaiken. Se on paljon kantavampaa kuin urkujen ääni. Arvaillaan, mutta ei kukaan tule sanoneeksi, että se kuuluu Hankaalta, kun torvisoittokunta puhaltaa alkumarssia. Kaikki on nyt niin epätodellista, että kuullaan äänen tulevan kuin toisesta maailmasta eikä uskalleta kuiskatakaan. Mutta kesken kaiken tätä lumouksellista ääntä kuullessa rikkoutuu tunnelma, kun joku muijista parkaisee kiroten:

»Voi juutas, kun ryynipussini repesi!»

Mutta silloin vaimentavat toiset puhujan:

»Ettes häpeä...! Vakavalla hetkellä...!»

»Niin juuri, vakavalla hetkellä! — Ties vaikka jo pian astuttaisiin ikuisuuteen...»

»Ja tuolla ihmisellä on ajatukset ryyneissä...»

Mutta Korvatun muijaa harmittaa hukkaan mennyt ohjelmannumero ja sen vuoksi hän kysäisee:

»Pitikös meidän veisata?»

»Ole hiljaa taas! — Se kuuluu uudestaan.»

Tosiaan kuuluu soitto. Eukot seisovat kädet ristissä mahan päällä ja miehet istuvat kivillä hiukan syrjemmällä ja imevät piippujaan. Aurinko paistaa helottaa kaikella lämmöllään niinkuin sillä ei olisi minkäänlaista tietoa maailman pahuuksista ja onnettomuuksista, jotkut alkavat jo etsiä koivujen katveita ja siirtelevät tavaroitaankin piilompaan, etteivät sulaisi.

Jälleen tulee kiista ajasta. Jonkun toisen kello näyttää jo neljänneksen yli kolme, mutta räätälin kello on juuri pysähtynyt kolmen kohdalle ja räätäli itse väittää, että se on enne...

»Eihän tuolla järvellä mitään näy», toteaa joku toivorikkaana.

Nyt siirrytään joukolla kallionreunalle, josta näkyy paremmin järvi ja siellä soutelevat veneet. Joku poikanen kiipeää puuhun ja huutaa sieltä:

»Vesi nousee jo! Katsokaa nyt: Pellontauksen rantaniitty on jo vedessä!»

Se on totta. Nyt jo toisetkin huomaavat veden nousseen niin paljon, että vanhan rantasaunan viereinen lepikkokin on vedessä. Mutta tämä onkin monelle jo ensimmäinen pettymys, sillä he ovat odottaneet vedennousua hirmuisella voimalla ja kovalla aallokolla aivan kuin vanhan testamentin kuvissa. Mutta toiset jo tavoittaa väristys:

»Sus siunakkoon! Nytkö se alkaa...?»

Niin, nyt se alkaa. Mutta ei suinkaan tulvana, vaan jos tuijottaa silmänsä kipeiksi yhteen paikkaan vedenrajaan, niin silloin saattaa sen huomata hiljalleen liikkuvan kohti rantavallia. Hitaasti kapenee vallin takainen niitty, ja kun vielä tuijotetaan puolituntinen ja sen aikana pyyhitään vettä silmistä monet kerrat, niin viimein nähdään jonkin veneen laskevan aivan vallin kupeeseen kiinni ja soutajain nousevan kävelemään vallille. Mutta nyt alkaakin se jännittävin vaihe: kun vesi nousee yhä, niin sillä hetkellä valli murtuu ja nuo uskalikot joutuvat ensimmäisinä tulvan vietäviksi.

Mutta se ei murru, vaikka kuinka odottaisi. Naisväen joukosta kuuluu jo pari pettymyksen huokausta ja joku muija alkaa hiljakseen muistella, että kukas se oikein olikaan, joka aloitti puhua vedenpaisumuksesta ja paosta...? Ketähän tästä turhasta majanmuutosta oikein pitäisi syyttää?

Odotetaan vielä puoli tuntia, ja täältäkin asti saattaa nähdä selvästi, miten vesi on noussut vielä vallin suojassakin yhä korkeammalle. Eukot ovat jo neuvottomia, mutta eivät näytä sitä toisilleen. Mutta viimein laukaisee täyden pettymyksen valloilleen joku miehistä, joka on vetänyt piippunsa tyhjäksi, kopauttaa tuhkat sen kopasta kiven kulmaan ja nousee:

»Alkakaahan — ämmät — keräillä pois tavaroitanne! Pitäisi joutua kotiin — kun tulee jo ruoka-aikakin.»

»Ja Korvatun Kaisan porsaskin kiljuu nälkäänsä siellä karsinassaan», lisää toinen.

Akat suuttuvat ja alkavat puhua yhteen ääneen. Toiset haukkuvat miehiä siitä, etteivät nämä ole yhtään sen parempia, ja toiset syyttävät koko vaivasta lähimmäistään, muutamat eivät löydä nyyttiään siitä oksasta, johon he jättivät sen riippumaan, ja mekastus on samantapainen kuin poikain vainoamassa kanaparvessa ennen pakomatkaa.

Juuri kun keskustelu alkaa olla vilkkaimmillaan, sattuu pahaksi onneksi metsään vielä Aholan isäntä, joka on hakemassa sopivia katajia sahtitynnyrin vanteiksi ja siinä puuhassaan joutunut mäen taakse. Kun hän kuulee koko jumalattoman menon ja metelin, päättää hän ottaa asiasta selvää, nousee mäelle hikisenä ja huohottaen toisessa kädessään kirves ja toisessa nippu katajia:

»Mitkä helvetin markkinat minun metsässäni on?»

Joku mies astuu Aholan luokse ja alkaa selittää suu naurunvirneessä:

»Älähän kiroile, hyvä mies! Kylän naiset tulivat tänne vettä ja kuolemaa pakoon. Vakava asia, näes...»

»Se on sitten sinipunainen vale!» pyörähtää Korvatun Kaisa pienenä, pulleana ja ketteränä Aholan isännän eteen ja kieppuu siinä kiukkuisena kuin ampiainen. »Minä en tullut ketään pakoon. Tulin täältä ylhäältä katselemaan juhlia. — Ja saa kai köyhäkin juhlia — häh?»

»Saa toki! Saa tietenkin», sanoo Ahola myöntyvänä. »Mutta mitä sinä tuolla rukilla teet?»

»Ja mitäs pirskattia se sinuun kuuluu!» sylkäisee muori ja lähtee rukki kainalossa painelemaan mäkeä alas.

Aholan isäntää naurattaa, kun hän katselee kaikkea sitä tavaramäärää, jonka eukot ovat ottaneet mukaansa juhlamatkalle. He kokoilevat niitä, mutta kiireissään ja häpeissään jättävät suuren osan riippumaan puiden oksille, josta ne kai joku vilkasjärkisempi joskus keräilee omaan talteensa. Ukot eivät enää alennu lähtemään naisväen seurassa — ei edes räätälikään, jonka kello näkyy olevan huono enteilijä — vaan he istuvat isännän kanssa mäellä ja kertoilevat omia arvelukaan kaikesta siitä, miten suuri ja siunattu asia sentään on teollisuus nykyajan ihmiselle. He ovat Aholan kanssa aivan samaa mieltä siinä, että kummia ovat nuo nykyajan miehet aivoiltaan ja tajunnaltaan, kun panevat Hankaallekin kuolaimet suuhun ja muutenkin tekevät tämän maailman ihmeiden kanssa ihan niinkuin haluavat. — Niin että kun tuollaista taitoa ajattelee ihan näin arkijärjen kannalta, niin ei ihmeitä taida olla oikeastaan olemassakaan...

Mutta naisten osalta eivät ihmeet ole lopussa vielä tältäkään päivältä. Kun he palaavat koteihinsa ja selvittelevät niiden sekasortoa — on niin onnellista olla jälleen kotosalla — eivät he löydäkään kaikkia tavaroitaan. Jossakin on jäänyt vartaaseen täysi määrä leipiä, joita emäntä ei tietysti ole jaksanut kantaa mukana, mutta nyt ovat leivät huvenneet itsestään. Toisaalta on mennyt täysi jauhosäkki ja kolmannesta paikasta vaatteita. Mutta kaikkein onnettomin on sentään Korvatun Kaisa, joka ei löydä enää karsinasta kaivattua porsastaan. Niinpä Kaisan täytyykin jonkun nuoremman ihmisen avulla naulata puhelinpylvääseen ilmoitus, jossa lukee seuraavasti:

 Pois juossut.

 Hankaan vihkiäisjuhlan takia karkasi allekirjoittaneen karsinasta
 kahden kuukauden vanha porsas, jolla on iso luoma oikean silmän alla,
 musta täplä saparon juurella ja tuntee nimen Jussi. Pyydetään pahempia
 seurauksia välttääkseen tuomaan heti takaisin.

                                        Kaisa Korvattu
                                             leski.

Kun illan tullen alkavat miehetkin palata Hankaalta koteihinsa ja kertoilevat omat uutisensa ministereistä maaherroihin asti, tapaavat he kaikkialla vaiteliaita ja itkettyneitä naisihmisiä, jotka eivät suostu sanomaan murheensa syytä. Samaten ovat hiljaisia niidenkin miesten muijat, jotka itse ovat olleet töissä koko päivän Kairakoskella tai omalla ulkopalstalla kaukana Vanakorvessa. Vasta seuraavina päivinä he saavat kuulla Aholan isännältä ja muutamilta muilta, miksi naiset olivat niin allapäin silloin, kun toisaalla vietettiin seutukunnan suurta juhlaa.

Sitten asia unohtuukin vähäksi aikaa, mutta palaa vielä tuoreena esille Salotorpan Mikon ansiosta.

VANHA MANNE lähtee juhlapäivän aamuna jo varhain, sillä häntä suututtaa koko homma. Hän keksii hyvän tekosyyn ja menee Taustan sepän luo ostamaan hevosenkenkiä, sillä hän ei viitsi jäädä katselemaan kaikkia vieraita ihmisiä eikä myöskään oman poikansa heppuilemista saparoniekassa nutussa ja pytty päässä. Niinpä hän Vahisen kaupalla käytyään oikaiseekin maantieltä metsään, katselee siellä kotvasen omaa vanhaa tervahautaansa, joka on nyt uuden tien ja lahden pohjukassa olevan rantavallin välissä, ja samalla miettii, että ensi keväänä hän voisi polttaa tervaa vieläkin, jos tulisi ajoissa kerätyksi kantoja poltettavaksi.

Mutta käynti sepän luona ei ota riittääkseen asiaksi asti, sillä vaikka hän on jo toimittanut kauppansa valmiiksi ja sen jälkeen vielä jutellut aikaa kuluttaakseen, on päivä vasta puolessa. Ja muutenkaan ei Mannea huvita viipyä pajassa, kun seppä alkaa palkeen varressa riippuessaan puhua siihen suuntaan, että insinöörien laitokset eivät kuulemma kestäkään, vaan virta vie ne mennessään niin tarkkaan, ettei jää muuta kuin hiukan törkyä rannalle.

»Kyllä se vain kestää, kun on sitä varten tehty!» pitää Manne rakentajien puolta ja katselee loukkautuneena seppään.

»Etkä sinä niitä asioita ymmärrä, kun et ole ammattimies», kinastelee seppä. »Minä sanon sulle suoraan, jotta ne eivät kestä! Raudasta niiden vallien pitäisi olla! Ymmärtäähän sen nyt vähemmälläkin, ettei siinä kelpaa huonompi aine... Turhahan on tuollaisia lapsellisuuksia kokeillakaan!»

Kun Manne kysyy, luuleeko seppä sitten itse olevansa ammattimies, selittää tämä taas:

»Olen! Minä olen rauta-alan ammattimies ja ymmärrän niin paljon, jotta tuollaisen vallin koko sisus ja runko pitäisi olla terästä. Jos sen sitten upottaa tarpeeksi lujasti kalliopohjaan asti, niin...»

»Painu sinä suohon ja upota itsesi sinne, mokomakin tietoniekka! Minä sanon sinulle, jotta ne kestävät ja — hyvästi sitten...»

Mannen mielestä eivät sentään insinööritkään niin huonoa väkeä ole, että Taustan juopon sepän kannattaisi ruveta heitä taluttamaan opin tielle. Ja nyt, Mannen astellessa edelleen sisu kuohuu jo kahdesta syystä: ensin hän on vihainen pojalleen, joka menee ja rakentelee kaikenlaisia, ja sitten sepälle, joka uskaltaa tulla haukkumaan hänen poikansa rakennelmia...

Mutta kun kello on vielä vähän, ei Manne arvaa lähteä suoraan kotiinsa, vaan istahtaa ensin tiepuoleen. Kun siinäkin näkyy olevan ainainen kulku sinne ja tänne, lähtee hän Taustan kylän ja hovin puolimaissa metsään ja nousee korkealle koivikkomäelle. Siellä onkin hiljaista, tuntuu kuin koko maailma olisi jäänyt kauemmaksi taakse. Ei näy muuta kuin koivujen valkeat varret, niiden yläpuolella vihreä lehvistö ja vielä niidenkin yllä sininen taivas. Eikä kuulu muuta kuin lehtien suhinaa ja jossakin ylempänä herkkätuntoinen haapa ilmoittaa kahinallaan jo aikoja ennen, milloin tuulenpuuska pyyhkii rinnettä. Tässä hiljaisuudessa on vielä jotakin samanlaista kuin ennen vanhaan, kun sai istua ja olla ihan rauhassa eikä tarvinnut kuulla kaiken maailman kolinaa eikä katsella uusimuotisia ihmisiä ja kärsiä heidän puheitaan.

Manne nousee korkeimmalle kalliolle ja kummastelee itsekseen, osaako ihminen tosiaan vielä olla näin yksin. Autiota taitaa olla mutta eipäs sentään! Kun hän kääntää selkänsä metsälle, niin jopas kurkistelee sivistys vastaan: vasemmalta järven takaa kohoaa savupiippu ja tunkee reiän täydeltä sakeata ja nokista savua Luojan sinistä ja puhdasta taivasta kohti. Se on Kairakosken tehtaan piippu. Luostanjärven rannat on kahdessa kohdassa pilattu yli kilometrin pituisella vallilla. Nyt ei siellä ole sorsilla enää kunnollista pesäpaikkaa eivätkä hauit voi viettää enää nautinnollista ruokalepoaan auringonpaisteisen ruohikon reunassa. — Ja maantietä pitkin tulee Kairakoskelta päin kaksi kiiltävänmustaa pistettä, aivan kuin kovakuoriaisia, ja niiden jäljessä hulmahtelee pitkä, pölyinen pyrstö. Ja molempien autojen nokassa lepattaa pieni sinivalkea lippu.

Manne kääntää selkänsä autoille ja aikoo lähteä edelleen, mutta pysähtyy äkkiä kuuntelemaan. Jostakin rinteen takaa kuuluu ensin syvää murinaa ja sitten vihainen karjaisu.

Mitä se on?

Ukko panee kätensä korvalle ja kuuntelee: aivan kuin riideltäisiin jostakin ja valmisteltaisiin tappelua... Viimein kuuluu tömähdyksiä, raskaita askelia, juoksun rytinää risukossa ja viimein kova karjaisu:

»Pois pensaikosta — taikka minä heilautan kirveellä!»

Jälleen askelia. Manne jo luulee huutojen tarkoittavan häntä itseään, mutta silloin kahisevat koivujen oksat aivan lähellä ja ahon reunaan ilmestyy Vilho Turunen synkkänä kuin ukkospilvi, tukka sekaisin tuulessa ja kirves kädessä heiluen. Tummia kasvoja pitkin valuu hiki, ja paita on likomärkä.

Silloin Vilho seisahtaessaan ja kuunnellessaan huomaa Mannen, panee äkkiä sormen suulleen vaitiolon merkiksi, kuuntelee vielä kotvasen ja valahtaa viimein hymyksi koko synkkä mies ja tulee Mannen luokse:

»Kah, sinäkö? Ei ole tavattukaan pitkään aikaan.»

»Minähän tässä, vanha naapuri. Ja vielähän sinä tunnet?»

Vilho ei pidä kysymystä edes vastauksen arvoisena, vaan alkaa selitellä omia asioitaan:

»Ajelin juuttaita tiehensä. Ne tunkevat joka paikkaan ja ilkkuvat ympärillä heti, kun vain rupeaa työhön...»

»Ketkä?»

»Semmoiset tuntemattomat», selittää hullu. »Tietävät, jotta minä rakennan hovia — ovat sen takia kateellisia eivätkä anna siunaaman rauhaa.»

»Tosiaankin», on Manne ilahtuvinaan Vilhon mieliksi. »Olen kuullut sinun rakentelevan ahkerasti, mutta en ole vielä nähnyt. Nythän sinä näytätkin mulle kaiken...?»

»Kuulehan nyt, kun minä kerron», aloittaa hullu tärkeänä ja puhkii hihallaan otsansa kuivaksi. »Tahka lupasi minulle jo kaksi vuotta sitten, jotta minä saan tähän rinteeseen rakentaa hovin — yhtä suuren kuin Tausta. Ja niin teenkin. Mutta sen, mitä minä päivällä rakennan, purkavat nuo kateelliset pirulaiset yöllä.»

Manne kuuntelee osaa ottavana, haastattelee miestä ja luullen Vilhon tarkoittavan pikku-ukkoja näyttää tälle avonaista vaaksaansa:

»Ovatko ne kateelliset tuollaisia pieniä? Vaaksan mittaisia...?»

»Eikä, kun ihan isoja ihmisiä. Tuolla niitä juoksee pensaat täynnä, jos vain katsot.»

»Mahtavatkohan olla paikkakuntalaisia?»

»Eikä... Valtion herroja... Ovat saaneet päähänsä ajaa minut pois joka paikasta.»

Manneen sattuu hiukan, mutta hän ei näytä sitä, vaan jatkaa keskustelua:

»Puustako sinä rakennat?»

»Eikä... Vaan marmorista. Ja peililasista. Ja katolla liehuu purppuralippu. — Uskotko...?»

»Uskonhan minä», myöntää Manne ja hymyilee. »Pystyvä mieshän sinä olet aina ollut. — Taitaa tulla suurikin talo?»

Tätä kysymystä on Vilho odottanut, sillä nyt hän naurahtaa onnellisena ja alkaa selitellä innokkaasti:

»Suuri tulee! Pirtti tulee yhtä suureksi kuin Hiisveden kirkko. Ja lisäksi tulee pirttikamari ja maitohuone. Järven puolelle tulee sali ja veranta. Ja verannan seinät ovat lasia. — Tulehan katsomaan, niin minä näytän...»

Vilho pujottaa kirveen vyönsä alle, auttaa Mannea kyynärpäästä nousemaan ylös, lähtee edellä vesaikon halki ja pysähtyy viimein ahon reunaan, jossa ei ole muuta kuin pari kaadettua ja oksittua koivunrunkoa:

»Tässä se on! Eikös tulekin komea...?»

»No onpas kerran...! Ja yksinkö sinä olet tämän kaiken...?»

»Ihan yksin», hymyilee Vilho omaan itseensä tyytyväisenä aivan kuin hovi seisoisi jo valmiina edessä. »Tulehan tänne, niin katsotaan. — Ensiksikin tähän tulevat portaat, ja portaiden edestä lähtee leveä hiekkatie ryytimaahan. Ryytimaa tulee tuonne auringon puolelle, minä istutan sinne omenapensaita ja karviaispuita. Puiden lomissa on valkeita pöytiä ja leveät ehtonepenkit. Keskellä on suihkukaivo aivan kuin kaupungin puistossa.»

»Komea on.»

»On se», myöntää Vilho itsekin. »Saa loikoa penkillä ja katsella, kun lapset leikkivät vesisuihkun kanssa. — Katsohan, Manne, minä kun olen aina ollut sitä mieltä, jotta köyhän ihmisen täytyy pitää omista lapsistaan paljon, kun niillä ei ole muitakaan iloja... Ja sen vuoksi minä nuo suihkut ja muut...»

Manne muistaa, miten Vilho on aina pitänyt lapsistaan ja huolehtinut heistä. Kerrankin oli Vilho parka mennä sekaisin, kun hänen Aarne-poikansa oli pieni ja sai kovan kuumeen, niin että oli kuolla siihen paikkaan... Mutta Mannen ajatukset keskeyttää Vilho selittäen:

»Ja Liisa — minun muijani — kulkee sisällä huoneesta toiseen punainen viitta yllään. Kädessään Liisalla on hopeakannu, kun se kiertää ikkunasta ikkunaan ja kastelee kaikki palsamit. — Tuosta ryytimaan ohitse lähtee käytävä portille ja maantielle. Portti on komea ja sen vahtina on kaksi kivistä karhunkuvaa. Ja portin yläpuolelle maalataan taulu, jossa lukee: Vilhonhovi.»

»Sillä on jo nimikin?»

»On se.»

Vilho herkistyy kuvaillessaan niin, että huokaa hyvästä mielestä elämän helpoille ja kauniille puolille. Mutta Mannekin huokaa ajatellessaan, että ollapa kaikilla ihmisillä yhtä kirkas mieli kuin tuolla hullulla! Ja hän ei malta olla miettimättä itsekseen. »Meitä taitaa nyt olla yhdessä kaksi hullua, joita maailma siirtelee sivuun mielensä mukaan, mutta jotka siitä huolimatta vielä kuvitellaan omia linnoja...»

Hän nousee lähteäkseen ja kysyy asiallisesti:

»Milloin aiot saada kaiken valmiiksi?»

»Talveen mennessä. Nyt asun Kerppolan saunakamarissa. Siellä on niin ahdasta ja pimeää. Ja kun talonväki lauantaina kylpee, saavat lapset olla sen ajan ulkona. On päästävä omiin suojiin.»

»Niinpä tietenkin.» Kun Vilho saattelee häntä maantielle asti kysyy hän: »Saako sinua tulla katsomaan sitten, kun talo on valmis?»

»Sinä saat. Ja muijasi myös. Hovin herrakin lupasi tulla Vihurilla ja nelipyörävaunuilla.»

Manne ei henno sanoa edes sitä, että hovi on jo myyty ja siellä asuvat jo vieraat ihmiset. Hän katsoo Vilhoa ja vasta nyt huomaa tämän hiustupsusta tippuvan verta:

»Hyvä mies! Mikä sinun päässäsi on?»

Vilho sipaisee kämmenselällä tukkaansa ja virkahtaa:

»Ei se mitään. Ajoin äsken kateellisia takaa ja juoksin oksaan.»

»Eikö sinulla ole hattua?»

»Oli kerran. Mutta sitten se hävisi enkä ole tuhlannut rahoja uuteen.»

»Lähde nyt kotiisi, hyvä mies. Taikka tule meille, niin Kaisa käärii haavasi ja minä annan sinulle toisen hatun.»

»En lähde. Minun pitää olla täällä. Mutta kun tulet uudemman kerran, niin tuo hattu tullessasi.»

Ja Vilho kertoo kuin sivuseikkana, miten hän viime yönkin nukkui kuusen juurella havuilla ja sammalilla eikä lähtenyt pois, vaikka muija tuli hakemaan.

»Ei se käy laatuun», sanoo Manne. »Sinähän sairastut, kun yöt ovat jo kylmiä. Ja millä sinä elät?»

»Liisa tuo minulle ruokaa. Ja muutkin ovat houkutelleet pois, mutta ei minulla ole aikaa.»

Pitkän suostuttelun jälkeen Vilho lupaa Mannelle mennä ensi yöksi Kerppolan saunakamariin perheensä luokse, sitten Manne ojentaa kätensä hyvästiksi, ja Vilho rutistaa sitä iloisena. Tuo musta, kookas ja peloittavan näköinen mies katselee häntä silmät kirkkaina ja luottavina kuin pieni poika. Kun Manne lähtee maantielle, kumisevat myöskin Vilhon raskaat askelet rinnekalliota ylös, hän tavoittelee jo kirvestä irti vyöstään, heiluttelee hetkisen tuuhealatvaista mäntyä ja mutisee itsekseen:

»Tuokin kasvaa tiellä!»

Kuuluu pari kolme vahvaa kirveeniskua ja sitten kaatuvan puun rusahdus. Vilho jää raivaamaan tietä hovin herran nelipyörävaunuille...

KUN MANNE saapuu tervahautansa kautta takaisin kotiinsa, on se tyhjänä, sillä Kaisakin on mennyt katsomaan juhlia. Sen vuoksi ei hänkään viihdy oudon hiljaisessa pirtissä, vaan astelee hitaasti aholle, seisahtelee ja katselee siellä aikansa ja istahtaa sammalmattoiselle luonnonkivelle, joka on kuin varta vasten tuulen suojaan asetettu penkki. Siinä on niin mukava ajatella ja katsella oman talon ikkunoita ja ihastella auringonpaistetta jäkälöityneille kattopäreille.

Mutta juuri, kun Mannen katse siirtyy talosta järvelle, jonne on ilmestynyt useita venekuntia soutelemaan, helähtää jossakin soimaan niin kovasti, että hätkäyttää.

Mikä soi? — Kuuluu ihan siltä kuin kalliot ja metsä olisivat puhaltaneet kaikin voiminsa omaa voitonriemuaan. Mutta sen täytyy tulla harjun ylitse voimalaitokselta, jossa juhlat alkavat parhaillaan. Jos soitto ei olisi niin sytyttävää ja mahtavaa kuin on, huutaisi Manne koko musiikin helvettiin, mutta nyt hän ei voi mitään sille, että huomaamattaan hiipii metsää pitkin poikansa asunnon ohi kanavalle päin, pysähtyy välillä, mutta kuitenkin jatkaa matkaansa päästäkseen lähemmäksi. Kun harjun laella on muita ihmisiä, kiertää hän ja tulee Vilhon entisen torpan ohitse suvannon puolelle. Silloin soittokin jo loppuu ja tulee lyhyt hiljaisuus.

Nyt siellä puhutaan! Joka sana vastaa kaikuna rinteestä ja rakennuksen valkoisesta seinästä. Sehän on Laurin ääni...

Manne nousee jälleen, astelee hitaasti metsän suojassa lähemmäksi ja kuulee poikansa sanat:

»Sanotaan, että me uuden ajan ihmiset olemme kiertäneet kaikkialla parsimassa ja turmelemassa niitä töitä, jotka Luoja on aikoinaan tehnyt lopullisina ja ihmisille kelvollisina. Meistä sanotaan täällä Hankaallakin, että olemme tunkeutuneet tänne kunnioittamatta edes jumalia, olemme karkottaneet kosken vanhan ja harmaatukkaisen Ahdin jonnekin muille rannoille, ja kansanmiehet katsovat karsaasti meihin sen vuoksi, kun olemme kytkeneet palvelijaksi sen, mikä täällä on tähän päivään asti pidetty pyhänä. Ja ainakin yhtä monien sivistyneiden ihmisten olen kuullut valittavan sitä, että me olemme työllä karkottaneet pois kaiken runouden.

»Mutta eikö sitten ole olemassa mitään työn runoutta? — Minä väitän, että on! Onhan ollut oma runoutensa silläkin ensimmäisellä kirveellä, joka aikoinaan on tullut tänne Luostanjoen varrelle ja alkanut kaataa metsää pientä peltotilkkuaan varten. Ja sitä on ollut myöskin siinä ensimmäisessä kuokassa, joka on alkanut kääntää kaskiahoa viljaa varten. Sitä on ollut yhtä paljon myöskin niissä kaikissa muissa kirveissä ja auroissa, jotka näihin asti ovat tehneet tämän joen varren kelvolliseksi ihmisen asumista varten. Minkä vuoksi siis kone samaa työtä suorittaessaan — siis ihmistä ja elämää ja työtä palvellessaan — olisi runottomampi kuin kirves tai aura?

»Omasta lapsuudestani lähtien muistan tuolta lahden pohjukasta tervahaudan, jota kevätöinä poltti eräs Hankaan suurimpia palvojia. Silloin sain aina katsella tumman tervassavun leijailua järven ja kosken yllä ja ehkä jo noina öinä ensimmäiset kerrat olin kuulevinani Hankaan valtimon sykkeessä koneiden äänen. Ja tuo sykintä ei ollut enää Hankaan sydämen, vaan koko maan sydämen, kuulin siinä koko kansan työn äänen.

»Meille monille on tuttua tuo muutos silloisesta tervahaudasta Hankaan nykyiseen työhön. Ja ainakin minä puolestani tahtoisin sanoa, että Hankaan generaattorien surina tulee työn äänenä olemaan aivan yhtä kaunis — ja kuvana yhtä runollinen — kuin aikoinaan tervahaudan tulen ritinä vanhoissa kannoissa. Sen vuoksi on turhaa paeta ja pelätä uuden Hankaan työtä, ja sen vuoksi minä tahtoisin vakuuttaa herra Ahdillekin, ettemme me ole tarkoittaneet kaikella tällä hänen karkottamistaan pois kotoisilta ja tutuilta rannoilta. Ja kaikille niille, jotka suhtautuvat meihin epäluuloisina ja toivovat vielä vanhan hyvän ajan ja rauhan palaavan tännekin, tahtoisin vakuuttaa rehellisesti, ettei meidän tarkoituksemme ole suinkaan pilkata eikä väheksyä kaikkea sitä työtä, mitä täällä on tehty ennen meitä ‒ ei, emmehän ole tulleet halveksimaan toisten saavutuksia, vaan jatkamaan niitä. Nimenomaan jatkamaan, sillä emmehän voi pysähtyä siihen, mihin isämme tai esi-isämme ovat jääneet.»

Vanha Manne nousee hitaasti ja tuntee jotakin vapisevan itsessään — se on jotakin sisäistä. Hän aikoo lähteä ääntä kohden, mutta ei uskalla. Kun oma poika puhuu juuri hänelle nuo sanat, niin tuntuu siltä kuin se riipaisisi voimat irti vanhasta miehestä... Hän istahtaa takaisin kalliolle ja huokaa itsekseen:

»Uskonhan minä sen! Mutta...»

Ja kaukaa kuuluvat pojan sanat:

»ja minä väitän vielä, että jollei meillä nykyajan ihmisillä olisi jo perintönä saatu vakava usko työhön ja yhtä varma tieto kehityksestä, niin myöskin meidän saavutuksemme olisivat paljon pienemmät. Liittyyhän tähän kaikkeen — siihen ensimmäiseen kirveeseen tai auraan, siihen hiljaiseen ja yksinäiseen tervahautaan ja aivan samalla tavoin myöskin tähän uuteen rakennukseen, joka tänään aloittaa toimintansa — vahva usko ja luottamus vanhaan, suomalaiseen tervaksiseen voimaan ja ahkeraan tulevaisuuteen. Ja niin kauan on hyvä, kun tuo usko on meillä kaikilla olemassa, sillä niin kauan me myöskin jaksamme yrittää.»

Tuuli hajoittaa äänen eikä Manne kuule jatkoa. Niin, ja hän on jo kuullutkin tarpeeksi ja myöntää, ettei hänellä, vanhalla ja omaa hautaansa kohti ontuvalla ukkopahasella ole oikeutta moittia nuoremman polven töitä. Kyllähän on oikein sekin, että kehitytään ja jatketaan, sillä muutoinhan Laurikin saisi koko ikänsä kyntää isänsä vanhaa ahoa eikä voisi muuhun pyrkiäkään... Ja näkyyhän Lauri joka tapauksessa tietävän, mitä tahtoo ja tekee.

Manne heltyy poikansa puolesta, niin että hieraisee kädenselällä silmiään kuiviksi. Hän yrittää vielä kuunnella, mutta ääni ei oikein kuulu, ja nyt onkin Lauri jo alkanut tehdä selkoa itse voimalaitoksesta. Ja samaan aikaan, kun pojan puhe loppuu, isä istuu jo omalla pihallaan, katselee silmät kirkkaina peltojaan ja taloaan ja ajattelee pojastaan:

»Ja minun syytänihän se on, jos sinä oletkin vieraantunut kaikesta tästä... Minähän sinut opintielle laitoin.»

Voimalaitoksen kutsuvieraat ovat kokoontuneet kanavan ja vanhan uoman väliselle harjanteelle. Heitä varten on vanhaan uomaan laskettu vielä vesi, ja syvällä heidän alapuolellaan kohisee ja vaahtoaa vanha ja hyvä Hangas heitellen valkoisesta usvastaan ilmaan kirkkaita helmiä, jotka satavat takaisin vaahtoon. Kohina huumaa korvia, niin ettei kuule mitään muuta, ja valkoinen kuohu jotenkin sitoo katseen, niin että mitään ajattelematta voisi tuijottaa veteen vaikka kuinka kauan.

Viimein joku osoittaa kalliota, jonka huipun tasalla vaahto pyyhki vielä äsken. Näyttää siltä kuin kallio olisi tällä välin noussut ylemmäksi, sillä osa sen sivusta on nyt jo näkyvillä ja kiiltää kosteana auringonpaisteessa. Jossakin voimalaitoksen kupeella puhaltaa soittokunta voitonmarssiaan, mutta sen ääni ei jaksa kuulua tänne. Pian tulee esille toinen samanlainen, sileäksi hioutunut kalliopinta, vesi alenee hitaasti ja näyttää rauhoittuvan ja katselijat menevät jo lähemmäksi reunaa eivätkä pelkää enää pisaroiden kastelevan heitä.

Hangas alkaa talttua!

Ne, jotka seisovat lähellä patoa, katselevat kauas järvelle ja osoittavat saarta, josta puut on jo aiemmin hakattu pois:

»Katsokaa! Saari vajoaa hiljalleen veteen!»

Se on totta. Saaresta ei näy enää muuta kuin pieni palanen keskellä, jossa kasvaa vielä muutama pensas ja näyttää sekin jo vaipuvan veden alle. Jo kauempana luoteessa on Taustan kylän korkean rannan kohdalta erottumassa manteresta aivan uusi saari, kun vesi kiertää mäen.

Voimalaitoksella seisoo hymyilevänä insinööri Vesala ja virkahtaa Orastolle:

»Tulehan tänne, niin näet kerrankin ihmeen!»

Kun Orasto saapuu luokse, viittaa Vesala toimitusjohtaja Sorvaseen päin, joka kulkee yksinään välppäsiltaa pitkin kulmat rypyssä ja hypistelee kädessään jotakin.

»Nyt näet Sorvasen ensimmäisen kerran elämässään hermostuneena», kuiskaa Vesala.

Jostakin kummallisesta syystä onkin Sorvanen viime hetkellä tuntenut outoa epävarmuutta ja tullut ajatelleeksi, että mitähän seuraisikaan, jos laskelmat ja piirustukset pettäisivät. Sen vuoksi hän toistelee mielessään lujuuksia sillä aikaa, kun nuoret miehet seisovat ovella ja hymyilevät. Näky on erikoislaatuinen, ja kun Sorvanen näkee Oraston, viittaa hän tämän luokseen:

»Kuulkaa vielä viimeinen kysymys: oletteko varma, että vehkeet pitävät?»

»Kyllä ne kestävät.»

»Mutta vesihän nousee liian nopeasti. Laskin, että sen pitäisi olla vasta kymmenen minuutin kuluttua niin korkealla kuin nyt.»

»Kyllä ne kestävät. Ja voin kertoa toimitusjohtajalle pienen salaisuuden: jo viime yönä suoritimme Vesalan kanssa voimalaitoksen täyden koeajon.»

»Koe...? Kuka jumalaton teille antoi siihen luvan?» tiukkaa Sorvanen ja pistää jotakin shakettinsa taskuun. Orasto ehtii huomata sen laskutikuksi.

»Tahdoimme vain varmistua kaikesta... Tähän astihan ei vettä ole nostettu kuin osaksi. Sen vuoksi arvelimme, että... Ja niin nostettiinkin sitten. Se näkyy kyllä järven rantalietteestä...»

»Miten korkealle nostitte?»

»Vesalan kanssa filosofoitiin, että kun vesi nousee nyt puoleentoista metriin, niin kokeillaan aluksi metrillä ja kolmellakymmenellä.»

»No jo minä tänä aamuna katselin, kun kanavan luiskat olivat kosteat, vaikka yöllä ei satanut! Mutta siitä kokeilusta olisi voinut olla huonot seuraukset. Paikkakunnan asukkaitahan käskettiin tyhjentää vallien sisäpuoli vasta viime yöhön kahteentoista mennessä.»

»Senpä vuoksi pato suljettiin kokonaan vasta kello kolme, kun ihmisiä ei ohut liikkeellä. — Eikä siinä muita onnettomuuksia tullut kuin muutama ajelehtiva vene ja Taustan muijien pyykkilaituri tuli likaisine paitapyykkeineen padolle.»

»Helvetin kylmäpäisiä herroja!» murahtaa Sorvanen kääntyessään, mutta lähtee ilmeisen tyytyväisenä.

Tällä välin on vesi kanavan tulopuolella noussut huomattavasti, katselijat siirtyvät vanhan uoman rannalta tänne ja seisoskelevat melkein pystysuorain kallioluiskain reunoilla. Vastapäiselle mäelle on nyt kerääntynyt entistä enemmän paikkakuntalaisia seuraamaan sitä Hankaan historiallista tapahtumaa, kun vesi säyseänä alkaa kääntyä uuteen uomaan. Vesi nousee lakkaamatta, luiskat madaltuvat ja hienoinen virta käy voimalaitoksen kupeessa ammottavia turbiiniaukkoja kohti.

»Katsokaa!» huutaa joku kauempana ja osoittaa vanhalle uomalle päin.

Kutsuvieraat siirtyvät sinne ja huomaavat Hankaan vanhan kosken kuivuvan kokoon. Kallio-onkalon pohjalla kulkee enää metrin levyinen puro, loristen hilpeänä, mutta voimattomana ja niihin syvänteihin, joita uoman pohjalla on ollut, on pysähtynyt vettä pieniksi lammikoiksi aivan kuin ihmettelemään muutosta, joka nyt on tapahtunut. Kalliot, jotka ovat olleet vuosituhansia veden alla ja huuhdeltavina, katselevat nyt kuin hämillään kirkasta auringonvaloa ja kiireetöntä hiljaisuutta. Ja pienuuttaan ja voimattomuuttaan ihmettelevä purokin kutistuu entisestään, ja pari pientä poikaa kiirehtii ensimmäisinä juoksemaan Hankaan poikki. Heidän esimerkkinsä tarttuu kaikkiin muihin, jopa kutsuvieraisiinkin, sillä jokainen tahtoo sanoa kulkeneensa Hankaan poikki...

Hangas on nyt kytketty. Kaikki on hiljaista.

Mutta kanavassa on vettä sitä runsaammin, ja verkkaisena se soluu voimalaitosta kohti, muodostelee pyörteitään turbiiniaukkojen edessä ja näyttää sitten putoavan kuin maan sisään. Jos kurkistaa voimalaitoksen taakse, niin siellä sen näkee jälleen jatkavan matkaansa hitaana ja rauhallisena. Mutta jos avaa voimalaitoksen oven, niin sisältä kuuluu generaattorien tasainen humina ja vilpoinen tuuli. Vain siellä täällä seisoo joku ihminen mittaripylvään ääressä tai käsi säätöventtiilillä. Ohjaamossa toimivat mittarit kuin työnteon halusta kiihkeinä ja insinööri Vesala siirtyy totisena kentän edestä toisen luokse, tarkaten milloin veden korkeutta, milloin virtaa. Ja Vesala kääntyy tyytyväisenä ja virkahtaa Orastolle, joka seisoo kunnioittavan kaukana laitteista:

»Ei maailma ole silti suurestikaan muuttunut entisestään, vaikka se onkin kehitellyt keinojaan. Kun muinaissuomalaiset — ja setä Väinämöinen — säännöstelivät veden laulamalla ja olisivat kai pysäyttäneet Hankaankin loitsuilla, niin me sen sijaan olemme kytkeneet sen — laskutikulla.»

VIIMEISEN vieraan lähdettyä ja auton hurahdettua pois toimitusjohtaja Sorvanen innostuu vielä kiertelemään voimalaitoksen sisällä tyytyväisenä, juttelee ulkona rannalla miesten kanssa ja viimein kiipeää mäkeä ylös kotiinsa. Koko talo näyttää tyhjältä, ja kun hän ei löydä muita ihmisiä, menee hän makuuhuoneeseen, jossa juuri heräävä perheen puolivuotias kuopus ojentelee käsiään. Hän koettaa jutella pojalle ja saadakseen karistetuksi pois juhlahumun viimeisetkin rippeet saa juuri laitetuksi kuivia vaatteita pöydälle ja on nostamassa poikaa vuoteestaan, kun Pirkko-rouva tulee kynnykselle:

»Eikö sinulla ole enää muuta tehtävää kuin olla lapsentyttönä?»

»Ei tältä päivältä. Ja onhan sekin jotakin, kun Sorvasen suvun kantaisä muuttaa tulevien sukupolvien Sorvasille kuivat housut jalkaan.»

»No menikö voimalaitoksella kaikki hyvin? Ja se nyt käy?»

»Se käy nyt», vastaa hän.

»Ja sinä pääset nyt viimeinkin lepäämään kaksi vuotta kestäneen tuijottelun, miettimisen, valvomisen ja unissakävelyn jälkeen! Onpa ihanaa, että saadaan vihdoinkin olla rauhassa!» huokaa rouva Sorvanen tyytyväisenä.

»Miten niin rauhassa?» kysyy aviomies.

»Sen vuoksi, kun ei ole tuota ainaista rakentamista.»

»Liian aikainen ilo...! Minulla on jo yksi kokonainen laatikollinen uusia töitä, vaikka en ole niistä puhunut.»

»Mitä? Ovatko nekin jotakin rakent...?»

»Ovat. Ja nythän työ vasta alkaakin. Enkös ole sitä vielä sanonut?»

»Mikä ihmeen työ?»

Hän kurkottaa lähelle rouvansa korvaa ja kuiskaa:

»Se on — salaisuus!»

»Voi taivas sentään!» huokaa rouva. »Kaksi vuotta olen odottanut rauhallista aikaa eikä sitä loppujen lopuksi tulekaan. Ja jos minäkin olisin tiennyt, mitä on mennä naimisiin tuollaisen piirustelevan robotin kanssa, niin...»

»... niin olisit etsinyt vaikkapa lehtorin tai papin? Olisihan se sopinut, sillä niillähän on lomaa aina ja ne pysyvät päivällisen aikaan kotona. — Ei, kuules, mutta olihan sinulla kerran sellainen haaleasilmäinen unilukkari ihailijana...! Miks'et ottanut sitä?»

»Älä höpise! Enhän minä nyt lapsenpiiaksi...»

»No ole sitten tyytyväinen omaasi.»

Pirkko-rouva nostaa pojan syliinsä ja sanoo:

»Niin olenkin. Ja jos totuuden sanon, niin tästäkin pojasta tulee insinööri!»

Samalla hetkellä, kun äiti menee nuorimman poikansa kanssa kylpyhuoneeseen, ilmestyy vanhin ovelle ja sanoo:

»Isä! Ukki on täällä.»

Lauri Sorvanen kiepahtaa pystyyn ja vetää arkitakin ylleen. Mitähän nyt on tapahtunut, kun Manne tulee ensimmäisen kerran poikansa kotiin? — Hän menee eteiseen, ja siellä on tosiaankin isä Manne ei tarjoa kättä eikä sano päivääkään, vaan virkahtaa alakuloisena ja alistuneena pojalleen:

»Pilasit kaiken...»

Mutta poika ottaa isänsä hatun, panee sen naulakolle ja ohjaa hänet sisään ennen kuin kysyy:

»Mikä nyt on hullusti?»

»No se saakelin vesi...! Nyt se tulvii joka paikkaan... Siellä kotonakin. Sitä on mennyt jo pirtin lattian alle, samaten sitä on saunassa lattian päälläkin. Ja perunakuoppa on vettä puolillaan. Äiti jo kantoi pirtistä liikoja tavaroita ulos, kun pelkäsi hukkuvansa. — Niin vain on, että meidän on mahdoton asua siinä...»

»No mutta sitähän minä sanoin jo ensimmäisenä päivänä», vastaa poika rauhallisena.

»Pitääkö meidän sitten muuttaa metsään asumaan?»

»Ei. Jo tätä rakennusta suunniteltaessa minä otin huomioon isän ja äidin asunnon ja olenhan pyytänyt teitä muuttamaan tänne. Teitä varten on yläkerrassa keittiö ja kaksi kamaria. Niissä ovat jo kalustotkin valmiina.»

Manne ei pysy istuallaan, vaan nousee seisomaan poikansa edessä ja kysyy:

»Tarkoitatko sinä, jotta...?»

»Tarkoitan. Ja minä tarkoitan myöskin sitä, että me kaksi aikamiestä voimme jo vähitellen lopettaa turhan vihoittelun yhden kosken takia ja sopia vanhat asiat.»

Manne tulee hiukan neuvottomaksi, sillä poika on saanut hänestä yliotteen. Kenkiinsä katsellen hän selittää:

»Enhän minä vihalla... Sovitaan pois vain...»

Mutta hän ei tarjoa kättään eikä edes hymyile, sillä se olisi turhan hempeätä näin miesväen kesken. Jotakin tehdäkseen ja neuvottomuuttaan peitelläkseen hän kopeloi laskujaan kuin etsien tupakkavehkeitään. Mutta poika avaa pöydällä olevan rasian:

»Tuossa kupissa on sikareja. Otahan siitä. En ole maistanut, mutta vieraat väittävät hyviksi. — Milloin te voisitte äidin kanssa muuttaa?»

Manne puraisee poikki sikarinpään ennen kuin vastaa:

»Niin, vaikeahan siinä on olla — veden varassa. Mutta eikö se kävisi vielä laatuun, jos siirrettäisiin vanha rakennus ylemmäksi mäelle?»

»Se on turha vaiva», sanoo poika vastaan. »Oikeastaan pitäisi silloin rakentaa kaikki uudelleen, sillä talohan on jo niin vanha ja laho. Ja samaten navetta ja talli. Ja kuoppaakin on vähän vaikea siirtää... Mennään nyt kuitenkin ensin katsomaan niitä yläkerran huoneita.»

Hän nousee ja isäkin näyttää olevan valmis. Mutta ennen kuin he lähtevät, sanoo Lauri Martti-pojalleen:

»Juoksepas viemään sana mummille, jotta hän tulisi heti tänne. Sano, että ukki odottaa jo!»

Portaat tömisevät, kun perheen vanhin vesa juoksee ulos ja kipaisee rantaa kohti. Eikä kesiäkään kauan, kun mummi kiipeää hämärtyvää mäkeä ylös Martin mukana. Lauri selittää hänelle heti asian, ja niin he kaikki kolme kiipeävät rakennuksen järvenpuoleisesta päästä yläkertaan. Siellä Lauri vääntää tulta ja alkaa selittää:

»Kun ajattelin, että te haluatte asua rauhassa omine puuhinenne, niin sen vuoksi annoin eristää tämän osan muusta, niin että tänne on omat portaatkin. Tässä on ensiksikin jonkinlainen ruokasali tai miksi tätä nyt sanoisi...? Ja toinen on tarkoitettu makuuhuoneeksi. Sitä varten siellä on syvennykset ja kaapit seinissä. Ja tämä kolmas on jonkinlainen olohuone, sillä keittiön puoli siitä vie vain pienen kaapin tilan.»

»Ja sähkövalo... Niin kirkasta!» ihmettelee ja ihastelee äiti.

»Niin, se on nyt Hankaan valoa», sanoo Lauri ja katsoo hymyillen isäänsä.

Sitten hän menee lieden luokse ja vääntää nappulaa:

»Tämä kuumenee oman laitoksen sähköllä.»

Hän sulkee jälleen virran, menee ikkunan luo ja avaa siellä lämpöjohdon:

»Ja huoneet lämmitetään Hankaan sähköllä.»

Hän siirtyy pesupöydän luokse ja antaa veden tuhista kuin koskesta:

»Ja veden tänne nostaa Hankaan sähkö.»

Ja ettei ihmeistä jäisi mitään näyttämättä, osoittaa hän kahvipannua ja silitysrautaa:

»Nuokin kuumennetaan Hankaan sähköllä.»

Kaisa on haltioissaan eikä osaa sanoa mitään, mutta Manne naurahtaa ja ymmärtää poikansa esitelmän Hankaan sähköstä. Hänestäkin on kaikki niin mukavaa, ettei ole mitään halua harata vastaan.

Ja asia näyttää olevan päätetty. Kun toiset viimein lähtevät alas, jättäytyy Manne tahallaan viimeiseksi, menee vielä ikkunan luokse ja katselee ulos. On tullut jo pimeä, mutta puiden takaa näkyy valaistu tie. Ja kauempana harjun juurella ovat pitkässä valkoisessa rakennuksessa kaikki ikkunarivit valaistuja ja itse rakennuksen kulmissa on suuret lamput, jotka valaisevat koko ulkoseinän ja tekevät sen niin juhlallisen näköiseksi.

Mutta kun Manne kuuntelee, on kaikki hiljaista.

Hankaan kohinaa ei kuulu, sillä Hangasta ei ole enää.

On vain voimalaitos.

II

TYÖ ON VAIN OSA ELÄMÄÄ

OY. KAIRAKOSKI

Ei ole pelkkä, sattuma, että samaan aikaan, kun työt Hankaalla kehittyvät viimeiseen vaiheeseensa ja itse voimalaitos on jo melkein valmiina telineittensä piilossa, huomataan selvästi toiminnanhalua ja havahtumista muuallakin Luostanjoen laaksossa. Ja ennen kaikkea teollisuudella jo vanhojen perinteittensä nojalla on tietysti omat mahdollisuutensa kehittyä.

Ja nuo perinteet ovatkin tavallaan hyvät. Olihan joen niskalla, Kairakoskella, jo vuodesta 1860 lähtien pieni rautaruukki omalta kohdaltaan edustamassa maan teollisuutta. Raaka-aineeksi kerättiin ruukkiin kaikki malmi Hiisveden rannoilta ja ylempien väylien varsilta ja valmistettiin takkiraudaksi. Mutta jostakin syystä ruukki kitui koko ajan ja sillä oli voitettavanaan kaikenlaisia hankaluuksia. Niinpä yksistään kuljetukset olivat vaikeat, sillä olihan matkaa kaupunkiin — ja siis myöhemmin rautatielle — kaikkiaan 35 kilometriä, ja koko tuotanto piti kuljettaa sinne. Kesäisin se kävi päinsä jokseenkin helposti hinaajilla pitkin Hiisvettä, vaikka se lisäsikin kustannuksia. Mutta talvella sen sijaan oli kaikki rahdattava hevospelillä maantietä pitkin. Vaikka ruukki olisi raaka-aineiden puolesta pystynyt vielä lisäämäänkin tuotantoansa, ei se jaksanut tehdä sitä muista syistä, ja niin jäivät tietysti kaikki suuremmat tilaukset saamatta. Ruukin omaksi salaisuudeksi sitten jäikin, miksi tuotanto alkoi vähitellen laskea, vaikka sen olisi pitänyt tasaisesti kohota — miksi vielä viime hetkessä yritettiin uusia johtoa, vaikka se olisi pitänyt tehdä jo varhemmin — ja miksi se viimein lopetti toimintansa kokonaan ja jätti rakennukset seisomaan tyhjilleen, vaikka olisi pitänyt etsiä uusia keinoja ja uutta uskoa toiminnan jatkamiseksi.

Luultavasti ainoa iloinen yllätys tämän ruukin koko toiminnassa olikin se, kun viimein saatiin ruukkirakennus ja samoin rappeutuvat työväen asunnot myydyksi eräälle uudelle yhtiölle, jonka nimi oli Oy. Kairakoski ja jonka tarkoituksena oli perustaa samalle paikalle puuhiomo.

Kairakosken hiomo perustettiin vuonna 1892, ja näytti siltä kuin se toisi tullessaan uuden ajanjakson koko laaksolle ja sen asujaimille Tosin se ei tietenkään ollut mikään edelläkävijä, sillä painettiinhan ensimmäinen sanomalehtikin hiokepaperille jo kaksikymmentäkuusi vuotta aikaisemmin. Mutta täällä oli kaikki kuitenkin suurta ja hiomon rakennuksella ja muissakin töissä sai uurastaa mukana myöskin paikkakunnan koko miehinen työvoima. Rakennustöissäkään ei näytetty sellaisia ihmeitä kuin kosken patoamista, sillä vesi johdettiin kourua pitkin pieneen turbiiniin, josta saatiin voima. Tällä tavoin hiomon tarpeeksi käytettiin vain pieni osa kosken voimasta, ja suurin osa siitä meni edelleen hukkaan seutukunnan kauneusarvojen hyväksi. Mutta olihan komeata keskustella ja kuulla toisten kertovan, että itse hiomo toimi turbiinivoimalla ja hiomakoneet kytkettiin suoraan turbiiniakseleihin.

Vuosien mukana tuo lähes miljoonan markan pääomalla perustettu hiomo kasvoi ja laajensi toimintaansa. Sen yhteyteen perustettiin pieni sahakin, joka kuitenkin toimi oikeastaan vain kotitarvesahana ja siinä sivussa tyydytti lähimmän ympäristön sahatavaran tarvetta kaupunkia myöten. — Niin, ja tietysti myöhemmässä vaiheessa oli hiomolla oma pieni voimalaitoskin valaistusta ja sensellaista varten. Talvi-iltoina, kun lähiseudun asukkaat silmäilivät pimeälle taivaalle ja näkivät siellä hiomon valojen kajastuksen, katselivat he sitä hartaampina kuin parhaimpia revontulia, sillä revontulethan saattoi jokainen jotenkuten ymmärtää, mutta sähkövalo oli sentään jo ihmeellistä. Ja lähestulkoon ihmeellistä se oli tehtaan omankin väen mielestä. Tosinhan sattui voimalaitoksella sellaisia ihmisälyn rajoittuneisuutta kuvaavia tapauksia kuin hihnan luiskahduksia, mutta pienet vahingot ja kärsivällisyys kuuluivat välttämättömänä osana tekniikan ihmeisiin. Sillä jos nyt sattui tuollainen mitätön juttu kuin hihnan luiskahdus, niin koko hiomo sai olla milloin viisi, milloin kymmenen tai kaksikinkymmentä minuuttia pilkkosen pimeässä, kunnes koneenhoitaja otsa hiessä sai maailman jälleen valkenemaan. Vaikka tuollaiset luiskahdukset sattuivat useita kertoja viikossa, ei se silti ollut mikään tapa eikä myöskään häirinnyt ketään. Sillä pimeänä aikana odotteli itse hiomon tirehtöörikin valon koittamista jälleen ja piteli jo valmiiksi kastettua kynää kädessään jatkaakseen sitten taas kirjoittamista. Samaten kirjanpitäjä asetti heti, kun huone alkoi pimetä, etusormensa oikean numerosarakkeen kohdalle ja piti sitä siinä uskollisesti koko ajan, ettei tarvitsisi laskea uudelleen alusta alkaen. Työläiset taas samaan aikaan huokaisivat helpotuksesta ja lähtivät ulkoilmaan tupakalle toivoen itsekseen, ettei koneenhoitaja saisi sitä siunattua remmiä paikoilleen ennen kuin tämä piipullinen on poltettu...

Kun hiomo toimi kymmenen vuotta, kuoli sen ensimmäinen ruotsalaissyntyinen tirehtööri ja tilalle tuli lähikaupungin mies, joka tunsi Kairakosken ympäristöineen ja ihmisineen jo vanhastaan. Hänen nimensä oli aluksi Randén, mutta heti Kairakoskelle tultuaan hän muutti nimensä Raitaseksi ja osoittautui muutenkin kunnon mieheksi. Huomasi kaikesta, että hän tahtoi olla esimerkkinä koko seutukunnalle ja pyrki kehittämään sitä kaikin voiminsa. Niinpä hän innostui maanviljelykseenkin, osti itselleen Taustan hovin ja alkoi panna sitä kuntoon, huolehti työväen oloista, perusti soitto- ja palokunnan ja rakennutti pienen seuraintalon. Ja tuossa uudistustyössä häntä innokkaasti avusti oma poikansa — ylioppilas Jaakko Raitanen — joka oli niin innokas puuhaaja, että yritettyään hiukan lueskella Helsingissä unohtui siellä kuoroihin ja muihin harrastuksiin niin perusteellisesti, ettei luvuista tullut koskaan valmista. Sen vuoksi ylioppilas Raitanen meni ensin hiomon palvelukseen, mutta, sitten myöhemmin elämäntoverin löydettyään siirtyi isännäksi Taustan hoviin.

Isä Raitasen aikana muuttui hiomo toisenlaiseksi, työt luistivat ja tavatkin olivat toiset. Ja muutos oli niin perusteellinen, ettei häntä itseäänkään enää sanottu tirehtööriksi — niinkuin edeltäjää ja muita kunnianarvoisia miehiä — vaan ihan tavalliseksi johtajaksi. Ja johdon puolella oli uutta sekin, ettei johtajan asunnossa enää pidetty koko maakunnan hienoston keskeisiä konjakkijuhlia ilotulituksineen eikä johtajan rouva enää saanut sotkeutua itse hiomon eikä edes konttorinkaan töihin eikä henkilökunnan asioihin.

Kairakosken hiomo nosti parin vuoden aikana tuotantoansa lujasti lisäämättä silti kustannuksia pennilläkään. Niinpä vuoden 1905 paikkeilla olikin hiomolla pieni loistokautensa ja sen palveluksessa oli kaikkiaan — yhdessä sahan kanssa — satakunta henkeä. Niihin aikoihin se sai uuden kartonkikoneensa ja valmisti vuosittain lähes kolmetuhatta tonnia valkoista puupahvia. Mutta siihen aikaan olivatkin kaikki vilkkaasti liikkeellä. Kesäisin huohottivat hinaajat Hiisvettä edestakaisin perässään pitkät proomurivit, ja talvisin arvelivat seutukunnan pientilalliset tulevansa upporikkaiksi rahdinajossa. Tuotanto kun piti yhä ajaa kaupunkiin. Kairakosken ja Taustan kylien hevosparat hikoilivat ja luultavasti manasivat omaa hevosen-kohtaloansa jouduttuaan palvelemaan uuden maailman ikuista kiirettä ja työntouhua. Ja vielä seuraavana kesänäkin laitumella lihoessaan ne muistelivat viimetalvisia pistokkaan sivalluksia selässään ja levottomina odottelivat seuraavaa talveaan tekniikan palveluksessa...

Mutta seuraavana talvena ei hevosilla enää ollutkaan kiirettä, sillä jo syksyllä johtaja Raitanen kuoli sydänhalvaukseen ja siten jätti hiomon toisiin käsiin ja Taustan hovin kiinnityksineen päivineen ainoalle pojalleen. Näin alkoi yhden ainoan miehen mentyä jälleen hiljaisempi aika, ja silloisen johtokunnan ja tilikirjojen salaisuudeksi jäi, miksi itse hiomo alkoi jälleen entisen rautaruukin perinteitä noudatellen lisätä kustannuksiaan ja samalla tasaisesti vähentää tuotantoaan. Sehän oli tietysti nurinkurista, mutta asiaa ei voinut auttaa enempää itse johtokunta, ei edistyvä puutavarateollisuus eikä lisääntyvä kysyntäkään. Se oli tosiasia, ja niin tyytyi hiomo vuosi vuodelta yhä sitkeämmin noudattelemaan vain eräänlaista vaatimattomuuden periaatetta.

Nämä Luostanjoen teollisuuden historian alkulehdet olivat siis vaatimattomat, mutta silti omalla tavallaan kauniit. Ja yksi hyvä puoli niillä oli: ne eivät voineet tulla enää vaatimattomammiksi, mutta sen sijaan kyllä kauniimmiksi. Ja tuon tyylisinä kaikki jatkui tasaisena vuosi vuodelta yhtiön vuosikertomuksissa, kunnes niitä karttui johtokunnan kaappiin kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä. Maailma alkoi kaikkialla ympärillä kohista uusia tapahtumia ja virtauksia, mutta Luostanjoen rantoja nuo kaikki eivät paljonkaan häirinneet. Ja vaikka Kairakosken hiomolla henkilökunta vaihtuikin johtajasta ajomiehiin asti, ei siellä ollut sen suurempaa hälinää enää koskaan. Viimeisenä johtajana tuli sinne jostakin kaukaa pulleavatsainen H.I. Vannila, joka kiireistä puheen ollen tavallisesti filosofoi rauhalliseen tapaansa, että parempi on juoda vaikka yhtä totia vähemmän, kunhan vain saa juoda sen rauhassa. Ja tuohan sopi niin äärettömän hyvin yhteen koko paikkakunnan yleisen hengen kanssa, että parempi on syödä köyhää ja kuivaa leipääkin, kunhan saa syödä sen rauhassa — kuin vetäistä vieras ja valkoinen nisupala iankaikkisen kiireen vuoksi henkeensä ja tukehtua siihen...

Tuollainen on Kairakosken pieni historia ja tuollaiset ovat ajatukset, kunnes siellä eräänä aamuna herätään ankaraan nykyisyyteen ja huomataan uuden ajan tulla humahtavan koko Luostanlaaksoon. Oikeastaan kaikki heräävät siihen, kun erään varhemmin puhutun vieraan ostajan edustajana hiomolle ilmestyy viimein joku pojanjolppi, sanoo nimekseen insinööri Vesala ja alkaa ilman aprikoimista vedellä voimajohtoja Hankaalle. Ja sitten alkaa itse Hankaalla sellainen pauke ja tärske, että ikkunat helisevät täällä asti ja jokaisen ihmisen rauha ja onni ovat mennä sekaisin eto hulinassa. Huomataan, että nyt onkin jo tullut vielä uudempi aika, työn vauhti ihan puistattaa ja mieli tekee pysytellä kiltisti sivussa koko menosta. Niin jäädään omassa passiivisuudessa kaikesta jälkeen eikä huomata edes sitä, että kotoinen jumalan korvike on kadonnut eikä uutta ole tiedossakaan. Ja kaikki ihmiset alkavat puhua vain Hankaasta, olipa se sitten hyvää taikka pahaa.

Ja tuo puhuminen leviää vähitellen muuallekin. Onhan nyt tietysti jo aikaisemminkin joskus kuvailtu sanomalehdissä Luostanjokea matkailunähtävyytenä, mutta nyt siitä puhutaan jo teollisuuden yhteydessä. Johan on pitkät ajat ollut kaupungista rakenteilla rautatie Kairakoskelle — ja myöskin yhtä pitkät ajat pysäyksissä. Mutta jo samoihin aikoihin, kun voimalaitos alkaa valmistua, aletaan jälleen puhua rautatiestä ja sen rakentamiselle pistetään vauhtia. Vaikka näihin asti onkin sanottu, että rata on tulossa »vasta kahdenkymmenen kilometrin päässä», kerrotaan nyt innokkaammin, että se on tulossa »jo kahdenkymmenen kilometrin päässä». Ja nyt ei tyydytä enää rakentamaan vain yhdestä päästä, vaan toinen roikka lähtee Kairakoskelta päin tulijoita vastaan. — Mutta mistä tuo kumma kiire, oikeastaan johtua, siihen ei osaa kukaan vastata.

Mutta jossakin sentään tiedetään oikea syy, vaikka se onkin monen mutkan takana. Kairakosken puuhiomon kaikki osakkeethan omistaa valtio. Hiomon hallintoneuvostoon kuuluu joukko sellaisia julkisen elämän eturivin miehiä, jotka nauttivat ehdotonta arvovaltaa kuka tiedemiehenä, kuka ansioituneena puoluejohtajana ja kuka kaukonäköisenä kansantalousmiehenä. Kuuluvatpa heistä monet samanaikaisesti useammankin teollisuuslaitoksen hallintoneuvostoon, joten Kairakosken hiomolla on kyllä takanaan pätevä asiantuntemus.

Mutta kuinka ollakaan, niin joka tapauksessa Hankaan voimalaitoksesta ja koko Luostanjoen teollistamisesta puhuttaessa aletaan Helsingissä olla vähitellen sitä mieltä, ettei Kairakosken toiminta tuollaisenaan enää jatkuvasti lyö leiville, että se on saatava kokonaan nykyhetken vaatimuksia vastaavaksi, että sitä on laajennettava ja tehostettava ja että siihen on saatava kerta kaikkiaan uutta voimaa ja henkeä. Ja laajentamisesta puhuttaessa tullaan siihen tulokseen, että olisi edullisempaa luovuttaa yhtiön osakkeita myöskin yksityisten haltuun, sillä puhtaasti valtion laitoksena Kairakoski tulee aina pysymään enemmän tai vähemmän museo-yhtiönä. Tehdäänkin siis siten, että valtio pitää hallussaan osan osakkeista, mutta myy niitä toisen osan eräille tunnetuille yksityisille teollisuusmiehille ja osan niille samoille arvovaltaisille eturivin miehille, jotka ovat tähänkin saakka kuuluneet yhtiön hallintoneuvostoon. Näin ollen muuttuu itse hallintoneuvoston kokoonpanokin, sillä eiväthän sen entiset jäsenet voi enää edustaa samanaikaisesti itseään ja valtiota, vaan valtio asettaa omiksi edustajikseen kokeneita teollisuusmiehiä On kummallista havaita, miten yhtiön asiat yht'äkkiä aivan kuin nytkähtävät liikkeelle. Nekin miehet, jotka ovat tähän asti valtion edustajina toimineet parhaimpansa mukaan, saavat uutta intoa ja toiminnanhalua ja myöskin uusia ajatuksia, kun heidän omat rahansa ovat liossa. Pienen Kairakosken asiat, joita tähän asti ei ole julkisuudessa edes mainittu eikä aina muistettukaan, joutuvat nyt ainutlaatuisen huomion kohteeksi ja Kairakoskesta puhutaan jo niin paljon, että Hangaskin jää sen rinnalla varjoon. Ei mene yhtään päivää, etteivät johtavat sanomalehdetkin kirjoittaisi Kairakosken suuresta tulevaisuudesta ja merkityksestä teollisuuden palveluksessa. Monet muut suuremmat teollisuuslaitokset tietysti ihmettelevät tuollaisen hälinän syytä, sillä jokainenhan tuntee hyvin Kairakosken tuotannon ja myynnin. Mutta joka tapauksessa Kairakosken nimi mainitaan jo useampaan kertaan eduskunnan istuntosalissakin, ja pian siellä tehdään aloite määrärahan pikaisesta myöntämisestä rautatien rakentamiseksi valmiiksi Kairakoskelle asti. Puhutaan siitä, että liikenne voitaisiin avata sinne jo seuraavana syksynä, muuten olisi viivästyminen häpeäksi koko maalle. Ja niin sitten asian tullessa esille eduskunnassa määräraha myönnetäänkin 125 äänellä 50 vastaan kahdenkymmenenviiden edustajan ollessa poissa istunnosta. Avoimessa äänestyksessä ovat numerot hiukan toiset, nimittäin myöntämisen puolesta 126 ja sitä vastaan 49. Tarina nimittäin kertoo, että eräs Luostanjoen laaksosta kotoisin oleva edustaja — hän on Hiisveden naapurikunnasta Kolkinmaalta — ei soisi rautatietä Hiisvedellekään kunnan halki sen vuoksi, kun se ei kerran leikkaa Kolkinmaata eikä hyödytä sitä millään tavalla. Lippuäänestyksessä hän siis pelkästä kateudesta naapuripitäjää kohtaan on asiaa vastaan, mutta kun hänen valitsijoitaan on myöskin Hiisvedeltä, ei hän julkisesti voi tehdä asiasta numeroa. — Muuten on lisättävä vielä, että tuo rautatielle niin myönteinen päätös johtuu siitä, että melkein kaikkien puolueiden johtajat ovat osakkaina uudelleen muodostetussa Kairakoski-yhtiössä.

Uusi ja ripeä henki on vallalla Kairakosken uudessa hallintoneuvostossa, ja sen puheenjohtajaksi tulee sama vuorineuvos, joka jo ennestään on Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana. Ollaan sitä mieltä, että juuri nyt on päästävä toimimaan kunnollisesti ja sen vuoksi tehtävä tarkat suunnitelmat kosken vastaisesta käytöstä. Ajatellaan hiomon laajentamista ja puhutaan myynnistä. Mutta ei, sanovat siihen teollisuusmiehet. Entisellä hiomolla ei tehdä yhtään mitään! Eikä entisellä sahalla senkään vertaa! — Kun selluloosan kysyntä on nyt kasvanut suuresti ja tulee yhä kasvamaan, on sinne rakennettava kunnollinen sulfaattiselluloosatehdas. Mutta oikeastaan voitaisiin jo sitä ennen rakentaa uusi ja suuri saha, sillä osa sahan jätteistähän voidaan käyttää sulfaattitehtaan raaka-aineena, hyvät herrat...

Ja kun vielä selvin numeroin osoitetaan sulfaattiselluloosan ja sahatun puutavaran kysynnän lisääntyminen, ei toimintahaluinen hallintoneuvosto voi muuta kuin tehdä asiassa nopean päätöksen. Mutta pian kokoonnutaan uudelleen päättämään pääomasta, sulfaattitehtaan ja sahan paikasta, ja kun jälleen parin viikon kuluttua on uusi kokous, on siinä jo esillä johtajakysymyskin. — Mistä saadaan sulfaattitehtaalle ja sahalle yhteinen johtaja? Mistä saadaan sellainen mies, joka oivallisena suunnittelijana, kylmäpäisenä ja rautaisena organisaattorina ja lisäksi vielä hyvänä liikemiehenä pystyy panemaan molempien tehtaiden pyörät käyntiin ja lisäksi valvoo senkin, että ne pyörivät samaan tahtiin? Niin, ja pystyykö hän vielä myymään sen, minkä koneet ehtivät valmistaa?

Silloin vuorineuvos — joka siis on puheenjohtajana — vetää liivinsä taskusta esiin linkkuveitsen, avaa sen, pyöräyttää sen terällä hitaasti ja huolellisesti poikki sikarin pään ja sanoo sitten:

»Minä tiedän miehen, joka täyttää ainakin ensimmäiset ehdot. Hänen liikemiestaipumuksistaan en tiedä mitään, sillä hän ei ole koskaan joutunut tekemisiin myynnin kanssa.»

»Jaa jaa! Mutta myynti on yhtä tärkeä juttu kuin kaikki muukin», sanoo professori, joka hiljakseen aikoo järjestää oman vävypoikansa tehtaitten johtajaksi.

»Niin noh! Tietystihän se on tärkeä, mutta tuollainen laitos ei pyöri laisinkaan, ellei johtajalla ole kunnollista järjestelytaitoa», vastaa siihen eversti evp., joka sotilaana tietää hyvin organisoinnin merkityksen suurliikkeessä. Hän on vapaussodassa ylennyt huoltopuolella entisestä kapteenista everstiksi, mennyt naimisiin erään varakkaan puutavaramiehen tyttären kanssa, joutunut siten muuttamaan alaa ja nyt toivoo hiljakseen paikan vaihtoa Kairakoskelle, pitää sen vuoksi itseään ensiluokkaisena organisaattorina ja puhuu sen puolesta: »Sitä paitsi myyntiä tulee suuresti helpottamaan se, että ennen pitkää kysyntä on yhtä suuri kuin tuotantokin — niin että kaikki menee kaupaksi itsestään. Mutta tehtaan nykyinen tila on hyvänä varoituksena siitä, ettei pitäisi unohtaa muitakaan ominaisuuksia.»

»Kuka se sinun ehdottamasi mies on?» kysyy ministeri vuorineuvokselta, joka on saanut sikarinsa jo syttymään.

»Hyvä mies joka tapauksessa», vastaa vuorineuvos. »Paha vain, että hän on jo erään toisen yhtiön johdossa.»

Nyt eversti evp. luulee vuorineuvoksen tarkoittavan todellakin häntä ja kiirehtii sen vuoksi sanomaan:

»Se nyt ei ole mikään este! Maksetaan miehelle hyvin, niin kyllä hän siirtyy heti meille.»

»Hänen nimensä?» kysyy professori peläten pahinta vävynsä puolesta.

Vuorineuvos puhaltaa ensin paksun savupilven lamppua kohti ja sanoo sitten:

»Hankaan voimalaitoksen toimitusjohtaja, insinööri Sorvanen.»

Joku herroista viheltää lyhyesti ja merkittävästi, toinen sanoo mietteliään »tsjaan», eversti istuu kulmat rypyssä ja professori remputtaa hermostuneena auki ja kiinni salkkunsa lukkoa. Mutta sitten keskustelu jatkuu. Huomataan sama seikka, minkä insinöörit Orasto ja Vesala keksivät jo aikaisemmin, että Hankaan voimalaitoksella ja uudella Kairakoski-yhtiöllä on oikeastaan samat omistajat, nimittäin osakkaista on valtio yhteinen, ja yksityisistäkin on suurin osa aivan samoja nimiä. Sitä paitsi Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja on myöskin tämän hallintoneuvoston puheenjohtaja ja jäsenistäkin on kaksi miestä molemmissa yhteisiä. Niin että mehän olemme oikeastaan sama yhtymä, eikö niin, hyvät herrat?

»Tilaa heti puhelu Sorvaselle ja pyydä häntä tulemaan tänne Helsinkiin neuvottelemaan!» innostuu ministeri puhumaan vuorineuvokselle. »Kysy häneltä suoraan, haluaako hän muuttaa meille.»

»Ei hätäillä», ehdottaa professori voittaakseen aikaa. »Minä olen sitä mieltä, että ensin neuvoteltaisiin Hangas-yhtiön kanssa siitä, voitaisiinko molemmat yhtiöt yhdistää saman johdon alaisiksi. Jos voimalaitos suostuu siihen, niin silloinhan voitaisiin kyllä puhua asiasta Sorvaselle.»

Hän toivoo hiljakseen, ettei Hangas-yhtiö suostuisi, joten asia saisi sikäli uuden käänteen. Mutta kun hänen ehdotuksensa tuntuu melko asialliselta, on vuorineuvoskin samaa mieltä ja sanoo:

»Tehdään niin. — Mutta luuletteko, että Sorvanen jaksaa hoitaa molemmat yhtiöt samalla kertaa?»

»Käyttäköön apulaisia!» virkahtaa ministeri huolettomana.

Siihen kokous päättyykin tällä kerralla, mutta jo viikon lopulla kokoontuvat melkein samat miehet neuvottelemaan itsensä kanssa yhteistoiminnasta. Helsingin suurimman ravintolan kokoushuoneessa leijailevat suuret ajatukset ja sikarinsavu. Ja viimein, kun kaikki näyttää olevan periaatteessa selvää ja paria poikkeusta lukuunottamatta molempien yhtiöiden miesten mielipiteet samat, tilaa vuorineuvos puhelun Hankaalle ja saa langanpäähän toimitusjohtaja Sorvasen. Tämä taas luulee asian koskevan voimalaitosta ja kiirehtii jo heti autoonsa ja on vielä samana iltana Helsingissä. Sorvanen hieman hämmästyy kuullessaan molempien hallintoneuvostojen päättäneen hänen asiastaan ja sopineen hänen tulevaisuudestaan periaatteessa, ja kun hän ei keksi parempaa veruketta, virkahtaa hän:

»Ei minulla ole aikaa tonkia Kairakosken tunkioita! Vuorineuvoshan itse tietää hyvin, että neljännes Hankaan voimasta on vielä myymättä. Sille täytyy saada ostajat, sillä ei ole varaa seisottaa yhtä turbiinia ja antaa veden vuotaa hukkaan.» >

»Käyttäkää apulaisia! Jättäkää voimalaitoksen hoitaminen toiselle miehelle. Samaten voi joku ammattimies vastata sahan ja sulfaattitehtaan työstä. Siis kullakin tehtaalla on oma johtajansa, mutta te valvotte vain sitä, että koko konserni soittaa samaa teemaa. — Tiedättekö itsellenne sopivia apulaisia?»

»Kyllä.»

»Ketä?» kysyy vuorineuvos ja avaa sikarikotelonsa.

»Kiitos, minä en polta. — Eräs hyvä mies on insinööri Orasto voimalaitoksella. Olen pitänyt häntä juuri tällaisten tapausten varalle, sillä olen aavistanut tämän tulevaksi. Ainoa vika insinööri Orastossa on se, että hän on nuori.»

»Ja minä kun olen koko ajan ollut huomaavinani, että te pidätte nuoruutta vain ansiona», virkahtaa vuorineuvos. »Mutta älkäämme nyt takertuko nimiin. Te itse voitte valita apulaisenne ja tehdä heistä ehdotuksen hallintoneuvostolle. — Onko asia nyt selvä? Ja suostutteko tällaiseen järjestelyyn?»

Vuorineuvos katsoo tiukasti Sorvaseen, mutta tämän ilme ei muutu hiluistakaan hänen vastatessaan:

»Suostun.»

»Siispä kättä päälle!»

»Tässä on, vuorineuvos», virkahtaa Sorvanen melkein pitkästyneenä koko keskusteluun ja ojentaa kätensä.

Vielä samana iltana toimitusjohtaja Sorvasta evästellään eräissä asioissa ja samalla tiedustellaan, milloin hän voisi tuoda ensimmäiset suunnitelmansa nähtäviksi. Tämä taas ei lupaa mitään varmaa, mutta muistaa kuin ohi mennen, että Hankaan myymättömästä voimasta tulee tietysti osa saamaan kauppansa uusiin tehtaisiin. Niin että sekin huoli on nyt pienempi.

Sitten Sorvanen katsoo vaistomaisesti kelloaan, ja siitä huomaavat toiset kysyä kohteliaasti, onko hänellä kiire. — Niin on, mutta sitä ei Sorvanenkaan sano, ettei hänellä ole oikeastaan mitään muuta tehtävää kuin ennen lähtöään ostaa kaupoista ne viemiset, jotka hän on luvannut kolmelle pojalleen: vanhimmalle ensimmäisen ja oikean puukon kalamatkoja varten, keskimmäiselle rakennuspalikat ja nuorimmalle helistimen.

Mutta itse asialla hän ei vaivaa päätään enää laisinkaan.

KOTIIN TULTUAAN hän ei tietystikään kerro koko asiasta kenellekään, kun se kerran on toistaiseksi salainen, mutta hautoopahan eräitä seikkoja pari kolme päivää ja soittaa sitten eräänä iltapäivänä insinööri Orastolle muina miehinä asialliseen tapaansa:

»Mitä tekemistä teillä on nyt?»

Orasto on kiitollinen sattumalle, kun voi luetella pitkän rivin kiireitä ja töitä, jotka hänen pitäisi suorittaa heti. Mutta toimitusjohtaja tuntuu olevan kuitenkin toista mieltä ahkeruusluettelon tarpeellisuudesta, koskapa huomauttaa rauhallisesti:

»Noh, ei siis mitään tärkeätä... Mutta kuulkaahan nyt! lapasin äskettäin muutaman miehen, joka kertoi minulle, että Hiisvedessä on Lukinsalmen tienoilla suuria kuhia. Me lähdemme nyt uistelemaan sinne. Tulkaa asuntooni puolen tunnin kuluttua. Ja laittakaa uistimeenne hyvin raskaat painot, jotta se kyntää järven pohjaa myöten. — Sopiiko?»

»Kyllä sopii», myöntää Orasto ja hymyilee itsekseen, sillä jo vanhastaan hän tietää, ettei esteitä yleensä saa olla olemassakaan, että tällaiset yksityisiltäkin näyttävät harrastukset kuuluvat suorastaan palvelukseen ja — mikä hauskinta — nämä Sorvasen varsin viattomiltakin näyttävät hankkeet saattavat olla joidenkin suurempien tapahtumien enteinä. Ja juuri tällaiset soitot merkitsevät tavallisesti sitä, että jotakin on tekeillä, ja sen vuoksi Orasto koettaa toimintahaluisena hauislihastaan ja hymyilee ylhäisesti ja arvoituksellisesti toverilleen Vesalalle:

»Ilmapuntari heiluu taas!»

»Anna heilua! Elämä onkin ollut jo pitkän aikaa niin kuivaa», huokaa Vesala.

Orasto menee toimitusjohtajan luokse, kantaa kalastusvehkeet haavia myöten autoon, ja niin he lähtevät ajamaan. Portista kääntyessä he näkevät viimeisenä vilauksena Pirkko-rouvan nousemassa portaita yllään värikäs puku ja kädessään kukkakimppu ja vanhan Mannen leikkivän pihassa kolmen pojanpoikansa kanssa. Niin jää taakse Vahisen liikepalatsi, jonka pihassa on ainainen meno ja melske, jää Taustan hovi, jonka entinen valkea maali on jo harmaantunut ja orapihlaja-aita villiytynyt ja jonka nurmettunutta käytävää pitkin kuljeskelee joutilaana asioitsija Hitukka kädessään kävelykeppi ja päässään uusia ajatuksia punoen, miten ihminen voisi rikastua vähimmällä vaivalla. Ja kuin ikuisen rakentamisen ja koskaan loppumattoman työn vertauskuvana jää vasemmalle Vilhonhovi koivikkoineen, Taustan kylässä on tien varrella kyyhöttäviin torppiin ilmestynyt rikkinäisten veräjäin tilalle oikeat portit, seinustalle entisen kessupenkin paikalle helottavan punaiset unikkoryhmät ja ikkunoihin kukkivat palsamit ja palttinaiset puoliverhot. Kauempana peltojensa keskellä olevat isommat talot ovat rakentaneet täältä suurelta tieltä omat lyhyet, talon pihaan johtavat tieosuutensa aivan kuin odottelemaan sitä toivottua tapausta, että pihaan ajaa ensimmäisen kerran hauskasti huriseva ja kiiltäväpintainen auto. Pellontaus on maalannut vuoraamattoman talonsa punaiseksi ja nurkkaukset valkoisiksi, mutta Ahola, jonka talossa on vuoraus jo vanhastaan, on maalauttanut kaiken puhtaan valkoiseksi ja hankkinutpa vielä jostakin rivin hopeapajujakin tiensä varteen.

Ja sitten jo alkaakin se metsäinen taival, jonka takana on Kairakosken hiomo kaikkine perinnäistapoineen ja sen mukaisine oloineen. Ja siihen maailmaan kuuluvat toisaalta välttämättömänä osana nelipyöräiset vaunut, joilla istuen, haulikko polviensa välissä, hiomon johtaja H.I. Vannila ajelee lähemmäksi Vanakorven metsästysmaita. Ja auton ajaessa ohi hän tahtoisi katsoa vielä sen jälkeenkin uteliaana Hankaan herrain hankkeista, mutta ei viitsi kääntää paksua niskaansa niin paljoa, vaan sen sijaan kysyy ajajalta:

»Mihinkä ne nyt...?»

»En tiedä», vastaa toinen, ja niinpä ei Vannilakaan tiedä, että tämä Sorvasen matka hipoo hyvin läheltä häntä itseäänkin eikä vain Kairakosken hiomoa.

Niin, ja toisaalta tuohon tiekuvaan liittyy yhtä tärkeänä osana lapikasjalkainen ja riippuvahousuinen vanhahko työmies, joka asuu jossakin kauempana ja nyt uuden työvuoron alkaessa kiirehtii Kairakoskelle selässään tukkilaisen avara ja nahkainen eväslaukku, joka repsahtelee leppoisasti takapuolen päällä samassa tahdissa kuin mies hiljakseen hyräillen astuskelee pihkantuoksuista tietään.

Parin minuutin kuluttua he ovat sivuuttaneet Kairakosken tiehaaran, kääntyneet kaupunkiin menevälle tielle ja muistaneet kumpainenkin pari kouluvuosien aikaista kalajuttua, kun Sorvanen pysäyttää Lukinkankaan kohdalla auton ja käskee kuljettajan tulla hakemaan heidät samasta paikasta tasan kolmen tunnin kuluttua.

Orasto, joka on jo hiljakseen epäillyt, ettei ehkä olekaan mitään erikoista tulossa, miettii nyt itsekseen:

»Ahaa! Kyllä se sittenkin touhuaa jotakin. Ja aivojakin tarvitaan varmasti, sillä ei suinkaan se aio soudattaa minulla kolmea tuntia yhteen menoon.»

Hän raapii vaistomaisesti tukkaansa hatun alta ja kääntyy Sorvasen jälkeen metsäpolulle, joka kuulemma vie Lukinsalmelle. Kuivan kangasmaiseman halki pujotellaan puita ja kiviä kierrellen neljännes tunnin verran ja viimein saavutaan mökille, joka on rinteellä lähellä Hiisveden rantaa. Ja koko matkalla ei kumpikaan sano muuta ennen kuin vasta mökin luona kiivetessään riukua pitkin aidan yli virkahtaa Sorvanen:

»Loistava tien pohja — tuo, jota pitkin tultiin. Ei tarvitse muuta kuin kaataa metsä nurin, niin tie on valmis. Samaten rautatiekin... Mutta poiketaanpa tuonne mökkiin kysymään venettä lainaksi...»

Niin poiketaankin. Pirtissä on nainen parin lapsensa kanssa, ja Sorvanen vilkastuu puhuttelemaan lapsia ja siinä lomassa äitiäkin. Orasto ihmettelee viipymistä, mutta polttelee silti rauhassa tupakkaansa ja kuuntelee toisten keskustelua.

Nainen, jolla on suuret ja kosteat silmät ja punoittavat poskipäät ja joka silloin tällöin keskustelun lomassa yskähtää kuivasti, vastailee Sorvasen kysymyksiin:

»Vastahan tämä poika on kahdeksan kuukauden ikäinen. — Jo kolme viikkoa se on ryöminyt ja osaa jo sanoa 'äitä'.»

Hän näyttää olevan tyytyväinen poikaansa, vaikka tällä onkin selvästi riisitaudin oireina väärät sääret.

»Onko tämä maa teidän omanne?» kysyy Sorvanen.

»Eihän tämä oma ole, vaan Kairakosken. Tehtaalla ei riitä työväelle asuntoja, ja sen vuoksi pitää olla näin kaukana.»

»Teidän miehellänne on pitkä matka työhön.»

»Pitkähän se on. Ja talvisin tämä pirtti on kylmä. Lapset pyrkivät saamaan kaikenlaisia tauteja. Viime talvena tuo kahdeksanvuotias tyttökin sai ensin anginan ja sitten nivelreumatismin, niin että polvet turposivat 34 senttiä paksuiksi. Lääkärinhoito on kallista pienipalkkaiselle. — Vaikka se hyvä puoli tässä mökissä on, että vuokra on halpa, ja lisäksi saa viljellä perunaa tuossa aholla.»

»Mutta sehän on kuivaa hiekkaa! Eihän siinä mitään kasva. Oletteko itse ollut työssä hiomolla?» sanoo vieras.

»Hiekkaahan se on, mutta kun lujasti työtä tekee, niin kasvaahan se hiukan. — Olin minä itsekin hiomolla työssä, mutta kun tämä lapsi tuli, niin en nyt pääse mihinkään kotoa. Eihän tätä voi yksin jättää.»

»Eipä tietenkään. — Miten — onko teillä venettä? Meidän piti tämän toverini kanssa hiukan kalastella ja olisi lainattu pariksi tunniksi.»

»Ei meillä ole. Mutta jos menette tuonne toiseen torppaan — tuosta navetan kulmalta lähtee polku — niin siellä kyllä on.»

Miehet lähtevät. Kun Sorvanen pistää tytön käteen kymmenmarkkasen namusrahaksi, karahtaa tämä punaiseksi ja katsoo ujona maahan ja äiti hymyilee kiitollisena ystävällisille herroille ja kehoittaa tytärtään:

»Niiaa nyt — noh, paremmin, Kaija! Mitä sinä tuolla tavalla...»

Kun he pääsevät polun alkuun, virkkaa Sorvanen:

»Kairakosken tehdas hoitaa huonosti asiansa. Itse tehdas on kuin romuvarasto. Ja vaikka on maata ja puita, niin eivät viitsi järjestää paremmin asuntokysymystä... Ei, mutta tästähän minä keksinkin! Mennäänpäs jonakin iltana joukolla Kairakoskelle opintomatkalle — nimittäin katsomaan ja oppimaan, miten ei saa asioitaan hoitaa... Voitte puhua siitä myöskin Vesalalle.»

Puolen kilometrin päässä on järven rannalla toinen samanlainen torppa. Jo pihalle kuuluu kahden lapsen itku, joita kolmas yrittää hillitä milloin uhkaillen, milloin lepytellen. Miehet seisovat hetken portailla katsellen järvelle ja astuvat sitten sisään kysyen isää taikka äitiä.

Täällä on vielä totisempaa kuin edellisessä paikassa. Isä ja äitikin kulkevat työssä Kairakoskella ja vanhin lapsi hoitelee sillä aikaa kahta nuorempaansa. Pirtti on liian pieni viiden hengen asunnoksi ja myöskin niin likainen ja sekainen kuin lasten hoitamana voi olla. Toinen nuoremmista on juuri polttanut sormensa ja toinen parkuu janoaan, kun kaivon kippo on pudonnut pohjaan ja vettä ei ole lähempänä kuin järvessä. Vanhin ottaa rikkinäisen kannun ja kipaisee rantalepikon halki hakemassa vettä sieltä. Vieraat yrittävät puhutella häntä ja saavat selville sen verran, että tämäkin pirtti on tehtaan maalla, että isä kasvattaa hiukan perunaa — samaten äiti pienessä penkissä valmuja — että vene kyllä joutaa lainaksi, vaikka se vuotaa kovasti...

Ja soutaessaan he huomaavat, että vitsahankainen vene, joka on ilmeisesti viime hetkessä saatu pelastetuksi jostakin juhannuskokosta, vuotaa tosiaankin. Mutta Oraston soutaessa Sorvanen laskee toisella kädellään siimaa ja toisella heiluttaa äyskäriä. Tällä lavoin he kiertävät saaren taakse, hankaimet natisevat ja Sorvanen tuijottaa järvelle. Kun he tulevat takaisin salmen keskelle, kysyy Sorvanen äkkiä:

»Seis! Paljonko tässä on vettä?»

Oraston mieltä kirkastaa salainen hymy ja hän ajattelee itsekseen. 'Arvasinhan minä! Eipäs tänne kalastelemaan tultukaan!' — Hän seuraa tarkasti, kun Sorvanen lappaa ensin siiman veneeseen ja laskee sen sitten lyijyineen luotisuorana pohjaan. Salmi on syvä, he mittailevat sen useammasta paikasta, ja viimein näyttää toimitusjohtaja olevan tyytyväinen kaikkeen virkahtaessaan:

»Nyt soudetaan tuonne rantaan ja katsotaan, onko siellä suuria kiviä.»

'Ei suinkaan se uimalaitosta rakenna', ajattelee Orasto soutaessaan rantaviivan suunnassa niin hitaasti, että uistin laahaa pohjaa pitkin. 'Ei, vaan se ostaa kutterin ja alkaa harrastaa purjehtimista.'

»Soudetaan takaisin tuonne selälle», sanoo Sorvanen ja näyttää kiusaantuneelta, kun saa välillä nostaa veneeseen hauen.

Uistin soluu takaisin veteen, hän katselee joka puolelle ympärilleen ja Orasto odottelee itse asiaa katsellen, miten hauki räiskyttää vettä veneen pohjalla. Sitten pienen kierroksen jälkeen toimitusjohtaja kelaa uistinta pois järvestä — asia on siis toimitettu — heittää sen kolahtaen veneen pohjalle ja sanoo uteliaana odottelevalle Orastolle:

»Tähän se sopii! Lähdetään nyt takaisin rantaan ja kotiin.»

Ja saaren ohi soudettaessa hän tiputtaa uutistaan ärsyttävän hitaasti aivan kuin saituudesta: »Voi käydä niin, että tähän paikkaan rakennetaan tulevaisuudessa saha. Vaikka siitä asiasta on parhainta vaieta toistaiseksi. — Katsokaa nyt tarkkaan paikka, jotta voimme sitten aikanaan mittauttaa sen ja laatia suunnitelmat. — Tehän sanoitte tuntevanne puutavara-alaa?»

Orasto käyttää heti tilaisuutta hyväkseen vastatakseen.

»Tunnen sitä vain vähän. Mutta jos pitäisi tuntea enemmän, niin olisi hyvä päästä ensin katselemaan eri laitoksia.»

»Paljonko tarvitsette aikaa?»

»Riippuu ihan siitä, mitä minun pitää tietää.»

Sorvanen naurahtaa:

»Teillä näkyy olevan hyvä taito saada toinen puhumaan salaisetkin asiat. Noh, sen verran voin teille sanoa, että katselkaa kaikki mahdolliset sahat — mutta ei pieniä — ja sen jälkeen tutustukaa lähemmin myöskin sulfaattiselluloosatehtaisiin. — Kuinka kauan pintapuolinen katselu vie aikaa — perusteellisemmin voitte tutustua alaan sitten myöhemmin.»

»Kaksi viikkoa aluksi.»

»Hyvä on. Voitte matkustaa vaikka heti.»

He nousevat rantaan ja katselevat siellä seutua. Itse salmi on syvä ja kivetönkin. Saari on kuin hyvänä tuulensuojana. Saaren kupeelle saisi ehkä hyvän tukkivaraston. Rannan maapohja on kuivaa ja tarpeeksi tasaista ja osittain matalaakin. Itse saha tulisi jokseenkin tuonne lähemmän torpan paikkeille, tuonne taakse muuntaja- ja kattilahuoneet, hakesäiliö olisi saatava lähelle rantaa, josta hakkeen voisi tarpeen tullen siirtää vaikka lotjillakin Kairakoskelle — ellei käyttäisi vaunuja. Tuolla kauempana olisi lajittelu- ja tasauslaitos, kuivaamo, höyläämö ja varastosuojat. Ja oikealla olisi sopiva paikka lautatarhalle. Sinne pitäisi saada uudelta rautatieltä — kunhan se joskus valmistuu — oma sivuraide. Niin, ja sitten täytyy rakennussuunnitelmassa jättää tila tulevia sivuosastoja varten, sellaisia kuin laatikkotehdas ja niin edelleen.

Kun he innostuvat suunnittelemaan, huomaa Sorvanen, että Orasto tunteekin puunjalostusta paljon paremmin kuin on vaatimattomuudessaan tullut sanoneeksi. Mutta kuitenkin hän evästää Orastoa:

»Kun nyt lähdette tutustumaan sahoihin, niin katsokaa tarkkaan niiden eri osastojen sijoitukset. Minä teen täällä samaan aikaan oman yleissuunnitelmani. Kun te sitten tulette takaisin, niin voimme siirtyä yksityiskohtiin. Minulla on muuten tästä paikasta hyvä karttakin, jos tarvitsette sellaista. — Käykää nyt mökissä kiittämässä ja maksamassa veneen lainasta. Ja antakaa tämä kala kaupan päällisiksi.»

Orasto riiputtaa kitkasta käsivarren mittaista haukea torppaan, palaa sieltä hetken kuluttua, ja he lähtevät kankaan poikki maantielle. Alkaa jo hämärtää ja sataa, mutta se ei vaivaa heitä, sillä nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Orasto huomaa sittenkin tarvitsevansa enemmän aivojaan kuin hauislihaksiaan.

Kun he eroavat Sorvasen portaiden edessä, ojentaa tämä kätensä ja sanoo:

»Huomenna menemme Vannilan luokse — jos sopii. Ja kun te sitten lähdette matkalle, niin pitäkää kaikkialla silmänne auki. Minne aiotte mennä ensiksi?»

»Sorsalahdelle. Pääsen sinne kyselemättä milloin tahansa.»

»Ja sittenhän meillä ovat vielä opittavina Reposaaret, Kotkat ja Varkaudet. Tutustukaa kaikkeen henkilökunnan huoltoa myöten. Onnea matkalle!»

ERÄS VIERAILU

Vaikka käsite perhe-onni onkin Sorvasen kodissa kukkaiskieletöntä ja varsin asiallista laatua, huomaa rouva Sorvanen kuitenkin miehensä työpöydällä kasvavista paperipinkoista, kartoista ja ajoittaisista aviopuolison vaiteliaista hetkistä, että kotoista rauhaa uhkaa jokin uusi huoli. Naisenahan hänkin yhdistää ajatuksissaan huomisen ja työn samanlaiseksi surunomaiseksi huoleksi, joka enteilee pahaa aivan kuin kotiin tuleva sähkösanoma. Ja kun rouva Sorvanen tarkkailee miehensä puuhia mustasukkaisena tämän salaisille työ-ajatuksille, huomaa hän usein, miten tämä saattaa kesken temmellystään poikainsa kanssa nousta yht'äkkiä pystyyn, oikaista itseänsä suoraksi, astella ikkunan luokse ja katsella äänetönnä jonnekin tyhjään.

Mutta viimeisen Helsingin-matkansa jälkeen on toimitusjohtaja Sorvanen muutamia päiviä oikein hyvällä tuulella ja miettimiset ovat lyhyempiä, kunnes hän eräänä päivänä lähtee taas kuin suuttuneena puhelimeen ja soittaa Orastolle, että niinkuin eilen oli puhe, lähtevät he tänäiltana vierailulle johtaja Vannilan luokse.

»Jahah, vai on Aisakin täällä... No tulkoon sitten mukaan...» Puhelun loputtua tuntee rouva Sorvanen itsensä syrjäytetyksi ja huomauttaa kautta rantain ensivierailusta, mutta aviopuoliso vastaa lyhyesti:

»Ei sinne ole pyydetty meitäkään. Eikä tämä taida ollakaan ensivierailu, vaan jäähyväisateria.»

Ja muuta hän ei kerrokaan. Sitten aikanaan illalla tulee auto portaiden eteen, siihen nousevat Sorvanen itse, Orasto, Vesala ja Aisa, ja portailla seisova Pirkko-rouva jää katselemaan auton pölypilven suuntaa Taustan ohi Kairakoskelle päin. Hänen mielestään heidän asettumisensa Hankaalle ja olo täällä voisi olla jo niin pysyväistä, ettei Laurin kannattaisi vaihtaa sitä mihinkään uuteen salamyhkäisine hankkeineen.

Vieraat ovat Kairakoskelle hyvin tervetulleita johtaja Vannilan kädenpuristuksista päätellen. Hän tulee heitä vastaan ulos käytävän päähän ja saattelee heitä johtajan-asuntoaan kohden selitellen Sorvaselle olemistaan ja elämistään. Orasto katselee häntä sivusta, kun hän pulleana ja hyväntuulisena seisoo portailla kädessään hopeakahvainen keppi ja suussaan holkkisavuke. Kasvot kiiltävät tyytyväisyyttä ja maha on kuin mandoliini. Hän on kaikesta päättäen sellainen kiltti luonne, joka ensi sijassa vaatii elämältä mukavuutta ja tasaista, häiriintymätöntä tahtia, mutta saattaa hermostua hyvinkin riitaiseksi, jos tahti liiallisen hätäilyn vuoksi sotkeutuu. Hän näyttää kerta kaikkiaan kuuluvan siihen ihmisryhmään, joka ei koskaan — varsavuosinaankaan — pillastu potkimaan poikki aisojaan, mutta sitten vanhemmiten joskus luimistelee ja huiskauttaa häntäänsä vihaisena, jos vaaditaan ravaamaan nopeammin kuin on tottunut. — Aivan kuin veli Aisa! ajattelee Orasto ja katselee heitä kahta rinnakkain samalla portaalla.

»Pienihän tämä tehdas on eikä tässä ole mitään nähtävääkään», puolustelee johtaja Vannila omaa laitostaan. »Mutta hyvin ja sovussa täällä on tultu toimeen. Ja eivätpähän nyörit sotkeudu käsissä, kun niitä ei ole liian paljon, hehheh!»

»Minusta tämä kaikki on hyvinkin mielenkiintoista», vakuuttaa Orasto heidän kierrellessään hiomolla ja sahalla. »Isällänikin on aivan pieni saha, ja minä sain huiskia siellä töitä jo kouluvuosinani. Ja hauskaahan se olikin. Päivät kuluivat pihkanhajussa, koko yläruumis paljaana ja mustana auringonpaisteesta ja korvissa soivat sirkkelit lakkaamatta. Se oli runollista puuhaa, se!»

»So so, nuori mies! Taidattepa olla ensimmäinen, joka kehuu kovaa ja hikistä työtä tuolla tavalla», hillitsee Vannila.

»No totta se on! — Ja entäs sitten, kun päiväin vastapainoasi sai iltaisin — tosiaan hikisenä ja väsyneenä — sukeltaa tukkilautan ponttuulta tai puomipuulta järveen ja sitten nauttia pihkantuoksusta ilmassa ja omissa käsissä.»

»Hyi saamari! Minusta tuo haju on vihonviimeistä, millä ihmistä rangaistaan», manailee isäntä ja kohottaa nenänsä ilmaan. »Haistakaa nyt tätä,-hyvät herrat! Kun minä olen vetänyt sitä nokkaani jo kolmekymmentä vuotta, hengittäisin välillä vaikka kukkain tuoksua.»

»Tämä on hieno tuoksu», väittää Orasto yhä. »Niin, ja puutavara-ala... En ymmärrä, mikä minusta teki rakentajan, kun olisi pitänyt perehtyä puunjalostukseen.»

He astelevat edellä pienen padontapaisen ja kourun luokse, jota pitkin vesi juoksee yhtenä viivana. Mutta hänen rakentajanvaistonsa herää myöskin samassa niin, että hän alkaa arvioida katsein putouksen korkeutta ja hevosvoimia. — Paljonkohan tuohon puroon pitäisi upottaa kiveä, ennen kuin se tukkeutuisi...? Aisa seisoo yksinään hiljaisena, mutta Sorvanen ja Vesala katselevat Hiisvedelle päin, Sorvanen tietenkin tutkien Lukinsalmen seutuja ja Vesala taas kurkotellen kaulaansa kuultuaan jostakin sorsan äänen. Sorvanen näkyy parhaillaan vetävän keuhkonsa täyteen ilmaa, ottaa sitten liivinsä taskusta pienen muistivihon ja kynän ja tekee merkinnän muistiin. Silloin Orasto kääntyy jälleen Vannilan puoleen:

»Kuulkaahan, johtaja Vannila! Haluaisin todellakin perehtyä vielä tähän pihkanhajuun. Ottakaa minut joksikin ajaksi harjoittelemaan tänne! Ei teidän tarvitse maksaa minulle palkkaakaan, mutta työtä saatte kyllä teettää.»

»No millä hiton ajalla te ehditte tänne omasta työstänne?»

»Minä yritän puhua toimitusjohtajalle, jotta hän päästäisi minut iltapäivisin tänne. Sopiiko?»

»Totta hiivatissa, jos vain haluatte!»

»Milloin saan aloittaa?»

»Minun puolestani vaikka heti! Mutta sen sanon jo etukäteen, jotta viikon kuluttua te kyllästytte koko hommaan. Ja kun kyllästytte, niin poiketkaahan taloon kahville, jotta saadaan jutella. Täällä onkin niin yksinäistä, että on hauska saada oikea puhekumppani.»

»Minä lähden ensin pienelle matkalle, mutta heti sieltä palattuani voisin aloittaa», sanoo Orasto ja ihmettelee itsekin, mitä hänellä on oikeastaan täällä oppimista. Mutta kuitenkin hänelle tarjoutuu työn varjolla hyvä tilaisuus tutustua itse paikkaan ja tehdä eräitä suunnitelmia, joita Sorvanen näkyy kuitenkin ennen pitkää tarvitsevan.

Hän osuu oikeaan ja menee jo Sorvasen edellekin sikäli, ettei odota tämän kehoitusta tulla tänne — kun tilanne näkyy joka tapauksessa vievän siihen Sorvasen ilmeestä ja pienestä muistikirjasta päätellen »Muuten pelaatteko skruuvia?» kysyy johtaja Vannila Orastolta.

»En.»

»No entä shakkia?»

»En sitäkään.»

»Mutta mitä hittoa te sitten pelaatte? Ja millä me kulutamme aikaamme?» kysyy johtaja Vannila ihmeissään.

Orasto naurahtaa:

»Taisi tulla pieni väärinkäsitys...! Minä tosiaankin tarkoitin, että tekisin täällä työtä. Ja jos tekee työtä, niin silloin ei jää aikaa opetella pelaamista.»

»Hassu mies! Hauskempihan meidän olisi istua lämpimässä huoneessa shakkilaudan ääressä ja ottaa joskus pieni tuutinki... Mutta tehkää niin kuin haluatte.»

Vannila näyttää ilmeisen pettyneeltä, sillä hän on jo ehtinyt kuvitella saavansa juttutoverin. Ja hän ei näytä ymmärtävän tuollaista turhaa työnintoa — aivan kuin maailma sellaisesta valmistuisi... Lohduttaakseen häntä Orasto naurahtaa:

»No eipä silti... Jos aikaa jää, niin voidaanhan joskus ottaa pieni pelierä. Paha vain, etten osaa pelata muuta kuin krokettia.»

»Krokettia! Pikku tyttöjen peliä!» hehettää Vannila vatsansa pohjasta, niin että housut hytkyvät ja henkselit natisevat.

Nyt siirtyvät toisetkin samaan joukkoon ja Sorvanen virkahtaa naureskelevalle Vannilalle aivan kuin kohteliaisuudesta:

»Aika kaunis paikka — tämä Hiisvesi. Ja myöskin Lukinsaari. Mutta pääsevätkö teidän hinaajanne ajamaan hyvin tuosta salmesta?»

»Tjaah», virkahtaa Vannila tullen samalla mietteliään näköiseksi. »Enpäs tosiaankaan ole tullut kysyneeksi! Mutta kyllä kai ne jostakin sieltäpäin ajelevat...»

Sitten hän äkkiä muistaa jotakin ja lisää terhakasti:

»Juu juu! Kyllä ne pääsevät siitä lävitse, koskapa 'Kaira' usein ankkuroi salmeen tuulensuojaan. Tiedän sen siitä, kun 'Kairan' kippari tavallisesti ammuskelee sorsia hyttinsä ikkunasta ja antaa sitten pojan hakea ammutut linnut laivaan.»

Ja sorsien ampumisesta Vannila innostuukin kertoilemaan monia metsästysjuttuja, jotka kiinnostavat häntä enemmän kuin turhat työasiat. Viime pyhän hienoillakin heillä oli ollut täällä eri kalsarit ja juhlat, kun kaupungista asti oli tullut metsästelemään metsänhoitaja, poliisimestari ja se urheilija...

»Mikä urheilija?» kysyy Vesala.

»Mikäs sen nimi nyt olikaan? No se, jolla on niitä kilpa-ajohevosia... Ja me pidettiin ensin lystit kestit täällä kotona ja sitten jatkettiin vielä metsässä ja kylvettiin muutamassa torpassa.»

»Tuliko riistaa?» kysyy Sorvanen.

»Noh, mikäs ettei... Metsänhoitaja sai jäniksen, poliisimestari osti rouvalleen puolukoita ja se hevos-urheilija sai pohmelon!»

Luultavasti urheilijan pohmelosta Vannila muistaakin, että heitä odottaa sisällä katettu teepöytä, ja tahtoo sen vuoksi lopettaa kiertelyn heti ja palata takaisin. Mutta vieraat ovat sen verran hitaita, että pysähtelevät katselemaan ja kyselemään milloin mitäkin sellaista, jota ei näin äkkiä muistakaan. Mutta kun isäntä itse koettaa joutua edellä, seuraavat hekin vähitellen mukana, tulevat viimein sisään ja vajoavat herrainhuoneessa syviin nahkatuoleihin. Matalalla pöydällä tuolien keskessä on tarjotin hopeakannuineen ja voileipineen. Rouva Vannilaa ei enää näy, sillä hän on tottunut siihen, ettei herravierailujen aikana naisia tarvita näkyvillä muulloin kuin ensimmäisen puolituntisen aikana kahvipöydässä ja viimeisen minuutin aikana hyvästellessä — jos se tapahtuu ennen puoltayötä.

»Hillitse himosi!» kuiskaa Vesala Aisalle, joka tuijottaa voileipiin.

Vannila on ollut toisessa huoneessa järjestämässä jotakin ja tulee nyt vieraiden luokse vetäen housunsa taskusta esille ketjua, jonka päässä riippuu nippu kiliseviä avaimia:

»Kuinkasta se on — saanko tarjota herroille hiukan konjakkia? Sattuu olemaan vielä jäljellä meidän mamman mahalääkettä...»

»Kiitos», huokaisee Aisa innostuneena, mutta hämmentyy sitten itsekin ahnauttaan, kun Sorvanen sattuu rykäisemään kuivasti ja virkahtaa omasta puolestaan:

»Kiitos, mutta minulle vain tippa. Näiden toisten herrojen määriä en tunne.»

Vannila aukaisee kirjahyllyssään olevan kaapin, ja näyttää siltä kuin mamman mahatauti olisi lääkkeistä päätellen varsin vakavaa ja kroonillista laatua. Mutta Vannila on mielissään saadessaan esiintyä virkaveljille vieraanvaraisena isäntänä, sillä kenelläkään ei pitäisi oleman syytä moitteeseen, etteikö Kairakoskella osattaisi elää mukavasti, vaikka ollaankin näin salolla. Ja ääneen hän sanoo julki ilonsa siitä, että saa viimeinkin nähdä yhdellä kertaa kaikki Hankaan herrat — toimitusjohtaja Sorvasen esikuntineen, hehheh. Ja juuri tätä tilaisuutta hän on odottanut jo kauan, kun kerran yksissä on jouduttu edustamaan tämän kulmakunnan sivistystä, hehheh...

Sitten Vannila pitää mielestään onnistuneen puheen mamman maharohdoista näin kieltolain aikaan, mutta toisista tuntuu siltä kuin esitys olisi hiukan kulunut ahkerasta käytöstä. Sorvanen istuu kuivan ilmeettömänä ja ilmeisesti jo miettii, millaista on Kairakoskella vuoden kuluttua. — Vesala tuijottaa seinällä riippuviin isännän haulikkoihin ja patruunavöihin ja ajattelee itsekseen, miks'ei ilmatorjuntatykkiin voitaisi soveltaa haulikon periaatetta, sillä silloinhan olisi osumisvarmuuskin suurempi aivan kuin verratessa toisiinsa linnun ammunnassakin luodikkoa ja haulikkoa... Aisa on kääntänyt katseensa voileivistä kirjahyllyyn koettaen teosten selän väristä arvioida, montako salapoliisiromaania Vannilalla kaikkiaan on, ja pohtii itsekseen, että jos Sorvanen ottaa toisen lasin, niin silloin he muutkin voisivat ottaa. Muuten ei...

Vannila huomaa Aisan katseen ja ajatukset ja alkaa esitellä kirjojaan. Itse hän ei ole lukenut paljoa, paitsi sotakirjallisuutta ja ’Setä Bräsigiä', mutta hänen rouvansa kuulemma harrastaa enemmän semmoista 'Kappaletta kahden matkaa'. Vaikka Vannila ei ymmärrä, miksi sellaista lukea, kun se ei ole oikea matkakirja, vaikka nimi onkin tuollainen...

Mutta kun Vannila ja Aisa kuljettelevat aikansa sormiaan kirjain selkiä pitkin, on pöydän kulmalla parin vaaksan korkuinen pino kotimaisia ja ruotsalaisia jännitysromaaneja, jotka Aisan pitäisi ottaa mukaansa. Kun heidän siinä katsellessaan ja keskustellessaan Sorvanen istuu koko ajan selin hyllyyn ja kun Orasto ja Vesalakin ovat innostuneet juttelemaan, saattaa Vannila kirjoja näyttäessään vielä hyvin kehaista parin muunkin lääkkeen tehoa, ottaa kaapista pikarin ja lorauttaa kumpaisestakin pullosta Aisan ollessa asiantuntijana. Vesala sattuu vilkaisemaan heihin ja kun luulee heidän supisevan yhä kirjojen takia päät yhdessä, varoittaa hän sen vuoksi Aisaa kasaamasta liikoja lukemisia:

»Älä, hyvä mies, enää ota! Jos jatkat, niin auton resoorit eivät kestä tuota lastia.»

»Eivät ne niin vähästä katkeile», virkkaa Aisa rauhallisena ja ojentaa tyhjän pikarin isännälle ties' kuinka monennen kerran.

Vannila palaa pöydän luokse ja tyrkyttää toisillekin herroille uutta lasia, mutta Sorvanen kieltäytyy nuorten miesten hienoiseksi mielipahaksi. Isännän mielestä tuollainen kieltely on vain turhaa kainostelua ja aikoo väkisin kaataa Sorvasen lasiin, mutta tämä siirtää lasin sivuun närkästyneenä siitä, että hänen omaa päätöstään ja harkintakykyhän yritetään horjuttaa näinkin pienessä asiassa, ja sen vuoksi sanoo jurosti:

»Enkä ota!»

Ei ole siis muuta keinoa kuin käydä käsiksi voileipiin. Vannilaa harmittaa vieraiden pidättyväisyys ja turha kitsastelu miesten asioissa, sillä hän on aikonut toisen lasin aikana esittää ammattitovereille ammattiveljeyttäkin ja myöskin veljeyttä ammatin ulkopuolella. Mutta nyt sekin raukeaa sikseen, ikävä kyllä...

Voileipien jälkeen ei puheliaalla Vannilalla riitä enää sanomista.

'Mitäs virkat, kun tuo Sorvanen on totinen ja asiallinen kuin kilometripylväs', ajattelee ja huokaa hän itsekseen. Sen vuoksi melkein hätkähdyttää, kun Sorvanen äkkiä avaa suunsa, katsoo Vannilaan ja lukee kiitoksensa kuin ulkoa:

»Olipa somaa tutustua teidän laitoksenne! Ja nähdä teidät itsen nekin pitkästä aikaa. Kun me ja te — voimalaitos ja tämä hiomo — olemme täällä ainoat teollisuuslaitokset, täytyy meidän toimia yhdessä yhteisten etujenkin puolesta. Etteivät muut tanssita meitä narusta. — Ja hyvästi sitten! Kiitoksia paljon.»

Hän ojentaa kätensä Vannilalle ja myöskin toiset nousevat. Niin he lähtevät, Sorvanen ja Vannila kulkevat edellä rinnakkain käytävää pitkin autolle, heitä seuraavat Orasto ja Vesala vaiteliaina ja viimeisenä Aisa sivu vääränä kirjojen painosta. Ja Vannila innostuu hyvästelemään:

»Yhdessä täytyy toimia, sillä paljon on yhteisiä asioita niinkuin rautatie ja muut. Ja onhan tässä jo tavallaan oltukin yhteistyössä Mielellänihän minä olen auttanut teitä hankaluuksissa ja sen sellaisissa.»

'Tarkoittaakohan tuo mies kehua itseään sillä, että on kalliista hinnasta vuokrannut laituriaan ja hinaajiaan?' ajattelee Sorvanen itsekseen.

»Ja hauskaahan onkin olla yhteistyössä, kun saan teistä hyviä tovereita», vakuuttaa Vannila lisäksi ja miettii hetken, voisikohan tällaisessa tilaisuudessa ehdottaa sinunmaljoja. Mutta hän tulee siihen tulokseen, ettei se ole sopivaa, sillä hän ei tosiaankaan muista tulleensa kenenkään kanssa sinuiksi ilman kilausta. Ja Sorvanen puolestaan miettii samaan aikaan:

'Ei tässä ole nyt kysymys pelkästä kaveruudesta, vaan isommista asioista.'

Ja ääneen Vannila sanoo:

»Nämä nuoret miehetkin ovat niin reippaita ja hauskoja poikia, että ihan käy kateeksi. Minulla itselläni kun ei ole yhtään poikaa — kaksi tytärtä vain. Tämä insinööri Aisakin on niin mukava mies, että voisi ruveta vaikka minun ottopojakseni, hehheh...!» Ja hetken kuluttua hän ehdottaakin Aisalle: »Tulisitte tekin harjoittelemaan tänne... Kun tämä toverinnekin tulee...»

Aisalle se ei kai olisi kovinkaan epämieluista, mutta valitettavasti hänen täytyy lähteä taas huomenna linjamieheksi. Niin asia saa sellaisen päätöksen, että Aisa pistäytyy vain lauantai-iltaisin saunassa. Auto hurahtaa liikkeelle, ja portilla keppiinsä nojaileva Vannila tuntee todellakin pientä kateutta nuoruutta kohtaan. Sillä hän tulee ajatelleeksi, että jos maailma pysyy aina samanlaisena kuin tähän asti, niin hänellä ei totisesti ole syytä valitella omaa osuuttaan. Mutta jos jokin muoti sattuu tekemään pahan kuperkeikan, niin olisi täysi syy olla yhtä nuori kuin kaikki nuo neljä. Sillä juuri tuollaisethan ovatkin tavallisesti ensimmäisiä kääntämässä vanhat asiat päälaelleen...

Samaan aikaan kuin Vannila huokaisee omalle vanhuudelleen, aivastaa kirotulle pihkantuoksulle ja lähtee hopeanuppinen keppi kädessään sisälle valitellen hauskan illan loppumista kesken, kysyy autossa Sorvanen Orastolta:

»Mitä te tarkoititte pyrkiessänne ukon töihin?»

»Aion oppia sen, millä tavoin nykyaikainen tehdas ei saa käydä!»

»No sen te opittekin täällä pian. Kehnosti hoidettu laitos.»

»Ja joka paikassa on niin lahoa, ettei uskalla polkaista pelossa, että putoaa johonkin», jatkaa Orasto.

»Ja likaista!»

»Se niiden sahakin käy vain yhdessä vuorossa. Ja kuitenkin täytyy meidän ostaa kaikki lautatavara kaupungista asti, kun nämä täällä eivät ehdi muka sahata.»

'Tuopas on hyvä huomio', ajattelee taas itsekseen Sorvanen. 'Tuolla pojalla on silmää. Parempi itselleen, kun tuli sanoneeksi tuon juuri tänä iltana. Kaikki eivät näy kulkevankaan sokkona...'

He ajavat Kairakosken harmaan kylän lävitse, ja auto keinuu ja tärisee mutkaisella ja kuoppaisella tiellä. Sorvanen ja Orasto ajattelevat yhä hiomoa ja sahaa, Aisa katselee ilmeettömänä ulos ikkunasta ja Vesala miettii jotakin hyvin tärkeätä kulmat rypyssä; on omituista nähdä hänet noin vakavana. Viimein Vesala näyttää kehitelleen ajatuksensa niin pitkälle, että voi puhua siitä ääneen.

»Mitä toimitusjohtaja ajattelee siitä, jos minä rupeaisin meidän korjauspajassamme kokeilemaan sotateknillisellä keksinnöllä?»

»Keksinnöllä?» huudahtaa Sorvanen. »Saanko olla utelias?»

»Niin, tulin vain siellä äijän luona saaneeksi pienen ajatuksen, kun katselin seinällä olevia tussareita. Ja nyt tahtoisin värkätä jonkinlaisen koepyssyn, jos saan käyttää pajaa sellaisiin tarkoituksiin.»

»No totta hiivatissa! Takokaa minun puolestani vaikka sata pyssyä! Mutta onko teissä sepän vikaa?»

»Ei itsessäni kovinkaan paljoa. Mutta rakennusmestari Tahka on kätevä mies, ja hän voi auttaa minua.»

»Se on hyvä. Ja pääasia on tietysti, että pyssy kestää eikä vie mennessään teitä ja korjauspajaa. — Onnea vain yritykselle! Harrastetaanhan sitä huonompaakin...»

'Tuolla se tarkoittaa minua', ajattelee Aisa itsekseen, tuntee omantunnon ja konjakin jyskytystä kulmissaan ja huokaisten kohentaa kirjapinoaan kaatumasta.

»Eivät Vesalan pyssyt laukea», lohduttaa ääneen Orasto. »On sillä nytkin sellainen rottapyssy, mutta patruunat se pitää ullakolla asti, kun pelkää...»

»Rottia vai patruunoita?»

»Molempia. Ja pyssyn laukeamista.»

Ajetaan edelleen ja tullaan jo Taustan kylän ohi. Silloin puhkeaa Sorvanen puhumaan harvinaisen opettavasti ja pitkästi yhdellä kertaa:

»On tosiaan hyvä, että harrastetaan jotakin. Ennen kaikkea omaa alaa. Ja nykyaikanahan on niin kova kiire, ettei työssä ehdi perehtyä kaikkeen siihen, mihin pitäisi. Sen vuoksi on pakko käyttää lisäksi omaakin aikaa, jos aikoo pärjätä eikä jää tanssimaan paikalleen. Ja tekniikka on siitä siunattu ala, että siinä on miettimistä vaikka maailman loppuun asti. Jos nimittäin itsellä on harrastusta ja jos älyä riittää.»

»Se on totta», myöntää Orasto. »Ja insinööritkin ovat nykyisin toisenlaisia kuin ennen. Nyt on tosiaan pakko tehdä jotakin ja pyrkiä johonkin, sillä kilpailu on kova.»

»Ja kiihtyy yhä», täydentää Vesala. »Ja muutaman parinkymmenen vuoden kuluttua ei tähän maailmaan enää mahdukaan leipäinsinöörejä.»

»Aivan!» jatkaa Orasto. »Kun se vanha insinööripolvi, se ikäluokka, joka alkaa nyt olla setien kirjoissa, pääsi aikoinaan pois polyteekista, huokaisivat he tärkeinä ja itseensä tyytyväisinä:

»'Jopa tuli oppia liikaa!’

»Kun nykyinen keskipolvi lopetti lukunsa, sanoivat juuri valmistuneet herrat insinöörit:

»'Paljon on oppia tullut, mutta paljon sitä tarvitaankin!'

»Mutta kun nykyisen nuoren polven miehet valmistuvat, huokaavat he silloin:

»'Minä en tiedä vielä mitään!'

»Sen vuoksi onkin nuorten miesten nykyään aloitettava sisukas työnteko ja perehdyttävä joka asiaan. Muuten he saavat katua.»

»Ennen olikin nuorilla insinööreillä tie avoinna, jos he osasivat puhua ruotsia ja pelata skruuvia», sanoo Vesala. »Mutta nyt ei silläkään pääse enää muualle kuin Kairakosken puuhiomoon.»

»Eikä sinnekään enää kauan», lisää Sorvanen.

SORVASEN tekemällä soutumatkalla ja tällä vierailulla on niin omituinen vaikutus nuorten miesten työnhaluun ja yritteliäisyyteen, ettei Orasto osaa puhuakaan muusta kuin matkastaan ja harmitella sitä, kun se joittenkin työasioiden vuoksi viivästyy. Mutta hänen silmänsä säihkyvät joka kerran kirkkaina, kun hän mainitseekin sanan 'puunjalostusteollisuus'. Tai ainakin Vesala on näkevinään niissä jonkinlaisen lapsellisen kiillon ja ylimaallisen loisteen, kun hän itse mielellään piirtelisi tykkiään, mutta ei saa toverinsa esitelmiltä hetken rauhaa.

Niinpä Vesala huomaa viisaimmaksi lähteä ulos kävelemään pohtiakseen maantiellä yksin asioitaan, sillä yksinäisyydessähän ovat kuulemma kaikki suuret ajatukset itäneet. Sen vuoksi hän ei Vahisen palatsin kohdalta jatkakaan matkaansa uutta tietä myöten, vaan kääntyy sille vanhalle riihitielle, josta päästään suoraan Taustan hoviin. Siellä hän kuljeskelee aikansa edestakaisin, polttaa savukkeen toisensa jälkeen ja kepin tyngällä ripsuu poikki lähileppien oksia. Mutta ajatukset vain eivät ota syntyäkseen, ja sen vuoksi hän kyllästyy miettimään ja alkaa kaivata vaikkapa puhetoveria, kunhan vain tuo toinen ei puhuisi puunjalostuksesta.

Jonkinlaisen otollisen sattuman heittämänä on myöskin asioitsija Hitukka kävelymatkalla ja samoin vaivaamassa päätään pienellä keksinnöllä, nimittäin sillä ikuisella teemallaan, miten ihminen voisi rikastua helpoimmin ja nopeimmin. Kun hänenkään keksintönsä ei näytä valmistuvan, heiluttelee hän hermostuneena hopeanuppista keppihän ja aikoo juuri kääntyä takaisin valtakuntaansa, kun huoma Vesalan istuvan tiepuolessa käsi poskella ja murheellisena.

Siihen oikulliseen ensivaikutelmaan perustuen, jolloin Hitukka yritti saada Vesalan puhdistamaan polkupyöränsä, ei heidän tuttavuutensa ole koko aikana ollut varsin välitöntä, mutta kun tapaa yksinäisessä metsässä toisen ihmisen, täytyy tälle virkahtaa jotakin sovinnaista vaikk'ei siihen maantiellä olisikaan mitään syytä. Niin tekee Hitukkakin ja tekeekin hyvin tyhmästi, sillä antautuessaan juttusille insinööri Vesalan kanssa hän viimeinkin tapaa parempansa. Vesala, joka on ärtynyt omaan tyhmyyteensä, sietää vaihteen vuoksi tällä kertaa muita typeryyksiä ja sen vuoksi ajattelee nyt hyvin sovinnollisesti, että voihan ihminen hetkisen keskustella vaikka talohuijarin kanssa, jos vain suinkin pystyy vaikuttamaan toiseen parantavasti...

Kun keskustelu siirtyy ilmoista kiinteistöjen hintoihin, kehaisee Vesala Hitukan hyvää liikemiesvaistoa Taustan hovin ostossa ja tällä tavoin saa toisen pysymään hyvillä mielin ja koko ajan äänessä, päästäkseen itse puhumisen vaivasta. Sitten hän varmuuden vuoksi vielä sanoo asioitsija Hitukkaa tuomariksi samalla kuitenkin vaistomaisesti vilkaisten sivulleen, ettei vain ketään oikeata tuomaria ole kuulemassa ja pahastumassa. Tämä aiheuttaa sen, että Hitukka tarkistaa mielipidettään Vesalasta, alkaakin pitää tätä kaikin puolin älykkäänä ja sivistyneenä miehenä, ja niin heidän molempien luottamus ja arvonanto alkaakin olla jokseenkin niin täydellistä kuin tällaisessa tilanteessa yleensä voi olla.

Ja tuosta uudesta luottamuksesta johtuu, ettei Hitukka malta olla itsekin kehaisematta otteitaan:

»Niin, katsokaas, insinööri», huitoo hän kepillään innostuneesti, »minun laskelmani pitävät täydellisesti kutinsa! Kun nyt myyn hovin metsät, saan yksistään niillä tasan yhtä paljon kuin maksoin koko hovista. Ja sen, mitä saan sitten tilan pohjalla, jää kokonaan voitokseni. Ja jotta pohjalla saisin tavallista enemmän, aion myydä mahdollisimman suuren osan palstoina.»

Vesala siirtyy varovaisesti sivummalle suojellakseen nenäänsä Hitukan käden ja kepin tekemältä upealta kaarelta ja hymyilee niin ystävällisesti kuin osaa:

»Epäilemättä oikein ajateltu!»

»Niin, sitä mieltä olen itsekin. Kun nyt vain osaisin palstoittaa pellot oikealla tavalla ja olla tarpeeksi varovainen, sillä nehän ovat tietysti sitä arvokkaampia, mitä kauemmin odotan.»

Mutta nyt luiskahtaa Vesala aivan tietoisesti sivuun totuuden tieltä sanomalla jälleen Hitukkaa tuomariksi ja valehtelemalla muutakin pahaa:

»Eijei, hyvä tuomari! Juuri nythän ovat palstat parhaimmissa hinnoissaan. Ja on ihan varma, että ne jo lähimmässä tulevaisuudessa rupeavat laskemaan.»

»Kuinka niin? Eihän toki!»

»Katsokaas, ihmiset pyrkivät asumaan Hankaan lähistölle niin innokkaasti juuri nyt, kun luulevat Hankaasta tulevan jonkinlaisen keskuspaikan. Ja sen vuoksi he maksavat hyviä hintojakin.»

»Mutta tästähän tuleekin vielä joskus suuri asutuskeskus. Uusi rautatie ja...» yrittää Hitukka väliin.

»Jaa, rautatie...! Juuri siinähän mutka onkin! Kaikki ovat siinä pyhässä uskossa, että rautatie tulee kulkemaan Hankaan ohi etelää kohti. Mutta se on turha huhu, sillä Hangas on ja tulee aina olemaan sivussa! Mitä tällainen pieni kylä ja yksinäinen voimalaitos tekisivät rautatiellä? Eihän se tarvitse edes kuljetuksia, niinkuin tavalliset tehtaat. — Noh, totuus on joka tapauksessa se, että heti, kun rautatie tulee valmiiksi Kairakoskelle asti, sitä jatketaan sieltä joen yli jossakin Telakosken paikkeilla ja suunnataan suoraan Hiisveden kirkonkylään. Se kääntyy siis suoraan itään eikä etelään! Hangas ei tule ikinä olemaan sen lähempänä rataa kuin nytkään.»

Vesala koettaa sovittaa nuo sanansa kauniisti ja uskottavasti ja hymyilee koko puheensa ajan Hitukalle lempeästi kuin pieniä syntejä oikova pappi. Hitukka puolestaan katselee häntä haikeana ja yrittää kaikin keinoin elää vielä hetken runsaan rikastumisen toivossa.

»Mutta onhan siitä ollut niin paljon puhetta, että rata kääntyy etelään ja yhtyy päärataan...»

»Niin on, mutta kuitenkin se kääntyy itään ja yhtyy poikkirataan!» vakuuttaa Vesala.

»Mutta onhan jo radan suuntakin tutkittu. Kairakoskelta se tulee joen itärantaa Hankaan ohi. Siellähän ovat jo merkkipaalutkin.

»Mitkä paalut?» kysyy Vesala ja katsoo viattomana silmiin. »Jaa ne! — Eiväthän ne ole rataa varten, vaan uuden voimajohdon paaluja. Ne ovat insinööri Aisan laittamat!»

»Niinkö?»

»Juuri niin! Hän aikoo rakentaa korkeajännitysjohdon joen itäpuolitse Kairakoskelle ja kirkonkylään. Toinen tulee kulkemaan länttä kohti aivan tästä, juuri näiden peltojen yli — melkein hovin rakennusten kohdalta. Insinööri Aisan on pitänyt tulla teidän luoksenne jo monesti puhumaan hovin peltojen ostamisesta linjaa varten mutta kun hän on melkein aina matkoilla...»

»Minun peltojeni yli!» siunailee Hitukka.

»Niin juuri! Juuri tästä samalta kohdalta, mistä te olette aikonut myydä palstoja.»

»Mutta koko peltohan menee pilalle eikä kukaan rupea rakentamaan taloaan pylvään juurelle eikä johtimien alle...»

»Eikä saakaan rakentaa», selittää Vesala edelleen ja katsoo samalla säälien, kun hän vanhaa valhetta käyttäen murskaa Hitukan suunnitelmat.

»Ja maa menettää arvonsa. Se on kallista lystiä voimajohdoille! Hyvin kallista», huokaa Hitukka.

»Niinpä tietenkin, mutta sillehän ei voi mitään.»

Näyttää siltä kuin Hitukkaa alkaisi hiottaa, ja hän ottaa nenäliinansa ja kuivaa huolellisesti kosteaksi käyneen nenänsä alustan.

»Vai niin ikävästi», huokaa hän. »Oli hyvä, että puhuitte siitä ajoissa. Kun asiat ovat niin vinossa, ovat tontit tosiaan nyt parhaassa arvossaan. Minun pitää myydä ne pois heti! Ja kun sitten aikanaan ruvetaan vetämään johtimia, eihän se kuulu minuun enää silloin — eikä sekään, minkä korvauksen muut sitten saavat maastaan.»

Kulkiessaan tietä pitkin he kääntelevät tonttiasiaa milloin millekin kupeelleen ja päätyvät aina samaan tulokseen. Mutta lohduttautuakseen ei Hitukka malta olla vieläkin käyttämättä hyväkseen Vesalan ilmaista asiantuntemusta:

»Ja mäntymetsää hovissa on aika runsaasti. Jotkut ovat kuiskailleet, että tulevaisuudessa ehkä rakennetaan selluloosatehdas jonnekin Luostanlaaksoon. Jos sellainen tulee, niin minä saan petäjistäni hyvät hinnat. Onhan lyhyt matka ja...»

»Selluloosatehdasko...? Ei, vaan faneeritehdas», keskeyttää Vesala ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. »Faneeritehdas tulee kyllä, mutta sehän ei osta havupuuta, vaan etupäässä koivuja.»

»Vai niin. Kyllä ne sitten tietävät aina etukäteen leuhkia! Mutta mihinkäs minä sitten mäntyni myyn?» huokaa Hitukka.

»Sitä paitsi täytyy ottaa huomioon, että tulipa tänne mitä teollisuuslaitoksia tahansa, niin ne eivät osta puutavaraa muualta kuin pohjoisten väylien varsilta valtion mailta. Siitä, mitä ne ostavat yksityisiltä, maksavat ne tietysti huonosti, kun omaa raaka-ainetta on loppumattomasti ja se on ensin käytettävä. Uusi yhtiö on nimittäin tehnyt sopimuksen valtion kanssa ostoista.»

Vesala vaikenee, antaa Hitukan hikoilla ja ajattelee:

'Kärsiköön nyt, mokoma! Tuo mies ei ole elämässään tehnyt kunnon työtä, vaan on rikastunut toisten puijaamisella. Valehteli itse juuri samalla tavalla Raitasen rouvalle ja kääräisi pienen pojan omaisuuden kainaloonsa. Mutta annetaanpa vahingon kiertää! Jos tänne joskus tuleekin selluloosa- ja muita sellaisia tehtaita, niin minä sanon, jotta tarkoitus oli kyllä rakentaa ihan muuta, mutta toiset ovat asian sotkeneet. Niin että kyllä siitä sitten selvitään jos tuo mies ylimalkaan viihtyy niin kauan Hankaalla.'

Ja samaan aikaan miettii Hitukka:

'On se vain hyvä, kun on tuttavia voimalaitoksella. Ne tietävät asiat aikaisemmin kuin muut, ja silloin voin minäkin pitää varani. Nyt myyn tontit pois heti, ja niiden jälkeen yritän kaupata metsän. Ja lopuksi saan sittenkin hyvän voiton pohjasta.’

Vesalan täytyy lähteä, hän katselee kelloa ja hyvästelee. Hitukka ei vaikuta enää yhtä reippaalta kuin tavatessa eikä huidokaan aivan niin laajasti. Mutta Vesalan mieli tekee huitoa sitäkin enemmän, vaikka hän päättääkin kieroilla loppuun asti:

»Tuomaria näkee kovin harvoin. Tervetuloa käymään voimalaitoksella.»

Ja itsekseen hän lisää:

'Tulehan, juutas, voimalaitokselle, niin sinut pestään lopullisesti yhdessä Oraston kanssa! — Aika tohlo miehekseen! Jos ottaa kartan esille ja katsoo, niin joka toinen hölmökin huomaa, että radan on pakko kulkea Hankaan ohi eikä se kiipeile vaarojen poikki ja järvien yli. Mutta sitäkös se huomaa...!'

Ja kaikista valheistaankin huolimatta Vesala tuntee omantuntonsa puhtaaksi kuin äsken pestyksi eikä enää vaivaa koko asialla päätään. Hän viheltää hujauttaa vuoroin pienen valssinpätkän ja vuoroin taas kulmat rypyssä aprikoi, miten voisi sitä tykkiään varren poistaa sellaisen turhan kiusan kuin ilmanvastuksen. — Mutta kun vastus ei ota hävitäkseen, parantaa hän vauhtiaan ja ajattelee huolettomana:

'Milläs minä sen poistan! Kun ovat sellaisenkin keksineet, niin olkoon. — Onhan meitä — keksijöitä — niin monenlaisia!'

JA MUITA HARRASTUKSIA...

Orasto kirjoittaa kymmenkunta kirjettä tuttavilleen vihreän kullan kaivajille ja lähtee sitten etsimään Vesalaa, jonka hän viimein löytääkin korjauspajasta. Vesala on viime aikansa kuluttanut kokonaan ilmatorjuntatykkinä ääressä, on sen vuoksi nokinen, totinen ja tärkeä kuin ikiliikkujan keksijä. Oraston tuloa hän ei ole kuulevinaankaan ennen kuin toinen sanoo:

»Älä vaivaa päätäsi turhaan. Se sinun haulikkosi on jo keksitty. Kun sitä vain hiukan kehittää ilmatorjuntaa varten, niin... Tarkoitan shrapnellia.»

»Shrapnelli? Tehotonta roskaa! Eiväthän shrapnellit saa aikaan muuta kuin metsän ropisemaan ihan kuin paremmalla sateella. Sopivat variksen ammuntaan. — Mitä sinä itse kuvittelet nykyään harrastavasi, kun olet noin joutilaan näköinen?»

»Tästä hetkestä lähtien harrastan vain puutavara-alaa ja lähden matkalle huomenna.»

»Noh, ei nyt silti tarvitse kehua harrastavansa puutavara-alaa, vaikka onkin pölkkypää! — Mutta toista on tämä!»

Hän kumartuu silittelemään laitostaan. Jostakin hän on löytänyt vanhan luodikon piipun, sorvannut sen väljemmäksi ja katkaissut suusta. Lukkolaitteet eivät ole vielä valmiit, mutta viereisellä pöydällä on kasa romua, josta senkin pitäisi aikanaan syntymän. Hän on ilmeisesti juuri koettanut sovitella eri kappaleita paikoilleen, mutta runsas kolmannes on jäänyt jäljelle.

»Saa nähdä, milloin tämäkin valmistuu», huokaa hän. »Muuten voin kertoa sinulle, että tästä tulee paljon yksinkertaisempi kuin tavallisesta ilmatorjuntatykistä. Tämä voidaan asemanvaihtoa varten purkaa koko roska muutamassa silmänräpäyksessä ja kantaa vaikka kainalossa. Katsohan nyt, kun minä otan piipun pois!»

Hän vääntelee ruuveja ja yrittää peukalonsa päällä painaa pultteja pois paikoiltaan, mutta kaikki onkin niin lujassa että hetken ähkimisen jälkeen täytyy ottaa avuksi jakoavain ja hohtimet.

»Mikä peijakas sen niittasi noin lujaan!» manailee hän ja vasta pitkän ajan kuluttua saa putken irti. Mutta kuitenkin hän näyttää sitä Orastolle ylpeänä ja kysyy:

»Eikös ole hieno juttu?»

»Ei. Kyllähän tuollaisen rautatangon saa kuka hyvänsä pysymään kiinni vaikka pakettinarulla. Ja ehkä saa irtikin. — Mutta entäs suuren tykin putken?»

»Aivan samalla tavalla. Tässähän on koko roska pienoiskoossa. Kun ensin saan tämän toimimaan, niin sitten rakennan kaiken oikeaan kokoonsa.»

»Minä kyllä pysyttelen matkojen päässä silloin, kun alat sillä ammuskella. — Muuten tekisit viisaammin, jos rakentaisit sen heti oikeaan kokoonsa. Täytyyhän sinun ottaa huomioon nestejarrut ja sensellaiset... Ota kerta kaikkiaan turbiiniakseli ja sorvaa se tykinpiipuksi. Onhan tässä maassa vedetty ennenkin yhtäläisyysmerkki turbiiniakselin ja tykinpiipun väliin!»

»Eikä, vaan ensin teen tämän. Ja sen suuremman vienkin sitten puolustusministeriöön ja nostan suuret rahat. — Eikä yksin rahoja, vaan muutakin kunniaa. Ajatteles, nyt minä olen vain vaivainen reservivänrikki, mutta...»

»Mutta jos olisit suurempi juoppo kuin olet, niin Venäjän armeijassa olisit jo kapteeni. Ja jos keräät yllesi tupsuja ja liityt vapaamuurareihin, pääset Ruotsin armeijassa everstiksi. Mutta jos olet Suomessa reservivänrikki, niin saat olla kiitollinen siitäkin. Ja nyt minä lähden ja jätän sinut rauhaan kahdeksi viikoksi.»

Hän nousee ja aikoo todellakin lähteä...

»Tarkoitatko, että minun on se aika yksin pyöritettävä turbiineja?» kysyy Vesala.

»En. Vaan vesi pyörittää turbiinit. Sinun tulee vain valvoa, että vesi hoitaa tehtävänsä hyvin. — Ja jos tulee ikävä, niin voithan kuluttaa aikaasi pasianssilla.»

»Mitähän muuta minun pitäisi tehdä?» kysyy Vesala viilatessaan.

»Voisit oppia muistamaan erään kultaisen neuvon. Se kuuluu kaikille sellaisille nuorille miehille, jotka tahtovat päästä oikeiksi johtajiksi: 'Älä tee mitään sellaista, jonka voit huomenna teettää toisilla!'»

Kun Orasto tarjoaa kättään toverilleen, virkahtaa Vesala:

»Muuten muista viedä se kärpäslaatikkosi piiloon. Minun kissani jo löysi sen ja...»

»Jumaliste! Se kissa vielä hirtetään!»

»Ei viitsitä. — Muuten kun tulet takaisin, niin saat nähdä sellaisen ihmeen, että tällä tykillä ammutaan.»

»Varisraukat...!»

Kun Orasto painaa oven kiinni takanaan, jää Vesala hetkeksi odottamaan ja askelten häivyttyä vetäisee kaapin oven auki, ottaa sieltä suuremman ja raskaamman putken, sovittaa sen puristimeen ja alkaa viilailla innokkaasti. Sitten hän avaa pöytälaatikon, ottaa sieltä jonkin lukonosan, koettaa sitä paikoilleen ja viilaa taas. Lattialla oleva laitos onkin vain sivullisia varten ja oikeata säilytetään piilossa lukkojen takana. — Mutta pian kolkuttaa joku ovelle jälleen.

»Kuka kelju siellä taas?» kysyy Vesala aikoen piilottaa kapineitaan.

»Tahka täällä vain. Nyt on jalusta valmis.»

Vesala aukaisee oven. Rakennusmestari Tahka on Vesalan piirustusten mukaan rakentanut jonkin kummallisen vehkeen, joka saattaa aivan yhtä hyvin kuulua separaattoriin kuin hammaslääkärin tuoliinkin.

»Tämähän on liiankin hieno!» katselee Vesala ihastuneena.

»Joko työ rupeaa valmistumaan?»

»En tiedä. Täällä kävi juuri Orasto ja pilkkasi tätä varispyssyksi. Poikarukka ei aavistanut, että juuri varisparvia aion ampua kokeeksi lentokoneiden puutteessa. Saa nähdä, laukeaako tämä...»

»Ettei käy niinkuin sille Pertunmaan miehelle, joka teki ikiliikkujan», sanoo Tahka istuutuessaan. »Hän rakenteli aikansa ja saikin jonkinlaisen rukin valmiiksi. Kun hän yritti sitä myydä Helsingissä, ei sitä tietysti kukaan huolinut, kun se ei käynyt. Mutta ukko lohdutteli herroja sillä, että mitäs tuosta, jos se ei käykään. Pieni temppuhan on saada se käymään, kun itse kone on jo valmis!»

Tahka tupakoi ja juttelee laatikolla istuen ja Vesala nojailee pöytäänsä harppi kädessä ja mittailee piirustuksista eri osien pituuksia ja paksuuksia. Oraston ehdotuksesta, että pitäisi vain kehitellä shrapnellia ilmatorjuntaan sopivammaksi, muistaa Tahka kertoilla vapaussodan aikaisia tarinoitaan, ja niitä onkin loputtomasti, sillä Tahka, joka on oikeastaan ollut patterin vääpelinä, on jossakin lomassa saanut hoitaa muitakin vakansseja patterinpäälliköstä pyykkäriin asti ja on vielä samaan aikaan ollut asemakomendanttinakin. Aikansa juteltuhan hän unohtuu pää kallellaan ja sammunut savuke suupielessä katselemaan Vesalan puuhia, kunnes huokaisee viimein:

»Jaa-ah! Hauskahan teidän on suunnitella ja rakennella, kun olette nuori mies. Joskus minustakin tuntuu siltä, että jotakin pitäisi vielä tehdä. Mutta mihinkäs tässä käy käsiksi? Maailma on jo niin valmis, ettei minulle ole jäänyt mitään harrastuksia.»

»No kai teillä jokin mielihomma on?»

»Eipä taida... Ainoa, johon aikoinaan innostuin, olivat vanhat esineet, romut ja sen sellaiset. — Mutta eipä silti, kyllä puutarhanhoitokin on hauskaa. Jos olisi maata, niin minä kyllä kykkisin marjapensaissa vaikka päiväkaudet ja tinkimättä kantaisin vettä sipulin taimille. — Vaimonikin siunailee joskus samaa asiaa ja kiukuttelee toimettomuuttaan.»

»No ostakaa pelto ja alkakaa tonkia!» kehoittaa Vesala.

»Niin pitäisi», myöntää Tahka. »Muuten tässä tulee niin vanhaksi ja laiskaksi, ettei viitsi mitään. Insinööri on kai kuullut siitä porvoolaisesta tehtaantyömiehestä, johon kuuluu pistäneen kasvitieteen kärpänen. Hän on omalle tontilleen kerännyt kolmattatuhatta harvinaista kasvilajia, ja joukossa on paljon sellaisia yksilöitä, joita ei ole Kasvitieteellisessä puutarhassakaan.»

»Eipä hullumpi harrastus», myöntää Vesala. »Mutta minä onneton en keksi parempaa kuin viilailla näitä muttereita.»

»Insinööri käski minua ostamaan peltoa ja tonkimaan. Mutta kun minä olen ikäni peltoja katsellut enkä ole vielä omaani löytänyt.»

Vesalan viila pysähtyy, hän katsoo Tahkaan ja sanoo:

»Mutta minäpä sen löysin! Ja taisin jo puhuakin alustavasti!»

Hän kertoo Tahkalle tavanneensa Hitukan ja jutelleensa tälle kiusallaan levottomia. Siinähän olisi nyt hyvä ajatus jatkaa alettua urakkaa ja...

He innostuvat Tahkan kanssa suunnittelemaan uutta kierrosta, niin että Tahka polttaa savukkeen toisensa jälkeen innoissaan ja Vesalan viila on toimettomana pöydällä. Viimein Tahka nousee ja lähtee. Mutta esimerkin voima on niin suuri, että nähtyään Vesalan uurastuksen hän ei menekään suoraan kotiin, vaan tallustelee pitkin tietä, katselee hovin peltoja itse rakennusten ympärillä ja hautoo ajatusta edelleen. Kun hän kävellessään tulee jo kolmannen kerran hovin kohdalle, pysähtyy hän, ottaa liivinsä taskusta kellon, seisoo se kädessään kotvan mietteissään ja päättää viimein:

'Eihän nyt olekaan vielä myöhä. Mitäpä siitä huomiseenkaan jättää!'

Kun samalla Hitukka näyttäytyy pihassa, menee Tahka muina miehinä juttusille onkiakseen selville, aikooko Hitukka tosiaan myydä peltojaan. Ja ettei Vesalan aloittama kylvö menisi hukkaan, vakuuttaa hän totisena miehenä, että maanviljelys on kaikin puolin ikävää hommaa sellaiselle järkimiehelle kuin Hitukalle, mutta teollisuus on ihan toista. Kaikkien ihmisten pitäisi sijoittaa rahansa teollisuuslaitoksiin ja valita itselleen helpoin rikastumisen tie...

He istuvat portailla, mutta Hitukan mielestä alkaa juttu hipoa, niin läheltä hänen salaisinta ajatustaan, että olisi synti katkaista sitä kesken illan. Sen vuoksi hän pyytää Tahkaa sisälle maistamaan teetä ja voileipiä ja...

Hän kuiskaa Tahkalle jotakin, ja tämä hymyilee.

Mitä kaikkea he keskenään juttelevat, siitä ei ole tietoa, mutta seuraukset alkavat kuitenkin näkyä muutaman päivän kuluttua. Hitukka kuljeskelee hyvillä mielin, lyö väliin näppiä ja viheltää jonkin kevytmielisen laulunpätkän. Ja illat hän seisoo salin ikkunan ääressä katsellen, mitä maantiellä tapahtuu, ja päättelee tähän tapaan.

'Hauska poika, se Tahka. Ja älyäkin sillä on. Mutta sainpas vain huiputetuksi, vaikka olikin suuren työn takana! Jos nyt tulee kaupasta tosi, niin saavat tehdä tämän maailman kanssa mitä tahansa, mutta minun asemaani se ei horjuta.’

Hän tuntee Tahkan siekailemattomien sanojen tarttuneen itseensä. Mitäpä tässä turhia laskelmoimaan ja puntaroimaan. Nykyaikana ei arka liikemies menesty, vaan täytyy toimia kuin metsämies: laukaista arvelematta silloin, kun saalis on jyvän kohdalla. Muuten jää laukku tyhjäksi.

Ikkunasta katsellessaan Hitukka huomaa Aholan vanhan isännän kulkevan tiellä Hankaalle päin ja päättää toimintatarmoisen miehen tavoin ottaa tuonkin ukon yksin tein jyvälle. Niinpä hän keräilee eteisestä knallinsa ja keppinsä ja ilmestyy tielle sen näköisenä kuin olisi siellä noin vain ehtookävelyllä. He tapaavat tietysti toisensa, joutuvat juttusille, eikä Hitukka nyt viivyttele suotta ennen kuin alkaa moitiskella näitä Luostanjoen varsien asukkaita aloitekyvyttömiksi ja tyhmänsekaisiksi. Tuo saamattomuus näyttää olevan perinnäistä...

»Miten niin?» kysyy Ahola ja katsoo alta kulmain.

Silloin innostuu Hitukka selittämään, miten heikolla kannalla täällä yleensä on suurtenkin talojen maanviljelys. Ukot eivät yritä mitään uutta eivätkä edes raivaa lisää peltoja, vaan nuhjavat ikuisesti samalla saralla eivätkä kartuta sitä isäin perintöä, joka...

Mutta nyt keskeyttää hänet Ahola:

»Nyt minä en ole ällänpäällää, mitä te oikein tarkoitatte. Kyllähän täällä on töitä tehty.»

Hän kertoo juurta jaksaen, miten paljon hän on tehnyt uutta peltoa ja miten sitä on käytetty. Mutta nyt on tilanne se, ettei Aholan maista enää isosti peltoja lisää saakaan. Pitäisi ensin saada maita enemmän. Mutta mistäs niitä ottaa, kun naapurit ovat joka puolella ympärillä, ja heillä on sama juttu?

Silloin Hitukka mainitsee kuin itsekseen, että kyllähän hänkin myy sieltä Vanakorven kupeelta, jos hinnoista sovitaan. Ja tämä vaikuttaa Aholaan niin ankarasti, että hän pysähtyy ja katsoo kuin kummissaan Hitukkaan. Tuo on se salainen ajatus, jota hän on elätellyt jo kauan, mutta ei ole uskaltanut puhua, kun tietää hyvin, miten valmis tuo kelmi on kiskomaan hirmuhintoja joutomaastakin.

Mutta asia kehittyy niin pitkälle, että Hitukka pyytää Aholaakin sisälle ja kuiskaa tällekin jotakin. Ahola katsoo toista silmiin ja sano kiitokseksi:

»Kyllähän minä sisälle voin poiketa, mutta en minä sentään pontikkaa juo!»

Ja sisälle he menevätkin. Ahola koettaa koko ajan miettiä, mistä kummasta johtuu, kun Hitukka itse tulee tarjoamaan hänelle juuri niitä maitaan, joita hän on joskus salaisimpina hetkinään toivonut itselleen. Mutta vastaus jää saamatta, sillä senhän tietävät vain Vesala ja Tahka. Hitukka kertoilee hiukan omistakin aikeistaan, ja Ahola sanoo väliin oman yhtäkaikkisen ja vaarattoman 'joopa joon'. Hän laskee hyvin lyhyesti yhteen, että kun Hitukka ensin myy parhaat peltonsa ja sitten metsänsä, niin silloin Aholan talo pääsee ilman isompia ponnisteluita koko seutukunnan suurimmaksi ja parhaimmaksi tilaksi. Aholan talo astuu kunniaan kynityn hovin tilalle. — Ja kun niin käy, silloin Ahola itse aikoo Hitukalle näyttää, että rehellinen ja ahkera suomalainen maanviljelijä on sentään toista ja seisoo aina tanakammin kuin kaiken maailman talohuijarit!

Tällä tavoin siis Sorvasen jo soutumatkallaan aloittama hyvä esimerkki on joutunut kiertämään talosta taloon ja tarttumaan miehiin. — Sen seurauksena jo Orasto istuu junassa matkalla Sorsalahteen ja sieltä edelleen. — Vesala valvoo piirustustansa ääressä myöhään yöhön ja seuraavana päivänä taas viilailee ja raapii korvallistaan tykinputken ääressä. — Hitukka on saanut päähänsä sen, että paljon turvallisempaa on omistaa selvät setelit kuin epävarmat maat ja metsät. — Ja kun Aholankin kohdalta on asia jo etukäteen ajateltu valmiiksi, lähtee hän hovista Vahisen kaupalle kyselemään autojen kulkuvuoroja, sillä hänen täytyy päästä huomenna kaupunkiin ja pankkiin järjestelemään raha-asioita siltä varalta, jos kaupasta tulisi tosi.

Mutta myöskin Tahka toimii nopeasti. Juuri samaan aikaan, kun Aholan isäntä on ehtinyt kotiinsa ja irvistelee kasvot saippuassa peilin edessä ajaen partaansa kaupunkimatkaa varten, tulee Tahka Vahisen kotiin, he keskustelevat kotvan, kävelevät lattialla edestakaisin vuorotellen ja joskus samaankin aikaan, ja Tahka selittää yhä uudestaan Vahiselle:

»Kauppa on saatava päätökseen heti, muuten se kettu livahtaa. Tontithan nousevat hyvää vauhtia. Jos emme jaksa pitää koko roskaa, niin myydään palasina pois. Ja rakennuksille kylä keksitään sopiva käyttö. Perustetaan siihen hotelli, lepokoti taikka mikä tahansa.»

»Miten suuri osa maista ostetaan?» kysyy Vahinen. »Ei tietysti muuta kuin pellot juuri tästä rakennusten ympäriltä. Emmehän me muulla mitään teekään. — Tuletko hommaan toiseksi? Yksin minä en pysty ostamaan.»

Vahinen, joka ei koskaan kursaile, tietää hyvin, mitä hänen pitäisi tehdä. Ja hän tietää senkin, että tämä leikkaus on suuri ja oivallinen Senpä vuoksi hän miettii tovin, nousee sitten ja sanoo yhtiötoverilleen Tahkalle:

»Selvä on! Otetaan kiinnityslaina ja nostetaan rahat pankista heti. Ja Hitukka varmasti pudottaa hintaa, kun näkee setelien kulmat meidän liiviemme taskuista!»

VANHAT TOVERUKSET Kovasin ja Leminen, jotka voimalaitoksen patoa rakennettaessa antoivat huikean todisteen siitä, että ihminen voi kyllä varsin mukavasti laskea alas Hankaastakin — vaikkakin hiukan mukiloituna ja märkänä — ovat kosken laskunsa jälkeen yleensä pitäneet kovasti julkisuudesta ja sen vuoksi kantaneet saamansa kunnian arvokkaasti.

Mutta heilläkin on joskus omat hetkensä, jolloin he karttavat julkisuutta ja näyttävät etsivän rauhaa viihtyäkseen kahdenkesken. Tuollaisia yksinäisyydenpuuskia heillä on ehkä kerran, joskus kahdesti kuukaudessa eikä kukaan silloin tiedä heidän harrastuksistaan. Niinpä jonkinlainen kaukokaipuu on saanut heidät nyt sunnuntaiaamunakin liikkeelle, ja päämääränä on Telakosken itäpuolella oleva Telavaara. He ovat saaneet päähänsä, että heidän täytyy nähdä kauas ja avarasti, ja juuri Telavaaraltahan näkeekin hyvin Hankaan voimalaitokselle ja Longan koskelle asti. Sitä paitsi jossakin Telavaaran kupeilla pitäisi tutuille miehille olla muutakin nähtävää, jo on tavallisilta silmiltä kätkettyä.

Kun matka on pitkä ja metsä ryteikköinen, lainaavat he jo aamulla varhain veneen Manne Sorvaselta, soutavat laajentunutta Luostanjärveä Telakoskelle asti, nousevat siellä kalliolle, piilottavat airot metsään ja lähtevät metsän poikki vaaraa kohti. Kirkas, kaunis sunnuntainen aamupäivä menee mukavasti, he kiertelevät aikansa, muistavat varsinaisen asiansa ja suuntaavat matkansa eräälle tutulle rotkolle, joka on vaaran itäpuolella lammen lähettyvillä. Mitä siellä on, sen tietävät vain he, sillä kukaan asiaankuulumaton ei eksy näin kauas korpeen eikä se heikko savupilvi, joka rotkon vaiheilla hajoaa tuulen mukana kuusien latvoihin, juoruile enempää itse paikan antimista kuin näiden kahden luonnontutkijan seikkailuistakaan. Sillä hehän käyvät vain kauan sitten sovitulla asialla, saavat housuntaskuun putelin harmaanvivahteista vettä, maksavat siitä ilosta ja lähtevät taas. Nyt heillä kummallakin on oma pullonsa, vaikka Kovasin antaakin ensin omansa yhteiseen kulutukseen, ja jo ennen puoltapäivää he kiertävät takaisin vaaran etelänpuoleiselle kalliorinteelle, nousevat sille, riisuvat takkinsa pään alle ja asettuvat jäkälille niin mukavasti kuin osaavat, silmät raollaan auringonpaisteessa katselevat kiloa Luostanjärven vesillä, yksimielisinä ihailevat voimalaitoksen suoraa seinäviivaa ja mietiskelevät tämän ajallisen maailman leppoisaa ja mukavaa oloa. Ja leppoisalta se tuntuu heistä varsinkin nyt, kun heidän ulottuvillaan omalla jäkälävuoteellaan lojuu se äsken ostettu puteli.

Ja Leminen on niin puhetuulella, että hokee vanhoja ja liiankin tuttuja asioita:

»Muistatkos, Kovasin, kun sinä sukelsit pää edellä Hankaaseen ja puhaltelit ja pärskit kuin hylje!»

»Kah, muistanhan tuon. Ja sen sanon, ettei siitä olisi kukaan muu ukko selvinnyt elävänä maalle. Mutta minäpä selvisin!»

Tuntuu niin mukavalta muistella tuota korkeinta huippukohtaa koko elämänkaaren kaikista tapahtumista.

»Niin, sinä... Selvisithän sinä elävänä, kun minä hinasin rantaan! Kuulehan, kun minä sanon sinulle yhden asian: jos minua ei olisi ollut veneessä, niin pianpa olisi soiteltu sinun sielukellojasi. Se olisi ollut tietysti ikävää, sillä hauska kamuhan sinä olet... Mutta muistatkos, miten taitavasti minä heitin touvin, miten sitten nykäisin sinut maihin kuin ahvenen!»

»Nykäisit minkä nykäisit», vähäksyy Kovasin pelastajansa osuutta sen vuoksi, kun on saanut tunnustaa sen täyteen arvoonsa ja kymmenet kerrat. »Nykäisithän sinä, mutta olisin minä uinut rantaan ilman nykimistäkin.»

»Äläkä vouhki! Miesparka olit niin riepuna, jotta autolla piti poiskin viedä! Koskihan huljutteli sinua veden alla kuin luuturiepua.»

»Jos kiistät, niin minä teen saman tempun uudestaan!» innostuu kunniastaan arka Kovasin. »Älä pemales vieköön härnää nyt mua! Lasken kosken ilman sinua ja itse vielä kävelen rannasta kotiin. Lyödäänkö veto?»

»Eikä lyödä. Eihän ole enää Hangastakaan.»

Kovasin toteaa, että niin on tosiaan käynyt, mutta muistaa vanhan asian:

»Vaikka sitä minä en anna anteeksi itselleni enkä sulle, kun isävainaani tuppiroska jäi sinne...»

Siihen katkeaa tarina toviksi, he kurkottavat vuoroin kumpainenkin kättään sivulle ja haparoivat jäkälikköä hetken, sitten kuuluu lorke, pitkä ja tyytyväinen huokaus päälle ja lopuksi pieni ja kireä vinkaisu. Aika kuluu, hajanaiset jutunpätkät vilahtelevat ohi, katkeilevat, ja pian taas siepataan ilmasta uuden sanomisen aihe. Näin kuluu päivä hiljalleen ja aurinko näkyy omia aikojaan siirtyvän enemmän Taustan kylän puolelle. Sen kun pitää hoitaa virkansa näin muiden lepäillessäkin...

Siinä lomassa voimalaitoksen rakennusta katsellessaan virkahtaa Leminen:

»Mutta niin se vain Mannen poika pani tuolle Hankaalle pannan kaulaan ja pilttuuseen vei!»

»Älä puhu pahaa Sorvasesta taikka minä suutun!»

»Enhän minä pahaa... Hyvä mieshän se on.»

»Hyvä on. — Mutta mitäs minun pitikään sanoa, jotta lyötkö vetoa vai et?»

»Mistä vetoa?»

»Siitä, jotta minä lasken alas Longasta.»

»Mitäs sinä lasket. Olet vain hutikassa ja touhuat liikaa. Älä loiskuta viinaa maahan», hillitsee Leminen toveriaan.

Mutta Kovasinkin on puhetuulella eikä siedä keskeyttämisiä:

»Minäkö hutikassa? Se on sitten ilmetty vale. Eihän siitä nyt hutikkaan tule, vaikka ottaakin auringonkylpyjä — tällaista valohoitoa, hahhah! Ja jos puteli kaatuu, niin kävellään tuonne notkoon. Sillähän siitä pääsee.» Kovasin unohtuu tuijottamaan kallioon ja miettii, mistä tärkeästä puhuttiin äsken, kun Leminen keskeytti. Viimein hän muistaakin, kääntyy Lemiseen päin ja kysyy: »Sinäkös se olit — vai kuka se haukkui Sorvasta?»

»Enkä. Minähän sanoin, jotta Sorvanen on miesten mies.»

»Niin taisit sanoa. Se on parempi mies kuin moni muu. — Kuulehan! Saa pistää tuhat tavallista ihmistä yhteen nippuun ja ottaa tusinan sellaisia nippuja, niin koko kasassa ei ole yhtään Sorvasen veroista miestä.»

»Ei. Ihan varmasti ei», myöntää Leminen ja tuntee, että näin yksimielinen keskustelu on kuivaa. Hän väittelisi mielellään Kovasimen kanssa, mutta ei keksi minkäänlaista aihetta. Sen vuoksi hänen täytyy sanoa muun puutteessa: »Vaikka hyvä mieshän se on Orastokin.»

»On.»

»Ja Vesala.»

»On.»

»Ja Tahka.»

»On.»

Leminen katsoo toveriinsa pitkään aivan kuin tämä ei olisi tolallaan vastatessaan noin myöntelevästi, mutta huomaakin sopuisuuden johtuvan siitä, että Kovasin on juuri nukahtamaisillaan. Se on jo liikaa, ja nyt hänet on saatava hereille, muuten koko päivä menee pilalle. Sen vuoksi hän sanoo:

»Mitä? Mitä sinä jankutat? — Eikö sinulla ole mitään muuta sanomista kuin on ja on?»

»Älä törise. Ja mitä sinä siitä pullosta vartioit. Sehän on yhteinen.»

»Sinä olet humalassa. — Kuulehan, jos olisin niin vanha kuin sinä, niin rupeaisin raittiiksi. Sinun olisi jo aika. Ja kuoltuasi saat sitten haudallesi raittiusseuran seppeleen. Ja runonvärssyn seppelenauhassa.»

Nyt kohottautuu Kovasin jo ryntäilleen ja sanoo vakavana:

»Kuulehan, jos minä nyt joskus hiukan otan, niin ei sitä tarvitse pilkata. Minä olen poikamies ja saan ottaa suruuni. Mutta sinulla on muija ja mukulat. Ja on sopimatonta, kun mies tuolla tavalla juo!»

Kovasimen saarnasta saakin Leminen jo etsimänsä riidanaiheen:

»Kuulehan! Minäpä teenkin työtä lujasti muijani ja lasteni vuoksi. Ja eukkokin sanoo, jotta minä olen hyvä mies. Ja lapset ovat hyvin kasvatettuja, ja niistä tulee kunnon ihmisiä. — Niin jotta saan kai minä siitä ilosta joskus maistaa — hyvän vaimon ja kunnon lasten kunniaksi — häh?»

He ovat hetken vaiti, molemmat istuallaan, ja tuntevat auringonlämmön herttaisen sivelyn poskillaan ja koko maailman muutenkin siedettäväksi. Olo on nuhteeton ja kumpaisenkin omatunto kirkas kuin Luostanjärvi. Mutta vähitellen alkaa nukuttaa. Kovasin heittäytyy jo selälleen jäkälille ja vetäisee hattunsa silmilleen suojaamaan auringonkilolta, mutta Leminen istuu pullo maassa polvien välissä ja yrittää uutta keskustelua toverin virkistämiseksi:

»Eikös Aisa olekaan hyvä mies?»

»Mikä on mitä?» kysyy uninen Kovasin.

»Sinä myönsit äsken, että muut ovat hyviä miehiä, mutta et puhunut Aisasta sanaakaan. Onko sinulla jotakin Aisaa vastaan? Vai mitä?»

Äänensävy on niin vetoava, että Kovasimen täytyy nousta vielä istualleen:

»On. Se on juoppo. Ja sinuakin vastaan on, kun pöriset kuin mehiläinen. Kaikkia se rietas rieppoottaakin kuin sinunlaisiasi. Eihän nyt kukaan ihminen tuolla tavalla jaksa...»

Mutta Leminen heittäytyykin nyt sovinnolliseksi ja aikoo luovuttaa aarteen Kovasimen haltuun sillä ehdolla, jos tämä lupaa olla nukkumatta keskellä päivää. Tulee jälleen pieni sovinto ja Kovasin alkaa kertoilla, että hän on kuullut Vesalan rakentavan sellaista tykkiä, jolla kivenkokoinen kuula uhmahtaa pilvien läpi taivaaseen asti, niin että...

»Kuule, ei kukaan taivaaseen asti tähtääkään. Etkä sinä ole elämässäsi tykkiä nähnytkään.»

»No sehän on sitten sinipunainen vale, etten minä ole tykkiä nähnyt! Milläs me Vilppulassa ammuttiin — kuulitko? Ja suuren tykin piippuun mahtuu hyvinkin kymmenen tällaista nyrkin kokoista kiveä.» Kovasin kurkottaa käteensä kalliolta irtonaisen kivenlohkareen ja kehaisee: »Ajatteles, jos olisikin sellainen tykki kuin Vilppulassa...! Kun tämmöinenkin mukura paukahtaisi otsaasi, niin nirri olisi poissa.» ‒

»Niinpä sinäkin kuolisit. Ja jälkeesi sanottaisiin, jotta poikamiehenä se Kovasinkin lähti eikä ehtinyt saada eukkoa, vaikka oli jo kahdeksanviidettä vanha...»

Kovasin suoristautuu ja sanoo:

»Nyt sinä loukkaat minun tunteitani...! Ei sinun kannata yhtään leuhkia, vaikka onkin muija ja muksut.»

Ja Leminen tiukkaa:

»Et suinkaan sinä uhkaa minua sillä kivellä...?»

Kovasin pyörittelee kiveä kädessään ja vastaa:

»Enhän minä ketään uhkaa! Sanoin vain, että jos tykillä ammuttaisiin tällainen mukura otsaasi, niin...»

»Ei minua kukaan ammu.»

»Ka eipä ei! Enhän minä sitä väitäkään.»

»Niin noh, mitäs sitten jankutat..!»

Taas tulee hiljaisuus toverillisen keskustelun jälkeen. Kovasin pyörittelee kiveä yhä kädessään ja katselee sitä. Nukuttaa niin pahuksesti, että silmät painuvat väkisten umpeen. — Jäisiköhän tähän kalliolle loikomaan vai lähtisikö kotiin...? Vai että kivellä otsaan...? Kuka järki-ihminen nyt tuollaista ajattelee, jotta omaa ja monivuotista kamua otsaan kumahuttaisi...? Verihän siitä tulisi ja ties vaikka toinen henkensä heittäisi. Ja kivikin olisi ihan verinen — ja kädet...!

Kovasin raottaa silmiään ja katsoo kiveen. Ja kuta kauemmin hän siihen tuijottaa, sitä enemmän silmät aukeavat.

'Mitä ihmettä!' ajattelee hän. 'Tämä kivihän on jo nyt verinen.'

Se on totta. Kiven toinen reuna on ruosteenpunainen. Kovasin virkistyy, kohottautuu istualleen ja toteaa jälleen.

'Eivät suinkaan minun silmäni valehtele? Mikähän verityö täällä on tehty?'

Hän kääntyy viimein Lemiseen päin, joka istuu polvet pystyssä ja nojaa päätään polvien varaan, kädet yhteen liitettyinä ja sammunut holkkitupakka suupielessä: —

»Kuulehan—heräähän nyt.»

»Anna minun olla!»

»Älähän nuku — minulla on asiaa.»

»Minä nukun nyt vaikka tuomiopäivään asti.»

»Etkä nuku! Katsohan sinä, kun minun silmäni ovat niin huonot. Näetkö sinä mitään tässä?» kysyy Kovasin vakavana käsi ojolla.

»Ka näenhän minä. Kivihän tuossa...»

»Näetkös mitään kivessä?»

»En.»

»Katsohan tarkemmin. Kun minä olen siinä näkevinäni, mutta en ole varma», selittää Kovasin yhä.

Lemisen on pakko havahtua kokonaan, hän kohottaa päätään ja avaa silmänsä harilleen, vaikka niissä pyrkiikin näkymään kaksi kättä ja kaksi kiveä. Sitten hän ottaa toisesta kädestä toisen kiven itselleen, kääntelee sitä aikansa ja kysyy vuorostaan Kovasimelta:

»Mitä tuo punainen on?»

»Sitähän minäkin kysyn... Olisikohan verta...?»

»Ee-eei», arvelee Leminen hitaasti ja laiskasti, lyö sitten kiven kulmaa kallioon ja huomaa, että halkeaman kohdalta se on punainen sisempääkin. »Ei se verta ole. Mistäs veri olisi tuonne rakoon mennyt? — Mutta jos se olisi ruostetta?»

»Milloin sinä olet nähnyt kivien ruostuvan?» kysyy Kovasin pilkallisesti. »Olet vain niin humalassa. Anna jo pois se pullo.»

»No olkoonpa tuo sitten mitä tahansa!» pahastuu Leminen, heittää kiven kalliolle ja ojentaa pullon Kovasimelle. Hän vuorostaan heittäytyy pitkälleen, panee takkinsa pään alle, hattunsa toiselle poskelle ja huokaa:

»Nyt on herra Leminen sunnuntailevolla... Kanat, sanoi porvoolainen.»

»Mitkä munat?»

»Minähän sanoin, jotta kunat. Se on sitä toista kotimaista ja merkitsee, jotta hyv'yötä, Kovasin!»

Mutta on niin siivottoman lämmin, ettei uni vain tule. Jäkälä kutittaa niin mukavasti niskaa ja edessä on se punainen kivi, näkyypähän hatun reunan alta parahiksi, kun silmiään raottaa. — Etteikö kivi voi koskaan ruostua...? No mikäs sitten ruostuu, jos ei kivi?

Rauta tietysti ruostuu, tietäähän sen jokainen. Mutta voiko kivi ruostua, vaikka siinä ei olekaan rautaa? — Eipä tietenkään. Mutta entäs sitten, jos kivessä on rautaa, ruostuuko se silloin? — Ja kaikkea roskaa: eihän ole olemassakaan rautaisia kiviä. Eiväthän ne kiviä silloin olisikaan...

Tällä tavoin päättelee Leminen puoliunessa ja hengittää syvään. Silmät raukeavat umpeen, avautuvat vielä pari kertaa hyvin laiskasti ja sulkeutuvat taas. Mutta yht'äkkiä Leminen repäisee hatun kasvoiltaan kuin mehiläisen pistämänä, ponnahtaa jaloilleen ja tavoittaa kiven käteensä huutaen Kovasimelle:

»Jumaliste! Tämähän on rautaa!»

Kovasinkin on jo niin lähellä unta, että unohtaa äskeisen keskustelun ja myöntää muuten vain:

»Jos lie sitten...»

Mutta Lemiselle tuo välinpitämättömyys antaa vain uutta intoa:

»Etkö sinä tajua: rautaa! — Rautaa!»

»Ka niinpä niin... Kuulinhan minä», urahtaa Kovasin ja kääntää kylkeä.

Mutta nyt Leminen karkaa kiinni unisen toverinsa rintapieleen, asettaa kämmenellään olevan kivenmukuran toisen nenän alle ja huutaa:

»Heräähän nyt, hyvä toveri...! Etkö sinä ymmärrä: me olemme löytäneet rautaa!»

»Löytäneet mitä ja mistä?»

»Tämä kallio on rautaa! Nyt pystyyn ja äkkiä!»

Hän kiskaisee Kovasimen jaloilleen ja saa tämän käsittämään, että asia on tärkeä. Kovasinkin virkistyy pian, kun pääsee kiinni ajatuksen reunasta. He etsivät paikan, josta on lohjennut muitakin palasia, ja kaikkien kappaleiden lohkeamispinta on selvästi punainen. He innostuvat yhä, lohkovat kalliota ja huomaavat tuoreen halkeaman aivan tavalliseksi, mutta sammalten alla on taas punaista. Humala alkaa kadota, pullo unohtuu lämpenemään jäkälikölle auringonpaisteeseen ja he itse riisuvat takkinsa puun oksalle touhutessaan. Viimein he uskovat vuorenlujasti löytäneensä rautaa. Ja Leminen ei tietenkään malta olla kehaisematta:

»Minä se taas nostin sinut tolpillesi...! Ensimmäisellä kerralla ongin sinut elävien kirjoihin Hankaasta ja nyt...»

»Kuulehan — älä sinä leuhki, muuten...»

»... ja nyt panin sinut etsimään rautaa!»

»Älä sinä — taikka...!»

Sitten he istahtavat ja alkavat yhdessä neuvotella, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Sitten he nousevat taas, etsivät irtonaisia palasia eri puolilta kalliota, sullovat kaikki taskunsa niitä täyteen ja lähtevät menemään. Onpa Leminen ottanut vielä hattunsakin kukkuroilleen, mutta matkalla hatusta putoaa pohja, ja Lemisen täytyy tehdä tuohinen, jolla hän kantaa loput kivet. Kovasin ei malta olla nauramatta toisen vahingolle, mutta Leminen komentaa:

»Älä hirnu siinä! Matkalle ja joutuin!»

»Jaa, mihinkäs meillä tämmöinen hoppu sitten on?» tiedustelee Kovasin matkan päämäärää.

»Minne...? Sorvasen puheille tietysti!»

»Sorvasen?» katsoo Kovasin ymmällä ja oikein pysähtyy. »Et suinkaan sinä Sorvasen luokse...? Nyt sinä munaat itsesi.»

»Tule perästä vain äläkä jankuta. Kyllä minä sen asian hoidan», käskee Leminen ja painelee itse jo kaukana edellä.

Välillä ehtii Kovasin henkäistä jotakin, että:

»Jospa Sorvanen ei pidä siitä, kun mennään pyhäpäivänä kivien kanssa?»

»Pitäköön tai ei, mutta nyt mentiin!» uhkaa Leminen ja parantaa vauhtia. Viimein he pääsevät Telakoskelle, löytävät veneen toisesta ja airot toisesta pensaikosta ja lähtevät soutamaan selän yli Hangasta kohti. Pato ja voimalaitoksen pitkä seinä ovat heille hyvänä tienviittana, ja ne lähenevät jokaisella aironvedolla.

»Kisko sinäkin välillä», huokaa Leminen ja päästää Kovasimen airoihin.

Kovasin vetelee hartaasti, katselee taakse jäävää Telavaaraa ja hymyilee onnellisena. Mutta äkkiä hän synkistyy, airot pysähtyvät, niin että kirkkaat vesipisarat tippuvat niiden lavoista, ja Kovasin virkahtaa pettyneesti.

»Kuulehan... Nyt se viinapottu jäi sinne kalliolle...!»

»Jääköön», lohduttaa Leminen. »Ja eihän me pullo taskussa Sorvasen luokse... Muuten meillä Karjalassa ei viinaa pidetä potussa, vaan pullossa.»

»Pitäkää mihnä tahansa, mutta nyt olisi pitänyt ottaa pienet harjakaisryypyt sitten kotona. Sinne taisi jäädä vielä pari kahvikupillista.»

»Mutta sinähän juotkin vain suruusi. Ja nyt on ilonpäivä, kun löydettiin rautaa. Niin että ethän tarvitse enää mitään.» Leminen vaikenee hetkeksi ja seuraa airojen liikettä, mutta puhkeaa viimein jatkamaan: »Mitä sinä arvelet...? Ajattelin tuossa itsekseni, jotta kun Sorvanen ei juo, niin eihän se kai ole niin tuiki tarpeellista meidänkään. Ymmärrätkö? — Mitähän, jos ruvettaisiin raittiiksi!»

»Kuule, älä sinä viettele...!»

»Ruvetaan pois! Koetetaan pahuuttaan, meneekö tuosta terveys ja mitä muuta pahaa tulee.»

»Enkä!» kieltää Kovasin ja pudistaa päätään totisena.

Leminen on kyllä ovela viettelijä, sen hän tietää vanhastaan, mutta nyt hän aikoo pysyä miehenä ja pitää oman päätöksensä.

»Mutta ajattelehan nyt», vetoaa Leminen yhä. »Jos sinä olisit ollut hutikassa silloin Hankaaseen sukeltaessasi, niin et olisi enää ikinä selvinnyt siitä. Ja jos nyt olisi oltu vielä hiukan enemmän päissään, niin ei olisi tehty tätäkään löytöä. Sinä et olisi löytänyt kiveä enkä minä olisi huomannut, jotta sehän on selvää rautaa.»

»Jaah», sanoo Kovasin yhtäkaikkisesti lupaamatta mitään. Lemisen sanat tuntuvat jo vaikuttavan, mutta sitten hän huomaakin vastaväitteen ja koettaa pitää vanhoista iloista kiinni: »Niin, mutta jos ei olisi liikuttu niillä asioilla, niin ei olisi menty Telavaaralle, ei olisi istuttu kalliolla eikä olisi kiistelty. Jotta kyllä tämä löytö on vähän niiden virvokkeiden ansiota.» Mutta molempien on kuitenkin hyvä olla. Sen vuoksi ei Kovasinkaan henno pahemmin vastustella toveriaan, vaan viimein sanoo kuin tehdäkseen ystävälleen hyvän palveluksen:

»Jos tuosta ei seuraisi mitään pahaa, niin voisihan koettaa.» ja ettei lupaus näin ennakolta sitoisi liiaksi, hän lisää varmuuden vuoksi: »Vähäksi aikaa.»

Sitten hän unohtuu miettimään, mitä pitäisi ensihätään sanoa Sorvaselle sisään astuessa, kun tämä on kaikin puolin uskallettu yritys. Mutta ehkäpä Leminen hoitaa sen asian, kun se osaa olla niin suulas. — Ja Leminen puolestaan haaveilee, että jos tällä löydöllä olisi jotakin merkitystä, niin olisipa hauska kävellä kotiin eukon ja lasten luokse, kertoa koko löytö alusta loppuun — vaikka sitä nyt ei tietenkään tarvitsisi mainita, että niitä pulloja oli aluksi kaksi — selostaa asian tärkeys ja mainita kuin ohi mennen, että tuli tässä kotimatkalla poiketuksi hiukan Sorvasenkin luona...

Kun he viimein saapuvat hikisinä vanhan Mannen rantaan, vetäisevät veneen teloilleen, piilottavat airot tyhjille tallin ylisille ja lähtevät nousemaan rinnettä toimitusjohtajan asunnolle, näkevät he insinööri Vesalan ja asioitsija Hitukan tulevan insinöörien rakennuksesta ja asettuvan istumaan puistikon penkille. Penkin ohi kulkiessaan he kuulevat Vesalan kirkkaan äänen selittävän jotakin:

»Koko menestymisen salaisuushan on yksinkertaisesti siinä, että osaa tehdä oikeat kaupat oikealla hetkellä. Tuomarin päätös hovin myymisestä tuntuu minusta hyvin viisaalta.»

Ääni häipyy miesten etääntyessä. Mutta Vesala on huomannut jotakin ja huutaa jälkeen:

»Hei, Lemmen! Onko teillä munia vai marjoja?»

»Eikä kuin kiviä!» vastaa Leminen ja koettaa piilottaa tuohista kainaloonsa. Ja molempien miesten taskut riippuvat kivien painosta.

Tällä tavoin he saapuvat Sorvasen portille, hidastavat käytävällä askeliaan vaistomaisesti, pysähtyvät portaille neuvottelemaan ja keksivät, että parempi on yrittää sisään Mannen avustamana. Sen vuoksi he kiertävät kulman ympäri ja nousevat yläkertaan. Ja Manne hoitelee heidät jälleen alakertaan ja eteiseen, jossa rouva Sorvanen odottaa heitä:

»Kyllä mieheni on kotona. Mutta hänellä kai on niin kiire, etten tiedä, ottaako hän vastaan.»

Lemisen kasvoilla vilahtaa raskas pettymys, ja hän vilkaisee Kovasimeen. Rouva Sorvanen kysyy katsellen heidän kantamuksiaan:

»Mitä asiaa teillä on?»

Nyt Leminen vilkastuu ja kohottaa päätään vannana:

»Toimitusjohtaja käski meidän tuota nämä sepelinäytteet, ja sen vuoksi olemme nyt tässä!»

»Jahah, no odottakaa hiukan», virkahtaa rouva Sorvanen, menee ja hetkisen kuluttua palaa sanomaan: »Tulkaahan tänne!»

He astuvat rohkeina esiin kiviläjät taskussaan ja seisovat toimitusjohtajan edessä. Kovasin ei pysty sanomaan yhtään mitään, asettaapahan vain oman täysinäisen hattunsa Sorvasen pöydälle, tyhjentää siihen vielä taskunsakin ja antaa sitten tilaa Lemiselle, jotta tämäkin pääsisi purkamaan tuohisensa ja myöskin selittämään sanansa. Kun viimein molempien taskut ovat tyhjät ja Leminen on kaunopuheisesti kertonut koko asian, sanoo toimitusjohtaja:

»Kauniita ovat kivet. Ja hyvä oli, kun huomasitte tuoda näytteet. Minä lähetän ne Helsinkiin tutkittaviksi.» Ja naputeltuaan hetkisen kynällään pöytää hän lisää: »Niin, tehän olette molemmat oman talon vanhaa väkeä... Jos näistä kivistä on jotakin hyötyä, niin teille kumpaisellekin maksetaan tietysti palkkio löydöstä.»

»No eihän niitä nyt sen vuoksi tuotu!» ehättää Leminen pyytelemään kuin anteeksi, mutta Kovasin hillitsee häntä katseellaan.

Sorvanen nousee kävelemään, kulkee pari kertaa lattian yli ja sanoo taas:

»Katsokaas, miehet... Juttu on sellainen, että tällaisissa tapauksissa — jos löydöllä on tosiaan merkitystä — valtaaja saa puolet ja maan omistaja toiset puolet. Kun te nyt tarjoatte näitä yhtiölle, on valtaaja teidän ansiostanne Hangas-yhtiö. Telavaara kuuluu kokonaan Taustan hovin ulkopalstalle, niin että maan omistaja on Hitukka. — Saakeli sentään!»

Kirous tulee niin näppärästi, että Leminen vilkaisee totisempaan toveriinsa, hivuttautuu lähemmäksi ja kyhnyttää hiukan kyynärpäällään. Mutta Kovasimen ilme ei vain muutu. Hän on kuin kirkossa.

»Voi saakeli sentään!» navauttaa Sorvanen toisen kerran ja parantaa vauhtiaan lattialla.

»Onko tässä jotakin vikaa — vai...?» kiirehtii Leminen kysymään.

»On!» pysähtyy Sorvanen ja katsoo silmiin. »Maan omistajana olisi hyvin voinut olla toinen mies.»

Hän kävelee jälleen äänettömänä odottelevien miesten editse ja virkahtaa sitten:

»Ei, mutta minä annan teille hyvän neuvon, jos osaatte pitää suunne kiinni! Kuunnelkaahan nyt. — Siltä varalta, että Telavaarassa olisi rautaa niin paljon, että kannattaisi kaivaa, olisi maalle saatava toinen omistaja... Ymmärrättehän, että teidän toimintanne ansiosta Hitukka hyötyisi aivan aiheettomasti. Tietysti yhtiökin voisi salateitä myöten ostaa vaaran itselleen, mutta se olisi epärehellisesti menetelty juuri teitä kahta kohtaan, jotka olette kunnon miehiä molemmat. Muistakaa pitää suunne kiinni siitä, mitä nyt neuvon: menkää heti Hitukan luokse ja kyselkää varovasti ostaaksenne Telavaaran vaikkapa mökin paikaksi. Ja taitaahan siellä nytkin olla jonkinlainen torppa — kuuluvat keittävän viinaakin. No niin, heti, kun näissä kivissä huomataan olevan rautaa niin paljon, että sitä kannattaa kaivaa, lyötte kaupan lukkoon. Mutta jos löytö on merkityksetön, niin silloinhan ei kauppaa kannata tehdäkään. Ymmärrättekö?»

»En minä oikein tajua», virkahtaa Kovasin pyöritellen hattua kädessään.

»Hangas-yhtiö saa tietysti kaivoksen valtaajana puolet ja te maan omistajina toiset puolet. Tehän ansaitsette sen paremmin kuin Hitukka.»

»Kuinka vain toimitusjohtaja näkee hyväksi...» tuumailee Leminen. »Eihän me näitä tänne raahattukaan rikastuaksemme. Mutta jos niin on kuin toimitusjohtaja sanoo, niin kyllähän me sellaisen kaupan teemme.»

»Kyllä te hyvin voitte sen tehdä. — No niin, onnea vain matkalle!» Miehet lähtevät ja Kovasin murahtaa jotakin ennen kuultua, että onnea vain itselle, mutta Sorvanen ottaa pari pienempää kiveä pöydältä ja alkaa heitellä niillä noppaa kävellessään. Sitten hän ryhtyy jälleen työhönsä, kantaa pöydältään koko raunion hyllyynsä ja jättää vain muutaman nokareen paikalleen paperien painoksi.

Hän katselee töitään ja toteaa, että paljon on rautoja tuleen pantaviksi. Kun tietäisi, mihin järjestykseen olisi paras ne asetella.

Paitsi Sorvasella, on useita rautoja tulessa muillakin. Niinpä kaikkien, eri puolilla laadittujen suunnitelmien ja keskustelujen seurauksena on, että asioitsija Hitukka kaikesta varovaisuudestaan huolimatta astuu toisten virittämään lankaan ja alkaa silputa hovin maita ja myydä pois. Vielä samalla viikolla tehdään kauppakirja, jolla Tahka ja Vahinen ostavat Taustan päärakennuksen ja sen ympäriltä maantien varrelta kymmenen hehtaaria peltoa ja kolme tai neljä hehtaaria metsämaata. Samoin hän lupaa myydä työmies Otto Lemiselle Telavaaran kupeella olevan torpan sekä lisäksi laidunmaaksi metsää itse Telavaarasta. Tällä tavoin Hitukka pääsee eroon koko ulkopalstasta ja on hyvin tyytyväinen. — Kun Pellontaus kuulee Aholan ostaneen itselleen uutta maata, menee hänkin hieromaan kauppaa ostaakseen Vanakorven puolelta mutasuon savisten peltojensa voimistuttamiseksi. Ja kun koko suoalue on hyvin laaja, suunnittelee hän nostaa siitä turvepehkua ja myydä sitä suurempia määriä muillekin, kun vain saa työvoimaa.

Ja sitten, kun Hangas-yhtiö on jo välikäsien avulla kaapannut itselleen Vilhonhovin lähiympäristöineen koulua ja muita sellaisia varten, ei hovin maita olekaan enää maantien varrella. Se on nyt Hitukan ansiosta muuttumassa kylän keskeisestä viljelystilasta yhä pieneneväksi metsäpalstaksi, jolla ei ole jäljellä enää muita omia rakennuksiakaan kuin Salotorpan Mikon vuokraama mökkipahainen Vanakorven liepeillä.

VAUHTI KIIHTYY

Sorvasella on edessään Kairakosken ja Lukinsalmen seutujen kartta ja valmiiksi tehtyjä suunnitelmia uuden sahan ja selluloosatehtaan järjestelystä. Pahimman päänvaivan näyttävät nyt aiheuttavan kuljetukset.

'Ensiksi on saatava Lukinsalmelle oikea rata, niin että sahattu tavara voidaan lastata suoraan vaunuihin. Jos Lukinsalmen asema tulee tuohon, on kangasta pitkin helppo rakentaa sivuraide rantaan — Mutta entä sahan jätteiden siirtäminen sulfaattitehtaalle? Proomut ovat aikaa ja voimaa vievää hommaa. Ensin täytyy jätteet ajaa proomuihin, sitten hinata proomut Kairakoskelle ja siellä purkaa taas... Ja sitten... Ja sitten... Ei tuollaisesta tule mitään! Jätteet on sahalla saatava hihnoille tai mille vehkeille tahansa, niiltä suoraan kapearaiteisen vaunuihin ja vaunut ajetaan sulfaattitehtaalle. Sillä tavoin päästään turhasta täyttämisen ja tyhjentämisen leikkipelistä.

Ja sen onnettoman ukko Vannilan saavat toimittaa ajoissa pois. Sellainen vanhan ja kultaisen ajan hehettävä patruuna pyörii vain suunnitelmien tiellä. Hän on metsästysmatkoineen ja pihkan pelkoineen jo jäänyt omasta ajastaan niin jälkeen, ettei kelpaa enää tuotantopäälliköksi, hänellä ei ole mielikuvitusta eikä yritteliäisyyttä sen vertaa, että pystyisi hoitamaan myyntiä, hän on hoitanut oman tehtaansa olot niin laiskasti ja huolimattomasti, ettei kelpaa huoltopäälliköksi eikä edes isännöitsijäksi. Niin, ja minkähän porun hän päästääkään kaiken vanhan ja kauniin puolesta, kun Kairakosken talorotteloita aletaan hajoittaa polttopuuksi ja roskatunkioita upottaa suohon!'

Sorvanen on hyvällä työtuulella ja sen vuoksi tavanomaisen pureva. Juuri, kun hän turhaan etsii sopivaa käyttöä ukko Vannilalle, tulee insinööri Orasto, joka on jo palannut matkoiltaan ja sen jälkeen tehnyt omia suunnitelmiaan sahan ja sulfaattitehtaan rakentamisesta. Noita Oraston suunnitelmia Sorvanen ryhtyy nyt tarkastamaan ja samalla vertailemaan omiin ylimalkaisiin muistiinpanoihinsa. Niin istuvat miehet pari tuntia yhteen menoon piirustusten ja numeroiden keskellä, pääsevät vaiheen kerrallaan eteenpäin, ja Orastosta alkaa näyttää siltä, että Sorvanen on suurin piirtein tyytyväinen. Mutta lopuksi Sorvanen laskee kätensä koko paperipinkalle ja sanoo:

»Laskekaa siis tarkoin, etteivät numerot pääse pettämään. Puoli miljoonaa on saatava patoamaan keinolla millä tahansa. Jos suunnitelma menee lävitse puolta miljoonaa huokeammalla — mutta silti yhtä hyvänä — niin asia on selvä. Silloin saatte hoitaa koko työn.»

Tuo mies osaa sitten pusertaa aivoista viimeisenkin kipinän! Orastoa suututtaa ja naurattaa tuo kylmäverisyys, jolla Sorvanen osaa käsitellä aikamiehiäkin. Toisin sanoen: 'Jos kustannuksista voidaan tinkiä puoli miljoonaa markkaa pois, niin saatte tehdä työn — muussa tapauksessa teen sen itse!'

Katsellessaan Oraston rypistyneitä silmäkulmia ja sormen hermostunutta naputusta salkun reunaan tulee Sorvanen itsekseen ajatelleeksi, että pitääköhän Orasto häntä pikkumaisen ankarana ja saitana. Onkohan tuo puoli miljoonaa markkaa suurten tehtaitten kustannuksissa Oraston mielestä turhaa muikun ruotimista? — Ettei Orasto pääsisi oven ulkopuolelle tultuaan naureskelemaan hänen tinkimiselleen, selittää hän vielä:

»Näin suurissa yrityksissä on puoli miljoonaa teidän mielestänne ehkä mitätön sivuseikka. Mutta tuo summa on yksinkertaisesti otettava pois sen vaoksi, kun se kerran saadaan pois. Huomasin jo laskelmistanne, että se saadaan, jos halutaan. Tarkistakaahan niitä vielä.»

Orasto vetää salkustaan jälleen papereita hiukan tutkiakseen, missä Sorvanen on näkevinään liikoja kustannuksia. Hän kysäisee:

»Työpalkoista voisi ehkä vähentää hiukan. Jos maksamme sadalle miehelle esimerkiksi kaksikymmentäviisi penniä vähemmän tunnilta, tekisi se säästöä 25 markkaa tunnilta, siis 200 markkaa päivässä noin 5.000 kuussa.»

Sorvanen naurahtaa:

»Vain 5 000 markkaa kuussa! Siis puolen vuoden aikana yhteensä 30000 markkaa. Älkää leikitelkö, insinööri! Sillä kai te sen verran ymmärrätte, että jokainen työmies tarvitsee palkkansa elääkseen, mutta meille tuo summa on vaivainen. Antakaa palkkojen olla rauhassa, sillä niissä ette säästä paljoakaan. Me emme aio noudatella Vannilan periaatteita, että tinkimisellä säästämme muutamia pennejä, mutta laiskuudella tuhlaamme tuhansia. — Ei, vika on töiden yleisessä organisoinnissa. Jos löydätte tuon puoli miljoonaa, niin te olette sahan toimitusjohtaja siitä hetkestä lähtien, kun numerot ovat minulla.»

Orasto tuntee hikoilevansa. Juuri tuontyylinen puhe on hänestä kaikkein kauneinta — monta vertaa kauniimpaa kuin suljettujen ovien takaiset juonittelut — mutta sittenkin se saa hiukan sapettamaan ja vie unen moniksi öiksi. Yleinen organisaatio, perhana! Millä ihmeellä hän enää yksinkertaistaa sitä, kun on jo suunnitellut kaiken niin tarkoin kuin ikinä osaa! Häntä pökerryttää samalla tavalla kuin koulupoikaa liian vaikean laskun ääressä. Viimein sanoo Sorvanen selvästi ärtyneenä:

»Katsokaahan nyt! Tässä teillä on ensimmäisen kuukauden aikana suunniteltu tehtäväksi leikkaus, joka vaatii kahdeltakymmeneltä mieheltä kymmenen työpäivää. Siis yhteensä 200 työpäivää. Sehän on tuossa... Mutta tuolla viidennen kuukauden kohdalla on täytettävä vesiperäinen rotko, joka taas vaatii kymmeneltä mieheltä kaksikymmentä työpäivää. Siis yhteensä 200 työpäivää. — Miksi helkkarissa te ette voi siirtää leikkauksesta otettavaa maata sinne rotkoon? — Joko järki leikkaa?»

»Jo hiukan», myöntää Orasto ja ihmettelee itsekin, miten tuollainen virhe on päässyt papereihin.

»Ja tämä on vain yksi esimerkki, mutta niitä on varmasti enemmän, jos katsotte tarkkaan. Tutkitaan nämä paperit taas muutamien päivien kuluttua.»

Sorvanen tarjoaa kätensä Orastolle, ja samaan aikaan, kun Orasto keräilee loppuja papereita salkkuunsa, kilahtaa puhelin ja Sorvanen nostaa kuulotorven:

»Sorvanen. — Hyvää päivää. — Ei kuulu, puhukaa lujemmin! — Kyllähän asia tietysti voitaisiin muuten järjestää, mutta meillä ei ole valmiita johtoja Kuusivaaraa kauemmaksi. — Jos teidän kulutuksenne on tarpeeksi suuri, niin kyllähän johdot voitaisiin saada ehkä parin viikon kuluttua. — Tulkaa nyt tänne kaikkien arvioiden kanssa, niin katsotaan sitten, tuleeko voimaa.»

Muuta ei Orasto ehdi kuulla, sillä hän painaa oven kiinni ja päättää ajaa vielä kerran Lukinsalmelle ja Kairakoskelle katselemaan kaikkea paikan päälle.

Tällä tavoin Sorvasen pusertamana Orasto saa valmiiksi piirustukset ja työsuunnitelmat, jotka he sitten yhdessä vievät Helsinkiin tarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Syntyy pieni ja jännittävä kokous, jonka alussa vuorineuvos pyytää kaikkia herroja ensin syventymään asiaan mahdollisimman tarkoin, ennen kuin ryhdytään tilailemaan grogeja. Kokouksen kuluessa syntyy tiukanlaista keskustelua, vaikka professori jo alussa luopuukin kaikesta toivosta vävypoikansa hyväksi, sillä kysymys ei olekaan enää yksistään Lukinsalmen sahasta, vaan myöskin suuresta sulfaattitehtaasta, jota vävy ei kuitenkaan pystyisi hoitamaan. Mutta sen sijaan eversti, joka on tehnyt rouvalleen kai erinäisiä lupauksia — ehkäpä juuri rouvan painostamana — takertuu Oraston laatimien suunnitelmien yksityisseikkoihin ja haukkuu ne melko perusteellisesti. Hän muun muassa väittää, että kustannukset on arvioitu aivan liian suuriksi ja niitä voidaan vähentää tuntuvasti. Silloin sanoo Sorvanen kuin ensimmäiseksi varoitukseksi:

»Kustannusten vähentäminen saattaa ei-ammattimiehestä tuntua hyvinkin helpolta —ja varsinkin näin hotellissa ja paperilla. Mutta käytännössä se on mahdotonta, sillä olemme insinööri Oraston kanssa laskeneet kaiken niin tarkkaan kuin mahdollista.»

Mutta eversti väittää:

»Sitä paitsi insinööri Orasto on kiinnittänyt heti alusta lähtien liian paljon työvoimaa ja maksaa liiaksi palkkaakin. Minusta on turhaa panna johonkin työhön 50 miestä silloin kun viisi miestä voi sen tehdä.»

»Aivan niin, mutta viisi miestä ei tee sitä samassa ajassa. Minusta ei ole ollenkaan sama, tekeekö 50 miestä jonkin työn valmiiksi kuukaudessa vai viisi miestä kymmenessä kuukaudessa. Ja jos sahaa ja tehdasta rakentamassa ei olekaan muuta kuin yksi mies, niin se tosin ei maksa paljoa, mutta työkään ei tule valmiiksi koskaan!»

»Tuohon ei tarvita paljoakaan laskutaitoa», myöntää jo vuorineuvoskin jarrutuksesta kiukustuneena ja kiirehtii seuraavaan asiaan.

Silloin eversti lähtee puhelimeen ja viipyy siellä toista tuntia, niin että asiat voidaankin sillä aikaa lyödä nopeammin lukkoon. Ja joku päättelee, että eversti meni ilmoittamaan rouvalleen, ettei tarvitse jatkaa pakkaamista, kun Kairakoskelle muutosta ei sittenkään taida tulla mitään...

Ja sitten lopuksi tulee sellainen päätös, että Sorvanen ottaa voimalaitoksen ohessa valvoakseen myöskin sahan ja sulfaattitehtaan työt, mutta itse paikan päällä toimii niin sahan kuin sulfaattitehtaankin toimeenpanevana johtajana insinööri Orasto. Tällä tavoin siis Orasto siirtyy voimalaitoksen palveluksesta Oy. Kairakosken johtajaksi. Samalla johtaja Vannila siirretään Kairakoskelta Helsinkiin, mutta se onkin oikeastaan jo vanha asia, sillä hallintoneuvosto on jo ennakolta ilmoittanut asiasta Vannilalle itselleen.

Kaiken tämän jälkeen seuraa tietysti niiden virallisten ja yksityistenkin maljojen juominen, joilla tavanmukaisesti ryhdytään karhua nylkemään ennen sen kaatamista — siis juhlitaan Oy. Kairakosken loistavaa tulevaisuutta. Niiden kuluessa virkahtaa Sorvanen vieressään istuvalle Orastolle:

»Te kai piditte minua jokseenkin pikkumaisena miehenä, kun yritin tinkiä joka asiassa kuin mustalainen. Mutta nyt näette, mitä hyötyä siitä oli. Minähän tiesin asian jo etukäteen. — Mutta sovitaan pois ne vanhat vihat», sanoo hän kätensä ojentaen. »Minun nimeni on Lauri.»

»Ja minun Ilmari. — Enhän minä siitä pahastunut. Mutta oma typeryyteni minua raivostutti. — Ja ihan toisesta asiasta puhua mitä aiot muuten tehdä tänä iltana?»

»Menen nukkumaan tietysti.»

»Jos sinulla ei ole muuta», ehdottaa Orasto kainosti, »niin siinä tapauksessa pyydän sinua pieneen perhejuhlaan.»

»Minun tietääkseni sinulla ei ole vielä perhettä.»

»Ei vielä, mutta heti on. Ja myöskin tohtori Marttisella. Me nimittäin aiomme tänä iltana mennä kihloihin.»

»Ohoo!» huudahtaa Sorvanen. »Tohtori Marttinen siis muuttaa neitsytkammionsa lastenkamariksi! Muuten huomaan, että sinusta on tullut hyvin asiallinen herra, kun osaat tuonkin ilmoittaa noin kuivasti. Kiitos kutsusta! Se sopii minulle erinomaisesti, sillä minulla onkin morsiamellesi asiaa. Aion nimittäin ehdottaa, että hän jättää kokonaan Hiisveden kunnanlääkärin viran ja siirtyy Hangas - ja Kairakoski-yhtiöiden lääkäriksi. — Mitäs siihen sanot?»

»Mitäs minulla on sanomista...?»

»Tarkoitatko, että puhevaltasi on lakannut jo nyt? — Jaa, se on totta! Sinähän muuten olet kai jo havitellut majanmuuttoa Kairakoskelle. Mutta siitä ei tule mitään, sillä lääkärin vastaanotto ja sairastupakin rakennetaan Hankaalle. Siis te joudutte Hankaalla asumaankin.»

»Minkä vuoksi? Miks'ei Kairakoskella?»

»Siksi, että toimintamme tulee epäilemättä laajenemaan tulevaisuudessa Lonkaa ja Soikoskea kohti. Ja lääkärin täytyy asua keskellä — siis Hankaalla. Mutta älä sure, voitte itse valita asuinpaikat, sillä sinähän tietysti jätät nyt sen poikamiesasuntosi.»

»Niinpä tietenkin. — Mitähän Vesala siihen sanoo», arvelee Orasto lopuksi.

Mutta ei ole vaikea arvata, mitä Vesala sanoo toverinsa kihlauksesta. Niinpä Orasto koettaakin jo etukäteen miettiä ja valikoida sellaiset sanat, joiden luulee vähänkin lieventävän itse tapahtumaa Vesalan silmissä. Ja tuoksi lieventäväksi asianhaaraksi hän valitsee sen, ettei asia ole sentään enää aivan uusi ja tuore, vaan että Orasto itse on haaveillut jotakin sensuuntaista jo kouluvuosista lähtien. Niin hän uskaltaakin sitten Hankaalle palattuaan mennä Vesalan luokse ja löytää tämän voimalaitoksen ohjaamosta jotakin tekemästä ajankulukseen, vaikka Vesala ei yleensä käytäkään älykoneistoaan turhaan työhön. Ja sopivien taukojen ja takertumisten jälkeen saakin Orasto sitten kaiken selitetyksi niin kauniisti kuin ikinä osaa.

Vesala nousee pöydän äärestä ja alkaa kiertää sitä kuin leijona häkissään, ensin muutaman kerran myötäpäivään ja sitten vastapäivään. Viimein hän pysähtyy pöydän toiselle puolelle, tuijottaa Orastoa silmiin ja sanoo:

»No on mulla siinä mies — totisesti!»

Hän kiertää pöytää jälleen, mutta nyt ei enää pysähdy sanoakseen:

»Mennä nyt kihloihin! — Täällä saa ensin yksin istua sillä aikaa kun herra on mukamas opintomatkoilla — mutta todellisuudessa vain pelehtimässä naisten kanssa. Ja sitten ilkiää vielä tulla näyttäytymään tänne ja kertomaan kuin paremmankin vitsin!»

Orasto istuu ja hymyilee Vesalan kauhulle. Viimein tämä talttuu niin paljon, että malttaa istuutua, pyyhkäisee pöydälle levittelemänsä paperit kasaan ja sulloo pöytälaatikkoon, tuhauttaa nenäänsä ja kysyy:

»Aiotko mennä oikein naimisiinkin ja tuoda muijan Hankaalle?»

»No totta hiivatissa! Sitä vartenhan minä kihloihin meninkin!»

»Kummallista!» huokaa Vesala, mutta sitten näyttää muistavan jonkin asiaan vaikuttavan seikan ja kysyy kuin ohi mennen:

»Kuka se nainen muuten on?»

Orasto koettaa olla niin totinen kuin ikinä voi tunnustaessaan syntinsä:

»Kyllä sinä hänet tunnet: tohtori Marttinen.»

Vesala hypähtää seisoalleen kuin saisi voltteja takamustaansa, ja hymy valahtaa hänen kasvoilleen:

»Sekö sama herran enkeli, joka...?»

»No sama enkeli.»

»Voi juutas...! No nai sitten ja ole tyytyväinen. Mutta kun ristiäisten aika tulee, niin hanki kummit muualta. — Jaa-ah, vai tällaiset seuraukset niillä opintomatkoilla on, kun sotketaan ammatit ja rakkaudet...! Muuten sinulla ei ole ollut aikaa kertoa, mitä sillä matkallasi opit.»

»Tarkoitatko ammattia vai rakkautta?»

»Tarkoitan.»

»No joka tapauksessa sen seurausta on sekin, että Lukinsalmen sahaa aletaan rakentaa.»

»Milloin?»

»Huomenna. Ja sitten myöhemmin sulfaattitehdasta. Mutta työvoimaa on vaikea saada, kun ratatyöt ovat lähellä. Ja alussa täytyy vielä osa työvoimasta käyttää teiden ja linjojen rakentamiseen. Mistä saan työmiehiä?»

»Se ei sureta minua.»

»Luuletko, että olisi apua sanomalehti-ilmoituksesta: sata kirvesmiestä saa heti paikan?»

»Sillä tavalla et saa kokoon muita kuin korttihuijareita, jotka eivät ole koskaan kirvestä nähneetkään ja pyörtyvät heti, kun joutuvat työmaalle.»

»No mitenkäs sitten?»

»Haali kirkonkylästä. Samallahan saat hyvän tekosyyn poiketa lääkäriin — päätäsi parantamaan.»

»Taikka muita polttoja... Mutta ei kirkonkylästä heltiä sataa miestä.»

»Kyllä minä tiedän, mikä sinua polttelee. — Lähetä kaikkiin lähipitäjiin ilmoitukset ja tiedot uudesta työmaasta. Halukkaat tulkoot henkilökohtaisesti tarjolle. Mene sinne, ota Tahka mukaasi ja valitkaa sitten yhdessä kaikki kunnolliset työhönne, mutta ajakaa halunkit hornan tuuttiin.»

»Se vetää! Peijakas, me panemme oikeat kutsunnat joka kirkonkylään! Katsotaan, miten paljon tarjokkaita on. — Sinä muuten näyt olevan älykäs mies.»

»Nytkö sen vasta huomaat!» Vesala tarkastaa generaattorikenttiä ja siirtyy edelleen pitkin mittariseinää todeten kuin itsekseen: »Ja mahtava mies... Mitäs arvelet, annetaanko helsinkiläisille lisää valoa...? Jos minä pahuuttani käännän tästä katkaisijasta, niin vasta silloin ihmiset huomaavat minunkin olemassaoloni: koko Helsinki on pimeänä, ei yksikään sähkökattila porise, ei yksikään raitiovaunu eikä hissi kulje eikä tehdas käy. Ajatteles, millainen tilanne: ravintolain väki saa rauhassa hamuilla pulloja pöydän alta ja vieras setä puristaa pimeässä merkittävästi vieraan tädin kättä, tanssijat polkevat toisiansa varpaille ja monessa kodissa tulee perhekohtauksia, kun mamma kiljuu pappaa laittamaan uudet proput... Ja kaikki riippuu tuosta yhdestä ainoasta katkaisijasta! Sano, onko tässä maassa ketään toista miestä, joka saa yhtä paljon hämminkiä aikaan sekunnissa?»

»Siihen pystyy jokainen teknikko Helsingin sähkölaitoksella», virkahtaa Orasto asiallisesti Vesalan itse-ylistykselle.

»Mutta jospa minä en anna teknikolle virtaa, niin se saa väännellä omia nappuloitaan turhaan.»

»Sitten se ottaa sitä Inkeroisista.»

»Runoton sielu, vaikka oletkin kihloissa!» tuhahtaa Vesala ja hekumoi edelleen koulupoikamaisine kolttos-ajatuksineen. »Jos minä väännän taas tästä, niin koko Vuoman tehdasseutu on pimeänä ja kaksituhatta ihmistä manailee ja alkaa joutessaan tupakoida. Jos taas väännän tästä, niin sinun kunnanlääkärisi Hiisveden kirkonkylässä ei näe puhkaista paisetta ruustinnan takapuolesta ja Kairakoskella herra johtaja Vannila läksiäishipassaan kaataa lorauttaa kurkkuunsa liiaksi mamman mahalääkettä. Ja jos väännän tuosta, niin... Joko myönnät, että minulla on valta ja varsinkin voima käsissäni?»

»Minä myönnän, että jos joku hullu pääsisi täällä kiertelemään kaksi minuuttia ja hypistelemään paikkoja, niin hän saisi aikaan mitä pahaa tahansa. — Miten se sinun tykkisi toimii?»

»Hienosti! Laukeaa jonkin ajan kuluttua ensimmäisen kerran. Silloin panemmekin toimeen oikein juhlalliset alkupaukauttajaiset. Kyllä se kannattaa juhlia. — Haluatko muuten nähdä sen? Kiva kapine...»

»En, sillä morsiameni on parhaillaan Hankaalla. Myöskin kiva kapine! — Haluatkos sinä nähdä hänet?»

»Noh, miks'ei. Nykyäänhän täytyy hoidella suhteita, ja ties' vaikka tykkini ei ottaisi lauetakseen ilman konjakkireseptiä. Odotahan, niin minä juoksen ensin tuolla...!»

Kun Vesala menee käymään generaattorisalissa ja avaa oven, tulvahtaa sieltä vastaan virkeä tuuli ja kaunis, rauhallinen hurina. Koko voimalaitos on kuin jättiläiskissa, joka kehrää ihmisten käytettäväksi voimaa ja työtä.

Ja hänellä itsellään alkaa omassa työssään huomenna suuri ja ratkaiseva vaihe.

VIELÄ ennen maailmansotaa oli kaikkialla se yleinen luulo, että sahateollisuus on niin yksinkertainen suunniteltava, hoidettava ja johdettava, että siihen pystyy kuka hyvänsä sellainenkin ei-ammattimies, jolla vain on sopivaa pääomaa kiinnitettävänä ja kasvatettavana. Mutta kun sotaa seurasi nopea puutavaran kysynnän nousu ja toisaalta myöskin kova kilpailu, pyrittiin kaikkialla kohottamaan tuotantoa teknillisten toimenpiteiden avulla, ja niin Suomen sahateollisuudessa alkoi huomata hyvin pian kehityksen vaativan puhdasta ammattitaitoa sielläkin, missä ennen oli selvitty eräänlaisella harrastelija-teollisuudella. Sahalaitosten työ pyrittiin ratsionalisoimaan, eri työmenetelmät koneellistettiin, raaka-ainetta alettiin käyttää säästeliäästi ja sahausjätteitä käyttää samaten suunnitelmallisesti jopa muun teollisuuden raaka-aineenakin. Ja tämän kaiken seurauksena tietysti oli, että koko sahateollisuuden taso kohosi teknillisesti hyvin huomattavasti, ja varsinkin kaikki uudet sahalaitokset tarjosivat nähtäväksi pohjoismaiden parhainta.

Insinööri Orasto suunnitteli Lukinsalmen sahan kaikkien uudenaikaisimpien ratsionalisoimispyrkimysten mukaiseksi tietenkin jo siitä syystä, että sahasta pitäisi tulla kohtalaisen suuri eikä sitten myöhemmin ole aikaa parannella alkuaikojen virheitä. Ja kun sahan pitäisi toisaalta olla huomattavana raaka-ainelähteenä suurelle, sulfaattitehtaalle, ei se pienenä ja vaatimattomana täyttäisi omaa tehtäväänsä. Juuri siitä syystä voikin nyt Lukinsalmi ennen niin syrjäisenä paikkana yht'äkkiä edustaa Suomen teollisuudessa uusinta suuntaa ja kehitystä. Se joutuu heti valmistuttuaan osaltaan vaikuttamaan siihen, että Suomi on v. 1927 sahatavarassa Euroopan suurin vientimaa.

Orasto miettii, valvoo ja suunnittelee, mutta samoin tekee myöskin rakennusmestari Tahka. Sillä kaikki ei suinkaan ole valmista vielä silloin, kun itse saharakennus saadaan nousemaan, vaan oman erikoisen huolensa antavat sen erikoislaitteet altaista ratoihin asti. Sitten tulevat toimisto- ja konttorihuoneistot, johtajain, virkailijain ja työväen asunnot, jotka kaikki ovat juuri Tahkan huolena — tätä kaikkea viivyttää ja vaikeuttaa vielä sopivan työvoiman saanti Ja jos joku utelias vieras ilmestyy työmaalle ja alkaa Tahkalta kysellä, mitä kaikkea nykyaikainen tehdas- tai liikerakennus vaatii, ei Tahkalla ole koskaan niin kiirettä, ettei innostuisi selittämään:

»Mitäkö vaatii...? Mikään nykyaikainen liikerakennus ei ole niin pieni ja yksinkertainen kuin tavallinen sokkona kulkeva ja ympäristöstään välittämätön ihminen luulee. Minä vain tahtoisin kysyä, kuinka moni helsinkiläisneiti osaa antaa arvoa kaikelle sille uurastukselle, mitä on kestetty ja suoritettu, että on saatu hänen asuntoonsa neljä seinää ja katto.»

»Selittäkäähän», pyytää utelias Tahkalta.

»No katsokaas nyt! Jos otetaan esimerkiksi vain pelkkä sementtityö, niin jo yksistään siinä on sellaisia seikkoja kuin sora, sepeli ja kivet, vesi, rauta, sitten muotti- ja raudoitustyö ja lopuksi betonityö! — Mutta luuletteko, että tuon kaiken jälkeen talo on vielä läheskään valmis! Ehei!» Ja niin selittää Tahka edelleen: »Silloin on valmiina vasta ulkokuori. Sen lisäksi tarvitaan vielä johtotöitäkin yhdeksän eri lajia.» Hän ottaa sormensa avuksi ja alkaa luetella: »Ensiksikin vesi-, lämpö- ja viemärijohdot. Sitten valaistus-, voima-, puhelin-, soitto- ja radiojohdot. Ja sitten ilmanvaihtojohdot. Siis yhdeksän. Mutta eihän talo ole vielä silloinkaan valmis. Vielä tarvitaan rappaus-, permanto-, kattamis- ja puutyöt. Tuosta näette, miten talo syntyy, kun otatte vielä huomioon, että joka eri työhön tarvitaan alan ammattimiehet. — Eiköhän se silti surettaisi yhtään, jos meille rakentajille vain annettaisiin edes tuhannesosa siitä mainostuksesta, mikä uhrataan jonkun filmitähden kasvojen retushoimiselle.»

Tahka katselee tyytyväisenä rantaan päin, hän yleensä näkee yhdellä silmäyksellä kaiken. Mutta juuri, kun hän on miettimässä uteliaalle uutta selostusta, huomaa hän korkealla telineellä jotakin asiaan kuulumatonta ja huutaa:

»Hei, pojat, mitäs te siellä teette?»

Telineiden tasanteelle on ilmestynyt pari kolme pientä pistettä, jotka näin maasta katsoen eivät kuulu tavanomaiseen työkuvaan. Nuo pisteet häiritsevät Tahkaa ja hän tiukkaa edelleen:

»Kenen poikia te olette?»

»Minä olen rakennusmestari Tahkan poika!» kuuluu ylhäältä kimeä, mutta poikamaisen kirkas ääni.

»Jaa... Että minun poikaniko?» kysyy Tahka ja siristää silmiään. »Onko se Erkki? Ja mitä siellä teet? — Hyvin nopeasti alas! Mutta kuka tuo toinen on, joka juuri kiipeää kaiteelle?»

»Minä olen Martti Sorvanen. Me rakennamme tänne tornia. Näköala on jo valmis.»

»Ja millä vehkeellä te olette tulleet tänne?» kysyy Tahka.

»Me tultiin ilmaiseksi Vahisen autossa. Setä lupasi, kun pyydettiin!» selittää Tahkan oma poika.

»Nyt alas ja tällä punaisella minuutilla!» komentaa Tahka molempia. »Taikka minä tulen ja annan patukkaa!» Hän saa pojat hivuttautumaan portaita alas ja käskee: »Tuossa on kuorma-auto juuri lähtemässä Hankaalle. Hypätkää sen lavoille ja hävitkää kotiin, muuten...»

Hän auttaa Sorvasen esikoisen ja oman poikansa takapuolesta autoon muun kuorman päälle ja selittää sitten:

»Tuolla tavalla karkailevat ja putoavat vielä jostakin päälleen. Tuskinpa Sorvanen silmäisi, jos tietäisi oman tenavansa retket rakennuspaikoilla. Jo kaksi kertaa minä olen pelastanut senkin keskimmäisen putoamasta päälleen välpän eteen. Ja pieninkin on ollut jo mukana.»

Tahka touhuaa edelleen. Ja samaan aikaan, kun konttorirakennus kohoaa rinteellään, hakataan toisaalla metsää teitä varten, tasoitellaan sahan aluetta ja rakennetaan suorastaan katuja. Se onkin tavallaan helppoa, kun ei ole mitään vanhaa purettavana pois tieltä. Työväen asunnot, joihin toimitusjohtaja Sorvanen kohdistaa paljon huomiotaan ja joiden valmistumista hän käy vähän väliä tarkastamassa, tulevat varsinaisen saha-alueen länsipuolelle, kuivalle kankaalle lähelle rantaa. Asunto-alueelle vievä tie ja sen sisäiset kadut suunnitellaan tarkkaan, ja hauskat kahden perheen asunnot alkavat kohota tilavien tonttiensa keskelle.

»Älkää ahtako niitä yhteen kasaan!» varoittaa Sorvanen Tahkaa. »Lukinsalmella on kyllä tarpeeksi tilaa. Muistakaa jättää ilmaa ja metsää väliin, sillä kun Lukinsalmi kymmenien vuosien aikana kasvaa, ei siellä saa olla ahdasta sittenkään. Minä en ota niskoilleni sitä häpeää, että jo seuraava polvi haukkuu meitä vanhanaikaisiksi ja repii alas koko hökötyksen. — Katsokaas, rakennusmestari Tahka, meillähän on jo tarpeeksi paljon esimerkkejä sekavista ja rumista tehdasrykelmistä, niin että Lukinsalmi ei kuulu niihin.»

Tässä suorasukaisessa ja kursailemattomassa hengessä ja hyvää vauhtia edistyvät työt itse sahalla ja ympäristössäkin. Ja vauhti on todellakin sellainen kuin maailmasta olisi aika loppumassa ja se kaikki johtuu siitä, että Sorvanen selittää Orastolle:

»Niin kauan kuin sahaa rakennetaan, se vain kuluttaa. Pidä huoli siitä, että se pääsee pian tuottamaankin.»

Itse saha välttämättömille, työhön kuuluvine osineen valmistuu ensimmäisenä, ja muukin osa alkaa olla jo niin pitkällä, että puhutaan töiden aloittamisesta. Maisema on muuttunut aivan toiseksi. Kairakosken ja kaupungin väliselle, ennen niin hiljaiselle maantielle on tullut vilkas liikenne. Ja Lukinsalmelle, jossa ennen oli vain kaksi torppaa, on syntynyt pieni kaupunki, oma pieni yhdyskuntansa, joka töineen ja huolineen liittyy siihen suurempaan, joka on hoivaileva ja huolehtiva koko Luostanlaakson jokapäiväisestä leivästä.

Ja jo hyvään aikaan kevätkesällä heti vesien auettua alkavat keltakylkiset ja pihkantuoksuiset tukit solua kolmelta eri suunnalta Hiisvettä kohti. — Koilliselta väylältä ne uivat pieniä jokia myöten ahtautuen koskipaikoissa tiukoiksi ruuhkiksi. Pohjoisella väylällä ne tulevat tuulisia ja avaria selkiä myöten suurina lauttoina hinaajani vetäminä. Luoteesta ne pujottelevat kapeita, saaririkkaita vesiä pitkin ja pysähtelevät ruohoisten lahtien pohjukoissa odottelemaan alapuolen uittojokien avautumista yhä suuremmille lautoille. Ja sitten, kun kesä näyttää juuri parhaintaan, tapaavat nuo kaikki kolmen eri väylän lautat toisensa Hiisveden pohjoiskolkassa soluakseen sitten kukin vuorollaan hinaajan perässä Lukinsalmeen. Ja siellä ne yksityisinä puina nousevat heiluvain keksien ohjaamina altaasta sillalle, tulevat sahasta ulos valmiina lautatavarana ja muodostavat kuivavia, kullankeltaisia taapeleita helottavassa auringonpaisteessa.

Ja ruskeat yläruumiit paljaina, keksit kädessä ja koneita hoitaen ahertavat ihmiset lakkaamattomassa sirinässä, Hiisveden laineiden vilvoitellessa sitä kuumuutta, joka syntyy auringon liiaksi kuumentamalla hiekkakankaalla.

Mutta sitä mukaa kuin saha valmistuu ja työvoimaa liikenee toisaalle, siirretään se suoraa päätä Kairakoskelle. Hiomon toiminta pysähtyy, sillä ensin suoritetaan välttämättömimmät purkamiset uuden tieltä. Niinpä osa hiomoa häviää jo ensimmäisessä vaiheessa ja samoin kaatuu kuin vanhan ja hyvän ajan muistona savupiippu, joka jo vuosikymmenet on seisonut paikallaan ja tupruttanut haikunsa siniselle taivaalle.

Kairakosken sulfaattitehtaan alku ei työvoiman puutteen vuoksi näytä erikoisen joutuisalta, mutta vasta sitten, kun saha on kokonaan valmis, tulee sinnekin toinen vauhti. Tosin jo siihen mennessä on suoritettu kaikki kaivaus- ja räjäytystyöt perustaa varten, tuotu monet betoninsekoittajat pyörimään ja tyhjentämään sisällyksensä odottaviin kärryihin, on valettu jo ensimmäinen maanpäällinen kerros ja muurattu sen seinät, ja betonihissit jo nousevat laajan työmaan eri kulmilla antaakseen kolinallaan oman lisävivahduksensa ennen niin hiljaiselle seudulle. Ja ne ihmiset, joilla ei tähän asti ole ollut mitään muuta kuin aikaa, ihmettelevät kaiken kiirettä, ihmettelevät myöskin tehdasrakennuksen nopeata nousua ja arvioivat keskenään sitä, minkälainen helvetillinen melu tänne mahtaneekaan tulla sitten, kun itse tehdas alkaa käydä, kun jo nyt on meteli ja kolina niin loppumatonta ja hermoille käyvää, ettei sitä vanha ihminen kestä millään...

Mutta sitä mukaa kuin rakennus valmistuu, vaimenee myöskin kolina. Tosin aika tuo mukanaan uusia katseltavaa: valtavia koneen osia, joita puretaan hinaajain vetämistä lotjista laiturille ja siirretään rakennuksen avariin saleihin — toiseksi uusi tie, joka avataan rakennuksia, kallioita ja metsiä kiertelemättä tehtaalta kaupungin suurelle maantielle ja päällystetään asfaltilla — ja lopuksi se kursailematon tapa, jolla käydään käsiksi vanhoihin työväen asuntorakennuksiin ja muutamassa tunnissa puretaan maan tasalle pois tieltä. Niin, ja sitten ihmetellään yhtä paljon, kun luoteiselle rannalle, tehtaan eteläpuolelle ja suuren tien varteen alkaa nousta uusia, valoisia ja tilavia asuntoja ensin pari, sitten jo kymmenen ja yhä vain lisää. Ja silloin taas keskenään arvioidaan, että meneeköhän vuokraan koko kuukauden palkka, jos työväen on pakko asua noissa uusissa hotelleissa, joissa on oikein puutarhat ja vesijohdot, kun tähänastiset murjutkin jo ovat olleet suhteettoman kalliita asuttaviksi.

Mutta kun tehdas valmistuu, niin ennakkohuoletkin ovat samalla kadonneet: ihmetellään taas sitä hiljaisuutta, kun suunnattoman suuri laitos ei käydessään kolise eikä tärise perustuksillaan tuon enempää — uusiin asuntoihin jo totutaan ja pidetään kuin itsestään selvänä tontin hoitamista ja kaunistamista niiden ohjeiden mukaan joita yhtiön puutarhuri antaa, ja hienoksittain epäillään yhtiön ennen pitkää tekevän vararikon pelkän huokean vuokratilanteen takia. Mutta tuokin epäily häviää vähitellen, kun nähdään insinööri Oraston varma hymy, sillä nuo nuoret miehet taitavat sittenkin osata laskea oikein.

Ja työt alkavat käydä yhä nopeammin. Niinpä saattaa muutamana aamuna Niilo Vahinen soittaa Lukinsalmen sahalle ja manailla:

»Missä ihmeessä ne minun tilaamani lankut viipyvät? Ajatelkaa nyt: ratatyöt ovat jo aivan lähellä, olen luvannut Taustan hovista asunnot kaikille insinööreille ja työnjohtajille, nyt pitäisi sen saleista tehdä pieniä huoneita — mutta ne teidän lankkunne viipyvät yhä!»

»No hakekaa sitten huomenna!» luvataan hänelle.

Vahinen sulkee puhelimen tyytyväisenä, touhuaa kuorma-auton ajamaan lankkuja ja lautoja, revityttää Taustan hovista pois tarpeettomia seiniä ja suunnittelee uusia, tilailee ovet ja ikkunankehykset ja ihmettelee itsekin, miten hänkin, joka aluksi laittoi vain pienen kahvikioskin, on nyt saanut hoitaakseen jo näin monimutkaisen yrityksen. Mutta hän tuntee myöskin rahankierron, ja sitä varten saa nyt Taustan hovikin muuttaa muotoaan: halki koko rakennuksen tulee pitkä käytävä ja sen viereen ovi toisensa viereen, kaikkialla sahataan, naulataan ja maalataan. Tällä tavoin muuttuu vanha rakennus sisältä uudenaikaiseksi hotelliksi.

Ja ratatyöt todellakin kehittyvät niin pitkälle, että veturi jo on ensimmäisen kerran tuonut vaunuja Lukinsalmen asemalle asti, parhaillaan aletaan perustella siltaa joen yli saaren kohdalta ‒ siitä Telakoskelle tulee kaksi pitkää siltaa — ja metsää jo avataan Telakoskelta suoraan etelään Hangasta kohti. Nyt aavistetaan kaikessa uutta vaihetta, sillä koko seutuhan tulee läpikulkupaikaksi ja tehtaat houkuttelevat uusia asukkaitakin loputtomasti.

Telakosken sillat valmistuvat hitaasti, mutta kun viimein ensimmäinen veturi menee siltain ylitse ja alkaa vihellellä Telavaaran etelänpuoleisessa korvessa, eivät siellä asuvat ketut ja jänikset keksi itselleen parempaa asuinsijaa kuin siirtyä hiljakseen itää kohti.

Ja entäs sitten, kun rata alkaa olla valmis Hankaalle asti ja ihmiset käyttävät kulkutienään joen ylitse voimalaitosta ja patoa ja kun insinööri Vesala alkaa huomautella uteliaille, ettei tämä nyt sentään ole mikään markkinapaikka, niin silloin täytyy Sorvasen tilata puhelu Helsinkiin vuorineuvokselle:

»Emmehän voi sallia, että voimalaitosta ja patoa käytetään vakinaisina ylikulkupaikkoina. Valtion asia on hoitaa yleiset tiet ja niiden sillatkin. Eikö vuorineuvos voisi vaikuttaa, että valtio panisi siltatyöt käyntiin heti. Muuten minä annan rakentaa rantaan aidan jo huomispäivänä.»

Ja niin käy, että kun työveturi puhkuttaa joen toisella puolella voimalaitoksen kohdalla, tulee Hankaalle työroikka toisensa perästä rakentamaan uutta maantietä ja siltoja Hankaan vanhan ja uuden uoman ylitse.

Ja työ tuntuu saavan vain yhä paremman vauhdin. Sorvanen hoitaa kaikkiaan kolmen eri tehtaan ohjakset: voimalaitoksen, Kairakosken ja Lukinsalmen, mutta kahdessa viimeksimainitussa johtaa paikan päällä työt insinööri Orasto. Vesala on voimalaitoksen käyttöinsinöörinä. Tahka laihtuu paljosta touhusta ja suunnittelee jo asettua liikemieheksi Taustaan. Vahisella on jo kaikkiaan kolme linja-autoa, joista kaksi ajaa päivittäin kaupunkiin asti ja kolmas hurisee Hankaan ja Lukinsalmen väliä, ja samaten kaksi kuorma-autoa, jotka ajavat yksistään kauppatavaraa, sekä lisäksi kauppa, hotelli ja bensiiniasema. — Tohtori Marttinen tai nykyään rouva Orasto — ottaa aamupäivisin vastaan Hankaalla ja iltapäivisin Kairakoskella, mutta asuu itse Vilhonhovissa. Kun hän joutuu hoitamaan kaiken yksin hampaidenotosta tapaturmiin asti ja vielä välillä juoksemaan sairaskäynneillä kodeissakin, kehoittaa hän erästä tuttavaansa hammaslääkäriä muuttamaan Hankaalle ja avaamaan yksityisvastaanoton. Tämä tuleekin ja saa sopivat huoneet Taustan hotellista. Ja kun Vilhonhoviin valmistuu ennen pitkää sairastupa, hankkii hän taas oman sisarensa sinne hoitajattareksi, hoitajatar hankkii palveluskuntaa ja nämä taas vuorostaan tuttaviaan. Tällä tavoin laakson asutus laajenee ja suurenee, ihmiset menevät naimisiin, tarvitsevat asuntoja, työtä, ruokaa, vaatteita, valoa, lääkäriä ja paljon muutakin. Jokainen etsii ja tarvitsee jotakin, ahertaa ja alkaa vakiintua tänne.

Tällä tavoin siis muutaman vuoden kuluessa koko seudulla, jolla ennen voimalaitoksen rakentamista oli tuskin sata henkeä, nousee asukasluku jo pariintuhanteen. Nyt aletaan ensimmäisen kerran huomata luostanlaaksolaisissa jonkinlaista omanarvontuntoa, sillä rohkea mielikuvitus ja kylmä todellisuus alkavat sulaa yhdeksi ja silloin vaistotaan eräänlaista työn ja käytännöllisen elämän runoutta.

VANAKORPI EI OLE ENÄÄ KORPEA

Vilho Turunen on onnettomien sattumien vainoama sikäli, että vaikka hän ei vaadikaan itselleen kovin laajoja aloja ollakseen ja elääkseen ja vaikka hänellä ei ole omaa paikkaa eikä työtäkään, joutuu hän kuitenkin kaikkein pahimmin olemaan kehityksen tiellä. Talvisin saunakamarissa vasuja ja kirvesvarsia tehden ja kesäisin harhaillen vuorokausimääriä yhteen menoon metsässä on hänkin saanut kohdaltaan kulumaan nämä vaiherikkaat vuodet, vaikka ei itse ole osannut laskeakaan niiden kulumista. Hän elää yhä oman hovinsa rakennuspuuhissa ja on siten antanut Taustan kauneimmalle mäelle nimensä menotessaan metsässä olemattomille ihmisille, kaataessaan luvattomasti vierasta koivikkoa ja eläessään joka suhteessa kuin villi.

Mutta vaikka hän kuinka intohimoisesti etsisi mielikuvitusmaailmansa rauhaa, hipovat ulkoisen maailman pyrkimykset ja päätökset kaikesta huolimatta häntäkin hyvin läheltä. Niinpä viimein, kun Sorvasen toimesta saadaan Vilhonhovissa alulle uuden kansakoulun rakennustyöt, on Vilho taas kerran toimitettava sivummalle kehittyvän maailman tieltä.

Mukanaan kaksi poliisia ja muuan kivimies lähtee yhtiön metsänvartija ajamaan Vilhon pois mäeltään. He tietävät kyllä, ettei tehtävä ole ihan vaaraton, mutta sitä ei voi kuitenkaan siirtää tuonnemmaksikaan. Tosin he etsivät mukaansa rakennusmestari Tahkaa, jolla kuulemma on niin suuri vaikutus Vilhoon, mutta kun tämä on ilmoittanut menevänsä ampumaradalle eikä löydetä mistään, saavat he selvitä omin keinoin ja ajavat autolla mäen kupeelle, jossa ennen oli niin tuuhea ja kaunis koivikko, mutta joka nyt näkyy harvenneen ja tulleen kuin tuulisemmaksi.

Kun maantieltä, kävellään koivikkoon, jättäytyy metsänvartija mielellään poliisien jälkeen ja puhelee vain äänessä ollakseen:

»Ei taida miesparka ollakaan täällä. Mutta kyllä ne väittivät vielä tänä aamuna nähneensä...»

Hän osoittelee tuoreita kantoja kuin puolustellen matkansa syytä: tuosta on kaadettu koivu ihan äskettäin — ja tuosta. He kiertävät autiota rinnettä, mutta eivät löydä mitään. Viimein poliisi huutaa Vilhoa nimeltä, ja silloin kuuluu murinaa mäeltä ja hetken kuluttua ilmestyy Vilho näkyviin. Silloin metsänvartija rykii ja seisoo totisena vielä totisemman Vilhon edessä:

»Kuulkaas nyt, Turunen! Te olette yhä kaatanut yhtiön puita ettekä ole uskonut varoituksia. Sen vuoksi meidän on nyt sanottava teille viimeinen kerta, että teidän on lähdettävä täältä ja jätettävä metsä rauhaan. Jos ette nyt usko, niin meidän on pakko toimittaa teidät hullujenhuoneeseen...!»

Mutta Vilho ei ole kuulevinaankaan koko saarnaa, vaan tuijoteltuaan aikansa poliisin hattua sanoo hänelle:

»Kuvernöörikin on lähtenyt katsomaan Vilhonhovia!»

»Ei nyt ole leikinteon aika!» sanoo loukkaantunut konstaapeli.

»On jo aika viisastua ja lähteä, muuten...»

»Ja tekö sitten luulette olevanne viisaita?» kysyy Vilho välillä ja naurahtaa ivallisesti.

»No, turhahan meidän on siitä kiistellä», yrittää konstaapeli puhua sopuisammin muistaessaan, ettei sovi kiivailla mielipuolen edessä. »Jos me nyt lähdetään yhdessä... Pankaas nyt se kirveenne pois taikka antakaa se minulle.»

Vilho näyttää synkistyvän. Hän haroo kulmakarvojaan, hypistelee ja sivelee kirveenvartta kainalossaan ja jurahtaa viimein:

»Minä en lähde mihinkään muuten kuin Taustan herran mukana!»

Ja malttamaton metsänvartija alkaa päivitellä:

»Voi, hyvä mies! Ettekö tiedä, että Taustan herra on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Hän ei tule hakemaan teitä eikä ketään muutakaan. Nyt on Taustassa uudet herrat: Tahka ja Vahinen.»

»No hakekaa Tahka sitten», virkkaa Vilho lyhyesti.

Metsänvartija alkaa taas ihmetellä, mutta konstaapelin tuima silmäys saa hänet vaikenemaan:

»Asia taitaa olla sillä tavalla, jotta Tahka ja Taustan herrakin odottelevat teitä. Niin että eiköhän lähdetä yksissä? — Antakaas, Turunen, nyt se kirves pois, niin mennään.»

Hän luulee, että Vilho on niin helposti puijattavissa, mutta melkein säikähtää, kun mielipuoli äkkiä heilauttaakin kirveen kainalosta olalleen, astuu askelen kohti ja kiljahtaa:

»Te valehtelette!»

Hän katsoo julmannäköisenä miehiin ja huomaa näiden pelkäävän. Se kai imartelee hiukan häntä, koskapa hän kääntyy sitten hyvillä mielin hymyillen toisen konstaapelin puoleen, joka on koko ajan ollut vaiti:

»Taitavat luulla minua hullummaksi kuin olenkaan.»

Tämä juttelee Vilholle rauhallisesti ja vakuuttaa, ettei kukaan pidä häntä hulluna, vaan päinvastoin ahkerana ja kunnon miehenä. Mutta kun hänkin lopuksi pyytää Vilhoa luovuttamaan kirveen itselleen ja astuu päättävästi kohti käsi ojolla, raivostuu Vilho uudestaan. Näyttää hetken epävarmalta, heilauttaako Vilho kirveellä miehen päätä kohti vai luovuttaako hyvällä. Poliisi ei hievahdakaan paikoiltaan, vaan uudestaan ojentaa kätensä ja sanoo:

»Antakaas tänne, jotta päästään lähtemään!»

He kaksi tuijottavat toisiansa silmiin ja hetken vilahtaa mielipuolen katseessa verenhimoisesti, mutta kun toinenkaan ei väisty, kääntyy Vilho nopeasti, astuu miehen korkuisen kiven luokse ja naurahtaa kolkosti:

»Tätä ette ota!»

Sitten hän pyöräyttää kirvestään ilmassa ja paukaisee sillä kalliota. Kipunat sinkoilevat miehen kasvoille, terästä irtoaa suuri lohkare ja varsi menee pirstoiksi. Vain ponsi jää jäljelle Vilhon käteen, hän kohottaa sitä ilmassa ja näyttää toisille:

»Tuossa on loput!»

Sitä hän ojentaa poliisia kohti, mutta kun tämä ei ota sitä, vaan seisoo ja katsoo vain, niin Vilho heittää sen kiroten menemään. Silloin hän itsekin sulaa hervottomaksi ja tahdottomaksi, pää painuu kumaraan ja kädet soluvat verkalleen alas. Kuuluu vain hammastenpurenta aivan kuin viimeisenä voimanponnistuksena, leukapielet vääntyvät ja kirahtelevat. Se on haavoittuneen kontion viimeinen koetus, vieläkö tahto ja voimat kestävät vai joko täytyy antautua toisten armoille. Ja kotvan hammasta purtuaan hän kohottaa jälleen päänsä, ja nyt on mustan ja villin tukan reunustama otsa aivan kalpea, ja hän virkahtaa hiljaa ja lauhkeasti:

»Lähdetään sitten.»

Ja hitaasti, kumarana ja murtuneena miehenä hän astelee muiden edellä rinnettä alas maantielle toisten seuratessa oudostellen ja epävarmoina jäljessä. Ennen tietä hän vielä pysähtyy; katsoo mäen laelle, koivun latvoihin ja taivaalle ja puhuu kuin itselleen:

»Siihen meni sekin! Pois ajavat kaikkialta. Ensin ajoivat minut metsään ja nyt ajavat pois sieltäkin.»

Sitten hän kääntyy kylään päin, harppaa ojan yli tielle, katselee siinä hetkisen haikeana — ei, vaan hyvin surullisena — hoviin päin, mutta kääntyy ja lähtee astelemaan kylää kohti.

Hän astuu niin nopeasti, että toisten on vaikea pysytellä jäljessä. Kun kaikki on käynyt näin helposti, tuntuu se heistä hyvältä, ja sen vuoksi he naureskellen ja rohkaistuneina alkavat kertoilla toisilleen moninaisia tarinoita, mitä hirveitä veritöitä ja muuta pahaa mielipuolet ovat saaneet aikaan maailmassa. Ja kuka ties' olisi tehnyt tämäkin, elleivät he olisi taltuttaneet jo näin pian...

Mutta olkootpa viat ja ansiot kenen tahansa, joka tapauksessa Vilho menee sovinnollisesti perheensä luokse Kerppolan saunakamariin ja näyttää surevan sortunutta suurta haavettaan. Tahka käy häntä tapaamassa ja lohduttamassa ja lupailee Vilholle kirvesmiehen töitä uuden kansakoulun rakennuksellakin, mutta päätään pudistaen ja toisaalle katsoen Vilho kieltäytyy. Niin hän viimein sanattomana luopuu suuresta hovistaan ja taitaa unohtaa sen vähitellen itsekin, kunnes alkaa lapsenomaisesti etsiä itselleen uusia leikkejä.

Mutta rakennusmestari Tahka pysyy lujasti kiinni Sorvaselle antamassaan lupauksessa almanakan tarkkuudella, niin että syyskesällä, ennen koulujen alkua, Vilhonhovin kansakoulukin valmistuu upeana omalle mäelleen ja sunnuntaiksi voidaan järjestää juhlalliset vihkiäiset. Siellä ovat tietysti mukana kaikki paikkakunnan johtavimmat henkilöt Aholasta Vahiseen asti ja yhtiöiden puolesta Sorvaset, Orastot, Vesala ja Tahka näkemässä ja kuulemassa, kuinka Hiisveden seurakunnan kirkkoherra — ilman omia erikoisia ansioita — kehuu uutta laitosta ja melkeinpä liikuttuneena kuvailee pitkässä esityksessään, miten kauan kaivattu tiedon valo on syttynyt jo Hankaallakin. — 'Nytköhän se vasta syttyi?' ajattelee itsekseen Vesala ja katsoo hermostuneena kelloaan. — Sitten rovasti kiittää yhtiötä aikaansaannoksesta ja alkaa puhua niin vaikuttavasti hengen taistelusta materialismia vastaan, että Taustan ukot jo laskevat yhteen viime vuosina maksamiaan kirkollisveroja.

Mutta runsasohjelmainen tilaisuus on kohottava ja epäilemättä hyvinkin merkittävä Hankaan historiassa, ja lopuksi vieraat yhdessä katselevat ja ylistelevät koulutalon uudenaikaisuutta ja avaruutta, vaikka rakennusmestari Tahka ammattimiehenä moitiskeleekin sellaisia kiireestä johtuvia pieniä virheitä kuin kattolistan väriä ja ulkoportaiden huonoa ja huolimatonta sementtityötä.

Mutta nuo seikat ovat pieniä, ja pääasia on, että jo seuraavan viikon puolivälissä lapset kokoontuvat ensimmäisen kerran uutuuttaan kiiltävään ja maalille tuoksuvaan koulutaloon ja uurastelevat aapisensa ääressä. Mutta kun heti sen jälkeen Vilhonhoviin alkaa nousta uusia taloja — lääkärin vastaanotto ja laajentuva sairastupa — tuntuu koulu jo silloin vanhalta ja vanhentuneelta, sillä Taustan kylä ja hovi alkavat kasvaa vähitellen yhteen.

Insinööri Vesala, joka kansakoulun vihkiäisjuhlassa katselee vähän päästä kelloaan ja vilkuilee Orastoon, Tahkaan ja Vahiseen, on omat syynsä hermostumiseen, sillä kansakoulu ei suinkaan ole tämän päivän ainoa ihme Hankaalla. Kun sitten virallinen ohjelma on ohi, ei hän malta enää olla paikoillaan, vaan menee toveriensa luokse ja sanoo vetoavasti:

»Nyt mentiin!»

Asiat ovat nyt kerta kaikkiaan kehittyneet siihen vaiheeseen, että Vesalan jättiläishaulikko on valmis kokeiltavaksi. Vesala sai upotetuksi sisäkkäin kolme putkea. Ensin valmistui suurin, jonka sisään sorvattiin hyvin tarkasti ja tiiviisti toinen pienempi ja vieläkin tämän sisään yksi. Ja Vesala näkyi kyllä tietävän vanhain pyssyseppien temputkin: hän jäähdytti pienemmän putken, ja kun se oli suppeimmillaan niin hän sai sen juuri ja juuri mahtumaan suuremman sisälle. Kun se sitten lämmössä paisui, juuttui se suuremman sisälle yhtä tiiviisti kuin olisi ollut samaa kappaletta — mutta vähän lujempi vain.

Tämä on siis tykinrakennuksen yleisin puoli, jonka tuntee jokainen fysiikkaa lukenut koulupoikakin. Mutta mitä erikoista siinä on se kaikki jää Vesalan omaksi salaisuudeksi. Ja melkein yhtä salaista on lähtö kokeilemaankin, sillä mahdollisimman huomaamatta he siirtävät tykin Vahisen kuorma-auton lavalle, peittävät sen ja ajavat hovin niittyjen takaiselle Vanakorven metsäiselle aholle, jossa ei liiku sivullisia.

Metsän, reunassa on todellakin hiljaista, ja he saavat puuhailla rauhassa. Vihittävä ja juhlittava kapistus saadaan telojen avulla hinatuksi alas autosta, ja vielä kerran silmäillään sen ulkomuotoa: putki on pari metriä pitkä, itse reikä on harvinaisen suuri, niinkuin haulikossa pitääkin, lähes neljäkymmentä senttiä. Orasto on koko läsnäololleen pannut ehdoksi sen, että tykki on laukaistava sähköllä. 'Sillä minä toivon itselleni ja muille pitkää ikää', perustelee hän vaatimustaan jo lähtiessä.

Vesala on koko ajan ajatellut variksia maalina, mutta kun niitä ei tietenkään ole tilauksesta saatavana parvikaupalla, on sen vuoksi valmistettu seinän korkuinen, ohuista laudoista kyhätty maalitaulu, joka viedään hiekkaharjun kupeelle ja johon Vesala aikoo jysäyttää suorasuuntauksella. Itse haulikko saadaan suuren työn ja hikoilun jälkeen alemmaksi niitylle noin neljänsadan metrin päähän maalista Kun sitten kaikki alkaa viimein olla kunnossa, ollaan tyytyväiset, mutta Vesala näyttää myöskin juhlalliselta ja varmalta — vaikka toisten mielestä koko toimituksessa ei vielä olekaan mitään muuta varmaa kuin se korkea hiekkaharju, joka suojelee sivullisia ihmisiä. Vain se antaa pienen turvallisuudentunteen.

Vesala vetää toistasataa metriä pitkän johdon itse tykistä niityn keskellä olevan kummun taakse. Ja samalla Vahinen kurkistelee, mahtaako hänen autonsa olla metsässä turvassa ikäviltä yllätyksiltä Orasto polttelee innottoman näköisenä ja katselee väliin aikansa kuluksi kiikarilla maaliin ja metsään kuin parempikin tulenjohtaja. Niin, ja Vesala itse touhuaa, unohtaa jotakin, juoksee välillä tykkinsä luokse ja taas takaisin, kunnes viimein menee autolle hakemaan ensimmäistä niistä neljästä ammuksesta, jotka hän on ladannut tätä toimitusta varten.

»Mistähän se onneton on saanut nuo ammukset?» kysyy Orasto toisilta.

»Hänellä on tuttavia tykistössä», selittää Tahka. »Heiltä hän on saanut yhtä ja toista, mutta on sorvannut ja ladannut sitten itse. — Ja tiedättekö, mitä noiden hylsyjen sisällä on? Tohkaa jumalattomasti ja kasa kananmunan kokoisia hauleja!»

»Mistä aineesta ne munat ovat?» kysyy Orasto.

»Ensin ne tehtiin lyijystä, mutta kun huomattiin, ettei niillä ole mitään virkaa, ne kun menevät ammuttaessa yhdeksi mukuraksi, valettiin niiden päälle nikkelivaippa. Nyt ne kestävät!» selittää Tahka yhä.

»Näinköhän?» naurahtaa Orasto epäilevä vivahdus äänessään. Kun hän näkee Vesalan kantaa retuuttavan ammusta, lisää hän: »Tuon jos se nyt pudottaa, niin saamme kerätä hänet imupaperilla pois. Kaikkiin hullujen yrityksiin mekin rupeamme!»

Mutta Vesala ei pudota, vaan vie ammuksensa tykin luokse, työntää sen putkeen ja sulkee lukon. Viimein hän näyttää olevan tyytyväinen kaikkeen, tarkistaa vielä suuntauksen ja lähtee kävelemään toisten luokse kummun taakse mietteissään ja otsaansa pyyhkien.

»Patteri on valmiina! Joko annetaan paukkua?» yrittää hän laskea leikkiäkin.

»Katso nyt sentään, ettei siellä ole viattomia ihmisiä», kehoittaa Orasto.

Jälleen otetaan esille kiikari, todetaan metsä ja harju tyhjäksi ja ollaan valmiit antamaan tulta. Jokaista alkaa jo jännittää, sillä onhan tilaisuus epäilemättä tärkeä.

Kun hetkinen on silmäilty toisiaan kysyvästi, virkahtaa Vesala lopulta:

»Joko laukaisen?»

Vastausta ei tule, mutta kaikista alkaa tuntua samalta kuin poikana ensimmäistä ruutitussaria kokeillessa, että kestäisikö tämä — ammu sinä ensin...! Ja kun nytkin jännitys on korkeita millään, sanoo Orasto:

»Anna jysähtää!»

Vaikka matka tykkiin onkin pitkä, näyttää siltä kuin Vesalan käsi hiukan vavahtaisi hänen tarttuessaan vehkeisiinsä. Sitten hän luo jokaiseen erikseen merkittävän katseen ja...

Kuuluu tuhoton paukaus. Jokainen kyyristyy vaistomaisesti kummun taakse aivan kuin peläten tulta ja tulikiveä satavan niskaansa. Ja kuuluukin tosiaan rapinaa ympärillä. Odotetaan pari silmänräpäystä, ja sitten Vesala kohottautuu kiven suojasta esille ja varjostaa kädellä silmiään. Toiset näkevät hänen tuijottavan otsa kurtussa, ja viimein purkautuu hänen suustaan voimakkaana ja ihmettelevänä:

»No voi sun saatana...!»

Toiset kysyvät, mitä on tapahtunut, mutta kun Vesala vain toistaa tuhmat sanansa, kohottautuvat hekin esille, katselevat totisina ja viimein kysyvät toisiltaan:

»Mihin se tykki katosi?»

»Kas tosiaan! Mihin se tykki joutui?» kysyy Tahkakin.

»En minä vain näe», toteaa Vahinen.

Joukolla lähdetään harppimaan tykkiä kohti, ja jos jokainen oli jännittynyt jo ennen laukeamista, niin ainakin yhtä jännittävää on laukauksen jälkeenkin.

»Ei mennä lähelle», varoittaa Vahinen. »Jos se mokoma vielä räjähtää...»

»Kuinkas tyhjä räjähtää?» kysyy Orasto.

»Eikä yksi ammus kahta kertaa laukea», arvelee Tahka.

Mutta Vesala on ainoa, joka ei puhu mitään. Ja jos hän puhuisikin, ei kuuluisi kuitenkaan muuta kuin noitumista. Sillä kun tullaan lähemmäksi tykin äskeistä paikkaa, Vesala edellä, Tahka toisena ja Orasto ja Vahinen jäljessä, niin viimein Tahka pysähtyy ja kiljuu kuin iloissaan:

»Tuolla se on!»

Toisetkin pysähtyvät ja katsovat Tahkan etusormen suuntaan. Ja siellä se todella onkin: putki on pitkin pituuttaan ojassa, ja matkallaan sinne se on kyntänyt niittyyn parinkymmenen sylen mittaisen vaon kuin parhaalla oja-auralla. Osa lavettia on paikoillaan päreinä, mutta suurin osa on hävinnyt taivaan tuuliin. Ja Tahka, joka sentään on odotellut parempia tuloksia, ihastuu nyt tähän vähäänkin ja sanoo kirkkaalla äänellä:

»Laukesipas, mokoma!»

»Kas, kun arvasit», toteaa Vahinen.

Vihdoin huomataan lähteä tarkastamaan itse maaliakin. Lähes puolen kilometrin kävelyn jälkeen tullaan metsän reunaan ja noustaan harjun kuvetta. Mutta he eivät ehdi vielä maalitaululle asti, kun metsästä heitä vastaan nousee hirmuinen rähäkkä ja meteli, kun valtava parvi harakoita nousee ilmaan, lentelee edestakaisin heidän ympärillään, toiset käkättäen vahingoniloisina ja toiset aivan kuin valitellen ja vatsaansa pidellen, että voi voi, älkää nyt enää naurako!

Ja tilanne tuntuu niin vakavalta, ettei Orasto malta olla sanomatta:

»No kaikkea se pirukin orjillansa teettää! Nyt sinä sait nuo luontokappaleet kodittomiksi...»

Harakat kieppuvat metsän yläpuolella, nauravat aikansa ja sitten asettuvat oksille pitämään neuvoa kaikesta tapahtuneesta. Miehet tulevat peräkkäin maalitaululle ja jokainen erikseen toteaa kuivasti, että taulu on aivan ehjä. — Mihin ne munat ovat joutuneet...?

»Hyvin ammuttu», toteaakin Orasto. »Ainoa vika vain on siinä, että itse tykki osui maaliinsa.»

Tahka ehdottaa, että kun niitä nikkelimunia tehtäessä oli paljon työtä, niin lähdettäisiin joukolla etsimään niitä metsästä. Mutta Orasto on haluton ja uhkailee mieluummin kerätä sieniä hattuunsa. Hän istuutuukin kivelle ja noukkii sen ympäriltä suuhunsa mustikoita. Vesalaa suututtaa, ja hän potkaisee maalitaulun mäkeä alas.

»Mitähän, jos ammuttaisiin uudestaan?» ehdottaa Tahka

»Tuolta ojastako?» kysyy Vesala happamesti.

»Jaa — niin... Ei tosiaankaan ole tykkiä...»

Nyt ei auta muu kuin tyytyä yhteen koelaukaukseen. He lähtevät takaisin niitylle ja alkavat hinata tykinputkea takaisin autoon, ammuslaatikko asetetaan sen viereen, mutta lavetin kappaleet saavat olla missä tahansa. Auto lähtee huonoa tietä hiljaa ja varovasti kotiin päin, ja Oraston tekisi mieli sanoa jotakin tilanteeseen sopivaa, mutta hän ei uskalla, kun Vesala on totinen tämän tulitaistelun jälkeen. Mutta vielä pitkän matkaa heidän ajettuaan kuuluu takaa metsästä harakoiden ilakointi.

Kukaan ei puhu mitään, mutta sitten, kun ollaan juuri pääsemässä Vilhonhovin luona suurelle maantielle, virkahtaa Vesala Orastolle ja naurahtaa itsekin:

»Osta tykki! — Saat halvalla!»

»Enkä osta», estelee Orasto. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ehdottaa toverilleen taas: »Mutta jos sinä koettaisit vaihteeksi keksiä muuta...?»

»Mitä muuta?»;

»Nyt olet keksinyt lentävän tykin. Jos seuraavalla kerralla yrittäisit tulenkestävää maalitaulua.» Ja taas hetken kuluttua hän lisää: »Vaikka eipä silti: johan sinä keksit senkin. — Sen, jonka potkaisit mäkeen.»

Kun tykki on ajettu suojaansa, miehet hajaantuneet ja Vesala saattaa vielä pienen matkaa Orastoa, huokaa Vesala lopuksi toivottomana:

»Ei keksiminen näy kannattavan. Pitäisiköhän minunkin muuttaa alaa? Jospa menenkin naimisiin...?»

Ja tämän päivän jälkeen ei Vesala salli kenenkään puhua ilmatorjuntahaulikosta. Mutta eräät sivulliset aavistelevat, ettei hänen intonsa ole sammunut vieläkään, sillä yhä hän viilailee jotakin korjauspajassa. Tosin sitä ensimmäistä jättiläishaulikkoa ei kukaan näe missään, ja Orasto arvelee, että Vesala on salaa upottanut sen koskeen.

Mutta vähitellen Vesala jättää korjauspajan rauhaan ja sen sijaan alkaa aina tilaisuuden tullen käydä iltaisin kaupungissa asti. Hän on kai sittenkin päättänyt vaihtaa harrastuksia...

Joka tapauksessa Vesalan rauhattomasta mielentilasta on se hyöty, että sen avulla nimismies lopultakin ratkaisee ne monta pientä mystillistä juttua, jotka ovat kaiken muun lomassa kuohutelleet ihmisiä. Sattuu nimittäin niin sopivasti, että eräänä pimeänä iltana, kun Vesala kiertelee ensin voimalaitoksen puolella ja sitten jatkaa matkaa vanhan Mannen talon ohi polkua pitkin Vataselle päin, hän saa juuri oikealla hetkellä jonkinlaisen tunteellisuudenpuuskan, istahtaa kivelle katselemaan kuuta tai mitä hyvänsä ja kuluttaa siinä aikaansa. Silloin hän tupakoidessaan näkee, miten Vatasen varaston nurkalla liikkuu joku mies, seisahtuu hetkiseksi kuuntelemaan ja hiipii siitä toiselle kulmalle lampun valoa kartellen. Ja Vesala, joka katselee sivusta tuota hiiviskelemistä, päättelee tietysti suoraa päätä, että miekkonen vierailee Vatasen varastolla omin lupinsa, ja aikoo seurata miehen puuhia ja ottaa tietysti kiinni.

Ja Vesala toimii yleensä aina nopeasti. Juuri kun mies yrittää livahtaa toisesta kulmasta varjoon, ei Vesalan tarvitse notkeilla säärillään ottaa montakaan harppausta, kun hän on miehen niskassa ja tarttuu kiinni kaulukseen. Mutta naapurikin on sen verran taitava, että yrittää käyttää nyrkkiään, saa riuhtaistuksi itsensä irti, heittää kainalostaan jotakin painolastia nurkkaan ja lähtee pakoon pitkin niittyä lepikkoa kohti. Mutta Vesala on nopeampi, painaa perästä kuin ajatus, tavoittaa miehen aidan luona — ja kun rehellinen ihminen ei turhaan ravaile karkuun, niin sen nojalla hän kumauttaa miestä hiukan lujemmin, jotta tämä talttuisi. Niin mies hoipertuukin heinikkoon, Vesala istuu hänen vatsansa päällä kahdareisin, livahuttaa vielä muutaman kerran korvalle ja tiukkaa miehen nimeä.

Mutta tämä ei puhu muuta kuin kiroilee ja uhkailee. Silloin Vesala kyllästyy houkuttelemaan, nostaa heppulin jaloilleen, vääntää hänet ranteesta liikkeelle ja vie suoraa päätä Vataseen sisälle, jotta lampun valossa voitaisiin tarkastella karkuri läpikotaisin. Hän näkyy olevan Salotorpan Mikon poika — sama, joka aikoinaan potkittiin pois voimalaitoksen töistä ja joka nyt selittelee jotakin epämääräistä olleensa etsimässä erästä piikatyttöä...

Mutta Vesala muistaa tämän heittäneen jotakin varaston nurkalle, löytää sieltä sanomalehteen käärityn kookkaan paketin, tulee piha lampun alle, avaa paketin siinä ja ensin kiroaa, mutta sitten alkaa miettiä ja viheltää ilahtuneena. Hän juosta kipaisee sisälle ja näyttää Vahiselle pakettia, jossa on sisällä aivan tavallinen kissan raato.

»Kuule, muistatkos, kenen kaivoon aikoinaan oli heitetty mädännyt mirri...? Siitähän syytettiin voimalaitoksen miehiä...»

»Varrohan nyt hiukan — kuule, sehän oli Ahola, joka siitä meni murisemaan Sorvaselle ja sai pitkän nokan!»

»No totisesti! Aholan kaivoon siis heitti tämä kaveri sen tiedon, vaikka oli itse syyttämässä ja todistamassa toisten niskoille! Nyt taitaakin selvitä moni särjetty ikkuna ja muu pahus, — ja katteles mokomaa: tänä iltana se aikoi heittää tuon kissan sinun kaivoosi?»

»Se ei ole mikään ihme. Minä olen viime aikoina pitänyt Mikkoa hiukan tiukalla, ja nyt se panee poikansa asialle», selittää Vahinen.

Ja Vesala hypistelee Mikon pojan kurkkusuonia ja sanoo lyhyen totuuden:

»Arvaatkos nyt, äijänkuva, kuinka sun käy? — Jahah, vai et arvaa...! No saatanhan minä tuon sanoakin, jotta täällä on poliisi kohta.»

Vesalan lohdutus toteutuu, sillä Mikon poika annetaan poliisin huostaan, ja tämä selvittää varsin pian, että monet ilkeydet niin kylässä kuin voimalaitoksellakin ovat Mikon ja tämän samaisen aikamiespojan aivoissa syntyneitä. Ja kun Mikon osuutta pöyhitään hiukan enemmän, kasvaa hänen ansioluettelonsa melko pitkäksi ja poliisin on mentävä ajassa kauas taaksepäin. Mutta kuitenkin kaikkein suurin asia on se Hankaan tuhotulva, joka aikoinaan hyppyytti Taustan akkoja hukkumisen pelossa mäen harjalle asti.

Kun nimismies pääsee langan päästä kiinni, panee hän Taustan mummot selittämään tuon vanhan tapauksen moneen kertaan alusta loppuun ja leuat jauhamaan kerran oikeatakin asiaa. — Ensimmäisenä on vuorossa Korvatun Kaisa, jonka porsas-parka sai tuhotulvassa siivet selkäänsä ja lensi pois karsinastaan. Tätä ihmettä — joka ei kuulemma ennusta hyvää — yrittää Kaisa yhä selitellä nimismiehelle, mutta tämä vain tokaisee vihaisena:

»Älkää jaaritelko roskaa, vaan vastatkaa kysymykseeni: kuka teille sanoi ensimmäisenä, että vallit murtuvat ja kyläläisten on lähdettävä pakoon?»

»Eihän siitä minulle kukaan sanonut! Itse arvelin, jotta...»

»Kyllä siitä joku huhusi! Koettakaahan muistella tarkkaan.»

»No kaikkihan siitä puhuivat.»

»Eivät kaikki puhuneet samaan ääneen. Joku sen tiesi ensimmäisenä. Alkakaahan nyt muistaa, minulla on kiire», hoputtaa nimismies.

»No oiskohan sitten ollut hieroja...? Taikka Salotorpan Mikko...» Seuraavana vuorossa on hieroja. Pitkän kiertelyn jälkeen päästään niin pitkälle, että hieroja muistelee kuulleensa asiasta Korvatun Kaisalta, räätäliltä taikka Mikolta. Ja puheen alkuun päästyään hieroja muistaa paljon olemattomiakin, ja nimismiehellä on täysi työ pidellä hierojan juttua oikealla tiellä aivan kuin lammaskatrasta suorassa rivissä.

»Korvatun Kaisa kertoi kuulleensa kaiken teiltä», oikaisee nimismies. »Kumpi teistä nyt valehtelee?»

Ja nimismies hämmästyy, kun hieroja säikähdyksissään tulee myöntäneeksi:

»No ehkä oli niinpäin. Minä täisinkin kertoa hänelle. Ja minä kuulin sen Mikolta. — Mutta herra nimismies, ei kai siitä nyt joudu edesvastuuseen, vaikka varoittaakin lähimmäistä vaarasta? — Onhan tarkoitus hyvä ja sanotaanhan Raamatussakin, jotta meidän pitää...»

»Olkaas taas välillä hiljaa!» komentaa nimismies. »Ei kai siitä ihan linnaan asti joudu... Mutta hävisikö teiltä tavaroita sillä aikaa, kun olitte pakojaisissa mäellä?»

»No voi sentään!» puhkeaa sanatulva taas vuotamaan. »Hävisi toki paljonkin! Minulla oli kuopassa kilo voita, jonka aioin viedä rovastille lahjaksi siitä hyvästä, kun se päästi meidän pojan läpi rippikoulusta, vaikka Eevertti onkin niin huono lukumies... Se voipaketti hävisi samana päivänä ja minä sanoinkin kaikille, jotta se ei kylläkään kadonnut rehellisellä tavalla. Ja sitten vielä hävisi pojan kello. Kun minä läksin siinä kiireessä mäelle, en minä millään muistanut, jotta pojan rautakuorinen kello on aitassa... Se kun pitää sitä naulassa sängyn kupeella eikä ota liivintaskuun työhön lähtiessä, kun pelkää sen putoavan.»

Hierojan puhetta kestää vielä kauan, mutta seuraavana on vuorossa räätäli, joka miehisenä miehenä häpeilee koko asiaa ja kuvailee sen akkain aiheuttamaksi. Mutta kun hän itse on uskovainen mies ja tietää tuhotulvia olleen ennenkin, niin... Ja kun nimismies tekee tavanomaisen kysymyksensä, muistaa räätäli kertoa vaikka kaksi sormea Raamatulla, jotta ensimmäinen kertoja oli Mikko. Muita tavaroita ei räätäli muista kadonneen, mutta pyhäpatiinit olivat poissa ja porstuan hyllyltä kolme metriä sarkaa, josta piti laittaa Aholan isännälle puku. Rässirautaa tosin etsittiin kauan, mutta se olikin pudonnut kärryiltä tuonne viholaispehkoon navetan kulmalle, kun käsikärryt kaatuivat..

Vielä viidessä tai kuudessa paikassa käy nimismies, ja koko kyläkunta alkaa kulkea hänen mukanaan muistutellen, selvitellen, syytellen ja keskenään suuttuen. Jos joku alkaa muistaa tarinansa hiukan vinoon, niin silloin on koko muijaparvi kertojan kimpussa ja alkaa huutaa yhteen ääneen:

»Älä sinä valehtele...! Eihän se niin ollut...! Tuolta ihmiseltä ei ole vielä tässä elämässä kuultu totuuden sanaa...!»

Nimismies lyö välillä nyrkkinsä pöytään saadakseen oman äänensä kuuluville, mutta toisaalta on muijaparvelle kiitollinen, että näin talkoilla puserretaan totuutta esille. Ja viimein nimismies lähteekin — tämä tutkintokin on ollut eräänlaista juhlaa Taustan kylässä — mutta muijat katsovat ihmeissään, kun esivalta ei käännykään maantielle ja Kairakoskelle päin, vaan ensin Aholaan ja siitä sitten päivällisen jälkeen metsätietä myöten Vanakorpeen. Silloin eukot jo kuiskivat, jotta kumma on miehekseen tuo nimismies. Sillä on nenässään semmoinen kumma vainu kuin lintukoiralla, missäpäin saalis on!

Nimismiehen ja poliisien saapuessa Salotorppaan on kotosalla vain eukko ja pienempi poika. Mikko on kuulemma sen aikamiespojan kanssa metsässä halonhakkuissa. Eukko säikähtää silminnähtävästi vieraita, änkyttää ja alkaa hokea pojalle:

»Menepäs nyt nopeasti metsään ja sano isälle taikka Vantelle — kumman niistä nyt ensin löydät — jotta täällä on herroja! On nimismies ja poliisit. Ja pitää tulla heti kotiin!»

»Eijei!» ehättää nimismies väliin. »Pysypäs, poika, vain kiltisti kotona! Kyllä me isän ja Vanten sieltä aikanaan löydämme eikä tarvitse varoitella etukäteen.»

Eukko hätääntyy yhä enemmän ja kaakattaa kuin säikähtynyt kana, kun nimismies ja poliisit alkavat katsella pirttiä. Onhan siellä tavaraa, mutta paljonhan sitä tarvitaankin... Mutta kun eteiskomeron naulasta löytyy sellainen rautakuorinen kello, jossa on hiuksista punotut perät aivan kuin hierojan pojan kellossakin, suutahtaa muija herrojen utelemista ja vastaa kipakasti:

»Saa kai köyhäkin ajasta jotakin tietää...! Vai pitääkö joka kerran lähteä kaupungin torille kelloa katsomaan!»

Toinen konstaapeli vääntää puukollaan kellon kuoren auki, ja kuorten välistä löytyy hierojan ja tämän miehen valokuva, joka on kerran otettu pikavalokuvaajalla kaupungissa ja jota poika on säilytellyt muistonaan.

»Jahah, emäntä!» sanoo nimismies. »Kun alku on näin helppoa, niin nyt katsotaan muutkin paikat.»

Mutta esivallan on mahdoton päätellä perunoista ja voista ja sellaisesta, mihin ne ovat alkuaan kuuluneet. Mutta toinen konstaapeli on tunnontarkka mies ja aikansa pihassa kierreltyään tulee takaisin pirttiin tyytyväisenä hymyillen:

»Jos nimismies lähtisi tuonne karsinaan katsomaan... - Siellä on sika, ja sillä on samanlainen musta luoma selässä saparon juuressa kuin Korvatun ämmän elukallakin.»

Mennään joukolla, navettaan, ja sen perusteella, mitä porsastaan sureva Kaisa on lemmikistään kertonut, päätellään kaivatun elukan löytyneen jälleen. Mutta Mikon muija ei tunnusta mitään, vaan ryhtyy kiistelemään:

»Se on sitten vale! Kaisan porsashan oli ihan pieni, mutta tämä on jo iso sika.»

»No onhan tässä ollut jo aikaa kasvaakin», virkahtaa konstaapeli.

»Ja entäs tuo luoma selässä? Tunteehan sen siitäkin.»

»Saa kai köyhänkin siassa täpliä olla!» kivahtaa eukko.

»No niin, nyt lähdetään hakemaan itseään Mikkoa halonhakkuusta», sanoo nimismies. »Emäntä näyttää meille polun, mutta kulkeekin oikeata tietä eikä yritä eksytellä. Ja tämä poika lähtee mukaan.»

»Poika jää kotiin. Minä menen yksin», oikaisee emäntä.

»Eipäs jääkään, vaan lähtee mukaan. Muuten te itse eksytätte meidät metsään ja poika sillä aikaa kiertää toista tietä varoittamaan Mikkoa. Ja jos te nyt yritätte juonitella, niin pidätän koko porukan: Mikon murrosta ja varkaudesta, teidät poliisin harhaanjohtamisesta ja sen Svanien muusta ilkeydestä. No niin, aletaanpas lähteä!»

Nimismiehen uhkaus vaikuttaa. He saavat kävellä kotvan kun tulevat suon reunaan lammen rannalle ja löytävät sieltä Mikon pojan keittämässä viinaa. Mutta Mikko ei hämmästy vieraita, vaan selittää omaan vilkkaaseen tapaansa käsiänsä levitellen:

»Saa kai köyhäkin tienata? Häh? — Ja älkää toki, hyvät miehet, särkekö hyvää pannua!»

Mutta kukaan ei tunne armoa. Kirveen hamaralla poliisi humauttaa pannun alareunaan valtavan reiän, yhdessä he sitten vääntelevät torvet solmuille, niin ettei niistä ole enää viinatorviksi, puuastioista katkaisevat kirveellä vanteet poikki ja heittävät laudat nuotioon. Pitkän kyselyn ja etsinnän jälkeen löytyy metsästä kuusen alta Mikon varasto. Siellä on suuri maitosaavi, jonka kupeessa on erään Taustan isännän nimi — siis varastettu astia — ja se on täynnä valmista pontikkaa. Se kaadetaan lampeen ahventen iloksi.

Ja Mikko itse pälpättää koko ajan. Varastetusta tavarasta hän sanoo vain:

»Varastanut...? Minäkö...? Ehei, herra nimismies, enhän minä mikään rosvo ole! Minähän vain korjasin talteen huolimattomain tavaran. — Vai olisiko ollut parempi, jotta tulva olisi ne vienyt? — Saa kai köyhäkin auttaa lähimmäistään, kun Raamatussakin sanotaan, jotta...»

»Te toimititte ensin kylän tyhjäksi ihmisistä, jotta saisitte sen tyhjentää tavarastakin!» murahtaa nimismies. »Ja nyt lähtee Salotorppa itse ja tämä Svante poliisien mukaan.»

Niin saa Mikko Vanten kanssa seurata poliiseja kirkonkylään. Seuraavilla välikäräjillä saa Mikko tuomionsa ja viedään kärsimään vankeusrangaistustaan. Mutta joitakin kummallisia teitä myöten saa myöhemmin toinen poliisi, jota Mikko ei ole koskaan kärsinyt, seuraavanlaisen kirjeen:

 Se on sitten hemmetin vale! Mikko ei keitä viinaa eikä juo!
 Vallesmanni vain kenkkuili ja tuomio oli puolueellinen. Mutta sen minä
 vain sanon että Mikko ei sure eikä surraa. He souteli Kakolan sellissä
 tammikuulla Toivoo Mikko Salotorppa Liikemiäs

Salotorpan Mikon juttu on sikäli merkillinen, että se tavallaan päättää Luostanlaaksossa vanhan ajanjakson ja aloittaa uuden. Sillä Kairakosken mökkikylässä ja Vanakorven liepeillä on koko ajan ollut huijareita, jotka ovat viinapulloineen ja korttipakkoineen kierrelleet työmaita ja houkutelleet Etelä-Suomesta lisääkin saman ammatin väkeä kerätäkseen rahat taskuihinsa. Mutta Salotorpan tapauksesta aiheutuu puhdistustyö, joka ajaa pakosalle vanhat huijarit ja panee uudet häviämään paikkakunnalta poliisien pelossa. Ja vähitellen ei Vanakorvestakaan voi enää puhua korpena sillä Ahola ja Pellontaus ostavat Hitukalta sen parhaat palat itselleen ja alkavat valloittaa sitä viljelykselle.

INSINÖÖRI VESALA, joka viattomine iltakävelyineen aiheutti noinkin laajan hälinän, jatkaa myöhemmin salaperäisiä vaelluksiaan ja ulottaa ne — kuten sanottu — kaupunkiin asti. Kukaan ei tiedä hänen harrastuksistaan, ei edes Tahka, mutta nekin selviävät aikanaan Vesalan itsensä kertomana.

Hän nimittäin menee eräänä pohjoistuulisena iltana vierailulle Orastojen luokse Vilhonhoviin ja heti aluksi moitiskelee toveriaan siitä, että Kairakosken tehtaat pilaavat koko laakson ilman selluloosanhajulla, ja kaikelle muulle hän asettaa hyviksi esimerkeiksi voimalaitokset, joista ei koskaan kuulu mitään melua, ei tule roskia, tunkioita eikä hajua. — Mutta hänelle vastaa Orasto:

»Kuulehan, olipa hyvä, että otit tuon hajun puheeksi! Kerrotaan, että sulfaattitehtaan haisusta voisi tehdä räjähdysaineita — jos osaisi tehdä. Kun sinulla jo on kokemuksia sotateknillisistä keksinnöistä, niin voisit valmistaa meidän hajustamme rotulia. Pioneerimme olisivat iloisia... Muuten oliko tällä vierailullasi muukin tarkoitus kuin kehua voimalaitosta?»

»Oli. Hyvin vakava asia», sanoo Vesala huolestuneen näköisenä.

»Annahan kuulua! — Riittääkö aluksi tuhat markkaa?» kysyy Orasto ja työntää kätensä povitaskuun.

»Ei, vaan pahempaa. — Aioin kysyä, etkö voisi ensi lauantai-iltana lähteä viemään minua autollasi kaupunkiin? Ottaisit Paulankin mukaasi — sillä ethän sinä yksin sinne pääsekään...»

»Mitä varten juuri minun autollani? Mene Vahisen lentävällä.»

»Ei se nyt auta! Tarvitsen ymmärtäväisen ystävän apua ja tukea.»

»Joko asiat ovat niin hullusti?» kysyy Orasto odottaen, minkälainen tunnustus toisella on tehtävänä.

»Jo ovat!» sanookin Vesala kuivasti. »Minun täytyy lauantaina päästä sinne. — Katsos, aion nimittäin mennä kihloihin, ja sinä voisit olla mukana...»

»Noh, olkoon menneeksi», virkahtaa Orasto melkein armollisesti. »Minä tulen mukaasi ja voihan kai Paulakin lähteä, jos tarvitaan lääkäriä... Noin käy aina, kun aloittaa keksijänä...»

»Rappiolle siinä joutuu», myöntää Vesala itsekin. »Muuten sinä olet jo kaksi kertaa tänä iltana viitannut siihen tykkiin. — Älä hämää minua, muuten vimmastun ja väittelen tohtoriksi!»

Orasto katsoo häneen pitkään, sillä nyt ei hänkään voi enää sanoa, puhuuko Vesala totta vai leikkiä. Sen vuoksi hän kysäisee:

»Sinä väittelet tohtoriksi...? Sillä tykilläkö?»

»En, vaan sähköllä. Mutta puhutaan siitä joskus toiste, kun ensin saadaan tämä kihlajaisjuttu selväksi.»

Hän muuttaa puheenaihetta, sillä sisään astuu perheen emäntä, tohtori Orasto. Eikä koko iltana puhuta Vesalan aikeista enää mitään, ennen kuin hän lähtiessään kääntyy vielä taakseen ja huutaa niin, että koko tienoo kaikuu:

»Ette kumpainenkaan kysynyt, kuka minun morsiameni on...!»

»Arvelin, että jos se lauantaihin mennessä vielä vaihtuu», puolustelee Orasto.

»Ei vaihdu! — Hän on yksi tohtori Varmasen kolmesta tyttärestä. Se paras niistä!»

SORVASEN PERHE

Vaikka onkin sunnuntaipäivä, istuu Lauri Sorvanen kotosalla työpöytänsä ääressä papereitaan tutkien ja puheluita odotellen. Väliin hän tapansa mukaan nousee, tekee muutaman kierroksen lattialla ja pysähtyy ikkunan ääreen, joka on avoinna puistikon puolelle. Ulkoa kuuluvat kaikki kesän äänet veden kohinasta tuuleen ja nuoren naisen lyhyeen nauruun asti, sillä ihmisetkin ovat liikkeellä ja etsivät toisiaan.

Ja ikkunan alla puistikon penkillä istuvat hänen vanhempansa oltuaan aikansa sisällä ja kuunneltuaan radiossa kirkonmenonsa. Kun on pyhä ja kirkon aika, ovat molemmat sen vuoksi pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, vaikka pysyvätkin kotosalla. Mutta pukimissa huomaa nyt eräitä pieniä, uusia piirteitä, jotka osaltaan kuvaavat maailman ja heidän itsensäkin viime aikoina muuttuneen ja yhä edelleen muuttuvan. Äidin harteilla on nyt — kun satutaan tällä tavoin istumaan ulkosalla — entisen mustan silkkihuivin asemesta värillinen ja kirkas hartialiina, jonka luultavasti Pirkko on ostanut anopilleen ja jota tämä kantaa varsin tottuneesti. Mutta sen sijaan isä näyttää olevan neuvoton ja kiusaantunut housujensa lahkeisiin silitettyjen terävien saumojen vuoksi, katselee niitä ja kohottelee polvien kohdalta väljemmälle, ettei niihin tulisi pussit.

Ja molemmilla tuntuu olevan vakavaa keskusteltavaa, sillä isä sanoo melkeinpä ankarasti:

»Miksikä se siitä paranee? Eikä Lauri siitä kuitenkaan välitä ‒ eikä kai ole aikaakaan.»

Kuultuaan oman nimensä hän teroittaa kuuloaan, sillä isän sanoista päättäen tämä on tyytymätön.

»Mutta näethän, miten Juhani rasittuu pitkän matkan takia. Minusta olisi paljon parempi hankkia kotiopettaja...»

He siis pohtivat poikain koulunkäyntiä ja ovat sitä mieltä, että Juhanin pitäisi muka rasittua matkasta enemmän kuin muiden ihmisten lasten... Ja luulevatko vanhukset, että pojille ruvetaan hankkimaan kotiopettajaksi joku vatsahappojaan ja kompleksejaan hoiteleva vanhapiika? — Ei, vaan he saavat kestää saman rasituksen kuin muutkin! Ja keskustelu johtuukin kai siitä, että Kaisan mielestä näkyvät Sorvasen pojat olevan jonkinlaisten etuoikeutettujen kirjoissa.

Kaisa kuuluukin selittävän:

»Pikku Juhani on ollut tyytymätön, mutta ei uskalla sanoa sitä isälleen. — Hän kaipaa jotakin muuta.»

»No johan tähän kyllästyy kuka tahansa!» kivahtaa Manne ja vetää suunsa happamaan kureeseen, työntää etu- ja keskisormen kovan kauluksen ja hiostuneen niskan väliin ja yrittää irroittaa niitä toisistaan. Ja vähän ajan kuluttua Manne lisää: »Elämä ei ole ollut koskaan niin joutilasta kuin nyt. Minä en rupea enää solmeilemaan nauhoja kaulaani ja peilailemaan kuin neidit, vaan alan polttaa tervaa taikka lähden savottaan. — Tuli se hevosen pahuskin myydyksi...»

Isä ei ole siis vieläkään tyytyväinen, ja se kai johtuu siitä, että hän on joutunut olemaan äidin liiallisen huolenpidon ja hoivailun kohteena. Ja sitä Manne ei kärsi. — Ukolle olisi saatava jotakin sopivaa puuhaa — mutta mitä? Voisihan ajatella, että hän alkaisi tuolla vanhalla pellollaan ahertaa vaikka puutarhaa, ja jos voimia riittää, niin laajentaa sen vaikka kauppapuutarhaksi. Mutta kuitenkin pitäisi hänen suostumuksellaan palkata joku vieras ihminen tekemään raskaimmat työt. Ensin täytyy asiasta puhua Pirkon ja äidin kanssa ja saada heidät suostumaan...

Näin ajattelee Lauri, seisoo yhä ikkunassa ja kuulee taas isänsä sanovan:

»Ja minä annan palttua tuommoiselle uudenaikaisuudelle, joka tekee vanhan miehen työttömäksi eläkevaariksi, niin ettei tässä ole muuta virkaa kuin silitellä pöksyjä ja paimentaa pieniä poikaraukkoja, joita ei ole opetettu edes kunnollisesti nauramaan. Johan nuo tällaisessa komennossa harmaantuvat ennen kuin ehtivät rippikouluunkaan.»

Tuntua siltä kuin häntä — Lauria — syytettäisiin liiasta ankaruudesta ja ehkä oman perheen laiminlyömisestä. Onkohan tuossa perää? Pitävätköhän Pirkko ja pojatkin häntä äreänä työhulluna, joka ajattelee itseään ja työtään kaiken olevaisen napana ja akselina?

Pianhan se nähdään! päättää Lauri Sorvanen, siirtyy työpöytänsä ääreen, kasaa siellä joukon papereita ja piirustuksia ja pistää ne laatikkoon. Hän tahtoo nyt kerta kaikkiaan ottaa selvän, mitä tässä talossa kukin ajattelee.

Pirkko-rouvan hän tapaa ruokasalista edessään värillinen esiliina ja kädessään jokin vati. Aviomies kävelee ensin pari kertaa lattian yli mutta kun ei jaksa sillä tavoin herättää toisen huomiota, kysyy hän:

»Mitä sinä keskellä sunnuntaipäivää aherrat?»

»Minäkö? Enhän minä aherra mitään. — Kuinka niin?»

Pirkko-rouva katsoo mieheensä ihmetellen, sillä tuollainen kysymys heitetään hänen eteensä varmasti ensimmäisen kerran.

»Näytät vain niin väsyneeltä. Ja taidat olla tyytymätönkin», virkahtaa mies jotakin sanoakseen ja tulee itsekin hämilleen.

»Mitä sinä puhut?»

»No sitten sinä ainakin olet ikävystynyt.»

»Kehen ja mihin?» kysyy Pirkko yhä enemmän ihmeissään.

»No vaikka tähän Hankaan kuivuuteen, vaihtelun puutteeseen ja meihin kaikkiin ja...»

»Teihin kaikkiin! Jos minä ikävystyn teihin, niin lähden Orastoille taikka ajan kaupunkiin. Sillä asialla en vaivaa päätäni hetkeäkään.»

»Niin, meihin kaikkiin», jatkaa mies. »Aviopuolisoosi ja lapsiisi

»Ette te nyt mitään loistokappaleita ole, mutta mistäpä tässä parempiakaan ottaa», naurahtaa rouva ja heittäytyy nojatuoliin. »Mutta mistä johtuu tämä poliisitutkinto?»

»Haluan vain tietää, oletko tyytyväinen elämääsi.»

»Vai nii-in! Jos siitä on kysymys, niin voin sanoa suoraan, etten ole läheskään tyytyväinen. Sehän jo olisikin kaiken poroporvarillisen omahyväisyyden huippu! — Ja sitähän minä en totisesti tahdo!» Hän vaikenee, katselee tutkivasti miestään tämän outojen kysymysten vuoksi ja jatkaa sitten: »Jos tahdot tietää totuuden tyytyväisyydestä, niin sanon suoraan: minä olen tyytymätön ulkopolitiikkaan ja koululaitoksen pölyttyneisyyteen — kirkko on liian materialistinen ja kulttuuripolitiikka on jäänyt kokonaan hoitamatta maalaisvoittoisen siansiitos-suuntauksen kustannuksella. Ja lisäksi julkinen sana on mätä, sillä lehdistö ja radio eivät saa kulkea yleisen mielipiteen ja muotiajattelun apinoina, vaan kaiken kehittäjinä ja edelläkävijöinä. Sitä paitsi...»

»Seis! Riittää jo — ei mitään vallankumousta. Minä tarkoitankin, että mitä valittamista sinulla on omalta kohdaltasi.»

»Paljonkin, ystäväiseni, ja jos minulla on ollut valittamista, niin olen sanonut sen kaikille asianomaisille ääneen: Vahista haukuin siitä, kun hän ei hanki kunnollista lihakauppaa, vaan kaikki täytyy tuoda kaupungista asti. Ja sinua aion juuri nyt haukkua siitä, kun maantien puolelle ei ymmärretä laittaa kunnollista pensas-aitaa, vaan annetaan autojen tupruttaa kaiken pölyn sisään, niin että hiekka narskuu hampaiden välissä.»

»Sinäpä sen sanoit!» hypähtää Lauri seisoalleen ja lähtee. »Siinähän onkin puuhaa!»

Nuori rouva jää katselemaan hänen jälkeensä, pudistaa sitten päätään, miettii, mikä puuha häneltä äsken jäikään kesken, näkee vadin pöydällä ja lähtee askareihinsa.

Kiertomatka poikien luokse opettaa isälle jotakin. Marttihan on jo kaupungissa asti koulussa, mutta Juhani ja Esko ovat pihassa omine harrastuksineen. Juhani istuu rakennuksen nurkalla kädessään vanha kauha, jolla hän ammentaa vettä vesikourun alla olevasta sammiosta, sekoittaa veteen hiekkaa ja katselee värin vaihtelua ja veden liikkeitä. Kun kuopus yrittää ottaa käteensä seinustalla olevasta kasasta jonkin kivenpalasen, komentaa Juhani tiukasti.

»Älä koske Martin tehtaaseen! Jos särjet sen, niin Martti antaa sinulle selkään, kun tulee kotona käymään!»

Lauri Sorvanen huomaa nyt, ettei hänellä ole ollut koskaan aikaa puuhailla poikain kanssa yhdessä, niin että ukin puheessa taitaa sittenkin olla hitunen perää... Ja kumman aikaisilta poikain touhut vaikuttavatkin, niissä on selvää logiikkaa ja hyvinkin syvää harkintaa. Ja kuitenkin hän on pitänyt heitä kaikkia vielä lapsina.

Hän seisoo sivulla, katselee yhä poikain puuhia ja mieltyy sen vuoksi, kun on näkevinään niissä johdonmukaista työtä. Juhani näyttää olevan selvillä myöskin vanhemman veljeni tarkoituksesta, koskapa järjestää Pojun hajoittamat kivet ja sitten siirtyy omaan työhönsä. Hän kurkottaa käteensä vanhan peltipurkit, kaatelee vettä purkkiin, puhaltelee sen pinnan väreisiin ja tarkastelee sitä koko ajan. Sitten poika kouraisee viereltään hiekkaa tiputtaa sitä veteen varovaisesti, sekoittaa puutikulla ja näyttää olevan tyytyväinen.

»Tuosta tulee varmasti kemisti», ajattelee isä, päättää ostaa pojalle lahjaksi joitakin purkkeja ja putkia, mutta kuitenkin unohtaa sen samassa hetkessä.

Viimein hän astuu poikain luokse ja virkahtaa ehkä liian vakavana: »Noh, pojat! Joko kaikki on valmista?»

Ääni on virallisempi ja asiallisempi kuin hän on tarkoittanut. Juhani kohottaa päätään, näkee toimitusjohtajan ja kavahtaa seisoalleen, tavoitellen jonkinlaista asentoa, niin että purkki putoaa kädestä maahan. Mutta katse on juuri sen verran kiusaantuneen näköinen kuin häneltä olisi katkaistu jokin tärkeä ajatus. Nuorempi veli sen sijaan vilkaisee isäänsä vain syrjäsilmällä ja jatkaa askarteluaan, kunnes vanhempi komentaa:

»Älä kyyki siinä! Toimitusjohtaja tulee!»

Lauri Sorvanen on niin kiintynyt ajattelemaan poikain puuhia, ettei huomaa edes sanojen erikoisuutta, ja kysyy nyt hieman lauhkeammin:

»Mitä te oikein leikitte?»

»Ei tämä ole mitään leikkiä. Minä vain muuten laitoin.»

Juhani on pahastunut siitä, että hänen vakavaa työtään sanotaan leikiksi, vetäytyy sen vuoksi enemmän kuoreensa ja vastailee vain lyhyesti. Kun isä yrittää olla leikkisä ja tarttuu peltipurkkiin aikoen sekoittaa lisää vettä, katsoo poika ensin kuin kauhistuneena ja sitten varoittaa:

»Älä sotke niitä! Minulta meni kokonainen tunti niiden laittamiseen.»

Nyt Lauri Sorvanen huomaa, etteivät pojat luota häneen toverina niin paljon, että selostaisivat aikeitaan ja ottaisivat hänet puuhaan mukaan. Hän on joutunut poikien piirin ulkopuolelle. Sen vuoksi hän nousee neuvottomana kuin isompi pojanjolppi, jota pienemmät ovat sivaltaneet sormille, ja kysyy sitten liian virallisella pääkatselmus-äänellä, ovatko pojat yleensä tyytyväisiä leikkeihinsä ja onko heillä mahdollisesti joitakin toivomuksia.

Vanhempi veli miettii kauan ja isän kysyessä uudestaan vastaa viimein:

»Polkupyörä ei haittaisi. Ja Marttikin voisi käyttää sitä, kun käy kaupungista lupapäivinä kotona. — Ja sitten minä tarvitsen repun.»

Isä hymyilee pojan haaveille ja tämä taas katselee häntä epäillen ja arvaillen, mahtaako toimitusjohtaja pilkata hänen toivomuksiaan, kun noin naurattaa. Mutta isän yhä kysellessä muistaa hän vielä jotakin, josta hänen piti puhua vielä tänä iltana:

»Jos minä joskus saisin mennä ukin kanssa retkelle?»

Sen isä lupaa ja utelee toisen pikku miehen vaatimuksia. Tenava, joka on vasta kolmevuotias, tyytyy paljon vähempään ja ehdottaa ostettavaksi sellaisen puuhevosen, joka osaa hirnua. Mutta hänenkin kanssaan isä saa aikaan sopimuksen jostakin helpommin hankittavasta ja lähtee sitten puistikon puolelle jutellakseen vanhan Mannen kanssa.

Manne näyttää innostuvan poikansa ehdotuksesta, että maantien puolelle pitäisi laittaa pensas-aita, ja alkaa ehdotella, että kesällä tietysti olisivat lehtipuut hauskempia, mutta talvella niiden paljaat ruodot ovat ikäviä, niin että parhain kai sittenkin on tavallinen kuusiaita. Eikä Manne huomaa edes sitä, että puutarhurihan kaikki tuollaiset asiat on hoitanut tähänkin asti. Ja Laurin ehdotukseen avusta hän vastaa:

»Apulaistako? En minä sellaisia tarvitse. Paremmin osaan sen tehdä yksin.»

Toimitusjohtaja palaa jälleen työpöytänsä ääreen ja syventyy papereihinsa, niin ettei näe eikä kuule mitään. Ja jo seuraavana iltana Manne työpuvussaan astelee metsää kohti, olallaan lapio ja toisessa kädessään suuri vasu. Ja Mannen jäljessä kulkevat samoihin askeliin polkien Juhani ja Poju totisina ja tärkeinä. Ja jonkin aikaa työskenneltyään huomaa toimitusjohtaja olevansa liian hajamielinen leppoisan illan takia ja päättää lähteä etsimään toisia ja puhumaan heidän kanssaan. Mutta kun ketään ei näy missään, ei hän viitsi istuskella auringonpaisteessa, vaan astelee metsään ja viipyy siellä osaamatta kuitenkaan täysin irroittautua työstään.

Samaan aikaan ovat ukki ja pojat kävelleet yhä kauemmaksi, tulleet vanhan tervahaudan luokse ja pysähtyneet sinne. Silloin tulee maantieltä samalle metsäpolulle Tuuhkan isäntä, Mannen vanhoja tuttavia, ja sanoa laukaisee ensinäkemältä:

»Kas, johan sinäkin olet riisunut patiinisi ja kovat kaulastasi ja uskaltanut ottaa lapion käteesi!»

Manne ymmärtää tämän pilkaksi siitä, kun hänen on olosuhteiden pakosta pitänyt kulkea toisten mukana, ja vastaa sen vuoksi kuivasti:

»Minä en ole pelännyt lapiota milloinkaan.»

»Eipä tietenkään», koettaa isäntä lieventää sanojaan. »Ajattelin vain, kun sinä kuulut jo hylänneen maasi ja elävän nykyään koroillasi...»

»Se nyt on taas sitä vanhaa valetta!» kivahtaa Manne, vaikka hänen mieltään toisaalta kaivaa se, että tuttava puhuu juuri sitä, mitä hän itsekin on koko ajan hävennyt ja pelännyt. Nyt ollaan siis jo niin pitkällä, että naapuritkin pilkkaavat hänen pukimiaan ja joutilaisuuttaan. Mutta sitäkös Manne sivullisille näyttäisi: »Kyllä minä vielä työhön pystyn! Turha sitä on etukäteen ilotella...»

Välttääkseen turhaa hammastelua Manne poikkeaa poikain kanssa metsään ja antaa isännän kävellä omia teitään. He kiertelevät ja kaivelevat siellä aikansa, saavat korinsa täyteen ja lähtevät takaisin kotiin. Silloin Lauri Sorvanen, joka kuulee poikain kirkkaat äänet tervahaudalta päin, lähtee heitä vastaan ja huomaa ukin ja Juhanin kantavan vasua ja pienimmän hoipertelevan jäljessä raskas lapio kainalossaan. He ovat kuusentaimistaan niin innostuneet, etteivät huomaa häntä ennen kuin edessään, ja silloin vilahtaa ukin kasvoilla samanlainen pettynyt ja kiusaantunut katse kuin Juhanilla eilen hänen keskeyttäessään heidän touhunsa ja sanoessaan heidän työtään leikiksi.

»Miksette sanoneet lähdöstänne, niin olisin minäkin tullut mukaan», virkkaa Lauri isälleen.

»Niinkö?» sanoo Manne ja katsoo häneen ihmetellen. »Eikös sinulla ole tärkeämpää työtä, kun sekoittelet Luostan vesiä oikeaan järjestykseensä?»

Ääni ei ole vihainen eikä Lauri tiedä, mitä ukki oikeastaan tarkoittaa. Mutta kun hän tahtoo kantaa raskasta vasua Juhanin puolesta ja tarttuu sen sankaan, ei poika siirrykään sivuun, vaan virkahtaa varmana:

»Minä kannan ukin kanssa.»

Nyt isäkin jo huomaa, että ukilla ja pojilla on jonkinlainen liitto, jonka jäseneksi häntä ei huolita. Se loukkaa häntä, mutta tavoitellakseen toverillista ja luottamuksellista suhdetta hän on innostuvinaan yhdessä ukin kanssa linjoittamaan uuden aidan paikkaa. Mutta vaikka hän ahertaa siinä toisten mukana ja yrittää laskea välillä leikkiäkin, huomaa hän poikainsa katseessa jotakin yhtäläisesti kummeksuvaa kuin niiden vieraiden ihmistenkin silmäyksissä, jotka maantietä kulkiessaan oudoksuvat nähdessään hänet lapio kädessä.

Silloin toimitusjohtaja Sorvanen on huomaavinaan, mistä kaikki johtuu: ihmiset pitävät häntä narrina, joka huvittelee lapiolla, jolla toiset ihmiset ansaitsevat leipänsä. Kaikkien mielestä hän on jo kauan sitten vieraantunut ympäristöstään ja on vain yksi ainoa — ja kylläkin tärkeä — osa suurliikkeessä ja koristaa paljon paremmin ympäristöään konttorituolissa kuin lapion varressa.

Tuo raivostuttaa häntä ja saa jättämään koko työn. Ilo ja pieni huvi on mennyt, ja kuin häpeillen omaa lapsellisuuttaan hän katoaa jälleen huoneeseensa ja paiskaa eteensä paksun pinkan papereita kuin sanoakseen itselleen: »Tuossa on! Selvitä nuo äläkä tee itseäsi naurettavaksi!»

Ja eräs asia näkyy olevan selvä: jos hän yrittää hiukankin polkaista nykyiseltä tieltään sivuun ja vaihtaa arkisen työ-ilmeensä lievemmäksi, niin kaikki katsovat kummeksuen häneen. Ja jos hän kotonaankin, lastensa luonakin, pitää tuon ilmeen, niin silloin hän on vain toimitusjohtaja, jonka edessä oma poika tavoittelee asentoa sen vuoksi, että on huomannut jotakin sellaista tapahtuvan konttorissakin.

Mikä on siis hänen suhteensa poikiin? — Hän on vain välipolvi oman isänsä ja poikainsa keskessä! Ja kun kaikki nämä kolme polvea taitavat olla pohjimmaltaan sanomattoman samanlaiset, niin kaikesta päättäen on nyt käymässä tiedottomasti kilpailu siitä, minkä polven periaatteet ja suunnitelmat loppujen lopuksi voittavat. Ja — kumma kyllä — hän taitaa sittenkin olla vain tasaväkinen kilpailija vanhan Mannen ja omain poikain rinnalla.

Mutta hän kuitenkin unohtaa jälleen tuon kaiken, sillä nyt ovat edessä suuremmat asiat ja hänen täytyy työskennellä. On nimittäin osoittautunut, että suurena pidetty Hankaan voimalaitos alkaa olla nykyisille vaatimuksille liian pieni, ja sen vuoksi aiotaan saada kaksi viimeistä turbiinia käyntiin ja voimalaitoksen teho nostetaan äärimmilleen. Silloin siitä tuleekin pohjoismaiden suurimpia. Mutta voimantarve on myöskin kasvanut niin, että on kytkettävä vielä uusia koskia.

Mutta näidenkin suunnitelmien takaa Lauri Sorvanen muistaa taas parin päivän kuluttua poikansa. Juhania kysyessään hän kuulee tämän lähteneen ukin kanssa jollekin kummalliselle retkelle. Ja Pirkko-rouva väittää, että isä itse on Juhanille sen luvannut.

Hän menee ulos ajatellen, että ukissa alkaa jo selvästi näkyä vanhuudenhöperön piirteitä, ja nyt täytyy vielä Juhanikin vetää oikkuihin mukaan. Kun heitä kumpaistakaan ei ole nähty Vahisen puolella, päättelee hän, että karkulaiset ovat kenties olleet illalla onkimassa. Ja onkimisesta hän muistaa jotakin ja päättää mennä isänsä vanhalle rakennukselle. Siellähän ukki ja pojat säilyttävät kalavehkeitään ja venettään.

Alkaa olla jo pimeä, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä vanhan, penkinmuotoisen luonnonkiven luona. Voimalaitokselta päin kuuluu aivan hiljaista huminaa, padon luona suihkuaa liika vesi harsona alas, ja muutama auto ajaa kirkkain valoin hovista asemalle päin. Pohjoisessa kuumottavat sulfaattitehtaan valot kuin revontulen alku — niin, täytyypä muistaa sanoa Orastolle, että sulfaattitehdas saa padota Kairan ja Telakosken ja ottaa sieltä oman voimansa — pimeältä järveltä kuuluu airojen tasainen kolke hankaimissa ja juna viheltää jossakin Telakosken puolella. Muuten tuntuu niin rauhalliselta, että voisi vaikka istuutua ja ajatella...

Muuten ajattelemisesta muistankin: en ymmärrä, mitä ne hallintoneuvoston ukot yrittävät hinata sen uuden sulfiittitehtaan Hiisveden kirkolle — vaikka sinne ei ole edes rautatietä. Sen on tultava Lonkaan, ja sillä hyvä...'

Tällaisten väliajatusten lomassa hän ehtii nauttia hiljaisuudesta, mutta kun penkki on kylmä ja kostea, lähtee hän mäkeä alas, kompastelee pimeällä polulla kiviin, mutta jo pellolle päästyä kostea tie kiiltää selvempänä nurmikosta. Onkin jo kauan siitä, kun hän viimeksi kulki tästä ja kävi isän talolla — ja totisesti on vielä kauemmin siitä, kun hän ylioppilasvuosinaan kulki samalla tavoin iltapimeällä kotiin päin milloin kalamatkoilta tai muuten vain Hankaan rannalta istumasta ja ajattelemasta. Silloin paistoikin kamarin ikkunasta aina valo — mutta nyt se on pimeänä.

Polun varrella on tukeva kivipylväs, jonka Manne on joskus ylpeänä hetkenään upottanut maahan rajapaaluksi ja jonakin toisena joutilaampana hetkenä hakannut siihen nupukiven kulmalla puumerkkinsä. Sorvanen ei aavista, että tuo pylväs kohosi siihen samana iltana Mannen oman valtakunnan koskemattomuuden vertauskuvaksi, kun hän saapui tänne Hangasta taltuttamaan. Ja pylvään toisella puolella on Mannen valtakunta nyt hiljaisena ja villiytyneenä.

Vanha pihaportti on lahonnut ja pudonnut toisilta saranoiltaan lengottaen puoleksi raollaan. Hän siirtää sen varovasti auki, astuu pihaan ja huomaa, että pihapihlajakin on kuivettunut ja ränsistynyt — liiasta kosteudesta kai. Kun hänen kenkänsä kolahtaa kiveen, vilahtaa puun juurelta ohitse jotakin tummaa ja kevyet askelet sihahtavat nurmikolla: se on orava, joka on asuskellut jossakin eteisen lattian alla tai ullakolla ja loikkii nyt pakoon, niin että häntä tupruaa perässä. Hetkisen kuluttua kuuluu aitan luota rapinaa, kun se kiipeää ylös luhtiin ja kai katselee sen kaiteelta, mitä kummaa tuo ihminen tekee pimeällä autiossa talossa...

Hän astelee pihan poikki, jossa aikoinaan olivat äidin lupiini- ja asteripenkit, ja kiipeää ylisille katsomaan, ovatko siellä veneen airot ja kalavehkeet aloillaan. Mutta yliset ovat niin pimeät, että tuntuu oudolta hamuta niiden nurkassa, kun jossakin toisessa nurkassa samalla kuuluu vierasta rapinaa ja aivan kuin askelia pehkuuntuneilla heinänjätteillä... Mutta viimein hän tavoittaa käteensä airon, huomaa siis ukin ja pojan olevan jossakin lähellä ja lähtee portaita alas, suljettuaan kaksoisovet linkulla aivan kuin estääkseen sen näkymättömän hipsehtijän seuraamasta itseään.

Hän seisoo pihassa ja kuuntelee hetkisen. Räystäslauta on irronnut, roikkuu vielä toisesta päästään kiinni naulassa ja heiluu hiljaa tuulessa edestakaisin naristen ja valitellen. Tuokin on jo rappeutumisen alkua. Eteisen ikkunankin on joku pojanjolppi heittänyt kivellä rikki. — Mitähän isä sanoisi, jos tämän kaiken purkaisi pois?

Kun hän on kerran aloittanut tarkastusmatkansa, aikoo hän katsoa rakennuksen sisäänkin. Mutta kamarin ikkunassa on puoliverhot, niin ettei niiden ylitse pääse kurkistamaan, ja tuvan ikkuna onkin rannan puolella. Päästäkseen näkemään tupaan hän kiertää rakennuksen päitse, mutta siellähän on kosteaa, sillä vesi on tavallisesti vain parin metrin päässä seinästä. Mutta hän harppii kostealla ruohikolla, johon laineet ovat ajaneet irtonaista rantaroskaa, tulee rannan puolelle ja katselee rakennuksen seinää.

Pirtin ikkunasta paistaa valo! — Sorvanen pysähtyy, mutta vain hetkeksi, ja veden turskahtaessa kantapään alla hiipii sitten varovasti lähemmäksi ikkunaa ja kurkistaa siitä sisään.

Pöydällä palaa öljylamppu ja valaisee vain varsinaisen ikkunapuolen, niin että muu osa pirttiä on hämäränä. Lampun vierellä pöydän ääressä istuu vanha Manne ja paikkailee verkkoaan, jonka hän on ripustanut naulakkoon ikkunanpieleen. Silloin tällöin hän virkahtaa jotakin ja katsoo peremmälle. — Kun Sorvanen kurkistaa sinne, huomaa hän keskimmäisen poikansa Juhanin istuvan lattialla puuhailemassa jotakin ja vastailevan ukille — ja sitten molemmat naurahtavat, niin että pojan kirkas ääni kuuluu ulos ja ukin leuassa tärisee piippu.

Siinä kotvasen seisoessaan ja katsellessaan Sorvanen tuntee eräänlaista kateutta, sillä ukki ei puhu koskaan hänelle niin leppoisasti kuin pojalle nyt, ja Juhani naurahtelee tuolla tavalla vain silloin, kun hän ei satu olemaan paikalla. Niin, ja entäs koko matka tänne vanhaan pirttiin... Onhan nyt hänelläkin jotakin sanomista tähän ja olisivathan nuo voineet virkkaa jotakin...

Sorvanen hivuttautuu sivuun, kiertää nurkan ympäri takaisin pihaan, kimmastuu polkaistessaan selvään veteen ja pysähtyy miettimään, mennäkö kotiin vai... Mutta sitten hän jostakin mielijohteesta kolkuttaa ovelle ja odottaa. Viimein — ehkäpä pitkän neuvottelun jälkeen — tulvahtaa pirtin ovesta valojuova eteiseen, ukki tulee avaamaan ja hämmästyy nähdessään pimeässä toimitusjohtajan:

»Kah, sinäkö siellä?»

Sorvanen astuu ukin ohi tupaan, Juhani kavahtaa pystyyn ja katsoo isäänsä totisena tämän sanoessa:

»Mitä sinä täällä teet? Joko olet tehnyt koulutyösi?»

Hän huomaa sanojensa viileän sävyn ja kuulee poikansa vain mutisevan vastaukseksi. Se kaikki suututtaa häntä yhä enemmän, ja sen vuoksi hän lisääkin:

»Mene edellä kotiin, niin minä tulen jäljestä.»

Poika vilkaisee isäänsä vihaisena, alkaa sitten pyyhkiä lastuja vaatteistaan, huokaisee mitään sanomatta ja hankkiutuu lähtemään, etsii lakkiansa, heittää naulasta repun selkäänsä ja tarttuu ovenripaan. Silloin virkahtaa toimitusjohtaja lieventääkseen äskeisiä sanojaan:

»Martin koulu on loppunut ja hänen pitäisi tulla ilta-autossa kotiin. Menepäs häntä vastaan ja kysy, onko hän päässyt luokaltaan...» Ja huomatessaan pojan selässä uuden repun hän kysäisee: »Mitä sinulla on repussasi?»

»Evästä.»

»Mitä ihmeen evästä?»

Mutta Juhani ei vastaa, vaan työntää oven auki ja huulet vavahdellen katoaa pimeään. Hetkisen kuuluvat hänen askelensa eteisessä ja ulko-ovi kumahtaa kiinni liian lujasti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen virkahtaa ukki vakavana:

»Itse lupasit pojan retkelle. Ja hänestä tämä oli hauskaa.»

Vaikka Manne ei sanokaan enempää, on Lauri Sorvanen kuulevinaan vielä isänsä moitteen: 'Mutta sinä tulit ja pilasit kaiken!’

Hän kysyykin sen vuoksi Mannelta:

»Mihin teidän piti mennä retkelle?»

»Tähän näin. Me olemme retkellä juuri tässä.»

Mutta toisen täytyy sanoa jotakin ja virkahtaa vain:

»Tänne yöksi paleltumaan...»

Tulee jälleen hiljaisuus, jonka aikana Sorvanen katselee lattialla olevaa lastukasaa. Siinä on puolen metrin pituinen hirrenpätkä jolle ukki on ensin veistänyt veneenhahmoa ja poika sitten täydennellyt moottoriveneen muotoiseksi. Ja siinä katsellessaan hän huomaakin kaiken tarkoituksen: nuo kaksi ovat yhteisestä sopimuksesta lähteneet vaihteeksi omiin oloihinsa ja ovat varustaneet eväätkin mukaansa päästäkseen täällä vanhassa pirtissä oikeaan seikkailutunnelmaan ja suunnitellakseen ja jutellakseen hauskoja. Tätäkö varten poika kysyikin lupaa ja pyysi ostamaan repun...? Niin, ja sitten, kun toiset todellakin pääsevät tänne, tulee hän ja...

»Montakos kertaa sinun itsesi on tarvinnut paleltua tässä torpassa?» kysyy Manne vakavasti. »Ja kun minä otan Juhanin mukaani, osaan lämmittää vielä hänetkin, kun on pystytty hoitamaan paremmatkin.»

Kun toimitusjohtaja ei osaa vastata mitään, tekee Manne vielä solmun lankaansa, panee kävyn pöydälle ja katsoo poikaansa silmiin:

»Joka tapauksessa annoit pojalle luvan. Ja nyt sinä itse ajoit hänet ulos. Voitko siis arvata, mitä hän sinusta ajattelee nyt?»

Sorvanen ehkä myöntää Mannen sanat tosiksi, mutta ei tietenkään halua sitä tunnustaa:

»No jaa... Tuo nyt on pieni asia...»

»Niinkö luulet?» kysyy Manne tiukasti.

»Niin. Ja hän tottelee, kun sanotaan.»

»Elämässä on muitakin suhteita kuin käskyvaltasuhteet. Sinä liikut joka paikassa vain toimitusjohtajana — etkä sinä osaa muuta ollakaan. Mutta jos luulet, jotta tuollaisen pojan sisuskalut ovat vain koneen osia, jousia ja hammasrattaita, niin siinä sinä erehdyt!»

»Minä en ole ollut pojille koskaan liian ankara», puolustelee toinen itseään.

»Et. Mutta jos sinä kohtelet toista vain jonkinlaisena mekaanisena kapistuksena, niin teet väärin ja epäoikeudenmukaisesti itse ihmistä kohtaan.»

Mitäpäs tuohon nyt sitten sanoisi...? Paremman puutteessa hän tokaisee isälleen:

»On turha väitellä. Ja kun minä kerran olen jotakin pojalle sanonut, niin siitä on turha enää tinkiä — kurinkaan vuoksi.»

»Aivan niin. Siis turhaa äykkäpäistä jankutusta.. Mutta muistahan yksi asia: vaikka sinä olet jonkinlainen pulttien ja mutterien valtias tehtaillasi ja jonkinlainen toimitusjohtaja kotonasikin, niin paina mieleesi se, että tämä talo on vielä minun. Ja täällä ei käytetä samoja tapoja kuin tuolla mäen takana konttorissa. Mene ja komentele siellä, jos voimantuntosi niin vaatii. Mutta katsos, jolppi...» Manne korostaa mahdollisimman nasevasti sanaa 'jolppi'. »Asia on sillä tavalla, jotta tämän seinän sisällä et sinäkään ole mitään muuta kuin aivan tavallisen Mannen poika. Ja täällä Manne sanoo pojalleen, jotta...»

»Äläkä viitsi turhia...!»

»... jotta nuo iankaikkiset kierrosluvut, hevosvoimat, kaavat ja prosentit ovat sinusta itsestäsi tehneet jonkinlaisen kontrollikellon — juuri kontrollikellon — joka on tullut suuruudenhulluksi ja luulee olevansa ihmisten pikkujumala sen vuoksi, että ihmiset pelkäävät.— Ja tiedätkö mitä? Tuollaista pikkujumalaa tekisi mieleni livahuttaa korvalle, jotta mekanismi tärähtää sekaisin!»

Ukko on suuttunut. Hän kohottautuu suoraksi, menee keskilattialle ja kumartuu kokoilemaan Juhanin hajalleen jättämiä kapistuksia, pistää puukon tuppeensa ja kerää vasaran nauloineen ja viimein itse veneenkin kaikkine osineen tarkoin hyllylle.

Lauri Sorvanenkin nousee ja sanoo:

»En tiedä, mikä minä lienen, mutta ainakin te kaikki muut näytte olevan tuollaisia yliherkkiä tunteilijoita. Teille ei voi sanoa mitään, ettei teidän nokkanne tuhise kuin vanha palje.»

Manne kiepahtaa ympäri ja käskee:

»Pidä sinä suusi kiinni, poika! Muistatkos muuatta iltaa kolmekymmentä vuotta sitten, kun lupasit vartioida minun tervahautaan, mutta hävisit omine lupinesi kylän poikain ja tyttöjen perään ja tuli pääsi karkaamaan ja pilaamaan haudan ja poltti tervan ja osan metsääkin? Muistatkos, jotta silloin hakkasin ison miehen takapuolet sinipunaisiksi, niin että puolen viikkoa istuit vain toisella pakarallasi? — Jos vielä jatkat tähän tapaan, niin minä en aio sinua yhtään kumarrella, vaan käsken suoraan, jotta riisupas, penska, housusi alas ja ota kuritus vastaan isäsi kädestä!»

Mannen silmät palavat totisina ja ääni on varma. Lauri aikoo juuri sanoa jotakin vanhuudenhöperyydestä ja sitten lähteä, mutta samassa kolistelee eteisestä pirttiin Pirkko-rouva siristäen häikäistyneitä silmiään:

»Onpas täällä lämmintä! Ja onko Laurikin lähtenyt ukin kanssa retkelle? Pianhan täällä on koko perhe... Ja mitä ukki noista pulikoista rakentaa?»

»Tein niistä Juhanille venettä.»

»Ja Juhani parka tuli niin hiljaisena kotiin. — Väsynyt kai raukka oli, kun meni suoraan vuoteeseen eikä suostunut valvomaan niin kauan, kun Martti ehtii kotiin.»

Manne tarjoaa miniälleen rahia:

»Ole hyvä ja istu.»

Sitten hän pienentää lampun savuavaa liekkiä ja siirtää oman reppunsa pöydältä naulaan. Ja repun nähtyään Pirkko muistaa:

»Ajatelkaas, miten liikuttavaa: Juhani oli laittanut reppuunsa voileipiä, maitopullon, mukin ja kirjan. — Täällähän hänellä onkin turvallisempi leikkiä kuin karkailla maantielle ja seisoskella Vahisen kulmassa.»

Pirkko katsoo miehiin ja vasta nyt huomaa jotakin pingoittuneisuutta, sillä Lauri seisoo sanattomana ovensuussa ja ukki on ilmeettömänä, mutta näyttää odottavan jotakin. Kun hän ei keksi mitään muuta vinoon kallistuneiden asioiden ratkaisemiseksi, virkahtaa hän miehelleen:

»Joko lähdetään? Tulinkin vain pikapäin hakemaan sinua autoa odotellessani. — Mennäänpäs taas! Ja eikö ukki tulekaan mukaan.»

»En minä taida», virkahtaa Manne lauhkeasti. »Kun pääsin retkeilyn alkuun, niin viivyn vielä kauan.»

Pirkko-rouva katsoo ja huokaa:

»Vai niin. No hyvää yötä sitten! Meidän täytyy joutua, sillä Lauri — tämä meidän talon herätyskello — on taas aamulla aikaisin valveilla.»

Ukki naurahtaa, sillä vertaus sopii mieheen paremmin kuin Pirkko tarkoittaakaan. Ja kun toiset lähtevät, käy ukki sulkemassa eteisen oven, tuijottaa kotvan öljylampun värisevään liekkiin, huokaisee sitten, heittää lattialle huovan vuoteeksi ja toisen peitteeksi, istuutuu sille ja alkaa yksin syödä retki-evästään reppu vierellään. On hiljaista. Sitten kuuluu kaukaisena ja heikkona Kairakoskelta sulfaattitehtaan sireenin ääni työvuoron vaihtuessa. Aseman puolella viheltää juna ja puuskuttaa pohjoiseen päin. Sitten hurisee maantiellä linja-auto, sen ääni kiristyy mäkeä noustessa ja sammuu sitten kokonaan. Auto kai pysähtyy portin kohdalla, kun Martti astuu siitä ulos.

Sitten ei kotvaan kuulukaan enää muuta kuin laineiden ääni ikkunan alta seinän takaa. Manne sammuttaa lampun, asettautuu vuoteelle, huokaisee pitkään kuin päästäkseen siten unen alkuun ja päättää, että hän jääkin tänne asumaan kokonaan.

Kun Manne herää seuraavana aamuna, on hänen ensimmäinen ajatuksensa työ, sillä nyt on loppunut se toimettomuus, johon hänet tuomittiin tuolla valkeassa rakennuksessa mäen laella. Hän kulkee muutaman kerran edestakaisin vanhan ahonsa kuvetta, poikkeaa tervahaudalle, istuu sen kupeella, katselee aikaisemmin kerättyjä kantoja, miettii taas peltoaan ja tekee päätöksensä. Niinpä hän oikaisee kulkunsa metsän poikki maantielle, menee Aholaan, neuvottelee siellä aikansa isännän kanssa, nousee sitten Aholan pihassa työrattaille ja ajaa lainahevosella kotiinsa, mukanaan kolme pulleata säkkiä rattaiden lavalla. Ja ne pari nuorta miestä, jotka tulevat tiellä vastaan ja tuntevat Mannen ja myöskin Aholan hevosen, eivät tietenkään malta olla arvailematta, että onkohan 'vanha johtaja' ruvennut Aholan rengiksi.

Mutta kun Manne ajaa oikotietä myöten talolleen, kantaa hän perunasäkit pirttiin ja panee sen lämpiämään vain merkiksi siitä, että täälläkin asutaan. Hevonen seisoskelee niin kauan tallin seinustalla ja pureskelee niitä ensimmäisiä ruohoja, joita sulaneen lumen alta on ehtinyt nousta pintaan. Mutta pian Manne menee sen luokse, riisuu sen ja taluttaa liiterin luokse vanhan ja tutun auran eteen ja saatuaan uudestaan valjaisiin sylkäisee kouraansa, tarttuu kiinni molemmin kourin ja lähtee auraa kannatellen pientaren poikki rinnepellolle. Päästyään sen reunimmaisen saran päähän hänen täytyy oikein pysähtyä huokaisemaan, sillä hetki tuntuu juhlalliselta. Vaivihkaa hän silmää valkealle talolle, jonka ikkunat näkyvät kahdessa kerroksessa metsikön lävitse. — Ei, ketään ei ole ulkona näkemässä häntä...

Sitten hän katselee peltoaan, joka on viime kesinä päässyt ruohottumaan, ripustaa ohjasten pohjukan niskaansa, tarttuu auran kurkeen ja nykäisee hevosta. Hevonen vetää ja terä viiltää nurmeen avoimen haavan, josta paljastuu kuohkea ja hedelmällinen multa. Niin aukeaa ensimmäinen vako, aura kääntää viilloksen reunan nurin ja sen pohja kiiltää kosteuttaan rikkaruohoisen nurmen kääntyessä alimmaksi tukehtumaan mullan sisään. Saran päässä hän kääntyy katsomaan taakseen, hymyilee viilloksen suoruutta ja kauneutta, kääntää hevosen ja lähtee tulemaan takaisin saran toista reunaa toisen jalan polkiessa tanakoin kyntäjän-askelin nurmettuneelle pellolle ja toisen taas viillon sileälle pohjalle. Ja kädet, jotka jo vuosikausia ovat olleet työttöminä, vapisevat oudoksestaan raskasta auraa ohjatessa. Mutta töistähän tämä kaikki on kuin seisoskella toimettomana johtajan talon portilla ja kuluttaa aikaansa katsomalla ohi ajavia autoja. Ja kun kaikilla ihmisillä on omat kiireensä, ei kellään ole aikaa seisoskella joutilaan apulaisena, niin että yksinhän siinä joutuu olemaan... Kas niin, heppa, vedähän vielä kerran saran päähän, niin sitten levätään!

Manne huomaa kyntömiehen toverien — varisten — huomanneen jo työn ja yksitellen ja parvittain lentävän tuoreelle kynnökselle noukkimaan ja herkuttelemaan. Ensin ilmestyy saran päähän pieni parvi, mutta niilläkin on tieto ja vaisto, ja vähitellen niiden joukko karttuu. Sitä mukaa kuin uusi viillos aukeaa, taapertavat varikset jäljestä ja noukkivat nopeasti, ennen kuin aavistamattaan auringonpaisteeseen kierähtäneet lihavat madot ennättävät sukeltautua takaisin pehmoiseen piiloonsa. Joka kerran, kun Manne pääsee saran päähän, lehahtavat linnut ilmaan ja siirtyvät toiseen, ja niin vaihdetaan paikkaa vuorotellen ja ollaan sovussa.

Mutta kun varistenkin joukko kasvaa, tulevat ne riitaisiksi ja alkavat rähähdellä toisilleen einepalasista aivan kuin ihmiset, vaikka niitä onkin joka vako täynnä. Silloin jo Mannekin suuttuu, valitsee maasta raskaan multakokkareen ja heittää sillä. Linnut nousevat ilmaan, motkottavat vielä hetkisen syytellen toisiaan ja Mannea ja katoavat kylläisinä metsään.

Niin jatkuu päivä ja työ. Mullantuoksuinen pelto kääntyy, hevonen hiestyy, aurinko paistaa ja koivikosta kuuluu lakkaamaton lintujen liverrys. Kaviot tömähtelevät peltoon ja lihakset kireällä vetää hevonen yhä edelleen, ja ukon kehoitukset kajahtelevat aholla. Silloin hevonen painautuu liki vakoa, mutta alkaa yhä useammin haria hampaisiinsa ruohonkorsia ja janoissaan ja liikkuvin sieraimin kohotella päätään järvelle päin, josta tuuli tuo veden tuoksua.

Vasta kun hevonen pysähtelee ja herhettää korvat pystyssä, huomaa Mannekin olevansa jo väsynyt ja päivän kuluneen lopuilleen uudessa työssä. Hän riisuu ajokkinsa, vie sen talliin, ruokkii ja taputtelee tyytyväisenä ja aikansa vielä pihassa seisoskeltuaan menee pirttiin. Sen entiset, tutut piirteet alkavat löytyä taas yksi kerrallaan, tuossahan ovat vielä vanhat työrukkasetkin ovensuunaulassa ja uunin pankolle on jäänyt keskentekoinen kirveenvarsi viimeistelyä vaille. Liedessä vielä risahtelee aamullisen tulen jäljeltä jokunen hiili ja uunin pinta uhoaa turvallista lämmintä. Ja ikkunalla on purkissaan kuihtunut ja kuivanut Kaisan vanha palsami, jota tämä ei ole pitänyt tarpeeksi arvokkaana uuteen asuntoon vietäväksi. Ja naulassaan ikkunan pienassa on entisellä paikallaan almanakka ihan kuin äsken ripustettuna. Manne ottaa sen käteensä ja katselee... Ei sentään äsken, sillä sehän on jo seitsemän vuotta vanha! Onko siitä jo niin kauan...?

Manne avaa ikkunan. Kesän ensimmäinen mehiläinen surisee, kurkistaa sisään, mutta kääntyy ja lentää sitten pois. Luostanjärvellä on muutama pieni jääteli ja näyttää sulavan aivan silmissä. Rantavallin kupeella askartelee joku kylän mies asetellen rysiään veteen.

Siitä Mannekin muistaa uusien tehtävien odottavan häntäkin ja tepastelee tyytyväisenä, kun on saanut itselleen jälleen työtä.

Ja edessä on vielä kokonainen ja ehjä kesä.

PERHEEN NUORIN

Sorvasen vanhin poika Martti käy jo kaupungissa koulua ja on iältäänkin mutta myöskin oinasta mielestään niin paljon miehevämpi muita veljiään, ettei enää alennu leikkimään näiden kanssa hiekkakasalla eikä kuvittelemaan puupalikoita autoiksi ja päreitä lentokoneiksi. Sen oman nurkkauksensa, joka hänellä vielä viime kesänä oli pihamaalla ja jossa olivat hänen kapistuksensa hyvässä järjestyksessä, hän on nyt hajoittanut, sillä hän ei halua työskennellä yhdessä nuorempien poikien kanssa, vaan istuskelee mäellä ukin talon lähettyvillä ja on koonnut sinne kalliopenkin viereen kasan kiviä mieleiseensä järjestykseen, ottaa välillä suurennuslasin taskustaan ja tutkii sillä kivenpalasten kidemuotoja ja kiillettä. Ja nämä hänen harrastuksensa ovat sikäli hauskoja, ettei kukaan muu kuin ukki tiedä niistä mitään.

Keskimmäinen poika Juhani käy jo kansakoulua Vilhonhovissa, mutta on vielä niin lapsi, ettei häpeile leikkiä yhdessä nuorimman veljensä kanssa ja joukkoon kolmanneksi etsii Vahisen tyttären Irma Annelin ja vaatii, että toisten on tyydyttävä juuri siihen leikkiin, joka hänestä itsestään on hauskinta, nimittäin kantelenaan vettä sammiosta milloin missäkin tarkoituksessa. Väliin tuo vesi on limonaadia, jota Irman pitää myydä heille isänsä kaupasta, toisena hetkenä se on bensiiniä ja hän itse aseman hoitaja ja Pojun pitää silloin surista kuin auto. Jos se sattuu olemaan hajuvettä, pitää Vahisen Irman liottaa siinä koko nenäliinansa ja pyyhkiä sitten kasvoihinsa, mutta jos se on etikkaa, tiputetaan sitä piharatamon lehdille ja syötetään Pojulle salaattina.

Ja Poju, jonka nimi on oikeastaan Esko, täyttää kaikki vanhemman veljensä toivomukset tottelevaisena ja on aina valmis käytettäväksi toisten kokeiluissa. Mutta jos sattuu jokin epäonnistuminen, ettei hiekka maistu niin hyvältä kuin pitäisi tai jos vaatteet sattuvat jotenkin likaantumaan, ei hänen auta itkien anella apua vanhemmalta veljeltään, sillä sitä tämä ei sulata, vaan hän saa juosta Irma Vahisen turviin, ennen kuin häntä lähdetään käsipuolesta viemään äitinsä luokse.

Tällä tavoin kuluvat kesäiset päivät. Nyt, kun ukki taas asuu alhaalla rannassa ja kun äitikin sattuu olemaan jossakin ulkosalla, saavat pojat tyytyä palvelustytön puolinaiseen silmälläpitoon ja pääsevät sen vuoksi karkailemaan varsinkin Vahisen kulmalle, jossa heidän on niin jännittävä seisoskella ja katsella autoja ja saada aiheita ja vaikutteita uusiin leikkeihinsä. Mutta silloin tavallisesti keskeyttää kaiken Vahisen täti, joka käskee Irman ottaa Pojua käsipuolesta ja viedä omaan pihaan, ettei tämä jäisi auton alle.

Niinpä naapurin neiti holhoaakin nuoret miekkoset omalle portille, komentaa heidät sisälle ja kääntyy sitten juoksemaan mäkeä alas omaan kotiinsa siinä hyvässä uskossa, että pojat ovat kuuliaisina totelleet. Mutta ei mene kuin hetkinen, kun nämä jo uudestaan seisovat alhaalla teiden risteyksessä ja yrittelevät lukea ohi ajavien autojen rekisterinumerolta kilpaillen, kuka pääsee korkeammalle. Kun sitten tulee itse Vahisen täti saattamaan uudestaan heitä Sorvasen portille, merkitsee se sitä, ettei ole hyvä ainakaan kokonaiseen tuntiin mennä tienristeykseen.

Mutta kun Vahisen täti kääntyy vuorostaan ja jättää heidät rauhaan, antavat he palttua naisväen uhkauksille, pujahtavat jälleen houkuttelevalle maantielle ja lähtevät tällä kertaa laskeutumaan mäkeä alas voimalaitokselle päin. Jos ketään tuttavia ei satu olemaan lähettyvillä, saa sielläkin etsiä sopivaa vaihtelua: heitellä sillalta lastuja veteen tai pujahtaa salaa itse voimalaitokselle ja katsella vesipyörteiden peliä turbiiniaukon suulla tai tuijotella padon ylitse sihisevään valkeaan vaahtoon ja kuvitella siinä näkevänsä milloin kaloja, milloin hopeanauhaa tai jalokiviä. Kun tuo alkaa vaikuttaa ikävältä ja liian tutulta, muistaa Juhani jotakin ja ehdottaa.

»Mennään kalaportaalle! Nyt siellä varmasti ui kaloja ylös.»

»Niin», virkahtaa nuorempi veli, sillä hänen tapansa on melkein aina toistaa Juhanin ehdotuksiin vain tämä kuuliainen sana.

He tulevat voimalaitoksen lähelle, seisoskelevat ensin rannalla katselemassa, onko laitoksella ketään sellaisia, jotka ajavat heidät pois. Näistä ovat pahimmat Vesalan ja Tahkan sedät, jotka ottavat heitä käsipuolesta ja sanovat, että »nyt pojat mentiin kotiin taas välillä» Vesalan setä sentään antaa melkein aina karamellin, mutta Tahkan sedällä niitä ei tietenkään ole sen vuoksi, kun omat pojat syövät kaiken.

Kun ketään ei näy liikkeellä, lähtevät pojat viilettämään voimalaitoksen kuvetta toista rantaa kohti, sillä siellä ovat kalaportaat ja -hissi. Juhani tietysti nopeampana ja rohkeampana kulkee edellä ja Poju taapertaa avarassa suojuspuvussaan hitaammin jäljessä katsellen monia ihmeellisyyksiä.

Tuossa on välpän edessä houkutteleva puunkappale, joka virran mukana on päässyt tänne, mutta ei pääsekään enää turbiiniaukkoon, vaan pyörii veden pinnalla tehden isoja kierroksia, väliin katoaa hetkiseksi pyörteeseen, mutta ilmestyy sitten uudelleen pinnalle jostakin toisesta paikasta aivan kuin sukeltava lintu. Pojat unohtuvat katselemaan sen leikkiä arvaillen, millä kohdalla se taas nousee pintaan. Nyt se onkin aivan lähellä välppää. Poju tavoittaa sitä pitkällä oksalla, joka on jo varattuna hänen kädessään, mutta ei saa lastua kiinni, vaan jää taas odottamaan sen lähestymistä.

»Uskotko, että vesi menee tässä kokonaan maan sisään?» kysyy Juhani. »Näethän, ettei se tule takaisin ylös.»

»Niin menee», vahvistaa Poju. »Tässä se menee maan sisään ja tulee ulos vasta Vahisen kaivosta.»

»Ei tämä kaikki Vahisen kaivosta tule», oikaisee Juhani. »Ei tämä mahtuisikaan Vahisen kaivoon.»

»Niin. Ei mahtuisi. Mutta muillakin on kaivoja. On ukillakin rannassa. Ja vesi tulee sieltäkin.»

Poikien teknilliset selittelyt jatkuvat, kunnes lastu tulee taas kohti. Poju kurkottaa keppinsä valmiiksi ja hivuttaa sillä lastua itseänsä kohti. Mutta juuri sillä hetkellä avautuu kauempana voimalaitoksen ovi, ja insinööri Vesala ilmestyy siitä huutaen:

»Pojat! Joko te taas olette siellä?»

»Onpa hyvä, että tulija on Vesalan setä. Sillä on taas se karamelli» ajattelee itsekseen vanhempi veli ja siirtyy hitaasti poispäin. Nuorempi ei vielä kiirehdi, sillä lastu on tulemassa viereen. Hän tavoittaa sitä kepillä, mutta silloin jalka luiskahtaa, hän kaatuu reunalle ja putoaa samassa veteen. Kuuluu molskahdus, Poju katoaa ja samalla Juhanikin kirkaisee.

»Herra isä! Poika on koskessa!» huutaa insinööri Vesala, juoksee ovelle ja huutaa jonnekin sisälle: »Turbiinit pysäytettävä! Poika putosi!»

Hän paukauttaa oven kiinni, juoksee samassa onnettomuuspaikalle itkevää Juhania kohti ja riisuu juostessaan takkiaan, potkaisee kengät jalastaan ja turbiinien pysähdyttyä ja virran paineen lakattua heittäytyy päälleen veteen Pojun jälkeen. Mutta ennen kuin Vesala ehtii vielä pinnalle, juoksee jo parvi miehiä rantaa kohti. Muuan heistä seuraa Vesalan esimerkkiä, vaikka hyppääminen veteen tässä tuntuukin peloittavalta, sillä tavallisestihan vedenpaine välppää vasten on niin suuri, ettei sieltä pääse takaisin pinnalle.

Vesala tulee näkyville läähättäen, mutta poikaa hän ei ole vielä löytänyt.

»Joka iikka veteen! Poika on varmasti välpässä kiinni! Heti etsimään!» huutaa hän katkonaisesti vettä välillä yskien.

Heitä on nyt vedessä jo kolme miestä ja jokainen tulee vuorollaan pintaan ilman poikaa. Sillä aikaa on kauhistunut Juhani kyyristynyt kasaan seinustalle ja itkee tuskallisesti. Vedessä olevat miehet sukeltavat uudestaan, mutta palaavat jälleen pintaan ilman tulosta. Vesala huutaa toisille:

»Etsitään järjestyksessä joka metri ja tutkitaan koko välppä! Pojan täytyy olla siinä. Aloitetaan toisesta reunasta. — Soittakaa lääkäri heti tänne!»

Nyt he alkavat etsiä hukkunutta järjestelmällisesti, aloittavat reunasta ja siirtyvät keskustaa kohti, sillä järki sanoo, että paine on työntänyt poikaa välppää vasten. Virta ja paine on siksi kova, ettei hukkunut voi olla ulompana, mutta korkeintaan on pyörre voinut siirtää hänet sivummalle itse putoamispaikasta. Joku mies ottaa itselleen vaivalloisen tehtävän ja sukeltelee kauempana. Kaikki ovat jännittyneitä, katselijain parvi rannalla kasvaa ja itse voimalaitoksen koneet seisovat kuin odottaen.

Kun Vesala on jo siirtynyt kymmenkunta metriä rannasta ja käynyt ainakin yhtä monta kertaa veden alla, ilmestyy hän jälleen pintaan vettä sylkien eikä saa ääntään kuuluville, mutta heilauttaa kättään ja koettaa kähistä. Hänellä on kainalossaan jotakin, jota hän pitää lujasti kiinni samalla kuin toisella kädellään puristaa tankoa — Nyt on hukkunut löytynyt! Toiset juoksevat luokse, ottavat pojan hänen kainalostaan ja asettavat sillalle, vetävät tukehtumaisillaan olevan Vesalan ylös ja antavat hukkuneelle tekohengitystä.

Vaikka lapsi ehti olla vedessä vasta kymmenisen minuuttia, ei hänessä näy mitään virkoamisen merkkejä. Kestää neljännestunnin, jonka aikana Vesala on jo ryhtynyt virvoittamaan poikaa, mutta tämän ruumis on yhä eloton. Vieläkin kuluu kymmenen minuuttia, kun mäkeä alas ajaa huimaa vauhtia auto, kääntyy nopeasti sillankorvasta ja pysähtyy. Autosta hypähtävät rouva Sorvanen ja tohtori Orasto tullen puolijuoksua heitä kohti. Ja jo kaukaa rouva Sorvanen huutaa Vesalalle:

»Voih, älkää sanoko...! Älkää sanoko, että se on Juhani...!»

Hän suorastaan kirkuu, juoksee yhä ja näkee Juhanin sinisen puvun ilmestyvän seinänvierustalle, josta poika nousee, juoksee äitiään vastaan ja katkerana itkien heittäytyy tämän syliin. Mutta rouva Sorvanen hänet nähtyään tuijottaa yhä miesryhmään, siirtää Juhanin sivuun, näyttää jäykistyvän ja huutaa:

»Onko se Poju?»

Insinööri Vesala menee hänen luokseen ja puristaa hänen kättään.

»Valitan, rouva Sorvanen. Se on Poju, mutta älkää silti olko epätoivoinen. Kaikki ei vielä ole hukassa. Poika saatiin ylös melko pian. Näin hänen putoavan ja olimme heti pelastamassa, mutta virta...»

Äiti juoksee miesryhmän keskeen ja heittäytyy hukkuneen lapsen kaulaan. Lääkäri vetää hänet hellävaroen sivuun ja sanoo miehille:

»Kannetaan poika sisälle lämpimään.»

Vesala ottaa pojan syliinsä ja kantaa hänet sisään, jossa levitetään suuri pahvilevy lattialle ja asetetaan sille. Toiset seuraavat mukana, ja lääkäri kiskoo hänen yläruumiistaan pois viimeisetkin vaatteet ryhtyen jatkamaan tekohengitystä. On tuskallista nähdä, miten sen kestäessä ja elonmerkkien viipyessä äiti tuijottaa lapseensa kuin rukoillen tätä uudestaan henkiin, välillä ratkeaa itkuun ja menee poikansa luokse. Mutta Vesala taluttaa hänet jälleen sivummalle:

»Ettekö voi tulla tänne istumaan, rouva Sorvanen?»

Mutta hän ei voi siirtyä pois pojan luota, sillä koko ajan tuntuu siltä, että Poju virkoaa, jos hän seisoo tässä ja ajattelee heräämistä.

»En voi», huokaa äiti viimein. »Menkää soittamaan mieheni tänne. Hän on kai Kairakoskella.»

Vesala juoksee puhelimeen ja palaa hetken kuluttua ilmoittaen, että toimitusjohtaja on jo matkalla tänne.

Tekohengitystä jatketaan, mutta ajan kuluessa rouva Orasto muuttuu yhä huolestuneemmaksi.

»Kuinka kauan Poju oli vedessä?» kysyy hän Vesalalta.

»Ehkä kahdeksan, korkeintaan kymmenen minuuttia.»

»Kuinka kauan on nyt annettu tekohengitystä?»

»Kaikkiaan jo yli puoli tuntia.»

»No jatketaan sitten vielä!» sanoo lääkäri, etsii pojan valtimoa, mutta ei sitä tunne, yrittää stetoskoopilla kuunnella sydäntä, mutta ei kuule sitäkään, ja niin jälleen jatketaan. Ja myöskin tuska jatkuu, sillä vieläkään ei näy mitään merkkejä siitä, että pojan verenkierto alkaisi toimia. Peilikin hänen suunsa edessä pysyy kirkkaana.

Sitten ajaa Sorvanen kovaa vauhtia rantaan, tulee sisään ja nähdessään poikansa ottaa vaistomaisesti hatun päästään ja kysyy lääkäriltä:

»Onko kaikki — jo ohi?»

Ja rouva Orasto pudistaa päätään:

»Ei vielä näy mitään. Mutta me jatkamme.»

Silloin Sorvanen pyytää itse päästä lääkärin tilalle. Hän tuijottaa vakavana poikansa silmiin odottaen niihin eloa, jatkaa tekohengitystä ja koettaa välillä valtimoa turhaan, muuttuu vähitellen synkemmäksi, nousee viimein ja katsoo hajamielisenä lääkäriin:

»Sano totuus. — Onko toivoa?»

»Joka tapauksessa me jatkamme vielä», vastaa tohtori Orasto. »Nythän on kulunut vasta kolme neljännestä. Meidän on jatkettava ainakin kaksi tuntia ja niin kauan on tietysti toivoakin — Mutta en tiedä, miten varmaa...»

Sorvanen ei anna kenenkään tulla tilalleen, vaan jatkaa virvoittamista itse edelleen. Kun aika kuluu, hokee hän pari kertaa hiljaa kuin itsekseen:

»Hänen täytyy virota! — Täytyy virota!»

Hän koettaa hillitä ja pitää kurissa kasvojensa ilmeitä, ettei näyttäisi toisille pelkoaan ja epäuskoaan lapsen virkoamisesta, mutta vähitellen hänkään ei enää jaksa, sillä ilme vaihtuu hitaasti yhä tuskallisemmaksi ja katse kohoaa välillä kuolleesta lattiaan ja ihmisten ohi seinään. Sitten hän kysyy:

»Miten tämä kävi?»

Vesala selittää kaiken, ja siitä toimitusjohtaja huomaa jokaisen tehneen parhaimpansa.

»Missä Juhani on?» kysyy hän sitten.

»Tuolla sisällä. Vein hänet sinne — näkemästä», selittää Vesala.

Tulee taas hiljainen tuokio, jonka aikana ei kuulu muuta kuin äidin nyyhkytys ja jonka Sorvanen viimein katkaisee huomauttamalla jälleen Vesalalle aivan kuin omantuntonsa helpottamiseksi:

»Vielä tänä iltana on sinne tehtävä kaide. — Pankaa miehet työhön heti.» Hän jatkaa tehtäväänsä, kohottaa sitten katseensa lääkäriin silmät harmaina ja kasvot hikeä valuvina:

»Paljonko on nyt kulunut?»

»Tunti ja neljännes. — Joko minä tulen vuorostani?»

»Et. Minä jatkan loppuun asti», sanoo Sorvanen tylysti, mutta hänen äänensä särähtää jo merkkinä siitä, ettei hänkään enää usko pojan heräävän elämään.

Näin kuluu jälleen puolituntinen ja sen jälkeen vielä toinen. Sitten Sorvanen nousee hitaasti, aivan kuin viivytellen pojan viimeistä henkäystä, siirtyy sivummalle katsomatta ketään silmiin tuijottaa yhteen paikkaan sanattomana. Kukaan muukaan ei puhu, ja lääkäri itsekseen päättelee pojan saaneen sydänhalvauksen, muutoin olisi virkoaminen mahdollista, kun hän oli vedessäkin niin vähän aikaa. — Pirkko-rouva istuu tuolilla, jonka luokse Vesala on hänet saattanut, ja hänen nyyhkytyksensä, jotka välillä vaimenivat, alkavat nyt kylmän totuuden edessä uudestaan. Mies astuu hänen luokseen ja laskee kätensä kumarille ja väriseville hartioille.

Tohtori Orasto on sitä mieltä, että nyt on jo tehty niin paljon kuin tulosten odottamiseksi on tarpeellista, astuu sitten molempien vanhempien luokse ja puristaa sanattomana näiden yhdessä olevia käsiä. Kotvaan ei puhuta mitään. Kaikki seisovat ja kuuntelevat, kuinka seinän takana kuusi suurta generaattoria soittaa kuolleelle pikku pojalle tasaista, kaunista kuolinvirttään. Niiden ääni kuuluu niin surulliselta...

Viimein lääkäri-ystävä kääntyy ja melkein kuiskaten kehoittaa vanhempia lähtemään pois. Pirkko-rouva nousee ja nojaa tohtori Oraston käsivarteen. Insinööri Vesala menee lapsen luokse ja nostaa tämän pöydälle, peittäen pienet, kuolleet kasvot ja sanoen sitten Sorvaselle:

»Jos toimitusjohtaja menee kotiin — niin me — Pojun kanssa — tulemme autolla...»

Isä nostaa peitteen kuolleen kasvoilta ja sivelee tukkaa sileäksi niinkuin joskus varhemmin, kun poika oli pienempi, seisoo siinä vielä hetken ja sanoo sitten Vesalalle:

»Ei tarvitse...»

Hän saa ajatuksen, että kun hän ei ole tähän asti voinut uhrata tarpeeksi paljon aikaa pojalleen, täytyy hänen nyt olla yhdessä niin kauan kuin on vielä mahdollista, kumartuu ja ottaa Pojun ruumiin käsivarsilleen lähtien hitain askelin ulos. Toiset seuraavat, Vesala tarttuu rouva Sorvasen toiseen käsipuoleen tohtori Oraston tukiessa toisesta.

Ilmeettömänä eteensä tuijottaen astelee Sorvanen rantaan, ei huomaa edes autoaan, kulkee maantien poikki sillan kupeella ja nousee puistikon hiljaista ja katveista polkua pitkin kotiinsa. Siellä hän sanaakaan virkkamatta astelee suoraan sisälle ja asettaa pojan omaan vuoteeseensa ja samalla näkee ikkunasta, miten äiti ja Juhani tulevat juuri portaita ylös toisten saattamina.

Sorvasen kodissa on nyt hiljaista ja surullista. Moneen päivään siellä ei puhuta muuten kuin kuiskaamalla. Ja ensimmäisen ja pahimman järkytyksen mentyä ohitse Pirkko-rouva alkaa kaikesta syytellä itseään ja kysellä, miksi hänen pitikään juuri tuona hetkenä mennä ystävättärensä luokse. Mutta myöskin toimitusjohtaja on järkyttynyt eikä suinkaan vapaa itsesyytöksistä, sillä nyt hän muistaa tarkoin rantatalossa ukin luona tapahtuneen keskustelun Sen vuoksi eivät äiti ja isä osaa millään tavalla lohduttaa toisiaan, vaan etsivät oman soppensa voimatta olla ajattelematta. Ensimmäisenä yönä Pirkko itkee vuoteessaan ja Sorvanen kävelee työhuoneessaan. Hän pistäytyy pari kertaa vaimonsa luona yrittäen sanoa jotakin, mutta tuntee itsensä niin köyhäksi kaikista hyvistä sanoista, että neuvottomana lähtee jälleen omalle puolelleen. Kun hän aamuyöllä kurkistaa kolmannen kerran ovenraosta, näyttää Pirkko nukkuvan. Silloin ei mies mene enää sisään peläten vaimonsa heräävän, vaan hiipii jälleen huoneeseensa, asettuu nojatuoliin ja nukkuu siinä vaatteet yllä aamuun asti. Seuraavana päivänä hän pitää ilmeensä niin kurissa, ettei paljasta kenellekään sivulliselle mitään ja tyytyy puhumaankin vain työasioista. Näyttääkin siltä kuin hän yrittäisi hukuttaa ajatuksensa työhuolten alle. Mutta hienoksittain häntä huolettaa myöskin ukin tapaaminen, sillä hän tietää, että heitä kahta odottaa taas keskustelu, jota ei voida välttää millään.

Mutta kun ukkia ei näy, menee hän itse illan tullen alas rantatalolle, tavoittaa ukin pihassa ja poikkeuksellisesti kättä tarjoten virkahtaa Mannelle silmiin katsoen:

»Minulta kuoli poika...»

Ukki tietää kaiken ja sanoo surullisena:

»Tuntuu niin pahalta. Olen aina pitänyt niin paljon pojistasi — kaikista kolmesta...»

He keskustelevat välillä hautajaisista ja sen sellaisista käytännöllisistä seikoista, mutta pitkän vaitiolon jälkeen Manne virkahtaa aivan kuin toisen ajatuksia lukien:

»Vaikka silloin muutamana iltana kiisteltiinkin ja vaikka minä syytin sinua, niin ymmärräthän, ettei tämä kuulu siihen. Ethän sinäkään voi mitään onnettomuudelle ja kohtalolle. — Sanon tämän vain sen vuoksi, kun näyt pelkäävän, jotta minä alkaisin ilkkua näin vakavalla asialla... Ei, poika, emme me voi mitään tällaisissa asioissa — niin että turha sinun on syytellä itseäsi.»

Ukin sanat tuntuvatkin olevan ainoa, joka osaa tällä hetkellä lohduttaa. Sen vuoksi toimitusjohtaja istuu ja kuuntelee ja ehkäpä alkaa ymmärtää ukkiakin entistä enemmän. Viimein ukki sanoo:

»Vaikka kyllä kai on sellaisia sivullisia, jotka pitävät tätäkin sinun aiheuttamanasi. He kai selittävät sen niin, että kaikki on vain Sallimuksen rangaistusta siitä, kun sinä niin ylpeänä ja tietoviisaana rakentelit tokeitasi koskeen ja luulit pystyväsi siihen, mihin eivät pysty paremmatkaan jumalat.»

»Siis kostoa siitä, että minä tukkesin tuon puron?» kivahtaa Sorvanen tuommoiselle taikauskolle.

»Ehkäpä joku selittää sen niinkin», myöntää Manne. »Mutta puhutaan näistä sitten joskus toiste.»

Se tuntuu parhaimmalta Lauri Sorvasestakin, hän jää istumaan vielä hetkeksi pihakivelle sanattomana ja katselemaan, miten Martti kuokkii pellon kulmalla ja Juhani nyhtää heinää ja tarjoaa sitä hevoselle suuhun. Hän ei ole nähnyt kumpaistakaan poikaa muulloin kuin joskus ruoka-aikoina kotona. Hekin ovat siis muuttaneet tänne rantataloon — tulleet pakoon surullista ja hiljaista kotia. Ja parempi onkin niin, sillä täällähän heille on sopivaa puuhaa, joka saa heidät unohtamaan. Ja unohtaminen kai on varsinkin Juhanille vaikeata, sillä hänhän oli näkemässä kaiken ja koki pahimmin järkytyksen. — Jospa hän itsekin voisi jättää kaiken muun ja tulla viikoksi tänne...! Kun turha vihoitteleminen kaiken tämän jälkeen tuntuu rikokselta, täytyy hänen sovitella Mannen kanssa vanhoja asioita ja sanoa sen vuoksi lopuksi:

»Vieläkö isä aikoo asua täällä alhaalla?»

»Kyllä. Parhaillaan on peltotyöt ja pian alkaa heinänteko...»

»Niin. On hyvä, kun isä pitää huolta pojistakin. Olkoot vain täällä työssä. Mutta minä ajattelin, että on oikeastaan turha pitemmän päälle... Minun mielestäni isä voi muuttaa asumaan takaisin sinne ylös...»

»Katsotaanhan sitten syksymmällä», virkahtaa Manne ja lähtee taas työhönsä.

Lauri Sorvanen nousee mäkeä omalle puolelleen ja miettii, että tämä kaikki on pahinta Pirkon vuoksi, joka ei varmaankaan selviä vähällä kaikesta. — Hän itse puolestaan välittää vähät siitä, jos joku taikauskoinen muija selittääkin kaiken olevan vain vesien kostoa hänelle, että koski vaati velkansa takaisin... Saadakseen veden pois mielestään hän on valmis taltuttamaan sen lopullisestikin.

Mutta totta on, että tapahtuma vaikuttaa Pirkko-rouvan hermoihin hyvin pahasti ja tämä ennen niin vilkas ja avokatseinen nainen muuttuu sulkeutuneeksi ja yksinäisyyttä tavoittelevaksi. Jos hän sattuukin joskus naurahtamaan vanhaan tapaansa, katkeaa nauru kesken kuin leikattuna ja hän unohtuu tuijottamaan johonkin näkymättömään. Rouva Orasto kyllä huomaa tämän ja tekee lääkärinä ja ystävänä parhaimpansa auttaakseen huomaamatta. Mutta edistyminen on hidasta, hyvin hidasta, ja jos asiasta yritetään joskus varovasti keskustella, päättyy se aina Pirkon kyyneliin.

Tällä tavoin kuluu kesä loppuunsa, tulee talvi ja seuraava kevätkin. Kerran menee Pirkko-rouva ystävänsä tohtori-tädin luokse, mutta kun tämä on juuri sairaskäynnillä, jää hän odottamaan ja sillä aikaa hoivailee Orastojen esikoista, joka on juuri oppinut kävelemään ja juttelee jo ensimmäisiä sanojaan. Kun Paula-rouva vihdoin tulee kotiinsa, on toinen siellä pojan kimpussa vilkkaampana ja leikkeihin valmiimpana kuin tavallisesti. Eikä kestäkään kauan, kun Pirkko alkaa poikaan ihastuneena selittää omaa yksinäisyyttään: miehellä on työnsä — hän on tärkeysjärjestyksessä vasta toisella sijalla työn jälkeen — ja molemmat pojat ovat poissa Juhaninkin lähdettyä kaupunkiin isoon kouluun.

»Ei minulla ole kotona enää mitään, minkä vuoksi olisi pakko pysyä siellä. Palvelijatar hoitaa talouden ja mummi valvoo hänen askareitaan. Kun kukaan ei minua koskaan tarvitse, ei minua sen vuoksi kysytäkään. Pitääkö minun heittäytyä yhdistysnaiseksi, jotta tuntisin itseni tärkeäksi?»

»Mutta onhan Lauri kotona», selittää rouva Orasto.

»On joskus. Mutta on niin ihmeellistä, ettei hän tarvitse koskaan edes nappia takkiinsa, ei tarvitse parsia sukkia, kun ne tulevat valmiina eteen, puvut silittää räätäli ja...»

»Ja pojatkin käyvät usein kotona», huomauttaa toinen.

»Niin käyvät, mutta yhtä pian häviävät omille teilleen. ‒ Ja tiedätkö mitä? Niin paljon kuin pojista pidänkin, en minä tunne heitä enää omikseni. On kummallista, että pidän lapsista niin kauan kuin he ovat pieniä ja tarvitsevat minua. Mutta heti, kun he alkavat kasvaa suuremmiksi ja tulla ominkin voimin toimeen, alkaa tuntua siltä, että he ovat minun pienempiä velipekkojani eivätkä omia poikia. En millään voi enää ajatella Marttiakaan omana poikanani, vaan nuorempana veljenäni. Tuntuu siltä kuin hän olisi aina ollut suuri — ellei katselisi valokuvaa ja siitä huomaisi hänen olleen joskus lapsikin. — Ja ihan sama on Juhanin laita.»

Pienen tauon jälkeen jatkaa tohtori-täti:

»Siispä sinulla onkin yksi ja hyvä mahdollisuus pelastua pulasta: hanki itsellesi lapsi!»

Pirkko-rouva katsoo kauan johonkin pisteeseen ja pudistaa sitten päätään vakavana:

»Ei. Ei se käy laatuun, sillä olen jo niin vanha...»

»Sinä! — Ethän ole vielä neljääkymm...»

»... en minä sitä tarkoita! — Vaan sitä, että olen myöhässä toisiin poikiin verrattuna. Ajatteles, Martti on heti täysi mies ja voisi jo muutamien vuosien kuluttua olla itsekin isä. Miltähän hänestäkin tuntuisi, jos minä — jota hänkin kai pitää vain isona siskona — hankkisin taloon sylilapsen ja vakuuttaisin hänelle, että se on hänen veljensä. Enkä ennen lapsen syntymistä voisi edes näyttäytyä pojille, jotka ymmärtävät jo kaiken.»

»Tuo on kaikki turhaa luulottelua. Päinvastoin minä lääkärinä annan sinulle tuon neuvon. Olenhan itsekin melkein yhtä vanha ja kuitenkin tämä on nyt vasta alkua!»

He juttelevat ja naureskelevat välillä muuta, mutta Pirkko-rouva palaa vielä uudestaan äskeiseen asiaan:

»Niin, kyllä on kamalaa tuntea ympärillään koko tyhjyys ja oma tarpeettomuutensa. En tosiaankaan ole kotona välttämätön muulloin kuin silloin, kun talossa on kutsut. Ja silloinkin joudun enemmän edustamaan yhtiötä kuin omaa kotiani.»

»Minä kyllä myönnän, ettei mies kai koskaan joudu vastaavanlaiseen kuolleeseen pisteeseen, vaan heillä on aina omat helpot mahdollisuutensa selvitä paremmin.»

»Niin, jos minä olisin mies, niin osaisin kyllä tehdä itseni hyödylliseksi tai ainakin tärkeäksi. Matkustaisin mukamas suurissa asioissa, vaikka ne eivät ulkoapäin katsoen olisikaan niin koko maailman tärkeitä, alkaisin skruuvata ja tietäisin aina olevani välttämätön silloin, kun kolme muuta yhtä joutilasta kaipaa neljättä. Siltä varalta, että kaikesta huolimatta joskus joutuisin yksin, rakentaisin itselleni kalamajan mainostaakseni sillä tavoin vapaa-aikojeni pituutta.»

Rouva Orasto kuuntelee ystävättärensä sisun purkausta ja kysyy.

»Mutta kun et ole mies...?»

»... niin en voi tehdä noin.»

»Päinvastoin! Minä tekisin sinuna juuri noin — tietysti hiukan naisellisempia harrastuksia etsien — ja alkaisin elää! Kuulehan, Pirkko Meidän molempien miehet ovat joutuneet keittämään samaa soppaa ja luultavasti muistuttavat toisiaan aika paljon sen vuoksi, kun molemmat ovat miehiä. Älä siis laisinkaan sure omaa kohtaloasi yksin, sillä onhan hyvin todennäköistä, että minulla on edessäni aivan sama. Mutta saat uskoa, että vaikka Ilmari pitäisi minut arvojärjestyksessä vasta seitsemännellä sijalla työn jälkeen, niin minä kyllä jollakin tavoin potkisin kaikkien muiden harrastusten edelle. — Niinpä nytkin, Pirkko hyvä, meidän on vain keksittävä keino, millä tavoin sinäkin voit tuntea itsesi tärkeäksi tässä maailmassa.»

He keskustelevat vielä kauan, ja kun Pirkko-rouva lähtee vihdoinkin kotiinsa, on hän todellakin virkistynyt ja tuntee heikkoa aavistusta, että hänen täytyy löytää itselleen ja elämälleen jokin käänne ja että tuo käänne on jo tulossa. Hänellä täytyy olla jotakin muutakin tehtävää kuin täyttää vain toimitusjohtajan rouvan velvollisuudet. Tuota käännettään hän odottaa, ja pelkkä odotus antaa jo viihdytystä ja osaltaan jännitystäkin. Veri alkaa hiljalleen kiertää ja hän osaa jo hyräillä.

Kun yksin kotona oleminen tuntuu kuolettavalta, hän istuutuu usein miehensä autoon, kun tämä ajaa milloin Helsinkiin, milloin ainakin Kairakoskelle asti. Mutta vaikka hän saakin Laurin hetkelliseksi reippaammaksi ja iloisemmaksi, näyttää tällä kuitenkin olevan työnsä raskas taakka selässään. Samaan aikaan, kun Pirkko luulee jo pääsevänsä ensimmäiselle tilalle tärkeysjärjestyksessä, tulevat väliin Longan sulfiittitehdas ja Soikosken voimalaitos, jotka siirtävät hänet jälleen oikealle paikalleen suurliikkeen toimitusjohtajan vaimona.

Pirkko Sorvanen on lyhyessä ajassa muuttunut jo niin paljon, että työn jyrinän ohessa kuulee elämän sinisen linnun siipien havinan. Mutta toimitusjohtaja tajuaa vain tuon jyrinän ja kuuntelee sitä omalla tavallaan ihastuneena.

Heidän pieni virheensä kun kaiken kaikkiaan onkin vain siinä, että he erottavat toisistaan elämän ja työn. Toinen näkee toisen ja toinen taas toisen, mutta kumpainenkaan ei molempia samanaikaisesti.

JOSSAKIN ON VIKA

»Sinun pitää ruveta vähentämään työntekoasi ja varaamaan enemmän aikaa itseäsi varten. — Kuuletko, Lauri. — Eihän käy laatuun, että mies on jo lähes kymmenen vuotta uurastanut samaa vauhtia öin ja päivin ja aikoo vielä jatkaa. Nyt meidän on ajateltava hiukan itseämmekin.»

Lauri Sorvanen ei vastaa.

»Kuulitko, Lauri?»

»Kuulin.»

»No miks'et sitten vastaa?»

Mies vähentää kaarteessa auton vauhtia, pääsee seuraavalle suoralle, silmää vierellään istuvaa Pirkko-rouvaa ja vastaa sitten:

»Työ on vielä kesken.»

»No ei kai se lopu koskaan — jos sitä aiot odottaa.»

»Niin, mutta minulla onkin oma päämääräni», sanoo Sorvanen. »Ja minä en osaa olla laiskana ennen kuin sinne asti on päästy.»

»Ja saanko olla utelias, mikä on tuo päämäärä? Minne asti on mentävä ennen kuin mekin voimme olla ihmisiä emmekä vain koneiston osia?»

»Mutta hyvä Pirkko! Eihän sinun elämälläsi ole mitään aitoja. Voit tehdä mitä tahansa eikä kukaan sinua estä.»

»Vai ei estä...! Kun talossa on yksikin tuollainen juhta, niin se sitoo koko talon elämän. Mitähän sanoisit, jos meillä ei jokainen esine olisi omalla paikallaan, jos talous alkaisi myöhästellä ja niin edelleen. Ja sinulla on otsaa väittää, etten muka minä ja koko talo joudu pyörimään sinun mystillisten päämääriesi mukaan.»

»En ole huomannut sitä.»

»Sinä et ylimalkaan näe etkä huomaa mitään, mikä vain ei ole sähköä eikä puunjalostusta.»

»Minusta kuulostaa siltä kuin olisit tyytymätön. Joskus aikaisemmin sinä kuitenkin olit vielä hyvin tyytyväinen kaikkeen. Kukahan on mahtanut sinua kiihottaa? — Niin, minähän sanoin jo, etten ehdi huvitella sen vuoksi, kun työ ei anna rauhaa.»

»Niin sanoit», virkahtaa Pirkko-rouva. »Mutta et vastannut, kuinka kauan meidän on vielä odotettava ennenkuin pääsemme katselemaan elämääkin koneiden sijasta.»

»Minä teen työtä ja myöskin jokainen minun alaiseni saa tehdä työtä niin kauan kuin Luostanjoessa vuotaa hukkaan yksikin vesitippa. Katsos, kerran minäkin olin jo hellittämäisilläni. Minusta alkoivat muut harrastukset ja puuhat näyttää niin hauskoilta, että ajattelin vähentää työtä. Mutta sitten sattui Pojun onnettomuus... Kun itse kannoin hänet kotiin, niin silloin — Poju sylissäni — päätin hänen puolestaan kostaa tälle joelle. Silloin päätin, että jokainen vesitippa on alistettava orjaksi. Se on vain rangaistus siitä, että Pojun elämä hukkui veteen.»

Pirkko-rouva on hetken vaiti ja sanoo sitten:

»Niin, kyllähän minä tuon ymmärrän. Emme voi enää auttaa, jos yksi elämä on mennyt. Mutta minusta on turhaa, että toinenkin menee vielä saman tien.»

»Mikä toinen?» kysyy Sorvanen nopeasti.

»Sinä itse. — Mutta kuinka kauan kestää ennen kuin Luostanjoen vesi on herran ja jumalan — nimittäin Teollisuuden —nöyrä palvelija?»

»Kuulostaa siltä, että harrastat purevaa kieltä... Kysyn vieläkin, kuka on sinulle sitä opettanut? — Kuinkako kauan kestää? Minä selitän, jos jaksat kuunnella kaiken. Luostanjoessa on viisi koskea. Niistä jo Hangas ja Telakoski palvelevat voimalaitosta aivan kokonaan. Kairakoskella johtaa Orasto parhaillaan patoamistöitä, sillä tehdas aikoo laittaa oman voimalaitoksen ja ottaa voimansa siitä. Noin vajaan vuoden kuluttua ei Kairakoskea ole enää olemassa. Siis se on kolmas. — Hallintoneuvosto koetti kaikin tavoin saada uuden sulfiittitehtaan Hiisveden kirkonkylään, mutta sehän oli mahdoton paikka sen vuoksi, ettei sinne ole rataa. Kun aikamme kiisteltiin tuli lopulta päätökseksi, että se rakennetaan Lonkaan. Rakennustyöt ovat parhaillaan käynnissä, ja myöskin Lonka tullaan kytkemään. Kahden vuoden kuluttua ei sitäkään ole enää. Siis neljäs. Ja parhaillaan käydään neuvotteluja siitä, että Hankaan voimalaitoksen osoittauduttua aivan liian pieneksi voisi yhtiö voimantarpeen lisääntymisen vuoksi rakentaa uuden suuren laitoksen Soikoskeen. Mutta se tulee vielä viemään paljon aikaa, sillä päätös on vielä lopullisesti tekemättä eikä sitä varten ole tiedossa varojakaan. Siis tuo viides koski viivyttää meitä...»

»Kuinka kauan?»

»Tjaah. Kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua ei ole enää Soikoskeakaan.»

»Se on aivan liian kauan. Minä en odota sitä.»

»Mihin sinulle on tullut sellainen kiire?» kysyy toimitusjohtaja naurahtaen.

»Me olemme tulemassa vanhoiksi», huokaa Pirkko-rouva vakavana.

»Vanhoiksi?» kysyy mies kuin kummastuneena, katsoo vaimoonsa ja melkein pysäyttää auton kuullessaan näin uutta ja outoa.

»Juuri niin! Sinä et kai ole sitä huomannut, kun se ei kuulu yhtiön asioihin. Mutta tutkihan itseäsi paremmin, niin huomaat kyllä. — Mitä minun pitikään sanomani...? Sitä, että kun sinä sitten viidentoista vuoden kuluttua olet päässyt tahtosi perille, niin olet jo niin puutunut, ettet enää osaakaan elää.»

»Nyt sinä liioittelet.»

»Enkä! Katsotaanhan sitten, niin uskot itsekin! Sinun mielestäsi ei silloin saa enää olla muita kuin jonkinlaisia standardi-ihmisiä, jotka seisovat koko ikänsä koneen ääressä ja imevät ne Luostanjoen viimeisetkin vihatut vesitipat. He ajattelevat standardi-ajatuksia, pukeutuvat standardi-pukuihin, syövät jonkinlaista standardi-ruokaa keskuskeittiöstä tai säilykepurkeista, asuvat standardi-taloissa, jotka on tietysti sisustettu standardi-kalustoin, menevät toisten samanlaisten standardi-olentojen kanssa naimisiin ja saavat lapsikseen samanlaisia standardisoituja puunukkeja kuin itsekin ovat.»

Toimitusjohtaja Sorvanen naurahtaa taas:

»Sinusta pilkistää taas esiin entinen kapinallinen!»

»Ei, vaan kylmä järki. Katsos, Lauri, olen keskustellut Paulan kanssa ja...»

»Ahaa! Sieltäkös tuo kaikki onkin kotoisin. Siis Paula on kiihottanut sinua!»

Ja Pirkko-rouva myöntää puoleksi:

»Paulalla on itsellään sama uhka. Orastohan on sinun mallisi mukaan kehittymässä täydelliseksi masinaksi. Onneksi Paula on lääkäri ja osaa leikata muuallakin kuin sairaalassa.»

He ovat tulleet jo lähelle Kairakoskea ja Sorvanen muistaa nyt, että hänellä on asiaa sinne:

»Kuules, Pirkko, me voisimme tehdä pienen kohteliaisuuskäynnin. Eräs lataaja sai räjähdysonnettomuudessa vaikean vamman ja kuoli. Hänen leskensä anoi apua, ja nyt onkin myönnetty perheelle pieni eläke. Mitähän, jos poikettaisiin siitä ilmoittamaan?»

Pirkko-rouva myöntyy, ja suureen tiehaaraan tullessaan he ajavat edelleen Kairakoskelle. Siellä on uusi omakotialue noussut entisen metsän keskelle, he ajavat sen halki, kyselevät lesken asuntoa ja saavat kuulla, että sen pitäisi olla jossakin vanhan laiturin paikkeilla. Miehensä kuoleman jälkeen leski on kuulemma saanut muuttaa pienempään asuntoon, erääseen niistä vanhoista, jotka ovat jääneet vanhasta Kairakoskesta jäljelle.

Viimein Sorvanen löytääkin talon ja jättää Pirkko-rouvan autoon, jonka kone vielä käy. Hän koputtaa ovelle, mutta sitä ei aukaista. Sisältä kuuluu lapsen itku, joka kiihtyy jokaisesta hänen uudesta koputuksestaan. Hän on kääntymässä pois arvellen, että ehtiihän tuon ilmoittaa virallista tietä tehtaan johdolle ja edelleen leskelle, kun Pirkko-rouva ilmestyykin seisomaan hänen vierelleen portaille. Tämäkin kuulee pienen lapsen itkun ja katsoo kuin ihmetellen mieheensä, silmissä omituinen kiilto.

Ohi sattuu kulkemaan joku eukko, joka selittää, että leski on tietysti työssä tehtaalla, on jättänyt pienen lapsensa isompien hoitoon, mutta nämä ovat kai livistäneet ja panneet oven lukkoon.

»Miten ne voivat jättää...? Sattuisi vaikka mitä...!» huomauttaa Pirkko-rouva ja muistaa oman Pojun tapauksen..

»Voi hyvänen aika», vastaa eukko. »Ne ovat siihen jo tottuneet! Ja eihän työläisleskellä ole varaa palkata kaiken maailman lastenhoitajia. — Nykyään saarnataan joka puolella, jotta lapsia pitäisi hankkia lisää, mutta ei muisteta sitä, että ne lapset tarvitsevat myöskin ruokaa ja hoitoa. — Hankkihan tämä Sormukin lapsia ja viisi kappaletta, mutta kun itse kuoli, niin tässä on seuraukset. Yhden naisen elätettävänä on kuusihenkinen perhe... Tulisivat ne lapsenlisääjät tänne oppiin vähäksi ajaksi!»

Eukon vihaisen vuodatuksen jälkeen Pirkko-rouva katsahtaa mieheensä. Tämä ei näy kaikkea kuulleenkaan, sillä hajamielisen näköisenä hän laskeutuu portaita alas, pysähtyy ja lähtee autolleen.

»Mitäs asiaa herrasväellä on Sormiin leskelle?» kysyy eukko.

Ja nyt Pirkko-rouva saa äkkiä päähänpiston ja virkahtaa:

»Sanokaa hänelle terveisiä, että täällä käin rouva Sorvanen ja...» »Jaa, kuka?»

»... että täällä kävi rouva Sorvanen. Minä tulen uudestaan toisen kerran, kun hän on kotona.»

Hänkin on jo menossa, kun kääntyy vielä ja kysyy eukolta:

»Onko tämä Sormun emäntä jo vanha ihminen?»

»E-heii!» naurahtaa eukko. »Eihän se ole vielä kuin hiukan yli kolmenkymmenen.»

Pirkko-rouva ajattelee, että leski on nuorempi kuin hän, että tällä on jo viisi lasta ja että tällä olisi toisenlaisissa olosuhteissa vielä koko elämä edessään, jos...

Ja ääneen hän sanoo miehelleen:

»Muistaakseni sinä aikoinaan pilkkasit näitä Kairakosken mökkejä ja olit niin valmis parantamaan oloja. Noh, ovathan ne tietysti muuttuneetkin... Mutta kai sinä myönnät, että työ on jäänyt kesken.»

»Ei ole aikaa takertua jokaiseen yksityiskohtaan.»

»Nyt et puhu totta! Sen sinä tiedät itsekin. Vika on siinä, että itse ole muuttunut. Olet vain saanut uusia ajateltavia ja kuljet sokkona...»

Mies näyttää suuttuvan, sillä kun hän kääntää auton suuressa tienhaarassa Hankaalle päin, ajaa hän kovasti, kulmat rypyssä ja nähtävästi valmiina sanomaan jotakin. Keskustelussa on tultu jo niin pitkälle, ettei hän ota enää neuvoja vastaan. Mutta Pirkko-rouva uskaltaa neuvoa sittenkin:

»Ennen sinä ajattelit, että työ palvelee ihmistä, teollisuus työtä ja tämä koko joki teollisuutta...»

»No milläs tavalla nyt?» kysyy mies ivallisena hymyillen.

»Että kaikki tämä laakso, työ ja ihminen palvelevat teollisuutta. Sinä olet valmis myymään meidät kaikki muutamasta mutterista jos se vain hyödyttää sinun omia päähänpistojasi.»

»Va-ii niin!» puhaltaa Sorvanen hampaittensa välistä. »Enpä ole odottanut tämänlaatuisia sikamaisuuksia omalta perheeltä...»

Mutta hänet keskeyttää jälleen Pirkko-rouva:

»Kenessä lie sitten vika...!»

Keskustelu alkaa olla jo niin lähellä riitaa, että se katkeaa parhaimmalla hetkellä. Auto kiitää hyvää vauhtia Taustan kylän ohi, jonka kohdalla on jo muutama iltaansa viettävä pari kulkemassa ja sulkemassa tien itsepäisesti. Vasta sitten, kun he huomaavat harmaan auton, väistyvät he nopeasti sivuun ja jotkut tavoittelevat nostaa hattuakin, mutta selän taakse jäätyään noituvat häiritsemistä.

Sorvanen ehtii juuri ajatella, että onko isä jo saanut puoluelaisiakin, kun auto tulee Vilhonhovin kohdalle. Sivutieltä saapuu juuri maantielle joukko poikia reput selässään, kellä kirves, kellä onki tai jokin muu kapistus kädessään. Kun suuri harmaa kummitus vilahtaa heidän ohitseen, nostavat he yhtä paljon lakkia itse autolle kuin siinä oleville ihmisille. Ja sivulle vilkaisten Sorvanen ehtii huomata, että myöskin Juhani on poikain joukossa yhtäläisesti hattua nostamassa.

Hän jarruttaa autoa ja odottaa niin kauan, että etumaiset pojat, Tahkan esikoinen ja Juhani, ehtivät luokse.

»Nouse autoon, niin pääset nopeammin kotiin», käskee hän Juhania.

Tämä hämmentyy eikä taaskaan näe edessään isäänsä, vaan toimitusjohtajan, ja sanoo melkein punastellen:

»Minä mieluummin kävelen Erkin kanssa.»

»No Erkki tulee sitten mukaan», huomauttaa Sorvanen ja näkee, miten Tahkan poika kyydistä hyvillään on jo nousemaisillaan autoon. Mutta. Juhani vastaa lyhyesti:

»Eivätpä kaikki mahdu kuitenkaan.»

Niin poika jatkaa matkaansa ja isä ihmettelee, ettei edes kiiltävä, auto jaksa houkutella niin paljoa, että poika unohtaisi tavallisen varovaisuutensa.

»No kävele sitten!» sanoo hän lyhyesti ja ajaa edelleen yhä pahantuulisempana.

Kotiin päästyään hän menee omaan työhuoneeseensa, astelee sen lattialla pitkät ajat ja tilaa viimein puhelun vuorineuvokselle Helsinkiin samalla ihmetellen itseään, mitä hän oikein ajattelee. Ja vuorineuvoksen kanssa neuvoteltuaan hän voi illalla myöhään soittaa Orastolle ja käskeä, että tämän pitäisi aivan heti ryhtyä rakennuttamaan lastenkotia Kairakoskelle. Puhelimessakin hän on näkevinään Oraston ihmettelevän katseen.

»Onko sillä niin tuhoton kiire?» kysyy Orasto äänessään epäilevä sävy.

»Tietysti on!» vastaa Sorvanen tiukasti. »Mihin ihmeeseen työläisäidit panevat lapsensa siksi ajaksi, kun itse ovat tehtaalla? Ja tiedät kai, mitä siitä tulee, kun penskat saavat asua maantiellä ja oppia sen tapoja.» Ja sitten hän omastakin mielestään hiukan liioittelee: »Nykyiset olot eivät ole hyvät — eivät juuri paremmat kuin Vannaankaan aikaan. Niin, ja sinun velvollisuutesi on tarkastaa myöskin tällaiset asiat, sillä en minä ehdi joka paikkaan.» Hän on nyt varma, että Orasto toisessa päässä suuttuu, mutta tuo tieto tekee vain hyvää hänen omalle voimattomalle kiukulleen. Sen vuoksi hän jatkaa: »Anna Tahkan laatia piirustukset: ensiksi iso tupa, sitten keittiö, pari pienempää huonetta ja tietysti pari huonetta hoitajattaren asunnoksi. Ja ulos tietysti kunnollinen leikkikenttä...»

»Mutta mistä...?»

»Älä yhtään hymyile, ei se nyt auta!»

»Mutta mistä minä saan työvoiman, kun kaikki liikenevä on kiinni uudessa rakennustyössä ja...»

»No sehän on taas sinun asiasi! Käske Tahkan hankkia.»

»Entäs sille kodille hoitajatar?»

»Pane ilmoitukset lehtiin, jotta saat ammatti-ihmisen. Ja jos olet itse jossakin asiassa neuvoton, niin kysy Paulalta — hän lääkärinä osaa sanoa jotakin.»

Sorvanen on tyytyväinen keksittyään tuon, sillä nyt on ainakin lääkärin neulasta jo pahin kärki poikki eikä rouva Orasto pääse enää osoittelemaan häntä Pirkolle.

»Milloin työt on aloitettava?» kysyy Orasto.

»Vaikka huomenna. Kuule, onko sinulla siellä sopivaa ihmistä joka juoksisi metsään katsomaan, mikä savu sieltä nousee... Kun minä seison tässä puhelimessani, näen savua maantien läheltä lahden pohjukasta. Ettei vain metsäpalo...»

Kun Orastokin katselee Vilhonhovista päin lahden pohjukkaan, nousee sieltä verrattain sankka savu ja painuu järvelle tuulen mukana. Hän jättää kuulotorven ja lähettää jonkun katsomaan, tulee takaisin pöytänsä ääreen ja kysyy Sorvaselta:

»Mihinkäs me jäimmekään...?»

»Ja sitten vielä: tämä Kairakosken lastenkoti ei yksin riitä. Eihän voida vaatia, että Lukinsalmen sahan naiset lähtisivät kuljettamaan lapsiaan kolme tai neljä kilometriä Kairakoskelle asti. Siis Lukinsalmelle on rakennettava pienempi hoitola: tupa, keittiö ja kamari. Se alistetaan isomman lastenkodin valvontaan eikä se kai tarvitse ammatti-ihmistä hoitajakseen. — Onko selvä?»

»Kyllä pääpiirteissään», vastaa Orasto ja sulkee puhelimen tyytymättömänä, sillä tämä on selvä oikku, joka vain häiritsee muita töitä. Mutta onhan Sorvasen itsepäisyys jo tunnettua, niin että kai se on tehtävä...

Ja Sorvanen ihmettelee vieläkin, mitä hän oikeastaan kaikella tällä tarkoittaa. Onko hän hermostunut? — Vai vieläkö pahempaakin: onko hän jo vanhentumassa, niinkuin Pirkko päivällä väitti?

Kun hän ajattelee Pirkon sanoja, täytyy myöntää se, että hän on kaikesta päättäen muuttumassa. Eihän häntä ennen heiluttanut mikään mihinkään. Hänen ja Pirkon välinen suhde on muuttumassa hitaasti ja varmasti, ja ennen niin tyytyväinen Pirkko huomauttelee hänelle yhtenään ja näyttää jo sotkeutuvan hänen tehtäviinsäkin. Ja entäs pojat...? Martti on jo useamman kerran huudahtanut hänelle vasten kasvoja: 'Haa! Isä on vanhanaikainen ja ajattelee vielä samalla tavoin kuin kaksikymmentä vuotta sitten! Ja Juhanikin osoittaa selvästi omia jukuripäisyyden merkkejään — mistä syystä ne sitten lienevätkin...?

Lauri Sorvasesta, joka ennen tiesi oman tahtonsa ja tarkoituksensa alkaa nyt tuntua siltä kuin toiset olisivat tietävinään vielä enemmän ja sen vuoksi vilkuilevat häneen karsaasti.

»Mutta tuon vilkuilemisen minä kyllä lopetan!» päättää hän ja istuutuu pöytänsä ääreen.

Silloin soi puhelin. Orasto ilmoittaa, ettei lahden pohjukassa ole metsäpalo, vaan savu nousee Mannen maalta, kun tämä on sytyttänyt vanhan miilunsa ja ruvennut uudelleen keittämään tervaa...

Sorvanen menee hämilleen ja kiukustuu, mutta puhelimeen hän ei kuitenkaan sano mitään muuta kuin sovinnaisen »ahaa, minä unohdin koko asian».

Mutta kun hän on taas yksinään, pitää hän isänsä uutta otetta suorastaan sopimattomana, sillä eihän isä mikään köyhä ole, että hänen kannattaisi ruveta tuolla tavoin herättämään muiden huomiota.

»Tuo on aivan tarpeetonta! Kuka on häntä käskenyt työhön, kun tässä on valmis hotelli asumista varten!»

Toimitusjohtaja Sorvasen mielestä alkavat ihmisten ajatukset ja otteet näyttää siltä kuin kaikki olisivat lopuilleen hermostuneita ja etsisivät mitä tahansa sellaista, johon voisivat purkaa kiukkuaan.

Ja hänessä vahvistuu päätös, että perheestä on pudisteltava tuo turha heikkohermoisuus ulos hyvän sään aikana...

Tuon päätöksen jälkeen hän tuntee oman hyväntuulensa hitaasti palaavan ja siirtää pöytänsä kulmalta eteensä paperipinkan, joka sattuu olemaan ylimpänä.

MUTTA hyvistä ja lohduttavista päätöksistään huolimatta ei Sorvanen saa perheestään minkäänlaista otetta, ei hyvällä eikä pahalla, Kun hän jonkin aikaa myöhemmin joutuu lähtemään pitkänpuoleiselle kiertomatkalle työasioissa ja päättää Pirkkoa virkistääkseen pyytää tätä mukaan, onkin tämä jo sillä aikaa keksinyt itselleen uusia harrastuksia, koskapa kiireisenä eteisessä takkia ylleen vetäen vastaa hänen ehdotukseensa:

»Voi, hyvä mies! Minä en ehdi millään. Olisit lähtenyt kuukautta aikaisemmin.»

Siihen jää sekin, sillä nyt Sorvanen huomaa vaimonsa todellakin olevan hyvin paljon kotoa poissa. Hän ei viitsi udella Pirkolta itseltään ja vielä vähemmän muilta, mutta kuitenkin tuntee outoa ja hermostuttavaa mielenkiintoa Pirkon uuteen ajanvietteeseen.

Myöskin poikien kanssa hän yrittää keskustella päästäkseen hiukkasen selville näiden aikeista ja puuhista, ja sen vuoksi tulevatkin ateria-ajat — sillä muulloin heitä on vaikea tavata — eräällä tavalla jännittäviksi keskustelutilaisuuksiksi. Ja ettei löisi laimin poikainsa kehitystä ja ohjausta, unohtuu hän usein esitelmöimään tulevaisuuden erilaisista mahdollisuuksista, elämänurasta ja niin edelleen ja sen jälkeen aina tuntee omantuntonsa kuin puhtaaksi pestyksi.

Varsinkin Martille, joka alkaa kehittyä täydeksi mieheksi ja joutuu pian tekemään ratkaisunsa tulevasta työmaastaan, hän usein kohdistaa vakavat sanansa tähän tapaan:

»Jos minä olisin sinun tilallasi, niin aivan epäröimättä valitsisin puunjalostusalan. Koetahan nyt ajatella, mitä mahdollisuuksia sillä on! Ja se ei suinkaan ole kuiva ja yksitoikkoinen, sillä sehän tarjoaa kymmenet eri vaiheet. Ajattele nyt edes puun jalostesarjaa, niin jokainen erikseen niistä tarjoaa kokonaisen elämäntyön: puuhioke — puoliselluloosa — teknillinen selluloosa — a-selluloosa keinosilkki. Ja jos miehellä on vielä lahjoja kehittää tätä teollisuutta ja tehdä vaikkapa pieni keksintökin, niin...»

Hän silmää välillä Marttiin nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanat tekevät, mutta tämä istuu ilmeettömänä, nähtävästi ihan omiin ajatuksiinsa syventyneenä eikä edes kuuntele. Mutta poika on saatava kuuntelemaan, ja sen vuoksi hän jatkaa:

»Sinä ehkä luulet olevasi viisaampi ja tietäväsi, mitä on tehtävä. Mutta minä rohkenen epäillä taitoasi. Niin, sano nyt mikä muu ala tahansa, joka tarjoaa ihmiselle niin moninaisia eri mahdollisuuksia paitsi itse puutuotteet, myöskin sulfaattiselluloosasta keinosilkkiä, haisevasta raakatärpätistä tärpättiä, sitten sulfaattisuopaa saippuateollisuuteen, metylialkoholia ja sivutuotteiden sivutuotteista aina edelleen kaikkea painoväreistä asfalttiin asti. Ja yhdelle ihmiselle olisi ihanteellinen työ keksiä käyttö sulfaattiteollisuuden hajulle Metylimerkaptani voitaisiin jo ottaa talteen, kun sille keksittäisiin sopiva käyttö, ja metylisulfiideista voitaisiin ehkä valmistaa taistelukaasua. — Oletko sinä muuten yhtään kiinnostunut kemiasta?»

»En pahasti», vastaa Martti jurosti. »Mutta puhu siitä tuolle Juhanille. Hänhän liottaa kaikenlaisia vesiä purkeissa.»

»Jahah. — Niin, ja kun Bergiuksen, Hägglundin ja muiden keksinnöt vielä kehittyvät, niin puusta saadaan sokeriakin, ainakin rypälesokerin veroista... Ja ajatellaanpa myöskin sulfiittiteollisuutta! Meillä Suomessa ei vielä ymmärretä ottaa talteen sen sivutuotteita, mutta kehitys kyllä vie siihen. Muutamassa paikassa kyllä valmistetaan jäteliuoksen sokerista alkoholia ja hiivaa. Siinä sivussa voitaisiin valmistaa myös etikkaa ja eetteriä ja symolista ja tärpätistä räjähdysaineita ja ties' mitä.»

Mutta vaikka hän tällä tavoin yrittääkin taluttaa vanhinta poikaansa kuin tienhaaraan valitsemaan itselleen joko tiede- tai teollisuusmiehen avaria työmaita, joilla uurastusta riittää enemmän kuin on tekijöitä, ei Martti kuitenkaan innostu, vaan kuuntelee sen verran kuin kunnioitus ja kohteliaisuus isää kohtaan vaatii ja lähtee sitten huomaamatta omaan huoneeseensa. Isän epäluuloinen ja kiukustunut katse seuraa häntä ja isä miettii syytä pojan vaikenemiseen. Mutta hän ei huomaa sitä, että vika on vain yksinkertaisesti siinä, että poika on täydellisesti oman isänsä kaltainen ja hänelle on turha tyrkyttää mitään ajatuksia sivusta. Aivan kuin karhu johdattelee pentunsa turvallisemmille paikoille silloin, kun huomaa jotakin vierasta lähestyvän, aivan samoin on omat ajatuksetkin kaivettava ensin piiloon ja vasta sitten ryhdyttävä keskusteluihin vieraan kanssa.

Tällä tavoin kuluu aika ilman suurempia ristiriitoja, mutta ilman erikoisempia ilonkaan aiheita. Sorvanen itse on tyytyväinen, että saa Longan sulfiittiselluloosatehtaan käyntiin ja tehtaan ympärille kaikki uudet asumukset henkilökuntaa varten. Mutta hän ei aio pysähtyä tähän, vaan todella heti ensimmäisen vaiheen jälkeen kehittää itse tehdasta, rakentaa valkaisulaitoksen ja mahdollisesti vielä kemiallista teollisuutta varten omat tehtaansa.

Sillä — hän päättelee — Luostanjoella on tarjottavanaan aivan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin Vuoksellakin. Ja koska siellä ymmärretään käyttää kaikki hyväksi, niin täällä se tehdään ainakin yhtä hyvin.

VIIMEIN SATTUU jotakin, josta hän osaa hiukan arvailla, mikä oikeastaan on vinossa hänen perheensä keskuudessa. Lieköhän vielä sama kesä vai joko seuraava, kun he eräänä iltana päättävät Martin kanssa pistäytyä Soikoskella. Isällä on siellä katseltavaa työasioissa, mutta he ottavat mukaansa uistimet ja aikovat tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Autolla ajetaan ensin Longalle, siitä kävellään muutama kilometri ja loppumatka soudetaan lainaveneellä kosken yläpuolelle ja noustaan maihin. Sen ajan, minkä isä kiertelee katselemassa kosken rantoja ja lähiseudun korkeussuhteita, odottelee Martti rannalla ja viimein isän tultua työntää veneen vesille.

Isä asettuu ensin airoihin antaakseen siten pojalle tilaisuuden saada ensimmäisen lohen. Ja tavallisestihan ilman erikoisempia sopimuksia vaihdetaan soutajaa jokaisen kalan jälkeen. Suurta saalista he eivät odotakaan, sillä sen verran isäkin jo myöntää, että Luostanjoelle tullut sivilisaatio on täältä karkottanut sen erämaan hengen ja elämän, johon liittyä niin eriskummallisia tarinoita metsien ja joen rikkaudesta. Ja nytkin Martti pitää miltei satuina kaikkia niitä isänsä juttuja, joita tämä kertoilee poikavuosiensa tapahtumista.

Soikoski on siis viimeinen Luostanjoessa, jota ihminen ei vielä ole päässyt tukkeumaan patoineen ja valsseineen. Itse koski on kahden verrattain korkean kallioseinän välissä ja sen ympärillä oleva maastokin on yleensä korkeata. Koski alkaa ensin hyvin rauhallisen näköisinä pyörteinä, joissa kiemurrellen vesi soluu alaspäin kalliouomaan. Sen vuoksi se näyttääkin säyseältä entiseen Hankaaseen verrattuna. Mutta kalliorotkon alapuolella on korkea putous, niin että jos vene pahaa aavistamatta lähestyy kallioporttia, ottaa virta sen armotta haltuunsa, vie mukanaan ja paiskaa viimein putouksesta alas. Ja heti putouksen alla on pari sellaista kallionkielekettä, jotka pitävät huolen kaikesta lopusta.

Niin he soutelevat soluen virran mukana vuoroin toiselle ja taas toiselle puolen jokea.

»Lasketaan hiukan alemmaksi, niin lähempää kosken niskaa tarttuu paremmin», ehdottaa Martti.

Isä ei virka mitään, mutta vetäisee pari kertaa airoilla heikommin niin että vene alkaa solua kosken niskaa kohti. Soutaminen on raskasta, mutta veneessä istuessa ja katsoessa veden menoa laitojen ohi vahvoina pyörteinä ja viiruina tuntuu koko ajan siltä kuin mentäisiin hyvää vauhtia eteenpäin, vaikka todellisuudessa ollaankin paikoillaan. Vielä antaa isä veneen laskeutua alemmaksi, niin että kosken ääni kuuluu jo selvänä ja soi omituisesti korvissa, on nyt paljon villimpää ja mahtavampaa kuin se tasainen ja ohut suhina, jonka kuulee tämänpäivän Hankaasta veden syöksyessä padon yli.

Isälle tulee kuuma, hän päättää sen vuoksi pyrkiä rannemmaksi ja siellä pienemmässä virrassa kiskoa takaisin ylävirtaan. Mutta ennen rantaa onkin virtaisempi kohta ja kun hän ei pidä varaansa, alkaa vene painua koskea kohti.

»Souda!» huutaa Martti samassa ja tuijottaa häneen. »Virta painaa meitä!»

Isäkin tuntee sen jo airoissa. Hän tietää myöskin, että jos vene pääsee painumaan vielä kymmenen syltä alemmaksi, niin hän ei jaksa enää soutaa, vaan virta ottaa koko veneen haltuunsa ja paiskaa putouksesta alas soutajineen kaikkineen. Ja silloin he molemmat ovat mennyttä miestä.

Hän vilkaisee sivulleen ja ehdottaa huohottaen ja kiskoen:

»Ylös emme enää pääse! Mutta sivulle päästään. Painakoon virta meitä sen verran, että jaksetaan ohjata kalliolle kosken niskalle!»

Martti katsoo putoukseen ja huomaa heti, että tuo on viimeinen hätäinen neuvo, sillä on sattumanvaraista, pääsevätkö he kalliolle. Salamannopeasti hän tajuaa, että isä tuskin saa venettä sinnekään, vaan...

»Souda! Etkö sinä jaksa?» huutaa hän tiukasti.

Isä kiskoo, silmää taas sivulleen ja ehtii itsekin vaistota, että kallio on turha toivo. Siis nytkö mennään? — Tähänkö päättyvät kaikki suunnitelmat? Tämäkö on Luostanjoen viimeinen koski — ja tämäkö ottaa nyt luonnon heiltä?

Hän kiskoo yhä, mutta vene laskeutuu huomattavasti.

Silloin Martti heittää siiman veneen pohjalle, syöksyy teljoa kohti ja sanoo tiukasti:

»Anna airot tänne!»

Mutta kun isä ei tottele ja kun poika näkee juuri nyt olevan viimeisen mahdollisuuden ennen kallioporttia, kiljaisee hän lujasti:

»Pois siitä! Minä soudan!»

Isä nousee totellen, poika heittäytyy hänen tilalleen teljolle, tavoittaa airot ja alkaa soutaa vuorostaan. Väsyneenä ja säikähtyneenäkin isä kulkee kuurussa perään, katsoo uhkaavaan putoukseen, sitten rannalle ja omaan poikaansa ja huomaa veneen nousevan vastavirtaan hitaasti mutta varmasti. Hän hillitsee itsensä ja koettaa kylmästi ajatellen sammuttaa jännityksen, mutta tunnustaa kuitenkin, että jos airo sattuisi katkeamaan, niin he hukkuisivat... Siis kuitenkin sattuman varassa. Eikä hän malta olla sanomatta:

»Jokohan paha sattuma tavoitti...?»

Mutta hän ei pääse lausettaan loppuun, kun Martti sihauttaa kiukkuisena hampaittensa välistä:

»Sattumalla tässä ei ole mitään tekemistä!»

Pojan paljaat käsivarret kiskovat jännittyneinä, niin että lihakset kuumottavat aivan kuin nahan alle olisi pingotettu paksuja narunpätkiä, leuka työntyy sisukkaasti ulos ja hampaat purevat yhteen kuin hohtimet. Hän ei yritäkään soutaa enää kohtisuoraan ylös, sillä se olisi hyvin raskasta ja näin tiukassa paikassa vaarallista, kun jokainen voimantippa tarvitaan, vaan antaa veneen hitaasti ja metrin kerrallaan painua oikeata rantaa kohti, jossa virta on heikompi.

»Jaksatko?» kysyy isä huolestuneena ja valmiina siirtymään jälleen airoihin pojan väsyessä. Mutta poika vetää airoilla ensin viisi, kymmenen kertaa, silmää rantaan kuin todeten matkan pituuden ja omat voimansa ja vastaa sitten varmana:

»No totta helvetissä minä jaksan!»

Sanat vavahduttavat isää omituisesti. Vaikka ne lohduttavatkin ja siirtävät itse vaaran olemattomiin, hänestä kuitenkin tuntuu siltä, ettei tuolla ole oma poika, vaan vieras mies. Sitten hän ymmärtää, tähän asti hän on pitänyt Marttia lapsena, mutta nyt huomaakin tästä tulleen jo aikamiehen.

Mutta helpolla ei pääse Marttikaan. Vielä hetken isä epäilee tämän voimia ja kysyy jälleen:

»Tulenko minä soutamaan?»

Ja jälleen vastaa teljolta vieras mies:

»Etkä tule! Nyt soudan minä!»

Tuntuu siltä kuin poika tarkoittaisi: 'Sinä et jaksa enää kun olet huono. Minä jaksan paremmin.'

Isä tuntee loukkautuvansa, kun hänen voimiaan epäillään mutta ei jännitykseltään jaksa ajatella enempää. Hän vain toteaa, että vene siirtyy rannemmaksi, alkaa jo hitaasti nousta jälleen virtaa ylös vavahtaa jokaisella vedolla ja tottelee soutajaa eikä virtaa. Vielä kymmenkunta vetoa, niin he pääsevät pahimmasta nielusta, tulevat jo rannemmaksi — ja kun Martti soutaa vielä hetken, niin veneen kokka karahtaa rantakiviin.

Poika nykäisee airot veneeseen, istuu hetken huohottaen ja veneen pohjaan katsoen, mutta kun saa hengityksensä tasaantumaan, katsoo jo putoukselle, hymyilee ja sitten sylkäisee halveksivasti veneen laidan yli koskeen. Tuossa kaikessa on isän mielestä niin herkullisen miehekästä, että hänen tekisi mielensä nousta ja mennä katsomaan, eikö tuossa teljolla istukin hän itse kolmekymmentä vuotta sitten.

Martti nousee, hyppää rantakivelle, vetää veneen lujemmin maihin, katsoo isäänsä silmiin ja alkaa hymyillä tyytyväisenä, ei ylimielisenä. Tämäkin nousee, astuu maihin eikä jostakin syystä osaa sanoa mitään eikä katsoa poikaan muuten kuin sivusta.

Isä istahtaa kalliolle ja hänen kätensä vapisevat yhäkin äskeisestä soudusta ja ohimoilla kuuluu valtimon kiivas tahti. Martti näkyy riisuvan märäksi hiestyneen paitansa, mutisee jotakin, että »lämpimän mokoma teki», heittää maahan loputkin vaatteensa ja menee rantaan huuhtelemaan ruumistaan. Onhan isä ennenkin nähnyt hänet, mutta kuitenkin vasta nyt huomaa hänessä miehen. Vartalo on pitkähkö, hänen mittaisensa, ruskean selän lihakset ovat kehittyneet ja kauniit. Tuollainen kai hän itsekin oli aikoinaan eläessään villinä täällä korvessa. Ja yhteistä on vielä sekin, että jos hän ei ollut mielestään heikko eikä huono, niin eihän nykyinenkään nuoriso millään tavalla aliarvioi itseään...

Isä katselee, miten poika pyyhkii vesipisarat jäsenistään, astuu takaisin kalliolle, pukeutuu hitaasti, sukaisee vielä tukkaansa ja istahtaa lopuksi kannonpäähän lähelle isäänsä. Kumpainenkaan ei virka mitään, ja vasta pitkän tovin kuluttua poika huokaisee leikillisesti:

»Mitäs ei ihminen tekisi henkensä pitimiksi? Vaikka työtäkin, jos on pakko...!»

Taas he istuvat vaiti, sillä nyt isä pelkää saavansa kuulla arvostelua, jos aloittaa selitellä ja vakuutella jotakin turhaa. Aikansa vaiettuaan poika jatkaakin:

»Kalat vain jäivät koskeen.»

Isä ehdottaa, että lähdettäisiin jo kotimatkalle, mutta silloin hymyilee Martti:

»No eihän nyt vielä hellitetä, kun on tänne asti tultu! Eikähän ilman kaloja voi kotiinkaan mennä...»

»Eihän tässä kaloilla niin suurta väliäkään ole... Muissa asioissahan tänne oikeastaan tultiinkin.»

Nyt Martti katsoo isäänsä kuin ilkamoivasti ja sanoo suoraan, mitä näkyy ajattelevankin:

»Kuulehan, pappa! Sinua taitaa peloittaa...?» Ja jälleen kuin lohduttaen: »Kyllähän minä soudan!»

Kaikki tuntuu olevan niin selvää ja varmaa, ettei isä voi muuta kuin myöntyä oudostellen omaa taipuvaisuuttaan. Hän menee perään ja ottaa siiman, Martti istuutuu teljolle ja antaa veneen jälleen laskeutua virtaan laisinkaan tuntematta vavistusta sen vuoksi, että juuri äsken päästiin nipin napin hengissä maihin. Pian tulee kala ja heti sen jälkeen toinenkin, niin että he voivat omatunto täysin puhtaana lähteä kotimatkalle, vievät veneen paikoilleen ja polun alkuun päästyään kääntyvät vaaran laella katsomaan taakseen. Siellä on kirkkaansininen vyö melkein koskemattomien metsien ja korkeiden kalliojyrkänteiden välissä. Ja kapeassa kohdassa näkyy valkoinen vaahto, joka ei saanut heitä nielaistuksi. Mutta isälläkin on vielä oma tahtonsa ja voimansa ja hän päättää itsekseen, että Soikoski on saava rangaistuksensa siitä, kun on uhannut heitä ja on pakottanut hänet ensimmäisen kerran tuntemaan heikkoutta.

Ja yht'äkkiä Martti kysyy aivan kuin lukien isänsä ajatukset: »Sinun sormesi taitavat syhyä tuon kosken kimppuun...?»

Isä naurahtaa, mutta ei osaa vastata samalla tavalla, vaan alkaa selostaa kuin sanomalehden taloudellista pääkirjoitusta:

»Kun ottaa huomioon, mitkä taloudelliset arvot siinä menevät hukkaan ja...»

»Mitkä taloudelliset...?» keskeyttää poika. »Peloittaa vain, että joku toinen ehtii keinotella sen itselleen ja vie koko suupalani — Mutta jos sinä tuota havittelet, niin mitäs siitä mietit! Sen kuin alat rakentaa.»

Suorasukaista puhetta, joka omalla tavallaan tekee isän hyväntuuliseksi. Mutta sitten hän vakavoituu, kulkee kotvan hiljaisena ja virkahtaa aivan kuin omien totisten ajatustensa loppupisteeksi:

»Teistä nuorista näyttää kaikki niin helpolta, ettei tarvitse tehdä muuta kuin hyvä päätös ja toteuttaa se. Mutta siinä on valitettavasti paljon muutakin.»

Martti vilkaisee isäänsä aivan kuin odottaen jotakin uutta ja käsittämätöntä ja aivan kuin epäillen isän logiikassa jotakin vikaa:

»Noh?» Ja kun isä ei vastaa, kysyy hän tarkemmin: »Mitäs muuta siinä sitten tarvitaan? — Sen kuin hankkii piirustukset, lähettää miehet rakentamaan, ostaa aikanaan koneet ja pyöräyttää ne sitten käyntiin.»

Isä hymyilee alakuloisena ja vastaa melkein väsyneesti:

»Siinä on yhtä ja toista sellaista, jota et taida vielä ymmärtää. Kun näitä ensimmäisiä laitoksia rakennettiin, oli meillä useampaan otteeseen kiusana muun muassa lakon uhka, joka olisi helposti keskeyttänyt kaiken. Ajattele, mitä kaikkea olisi mennyt hukkaan, jos puolivalmiit rakennukset olisivat joutuneet seisomaan pitkiä aikoja sellaisinaan: siihenastinen työ ei olisi tuottanut mitään, eikä olisi ollut aavistustakaan, milloin tosiaan voisi pyöräyttää koneet käyntiin. Mutta tuo kaikki vältettiin hyvällä onnella. Nyt sen sijaan, kun kaikki koneet on kunnollisesti saatu käyntiin, on meillä edessä entistä pahempi huoli: pula. Voin salaisuutena kertoa sinulle, jotta tilaukset parhaillaan vähenevät lujaa vauhtia. Jo nyt jää osa selluloosatehtaitten tuotannosta varastoon, kun kaikki ei mene enää kaupaksi. Luuletko, että tuntuu hauskalta, jos meidän pitää pysäyttää juuri ne samat koneet, jotka on suuren työn jälkeen saatu käyntiin, ja jos pitää sanoa ammattityöväkeä irti ja lähettää maantielle? Ja eiväthän he saa työtä muualta sen paremmin, kun joka paikassa on sama kirous.»

Martti virkahtaa isäänsä katsomatta:

»Et ole puhunut tästä mitään. — No kuinka paljon teidän pitää lähettää työväkeä kerjuulle — tarkoitan pois?»

Isä huokaa ja vastaa:

»Riippuu ihan siitä, kuinka paljon voimme keksiä ja järjestää liialle työvoimalle muuta tehtävää omien yhtiöiden puitteissa siksi ajaksi, kunnes kaikki on ohi. Onneksi meillä on tarpeeksi kekseliäitä ja järjestelykykyisiä aivoja käytettävissä.» Ja pitkän tauon jälkeen hän jatkaa: »Jos kaiken saisi tehdä vain omien suunnitelmien mukaan, niin eipä tosiaan tulisi laskuvirheitä kovinkaan paljon. Mutta ulkomaailma ja elämä näkyvät pitävän huolen siitä, että tulee myöskin vastoinkäymisiä. — Muuten kai tässä tuliaisiinkin liian ylpeiksi ja itsevarmoiksi», hymähtää isä lopuksi.

Martti näkyy ymmärtävän ja parhaillaan jo hienoksittain arvioi, kuinka paljon isän täytyy istua öisin ylimääräisiä tunteja pöytänsä ääressä, jotta saisi pysymään päivät tasapainossa.

Polku kapenee, Martti siirtyy isän rinnalta taakse, nykäisee kalakonttia selässään ylemmäksi ja ajattelee, ettei isä taida loppujen lopuksi ollakaan niin kylmä kuin luullaan. Ja isä taas edellä huomaa, että vaikka poika olikin jollakin tavalla voitolla äsken, niin näkyy nuorissa sentään vielä olevan avuttomuuttakin kaikeksi onneksi, sillä muutoinhan ei vanhoja tarvittaisikaan. Ja nyt muistaa isä jotakin ja kysäisee jo kirkkaammalla äänellä:

»Oletko oikeastaan ajatellut, mitä sinä rupeat lukemaan.»

»Onkohan tuossa niin suurta puntaroimista?»

»On tietysti. Onhan se ratkaiseva askel.»

»Joko tuo pyhäkoulutyyli alkaa taas...?» Mutta Martti huomaa sanoneensa isälle liian töykeästi ja sen vuoksi tahtoo lieventää sitä. »Tarkoitan, että tuntuu niin hassulta, kun sinä yrität käyttää esitelmätyyliäsi.»

»Niin, ja minä tarkoitan, että ratkaisustasi riippuu paljon ja minä olen edelleen sitä mieltä, että voisit riittää puunjalostusalalle.»

»Eihän sekään ole hullumpi ala, vaikka juuri pääsitkin valittamasta sen vaikeuksia», myöntää poika ja jatkaa sitten pienen vaitiolon jälkeen: »Sinun silmilläsi katsottuna se voi olla oikeinkin hyvä, mutta minun kohdaltani se on jo vanhentunut.»

»Miten niin?» kysyy isä kummissaan. »Ja mitä taas vaikeuksiin tulee, niin niitä on yhtäläisesti kaikkialla.»

»Tietysti. Puunjalostus on tällä hetkellä huikeassa nousussaan ja on muotiasia. Jokainen pyrkii herkuttelemaan sen turvissa. Mutta kun minä joskus viiden tai kuuden vuoden kuluttua pystyn työhön on Suomessa sillä alalla toinen toistaan viisaampia miehiä jonottamassa paikkaa, tarjontaa on paljon enemmän kuin kysyntää ja herkutteleminen jää sikseen.»

Sitten Martti alkaa puhua jostakin muusta aivan kuin unohtaen itse pääasian, niin että isä ei lopultakaan tiedä, mikä on sitten se tulevaisuuden ala, joka ei pojan kohdalta ole vanhentunut.

He saapuvat mäelle lähelle Lonkaa ja näkevät edessään kaiken sen uuden, joka on noussut kosken molemmin puolin parin viime vuoden aikana. »Itse joki on Longan kytkemisen jälkeen Hankaalle asti levinnyt parin kilometrin levyiseksi ja ehkä neljä kilometriä pitkäksi järveksi. Rautatieasema näkyy joen oikealla puolella ja samaten on itärannalla itse tehdas. Vaikka Longan lähettyvillä ei ollut ennen minkäänlaista asutusta, on nyt joen toisella puolella sulfaattitehtaan lähellä suuri kylä maalattuine uusine taloriveineen ja joen tällä puolella ovat rakennukset kahdessa eri ryhmässä rantaa ja tietä seuraillen. Ja kun vielä kolmisen vuotta sitten kuljettiin Hankaalta tänne kiemurtelevaa polkua pitkin, joka tuli rantaviivaa ja poimutteli jokaisen lahdekkeen tai kallion kohdalla, niin nyt päästään jo leveätä ja suoraa viertotietä, joka alkaa Hankaalta Vahisen ja hovin välistä ja päättyy täällä rantaan vastapäätä sulfiittitehdasta. Ja joskus kai tie tulee jatkumaan tästä Soikoskelle asti, jos...»

Mutta tänään tuo 'jos’ tuntuu hiukan epävarmalta, vaikka toimitusjohtaja Sorvanen onkin päättänyt kaikin keinoin hoputtaa Soikosken kytkemistä. Se alkaa olla hänelle kunniakysymys eikä hän saa rauhaansa niin kauan kuin se vielä on irtaallaan.

Nyt hän seisoo mäen laella ja katselee Lonkaa huulillaan hiukan haikea hymy. Tuossa on yksi hänen monista työmaistaan, jossa pitäisi koneet saada käymään tasaisesti ja pysähtelemättä ja jauhamaan uutta työtä kaikille niille ihmisille, joiden jokapäiväisen leivän on ottanut vastatakseen. — Mutta vielä ei ole asiat huonosti. Vielä pyörivät koneet — ja aivan kuin sen vertauskuvana savuaa valtavan korkea tehtaanpiippu lakkaamatonta suitsuaan.

Hän huokaisee ja laskeutuu mäkeä alas maantielle ja autolle. Poika seuraa sanattomana, välillä pysähtyen ja katsellen kaukaa näkyvää Hankaan voimalaitoksen seinää tai vielä kauempaa Kairakosken ja Lukinsalmen piippuja. Eipä silti, kyllähän isän kannattaa ylpeilläkin noilla! ajattelee hän.

Kun he saapuvat kotiin, menee Sorvanen omalle puolelleen, kurkistaa, mitä papereita hänen pöydälleen on sillä aikaa tullut, mutta sitten kulkee hermostuneena ja viimein etsii käteensä peilin. Nyt, kaiken tämäniltaisen jälkeen, hän ensimmäisen kerran osaa katsella itseään oikealla tavalla ja sen vuoksi huomaa, että tukka on korvallisilta aivan harmaa. Hän ottaa nyt hiuksen toisensa jälkeen sormiensa väliin, vetää suoraksi ja silittää taas paikoilleen. Niin, onhan aikaa tosiaan kulunut, mutta vuodetkin ovat hänen papereissaan merkinneet vain tuotantonumeroiden nousua, myynnin lisääntymistä, osinkoja, tantiemia ja niin edelleen loppumattomiin. Mutta tänään hänen oma poikansa on hänelle opettanut, että myöskin ihmiset ja heidän ajatuksensa ovat sinä aikana muuttuneet, kun hän on uurastanut työnsä ääressä.

Nyt, peijakas vieköön, hänen kai täytyy kävellä suoraa päätä tunnustamaan Pirkolle, että tämä on ollut oikeassa. Hän itse on elämällään palvellut työtä, kun muut ihmiset tekevät päinvastoin!

Näin paljon myöntää tänä iltana toimitusjohtaja Sorvanen harmaita hiuksiaan katsellessaan. Nyt hän on jo Pirkon kanssa melkein samaa mieltä, niin että sekin on nyt selvä... Mutta he kumpikin ovat vieläkin eräällä lailla väärässä: eihän työ lopultakaan ole muuta kuin osa elämää...

Mutta hän ei sittenkään mene liian aikaisin tunnustamaan, vaan etsii pienet pihdit ja alkaa nyppiä irti harmaita haiveniaan. Kun hän myöhemmin ilmestyy toisten luokse hymyillen ja iloisen näköisenä, on hänellä tarjottavana Pirkko-rouvalle pieni ja mieluinen yllätys. Hän onkin ylpeä sanoessaan:

»Kuulehan nyt, Pirkko! Kun minun pitäisi lähiaikoina matkustaa taas Helsinkiin, niin tehdäänpä seuraavalla tavalla: emiksikään minä en mene junassa, vaan autolla — toiseksi sinä tulet mukaan — ja kolmanneksi minä otan loman ja Helsingistä me jatkamme matkaa jonnekin vapaaseen maailmaan, vaikkapa Petsamoon asti. Ohjelman saat laatia sinä.»

»Milloin ajattelet tuota matkaa?»

»Tämän kuun lopulla, sillä ensi kuun alussa minun on taas oltava täällä huolehtimassa parista suuresta ratkaisusta.»

»Tämän kuun lopulla! — Hyvä mies, etkö sinä ole katsonut almanakkaa?»

»En. Eikä nyt välitetä almanakasta, vaan ollaan vielä kerran nuoria, niinkuin sinä sanoit!»

Sorvanen on nyt viimeinkin valmis siihen, että ajatukset saisivat hetkeksi herpautua työstä — voidakseen sitten vahvemmin ponnistella uusissa tehtävissä. Mutta tämän hänen leponsa ja vapautensa katkaisee Pirkko-rouva huomauttamalla:

»No mutta isä! — Etkö muista edes sitä, että sinähän täytät kuun lopulla viisikymmentä vuotta ja sinun on silloin oltava täällä!»

Sorvanen katsoo rouvaansa kuin hölmistyneenä ja kysyy vihdoin.

»Olenko minä jo niin vanha?»

Hänen on taas vaikea tottua ajatukseen, että sellainen satunnainen este kuin syntymäpäivä voi peruuttaa jonkin päätöksen. Ja mitä sitten on tuollainen juhla: eihän hän ole täällä ollut tekemisissä juuri kenenkään kanssa, niin että tuskinpa silloin tulee muita kuin Orastot ja Vesalat iltakahville... Ja voisihan heille tarjota ne kaikki muulloinkin ja sanoa, että...

Mutta Pirkko-rouva on nyt taipumaton.

Sorvanen menee omaan huoneeseensa pahoillaan. Jos hän yleensä antaisi valtaa tunteillensa, niin nyt voisi melkein sanoa, että hän on masentunut. Mutta tuo kaikki ei suinkaan johdu ulkoisista syistä, vaan siitä suuresta tosiasiasta, että hän huomaa tulleensa vanhaksi.

Pitääkö hänen aloittaa kesken kaiken kilpajuoksu vielä ajankin kanssa, jotta työ ehtii valmiiksi?

OLI VÄHÄLLÄ UNOHTUA...

Tuntuu siltä, että insinööri Vesala on jonkinlaisena ylimpänä seremoniamestarina ollut järjestämässä Sorvasen puolivuosisataisjuhlien alkupuolen ohjelmaa ja kujeissaan pitänyt huolen siitä, ettei hänen esimiehensä saisi nukkua hituistakaan koko yönä. Jo illalla Sorvanen joutuu valvomaan hiukan myöhään ja ensin aikoo ajaa vielä partansakin valmiiksi seuraavaa aamua varten, sillä hänen on jo varhain lähdettävä käymään Longan sulfiittitehtaalla, kun eräs uusi kone pitäisi säätämän käyntiin. Mutta väsyneenä hän jättää senkin suorittamatta ja ehtii juuri vuoteeseen, kun kellon lyötyä kaksitoista ikkunan alla kajahtaa laulu. Niin saa uninen mies vetää ylleen vaatteita mistä löytää ja mennä kiittämään ja hymyilemään ihastuneena sen kuin taitaa. Ulkona on Kairakosken tehtaitten mieskuoro Vesalan itsensä johtamana ja laulaa, kun toimitusjohtaja vilusta värisevänä seisoo terassilla kuuntelemassa.

Mutta tämä on vasta alkua. Sorvanen ei ehdi uudestaan unen alkuun, kun ulkona on entistä valtavampi melu, sillä palokunnan torvisoittokunta puhaltaa uusista ja äskettäin lahjaksi saamistaan torvista niin kiitollisia ja voimakkaita säveliä, että torvet melkein oikenevat. Ja nyt toistuu taas sama: kaikesta huolimatta on hamuiltava jotakin ylleen, mentävä jälleen hymyilemään ja kiittämään ja viluissaan tultava houkuttelemaan unen alkua. Mutta nyt alkaa päivä jo sarastaa, linnut aloittavat puistikossa oman aamukonserttinsa äskeisestä puhalluksesta virkistyneinä, harakatkin mekastavat omia asioitaan rannempana vanhan Mannen aholla ja lokit alottavat uuden päivätyön lentelemällä ja kirkumalla nykyisin huonontunutta kalatilannetta ja omaa toimeentulomahdollisuuttaan.

Näiden ajatusten kesken toimitusjohtaja on juuri torkahtamaisillaan, kun ulkona on taas toisenlainen meno. Tällä kertaa siellä laulaa Taustan kylän nuorisoseuran kuoro ja tekee voitavansa juhlittavan valvottamiseksi. Tämän kiitos onkin jo lyhyempi ja hymy vaivalloisempi, entistä nopeammin hän pujahtaa takaisin vuoteeseen, kuuntelee jälleen välillä lintujen konserttia ja väsyäkseen uneen alkaa tahallaan laskea, paljonko tulisi maksamaan, jos Kairakosken vanhan hiomon koneet laittaisi uudestaan kuntoon ja sen lisäksi ostaisi uuden paperi- taikka kartonkikoneen. Mutta juuri kun hänen yhteenlaskunsa on päättymäisillään unen ja valveen sekaiseen horrokseen, kuuluu ulkoa Hankaan kansakoululasten laulamana kirkasääninen hengellinen ylistyslaulu.

Nyt on jo niin täysi päivä, että on turhaa yrittääkään nukkumista. Ja tarpeetonta se olisi muutenkin, sillä pian alkaa vierastulva suuntautua taloon. Tuskin toimitusjohtaja saa hiukan pahantuulisena ajetuksi partansa suunniteltua Longan-matkaa varten, kun eteisessä jo odottaa voimalaitoksen henkilökunnan lähetystö onnitellakseen ja ojentaakseen samalla suurikokoisen maalauksen, joka esittää vanhaa ja kytkemätöntä Hangasta täydessä voimassaan. Ja tämä onkin kai merkki siitä, ettei Longan-matkaa kannata enää ajatella, sillä nyt alkaa vieraiden tulo ja lähetystöt pakottavat hänet seisomaan sanattomana paikallaan ja kuuntelemaan oman sanottavansa kerrankin loppuun asti:

Hiisveden kunnanvaltuuston puolesta tuo kolme valtuusmiestä julki onnittelunsa ja kiitoksensa siitä erinomaisesta yhteistyöstä, joka on aina vallinnut kunnan viranomaisten ja toisaalta yhtiöitten ja etenkin toimitusjohtajan välillä. Kun puhetta pitävä isäntä änkyttää tuota kiitostaan, menee Sorvasen otsa hetkiseksi kurttuihin, sillä hän muistaa vielä hyvin ne riidat ja vaikeudet, jotka olivat lähtöisin yksinomaan itsepäisen valtuuston taholta. Sen vuoksi hän ei osaa ottaa tätäkään oikein toden kannalta. Mutta sekin hänen on vielä tehtävä, sillä nyt juuri tullaan puheessa siihen kohtaan, jossa kehutaan, miten toimitusjohtaja Sorvanen on tehnyt kaikkensa avustaakseen kunnanvaltuustoa niin hankaloissa asioissa kuin uuden tien ja koulujen rakentamisessa ja miten kunta ei ilman tuota apua olisi saanut niitä toimeksi niin pian kuin nyt...!

Insinööri Vesala, joka hymyillen katselee ja kuuntelee sivusta, odottaa jännittyneenä, milloin toimitusjohtaja sieppaa pitkän paperin änkyttävän äijän kädestä ja lukee sen itse loppuun jouduttaakseen toimitusta. Mutta kuitenkin Sorvanen seisoo kärsivällisenä, lopuksi kumartaa ja kädestä puristaen kiittää ystävällisistä sanoista, joita hän ei oikeastaan ole ansainnut... Ja Vesalan mielestä tämä toimitus onkin parhaita Sorvasen luonteen kasvattamistilaisuuksia, sillä nyt hän varmasti lauhtuu ja pysyy konttorissakin huomenna entistään säyseämpänä.

Sen jälkeen käy kaupungin varuskunnan aliupseerikerho onnittelemassa ja samalla kiittämässä kerhon huoneiston sisustukseen lahjaksi saamistaan pahveista ja puutavarasta, Kairakosken työväenyhdistys tulee hiukan nyrein mielin, mutta kuitenkin onnittelee vilpittömästi, sillä yhtiö on sille lahjoittanut suuren kirjaston. Jo tulevat muutamat koulujen johtokunnat ja opettajat pitkine puheineen, Kairakosken urheiluseura sen vuoksi, kun se jo on saanut urheilukentän ja huomattavan määrän urheiluvälineitä, ja sitten Taustan kylän maatalousseura.

Tällä välin — kun monia yksityisiäkin on käynyt lomassa — päästäänkin jo puoleen päivään, jolloin Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puolesta tulee vuorineuvos, puhuu vain kymmenen selvästi lausuttua sanaa, naurahtaa lopuksi, istahtaa, esittää päivän sankarin kanssa sinun-maljat ja tyytyväisenä istuu nurkkapöydän ääreen edessään grogilasi. Oy. Kairakosken hallintoneuvoston puolesta onnittelevat kauppa- ja teollisuusministeri ja toisena professori, jotka eivät toiminnastaan huolimatta ole vielä koskaan käyneet koko tässä maan kolkassa ja sen vuoksi saavat nyt oivallisen tilaisuuden tutustua insinöörien Oraston ja Vesalan opastamina Longan, Hankaan, Kairakosken ja Lukinsalmen teollisuuslaitoksiin. — Ja samalla toimitusjohtaja Sorvanen saa kuulla, että niiden suurten ansioitten perusteella, jotka hänellä on hoidettuaan puolitoista vuosikymmentä samanaikaisesti kahta suur-yhtiötä niiden toimitusjohtajana ja myöskin vaikutettuaan hyvin huomattavasti koko maan teollisuuden hyväksi ja ulkomaisen viennin kohottamiseksi, hänelle on merkkipäivän johdosta myönnetty vuorineuvoksen arvonimi.

Vaikka Sorvanen olikin vielä aamulla kiusaantuneen ja ärsyyntyneen näköinen hyvän ja kiireellisen työpäivän häiritsemisestä, näyttää hän iltapäivällä jo väsyvän ja sen vuoksi talttuvan. Mutta Vesala huomaa erehtyneensä, kun on kuvitellut konttorin saavan olla rauhassa, sillä kun Sorvanen nyt koko päivän kuuntelee toisten juttuja voimatta itse väittää sanaakaan joukkoon, niin sitä enemmän hän sanoo totuuksia huomenna. Ja kotinsa poikkeuksellinen epäjärjestyskin häntä näkyy kiusaavan, sillä tavaraa on kerääntynyt joka huoneeseen nojatuolista ja tauluista kirjoihin ja kultaiseen täytekynään asti. Mutta Pirkko-rouva näyttää olevan tyytyväinen, ja vaikka hän aikaisemmin valittelikin sitä, että joutuu kotonaankin edustamaan vain tehtaita, niin nyt hän kerrankin saa edustaa omaa kotiaan perheen emäntänä.

Mutta sen verran on välillä rauhaa ja hiljaista, että perhe huomaa olevansa aivan tavallisena ja omana arkisena joukkonaan — paitsi että ukki ja Juhani ovat jossakin poissa. Silloin virkahtaa Martti äidilleen kuin ohi mennen:

»Huomenna ei tarvitse odottaa minua aamiaiselle. Eikä päivällisellekään. Eikä tarvitse odottaa myöhemminkään...»

»Mihin sinä matkustat?» kysyy äiti kummastuneena.

Poika viivyttelee vastausta ja virkahtaa viimein: »Työhön.»

»Työhön?» kysyy äiti.

»Mihin työhön?» utelee isä.

»Sulfaattitehtaalle. — Tuli sovituksi Oraston sedän kanssa, että minä pääsen harjoittelemaan. Lähden aamulla.»

»Vai niin! Mikä sinulle tuon ajatuksen antoi?» kysyy isä ja nousi oikein seisomaan hyvillä mielin, sillä viimeinkin hän luulee saavansa kuulla poikansa aikeista.

»Täytyyhän minullakin olla jokin työmaa», vastaa poika. »Ja lisäksi päätin hiukan ansaita. — Enkä minä rupea tässä alati olemaan vain toimitusjohtajan poikana, kuljeskelemaan tuolla puistikossa tennishousut jalassa ja istumaan seuran vuoksi isäni autossa.»

»No sinä olet siis lopultakin valinnut puunjalostusalan!» virkahtaa isä reippaasti ja on jo vähällä lyödä poikaansa olalle tunnustukseksi.

»En ole», kuuluu lyhyt vastaus, keskustelu katkeaa eivätkä turhat utelut vie mihinkään tulokseen, sillä poika on ja pysyy vaiti omista aikeistaan.

Kun Martti menee tehtaaseen harjoittelemaan, päättelee isä hänen aikovan joka tapauksessa insinööriksi. Mutta miksi? Siinä kysymys, jonka hän heittää viimein toiselle pojalle tavatessaan tämän. Mutta Juhani joko ei tiedä mitään vanhemman veljensä aikeista tai ei uskalla niitä paljastaa selkäsaunan pelossa, vaan vastaa isälleen hyvin osuvasti:

»En minä vain osaa sanoa... Mutta jospa isä menee ja kysyy Martilta itseltään.»

Perheen nuorinten kanssa ei keskustellen pääse mihinkään tuloksiin. Ja vaikka hän itse aikoinaan järjesteli kaikessa hiljaisuudessa pieniä yllätyksiä itselleen ja toisille, ei hän ole nyt mielissään siitä, kun pojat näyttävät seuraavan esimerkkiä ja vaiteliaina keräävän kaikenlaista yllätysaineistoa hänen varalleen. Siksipä hänen otsansa taas kurtistuu ja hän tuhahtaa Juhanille jotakin »turhasta ja salaperäisestä viisastelusta», kimpaantuu yhä enemmän ja lähtee omalle puolelleen jatkamaan juhlapäivää, mutta salissa hänet pidättääkin suojeluskunnan lähetystö johtajanaan Ahola, joka ensin onnittelee tukijaansa ja auttajaansa ja lopuksi kursailemattomasti esittää sen toivomuksen, että »tarttis meirän saara se oma suojeluskunnan talo — ja komia sittenkin — ja pian sittenkin»!

Ja Ahola uhoaa tarmoa ja hyväntahtoisuutta niin, että uusi vuorineuvos tulee myötätuuliseksi ja lupaa omalta kohdaltaan tehdä parhaimpansa.

»No arvasinhan sen...!» ihastuu Ahola ja sulloo pitämänsä puheen paperit taskuunsa. »Sää olet niin ripiä mies, ettei sun käsissäs asiat vanahene. — Jotta tattis vaan paljon siitä talosta...»

Suojeluskunta ja Ahola ei kuitenkaan ole ainoa, jolla on omat pienet sivutarkoituksensa onnitteluilla, mutta on kuitenkin ainoa, joka esittää ne lyhyesti. Myöhemmin saapuu Hiisveden kirkkoherra pyhäkoulun puolesta ja monin kääntein ja huokauksin yrittää selitellä, miten tärkeätä olisi saada oma seurakuntakoti elvyttämiseksi. Kirkkoherra ei kuitenkaan ehdi saada täysin vastausta, kun vuorineuvos Sorvanen siirtyy toisaalle ja joutuu keskustelemaan erään kansanedustajan kanssa, joka näyttää pitävän kuin itsestään selvänä, että vuorineuvos tekisi viisaasti ryhtyessään ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin. Hänkään ei ehdi saada vastausta, kun Sorvanen siirtyy jo kolmanteen nurkkaan ja kuulee siellä pohdittavan, miten välttämätön urheilulaji on keilailu ikämiehille ja miten häpeällistä on, kun Hankaalla ei ole vielä keilarataa eikä edes tenniskenttää...

Tällä tavoin kuluu tämä pahoin häiritty työpäivä iltaansa kohti ja vieraat alkavat vähetä. Kun vielä tulevat muutamat myöhästyneet pitkämatkalaiset ystävät ja teollisuusyhdistykset, pääsee Sorvanen viimein omaan rauhaansa ja muistaa ukin. Vanhaa Mannea ei tosiaankaan ole näkynyt koko päivänä lähettyvillä, mutta kuitenkin hän tahtoisi juuri tänään jutella isänsä kanssa.

Sen vuoksi toimitusjohtaja jo jättää sähkösanomien kuittailun ja lähtee etsimään isäänsä rantatalosta. Siellä on kuitenkin ovi lukossa, mutta työvälineet ja jäljet pihassa osoittavat, ettei asukas voi olla kaukana. Hän kiertää koko talon, kulkee yliset ja tallin ja aitan, mutta kun Mannea ei näy missään, lähtee hän takaisin kotiinsa.

Kyllästyneenä ja väsyneenä hän menee työhuoneeseensa, jossa kuitenkin on turha yrittää tehdä mitään, kun pöytä ja hyllyt ovat uuden ja vieraan kaman peitossa. Sen vuoksi hän tyytyy seisomaan ikkunan ääressä ja katselemaan ulos, kun huomaa lahden pohjukasta, Mannen vanhan tervahaudan kohdalta nousevan taas ohutta sinistä savua ja hajoavan metsään. Silloin hän sieppaa hatun päähänsä ja lähtee ulos tavoittaakseen isän vanhan työn äärestä.

MANNE puhdisti jo päiviä aikaisemmin tervahautansa suppilomaisen pohjan ja kourun, latoi yhdessä Martin ja Juhanin kanssa ensin pohjalle tuohia ja runkopuut säteittäin haudan keskustasta ulospäin ja halkoi tervaskantoja päällimmäiseksi. Ja kun koko työ oli valmis, peittivät he kaiken märillä sammalilla ja turpeilla ja heikoimman näköisiin kohtiin kantoivat vahvistukseksi hiekkaa, ettei tuli pääsisi riistäytymään irti.

Muutamaan paikkaan jätettiin sytytysaukko, josta Manne nyt illan tullen sytyttää ties' kuinka monennen hautansa. Pojat ovat mukana ja Juhani on saanut Mannelta sellaisen lupauksen, että hän saa vuorollaan valvoa osan yötä, kun ukki on nukkumassa.

Kun puut saadaan sopivasti palamaan, kun savu alkaa pienistä rekistään kohoilla tarpeitten lävitse koko haudan ylle ja läheisten puiden oksien lomitse ylös taivaalle, alkaa Manne elää entisten vuosien aikaisissa asioissa, kuuntelee jälleen tuttua risahtelua turvepeitteen alta, hengittää tervettä pihkan savua ja ajattelee. Väliin hän nousee ja kiertää koko haudan, ja kun peitteeseen ilmestyy rako, josta tulenkieleke pyrkii esille, luo hän siihen uutta maata ja tukahduttaa karkulaisen. Olo täällä hiljaisessa ja rauhallisessa metsässä tuntuu nyt hyvältä ja riidattomalta, kun paha maailma omine aikeineen saa luvan pysytellä ulompana ja kun vahva tervassavu pitää hyttysetkin poissa.

Tulee sellainen herttainen kesäyön tunnelma, jonka tavoittaa vain harvoin. Ukki ja Martti istuvat vielä kivellä jutellen harvakseen, mutta Juhani, jonka vartiovuoron pitäisi alkaa vasta puolenyön jälkeen, on nukahtanut puun juurelle sadetakki vedettynä pään ylitse ja reppu pieluksena. Pojille tämä on uutta, mutta Manne on kokenut kaiken jo kymmenet kerrat senkin jälkeen, kun Lauri poikasena ollessaan piti hänelle seuraa samalla tavoin kuin pojanpojat nyt ja sitten aikansa unisia ja savuisia silmiään hieroskeltuaan torkahti tuon saman puun juurelle.

Ukin ja Martin välinen keskustelu on hetkeksi katkennut, ukki latailee piippuaan ja Martti vuoleksii puupalikkaa, kun metsästä talon puolelta kuuluu askelia. Ääni lakkaa kuulumasta ja Manne on juuri huutamaisillaan ja kysymäisillään, kuka hänen pientarillaan yöllä hiiviskelee, kun läheinen lepikko alkaa jälleen kahahdella ja Lauri Sorvanen ilmestyy haudan vierelle. Hän seisoo siinä hetken ja katsoo. Ukki istuu kivellään, ja Martti nousee odottaen jotakin uutta tämän harvinaisen vierailun vuoksi. Mutta isä hänen ihmeekseen hymyilee ja virkahtaa:

»Kah, sinäkin täällä!»

Kun ukki mitään sanomatta viittaa puun alla nukkuvaan pienempään poikaan, hiipii Lauri tämän luokse, kuuntelee alas kumartuen tämän hengitystä ja vetäisee sadetakkia paremmin suojaksi.

»Sinä olet taas ruvennut polttamaan tervaasi?» täytyy hänen sanoa isälleen jollakin tavalla aloittajaisiksi.

»No niin. Pitäähän minullakin jokin työmaa olla», toistaa ukki ne samat sanat, jotka Lauri on tänään kuullut jo toisenkin sanovan. »En minä osaa enää tällä iällä olla joutilaana ja vetelehtiä pitkin teitä.»

»Olisihan ehkä keksitty helpompaakin...»

»No eihän tämäkään rasita — kun on noita apulaisiakin! ‒ Olihan minulla siellä ylhäällä huolta niin kauan, kun nämä pojat olivat pieniä, mutta kun nämä siirtyivät metsän puolelle, tulin minä jäljestä», naurahtaa ukki.

Lauri Sorvanen miettii, miten voisi sanoa turhaksi ja tarpeettomaksi näitä ukin puuhia, mutta ei keksi sopivaa. Silloin ukki aloittaa aivan kuin aavistellen poikansa mietteet:

»Sinä ehkä pidät itseäsi jonkinlaisena uranuurtajana ja alkuun panijana täällä Luostanjoen teollisuudessa. Mutta kyllähän se olen minä! Jos tarkkaan ajatellaan, niin minähän täällä olen ensimmäinen teollisuusmies ja kaikki Hankaat ja Longat ja muut ovat vain tuon seurausta.»

Hän viittaa hautaansa ja hymyilee. Eikä Laurikaan vastustele, sillä tänä yönä hän on tullut juttelemaan isänsä kanssa sovinnossa. — Martti saa toisten jutellessa pilkotuksi palikkansa lastuiksi, nousee ja sanoo aamulla lähtevänsä varhain työhön ja sen vuoksi menee kotiin. He jäävät nyt kolmisin jäljelle, molemmat miehet ja puun juurella nukkuva poika.

»On oma viehätyksensä tällaisella tervahaudalla», toteaa Lauri. »Hyvin ovat jääneet mieleen täällä valvotut yöt.»

»Minulla on vähän ikävä tätä savua ollutkin», myöntää Manne. »Ja ratoksihan tämä sytytettiinkin. Oikeastaan poikain iloksi.»

He vaikenevat, kunnes Manne jatkaa arvellen.

»Ei niinkään paljon rahan vuoksi kuin...

»Niin, mihinkäs sinä aiot myydä tuon tervan?» kysyy Lauri.

»No osan ainakin Vahiselle ja osan kaupunkiin. Ja sysiä ostelee Taustan seppä. — Tehän taidatte takoakin kivihiilen voimalla.»

»Niin, mutta kai sysiäkin tarvitaan. Voidaanhan kysyä Orastolta...»

»En minä sen vuoksi», keskeyttää Manne. »Ainahan ne kaupaksi saa. — Olisin aikoinaan tehnyt viisaasti, jos minäkin olisin silloin — sinun poikasena ollessasi — hylännyt tämän haudan ja rakentanut tilalle Raskin uunin. Sen avulla olisi saanut tervaa jokaista kuutiota kohti viitisen litraa enemmän ja lisäksi raakatärpättiä lähes kymmenen litraa. Nyt tärpätti menee hukkaan.»

»Minä myönnän, että tässä on hyvä alku Luostanjoen kemialliselle teollisuudelle. Minäkin olen jo pitkän aikaa ajatellut tärpättijuttua Kairakoskelle ja...»

»Olisihan vielä se Talvitien ja Oksalan hiiltolaitos... Jos olisin nuori mies, niin rakentaisin. Mutta nythän se on turha, kun en tarvitse sellaisia enkä vaunumenetelmiä. Riittää jo vähempikin.»

Huomaa kaikesta, että ukki on hyvin perehtynyt alaansa ja myöskin kaikessa hiljaisuudessa seurannut sen kehitystä. Ja hengessään Lauri Sorvanen antaakin isälleen täyden tunnustuksen.

Ukki huokaa jälleen:

»Sanoinhan, jotta poikien iloksi tämä oikeastaan on...»

Nyt Lauri pääsee jälleen mieleiseensä aiheeseen:

»On hyvä, kun pojat harrastavat jotakin. — Olen koettanut Martilta kysellä, mitä hän oikein suunnittelee, mutta hän ei ole kertonut mitään.»

»Sillä pojalla on kyllä tarkat suunnitelmansa!» kehaisee ukki.

»Millaiset?»

»Jaa — sinä et näy tietävänkään... Onkohan minun lupa puhua niistä?»

»Mitäs siinä sitten olisi? Minusta Martti voisi hyvin kertoa ja selittää...»

Lauri on jälleen loukkautunut poikansa umpimielisyydestä ja toivoo ukin paljastavan poikain hankkeet. Mutta taaskin hän pettyy, sillä ukki virkahtaa vain:

»Puhuitkos itse aikoinaan!»

Noh, siinä ollaan jälleen. Ja hänen on turha vihoitella siitä kun pojat toimivat selvän mallin mukaan. Näkyy kaikesta, että hänen on turha tavoitella käsiinsä niitä naruja, joista hoidellaan hänen perheensä ajatuksia ja puuhia. Ne ovat lujasti toisissa käsissä — mutta kenen? Ehkä Sallimuksen, Kohtalon taikka Sattuman tai mikä lieneekin sen näkymättömän nimi. Mutta hänelle tuntuu jo riittävän, kun pitää lujasti käsissään nekin narut, joilla ohjaillaan tämän kulmakunnan työtä.

Hänen ajatuksensa keskeyttää ukki sanomalla:

»Sinähän täytit tänään vuosiakin. Olisin tullut toki onnittelemaan, mutta kun siellä oli semmoiset markkinat, läksin takaisin ja arvelin, jotta kyllähän tässä tavataan.» Hän ojentaa kätensä pojalleen: »Onneksi olkoon sinulle! Ja kuulemma olet tullut neuvokseksi. — Niin noh, ethän sinä vielä mikään vanha ole...»

Lauri kiittää ja sanoo:

»Juhlapäivän kunniaksi ajattelin tässä ehdottaa, että isä voisi muuttaa takaisin sinne ylös asumaan. Vai tahdotko, että rakennetaan vielä suurempi talo?»

»Voisihan sinne muuttaakin... Mutta kun täällä omalla puolella ovat kaikki työt. Siellä ylhäällä ei ole mitään tekemistä eikä siellä voi työvaatteissa kuljeskellakaan.»

»Anna vuokralle koko tämä tila», ehdottaa Lauri.

»Olenhan sitä ajatellutkin. — Mutta mitäs minä sitten teen? Millä minä aikani kulutan?»

»Nooh, sinähän olet jo niin vanha mies, että voit levätäkin!» virkahtaa Lauri hymyillen.

Mutta Manne kiepahtaa pystyyn, lyö lapion lappeella tiukasti tulenkielekettä, joka yrittää karata haudasta, aivan kuin läimähyttäisi laiskuutta korvalle, polkee vielä turpeen tiukalle ja virkkaa sitten pojalleen:

»Sehän nyt on perhana, jotta minä vanha...!»

Ja kun Lauri hymyilee yhä, pitää Mannen taas oikaista poikaansa.

»Vastahan minä keväällä käännyin seitsemälle kahdeksatta. Ja sitä sinä pidät vanhana, poika!»

Lauri yrittää lohdutella loukkautunutta ukkoa ja sanoo:

»Mutta minä täytän tänään viisikymmentä ja huomaan vanhenevani koko ajan.»

»Jaa sinä! Se onkin eri asia. Minä olen kahdeksankymmenen vanhana nuorempi kuin sinä kuudenkymmenen, meillä onkin pieni ero. Ja täytyyhän täällä maailmassa sentään olla luokkarajat miehen ja miehen välillä.»

Manne on sillä tuulella taas, että on turha ärsytellä enempää. Sen vuoksi Lauri kääntyykin kysymään uudestaan:

»Mitäs sinä ajattelet siitä muutosta?»

Ukki ottaa piipun käteensä, kopistaa sen tuhkat kenkänsä kantapäähän, tunkee piipun taskuunsa, kohottaa sitten toisella kädellään hattunsa reunaa ja raapii etusormella harmaata korvallistaan ennen kuin vastaa:

»Voisihan sitä ajatella...»

Ja pitkän tovin kuluttua jälleen:

»Mutta vain sillä ehdolla, jotta minun ei tarvitse siellä olla joutilaana pihamiehenä. Eikä saa sitten säikkyä, jos minä kävelen näissä tervahynttyissä vuorineuvoksen terassilla. Sillä pelleilemään minä en rupea...»

Poika vakuuttaa, ettei vuorineuvoksen terassi ole koskaan säikkynyt työtä eikä työvaatteita, keskustelee vielä pitkään isänsä kanssa ja lähtee viimein. Kääntyessään lepikkoon hän kysyy ukilta:

»Olisikohan parasta herättää Juhani ja viedä kotiin nukkumaan?»

»Anna olla», vastaa ukki. »Poika suuttuu sinulle, jos menet herättelemään.»

Tuollaista se on! ajattelee Lauri Sorvanen. Häntä peloitellaan jo sillä, että pojat suuttuvat, jos sotkeudutaan heidän asioihinsa. Sen vuoksi kai täytyy opetella taipumaan — jos ei muuten, niin huumorin tajusta — nähdäkseen ja kokeakseen ne kaikki muutkin asiat, joiden vuoksi perhe uhkaa suuttua.

Mutta hän on hyväntuulinen lähtiessään kotiin. Tuntuu siltä, että hän on viimeinkin saamassa aikaan kunnollisen sovun ukin kanssa. Ja kaikki muu taitaa johtuakin oikeastaan juuri siitä. Siispä hän aikoo sietää paljon ja ehkä juuri sen vuoksi kärsii senkin tavarain sekamelskan ja kukkain tuoksun kuin yrttitarhassa, kun menee omaan huoneeseensa ja kurkistaa huomisen päivän työlistaa.

Mutta työlista on kadonnut johonkin, sillä täällä on koko päivän oltu kuin majatalossa. Hän ärtyy jälleen ja hänen on kerta kaikkiaan mahdoton mennä nukkumaankaan, ennen kuin tietää, mitä asioita ja missä järjestyksessä huomenna on hoidettava. Mutta paperiaan etsiessään hän löytää viimeisimpien sähkösanomien päältä kirjekuoren, jonka Orasto on siihen jättänyt ja jonka kulmaan on punaisella merkitty »Erittäin kiire!» Sorvanen ottaa veitsen ja viiltää kuoren auki.

Jahah, se onkin sama luettelo, jota he ovat odottaneet ja pelänneet jo kauan. Orasto on siinä verrannut toisiinsa laskevaa myyntiä, tuotantoa ja liikaa henkilökuntaa — eli toisin sanoen on tehnyt luettelon siitä, kuinka paljon eri tehtaitten pitäisi lähettää henkilökuntaa pois työstä leivättömäksi, jotta pysyttäisiin tasapainossa.

Vuorineuvos Sorvasen otsa synkistyy ja hän ajattelee happamesti, että tämä on nyt juhlien katkerampaa puolta koko päivän kestäneen teeskentelyn ja valehtelun jälkeen! Hän on jo tarttumaisillaan puhelimeen ja soittamaisillaan Orastolle, mutta huomaakin sitten, että on jo aamuyö. Hän heittelee pöydältä joutavaa tavaraa pois, löytää paperia ja etsii kynäänsä päästäkseen viimeinkin työn alkuun. Mutta kynäkin on joutunut omille teilleen. Ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa kotelostaan päivällä saatu kultakynä ja kirjoittaa numeroita muistiin sikäli kuin niitä löytää:

 Ei-ammattimiehiä siirretään talveksi pohjoisten väylien
 tukkityömaille (hakatkoot vaikka halkoja).........50 kpl.

 Samaten ei-ammattimiehiä tilapäisesti Kairakosken pato
 rakennukselle..........................................15 kpl.

Mutta tämähän on aivan liian pientä ja surkeata, kun on taattava ainakin kolmensadan ihmisen toimeentulo! — Ja sitä paitsi tuo uusi kynä on aivan liian terävä ja roiskii mustetta ympäri. Niin, ja lisäksi on jotakin pirua siinäkin, että hänen pitää kultakynällä kirjoittaa leivättömien luetteloa...!

Vuorineuvos Sorvanen on suuttuvinaan liian terävään kynään, panee sen koteloonsa, kolauttaa pöytälaatikkoon ja aloittaa jälleen alusta. Jo löytyy paperien joukosta oikeakin kynä, ja miettiessään hän muistaa Soikosken ja samalla myöskin Martin sanat, että 'mitäs siitä mietit — sen kuin alat rakentaa!' — Helppo sanoa, kun ei ole pääomaa parempaankaan...

Mutta silloin hän muistaa erään asian: ennen kuin Soikoskea voidaan rakentaa, täytyy sinne aivan ensihätään saada Longalta asti neljä kilometriä pitkä kunnollinen autotie, jotta edes rakennustarvikkeet saataisiin paikalle. — No siinähän se nyt on! Jokaikinen mies, jolla pysyy kädessään kirves, lapio taikka pora, siirretään tietöihin. Tosin ei tiekään sinänsä tuota mitään, vaan kuluttaa vain — mutta joskushan se on rakennettava kuitenkin ennen kuin mitään muuta voidaan tehdä. Ratkaisu on löytynyt...

Hän innostuu laskemaan ja tyytyväisenä saamistaan suurista numeroista jatkaa muistilistaansa pienemmillä tilapäistöillä. Mutta kun vastapainoksi täytyy laskea selluloosan myyntinumeroita, tulee pahantuulen aalto uudestaan, ja niin alkavat häntä kiusata pöydillä kaapilla ja ikkunalla olevat kukat lemullaan ja tekevät pään kipeäksi. Hän laskee edelleen, mutta keskeyttää sen toivottomana, syyttää kaikesta noita 'haisevia rehuja' ja avaa viimein ikkunan. Istuutuessaan jälleen paikoilleen hän ajattelee:

'Tulevat tänne ilvehtimään kukkapuskineen ja luulevat, etten minä enää muista entisiä... Kunnan ukotkin — olisivat vieneet kukkansa vaikka sairaalaan, niin se olisi ollut rehellisempää ja olisivat saaneet jonkun ihmisen tosiaan iloiseksi. — Mutta tervahaudalla käyminen äsken virkisti. Sieltä näkyy nousevan savu vieläkin. Ja nyt onkin Juhani vartiossa tähän aikaan... Onkohan ukki uskaltanut jättää pojan yksin vai valvooko hänkin mukana? Kunpa saisikin jättää tämän kaiken joskus ja levätä vähän aikaa...! Ei, peijakas, nyt minä en enää jaksa nuuskia tätä puutarhaa, vaan lähden takaisin rannalle! On niin mukava kuunnella tulen ritinää ja katsella savukiehkuroita. — Minäpä menen Juhanin seuraksi!’

Hän nousee ja sulkee parhaillaan ikkunaa lähteäkseen tervahaudalle ja omaan pieneen vapauteen, kun ovelle ilmestyy unisen näköisenä ja kirkasvärisessä aamutakissaan vuorineuvoksetar, ihmettelee, että 'yhäkö sinä ihailet noita lahjojasi' ja vaatii miestään nukkumaan, sillä kello on jo kaksi.

Vuorineuvos silmää taivaalle ja huomaa, että päivä alkaa tosiaan jo kajastaa.

JOSKUS paria kuukautta myöhemmin Martti Sorvanen katsoo asialliseksi ilmoittaa aikeistaan isälleen, menee konttorille tämän huoneeseen, seisoo kirjoituspöydän ääressä ja sanoo:

»Nyt alkavat asiat olla siinä jamassa, jotta minä tarvitsen rahaa opiskelua varten.»

Isä kirjoittaa tahallisen hitaasti jonkin paperin alle, soittaa sihteerinsä hakemaan kirjelmän pois, kiertää täytekynän kiinni ja viimein kohottaa katseensa:

»Joko minä lopultakin saan tietää, mitä aikomuksia sinulla on?»

»No jo. Minä matkustan Saksaan.»

»Saksaan?» katsoo isä yllätettynä. »Ja mitä sinä aiot opiskella?»

»Vuori-insinööriksi.»

»Vuori...?»

»Niin. Vai epäiletkö sitä?»

»Ee-hen!» naurahtaa isä lyhyesti. »Meidän perheessä ei näy olevan lupa epäillä mitään. — Mutta en vain tullut ajatelleeksi tällaista mahdollisuutta.»

»Niin, katsos», alkaa poika esitelmöidä. »Sinähän olet mulle tyrkyttänyt sitä puunjalostusta. Ja minä olen kerta kaikkiaan sanonut, että niihin aikoihin, kun minä pääsen valmiiksi, se alkaa olla jo vanhentuvaa muotia. Mutta vuoriteollisuushan meillä Suomessa on melkein olematonta, jos nyt ei ota huomioon niitä harvoja paikkoja, joissa ne ovat hiukan tonkineet. Ja lisäksi vielä iljetään väittää, ettei se muka kannata... En vielä nyt tunne tosiasioita tarkoin, mutta kuitenkin uskallan väittää, että tuo iankaikkinen laulu Suomen maaperän köyhyydestä on saanut alkunsa vain runebergiläisestä köyhyydenpalvonnasta. Eikä kukaan ole uskaltanut eikä viitsinyt ruveta todistamaan, että vuoriteollisuus-asiantuntija Runeberg oli valehtelija. — Ajattelehan, mitä kaikkea tälläkin hetkellä kaivetaan lännessä Ruotsissa ja mitä ryssätkin ovat vahingossa saaneet esille itäpuolella! Kuinka me suomalaiset tässä suurten kaivosten keskellä voisimme olla niin sinisen köyhiä? — Ei, se on vain yritteliäisyyden puutetta...»

»Ja pääoman...» keskeyttää isä.

»Mitä hiton tekemistä pääomalla on sen kanssa!» virkahtaa Martti. »Joka tapauksessa meillä ehkä piankin syntyy uutta työtä vuoriteollisuudessa.»

»Mutta jospa ei sittenkään synny?» väittää isä.

»Ajattelitko sinä tuolla tavoin silloin, kun tulit tänne Hankaalle laskutikkuinesi ja porinesi?»

»En», vastaa isä. »Laskelmat eivät voineet pettää.»

»Niinpä ne eivät petä nytkään. — Katsos, en minä viitsi ruveta mihinkään sellaiseen työhön, jossa pitää kopioida ja noudatella kaikkien edeltäjiensä kaavoja ja tapoja ja kokemuksia ja kiistellä loppumattomasti niin sanotuista 'koetelluista menetelmistä'. Kaikki meidän nykyiset alamme ovat juuri sellaisia ja niinpä puunjalostusalallakin on paljon nykyisiä ja uusia Orastoja, jotka kyllä saavat rouhituiksi ne pölkyt, joita tämä 'köyhä' maa kasvattaa. Ei, minä tahdon sellaiseen työhön, ettei tarvitse apinoida ketään. Ja sen vuoksi menenkin maan alle.»

Ja lyhyen tauon jälkeen hän kysyy:

»Niin, kuinkasta se on niiden rahojen laita...?»

Isä nousee:

»Hyvä on! Sinä tunnut olevan selvillä omasta työmaastasi. En nyt tahtonutkaan kiistellä vastaan, vaan ainoastaan tutkia vaikuttimiasi ja päätöstäsi. — Ne tuntuvat hyviltä ja varmoilta, niin että kyllä sinä selviät. — Ja rahat tietenkin hankin sinulle mielihyvin.»

Hetkistä myöhemmin isä ja poika lähtevät konttorista puistikon halki kotiansa kohti ja molemmat puhuvat innokkaasti.

Ja ihmiset, jotka tästä päivästä lähtien näkevät heidät kaksi entistä useammin yhdessä, sanovat, että vuorineuvos muuttuu joka päivä yhä poikamaisemmaksi:

»Katsokaa nyt! Ihanhan hän on kuin oman poikansa vanhempi veli!»

III

KEHITYKSESSÄ EI OLE SAUMOJA

IHMISET VAIHTUVAT

Insinööri Orastolla on edessään kartta, jonka hän eilen illalla sattumalta löysi Hankaan konttorista ja ystävänsä Vesalan vastaväitteistä huolimatta pisti salkkuunsa ja toi kotiinsa. Tuo kartta on oikeastaan liikuttava, sillä se esittää Luostanjoen yläjuoksua ennen kuin sivilisaatio tunkeutui tänne ja pilasi vanhojen ihmisten mielipahaksi Jumalan luomat hyvät maisemat sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Kartan on vapaussodan jälkeen nuoren itsenäisyysajan ensimmäisessä voimantunnossa piirtänyt silloin vielä tuntematon mies, dipl.ins. Lauri Sorvanen, jolla ei vielä siihen aikaan ollut juuri muuta tietoa tästä laajasta työmaasta kuin omat ennakkoluulottomat käsitykset niin sanotusta vanhan ja uuden välisestä sekasotkusta, hyvä sisu ja verraton työtarmo.

Orasto ihastuu Sorvasen piirtämään karttaan, päättää kehystää sen ja asettaa oman konttorinsa seinälle. Mutta sitä ennen hän kuitenkin ottaa kopiopaperin ja piirtää kartan kontuurit laittaakseen myöhemmin itselleen toisen kartan, joka kuvailee Luostanjoen teollisuusseutua nykyhetkellä. Tuo uusi karttahan ei — herra paratkoon — tule koskaan niin valmiiksi, että sen voisi asettaa lasin alle kehyksiinsä. Sillä melkein joka päivähän siihen pitää merkitä jotakin uutta — ellei suurempaa, niin ainakin jokin talo tai tieosuus.

Mutta joka tapauksessa tämän vanhan kartan pohjalle hän alkaa piirrellä muuttuneen Luostanlaakson kuvaa voidakseen sitten huvikseen vertailla, mitä on ehditty saada aikaan ripeällä työllä seitsemässätoista vuodessa. Hiisvesi tulee kartan yläosaan sellaisena kuin se oli ennen ja on vielä tänäänkin, mutta hänen täytyy tehdä melkoinen työ hahmotellessaan joen muuttuneita rantaviivoja. Tällä tavoin oman iltateensä jälkeen tyytyväisenä piirrellessään, tupakoidessaan ja vihellellessään — kun molemmat tenavat ovat viimeisen vastustamisen jälkeen jo lähteneet nukkumaan ja kun rouva-tohtori istuu viereisessä nojatuolissa sylissään uusin ulkolainen lääkäriromaani — hän joutuu tahtomattaan kajoamaan tämän kasvavan tehdasyhdyskunnan julkiseen ja yksityiseenkin elämään. Hän asettaa kynänsä kärjen mäelle voimalaitoksen luoteispuolelle, jossa ovat Sorvasen yksityisasunto, Hankaan konttori ja niin sanottu 'insinöörihotelli'. Ja oman itsensä kanssa hän keskustelee seuraavaan tapaan:

'Kairakoskella ja Longallakin on asukkaita enemmän kuin muualla, mutta Hangas jää varmasti keskuspaikaksi, ja on vain ajan kysymys, milloin Hangas ja Taustan kylä kasvavat yhteen. Eikähän täällä enää asuta Luojan selän takana missään, kun jo kuudessa tunnissa päästään pikajunassa Helsinkiin. Muuten tässä Luostanjoen radassa toistuu sama kuin aikoinaan Suojärven radassakin: ensin sitä ei saada valmiiksi millään, mutta kun ilmeinen pakko antaa sitten asialle vauhtia, tuleekin uudesta radasta kaikkien rautatieherrain yllätykseksi mitä kannattavin yritys! Sehän osaltaan todistaa vain sitä, ettei rautatielaitoksen käytettävänä ole tarpeellista liikemiesvaistoa...’

’Ja hyvin on menty eteenpäin, ei sovi moittia. Hiisveden kunta on hyötynyt tehtaista ansiottomasti, kun on saanut itselleen näin paljon uusia veronmaksajia, mutta ei ole tarvinnut niiden vuoksi lisätä köyhäinhoitoaan niin kuin joka vuosi ennen tehtaita. Minusta on turhaa, että tuemme ukkojen puuhia liian kauan. On päästävä itsenäisiksi niin pian kuin mahdollista, vaikkapa kauppalaksi — ja siihen kai Sorvanen kaikesta päättäen pyrkiikin, vaikka ei puhukaan.’

’Ja paikkakunnan isännät ovat menestyneet. Sen jälkeen, kun sulfaattitehdas valmistui ja saha alkoi pyöriä, ovat he myyneet vanhenevat ja sinistymistä uhkaavat metsänsä ja ajaneet ne joko Lukinsalmelle, Kairakoskelle tai Longalle. Puut ovat olleet hyvissä, hinnoissa ja saamillaan rahoilla ovat ukkelit maksaneet kaikki vanhat velkansa, maalanneet talonsa, ojitelleet soitaan, rakentaneet uusia kivinavetoita, ostaneet maanviljelyskoneita ja saaneet sellaisen itse luottamuksen ja edistyshalun, että jo siistivät partansakin ja liittyvät tarkastusyhdistykseen.’

’Ja entäs renkimiehet, jotka vielä toistakymmentä vuotta sitten niistivät nokkansa etusormen ja peukalon välissä ja pyyhkäisivät ne puhtaiksi lapikkaan varteen! Heidän palkkansa ovat nousseet, sillä työtä on tarjolla muuallakin kuin tunkiolla. Nyt eivät kotikutoiset vaatteet enää kelpaa, vaan niiden tilalle on jo hankittu tehdasvalmisteiset puvut, jalkaan patiinit ja kaiken ylle sadetakki, jonka kaulus on niskasta pystyssä niinkuin filmisankarien kuvilla. Ja lauantai-iltaisin miehet seisovat maantien varrella odotellen linja-autoja, nousevat niihin ja ajavat kaupunkiin elokuviin ja niiden jälkeen vielä poikkeavat tyttölapsen kanssa ravintolaan ennen kotimatkaa.’

’Mutta eipä silti, kyllähän tänne saattaa kaupungista jo tullakin! Kun iltapimeällä ajaa tännepäin, niin jo kaukaa näkyvät pitkät valorivit ja oman valokehänsä keskellä kohoaa Kairakosken piippu. — Minäpä annankin laittaa valonheittimet valaisemaan pimeän aikaan tehtaan seiniä ja piippua. Siitähän tulee kuin työn ja kaiken pyrkimyksen vertauskuva.’

'Muuten kun puhutaan näistä Luostanjoen nähtävyyksistä, niin uskallanpa pistää vetoon kolme konjakkipulloa limonaadilasia vastaan, että Sorvanen hautoo itsekseen jo faneeritehdastakin. Eilen se ukko puhui minulle niin enteellisesti niistä uusista kokeista, joita on tehty lehtipuun käytöstä selluloosan raaka-aineena — ja samaten eräistä uusista kokeista puusokerin valmistamiseksi. Minä en yhtään epäile, etteikö Sorvanen anna noille keksinnöille niiden oikeata merkitystä ja joskus tulevaisuudessa hän varmasti esittää pitkät laskelmansa ja sanoo omalle hallintoneuvostolle: 'Nyt, hyvät herrat, on tullut taas aika, että me rakennamme sokeritehtaan ja pidämme huolen siitä, että Suomen mummoilla on tästä lähtien hillopurkeissaan halpaa makeutta!'’

’Ja toinen yhtä kursailematon tyyppi on Vahinen. Nyt sillä on jo lähes kymmenkunta autoa kuluttamassa maantietä Longan ja kaupungin välillä ja parhaillaan miettii, uskaltaisiko avata niin pitkän linjan kuin täältä Helsinkiin. Ja Vahisen lapset ovat pirteitä eläviä, niin että isä jää pian jälkeen. Ja Irma on kaunis nainen, tyylikäs tyttölapsi, joka vanhoissa oloissa olisi saanut jäädä ruohottumaan käyttämättömänä voimana ja olisi päässyt vain jonkun pienviljelijän muijaksi. Mutta nyt...’

Päästyään mietelmissään tähän asti insinööri Orasto kohottaa päätään ja virkahtaa rouvalleen:

»Tahka kävi päivällä luonani. Kun hän on ollut jo kolme vuotta lepäämässä liikemiehenä Taustassa, oli siitä seurauksena, että hän juuri ylittänyt painossaan sata kiloa. Sen vuoksi hän pyrki takaisin yhtiön töihin ja sanoi, jotta lepääminen saa jo loppua, muuten tulee sydänhalvaus. Minä takasin hänelle kiireitä niin paljon, jotta tästä lähtien hän laihtuu kilon viikossa.»

»Mies parka. Sen jälkeen kuin Tahka erosi työstä, on hänessä ollut senkin seitsemänkymmentä eri luulotautia syövästä mahahaavaan asti — vaikka mies vain paisuu! Mutta kai hän nyt sitten tervehtyy. Oletko muuten kuullut, että Irma Vahinen on jo tullut kotiin Helsingistä?»

»Juuri ajattelin häntä.»

»Sinäkin...! Tiedätkö tuoreimman uutisen? Noh, Sorvanen oli jokin aika sitten lehdissä ilmoittanut paikkaa omalle sihteerilleen. Hakijoita oli paljon, ne oli siilattu ja parhaat pyydetty tänne suorittamaan koetta. Niiden joukossa oli myöskin Irma. Hän tuli Sorvasen ovelle, niiasi nätisti ja sanoi tulleensa sedälle pikakirjuriksi. Sorvanen taputteli kummityttöään toisella kädellään poskelle ja toisella viittasi eteiseen, jossa ne parhaat odottelivat, että paikka on jo täytetty... Irma on lahjakas tyttö.»

Orasto siirtyy kartallaan ylöspäin ja ulkomuistista merkitsee kaikki Kairakoskella viime aikoina tapahtuneet muutokset. Pari kertaa hän avaa suunsa sanoakseen jotakin ja hillitsee itsensä, mutta lopulta ei malta olla virkkamatta:

»Jos jaksat olla vaiti, niin minäkin kerron uutisen.»

»Koskeeko se Vahisen Irmaa ja...?» kysyy rouva Orasto äskeisen ajatuksensa jatkoksi.

»Ei, vaan meitäkin. — Yhtiöissä tulee pieniä uudestijärjestelyjä — tai oikeammin vain nimityksiä. Sorvanen kuiskasi minulle tänään etukäteen kaiken. Nimittäin: Sorvanen itse tulee tästä lähtien toimimaan eräänlaisena ylijohtajana ja valvomaan edelleen molemmat yhtiöt. Hangas-yhtiön toimitusjohtajaksi nimitetään Vesala, ja hänen työmaanaan ovat Hankaan ja Soikosken voimalaitokset. Kairakoski-yhtiön toimitusjohtajaksi tulen minä ja hoidan Lukinsalmen, Kairakosken ja Longan tehtaat — ja tietysti nekin uudet, joita lähiaikoina alkaa kasvaa.»

»No niinhän on kaikki ollut käytännössä jo tähänkin asti.»

»Ei aivan, sillä mehän olemme Vesalan kanssa olleet vain jonkinlaisia teknillisiä johtajia.»

Puhelin soi, ja Orasto vastaa siihen. Langan toisessa päässä on Aholan isäntä, joka omalla erikoisella tavallaan puhuu rehevästi:

»Vielähän teitillä valvotaan, vaikka luulin sinun jo menneen pehkuihin. Ei suinkaan sun rouvasi ole enää jalkeilla?»

»Onhan toki! Tahtooko setä puhelimeen?»

»No kuulehan nyt, kun tuo minun sydämeni on ryppyillyt jo eilisillasta lähtien ja päivällä se pani minut jo kemmertelemään kuin koiranpenikan, huiputti päästä ja teki niin ilkeää, että arvelin hengen lähtevän. Mun emantoni oli jo soittamassa sinun rouvallesi, mutta minä sanoin, että annahan olla. Minulla on ollut aina niin huono usko tauteihin. Mutta nyt se taas iltarupeamalla heitti minut hervottomaksi ja vaivaa yhä...»

»Jos setä odottaa hiukan, niin minä käsken Paulan puhelimeen», virkahtaa väliin Orasto ja päästää rouvansa istumaan.

Ahola tuntuu selittävän tohtorille saman alusta lähtien ja paljon lisääkin ja kysyy lopuksi:

»Että sen vuoksihan minä vain soitinkin, kun emantoni käski ja uhkaili, niettä minkäslajisia rohtoja tässä oikein uskaltaa nieleksiä. Nuo naiset kun tyrkyttävät minulle kaiken maailman tipat mikstuurasta yskänrohtoon asti, mutta minä olen sanonut, etten huoli ennen kuin soitan tohtorille.»

»Kyllä taitaa olla parasta, kun minä tulen sinne paikan päälle katsomaan», arvelee rouva Orasto.

»No eihän nyt toki yöllä. — Taikka jos minä pistän oriin aisoihin ja ajan itte sinne Vilhonhoviin?»

»Ei tule kysymykseenkään, että te lähdette sairaana! Mieheni tuo minut autolla sinne.»

Rouva Orasto lähtee sairaskäynnille Aholan isännän luokse ja Orastokin on mukana. Perillä tulee ilmi, ettei tapaus olekaan aivan viaton, sillä Aholan emäntä kertoo isännän olleen kaksi kertaa tajuttomuuden partaalla, niin että tyttären koetellessa sydäntä valtimo oli heikko. Mutta saatuaan kamferia isäntä virkistyi jälleen ja kiven kovaan kielsi soittamasta lääkäriä sanoen pelkäävänsä tohtoreita ja tauteja:

»Kipiäksihän tässä vanha mies tulee vähemmälläkin!»

Mutta nyt, kun uusi kohtaus oli taas lähellä, aikoi tytär soittaa, mutta Ahola ottikin torven tytön kädestä ja selitti itse asiansa.

Rouva Orasto ei näytä olevan tyytyväinen Aholan sydämeen, antaa sen vuoksi pistoksen ja määrää muut lääkkeet ja hoidon. Mutta apteekkeja ei ole lähempänä kuin kaupungissa taikka Hiisveden kirkolla.

»Kaiken muun te olette muistaneet, pojat», sanoo Ahola. »Mutta apteekki on vielä jäänyt saamatta. Ei sen puolesta, jotta olisin sitä tarvinnut tähänkään asti, mutta kun tuo minun emantoni tykkää niin turkasesti olla kipiä ja nieleskellä tippoja sokerin kanssa. Niettä jos Sorvanen ja sinä ja Vesala muistaisitte sen apteekinkin ihan vain paikkakunnan kunnian puolesta...»

»Nyt on parempi, että isäntä makaa hiljaa, ei nouse ylös eikä puhu mitään. Minä hankin ne lääkkeet heti ja...»

»Ei suinkaan rouva tarkoita, jotta tämä on kuolemaksi? Minä kun olen aina ollut sitä mieltä, jotta näin vanhassa ihmisessä tauti tulee ja meneekin saman tien kuin vaivaisen onni. Vaikka ilkeätä tämä tekee. — Mihin se Ilmari meni? Minulla olisi niin paljon puhumista...»

»Mutta nyt ei saa puhua», toistaa tohtori Orasto.

»Jahah, no sitten minun laitani on jo huonosti», arvaa Ahola. »Ja jos huonosti on, niin silloinhan minun onkin puhuttava asiani selviksi ennen lähtöä.» Kun insinööri Orasto ilmestyy kynnykselle, jatkaa hän taas tälle: »Nuo naiset taitavat pelätä minun puolestani. Istuhan tuohon, niin minä sanon sulle jotakin.»

Hän on vähän aikaa vaiti ja hengittää rauhattomasti, mutta aloit taa taas:

»Vaikka maatuuhan se tervaskantokin joskus... Enkä minäkään ole pitänyt itseäni kuolemattomana. Siltä varalta, etten sitten aikanaan kuoleman tullessa ehtisi jutella sinulle, pitää se kai tehdä hyvissä ajoin.»

»Taikka jos setä kuuntelee ja minä juttelen?» ehdottaa Orasto pitääkseen hänet vaiti.

»Eipäs, kun toisinpäin. Katsos, Ilmari, minua on aina kiusannut muuan asia. Ja nyt minä sen sanon. — Kun te tulitte tänne Hankaalle seitsemäntoista vuotta sitten, saitte te pojat — Sorvasen Lauri, sinä ja Vesala — luultavasti sen käsityksen, että tuo Ahola on yhtä homeinen mies kuin muutkin tässä pitäjässä. Ja kerran olinkin jo niin kärmeentynyt, jotta läksin valittelumatkalle Sorvasen luokse. Mutta silloin minä huomasin, jotta ehei, pojat, tässähän onkin nyt kysymys koko Luostanlaakson tulevaisuudesta ja leivästä ja nuo poikaset ovat ottaneet urkokseen viedä tämän kulmakunnan eteenpäin vaikka käsipuolesta riiputtamalla. Sillä hetkellä minä selvitin itselleni, että meidän täytyy toimia yksissä voimin, ja siitä lähtien on niin tehtykin. Jos nuo toiset ukot — homehtuneet ja takkuiset kantturat — ovat tehneet kiusaa jos jonkinlaista, niin ne ovat sen tehneet typeryyttään ja niille pitää antaa anteeksi.»

Ahola on vaiti niin kauan kuin tohtori Orasto istuu jälleen vieressä, koettaa valtimoa, katsoo kelloa ja totisena pudistaa ukolle päätään, kun ei saa tätä tottelemaan. Mutta sitten Ahola jatkaa taas:

»Tällä Luostanlaaksolla on nyt edessään laaja työ ja varma ja selvä jokapäiväinen leipä. Ja on varma, jotta siitä tulee vielä yksi tämän maan varakkaimpia ja ahkerimpia seutuja. — Ja ketä siitä kaikesta pitää kiittää: muutamia harvoja miehiä, jotka ovat sisukkaasti suorittaneet suuren raivaustyön ja jo nyt näkevät tulokset. Ja tuo raivaustyö on ollut laajaa, kun on pitänyt siivota ihmisten ajatuksiakin. Ja hyvä tästä kaikesta tulee, kunhan jatketaan loppuun asti.

»Minä en tarkoita, että kaikki pitäisi saada niin helpoksi ja mukavaksi, jotta puupuukolla vuoltaisiin kultaa ja elettäisiin silkissä ja purppurassa. Ei, vaan kaikki on hyvin silloin, kun on riittävästi työtä. Työn mukana tulee kaikki muukin. Ja jos työtä taas ei ole — niinkuin usein aikaisemmin — niin silloin tulevat köyhyys ja huonot tavat ja kaikki pahat.»

Ahola yrittää saada kiinni kadonnutta ajatuksenpätkää ja jatkaa sitten:

»Ja teille taas ei ole ollut sen kiitollisempaa sarkaa kuin tämän joen varsi. Täällä näkyvät uurastuksen jäljet niin helposti. En tiedä, onko vielä kukaan muistanut sanoa kiittävää sanaa tästä kaikesta, mutta Aholan isanto sanoo sen nyt sinulle ja sanoo myöskin Sorvaselle ja Vesalalle ja Tahkalle, kun ensi kerran tapaa. Ja meidän kylän omista miehistä on paljon tehnyt Vahinen, mutta muut ovat pysyneetkin vain lautamiehinä sivusta katselemassa.

»Niin jotta kun jatkatte vain tähän tapaan, niin vanhana miehenä huomaatte, mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Ja kun olette juurtuneet tänne, niin pysykää täällä älkääkä jättäkö mitään vieraisiin käsiin. Eivät ne tätä ymmärrä, kun eivät ole olleet alusta lähtien mukana. Mutta sitten jo Luostanlaakso kelpaakin malliksi muille, ja jos joku itkee tätä Suomenmaan pienuutta ja surkeutta ja kaiken vaikeutta, niin silloin on helppo osoittaa kartalla tätä kultaista maankolkkaa ja sanoa: 'Älkää te naukuko omaa surkeuttanne! Tuon suuren joen partahalla on kahdessa vuosikymmenessä näytetty se ihme, että köyhä ja syrjäinen korpimaa muuttuu uurastuksen avulla parhaimmaksi ja vauraimmaksi työn keskukseksi!' Siinä on testamentti jokaiselle, joka ei enää usko itseensäkään, vaan alkaa itkeä omaa surkeuttaan.»

Ahola innostuu itsekin, alkaa hengästyä ja puristaa sydänalaansa. Mutta lääkäri tulee ja rauhoittaa häntä, asettaa kädet kiltisti peitteelle, istahtaa vuoteen jalkopäähän ja vilkaisee mieheensä. Ilmari Orasto lähtee toiseen huoneeseen ja jättää rouvansa sairaan luokse. Mutta Ahola on jo huomannut kaiken tarkoituksen ja sanoo:

»Älkää väheksykö vanhan miehen sanoja, rouva. — Ei, älkäähän keskeyttäkö, vaan antakaa ukon puhua! Jos minä osaisin selittää kaiken sillä tavalla kuin ajattelen, niin se ihan panisi itkemään, sillä se on suurta. — Ajatelkaahan itse, millaista täällä oli ennen, niin sinisen köyhää, että aina tunsi itsensä pieneksi ja vihaiseksi. Ja mitäs on nyt, sen te tiedätte itsekin.»

Rouva Orasto taivuttaa päätään myöntymykseksi, mutta ei vastaa.

»Mihin Ilmari meni? — Kuulehan vielä yksi asia: minulla on kolme lasta, joista vanhin rupiaa pitämään tätä taloutta pystyssä minun jälkeeni, toinen poika on mestarina sinun tehtaallasi ja tyttö — tuo jonka äsken näit — on sinun konttorissasi. Vanhin poika kyllä pitää talon pystyssä vanhan mallin mukaan. Mutta jos nuo toiset kaksi, jotka ovat tästä lähteneet omalle tielleen, alkavat näyttää meltoutumisen merkkejä taikka jos niihin tarttuu nykyajan huonoja ajatuksia, niin lyö niitä korvalle! — Sano suoraan, että Aholan isanto lupasi ennen kuolemaansa, jotta korvalle saa livahuttaa, jos eivät kestä. — Lupaatko sen?»

»Varmasti lupaan», myöntää Orasto ja hymyilee sisäisesti isällisten sanojen liikuttavuudesta huolimatta.

»Hyvä on, minä uskon sinuun!» virkahtaa Ahola ja vaikenee.

Hän näyttää nukahtavan, Orasto ja tohtori siirtyvät toiseen huoneeseen, emäntä pyyhkii kosteita silmäkulmiaan ja virkahtaa hiljakseen vieraille, että taitaa jo tulla isännän lähtö, kun se tuommoisia juttelee. Aholan tytär, joka on konekirjurina Kairakosken konttorissa ja viimeisten sanojen aikana seisonut ovella ja kuullut kaiken, punastuu ja katsoo epävarmana Orastoon ja lähtee sanattomana pois.

Viimein hurisee pihassa auto, jolla Orasto on lähettänyt oman kuljettajansa hakemaan apteekista lääkkeet. Nyt molemmat Orastot nousevat siihen ja lähtevät kotiin. Keskustelu ei luista, sillä Aholan ajatukset ovat tehneet heidät jollakin tavalla hartaiksi, ja Orasto on vielä pitkän aikaa kuulevinaan korvissaan viimeiset sanat. ’Minä uskon sinuun!'

Vielä seuraavana päivänä käy tohtori Orasto sairaan luona ja määrää tämän pysyttelemään edelleen levossa, vaikka kohtaukset eivät olekaan enää uusiutuneet. Mutta kahden päivän kuluttua saapuu tieto, että Aholan isäntä on yrittänyt nousta työhönsä, on ottanut hevosvaljaat ja lähtenyt valjastamaan orittaan ajaakseen kuntakokoukseen, mutta levoton hevonen on temmeltänyt sen verran, että sairas mies on siinä rasittunut ja saanut uuden kohtauksen.

Tuntia myöhemmin hän kuolee vuoteessaan, ja vierellä olevat kuulevat hänen viimeisinä sanoinaan:

»Maatuuhan tervaskantokin kerran...»

AHOLAN KUOLTUA toimii Pellontaus kaikkialla siellä, missä tarvitaan vanhempaa ja vakavampaa miestä. Mutta siellä taas, missä kysytään nuorekkuutta ja ripeyttä niin kuin suojeluskunnassa ja urheiluseurassa, joutuu entistä enemmän olemaan mukana Vahinen. Hän olisi hyvinkin halusta vaikka kaikkialla, mutta hänellä on yksi paha vika: on niin sanomattoman vähän aikaa yhteisiin harrastuksiin.

Juuri ajan niukkuutta Vahinen ajatteli kaikkein enimmän jo silloin, kun haaveili tytärtään eräänlaiseksi liikkeittensä kirjanpitäjäksi, niin että hän itse vapautuisi varsinaisesta numeropuolesta. Irma Vahinen, josta on vuosien kuluessa ja yhtä rinnan Sorvasen poikien kanssa kasvaessaan tullut kaunis ja älykäs nuori nainen, meni isänsä evästämänä ja hyvästä halusta Helsinkiin ja palasi sieltä aikanaan takaisin. Ja isä otti hänet vastaan kuin kaikkein hartaimmin toivomansa ihmisen ja vain itsekseen manaili sitä, ettei hänen vanhin lapsensa ollut poika, joten hän olisi saanut työlleen kunnollisen jatkajan. Nythän molemmat pojat ovat vielä siksi nuoria, etteivät siihen pysty ja ovat parhaillaan vasta koulussa. Ja kun Irma taas on nainen, ei koskaan voi aavistaa, kuinka kauan hän pysyy kotipuolella ennen kuin joku vie hänet.

Mutta Vahiselle tuleekin paha pettymys heti alkuunsa, sillä kotiin tultuaan Irma Vahinen kuulee vuorineuvoksen tarvitsevan yksityissihteeriä, menee heti seuraavana aamuna varhain kummisetänsä luokse ja saa paikan, sillä Sorvanenhan tuntee Irman varsin hyvin ja on kaikin puolin tyytyväinen ratkaisuun. Näin siis Vahinen jää ilman toivomaansa kirjanpitäjää ja kassaneitiä ja saa hoitaa liikkeensä edelleenkin yksin.

Irma ei puhu asiasta kotonaan mitään, mutta kun Vahinen kuulee tyttären uusista hankkeista, syntyy heidän välillään pieni ja riitaa hipova keskustelu, jossa tytär eräällä tavalla perii isästään voiton niinkuin viime aikoina näyttää tulleen Hankaalla tavalla isien ja lasten välisessä periaatteiden selvittelyssä.

»Olisit sinä sen verran voinut puhua asiasta minulle», virkahtaa Vahinen hyväntahtoisesti moitiskellen, »olisit voinut sanoa sen verran, etten olisi turhaan luottanut apuusi. Nyt, kun et kerran itse pysy minun liikkeessäni, saat hankkia sijaisen tänne. Minulla ei ole aikaa etsiä niitä.»

»Hyvä on!» ihastuu tytär ja menee hieromaan olkapäätänsä isän olkapäätä vasten aivan kuin kehräilevä kissa. »Minä hankin tänne erään hyvän sielun, joka tulee varmasti, jos maksat siedettävän palkan.»

»Onko hän mies?»

»On.»

»Ahaa!» viheltää Vahinen. »Luuletko, etten minä tiedä sinun aikeitasi! Tarkoituksesi on saada tänne joku kullannuppu, joka sitten aikanaan korjaa sinut taikka sinä hänet. — Ei vedä kiinni! Minä en ota miehiä, sillä sinulla ei ole mitään kiirettä naimisiin. Ja kun omat pojat kasvavat, niin minun pitää kumminkin ajaa vieraat miehet hiivattiin ja järjestää paikat kotiväelle. — Voisit muuten kertoa minulle, minkä vuoksi teit tämän tempauksen ja menit Sorvasen luokse.»

»Kuulehan, isä Vahinen», vastaa tyttö vakavana. »Minunkin tarkoitukseni on päästä maailmassa eteenpäin. Olenpa kuullut, että sinäkin aikoinasi käytit kaikki tilaisuudet hyväksesi. — Miksi en minä saisi pyrkiä vieraan palvelukseen, jos siellä on paremmat mahdollisuudet kehittyä?»

»Tietysti saat mennä, enhän sitä kielläkään. Mutta minua vain suututtaa, kun en saa mistään ketään...»

»Noo, koetetaan miettiä yhdessä!» houkuttelee tytär isäänsä paremmalle tuulelle. Ja hetkisen kuluttua hän jo ehdottaakin: »Mutta jospa Tahkan Erkki tulisi!»

Tahkan poikakin on juuri päässyt kauppakorkeakoulusta ja Vahinen tuntee hänet tietysti hyvin. Vaikka Vahinen ei ensin tahdokaan miesväkeä, miettii hän asiaa ja tekee sopimuksen nuoren Tahkan kanssa. Tällä tavoin jatkuu Vahisen ja Tahkan perheen yhteinen liiketoiminta, vaikka isä Tahka juuri äskettäin menikin takaisin entiseen ammattiinsa rakennusmestarina. Ja tällä tavoin Irma Vahinen jää vuorineuvos Sorvasen sihteeriksi, vaikka esimiehen ja sihteerin suhde onkin aivan poikkeuksellinen sikäli, ettei Sorvanen sano häntä koskaan muuksi kuin Irmaksi ja sihteeri taas vuorineuvosta vain sedäksi.

Mutta huomaamatta tapahtuu eräs toinenkin muutos: sitä mukaa kuin vanhempi polvi alkaa muuttua iäkkäitten ihmisten kirjoihin, nousee yhä enemmän esille myöskin nuorempi, joka onneksi ei ole vieras Luostalle. Tästä on seurauksena, että se työ, joka heidän on aikanaan otettava hoitoonsa kokonaan, on heille läheisempi ja kohottavampi kuin ventovieraalle, sillä he ovat nähneet ja tunteneet sen jo lapsesta saakka.

NUORET

Jonkinlaisesta sanattomasta sopimuksesta odottaa se nuorten keskeisin piiri, johon kuuluvat Irma Vahinen, Tahkan Erkki ja Sorvasen toinen poika Juhani, itseoikeutetuksi henkiseksi johtajakseen Martti Sorvasta, että tämä heti valmistuttuaan saapuisi Hankaalle ja antaisi oman lisänsä kaikkiin niihin harrastuksiin, jotka ovat suojeluskuntatyön, urheilukilpailujen, retkien ja tilapäisten tanssihippojen välillä. Ja työn, yleisen yritteliäisyyden ja yksityisenkin toiminnan- ja vaihtelunhalun aiheuttamat seuraukset ovat niin suuret, etteivät monet vanhemmat ihmiset voi välttää salaista ja tyytyväistä hymyhän huomatessaan sen päivänselvän eron, joka on kahden vuosikymmenen takaisella ja nykyisellä hengellä. Entinen 'mitästuollaista-joutavaa'-ajattelu on muuttunut yleiseksi pohdinnaksi: 'mitäs-vielä-keksittäisiin'.

Ja varmaa on, että jos vanhemmat ihmiset huolehtivat ja pitävät tasapainossaan ja omassa vauhdissaan jokapäiväisen työn, niin nuoret taas omassa piirissään suunnittelevat ja ohjailevat kaiken sen muun, mikä on jokapäiväisen leivän ulkopuolella. Ja Martti Sorvanen, joka sitten aikanaan ilmestyykin takaisin kotiinsa, näyttää kuin vahingossa joutuvan yhdistämään noita molempia, vaikka hänellä onkin alussa vain passiivisen sivusta katsojan virka niin työssä kuin leikissäkin.

Sorvasen perheessä on kieltämättä suuri tapaus se, kun Martti ilmestyy eräänä päivänä ensin kotiin ja sitten astelee suoraryhtisenä ja varmakatseisena konttorille ja ilmoittautuu isälleen asiallisesti kuin komennukselta, mutta heittäytyy sitten nojatuoliin ja vastailee sieltä hyvillään olevan isän kysymyksiin omat käsityksensä kaikesta nykyisestä ja tulevastakin. Mutta hänen siirtyessään taas itse asiaan ja kysyessään vuorineuvokselta omaa tulevaa vakanssiaan Luostan konsernin työmailla ei tämä osaa vastata pojan mielestä tarpeeksi suoraan, vaan selittelee jotakin epämääräistä, miten kaikki uusia suunnitelmia ja töitä toistaiseksi jarruttaa pula, joka ei missään paikassa salli työlle sen täyttä vauhtia.

»Mutta kunhan tästä tilanteesta selvitään — ja siihen kai ei mene enää kauan — on meidän ensimmäinen työmme rakentaa Soikoski ja suunnitella lisäteollisuutta, etupäässä kemiallista, ja sen vuoksi...»

»Sen suunnittelu kai kuuluu Juhanille, jos hänestä kerran paisuu kemisti?»

Ja isä jatkaa:

»Vaikka ei päästäkään rakentamaan itse laitoksia, on hyvä jo etukäteen suunnitella niiden paikat. Jos ottaisit hiukan tarkastellaksesi ja...»

Mutta pojalla on vastaus valmiina:

»Tokkopa tuossa on niin suurta päänvaivaa. Myönnäthän, että ukki on Luostan ensimmäisiä teollisuusmiehiä ja tavallaan myöskin kemisti. Voithan siis kemialliset laitoksesi rakentaa muistomerkiksi ukin vanhan tervahaudan paikalle. — Mitä naurat? Mitä ihmeellistä siinä nyt on?»

Ja vuorineuvos selittää hyväntuulisena:

»Enhän minä naura. Minua vain hymyilyttää, kun sinusta tuntuu kaikki niin selvältä.»

»No eikö sitten saisi olla?» kysyy poika nyrpeän ja loukkautuneen näköisenä.

Kun hän hetken kuluttua taas lähtee, tulee ovessa vastaan Irma Vahinen kädessään nippu papereita vuorineuvokselle, ilmeisesti hämmästyy entisen leikkitoverinsa tuloa ja katsoo niin pitkään, ettei toinenkaan osaa muuta kuin kumartaa ja katsoa samalla tavalla eikä tässä tilapäisessä ujoudessaan muista ojentaa edes kättään. Niinpä he pitkän ja tunnustelevan katseen jälkeen astuvat vuorineuvoksen kynnyksen yli, toinen ulos ja toinen sisään.

Martti joutuu mukaan jonkinlaiseen työn tapaiseen, mutta kun on vailla omaa tiettyä tehtäväänsä, tuntee hän kaikesta huolimatta olevansa joutilaana ja irtaallaan aivan kuin omasta aitauksestaan karannut. Niinpä hän ei keksi juuri muuta kuin odottaa, istuu sen vuoksi osan päivää Hankaan konttorissa ja kyllästyttyään väittelemään nuorten neitosten kanssa lähtee Kairakosken konttoriin setä Oraston luokse tai katselemaan tehtaita. Ja kun tuo kierros on tehty, suostuu hän lopuksi vaikkapa oman äitinsä ajomieheksi tämän liikkuessa milloin missäkin Lukinsalmen ja Soikosken välillä. Mutta koko ajan hän tietää olevansa kuin varsa, joka ensi kerran valjastettuna tahtoisi oikaista heti suoraan portista ulos maantielle eikä suostu seisomaan hiljaa aisojensa välissä niin kauan kuin ajaja ohjaksia pidellen aprikoi, mihin suuntaan olisi lähdettävä.

Irman kanssa he kaksi joutuvat tapaamaan toisensa usein konttorissa vuorineuvoksen lähettyvillä, mutta näennäisesti kartellessaan toisaalta taas vaivihkaa seuraavat toisiaan. Ja jos katseet sattuvat sitten kohtaamaan, hymyilevät he aivan kuin liiankin selvästi lukisivat toistensa ajatukset ja nopeasti keksivät muuta puuhaa tai sanottavaa sivulle päin. Sitten eräänä päivänä, kun aulan suuri seinäkello lyö aamiaisajan alkaneen, tapaavat he vaatenaulakon luona, hymyilevät jälleen eivätkä keksi mitään niin arkista sanottavaa kuin tahtoisivat. Mutta heidän on nyt pakko tulla toimeen kahden, ja sen vuoksi sanoo portaita laskeutuessa Irma Vahinen:

»Muistatko niitä kivinäytteitäsi, sitä suurta rauniota, jonka lapsena keräsit rantatalon lähelle kalliopenkin viereen? Pikkupojat olisivat heitelleet kivesi kanavaan, mutta minä olen niitä varjellut ja...»

»Niinkö?» naurahtaa toinen. »Pitääkö minun ne heitellä nyt sinne. Vai tuletko auttamaan?»

»Kun oltiin pieniä, et sinä laskenut meitä tyttöjä, koko mäelle, vaan ajoit pois rauniosi luota.»

He alkavat muistella entisiä tappeluitaan ja eroavat sitten Vahisen kulmalla ja Martti kääntyy takaisin kotiinsa. Mutta illalla, kun he näennäisesti harhailevat omilla teillään, tapaavat he sattumalta kivipenkin lähellä, istuvat toinen sen toisella, toinen toisella reunalla ja vähitellen voittavat oudon vieroksumisensa.

»Minusta näyttää siltä, ettet sinä viihdy Hankaalla?» kysyy Irma epäsuorasti.

»Mistä sellaista päättelet?»

»Noh, kun näytät kerta kaikkiaan niin tyytymättömältä etkä ole koskaan toisten — tarkoitan entisten tappelutoverien kanssa...»

Martti naurahtaa, sillä oikeastaan hän on hyvinkin tyytyväinen, mutta virkahtaa kuin näyttääkseen suunnittelevan jotakin tärkeätä:

»Tuskinpa minä täällä kovin kauan viivyn. Ja sitä paitsi on hauskempi liikkua yksin — vaikkapa täällä.»

»Jos siis joku tahtoo sinut nähdä, niin pitää tulla etsimään metsästä?»

»Tule pois vain!» sanoo Martti iloisempana.

»Enhän minä nyt itseäni tarkoita», oikaisee tyttö.

»Mutta minäpä tarkoitan!»

Nyt heidän katseensa hipaisevat toistensa ohi kuin etsien vastausta johonkin. Sitten Irma pyyhkii havunneulasia pois penkin jäkäliltä ja Martti sotkee kepillään puolukanvarsia.

Irma nojaa taaksepäin kallioselustaa vasten ja katsoo silmät kapeina ja sinisinä rakosina järvelle, jossa käy samanlaiset virit kuin hänen katseessaankin. Sitten katse siirtyy rannemmaksi, jossa Mannen entisen venevalkaman kohdalla on tasainen kivireunus pensaineen ja puistikkokäytävineen. Ja vanha rantatalo on purettu, niin että vain sen kiviportaat ovat jäljellä keskellä ruohokenttää kuin jonkinlaisena muistomerkkinä entisestä talosta.

»Muistatko vielä isoisäsi talon?» kysyy Irma.

»Johan nyt toki! Sehän oli jäljellä vielä silloin, kun pääsin ylioppilaaksi. — Omenapuut näyttävät jääneen villeiksi.»

»Mutta ukkisi hoitaa niitä kuitenkin.»

Irman tekisi mieli jatkaa vielä jotakin vanhan katoavaisuudesta, mutta huomaa sen tuiki sovinnaiseksi. Samassa hän näkee edessään maassa jotakin ja huudahtaa:

»Katso! Kuollut lintu!»

Martti nousee, katsoo ja virkkaa:

»Tosiaan. Se on kai lentänyt hämärässä johdinta vasten ja taittanut niskansa.»

He katsovat ylös: heidän päittensä yläpuolella kulkee kaksi—neljä—kuusi paksua ja tummaa voimavaltimoa jonnekin kauas ja aivan takana on rautapylväs.

»Mihin se haudataan?» kysyy Irma.

»Tuonne!» osoittaa toinen ruohikolla seisovaa nelikulmaista kivipylvästä, jonka yhdellä sivulla ovat sammaloituneet kirjaimet MS.

He siirtyvät alemmaksi ja mitään sanomatta ottaa Martti kaksi puunpalasta, kaivaa niillä nurmikkoon kuopan, asettaa kuolleen linnun siihen, peittää hiekalla ja selkäänsä oikaistessaan huokaisee:

»Kas niin!»

Ja nuori nainen taittaa ojan pengermältä angervon ja asettaa sen pystyyn haudalle. Sitten he siirtyvät takaisin paadelle, tyttö antaa kätensä sivellä pitkin penkkiä, niin että jäkälät kutittavat pehmeätä kämmenpohjaa, ja sanoo siirtääkseen ajatukset pois linnun peijaisista:

»Muistatkos, kun tässä leikittiin ja pidettiin kiveä pöytänä? Juhani sekoitteli ainaisia vesiään ja sinä — niin, tuolla ovatkin sinun kivesi!» Nuori mies vilkaisee sinnepäin ja naurahtaa, mutta ei nouse edes tarkastamaan entisiä harrastuksiaan, vaan katsoo sitten viereensä jäkälille unohtunutta kättä ja kuulee Irman sanovan:

»Ja miten moni onkaan istunut tässä ennen meitä ja...?»

Jokin varoittaa Irmaa katkaisemaan lauseen ja odottamaan toisen jatkavan ainakin ajatuksissaan. Tuntuu siltä kuin kivi käden alla olisi vielä lämmin jonkun toisen nuoren käden kosketuksesta. — Niin, aivan samoin istui tässä parikymmentä vuotta sitten kaksi nuorta ihmistä etsimässä tulevalle elämälleen jonkinlaista yhteistä suuntaa, juuri samalla paikalla piti kättään yhtäläisesti elämää odottava, kaunis ja hiljaisesti hymyilevä nuori nainen aavistellen jotakin käännettä omalle kohdalleen. Ja juuri sinä hämäränä iltana tuo ratkaiseva tuli ja tavoitti, ja siitä illasta ja naisen käden pehmoisesta kosketuksesta lähtien voisi Irma, juuri hänen oma tyttärensä, laskea oman kehityksensä alkaneen.

Tuntuu melkein kuin aika pysähtyisi, sillä nytkin astelee harmaatukkainen vanhus järveä ja taivasta katsellen alas rinnettä metsän kupeella, niin että kanervikko kahisee jalkain alla ja saa nuoret siirtymään pois ja etsimään rauhallisempaa paikkaa. Mutta jos äidit ja isät siirtyivät omaan rauhaansa Hankaan rannalle, saavat heidän lapsensa yhtä sukupolvea myöhemmin kulkea sieltä poispäin voidakseen olla kahden. Samalla kuin Manne ja Kaisa kävelevät ja siirtelevät pois tieltään polun ylle kasvaneita pihlajain oksia, ovat nuoret ja metsässä matkalla kohti lahden pohjukkaa ja vanhaa tervahautaa.

Saadakseen pitkän vaitiolon päättymään virkahtaa Martti auttaessaan Irmaa ojan yli:

»Muistatkos, kun muutamana syksynä oltiin täällä sieniä keräämässä? Sinä olit silloin vielä pieni tyttö, mutta me Juhanin kanssa isoja pojanjolppeja. Minä taisin olla jo kansakoulussa... Sinä et jaksanut hypätä tämän saman ojan poikki, vaan putosit sen keskelle istuallesi ja itkit, kun siniset pöksysi kastuivat. Kiljuit vietävästi meitä riisumaan ne ja pistämään oksalle kuivamaan.»

»Riisuitkos?» kysyy Irma hymyillen.

»Miten voit kuvitella, että minä isona koulupoikana alentuisin kuivaamaan tyttöjen housuja! Juhani olisi kertonut sen toisille pojille ja minulle olisi tullut loputon häpeä.»

Nyt he ovat tavoittamassa entiset yhteiset muistonsa ja Irma on juuri sanomaisillaan, että 'muistatkos, miten itsellesi kävi uimarannassa' — kun läheltä kuuluu jälleen askeleita, jotka saavat Irman muuttamaan ajatuksensa: »Eih! Meidän pitääkin esiintyä arvokkaasti!»

He kulkevat hetken sanattomina, kun Martti äkkiä pysähtyy ja sanoo:

»Täällä on niin tylsää! — Lähdetkö mukaan?»

»Minne?»

»Minne vain.»

Mutta katsahtaessaan pojan silmiin pudistaa Irma päätään hitaasti:

»Ei nyt — mutta joskus toiste.»

»Milloin?»

He sopivat sunnuntaista, mutta Irma lupaa puhua tarkemmin sitä ennen. Mutta ettei näyttäisi liian innokkaalta ei Irma ole muistavinaan koko asiaa, vaikka tapaakin kuitenkin sunnuntaina jo aamupäivällä Martin lähellä kalliopenkkiä.

»Mihin meidän piti mennä?» kysyy Martti heti valmiina seikkailuun ja miettii itsekseen, että se kai olisi tarpeeksi miehekästä jos saisi luvan ottaa isänsä auton ja veisi Irman ajelulle johonkin. Mutta Irma katsoo järvelle ja sanoo aivan kuin itsekseen:

»Tuolla on vene...»

Martti katsoo myöskin ja näkee rannassa ukin veneen:

»Mennään veneellä! — Mutta sinun tassusi voivat kastua. — Odotahan tässä, niin minä juoksen kotona!»

Ja kun hän lähtee mäkeä ylös, huutaa Irma hänen jälkeensä:

»Niin minäkin juoksen! — Mutta varaa nyt aikaa!»

Irmakin lähtee juoksujalkaa rinteen poikki kotiinsa valmistautuakseen oikealle retkelle ja Martti kiipeää ullakkokamariinsa vaihtamaan toisen puvun, sieppaa Juhanin repun ja sulloo sinne kaikenlaista tavaraa tulitikuista eväisiin asti, penkoo vielä hetkisen komerossa ja lähtee takaisin rantaan. Kun he tapaavat siellä toisensa, ovat he tyytyväisen näköisiä, sillä nyt on taas luvassa jotakin yhtä jännittävää kuin joskus lapsivuosina. Niin he lähtevät matkalle, soutavat ensin yli Luostanjärven sen itärannalle, nousevat maihin ja samoavat metsää etsien jotakin korkeata ja kaunista paikkaa. Viimein he pääsevät rinteelle, jossa on petäjikön lomassa siellä täällä kirkkaana värilaikkuna kellastunut koivu. Martti sytyttää kallionhalkeamaan nuotion, jonka ääressä he istuvat ja katselevat auringon kirkasta juovaa Luostanjärvellä ja kolmea tai neljää tukkilauttaa, jotka on kiinnitetty saarten rantaan Hiisvedellä ja näkyvät suoraan Kairakosken savupiipun kohdalta. Linja-autot vilahtelevat maantiellä Taustan kylän kohdalla ja rantavallin kupeeseen pysähtyy pieni ja turiseva moottorivene.

He istuvat vierekkäin nuotion kupeella, mutta eivät muista pitkiin aikoihin virkkaa mitään toisilleen. Irma on ottanut käteensä pitkän kanervanvarvun ja punoo siitä itselleen rannerengasta. Martti katkoo hitaasti koivun oksaa heitellen palasia tuleen ja painellen kenkänsä kärjellä sammalta, joka yrittää kyteä nuotion vieressä. On sanomattoman yhdentekevää, missä ovat aika ja ihmiset ja kaikki muukin. Irma nojaa taaksepäin kallioon, panee kätensä niskan taakse ja katselee suoraan yläpuolella kulkevia valkoisia pilviä, joiden reunat koko ajan kuin sulavat ilmaan sitä mukaa kuin tuuli niitä kuljettaa. Martti kääntyy nojaamaan kyynärpäillään sammaliin ja pienellä tikulla tikulla tekee kiusaa kovakuoriaiselle, joka kiipeää ruohoa pitkin. Joka kerran, kun se hyvillä mielin pääsee jo puoliväliin ja pysähtyi lehdon kantaan, tipauttaa Martti sen maahan ja itsekseen nauraa eläimen hölmistykselle ja sisukkaalle uudelle yritykselle.

»Kerro minulle jotakin», pyytää Irma melkein kuiskaten ja sulkee silmänsä odottaen.

»Oli kerran pikku tyttö», vastaa Martti laiskasti aikomattakaan jatkaa tuon enempää.

Kuluu pitkä tuokio, kun Irma jälleen avaa silmänsä ja näkee pilvet

»Siihenkö se kaikki loppui?»

»Ehei, lapsukaiseni. Siitä se vasta alkaa: Ja hänellä oli vaalea tukka ja siniset silmät ja...»

»Mistä sen tiedät?»

»Olen tuntenut hänet penskasta pitäen.»

»Jaa-ah», huokaa Irma. »Jospa oltaisiinkin penskoja! Olisi niin hauska leikkiä vielä.»

»Mikäs meitä estää?» kysyy Martti.

»Kyllä sinä sen tiedät! — Vaikka eipä silti, ei se niin hauskaa aina ollut, kun minä, tyttöriepu, sain leikkiä vain sellaisten isojen poikain kuin sinun, Juhanin ja Tahkan Erkin kanssa. Te varmasti häpesitte laahatessanne jäljessänne pikku tyttöä ja aina tarpeen tullen eksytitte minut ja...»

»... ja jätettiin huutamaan. Kerran sinut houkuteltiin eteisen katolle ja sitten otettiin tikapuut pois, ettet päässyt meidän jäljestämme. Kukahan lie lopuksi pelastanut.»

»Ilmankos äiti aina valitteli, etten minä osannut sellaisia tyttöjen harrastuksia kuin nuket ja muut, vaan unissanikin surisin ja tuuttasin kuin auto.»

»Olihan se aikaa», huokaa Martti. »Kunpa silloin olisin ymmärtänyt kaiken sen, minkä nyt. En olisi unohtanut ottaa sinua kaulasta kiinni ja — no niin...»

»Miks'et ottanut! Nyt se on myöhäistä.»

»Sitähän minä juuri kiroilen.»

He vaikenevat ja Irma sulkee silmänsä nähden vieläkin heijastuksen kirkkaasta taivaasta suljettujen luomiensa lävitse. Martin nuotio on sammumaisillaan, mutta hän ei viitsi nousta hakemaan uusia oksia, vaan sammuttaa entisetkin, niin että harmaassa tuhassa risahtelee jokin sammuva risu ja savu haihtuu kokonaan. Vaikka on syksy jo pitkällä, lämmittää aurinko herttaisesti ja panee ajattelemaan unta.

»Martti, jos sinä valvot, niin minä uskallan nukkua hetken.»

Martti siirtää reppunsa Irman pään alle ja istuu itse sammuneen nuotion äärellä ajatellen, piirrellen aikansa kuluksi oksalla viiruja tuhkaan ja katsoen välillä tyttöön. Tuuli suhisee niin rauhoittavasti, ettei tarvitsisi pitkääkään houkutusta, ennen kuin hänkin voisi nukkua. Mutta hän lupasi valvoa ja... Niin, tuossa on Irma aivan lähellä, jalat hiukan koukistuneina, niin että polventaive näkyy hameenhelman alta, povi kohoilee ja silmäluomet värähtelevät merkkinä siitä, ettei hän ole vielä unessa. — Mennäkö ja suudella noita hiukan avonaisia huulia, suudella hänet voimattomaksi ja löytää hänestä nainen? — Ei, sillä se rikkoisi heiltä kaiken vanhan ja vielä pahemmin sen tulevan ja vastaisen, jota he kumpikin odottavat!

»Ei vielä», ajattelee Martti tuhkaan tuijotellen ja todeten oman asiallisuutensa. »Tämä ei ole sitä varten. Mutta joskus, kun Irman katseesta näkyy, että hän on valmis...»

Viimein Irman luomet asettuvat hiljaa, niin että hän näkyy todellakin nukahtaneen. Hengitys on tasaista ja koko tytöstä huokuu kuin luottamusta omaan itseen ja kaikkeen muuhunkin. Voidakseen olla ajattelematta häntä naisena Martti nousee, hiipii puun juurelta hakemaan kiväärinsä ja lähtee rinnettä ylös. Hän menee vaaran toiselle kupeelle ja etsii Irmalle yllätyksen päivälliseksi.

Mutta kun hän pääsee korkeimmalle kohdalle, aukeaa siitä niin huikean avara näköala, että hänkin unohtaa pääasian ja istahtaa jäkälikölle. Täältä näkyy suoraan etelään, jossa Lonka kaikkine rakennuksineen on kuin tarjottimella edessä ja sen itäpuolella on keskellä metsää pieni lampi aivan kuin sininen silmä. Ja sen takanakin on metsää loputtomasti, niin että sitä vain paikoin halkoo Luostanjoen leveä, rauhallinen ja mutkitteleva uoma.

Hän ei tiedä itsekään, miten kauan aikaa kuluu kun kuulee takaansa jäkäliköllä pehmeätä sipsutusta ja arvaa Irman tulevan. Sen vuoksi hän ei käännä päätänsäkään, kun Irma joutuu hänen lähelleen, istuu hänen viereensä ja asettaa kätensä hänen polvelleen.

»Lupasit vartioida, mutta jätit minut yksin.»

Martti katsoo häntä silmiin ja hymyilee:

»Läksin pakoon, etten tuntisi niin suurta kiusausta suudella sinua nukkuessasi.»

»Poika kulta! Eihän meillä mitään kiusausta olekaan», sanoo Irma äidillisesti ja antaa koko kätensä.

»Mistä sinä sen tiedät?»

Mutta tyttö ei vastaa, vaan hymyilee vain. Näin kuluu taas kauan kun he istuvat äänettöminä ja ajatuksettominakin ja korkeintaan vain kuulevat puiden suhinan tuulessa. Vihdoin Martin silmä metsää katsellessa pysähtyy, tarkistuu ja käsi jo tavoittelee kuvetta, jonne kivääri jäi. Hän saa sen käteensä ja tukee kyynärpäätään polveensa:

»Älä säikähdä, minä ammun.»

Mutta juuri kun hän saa piipun kohoamaan ja näkee puun latvassa istuvan tumman linnun jyvän kohdalla, laskee Irma kätensä hänen kädelleen ja sanoo hiljaa:

»Anna olla, kun kaikki muukin on niin hyvää.»

Martti ei tunne mielipahaa laskiessaan kiväärin hitaasti alas ja siirtäessään sen kauemmaksi kalliolle. Olkoon rauhassa, kun Irmakin niin tahtoo. Hän katselee puun latvaan kauan ja molemmatkin katselevat, ja vihdoin nousee kookas lintu ilmaan ja lentää latvojen tasalla jonnekin kauemmaksi korpeen.

Sitä mukaa kuin aurinko siirtyy luodetta kohti, jäävät he rinteen varjoon ja tuntevat jo illan viileyden. Ei auta muu kuin nousta, kulkea vaaran laen poikki ja asettua jälleen sen toiselle puolelle. Äskeisen nuotionsa ohi he menevät pysähtymättä ja jatkavat matkaansa lähelle rantaa, mutta siellä huomaavat, että on turhan aikasta mennä kotiinkaan, sillä eihän heitä kukaan etsi eikä kaipaa oikeastaan ennen kuin huomisaamuna, kun arkinen kiire ja melu alkaa konttorin suuren seinäkellon lyödessä.

»Jäädään tänne yöksi?» ehdottaa Martti.

Mutta Irma pudistaa päätään:

»Mutta lapsi kulta, mehän vilustumme täällä, kun ei ole minkäänlaista suojaa. Tullaan toinen kerta pitemmälle matkalle johonkin vanhaan kalasaunaan tai sellaiseen.»

»Ensi lauantainako?»

»Niin.»

Hämärän tullen Martti työntää veneen vesille, purkaa reppunsa sivuremmeistä irti huovan ja käärii Irman takatuhdolle kuin kapaloon. Laineet yrittävät pärskiä vettä veneeseen, mutta hän kääntää sen toiseen suuntaan välttääkseen pahimman aallokon, sillä heillähän ei ole kiirettä. Irma katselee soutajaa ja ajattelee itsekseen, miten Martti, joka itse asiassa on hänelle niin kaukainen, on kuitenkin toisaalta niin läheinen — ja on ollut jo kauan. Tuossa hän on — ei enää poika, vaan mies. He ovat tienneet toisistaan kaiken jo kauan sitten, ovat vaistonneet sen sanoitta ja katseitta. Tämä hetki ja tulevaisuuskin on ollut heille kuin itsestään selvä. Ja sen vuoksi koko tämä päiväkin, heidän yhdessä olonsa, on ollut niin kiihkotonta, hyvää ja luottavaista. Ja minkä vuoksi se on ollut sellaista? — Kai siksi, että he ovat odottaneet toisiaan jo liian kauan voidakseen liialla kiirehtimisellä pilata ensimmäisen päivän tunnelman. Onkohan Martti pettynyt, että päivä on ollut juuri tällainen? Ja Irma ajattelee edelleen:

»Ei hän voi olla! — Niin, ja kaiken senkin vuoro tulee aikanaan, kunhan...»

Ja Irman on niin hyvä olla sen vuoksi, kun heillä kahdella on edessään vielä niin paljon.

Kun he viimein ehtivät vanhan Mannen rantaan, on jo pilkkosen pimeä ja niin myöhä, että vuorineuvoksen perhe vanhan tavan mukaan kokoontuu jo tähän aikaan iltateelle. Ranta on kostea, ja sen vuoksi Martti nostaa tytön syliinsä, kantaa hänet maihin ja laskee istumaan Mannen yksinäiselle porraskivelle. Ja kumpaiseltakaan ei jää huomaamatta tuon kaiken vertauskuvallisuus ja Irma luuleekin Martin harkiten tuoneen hänet siihen. Kun vene on maissa ja airot piilossa, tulee Martti ja kysyy:

»Kannanko minä sinut kotiisi asti?»

Irma purkaa huovan ympäriltään ja nousee.

»Nytkö sinä jo alat hemmotella! Mutta saattaa kyllä voit.» Ja lyhyen ja epäröivän äänettömyyden jälkeen hän jatkaa: »Ja meillä on ollut niin herttainen päivä, kun olemme olleet kilttejä.»

Ja kaiken kiitokseksi hän levittää kätensä, avaa sylinsä ja katsoo niin avoimesti, että he vaistoavat kaiken, ymmärtävät kaiken ja jäävät odottamaan sitä kaikkea, joka kuuluu heille.

Sitten he lähtevät rinnakkain astelemaan ahon poikki Irman kotia kohti.

Ja samaan aikaan, kun he saapuvat metsään ja kompastelevat pimeässä oksiin, istuutuu vuorineuvoksen perhe turhaan viimeistä jäsentään odoteltuaan pöytään ja vuorineuvos itse kysäisee:

»Missä Martti oikeastaan on? En ole nähnyt häntä kuin eilen illalla.»

»Martilla on jo omat seuransa!» virkahtaa vanha Kaisa, joka yhdessä Mannen kanssa on tullut omalta puoleltaan viettämään sunnuntai-iltaa.

»Miten niin?» kysyy vuorineuvoksetar.

»En tiedä, onko se seura aivan Martin vertaista», sanoo Kaisa halukkaana ja katsettaan kohottamatta kiertää lusikkaansa kupissa. »Tänä aamuna hän oli liikkeellä yhdessä Vahisen Irman kanssa, ja he taisivat mennä veneellä — ties vaikka pitkällekin.»

»Mikäs ihme tuo nyt on?» kysyy Pirkko-rouva yhtäkaikkisesti.

Mutta nyt innostuu Kaisa pitämään pojanpoikansa puolta niin, että hänen ja Pirkon välille syntyy hienoinen väittely jonkinlaisesta uudesta sukuylpeydestä. Vuorineuvos ja Manne, jotka keskenään jutellen eivät ole sitä kuunnelleet, vaikenevat ja seuraavat Kaisan halua nähdä omissa lapsenlapsissaan jonkinlaista paremmuutta. Silloin vuorineuvos siemaisee teekuppinsa tyhjäksi ja sanoo.

»Minä en siinä näe suuriakaan säätyeroja, sillä Martin isä on pientilallisen poika aivan kuin Irmankin isä. Ja varokaa huomauttelemasta tällaisista asioista Martille itselleen, muuten hän nauraa teille. Ja jos hänelle tällaisista puhutaankin, niin sen teen minä.»

Samassa astuu sisään Martti valoon tottumattomia silmiään siristellen. Äiti järjestää hänelle tilaa ja virkahtaa.

»Sinä näyt olleen pitkällä matkalla?»

»No matkalla kuitenkin, vaikka en pitkällä.»

»Olitko yksin?»

»En. Olipahan eräs tyttölapsi mukana», vastaa poika rehellisesti ja kysyy sitten vuorostaan: »Miksi perhe on niin juhlallisen näköinen? Jokainen tuijottaa pöytään. Mitäs teillä on vinossa?»

»Ei mitään, hyvä mies», vakuuttaa äiti.

Mutta isän nykäisystä hän kuitenkin epäilee, että jostakin on kiistelty.

»Tässä vain pengottiin Hankaan dynastian sukujuuria», leuhkaisee Juhani.

Isän sanomalehti kahahtaa ja hän katsoo tuimasti Juhaniin:

»Sinä olet viisastelematta!» Ja Martille hän virkahtaa aivan kuin ei olisi äsken kuullut mitään: »Niin, jaa... Sinä taisit tosiaan olla retkellä?»

Ja Pirkko-rouva katsoo poikaansa hyväksyen ja melkeinpä hellästi, sillä äitinä hän vaistoaa jotakin ajatonta ja ikuista siinä, jos nuo käsivarret ovat tänään pitäneet naista. Hän on perheen yläpuolella näkevinhän taas vuosien takaa elämän sinisen linnun ja hänelle kuuluu jälleen sen siipien hienoinen havina.

'ON MAAMME KÖYHÄ...'

Isä työskentelee kotona omassa huoneessaan, kun Martti astuu sisään ja kuulee isänsä lyhyen 'tjaan' merkkinä siitä, että tämä on huomannut poikansa tulon. Martti istuutuu ja odottaa, kunnes isä kohottaa päätään papereista.

»Jos sinulla on aikaa, niin minä puhuisin kanssasi omasta työstäni», sanoo poika.

»Puhu pois vain.»

Isä siirtää osan papereistaan pöydän reunalle, josta ne sitten huomenaamulla pistetään salkkuun. Ja niin alkaa Martti selittää kuin ulkomuistista:

»Minusta tuntuu siltä, ettei oleskeluni täällä oikein vastaa tarkoitustaan. Ihmisillä on varmasti se käsitys, että kun olen sinun poikasi, ei minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin kulkea kädet selän takana työmaalta toiselle ja vakoilla herrojen insinöörien ylösnousun aikoja, konttoristien yksityisharrastuksia ja työväen tupakkataukoja. Ja tuollainen kunnia ei minusta ole erikoisemman hauskaa.»

»Tahdotko siis pois?» jouduttaa isä asiaa.

»Niin, koko se aika, minkä kuljeskelen täällä, menee aivan hukkaan. Ja monet ammattiveljeni ajavat ohitseni sillä aikaa, kun minä laiskottelen.»

Isä näyttää tyytymättömältä ja puhaltaa paperinpölyä pois pöytälevyltä:

»Sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet täällä kuin muuallakin. Ja juuri parhaillaan tarvitsen apua, kun on suunniteltava uutta sivutuotantoa. Jos tämä onneton pula-aika menee joskus ohi alamme heti rakentaa ja panna käyntiin puunjalostukseen liittyvää kemiallista teollisuutta.»

»Mutta sehän ei ole minun alaani.»

»Minusta tuollainen töiden luokitteleminen ja jaotteleminen on turhaa. Minäkin olen alkuani sähkömies, mutta sitten jouduin tällaiseksi sekatyöläiseksi. Orasto on rakentaja ja joutui puunjalostajaksi. Ja vaikka sinä oletkin vuorimies, voit siitä huolimatta ruveta...»

»... hämmentämään suopaa ja pikeä! Ei kiitos. Mutta Juhanista tulee kemisti ja hän saa keittää tärpätit ja hajut.»

Isä on loukkautumaisillaan poikansa sanoista ja tekisikin sen varmasti, ellei tuntisi tämän sanavalmiutta. Niinpä hän sanoo:

»Minusta on pääasia se, mihin mies pystyy. Ja eri asia on sitten, onko hän juuri sillä alalla, jolle hän itse on pikku poikana havitellut.»

»Tuo on diletantismin suosimista. Yhtä hyvin voi jatsiorkesterin saksofoni leikkiä veturia, kun osaa sekin vinkua!»

Isä naurahtaa, mutta kysyy sitten ynseänä:

»No mihin sitten aiot lähteä?»

»En tiedä vielä. Päätin ensin kysyä sinun mielipidettäsi. Kai minä ensin matkustan etelään ja koetan päästä heilumaan kuokan varressa jossakin kaivoksessa.»

»Tee niinkuin haluat», sanoo isä ilmeisesti pettyneenä. »Minä vain toivoin, että voisimme tehdä työtä kaikki yhdessä: minä, sinä ja Juhani. Ja sen kyllä sanon, ettet sinä vieraista eloista löydä sellaista vapautta kuin täältä.»

»Vapautta en etsikään, sillä aion ammattimieheksi. Ja tiedemieheksi enkä liikemieheksi», julistaa Martti varmana.

»Siinä tapauksessa en sinua vastusta. Ja tiedänhän hyvin, että osaat harkita ja ajatella vakavasti.»

»Se näkyy olevan sukuvika, että ollaan liian totisia», virkahtaa Martti ja saa isänsä jälleen naurahtamaan.

Mutta sitten isä alkaa naputella kynällä pöytään ja otsa menee hienoihin kurttuihin.

'Nyt on jokin ratkaisu edessä', ajattelee Martti ja hymyilee. 'Jos asia on suuri, niin hän nousee pian harppimaan lattialla edes takaisin.’

Aikansa naputeltuaan ja sopivat sanat keksittyään hän nouseekin ja astuu pari kertaa pöydän ja kirjahyllyn väliä ennen kuin virkkaa hiukan neuvottomana:

»Tuosta vakavasti ajattelemisesta muistankin erään toisen asian Isohan se ei ole, mutta tulkoon nyt sanotuksi sekin. — Olen nimittäin kuullut, että sinä teet pitkiä kahdenkeskisiä retkiä Irman kanssa. Sanotaan, ettei kunnon tyttö lähde tuolla tavoin, ellei...»

»... ja tahdotko sinä väittää, ettei Irma ole kunnon tyttö! Miten hän sitten on sinun kummilapsesi ja sihteerisi?»

»Eijei! Älä nyt sotke! En minä sitä sanokaan. — Ylimalkaan puhun tästä asiasta vain sen vuoksi, kun kylän juorut alkavat pitää huolta...»

Nyt Martti kavahtaa pystyyn ja alkaa itsekin kävellä, pysähtyy isänsä kirjoituspöydän ääreen ja naputtaa rystysillään pöydän kanteen:

»Ja sano sinä Taustan akoille, että pitävät huolen omista asioistaan! Minä taas pidän huolen omistani. Ja Irma Vahinen myöskin omistaan.»

Isä on tulistumaisillaan, mutta hillitsee nopeasti itsensä sen vuoksi, että Martti voi nyt minä hetkenä tahansa kysyä: mistä ajasta lähtien on vuorineuvos Sorvanen ruvennut laukkaamaan Taustan akkojen asioilla? Sen vuoksi hän tuntee jonkinlaista noloutta ja koettaa miedontaa äskeisiä sanojaan:

»Ja viis' koko jutusta! Sitä paitsi Irma on pystyvä ja älykäs nainen ja minun oma mielipiteeni on se, että...»

Samassa soi puhelin. Lause katkeaa kesken hänen nostaessaan kuulotorven ja asettuessaan tuolissaan selkäkenoon. Martti on pysähtynyt nojaamaan hyllyyn, jossa isä säilyttää piirustuksia ja tärkeimpiä näytteitä. Hän katselee eräitä esineitä, ottaa sitten paperipinkan painona olevan kivenmukuran, kääntelee sitä ja yht’äkkiä suoristautuu ja siirtyy valon puolelle katsellen sitä kiinnostuneena. Hän ottaa vyöltään puukon, raapii sen kärjellä kiven pintaa, lyö hamaralla irti sirun sen kulmasta, kaivelee sitten liivinsä taskusta suurennuslasin ja katselee lohkeamaa. Isän puhelu on jo päättynyt, kun Martti astuu tämän kirjoituspöydän ääreen ja pitää kiveä kämmenellään:

»Kuule! Mikä tämä on?»

Sorvanen yrittää muistella, mutta pudistaa sitten päätään »Se on ollut jo kauan. Mistä lie joutunut tänne.»

»Onko tämä jostakin läheltä?»

»Kyllä kai. Ehkä olen ottanut sen mukaani rakennustyömaalta.»

»Tämähän on selvästi ruosteinen. Ja katsos nyt tuota pintaa, kun raapaisen sitä.»

Isä katsoo paljain silmin ja suurennuslasin lävitse ja toteaa lopuksi:

»Kiveä se näkyy olevan. Muuta en ymmärräkään.»

»Niinpä on. Kiveähän tämä on. Ja sähkön sinä tunnet myöskin ja propsit. — Mutta tässä onkin rautaa! Sanopa nyt, mistä olet tämän saanut!»

»Odotahan hiukan.»

Isä menee kaapille ja tuo sieltä toisen samanlaisen, mutta hiukan suuremman kiven. Sitäkin Martti katselee ihastuneena kuin pikku lapsi kirkasta lasipalloa, raaputtaa yhtäläisesti, hakkaa hamaralla ja lyö molempia kiviä vastakkain saadakseen ne halkeamaan. Ja samaan aikaan isä koettaa ajatella, mistä nuo ovat joutuneet hänen kaappiinsa. Viimein hänen muistiinsa tulee kaukainen kesäpäivä: hän itse istuu työssään — sisään tulee kaksi kiireistä miestä heillä on taskut täynnä kiviä — he selittävät löytäneensä ne hän lähettää myöhemmin jonkun ihmisen mukana näytteet Helsinkiin, mutta koskaan ei tule vastausta. Kun asiaan ei enää palattu, unohti hän sen vuoksi kaiken.

Mutta keitä ne kaksi miestä olivat? Isä nousee seisoalleen virkistääkseen muistiaan:

»Jos muistaisin itse miehet, niin silloin muistaisin loputkin. — Mutta liekö tuo nyt niin tärkeätä?»

»On se! Kuka ne toi?»

»Älähän nyt hätäile!»

Se kai tapahtui joskus voimalaitoksen rakentamisen alkuvaiheissa. Miehiä oli varmasti kaksi. Hän neuvoi heitä ostamaan paikan itselleen. Ja maa kuului varmasti Hitukalle, siis Taustan hoville. Nuo miehet olivat...

Mutta siihen muisti katkeaakin taas. Martti hoputtaa häntä kalkuttelemalla kiviä vastakkain, kurkistaa välillä kaappiin todetakseen, onko sinne unohdettu enemmänkin tällaisia aarteita, ja kun isä ei vain näytä pääsevän mukaan kärryille, lähtee Martti välillä pois ja juoksee omaan asuntoonsa. Kun hän viimein palaa sieltä, sanoo hän innostuneena:

»Näin pintapuolisestikin katsoen nämä eivät ole arvottomia. Mutta nyt on löydettävä näiden alkuperäinen paikka ja saatava toiset näytteet.»

Nyt isä muistaa jo niin paljon, että tuntee miehet, mutta ei muista heidän nimiään. Ainakin toinen heistä on tällä hetkellä Lukinsalmen palopäällikkönä.

Muuta ei tarvitakaan. Martti sujauttaa kivet taskuunsa ja on jo ovella menossa, kun kuulee vielä isänsä sanat:

»Soita Orastolle ja kysy häneltä.»

»Ei ole aikaa! — Saanko autosi?»

Mutta hän ei odota vastaustakaan, vaan kumauttaa oven kiinni. Isä näkee ikkunasta, miten hän juoksee pihan poikki autotallille ja hetken kuluttua ajaa portista maantielle.

Kivet taskussaan Martti ajaa hyvää vauhtia Lukinsalmelle ja etsii sieltä käsiinsä palopäällikköä aivan kuin parempikin lieska olisi irti. Kyselemällä hän joutuu viimein Kovasimen luokse ja tunteekin miehen vanhastaan. Tämähän on toinen niistä kahdesta hauskasta sedästä, jotka aikoinaan vuoleskelivat hänelle ja Juhanille kaarnalaivoja ja jousipyssyjä iltaisin ukin portailla istuessaan. Mutta kun Martti ei aluksi keksi muuta kuin näyttää kädessään kahta kivenpalasta, pudistelee Kovasin päätään eikä ymmärrä mitään. Mutta viimein Martti jo selittääkin:

»Minä löysin nämä isäni hyllystä, ja ukko sanoi, että te ja joku toinen mies veitte ne hänelle. Sanokaapas nyt sassiin, mistä nämä ovat kotoisin!»

Kovasin raapii korvallistaan ja alkaa muistella:

»Jaa, jotta minäkö...? No siitähän on jo niin tuhottoman kauan, jotta mikäs niitä kaikkia muistaa. Ainakin parikymmentä vuotta. Mutta se on kyllä ihan varmaa, jotta silloin oltiin yhdessä Lemisen kanssa ja vähän riideltiin ja taisi olla muutakin hauskaa... Ja silloin minä sanoin Lemiselle, jotta mitähän, jos...»

»No mistä te nämä löysitte?»

»Telavaarasta. Siellähän me juuri olimme, kun...»

»Missäs Leminen nyt on?»

»No sehän asuu vieläkin Telavaarassa, kun neuvos sanoi silloin, että olisi paras kysellä sitä maata omaksi. Ja Leminen ajatteli, jotta miksikäs se kyselemisestä paranee, vaan siinä on tehtävä oikein kaupatkin. Ja niin se tekikin ja minä olin toisena osamiehenä, vaikka Leminen nyt asuu siellä, kun...»

»Tiedättekö Lemisen asunnon?»

»No ihan tarkkaan!»

»Joutukaapas nopeasti autoon, niin lähdetään tapaamaan Lemistä. Puhutaan loput matkalla.»

Kovasimen on vaikea näin rutosti ymmärtää automatkan tarkoitusta, mutta paljoa hänen ei tarvitsekaan tietää, sillä nuori Sorvanen työntää hänet autoon taakse, istahtaa itse eteen eikä puhu mitään ennen kuin auto kääntyy Kairakosken leveälle asfalttitielle:

»Kertokaahan nyt lisää!»

»Sehän oli sillä tavalla, jotta neuvos käski meidän ostella sitä mäkeä Hitukalta. Hitukasta kun ei kukaan tykännyt. Me teimmekin valmiiksi koko kaupan tasan puoleksi kummankin kanssa. Leminen siellä nyt asuu, kun hän on työssä Kairakoskella. Minulle sieltä olisi liian pitkä matka. Ja siksi toisekseen: mitäs minä omalla talolla teen, poikamies.»

»Ja talo on siis teidän molempien?»

»Ei talo, vaan maa. Kunnon taloa siellä ei ollutkaan, mutta sitten Leminen rakennutti tämän oman talonsa sille yhteiselle maalle. Maksaisihan Leminen siitä talostaan vuokraa minulle, mutta minä sanoin, jotta mitäs saakurin vuokria siitä nyt kamujen kesken...»

Nyt Martti Sorvanen selittää edelleen:

»Minä näin kivet ensimmäisen kerran vasta äsken. Asia on sillä tavalla, että niissä on aika paljon rautaa. En voi sanoa, onko niin paljon, että kannattaa ruveta kaivamaan. Mutta juuri sitä varten mennäänkin nyt Telavaaraan, otetaan uudet näytteet ja minä vien ne Helsinkiin. Tullaan tänne toinen kerta oikein porien kanssa. — Mutta toistaiseksi on parasta olla koko asiasta vaiti. Ei puhuta kenellekään.»

»Ei Lemisellekään?»

»Tietysti hänelle. Otetaan hänet mukaan.»

»No milloinka sitten insinöörille sopisi uudestaan? Niiden porien kanssa?»

»Aivan lähipäivinä.»

»Ajattelin vain, jotta kun huomenna on sunnuntai, niin olisi sopivaa aikaakin», ehdottaa Kovasin omia töitään järjestellen.

»Kyllä siihen saadaan aikaa arkenakin. Jätetään muut työt sivuun», lohduttaa nuori Sorvanen.

Kovasin tuntee vaihtelun iloa. Mikäs tässä on ajellessa neuvoksen autossa, kun ajajana on nuori insinööri, ja hätäkö on kävellä Telavaaran kallioita vaikka keskellä kirkasta jumalan päivää, jos kaikki otetaan työn kannalta!

Jätettyään auton Kairakoskelle he kulkevat lopun matkaa jalkaisin ja tulevat Lemisen pienelle talolle. Kovasin ottaa sieltä olalleen lapion ja Leminen lekan, joka on kuljeskellut nurkkapielissä siitä lähtien, kun talon kivijalkaa lohkottiin. Lemisen tekisi mieli kysellä tarkemmin, mutta hän ei rohkene tehdä sitä uteliaasti. Ja vasta rinnettä noustessa saa Kovasin kuiskatuksi, että nyt mennään suoraa päätä kultaa kaivamaan.

Mutta sikäli kuin lähestytään Telavaaran kupeita, alkaa kumppanusten keskustelu vilkastua, ja Leminenkin jo rohkenee lausuilla olettamuksiaan:

»Se saattaa olla sillä lailla, jotta ei niissä kivissä mitään ole. Minä muistan vielä hyvin sen päivän — niinkuin eilisen — ja tuo Kovasin oli aika lailla hiprakassa. Ilmankos sille kaikki kimalteli kultana.»

»Ole vait! Sinä se niin sekaisin olit, jotta putelikin jäi kalliolle. Se onkin minua harmittanut tähän päivään asti.»

Kun Martti katsahtaa miehiin kysyvänä seuratessaan heidän kinasteluaan, yrittää Leminen selittää:

»Tuo Kovasin oli nuorempana hiukan väkeviin menevä. Nyt se taitaa vanhuuttaan jo viisastua.»

Kun he tulevat lähelle vaaran lakea, pysähtyy Sorvanen ja sanoo miehille:

»Me otamme nyt vain alustavat näytteet, sillä mitään kojeitahan minulla ei ole.» Hän avaa jonkin laatikon ja ottaa sieltä esille silinterin, jossa on lasikansi ja osoitin. »Tämäkin on vanhanaikainen koje, mutta koetellaanhan sitäkin.»

Sitten Martti lähtee edellä vaaran lakea pitkin, ja koje riippuu kädessä naruista. Leminen muistaa vanhasta Kuva-Raamatusta nähneensä samantapaisen kapistuksen, kun Sakarias temppelissä toimitteli asioitaan ennen mykäksi tulemistaan. Riiputtaen silinteriä Martti väliin pysähtyy ja pudistaa päätään tyytymättömänä. Viimein hän kysäisee:

»Eikö etelän pitäisi olla tuolla?»

»No se on jokseenkin suoraan Hankaan aseman kohdalla!» osoittaa Leminen. »Katsokaahan nyt, asemalla seisoo varmasti juna, kun savukin nousee.»

Lemisen täytyy olla oikeassa. Ja aseman paikka on helppo määrätä, sillä voimalaitoksen seinä näkyy kilometrien välimatkasta huolimatta selvästi ja siitä vasemmalla nousee valkea savupatsas.

Martti pysähtyy jälleen eikä ole laisinkaan tyytyväinen kojeeseensa, sanoopahan vain lomassa, miten »tuo kapistus on ihan tylsä». Miehet eivät ymmärrä mitään eivätkä kysykään, mutta seuraavat kuitenkin jännittyneinä, sillä ovathan hekin nyt asianosaisia. Kulkiessaan insinööri katselee irtokiviä ja kopauttelee niitä lekalla halkikin. Leminen, joka ei tiedä senkään vertaa kuin Kovasin, viittaa Martin selän takana otsaansa ja koputtaa sitä etusormellaan silmää iskien. Mutta Kovasin pahastuu, kun toinen tekee pilkkaa vakavasta asiasta, sysää Lemistä kylkeen ja taputtaa tyytyväisenä povitaskunsa kohtaa. Viimein Martti pysähtyy ja mutisee itsekseen:

»Rautaa tässä on, se on kyllä varma. Mutta magnetiittia tämä ei ole, sillä kompassi on jokseenkin rauhallinen. Permeabiliteetti on niin pieni, että löydön täytyy olla heikkomagneettinen. Ja koska tämä ei ole rautakarbonaattia eikä kuparikiisuakaan, ei jää jäljelle muita kuin hematiitti.»

Miehet kuuntelevat sivussa, mutta kun eivät tajua tuon taivaallista, ei Leminen malta olla kysäisemättä:

»Jotta onkos tämä mäki sitten raudasta, vai...?»

»Minä tässä juuri päättelen, että tässä kyllä on rautahohdetta. Mutta miten paljon, sitä en osaa sanoa. Otetaankin tästä ensimmäinen näyte.»

He alkavat luoda peitemaata ohuesta paikasta, sillä näin vähin voimin on vältettävä liikoja tonkimisia. Kovasin kaivaa kallion kohdalle jonkinlaisen ojan poikkisuuntaan, ja sitä mukaa kuin kallio paljastuu, heiluttelee Leminen lekaa ja lohkoo kalliosta irti palasia ja rouhetta. Martti kiertää sillä aikaa kauempana, mutta palaa takaisin ja alkaa huolellisesti koota talteen kaiken Lemisen lohkoman kiven tomunkin.

»Rautahohde on niin heikkomagneettinen malmi, ettei kompassi sitä juuri näytä. Sen vuoksi meidän täytyy ottaa useammasta paikasta näytteet kemiallista analyysiä varten.»

»No otetaan pois, mikähän siinä!» vakuuttelee Leminen ja heiluttaa lekaa, niin että vesi tippuu nenän päästä.

»Meidän jälkeemme tulevat tänne toiset miehet ja mittailevat kaiken sähkökojeilla. — No niin, siirrytäänpä nyt jo toiseen paikkaan!»

He kulkevat jonkin matkaa eteenpäin ja toistavat saman tempun. Nyt vuorostaan Leminen kaivaa ja Kovasin takoo piippu hampaissa kallion pintaa aivan kuin aikoisi maan keskipisteeseen.

»Jos joku vieras näkisi nämä meidän hankkeet, niin hupsuiksi luulisi», arvelee Leminen.

»Kukas sinua on viisaana pitänyt?» kysyy Kovasin.

»Kaiken pahinta on, että metsään tulee niin ruma jälki», arvelee insinööri.

»No sitä taas ei kannata surra. Meidän hovin maitahan tämä on!» rehentelee Leminen ja yrittää näyttää varakkaalta.

He siirtyvät edelleen. Vaaran pohjoispäässä insinöörin kompassi rauhoittuu jo kokonaan, he kääntyvät takaisin toista pitkin ja menevät Lemisen talolle. Näytteiden vieminen koskelle, vaikka Leminen onkin kolmantena auttamassa, ei ole helppoa. On jo myöhä, kun Martti viimein ehtii Hankaalle, tutkii vielä kotvan ja menee isänsä luokse, kun tämä on jo nukkumaan menossa.

»Tämä on hematiittia!» kertoo hän. »Mutta itse esiintymä täytyy tietysti ensin tutkia tarkoin ja...»

»Selitähän minulle ensin, mitä sellainen aine on», hymyilee isä toisen innolle.

»No sanotaan nyt vaikka näin: hematiitti, Fe₂O₃, on oksideihin kuuluva rautamalmi. Suomalaiselta nimeltään se on rautahohde. Sen väri on usein punainen, joten sitä sanotaan punaiseksi rautamalmiksikin. Tämä löytö on nyt sikäli harvinainen, että tähän mennessä meillä Suomessa on hematiittia tavattu vain vähän, nimittäin Salmissa ja Suojärven Kokoinpesässä.»

»Ja tarkoitatko, että Telavaara on nyt kolmas paikka?» kysyy isä hymyillen.

»Tarkoitan, sillä kaikesta päättäen sitä on Telavaarassa runsaasti. — Hematiitin tavallisin tuntomerkki on se, että kun piirrät sillä kovalle ja himmeälle posliinilaatalle, jää siihen verenpunainen viiru — katsohan nyt!»

Isä katsoo ja toteaa, että todellakin on niin. Mutta hän kuitenkin vielä epäilee:

»Sinusta tuo kaikki näyttää niin yksinkertaiselta. Mutta miten on mahdollista, että tuollainen löytö tapahtuu näin sattumalta? Minulla kun yleensä on niin huono usko muuhun kuin sellaiseen sattumaan, jonka ihminen itse etukäteen järjestää.»

»Kuulehan! Melkein kaikki mineraalilöydöt ovat sattumia. Niinhän kävi Outokummunkin. Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten syvennettiin Joensuun ja Savonlinnan välistä laivaväylää, suoritti eräs insinööri ruoppausta Kivisalmessa Rääkkylän pitäjässä. Silloin hän löysi noin kolmen metrin syvyydestä maan alta ruosteisen lohkareen, jota ensin luultiin meteoriitiksi, mutta tutkimuksissa se todettiinkin rikkaaksi kuparimalmiksi. Nyt tuli kiire etsiä, mistä tuo lohkare oli kulkeutunut Kivisalmeen. Alkoi siis tiedemiesten suuri työ. Kun tiedettiin, mistä mannerjää oli kulkenut jääkaudella, lähdettiin siis vastavirtaan sen tulosuuntaa kohti. Ja parin vuoden etsinnän jälkeen löytyi Outokummusta, siis kokonaista viisi penikulmaa Kivisalmesta, samanlaisia malmilohkareita. Nyt oli siis tultu oikeaan paikkaan! — No niin, ja sinähän tiedät mitä Outokumpu meille nyt merkitsee... Ja minä väitän, että pelkkä saamattomuus ja huolimattomuus on meillä tehnyt tyhjäksi monta rikasta löytöä. Jos et usko sitä, niin yhden esimerkin saan hyvin pian Telavaarasta!»

»No mitä käytännöllistä merkitystä uskot tällä löydöllä olevan?» kysyy isä, joka antaa enemmän arvoa taloudellisuudelle kuin innostukselle.

»Sitä en uskalla vielä sanoa. Mutta jos lasket minut näiden kivien kanssa ensin Helsinkiin, niin menen keskustelemaan tutkimuksista. Omilla vehkeilläni en tietenkään pysty toteamaan mitään, mutta sitä varten pitää toimittaa porauksia ja mittauksia. Jos ne ovat tuloksellisia ja jos hematiittia on niin runsaasti, että sitä kannattaa ruveta louhimaan, niin...»

»Sinä siis ymmärtääkseni tarkoitat sitä, että Telavaarassa on rautaa?» kysyy isäkin jo innostuneempana.

»Minä tarkoitan, että siellä on rautamalmia, josta saadaan rautaa.»

»Miten runsaasti tuota malmia pitää olla, ennenkuin kaivaminen kannattaa?»

»Ensin on otettava huomioon kaikki alkukustannukset teiden rakentamista, kiskotuksia ja työväen asuntoja myöten. Sitten itse louhiminen, kuljetus tehtaaseen ja valmistus. Ja tärkein tietysti on itse tehdas. Pienissä puitteissa se ei tietenkään kannata. Mutta hematiitissa on rautaa yleensä seitsemänkymmentä prosenttia, niin että jos sitä on paljon ja saadaan aikaan suurtuotanto, niin mikäs estää kaivamasta!»

»Kuinka pitkäksi ajaksi kalliota täytyy vähintään riittää?» kysyy isä jälleen.

»En osaa sanoa tarkalleen. Mutta umpimähkään sanottuna vähintään kymmeneksi vuodeksi.»

»Olisihan se aika paukku, jos se vain...!» huokaisee isä itsekseen.

»No milloin saat tarkoin selville, kuinka paljon siellä on — mitä tiittiä se nyt oli?»

»Heti, kun vain saan tuoda tänne miehet kojeineen. Itse tutkiminen vie tietysti jonkin aikaa. — Niin että annatko minulle valtuudet hankkia ne ja...»

»Ota, hyvä mies! — Mutta ymmärräthän itsekin, että niin kauan kuin tätä köyhää aikaa riittää, ei voida mennä tutkimuksia pitemmälle. Mutta jos tulokset ovat hyvät ja jos aika joskus paranee, niin...»

»Sehän on selvä. Enkä minä toistaiseksi muuta pyydäkään», vastaa Martti ilahtuneena.

He innostuvat tekemään eräitä suunnitelmia ja menevät nukkumaan vasta puolenyön jälkeen omatunto puhtaana siitä, että taaskin on avattu eräs uusi mahdollisuus kehitykselle, jos vain ulkonaiset olosuhteet sallivat sen murtautua esiin. Samalla he sopivat siitä, että kun isän on lähdettävä Helsinkiin jo huomisaamuna varhain, tulee Martti samaan autoon kivilaukkuineen ja toimittaa asiansa selväksi.

Ja tehtävää, juuri oman alansa työtä, Martti Sorvanen saa ennen pitkää niin runsaasti, ettei hän enää muista puhuakaan muutostaan Hankaalta pois.

TELAVAARAN MALMIESIINTYMIÄ koskevat tutkimukset aloitetaan niin pian kuin mahdollista, ja niihin ottaa yhden geologin ja vuori-insinöörin ohessa osaa myöskin insinööri Martti Sorvanen valtaajan puolesta. Ja tutkimukset osoittautuvatkin sikäli positiivisiksi, että malmiesiintymä on kaikkiaan lähes kahden kilometrin pituinen vyö, joka ulottuu melkein Telavaaran eteläpäästä vaaran pituussuuntaan. Varsinkin eteläpuolena se on leveä, vaikkakaan ei kovin syvä, mutta vaaran pohjoispuolena se kallistuu melko syvälle maan sisään kapeana nauhana.

Kustannusarvion laatimisessa, joka viivästyy pitkälle talveen asti, on suurena miinuspuolena se, että massatuotantoa ajatellen Telavaaran malmi kuluu pian loppuun, joten kaikki alkukustannukset teitä, tehdasta ja asuntoja myöten on kuoletettava lyhyessä ajassa — vaikka juuri massatuotanto onkin toisaalta noiden kuoletusten varmimpana takeena. Mutta melkoisena hyvänä puolena taas voidaan pitää tuotantokustannuksia, sillä itse paikkahan on aivan rautatien äärellä ja yhteydet sinne harvinaisen hyvät. — Tässä nuori Sorvanen muistuttaa, että Kiirunavaara, joka on malmintuottajana maailman ensimmäisiä kaivoksia, oli arvoton niin kauan kuin sinne ei ollut rautatietä. — Ja samoin tuotantokustannuksia helpottaa Telavaarassa vielä sekin, että malmiesiintymä vaaran eteläpäässä on niin pinnalla, ettei tarvitse pitkään aikaan ajatella kaivamista maan sisältä, vaan työt voidaan suorittaa avolouhoksessa. Onneksi on aika paranemaan päin. Ja mitä taas metallien hintoihin tulee, niin nehän ovat suuresti riippuvaisia myöskin yleisestä poliittisesta tilanteesta. Ja sehän on Telavaaran löydön aikaan metalliteollisuuden kannalta mitä otollisin, sillä juuri parhaillaan kasaantuvat koko maailman poliittiselle taivaalle ne pilvet, jotka lupaavat varman myrskyn tuloa. — Tässä kohden nuori Sorvanen viittaa jälleen maamme asemaan ja siihen todennäköiseen seikkaan, ettei maamme voi myrskyn puhjetessa mitenkään jäädä niin sivuun, etteivät pahatkin vihurit puhaltaisi sen ylitse. — Ja pääomakustannuksethan, jotka tietysti ovat yrityksessä loppujen lopuksi niin ratkaisevana tekijänä, alkavatkin näyttää jo paremmilta, kuta pitemmälle aika kuluu.

Asia edistyy hitaasti neuvottelusta toiseen, mutta vuorineuvos Sorvasen hoputtamana se sentään saa vauhtia ja näyttää valmistuvan. Silloin tulee sodan uhka yhä suuremmaksi, ja näin ryhdytään yleisesti ajattelemaan vuori- ja metalliteollisuuden merkitystä maan itsenäisyydelle. Yleisen poliittisen päättäväisyyden ohessa on jo havaittavissa hyvin huomattavaa isänmaallista innostusta, ja sen seurauksena pidetään taloudellisissa piireissä välttämättömänä kaivostyön aloittamista myöskin Telavaarassa. Suomi aikoo taistellen näyttää, ettei se ole heikko, ja työllään se aikoo osoittaa, ettei se ole myöskään pieni eikä vaivainen. Näin syntyy uusi yhtiö, jonka nimeksi tulee Luostan Rauta Oy. ja joka aloittaa työnsä heti, kun vain osakepääoma merkitään täyteen.

Insinööri Martti Sorvanen toimii vielä Hangas Oy:n palveluksessa. mutta siinä sivussa hän tekee kaikkensa jouduttaakseen Luostan Raudan osakkeiden merkitsemistä ja myymistä. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa kiertämiseen, puhumiseen ja kauppoihin, ja juuri hänen ansiotaan onkin, että itse laitoksia päästään rakentamaan mahdollisimman pian ja työtkin saadaan käyntiin juuri parhaimpaan aikaan suuren myrskyn lähestyessä.

Luostan ensimmäinen ihmisvirta suuntautui kaksikymmentä vuotta sitten Hankaalle kytkemään voimaa ihmisen palvelukseen, viisitoista vuotta sitten se ohjautui Kairakoskelle uuden iskusanan 'vihreän kullan' merkeissä, samaten vielä viisi ja kuusi vuotta sitten Lonkaan vahvistaakseen teollisuuden osuutta työn palveluksessa ja muutama vuosi sitten hankkimaan Soikoskelta lisää voimaa ihmisen avuksi. Mutta nyt ohjautuu uusi ihmisvirta Telakoskelle ja Telavaaraan aloittamaan aivan uutta ja tähän asti melkein olematonta vuoriteollisuutta ja pitämään huolta siitä, että maalla on rautaa myöskin kädessä eikä vain luonteessa.

Ensimmäinen työ on kunnollisten teiden rakentaminen Kairakoskelta ja Hankaan asemalta Telavaaraan, sitten asuntojen pystyttäminen louhoksen ympäristöön ja myöskin Telakoskelle, jonne varsinainen rikastuslaitos tulee. Samaan aikaan rikastuslaitoksen kanssa ryhdytään rakentamaan myöskin rautatietä Telakoskelta aseman ohitse Telavaaraan malmin kuljetusta varten. Näin syntyykin uutta asutusta aivan keskelle metsää vaaran luoteis- ja lounaispuolelle molempien teiden varteen. Ja Telakoski, joka tähän asti on ollut vain hiljainen ja jonne eivät ihmiset eksy juuri muuten kuin kalastusmatkoillaan, alkaa kohota samaan kunniaan ja kukoistukseen kuin Luostan muidenkin koskien rannat. Itse rikastuslaitos, jota ylpeästi sanotaan rautatehtaaksi, on aivan joen partaalla sen itärannalla, ja henkilökunnan asunnot taas nousevat sen länsirannalle Luostanjärven pohjoispäähän. Tästä johtuu, että se asumaton metsätaival, joka on tähän asti ollut Taustan kylän ja Kairakosken välillä, alkaa kokonaan kadota, ja Taustan kylä ja sulfaattitehtaan seutu kasvavat nyt yhteen.

Sikäli kuin insinööri Sorvanen nuorempi saa kaikki nämä alkutyöt luistamaan nuoren miehen koko tarmolla loppuvaiheeseen, voidaan samaan aikaan aloittaa valmisteleva töitä jo itse louhoksellakin poistamalla maapeitettä. Varsinainen louhinta taas avolouhoksessa on paljon helpompaa kuin kaivoksessa ja ainakin terveellisempää louhijoille, sillä nyt vältetään kokonaan työskentelemään maan alla. Työ on kuitenkin toistaiseksi vielä melko vähäistä mutta insinööri Sorvanen laskee ennen pitkää päästävän vuosittain viiteenkymmeneentuhanteen malmitonniin. Niin kauan kuin tuo tavoite on kesken, hän itse kohdistaa kaiken voimansa kaivamiseen, mutta sen jälkeen hän kaikessa hiljaisuudessa aikoo asettaa itselleen uusia päämääriä, ja niihin kuuluu keksiä eräs uusi menetelmä, jonka avulla voidaan valmistaa meltorautaa suoraan malmista. Tuollainen menetelmähän on tosin jo käytännössä muun muassa Ruotsissa ja muuallakin, mutta hänen mielestään sillä on vielä hyvät kehittymisen mahdollisuudet. Ja toisena vakavana ajatuksena hänellä on oman terästeollisuuden luominen siinä tapauksessa että rautateollisuus laajenee entisestään. — Mutta nuo ovat kuitenkin vielä ajatuksia, joista hän ei puhu isälleenkään.

Jos Telakoski on muuttanut pienessä ajassa muotonsa aivan toiseksi, niin samoin on tehnyt itse vaarakin. Kaikki se irtomaa, joka louhokselta on kuljetettava pois tieltä, viedään tilapäistä raidetta pitkin siihen suohon ja lampeen, joka on lähellä Lemisen taloa. Itse louhos vaaran keskellä on kattilan muotoinen syvennys, ja sen yhteen seinään on avattu vaakasuora käytävä siten, että se aukeaa tunnelina louhoksen ulkopuolella. Tämän tunnelin kautta kuljetetaan malmi louhoksesta Telakoskea kohti.

Ja myöskin työn äänet ovat uudet ja ajavat näiltä seuduilta pois kaiken sen viimeisenkin riistan, joka täällä on piileskellyt rautatien rakentamisesta lähtien. Konelapio kuokkii pengertä, veturit viheltelevät, vaunut kolisevat ja lakkaamaton jyrinä kuuluu. Silloin tällöin vavahduttavat ennen niin hiljaisen vaaran kupeita räjähdykset, kun pengermää hajoitetaan kappaleiksi. Ja kaikista ihmisistä on kummallisinta se, että tällä tavoin luodaan kivistä uutta leipää — juuri kivistä, joita Raamatun sanojen mukaan on tähän asti pidetty leivän kaikkein halvimpana vastineena.

Mutta vaikka tämän uuden työn jokainen eri aste onkin kaikille jännittävä katsella, ovat louhimon kunnioitetuimmat miehet kuitenkin poraajat, jotka siirtelevät kaksisarvista poraansa pitkin pengermää, painavat sen terän kallioon ja antavat säristä niin että terä lyö kallioon kaksituhatta kertaa minuutissa ja avaa reiän toisensa viereen. Ja naiden poramiesten jälkeen tulee lataaja, joka sulloo reikiin räjähdysaineita ja silloin tällöin järjestää louhimolle omat äänensä. Hän on vanha pioneeri, ei viitsi joka räjähdyksen jälkeen vetää ja kokoilla sähköjohtimiaan lohkareiden ja kivien alta, vaan kytkee reiät toisiinsa pikalangalla ja sytyttää sitten viimeisen aikatulilangalla. Ja aina silloin, kun lataaja kytkee aika-tulilankaansa reunimmaiseen panokseen, tyhjenee koko ympäristö, punaiset varoitusliput nousevat pystyyn ja huudot kuuluvat: »Palaa jo!»

Sitä mukaa kuin malmia alkaa Telavaarasta lohkeilla, kuormataan se omiin vaunuihin ja kuljetetaan Telakoskelle. Siellä se ensimmäisenä joutuu rouhittavaksi, kaatuu murskaajain kitaan ja niiden leukojen välistä tulee ulos karkeana rouheena mennäkseen uudestaan kartiomurskaajiin. Nyt se joutuukin veden kanssa kosketuksiin ja hienorouheena viedään jauhettavaksi putkimyllyissä. Malmijauhe seulotaan tärypöydillä, joiden värähdysluku on kaksituhatta kertaa minuutissa, annetaan sitten lietteenä kulkea vesirikastuksen lävitse, johdetaan kuivaamoon ja sieltä edelleen hihnalle, josta se putoaa suoraan rautatievaunuun vietäväksi vieraaseen metallurgiseen laitokseen, jossa se valmistuu raudaksi.

Jäte, joka rikastuksen yhteydessä eroaa rautamalmista, johdetaan vesikourua pitkin Luostanjärveen, jonka koilliskulmaa se alkaa madalluttua ja muodostaa kokonaan uudeksi. Rikastuslaitoksessa tähän jätteeseen jää raudanvalmistukselle haitallista fosforia ja rikkiä, ja Martti Sorvanen parhaillaan suunnittelee laitteita, joilla rikki voitaisiin erottaa siitä kokonaan pois ja käyttää selluloosateollisuudessa. Tässä työssä häntä auttaa suuressa määrin toimitusjohtaja Orasto, joka kaikin mokomin haluaa päästä rikissä eräällä tavalla omavaraiseksi.

Samaan tapaan kuin aikoinaan puhuttiin paljon Hankaasta ja myöhemmin Kairakoskesta uusina laitoksina, alkaa nyt muotisanana olla Telavaara. Mutta vain aniharvat tietävät niin paljon, että Telavaarankin suuruudella on oma satunnainen alkutarinansa ja että kaikki johtuu vain siitä, että toverukset Kovasin ja Leminen olivat hiukan väkeviin meneviä eivätkä pysyneet toveruksina, jos eivät saaneet kiistellä tarpeekseen. Se mieletön ajatus, että toinen heistä kumauttaisi toista kivellä kulmaan, antoi käteen verenpunaisen kivenmukuran ja oli saada järjen sekaisin. Mutta nopea käsityskyky ja hyvä tahto saivat aikaan, että tästä viattomasta kinastelusta tuli hyvin suuri ja ratkaiseva tapaus koko seudulle yleensä ja toveruksille erikoisesti.

Heille itselleen on kaikesta ollut seurausta sikäli, että Lemisen talo on yhtiön kustannuksella purettu pois tieltä ja siirretty Hankaalle asti teiden risteykseen vastapäätä entistä hovia. Leminen on muuttanut alaa, käyttää kovia kauluksia ja esiintyy täysin herrasmiehenä, tapailee silloin tällöin vanhaa Mannea ja onpa kerran saanut tämän houkutelluksi automatkalle kaupunkiin asti. Yksi Lemisen lapsista on kansakoulunopettaja ja kaksi muuta työnjohtajina Kairakoskella. Mutta Kovasin ei ole jättänyt vanhaa työtään, vaan asuu edelleenkin Lukinsalmella — nyt kylläkin omassa talossaan — on ajattanut pois viiksensä, polttaa väkevän holkkitupakan sijasta nyt paperi-imukkeista eikä vastustele laisinkaan, kun muut sanovat häntä juhlallisesti palomestariksi. Ne naisihmiset, jotka tietävät tuolla vanhallapojalla olevan hyvin tukevan pankkitilin, eivät jätä häntä rauhaan, mutta Kovasin on vankka periaatteiden mies eikä sen vuoksi astu taitavastikaan viritettyyn lankaan.

Toverukset tietysti tapaavat toisensa entistä useammin, sillä nythän on entistä enemmän puhuttavaakin. Eikä Leminen malta olla aina uudestaan huomauttamatta, katsellessaan Kovasimen muuttunutta olemusta:

»Kyllä se nyt herrastelee kuin kauppaneuvos, kun on pankkikirjat ja eläkepaperit piirongin laatikossa. Mutta eksä totisesti muista, miten kurjannäköinen olento olit silloin, kun minä ongin sinut kuiville Hankaasta?»

Kovasin ei hämmästy, vaan vastaa puolestaan:

»Sinä olet tehnyt elämässäsi vain yhden uroteon, ja sillä sinä aina leuhkit. Ymmärtäisit olla kiitollinen minulle, kun herätin sinut kekkulistasi ja tein sinusta varakkaan.»

»No kuule!» sanoo Leminen. »Ei se varakkuus niin ihmeellistä ole, vaikka saakin torppaansa narusta nykäistävät vesisemmoiset ja kävelykepin eteisen naulaan! Heti, kun minua tuuras, tulivat jäljestä varakkaan ihmisen vitsauksetkin. — Uskotko, jotta minä olen saanut kaiken maailman kivut ja viat?»

Kovasin tietää, että Leminen on vanhoilla päivillään ja oudossa joutilaisuudessaan tullut luulosairaaksi, kun ei ole muutakaan huolehtimista. Sen vuoksi hän hymyilee vain, kun Leminen selittää huolestuneena:

»Ensiksikin on semmoinen vika, että...» Leminen kuiskaa hiljaa toverinsa korvaan, mutta jatkaa sitten ääneen: »vähän päästä pitää juosta nurkan takana. Ja sitten kojottaa tuosta kupeesta aivan kuin puukolla pistäisi.»

»Syö hiukan vähemmän ja liiku enemmän, niin ruoansulatuksesi toimii paremmin», lohduttaa Kovasin kylmästi.

»No jaa jaa! Mutta kun kaiken lisäksi vielä sydänkin reistailee. — Vaikka eipä silti — ei se niin vaarallista kai ole, kun tohtorikin lupasi, jotta saa sentään joskus ottaa konjakkiakin... Kun ei älyttömästi käytä...»

Kovasin ymmärtää vihjeen, mutta ei virka mitään. Leminen jatkaa edelleen:

»Niin että eivät nämä varakkaan miehen päivät ole niin hauskoja, kun kaiken muun mukana tulevat ne rikkaiden tauditkin.» Ja hetken kuluttua hän lisää: »Ja itseään täytyy lääkitä... Jaa, nytpä muistankin rohdoista, että mullahan taitaa vielä olla hiukan tuolla pullon pohjalla...»

Mutta Kovasin tarttuu lujasti kiinni asiaan ja sanoo:

»Ei sitten tippaakaan! Pois se meistä! — Ajattelehan, jos Telavaaralla olisi maisteltu vielä pisarakin enemmän, niin meiltä olisi ollut äly ojassa ja kaikki tämä hyvyys olisi jäänyt saamatta. — Enkä ota, vie pois putelisi!»

»Ja jos Telavaaralla ei olisi otettu tippaakaan, niin ei media olisi ohut asiaakaan Telavaaralle. Ja niin olisivat kivet jääneet löytämättä ja kaikki tämä hyvyys saamatta! — Noh, mitäs siihen sanot?»

Kovasin taistelee hetken itsensä kanssa, katsoo sitten Lemiseen ja hymyilee:

»No kaada sitten hiukan.»

Leminen kaataa ja puolen tunnin kuluttua he ovat täydessä riidassa

SUURUUS NÄKYY LOPUSSA

Sitä polkua pitkin, joka vie Vilhonhovista suoraan Vanakorpeen astelevat nuori mies ja pieni poikanen. Matkalla on mäkiä ja suota ja vaikka isä välillä kantaa poikasta selässään, väsyvät molemmat niin, että vaaran kuvetta noustessaan heidän täytyy istahtaa lepäämään.

»Isä, mihin me olemme matkalla?»

Mies silmää vaaran lakea kohti kuin arvioiden, kannattaako jatkaa matkaa vai onko parempi kääntyä takaisin:

»Isä menee tapaamaan vanhoja tuttavia.»

»Keitä ne ovat?»

»Kun isä oli pieni poikanen — aivan kuin sinä nyt — oli isällä muutamia leikkitovereita. Mutta nyt he ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi. Isä vain menee katsomaan, vieläkö he tuntevat.»

»Leikkivätkö he vielä?»

»Tuskin», naurahtaa mies. »Jatketaanpa matkaa taas, niin päästään perille», sanoo hän ojentaen kätensä pojalle.

He lähtevät edelleen, isä katsellen edessä olevaa rinnettä ja poika kääntyen vähän päästä silmäämään taakseen, jonne olisi paljon helpompi kulkea. Vieläkin on levättävä kerran, ja lähtiessään uudestaan liikkeelle he näkevät jo kaukaa jonkun tulevan vastaan kivikkopolkua pitkin. Tulija näkyy olevan mies, joka harppailee pitkin askelin mäkeä alas, niin että jalat tömähtelevät kalliopohjoisella rinteellä ja paksu keppi kumahtelee kuin nuija maahan tai väliin kolahtaa miehen huitaistessa polun vierellä kasvavien petäjien kupeeseen. Vartalo on kookas, hartiat leveät, tukka pitkä ja sysimusta.

Kun hän näkee alempana tulevan isän ja pojan, pysähtyy hän kalliolle, odottelee heitä lähemmäksi, sulkee tien ja huutaa:

»Onko sinulla asiaa?»

»On!» vastaa tulija pitäen yhä kädestä poikaa, joka mustan miehen nähtyään painautuu vaistomaisesti isänsä suojaan.

»Kuka sinä olet?» kysyy musta mies taas ylhäältä.

Toiset astuvat lähemmäksi, ja silloin vieras jo tunteekin:

»Kah, Vilho! Juuri sinuahan minä läksin tapaamaan. Ja nyt sinä tulet vastaan.»

»En minä tunne sinua», sanoo heikkomielinen jättiläinen ja nähtävästi koettaa ajatella ja muistella. »En ole ennen nähnyt.»

Mutta vieras tulee suoraan hänen luokseen ja ojentaa kätensä, johon Vilho sentään tarttuu epäluuloisen näköisenä kuin miettien, antaako mennä ohitseen vai jäädäkö juttusille heidän kanssaan. Viimein hän sanoo:

»Enpäs tosiaankaan tunne. Mutta kyllä minä tiedän: sinä olet niitä joen porkkaajia ja vesien sotkijoita. Koetat vain uskotella ja tulit ajamaan minut pois.»

Mutta vieraskaan ei hämmästy, vaan kysyy vuorostaan:

»En minä valehtele. — Tunnetko sinä hovin Taunon?»

Vilho rypistää kulmiaan, valahtaa sitten hymyksi ja sanoo varmana:

»Taunon? Hovin herran pojan? — Tunnenhan toki! Se on tuollainen vilkas vekara, opettelee parhaillaan puustaveita ja kirhaa minua tekemään uuden pajupillin!»

Pahin epäily näyttää olevan ohi, ja sen vuoksi on jo toiveita päästä keskustelun alkuun, vaikka Vilho kuulemma karttaa vieraita ihmisiä ja lähtee metsiin heitä nähdessään.

»Näyt sinä Taunon tuntevan», myöntää vieras katsellen Vilhoa silmiin. »Mutta minua sinä et tunne?»

Vieras antaa Vilholle aikaa järjestellä ajatukset kuntoon, ennenkuin virkahtaa tälle:

»Minä olen juuri sama Tauno.»

»Sinä?» kysyy Vilho, jonka silmissä jälleen vilahtaa entinen epäily vieraita ja kieroja ihmisiä kohtaan.

»Niin. Usko taikka älä, mutta minä olen Tauno Raitanen, Taustan hovin poika.»

Vilhosta näin ilmeinen valehtelu on huvittavaa ja hän on mielissään, kun on vähällä vaivalla keksinyt ja huomannut taaskin yhden joka ensin muina miehinä tunkeutuu hänen asumatiloilleen ja sitten tuttavaksi päästyään alkaa häätää häntä pois tieltään. Hän naurahtaa ääneen voitonriemuisena.

»Äläkä sinä...! Ei minua tuollaisilla jutuilla petetä! — Kuulehan, kun minä sanon: Tauno on pieni poika, ymmärrätkö, ihan pieni poika! Vähän isompi kuin tuo, joka on mukanasi. Se on vielä niin pieni, jotta ratsastaa mielellään olkapäillä ja kotonaan kiipeilee isänsä naperikaapille. — Mutta sinä olet jo setämies ja kelpaat vaikka kummiksi.» Ja varmalle voitolleen yhä nauraa hikertäen hän lisää: »Nuo jutut eivät kelpaa! Parasta on, jotta käännyt tästä kotiisi. Tie kulkee samasta paikasta kuin tulitkin.»

Mutta vieraskaan ei hellitä vielä:

»Sinähän muistat, että hovin Tauno on jokseenkin saman ikäinen kuin sinun poikasi Aarne. Siitä kaikesta on kulunut paljon aikaa ja Aarnekin on jo kasvanut isoksi mieheksi. Kun kerran Aarne on kasvanut, niin täytyyhän Taunonkin olla aikamies. Eikö niin?»

Tuo tuntuu järkevältä puheelta ja Vilho alkaa ajatella asiaa. Mutta kuitenkin kaikki on niin outoa, ettei hän ota enää uskoakseen maailman juttuja — se kun on niin ovela — vaan pudistaa päätään surullisena ja sanoo harvakseen:

»Ei siitä kannata enää puhua. — Olet vain liitossa toisten kanssa. Ja heti, kun tulit tänne metsään, alkoi väki kurkistella sinua.»

»Mikä väki?»

»Nuo kaikki, jotka ilkkuvat minulle... Katsohan, kun minä säikäytän niitä!» Hän imee keuhkonsa täyteen ilmaa, kääntyy metsään päin ja huutaa niin, että kaiku kiirii kauan aikaa vaaran kupeita.

»Hiiop! Tiehenne — oliot!»

Huuto on niin kamala, että poikanen pelästyy ja vetäytyy isänsä kainaloon. Tämä koettaa Vilhon huomaamatta taputella rauhoittaakseen poikaa, ettei Vilho mitään pahaa tee, vaikka onkin noin kamalan näköinen. Vilho hihkaisee vielä toisen kerran, nauraa vahingoniloisena ja osoittelee puiden lomiin:

»Katso nyt! Tuolla niitä luikkii kuin jäniksiä! Ja tuollakin menee! Ja tuolla on kokonainen parvi — hahhah!» Ja sitten hän muuttuu äkkiä totiseksi, kääntyy vieraaseen päin ja sanoo: »En välittäisi niistä, mutta kun ne eivät anna rauhaa.»

»Ikäviä ne varmasti ovat — tuollaiset», myöntää Raitanen. »Mutta muistatko sinä vielä isäni, hovin herran?»

»Muistan ja tunnen. Ja hovissa hän on vieläkin, vaikka pahansuovat ihmiset pitävät piilossa eivätkä näytä. Mutta toissa viikolla herra pääsi salaa tänne metsään, tuli tapaamaan ja otti vaunuihinsa. Yhdessä sitten ajeltiin.»

Raitanen arvelee, että Vilho on varmasti nähnyt unta ja muistelee nyt untaan totena. Näkyy olevan kerta kaikkiaan sillä tavalla, ettei täällä maailmassa lopultakaan ole niin suurta eroa hullun ja viisaan välillä eikä usein unen ja todellisuudenkaan. Nyt vain pitäisi saada Vilho takaisin vanhoihin asioihin. Ne ehkä herättäisivät hänen tajunsa liikkumaan ja hän alkaisi huomata jotakin eroa unen ja todellisuuden välillä. Ja ohjatakseen Vilhon suoraan rajatapaukseen nuori Raitanen virkahtaa:

»Muistatkos vielä sen, että minun isälläni oli huono sydän? Sen takiahan hänelle kävi ikävästi.»

Vilho katselee kysyvänä, mutta ei sano mitään. Sen vuoksi vieras jatkaa:

»Ja muistatko sen, kun muutamana lauantai-aamuna kauan sitten sinä lämmitit saunan ja Liisan piti hieroa isääni? Sinä asuit silloin ensimmäisessä paikassasi Hankaan rannalla — siinä aivan kosken kupeella, niin että ikkunastasi näki veden ja kosken kohina soi korvissa aina, olipa sitten yö taikka päivä. Ja sauna oli vielä rannempana. Isäni tuli teille, te ensin juttelitte portailla ja menitte yhdessä saunaan. Siellä sinä aloit järjestellä vesiä, ja isäni riisui takkinsa ja istui penkillä paitahihasillaan. — Muistatko, mitä hovin herra sanoi sinulle silloin?»

Vilho koettaa ponnistaa ja rasittaa muistiaan, istuu kivellä kulmat rypyssä, painaa kasvonsa kämmeniinsä ja huoahtelee kuin kivuissa. Sitten hän mutisee syvältä rinnastaan:

»Kyllä herra tuli meille... Kyllä tuli..»

Vilho muistaa siis alkua noin paljon, mutta nyt on päästä pitemmälle:

»Etkö muista, mitä hyvää hän lupasi sinulle?»

»Ee-hen. Lupasiko hän hyvää? — Hovin herra on hyvä mies»

»Hän sanoi sinulle jotakin siitä kosken-rannan mökistäsi. Etkö muista, että hän lupasi sinun muuttaa asumaan hovin tuparakennukseen? Hän lupasi sinulle suuremman palkan ja etumiehen paikan.»

»Taisi luvata», arvelee mielisairas. »Lupasi tulla vaunuilla hakemaan hoviin — minut ja Liisan ja muksut.»

»Vaunuista ei sillä kerralla ollut puhetta. Mutta kai hän olisi hakenutkin, jos se olisi ollut hänen omassa vallassaan. — Mutta etkös muista, mitä sitten tapahtui?»

»En oikein...»

»Isäni otti takkinsa taskusta tupakkalaatikon ja tarjosi sinulle. Kun sinä otit tupakan, horjahti isä, laatikko putosi lattialle ja isä kaatui sinun syliisi. Joko nyt muistat?»

Vilho istuu ja tuijottaa, välillä hän katsahtaa Raitasta silmiin aivan kuin odottaen tämän jatkavan, mutta Raitanen vuorostaan odottaa Vilhon muistin heräämistä. Vilho istuukin kotvan kuin poissa olevana ja viimein jupisee itsekseen:

»Jo minä muistan.»

»Mitä muistat?»

»Muistan, miten hovin herra tuli sairaaksi. Liisakin tuli siihen avuksi. Herra vietiin pois enkä ole sen jälkeen nähnyt...»

Tuntuu siltä kuin Vilhon aivot sittenkin hiukan toimisivat, sillä nyt hän nimenomaan sanoo, ettei ole hovin herraa sen jälkeen nähnyt, vaikka vasta äsken kertoi olleensa ajelulla. Onko minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvat ja todellisuus oikeaan järjestykseen. Ja vain yhäkin virkistääkseen Vilhon muistia Raitanen jatkaa:

»Isäni kuoli silloin. Sinulle häntä ei ole näytetty sen vuoksi kun hän on ollut haudassa jo kaksikymmentä vuotta. Ja sen takia hän ei voinut pitää lupaustakaan, jotta sinä pääset muuttamaan hoviin. Kun yhtiö lunasti kosken rannat, jouduit sinä lähtemään mökistäsi. Sitten äitini myi hovin ja me kaikki muutimme pois.»

»Niin taisi olla...»

»Ja isän kuoleman vuoksihan sinäkin, Vilho, olet ollut hiukan sairas. Ovat kertoneet, että tapaus vaikutti sinuun liian paljon.»

»Onko hovin herra tosiaan kuollut?» kysyy Turunen kuin uutta asiaa.

»Kyllä hän on kuollut.»

»No totta se sitten on, kun ihmiset ovat kuiskineet. En vain uskonut sitä.»

»Tottahan se on. Ja isäni kuolemasta seurasi meille kummallekin paljon pahaa. Sinulle sairautta ja minulle köyhyyttä. Ajattelehan, millaista kaikki olisi, jos sinä olisit vielä terve ja minä hiukan rikkaampi. Me asuisimme yhdessä hovissa ja tekisimme lujasti työtä ja...»

»Niin», huokaa Vilhokin kuin pettyneenä.

»Hovihan myytiin pois pilkkahintaan ja pahimmalla hetkellä. Sen vuoksi minä olen nyt saanutkin olla ikäni kovassa työssä. Mutta sattuma heitti minut takaisin tänne entisille kotipaikoille.»

Vilho nousee ja aikoo sanoa jotakin, mutta unohtuukin miettimään hetken, tulee sitten lähemmäksi, katsoo Raitasta silmiin aivan toisennäköisenä ja sanoo hiljaa:

»Ota hattu päästäsi!»

Raitanen ei ymmärrä tarkoitusta ja Vilho toistaa käskynsä. Silloin Raitanenkin nousee, ottaa hattunsa ja odottaa, mikä mielijohde Vilholla on taas tulossa. Mutta nyt tämä jo virkahtaa:

»Nyt minä tunnen! Kyllä sinä olet hovin Tauno. Otsa on sama kuin isälläsi.» Ja hetken kuluttua hän lisää: »Tulitko sinä minua tapaamaan?»

»Tulin. Kaikki muut ihmiset olen jo unohtanut enkä muista enää heidän piirteitään. Mutta sinut tunsin heti. — Niin, ja Aarneakin tulin tapaamaan.»

»Aarne on muualla töissä, mutta on nyt sattumalta kotona. Aarnesta tulee huono mies.»

»No entäs Vieno? Hän on melkein saman ikäinen kuin minäkin.»

»Vieno on sellainen», vastaa Vilho.

»Millainen?»

»Sellainen.»

Vilho puhuu rauhallisesti, mutta Raitanen ei ymmärrä hänen lyhyitä sanojaan eikä tahdo hermostuttaa liialla utelemisella. He seisovat hetken vaiti, ja sitten Vilho kysyy vuorostaan:

»Kenen poika sinulla on mukanasi?»

»Tämä on oma poikani.»

»Sinulla on sitten jo emäntäkin?»

»On. Jäi nyt kotiin, mutta tulee seuraavalla kerralla mukaan»

»No aiotko sinä asettua uudestaan asumaan Taustaan?» kysyy Vilho hyvin asiallisesti ja Raitanen jo itsekseen ihmettelee ajatusten nopeata selkenemistä. Tuo mieshän jo ajattelee ihan loogillisesti vaikka hänelle on kerrottu hirmujuttuja niistä raivokohtauksista, joita Vilho kuulemma joskus saa. Vain Manne Sorvanen eilen illalla kertoili, ettei Vilhoa oikeastaan vaivaa isosti mikään, jos häntä ei aiheettomasti ärsytä. Ja kun hän kysyi ukko Sorvaselta, voiko hän ottaa poikansa mukaan, vastasi Manne, että kaikki riippuu siitä, osaako Vilhon kanssa käyttäytyä ihmisiksi vai ei. Ja pari kertaa Vilho on kuulemma käynyt Mannen luonakin ja selvästi ihmetellyt Hankaan kylän muuttumista, vaikka ei ole ollut tietävinään mitään. Ja kun Manne kerran oli kysynyt, haluaako Vilho nähdä voimalaitoksen, oli tämä vastannut hiljakseen: 'Enpä välitä, kun sen vuoksi hajoittivat torppanikin.'

Näissä ajatuksissaan Raitanen ei kuule Vilhon kysymystä, vaan havahtuu vasta nyt:

»Mitä sinä sanoit?»

»Sitä, jotta aiotko vielä asettua hoviin?»

»En. Minä en pääse sinne enää takaisin. Siellä on jo uudet omistajat eikä minulla ole niin paljon varoja, jotta voisin lunastaa sen itselleni. Mieleni tekisi saada siitä joskus pieni kulma talon paikalla, jos jään vakinaisesti tänne. — En minä hoviin asetu. Mutta joen toiselta puolelta, Telavaarasta, ruvetaan louhimaan rautamalmia ja kuljetetaan tehtaaseen. Muistathan ukko Sorvasen? — No ukon pojanpoika on meillä rautatehtaan johtajana. Ja onhan siellä minullakin hiukan sanomista. Kun sinä olet noin vahva mies, Vilho, niin sinähän olisit oikein sopiva vääntämään kalliota auki. Mitähän, jos tulisit sinne töihin...?»

Vilho katsoo kummissaan:

»Minäkö töihin...? Minuthan on ajettu pois joka paikasta. Sanovat, jotta minä olen mynnähtänyt. Toiset minulle naureskelevat ja toiset pelkäävät.»

Vilho naurahtaa kolkosti, mutta Raitanen lohduttaa häntä:

»Vai muka mynnähtänyt...! Nuo tuommoiset ovat niitä ihmisten tavallisia juttuja. Ja toiset naureskelevat sen vuoksi, kun luulottelevat olevansa itse sen kummempia... Ja jos jotkut pelkäävät, niin niillä kai on paha omatunto.»

»Etkös sinä pelkää?»

»Mitä minä sinusta pelkäisin? Olenhan istunut niin monet kerrat polvellasi keikkumassa, teit tosiaan monet pajupillit, ja muistanpa vielä senkin, kun sinä tervasit minun ensimmäiset sukseni. — Niin, kyllähän minä sinut tiedän. Ensiksikin sinä olet kova työmies. Ja toiseksi kunnon mies. Ja senpä vuoksi ehdotankin, jotta tulisit Telavaaraan. Saisit siitä hyvät palkat eikä tarvitsisi asuskella ihmisten armoilla. Ja Liisankin huolet vähenisivät, kun olisi tiedossa paksumpi einepalanen eikä olisi niitä elatuksen murheita. Ja asunnonkin saisit hyvän.»

»Niinkö sinä arvelet?» kysyy Vilho kuin ihmeissään.

»Niin. Ja siitähän minä läksinkin sinulle puhumaan. — Mutta etkö näytä minulle mökkiäsi?»

Vilho nousee taas ja innostuu:

»Tule! Tuossa se onkin lähellä.»

Hän ottaa raskaan keppinsä kiven nojasta ja lähtee edellä rinnettä ylös. Raitanen kävelee väsyneen poikansa kanssa jäljestä, mutta ei ehdi vielä kovinkaan pitkälle, kun Vilho kääntyy odottamaan heitä ja ehdottaa:

»Nosta poika minun selkääni, niin minä kannan.»

Nuori Raitanen nostaa vastustelevan poikansa kuin repuksi Vilhon tukevaan selkään, he lähtevät edelleen ja Vilho juttelee pojalle hevosesta ja ratsastamisesta, näyttelee väliin pahkakeppiään ja pysähtelee kalliolla osoitellen kaukana näkyvää maisemaa, metsän takaa kohoavaa Kairakosken savupiippua ja järven pilkottavaa pintaa. Sitten he kuuntelevat hetkisen ja Vilho selittää, että ennen muinoin tänne asti kuului Hankaan kohina ihan hyvin, mutta nyt tuo suhina tulee vain metsästä, sillä Hangasta ei ole enää olemassakaan. Ja tällä tavoin pojun kanssa keskustellessaan Vilho ilahtuu itsekin ja hänen synkät ja mustanpuhuvat kasvonsa muuttuvat yhä hymyilevämmiksi. Hetken kuluttua hän sanoo Raitaselle:

»Taustan hovin Tauno aina ratsasti minun olkapäilläni. Nostapas tämä poika ylemmäksi, jotta hänkin oppii ratsastamaan!»

Raitanen nostaa tenavan ylemmäksi Vilhon niskaan, tämä ottaa pojan kädet turvallisesti, pitää niistä kiinni ja pitkin harppauksin menee kiveltä toiselle. Pojastakin alkaa leikki tuntua niin hauskalta, että uskaltaa jo naurahdella. Lapsen kirkkaan äänen kuuleminen sykähdyttää ratsua niin, että tasaisemmalle kohdalle tultaessa hän jo hypähtelee ja hirnahtaa kuin hevonen.

Raitanenkin hymyilee tullessaan jäljestä eikä häntä enää laisinkaan epäilytä Vilhon mielijohteet. Vasta torpan veräjällä Vilho kääntyy ja jää odottamaan vierastaan:

»Aina, kun minun mökissäni on käynyt vieras ihminen, on sitten perästä tullut joku toinen ja ajanut minut pois. Hankaalta ajoivat yhtiön miehet, ja minä muutin metsään. Mutta sinne tulivat poliisit, ja minun oli lähdettävä tänne korpeen. Ja nyt...»

»Ei, älä pelkää», keskeyttää Raitanen. »Minä tulin sinun luoksesi vanhana ystävänä.»

»Hyvä on», sanoo Vilho ja avaa veräjän.

Niin he astuvat pienen pihamaan yli portaille. Ja Vilhon niskassa istuu yhä poika pitäen kiinni mustasta tukasta.

Raitasen ovat saaneet tälle matkalle muutamat valoisat, kahden vuosikymmenen takaiset lapsuudenmuistot, joiden hän nyt pitkän ja harmaamman ajan jälkeen kuvittelee toistuvan tässä pienessä asumuksessa. Mutta joko nuo muistot ovat vuosien voimalla kasvaneet pienistä suuriksi tai maailma on muuttunut sillä aikaa huonommaksi, sillä jonkinlainen pettymyksen tunne tavoittaa hänet heti sisälle astuttua.

Hänkin on pahojen sattumain johdosta joutunut kokemaan vahinkoja ja menettänyt elämässään tietyn ponnahduslautansa. Sen vuoksi hän tahtoo sitä innokkaammin olla auttamassa muita vahingon kokeneita, mutta huomaakin, ettei hyväntyön ilo olekaan niin herkässä kuin hän on jo kauan aikaa kuvitellut.

Pirtti on pieni ja sekaisin. Liisa, joka nyt on kutistunut ja ryppyinen vanha eukko, ei tunne häntä laisinkaan eikä riennä hymyilevänä toivottelemaan tervetulleeksi vanhoille kotikulmille, vaan vieraan nimen kuultuaan virkahtaa jotakin yhtäkaikkisesti, että »vai niin, vai on herra tullut katsomaan meitä». Ja Raitasen kohteliaaseen kysymykseen, kuinka perhe on jaksanut, vastaa eukko:

»Niinkuin näkyy.»

Mutta pahimman pettymyksen hän kuitenkin kokee tavatessaan vanhat leikkitoverinsa, joille hän on luullut tuottavansa ilon pelkällä ilmestymisellään. Aarne, joka on ollut töissä jossakin kaupungin puolessa, on kyllä sattumoisin kotona, mutta ei ollenkaan vastaa kuvitteluja. Hänestä Raitanen on luullut kehittyneen voimakkaan ja aina ahertelevan työmiehen, mutta nyt hänen nimissään istuukin ikkunapöydän vierellä heiveröinen kaupunkilaisheppuli, jonka pukimet yrittävät olla herraskaisia, vaikkeivät ne kantajansa yllä olekaan pelkästä tottumuksesta. Välillä hän kumartuu pyyhkäisemään kenkiänsä, jotka savisella polulla ovat ryvettyneet, taikka sipaisee tukkaansa suoraksi ja vaivautuupa ottamaan liivinsä taskusta peilinkin ja katselemaan solmiotaan nipistäen samalla poskestaan rikki punoittavan näppylän, irvistäen ja kiroten, kun se ei puhkea ensimmäisellä puristuksella.

Keskustelu luistaa hitaasti, ja saadakseen Liisankin paremmalle tuulelle Raitanen mainitsee ehdottaneensa Vilholle vakavaa työmaata. Liisan kasvoilla kyllä kulkee valoisampi ilme, mutta kun Raitanen ehdottelee — jotakin vain sanoakseen — myöskin Aarnelle siirtymistä Telavaaran töihin, ei tämä katso edes sinuun kysyessään jurosti.

»Jaa... Minkäslaisia tuntipalkkoja herra siellä maksaa?»

Tuo 'herra' vie Raitaselta pois viimeisenkin innostuksen eikä hän enää puhukaan työstä muiden kuin Vilhon itsensä kanssa. He tekevätkin jo selvät kaupat sikäli, että joskus lähipäivinä Vilho tulee kysymään häntä louhimon konttorista. Ja vasta nyt alkaa Liisakin puhua ensimmäisen kerran omasta halustaan.

»Onhan hyvä, jos tuo ukkokin viimein pystyisi työhön! Raskaaksi minulle onkin käynyt elättää koko perhettä. Kumma vain, kun olen hengissä pysynyt nämä vuodet.»

Raitasesta tuntuu siltä, että jos hän pääsisi rauhallisesti ja kahden kesken puhumaan Liisan kanssa, tässä ehkä heräisi vielä vanha virkeyttä ja elämänhalua, mutta nyt ei siihen ole tilaisuutta, sillä kotiin tulee jo Vienokin, Vilhon tytär, joka on nuorempi kuin Raitanen, mutta oli jo aikoinaan leikeissä mukana.

Vieno Turusella on yllään kirkasvärinen puku ja siinä mauton rusetti. Tukka on kummallisena sikkarana pisamaisten, mutta selvästi maalattujen kasvojen ympärillä, ja koko olemuksesta alkaa ensimmäisellä silmäyksellä epäillä, että tuo nuori nainen on jo yritellyt kurkotella käteensä jotakin hyvän ja pahan tiedon puun oksilta. Mutta kuullessaan puhuttavan työstä hän on kiinnostuvinaan ja samoin herratellen kysyy, mahtaisiko hänkin saada paikkaa, ja kysymyksensä lisäksi yrittää levitellä kasvoilleen maireata hymyä.

Raitanen viipyy sen ajan kuin jonkinlainen kohteliaisuus vaatii ja hänen poikansa ehtii istuessa levähtää, mutta sitten hän painaakin torpan oven huokaisten kiinni, tarttuu poikaansa käteen ja lähtee hitain askelin veräjästä metsäpolulle. Hän ajattelee, että Vilhon perhe olisi ehkä toisissa oloissa kaikista vaikeuksistakin huolimatta ollut kulkemassa vain noususuuntaan, mutta nyt täytyy olla vika lasten luonteissakin, kun heistä on tulemassa tuollaisia hienostelevia elättivariksia sairaan isän ja oman taakkansa alle väsyneen äidin torpan nurkassa. Sen tähden — tehdäkseen jotakin ja näyttääkseen heille parempaa esimerkkiä — hän päättää vielä yrittää olla hyväntekijänä ja ohjailla entisiä leikkitovereitaan lujan ja kunnollisen työn avulla eteenpäin.

Tuo päätös saa hänet paremmalle tuulelle, kun hän mäen laella pysähtyy nostamaan poikansa selkäänsä.

Hän on kuitenkin myöhemmin hylkäämäisillään turhan avuliaisuutensa ja luottamaisillaan oman voiman ja yrityksen tehoon, kun hänen ihmeekseen muutamia päiviä myöhemmin Vilho tosiaan tulee louhokselle kysymään työtä ja saakin paikan siinä toivossa, että selvien ajatusten hetket kestäisivät mahdollisimman kauan ja sallisivat miehen todellakin yrittää. Ja Raitanen ajattelee, että jos hän tällä tavoin saa Vilhon jollakin laiha tuntemaan oman tärkeytensä ja siten ajattelemaan yhä terveemmin, niin silloin hän tekee kaksinkertaisen hyvätyön: toisen Vilholle itselleen ja toisen kotiseudulleen saadessaan yhden ihmisen lisää tuottavaan työhön entisen kulutuksen asemesta. Niin Vilho joutuu lastaajaksi louhokselle, suorittaa tuon raskaan urakan jättiläismäisin voimin ja niin uutterana kuin toivoa saattaa.

Vilhon jälkeen ilmestyy paikalle myöskin Aarne uusissa kengissään, hyvin silitetyssä puvussaan ja tällä kerralla hyvinkin hiljaisena karttaen pienintäkin vetoamista lapsuudenaikaiseen tuttavuuteen. Hän ei näytä työn tekijältä, mutta Raitanen ei sentään aja häntä heti pois, vaan sanoo:

»Minä olen kuullut teidän sotkeutuneen viinakauppoihin ja muuhun sellaiseen. Onko siinä perää?»

»Ei, en minä ole mitään sellaista!» ihmettelee toinen ja väittää tuon kaiken ihmisten jutuiksi.

»Ei se kai ole ihan juttua. Mutta jos teillä on halua raskaan työn avulla pyrkiä toiseen suuntaan, niin minä annan nyt tilaisuuden. Ja samalla sanon, että jos pieninkin rike tapahtuu, niin te lähdette maantielle ilman varoituksia. — Onko selvä?»

»Saahan tuota koettaa», arvelee mies silmissään hiukan epävarma katse ja lähtee sitten.

Ja Vienokin ilmestyy paikalle aikanaan kuin selvänä todistuksena siitä, mitä köyhyys ja heikko luonne toisaalta ja vaurastuva ja kasvava yhdyskunta, toisaalta voivat tehdä kurittomasta tytöstä. Likaisine, mutta räikeine pukuineen ja lakattuine kynsineen ja keimailevana Raitasen eteen ilmestyessään hän on saamaisillaan vielä nopeammat lähtöpassit, mutta saa kuitenkin jäädä nyyhkytellesään apua ja oikeudenmukaisuutta hänelle kovaosaiselle, joka joutui edellisestä paikastaan lähtemään toisten ihmisten syntien tähden. Raitanen ei kuitenkaan helly muuten, mutta Vilhon itsensä takia suostuu taas saarnan pidettyään ottamaan tytön kokeeksi toivoen raskaan työn tässäkin tapauksessa vielä korvaavan aikaisemmin puuttuneet selkäsaunat. Niin saavat Aarne ja Vieno mennä molemmat rouhintalaitteelle ja näyttävätkin pysyvän siellä ainakin toistaiseksi.

Mutta hyvistäkin lupauksista huolimatta kyllästyy uuden elämän alkuun ensimmäisenä Aarne, joka muutamana iltana joutuu hankkeineen Kairakosken poliisin haltuun ja sitä tietä pahnoille. Seuraavana aamuna, ennenkuin tämä itsekään ehtii vielä tulla irtisanomisille, käskee Raitanen tuoda hänet luokseen ja haukkuu.

»Oletteko tosiaan niin ryhditön ja matomainen, ettette jaksa pitää tahtoanne tuon vertaa kurissa? Luuletteko tuolla tavoin selviävänne kaikesta?»

Mutta Aarne onkin tällä kerralla jo hiukan varmempi:

»Sattuuhan kaikille ihmisille pieniä vahinkoja eikä herran tarvitse sen tähden huutaa. — Ja jos minä olen täällä liikaa, niin saahan tästä lähteäkin.»

»Niin lähdettekin! Mutta kun te menette jonnekin muualle, niin olette samanlaisena kiusana ja loisena sielläkin. — Jo pitää olla peijakasta, ettei tuollaisia pistetä ilman muuta jonnekin erikoislaitoksiin edes rikollisuuden ehkäisemiseksi, vaan annetaan kulkea irtaallaan ja pennusta pitäen opiskella ammattiaan!»

»Herran ei pidä solvata tuolla lailla...»

Mutta hänet keskeyttää Raitanen:

»Pitäkää suunne kiinni taikka minä vedän teitä korvalle isänne puolesta!»

»Tuolla tavallahan on köyhiä ennenkin uhkailtu...»

»Ja tässä ei ole mitään tekemistä köyhyydellä ja rikkaudella, vaan kysymys on siitä, onko teissä hituistakaan miestä vai ei! Ja nyt minä uskon, ettei ole! Sen vuoksi laputtakaa ulos ajoissa, ennenkuin...»

Ja Aarne lähteekin hyvin nopeasti, sillä lapsuudentoveri tulee yhä lähemmäksi häntä. Ja Raitasen mieltä jää kaivelemaan edelleenkin ajatus, mille paikkakunnalle tuo hyvää vauhtia edistyvä luihu siirtyy edustamaan muka jonkinlaista nykyajan henkeä.

Ja olkoon! ajattelee hän itsekseen ja jättää hervottomien tukipuuna olemisen sikseen. Niin kuluu aika, ja viimein tulee eteen sekin päivä, jolloin on Vienon vuoro osoittaa oma heikkoutensa ja samalla myöskin Raitasen kasvatustavoitteiden menneen täydellisesti myttyyn.

Sattuu nimittäin jotakin, joka suistaa Vilhonkin raiteiltaan ja samalla oikeastaan koko Turusen perheen. Aiheen tähän antoi muuan aivan sivullinen tapaus sikäli, että erään Vilhon työtoverin jalka jäi pahasti vaunun pyörän alle ja Vilho joutui sen vuoksi työskentelemään jonkin aikaa yksin pahasti järkyttyneenä itse onnettomuudesta. Mutta hänen työstään ei tahtonut tulla mitään, sillä Vilho voivotteli ja valitteli aivan kuin olisi itse ollut onnettomuuden uhri.

Niinpä viimein tuleekin Raitanen Vilhon luokse ja päättää auttaa tätä sikäli, että hankkii sairaan tilalle toisen miehen Vilhon avuksi. Hän lähettää Vilhon itsensä hakemaan jonkun toisen työvuoron miehen parakeilta, jotka ovat jonkin matkan päässä asemalla päin.

Vilho juoksee sinne ja valittelee melkein suunniltaan, löytää kyselemällä oikean parakin ja kolistelee sisään. Hänelle osoitetaan käytävässä jotakin ovea, ja kiireisenä hän menee sinne.

Kun Vilho avaa oven, tulvahtaa sieltä käytävään puheen sorinaa, sekaisin hoilausta, naurua ja naisten kikatusta. Vilho seisoo kynnyksellä otsa kurtuissa ja katselee hetken menoa. Joku mies kuuluu hänelle huutavan:

»Noh, mitäs äijä hakee?»

Samalla kuuluu huoneesta naisen pelästynyt voihkaisu 'Isä! ja Vilhon eteen ilmestyy Vieno kuin lepyttelemään, tukka sekaisin, silmät harmaina ja puseron kaula-aukko avoimena. Vilho katselee muita ja häntä, kohottaa nyrkkinsä ja karjaisee.

»Helvettiin koko lauma!»...

Puseroansa napitellen Vieno yrittää houkutella isäänsä pois ja sanoo kiihkeästi:

»Mitä sinä täällä teet? Mene kotiin!»

Mutta Vilho ei vihansa sumun lävitse näe häntä enää tyttärekseen tai ei välitä nähdä, vaan kohottaa valtavan nyrkkinsä toisen kerran, lyö naista vasten kasvoja ja kiljahtaa:

»Senkin luuturiepu. Minä vien teidät helvettiin koko joukon!»

Tytär kaatuu lattialle ja samalla kuuluu muiden naisten kirkaisuja joku mies yrittää tulla Vilhon lähelle, mutta tämä sivaltaa humalaisen keränä nurkkaan, katsoo kuin verenhimoinen huoneeseen, mutta sitten hänen kohotettu nyrkkinsä äkkiä vaipuukin alas ja hän pyörähtää ympäri lähtien harppimaan ulos.

Tielle päästyään hän juoksee louhokselle päin ja hokee ääneen:

»Sakkaa! Joutavaa sakkaa me olemme kaikki! Roskia, jotka lakaistaan tieltä pois.»

Välillä hän pysähtyy, näyttää katselevan Hankaalle päin ja mutisee:

»Se suuri luuta tuli ja vei taloni ja kaikki! Suuri luuta pyyhkäisi lapseni roskakasaan ja heistäkin tuli roskia. Ja rikkaruohoja minä kylvin ja kasvatin!»

Sitten hän taas juoksee louhosta kohti ja hokee vielä 'rikkaruohoja kasvatin, mutta nyt ne lakaistaan', tukka on hajallaan ja silmät loimuavat nuotiona. Hän menee tunnelin suuta kohti ja näkee siellä seisovan miehen, joka heiluttaa punaista lippua ja huutaa: »Palaa jo!» Mutta punainen väri vain ärsyttää häntä kuin vihaista, aitojaan vasten puhaltelevaa sonnia. Hän pysähtyy, hohottaa pirullisesti ja tempaa lipun mieheltä lähtien sitä toisessa kädessään heiluttaen juoksemaan pitkin tunnelia ja kohti sitä valoisaa pistettä, joka näkyy kaukana edessä. Siellä kuultaa valo toisesta aukosta.

Miehet juoksevat hänen jäljestään ja huutavat yhä: »Palaa jo!» Mutta Vilho ei ole sitä kuulevinaan, pääsee viimein tunnelin halki ja juoksee suoraan louhoksen toista reunaa kohti.

»Älä sytytä!» huudetaan laturille joka puolelta. »Mies on lähellä!»

Mutta vastauksena kuuluu laturin epätoivoinen ääni:

»Voi helvetti! Siellä palaa tulilanka!»

Ne, jotka uskaltavat nostaa päätään kivikon takaa ja parkaista Vilholle varoituksen, ehtivät vielä nähdä, miten Vilho juuri kiipeili panostetulle pengermälle, pääsee sen tasanteelle, heiluttaa lippuaan ja huutaa niin sydäntä särkevästi, että se vihloo jokaisen selkärankaa ja sieluakin:

»Voi voi, miten kurjia meistä tuli...! Mutta nyt hävitetään viimeinen saasta! Tuho tulee ja polttaa kaikki!»

Vielä kuluu vaikea sekunti taikka pari, ja uudelleen kuuluu Vilhon karjaisu:

»Nyt meidät polttaa helvetin tuli! — Iankaikkisesti amen!»

Silloin kuuluu valtava jyrähdys ja koko vaara tuntuu huojuvan liitoksistaan. Kiviä ja kivenpalasia vonkuu ilmassa ja ropisee maahan, pöly ja savu peittävät louhoksen. Viimein, kun kivisade lakkaa ja kaikki on hiljaista, hypähtävät miehet esille loukoistaan ja tunnelista. Mutta se on kuitenkin turhaa, sillä Vilhoahan ei kukaan voi enää pelastaa.

Tapausta ei voida estää, sillä Vilhon jo tullessa lanka on sytytetty eikä kukaan uskalla lähteä kiskaisemaan viimeisillään palavaa langan pätkää irti nallista. Tällä tavoin Vilho Turunen, joka aina joutui huonon onnensa vuoksi elämään varjon puolella, pääsee nyt salaman jyräyksessä niille uusille työmaille ja laveammille asuinsijoille, joilla hän — henkisesti sairaana mutta mieleltään rehellisenä — ei joudu olemaan kehittyvän maailman tiepuolessa ja oman aikansa jaloissa.

Pian leviää tieto, että Vilho on viimeisen pettymyksensä nujertamana tappanut itsensä todettuaan lastensa tavat ja vaistot niiden lastensa, joita hän itse vielä sairaanakin yritti suojella ja hoivailla maailmaa vastaan liikuttavan hyvin. Mutta eihän silti ole Vilhon syy, vaikka hänen perheensä joutuikin uuden ajan rattaiden rusennettavaksi, mutta Vilhon oli tietenkin vaikea eritellä syitä ja seurauksia, kun siihen eivät kuulu pystyvän kaikki nekään, joille paistaa sielun täysi valo.

KIROUKSET

Jos haluaa nähdä niitä haittoja, joita sivilisaatio on aiheuttaa ennen niin hiljaiselle ja omassa rauhassaan elävälle Luostan rantojen asutukselle, niin se on hyvin helppoa, jos nousee vaikka linja-autoon, tuohon luokkarajattomaan ja kansanomaiseen ajoneuvoon, ja ajaa halki uuden teollisuuskeskuksen.

Jo kaupungin torilla on pientä kilvoittelua paikoista, sillä matkustajia on paljon ja jokaisella kuuluu olevan kaikkein kovin kiire. Muuan oluessaan oleva nuori mies, joka on istuutunut auton etuosaan toisen tilaamalle paikalle, saa hiljakseen kiroillen siirtyä takakoppiin ja tyytyä osaansa. Ja kun kaikki näyttää olevan joltisessakin kunnossa ja matkustajien kesken on tullut tyytyväisyyttä ja omahyväisyyttä uhoava rauha, kumahuttaa kuljettaja päättävästi oven kiinni, ja auto lähtee liikkeelle kääntyen ensin parissa kadunkulmassa ja päästen sitten Luostaan vievälle maantielle. Tuttavia näkyy olevan mukana useampiakin, mutta melkein etupenkissä istuu asioitsija Hitukka katsahtaen välillä karsaasti vierustoveriinsa, jolle hänen täytyy luovuttaa puolet penkistä, tai sitten välillä puolisalaa kurkistaen viereisen penkin alle, jonne hän on ennen lähtöä sujauttanut matkalaukkunsa. Hänellä on kävelykeppi polvien välissä, salkku visusti kainalossa ja päässä tuttu ja hiukan tomuinen knalli.

Takaosan erottava lasiseinä on auki ja sieltä tulee eteen vetoa ja tupakansavua ja alkaa kuulua äskeisen olutpöhnäisen nuoren miehen hyräilyä. Kaikkiaan siellä on säkkien, matkalaukkujen ja laatikoiden lomissa kahdeksan henkeä, ja nuori mies haastattelee vieressään istuvaa tuntematonta naista:

»Mihinkäs neiti matkustaa?»

Kun neitonen ei kuitenkaan vastaa, istuu mies hetken vaiti, mutta kysyy kuitenkin uudestaan:

»Eiks mennä tän ehtoona elokuviin?»

Kun vastausta ei kuulu vieläkään, virkahtaa mies jotakin itsekseen, että 'no ei sitten' ja alkaa hieroa tuttavuutta nurkkaan puristautuneen vanhahkon työmiehen kanssa:

»Taidatte olla Luostasta?»

Kun mies myöntää ja kertoo olevansa työssä kartonkikoneessa, alkaa toinenkin loruilla kaikkien viime viikkojensa ansiot, kuvailee eilisillan hipat talolla, jossa kahteen pekkaan pistettiin menemään kolme putelia, sitten saatettiin likat kotiin ja lopuksi pantiin kahta ulkoseurakuntalaista juippia pahasti turpiin. Ja saatuaan nyt kuuntelijan hän vetää housunsa taskusta puolillaan olevan pullon, tarjoaa sitä miehelle ja pyytää muilta matkustajilta noin niinkuin anteeksi, että tarjoaa kaverille pienet huikat.

Mutta vanha työmies ei otakaan mitään, pudistaa vain sanattomana päätään ja katsoo kylmästi toiseen. Tämä tarjoaa pulloa Aarne Turuselle, joka istuu toisessa nurkassa, ottaa tarjouksen käteensä, pyyhkäisee hihallaan pullon suuta ja maistaa. Tyytyväinen tarjooja ottaa itsekin ja siirtyy sitten hieromaan äskeisen työmiehen kanssa kauppoja:

»Ostaks kellon? Se on uusi ja siinä on oikeat tupleeperät. Viissatasella saat, vaikka minä itte maksoin siitä seittemän.»

Mies pudistaa taaskin päätään, toinen saa pujottaa kellon takaisin liivintaskuunsa ja tyytyä siihen. Mutta ukon vaiteliaisuus näyttää häntä kiukuttavan ja sen vuoksi hän kokeilee ruveta mahtavaksi:

»Jaa, sinä oot kartonkikoneesta... No eksä jumalaut saa ittestäs henkeä muuten pois kuin työllä? Omalla hielläs hankit tuhansia neuvosten povitaskuun. — Kuulehan, kun minä sanon yhden asian: pane sinä jakoavain valssien väliin ja puhu herroille päin naamaa paskaa ja perkeleitä.»

Auto jatkaa matkaansa, pysähtelee kylien kohdalla, ja jo puolen tunnin ajon jälkeen tulvahtaa sisälle lemu, jonka itätuuli ajaa sulfaattitehtaalta tänne asti. Tullaan vähitellen jo Lukinsalmen läheiselle kankaalle, ja sieltä täältä vasemmalta pilkahtelee Hiisveden selkä, jonka saarten kupeilla lojuu tukkilauttoja sulkien kapeita salmia kokonaan. Muuan hinaaja kiskoo kupeet auringonpaisteesta kuumina kahta suurta lotjaa pohjoiseen päin ja toinen huutaa parhaillaan Kairakosken laituriin.

Jo tullaan tienristeykseen Lukinsalmen aseman lähelle ja ohitse ajaa asemalle päin kuorma-autoja täynnä tavaraa, ja kuormalla istuu joukko miehiä hikiset yläruumiit paljaina. Auton pöly kantautuu läheisiin pihoihin, joilla leikkii joukko lapsia. Linja-auto lähtee jälleen liikkeelle, kulkee leikkauksen kohdalle rakennettua siltaa rautatien ylitse, ja ihmiset kurkistelevat alas, jossa juna vetää pitkää vaunujonoa kohti asemaa. Ja auton takaosassa istuva nuori hutikkainen kysyy kovalla äänellä Aarne Turuselta, onko täällä päin maailmaa missään reiluja likkoja, joista saa itselleen kivan kaverin illaksi.

Kairakosken suuressa tienhaarassa auto pysähtyy jälleen pitemmäksi toviksi, sillä on purettavana paljon ihmisiä ja tavaraa. Hitukka juoksee kysymään Aarne Turuselta, minne tämä aikoo jäädä. Kun Turunen kuiskaa menevänsä Hangalle asti, neuvoo häntä Hitukka:

»Minä kävin siellä jo toissapäivänä. Eiköhän ole parasta, että viette tämän kapsäkin Kairakoskelle.»

Silloin Turunen nyökkää ja sanoo 'no joo', hamuilee esille raskaan matkalaukun, lähtee autosta pois ja kiertää sen taitse talon nurkkaukselle piiloon maksamatta matkastaan mitään. Puolet muistakin tavaroista jää tienhaaraan, jossa seisoo odottelijoita. Pakettinsa saatuaan he lähtevät kantamaan niitä kotiin, ja kaupan asiapoika työntää kahta laatikkoa käsirattailla. Autoja kulkee koko ajan ohitse, toiset kääntyen vasempaan Kairakoskelle, jonka piippu näkyy suoraan edessä, toiset tullen etelästä kaupunkiin päin. Läheisen talon pihassa asettaa kaksi naista parhaillaan pyykkiä kuivamaan narulle, ja toinen heistä noituu äänekkäästi, että tuulen pitää juuri pyykkipäivänä sattua olemaan idästä, niin että tehtaitten noki pilaa ihmisten vaatteet...

Auto lähtee, ylittää taas rautatien siltaa pitkin, mutta ei menekään suoraan Taustaan, vaan tekee pienen kierroksen rautatehtaalaisten asuntokylän halki. Sillä aikaa kuin seisahdutaan lähellä rantaa, kuuluu kaukaa joen toiselta puolelta lakkaamaton kolke ja hampaita repivä kirahtelu itse tehtaalta. Nyt on selluloosan haju jo kadonnut, mutta tilalle on tullut musta ja sakea kivihiilen katku.

Auton kulkiessa edelleen rallattelee takaosan humalainen viimeisintä amerikkalaista muotirenkutusta, jonka kertosäkeenä on jotakin rintaa vasten painamisesta. Viimein hän kyllästyy itse hottiin, toistaa vain pelkkää kertosäettä ja kysyy vieressään istuvalta neitoselta:

»Eiks juu? — Rintaa vasten painettiin — eiks juu?»

Kuljettaja kurkistaa peilistään laulajaa, ja kun tämä jatkaa yhä, pysähdyttää hän auton ja sanoo miehelle päättävästi:

»Menkää ulos! Nopeasti! Ja maksu on viisitoista markkaa!»

Mies ei ole milläänkään, nousee laiskasti ja sanoo vain, että 'johan minä meinasin Kairakoskelle jäädä, mutta tulinpahan tänne asti'... Niin jatketaan matkaa ja ajetaan edelleen.

Jos Hiisvedellä oli tukkeja paljon, niin Luostanjärvi on niitä täynnä. Longan sulfiittitehdas kuluttaa puuta vuosittain suuret määrät, ja kesän aikana on varastoitava kaikki se raaka-aine, jota tehdas tarvitsee talvella. Hankaan tukkikouru ei ehdi kerralla nielaista koko sitä määrää, joka parhaillaan karttuu Luostanjärvelle odottelemaan pääsyään eteenpäin. Sen vuoksi järvi onkin niin täynnä, ettei sen yli pääsisi kunnollisesti veneelläkään. Ja kuhat, jotka ennen piileskelivät syvänteissään, ovat nyt kadonneet muualle etsimään parempaa rauhaa ja puhtaampaa vettä tai ovat sitten nousseet lukemattomien siimojen ja uistinten mukana veneisiin potkien tuskasta, kun kirkas auringonvalo sattuu niiden pimeään tottuneisiin kaihi-silmiin. Ja lohia ei Luostanjärvessä ole nähty enää moniin vuosiin, sillä vanhemmat niistä ovat jo kadonneet jonnekin yläpuolella oleviin vesiin ja uudet eivät näy tulevan läpi Soikosken ja Hankaan kalahissien. Mutta pahansuovat ihmiset tietävät toimitusjohtaja Vesalan kiukkuisen palvelijattaren kertovan pitkin kyliä, että toimitusjohtajan pöydässä on keitettyä lohta ainakin kolmesti viikossa ja että ainakin kerran viikossa hänen täytyy viedä raskas paketti vuorineuvoksettarelle. — Mutta nuo nyt ovat ihmisten puheita, huokaisee jokainen kertoja lopuksi...

Vilhonhovin kohdalla tulee linja-autoa vastaan kuorma-auto ja kääntyy sairaalan pihaan. Sen lavalla on kaksi miestä, ja toinen makaa rentona ja valittelee yhtenään, sillä hänen kätensä on kokonaan kääreissä jäätyään hetkinen sitten olkapäätään myöten koneeseen. Ja Hitukka, joka istuu linja-auton ikkunan ääressä, katselee tunteettomana Taustan entistä hovia, josta nyt on kadonnut vanhan herraskartanon tunnelma sen tilapäisasukkaiden tuoman hälinän tieltä, joka on jokaisen hotellin eteisessä.

Ja linja-auto pääseekin jo Vahisen kulmalle ja pysähtyy siinä. Matkustajat tyrkkivät toisensa ovesta ulos, jonka edessä on jo valmiina pieni tyttö kädessään mansikkatuohinen. Hänen on saatava se myydyksi päästäkseen illalla elokuviin, sillä äiti ei anna totisella työllä ansaittuja rahoja viedä sinne. — Ja tässä nousee autosta pois jo Hitukkakin ja lähtee raskas kantamus mukanaan astelemaan edelleen, muljauttaen vihaisen silmäyksen Vahisen liiketaloon, josta lähtöisin on hänen suuret tappionsa ja varma laskusuuntansa rehellisestä talohuijarista kahta pykälää alemmaksi. Sen vuoksi ei Hitukka jaksa sulattaa sitä, että Vahisen talo on viime vuonna jälleen kasvanut ja ehostunut, kun hän sen sijaan saa nyt kuljeskella talottomana ja kanniskella tiettyihin nurkkiin matkalaukkuja, joita ei ole hyvä näyttää poliiseille.

Hitukka kääntyy tienristeyksessä, kun häntä vastaan tulee räikeäpukuinen nuori nainen ja sanoo liiankin tuttavallisen hyvänpäivän. Hitukka ei halua näyttää omaa alennustilaansa ja sen vuoksi mitään vastaamatta menee ohi. Mutta nainen ei hämmästy, vaan kääntyy katsomaan taakseen ja huutaa Hitukalle:

»Eikös herra enää tunne minua? Minähän olen Turusen Vieno!» Hitukka muljauttaa silmiään ja huomaa naisen kasvojen toisen puolen olevan mustana. Mutta hän ei vastaa mitään ja ajatteleepahan vain, että tyttö on kai viime yönä ruvennut kiistelemään rahasta ja saanut joltakulta tuollaisen tällin. Niin jatkaa Vienokin matkaansa edelleen Vilhonhovia ja Taustaa kohti ja siinä samalla päättelee itsekseen, että 'piruks täällä viitsii olla, kun ei tienaa ees suolaa leipänsä päälle'. Mutta Vilhonhovin kohdalla häntä vastaan tulee autosta pudotettu humalainen nuori mies, joka alkaa kysellä maisemia ja taloja ja joutuu pitkään neuvotteluun Vienon kanssa.

Samoihin aikoihin ajaa Kairakosken suureen tiehaaraan moottoripyörällä kaksi poliisia, sillä äsken soitettiin kaupungista ja kerrottiin, että se sama mies, joka teki eilen paremmanpuoleisen murron kellokauppaan, on luultavasti matkalla Luostaan päin. Poliisien pyörä on varjossa aidan kupeella tien sivussa, he itse kävelevät tiellä, keskustelevat aikansa kuluksi, pysäyttelevät linja-autoja ja katselevat ohikulkijoita joihin kehenkään eivät sovi kaupungin poliisilaitoksen antamat tuntomerkit. Viimein toinen sytyttää savukkeen ja pysähtyy katselemaan ilmoituspylvästä, jossa vielä riippuu vanhojen plakaattien riekaleita naulojen päätteissä ja samoin on jo uusiakin kirkumassa ihmisille omaa asiaansa. Näyttää siltä kuin maailma panisi kaiken voimansa saalistaakseen tehdasyhdyskunnan työntekijäin sielut omaan verkkoonsa aivan kuin sielunvihollinen ja vastalahjaksi lupaisi kaiken hyvyyden:

Ensi lauantaina näkyy olevan muuan hartaustilaisuus, jossa vieras puhuja lupaa uudella tavalla valaista ihmisen suhdetta Jumalaan ja lähimmäiseen ja samalla tekee selkoa siitä uudesta joukkokasteesta, joka tekee sodat mahdottomiksi kansainvälisen veljesrakkauden avulla! — Elokuvissa näytetään tällä viikolla 'Ensimmäistä hekumaa', jossa esiintyvät kuuluisat amerikkalaiset steppaustaiteilijat loistonumeroineen ja joka kokonaisuudessaan on kaikkein korkeinta kansainvälistä luokkaa. — Talolla on lauantaina tavanomaiset iltamat, joiden ohjelmana on sihteeri Linkun puhe pääoman kokoontumisesta ja ihmisen joutumisesta koneen orjaksi. Ja iltaman lopuksi on huvipostia, ja kaupunkilainen jatsiorkesteri Blue Boys soittaa tunnetulla taidollaan... Ja tuossa on edelleen plakaatti, jossa Uusi Tivoli lupaa ensi viikosta lähtien näyttää kaikkia vetonumeroitaan.

Ilmoituksia lukeva poliisi alkaa haukotella ja päättelee itsekseen, että kylläpä kaikki nämä ihmiset ajatuksineen ja harrastuksineen ovat mielenkiintoisia ja tavoiteltavia, kun heidän takiaan täytyy nähdä kaikki tuo vaiva ja rasitus. Mutta nämä henkien voimanmittelyt eivät ole Luostanlaakson omaa, vaan ulkomaailmasta tullutta roskaa tehdasyhdyskunnan nurkissa, jota alati lakaistaan tarpeettomana pois, mutta jota ilmestyy aina toiseen nurkkaan kun toisella tuuletetaan. Sillä onhan jokaisella asialla — ja jokaisella kukkasellakin — omat loishyönteisensä ja kärpäsensä, joidenkin hävittäminen vie muutamilta ihmisiltä kaiken ajan. Kuitenkin sellaiset mitättömät tapahtumat kuin prostituoitua naurattelevan kellovarkaan pidättäminen tai tehtaan piipun nokeaman paidan peseminen ovat vain mitättömän pieniä ja vähäpätöisiä seikkoja se puhdistustyön ohessa, joka on suoritettava ihmisessä itsessään. Se kiventomu, joka sivilisaation mukana tunkeutuu ihmisen sieluun, tarttuu paljon sitkeämmin ja syövyttää vaarallisemmin kuin pienten loiseläjien puremat. Ja kuitenkin tuo henki tulvehtii Luostaankin muun maailman terveisten mukana alati ja sen toistuvana pontena on: Epäile lähimmäistäsi, sillä hän on sinun pahin vihollisesi! — Kiroa työtäsi, sillä se on sinun orjuuttajasi!

Taloudellisen ja yhteiskunnallisen valistuksen nimessä noista sanoista tehdään opinkappaleita ja muunnellaan kunkin maun mukaan jotta saataisiin ne paremmin uppoamaan ihmisten mieleen ‒ missä vain niitä asuu. Ja kun Luostankin seuduilla on tänään ihmisiä sata kertaa enemmän kuin ennen, niin sen vuoksi on kiire julistaa tuota kaikkea ja sen vuoksi on keksittävä yhä uusia muunnelmia jokaisen kuulijan mieliksi.

Plakaatteja lukeva poliisi heittää sammuneen savukkeenpätkän tiepuoleen ja kääntyy jälleen kävelemään. Kun aika näkyy käyvän pitkäksi ja kun odoteltu miekkonen ei tule suoraan heidän luokseen, ehdottaa hän toverilleen, että he nousisivat pyörän selkään ja ajaisivat pitkin teitä edestakaisin niin kauan, kunnes se pieni rosvohyönteinen osuu heidän kohdalleen. Niin hurahtaakin moottoripyörä hetken kuluttua käyntiin ja lähtee liukumaan kuumennutta tien asfalttia pitkin Hankaalle päin.

Ja koko tämä ahertava, kiirehtivä, tuskaileva ja huolehtiva seutu töineen ja ihmisineen on kuin suuri kaleidoskooppi, pienikin vavahdus muuttaa sen värikkäät palaset uudella tavalla ja uusi kuva vaihtuu entisen tilalle:

KAUKANA Vanakorven liepeillä olevan Turusen torpan veräjästä astuu pihaan Vieno. Hän näyttää tulevan tänne kuin pakosta, kuin muualta pois ajettuna ja sen vuoksi haikeana ja kääntyy pihassa vielä kerran katsomaan taakseen alas laaksoon. Sen reunamia peittävät metsät, niiden takaa alkavat viljellyt aukeat, suuremmat ja pienemmät taloryhmät ja tehtaanpiiput ja kaiken keskellä on rikas ja houkutteleva sininen juova, itse joki, joka antaa työtä ja leipää. Hän huokaisee, astuu pari porrasta arvellen aivan kuin ne olisivat liian raskaat nousta ja avaa sitten varovasti tutun, mutta köyhän oven. Sisällä ovat äiti ja nuorin sisko, sillä nythän isä on jo poissa ja Aarne kuulemma poliisien hallussa. Kynnyksen luona hän seisahtuu ja katsoo sanattomana, sillä koko pirtti on sekaisin, kaikki irtonainen tavara, vaatteet, astiat ja sen sellaiset on kasattu vasuihin ja nyytteihin keskelle lattiaa aivan kuin majanmuuttoa ja lähtöä varten. Joukossa näkyy olevan hänenkin pieniä kapistuksiaan, hän katsoo ensin niitä ja sitten äitiään.

»Mistäs sinä tulet?» kysyy äiti kesken työnsä ja katsoo Vienoa silmiin.

Tämän katse laskeutuu lattialle, kulkee sen rakoa pitkin edelleen, nousee jälleen ikkunan kohdalla ylös, ja hän kallistaa päätään oveen ja laaksoon päin:

»Tuoltahan minä... Tehtailta...»

»Minä tiedän sen», vastaa äiti kylmästi. »Ja tiedän myöskin, mikä tappoi isän!». Hänen äänensä muuttuu kovaksi ja katkeraksi: »Ja tiedän senkin, mikä sinä olet!» Hänen täytyy nieleskellä itkunsa alas, että kestäisi nyt lujana, ja jatkaa taas tyttärelleen: »Ehkä oli parempi, kun sairasmielinen isäsi pääsi täältä pois kärsimästä pahaa maailmaa. Mutta siitä huolimatta sinä olet ja pysyt murhaajana!» Äiti melkein huutaa viimeiset sanat, osoittaa sitten tyttönsä käsiä ja jatkaa: »Katso nyt sormiasi! Nehän ovat isäsi veressä!»

Vieno hämmentyy, kohottaa kämmeniään, katsoo niitä ja tuijottaa sitten äitiinsä. Tämä kääntyy jälleen poispäin, huokaisee ja jatkaa työtään. Kun tyttö yhä seisoo ovensuussa liikkumatta, kun sisarkaan ei katso häntä enää, pitää äidin vielä jatkaa:

»Sinulla on kai nälkä? Mutta minä sanon sinulle, jotta tuollaisille ei tässä talossa ole ruokaa.»

»Pitää kai lähteä sitten», sanoo Vieno hiljaa ja liikahtaa nurkkaa kohti aikoen kokoilla pois omia tavaroitaan. Hän löytää vanhan kirjavan liinansa, keräilee siihen yhtä ja toista, sitoo kulmat nyytiksi ja astelee epävarmana ovea kohti odottaen äidin vielä viime hetkellä virkkavan jotakin sovittavaa ja anteeksiantavaa.

»Minne sinä aiot?» kysyy äiti viimein.

Vastauksena on vain huokaus, ja nuorempi sisar alkaa itkeä hokien hiljaa itsekseen: »Voi voi noita ihmisiä!»

Äiti katselee tyttärensä lähtövalmisteluja ja sanoo sitten kuin toivoen tässä vielä heräävän jonkinlaisia hyviä ajatuksia:

»Taloihin sinun on turha pyrkiä palvelukseen. Eivät ne enää ota — kun olet jo melkein kaikissa ollutkin. Ja isän kuoleman takia sinun on turha yrittää tehtaillekaan.»

»En minä sinne», kuuluu Vienon ääni aivan kuin hänkin olisi juuri purskahtamaisillaan itkuun.

»Ainoa paikka sinulla on saha. Jos sinne ottavat, niin sinusta voisi vielä tulla ihminen. Mutta jos eivät huoli sinnekään, niin mennyttä kalua olet, tyttöparka. — Koettaisit mennä Tahkan luokse. Puhu hänelle kuin ihminen, lupaa koettaa parhaasi ja tee parannus. Minä uskon, jotta Tahka antaa vielä viimeisen tilaisuuden — kuulitko?»

Vieno on viivytellessään saanut muutaman kirjavan leningin ja kengät nyyttiinsä, pujottaa käsivartensa sen solmun alle ja ovella sanoo hiljaa, aivan kuin itsekseen:

»Pitää koettaa...»

Käsi viivähtää ovenrivassa ja katse vilkahtaa kuin hätäisenä pitkin tuvan seiniä ja äiti ehtii tällä välin toivoa ääneen:

»Kunpa sinä ymmärtäisit...!»

Vienon käsi työntää matalan oven auki ja hän astuu yli kynnyksen huulien tuskin liikkuessa:

»Pitää koettaa...»

Hän menee portaille, lähtee veräjää kohti, mutta muistaakin jotakin, kääntyy aittaan päin ja katoaa sen ovesta sisään. Kun hän kumartuu ovessa, vavahtelevat hänen hartiansa itkusta. Pirtin ikkunan edessä seisova äiti näkee sen ja ajattelee itsekseen: 'Ei se taida vielä ihan paatunut olla, kun osaa itkeäkin.'

Hetkisen kuluttua Vieno tulee jälleen ulos ja sivulleen vilkaisematta astuu suorana ja kasvoillaan luja ilme veräjälle ja avaa sen. Kun veräjä on takana jälleen kiinni, tekee mieli vielä katsoa taakseen pihaan, jonka nurmikolla on koettu kodin monet pienet ilot ja surut.

Mutta hänen pitää purra hammasta ollakseen katsomatta, sillä nyt hän päättää katsoa vain eteenpäin, alas laaksoon, sillä tällä hetkellä se on ainoa paikka, johon hän voi mennä. Ja hänen on nyt puolestaan oltava luja, ettei se heittäisi häntä syrjään, vaan ottaisi hoivaansa.

Sitten hän lähtee astelemaan pää pystyssä rinnettä alas.

VANHA MANNE oli jo viisitoista vuotta sitten aivan oikeassa kun hän eräänä iltana vanhan pirttinsä tuijulampun ääressä verkkoa paikkaillessaan varoitti omaa poikaansa tekniikan tarjoamista kirouksista ja sanoi, että jos liiallinen koneiden palvonta tekee ihmisen sisäkaluista vain koneen osia, niin silloin on paras täräyttää sellaista ihmistä korvalle, niin että mekanismi menee sekaisin. Vanha Manne on kaikessa hiljaisuudessa suuri filosofi ja myöskin tietää, että ihmisen on pystyttävä hallitsemaan omat keksimänsä koneet, muuten ollaan henkisesti kehittymässä — tai oikeammin sanoen taantumassa — täydellisen standardi-ihmisen tasolle, jolloin kaikenlainen keskinkertaisuus pääsee kukoistukseensa.

Uusi aika on jo monta kertaa yrittänyt houkutella Mannea temppelinharjalle näyttääkseen, että jos sinä, ukkoparka, hylkäät kaikki vanhat periaatteesi ja itsesikin, niin sinulle näytetään kaikki se ihanuus, joka tekee elämisen helpoksi ja vaivattomaksi. Mutta Manne ei edes kuuntele, sillä kohtalo taikka sattuma on tehnyt hänestä sen vanhan patriarkan, jonka ei sovi ruveta hieromaan kauppaa omasta sielustaan. Nyt, kun Luostan vanhat ihmiset alkavat olla jo kaikki poissa, täytyy hänen vielä yksin pystyssä seisovana edustaa muutaman vuosikymmenen takaista kulttuuria. Sillä vasta nyt Manne huomaa todellisen yksinäisyytensä ja alkaa mielessään luetella kaikkia niitä mennehiä, jotka ovat kadonneet iäisyyteen: siellä on jo Taustan seppä, joka tahtoi rakentaa vallit raudasta ikuisesti kestäviksi ‒ jo vuosia sitten on kuollut Korvatun Kaisa ja kadonnut maantieltä nyytteineen ja porsaineen — samaten eukkojen ainaisesti taluttama räätäli, joka omissa harhakuvitelmissaan luuli johdattelevansa muita. Samaten kaatui henkisesti tukeva ja laajakäytöksinen Aholan isäntä, jonka veroisia ihmistyyppejä nykyinen keskinkertaisuutta suosiva standardikasvatus ei pysty enää luomaan.

Sisäisesti jyrkkänä ja tinkimättömänä, mutta ulkonaisesti sentään melko joustavana Manne mukautuu muuttuneisiin olosuhteisiin ja liikkuu pahemmin kapinoimatta poikansa suuren asunnon huoneissa ja puiston käytävillä kuin konsanaan kotonaan. Mutta on turha kuvitella, että hän olisi tyytyväinen ja ilman muuta piirtäisi hyväksyvän puumerkkinsä kaiken sen alle, mitä hänen tarkka silmänsä huomaa ympäristön jokapäiväisessä elämässä. Mutta Mannehan ei ole koskaan ollutkaan taisteleva luonne, vaan hiljainen ja äänetön uurastaja, joka saattaa sisäisesti kärsiä paljonkin huolimatta siitä ettei kuitenkaan valita eikä anna edes kasvojensa värähdellä.

Niinpä hän on sen pienen viljelyhomman ohessa, jota hän vielä yrittelee aikansa kuluksi omalla ahollaan, ottanut itselleen myöskin eräänlaisen isännöitsijän tai talonmiehen puuhan poikansa kasvavassa talossa. Hän valvoo ja katsoo kaiken puutarhan käytävien haravoimisesta portin saranain rasvaamiseen asti, käännyttelee jo tarpeettomia pihaan pyrkijöitäkin oikeaan suuntaan ja kävelee pari kertaa päivässä postissa ja tulee sieltä takaisin kotiin hitaasti ja arvokkain askelin keppiinsä nojaillen ja sanomalehtikäärö toisessa kainalossa. Suora ryhti ja valkea tukka antavat hänelle eräänlaiset 'vanhan johtajan' valtuudet, ja tuon arvonsa mukaisesti hän kääntyykin portilta vuorineuvoksen pihaan, istahtaa tottuneesti terassilla olevalle penkille ja avaa sanomalehden hymyillen itsekseen kaikelle sille sekasotkulle ja kaikille niille tuhansille pikkupyyteille, joista kaikin voimin koetetaan tehdä koko maailman käänteen tekeviä milloin uskonnon, talouselämän, kulttuurin taikka politiikan nimissä. Ja kuitenkin tuosta kaikesta kuultaa lävitse aivan lapsellinen pikkupiirteisyys, pinnallisuus ja eräänlainen päämäärättömyys. Täytyy vain olla tarjottavana kaikkea kaikille niinkuin rihkamakaupassa, olkoonpa tuo kauppatavara sitten henkistä tai aineellista laatua.

Mutta sitten Mannen säälivä hymy taas kuolee, hän huokaa ja kaiteen yli nojaillen katselee kanavalle tai Luostanjärvelle. Katseeseen ilmestyy jotakin kaukaisuutta, taivaan läpinäkyvää kuulautta, ja silloin on vaikea arvata hänen mielialojaan. Ehkä hän vielä hengessään kuvittelee tuonne alhaalle mäen alle tiheän ja tuuhean hongikon, kahden kallion väliseen valtavaan onkaloon sellaisen kohisevan ja valkoisena kuohuvan noidankattilan, jossa näyttää olevan maailman kaikki voima, mahti ja kauneus. Ja tuolla kauempana on melkein koskemattoman metsänsä keskellä pieni järvi, jonka pinnalla kimaltelee auringon heijastus ja jonka ruohikoissa on rikas ja näkymätön elämä. Ja jossakin kosken ja järven vaiheilla, omassa salaperäisessä ja ihmisten tietämättömässä piilossaan elää vedenjumala viisaana ja arvokkaana ja säätelee vesien rikkaan elämän antaen siitä pienen osansa ihmisellekin.

Mutta nyt on Ahti poissa, ties' kuinka kauas näistä vesistä muuttaneena, ja ehkä hänkin hienoksittain valittelee sitä huonoa vastapalvelusta, jonka ihminen on saamastaan hyvästä tehnyt, kun on kiittämättömänä ajanut vanhan jumalan etsimään uusia asuinsijoja.

Mannen katseeseen ilmestyy surullinen pilkahdus, ja silloin alkaa katselija jo epäillä, että Mannessa itsessään on hitunen Ahdin kohtaloa, joka on tullut kipeänä, mutta joka sentään kestetään arvokkaasti.

Mannen katse värähtää ja ulkomaailma herättää hänet ajatuksista jälleen nykyhetkeen. Sanomalehti on itsestään luisunut käsistä lattialle, hän ottaa sen ylös, avaa uuden sivun ja katsoo puistikon käytävälle, josta kuuluu askelia. Sieltä tulee vanha, melkein yhtä vanha mies kuin Manne itse, vaatteet ovat varattoman työmiehen, keppi kädessä ja nahkalaukku selässä. Tuo toinen vanhus huomaa Mannen, tervehtii ja kysyy kohteliaasti:

»Voiko herra neuvoa minulle, mistä täältä saa työtä?»

Väärään asemaan sijoittaminen tuntuu Mannesta kuin piiskan sivallus korville, mutta hän on tottunut jo niin moneen asiaan, että nytkin kysyy vuorostaan voidakseen neuvoa miehen edelleen oikeaan paikkaan:

»Minkälaatuista työtä olette ennen tehnyt?»

Alhaalla käytävällä seisova vanha mies ottaa oikein hatun päästään ja seisoo keppiinsä nojaten kunnioittavana Mannen edessä, katsoo rehellisesti tätä silmiin ja sanoo:

»Minä olen kirkonkukkojen kultaaja. Mutta nyt ovat ajat niin huonot, ettei tahdo työtä riittää.»

Manne ei edes hymyile, kun kuulee miehen sanoissa melkeinpä koko ihmissielua uhkaavan vaaran, vaan myöntää rauhallisena lausahtaen:

»Huonot ajat taitavat olla silläkin alalla nykyään. Ja työtä vähän.»

Ukko kertoo, että hänen on pitänyt jo varsinaisen ammattinsa ohessa vuosikausia harrastaa muutakin, ja niinpä hän korjailee taulujen kehyksiä, teroittelee veitsiä ja keritsimiä — niin, ja tekee mitä tahansa:

»Vaikka mieluimmin minä sentään pysyisin siinä kirkonvirassa» huokaa hän lopuksi. »Siinä kun tuntee olevansa kaikkien muiden yläpuolella eikä tarvitse niellä pölyä.»

Manne arvelee, että juuri tuo toisten yläpuolelle asettuminen onkin hänet ehkä pudottanut välillä alas, naurahtaa ja neuvoo miehen edelleen oikeaan paikkaan. Tämä kiittää, kohauttaa selässään olevaa nahkalaukkua ylemmäksi ja lähtee kävellä repsuttelemaan mäkeä alas siltoja kohti.

Ja Manne istuu edelleen katsellen järvelle ja ajatellen, miten tuossakin jälleen vilahti ohi muuan ajan ilmiö, sillä ukkopahassahan oli vertauskuvallisuutta kerrakseen. Paha vain, että hän on eksynyt juuri tänne, jossa mistään vanhasta ei näy juuri jälkeä ja joka näyttäytyy omillekin asukkaille joka päivä yhä uudempana, joka ei tunne eikä tunnusta mitään muuta kuin työn ja voiman ja jossa elämää ohjaillaan enimmäkseen vain laskutikun mukaan.

Tällainen uusi, kova ja asiallinen maailma helposti murtaa sellaisen, joka ei ole siihen tottunut. Parhaita todistuksia siitä ovat elämän kovuutta säikähtänyt, räjähtävän kallion kielekkeellä punaista lippua heiluttava mielisairas mies taikka voimajohdinta vasten lentäneen ja kuolleen pikkulinnun hauta kivipylvään juurella.

SIUNAUKSET

Vielä muutama vuosikymmen sitten oli sivuseudun tavallisen torpan pojan elämänkulku kuin ennakolta kaavailtu sillä tavoin, että hän kiertokoulun käytyään pyrki rengiksi isäntätaloonsa, opetteli siinä valjastelemaan ja ajamaan hevosta, hiukan myöhemmin käymään jo heinässä ja hakuajossa ja sitten totuttautui yhä raskaampiin maataloustöihin. Hänen asuntonaan oli pirtin ovensuupuolen penkinpää, jossa hän nukkui ehtonetuntinsa ja yönsä ja vain iltapuhdetöissä tai muussa sellaisessa siirtyi pöydänvierusrahille nähdäkseen paremmin vuoleskella tai korjailla hevosvaljaita katosta riippuvan ja köyhästi valaisevan öljylampun valossa. Jos hän oli pystyvä ja ahkera renki, saattoi hän saada isänsä kuoltua vanhan torpan taikka sitten parhaassa tapauksessa rakentaa naimisiin mennessään itselleen uuden mäenrinteeseen lammen kupeelle. Mutta jos hänellä oli elämän varalle niin rohkeita kaavailuja, ettei aikansa penkin päässä asuttuaan enää havitellutkaan asettua torppariksi ja jos hän tunsi itsessään poikkeuksellista voimaa, lähti hän Amerikkaan tavoittelemaan onnea vauraamman elämän muodossa, kirjoitteli sieltä vielä muutaman kerran vanhemmilleen voivansa hyvin, mutta viimein katosi kokonaan.

Tämä oli tavallisin nuoren miehen ja miks'ei naisenkin tie. Mutta jos ihminen oli jo vanha uutta työmaata etsiessään eikä sairaalloisuudesta pystynyt raskaampaan työhön, oli hänellä taloissa mahdollisuus tehdä henkensä pitimiksi pärevasuja, paikkailla verkkoja ja nuottaa, vuoleskella emännälle kapustoja ja talon lapsille puuhevosia ja kertoilla kaikille ihmisille mukavia. Mutta jos hän oli jo pahemmin sairaalloinen eikä pystynyt liikkumaan, oli hänellä edessään kaikista käsiensä ahkeruudesta huolimatta vain yksi mahdollisuus, vaivaistalo. Siellä hän eleli muutaman vuoden henkisesti kärsien ja häveten kuin pahantekijä, kunnes ihmiset kylällä kertoivat hänen kuolleen ja saaneen viimeisen leposijansa tavallisen hautausmaan liepeellä yhteishaudan pitkässä rivissä. Eikä hänen kuivalla hiekkakasallaan tavallisesti ollut edes noella mustattua puuristiä, mutta usein saattoi hautajaispäivänä ilmestyä entisen naapurin eukon laittama kanervakiehkura.

Suomen kansa eli niukasti, mutta se tuhlasi mielettömästi. Sillä oli kaikesta puutteestaankin huolimatta tuhlattavana parhaintaan ja kalleintaan: työvoimaa. Sillä oli varaa päästää kaikkein työtahtoisin aines maailman heiteltäväksi ja pudottaa se lopuksi alas jostakin amerikkalaisesta kaivos-aukosta, vaikka omat pellot kasvoivatkin lepänvesaa ja putkea. Se kehui käsityötaidollaan ja kotiteollisuudellaan, mutta kuljetti siihen pystyvän vanhuksen vaivaistaloon. Ja vaikka olikin olemassa yli puolisataa maataloudellista järjestöä ja yhdistystä, jotka yrittivät jakaa valistusta, miten makkilanta on hoidettava, pehkut levitettävä sikojen alle ja navetat rakennettava ilmaviksi ja valoisiksi, ei yhdenkään konsulentin päähän pälkähtänyt, että myöskin ovensuu-penkin päässä asuva renkimies tai homeisessa uunin karsinassa oleileva piikatyttö tarvitsisivat elämäänsä parannusta, jotta heidän työtehonsa säilyisi mahdollisimman hyvänä ja kauan. Ja vaikka sioille vaadittiinkin uusimuotista elintilaa, olisi sitä miestä pidetty hulluna, joka olisi ensimmäisenä uskaltanut vaatia maataloustyöväelle omaa huonetta tai komeroa asuttavaksi.

Juuri tuolla tavoin tuhlasi parhainta työtään myöskin Luostan seutu, se puri mieli katkerana niukkaa leipäänsä, mutta tuhlasi sitä ainoaa rikkauttaan, joka sillä oli: työvoimaansa ja -mahdollisuuksiaan. Ellei ollut poikkeuksellisen tarmokas ja valistunut mies niinkuin Ahola taikka vanha Manne, niin koko elämä oli tasaista laskua alusta loppuaan kohden. Se oli kuin lapsuudenaikaista mäenlaskua vesikelkalla perunakuopan mäeltä: lähdettiin hyvää vauhtia mäkeä alas, niin että tuuli silmiä vesisti ja vauhti ailautti mieltä — mutta kun vähitellen huomattiin oltavan mäen alla, oli vesikelkka niin raskas, ettei sitä omin lapsenvoimin jaksanut vetää enää takaisin ylös. Ja kun ihmisellä sitten kasvettua ei ollutkaan kiskottavana vesikelkka, vaan se niin sanottu elämän taakka, oli mieli mäen alla sitäkin kirvelevämpi.

Kun Luostan suuri hetki koitti ja kun yksi ainoa itsepintainen ja kylmästi ajatteleva mies apunaan neljäsataa muuta ihmistä tuli konsulenttien jälkeen näyttämään työntahtia, herätti se uutuudellaan vihaa sen vuoksi, ettei enää nojauduttu vanhoihin ja koettuihin periaatteisiin, vaan tehtiin niin kuin hyvä tuli. Vanhat ihmiset pudistivat päätään ja syyttivät noita tulokkaita milloin luonnon raiskaamisesta, Jumalan pilkasta tai nuorison turmelemisesta. Mutta yhdenkään höperön päähän ei pälkähtänyt, että käyttämällä väärin ja huolimattomasti hyväkseen luonnon tarjoamia rikkauksia juuri hän itse oli pahin luonnon käskyjen rikkoja — ei täyttänyt ensimmäistä kehoitusta maan alaisekseen tekemisestä, vaan puutteessaan nurisi Luojaansa vastaan. Ja nuoriso oli muka kelvollista vain silloin, kun se seurasi juuri vanhempiensa tapoja ja keinoja ja koetti välttää liikaa kehitystä.

Tällä tavalla tarvittiin vähintään Vahisen kaltaista miestä tarttumaan oikealla hetkellä kiinni ensimmäiseen työmahdollisuuteen ja avaamaan siitä itselleen oman ja lavean työmaan, ja samaten tarvittiin Luostan rannoille kokonaan uusi vaihe, joka toi mukanaan tarpeeksi ennakkoluulottomia miehiä, kuten Sorvasen, Oraston ja Vesalan. Ja jos metsiinsä turvautuvalla hovilla ei ollut mahdollisuuksia antaa torpparilleen rakennushirsiä parempaa asuntoa varten eikä viljelystänsä puutteellisuudesta huolimatta myöskään työtä muuten kuin tilapäisesti, kaivattiin melkoinen määrä kursailemattomuutta, jotta tuollainen asumus potkittiin koskeen puhdistumaan. Ja samaten kaivattiin siksi paljon suuripiirteisyyttä suunnitelmissa, ettei Kairakosken vanhoja rottelokyliä edes yritetty paikkailla kuntoon, vaan purettiin kokonaan uuden tieltä.

Tällä tavoin, kun yhdellä hetkellä luovuttiin ratkaisemasta asuntokysymystä vanhan ja koetun penkinpää-menetelmän avulla oli kaikkialla muuallakin pakko siirtyä uuteen sillä nähtyään uutta ja parempaa eivät ihmiset enää tyytyneetkään vanhaan, vaan läksivät etsimään monipuolisempia työmahdollisuuksia ja saivatkin niitä loputtomasti. Monet Taustan kylän nuoret miehet, joilla muuten ei olisi ollut mahdollisuuksia, ovat nyt ahkerina ja eteenpäin pyrkivinä miehinä menestyneet Kairakoskella ja Longalla. Ja vaikka juuri he aikoinaan olivatkin sitä nuorisoa, jonka turmelemisesta kehitystä syytettiin, tulevat he varmasti pysymään tiellä aivan yhtä vakavasti kuin heidän isänsäkin omallaan. Ja kun lopuksi vertaa vanhaa ja nykyistä Luostaa toisiinsa taloudellisessa mielessä ja myöskin arvioi niiden työn merkitystä itse paikkakunnalle ja maalle, niin tänään jo jokainen Taustan kylän mummokin myöntää huikean eron ja huokaa kädet ristissä, että 'jaa jaa, niin se maailma muuttuu'.

JA UUTENA KUVANA näkyy jälleen hämärtyvä ilta.

Mies seisoo lankulla uittoaltaan reunalla, hänen keksinsä haravoi ja aivan kuin valikoi tummasta vedestä tukkeja, auttaa niitä siirtymään eteenpäin ja näkee niiden sitten soluvan yksitellen ja katkeamattomassa rivissään siltaa kohti ja nousevan ylös. Silta on kirkkaasti valaistu, samoin saha sisältä, ja lamppujen valo heijastuu tänne juuri sen verran, että vesi näyttää entistään tummemmalta.

Mies kurkottaa kauempana olevia puita, astuu lankun kostealle reunalle ja luiskahtaa veteen. Kuuluu vain lyhyt ja hätäinen huuto, kun hän katoaa sinne hatun jäädessä uiskentelemaan tummalle pinnalle. Mutta samassa, ennenkuin aallot ehtivät edes asettua, kurkottuu häntä kohti tuntematon käsi, tavoittaa kiinni vaatteesta ja kohottaa miestä pinnalle. Tämä ei ehdi vielä tajuta mitään, kun kuulee ylhäältä rauhallisen äänen sanovan:

»Kas niin, taisitpa vähän kastua!»

Vettä tippuva mies hivuttautuu auttavan käden pitelemänä takaisin lankulle, istuu siinä ja ensimmäisen säikähdyksen jälkeen virkahtaa:

»Olisin mennyt, jos...» Silloin hän katsoo ylös ja tuntee vierellään seisovan tumman varjon: »Tekö siinä! Te olette paikalla aina, kun jotakin tapahtuu. Miten te tiedätte...?»

Vanha ja harmaatukkainen mies hymyilee hänelle hiljaisesti.

»Ei siitä kannata numeroa tehdä. Minä olen itse ollut kerran vielä pahemmassa ja tiedän... Sen vuoksi osaan aina tulla ajoissa. Menkäähän nyt muuttamaan kuivaa, niin minä hankin toisen miehen tilalle.»

Hän lähtee, lankulla istuva nuori mies nousee, katsoo vielä jalkainsa juuressa olevaa tummaa vettä, samoin poistuvaa harmaatukkaista vanhusta ja miettii itsekseen, että tuossa kummallisessa palo-ukossa on jotakin salaperäistä, joka tuo hänet aina pahaan paikkaan ihmisen pelastukseksi...

Ja nyt syttyvät valot kaikkialla, uittoallas kimaltelee suurten lamppujen alla aivan kuin vedessä olisi pieniä lieskoja, tien varteen syttyy pitkä rivi lamppuja, valo leviää joka soppeen varastoa myöten. Ja tätä kirkasta kujaa pitkin kulkee vanha mies nyt edelleen, pysähtelee ja joutuu viimein seisomaan raiteiden äärellä, missä joukko lastaajia parhaillaan siirtää lankkuja puoleksi lastattuun rautatievaunuun. Hän katsoo työtä, kun häntä lähinnä on nuori nainen, jonka kasvoilta näkyy vuoroin kuin tuskaa, toisen kerran taas niin varmaa päättäväisyyttä, että hän melkein hymyilee hyvästä mielestä. Ja heitettyään taas raskaan lankun vaunuun hän katsoo kämmeniään, yrittää taivuttaa sormensa nyrkkiin ja sulkee silmänsä aivan kuin mielettömästä kivusta.

»Onko työ raskasta? Ettekö jaksa?» kysyy vanhus äkkiä hänen vieressään.

Nuori nainen kääntyy, huomaa tuon kummallisen, vanhan ukon ja sanoo:

»Ei ole! Ja jos olisikin, niin pitää koettaa...» Sitten hän ojentaa molemmat kätensä miestä kohden ja avaa ne nähtäviksi: »Luuletteko — että minä — kestän?»

Molemmat kämmenet ovat verillä, niissä on haava toisensa vieressä aivan kuin järjettömästi viileskeltynä ja toisesta kädestä tippuu veri ranteelle kapeana juovana. Vanha mies katsoo Vienoa käsistä silmiin ja sanoo:

»Parasta on kestää vielä vähän aikaa ja antaa kaiken mennä ohi. Loppu onkin sitten jo helppoa.»

Hän kääntyy lähtemään ja kuulee tytön takanaan huokaisevan:

»Pitää koettaa...»

NÄIN JATKUU TYÖ raskaana kaikille niille, joiden on otettava se rangaistuksena rikkomuksistaan omaa itseään tai lähimmäisiään kohtaan, mutta velvoittavana ja vetoavana kaikille muille. Niinpä saattaa tapahtua, että kun uuden aherruksen makuun päässyt rakennusmestari Tahka aikoo vielä vanhain ja laiskain välivuosiensa muistoksi ja sataa kiloaan palvoakseen nukkua sunnuntaiaamuna liian pitkään ja nousta vasta valmiiseen kahvipöytään, saa hän muiden vaatimuksesta kaivaa kaapistaan esille sotisopansa ja hiihtää sopivassa pakkasessa ampumaradalle harjoituksiin ja paukuttaa siellä ruostetta tavoittelevan kiväärinsä puhtaaksi. Ja jo samaan aikaan, kun sunnuntaisin kirkossa vielä luetaan viimeisiä kuulutuksia ja sitä luetteloa, jonka mukaan eräät seurakunnan vanhat jäsenet ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, alkaa nuorempaa väkeä kokoontua kesäisin urheilukentälle piirikunnallisia kilpailuja varten ja talvisin luistinradalle katsomaan Kairakosken ja Longan työväen välisiä jääpallo-otteluja.

Ne vanhat ihmiset, jotka eivät näe tuossa kaikessa mitään muuta kuin itse ajanhengen aiheuttaman hermostuneisuuden ja loputtoman vaihtelunkaipuun, eivät muista, että myöskin tavat ovat nyt toiset. Niinpä kun siihen entiseen hyvään aikaan esimerkiksi Kairakosken vanhan hiomon johtaja Vannila saapui maanantaiaamuisin konttoriinsa myöhään ja pahantuulisena sen vuoksi, kun hänellä oli eilen illalla ollut metsästysseuran johtokunnan kokous, tulee sinne nykyään toimitusjohtaja Orasto jo paria tuntia aikaisemmin, antaa ensin kokonaisen salkullisen suunnitelmiaan piirtäjälle, pitkän luettelon kemistille ja kuuntelee neiti Aholan kirjoituskoneen rapinaa allekirjoittaakseen muutamia kirjeitä ennen lähtöään sahalle. Ja jo samaan aikaan, kun pari vuosikymmentä sitten Taustan kylän nuoret miehet haukottelivat aamu-unisina ja tunsivat päässään viime yön muistona pontikkaputelin ja tyttöjen aidanluhdeissa vietetyt pimeät tunnit, lyö Hankaan konttorin suuri seinäkello työn alkavan ja parhaillaan Sorvanen jo sanelee neiti Vahiselle pitkää luetteloa niistä kustannuksista, joita uusi kemiallinen teollisuus vaatii.

Tällä tavoin aamuvarhaisesta iltamyöhään luovat kymmenet aivot uusia suunnitelmia, toteuttavat niitä ja valvovat työtä. Sadat ja tuhannetkin kädet uurastavat eri puolilla ja tekevät valmista. Ja vaikka sanat 'otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän' ovatkin vertauskuvallisesti oikeat, on se jokaisessa nykyaikaisessa ja hyvin hoidetussa tehdaslaitoksessa jo vanhentunut sanonta. Niissä on olemassa jo elin, jonka tehtävänä on valvoa, ettei työ ole rangaistus eikä saa olla painajainen, joka kuivettaa sielun ja vetää hartiat kumaroiksi, vaan että sen tulee tosiaan olla osa elämää ja kaiken lisäksi vielä sen parhain osa.

Tällä tavoin vaihtuvat työviikot ja -päivät, ja kun viimein alkaa tulla ilta ja pimeä, ilmestyvät valorivit toisensa jälkeen kuin pienten tulipisteiden muodostamat nauhat molemmin puolin Luostanjokea Yksi tulinauha syttyy parhaillaan Kairakoskelta Taustaa kohti ja etenee kuin pitkä mato Vilhonhoviin ja Hankaalle asti, kulkee siltojen yli ja pysähtyy asemalle. Toinen samanlainen valorivi syttyy Hiisveden rannalla Kairakosken takana, valaisee koko asuntoalueen, ojentautuu sitten joen vartta etelään rautatehtaan luokse, tekee siinä suuren mutkan ja kääntyy Telavaaraa kohti. Sinne se taas pysähtyy, mutta uusi kiiltomato lähtee kulkemaan maantietä pitkin Hangasta kohti tavoittaakseen sen toisen, joka sinne meni jo Taustan kautta. Ja jälleen syttyy! Hankaan tienristeyksestä avautuu kuin suuresta solmusta uusi tulinauha joen vartta etelään Lonkaa kohti, kiemurtelee siellä tehtaan ja asuntoalueen ympärillä ja uuden tien pään löytäen katoaa metsään lähelle Soikoskea.

Kaikki on kuin ilotulituksessa. Ja sen suuren valokehän keskellä, joka näkyy kaupunkiin asti ja merkitsee Luostassa päivän ja työn yhä jatkuvan, kohoaa omien valonheittimiensä keskeltä Kairakosken valkea piippu ja näyttäisi jatkuvan suoraan taivaaseen, ellei tummasta huipusta pursuaisi esille valkoinen savu. Sen viimeiset kiemurat katoavat pimeyteen. Ja kauempana etelässä on toinen samanlainen taivaaseen ulottuva patsas aivan kuin jättiläisakselina, jonka ympärillä työ käy omassa vakaassa tahdissaan. Se on Longan piippu, jonka huipussa palaa Luostanlaakson työn vertauskuva: vihreällä kilvellä keltainen salama. Ne ovat metsien vihreys ja voiman kuva yhdistyneinä palvelemaan samaa tarkoitusta.

Kaikkien näiden satojen valojen lisäksi kulkee joka puolella pieniä tulipisteitä, kun kymmenet autot ajavat edestakaisin ja junan suuret silmät heijastavat oman liekkinsä radan varren metsään. Silloin vaihtuu tehtailla myöskin vuoro: ensin aloittaa sointinsa Lukinsalmen sireeni, siihen yhtyvät kuin kolmisoinnuksi Kairakoski ja Telakoski Jo vastaa kaukaa etelästä Lonka omalla äänellään ja sen kuultuaan Lukinsalmi vaikenee ja jatkaa omaa työtään.

Vaikka on vain tavallinen arki-ilta, samanlainen kuin sadat muutkin, näyttää pimeään yöhön vajoava Luostanjoen laakso kuin juhlivan omaa työtään. Mutta tuon juhlan takia ei pysähdy yksikään kone, vaan päinvastoin vauhti näyttää kiihtyvän, sadat mittarit värisevät eri puolilla ja vauhtipyörien äänestä kuulee aivan kuin kierrosluku yhä vain nousisi. Sillä tavoin tahdotaan kaikkialla osoittaa, kuinka parin vuosikymmenen kuluessa tavallinen suomalainen maisema voi muuttua suureksi työn ja taloudellisen elämän keskukseksi.

Ja kuin suurena valtimona ja uuden voiman antajana soluu Luostanjoen vesi näennäisesti rauhallisena omaa väyläänsä, muodostelee voimakkaita pyörteitä ja valmistautuu suihkuamaan kauniina valkoisena kaarena alas padosta taikka vierii hiljalleen kohti voimalaitosta ja tunkeutuu kuin raivostuneena alas sen turbiiniaukkoihin.

Mutta sitäkin odottaa oma suvantonsa aivan kuin ihmisen pyrkimystäkin. Sekin näyttää tietävän, ettei täydellistä siunausta eikä kiitosta voi odottaa ennen kuin tuo suvanto on saavutettu.

SUVANTO

On keskikesän sunnuntaiaamun rauha. Auringon paisteessa lepää myöskin Hiisvesi, jossa kolmen ilmansuunnan vedet pysähtyvät kuin huokaamaan ennen matkansa viimeistä vaihetta, ja saarten lomissa seisovat pihkantuoksuiset lautat, hinaajat liikkuvat ankkuriketjuissaan hiljaisessa tuulenvirissä ja rantojen monien asumusten ikkunat kiiltävät sinisinä. Kirkaskukkaisista pihoista kantautuu jokin yksinäinen sana ja hiekkarannasta lähtee soutamaan kaukaisempia saaria kohti valkoreunainen vene. Ei tuule, mutta joskus näyttää kuulumaton henkäys saavan veden pinnalle sinistä viriä, joka katoaa ja näkyy jälleen aivan uudessa paikassaan.

Tehtaissa on aivan hiljaista, niiden seinät hehkuvat omaa kuumuuttaan ja siltojen kaiteisiin nojailee ihmisiä katsellen kuin ajan unohtaneina rauhallisiin pyörteisiin. Rannan tyynten lahdekkeiden luona kuuluu lasten ääntä ja jokin pieni käsi kurkottaa siinä vierellä juuri avautuvaa ulpukkaa taittaakseen sen pitkästä varresta helminauhan, jota kaunistaa suuri ja keltainen kukka. Luostanjärveä pitkin soutaa vene, jonka kokassa on pystyssä kesän merkkinä koivun lehtevä oksa, airoissa on nuori mies ja perässä kättään vedessä soudattaen vaaleatukkainen nainen.

Taustan kylän talot näyttävät kirkkaassa valossa kuin kohoavan tavallista korkeammalle, näkemättäkin voi kuvitella niiden pihanurmikon vihreän pehmeyden ja pääskysen innostuneet kertoilemiset räystään reunalla. Ja pirtin lattialle paistaa aurinko keltaisena laikkuna, kaappikello naksuttaa harvaa tahtiaan peräseinällä, penkillä nuokkuu puoliuntaan harmaa kissa ja pöydällä on avoinna kirja ja sen vierellä unohtuneet silmälasit.

Aurinko on vielä Hankaan puolella, paistaa korkeiden puiden lomitse pitkin valkean talon puistokäytävää ja sivelee vanhan ja harmaatukkaisen miehen kasvoja, joka istuu kukkapaljouden lähellä penkillä ja näyttää nukkuvan. Ja viereinen maantie on hiljainen, sillan kaiteen yli onkii kaksi poikaa ja lähtee viimein kävelemään rantaa pitkin padolle päin. Voimalaitokselta kuuluu hiljainen humina kuin tuulen sointi, vesi sen takana soluu sinisenä nauhana, jota koristavat valkoiset pehmoiset pallot, katoaa Longan ohi etelään, kuohuu vielä hetken Soikosken onkaloissa ja saavuttaa sitten oman suvantonsa.

Ja kaukaa, hyvin kaukaa Hiisveden kirkonkylän puolelta alkaa kantautua kellojen ääni yli järven. Tuntuu kuin se kaikuisi ylhäältäpäin suuren poutapilven valkoisista kallioista. Ne ovat kirkonkellot. Ja hetkisen kuluttua niiden ääneen yhtyy kaukaisena hurinana lentokone, joka on niin korkealla, ettei silmä tavoita sitä edes pienenä pisteenä.

On sunnuntaiaamun rauha. Luosta lepää työstään ja valvoo omaa työtään.

Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 3215: Reino Rauanheimo — Hangas