[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjO3THSVgeYUShQVEn3Auc5RCkL6mAcNom2QB9XpT0bE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3215,"Hangas","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3215-rauanheimo-reino-hangas","3215__Rauanheimo_Reino__Hangas","Romaani suomalaisesta suurteollisuudesta","romaani",[],[],"fi",1944,null,104982,659572,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu suomalaisen suurteollisuuden pariin Hiisveden ja Luostanjoen maisemiin. Tarina seuraa teollisuuspaikkakunnan elämää, jossa voima ja tahto kohtaavat erämaaluonnon keskellä. Kerronta kytkee yhteen teollisuuden rakentumisen ja sen vaikutukset paikalliseen yhteisöön.","Reino Rauanheimon 'Hangas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3215.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HANGAS\n\nRomaani suomalaisesta suurteollisuudesta\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nVOIMA JA TAHTO VASTAKKAIN\n\n\n\n\nMIKÄ ON HANGAS?\n\n\nKerrotaan, että itse Ahti on ihastunut Hiisveden ja Luostanjoen\nkauniisiin seutuihin ja viettää kaiken hallitustoimistaan vapaan\naikansa niiden rantavesissä. Mutta eihän ole oikeastaan mikään\nihme, jos jumala onkin mieltynyt kauneuteen, sillä pitäväthän siitä\nihmisetkin.\n\nHiisvesi on suuri keskusjärvi, joka kerää vedet kolmelta eri\nilmansuunnalta.\n\nSe väylä, joka siihen purkautuu koillisesta, saa alkunsa jostakin\nkaukaa, ja sen alkulähteenä saattaa olla vain pieni, syvävesinen\nmetsälampi, jonka rannoilla kasvavien kelojen ympärillä huiskuhäntäiset\noravat ilakoivat. Lampien välinen puro laajenee pieneksi joeksi, johon\nliittyy uusia puroja korpien piilosta. Näin paisuu joki ja virtailee\neteenpäin etelää kohti milloin hilpeänä ja solisevana, milloin taas\nvakavana, syvänä ja verkkaisena, mutta kuitenkin aina lähdekirkkaana.\nSiellä, missä rannat ovat tasaiset ja soiset, seisoo joen äärellä\nhoikkia ja kapeita kuusia, ja korkeampia rantoja taas reunustavat\ntotiset ja vakavat kalliot tai kanervaiset hiekkakankaat. — Mutta\nasuttuja seutuja nuo vedet halkovat vain vähän. Siellä täällä saattaa\nvaaran rinteellä olla kivinen peltotilkku ja sen reunassa harmaa\npirtti. Jonkin suuremman kylän lähistöllä joki levenee soikiomaiseksi\njärveksi, ja silloin sen pintaa soutelee vitsahankaisia tervaveneitä.\nKun ympäristöjen asutus on harvaa, ovat nämä vedet tottuneet kuulemaan\nvain korpien hiljaisen soinnin ja oman kohinansa, ja sen vuoksi ne\neteläisten rintamaiden luona oudostelevat omaa itseään, vain vähitellen\nvilkastuvat, aurinkoisemmista maisemista ja vauhdista ilahtuneina\nmuodostavat pieniä ja nopeita koskia, kunnes matkan viimeisessä\nvaiheessa, juuri ennen Hiisveteen tuloaan, kohahtavat kirkkaassa\nputouksessa sisua ja voimaa, soluvat Hiisveteen kuin levähtämään\npitkästä taivalluksestaan ja ovat tuoksuvinaan korpien punalihaisten\nhonkien pihkalle ja suomättäällä helottaville kullankeltaisille\nlakoille.\n\nMutta pohjoisen väylän vedet ovat lähtöisin avarammilta ja\nvoimakkaammilta mailta. Jonkin pienen joen kautta ne ovat tulleet\nlaajaan järveen, joka katselee kuin totisen ihmisen silmä. Ja pian nuo\nvedet loiskuvat peninkulmien laajuisilla selillä, joita kallioiset\nsaaret rikkovat ja joita pitkin pyyhkii vihainen tuulenviri. Vain\nharvoin, joskus aurinkoisina sunnuntaiaamuina, saattaa noilla selillä\nolla tyyntä ja kirkasta, mutta muulloin niitä pitkin vyöryy nopeita,\nraskaita, syvänsinisiä aaltoja. Ja keskellä selkää keinuu työstään\nhengästynyt, musta hinaajalaiva. Sen kyljet värisevät, kun se kiskoo\njäljessään summattoman suurta, keltaisena hohtavaa tukkilauttaa.\nJärvien rannoilla seisovat nuottakodat pitkine veneineen ja jostakin\nlahdenpoukamasta kohoaa metsän yli pienen sahan savupiippu. Vaaran\nkupeella, punaisen talon lähettyvillä tekee väki heinää, ja\nrantalepikosta sukeltautuu esille kellokkaansa jäljestä punakyyttö,\npilkkuotsainen karjalauma juomaan rantavedessä helteisen päivän\njanoonsa. Yhä suurempina ja raskaampina vyöryvät nuo vedet etelää\nkohti, ehtivät tasaisessa vauhdissaan Hiisveteen ja yhtä vakavina\naikovat jatkaa matkaa edelleenkin. Mutta kun ne saapuvat tänne uusille\nilmoille, on niistä tuntevinaan pihkaisten selluloosapölkkyjen ja\nsuurissa selkävesissä piileskelevien kuhien tuoksun.\n\nKolmas väylä taas tulee luoteesta ja saa alkunsa jostakin\nkoivikkorantaisesta lammesta, jonka rantaruohikossa vilkkaat särjet\nleikkivät ja kiusaavat ylpeätä, ahnasta ja nuoruudenkiivasta\nhauenpoikasta. Näiden leppoisten vesien kulkutienä on pieniä ja\nsaaririkkaita järviä, joiden sokkeloiset salmet pujottelevat kuin\nsekainen lankavyyhti, ja välillä on pieniä jokia, joiden rannat\nkasvavat valkoisia lumpeita ja tuuheita raitoja. Sitten tämä\nkalarikas väylä tavoittaa suuria kyliä. Sen pintaan kuvastuvat\nvalkoseinäiset kirkot ja suuret maalaistalot, sitä pitkin soutelevat\ntansseista palaavien kylän nuorten kevyet veneet ja ruohikoissa\nelävien sorsaperheiden parvet. Vähitellen alkavat katkeamattomat\njärvivyöhykkeet, joissa kahta järveä erottaa toisistaan vain kapea\nsalmi. Salmien ylitse on kauniita kivisiltoja, joita pitkin linja-autot\nhurisevat kaupunkia kohti. Rannoilta kuuluu rukiin hiljaista kahinaa\ntuulessa, viikatteen hiontaa ja kylän väen ilakointia elotalkoissa tai\nneitosen hyräilyä tämän taittaessa tuoreita vastoja rantakoivikossa.\nNiityillä kasvaa sinikelloja, ja valkean huvilan rannassa istuu\nkivellä kissa ja huuhaan nuoleskellen katselee salakoiden leikkiä\nruohikon kupeella. — Nämä aurinkoisten maisemien halki kulkevat vedet\novat kiikkaita, lämpimiä ja kevyitä, ja vielä kaukana etelässäkin\nluulee niistä tuntevansa vehmaiden lehtorantojen, mättäillä kasvavien\nmesimarjojen, mietteliäinä seisovain savusaunain ja silkkisten\nsunnuntaihuivien tuoksun.\n\nJos koillinen väylä tulee vuoroin kuin ajatuksiinsa vaipuneena ja\nvuoroin taas omasta kirkkaudestaan hilpeänä, jos pohjoinen väylä\ntulee hitaana, raskaana ja leveänä ja luoteinen taas kuin leikitellen\nja pikku pyörteitä muodostellen, kohtaavat ne kuitenkin toisensa\nsamanaikaisesti Hiisvedessä, tuossa vedenjumalan mielipaikassa. Ja\nHiisveden rannat ovat yhtä moninaiset kuin näiden kaukaa tulevain\nuusien vesienkin. Sitä reunustavat joka taholla korkeat vaarat, joiden\npeittona ovat havumetsien syvänvihreät matot. Järven toisella puolella\nsaattaa olla korkeita kalliojyrkänteitä, joiden juurella vesi seisoo\nsyvänä ja pohjattomana, niin että juumassa piileskelee kiivaita,\nvoimakkaita, hopeakylkisiä lohia. Mutta toisaalla saattaa taas olla\nmatalia ruohikkorantoja ja saaria reunustavia kauniita, valkoisia\nhietikkovöitä.\n\nHiisvedellä on suomalaisen järvimaiseman kaikki ominaisuudet: se on\nkaunis, rauhallinen ja voimakas. Kiertäessään sen rantoja aurinko\nmuodostaa päivittäin sen ylitse rannasta rantaan ulottuvan kultaisen\nkaarisillan kuin kauneimman ihmisajatuksen vertauskuvana. Mutta\nvaikka vaarojen laet muodostavatkin joka taholla yhtenäisen ja\naaltoilevan viivansa, on järven etelänpuoleisessa kolkassa vaarojen\nvälissä omituinen notko, aivan kuin kapea sola. Siihen notkelmaan\npäättyy Hiisvesi ja siitä alkaa leveä ja mahtava Luostanjoki, joka\npurkaa kaikki nämä vedet johonkin kaukaiseen, monien peninkulmien\ntakaiseen merenlahteen. Jo aivan alkumatkalla on Luostanjoessa viisi\nsuurta koskea ihmisten ihailun ja pelon kohteina. Kahden ensimmäisen\nkosken suvannossa on pieni Luostanjärvi. Sen eteläpäässä on kahden\njyrkkäseinäisen kallioharjanteen välissä syvä ja peloittava rotko. Kun\nLuostanjoen vesi syöksyy tuohon lähes kilometrin pituiseen ahtaaseen\nonkaloon, muuttuu se vaahtoavaksi, valkoiseksi vyöryksi, jossa vesikään\nei ole enää vettä, vaan peloittavaa rajupilveä, joka kiitää eteenpäin\nja jättää jälkeensä ohuesti savuavan juovan. Siinä on Luostanjoen\nkoskista suurin.\n\nSiinä on raju ja mahtava Hangas.\n\nJa Hangas kuulemma tekee ihmiset hulluiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMUTTA millainen on tämä Hangas?\n\nJos sitä kysyy joltakulta Luostan rannalla asuvalta ihmiseltä, vastaa\nhän tähän tapaan:\n\n»Hangas on niin suuri, että se on melkein pyhä. Nämä rannat ovat niin\nkaruja, että me pysymme kaiken ikämme köyhinä. Mutta meidän on kaikella\nvoimallamme pureuduttava rantoihin kiinni, jotta saisimme pitää ne\nitsellämme. Tahdomme mieluummin kuolla täällä köyhinä kuin muualla\nmaailmassa rikkaina.»\n\nJos kysyy samaa joltakulta kiertelevältä kerjäläiseltä, vastaa tämä:\n»Olin nälkäinen tullessani Hankaalle, mutta en muistanut pyytää ropoa.\nKatsellessani ihmisten aherrusta tulin ajatelleeksi, että on synti, kun\nihmisen täytyy hikoilla noin paljon toimeentulonsa vuoksi. Luostanjoen\nvarret ovat kauniita katsella, mutta ne ovat niin köyhiä, etteivät\nlaiskat täällä elä. Sen vuoksi lähdenkin pakoon tätä kauneutta ja menen\nkaupunkiin.»\n\nJos kysyy asiasta joltakulta joutilaalta, luonnonkauneuksia etsivältä\nrikkaalta, vastaa tämä:\n\n»Jos minulla olisi järkeä yhtä paljon kuin on rahaa, niin rakentaisin\ntänne suuren kultamyllyn. Se kävisi veden voimalla eikä pysähtyisi\nkoskaan.»\n\nItse Luoja taas vastaisi ehkä tähän tapaan:\n\n»Luostanjoki on todistuksena siitä, miten äärettömän pieni ja ruma on\nihminen kaiken suuren ja kauniin ja ikuisen rinnalla. Olen rakentanut\nHankaan todistaakseni siten ihmetöitäni ja saadakseni epäuskoiset\nvakuuttuneiksi.»\n\nJa sielunvihollinen, joka on liiankin kärkäs juttelemaan ihmisten\nkanssa, on tietysti tapansa mukaan valmis kehumaan omia ansioitaan:\n\n»Minäpä sen rakensinkin! Hangas on oivallinen keino vieroittamaan\nihmisten ajatukset pois Luojasta ja kääntämään ne epäjumalan\npuoleen. Juuri Hangas on epäjumala, sillä näettehän, että ihmiset\ntekevät kaikkensa riippuakseen kiinni sen penkereissä. He pelkäävät\nja rakastavat sitä enemmän kuin Jumalaansa. Kun he tekevät pahaa,\nuhrautuvat he syntiensä vuoksi epäjumalalleen, heittäytyvät koskeen\nja hukkuvat. He tietysti luulevat siten pesevänsä pois kaikki\nsyntinsä, mutta tehän tiedätte — näin meidän kesken sanottuna — ettei\nitsemurhaaja pääse koskaan autuudesta osalliseksi... He siis jäävät\nminun saaliikseni, hahhah! — Uskotteko, että Hankaan avulla minä,\npiru parka, tienaan ihmisten sieluja aivan kuin rysällä! Ei tarvitse\ntehdä mitään, tuo pyydys täyttyy aivan itsestään — sen kun vain joskus\nkäy kokemassa ja vie saaliin kotiinsa. — Juuri sellainen heikkojen\nluonteiden rysä on Hangas!»\n\nMutta niin paljon kuin eri selityksiä onkin, ainoastaan Kaikkivaltias\nja Luostanjoen rannoilla asuvat ihmiset pysyvät totuudessa ja\nselittävät asiat oikein, sillä vain hehän tuntevat tämän laakson\nja sen köyhän kauneuden. Tosin kerjäläinenkin puhuu hituisen totta\nkertoessaan, ettei Hangas elätä laiskoja, — ja onhan perää upporikkaan\ntyhjäntoimittajankin arveluissa, että Hankaan kytkemiseen tarvitaan\nvielä enemmän älyä kuin kultaa. Ja pirukin kai hipoo ensimmäisen kerran\ntotuutta väittäessään, että Hangas tekee ihmiset hulluiksi. Ihmisethän\nnyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, että, hullaantuvat kaikkeen, missä\nvain näkevät voimaa ja kauneutta. Ja Hankaassa niitä on molempia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVUOSIEN ja vuosikymmenien kuluessa kantautuu Hankaan kohina\nulkomaailmaan asti ja aiheuttaa sen, että tämän syrjäisen kolkan rauha\nviimein häiriintyy kokonaan. Muutkin ihmiset alkavat etsiä Hangasta.\nEnsiksi ilmestyvät paikalle muutamat maalarit, jotka hiljaisina\nja mietteliäinä kulkevat joen varsia laatikkoineen ja kankaineen,\nistahtavat johonkin poukamaan ja maalaavat taulunsa jatkaakseen taas\nmatkaansa edelleen. Mutta tuskin heidän taulunsa ehtivät ihmisten\nilmoille, kun sieltä alkaa virrata kuin pyhiinvaellusjoukko, ensin\nhitaina ja harvoina, mutta sitten yhä suurempina parvina. Varsinkin\nkesäisinä sunnuntaipäivinä heitä on vaivaksi asti, niin että he\nnatisuttavat lakkaamatta niiden parin torpan porttia, jotka ovat\nkosken lähettyvillä, anovat sitä ja tätä maasta taivaaseen asti ja\nsanovat olevansa reippaita, vaikka näyttävät tyytymättömiltä. Sitten\nhe kaikkoavat kauempana olevaan hoviin saakka, asettuvat taloksi ja\nlikaavat savisilla kengillään salin lattian valkeat matot. Mutta\nsitä ei hovissa panna pahaksi, sillä isäntäväki käyttää tilaisuutta\nhyväkseen arvioidakseen uudestaan tähän asti halvat maitolitrainsa\nja voikilojensa hinnat, selostaa paikkakuntaa ja asettuu tarpeen\ntullen oppaaksikin. Hovista vieraat saavatkin kaiken tarvitsemansa\njuomavedestä saunaan asti, lähtevät sitten kohtalaisen tyytyväisinä\npois antaakseen tilaa uusille matkueille.\n\nJa seurauksena tästä kaikesta on, että Hankaalle ilmestyy viimein\npari tärkeätä miestä, jotka selittävät olevansa jonkin yhdistyksen\nsihteereitä, piirtelevät viivojaan papereille ja määräävät, että\nkoskelle vieviä teitä on tasoiteltava, pitkin rantoja on avattava\nkiemurtelevia kinttupolkuja, on korjattava torppien veräjät, luotava\nnavetan lantakasat piilon puolelle ja pystytettävä viitat teiden ja\npolkujen risteyksiin.\n\nJa viimein puhutaan totena, että kaupungista asti on jo ruvettu\nrakentamaan rautatietä Luostanlaaksoon, jotta matkailijatulvaa\nvoitaisiin ohjata vaivattomammin. Huhussa onkin perää, sillä muutamien\nkuukausien kuluttua rata on tulossa jo kolmen peninkulman päässä. Mutta\nsiihen se sitten pysähtyykin, ja paikkakunnan ukot arvelevat hartaaseen\ntapaansa, että »saa jo pysähtyäkin, sillä onhan tähänkin asti pysytty\nmaantiellä eikä ole vielä koskaan ollut niin kiirettä, ettei olisi\nehditty hevosella taikka jalkaisin».\n\nMutta kesä kesältä tulva vain paisuu, ja liikkeellä eivät ole yksin\nvieraat, vaan paikkakunnan lapsetkin. Pienillä tytöillä on kaupattavia\nmansikka- tai mustikkatuohisia, ja isommat lapset ovat oppaina koskelta\ntoiselle ja suulaina selittävät nähtävyyksiä. Eikä kukaan voi sanoa,\nmistä nuo ennen ujot ja sormi suussa ihmettelevät tenavat ovat saaneet\ntietonsa ja sanavalmiutensa, mutta kun joku vieras panee pienen oppaan\nkämmenelle kiiltävän rahan, alkaa tämä selittää kuin kansakoululäksyä:\n\n»Luostanjoki alkaa Hiisvedestä. Sen ensimmäinen koski on Kairakoski,\nja siellä on vanha puuhiomo. Sen savupiippukin näkyy tuolta vaaran\nkupeelta. Kairakosken alla on Telakoski, joka laskee kauniiseen\nLuostanjärveen. Se on tuo tuossa... Mutta Luostanjoen koskista suurin\non Hangas, siinä menee monta sataa tuhatta litraa vettä joka sekunti,\nsen putouksen korkeus on 14 ja pituus 800 metriä ja siinä on yli 100\n000 hevosvoimaa. — Tuolla Hankaan alapuolella on mitä kauneimpia\nrantoja koivumetsineen. Viiden kilometrin päässä on myöskin suuri koski\nLonka, jonka putous on 7 metriä ja pituus 300 metriä. Kerran yritti\nmuuan mies rakentaa Lonkaan myllyn, mutta koski ravisti telineet pois\nja vei mukanaan kolme miestä. Longan alapuolella on Soikoski, ja sen\nnimi johtuu kai yleisestä luulosta, että joku istuu kosken rannalla ja\nsoittaa kesäöisin. Ja sieltä kuuluu soitto ihan varmasti, olen itse\nkuullut sen monta kertaa... Soikoski on 9 metriä korkea ja 450 metriä\npitkä ja se on viimeinen Luostanjoen koski. Nämä kosket ovat kahden\npeninkulman matkalla, ja minä kyllä opastan herrasväen niille kaikille,\njos saan kolmekymmentä markkaa...»\n\nJa uteliaat vieraat tietysti päättävät kulkea päästä päähän koko\nmatkan. He kyselevät ja oppaat kertovat jännittäviä juttuja, miten\naikoinaan tuosta kallionkolosta löytyi sen Hankaaseen hypänneen\nkassanhoitajan ruumis — muistattehan sen, joka teki hirmukavalluksen...\nTuosta suvannosta koivun alta löytyi se hieno nainen, jonka nimeä eivät\nedes sanomalehdet tienneet. Ja tuonne taas hukkui se ulkomaalainen,\njoka yritti uida joen poikki, mutta joutuikin kosken nieluun. — Niin,\nja entäs sekin hullu, joka joutui veneineen liian lähelle Longan imua\nja joutui myöskin koskeen! Veneestä jäi jäljelle vain muutamia päreitä,\nmutta itse miestä ei löydetty koskaan.\n\nVäsyneet matkailijat oikaisevat viimein tyytyväisinä kulkunsa takaisin\nkohti kaupunkia ja etelää. Siellä he kertovat uusista kokemuksistaan,\ntekevät tahtomattaan Hankaasta muotisanan, jota kohistaan kaikkialla.\nSiitä puhutaan jo sanomalehdissäkin, ja hotellien seinille ilmestyvät\nsuurikokoiset Hankaan valokuvat ja taulujäljennökset.\n\nMutta myöskin marjatuokkosia myyskentelevät tyttöset ja oppaina\ntoimivat pojat ovat tyytyväisiä saamiinsa markkoihin. — Ja hovin\nnuori herra päättää taas ensi lauantaista lähtien nostaa hiukan\nruokatarvikkeiden hintoja. — Kansakoulun opettaja sepittää ja luetuttaa\nkoululaisilla uusia ulkoläksyjä Hankaan suuruudesta ja esitelmöi\nkaikille isännillekin, miten suuri ja kallisarvoinen asia onkaan\nse, kun sivistys lähenee jo Hangastakin. Mutta ukot, jotka eivät\nvielä osaa eivätkä ymmärrä muuttaa omaa rauhaansa rahaksi, arvelevat\nedelleenkin, että välipä tuolla sivistyksellä, kun se näkyy muuttuvan\nmarkkinoimiseksi kuitenkin...\n\n— Mutta vähitellen alkavat heidänkin ajatuksensa muuttua. Mielellään\nmonet heistäkin taittavat kymmenmarkkasen taskuunsa ja yhtä mielellään\ntorppien emännät tuhraavat kahvia lietensä äärellä ja kiireissään\npyyhkäisevät vesitipan nenänsä päästä. Ja yksi ja toinen alkaa jo\njutella siihen tapaan, että jos Hangas tekee ihmisiä hassuiksi, niin\nnäkyy se tekevän eräitä rikkaiksikin.\n\nOllaan näet sitä mieltä, että tämä kaikki on sitä uutta aikaa, jonka on\nmäärä astua entisen tilalle ja joka nyt tulla touhuaa Hankaallekin.\n\n\n\n\nKOLME MIESTÄ SUUNNITTELEE\n\n\nVanha Sorvanen kävelee, maantietä kotiinsa päin. Hän on ollut\nKairakoskella kokouksessa, päässyt tuttavan kyydissä puolimatkaan\nasti ja kiirehtii nyt loppumatkan Hankaalle jalkaisin. Vanha Sorvanen\non hyvällä tuulella, sillä aurinko paistaa kirkkaasti, hangen pinta\nsulaa ja tie pehmenee kesää kohti, vaikka maaliskuinen ahava pureekin\nuurteiset kasvot polttaviksi. Taustan kylän ja hovin väliset nietokset\novat jo alenneet, lumen alta piilosta kuuluu veden hiljainen solina,\nse kerääntyy pieniksi puroiksi niityille ja valuu rinteitä pitkin\njärveen. Virta onkin ehtinyt särkeä jäitä Luostanjärvestä, niin että\nsieltä täältä kuultelee jo sulaa vettä ja suuret irtonaiset telit\nsoluvat kohti Hankaan nielua. Järventakaiset metsät näkyvät kuulaassa\nilmassa yksityiskohtaisen selvinä, ja edestä kosken puolelta kuuluu\ntasainen kohina, jonka vain aika ajoin katkaisee outo kumahdus, kun\njäätelit paiskautuvat rantakalliota vasten, sinkoutuvat tuhansina\npieninä pirstaleina ilmaan kuin jalokivet, putoavat takaisin vaahtoon\nja katoavat.\n\nKohina vain paisuu sitä mukaa kuin vanha Manne lähestyy kotiansa,\noikaisee hovin luona metsään ja oikopolkua pitkin hipsuttelee\nportilleen. Mieli tekee melkein hypähtää, sillä kokous on onnistunut\nhyvin. Nyt saadaan taas Hankaalle entinen rauha, ja tuosta rauhasta\nmaksetaan vielä rahaakin. Manne ehtii vielä siemaista keväistä\nilmaa, huomaa savun nousevan piipusta, hymyilee kirkkaille hangille\nja astahtaa pirttiin, joka vaikuttaa hämärältä auringonpaisteen\nsokaisemiin silmiin.\n\nKaisa on kyllä kotona, mutta Manne ei kiirehdi kertomaan uutisiaan,\nvaan asettaa ensin rukkasensa uunin reunalle, takkinsa naulaan ja lakin\nsen päälle, istahtaa ikkunan viereen rahille, panee postista tuomansa\nsanomalehden pöydälle ja silmälasikotelon sen viereen ja huokaisee\nvasta sitten.\n\n»Oli mennä koko päivä mokomassa...»\n\nVasta nyt on Kaisakin muistavinaan asian ja kysäisee:\n\n»Mitäs siellä nyt sitten oli?»\n\nManne ei vastaa heti, vaan ottaa sanomalehden käteensä kuin lukeakseen\nja siinä samalla kysäisee vuorostaan:\n\n»Niin missä oli?»\n\n»Siellä kokouksessa tietysti.»\n\nManne lukee lehteään kiusatakseen Kaisan uteliaisuutta, huulet\ntavoittelevat sanoja ja silmät ovat sirrillään:\n\n»'Edellä olevat huomautukset eivät kuitenkaan koske niitä pieniä\nviljelmiä, joiden metsäpinta-ala ei anna tilaisuutta varsinaiseen\nmyyntiin, vaan on tarkoitettukin vain tyydyttämään polttopuuntarvetta\nja sen vuoksi...' Niin, olihan siellä kokous! Kuuluvat aikovan jollakin\nkeinolla säännöstellä tämän Luostanjoen vettä. Järvessä vesi nousee\nsuunnilleen kaksi metriä korkeammalle kuin tähän asti...»\n\n»Mitä varten säännöstellä?» kysyi Kaisa.\n\n»En tiedä. Tarvitaan jotakin teollisuusvoimaa... Kyllä se mies yritti\nsitä selitellä, mutta en minä oikein tajunnut. Sen vuoksi kaikki nämä\njärven rannat joutuvat veden alle. Tässäkin rannassa tulee vesiraja\nneljäkymmentä metriä ylemmäksi, ja uusi ranta tulee aivan tuohon\nikkunan alle. Katsottiin kartasta, ja se mies näytti, jotta vesi tulee\nihan tuon pihlajan kohtaan.»\n\n»No sehän on vain hyväksi. Ei ole niin pitkää kävelymatkaa rantaan.»\n\n»Vai hyväksi!» oikaisee ukko. »Nyt menee paras pelto järven pohjaksi!\nVaikka eipä silti, kyllähän ne maksavat korvauksen. Ja hyvän hinnan\nmaksavatkin. Siellä sanottiin, jotta jos kuka ei suostu myymään\nrantaosuuttaan suosiolla, niin yhtiö pakkolunastaa sen. Mutta mitäpäs\nsiitä nyt riitelemään. Jokainen ukko suostui ilman pakkoakin. Minäkin\npiirsin nimeni paperin alle. Ja rahat tulevat joskus myöhemmin.»\n\n»Entäs hovin herra? Myikö hänkin?»\n\n»Sanoivat, jotta hovin herra on myynyt tuolta Hankaan puolelta maansa\njo aikaisemmin. Ja koskenhan omistaakin vieras ennestään.»\n\nKun Manne alkaa olla kertomistuulella, tyytyy Kaisa kuuntelemaan ja\nistahtaa odottaen valmista. Manne jatkaa:\n\n»Tämä meidänkin talo on nyt pienempi kuin ennen. Iso lohko meni peltoa\npois — niin iso, ettei kaikki jäljellä oleva riitä enää meille.» Hän\nalkaa jo ehtiä tärkeimpään kohtaansa ja sen vuoksi kävelee lattialla\npari kertaa edestakaisin ennen kuin jatkaa: »Mitähän sinä oikein\narvelet siitä asiasta, kun... Ajattelin nimittäin... Kun nyt saadaan\nvaltiolta rahaa tuosta myydystä pellosta, niin eiköhän sillä samalla\nrahalla osteta uutta maata tuolta mäen puolelta. Kyllä kai hovin herra\nsuostuu sen myymään. Sillä lailla saataisiin peltoa taas tarpeeksi.»\n\n»Mutta tarvitaanko sitä niin paljon? Johan sinäkin alat olla vanha etkä\njaksa paljoa puskeakaan. Jos tultaisiin toimeen pienemmällä?»\n\n»Ei tulla», todistelee ukko vakavana. »Jos peltoa vielä riittäisi, niin\nsilloin ei jää niittyä niin paljoa, jotta siitä saataisiin lehmän ja\nlampaan heinät. Ja milläs hevosta syötetään?»\n\n»No jos sinä jaksat, niin mitäs minulla on siihen muuta sanomista...»\n\nJa Manne innostuu edelleen:\n\n»Kyllä minä jaksan! Ja enhän minä osaa tässä joutilaana kuljeskella.\nNiin jotta ostanko minä?»\n\n»... jos tahdot...»\n\nManne on hyvillään, kun Kaisa ei vastusta tuon pahemmin, vaikka tällä\nonkin omat aatoksensa vanhuudenlevosta ja talon maalaamisesta ja\nlasikuistista... Ukko alkaa muistella, miten paljon hän on vuosien\nkuluessa hikisellä ja totisella työllään kiskonut rahaa irti tästä\npienestä tilasta ja vienyt pankkiin. Ja mitä maa ei ole antanut\ntarpeeksi, on Manne lisäksi jo kolmena vuosikymmenenä polttanut tervaa\nomalla miilullaan ja myynyt sen kaupunkiin hyvästä hinnasta. Ja\nlisäksi on Lauri-poika viime vuosien varrella lähetellyt vanhemmilleen\nmelkoisia summia milloin elämistä, milloin rakennusten korjaamista\ntai Helsingin-matkoja varten, mutta joka kerran ovat matkat jääneet\ntekemättä ja rahat menneet pankkiin. Siitä on ollut Kaisalle pientä\nmurhetta, kun hän olisi mielellään vähän katsellut maailmaa... Mutta\nonpahan kaikesta kieltäymyksestä ollut vain se etu, jotta nyt voidaan\nostaa hovin herralta lisämaata...\n\nJoen rannaltako...? Nyt syttyy Mannen päässä suuruudenhullu ajatus!\nHänhän on koko ajan valitellut sitä, kun uusi ja vieras maailma\nvetelehtii joutilaana täällä nurkissa eikä anna siunaaman rauhaa edes\nomassa pihassa. Mutta hänpä ostaakin nyt itselleen rantaa tuolta kosken\npuolelta! Hän panee yli pääsemättömän aidan oman tolppansa ympäri, ei\nlaske uteliaita eikä laiskoja sen sisäpuolelle ja valvoo tarkasti,\nettei risukaan katkea vieraan kantapään alla!\n\nManne nousee jälleen kävelemään ja hokee ääneen:\n\n»Nyt tästä ei tulekaan markkinapaikkaa!»\n\nKaisa huomaa ukon olevan tosissaan ja sen vuoksi myöntää vielä:\n\n»No niin, pannaanhan rahaa turhempaankin kuin maahan.» Ukko kävelee ja\nlyö näppejään:\n\n»Kysytään hovin herralta! Jos se myy, niin hyvä on.»\n\nJa nyt Manne istahtaa, ottaa sanomalehden ja yrittää lukea, mutta siitä\nei tule mitään. Ajatus huimaa häntä, sillä suunnitelma on hyvä. — Mutta\nsitten hän muistaa erään toisen asian ja mainitsee Kaisalle:\n\n»Hangas on taas viime yönä ottanut yhden naisen hengen.»\n\n»Taas? Kuka se oli ja mistä?»\n\n»En tiedä tarkkaan. Kaupungista joku. Eilen se oli kierrellyt hovin\npuolella ja itkeskellyt mitään puhumatta. Mukana ei ollut muita\ntavaroita kuin valokuvauskone ja pieni matkalaukku. Oli vaikuttanut\nomituiselta. Tänä aamuna olivat löytäneet ruumiin kosken alta\nsuvannosta. Sen valokuvauskoneensa se oli ripustanut puuhun ja jättänyt\nsiihen kirjeen. Kirjeessä nainen oli tunnustanut, jotta kun rakkauden\nleikistä tuli näin paljon tuskaa, niin hän ei jaksa elää, vaan hyppää\nkoskeen.»\n\n»Vai niin», huokaa Kaisa pidellen sydänalaansa ja katsellen miehensä\nohi ikkunasta ulos järvelle, jossa jäätelit soluvat hitaina kosken\nkitaa kohti. »Kyllä tämä aika on riivattua! Ihan tekee pahaa syntisten\nihmisten takia. Ensin ne tekevät rakkauden iloistaan synnin taakan\nja sitten tulevat tänne hakemaan parannusta. Kun ei jakseta elää\nkunnollisesti, niin juostaan koskeen. Näyttää siltä, jotta Hankaasta\ntulee maailman syntien kaatopaikka.»\n\n»Eikä tule!»\n\n»Aivan kuin kuolema vapauttaisi vastuusta — sehän on huonojen\nluonteiden iankaikkinen veruke», intoilee Kaisa yhä. »Eihän tässä\nuskalla enää mennä rannallekaan, kun ei tiedä, milloin koski heittää\njalkain juureen ihmisen ruumiin — huh!»\n\nKaisa siirtyy työhönsä lieden eteen ja Manne yrittää availla lehteä,\nmutta murahtaa välissä:\n\n»Vaikka mitäpäs noista... Itsepähän vastaavat tekeleistään.»\n\n»Vastaavat — mutta sitä ennen likaavat täällä veden!»\n\nKaisa on tarmokkaalla tuulella, mutta saadakseen ajatuksensa pois\nhukkuneesta naisesta hän kysäisee jälleen:\n\n»No entäs muuta?»\n\n»Mitä muuta?»\n\n»Mitäkö muuta? No siitä pakkolunastuksesta tietysti.»\n\nMutta nyt Manne muistaa tosiaan muutakin, nousee ja kävelee naulakolle,\nkaivelee aikansa takkinsa taskua ja vetää sieltä esille kirjeen:\n\n»Taisi Laurikin kirjoittaa... Tuossa se on.»\n\n»Ja nyt vasta sinä...!»\n\n»Sattui unohtumaan, kun oli muutakin...»\n\nKaisa tulee uteliaana lähemmäksi pyyhkien käsiänsä esiliinaan:\n\n»Näytäpäs.»\n\n»Sinulle se on. Alahan tavata.»\n\n»Ei satu lasit käsille», tirkistelee Kaisa osoitetta. »Lue sinä.»\n\nManne haparoi vyöltään puukon, astelee ikkunan eteen, kohottaa kirjeen\nvaloa vasten ja avaa sen hitaasti ja taiten. Kankein sormin hän vetää\npaperin kuorestaan, panee puukon takaisin tuppeen, kääntelee paperia\nja asettaa postilähetysvekselin pöydälle pyyhkäisten sen pintaa ensin\nkämmenselällään. Viimein hän asettuu istumaan ja alkaa lukea:\n\n»'Rakkaat vanhemmat...'»\n\n»Voi voi, miten kauniisti hän aina aloittaa!»\n\n»... siinä! Taikka minä en lue ollenkaan! Niin, mitäs tässä nyt sitten\nsanotaan: 'Viime kirjeeni jälkeen ei ole ollut aikaisemmin tilaisuutta\nkirjoittaa...'»\n\n»Herranen aika, eihän hän vain ole kipeä?»\n\n»No eikä ole! ‒ ’... tilaisuutta kirjoittaa. Joka tapauksessa on\nvarma, että noin kuukauden kuluttua tulen sinne työasioissa ja\njään asumaan Hankaalle pitkäksi ajaksi. Teille voin sanoa hyvin\nsalaisena ennakkotietona sen, että Luostanjoen vesivoimaa tullaan\nkäyttämään teollisuuden hyväksi ja sitä varten on suunniteltu uutta\nvoimalaitosta...'»\n\n»Mikä se semmoinen laitos on?»\n\n»Jaa, eiköhän sillä liene jotakin tekemistä sähkön kanssa. Kai se on\nsama kuin sähkötehdas.»\n\n»No jos lie sitten...»\n\n»Kuuntelehan taas välillä, muuten minä en lue ollenkaan. — 'Ettei\nsyntyisi mitään kilpajuoksua Luostanjoen varsille, ei asiasta saa puhua\nkenellekään. Sen vuoksi siitä eivät tiedä vielä sanomalehdetkään. Mutta\nminä kerron kaiken tarkemmin sitten. Joka tapauksessa ilmestyn sinne\njo ennen kesää ja aloitan työt heti. Tuntuukin hauskalta, kun saa olla\nkotona ja tehdä samalla muutakin.'»\n\n»Vai tulee Lauri tänne! Tuleekohan Pirkko ja pojat mukana?»\n\n»Ei puhu mitään siitä. Sitten tässä on vielä: 'Lähetän oheisena tuhat\nmarkkaa käyttöänne varten, sillä minusta tulee Teille taas lisäkuluja.\n— Asuntokysymystäkin sietää jo ajatella, ja onhan itsestään selvää,\nettä Te muutatte minun luokseni, kun uuden talon piirustuksissa on\notettu huomioon huoneet Teitäkin varten. Samaa sanoo Pirkkokin. Ja\npojat olisivat siitä myöskin hyvin mielissään. Tiedän kyllä, että isä\non muuttoa vastaan, mutta tällä kertaa se ei auta.' — Kuulehan, Kaisa!\nMistä hemmetin muutosta se nyt puhuu?»\n\n»En minä vain ymmärrä. Jos se tarkoittaa, että meidän pitäisi muuttaa\nhänen kanssaan Helsinkiin.»\n\nManne nostaa silmälasit otsalleen, työntää kirjeen ja\npostilähetysvekselin takaisin kuoreen ja virkahtaa yksivakaisesti:\n\n»Ja minä kun en lähde kotoani mihinkään!»\n\nHän vie kirjeen takkinsa taskuun, ottaa silmälasit otsaltaan, panee ne\nmiettivän näköisenä koteloonsa ja kurkottaa kotelon ikkunankehyksen\nväliin. Kaisakin huokaisee itsekseen:\n\n»Säälihän tästä on mihinkään lähteä, kun on jo kahdeksanneljättä vuotta\nasuttu... Mutta jos Laurilla on suuret tilat, niin voisihan sitä\najatella...»\n\n»Eikä lähdetä!» ärähtää mies.\n\n»Taikka jos Lauri suostuu tämän vanhan rakennuksen korjailemiseen?»\n\n»Niin, tosiaan!» innostuu Manne uudestaan. »Jos nyt Pirkkokin tulee\npoikien kanssa tänne kesäksi, niin voidaanhan tähän rakentaa toinen\nkamari heitä varten. Asutaan me tässä pirtissä, pojat saavat tuon\nvanhan kamarin omakseen ja Lauri ja Pirkko sen uuden. No joo! Minä\nlähden jo huomenna kaatamaan puita sitä varten. On parhainta ajaa ne\ntähän vielä lumen aikaan.»\n\n»Se taitaa olla hyvä ajatus. — Mutta viehän se Laurin raha pankkiin,\nettei häviä.»\n\n»Siitä onkin nyt suuri apu, kun ostetaan lisämaata ja samalla\nrakennetaan.»\n\nKaisa on salaa mielissään, kun on näin vähällä vaivalla saanut\nratkeamaan kauan puhumansa asuntokysymyksen. Ihan hävettää asua näin\nahtaissa ja maalaamattomissa paikoissa.\n\nNyt kuuluu portailta askelia, ovi narahtaa ja aukeamasta tulvahtaa\nsisään keväisten hankien koko kirkkaus. Ovi sulkeutuu jälleen ja\npirttiin tulee kookas ja tummanpuhuva mies.\n\n»Kah, naapuri», toteaa Kaisa tervehdykseksi.\n\nMutta vieras ei puhu mitään, siirtyy penkille, lataa piippuaan ja sitä\nrikitellessään kysäisee parin imaisun lomassa raskasverisen miehen\ntapaan:\n\n»Jotta kuuluuko mitä?»\n\n»Mitäs meille? — Entäs teille?»\n\n»Ei meillekään. Hovin herra vain lupasi ensi viikolla tulla Liisan\nluo hierottamaan. Käski lämmittää kuuman saunan, jotta kaikki viat\nlähtevät.»\n\n»Hänellähän on niin paha sydänvika», tietää Kaisa.\n\nPitkän tovin kuluttua kysäisee vieras taas:\n\n»Missäpäin se teidän Lauri on nykyisin?»\n\n»Helsingissä. Kirje tuli juuri.»\n\n»Vai tuli. Laurihan kävi sen insinöörikoulun.»\n\n»Niin kävi», ei Manne jaksa olla kehaisematta. »Ja kirjoitti tulevansa\nkesäksi tänne.»\n\n»On teidän mukava ja turvallinen elää», huokaisee Turunen. »Poika\nhuolehtii vanhuudenvarasta. Mutta minun lapsistani ei taida tulla\nsitäkään turvaa. Maa on hovin ja mökki on hovin. Omaa ei ole muuta\nkuin eukko ja lapsilauma.» Hän huokaisee ja jatkaa taas. »Mutta olen\nyritellyt, jotta saisin elämän tasaantumaan. Pyysin hovin herralta\njo vakinaista työtä ja asuntoa. Ei jaksa elää tuulisessa ja ahtaassa\npirtissä.»\n\nVilholla näyttää olevan toivoa paremman elämän alkamisesta, sillä\nhänen pikimustat silmänsä kimmeltävät iloisesti. Ja onpa jo aikakin,\najattelee itsekseen Manne. Viisi henkeä asuu paljon pienemmässä\npirtissä kuin tämä, tuuli puhaltaa suoraan sisään, lattiaa ei ole\nkuin nimeksi, ja siinä temmeltävät lapset koko pakkastalven huonoissa\npukimissaan toisten jaloissa. Siinä samassa on tehtävä työt, syötävä\nja nukuttava. Vilho on tähän asti ollut hovissa vain tilapäistöissä ja\nmuun ajan on nikarrellut satunnaista, sorvaillut pieniä visakuppeja ja\nmyynyt niitä matkailijoille samalla kuin lapset ja Liisa ovat poimineet\nja myyneet marjoja. Mutta kun talvisin ei ole edes matkailijoita, on\ntuokin ansio ollut hyvin tilapäistä.\n\n»Mahtaakohan olla totta siinä puheessa, jotta hovin herran asiat ovat\nhuonosti?» kysäisee Manne päästäkseen kiinni salaiseen ajatukseensa.\n»Sanovat, että hän myy palstoja mailtaan?»\n\n»Kyllä myy. Viikko sitten myi ison palan tuosta kosken ja hovin välistä\njollekin yhtiölle. Niin että nyt ei minunkaan pirttini ole enää hovin,\nvaan vieraan maalla. Jos olisi rahaa, niin ostaisin itselleni palstan\nsamanlaisen kuin tämä sinun.»\n\n»Noo, älähän sure! Muutamana päivänä sinusta tulee vielä hovin\npehtoori. Silloin saat työt ja asumukset kuntoon», lohduttelee Manne\njotakin sanoakseen.\n\nMutta ajatus näyttää Vilhosta olevan kaunis, sillä hän naurahtaa\nonnellisena ja alkaa puhua Kaisan kanssa jostakin muusta. Viimein hän\nhuokaisee, nousee ja tavoittaa rukkaset käsiinsä, miettii hetken oven\nsuussa ja lausahtaa kuin tunnustukseksi ja kiitokseksi:\n\n»On viime aikoina ollut niin tiukkaa koko elämä. Sen takia tulin\ntänne. Teidän luotanne ihminen lähtee niin hyvällä tuulella.» Tuo on\nharvinainen tunnustus jurolta Vilholta, ja Kaisa vilkaisee häneen\ntodetakseen, onko miehessä jotakin poissa tolaltaan. Mutta Vilho jatkaa\ntaas: »Täytyy lähteä korjaamaan ehjäksi sitä saunan kiuasta, kun hovin\nherra tulee kylpemään.»\n\nVilhon mentyä Manne oikaisee penkille, hymyilee tyytyväisenä omille\najatuksilleen ja kiittelee työteliästä poikaansa, jonka avulla hän on\nnyt nostava tämän pikku tilansa hyvään kuntoon, rakentava ja maalaileva\nkaiken kauniiksi ja avaraksi, niin että kun pojan koko perhe tulee\ntänne kesää viettämään, niin heillä on hyvä olla...\n\nPirtissä on hiljaista, ja noihin haaveisiinsa Manne nukahtaa. Vain\nsilloin tällöin kuuluu kytevän kekäleen risahdus liedessä, Kaisa\nkaivelee tilkkuvakkaa ja sopivat palaset löydettyään asettelee lankaa\nneulansilmään. Pari kertaa hän yrittää turhaan, lainaa sitten ikkunan\npienalta Mannen silmälasit, mutta kun ei onnistu vieläkään, suuttuu\nomaa vanhuuttaan ja etsii suurempisilmäisen neulan. Muuten on kaikki\nrauhallista kuin sunnuntaina. Ja rinteen takaa kuuluu Hankaan kohina.\n\nSamaan aikaan kulkee Vilho Turunen koskelle päin omaan pirttiinsä ja\nlaskelmoi yhä vakinaista työtä ja omaa asuinpaikkaa. Muuten ei elämästä\ntule yhtään mitään. Ja jonkinlaisena loppupontena hän aprikoi:\n\n»Tämä maailmanjärjestys on niin kummallista. Kaikille ei riitä työtä,\nvaikka kaikki ei ole vielä läheskään valmista.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSAMA kosken kohina, joka kuuluu Mannen korviin niin rauhoittavana ja\nVilholle kuin työhön ja ainaiseen aherrukseen kehoittavana, kantautuu\nläheiseen Taustan hoviin saakka ja soi aamusta iltaan sielläkin.\n\nJaakko Raitanen, hovin omistaja, siirtää työpöydältään paperit syrjään\nja nousee kävelemään. Nyt on sikäli onnellinen tilanne, että voi tehdä\nsuunnitelmia:\n\n»Kuulemma sanotaan, etten minä pysty hoitamaan näin suurta tilaa. Mutta\nminkäs teet, kun tuotteilla on ostajia vain osan vuotta. Ja suurimman\nosan saa ne kuluttaa itse. Metsää olisi myytävänä, mutta ostajia on\nvähän eivätkä nekään maksa kuin pilahinnan. Ei kuulemma kannata...\nKuljetuskustannukset ovat suuret, ja tuotanto on huonon myynnin\ntakia rajoitettua... Mutta minä olen jo kyllästynyt odottamaan uusia\ntilaisuuksia ja tilanteita. Ei maailma tule sen otollisemmaksi tästä\nlähtien kuin tähänkään asti. Siispä alan toimia itse. Luon itse ne\niankaikkisesti odotetut tilanteet.»\n\n»Mitä aiot tehdä?» kysyy nuori rouva Raitanen ja katsoo ihailevana\nmiestään.\n\n»En tiedä vielä itsekään — mutta tänä iltana jo tiedän!»\n\nJaakko Raitanen on nuorenpuoleinen mies, joka tapauksessa hyvän joukon\nalle neljänkymmenen, ja hänellä on myöskin nuoren miehen usko. Hän\non joutunut tähän maailmankolkkaan sen vuoksi, kun hänen isänsä oli\nKairakosken puuhiomon johtaja. Mutta kun poika ylioppilaaksi päästyään\nkyllästyi lukuihinsa — tai luvut häneen — tuli hän hoitamaan isänsä\nostamaa hovia. Hovista oli silloin vielä suurin osa velkana, ja\nhän alkoi pääkaupungin opettamassa liiallisessa nuoruudeninnossaan\nhuhkia turhia uudistuksia, niin että velka vain kasvoi. Ja korjaukset\nkohdistuivat aina vain sinne, missä tarvittiin silmänruokaa:\npäärakennukseen ja sen sellaiseen. Sitten sattui isä kuolemaan ja\nluotonsaanti vaikeutui, kiinnityslaina pysyi suurena eikä hovin\nomistaja tuntenut olevansa kotonaan.\n\n»Mutta onhan ikää jäljellä!» oli hänen tapansa lohdutella itseään\nja nuorta rouvaansa. Ja rouvakin eli siinä toivossa, että jokainen\npäivä vei heitä lähemmäksi hyvinvointia ja viihdytystä, sillä nuorena\nkaupunkilaisnaisena hän ei jaksanut tulla nurisematta toimeen tällä\nhiljaisella seudulla. Jokainen muutos, joka täällä tapahtuisi, olisi\nheille vain eduksi.\n\nPitkän puntarointinsa jälkeen Raitanen pysähtyy pöydän ääreen ja\nunohtua katselemaan tilansa karttoja. Niihin on lyijykynällä jo vedetty\nviivoja joen ja Luostanjärven rantamille. Hänen maistaan on nyt\nleikattu pois suuri pala ensiksikin ukko Sorvaselle lahden puolelta, ja\nvielä suurempi ala joen läheltä jollekin kummalliselle Hangas-yhtiölle,\njoka on perustettu äskettäin — ja siinä kuuluu olevan valtiokin mukana.\n\nRaitanen sytyttää savukkeen ja miettii:\n\n»Hullu mies, se ukko Sorvanen! Viitsii vanhana miehenä tonkia maata ja\nhankkia sitä lisääkin. Mutta mitäpäs minä sillä kuivalla aholla teen!»\n\nHän laskee ja huomaa, että molemmista palstoista saamillaan rahoilla\nhän jo pystyy ostamaan itsensä vapaaksi kaikista takaajistaan,\nvaikkakaan ei vielä kuivayskäisistä pankinjohtajista. Sitten hän\nsiirtyy ikkunan ääreen, ja ajatus menee pakostakin Hankaaseen:\n\n»Tuo uusi yhtiö tietysti suunnittelee tänne suurta matkailukeskusta\nja aikoo rakentaa hotellin aivan kuin Kolille ja Imatralle. Hyvä on!\nSilloin hotelli tarvitsee ja kuluttaa kaiken vihanneksista lihaan,\nmaitoon ja polttopuihin asti. Minä myyn ne hotellille ja pääsen\nveloistani.»\n\nRaitanen katselee yhä suvannolle päin, jossa keväinen taivas alkaa\njo tummentua illaksi. Korkeiden puiden latvat näkyvät silhuetteina\ntaivasta vasten. — Kauniita paikkoja nuo suvannon puoleiset pienet\nharjanteet!\n\n»Mutta mitähän, jos minä koetankin joutua edelle? Minkä vuoksi minä\njäisin odottelemaan vierasta hotellia, kun voin rakentaa sen itsekin!\nSiitähän tulee silloin kaksinkertainen hyöty. Ja hotelli kannattaa\nepäilemättä, sillä rautatie kuulemma rakennetaan joskus tänne asti.»\n\nHovin nuori herra kääntyy ympäri sanoakseen loistavan ajatuksensa\nrouvalleen, mutta huomaa tämän jo menneen. Niin hän tyytyy yksin\ntuijottamaan suvannon metsään ja ratkaisemaan asiansa:\n\n»Minä teen sen! Vielä tänä iltana alan etsiä hakkuumiehiä Vanakorpeen.\nOnhan siellä puita. Työt on saatava käyntiin heti, jotta hirret\nehditään ajaa vielä lumen aikana. — Niin, itse hotelli rakennetaan\ntuohon korkeimmalle kohdalle... Sieltä on hieno näköala. Ja metsää\navataan sen verran, että itse koski näkyy ikkunoihin. — Nyt alkaa\nkehittyä koko Hangas, tänne tulee ihmisiä ja me tunnemme asuvamme\nparemmassa paikassa kuin erämaassa. — Hankaasta tehdään muotipaikka!»\n\nOma taloudellisen voimistumisen varmuus tekee mielen iloiseksi —\nvarsinkin, kun tuntee vielä palvelevansa ja auttavansa koko seutukuntaa\neikä vain omaa itseänsä. Niinpä Raitanen siirtyy innostuneena takaisin\npöytänsä luo, vetää kartat jälleen esille ja alkaa piirtää uuden\nhotellin paikkaa ja tietä. Ja kuin ohi mennen hän vetäisee selvemmäksi\nsenkin viivan, jossa tulee tästä lähtien kulkemaan hänen ja ukko\nSorvasen maan raja. Hän on niin kiireissään, ettei huomaa, kun hänen\nainoa poikansa, viisivuotias Tauno, tulee huoneeseen, näkee avoimen\nkirjahyllyn ja alkaa tonkia sitä uusia löytöjä tehden ja samoin talon\nkuvia piirrellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMUUTAMIA PÄIVIÄ sitten on käynyt maanmittari ja paaluttanut rinteen\nsiltä kohdalta, missä hovin ja Sorvasen välinen uusi raja-aita tulee\nkulkemaan. Tällä tavoin on vanha Manne saanut nelisen hehtaaria uutta\nmaata entisen tervahautansa yläpuolelta hoviin päin. Ja hän on niin\ninnostunut, että on irroittanut uuden maansa kulmasta suuren kiven,\nlohkonut ja hakannut sen mieleisekseen, upottanut sen harjun kupeeseen\nja hakannut siihen nimikirjaimensa MS. — Se merkitsee, että tästä alkaa\nManne Sorvasen rauhoitettu alue eikä sinne ole pahalla maailmalla\nmitään asiaa.\n\nHeiluteltuaan rautakankea ja lapiota ja saatuaan pylvään seisomaan\ntukevasti jaloillaan ukko on hikinen ja väsynyt, mutta tyytyväinen.\nOn jo pimeä, mutta hän ei välitä siitä, vaan kiertelee ja katselee\npatsasta kaikilta sen neljältä kulmalta, pyyhkäisee kämmenselällä hikeä\notsaltaan ja koettaa kiveä. Tukevasti seisoo ja siinä pysyy!\n\nJa touhussaan hän ei huomaa niitä kahta ihmistä, jotka hämärässä ovat\nhiljaa tulleet harjun kupeelle ja löytäneet siitä penkin muotoisen,\nluonnon luoman paaden, jossa on selkänojakin ja jäkälää pehmikkeenä.\nHe katselevat ukon puuhia, istuvat ja kuiskivat toisilleen. Ukko\nSorvanen ei tietäisi heistä mitään, mutta silloin sytyttää poika tulen\ntupakkaansa, tikun leimahdus näkyy Mannelle ja hän lähtee noita kahta\nvarjoa kohti:\n\n»Mitäs vieraat täältä etsivät?»\n\nHän huomaa varjojen loittonevan toisistaan ja kuulee miehen äänen:\n\n»Ei etsitä mitään. Katsotaan vain.»\n\nMutta Manne aikoo olla ankara nyt ja iankaikkisesti ja huomauttaa\njurosti:\n\n»Tämä on nyt yksityisaluetta. Ei pitäisi tulla peltoja sotkemaan.»\n\n»Noh, noh, Sorvanen! Tuttujahan tässä vain on.»\n\nNyt Manne astuu lähemmäksi ja huomaa:\n\n»Kas, Vahisen Niiloko?» Hän kurkistaa lähempää ja tuntee jo toisenkin.\n»Ja Martta... En tuntenut näin pimeässä. Anteeksi vain...» Häntä\nhiukan hävettää, kun on käynyt liian rohkeasti ystävien kimppuun.\nMutta Niilo tarjoaa hänelle savukkeen, hetkisen ovat molempien miesten\nkasvot valossa saman tulitikun yli kumartuneina ja Mannen täytyy\njutella jotakin ylimalkaista ennen lähtöään ja toivotella terveisiä\nkotiin. Nuoret jäävät paikoilleen ja Manne lähtee mäkeä alas katsellen\nkuun sakaraa, joka valaisee Luostanjärven selkää ja kylän puoleista\nrantaa. Kun ukon askelet katoavat, heittää kivellä istuva nuori mies\nsavukkeensa vilahtavana tulipisteenä pois ja siirtyy lähemmäksi tyttöä.\nMutta sitten kuuluu taas ylempää kankaalta uusia askelia.\n\n»Ei täällä ole mitään rauhaa...! Mennään kosken rannalle. Sinne ei tule\nketään.»\n\nToistensa käsipuolessa he lähtevät etsimään omaa piiloaan, kävelevät\nrinnettä alas ja näkevät kuun valossa kaukaa syvän rotkon, josta kuuluu\nlakkaamaton kumu, ja näyttää siltä kuin rotkon pohjaa pitkin kiitäisi\nhaimaa vauhtia valkoinen pilvi. Kuta lähemmäksi koskea he menevät, sitä\nparempi rauha heillä on olla kahden, ja nyt jo purjehtii pilvenlonka\nkuunkin eteen. He löytävät mieluisan sammaleisen kallion ja istahtavat\nsille. Ja liekö kosken vai oman veren hyöky, joka pakottaa heidät\npainautumaan lähemmäksi toisiaan ja kaikesta kohinasta huolimatta\nvain hiljaa kuiskaamaan toisen korvaan, etteivät salaisuudet kuuluisi\nmetsään:\n\n»Sano, Niilo, mitä me nyt teemme!» kysyy tyttö.\n\n»Milloin?»\n\n»Nyt — kaiken tämän jälkeen.»\n\nVasta nyt on poika ymmärtävinään:\n\n»Sinä tietysti alat ommella kapioitasi.»\n\n»Hah, ne on ommeltu jo!»\n\n»No sitten voit ommella pikku tossuja.»\n\n27\n\n»Sshht!» painaa tyttö kätensä pojan suulle ja vilkaisee vaistomaisesti\nmetsään. Hän hymyilee hellästi: »Ei vielä näin pian...»\n\n»Me menemme joka tapauksessa naimisiin heti.»\n\n»Turhaa minustakin on jatkaa enää tällä tavalla», myöntää tyttö. »Mutta\nminä tarkoitankin, että mitä me sitten teemme.»\n\n»Niin, katsos, Martta!» ilahtuu mies puhumaan. »Nyt tullaankin siihen,\njota minä olen ajatellut jo kauan. — Minun kotonani on jo ennestään\nkaksi isäntää ja kaksi emäntää. Se ei riitä meille kaikille. Jos\nminä olisin saanut käydä koulua, niin tietäisin kyllä, mikä tie\nvie suoraan maailmalle. — Mutta eipä surra, kyllä se kaikki siitä\nselviää! — Olen ajatellut paljon tätä Luostaa, mutta en ole puhunut\nkenellekään. Ihmiset kumminkin vain nauraisivat. Katso nyt — jokea\npitkin hurisee joka sekunti suuret rikkaudet ohi, mutta kaikkien pitää\nelää puutteessa. — Mitä varten? Siihen eivät nämä ihmiset osaa vastata.\nMinulla on kumminkin nahoissani se tunto, että täälläkin vielä tapahtuu\njotakin. Ja täytyykin tapahtua. Täällä ei eletä enää kauan entiseen\ntapaan, vaan paremmin. Ja silloin minä, poika reuhka, pidän kyllä\nsilmäni auki ja otan tilaisuutta korvista kiinni. Ja kun minä kerran\nsaan lujan maan jalkaini alle, niin tiedäkin, tyttö, ettet rupea sitten\nkatumaan lupauksiasi.»\n\nJa tyttö katsoo häneen totisena ja luottavana:\n\n»Miten sinä sitä luuletkaan — kaiken tämän jälkeen.»\n\nHeidän ei tarvitse enää puhua, sillä sanat ovat tarpeettomat. Mutta\nsiinä ajatellessa tytön silmät vielä kostuvat, poika huomaa sen ja\ntulee lähemmäksi lohduttaen:\n\n»Eipä itketä enää, pikkuinen. Kyllä sinusta pian emäntä tulee!»\n\nEikä pikkuinen enää itkekään.\n\n\n\n\nARVAAMATONTA LASKELMISSA\n\n\nTaustan herra aikoo joutua Vilhon torpalle hyvissä ajoin. Mutta ensin\nhänen on käytävä suvannolla ja tehtävä iso kierros. Hän ottaa taskuunsa\nkartan verratakseen sitä paikan päällä omiin suunnitelmiin ja lähtee\npellon piennarta ja kangasta pitkin uuden rakennuksen paikalle.\nAukeilta on lumi jo melkein sulanut, kuuluu kiurun korkea liverrys ja\nrinteellä juoksee joukko pieniä puroja jokea kohti.\n\nViheltäen hän saapuu suvannolle. Tuossa on nyt se paikka! Juuri tuohon\nkallion harjalle tulee uusi rakennus, suuri ja valoisa. Kahdessa\nrivissä sen ikkunat — kymmenen molemmissa kerroksissa — heijastavat\nauringonpaisteessa. Tuohon tulee valoisa kuisti ja kiviportaikko\nalas. Ja portaikon eteen kallion reunalle tasoitellaan terassi, jonka\nkeskellä nousee korkea lippusalko ja reunoilla penkkien lomassa on\ntilansa kalliokasveilla. Ja terassilta alas, tuohon jyrkimpään kohtaan,\nrakennetaan toiset portaat, joiden ylä- ja alapäässä ovat kauniit\nkiviset pylväät. Ja portaiden alta pujottelee kaunis tie alas rantaan,\nhajoaa siellä pieniksi poluiksi ja vie jonnekin penkkien luokse,\njosta on sitten mukava katsella Hankaan vaahdon ajautumista pieninä\npumpulipalloina rantakivien suojaan.\n\nJa itse ranta on raivattava ja puhdistettava turhista puista ja\npensaista. Ja kalliolle, aivan veden partaalle, on rakennettava\nnelikulmainen katos istuimineen niitä varten, jotka tahtovat katsoa\nkoskea läheltä ja kuulla sen menon. Ja sitten, kun on kaunista\nkesäisenä iltana, seisoo joku tuolla kauempana rannalla lohionki\nkädessä, poluilla kiertelee vilkkaita ihmisiä nauruineen ja ylhäältä\nkuistilta kuuluu soitto...\n\nRaitanen kulkee ja katselee. Rinteellä on jo suuri kasa hirsiä\nodottamassa kirvestään, ja rannalla hän painaa muistiinsa jokaisen\npuun, joka on aikanaan kaadettava pois näköalan tieltä tai muuten\nrumana. Hän kulkee ja suunnittelee edelleen, huomaa viimein\njäätikköisen polun, joka lähtee viemään kosken niskaa kohti, muistaa\ntoisenkin asiansa ja alkaa puoleksi juosten jouduttautua Vilhon\ntorppaa kohti. Polku on liukas, kiire on, ja matkalla hänelle tulee\nkuuma. Hän yrittää viheltää, mutta huohotus katkaisee sen. Hetkisen\nhän istahtaa kannon päähän sydäntään varoitellen, ottaa hatun päästään\nja antaa tuulen puhaltaa otsan kuivaksi. Mutta sitten hän nousee taas\nja juoksee rinnettä alas kuin poikanen ihastellen omia ajatuksiaan,\njotka ovat jo toteutumassa tai joita alati kasvaa lisää. Kallion alla,\naivan kuin piilossa ihmisten silmiltä, on Vilhon asumus ja sauna.\nOhhoh, huonoksipa torppa on käynytkin! Katto on notkollaan ja räystäs\nmurtunut, ikkuna on paikattu päreellä ja savupiipun tiiliä on pudonnut.\nMutta kun nyt on ruvettu parantamaan tätä Hankaan elämää, niin onhan\naika parantaa jo Vilhonkin kohdalta.\n\nKun rinne on jyrkkä, on hänen juostava se alas pysyäkseen seisoallaan.\nPellolla ja metsässä savettuneet kenkänsä hän pyyhkii porrashavuihin ja\nastuu pirttiin.\n\nJo hetkistä myöhemmin saattelee Vilho häntä saunaan, jonne Liisan\npitäisi tulla häntä hieromaan. Vilho on touhuissaan, valittelee oven\nmataluutta ja seinien hataruutta, aivan kuin se kaikki olisi hänen\nvikansa, pyyhkäisee nokisen penkin puhtaaksi ja selittää, ettei Liisa\nenää kauan viivy, tuossa paikassa on täällä ja hieroo kyllä herrasta\nviat ja vammat. On kuuma, Raitanen jo riisuu takkinsa ja villapaitansa\nja asettelee ne kodan naulaan. Liisan kiireitä helpottaakseen Vilho\nlaittelee astioita ja vesiä kuntoon, mutta hovin herran kehoituksesta\nSitten istahtaa tämän viereen penkille sipaisten nokisella kädellään\nhikeä otsaltaan. Raitanen puhuu ja Vilho vain kuuntelee, ja vähitellen\ntämän sulkeutuneet ja tummat kasvot sulavat hiljaiseen hymyyn sitä\nmukaa kuin tämä käsittää kaiken tarkoituksen. Hovin herra selittää:\n\n»Minä olen jo kauan ajatellut sitä Turusen kohtaa, siitä lähtien, kun\nviimeksi siitä Turuselle sanoin. Hankalaahan tässä on asua, kun torppa\non pieni ja perhe noin suuri. Ja hovissahan Turusen työmaa onkin.\nTarkoitan, että Turunen on niin ahkera ja tunnollinen mies itse ja\ntuntee maatyötkin tarkoin, niin että voi aivan kuin vanhimpana holhota\nhiukan muidenkin puuhia. Ja tästä lähtien kun en minä ehdi niitä niin\nsilmätä enkä tarkastella, kun tulee toisia hommia — nuo rakennukset ja\nmuut.\n\n»Niin, se hovin tuparakennus on huonossa kunnossa nyt. Mutta jos Turunen\nkorjailee sen laipion ja katon muiden hommiensa ohessa, niin johan\nTurunen voi kuukauden kuluttua sinne muuttaakin. Ja palkka-asiakin\njärjestetään sillä lailla, että Turunen tulee sillä hyvin toimeen.»\n\nVilho huokailee kuumuudesta ja hyvästä mielestä, aikoo virkkaa jotakin\nkiitoksentapaistakin, mutta ei keksi sopivia sanoja. Kun hän sitten\nkatsahtaa herraan, huomaa hän tämän kasvot omituisen näköisiksi, aivan\nkuin tukehtuvalla, ja herra on ruvennut huohottamaan raskaasti.\n\n»Oletteko kipeä?» kysäisee hän ja ehtii ajatella, että parhainta olisi,\njos Liisa pian joutuisi.\n\nMutta Raitanen jo hymyilee ja selittää juosseensa metsässä liikaa,\nenemmän kuin sydän oikeastaan sallisi. Hän riisuu kenkänsä ja kysäisee\nvälillä, onko Vilho tyytyväinen tähän uuteen sopimukseen, ja käy\nhakemassa tupakkansa takin taskusta:\n\n»Poltetaanhan nyt majanmuuton kunniaksi.»\n\nHän istahtaa entiselle paikalleen ja ojentaa laatikon Vilhoa kohti.\nMutta kun tämä tavoittaa ohutta savuketta paksuilla ja mustilla\nsormillaan, näkee hän herran silmäin tuijottavan hänen ohitseen\nlasimaisina ja ilmeettöminä. Ja ennen kuin hän tavoittaa tupakan\nkäteensä, putoaa laatikko lattialle ja herra kallistuu hänen syliinsä\nja tuntuu vavahtavan muutaman kerran aivan kuin itkisi.\n\nVilho hämmentyy ja koskettaa kömpelöin käsin toisen olkapäätä, mutta\nkun mies ei liiku eikä virka mitään, yrittää hän nostaa herran\nuudestaan istualleen. Silmät ovat yhä samanlaiset — ovat auki, mutta\neivät katso eivätkä näe mitään. Vilho säikähtää, hämmennyksissään\nasettaa herran istumaan selkänojaan seinää vasten, mutta kun sitten\non huomaavinaan sen jollakin tavalla sopimattomaksi, asettaa tämän\npitkälleen penkille hokien yhtenään: »Mikä teille tuli? Oletteko\nsairas?»\n\nKun käsi riippuu rentona penkin kupeella ja hän huomaa sen\nhervottomuuden, iskee jokin raskas hänen tajuntaansa, niin että hän\non hoipertua itsekin istualleen, kääntyy nopeasti, sysää oven auki ja\njuoksee pirttiä kohden. Jo portailla tulee vastaan Liisa, jolle hän\nselittää hätäisenä:\n\n»Mikähän herralle tuli? Ihan on hervoton...!»\n\nLiisakin säikähtää, juoksee saunaan ja koskettelee herraa hierojan\ntottuneemmilla käsillä:\n\n»Koskeeko? Mikä herraa vaivaa? Kuuleeko herra mitään?»\n\nKun vastausta ei kuulu, avaa hän oven, ottaa vadin ja valelee otsaa\nkylmällä vedellä. Siinä valellessa hän muistaa, että valtimoahan\ntohtoritkin aina koettavat, ottaa ranteesta, etsii, etsii yhä, mutta\nei löydä. Hän koettaa välillä omastakin ranteestaan: tuossahan sen\npitäisi olla. Mutta ei, herran ranteessa ei ole elämää. Liisa panee\nkätensä herran paidan rintamuksesta sisään ja etsii sydämen paikkaa.\nEi, sydänkään ei toimi.\n\n»Voih hyvä Jumala!» kiljahtaa hän ja alkaa touhuta yhtä peloissaan kuin\nVilho äsken. Mutta hän ei osaa enää ajatella, mitä pitäisi sanoa ja\ntehdä, kunnes näkee avoimen oven ja huomaa siitä:\n\n»Kannetaan sisään! Jos se nyt kuolee...»\n\nVilho ottaa harteista ja Liisa jalkopäästä, ja yhdessä he kantavat\nsairaan sisään lapsiparven ilmestyessä pihalle tuijottamaan sormi\nsuussa, uteliaana ja peloissaan. Kun he tuovat herran pirttiin penkille\npitkälleen ja lapset tuijottavat nyt portailta sisään avoimesta ovesta,\nhuomaa Liisa vanhimman poikansa ja virkahtaa tälle:\n\n»Juokse heti hoviin! Sano rouvalle, jotta herra on hyvin kipeä. On\ntultava heti!»\n\nLiisa käskee Vilhon tuoda tyynyä herran pään alle, ettei toki\ntarvitsisi kovalla penkillä olla, kieppuu itse penkin ja kaapin\nvälillä, hokee kadonnutta kanveriputelia, mutta muistaa sitten, että\nonhan hänellä vielä laakivettä ja mikstuuraa. Mutta lääkitseminen on\nturhaa, herra vain tuijottaa mustaa laipiota, ei luomikaan väläytä\nhänen katsettaan eikä sydän tunnu kuunnellen eikä koetellen. Liisa\njuosta kipaisee ulkoa luntakin ja asettaa sen sairaan otsalle; mutta\nvaikka lumi sulaa ja valuu pisaroina alas korvalliselle, ei herra vain\nvirkoa. Välillä hän käy ikkunasta vilkaisemassa, eikö Aarnea jo näy\nhovista takaisin ja oliko rouva kotona, tuskaantuu, hermostuu eikä enää\nkuule, miten Vilho seisoo ovensuussa ja hokee kuin lapsi:\n\n»Tokko tuo lie pahasta. Muuten sairas vain... Tokko tuo lie...»\n\nOn kulunut jo kotvan pojan lähdöstä, kun mäelle juosseet lapset näkevät\nja tulevat kertomaan, miten hovin musta ori, uudet kärryt perässään,\nlähti jumalatonta ravia kirkonkylää kohti. Arvataan, että renki lähti\nhakemaan tohtoria. Liisa panee Vilhon siivoamaan pirttiä, jotta olisi\nhiukan puhtaampaa, kun rouva ja tohtorikin tulevat. Niin alkaa Vilho\nlakaista, ajaa penskat mäkeen ihmisten jaloista, ja Liisa kävelee\ntuskissaan ja välillä pihauttaen pienen itkunkin.\n\nViimein ravaa poika liukasta mäkeä alas ja kertoo rouvan olevan jo\ntulossa. Mutta kun rouvakin ehtii viimein pirttiin, ei hän voi muuta\nkuin pudistella kättä turhaan, silitellä kasvoja, suoria sekaista\ntukkaa ja sitten hyrskähtää itkuun. Sitä kestää lääkärin tuloon asti,\nmolemmat naiset valittavat, Vilho hokee yhä samaa 'tokko tuo lie'\nja ajaa ovesta kurkistelevat tenavat takaisin ulos. Ja kun lääkäri\nviimein tulee, toteaa hän käyntinsä jo turhaksi eikä voi sanoa muuta\nkuin kovan tosiseikan: Raitanen on kuollut sydänhalvaukseen. Ja Vilho\ntahtoo silloin selittää hyvin moneen kertaan tohtorille, kuinka hän\njuoksi heti sanomaan Liisalle, ja Liisa vakuuttaa rouvalle, kuinka he\nkantoivat herran pirttiin ja kuinka nuori ja hyvä herra oli ja kuinka\nsurkeata kuolema on... Ilta alkaa jo hämärtää, kun lääkäri lähtee\ntakaisin ja hovista tulee toinen hevonen reen kanssa vetämään kuolleen\nkotiin.\n\nTaustan nuoren herran tuoreet ja rohkeat laskelmat omasta\ntaloudellisesta noususta, Hankaan muuttamisesta suureksi\nmatkailukeskukseksi ja koko paikkakunnan kohottamisesta raukeavat\neivätkä voi toteutua koskaan. Ne hirsipinot, jotka ajettiin suvannon\nlähelle uutta rakennusta varten, ovat siellä yhä koskemattomina, sillä\nrouva Raitanen ei uskalla ottaa niskoilleen niin vierasta ja outoa\nyritystä. Sen vuoksi koko rakennushommasta ei puhutakaan enää mitään.\n\n          Surulla ilmoitamme,\n                 että\n        rakas mieheni ja isäni,\n          kartanonomistaja\n\n          Jaakko Raitanen\n\n    synt. Kairakoskella 5. 10.1881\n    kuoli äkkiä Hankaalla 9. 4. 1919\n    suureksi suruksi meille molemmille.\n\n           Elsa Raitanen ja Tauno\n           (o. s. Havila)\n\n        Tutkimattomat ovat Herran tiet.\n\n    Hautaus tapahtuu Hiisveden hauta-\n    kappelissa sunnuntaina 19. 4. klo 1\n    päivällä. Hautauksen jälkeen saatto-\n    joukko siirtyy vainajan kotitaloon\n    Taustan hoviin.\n\nJa kuolleen omalle kirjoituspöydälle ilmestyy sitten tällainen\nkaupungin sanomalehdestä leikattu ilmoitus.\n\nKun hovin töiden järjestelyssä ei voida ryhtyä muutoksiin, ei sen\nvuoksi osata eikä tiedetäkään ottaa huomioon niitä lupauksia, joita\nRaitanen teki kahden kesken Vilho Turuselle. Ja Vilho itsekin on\nnyt sellaisessa tilassa, ettei hän osaa ottaa asiaa puheeksi eikä\ntoistaiseksi kunnolliseen työhön pystykään. Liisa tosin käy pari kertaa\nviikossa itkemässä hovin rouvalle, että mitä hänen olisi tehtävä, kun\nmies vain istuu nurkassa toimettomana, tuijottaa silmät nurin päässä ja\njuttelee yksin omia asioitaan. Sillä jos tuollaista jatkuu, niin koko\nmies tulee varmasti hupsuksi.\n\nMutta rouva Raitanen on neuvoton. Hän ei keksi mitään muuta kuin\nkehoittaa Liisaa kääntymään lääkärin puoleen. Ehkäpä lääkäri voi sanoa,\nonko tuo tuijotus vaarallista...\n\nTällä tavoin tukahtuu hovin herran mukana myöskin Vilhon toivo\nparemmasta huomisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVANHA MANNE tietää hyvin, että raja-aita ja perintö ovat ne kaksi\nasiaa, joiden avulla Suomen kansa puskee vihan lähimmäiseensä ja\nseisoskelee niin mielellään lakituvan eteisessä käräjäaikaan. Sen\nvuoksi hän hoputtaa hovin nuorta rouvaa uudella raja-aidalla niin\nkauan, että saa hovista miehen apulaisekseen ja pääsee viimein työhön\nkäsiksi. Rautakanki ja lapio ovat kevyitä kädessä ja tolppa toisensa\njälkeen seisoo lujassa mittarin piirtämällä rajaviivalla.\n\nJa kun koko aita on viimein iltamyöhällä valmis ja liiat työtarpeet\nkoottu pinoihin, ei hän malta vielä lähteä kotiin, vaan jää katselemaan\nuuden valtakuntansa avartuneita mittoja ja maisemia. Tuossa on\nvielä hävitettävä tarpeeton pensasryteikkö, toisaalla on avattava\ntukkeutunut oja ja raivattava kiviä pellon paikalta — ja niin edelleen\non katselemista ja suunnittelemista yritteliäällä miehellä. Ja tuosta\nrinteestä on kai lohkaistava Kaisalle uusi puutarha ja omenapuiden\npaikat, joista se on jo vuosikausia puhunut ja vatvonut.\n\nMannen seisoessa ja ryähdellessä tulee Kaisa portaille vilkuillen\nhämärään ja huutaen jotakin. Naisethan ovat aina niin tärkeitä\nateria-ajoistaan. Mutta ensimmäistä huutoa Manne ei ole kuulevinaan\nja toisen huikkauksen jälkeen vastaa jotakin, että »älähän kilju,\ntullaan, kun keritään». Mutta hän ei silti lähde sisällekään, vaan\npäättää hiukan kiertää ja katsoa, kun osaa olla niin kaunis iltakin.\nAurinko on jo laskenut ja heittää vain kajonsa taivaalle, rantaruohikko\non sen näköinen, että sieltä saisi kantamuksittain kutukalaa, jos\nolisi viedä rysä veteen, ja haavan juurelta pujahtaa jänis karkuun\nniin iloista vauhtia, että kerran vain vilahtaa puiden lomissa. Ja\nkun Manne nousee harjulle, näkee hän metsän sisältä pilkottavan\njo valoa Vilhon pirtistä. — On se vain onnetonta Vilhonkin kohta:\nparhaissa työvoimissaan on mies, ja kuitenkin rupeaa päätä punomaan\nniin pahasti, että selvinneekö siitä milloinkaan. Ja nyt kuuluu Vilho\nvain kiertelevän metsiä kirves kainalossa ja hupsivan siitä, miten\nhän rakentaa itselleen hovit ja hotellit. Mutta kunnon työstä ei vain\ntule valmista. Hovin herran lähtö otti niin pahasti miehen luonnolle\nja ajatukset nyrjähtivät saranoiltaan. Vilho kun oli kiintynyt hovin\nherraan niinkuin koira isäntäänsä.\n\nVanha Manne ei halua poiketa Vilhon pihaan, vaan kääntyy ja lähtee\nrantaa pitkin kotiin päin. Varjoisalla polulla tarttuu kengän kärki\nkoholleen jääneen puunjuuren alle ja hän kompastuu käsilleen. Mutta\nnopeana hän kiepahtaa seisovilleen ja noitaisee niin, että metsä\nkajahtaa. Hetkisen kuluttua mieli kuitenkin jo lauhtuu, ja hän\nmoitiskelee itseään siitä, että aika mies viitsii menota ja manailla\nLuojan kaunista luontoa tällaisenakin iltana.\n\nAikansa kierreltyään hän siirtyy omaan pihaansa tahallisen hitaasti,\nhattu kädessä ja harmaa tukka tuulen heiluteltavana. Kamarin\nikkunasta näkyy valoa, ja Kaisa on varmasti tuohkeissaan illallisen\nviivästymisestä.\n\n»Ensin se on noitunut minun viipymistäni ja sitten mennyt kamariin\nRaamatun ääreen katumaan. Vaivata nyt Raamattua jäähtyneen puuron\ntakia...»\n\nMutta eteiseen tultuaan Manne kuulee sisältä puhetta. Talossa on siis\nvieras, Taustan kylän eukkoja kai sopimassa maailman menosta... Manne\nastuu pirttiin ja hipsehtii siellä aikansa, kun Kaisa viimein tulee\nkamarista ja alkaa ihmetellä:\n\n»Kas, kun muistit yöksi tulla!»\n\nSamassa ilmestyy kamarin kynnykselle solakka mies. Manne katsoo ja\nräpyttelee silmiään:\n\n»Kah, Laurihan siinä! Mistäs sinä tulit?»\n\n»Mistä?» touhuaa äiti. »Kun satuin iltahämärissä avaamaan oven, istui\nLauri portailla — ties miten kauan oli siinä jo ollut. Ja minä huutelin\nsinua kotiin, mutta et ollut kuulevinäsi.»\n\nJa nyt alkaa Lauri-poika kertoilla, miten hän lähti Helsingistä jo\ntoissailtana, viipyi eilisen päivän ja illan kaupungissa, tuli tänä\naamuna Kairakoskelle ja nyt pääsi viimeinkin kotiin.\n\nHe siirtyvät kamarin puolelle, Lauri riisuu takkinsa ja istahtaa äidin\nlaittamalle vuoteelle ja isä taas hiukan juhlallisena kädet polvilla\novensuutuolille. Kauluksiaan aukoessaan Lauri juttelee:\n\n»En viitsinyt kirjoittaa, kun tiesin talon olevan vanhalla paikallaan.\nMukanani toin kolme insinööriä, jotka menivät kysymään itselleen\nasuntoa hovista. Kai sinne muutamaksi viikoksi sopii? — Huomenna\ntuleekin jo ensimmäinen iso sakki ja aloittaa työt heti.»\n\nIsä katselee oudosti eikä ymmärrä mitään, mutta virkahtaa kuitenkin\nlyhyen ’vai niin’. Lauri heittää kenkänsä vuoteen alle, vetää kellonsa\nja sanoo sitten iloisesti:\n\n»Niin se on isä! Nyt ne työt sitten alkavat!»\n\nManne taputtelee muutaman kerran kämmenellään polveensa ja kysyy\nviimein:\n\n»Tarkoitatko sinä, jotta mitkä työt?»\n\n»Enkös minä kirjoittanut teille jo lumien aikaan, että heti, kun vain\npäästään pahimmasta roudasta, aloitetaan työt viipymättä?»\n\n»No etkö sinä sitten tullutkaan viettämään kesälomaasi?» kysyy isä\nhämmästyneenä.\n\nLauri nousee oikein kävelemään:\n\n»Nyt ei isä näy olevan rattailla mukana. — Vaikka eipä silti, eihän\nsiitä ole puhuttukaan. — Mutta onhan isä kuullut puhuttavan uudesta\nHangas-yhtiöstä?»\n\n»No joo. Sehän osti kaikilta meiltäkin rantamaita. Mutta eikös\nHangas-yhtiö olekaan samaa kuin valtio?»\n\n»On osaksi. Valtio on vain yksi Hangas-yhtiön osakas.»\n\n»Mutta selitähän minulle sitten, mitä työtä täällä aloitetaan. Eikö se\nHangas-yhtiö sitten tarkoitakaan luonnonsuojelua?» kysyy isä.\n\nLaurin on vaikea pysyä totisena, mutta hän ei uskalla hymyilläkään\nsiinä pelossa, että loukkaa sillä isäänsä. Hangas-yhtiön todellinen\ntarkoitus on osattu pitää hyvin piilossa, koskapa siitä ei tiedetä\nmitään. No niin, sehän oli tarkoituskin.\n\n»Ei nyt ole kysymys luonnonsuojelusta. Katsos, isä, Luostanjoen vesi\non aivan liian kallista pelkästään katseltavaksi. Tähän astihan\ntuo vesi, siis koko joen voima, on mennyt hukkaan — jos nyt ei ota\nlukuun Kairakosken vaivaista hiomoa. Suuret kansantaloudelliset arvot\nhurahtavat ohi joka sekunti eivätkä tuota mitään. Sen vuoksi on nyt\ntarkoitus lopettaa tuo haaskaaminen — tuo herkullinen silmänruoka —\nkytkeä joen voima ja rakentaa voimalaitos.»\n\n»Voimalaitos! Onko se sama kuin sähkötehdas?» kysyy isä taas.\n\n»On, ihan sama.»\n\n»No millä tavalla semmoinen voimalaitos rakennetaan? Onhan\nkaupungissakin sellainen ihan keskellä kangasta eikä vettä näy\nlähimaillakaan.»\n\nÄitikin tulee pirtistä ja istahtaa ikkunan ääreen kuuntelemaan\nhartaana, kun Lauri alkaa omalle alalleen päästyään selitellä\ninnokkaasti:\n\n»Oletetaan nyt, että meillä on suuri sammio täynnä vettä. Kun saamme\nsen veden putoamaan, niin se on ilmaista käyttövoimaa. Sitä varten\nporataan sammion alaosaan reikä, josta vesi pääsee vuotamaan pois...»\n\n»Hullun hommaa», keskeyttää isä. »Ensin kannetaan sammioon vesi ja\nsitten puhkaistaan pohjaan reikä.»\n\n»Älähän nyt sotke! Anna Laurin selittää», virkkaa äiti.\n\n»No niin. Siihen reikään me panemme hanan ja hanan eteen jonkinlaisen\nhyrrän. Kun hana avataan, virtaa vesi ulos ja panee hyrrän pyörimään.\nPyöriessään tuo hyrrä tekee työtä, siis voimaa. Ja se voima voidaan\nsitten muuntaa sähköksi. Kun se on sähköä, voidaan se siirtää johtimia\npitkin aivan toiseen paikkaan ja panna siellä taas pyörittämään jotakin\nkonetta — vaikkapa kahvimyllyä.»\n\n»Niin niin! Kyllä minä olen kuullut tuollaisia kertomuksia... Ja\nkai sinäkin olet kuullut, miten se Pertunmaan mies yritti laittaa\nikiliikkujan...?»\n\n»Älä keskeytä! Anna Laurin puhua!» toruu äiti taas ja asettuu\nkuuntelemaan. Mutta vanha Manne naurahtaa vahingoniloisena:\n\n»Mutta mitäs sitten sanot, kun vesi loppuu sammiosta? Silloin seisoo\nhyrrä ja samaten seisoo kahvimylly. Ja herrat seisovat myöskin vehkeen\nvierellä ymmällään ja ihmettelevät.»\n\n»Siitäkin luonto pitää huolen, nimittäin sade. Sade huolehtii, että\nsammioon tulee aina uutta vettä sitä mukaa kuin entistä vuotaa pois.\n— Ja oletetaan nyt, että sammioon sataa vettä liiaksikin, niin että\nse alkaa vuotaa reunojen yli lattialle. Sitä varten porataan sammion\nyläreunaan toinenkin reikä. Ja heti, kun vesi alkaa nousta reunojen\ntasalle, avataan se varahana ja annetaan liian veden valua siitä ulos.»\n\nIsä on kyllä jo ymmärtänyt, mutta hän on vain muuten kiusantekotuulella:\n\n»Minusta tuo asia on kyllä ollut selvä jo maailman alusta lähtien,\nmutta selitähän tarkemmin, tuotako vedenlorotusta varten pitää ihmisen\nlukea insinööriksi asti? Ja mitä tekemistä sillä on voimalaitoksen\nkanssa?\n\n»No hyvä, siihenkin tullaan nyt! Tuo lorotus onkin kaikkein tärkeintä.\nAjatellaan, että se suuri sammio onkin Luostanjärvi tuossa ikkunan\nalla...»\n\n»Mutta sanohan ensin, mihin se voimalaitos tänne rakennetaan», kysyy\nisä malttamattomana.\n\n»Hankaaseen.»\n\nKaikki ovat hiljaa. Mannesta tuntuu kuin hirsi putoaisi päähän ja\nhuuruaisi ajatukset hetkiseksi. Äiti tavoittaa käsiänsä ristiin\nja tuntee jotakin järkyttävää tulvahtaneen hiljaisuuden mukana\nhuoneeseen. »Hankaaseen!» — on vieläkin kuuluvinaan kirkas ja varma\nääni aavistamattoman pahana sivalluksena. Mutta Lauri ei huomaa mitään,\nsillä hän on astellut ikkunan ääreen ja seisoo selin huoneeseen\nkatsellen pimeälle järvelle ja miettien sanojaan. Mutta hän ei ehdi\njatkaa, ennenkuin isä nousee, seisoo tuolinsa vieressä kasvot harmaina\nja kysyy:\n\n»Tarkoitatko sinä, jotta koski pilataan sillä — laitoksella?»\n\nLauri naurahtaa ja vastaa:\n\n»Noh, miltä kannalta sitä nyt ajattelee... Minusta se on ollut pilalla\ntähän asti, mutta nyt sen voima jalostetaan.»\n\nVasta nyt hän kääntyy ja huomaa isänsä ilmeen:\n\n»Mitä? Mikä sinulle tuli?»\n\nJa äiti ehtii selittämään:\n\n»Isä pahastui sen vuoksi, kun isä on aina pitänyt koskesta ja pelkää\nnyt, jotta sitä aletaan sotkea...»\n\n»Mutta hyvät ihmiset! Eihän nyt ole sotkemisesta kysymys! Päinvastoin\nHangas nostetaan siihen kunniaan, joka sille kuuluu. Antakaahan minä\nselitän!»\n\nHän vetää nurkasta esille kookkaan nahkalaukun ja ottaa siitä suuria\nvalkeita ja sinisiä papereitaan. Sitten hän siirtää pöydältä äidin\nkahvipannun pois, panee muutaman paperin levälleen ja asettelee\nkulmain painoksi hyllyltä virsikirjan ja tuhkakupin. Äiti pyyhkii\nvaistomaisesti käsiään esiliinaansa ja Lauri aloittaa:\n\n»Tulkaahan nyt lähemmäksi, isä, jotta näette! Ja äiti myös.\n\n»Tässä tämä sininen juova on Luostanjoki. Tässä joki levenee\nLuostanjärveksi — tuossa on saari — meidän talo on tuo täplä tuossa\nrannalla ja Hangas on tuo viivoitettu kohta. Vilho Turusen mökki on tuo\npieni neliö lähellä suvantoa.»\n\nHän ottaa kynän, vetelee paperin kulmaan yksinkertaisemman\nkarttaluonnoksen lähiympäristöstä ja sitä näyttäen selittää edelleen:\n\n»Ajatellaanhan nyt, isä, sitä äskeistä suurta sammiota. Luostanjärvi\ntässä on se sammio. Nyt se on vettä täynnä. Jotta saataisiin reikä\nhanaa ja hyrrää varten, lähdetään kaivamaan kanavaa tästä meidän\nikkunan alta harjun poikki suoraan Turusen mökkiä kohti. Siihen siis\ntulee se porattu reikä. Reiän suulle — jokseenkin Vilhon mökin kohdalle\n—rakennetaan voimalaitos, siis hana. Ja hanaan asetetaan paikoilleen\nhyrrä — mutta tässä tapauksessa sitä sanotaan turbiiniksi. Kun vettä ja\nvoimaa on kuitenkin paljon enemmän kuin yhteen hyrrään tarvitaan, niin\nme teemmekin niin viisaasti, että panemme samalla voimalla pyörimään\nmonta hyrrää. Hangas on niin suuri, että se pyörittää kuutta suurta\nturbiinia. Turbiinit siis tekevät sen sähkön, jolla sitten pyöritetään\nkoneet, valaistaan kaupungit ja niin edelleen.\n\n»Tämä selitykseni on nyt pitkä, mutta pian se loppuu. — Mutta sammiossa\ntarvitaan se varareikäkin. Hankaan vanha uoma jää sellaiseksi ja vanhaa\nuomaa pitkin menee liika vesi pois.»\n\n»Miten se on mahdollista?» kysyy äiti katsoen poikaansa oudosti, aivan\nkuin epäillen jotakin.\n\n»Sitäkö varten ne seipäät olivatkin harjulla!» kivahtaa isä. »Jos\nolisin sen tiennyt, olisin heittänyt koskeen.»\n\n»Ja mistä kanavasta sinä puhuit?» kysyy äiti.\n\n»Vesi käännetään kokonaan uuteen uomaan ja se kulkee siis tästä meidän\nikkunan alitse Vilhon mökkiä kohti. Itse voimalaitos tulee juuri siihen\nkohtaan.»\n\n»Ja — ja köyhän miehen asunto hävitetään?» epäilee isä ja katsoo\npaheksuen.\n\n»Köyhä mies saa korvauksen vahingosta. Ja torppahan onkin nyt yhtiön\nmaalla eikä hovin. Juuri tätä varten on kaikki rannat ostettu.»\n\n»Ja meitä on petetty hyvin pahasti», sanoo isä ja kääntyy pois. Mutta\nhetken kuluttua hän jatkaa: »Vai on sinustakin tullut tuollainen\nikiliikkujan haaveilija... Pitäisihän sinun tietää, mikä Hangas on!\nEi kukaan kuolevainen ole päässyt sen poikki. Ei minkään valtakunnan\nvehkeellä ole kuljettu alas eikä ylös. — Sinä tiedät sen?»\n\n»Kyllä», myöntää poika.\n\n»Ja sinä muistat, miten kävi sille hullulle, joka yritti rakentaa\nmyllyä Lonkaan? Vesi vei myllyn ja miehet sen siliän tien! Ja Lonka on\nkuitenkin paljon pienempi kuin Hangas. Hankaassahan suuret tukitkin\nrouskuvat poikki kuin tulitikut, kun tarttuvat sopivasti kallion\nhalkeamaan.»\n\n»Mutta katsotaan tätä paperia», yrittää poika vielä todistella.\n\n»Hiiteen sinun paperisi! Hangasta ei tukita paperilla. Eikä siinä pysy\nmikään muukaan. Ja jos sinä et viisastu ajoissa, niin se ottaa sinutkin\npapereinesi ja hanoinesi!»\n\nMutta poika väittää yhä varmana:\n\n»Ei vie! Harjussa on kiveä niin paljon, että sillä tukitaan vaikka\nviisi Hangasta.»\n\n»Niin harjussa, mutta ei koskessa! Et kai sinä ota harjua kainaloosi ja\nkanna koskeen — häh?» naurahtaa isä jo pilkallisena ja kädet vavisten\nhaparoi taskustaan tupakkavehkeitä.\n\n»Tämän uuden kanavan paikalta rakennetaan pistorata nykyisen kosken\nyläpuolelle. Juna vie jokaisen kivilohkareen sinne ja tukkii virran\ntaatusti. Ja kun se on tukossa, niin se myöskin pysyy tukossa ja\nvettä lasketaan alas vain sen verran kuin tarvitaan. Juuri sen vuoksi\nLuostanjärven vesi nousee, ja tässä meidän kohdalla se tulee aika ylös,\nkai jokseenkin tuohon navetan nurkalle...»\n\n»Mitä perhanaa! Kuvitteletko sinä, jotta tämä meidänkin mökki\nhukutetaan? — Se on kyllä vale!»\n\n»Kyllä. Minähän kirjoitin, että te muutatte asumaan minun luokseni.»\n\n»Sinun luoksesi!» pääsee isältä jo suoraa huutoa. »Metsäänkö vai minne?»\n\n»Ei, vaan tuohon harjun, laelle. Keskelle koivikkoa rakennetaan minulle\ntalo. Piirustuksiin annoin laittaa omat huoneet sinua ja äitiä varten.\nRakennustyöt alkavat jo huomenna. Te muutatte sinne.»\n\n»Haistak!».\n\nPoika hymähtää rauhallisesti:\n\n»Noh, jos ette halua asua minun luonani, niin minkäs sille voi! En\nhalua pakottaa teitä. Muutetaan sitten koko tämä vanha rakennus\nylemmäksi mäelle, niin siellä on kuivempaa. Yhtiö muuttaa sen kyllä\nilmaiseksi.»\n\nNyt vasta Manne innostuu päivittelemään:\n\n»No on sillä pojalla puheet! On totisesti! Olen aina pitänyt sinua\nkohtalaisena järkimiehenä, mutta nytkös tämä alkaa piirrellä kuvia\nHankaan siirtämisestä ja hullunmyllystä — talon kantamisesta toiseen\nkohtaan ja muusta pehmeästä. Ja lopuksi sitten uhkaa ajaa omat\nvanhempansa veden voimalla talosta ulos... Ole vaiti, minä puhun nyt!»\n\nHän on lopuilleen tulistunut, leuka vapisee ja vähän päästä hän\nkatsahtaa äitiin kuin apua odottaen:\n\n»Ja minä kysyn sinulta, herra insinööri: kenen päästä tämä hulluus\non kotoisin — kuka on tämän puuhan keksijä? Minä menen huomenna sen\nmiehen eteen ja sanon suoraan, jotta viekööt vehkeensä helvettiin! —\nTuollaista viisautta täällä ei tarvita... Kuka se pääpomo oikein on?»\n\nNyt on poikakin totinen. Hän nousee seisomaan isänsä eteen, ei\nvihaisena, vaan katsoo häntä rauhallisena silmiin ja sanoo vain yhden\nsanan:\n\n»Minä.»\n\n»Sinä...?» kysyy äiti.\n\n»Niin, minä», toistaa poika. Ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän\njatkaa: »Juuri sitä varten minä olen täällä kasvanut, sitä varten olen\ntullut nyt takaisin. — Ja huomenna aletaan kaivaa kanavaa uutta uomaa\nvarten, huomenna ruvetaan patoamaan koskea, huomenna aletaan rakentaa\nvoimalaitosta. Ja kun kaikki on valmista, niin yksikään vesitippa ei\nmene Hankaan läpi, jos sitä ei lasketa. — Usko pois, isä, minä kyllä\nkytken Hankaani.»\n\nIsä on kuunnellut loppuun, tuntuu siltä kuin häntä, vanhaa miestä,\nolisi lyöty lujasti. Hän aikoo virkahtaa jotakin, mutta ei oudolta\nvoimattomuudeltaan ja liikutukseltaan saa sanaakaan suustaan. Sen\nvuoksi hän kääntyy ja lähtee mitään sanomatta pirttiin. Äiti ja poika\novat hetken hiljaa, ja sitten sanoo äiti kuin suostutellen:\n\n»Ei isä mitään pahaa tarkoita. Hän on vain niin kiintynyt tähän\nkaikkeen ja oli iloinen omista suunnitelmistaan. Nyt ne menivät\nhajalle.»\n\n»Enhän tässä pahaa minäkään tarkoita. Minä vain ajattelen kaikkea\nhiukan toisin. Nythän täällä oikea elämä vasta alkaakin entisen\nkitumisen asemesta. Tulee uutta työtä, uusia ihmisiä, uudet tiet,\nkoulut ja teollisuuslaitokset. Kaikki nousee arvossa niin, että\npihamaan kokoisella palstalla saa rahaa yhtä paljon kuin tähän asti\nkoko Taustan hovilla.»\n\nKyllähän äiti uskoo sen, mutta kysyy kuitenkin:\n\n»Mutta miten tuo kaikki onnistuu?»\n\n»Pahin on jo tehty. Tuossa se on valmiina — noissa papereissa. Loppu\nkyllä valmistuu paperien mukaan, kun vain jaksetaan yrittää ja ahertaa\naikansa.»\n\nÄiti nousee ja kehoittaa poikaa menemään nukkumaan. Ovi sulkeutuu\nhänen jälkeensä ja Lauri jää yksin tuijottamaan öljylampun hiljakseen\nvärisevään liekkiin. Pirtissä äiti valmistautuu nukkumaan. Isän silmät\novat jo kiinni, mutta hän valvoo varmasti — ja tuskinpa nukkuukaan\nennenkuin joskus aamulla levottomaan horteeseen.\n\nJa kamarissa poika katsoo aikansa liekkiin, puhaltaa sitten valon\nsammuksiin, avaa ikkunan ja seisoo sen edessä. On jo aamupuoli, sillä\nohut valo kajastaa kaukaa Telavaaran takaa. Muuten on hiljaista, mutta\nHankaan kohina tulvii ikkunasta sisään kuin pilvenä.. Mies hymyilee\najatellessaan, että nyt vanhojen ihmisten epäjumala kytketään,\npakotetaan tuottamaan työtä ja jauhamaan hyvinvointia.\n\nHuomenna täällä on jo uusi uskonto.\n\n\n\n\nRAKENTAJAT\n\n\nLauri Sorvanen aikoo pitää sanansa.\n\nJo varhain aamulla hän nousee, lähtee koskelle päin ja kiertelee\nmetsässä, avaa väliin jonkin kartan ja katsoo linjan suuntaa, kiertää\ntaas ja pysähtyy kuuntelemaan metsän autiutta. Kuljettuaan lähelle\nTurusen mökkiä hän kuulee sen pihasta lasten ääniä, kiertää aitoviertä\nmökin taakse, huomaa polun ja lähtee sitä seuraillen hoviin päin.\n\nHovissa ollaan jo valveilla ja levottomina on valmistauduttu uuteen\narkipäivään. Sorvanen tavoittaa portailla rouva Raitasen, joka vaisusti\nhymyillen, hiukan ihmettelevän näköisenä odottaa kuulevansa jotakin\nselittävää.\n\n»Insinööri Vesala kai eilen jo alustavasti selosti rouva Raitaselle\ntarkoituksemme, vai miten?» kysyy insinööri.\n\n»Kyllä hän puhui huoneista ja muista.»\n\n»Me siis tarvitsemme tilaa niin paljon kuin voitte luovuttaa. Sanon\njo etukäteen, että meistä tulee teille paljon vaivaa ja kiusaa, mutta\nkoetamme olla siivosti ja talon väkeä häiritsemättä. En voi sanoa\ntarkalleen, kuinka kauan olemme vierainanne, mutta omat rakennustyömme\naloitamme jo tänään, ja kestää tietenkin jonkin ajan, ennenkuin\npääsemme asumaan omissa suojissa.»\n\n»Niin», sanoo rouva hymyillen yhä, mutta kuitenkaan ymmärtämättä\nmitään tästä touhusta, joka itse asiassa tulee hänelle vain mieluisana\nvaihteluna ja toisaalta tarjoaa myöskin sievoisia tuloja.\n\n»No niin», jatkaa Sorvanen. »Ensiksikin tarvitsemme konttorihuoneen.\nJos voitte luovuttaa salinne sitä varten, niin hyvä on. Sitten minä\ntarvitsen pienemmän huoneen itselleni ja papereilleni. Insinöörit\ntarvitsevat huoneen taikka kaksi asunnokseen...»\n\n»Insinööri Vesala varasi sitä varten yläkerrasta kaksi huonetta»,\nkiirehtii rouva sanomaan.\n\n»Hyvä on. Sitten konttoristeille oma huone, johon he saavat sopia\ntoistaiseksi. Se on siis jo viides. Ja vielä kuudes pitäisi olla\nrakennusmestari Tahkaa ja hänen toveriaan varten. Mitä rouva Raitanen\najattelee tästä? Onko se mahdollista?»\n\n»Minä kyllä lupasin kaiken insinööri Vesalalle. Meiltä joutaa kolme\nylhäältä ja kolme alhaalta. Itselle jää vielä sen verran, että tulemme\ntoimeen.»\n\n»Entäs kaikki muu tila? Aitat, yliset, riihi ja niin edelleen? Meidän\ntäytyy saada koko miehistö mahtumaan niihin.»\n\n»Insinööri Vesala laski eilen ja sanoi kyllä tilan riittävän.»\n\n»Hyvä on. Muista seikoista voimme puhua myöhemmin. Ja näistä asioista\ntulee aina puhumaan rouva Raitasen kanssa rakennusmestari Tahka, joka\non saanut koko sen puolen hoitaakseen. — Mutta onko teillä mitään sitä\nvastaan, että minä käyn taloksi heti?»\n\nHe astuvat saliin, jossa kolme herraa on jo kauan aikaa odotellut\nSorvasta: insinööri Orasto on yöpynyt Kairakoskella ja saapunut tänne\ntänä aamuna varhain — insinööri Vesala, tumma ja solakka nuorukainen,\njonka näyttää aina olevan vaikea pysyä vakavana ja jonka vilkkaat\nsilmät keksivät kaiken, on jo eilen tullut Sorvasen autossa ja ollut\nyönsä hovissa — ja kolmantena insinööri Aisa, joka on vielä uninen\noltuaan yötä jossakin tuttaviensa luona Kairakoskella tai Taustan\nkylässä. Heistä kaksi edellistä, Orasto ja Vesala, ovat vielä tähän\nasti oudoksuneet koko matkaa, sillä heille ei itselleenkään ole vielä\nselvillä oma tehtävänsä ja asemansa — he siis ovat »insinöörejä\nerikoiskäyttöä varten», kuten Vesala sanoo. Mutta Aisan tarkoituksena\non myöhemmin, kun varsinaiset rakennustyöt on ensin saatu hyvään\nvauhtiin, toimia oikeastaan johtoinsinöörinä ja ruveta avaamaan kahta\npääjohtoa Etelä-Suomeen.\n\n»Noh? Minkälaiset ensivaikutelmat herroilla on Hankaasta?» kysyy\nSorvanen vieden salkkunsa hovin herran huoneeseen samalla kuin rouva\nRaitanen alkaa tyhjentää kirjoituspöytää ja koko huonetta käyttökuntoon.\n\n»Vaikutelma on hyvin herttainen ja sinisilmäinen, kuten kuvasta\nnäkyy», kuiskaa insinööri Vesala omasta ja toisten puolesta nyökäten\nrouva Raitaseen päin ja lisää sitten ääneen: »Minun oloni on ollut\nruhtinaallista eilisillan saunanlöylyä myöten. Mutta Orasto kuuluu\nhiomolla kärsineen unettomuutta ja Aisan pää on tietysti kipeä.»\n\nSorvanen ei hymyile virkkaessaan.\n\n»Täällä kyllä pää paranee! Ja juhlain aiheet ovat lopussa.» Hän\nistuutuu kirjoituspöydän ääreen, tyhjentää salkkunsa ja sanoo: »Jahah,\njos herrat sitten tulevat tänne, niin tehdään vielä uudestaan selväksi\nlähiaikojen työt!»\n\nEnsimmäisenä astuu pöydän viereen insinööri Orasto, jolle Sorvanen\ntoistaa tehtävät:\n\n»Niinkuin puhe oli, vetävät hinaajat jo tänään ensimmäisiä lotjallisia\nrakennustarvikkeita kaupungista Kairakoskelle. Ne on purettava\nheti, jotta ne pääsevät hakemaan uutta lastia. Ensimmäiseksi tulee\nlautatavaraa ja työkaluja: työntökärryt, kirveet, sahat, lapiot ja\nmuut. Ja ne on heti saatava tänne! Sitten alkaa tulla tiiliä ja\nsementtiä, ja silloin on myöskin varastosuojain oltava kunnossa. — No\nniin, teillä on siis valmiina Kairakoskella ensiksikin ne miehet, jotka\nkorjaavat sen lahon laiturin — kyllä niillä oli paikat kelvottomassa\nkunnossa siellä — toinen porukka on hoitamassa lotjien purkamisen ja\ntavaran uudestaan lastauksen autoihin — ja kolmanneksi kaikkein pahin\ntyö: tie Kairakoskelta tänne on heti saatava sellaiseen kuntoon,\nettä se kestää ajaa. — Purkausta ja laituria varten saatte aluksi\nkolmekymmentä miestä ja tietyötä varten viisikymmentä — siis yhteensä\nkahdeksankymmentä. Ne tulevat Kairakoskelle.»\n\nNyt astuu pöydän viereen insinööri Vesala.\n\n»Te jäätte tänne Hankaalle», aloittaa Sorvanen.\n\nHuomaa, ettei käsky ole suinkaan vastenmielinen, sillä insinööri Vesala\nsilmää voitonriemuisena insinööri Orastoon ja heilauttaa päätään oveen\npäin, joka vie talonväen puolelle.\n\n»Ja aloitatte työt itse rakennuspaikalla», jatkaa Sorvanen. »Mutta sitä\nennen on rakennettava tästä hovista rantaan asti sellainen tie, että se\nkestää raskaat autokuormat. Aloitatte siis tuosta tienpäästä ikkunan\nalta ja jatkatte viivasuorana Turusen torpalle. Sen on oltava kunnossa\nheti. Miehiä saatte sitä varten viisikymmentä. — Sitten sen jälkeen\npanette kaksikymmentä miestä avaamaan metsää uuden uoman kohdalta.\nLähdette ensin suvannon puolelta ylöspäin. Mutta karttakaa toistaiseksi\nmenemästä lähelle sitä taloa joka on Luostanjärven rannalla. Siellä on\nvihainen mies, joka puskee teitä. Hän on nimittäin minun isäni. — Kun\nmetsä on aukaistu tietä varten ja tie saatu kuntoon, siirrätte kaikki\nmiehet avaamaan ja louhimaan uutta uomaa.— Onko selvä?»\n\n»Selvä on.»\n\n»Ja sitten insinööri Aisa...! Valitan, että joudun rasittamaan teidän\npakottavaa päätänne», sanoo Sorvanen kylmästi ja purevasti. »Meidän on\nheti saatava virtaa Kairakoskelta tänne rantaan. Pankaa miehet vetämään\nlinjoja. Paitsi voimaa, on teidän järjestettävä myöskin valaistus.\nTänne hoviinkin. Kun johto on vedetty, on samalla myöskin sirkkeleiden\noltava kunnossa, että ne pääsevät sahaamaan lautaa parakkeja ja\nrakennuksia varten. — Vesala järjestää, että ne puut, jotka kaadetaan\ntästä tien rakennukselta ja uomalta, kuljetetaan suoraan sirkkeleihin.\n— Ja toinen asia: Kairakosken puhelinkeskuksesta otatte heti linjan\ntänne hoviin. Pankaa oma pieni keskuksemme vaikka tuonne välikön\nnurkkaan. Siitä vedetään puhelimet ensiksikin minulle tähän, toinen\npuhelin konttoriin, kolmas insinööreille, neljäs Tahkalle, viides\nmetsään uuden uoman alapäähän Turusen torpan paikkeille, kuudes\nuoman yläpäähän ja seitsemäs minun asuntooni, tuonne rannalla\nolevaan taloon. — Kun nämä ovat kunnossa, otatte valvoaksenne itse\nrakennukset: ensiksikin tilapäiset parakit kahdellesadalle miehelle,\nsitten ryhdytään rakentamaan insinöörien rakennusta, samaten mestarien\nrakennusta ja viimeksi minun uutta asuntoani. Miehistö on saatava oman\nkaton alle, sillä on hankala kulkea täältä hovista käsin rannalle asti.\nInsinöörit voivat asua täällä niin kauan kuin heidän oma rakennuksensa\non valmis. Rakennustöihin ei riitä aluksi kuin kolmekymmentä miestä.\nMutta Orastolta vapautuu pian tietöistä lisää. Rakennusten kanssa\nei saa viivytellä, sillä työvoima on saatava irti itse päätyöhön,\nlouhintaan ja patoa rakentamaan.»\n\nKorpimaastossa etenevän pataljoonan taistelukäsky on annettu,\nlähitavoitteet on selvitetty, ja tuokio menee vielä puhuessa joistakin\nsivuseikoista. Silloin jyristää kosteata ja kuoppaista tietä pitkin\nkuorma-auto, josta purkautuu kymmenkunta miestä runsaine työvälineineen\nkirveistä naulalaatikkoihin astu Muuan tanakkatekoinen pulleavatsainen\nja kirkassilmäinen mies näkee rouva Raitasen portailla ja tiedustelee\nhyväntuulisena, haluaako rouva ottaa vastaan muutamia vieraita: nyt\naluksi olisi kysymys vain yhdeksästäkymmenestä miehestä, mutta joka\npäivä tulee kyllä lisää. Sitten hän tiedustelee toimitusjohtaja\nSorvasta, puuskuttaa sisään ja koputtaa ovelle.\n\n»Jahah, Tahka! Te tulitte ennemmin kuin luulinkaan. Mitenkäs matka\nonnistui?»\n\n»Kiitosta kysymästä! Alkupää on jo perillä, ja tunnin kuluttua täällä\npitäisi olla kaikkiaan kuusikymmentä miestä.»\n\n»Hyvä on. Olen tässä juuri laatinut työnjakoa ja ajattelin, että\nensialuksi te otatte hoitaaksenne huoltopäällikön tehtävät sikäli,\nettä vastaatte miesten ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista.\nVesala näyttää teille kaikki ne paikat, mihin miehiä majoitetaan. Ettei\naikaa menisi hukkaan, antakaa heidän viedä tavaransa heti oikeille\npaikoilleen, kantaa oljet ja ylimalkaan järjestää olonsa. Ja sitä\nmukaa, kun se kaikki on kunnossa, on heidän mentävä tietöihin, jotka\nVesala näyttää. Samoin järjestyy porukan keittiöpuoli, siis muuripadat\nja muut, että ruoka saadaan ajallaan. Myöhemmin tulee oma ruokala. — Ja\nnyt on tehtävä miehille selväksi myöskin järjestystä koskevat seikat.\n\n»Tässä on teille kyllin puuhaa ensipäiviksi. Kun miehistöparakit saadaan\nvesikattoon asti, siirtyvät täältä hovista melkein kaikki pois, paitsi\nkonttori, insinöörit ja mestarit, ja silloin te otatte valvoaksenne\nniiden kolmen rakennuksen joutumisen, jotka jo nyt aloitetaan tuonne\nharjulle, lähelle rantaa.»\n\nToimitusjohtajan ja rakennusmestari Tahkan vielä puhellessa ajaa\npihaan lisää kaksi autoa, joista purkautuu miehiä ja tavaraa. Mutta\nkaikki soluu kuin itsestään omiin uomiinsa: kun miehet löytävät\nmajoituspaikkansa, ottavat he pihasta kasasta työkalunsa ja lähtevät\nomalle suunnalleen. Kun auto vain tulee tyhjäksi, kääntyy se heti\ntakaisin tielle ja jonkin ajan kuluttua palaa jälleen mukanaan\nsamanlainen kuorma miehiä ja tavaraa loppumattomiin kirveistä,\nlapioista, porista ja lekoista ruokatarvikelaatikkoihin asti. Näyttää\nsiltä kuin tavarapino hovin pihalla uhkaisi joka hetki kohota suureksi\nja sekamelskaiseksi röykkiöksi, mutta silloin puuskuttaa hyväntuulinen\nrakennusmestari Tahka paikalle, ja pian on ruuhka jälleen kadonnut.\nVain ne työvälineet, joita vielä tänään tarvitaan järjestetään omiin\nriveihinsä lähelle aitaa.\n\nTalon palveluskunta juoksee pihalla edestakaisin tuvasta saunaan ja\nkeittiöstä aittaan ja huutelee kiireissään, ja rouva Raitanen kipuaa\nmilloin pieluksineen tai purkkeineen yläkerran portaissa ja hokee\njollekulle, että »voi voi sentään, miten minä nyt selviän kaikesta,\nkun olisin tiennyt edes päivää aikaisemmin», tai sitten hän nykii\npalvelustyttöä hihasta ja käskee tämän heti juosta Vilhon torppaan ja\nKojoskan luokse ja pyytää eukkoja tulemaan heti apuihmisiksi Eihän\ntässä yksin selvitä...\n\nVaikka Hankaalla on tähän asti ollut vain joutilasta aikaa,\nloputtomasti aikaa istuskella tuvan penkillä piippu suussa tai salin\nsohvalla kahvipannun takana, näyttää siltä kuin aika olisi nyt kokonaan\nloppumassa. Paikkakuntalaisten on nyt yhdessä hetkessä opittava\nymmärtämään kiire-käsitteen koko merkitys, ja sen vuoksi he hätääntyvät\nniin, etteivät kai muista enää nimeäänkään. Joka hetki tapahtuu jotakin\nuutta, ja he tietävät, että nyt on tulossa suuri muutos ja murros,\nmutta eivät ehdi vielä tänään pohtia ja selvittää keskenään omaa\nhyväksymistään tai paheksumistaan.\n\nSama vilkas elämä tarttuu kaikkiin Hankaan seudun asukkaisiin sikäli,\nettä heillekin tulee kiire — kiire seisomaan sivussa ja kummastellen\nkatsomaan kaikkea. Pieniä tyttösiä seisoskelee hovin portilla keskenään\nkuiskaillen ja pahoitellen sitä, että vieraat tulevat jo tähän\naikaan, vaikka he eivät voi nyt jouduttaa marjatuokkosiakaan vastaan.\nPojat parveilevat pihassa autojen ja miesten ympärillä kertaillen\nmielessään opettajan aikoinaan antamia lukuja putouskorkeuksista ja\nhevosvoimista, mutta samalla ihmetellen, kun tulijoilla ei olekaan\nkupeellaan valokuvauskoneiden nahkalaukut, vaan reput selässä ja\nkirveet kainalossa. Nuoria naisia alkaa vähitellen pujahdella keittiöön\nkyselemään palvelijattarilta, onko Hankaalle tullut sotaväkeä,\nkun maantiellä laulettiin »Hanssin Jukkaa», ja isäntämiehiä tulee\nnäennäisesti askeliaan hidastellen hoviin jonkin tekosyyn varjolla\nottamaan selvää, tarvitaanko tässä uudessa touhussa hevosia työhön ja\nostettaisiinko pari säkkiä perunoita...\n\nNyt Hangas alkaa jo elää, ja koko elämän keskukseksi muodostuu\nTaustan hovi. Sen jokainen kamari luovutetaan asuttavaksi, sali on\njo tyhjennetty, kulmahuoneessa kiusaa Sorvanen talon puhelinta ja\nhuokailee linjan huonoutta, ja pihassa, portaiden kupeessa, naulailee\ntalon pieni poika laudankappaleista itselleen leikkiautoa isojen mallin\nmukaan.\n\nSilloin astuu pihasta eteiseen reippaasti paikkakuntalainen nuori\nmies, varmana ja kursailematta kuin vanha tuttava, kulkee nopeasti\ntyhjän salin lävitse ja näkee Sorvasen viereisessä huoneessa. Hän astuu\nkynnykselle:\n\n»Minä olen Niilo Vahinen Taustan kylästä. Toimitusjohtaja ei kai tunne\nenää minua, sillä minä olen hiukan nuorempaa polvea.»\n\n»Jahah, te siis olette Aarne Vahisen nuorempi veli?» kysyy Sorvanen\nkuin oudoksuen esittelyn tarkoitusta.\n\n»Niin olen. Ja nyt tulin kysymään, onko toimitusjohtajalla antaa\nminulle työtä. Minusta kuvastaa siltä, että täällä aletaan viimeinkin\ntehdä jotakin.»\n\n»Niin aletaan», myöntää Sorvanen. »Ja jos te olette Aarnen veli, niin\nkyllä teille aina puuhaa löytyy.»\n\n»Itse työllä ei ole mitään väliä — mitä vain. Tuli eilen mentyä\nkihloihin naapurin Martan kanssa...»\n\n»No onneksi olkoon teille ja myöskin naapurin Martalle — vaikka en\nhäntä kai tunnekaan. Etsikää tuolta pihalta käsiin rakennusmestari\nTahka, niin hän antaa teille työmaan heti.»\n\nJa Sorvanen ei ehdi vielä kyllästyä häiritsijään, kun tämä häviää yhtä\nnopeasti kuin on tullutkin. Hetkistä myöhemmin, kun toimitusjohtaja\nmenee portaille seuratakseen tilanteen kehittymistä pihassa, kuulee hän\nnuoren miehen virkkavan juuri Tahkalle:\n\n»Ei sillä ole mitään väliä! Katsokaas, rakennusmestari: sellaiset\nmiehet, joilla ei ole isältä perittyä taikka naimiskaupassa saatua\nomaisuutta, tarvitsevat varpaitaan varten syvät kuopat, joista voisi\nponnistaa alkuun. Mutta kun ensin saa kuorman liikkeelle, niin kyllä\nsiitä sitten aina keinottelee hiljakseen eteenpäin. Eikös niin?»\n\n»Niinhän se on», myöntää Tahka. »Te taidatte olla hauska kaveri? —\nNoh, alkakaa sitten heti purkaa tuota autoa! Kantakaa kirjoitus- ja\nlaskukonelaatikot ja muut konttoritarvikkeet saliin ja muonalaatikot\nsaunakamariin. Sitten menette auton apumiehenä hakemaan uutta lastia.»\n\nHe vaihtavat vielä Tahkan kanssa jonkin leikillisen sanan, sitten\nVahinen ottaa auton lavalta syliinsä raskaan laatikon, raahaa sitä\nportaita ylös sisään ja toimitusjohtajan ohi mennessään virkahtaa:\n\n»Kiitoksia paljon, insinööri! On hauska päästä heilumaan.»\n\nTahka nauraa ja sanoo Sorvaselle:\n\n»Siinä oli reipas tyyppi. Olisi vielä tuollaisia muutama kymmenen\nlisää, niin...»\n\nTällä tavoin ovat rakennusmestari Tahka ja Niilo Vahinen kaiken muun\nkiireen keskellä ja aivan kuin sattumalta saaneet toisistaan hyvin\nedullisen ensivaikutelman ja siten joutuneet sovittamaan varpaitaan\nyhteisiin kuoppiin Luostanjoen ensimmäisenä merkittävänä päivänä.\n\n»Onko teillä nyt kiirettä, Tahka?» kysyy toimitusjohtaja.\n\n»Onhan tässä hiukan.»\n\n»No sitten onkin sopiva tilaisuus ottaa puolen tunnin lepo. Lähdette\nkanssani katsomaan uusien rakennusten paikkaa.»\n\nTahka raapaisee korvallistaan hatun alta, mutta seuraa mukana. Talon\nnurkalla he kääntyvät riihelle menevälle tielle, jolla jo muuan\ninsinööri Vesalan työryhmä on ehtinyt kankeineen suuren kiven kimppuun.\nKuuluu miesten yhteinen hoijaa-huuto, rautakanget kohottavat kiveä sen\nverran, että toiset miehet työntävät parruja ja hirrenpätkiä sen alle.\nSorvasen ja Tahkan joutuessa ryhmän kohdalle kivi mullahtaa hauskasti\nsivuun, pyörähtää vielä kerran ja roiskauttaa ojasta vettä korkealle.\nToinen ryhmä jo täyttää tiessä olevia syviä liejukuoppia kuusenoksilla\nja luo havujen päälle soraa aidan kupeelta. Siinä, missä riihitie\nloppuu, hosuu jo muutama mies metsän reunassa kirveineen lepikkoa\nkaataen, karsii kaatamistaan puista oksat ja heittää lujimmat rungot\nteloiksi tien poikki pahimpia kuoppia täyttämään. Ja siinä, missä hovin\nmaa loppuu ja yhtiön alkaa, on myöskin suurempaa metsää. Siellä on jo\njoukko miehiä sahoineen vetämässä ensimmäisiä runkoja poikki. Tällä\ntavoin aukeaa metsän silhuettiin se suuri pykälä, jota pitkin on pian\nkulkeva oikea tie.\n\nPäästyään mäelle Sorvanen seisahtuu katselemaan ja odottamaan Tahkaa\njoka on vielä rinteen alla, riisuu takkinsa ja pyyhkäisee paitansa\nhihalla märkää otsaansa. Tästä on hyvä näköala joka suunnalle: edestä\njo näkyvät kalliot, joiden takana on koski, oikealta kuumottaa\npuiden lomitse hiukan suvantoa ja Vilhon torppaa, jonka savu katoaa\npuiden latvoihin. Ja vasemmalla, Luostanjärven puolella, näkyvät\nMannen pellot. Ja Manne itse on parhaillaan ahon reunassa kirveineen\nkaatamassa leppäryteikköä ja siten avaamassa itselleen uutta\npeltotilaa. Lauri Sorvanen katsoo kaukaa isänsä uurastusta, ja ohut\nhymy häivähtää hänen kasvoillaan. — Nyt ehtii rakennusmestari rinteelle\npunoittavana ja kiiltävänä kuin suoraan saunasta:\n\n»Toimitusjohtaja onniin riuska kulkemaan, että — uhhuh, kun tuli kuuma!\nMinä olen vielä oman mamman päivällisen jäljiltä, mutta kunhan täällä\nkoko kesä kiipeillään kallioilla, niin kyllä minäkin solakoidun.»\n\n»Minä olen harjoitellut näillä kallioilla kiipeilemistä koko ikäni\n— siitä se kaikki johtuu. — Mutta kun mennään takaisin, niin\nmuistuttakaahan minua eräästä asiasta: tietä emme rakennakaan\nhovista suoraan voimalaitokselle, vaan sen suuntaa täytyy hiukan\nmuuttaa. Katsokaas, joskushan tulee joen yli kuitenkin silta —\njoskus tulevaisuudessa. Silloin ei saa voimalaitoksesta tulla mikään\nylikulkupaikka. Sen vuoksi tie siirretään sata metriä sen yläpuolelle.\nJa se sopii tiellekin paremmin, kun mäessä on tuolla kohdalla pieni\nnotko. Ei tarvitse leikata rinnettä niin paljoa.»\n\nHe katselevat ja kuuntelevat. Edessä kohisee koski ja takaa hovin\nsuunnalta kuuluu autojen hurina.\n\n»No niin, avataanhan kartta», sanoo Sorvanen. »Minun asuntoni tulee\nsiis juuri tähän paikkaan, kohtisuoraan Luostanjärveä vasten.»\n\n»Mutta kauniimpi paikkahan olisi tuossa alempana, ja julkisivu etelän\nsuunnassa...»\n\n»Ei. Vanhempani tulevat asumaan järvenpuoleisessa päässä, ja sieltä\ntäytyy olla sama näköala kuin nykyisestä kodistani.»\n\n»Anteeksi, en huomannut sitä.»\n\n»Rakennuksen pohjoispää tulee siis juuri tuon kelon kohdalle. Kas, en\nole huomannutkaan, että tuo puu on kuivanut. Kerran pienenä poikasena\nkiipesin siihen kurkistelemaan variksen pesää ja otin yhden poikasen\nhattuuni ja hattua riiputin hampaissani. Alas laskeutuessani suuttui\nmammavaris ja likasi naamani. — Ja talon toinen pää tulee jokseenkin\ntuon katajapensaan kohdalle.»\n\nHe siirtyvät satakunta metriä alemmaksi kosken puolelle:\n\n»Ja insinöörien rakennus tulee tähän. Suunta sama kuin minun\nasunnossani.»\n\n»Mutta piirustusten mukaanhan tämä on suuri. Ja meillähän ei ole nyt\nkuin kaksi poikamiestä, kun Aisakin menee johtotyömaalle...»\n\n»Talon toista päätä käytetään toistaiseksi konttorina. Ja insinöörit\nkai menevät joskus naimisiinkin... Ja sitä paitsi: me emme nyt rakenna\nvain paria vuotta varten. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että Hangas\nvoi joskus kasvaa suureksi?»\n\nTahkan tekee mieli sanoa, että toistaiseksi tämä on vain takamaata.\nMutta he siirtyvät eteenpäin harjannetta pitkin sen notkelman yli,\njosta tien pitäisi kulkea:\n\n»Ja tuohon aholle, kaksisataa metriä Turusen torpasta hoviin päin,\ntulevat miesten parakit, joissa he asuvat niin kauan kuin rakentamista\nkestää. Sitten ne puretaan — ja tilalle tulee Luoja ties' mitä. Teidän\non parhainta rakentaa kukin parakki noin kolmeakymmentä miestä varten\nja jakaa se väliseinillä niin, ettei yhteen huoneeseen tule viittä\nmiestä enempää. Täytyyhän heillä olla oma rauhansa. Ja onhan meillä\npian lautaa tarpeeksi. Siis aluksi viisi parakkia yhteen riviin tien\nsuunnassa. Ja ruokalaa varten oma parakkinsa hiukan sivummalle. Ja\nsuvannon rantaan kunnollinen sauna, johon mahtuu parikymmentä miestä\nkerralla.»\n\n»No siinä kaikessahan meille onkin työtä pitkäksi ajaksi.»\n\n»Niin on. Ja sitä varten teidän on saatava lisävoimaa itse\npaikkakunnalta. Ehkä se Vahinen voi auttaa teitä sen hankkimisessa?\nNiin, voi olla, että me joudumme myöskin siirtämään minun vanhan\nkotitaloni ylemmäksi rinteelle sitten, kun vettä aletaan nostaa.»\n\nNyt he lähtevät rinnettä alas koskea kohti, ja matkalla Sorvanen\nvielä kerran silmää metsään merkittyä linjaa, johon uusi uoma tulee.\nKun he saapuvat rantaan ja seisovat lähellä valkoista vaahtoa veden\nkostuttamilla kallioina, ehtii sinne myöskin miesjoukko, jolla on\nmukanaan sahat ja kirveet ja jonka edessä harppii pitkä ja solakka\ninsinööri Vesala vihellellen ja huiskien kepillä poikki puiden oksia.\nHuomattuaan toimitusjohtajan he kerääntyvät tämän ympärille kalliolle,\nja monet näkevät nyt ensimmäisen kerran elämässään sen, jota varten\nhe ovat tänne lähteneet ja joka arkikielellä sanottuna on heidän\ntyömaansa. He katsovat vaahtoavaa vesimassaa ja sen takana olevaa\ntoista rantaa, jonka kallioita kuohu on vuosisatojen ja ehkä tuhansien\nkuluessa hionut sileiksi ja pitänyt niitä aina puhtaan kiiltävinä\npärskeillään. Ja nyt, näiden työstään ja tarkoituksestaan tietoisten,\nennakkoluulottomien ja osittain kyynillistenkin miesten katsellessa\ntuon vaahdon ylitse alkaa tuntua siltä kuin Hankaan voima hitaasti\nalenisi ja kutistuisi puoleen entisestään.\n\nTuntuu kuin tänä hetkenä muuttuisi kokonaan uudeksi käsitys ihmisen\nja luonnon keskinäisestä suhteesta. Jos tähän asti on uskottu, että\nluonto on suuri ja ihminen pieni sen rinnalla, vain jonkinlainen lastu\ntai oksa, joka häviää silmänräpäyksessä tuonne vaahtoon, niin nyt\nainakin tuo usko muuttuu: luonto pitäköön vanhat lakinsa, mutta noita\nlakeja hyväkseen käyttäen ihminen panee luonnon palvelemaan itseään\nja pitää sen kuuliaisena. Sillä mikä on tuo Hangas? — Sehän on vain\ntietty ja tarkoin laskettava voima, jonka suuruus riippuu vesimäärästä\nja putouskorkeudesta! Annetaan siis veden virrata edelleenkin, mutta\nalistetaan tuo voima palvelemaan työtä ja siten helpottamaan ihmisen\naherrusta.\n\nVeden mukana vilisee koko ajan tukkeja alas. Nyt miehet huomaavat\npitkän ja hyvin paksun puun, joka lähestyy kovaa vauhtia ylhäältä.\nHetkiseksi se välillä katoaa, mutta ilmestyy esille uudesta kuohusta\nja yrittää kääntyä koskessa poikittain. Mutta juuri, kun se tulee\nkohdalle, nousee se pystyyn, kulkee pienen matkan kuin tikku\nsuorana, kunnes taas kaatuu ja uusi vesipyörre nostaa sen ilmaan,\nheittää ympäri, niin että tukki joutuu tekemään kauniin voltin ja\nsyöksyy sitten pää edellä vaahtoon ja katoaa sinne pitkiksi ajoiksi\nilmestyäkseen uudelleen pinnalle vasta vähän ennen suvantoa.\n\n»On siinä vauhtia ja voimaa!» ihailee joku.\n\n»On! Komeata on», myöntää toinen.\n\n»Mutta minäpä kuulenkin jo turbiinien jyrinän!» sanoo insinööri Vesala,\nkääntyy pois ja lähtee työmaalleen.\n\nNuo Vesalan sanat palauttavat ajatukset taas nykyisyyteen — tai\noikeammin tulevaisuuteen — ja yksi ja toinen on mielessään jo\nnäkeviltään kallioiden välissä pitkän ja valkoisen rakennuksen, jonka\nseinäpinnassa ovat korkeiden ikkunoiden rivit ja valkoisen seinän\nkupeella pyörteilee vesi rauhallisena, aivan kuin vuoroaan odotellen,\nputoaa sitten turbiinikammioon ja poistuu sieltä taltutettuna ja\nsäyseänä. Ja rakennuksesta kuuluu vain generaattorien tasainen surina...\n\nMuiden mentyä seisoo Lauri Sorvanen jälleen mäen korkeimmalla kohdalla,\ntulevan kotinsa paikalla, ja kuuntelee. Hän on ripustanut hattunsa\nviereisen puun oksaan ja antaa kevättuulen puhaltaa ja auringon\npaistaa. Nyt kuuluu jo hovin suunnalta, tulevan tien kohdalta kirveen\nääni. Se kajahtelee metsässä kuin partion ensimmäiset laukaukset.\nSiihen liittyy toinen ja kolmas, ja jo kuuluu myöskin sahojen kiihkeä\nkehrääminen. Kestää tuokio, silloin parahtaa jokin kookas puu ja\nmätkähtää raskaana kankaalle.\n\n»Antaa kaatua!» ajattelee hän ja katsahtaa vaistomaisesti järven\npuolelle, missä isä äsken raivasi ahon reunassa omaa aluettaan. Hän\nnäkee isän juuri kohottautuvan pystyyn ja kuuntelevan hakkaamista.\nJuuri silloin kaikuvat kirveiden iskut vilkkaimpina, jo kaatuu yhtenään\npuu, toinen ja kolmas. Ja samaan aikaan noihin ääniin liittyvät ne\nuudet, jotka juuri alkavat kuulua suvannon puolelta, mihin Vesala on\njoukkonsa kanssa juuri päässyt. Ja kuin kaiken tuon tehostamiseksi\nkuuluu hovin suunnalta ensin pitkä joiku, sitten hetkisen hiljaisuus\nja lopuksi kova jyräys, niin että maa vavahtaa. Poramiehet ovat siis\nsaaneet ensimmäiset reikänsä valmiiksi ja ensimmäinen kallio on\nhaljennut.\n\nLauri on kuulevinaan, miten isä huokaisee raskaasti ennen kuin kääntyy\njälleen omaan työhönsä, tarttuu kirvesvarteen ja huitaisee uuden lepän\npoikki. Hänen käy sääliksi tuo vanha mies, joka ei vielä ymmärrä, että\nkehityksen on mentävä eteenpäin. Ja koska sen on mentävä eteenpäin\nkaikkialla, ei voi unohtaa yhtä paikkaa ja jättää sitä toisten jälkeen\n— varsinkaan sen vuoksi, kun juuri tuolle paikalle on lahjoitettu\nrikkaat mahdollisuudet kulkea kehityksen edellä! Mutta ehkäpä isäkin\noppii tuon ajattelemaan ja tulee aikanaan mukaan...?\n\nLauri Sorvanen on siitä niin varma, että jää vielä hetkiseksi\nkuuntelemaan työn ääniä ja hymyilee niille. Toisaalla aukeaa uusi tie\njuuri kehityksen ja toisaalla uusi uoma voiman vertauskuvana. Niin, ja\ntuohon hakkaamiseen liittyy ahon kupeelta yksinäisen kirveen ääni, kun\nharmaatukkainen vanhus raivaa itselleen uutta peltoa...\n\nLauri Sorvaselle tämä kaikki merkitsee pitkän odotuksen loppumista.\nKuukausien aikana on kaikkea tätä suunniteltu paperille pitkät päivät\nja yöt, laskettu, piirretty ja usein päivällä hylätty edellisen yön\ntulos. Mutta kaikki on kuitenkin syntynyt varmana ja selvänä, ja nyt\non jo täysi oikeus pieneen voittajanhymyyn, kun noita suunnitelmia\nruvetaan muuttamaan itse työksi ja todeksi.\n\nHankaan vanha rauha on nyt mennyttä ikuisiksi ajoiksi — ja menköön!\nTuossa tulee taas uusi työryhmä sahoineen ja porineen. Kaksi reen\neteen valjastettua hevosta tuo työkaluja, sillä ei jakseta odottaa\ntien valmistumista — on kiire. Ja kun Sorvanen laskeutuu alas mäeltä,\nhuomaa hän, miten muutamia miehiä on siirtämässä metsässä tien linjaa\nylemmäksi notkelman kohdalle. Ja melkein heidän takanaan tulevat jo\nensimmäiset raivaajat, sillä tien kohta on avattu valmiiksi melkein\nkankaan reunaan asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKAIRAKOSKEN pienen puuhiomon takana on vanha ja sokkeloinen\ntyoväenasumusten rykelmä ja sen takana hiomon harmauttaan vanha\nlaituri. Insinööri Oraston miehet lyövät parhaillaan sen tukemiseksi\nja työntökärryjen uudeksi kantopinnaksi lankkuja. Vasarat ja\nkirveenhamarat nakuttavat yksitoikkoisessa tahdissaan, pysähtyvät\nhetkeksi ja upottavat taas uuden kuusituumaisen samaan tahtiin. Kun\nnaula tavoittaa lopuksi pelkkää lahoa ja uppoaa vastuksetta kuin\nsaveen, kiroaa mies hartaasti, kiskoo naulan takaisin ja yrittää taas\nuuteen kohtaan. Näin jatkuu nakutus ja kiroukset tämän aurinkoisen\npäivän yhtenä välttämättömimpänä osana, harmaa lahon pöly tuprahtelee\nja miehet toteavat työn hiljakseen edistyvän.\n\nHiukan liian komeasti ja itsetietoisen pitkään huutaen lähestyy\nlaituria pieni, musta hinaaja, perässään kaksi täyteen ahdettua lotjaa,\njoita oikeastaan kunnioittaa enemmän kuin itse hinaavaa muurahaista.\nKippari kiljahtelee tarpeettoman kovasti käskyjään, kun hinaaja lipuu\npienet aallonvirit kupeillaan laiturin viereen, sen ohi, ja irroittaa\nkiinnitysvaijerin. Lotjat tulevat omaa vauhtiaan perästä, köydet\nheitetään, ja lähin mies tarttuu niihin oman työnsä takia hiukan\nvastahakoisesti ja pudottaa lenkin pollariin.\n\nUusi lasti on taas tullut. Työntökärryt kolisevat lotjien viereen ja\npurkaus alkaa. Suuri joukko Kairakosken ukkoja ja eukkoja, joilla on\nhyvää aikaa seurata tätä outoa kiirettä, seisoo laiturin reunamilla ja\nvirkahtelee omia arvelultaan nykymaailman kiireistä ja tarkoituksista.\nJa laivan puhallettua kirkkaalle taivaalle tervetuliaishuutonsa\nihmettelevien parvi karttuu ja täyttää viimein kaiken tyhjän tilan\nniin, etteivät purkausta hoitavat miehet ja kärryt mahdu kunnollisesti\nkulkemaan. Silloin ilmestyy rinteelle uteliaiden ryhmän taakse\ninsinööri Orasto tanakkana ja hymyilevänä ja hihkaisee muun sorinan ja\nkalkutuksen ylitse:\n\n»Pois tieltä — paapat — jotta uusi aika pääsee tulemaan!»\n\nEukkojen parvi väistyy sivummalle ja ukot jupattelevat omia asioitaan\nja antavat hetkiseksi kärryille tietä. Mutta vähitellen, sitä mukaa\nkuin kärryt tyhjenevät kuorma-autoihin, uskaltautuu sama joukko taas\nlähemmäksi, raapii korvallistaan, turistaa piippujaan ja tarinoi.\nEi siinä auta, jos lankunpätkä vahingossa pyyhkäisee jonkun ukon\ntakamuksia tai heilauttaa hatun päästä. Jos asianomainen siirtyy\nsivummalle, niin seisovathan toiset paikoillaan. Silloin joku\nleikintajuinen purkaja, jolla on kärryillään vaikkapa laatikollinen\nmuonavarikon makkaraa, saattaa lotjan kupeella hihkaista sen kuin\nkeuhkoista lähtee:\n\n»Nyt pois alta — tässä tulee dynamiittia!»\n\nSilloin on laituri silmänräpäyksessä tyhjä ja vielä puoli rinnettäkin.\nTukot sieppaavat toiseen käteensä hameensa helman ja toiseen pentunsa\nja pyyhkivät kankaan poikki niin hopusti, etteivät ehdi parkaistakaan.\nUkkojen purina lakkaa hetkiseksi ja kohtaloonsa alistuen he hetkisen\nodottavat sitä jyräystä, joka vie mukanaan laiturin ja heidät ja nuokin\nvieraat. Mutta kun vaarallinen laatikko on saatu autoon ja auto viimein\nkeikkuu tien mutkan taakse, unohtuu turha tuomionpäivän-hälytys ja niin\nvoidaan taas hivuttautua lähemmäksi laituria kurkistamaan ja kyselemään\ntämän kaiken tarkoitusta.\n\nNiin jatkuu työ. Purkauksen aikana lekottelevat hinaajan kippari\nja masinisti kannella siristellen silmiään auringonkilossa ja\ntuon tuostakin pyyhkäisten hiestä helmeilevää otsaansa nokisella\nkämmenselällä. Alhaalta pannusta tuleva lämpö raukaisee niin, että\nkippari oikaisee viimein pitkälleen ja aikoo haukotella rauhassa\nniin kauan kuin purkaus kestää. Hän ottaa halon päänsä alle, ja\nsillä aikaa masinisti nojailee molemmin kyynärpäin kaiteeseen ja\ntuijottaa kimaltelevaan veteen, johon hiljalleen levenee moniväristen\nrasvaläikkien kehä hinaajan rautaisen kyljen kupeella. Ja siinä\najatellessa ja väliin rannalla olevaan ihmisparveen katsahtaessa hänen\nmielessään vilahtaa ajatus, että jos vielä ajoissa ehditään tuoda\nseuraava lasti, niin hän kerkiää tavoittaa ennen yötä heilansa ja\nhämärän tultua kivuta tämän luokse hiljaiseen yliskamariin.\n\nKun molempien lotjien lasti alkaa viimein olla lopuillaan, alkaa\njoukkokin hajaantua ja lähteä kaksin ja kolmin kotiin päin. Mutta\nlautaajat tekevät työtä yhä, kalkutus jatkuu ja laituri alkaa\nvähitellen täyttää oman tarkoituksensa. Silloin insinööri Orasto menee\nmoottoripyöränsä luokse, polkaisee sen käyntiin ja antaa pakoputken\nhetkisen papattaa kuin konekivääri. Hän lähtee liikkeelle Taustan kylää\nkohti tullakseen takaisin vasta sitten, kun hinaajakin on ehtinyt tehdä\nedestakaisen matkansa kaupunkiin ja tuoda sieltä tämän päivän viimeisen\nlastin.\n\nOrasto on järjestänyt tietyöt siten, että ensimmäinen ryhmä ohjailee\nvettä pois keskitieltä liejun sitomiseksi, latoo suuret määrät\nkuusenhavuja pitkin molempia autonpyörien kuurnia, jopa parissa\nsuopohjaisimmassa paikassa asettaa telojakin. Heti tämän ryhmän takana\ntulee toinen, joka levittää koko tielle, mutta etenkin havutetuille\nkohdille karkean sorapeitteen. Ja kolmas ryhmä, jonka työ on kaikkein\nsuurin, huolehtii heikkojen rumpujen korjaamisesta ja tukemisesta\nja tekee autoja varten sivuutuspaikkoja, sillä tie on paikoitellen\nniin kaita, että siinä voi tuskin kaksi hevosta sivuuttaa toisensa,\npuhumattakaan, että autot voisivat sivuuttaa pehmeän tienreunan\nmurtumatta ojaan.\n\nEnsimmäinen joukko on jo ehtinyt Taustan kylän ja hovin välimaille ja\ntoinen on parhaillaan kylän kohdalla. Miehillä on tauko, sillä he ovat\nhoukutelleet kylän naisia keittämään kahvia ja tuomaan sen tänne tien\nvarteen. Kun kellään ei ole halua lähteä työajan päätyttyä kävelemään\npitkää matkaa hoviin taikka Kairakoskelle, tiedustelevat vanhemmat ja\nvakavammat miehet itselleen yösijaa kujan ylisiltä tai heinäladosta ja\nnuoret miehet taas haastattelevat tyttäriä kysellen hymy suupielessä,\nmissä olisi tarjolla kotivävyn paikka. Mutta keskenään he kuiskivat ja\naikovat kurkistella jostakin navetan paikkeilta, olisiko talon kana\nkotkottanut pesänsä pohjalle edes muutaman lämpimän ja maukkaan munan.\n\nKyläläiset ovat uteliaita ja tahtovat tietää kaiken, mitä merkitsee\ntämä vihonviimeinen touhu, kun tietkin tasoitellaan ja koristellaan\nhiekkakäytäviksi kuin kaupunkilaisten ryytimaalla. Silloin selittää\nnaisille vanha ja harvapuheinen Kovasin, joka on Pohjanmaalta asti\ntullut tänne tuppiroska kupeellaan näyttämään työntahtia, että\nHankaalle tulee suuri poikamiesten näyttely, niin että parhainta on\najoissa varata mieleisensä, sillä kilpailu tulee olemaan kova. Ja\njostakin Karjalan puolesta tullut suulas Leminen kertoilee muille\neukoille, että Amerikan keisari ajaa tästä piakkoin ohi, niin että\nvarminta on kärsivällisenä seisoskella tien varrella ja odotella niin\nkauan, jos aikoo senkin kumman vielä nähdä... Mutta isäntämiehet,\njoilla on jo kohtalainen tieto uudesta voimalaitoksesta, kiertävät\npuheen itse liikeasioihin ja tiedustelevat kautta rantain, että\nmahtaisikohan tulla maksamaan mahdottomia, jos saisi sellaisen\nsähkövalon vierashuoneeseen.\n\nSitten maksetaan kahvit, noustaan ja lähdetään taas edelleen. Neitoset\nkääntyvät omalle pihatielle vilkuttaen varovaisesti ja hymyillen\ntyytyväisinä, jos on ollut pientä vihjailua uudesta tapaamisesta illan\ntullen, ja miehet upottavat lapionsa tien pintaan. Samaan aikaan\najaa Kairakoskelta päin kovaa vauhtia moottoripyörä ja pysähtyy\nkohdalla. Ajajana on sinitakkinen ja kiiltävänappinen mies, joka\nselittää olevansa Hankaan uusi poliisi ja tiedustelee, mahtaisiko\nTaustan hovista saada vielä asuntoa... Ja kun hän ajaa edelleen,\ntulee pian hovista päin kuorma-auto vastaan hakemaan aina vain uutta\nlastia Kairakoskelta. Lammaslauma, joka on laskettu irti ottamaan\ntämän kesän ensimmäisiä askelia omassa vapaudessaan, on tullut tien\nvarrelle kaluamaan vihertävää uutta ruohoa, säikähtää autoa ja juoksee\nsen edellä tien mutkaan asti, niin että jalat kopisevat ja saparot\nviipottavat pystyssä kuin suunnan näyttäjinä.\n\nKun auto tulee kylän ensimmäisten talojen kohdalle, varoittelee lavalla\nseisova Niilo Vahinen ajajaa:\n\n»Hiljennähän, kaveri, hiukan vauhtia tuon harmaan talon kohdalla.\nMinulla on sinne asiaa!»\n\nVahinen huomaa, että talon kaivolla seisoo vesisanko kädessään nuori,\nsinihameinen nainen, ja vilkuttaa tälle huutaen:\n\n»Hei, Martta! Tänä iltana en kerkiä tavata sinua. — Minulla on jo\nvirka!»\n\nJa työ jatkuu. Samalla on koko Luostanlaakso menettänyt oman hiljaisen\nja syrjäisen asemansa ja temmattu muun maailman yhteyteen. Mutta vain\njotkut harvat ehkä tietävät, että sillekin on jo tarkoin määrätty oma\nerikoinen tarkoituksensa.\n\n\n\n\nTOISET OVAT TYÖSSÄ — JA TOISET TYÖN TIELLÄ\n\n\nKun kaikki tarpeellisimmat esivalmistelut teineen ja asuntoineen on\nsuoritettu, irroittaa Sorvanen kaiken mahdollisen voiman varsinaiseen\nrakennustyöhön saadakseen sen tehokkaaksi.\n\nSorvanen ottaa hoitoonsa töiden johdon apunaan insinööri Orasto, mutta\nkäytännössä suoritetaan kuitenkin sikäli jakoa, että muuten valvovat\nuuden uoman louhimista insinööri Vesala ja patorakennustöitä vielä\ntoistaiseksi insinööri Aisa. Oraston erikoisen silmälläpidon alasina\novat voimalaitoksen rakennus ja se suuri maavalli, jota parhaillaan\naletaan rakentaa ja joka tulee niiden alavien maiden suojaksi, jotka\novat lahden pohjukassa Sorvasen talon ja Taustan kylän välillä.\nRakennusmestari Tahka, joka on jo saanut valmiiksi parakit, valvoo\nvielä töitä konttori- ja insinöörirakennuksilla, mutta siirtyy niiden\nvalmistuttua varsinaiselle työmaalle.\n\nSuunnitelmaan kuuluu, että voimalaitoksen tulopuolena on kanava,\njoka on osaksi louhittava kallioon. Mutta missä luiskan peitteenä\non maapinta, verhotaan se kauttaaltaan kivillä. Jäälohkareiden,\ntukkien ja sen sellaisten irtonaisten kappaleiden varalle tulee itse\nturbiiniaukkojen suulle asetettavaksi vaippa.\n\nPutouskorkeus on 15.4 metriä, ja voimalaitokseen tulee aluksi neljä\nKaplan-turbiinia, mutta jo nyt alkuvaiheessa varataan tila kaikkiaan\nkuudelle. Näin tulee voimalaitoksen teho olemaan parhaimmillaan jopa\n148 000 kW. Voimalaitoksen yhteyteen rakennetaan myöskin kalaporras,\njääluukku ja samoin uittoluukku tukkeja varten.\n\nPatorakenne tulee aivan vanhan uoman suuhun, entisen kosken niskaan.\nVedenpinnan järjestelyä varten on padossa kaksi 15 metrin levyistä\naukkoa, joita sulkemassa ovat sektorit.\n\nVedensäännöstelyn vuoksi tulee yläpuolella olevan Luostanjärven vesi\nnousemaan 1.8 metriä, mutta kun järven rannat ovat yleensä korkeat,\nvältytään suurempien maa-alueiden joutumisesta veden alle. Kuitenkin\ntulee järven länsirannalle rakennettavaksi noin kahden kilometrin\npituudelta valleja, jotta siten estettäisiin Taustan kylän peltojen\njoutuminen veden valtaan. Samalla sinne tulee myöskin pumppulaitos,\njoka pumppuaa pois vallin taakse kerääntyvän sadeveden ja siten estää\nmaan soistumasta.\n\nVoimalaitokselta tullaan rakentamaan kaksi suurjännitejohtoa, joista\ntoinen kulkee Kaakkois-Suomea varten Viipurin suuntaan ja toinen taas\nEtelä-Suomen rannikolle.\n\nNäiden suunnitelmien pohjalta työt alkavat. Aamusta iltaan kuuluvat\nuudet äänet mitä moninaisimpina. Ylhäällä mäen päällä rakennetaan\ntaloja, rinteelle tuodaan lakkaamatta korkeiksi pinoiksi tiiliä,\nlautatavaraa ja lankkuja. Uutta uomaa on ruvettu louhimaan kahdesta\npaikasta, nimittäin aivan suvannon ääreltä ylöspäin ja taas keskeltä.\nSitä varten on metsään avattu kymmeniä metrejä leveä linja, joka on\nvain yläpäästään, siis Manne Sorvasen talon luona, jätetty toistaiseksi\numpeen. Porat käyvät lakkaamatta, ja silloin tällöin vavahduttaa\nkangasta jyräys, kun kalliota räjäytetään rikki.\n\nKanavan rakennukselta menee kaksi kapeata raidetta alas rantaan, ja\npieni veturi viheltelee, huohottaa ja kiskoo perässään vaunuja, joilla\nkuljetetaan kaikki kanavasta irroitettava kivi ja maa rantaa pitkin,\nSorvasen talon alitse, uudelle maavallille. Ja vanhan kosken niskaan,\njossa siis tullaan vanha raju Hangas sulkemaan padolla, rakennetaan\nrannasta lähtien yhä kauemmaksi keskelle virtaa suuri kolmio, joka\nsitten tyhjennetään vedestä ja perustetaan patoa varten.\n\nAlakanavan puolella on työmaa siirtynyt rannasta hyvän matkaa ylöspäin,\nniin että poraajat ovat jo Turusen pienen torpan kohdalla. Voimalaitos\ntulee rinteen juurelle torpan lähettyville, ja nyt on Vilho asuntoineen\njo rakentajien tiellä. Vilho ja hänen perheensä, joka Hankaan\nvanhoissakin oloissa asuu ja elää pienimmällä osalla, joutuu sattuman\noikusta kehityksen tielle ja saa siten valmistautua siirtymään sivuun.\nKymmenet kerrat päivässä heitä varoitellaan pitkillä hiiop-huudoilla ja\nyhtä monta kertaa vavahtaa mökin lattia, lapset säikähtävät ja katosta\nvaluu roskia silmiin ja pöydällä oleviin ruokiin.\n\nJa muutenkin ovat heillä asiat sekaisin. Vilho tuijottelee yhä synkkänä\nnurkkiin eikä osaa tehdä mitään. Liisa saisi kyllä hovista nyt kiireenä\naikana työtäkin, mutta hän pelkää Vilhoa ja tämän hankkeita eikä\nuskalla jättää lapsiaan yksin hullun hoivaan. Ja yhtiön herrat yhtenään\nkiirehtivät heitä muuttamaan pois, että mökki saataisiin purkaa. Kun\nLiisa vain mainitseekin asiasta Vilhon kuullen, vastaa tämä, ettei\nhän lähde mihinkään. Mutta viimein Vilhokin suostuu sillä ehdolla,\nettä häntä hakemaan tulee hovin nuori herra nelipyörärattailla, joiden\nedessä ravaa Vihuri-ori. Silloin hän suostuu muuttamaan hoviin, mutta\nei mihinkään muualle.\n\nToimekas Turusen Liisa, joka on sitä mieltä, että näin kesän aikana voi\nihminen asua melkeinpä missä tahansa, saa luvan muuttaa Taustan kylään\nKerppolan talon saunakamariin toistaiseksi. Ja rakennusmestari Tahka,\njoka näkyy päässeen vähämielisen suosioon rehtine juttuineen, lupaa\nomasta puolestaan järjestää siten, että Vilho suostuu lähtemään muun\nperheensä mukana. Niin Tahka sitten käveleekin rantaan, tapaa Vilhon\ntorppansa pihassa, tarjoilee tälle pillitupakat ja alkaa selitellä,\nettä hän on tullut yhtiön puolesta tänne toteamaan, miten Vilhon asumus\non aivan välttämättömien korjausten tarpeessa.\n\n»Eikä siinä oikeastaan auta korjaileminenkaan — tuollaisessa rottelossa\n— vaan se pitäisi uusia kokonaan! Niin, ja miksikäs se oikeastaan\nparanee uusimisestakaan? — Eiköhän me, Vilho, rakenneta koko mökki\nuudestaan ja vielä komiammalle paikalle?»\n\nVilho hymyilee ensin ja näyttää olevan suostumaisillaan, mutta\nnaurahtaa sitten katkerana ja virkahtaa jurosti:\n\n»En minä lähde.»\n\nAavistaako mielipuoli jotakin? — Tahka alkaa selitellä, että kun Vilho\non kylän komein mies — niin kuin varmasti onkin — niin on väärin, jos\nhänen pitää asuskella täällä sivussa ja lisäksi ahtaasti. Jos hän —\nperhana soikoon — olisi Vilho, niin hän rakentaisi itselleen hovin —\nyhtä komean ja valkoisen kuin Taustan hovi — keskelle kylää jonnekin\ntuonne maantien varteen, laittaisi siihen puutarhat ja suihkukaivot ja\nkaiken maailman vehkeet. Niin että jos Vilho tosiaan ajattelee muuttoa,\nniin hän — Tahka — tulee ensi tiistaina apumieheksi majanmuuttoon.\n\nMutta tämän kuultuaan Vilho nyppii mustia kulmakarvojaan ja virkahtaa:\n\n»Minä lähden vasta sitten, kun hovin herra tulee Vihurilla.»\n\nMutta Tahkakaan ei häkelly:\n\n»Joo, mutta kun hovin herra on mennyt matkoille. Lähtiessään hän sanoi,\nettä kun hänellä itsellään on niin paljon kiireitä, niin eiköhän tuo\nTahkan peijakas kerkiäisi ajaa hänen puolestaan. Ja Vihuri on jo\nluvattu. — Minä tulen siis tiistaina!»\n\nJa niin sitten tiistaiaamuna onkin Vilhon mäellä komea näky. Liisa\non lasten kanssa kantanut kaiken tavaran pihaan odottamaan kyytiä,\nmutta jättää nyt kaiken siihen ja juoksee hoviin vielä toimittelemaan\nviimeisiä asioitaan. Viimein tulla kolisteleekin kivikkoista tietä\nmyöten mustan Vihurin vetämissä vaunuissa Tahka ja viheltelee oman\naikansa iloksi, ja vaunujen perässä kulkevat tavaravankkurit, joille on\ntarkoitus koota Vilhon koko maallinen omaisuus.\n\nVilhon katse näyttää hetkiseksi kirkastuvan, mutta synkkene jälleen,\neikä Tahka saa häntä enää hyvälle tuulelle. Hullu menee oriin luokse,\ntaputtelee sen kaulaa, sivelee turpaa ja virkahtaa:\n\n»Monet heinäsylykset ja monet vesisangot olen kantanut Vihurin eteen.\nMutta nyt taitaa tulla ero!»\n\nTavaroita kannetaan vankkureille. Mökin väestä ei kelpaa työhön\nkukaan, sillä lapset seisoskelevat sivummalla ihmetellen kaikkea ja\nVilho asettuu istumaan portaille pidellen ainaista toveriaan kirvestä\njalkainsa välissä. Mutta tytöt virkistyvät puuhasta ja alkavat keräillä\nesiliinojensa taskuihin käpyjä leikkilampaiksi. Ne ovat heidän\naavistamattaan vähäisiä muistoja Hankaan kauniin rannan köyhästä\nmökistä. Ja parven vanhin, Aarne-poika, jonka housut pysyvät ylhäällä\nyhdestä olkapään yli kulkevasta pakettinarusta tehdyssä viilekkeessä,\nkiertelee jo hevosen ympärillä ja yrittää kiivetä mieliselleen paikalle\nvaunuihin.\n\nViimein ovat vähäiset tavarat vankkureilla, ja nyt voidaankin jo\nlähteä. Puuhistaan hiestynyt Tahka ottaa takkinsa veräjän pylvään\npäästä, vetää sen ylleen ja sanoo:\n\n»Noh, Vilho! Istuhan sinä tuohon etupenkille, niin ajellaan yhdessä.\nLapset saavat olla takana.»\n\nVilho pistää kirveen vyönsä alle ja tulee vaunujen luokse:\n\n»Sinä yksin istut edessä ja ajat. Minä olen takana ja komennan. Ja\nlapset saavat tulla vankkureilla taikka kävellä kupeella.»\n\nTähkästä ei tunnu hauskalta asettua etupenkille, kun takana istuu\nhullu mies kirves kädessään. Mutta hän ei näytä pelkoaan, saa viimein\nVilhonkin kiipeämään paikoilleen, ja niin on surullinen kulkue valmis\nlähtemään. Vihuri vetää vaunuja lihakset kireällä ja karva kiiltävän\nkauniina, ja niin päästään veräjän ohi rinteeseen, kun Vilho äkkiä\ntarttuu takaa Tahkan ranteeseen ja sanoo:\n\n»Ptruu! Älähän aja!»\n\n»Mitä nyt?»\n\nTahka pysäyttää hevosen. Vilho katselee mökkiä surullisena — hyvin\nsurullisena — ja sanoo hiljaa, melkein ääni värähdellen:\n\n»Eiköhän olisi parhainta pistää tuleen? — Tuo mökki...»\n\nHän räpyttelee kosteita silmiään, katsoo Tahkaan ja hymyilee vaisusti.\nMutta Tahka ei ole ymmärtävinään:\n\n»Älä hyvä mies! Kun saat ensin komean talon tuonne kylään, niin\nsittenhän voit pitää tätä mökkiä kesähuvilana — aivan kuin kaupungin\nherrat. Onhan tämä hyvällä paikalla...»\n\n»Nii-in», myöntää Vilho hitaasti, ja hänen silmissään näkyy pieni ilon\nkipinä.\n\nJa sitten lähtee Vihuri jälleen. Työmiehet tien varrella katselevat\nihmetellen kulkuetta, mutta kun ymmärtävät siinä jotakin vakavaa,\nkumartuvat jälleen työhönsä ja antavat heidän mennä. Niin pääsee\nsaattue sille uudelle ja leveälle autotielle, joka on aukaistu hovista\nmäelle saakka. Vihuri puhaltuu raviin, niin että vankkurit jäävät\npakostakin jälkeen.\n\nHovin portin kohdalla hevonen yrittää kääntyä pihaan, mutta Tahka pitää\nsen tiellä ja ajaa ohi. Vilho virkahtaa jotakin, että hovin herra olisi\npitänyt ottaa kyytiin, mutta Tahka lohduttelee sanomalla, että tullaan\nuudestaan hakemaan herraa. Sitten taempi hevonen pysähtyy portilla\nottamaan mukaan Liisan ja hovin nuoren pojan, joka tahtoo päästä mukaan\najelulle.\n\nSyrjäsilmällä Tahka katsoo taakseen ja huomaa miehen istuvan allapäin\nja tuijottavan kirveeseensä. Kun Tahkalla ei ole mitään halua saada\nsiitä takaraivoonsa, hoputtaa hän hevosta ja samalla yrittää jutella\nVilholle mukavia saadakseen tämän ajatukset pois kirveestä. Viimein\nVilhokin alkaa jutella, ja niin he rupeavat yhdessä katselemaan\ntiepuolesta sopivaa paikkaa Vilhon uudelle hoville. Vasemmalla,\npuolivälissä Taustan kylään, onkin korkea mäki ja sen rinteellä hyvää\nkoivumetsää. Siinähän olisi sopiva paikka — tuohon voisi rakentaa\nsuuren kiviportin ja siitä leveän ajotien koivikon halki kartanolle.\nTuonne aurinkoiselle puolelle voisi hyvin rakentaa ryytimaan\nja kasvattaa siellä viini- ja karviaismarjapensaita aivan kuin\nTaustassakin...\n\n»Nii-in!» myöntää Vilho jo hymyillen.\n\nMatka jatkuu, ja heidän takanaan ajavilla vankkureilla istuu nyyttien\nja kumolleen asetettujen pyttyjen päällä joukko lapsia, ja vain\nheidän takkuiset päänsä näkyvät muun kaman yläpuolelta. He vaikenevat\nvisusti, sillä he tuntevat hetken juhlallisuuden, vaikkakaan eivät\nsen seurauksia. Hovin Tauno yrittää puhella Vilhon Aarnelle, mutta\njonkinlaisessa ylemmyydentunnossaan tämä ei vastaa, sillä hehän tässä\nmuutossa ovat nyt pääasia. Aarne istuukin ylempänä ajajan vierellä\nja katselee sieltä maantiellä olevia lehmänkasoja ja kaukana edellä\najavien vaunujen nostattamaa pölypilveä. Mutta hovin poikaa alkaa\nsuututtaa toisen ylpeys, ja sen vuoksi hänkin tietää mainita tämän\nveroisen uutisen:\n\n»Mekin muutamme pian!»\n\nNyt Vilhon poika kääntyy ja pyyhkäisee nenän hihaansa.\n\n»Niin muutetaan», toistaa hovin Tauno. »Äiti sanoo, että me myymme\nhovin heti ensimmäiselle ostajalle ja muutamme kaupunkiin.»\n\nJa sitten Tauno alkaa elävästi ja värikkäästi kuvailla kaupunkia, jossa\nhän on käynyt kaksi kertaa elämässään...\n\nTuuli painaa ajoneuvojen nostattaman pölypilven koivikkoon, tiellä\nseisoo lehmäkarja ja tuijottaa heihin silmät kosteina ja ilmeettöminä,\nja kun vankkurit tulevat niiden kohdalle, siirtyvät ne laiskasti sivuun\npyörän sipaistessa takamuksia, nostavat häntäänsä ja ojan takana\nhaukkaavat taas ruohoa. Vilhon eukko nousee kävelemään päällyshame\nnostettuna edestä vyötärölle ja huivi niskaan valahtaneena. Kädessään\nhänellä on hovin rouvan antama nyytti, jossa on ensimmäiseen hätään\nruokatavaraa ja vaatteita lapsille.\n\nTakaa Hankaalta päin kuuluu ankara jyräys ja paksu savupilvi näkyy\nnousevan metsän yläpuolelle. Mutta kun he ajavat vielä jonkin matkaa,\nhäipyy kosken ääni ja sekoittuu vankkurien kolinaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nINSINÖÖRI VESALA ei yleensä tunne minkäänlaista pieteettiä.\n\nJo samaan aikaan, kun rakennusmestari Tahka on jutellut suunsa kuivaksi\nVilholle ja helpotuksesta huokaisten näkee Taustan kylän ensimmäiset\nkatot, Vesala puolestaan tutkii linjaa joen rannalla metsässä, katselee\npaaluriviä pitkin ja noitaisee:\n\n»Mikä saakurin laitos tuolla edessä on? Minä en näe mitään!»\n\n»No kyllähän insinööri tietää Turusen mökin. Sehän siellä seisoo»,\nselittää lipevä Leminen ja yrittää myöskin kurkistella Vesalan olkapään\nylitse.\n\n»No etten tietäisi! Jo kaksi kuukautta on pitänyt varoa tuota mökkiä\nkuin silmäteräänsä. — Turunenhan läksi jo puoli tuntia sitten! Mitä\nvarten torppa on siinä yhä?»\n\nLeminen naurahtaa:\n\n»Tarkoittaako insinööri, jotta...?»\n\n»Tarkoittaa. Juuri sitä! Viisi miestä liikkeelle heti! Ja pitäkää\nhuoli, että minulla on iltaan mennessä avarampi näköala. — Muuten voi\nVilho tulla vielä takaisin...»\n\n»Kyllä herr... Ei kun tuota — insinööri...»\n\nLeminen häkeltyy ja häviää. Ja häviääkin nopeasti, sillä Vesalalla on\nomat omituisuutensa ja äkkipikainen luonne. Täällä tietää jokainen\n— ja rohkeimmat myös joskus sillä kiusoittelevat Vesalaa että jos\njoku tomppeli puhuttelee häntä vain pelkäksi Vesalaksi tähän tapaan:\n»Kuulkaas, Vesala, mitäs minä nyt teen?» niin tuo puhuttelija\narvioidaan sellaisten kohtalaisten tomppelien ryhmään, joilla ei ole\noikeastaan mitään muuta vikaa kuin jumalaton tyhmyys. — Jos häntä\nymmärretään puhutella reilusti vain insinööriksi, niin silloin on\nkaikki hyvin ja paikoillaan. Mutta auta armias, jos joku innostuu\nluikertelunaan suosioon kysymällä, että »onko _herra_ insinöörillä\nantaa työtä», niin se onneton todistaa olevansa viimeisen luokan moukka\nja saa hävitä työmaalta suorinta tietä!\n\nMutta Vesala on viisas mies ja tietää senkin, että sellainen vanha\njuonten keksijä kuin Leminen uskaltaa ilveillä hänen kanssaan. Niinpä\nhän seisoo tyytyväisenä ja katselee, kuinka viisi miestä touhuaa\nVilhon mökin kimpussa. Kaksi on saunan luona ja kolme on kiivennyt\npirtin harjalle. Joku vääntää rautakangella irti harjalautaa, päreet\nlentelevät, ja kolmas seisoo leka koholla, heilauttaa sitä ensin kuin\nvauhtia ottaen ja lyö sitten savupiippuun, niin että pöly tuprahtaa\nja tiilenkappaleet mätkähtelevät maahan. Mutta työ ei olekaan niin\nnopeata kuin luulisi ja Vilhon torppa on loppujen lopuksi ollut\nvahvoista aineksista. Kestää kotvan, ennenkuin he rautalapioilla saavat\npäreet katosta, pääsevät purkamaan kattotuoleja ja viimein ylimpiä\nhirsikerroksia. Saman työn joutuvat tekemään toiset kaksi saunan luona,\nja heidän kiusanaan on vielä se, että jokaisen lujan lyönnin jälkeen\nkaikkialla sinkoilee noki ja täyttää suun ja silmät.\n\nSamaan aikaan sattuu omaksi vahingokseen ilmestymään pari muuta miestä\npihaan, ja siinä he kädet taskuissa seisten katselevat toisten puuhia\nja yrittävät virnailla joukkoon. Mutta silloin huomaa Vesala heidät ja\nhuutaa mäeltä paljon puhuvan: »Häh?»\n\nMiehet ottavat maasta työkalunsa, mutta eivät ehdi vielä lähteä, kun\nVesala huutaa jo uudestaan:\n\n»Jos teillä ei riitä aikaa parempaan, niin kantakaa tuo hyyskä koskeen!»\n\nHe hiukan empivät, mutta menevät sitten päättäväisinä kapean ja korkean\nkojun luokse, joka seisoo törmän laella. Toinen työntää rautakangen\nsen seinän ja nurkkakiven väliin. Toinen taas asettaa pölkynpätkän\nrakoon, ja niin jää rakennus jo kallelleen. Jälleen uusi kohotus ja\ntuki alle. Nyt se on jo niin kallellaan, että he tarttuvat alapäästä\nkiinni, hoijaavat yhteisen ponnistuksen, ja niin kaatuu reikäpenkkeinen\nkoppi ja vierähtää jyrkännettä alas. Nyt ovat miehet sen kimpussa kuin\npahanilkiset pojat, pyörittävät sitä rinnettä pitkin, hoijaavat välillä\nja saavat sen viimein liukkaalle rantakalliolle. Nyt ei tarvitse enää\nkuin työntää lujasti, niin koppi luisuu itsestään kalliolta koskeen.\nMiehet hurraavat, vesi nielaisee hökkelin mukaansa, pyöräyttää sitä\nmuutaman kerran kevyesti ja paiskaa viimein kallionkielekettä vasten,\nniin että räsähtää. Katto irtautuu ja laudankappaleet hajoavat\nvaahtoon. Sitten sitä ei näy enää ollenkaan.\n\n»Sinne meni!» huokaa toinen tyytyväisenä.\n\n»Jaa, jaa, miehet!» sanoo insinööri Vesala. »Tämä kaikki on sitä\nsiunattua kehitystä! Täällä tehdään nyt puhdasta jälkeä ja suoria\nviivoja. Mutta menkääs hakemaan tänne paukkumies, niin ammutaan pirtin\nuuni ilmaan. Sen purkaminen kestää ikuisesti.»\n\n»Kyllä, herra...!» yrittää sanoa toinen miekkonen, joka vasta kuukausi\nsitten on vapautunut sotaväestä. Mutta samassa Vesala pyörähtää ympäri:\n\n»Kukaperh...!»\n\nMiehet menevät auttamaan toisia mökin hajoittamisessa. Seinät\nmataloituvat ja irtonaisten hirsien kasa rinteellä kasvaa. Vesala\nseisoo hetkisen yksin ja miettii. Ehkäpä hänenkin ajatustensa lomitse\npujahtaa pienoinen miete kaiken katoavaisuudesta — ainakin omalla\ntavallaan. Kun hän hetkistä myöhemmin nousee rinnettä ohi Turusen\npihan, kuulee hän pensaikosta haikeata naukumista.\n\nVesala seisahtuu ja vetää oksia sivuun, ja lehtien välistä katsoo\nhäneen luottavaisena ja apua anovana kissanpoikanen, silmät kirkkaina.\nVesala ottaa pikku kissin syliinsä ja astuu pihaan silitellen sitä:\n\n»Tohkerot! Jättävät tuolla tavalla luontokappaleen! Nyt tämä onkin\nminun...»\n\nHän istuutuu kannon päähän, silittelee suostuttelevasti elukan pentua\nja koettaa keksiä sille nimeä. Mutta kun sopivaa ei löydy, jättää\nhän kastamisen siksi, kun Orasto ja Aisakin tulevat illalla kotiin.\nSitten hän nousee, aikoo lähettää jonkun miehen viemään kissaa, hoviin,\nmutta muuttaakin mieltään ja lähtee itse astelemaan rinnettä ylös\ntielle päin. Mäen päälle päästyään hän vielä kuulee, miten saunahirret\nvongahtavat omituisesti, kun miehet pudottavat niitä ylhäältä kivikkoon.\n\nJoku purkajista aikoo lähteä hakemaan rinteeltä rautakankea. Mutta\nhäntä ärsyttää kiertää veräjän kautta ja tehdä suuri mutka. Sen vuoksi\nhän painaa jalkansa aidaspuulle ja potkaisee. Kolme seiväsväliä aitaa\nkaatuu maahan, ja näköala on nyt selvä siltäkin kohdalta. Samassa alkaa\nensimmäinen pora jo surista aivan mäen alla mökin kohdalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nASIOITSIJA F.A. HITUKKA edustaa kehitystä omalla tavallaan, eikä niin\nollen näytä laisinkaan kummalta se, että hän muutamana iltapäivänä ajaa\npolkupyörällä hovin pihaan ja katselee ympärilleen kuin arvioiden.\nHänellä on yllään musta puku, housunlahkeiden nipistimet hän pistää\ntaskuunsa ja pyyhkii nenäliinallaan otsaansa ja knallinsa hikinauhaa.\nHänen mukanaan on myöskin toinen mies, hiukan lihavampi kuin Hitukka\nitse, riippuviikset ylähuulessa ja sivuille vilkuileva katse.\n\nNiin he asettelevat pyöränsä hovin seinää vasten ja Hitukka huomaa\nportailla saapasjalkaisen jätkämiehen, joka opettaa kissan pentua\nsyömään kupista.\n\n»Oletteko talon renki vai...?»\n\n»Mitä sitten?» kysyy, insinööri Vesala päätään kääntämättä.\n\n»Sitä vain, että tiet ovat huonossa kunnossa. Pyörä tulee sen\nsiivoiseksi matkalla. Minä maksan kyllä, jos puhdistatte sen.»\n\nVasta nyt kohottaa Vesala päätään ja aikoo avata sanavarastonsa parhaan\ntapin, mutta hänen ajatuksensa kai ovat keskittyneet kipinöivään\nkatseeseen, sillä jo siitäkin tajuaa Hitukka jotakin ja alkaa rykiä\nneuvottomana:\n\n»Jahah, jassoo, niin... No ei sitten...!»\n\nJa sitten hän ehättää kysäisemään, onko rouva Raitanen kenties kotona.\nVesala ei vaivaudu vieläkään liikoja selittämään, vaan nyhjäyttää\npäätään oveen päin siirtymättä kuitenkaan portailla sivuun. Hitukka\ntovereineen harppii kapeana kissan kupin ohi eteiseen, tavoittaa siellä\nrouva Raitasen, tervehtii sydämellisen imelästi ja kertoilee heidän\nmolempien lähteneen aivan asian alkaen katsomaan kuuluisaa Taustaa.\nKun rouva Raitanen on nähnyt Hitukan ennenkin toinen taitaa olla se\nkiinteistönvälittäjä — niin hän pyytää herroja astumaan kamariin ja\nitse pujahtaa keittiöön komentamaan kahvipannua tulelle.\n\n»On niin herttainen ilta, ja kun sattui olemaan sopivaa aikaakin,\npäätimme lähteä hoitamaan terveyttämme», selittelee Hitukka rouvalle\nyrittäen näyttää reippaalta. »Ja täällähän on niin sanomattoman\nkaunistakin.»\n\nMutta ennenkuin rouva ehtii sanoa sitä tai tätä, alkaa Hitukka tuoda\njulki syvää paheksumistaan siitä, että voimalaitoksen rakentajat ovat\nturmelleet Luostanjoen rannat niin rumiksi:\n\n»Ajatelkaas, mikä vahinko! Metsää on kaadettu, maita kaiveltu ja tehty\nvaikka minkälaisia käytäviä ja kanavia ja kosken niskaan on kuulemma\nrakennettu patoa veden tukkimiseksi. Aivan kuin se olisi tehnyt mitään\npahaa ihmiselle...»\n\nSilloin alkaa toinen mies selitellä, ettei kaikki ole hyvä sillä,\nvaan jätkät ovat kuulemma levittäytyneet asumaan tänne pitkin kylää,\nisännöivät joka paikassa kuin kotonaan ja tuovat mukanaan huonon\nmoraalin, niin että yksi ja toinen valittaa... Noh, olkoon, mitäpä\nsellaisista puhumaankaan!\n\nMutta rouva Raitanen hymyilee:\n\n»En minä voi valittaa mitään. Päinvastoin meillä ovat kaikki niin\nkilttejä ja ystävällisiä ja minä olisin niin yksin ilman heitä.»\n\nNiin he jatkavat keskusteluaan, joka vieraiden puolelta on enimmäkseen\nvain tulokkaiden moitiskelua ja rouvan puolelta taas hiljaista\npuolustelua, kunnes Hitukka ensimmäistä kahvikupillista juodessa tekee\nkokeensa:\n\n»Niinhän te sanotte nyt, rouva Raitanen! Mutta odottakaahan, kun ne\nalkavat pirstoa teidän peltojanne ja pakkolunastavat hovin parhaat\npalstat aivan nurkan vierestä.»\n\n»Kuinka niin? Ei suinkaan...?»\n\n»Kyllä! Kyllä se valitettavasti on niin.» Asioitsija Hitukka asettaa\nkuppinsa teevadille, pitää pienen tauon ja sen aikana vilkaisee\nkysyvästi toveriinsa, raaputtaa sitten pikkusormellaan partansa\njuurta ja hymyilee: »Rouva Raitanen ei taida tietääkään, että näille\nTaustankin maille on jo luettu totinen tuomio...»\n\n»Mikä tuomio?»\n\n»No nehän uhkaavat silpoa niin pahasti...»\n\n»Silpoa? Millä tavalla?»\n\nNyt innostuu toinen mies puhumaan.\n\n»Kaupungissa kertoivat, että nyt ruvetaan rakentamaan rataa edelleen ja\nse kulkee tästä aivan ohi.»\n\n»No mutta sehän on vain eduksi», ehtii emäntä väliin.\n\n»Jaa jaa, mutta kun asema tulee aivan tähän kartanon paikalle!\nTarvitsevat kuulemma teidän parhaan maanne tästä ympäriltä, kun tulee\njokin rautatien verstas tai sellainen tähän asemapihan yhteyteen.»\n\nJa Hitukka jatkaa:\n\n»Älkää nyt sentään pelästykö, kiltti rouva! Eihän nyt kannata\nhuolestua, vaikka ikävää onkin. Kyllähän valtio tietysti maksaa pienen\nkorvauksen — tosin ihan vähän — mutta riittäähän korvaus sentään\nlikimain siihen, että saa rakennuksen nostetuksi pystyyn toisessa\npaikassa.»\n\nRouva Raitasta uhkaa siis uusi huoli entisten lisäksi. Hän on\nkuvitellut joten kuten selviävänsä vanhoista veloista, varsinkin jos\nsaisi tilan myydyksi, mutta nyt niiden miettimisten lisäksi on tulossa\nuutta. Ja Hitukka on laskenut rouvan ajatukset oikein virkahtaessaan\nnoin niinkuin viran puolesta:\n\n»Se laina, jonka minun asioimistoni aikoinaan järjesti teidän\nmiesvainajallenne, ei ole suuren suuri, ja ainahan tällainen tila\npystyy sen vastaamaan. Mutta heti, kun tieto pakkolunastuksista ja\nsilpomisista tulee takaajien korviin, alentaa se kaikki tietysti tilan\narvoa. Ja minä luulen, ettei toimistoni voi enää taivuttaa heitä\nmillään jatkamaan takuusopimuksiaan.»\n\nSeuraa vilkas neuvottelu, jonka aikana rouva Raitaselta karkaa muutama\nhuokaus, että »kunpa Jaakko vielä eläisi». Se antaa Hitukalle uutta\nrohkeutta, ja seuraavan neljännestunnin kuluttua hän on keksivinään\noivallisen keinon ja lyö ihastuksissaan kämmenellään polveensa:\n\n»Mutta minäpä tiedän! Myykää tila nyt heti!»\n\nRouva Raitanen myöntää ajatelleensa sitä jo hiukan, mutta kun miehen\nkuolemasta on kulunut vasta muutamia kuukausia ja kun on ollut\nkaikenlaista kiirettä, niin hän ei ole ehtinyt vielä tiedustella\nostajia.\n\n»Niin, ostajia on vaikea saada näin suurelle tilalle. Ja kun tieto\narvon alentumisesta leviää ihmisten korviin, on sitä vieläkin vaikeampi\nmyydä.»\n\nMutta kuinka ollakaan, jo seuraavan neljännestunnin kuluttua Hitukka on\nmuistavinaan jonkun henkilön, joka joskus kauan sitten on tiedustellut\njuuri tällaista tilaa ostaakseen. Niin että jos se mies — kuka kumma\nse nyt mahtoi ollakaan, kun en muista — yhä vielä olisi halukas\nkauppoihin, niin parasta olisi myydä koko hovi heti ja ottaa rahat pois\najoissa. Ja vieraat innostuvat huolehtimaan rouva Raitasen puolesta\nniin, että lupaavat etsiä ostajan keinolla millä tahansa. Tällä tavoin,\nvaikka saakin ensin kuulla pelkkiä huonoja uutisia, saa rouva Raitanen\nmyöskin lievittävää lääkettä ja lupaa tulla seuraavalla viikolla\nkaupunkiin kuulemaan Hitukalta, minkä vastauksen ostaja antaisi ja mitä\nhän mahdollisesti tarjoaisi.\n\nNyt siis, kun Taustan hovin ja Hitukan asioimisten väliset entiset\nliikesuhteet jatkuvat edelleen hyvinä ja luottamuksellisina, on rouva\nRaitasella mielestään velvollisuus pyytää herroja jäämään taloon\npäivälliselle. Tämän kuultuaan asioitsija Hitukka kiittää tietysti\nystävällisyydestä, mutta rypistää kulmiaan, katsoo kelloaan ja mutisee\njotakin kiireestä. Mutta tarjous on niin houkutteleva, että hän antaa\npalttua pienille lupauksille ja suostuu niin ollen jäämään.\n\nJa samaan aikaan, kun Hitukka, ensimmäinen Hankaalle pyrkivä suuri\nloinen, tovereineen nauttii hovin vieraanvaraisuutta ja samalla aivan\nilmaiseksi tyhjentää kaikki neuvonsa rouva Raitasen käytettäväksi,\nsamaan aikaan touhuaa naapuritalon pihassa vanha Manne molempien\npojanpoikiensa kanssa, tonkii navetan kupeella vanhaa lastukasaa ja\nhuudahtelee kyykkysillään olevalle pojalle:\n\n»Tuossa on taas! Ota kiinni!»\n\nJa poika kumartuu, sieppaa onkimatoa hännästä ja nostaa sen\npeltipurkkiin:\n\n»Kaksikymmentäviisi.»...\n\nUkki kiertää lastukkoa, kaivaa ja kääntelee, ja molemmat pojat kulkevat\nvalppaina mukana laskien jokaisen madon. Jos kaarnanpalan alla sattuu\nolemaan useampi mato, yrittää ukki auttaa, mutta kun on huononäköinen,\nei hän ehdi ajoissa, vaan tavoittaakin lieron hännän kohdalta\ntyhjää, huokaa silloin pettyneenä ja pyyhkäisee multaisia sormiaan\nsaappaanvarteen.\n\n»Taas se karkasi!»\n\n»Ukki, sinä karkuutit jo kahdeksannen lieron!»\n\nMannea hiukan harmittaa poikien hyvä laskutaito, ja sen vuoksi hän\ntyytyykin nyt vain kääntämään maata. Ja vanhempi poika ei malta olla\nmoittimatta:\n\n»Jos minä karkuuttaisin kahdeksan matoa, niin isä sanoisi minua\nmämmikouraksi.»\n\n»Sinun isäsi...? No mikäs se itse sitten on?» kysyy ukki ja tuhauttaa\nnenäänsä.\n\n»No eikös se ole sinun poikasi?» arvailee poika.\n\n»Kyllähän minä sen tiedän», naurahtaa ukki. »Mutta pystyykö se yhtään\nparemmin...?»\n\nMolemmat pojat kohottautuvat seisoalleen ukkiin katsoen ja vanhempi on\nvalmis väittelemään:\n\n»Kyllä se vain pystyy!»\n\nSe tulee varmana kuin haaste, ja poikien seisoessa ja odotellessa uusia\nvastaväitteitä saa ukki kiinni kaksi matoa ja karkuuttaa kolme.\n\n»Kaksikymmentäseitsemän... Kuulitko, ukki?»\n\n»Että mitä?»\n\n»Että kyllä se vain pystyy! Kerää vaikka sata lieroa ja piirtää\nvoimalaitoksen kuvan ja rakentaa niin suuren talon, että...»\n\n»Eihän tuo ole vielä mitään rakentanut. Kaatanut metsää vain», uskaltaa\nvanhus kiusata poikaa. »Tuossa on taas mato!»\n\n»Kaksikymmentäkahdeksan. — Ja isä sanoo, jotta kaikki teollistuu\nnykyään. Uskotko sinä sen?»\n\n»En vielä. Tuossa on vielä pari. Nyt ne riittävätkin.»\n\n»Kolmekymmentä», virkahtaa poika ja panee purkin kannen kiinni. Isoisä\nvie kuokan liiteriin, ja sitten he istuvat kolmisin rinnakkain aitan\nportailla.\n\n»Saisit pestä kätesi, ennenkuin äitisi näkee. Muuten saamme kyytiä\nmolemmat.»\n\nMutta poika ei ole kuulevinaan. Erästä hänen suurta esikuvaansa on\nepäilty, ja se askarruttaa hänen mieltään yhä:\n\n»Ja jos isä sanoo jotakin, niin hän tekee sen. Kerran hän lupasi lyödä\nminua sormille, jos kosken hänen piirustuksiinsa. Kun minä sitten\npiirsin talon kuvan siihen paperin kulmaan, niin sain viivoittimella\nkynsilleni.»\n\nIsoisä ei voi olla hymyilemättä pojan pikkuvanhoille jutuille. Hän on\njoskus lukenut kirjoituksen vanhasta ja uudesta polvesta. Nyt hän siis,\nitse vanha ja natiseva ukko, yrittää horjuttaa tuon lapsen lujaa uskoa\nja luottamusta. Se on oikeastaan väärin, sillä eikö ole parempi, että\npoika uskoo isänsä saavan ihmeitä aikaan ja samalla itsekin kasvaa\nihmeitä taltuttavassa hengessä. Silloinhan hänestä voi odottaa jotakin.\nMutta eipä silti, jo pojan sanoista ja varmasta ilmeestä voi päätellä,\nettei hän tulevaisuudessa tunne esteitä — tuskinpa edes tarpeeksikaan.\nJa mielessään ukki myöntää pojan olevan oikeassa, ja tunteepa\nylpeyttäkin siitä, että tuo tenava on vasta hänen pojanpoikansa eikä\nsen kaukaisempi, samasta juurakosta nouseva uusi vesa, joka alusta\nlähtien nostaa latvaansa sitkeästi yhteistä taivasta kohti.\n\nIsoisä unohtuu ajattelemaan, mutta havahtuu sitten, nousee ja virkahtaa\narkipäiväisesti:\n\n»Mennään kaikki kolme rantaan kädenpesulle.»\n\nVasta nyt hän huomaa, että kaksi vierasta miestä on pysähtynyt\nnojailemaan porttiin ja katselemaan pihaan. He nostavat hattuaan,\nalkavat puhua poudista, pyyhkivät otsaansa ja pyörittävät nenäliinojaan\nknallin kuvun sisällä kuin tuopinpesijät. Ukko vastailee harvakseen\nparilla tavulla ja pojat sillä aikaa ottavat matopurkin, hakevat\nongenvavat ja menevät rantaan.\n\n»Tule jo, ukki!» huutavat he sieltä yhteen ääneen.\n\nManne aikoo kääntyä, mutta silloin tulee vieraille kiire kuvailla,\nmiten he ovat tulleet tänne hiukan kuin pyhiinvaellukselle, katselemaan\nkoskea vielä viimeisen kerran ennen sen kytkemistä. Sitten he alkavat\nkilvan ihastella Mannen taloa, rantaa ja pientä puutarhaa ja saavat\nukon vastailemaan jo auliimmin kaikkiin uteluihinsa ja siten pääsevät\npuheen lomassa pujahtamaan portin sisäpuolelle.\n\nHienovaraisesti siirrytään jälleen puhumaan rakennustöistä ja\nvalitellaan kovasti, miten uusi uoma tulee aivan liian lähelle Mannen\ntaloa ja rikkoo sen rauhan. Silloin muistaa vieraista toinen — ihan\nsattumalta — että lahden pohjukkaan hovin rantaosuudelle pitäisi\nkuulemma tulla jonkinlaisia vakinaisia lauttaushommia ja jonkinmoinen\nsaha... Ja tuohon aivan lähelle rinteelle pitäisi tuleman tukkilaisten\nsuuri parakki, niin että rumaksi tämä kaikki kyllä menee silloin.\n\n»Eipä taida tulla», arvelee Manne hitaasti.\n\nKyllä varmasti, alkavat molemmat selitellä. Puhutaan sellaista, että\njoku on ostanut Vanakorvesta paljon puuta ja kaikki se puu ajetaan ensi\ntalvena tähän: »Ja tiedättehän te kokemuksestakin, miten ovelasti ne\nosaavat pakkolunastaa maat ja selitellä hankkeita valtion hommiksi.\nEivätkä kuitenkaan maksa kuin mitättömän polkuhinnan. Eräs tirehtööri\nkaupungissa näytti minulle eilen oikein selvät kartatkin...»\n\n»Niin että kyllä te, vanha mies, joudutte tässä nyt pyörien alle»,\nvakuuttaa se paksumpi.\n\n»Sepähän nähdään», urahtaa väliin Manne.\n\n»Jos minä olisin teidän sijassanne, myisin tilan hyvän sään aikana»,\nneuvoo laihempi.\n\n»Eikä myydä!» sanoo Manne lujemmin.\n\n»Sitä te kyllä puolen vuoden kuluttua kadutte! Minä ymmärrän, miten\nvaikea on lähteä vanhasta kotitalosta. Mutta tällaisia tapauksia on\nviime aikoina ollut paljon, ja minä olen joutunut välittämään monia\nkauppoja. Niin että ajatelkaahan...»\n\nEteisen ovi kolahtaa ja katkaisee Hitukan aattelun. Kun Manne kääntyy\nkatsomaan, näkee hän Laurin menevän hyväntuulisesti vihellellen\ntikapuiden luokse valitsemaan itselleen sopivaa vapaa.\n\n»Jahah, sinulla onkin vieraita... Joko pojat menivät rantaan?»\nvirkahtaa hän isälleen.\n\n»Siellä ne ovat jo. — Kuulehan, kun nämä herrat ovat tulleet\nuskottelemaan, jotta minun taloni joutuu uusien tulijain tielle ja minä\nitse pyöräin alle. Käskevät myydä koko talon... Mitäs siihen sanot\nsinä, joka niitä pyöriä asettelet?»\n\nLauri Sorvanen katsahtaa molempia herroja silmiin, mutta ei vastaa\nheidän kumarrukseensa eikä imelään hymyynsä. Hän näkyy löytävän\nmieleisensä vavan ja lähtee astumaan rantaan, mutta kääntyykin pirtin\nnurkalla nopeasti ja sanoo tahallisen kovasti, jotta vieraatkin sen\nkuulisivat:\n\n»Sano niille, jotta tätä taloa ei myydä huijareille!»\n\nHän lähtee rantaan ja Manne puolestaan ryhdistäytyy ja virkkaa\nvieraille:\n\n»Poikani on sitä mieltä, jotta haistakaa nyt itse!»\n\nHän kiepahtaa ympäri ja lähtee toisten jälkeen, mutta huomaa\nherrojen yhä seisoskelevan portilla ja virkahtaa kuin keskustelun\nlopettajaisiksi:\n\n»Niin että kiitosta vain neuvosta ja hyvästi!»\n\nHitukka on tosiaan tehnyt turhan matkan ja lähtee tovereineen, yrittää\navata portinkin mahdollisimman varovasti eikä katso taakseen ennen kuin\nmäen päällä.\n\nMannen mieltä kutittaa mukavasti, hän hymyilee itsekseen ja oikein\nistahtaa ajattelemaan. Hän katselee koivua ja pohtii, muuttuu totiseksi\nja viimein pyyhkäisee kosteuden silmistään.\n\n»Minä olen niinkuin tuo puu. Ja Lauri on niinkuin tuo varjo. Puu ja\nvarjo ovat yhtä... Ja katsos tuhannen peijakasta, kun tuosta nousee\nsitkeä juurivesa ja puskee lehtiä kuin parempikin...! Yhtä ja samaa\nollaan kaikki!»\n\nJa nyt kulkee Mannen aivojen lävitse sellainen ajatus, että hänellä on\nsellainen poika, joka tietää, mitä tahtoo. Ja tekee, mitä tietää. Ja\nhän itse on sittenkin tainnut tehdä väärin, kun on murissut aiheesta\nmukamas... Turhaahan on ruveta enää isoa miestä kasvattamaan... Niin\nettä parasta olisi...\n\nMutta hänen mietteensä katkaisee rannasta kuuluva pojanpojan huuto:\n\n»Hei, ukki, alapas joutua! Meillä on jo kiire!»\n\n»Hukkaan tämä puhde tällä tavalla kuluu», ajattelee Manne ja hymähtelee\njälleen itsekseen. »Mutta peijakas sentään, millaisia miehiä tästä\ntalosta nousee...!»\n\nKun hän lähtee hipsimään rantaa kohti, ilmestyy Kaisa ovelle:\n\n»No nytkö sinä menet etkä ehdi juoda...»\n\n»Aina sinä kahviasi tunaat. Ei meillä ole nyt aikaa. Sorvasen miehet\nlähtevät kalaan...!»\n\n\n\n\nMANNEKIN KATSELEE MAAILMAA\n\n\n»Jaa, sinähän se tiemmä oot nuorempi Sorvanen, kun sullon muuton isäs\nmuoto, mutta äites silimät», sanoo maanviljelijä Ahola ja tarjoaa kättä\nSorvaselle.\n\n»Niin olen. Eikös isäntä enää tunne minua?»\n\n»No eihän sitä aina niin varmaan tierä, kun teittiä on täällä niin\npaljo ja kun sinoot ollu niin kauan kottoos pois. — Mikäs talo tää\nmuuton oikeen on?»\n\nHe seisovat Sorvasen uuden rakennuksen pihassa, ja nyt hän joutuu\nAholalle näyttämään asuntonsa niin ulkoa kuin sisältäkin, vieras\nihmettelee rehevästi, miten »kommeethan sullon asuinpaikat», mutta\nhuokailee väliin raskaasti, niin että hänen voi päätellä tulleen\njossakin muussakin asiassa. Kun he aikansa katselevat sisällä ja\nsiirtyvät ulos istahtaen kivelle, katsoo Ahola hetken otolliseksi puhua\nvarsinaista asiaansakin:\n\n»Saattaa sitä teitistä olla hyötyäkin — mistäs sen tiätää. Mutta kyllä\nse vaan pittää sannoo, että on teitistä paljo pahaaki.»\n\nSorvasen kysyvään katseeseen alkaa Ahola selittää, ettei hän ole\noikeastaan lähtenyt puhumaan omasta, vaan kyläläisten puolesta — vaikka\neipä silti, onhan hänellä hiukan omaakin asiaa. Ihmisten kuulemma\npistää kovasti vihaksi. On sattunut niin ikävästi, että voimalaitoksen\nrakennusmiehet ovat ruvenneet tekemään kylällä niin paljon pahaa, että\nsen pitäisi loppua — tai muuten...!\n\n»Mitä muuten?» kysyy Sorvanen.\n\nSilloin Ahola innostuu kertoilemaan, miten voimalaitoksen miehet ovat\nsunnuntai-iltaisin tansseista palatessa ruvenneet tappelemaan kylän\npoikain kanssa ja ennen niin rauhallinen seutu on nyt tullut kuin\npannahisten temmellyskentäksi. Ja tässä muutamana iltana — se taisi\nolla viime pyhäehtoona — tuli taas luja tappelu tyttöjen takia ja\nyhtiön miehet repivät Tuuhkan portista säleitä aseikseen ja katkoivat\nne sitten Taustan nuorten miesten takamuksiin.\n\n»Minusta siinä ei ole mitään valittamisen syytä», huomauttaa Sorvanen.\n»Paljon hullummin olisi, jos...»\n\nMutta Ahola keskeyttää hänet ja kertoo, että ukko Tuuhka aikoo nostaa\nsiitä jutun, jos asia ei selvene muuten.\n\n»No hyvä on», sanoo toimitusjohtaja rauhallisesti. »Jos Tuuhka pystyy\nnäyttämään toteen, että yhtiön miehet ovat särkeneet portin, niin minä\nhoidan, että se portti on vielä tänä iltana uudestaan paikoillaan ja\nvalmiiksi maalattuna. — Mutta jos Tuuhka nostaa jutun eikä pystykään\nolemaan sanainsa takana, niin silloin hän joutuu tekemisiin minun\nkanssani. Sanokaa Tuuhkalle nämä terveiset.»\n\nAhola naurahtaa ja kertoo edelleen Salotorpan Mikon valittaneen taas\npoikansa puolesta. Poika on yhtiön työmaalla hevosmiehenä ja on oppinut\nhuonoja tapoja, on ruvennut juomaan ja tappelemaan — vaikka onkin\nnäihin asti Mikon vakuuttelujen mukaan ollut niin kunnollinen miehen\nalku... Ja varmuuden vuoksi Ahola lisää loppuun pienen varauksen:\n\n»Vaikk'ei niistä aina tierä sen Mikonkaan jutuista. Se kun ei ole aivan\nenkeli ittekään...»\n\nNyt Sorvanen jo kuumenee ja antaa heti ottaa konttorin papereista\nselvän, milloin poika on tullut työhön. Kun vastaus saapuu, sanoo hän\nAholalle:\n\n»Kuulkaahan nyt, isäntä! Salotorpan poika on tullut meille työhön vasta\nviikko sitten. Siinä ajassa ei kukaan opi pahuuksia saatikka sitten\nhyvyyksiä. Muuten mitä Hankaan ja Taustan juoppoihin tulee, niin heidät\nkyllä tiedetään. Jos minun miehiäni syytetään siitä, että he opettavat\nkyläläisiä juomaan, niin minä näytän teille vaikka heti kartalta,\nmissä paikassa metsissä savuavat Taustan suurimmat viinapannut. Ja\nsanon senkin, keiden talollisten viljoja missä keitetään. Ellette usko\nsanojani, niin puolen tunnin kuluttua ovat yhtiön poliisit liikkeellä —\nja ne eivät tunnekaan leikkiä.»\n\nAhola joutuu hämilleen ja alkaa perua sanojaan puhuen sitten muista\nasioista. Mutta Sorvanen muistaa jotakin:\n\n»Teillähän oli jotakin omaakin asiaa?»\n\n»No eihän se mitään niin alvaria ollut. Enkä minä siitä ketään syytä.\nTekivätten vain semmosen koiruuren, että heittivät kuolleen kissan\nminun kaivooni ja pilasivat hyvän veren. Huomattiin sitten vasta, kun\nse rupes haiseen...»\n\n»Siis te ette väitä, että heittäjä oli yhtiön mies?»\n\n»Eijei! Enhän toki!» vakuuttaa Ahola.\n\nMutta Sorvasesta tuntuu, että jos Ahola olisi keskustelun alkupuolella\npäässyt voiton makuun, niin hän olisi väittänyt juuri sitä. Mutta nyt\nAhola unohtaa asian hyvin pian ja ehdottaa:\n\n»Jaa jaa! Ainahan sitä puhutaan rumia. Ja mikäs niistä selvän ottaa.\nOikeestans mulla oli semmosta asiaa, että eiköös noita laitoksia saisi\nhiukan kartella — tuolla rannalla. Sopiik se siltapaa? Mutta ensistään\ntairan sentääs käyrä sun isäs tykönä, kun olis vähä muutakin.»\n\n»No sehän sopii», hymyilee Sorvanen ja keksii samassa mielestään hyvän\nratkaisun: »Ja kun tulette katsomaan laitteita, niin ottakaa isä\ntoveriksenne.»\n\nAhola lähtee aavistamatta, että Lauri Sorvanen on pannut hänet omasta\npuolestaan asialle ja odottaa toisen onnistuvan. Ja Ahola ei ehdi vielä\nkadota Mannen portista, kun hänen tilalleen Sorvasen luokse tulee Niilo\nVahinen kiireisenä ja hattu kädessä heiluen:\n\n»Anteeksi, toimitusjohtaja, jos häiritsen. Mutta minun mielestäni\nmiesten aika menee hukkaan, kun heidän täytyy kulkea jokaista\ntupakkalaatikkoa ja kahvikuppia varten ruokalaan asti ja takaisin.\nJos minä saan luvan, niin rakennan työmaan lähelle pari kojua, toisen\ntuonne kosken niskaan ja toisen voimalaitoksen lähelle.»\n\n»Aiotteko häiritä niillä töitä?»\n\n»En, vaan säästää aikaa.»\n\n»Ja kuka niitä kojuja hoitaa?»\n\n»Toista vaikka sisareni ja toiseen saan kyllä jonkun naisen.»\n\nSorvanen katselee miestä, joka hymyilee avoimesti ja varmana aivan\nkuin koko elämä kaikkine puuhineen ja voittoineen olisi jo selväksi\npiirreltynä aivoissa. Vahinen on miellyttänyt häntä jo ensimmäisestä\ntapaamisesta lähtien.\n\n»Hyvä on. Rakentakaa kojunne jo tänään.» Hän aikoo lähteä mutta\npysähtyy, miettii hetken ja sanoo Vahiselle: »Minä olen aina ihmetellyt\nnäiden ihmisten yritteliäisyyden puutetta. Tuo kioskiajatus on\nkyllä hyvä, mutta ei kuitenkaan paras. Miks'ei kukaan rakenna tänne\nkunnollista matkustajakotia tai hotellia, jossa ihmiset voisivat\nasua? Miksi sen yhteyteen ei laiteta kunnollista ruokalaa? ‒ Kaikki\nnähtävästi vain odottavat, että yhtiön pitäisi tehdä aloite joka\nasiassa. — Kuulkaahan, Vahinen! Teette viisaasti, jos tosiaan laitatte\nitsellenne heti ravintolan ja kaupan, josta ihmiset saavat tavaransa\nhelpommin kuin päivämatkan takaa kaupungista asti. — Mitä?»\n\n»Sitä vain, että nämä kuukaudet, jotka nyt olen seisonut apumiehenä\nauton lavalla, olen nähnyt tämän paikan hiukan korkeammalta kuin muut\nihmiset. Ja minä olen huomannut senkin, että kunnollinen kauppaliike\nsäästäisi ihmisiltä monta turhaa noitumista ja monta hukkaan mennyttä\ntuntia. — Niin, ja jos totuuden sanon, niin minä olen katsellut jo\nkauan tuota ahoa, joka on tuolla toimitusjohtajan asunnon ja hovin\npuolimaissa. Siinä olisi sopiva tontti. Mutta mistäs meikäläinen ottaa\nrahat?» selittää Vahinen.\n\n»Se talo maksaa hyvin pian itsensä. Ja onhan teillä kotitalo. Saattehan\nte sieltä aluksi rahaa sen kuin tarvitsettekin ja myöskin hirsiä\nrakennusta varten.»\n\nVahinen menee totiseksi ja miettii jotakin, huiskauttaa hatullaan\nposkea pitkin kulkevan kärpäsen pois ja virkahtaa vakavana:\n\n»Sitäpäs kannattaa miettiä... Kiitos neuvosta, toimitusjohtaja!»\n\n»Jos tahdotte neuvoja lisää, niin saatte vieläkin yhden», virkkaa\nSorvanen. »Väliin pitäisi vuokrata työmaalle tilapäisesti\nkuorma-autoja, mutta täällä ei niitä ole. Jos joku paikkakuntalainen\nhankkisi sellaisen, olisi sillä ajamista vuoroin meillä ja vuoroin\nmuualla vaikkapa sen uuden kaupan tavaroita. Hankkikaa nyt auto\nitsellenne vaikka kivenkolosta.»\n\n»Mutta siinä on sama juttu kuin äsken: mistä rahat?»\n\n»Ja siihen sama vastauskin: onhan teillä perintöosuutenne kotoanne.»\n\n»Se nyt ei ole suuri.»\n\n»Kartuttakaa sitä.»\n\nSorvasen pohjimmainen tarkoitus on ärsyttää tuo reipas mies toimintaan\nennen kuin joku keinottelija — vaikkapa Hitukka — keksii kaiken ja\nkerää rahat pois. Ja neuvo näkyy vaikuttavan, sillä Vahinen jää\nmiettimään ja lähtee viimein puntaroiden omia mahdollisuuksiaan.\nSorvanen huomaa tehneensä kunnon miehelle palveluksen, mutta kun\nhän kääntyy, näkee hän jotakin, joka saa hänet itsensäkin hyvälle\ntuulelle: mäkeä ylös tulevat hartain ja verkkaisin askelin Manne ja\nAhola, keskustelevat vakavina, välillä seisahtuvat ja tulevat taas. Kun\nmiehet viimein ehtivät ylös, koettaa Lauri Sorvanen olla aivan kuin\nkaikki olisi itsestään selvää eikä ole huomaavinaan isänsä tulossa\nmitään kummallista, vaikka tämä onkin vasta ensimmäistä kertaa yhtiön\ntyömaalla. Sen vuoksi hän sanookin lyhyesti:\n\n»No lähdetäänhän sitten. Minulla on juuri asiaa rannalle.»\n\nVaikka Ahola luulee nyt olevansa vieras täällä, on se kuitenkin\ntodellisuudessa vanha Manne. Hän katselee oudostellen. Laurihan on\nkäskenyt mahdollisimman kauan säästää Mannen talon puolta, ja sen\nvuoksi onkin metsä vielä näihin asti peittänyt ukon katseilta koko\ntyömaan. Kun he astuvat tietä alas uuden uoman vaiheille, näkyy\nukko hätkähtävän ja tuijottaa syvään kalliokuiluun. Ja poika on\nselittävinään Aholalle:\n\n»Tässä on nyt uusi uoma, jota pitkin Hangas tulee kulkemaan. Niinkuin\nnäette, ei sitä enää erota Luostanjärvestä muu kuin isäni aho tuolla\nrannalla ja kallioharjanne. Mutta nekin kyllä leikataan poikki.»\n\n»On siinä aikamoinen oja», myöntää Manne vaatimattomasti.\n\n»Voimalaitos tulee juuri tälle kohdalle, missä nyt seisotaan. Putous\ntuonne montun pohjaan asti on kaksikymmentäkaksi metriä.»\n\nUkot katselevat syvää kuilua, Manne potkaisee pienen kiven kolisemaan\nmontun pohjaan ja samalla vaistomaisesti peräytyy kauemmaksi reunalta.\n\n»No kummalleko rannalle se itse laitos tulee?» kysäisee Ahola.\n\n»Koko uoman poikki. Toinen pää on tällä puolen ja toinen tuolla\nrannalla.»\n\nManne sattuu katsahtamaan taakseen rinteelle ja häneltä luiskahtaa\npieni ihmettely:\n\n»Kas, mihinkäs Vilhon mökki on joutunut?»\n\nMutta toiset eivät sitä kuule, vaan Ahola alkaa kysellä Manneltakin\nyhtä ja toista, kehuu ja utelee. Ja Mannea jo hiljalleen harmittaa,\nkun tämän laitoksen rakentaja asuu hänen kattonsa alla, mutta hän itse\nei tiedä vielä koko voimalaitoksesta mitään muuta kuin sen, että se on\nsuuri tehdas, joka tekee sähköä... Mutta poika selittää sitä tarkemmin\nMannen puolesta turbiinit, generaattorit, välpät, padot ja kaiken,\nkunnes Aholan ihastelun lomaan sanoo Mannekin vahingossa:\n\n»Ovat ne peijakkaan viisaita laitoksia!»\n\n»Mitä sanoit?» kysyy Lauri aivan kuin ei olisi kuullut.\n\nMutta Manne on tuskittelevinaan omalle piipulleen, kiskaisee sen varren\nirti kopastaan ja puhaltaa siihen posket pullollaan:\n\n»Sitä vain, jotta ei näistä nykyajan piipuista ole mihinkään.\nTukkeutuvat yhtenään kuin kuraiset ojat.»\n\nHe lähtevät edelleen uomaa ylöspäin, väistelevät vaunuja, jotka vievät\nparhaillaan kiviä pitkälle vallille, ja tulevat viimein vanhan uoman\nniskalle, jossa on rakennettu suuri kolmio rannasta keskelle virtaa ja\nsen sisällä ruvettu rakentamaan patoa. Työ on menossa melko pitkällä\nrannasta, Lauri selittää padon tarkoitusta ja kertoilee, miten vesi\nsitten aikanaan joutuu syöksymään sen luukuista alas. Padon alareunaan,\nsiis syöksypohjaan tulee betoni, jota pitkin vesi saa mennä kauniisti\nkuin jättiläissuihkusta... Mutta tähän sanoo äkkiä Manne:\n\n»Se ei kestä! Jos siihen tulee betoni, niin vesi syö sen pohjan\nontoksi. Siihen tulee kolo kuin ruosteiseen hampaaseen!»\n\n»Mistä sinä sen tiedät?» kysyy Lauri isältään ja katsoo totisena.\n\n»Enhän minä sitä mistään tiedä. Arvaan vain. Järkihän sen sanoo.»\nLauri selittää, että betonin päälle tulee kova graniittiverhous.\nMutta hän ei voi olla ihmettelemättä isän ajatuksenjuoksua. Tämä on\nsellainen seikka, jota useimmat ammattimiehetkään eivät ole huomanneet\najoissa. Yleensä on voimalaitoksilla valitettu, että vesi on muutamassa\nvuodessa kuluttanut kallionkin syöksypohjan betonin alta min, että\nbetoni on jäänyt irtonaiseksi kuoreksi. Sen vuoksi on täytynyt\nkoko voimalaitoksen toiminta keskeyttää hetkiseksi, rakentaa uusi\nsyöksypohja ja odottaa sen vahvistumista. Niin on aikaa kulunut hukkaan\n— ja voimaa. Ja nyt hänen isänsä, tavallinen maalaisukko, keksii omassa\npäässään tuon kaiken...! Se jos mikä on selvää ja käytännöllistä järkeä.\n\nHe astelevat patoa pitkin kolmion kärkeä kohti. Siinä on maassa suuri\nsäkki, joka näyttää liikkuvan itsestään. Lauri Sorvanen menee sen\nluokse, koskettaa kengällään ja ihmettelee, kun säkki alkaa hyppiä\npadolla. Mutta vanha Kovasin, joka on vieressä töissä, tulee ja\nselittää pieni naurunkure suupielessään:\n\n»Niin, katsokaas, toimitusjohtaja. Asia on sillä tavalla, jotta tuo\nsukeltaja on ollut hiukan hankinnoissa. Kun se ryömii tuolla veden\npohjassa, niin kai se arvelee, jotta kaikki arvokas on koottava\ntalteen. Senpä vuoksi se ottaa aina veteen laskeutuessaan mukaansa\nsäkin ja kerää siihen kaloja. Niin että jos toimitusjohtaja tahtoo,\nniin tässä olisi maistiaisia.»\n\nKovasin hypistelee säkin nyörit auki, Sorvasen otsa menee ensin\nkurttuun, mutta sitten hän hymyilee. Säkissä on kolme suurta lohta. —\nNoh, tuo nyt ei ole läheskään luvallista, mutta eiväthän miehet voi\nmitään sille, että kalat ovat uteliaita ja miehet itse viisaita. Hän ei\nkuitenkaan ota kaloja, vaan virkahtaa totisena:\n\n»Jos tätä jatkuu, niin sukeltajan aika menee kalastamiseen.»\n\n»Ei me sitä ammatiksi asti meinatakaan», virkahtaa Kovasin ja säkin\nsuun kurottuaan menee taas kolmion kärkeen.\n\nSorvanen vieraineen siirtyy hiljakseen jäljestä, he tulevat paikalle,\njossa sukeltaja on juuri työssä, toinen mies hoitelee laitteita ja\nukkojen ihmeeksi vain muutamia johtoja ja nyörejä menee veteen. Kun he\ntulevat paikalle, nousee sukeltaja juuri ylös, hänet autetaan padolle\nja päähinettä riisutaan. Kun mies pääsee kypäränsä alta hengittämään\noikeata ilmaa, aikaahan ensitöikseen kirota ja menota kuin mustalainen,\npui nyrkkiä omille apulaisineen ja haukkuu heitä haisunäädiksi.\n\nSorvanen menee sukeltajan luokse ja kysyy, mikä on hullusti. Tämä\nensin häkeltyy nähdessään toimitusjohtajan, mutta leppyy sitten\nkiukunpuuskastaan ja alkaa kertoilla. Ja sukeltajan koruton juttu on\nseuraava:\n\nTuolla apulaisella on ollut vatsa epäkunnossa koko päivän. Kun se\ntouhuaa täällä ylhäällä, käyttää se tietysti jokaista tilaisuutta\npäästäkseen pinnistyksestään. Ja nyt se tolvana — ei katso paremmin,\nvaan seisoskelee juuri tässä ilmajohdon suulla, joka imee ilman\nsukeltajalle alas veteen. Ja hänen, raukan, täytyy siellä kosken\npohjalla kestää ja sietää kaikki ne terveiset, jotka ilmajohtoa pitkin\ntulevat alas vatsanturvotuksen seurauksena...\n\nJuttu on hyvä ja padonrakentajilla on hauskaa. Sorvanen kääntyy hartiat\nhytkyen pois Mannen ja Aholan luokse, he menevät maalle ja lähtevät\nrantakallioita pitkin rantaa alaspäin.\n\nTyö jatkuu, vaunullinen toisensa jälkeen tulee kiviä ja sepeleitä\nkanavan louhokselta ja katoaa jonnekin kolmioon. Sen kärjessä,\nsukeltajan lähettyvillä, ahertaa parvi miehiä suuren tukin kimpussa,\njonka toiseen päähän on upotettu tukeva, kiskoituksin vahvistettu\nrautatappi. On tarkoituksena saada tukki veteen pystyyn ja tappi\npistetyksi pohjakallioon porattuun reikään. Insinööri Aisa, lihavahko\nja hyväntuulisen näköinen nuori mies, tulee patoa pitkin hitain\naskelin. Jo johtotöistä hänellä on se tottumus, että kaikkein\nkiireimpänäkin aikana hän kantaa takkinsa sivutaskussa ainaista\nseuralaistaan romaania, ja tietysti sieltä näkyy nytkin pieni kulma\nsalapoliisiromaanin kirkasväristä päällyslehteä.\n\n»Joko tarttuu kiinni?» kysyy hän mestarilta.\n\n»Ei tartu, mokoma! Tuntuu siltä kuin tässä ei olisi pohjaa ollenkaan.»\n\nJa harvapuheinen Kovasin lisää:\n\n»Kyllä siinä pitäisi pohja olla. Kiertelin minäkin nuorena miehenä\npaljon Amerikan maita, mutta ei siellä näkynyt alavillakaan paikoilla\nnäiden Hankaan hirsien alapäätä.»\n\nHe ahertavat yhä, työpaikka on ahdas ja kapea ja tuntuu tosiaan siltä\nkuin tuo piipunrassi ei tapaisi pohjaa koskaan. Joukolla he vääntävät\npuuta pystyyn, jota virta pyrkii koko ajan kääntämään sivuun. Askelen\npäässä heidän vasemmalla puolellaan lainehtii Luostanjärvi ja toisella\npuolella alkaa taas se suuri alamäki, jossa vesi pyyhkii ilmaista\nvauhtia ja kimuuntuu valkoiseksi vaahdoksi. Jos tuuli vie hatun päästä,\non sitä enää turha tavoitella kiinni, tai jos jonkun kädestä lipsahtaa\nveteen lankku, loittonee se ensin ylävirrassa hiukan hitaammin, mutta\nkuitenkin löytyy vasta kosken alta suvannosta valmiina uuninsytykkeinä.\n\n»Kovasin, joko ote luiskahtaa?» kysyy mestari nähdessään, miten tukin\npää vaivalloisesti painuu pohjaa kohti.\n\n»Ei se karkaa mihinkään!» lohduttaa toinen, ja hetkisen kuluttua pääsee\nmiehiltä pieni ilonhuudahdus, sillä nyt on rautatappi poranreiässä,\nkoskapa puu ei enää luisu.\n\nMutta uusi puu on vieläkin vaivalloisempi. Kerran toisensa jälkeen\npainaa virta sen päätä mukaansa, niin että se on uudestaan hinattava\nvähän matkaa ylös ja jälleen yritettävä alusta. Kun miehet ovat\nsaamaisillaan sen taas oikeaan asentoon, niin juuri silloinkos alkaa\ntoinen, pää taipua virran mukaan.\n\n»Varokaa! Se karkaa irti!»\n\nRunko tosiaan vääntyy virran mukaan, ja Kovasin, joka ei pidä varaansa,\nsaa yläpäästä töytäyksen selkäänsä ja silloin tapahtuu onnettomuus.\nKovasin on aivan reunalla, huitoo ilmaa pysyäkseen tasapainossa, mutta\nkaatuu ja luiskahtaa veteen.\n\n»Mies putosi! Heti apuun!»\n\nYhdellä kiskaisulla on tukki jälleen ylhäällä ja joka mies tavoittelee\nkäsiinsä riukuja tai nuoria, mutta Kovasimen hatuton pää kohoaa\nvedenpintaan jo siksi kaukana, etteivät mitkään riu'ut tavoita\nhäntä enää. Kolmion alapuolella on sen verran suvantoa, ettei virta\nnielaise Kovasinta mukaansa heti, vaan painaa hiljakseen kosken niskaa\nkohti. Hän yrittää uida takaisin patoa kohden, siis vastavirtaan,\nmutta silloin toiset neuvovat, ettei hän väsyttäisi itseään turhaan\nyrittämällä tänne, vaan uimalla kaikin voimin rantaa kohti ennenkuin\njoutuu kosken niskaan.\n\n»Vedä lujasti rantaa kohti!»\n\nMutta sittenkin virta painaa häntä nopeammin kuin hän jaksaa uida.\nJos Kovasin ei nyt heti tavoita rantaa — niin silloin... Silloin hän\ntavoittaa rannan vasta kosken alapuolella, mutta vainajana.\n\n»Mies koskessa! Nopeasti apuun!» kiirii huuto pitkin rantoja.\n\nSorvanen on lähellä niskaa, lähtee juoksemaan padolle päin ja näkee sen\nalapuolella veneen, mutta ei veneen lähellä yhtään miestä.\n\n»Nopeasti vene vesille!» huutaa hän. »Köysiä tänne!»\n\nHän itse on ensimmäisenä veneen luona, sysää sen veteen ja katsoo\nympäriltään jotakin välinettä, jonka voisi ojentaa Kovasimelle. Mutta\nsilloin juosta porhaltaa kalliota pitkin Leminen, kaulassaan valmis\nköysikimppu, heittäytyy suoraan Sorvasen pitelemään veneeseen ja hokee\nkauhuissaan:\n\n»Toveri hukkuu! Kovasin hukkuu!»\n\nNopeasti hän sitaisee köyden toisen pään teljon poikkipuuhun, istuutuu\nairoihin ja alkaa vetää kaikin voimin viistoon vastavirtaan Kovasinta\nkohti. Tämän hattu tulee jo vastaan edellä yhä kiihtyvän virran mukana\nja itse miehen pää näkyy kauempana. On jo selvää, ettei Kovasin jaksa\nuida rantaan ennen koskea, mutta ehtiikö vene niin pian lähelle,\nettei virta paina häntä veneen ohi? Leminen soutaa kuin raivoissaan\nkoskivirralle, puree hammasta ja vähän väliä silmää sivulleen, missä\nasti Kovasin on tulossa.\n\n»Vene ehtii ennen!» huutavat toiset jo rannalta.\n\nKovasin tulee jo lähellä ja yrittää huutaa jotakin, mutta pyörre painaa\nhänen päänsä veden alle. Seuraavat hetket ratkaisevat Kovasimen elämän,\ntavoittaako Leminen hänet vai joutuuko hän Hankaan ruhjottavaksi.\nKun hänen päänsä ilmestyy taas veden pintaan, kuuluu Sorvasen ääni\nkirkkaana, mutta rauhoittavana:\n\n»Pitäkää päänne kylmänä! Apu on tulossa!»\n\nJa Kovasin, joka itsekin ymmärtää edessä olevan uhkan, ei kuitenkaan\njätä heilauttamatta kättään toimitusjohtajalle merkiksi siitä, että\non kuullut kaiken ja pysyy rauhallisena. Ja Lemiselle Sorvanen huutaa\nmyöskin:\n\n»Älkää hätäilkö turhaan. Heittäkää varmasti!»\n\nLeminenkin kuulee toimitusjohtajan äänen nyt kalseana, matta ei ehdi\nkääntää päätäänkään, vaan kiskoo ja tuijottaa Kovasimeen. Hänellä on\nhätä, todellinen hätä ainaisen ystävänsä takia, ja koko tämä näytös\nonkin kuin parhaimman toveruuden suuri vertauskuva.\n\nNyt virta painaa Kovasinta jo veneeseen päin, Leminen huomaa sen,\nhypähtää seisomaan, heilauttaa nuorakieppiä ja huutaa Kovasi »Pidä\nvarasi! Nuoran päässä on pohjukka! — Nyt!»\n\nKieppi hurahtaa ilmassa, aukeaa kuin lasso ja pää putoaa onneksi\nKovasimen alapuolelle. Rannalta kuuluu ensimmäinen riemuhuuto, sillä\nnyt on jo toivoa pelastuksesta. Kovasin ui kuin mieletön sitä kohti,\njonne nuoran pää putoaa, ja tavoittaa sen käteensä. Mutta vauhti on jo\nniin kova, että nuora luisuu.\n\n»Pidä kiinni! Sido silmukka vyöllesi, ennenkuin virta riuhtaisee!»\nvaroittaa häntä Leminen, joka on jo istuutunut airoihin ja vetää\ntäysin voimin takaisin rantaa kohti. Ja varoitus tulee juuri oikealla\nhetkellä, sillä veneen vauhdista nuora kiristyy äkkiä ja painaa\nKovasimen jälleen veden alle. Virta painaa venettä rantaa kohti ja\nKovasinta keskelle, ja väsyneet kädet luisuvat yhä.\n\n»Älä laske pohjukkaa! Hyvä veli!» parkaisee Leminen.\n\nRannaltakin huomaa, miten Kovasin puristaa hammasta purren ja yrittää\nsitoa jollakin tavalla itseänsä pohjukkaan. Välillä hän käy yhä\nuudestaan veden alla ja huutaa käheästi:\n\n»Minä pi-pidän! Kä-käsivarsi...!»\n\nNyt katsojain jännitys nousee, sillä parhaillaan on koko kamppailun\ntoinen vaara edessä: jaksaako Leminen kiskoa veneen rantaan vai\nehtiikö koski nielaista senkin ja molemmat miehet. Leminen ei katso\nenää toveriaan, mutta irvistää ja tuijottaa ensimmäisiin valkoisiin\nryöppyihin, jotka näkyvät jo muutamien kymmenien sylien päässä\nsivuilla. Pyörteet suurenevat ja voimistuvat, niin ettei vene\ntottele airojakaan. Mutta ei auta, jos aikoo elää! Ranta lähestyy\nhitaasti, mutta kuohut sitä nopeammin. Hän yrittää päästä pientä'\nkallionkielekettä kohti, mutta ei ehdi ajoissa, vaan virta painaa\nveneen senkin ohi. Nyt ei kallio ole enää kaukana, mutta samassa\nkohisee jo ympärilläkin, hän ei ajattele enää mitään muuta kuin\nvetäistä vielä kerran, kaksi, kolmesti, ennenkuin vene kaatuu. Jo\nrupeaa vesi kuohumaan veneen laitojen tasalla, hän irvistää ja vetää\nyhä, sulkee jo silmänsä ja tuntee kuin salamana mielensä lävitse pienen\nrukouksen: kerkiänkö vetäistä vielä kahdesti ennen kuin kaatuu...? Nyt\nvesi kuohuu jo veneen pohjalle, hän kiskaisee viimeisen kerran. Siinä\nsamassa tuntuu kuin vene kohoaisi ilmaan, se lentää — nyt mennään...!\nMutta ei. Sillä juuri sillä hetkellä, kun Leminen vaistoaa siirtyvänsä\najasta ikuisuuteen, kohoaa vene tosiaan ilmaan, seuraava kuohu ottaa\nsen taas harjalleen ja paiskaa vasten rantakalliota.\n\nKuuluu kova räsäys, sivulaudat katkeavat kuin päreet, mutta koko vene\non kahden kallion välisessä halkeamassa rannalla. Soutaja on vauhdista\ntuupertunut teljolle eikä pysty nousemaan. Nyt, kun vene on pysähtynyt,\nkiskaisee vauhti nuoran entistään tiukemmalle ja painaa Kovasimen\nupoksiin. Mutta kun nuoran toinen pää on jo rannalla, täytyy virran\npainaa myöskin Kovasinta rantaan veneen alapuolelle. Eikä kulu kuin\naavistuksen verran, kun kuohu heittää hänetkin ylös kalliolle, ja hänen\nympärillään on yhä nuoran toinen pää.\n\nParvi miehiä on juossut veneen kanssa kilpaa rantaa pitkin ja näkee sen\nkiilautuvan kallioiden väliin. Samassa kuuluu Sorvasen metallinen ääni:\n\n»Paarit kuntoon! Auto tänne! Soittakaa heti lääkärille, jotta tietää\nodottaa!»\n\nHe menevät miesten luokse ja löytävät Lemisen tajuttomana teljolta,\nhaava päässään viimeisestä tärähdyksestä. Hänet kannetaan ylös\nsammalille ja samaan aikaan ovat toiset jo Kovasimen luona, joka on\nsitonut nuoran pohjukan toisen olkapäänsä ympäri ja joka näyttää\npuristavan sitä yhä vieläkin. Hänkin on tajuton, mutta mitään vikaa ei\nnäy ulospäin. Hän on varmasti vetänyt keuhkonsa täyteen vettä, ja sen\nvuoksi hänelle annetaan tekohengitystä. Ja virta on nykäissyt nuoran\nniin tiukalle, että sitä on vaikea saada irti. Kun se viimein onnistuu,\nhuomataan, että toinen olkapää on aivan veltto. Nykäys on luultavasti\nkatkaissut hänen toisen solisluunsa. Matta valtimo toimii.\n\n»Vaatteet auki! Ja nopeasti tekohengitystä!»\n\nTarkastelu loppuu, insinööri Vesala antaa hänelle tekohengitystä, vettä\ntulee suusta, vähitellen mies alkaa elää ja yskiä hiljakseen, häneen\non kai sittenkin pahimmin vaikuttanut heitto kalliolle ja tuupertunut\nlopullisesti. Ennen pitkää Kovasin sisuissaan yrittää jo pystyynkin,\nmutta voihkaisee ja kiroaa:\n\n»Voi perhana! Käsi on irti!»\n\nHän makaa kalliolla ja Sorvanen tutkii häntä ja kyselee kipuja Ei, ei\nsolisluu ole poikki, vaan nuora on nykäissyt toisen käden sijoiltaan\nolkapäästä. Kumma vain, että mies on siitä huolimatta pysynyt kiinni,\nja yhtä suuri kumma on, ettei koski ole reväissyt koko käsivartta irti\nruumiista.\n\nKun molempia miehiä nostetaan paareille, tulee Leminenkin tajuihinsa,\nkatselee kummastuneena ympärilleen, yrittää sitten kavahtaa\nkyynärpäittensä nojaan ja kysyy miehiltä:\n\n»Kestikö lenkki?»\n\nMiehet eivät voi olla naurahtamatta ja selittävät kaiken hänelle.\nLeminen näyttää miettivän jotakin, pudistaa välillä päätään virkahtaen\n»huhhuh», mutta saadessaan tajunsa hiukan selvemmäksi ei suulaana\nmiehenä malta olla enää hiljaa, vaan alkaa selitellä vaisusti hymyillen:\n\n»Siinä oli sitten pirunmoinen kiire! Mutta kun Sorvanen huusi rannalta,\njotta pää kylmäksi, niin silloin tiesin, jotta kyllä Kovasin narussa\npysyy! — Huh, peijakas! Tuo Kovasin on niin mukava kamu, jotta olisi\nollut ikävä, jos se... Noh, ei puhuta siitä! Mutta sen vain sanon,\njotta jos joskus kyllästyn elämääni, niin haluan sentään kuolla\nmukavammin kuin tuossa myllyssä...»\n\nHänen lauseensa katkeaa kesken, sillä paarien viereen tulee Sorvanen ja\nhuomauttaa:\n\n»Lemisen ei pitäisi rasittaa itseään. Saatte urotyöstänne kulauksen\nkonjakkia palkaksi. Ja nyt pääsette lepäämään. Auto tulee juuri.»\n\n»Kiitosta paljon! Kyllähän minä sen konjakin, mutta...»\n\nJa Sorvanen lisää vielä:\n\n»Se oli muuten hyvin heitetty — se köysi!»\n\n»Olihan se! Hiivatin hyvin!» myöntää Leminen itsekin vaatimattomasti.\n\nKun molemmat nostetaan autoon ja lähdetään ajamaan sairastuvalle,\nkatsahtaa Leminen toveriinsa ja virkahtaa:\n\n»Vanha mies — eikä ole vieläkään oppinut välttämään tuollaisia\nhaira-askelia...»\n\n»Mitä?»\n\n»Sitä, jotta putoaa päälleen veteen.» Hän ei malta olla hiukan\nkyhnäisemättä Kovasinta kyynärpäällään: »Ja kai sinä myönnät sen, jotta\nilman minua pulikoisit siellä purossa vieläkin...?»\n\n»No soo soo! Onhan tässä nyt tuollaista lorinaa nähty muuallakin ja\nylös on tultu joka, kerta.»\n\n»Niin, mutta pöksysi kastuivat kumminkin!»\n\nKovasin tavoittelee toisella kädellä kuvettaan ja kysyy sitten\npohjalaisittain:\n\n»Mihnä mun tuppiroskani on?»\n\nSitten hän toteaa, että tuppiroska, isän ainoa perintö, on jäänyt\nHankaan pohjaan. Hän huokaa raskaasti:\n\n»Siitä mun on paha olla!»\n\nSitten he alkavat tapansa mukaan kinailla, kunnes Kovasin irvistää\nolkapäätään ja pahaa mieltään Lemisen katsellessa säälivästi hänen\nilmettään aivan kuin toisen kipu koskisi häneenkin. Kun hän ei keksi\nmuuta lohduttavaa, virkahtaa hän sydämellisesti:\n\n»Kuulehan! Eipähän surra! Kyllä Sorvanen antaa sitä konjakkia sullekin,\nvaikka lupasikin vain mulle...»\n\nTyöt rannalla jatkuvat, porat surisevat kanavan louhoksella,\nlekat kalahtelevat ja sepelimyllyt pitävät tasaista kolinaansa\npureskellessaan kivenpalasia, rinteellä uppoavat sahat puiden tyviin,\nvaunut jyrisevät raiteillaan kuljettaen kiviä ja sepeliä padolle ja\nrantavallille ja väliin kumahtaa syvällä kanavan pohjalla maan vapina,\nkun kalliota ammutaan halki. Kovasin ja Leminen ovat kuitenkin tämän\nillan sankareita ja heistä puhutaan niille, jotka eivät ole olleet\ntapausta näkemässä. Ja moni pohtii sitä, miten tuhottoman hauska\nlepomatka heille molemmille tuli noin vain sattumalta.\n\nKotimatkallaan Lauri Sorvanen tavoittaa isänsä, jonka ilme on\nlauhtuneempi kuin ennen, vaikka sanat ovatkin lyhyet ja varovaiset. Kun\nhe tulevat portille, jurahtaa Manne kuin omia jokapäiväisiä asioitaan:\n\n»On tarhaa, että lääkäri asuu niin sivussa kuin Hiisveden\nkirkonkylässä. Keskuspaikka näkyy kuitenkin jo olevan Hangas. Sattuisi\nvaikka mitä...»\n\n»Tänne täytyy saada oma lääkäri ja sairastupa», myöntää poika isänsä\nehdotukseen.\n\nKoko muu perhe näkyy istuvan pihassa ja odottelevan heitä kahta:\nKaisa kitkemässä rikkaruohoja lupiinipenkistään, Pirkko-rouva, jolla\non jo tieto kolmaskertaisesta äidintehtävästään, istuu portailla\npuhdistamassa puolukoita, joita on hänen vierellään pärevasullinen\npunaisenaan, esikoinen Martti katselee salavihkaa, milloin äidin\nja mummin huomio olisi muualla niin kauan, että hän ehtisi kiivetä\ntikapuita myöten katolle, ja nuorempi poika Juhani juoksee portille\nisää ja isoisää vastaan ja kertoo ihastuneena lapsenkielellään:\n\n»Minä kutitin sammakkoa äsken jalasta — ja se oli niin hauskaa!»\n\nKun he tulevat pihaan toisten luokse, kiirehtii Kaisa utelemaan\nMannelta:\n\n»No miltäs kaikki näytti?»\n\nManne vastaa arvellen:\n\n»No eipähän tuolla niin erikoista ollut...»\n\nMutta huomaamattaan hän kuitenkin hivuttautuu lähelle poikaansa, ja kun\nnaiset eivät enää utele asioita, kysäisee hän Laurilta:\n\n»Arvelin tuossa, jotta oletko sinä millään tavalla ajatellut noiden\npoikain koulunkäyntiä?»\n\n»Miten niin?»\n\n»Sen vuoksi vain, kun te olette jo vakinaisia asukkaita täällä eikä ole\nminkään valtakunnan koulua...»\n\n»Sitä kannattaa ajatella. Ja onhan täällä muitakin perheitä samassa\npulassa, Tahka ja muut.»\n\nTuntuu siltä, että ukko on innostunut järjestelemään ja kehittämään\nHankaan asioita — siis ensimmäinen merkki siitä, että hän aikoo kulkea\nkehityksen mukana. Lauri miettii, mitä kumman päänvaivaa hän keksisi\nisälleen, että tämä huomaamattaan joutuisi istumaan mukana samoilla\nrattailla. Sen vuoksi hän ehdottaa:\n\n»Kun sinä tunnet niin hyvin nämä Taustan ukot, niin etkö ottaisi\nhoitaaksesi, että kylän ja yhtiön kesken rakennetaan uusi maantie\nHankaalta Kairakoskelle, suora ja leveä. Jos se nyt saadaan valmiiksi,\nniin valtio ottaa sen kyllä hoitoonsa.»\n\n»Enpä tiedä», estelee Manne. »Taustan ukot ovat niin hitaita ja\nvanhoillisia. Mutta voithan puhua Aholan kanssa.»\n\nTuntuu hauskalta kuulla Mannen syyttävän muita ukkoja\nvanhoillisuudesta, vaikka onkin itse ollut kaikkein pahimpia. Nyt isä\non joka tapauksessa jo muuttumassa.\n\nSilloin tulee työmaalta tieto, että joku kirvesmies on lyönyt pahasti\njalkaansa ja toinen auto on pitänyt lähettää viemään häntä lääkäriin.\n\n»Nyt tämä saa jo loppua!» sanoo toimitusjohtaja ja lisää isälleen:\n»Olit äsken ihan oikeassa.»\n\nMutta Manne virkahtaa kuin varoitukseksi:\n\n»Jos aiot saada kunnanlääkärin muuttamaan tänne, niin siinä on koko\npitäjä vastassasi. Mutta voithan koettaa.»\n\nSiihen loppuu Mannen ja pojan välinen sovinnon hierominen tältä\nkerralta. Lauri lähtee töihinsä ja Manne siirtyy poikain kanssa\nrakentamaan puhkoista tehdasta, mutta hänen kätensä vapisevat niin,\nettei hän saa seisomaan korkeata savupiippua pystyssä, vaan sen\nsijoittaminen jää poikain tehtäväksi.\n\nJa mäen takaa kuuluu lakkaamaton kolke, kun siellä rakennetaan pohjaa\nvielä suuremmalle tehtaalle.\n\n\n\n\nTAUSTAN ISÄNNÄT OPETUSLAPSINA\n\n\nNiilo Vahinen on siitä erikoinen mies, että kun hän alkaa ajatella\njotakin, niin hän ei jauha sitä kauan. Niinpä oman talon rakentaminen\nja kunnollisen kaupan perustaminen ratkeaa myöskin lyhyesti\nja arkailematta. Tietysti hän siitä puhuu ensin parina iltana\nnuorikolleen, mutta kun tälläkään ei ole oikeastaan sanottavana\nmitään ja korkeintaan katsottavana mieheensä hieno ihailun pilkahdus\nsilmissään, pitää Vahinen asian päätettynä, lyö kädellään polveensa ja\nsanoo:\n\n»No mitäs siinä sitten... Rakennetaan pois, niin siitäkin huolesta\npäästään!»\n\nSeuraavana maanantaina alkavat hänen kotitalonsa hevoset vetää jostakin\nTaustan kylän liepeiltä rakennushirsiä hovin ja voimalaitoksen\nväliselle aholle, joka vielä puolisen vuotta sitten oli hovin\nvasikkahakana. Kuorma toisensa jälkeen kolisee sinne, hirsikasat\nsuurenevat hitaasti, ja viimein niiden lähelle ilmestyy paaluja ja\njoukko miehiä, joista toiset alkavat lapioineen vuoleskella irti ahon\npintanurmea ja kaivaa yhä syvemmälle kalliopohjaa etsien ja toiset taas\niskevät terävät piilukirveensä pyöreiden puunrunkojen lihaan veistäen\nniistä suorasivuisia rakennushirsiä. Ja joka kerran, kun Vahinen itse\njoutuu ajamaan ohitse laitoksen autolla, katselee hän tarkasti miesten\npuuhia ja pysähtyy sanomaan jotakin niin selvästi, että sivullisetkin\nalkavat uskoa häntä paikan oikeaksi omistajaksi.\n\nJa niin hän onkin. Jos joku sattuu sitä vielä epäilemään, niin hän\nkysyy heti:\n\n»No hittojakos siitä ihmettelet! Juuri tähän paikkaan tulee kauppa ja\nravintola. Jos et usko, niin tule jouluna katsomaan!»\n\nJa niin Vahinen ajaa edelleen ja jättää toiset omiin arveluihinsa,\nsillä hänellä on ainainen kiire eikä ole aikaa ottaa varovaisten\nneuvoja kuuluviin. Naapurit, ne Taustan kylän isännät, joiden\nperiaatteena on aina ollut kulutella ensin muutamia pussillisia\ntupakkaa asiaa yksin pohtiessaan ja vielä enemmän siitä muiden kanssa\njututessaan, pitävät tuollaista intoilua tietysti vain turhana\nmuotina, joka on kulkeutunut tänne rakentajain mukana ja häviääkin\nheidän kanssaan. Mutta heistä on hiivatin mukava saada joutohetkiä\nvarten uusi yhteinen kokoontumispaikka tästä Vahisen uuden tavaratalon\nsalvoksesta, kokoontua veistelemään huomautuksia maailman menosta ja\nsamalla kuuntelemaan, saapuisiko voimalaitoksen puolelta vihiä uusista\nihmeistä. Mutta kaikkein enimmän heitä kuitenkin harmittaa se, kun\nVahinen on uudessa virassaan tullut tärkeäksi ja tahallaan pitää heitä\nloitolla omista asioistaan.\n\nMutta niin uteliaita kuin toisaalta ollaankin, voi sen rinnalla\nhavaita ilmeisestä kateudesta johtuvaa vihamielisyyttä, jota ainakaan\nkasvattamattomat pojannulkit eivät jaksa piilotella, vaan innostuvat\nkaikenlaisiin pieniin tihutöihinkin. Niinpä kerran, kun Vahinen ajaa\nyhtiön kuorma-autolla iltapimeällä Taustan kylän ja hovin välimailla,\non tien pintaan upotettu ja peitetty lankku, joka on lyöty täyteen\nrautanauloja kärki ylöspäin autonrenkaiden varalle. — Toisen kerran\ntaas Sorvasen nuorempi poika Juhani tulee ulkoa sisälle ja kertoo, että\nportin takaa heitti eräs setä häntä kivellä, mutta kivi meni ohi.\n\n»Oliko se setä nuori vai vanha?» kysytään.\n\n»Kyllä se oli ihan nuori», selittää poika. »Ja sillä oli lakin lippa\ntakana.»\n\nJo tästä voidaan päätellä, että heittäjä on ollut Salotorpan Mikon\npoika, joka joutui pois rakennukselta ja jonka työ ehti pilata vajaassa\nviikossa.\n\nMutta eipä silti, onhan tietysti vakavammin ajattelevassa väessä\nosa sellaistakin, joka osaa sopeutua ja tottua uusiin muotoihin.\nNiistä ovat ensimmäisiä Ahola ja hänen naapurinsa Pellontaus, jotka\nsopivat hyvin keskenään, mutta salaisesti kilpailevat siitä, kumpi\nheistä on paikkakunnan ensimmäinen isäntämies. Ja monet muutkin,\njotka saavat uusilta asukkailta täyden ja varman hinnan jokaisesta\nmaitolitrastaan ja perunahehdostaan, joutuvat tulokkaiden kanssa\nkosketuksiin monenlaisissa asioissa. Ja kun Sorvastakin pidetään\nyleensä taitomiehenä, tullaan häneltä hakemaan apua kaikenlaisissa\nvastuksissa. Niinpä hän joutuu jonakin päivänä järven rannalla vetämään\nongenkoukun erään kylän pojan sormesta, kun lääkäriin on pitkä matka\neikä yhtään autoa ole paikalla. Ja hyvin se käykin: hän katkaisee\nkoukun hohtimilla, työntää sen ulos läpi lihasten, puhdistaa haavan ja\nsitoo ja panee kyyneltensä läpi ujona hymyilevälle pojalle pari omenaa\ntaskuun. — Eräs isäntä pyytää sitten Sorvasta, että tämä opettaisi\nhänen tyttärelleen kieliä, kun tytön pitäisi matkustaa Amerikkaan\nansiotöihin. Mutta kun Sorvanen kieltäytyy opettajantoimesta ja sen\nsijaan antaa tyttärelle paikan työmaan ruokalasta, on asianomainen\ntyytyväinen, mutta vielä tyytyväisempi hänen isänsä.\n\nMutta näennäisestä ystävyydestä huolimatta on kylän ja rakentajain\nvälissä paljon näkymätöntä kaunaa, joka silloin tällöin puhkeaa\npieniin riitoihin. Niistähän ei tietysti ole rasittavaa vastusta,\nsillä kyläläiset joutuvat niissä järjestelmällisesti häviölle. Paha\nvain, ettei uusi yrittäjä koskaan usko edellisen saamiin kokemuksiin,\nvaan joutuu samoihin tuloksiin omalla vuorollaan. Ja huomattuaan, että\nturha hangoittelu jatkuu ja että hänen itsensä on vaarallista joutua\nkoskaan alakynteen, Sorvanen viimein päättää ottaa koko kyläkunnan\nkäsiteltäväkseen yhdellä kerralla. Siihen onkin hyvä tilaisuus, kun\npohdittavaksi ja ratkaistavaksi tulee paikkakunnan suurin ja vaikein\nkysymys, nimittäin riita uudesta maantiestä.\n\nSorvanenhan on puhunut tieasiasta jo paljon, mutta ukot ovat joka\nkerran hangotelleet voimalaitosta vastaan. Sitä taas ei Sorvanen\nymmärrä eikä haluakaan ymmärtää, sillä yleensä hän on sitä mieltä,\nettä jokainen voimalaitosta kohtaan suunnattu murina on tarkoitettu\nhänelle itselleen. Mutta asia on sillä tavalla, että uusi ja suora tie\nHankaalta Kairakoskelle on saatava aikaan, ja sitä varten hän viimein\nkutsuu kaikki tieosakkaat yhteiseen kokoukseen Aholan pirttiin erääksi\nsunnuntai-iltapäiväksi.\n\nJa tuona merkittävänä päivänä tuleekin Aholaan joukkoa enemmän\nkuin tarpeeksi, sillä vastaahan tilaisuus tärkeydeltään likimain\nraamatunselitystä tai huutokauppaa. Kun Hiisveden nimismies sattuu\njuuri silloin olemaan Hankaalla, pyytää Sorvanen hänetkin mukaansa\nantamaan kokoukselle juhlallisemman vivahduksen. Heidän kanssaan lähtee\nmyöskin insinööri Orasto, joka on jo suunnitellut tien valmiiksi.\n\nAholan pirtti on ihmisiä tupaten täynnä. Isännät ja yleensä vanhemmat\nmiehet istuvat peräpenkillä ja pöydän ympärillä totisina ja odottavina.\nJoukko renkimiehiä on ikkunanpuoleisella sivupenkillä ja silkkihuivisia\nemäntiä kuiskuttelemassa uunin puolella tiheänä ryhmänä ja poikasia\nlujassa puristuksessa kapealla ovensuurahilla. Ukkojen piiput turisevat\nja savu leijailee sinertävänä ja huojuvana tasona laipion lämpimässä,\nnuoret miehet heiluttavat jalkaa polvella ja pojat ovensuussa joskus\ntirskahtavat omille asioilleen.\n\nSorvanen ottaa puheenvuoron ja selittää, miten kylän ja voimalaitoksen\nyhteinen etu vaatii, että sen pienen kujan tilalle, joka on tähän\nasti kiemurrellut Hankaalta Kairakoskelle, rakennettaisiin vaikkapa\ntalkoilla kunnollinen ja ajokelpoinen maantie. Kun voimalaitos on\ntien suurin käyttäjä, ottaa se ilman muuta rakentaakseen siitä\npisimmän osan, siis Hankaalta kylään asti, mutta olisi suotavaa, että\nkyläkunta taas jatkaisi sitä eteenpäin Kairakosken suureen tiehaaraan\nasti. Lisäksi koko osuudelle varaa voimalaitos käytettäväksi kaikki\ntyövälineet lapioista poriin ja räjähdysaineisiin asti. Ja lopuksi\nSorvanen ehdottaa, että kokouksen puheenjohtajaksi valittaisiin\nnimismies.\n\n»Kuka lahjoittaa maan tietä varten?» kysyy silloin ensimmäinen isäntä.\n\n»Onhan nykyistäkin tietä varten luovutettu maata. Ja samaten uuttakin\nvarten luovuttaa jokainen maanomistaja maan mielelläänkin, sillä onhan\nhänelle itselleenkin etua siitä, että kunnon tie kulkee hänen talonsa\nohitse», selittää Orasto.\n\n»Hangas -yhtiö luovuttaa omalta osaltaan maan ja samaten on luvannut\nKairakosken hiomo», kertoo Sorvanen. »Nyt on kysymys vain siitä,\nsuostuvatko Taustan isännät samaan.»\n\nPiippujen tuhina tasaisesti kiihtyy ja muutamat miehet vilkaisevat\ntoisiinsa odottaen, kuka ensiksi avaa suunsa. Alku on hidasta, mutta jo\nkorottaa muuan äänensä ja alkaa kysellä kuin kummastellen, että mitä\nvarten heidän pitäisi ensin luovuttaa maa ja sitten kaupan päällisiksi\ntehdä vielä valmis tiekin, jotta sähkötehdas voisi sitä mukavammin\nkäyttää. — Toinen mies mutisee hiljakseen, että onhan tuolla jo valmis\ntie ollut kauan ja se riittää heille toistaiseksi. Hän saa jo monien\nukkojen hyväksyvän mutinan, ja nyt innostuu esittämään oman arvelunsa\nkiiluvasilmäinen ja lattianrakoihin katseleva Salotorpan Mikko,\njoka on aikoinaan juonut talo-osuutensa, mutta on omasta mielestään\nnykyisenä mökinmiehenäkin tarpeeksi arvokas istumaan vanhimpain\nisäntäin keskellä. Hän kiertää koko maailman asiat, kertoilee kierto-\nja rippikoulut ja muun sivistyksen ja sanoo loppupontenaan, että vaikka\nTaustan kylä ei olekaan vielä tottunut uusiin muoteihin, niin hyvin\nse on pysynyt koossa kylänä ja talot taloina. »Niin jotta kyllä tässä\nvielä pysytään vanhalla tiellä eteenpäinkin!»\n\nNyt ei Sorvanen malta olla sanomatta:\n\n»Salotorppahan parhaiten tietää, millä lailla talo pystyssä pysyy.\nEikä kai tielläkään pysyminen ole helppoa aina, sillä juuri teidäthän\npoliisi löysi viime viikolla humalaisena ojasta. Nimismies tuntee kyllä\nasian.»\n\nPirtissä kuuluu naurunremahdus, naiset alkavat supista ja miehet\nmyhäillä. Siitä on seurauksena, että seuraavien puheenvuorojen\naikana Mikko keksii asiaa ulos pirtistä ja istahtaa portaille parin\nrenkimiehen keskeen noitumaan tuota uutta pappia, joka on tullut tänne\nihmisiä haukkumaan.\n\nMutta tuvassa jatkuu keskustelu, ja vaikka asiasta jankutetaan kuinka\nkauan, ei siitä tule valmista. Pääasia näyttää jäävän sivuun ja sen\nsijaan jokainen pyrkii harhailemaan vain hakotiellä venyttääkseen\naikaa ja sotkeakseen päätöstä. Nimismies jo haukottelee ja katsahtaa\nkysyvästi Sorvaseen ja Orastoon aivan kuin ehdottaen kokouksen\nlopettamista. Mutta silloin huomaa Sorvanen olevan sen hetken käsillä,\njolloin hän voi jo sytytellä ensimmäistä panostaan:\n\n»Minä olen paikkakuntalaisena teidän toisten joukossa yrittänyt\npuhua oman kylän kehityksen puolesta. Mutta se näkyy olevan turhaa.\nNäyttää siltä, että te olette keskenänne päättäneet pysyä ikuisesti\nvain salokylänä. — Noh, se on teidän asianne... Kun teillä ei ole\nhalua yhteisen tien rakentamiseen, niin minä voin tässä lopuksi vain\nilmoittaa, että voimalaitos rakentaa sen joka tapauksessa ja rakentaa\nvaikka yksin.»\n\nMiesten suut unohtuvat auki ja he katsovat toisiinsa aivan kuin\nsanoakseen: »No tuohan on helpoin ratkaisu!»\n\n»Mutta», jatkaa Sorvanen, »tehän tiedätte, että yhtiö omistaa rannat\nHankaalta Kairakoskelle asti. Niinpä yhtiö rakentaakin tien omalle\nmaalleen aivan maavallin viereen ja siis kauas kylästä. Kylä jää\ntiestä sivuun. Sitäpaitsi ei yhtiö salli, että uudelta tieltä ruvetaan\nkulkemaan kylään sen omien maiden yli. Siihen tulee luja aita. Kylä\njoutuu siis käyttämään ainoastaan vanhaa tietä ja myöskin yksin\npitämään sen kunnossa.»\n\nJoku raapaisee takkuista korvallistaan, toisen piippu sammuu ja kolmas\nnoituu itsekseen noita Sorvasen liian valmiita suunnitelmia. Tulee\nhiljaisuus, jonka aikana ei kuulu muuta kuin kaappikellon naksutus ja\ntulen risahdus liedessä. Ja sitten Sorvanen jatkaa:\n\n»Sitä paitsi, kun Hangas-yhtiö ja Kairakoski eivät tarvitse vanhaa\ntietä, eivät ne sitä hoida, vaan sulkevat sen aidalla oman maansa\nrajalla. Tuolla, missä vanha tie kulkee voimalaitoksen maan yli, ei\nsillä ole edes kylätien oikeuksia. Näin ollen voi voimalaitos kyntää\nsen vaikka pelloksi, jos haluaa. Siis Taustan kylän molemmat päät\nkatkeavat, ja itse kylä jää tiettömään pussiin. Ja se, mitä entisestä\ntiestä on vielä jäljellä teidän omilla maillanne, se ei kelpaa muuksi\nkuin parin talon halko- ja heinätieksi.»\n\nHän nyökkää nimismiehelle ja ilmoittaa sanoneensa kaiken, mitä tässä\nasiassa on enää puhumista, kokoilee paperit salkkuunsa ja aikoo\nlähteä. Mutta silloin nousee Aholan isäntä ja pyytää herroja vielä\nistumaan hetkiseksi kamarin puolelle. Nämä vilkaisevat kelloaan, mutta\nsuostuvat ja astuvat Aholan jäljestä saliin, jossa on pitkät matot\nrivissä lattialla, keinutuoli nurkassa ja keskellä valmiiksi katettu\nkahvipöytä. Isäntä astelee rehevänä ja reippaana vieraille tuoleja\nsiirrellen ja sitten puhkeaa vakuuttelemaan Sorvaselle, että tuo\nviimeinen oli hyvin ja lujasti sanottu ja juuri, noin pitääkin tämän\nkylän ukkoja käsitellä...!\n\nJa kun Sorvanen ja nimismies katsovat häneen kysyvinä, selittää\nhän olevansa vaikka heti valmis mukaan, sen kuin pannaan touhuksi!\nKun toiset eivät ymmärrä hänen yhtäkkistä innostustaan äskeisen\nvaiteliaisuuden jälkeen, vakuuttaa hän monien muidenkin olevan samalla\nkannalla.\n\n»Jos vieraat eivät sitä usko, niin minä haen tuolta pirtistä\nPellontauksen ja muut isännät tänne. — Mutta kattokaas, asia on sillä\nlailla, että tuolla pirtissä on asiat toisin ja täällä taas toisin.»\n\nJa hän kertoilee, että kun Sorvanen puhui pirtissä valotehtaan\ntoimitusjohtajana, oli jokainen ilman muuta vastaan. Ja he,\nisäntämiehet, eivät oikein viitsineet ruveta juttuamaan, kun siellä\nolivat sellaiset torpparit ja monet pojannulkitkin äänessä. Ja mikäs\nnyt mokomain kanssa kiistelemään...\n\n»Niin minä meinaan vaan — kun se pirttikokous nyt lopahti — että\njatketaan sitä, täällä kamarissa ja pienemmällä sakilla!»\n\n»Mutta väärinkäsitysten välttämiseksi minä vain sanon, että tulen\npuhumaan pirtissä ja kamarissa aivan samalla tavalla», virkahtaa\nSorvanen.\n\n»Niin sä saatkin, ja niin sun pitää tehräkin», vastaa Ahola. »Varrohan\nvain vähän, niin minä otan sieltä parhaat miehet tänne.»\n\n»Mutta siellähän olivat asiaa vastaan Tuuhka ja muut.»\n\n»Hääs, Tauhkasta väliä...!» hujauttaa Ahola kättään. »Jos Tuuhka ei\nsuostu, niin mä en lähre sitä takuuseen pankkilainaan. Ja jos Vikainen\nharaa vastaan, niin Pellontaus ei takaa Vikaista. — Älähän sä sure,\nkyllä ne ukot taltutetaan!»\n\nHän lähtee ulos ja palaa hetkisen kuluttua takaisin mukanaan Pellontaus\nja pari muuta isäntää:\n\n»Tässä on meillä nyt kokous — ja muita ei tarvitakaan. Puhupas ne\nsanasi uurestaan.»\n\nMiehet naurahtavat. Kun Sorvanen kysäisee heiltä, milloin työt\nvoitaisiin aloittaa, tepastelee vilkas ja pienikasvuinen Pellontaus\nmatolla edestakaisin ja sanoo, että voitaisiinhan ne aloittaa vaikka\nheti, mutta eiköhän olisi sentään parempi siirtää sen verran, että\nsaataisiin puimiset ensin toimitetuksi.\n\n»Mutta näytähän nyt sentään niitä karttojasi», pyytää hän lopuksi.\n\nOrasto vetää salkustaan esille karttoja ja piirroksia, ja miesten\nkahvit jäähtyvät niitä tutkiessa, niin että emäntä käy pari kertaa\nhuolestuneena kurkistamassa ovelta. Vähitellen soluu saliin muitakin\nisäntiä tuvan puolelta ja jokaisella on nyt jo aivan uudet mielipiteet\nja asia saadaan päätökseen. Viimein kysyy Ahola, joka itse kuuluu\nkunnanvaltuustoon:\n\n»Mutta mitähän kunta sanoo tästä kaikesta?»\n\n»Jos Hiisveden kunta alkaa tämän tien kanssa jollakin tavalla\njarruttaa, niin silloin otetaan kunnalta luulot pois. Eihän tarvitse\nmuuta, kuin että Hangas-yhtiö ei tuokaan pääkonttoriaan tänne, vaan\njättää sen Helsinkiin. Silloin on yhtiön toimipaikkakin Helsingissä ja\nse maksaa verojaan sinne eikä Hiisveden kuntaan. Ja Hiisveden kunta ei\nkostu paljonkaan siitä rahamyllystä. — Niin että sovitaanko asioista —\nvai...?»\n\nTällä tavoin siirtyy taas yksi riita sivuun hitaasti, mutta varmasti.\nJa Sorvanen, joka tuntee ja tietää taustalaisensa, arvaa kyllä, että\npienikin asia vaatii täällä pitkän ajan kypsyäkseen, monia sanoja\nratketakseen, keskinäistä kaunaa ja tiettyjä luokkarajoja ja karsaita\nsyrjäsilmäyksiä ennen toteutumistaan. Mutta sitten, kun asia on monien\nmutkien ja vaiheiden jälkeen valmis, on jokainen loppujen lopuksi\ntyytyväinen ja kiitollinenkin siitä, että kaikki on ratkennut juuri\nparhaalla tavalla. Ja nekin, jotka ensi hetkenä ovat olleet epäilemässä\nyrityksen tarpeellisuutta ja mahdollisuuksia, tulevat hiljakseen ja\nvarovasti työhön mukaan aivan kuin epäillen oman arvonsa kolahdusta,\nmutta sitten kaiken valmistuttua alkavat hiljakseen ihailla sitä ja\nihmetellä ja vakuuttaa lähimmilleen, että juuri he ovat alusta alkaen\nolleet sen parhaimmat kannattajat ja että juuri heistähän koko homma on\nriippunut!\n\nJa senpä vuoksi, kun Sorvanen hyvänä psykologina huomaa tuon, päättää\nhän vastaisuudessa kohottaa yhteisten asioiden ratkaisemiseksi isäntien\noman tärkeyden ja itsetietoisuuden tunnetta. Kun he huomaavat olevansa\njollekin asialle välttämättömiä, tulee heistä sen innokkaimpia\nkannattajia.\n\nTämä pienen itsekkyyden piirre on herttaisen ominaista Taustalle ja\nmonille muillekin kylille niin paljon kuin kyliä onkin olemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJA ESIMERKIN VOIMA on suuri. Sellaiset miehet kuin Ahola ja Pellontaus\njoutuvat huomaamattaan oppimaan ja tarpeen tullen myöskin käyttämään\nhyväkseen niitä keinoja, joiden avulla voivat osoittaa omaa\nvarmuuttaan ja asemaansa. Niinpä varsinkin Ahola omaksuu Sorvaselta\nsellaisia tapoja, jotka tuntuvat helpoilta ja mukavilta lähimmäisten\nojentamiseksi ja kurissa pitämiseksi.\n\nPahimpien pakkasten aikaan sattuu hänen palvelijattarensa sairastumaan\nkovaan kuumetautiin, ja kun sairasta ei uskalleta lähteä kuljettamaan\nkirkonkylään asti lääkäriin, soittaa Ahola kunnanlääkärille ja\npyytää tulemaan sairaan luokse. Lääkäri on vanha, kumara, laiha\nukko, joka on asunut puolen ikäänsä Hiisvedellä ja myöskin tottunut\nhoitamaan praktiikkaansa tiettyjen perinnäistapojen ja varovaisuus-\nja kannattavaisuuslaskelmien mukaan. Sen vuoksi hän Aholan soittaessa\ntulee kysyneeksi heti:\n\n»Kuka maksaa sen sairaskäynnin?»\n\n»No minä tietysti!» vastaa Ahola, suutahtaa ja ajattelee itsekseen,\nettei ole laisinkaan liian aikaista, kun ukko on juuri hakenut kunnasta\npois ja muuttaa johonkin muualle.\n\nKun lääkäri paria kolmea tuntia myöhemmin saapuu Aholaan, menee isäntä\nhäntä vastaan jo eteiseen, kaivaa lompakon taskustaan ja kysyy:\n\n»Mitäs tää tohtorin käynti sitten maksaa?»\n\n»No eihän sillä ole kiirettä! Katsotaanhan sairasta ensin.»\n\nMutta Ahola asettuu kookkaana ja pää pystyssä lääkärin eteen ja sanoo:\n\n»Sairasta ei kyllä näytetä, ennenkuin maksut on maksettu!»\n\nHämmentynyt ja nolostunut ukko koettaa lieventää tapausta, mutta Ahola\nlukee rahat kouraan ja vasta sitten päästää vieraan lämpimään kamariin.\nJa tapaus on ainakin Taustan kylässä niin uusi ja outo, että siitä\npuhutaan vielä kauan sen jälkeenkin, kun vanha lääkäri on muuttanut jo\npois.\n\nMutta kaikkein nopeimpana ja liukkaimpana pysyttelee kuitenkin ajan\ntasolla Niilo Vahinen, joka on keksinyt käyttää vauhtia parhaimpana\napuna yrityksissään. Jo noin kuukautta myöhemmin, kun insinöörien\nrakennuksessa vietetään tupaantuliaisia, pitää Vahinen omalla\nrakennuksellaan harjannostajaiset ja ilkkuu epäileville sieluille,\nettä »noh, ukot, onkos teillä vielä jotakin mutisemista»? Rakennuksen\ntoiseen päähän tulevat kauppa ja konttorihuone, keskellä on hänen\noma asuntonsa ja sen leveä kaksipuolinen ovi poikkeuksellisesti tien\npuolella ovikelloineen ja kiiltävine nimikilpineen, ja keväämmällä\nvalmistuu toiseen päähän ravintola ja samoin yläkertaan muutamia\nhuoneita matkustajia varten. Eikä siinä vielä kylliksi, vaan keväällä\nhän aikoo hankkia itselleen kaksi autoa, nimittäin henkilö- ja\nkuorma-auton, joista edellinen ajaa vakinaisilla vuoroillaan kaupunkiin\nasti ja jälkimmäinen kuljettaa omaa ja vierasta tavaraa sen kuin\nkerkiää. Kauppa on jo päätetty, mutta ennen kuin vuoro-autolla on\nvielä kuljettajaa ja ennen kuin se on tehnyt yhtään matkaa kaupunkiin,\nristivät kyläläiset sen »Lentäväksi Vahiseksi», ja sennimisenä se\nsitten myöhemmin ilmestyykin maantielle ja ajaa hiekan ja pölyn Taustan\nikkunoista sisään emäntien vitsaukseksi.\n\nMuuten sattuu niin onnellisesti, että Vahisella on samana iltana\ntupaantuliaisjuhla ja ensimmäisen lapsen kastetilaisuus. Hän itse\nsaapuu jo paria päivää aikaisemmin toimitusjohtaja Sorvasen luokse\nja esittää asianaan, että kun kaikki se on kokonaan Sorvasen ja\nvoimalaitoksen ansiota, että hän, tyhjäkätinen mies, on ensiksikin\nsaanut työtä ja ansiota ja toiseksi on voinut sen varassa mennä\nnaimisiin ja vielä kolmanneksi perustaa nykyisen liikkeensä, niin hän\npyytää toimitusjohtaja ja rouva Sorvasta suostumaan lapsen kummeiksi.\n\n»Tosin se nyt on vain tyttö, mutta toisiksi kummeiksi ovat jo\nsuostuneet rakennusmestari ja rouva Tahka.»\n\nJa Vahinen, joka näin nopeasti on päässyt vieraan tuen varasta omille\njaloilleen yrittämään ensimmäisiä itsenäisiä askeleitaan totisen\nyritteliäisyyden tiellä, näyttää hymynsä takaa liikuttuneelta. Ja kun\nkummeillakaan ei ole mitään asiaa vastaan, niin he menevät sitten\njuhlapäivänä Vahisen uuteen kotiin, jonne tietysti tulee joukko\nmuitakin vieraita valotehtaalta ja Taustan kylästä. Emännät jo istuvat\nomassa nurkassaan puristavissa nauhakengissään ja puhdas lappeillaan\noleva nenäliina kädessä, jolla he sipaisevat vuoroin suupieltään\ntai silmäkulmaansa, onpa jollakulla jo viimeisen kaupunkimatkan\nmuistona uusi käsilaukkukin. Isännät ovat asettuneet takahuoneeseen\nja istuvat siellä kankeina, jalat tuolin alla ja kädet polvilla kuin\nperhevalokuvassa, kun viimeisinä saapuvat juhlaan Hiisveden vanha\nkirkkoherra ja Ahola.\n\nAhola käy kursailematta käsiksi sikariin, mutta kirkkoherra hieroo\nkäsiään ja ikkunasta ulos katsellen ihmettelee, miten paljon Hangas\non muuttunut viimenäkemästä. Ahola jo huomauttaakin, että paljonhan\ntyömaa muuttuu, jos käy sitä harvoin katsomassa, ja aikoo jatkaa\nsamaan tapaan, mutta viime hetkessä hän saa nielaistuksi sanansa\nyhdessä sankan sikarinsavun kanssa ja miettii, että 'olkoon nyt jatko\ntuonnemmaksi'. Ja niin kirkkoherra etsii itselleen tuolia, kokoilee\ntakkinsa liepeet rutistumasta alta ja huokaa:\n\n»Kunpa vain tietäisi, milloin muutokset ovat eduksi ja milloin\nhaitaksi!»\n\nKun muut eivät näy pitävän tarpeellisena vastata mitään, rykäisee Tahka\nja virkahtaa:\n\n»Helppohan täällä maailmassa olisi elääkin, jos tietäisi etukäteen,\nmistä tienhaarasta on käännyttävä, vai onko parempi seisoa paikallaan.»\n\nSitten ottaa kirkkoherra pitkän puheenvuoron ja selittää itselleen,\nettä kehityskin on usein kyseenalaista ja saattaa tuoda monia\nristiriitoja ja pahennustakin tullessaan. Niinpä koko Hiisveden\nseurakuntakin on aina ollut kuuluisa hyvästä hengestään ja lujasta\nuskostaan. Matta poikkeuksia kuuluu olevan jo täälläkin. Ja sitten hän\nmuistaa erään asian:\n\n»Jaa, tehän, insinööri Sorvanen, olette voimalaitoksen johtaja. Te ehkä\nvoisitte vaikuttaa erääseen asiaan. Olen kuullut, että tänne muuttaneen\ntyöväen joukossa on kevytmielisiäkin ihmisiä, jotka elävät turmioksi\nitselleen ja huonoksi esimerkiksi muille. Kerrotaan, että Taustan\nkylässä asuu jokin vihkimätön pari. — Heidät olisi tietysti saatava\nojennukseen, ja ajattelin, että jos te ehkä voisitte puhua siitä...»\n\n— Mutta Sorvanen ei näytä olevan halukas:\n\n»Valitan, jos asia on niin. En kuitenkaan usko, että voimalaitoksen\nhenkilökuntaa asuu Taustan kylässä. — Sitä paitsi tuo nuhteleminen ja\nmoraalin opettaminen minun nähdäkseni kuuluu papille eikä insinöörille.»\n\nHän katsoo kirkkoherraa silmiin ja luulee tämän säikähtävän, mutta\nkirkkoherra vain hymyilee ja jatkaa: »Niin niin. Voidaanhan niinkin\nsanoa. — Ja olen kuullut myöskin sitä, että kaupungista käsin on täällä\nnähty liikuskelevan sellaisia vieraita naisia, joiden toivottaisiin\npysyvän poissa ja jotka...»\n\n»No se asia taas kuuluu nimismiehelle», väistää Sorvanen. »Puhukaa\nhänelle!»\n\n»Aivan, mutta tehän voitte kuitenkin sanallanne vaikuttaa asiaan ja\nsiten auttaa hairahtuneita ihmisiä oikealle tielle.»\n\n»Sen tietysti teen, jos asia jollakin tavalla sivuaa voimalaitosta.\nMutta täytyy myöskin muistaa, että minä olen voimalaitoksen\npalveluksessa enkä seurakunnan. Nuo tapaukset minusta selvästi kuuluvat\npapille ja nimismiehelle, joten... Tuossahan nimismies juuri tuleekin.»\n\n»Noo», sanoo hitaasti Ahola. »Minä olen asunut tässä kylässä jo\nkuusikymmentä vuotta, ja sen vain tierän, ettei täällä ole oltu\nenkeleitä ennenkään. Eikä nytkään kai olla sen huonompia kuin tähänkään\nasti.»\n\n»Niin se maailma muuttuu hiljakseen», toteaa Kairakosken kansakoulun\nopettaja. »Vaikka en minäkään väitä sitä huonommaksi. Sen vain olen\nhuomannut, että koulupojat rakentelivat vielä viime vuosina lumiukkoja\nja pitivät juoksukilpailuja, mutta nyt heillä ei ole aikaa muuhun kuin\nleikkiä voimalaitosta.»\n\n»Onko opettaja huomannut poikien ajatusmaailmassa muutosta huonompaan\npäin?» etsii kirkkoherra itselleen apua opettajalta.\n\n»En. Mutta tietysti muutosta on tapahtunut. Jos minä pari vuotta\nsitten kysyin pojilta, mille alalle he pyrkivät aikamiehiksi tultuaan,\nsaattoi kymmenestä pojasta aikoa ehkä neljä maanviljelijäksi,\nkaksi opettajaksi, kaksi urheilijaksi ja se viimeinen vaikkapa\nvalokuvaajaksi. Mutta kun viime viikolla kyselin asiaa uusilta pojilta,\nhalusi viisi insinööriksi, kaksi teknikoksi, kaksi maanviljelijäksi ja\nyksi upseeriksi. Opettajan ja papin toimi ei kelvannut kellekään.»\n\nUkot naurahtavat, mutta kirkkoherra pahastuu ja siirtyy naisväen\npuolelle, jossa hän pujottelee taitavasti leipälautanen toisessa ja\nkahvkuppi toisessa kädessään kohti keinutuolia, ja miehet istuvat\nomalla puolellaan sikarilaatikon lähettyvillä. Kun Tahka sattuu\nhetkiseksi joutumaan Sorvasen viereen, sanoo tämä hiljaa:\n\n»Tänä iltana olisi sopiva puhua siitä kouluasiasta. Johdellaan juttua\nsillä tavalla, että ukot ovat itse keksivinään sen.»\n\nMatta toiset ovat jo käyneet vakinaiseen aiheeseensa ja opettaja\nselittää innostuneena:\n\n»Kun kaikki tulee valmiiksi, niin elämä on toisenlaista. Ei tarvitse\nenää tuhrata öljylampun kanssa eikä rengeilläkään ole tulenvaaraa\ntallissa tuijujen takia.»\n\n»Ja eukot väittävät, jotta kanatkin munivat paremmin sähkövalossa»,\nlisää Pellontaus.\n\n»Ja kun kirkas valo tyttöjen aitanluhdeissa lisää punastelemista,\njäävät seuraukset pienemmiksi», päättelee insinööri Vesala.\n\n»Joo, ei kannata kehua entisiä aikoja!» sanoo Vahinen ja seisoo jalat\nhajallaan keskellä lattiaa. »Kyllä minä muistan ne kerrat, kun Ahola on\nkironnut pitkiä matkoja ja pimeyttä ajaessaan maitojaan Kairakoskelle\nmyytäväksi. Ja sittenkin heilui astioista matkalla puolet rattaiden\npohjalle.»\n\n»Tarkoitatko, että kun tästä lähtien ajetaan mairot meijeriin\n'Lentävässä Vahisessa', niin eivät kaaru maantielle?»\n\n»Ja Pellontaus oli kuin konsanaan majatalon isäntä ajaessaan pahimmilla\ntalvipakkasilla Taustan muksuja Kairakoskelle kouluun. Minä muistan\nvielä hiivatin hyvin omatkin koulumatkani, kun säistä huolimatta sain\nreuhkia kymmenen kilometrin matkan joka päivä...»\n\n»Niin, se on hyvin vaikea juttu. Millähän senkin auttaisi?» miettii\nopettaja.\n\n»Sen minäkin jo uskon, jotta nappulasta painamalla tulee pian valoa,\nleipää ja lämmintä. Mutta matkat olisi saatava lyhenemään», sanoo\nPellontaus.\n\n»Kyllähän Vahinen aikoo ne lyhentää omalla tavallaan, mutta koulu ei\nsilti tule lähemmäksi kylää», virkahtaa Tahka. »Eikä voida vaatia\nsitäkään, että kylä lähtisi etsimään koulua.»\n\nSorvanen hymyilee hyväksyvästi Tahkalle.\n\n»Kumpikohan olisi helpompi panna pyörille ja siirtää toiseen paikkaan?»\nkoettaa Vahinen miettiä puolestaan ja vilkaisee Tahkaan. »Kylä vai\nkouluko?»\n\n»Niin, koettakaa nyt ratkaista, onko kylä olemassa koulua varten vai\nkoulu kylää varten», auttaa Sorvanen puolestaan.\n\nSilloin Ahola näyttää keksivän jotakin, läimäyttää kämmenellään\npolveensa ja sanoo:\n\n»Kuulkaas, miehet! Minäpä sen tierän!»\n\n»Noh?» koettaa vielä Tahka puristaa esille ja hymyilee.\n\n»Rakennetaan oma koulu!» jyräyttää Ahola.\n\nNo nyt se on viimeinkin sanottu! Syntyy pieni tauko, jonka loputtua\nSorvanen lausahtaa ihastuneena:\n\n»Sepäs oli uusi ajatus! Ja hyvä.»\n\n»Mutta on siinä vielä monta mutkaa matkalla», vaikeroi Pellontaus. »Jos\nkoulu tulee Hankaalle, niin Taustan kylästä on tänne yhtä pitkä matka\nkuin Kairakoskellekin. Ja jos koulu tulee Taustaan, niin Hankaan lapset\neivät lähde sinne asti.»\n\n»Voihan sen rakentaa puolitiehen», huomauttaa Tahka. »Sopiva paikka\nolisi vaikka siinä mäellä, jonne Vilho Turunen nykyään kuvittelee\nrakentavansa uutta hovia. Se on juuri puolimatkassa.»\n\n»Mitäs muut sanovat asiaan?» kysyy Ahola.\n\n»Minun mielestäni kunnan ukot saavat päättää kaiken lopun, kunhan vain\nkoulu tulee», ehdottaa Sorvanen vaatimattomasti.\n\n»Jos se jää kunnan ukkojen haltuun, niin he murisevat vain sitä, jotta\nverot lisääntyvät», miettii Pellontaus.\n\n»Aivan, mutta myöskin veronmaksajat lisääntyvät!»\n\n»Minä olen samaa mieltä», myöntää Ahola lauhkeana. »Ei tätä asiaa\njätetä kunnanmiesten haltuun. Se hoiretaan nyt itte.»\n\n»No niinhän se on!» puhuu Pellontaus. »Se mäki kyllä hyvin sopisi\nkoulun paikaksi. — Mutta vieläkin on muuan suuri este: tulee riita\nsiitä, onko koulun nimi Taustan koulu vai Hankaan koulu.»\n\nJa nyt sanoo Sorvanen:\n\n»Minusta on turha luopua Aholan hyvästä ehdotuksesta nimen vuoksi. Jos\nkoulu rakennetaan, on yhtiö asiassa mukana. — Tehän, Tahka, voisitte\nruveta heti laatimaan piirustuksia...? Ja jotta nimikin saataisiin\nratkaistuksi sopivasti, ei sitä kasteta Hankaan eikä Taustankaan\nkouluksi, vaan tehkää siitä vaikka Vilhonhovin koulu. Silloin ei ole\nkellään mutisemista.»\n\nSorvanen nousee ja lähtee hakemaan itselleen kahvia. Kun kirkkoherra\ntulee häntä vastaan ovessa, lohduttaa hän kirkonmiestä:\n\n»Älkää olko huolissanne ainakaan lasten puolesta. Ukot tuossa\nsivumennen perustivat uuden koulunkin.»\n\n»Vaii nii-in! Minne?»\n\n»En tiedä tarkasti. Mutta kysykää Aholalta.»\n\nKun Sorvanen tulee toiseen huoneeseen, istuvat naiset silkkihuivi\nniskaan valahtaneena ja tukka kiiltävänä. Aholan emäntä selittää\nparhaillaan kotitalouden varjopuolia:\n\n»Jos miehillä on raskasta työtä, niin he keksivät siihen heti jonkin\nhelpotuksen. Kun eivät viitsi kävellä, niin ne rakentavat auton, jos\nkyllästyvät kyntämiseen, niin ne keksivät traktorin. Mutta naisen\nhyväksi ne eivät vaivaa päätään yhtään. Vaikka tämä maailma muuten\ntulisi miten mukavaksi tahansa, niin nainen saa laukata ikuisesti\npirtistä navettaan ja navetasta aittaan ja kiertää ympäri kuin\nvaivaisen onni.»\n\nJa Pirkko Sorvanen tekee itsensä syypääksi pahaan syntiin\nkiihottaessaan emäntiä miesvaltaa vastaan:\n\n»Onhan sähkö...! Ensin on saatava sähkövalo joka paikkaan talossa,\nsitten silitysrauta, kahvipannu, sähköliesi, sitten pesukone, lypsykone\nja...»\n\n»Lypsy...?» tuhahtaa joku pienen talon emäntä miehiä halveksien. »Kun\nsaisi ensin separaattorinkin...»\n\nKun Sorvanen saa kahvikuppinsa ja siirtyy jälleen omalle puolelleen,\nihmettelee siellä Pellontaus parhaillaan:\n\n»Ja mikähän kumma on ihmisille antanut kiireen? Vielä pari vuotta\nsitten rengitkin lähtivät mielellään hevosella kaupunkimatkalle, vaikka\nse veikin kaksi päivää. Eivätkä pakkaset ja kuraiset tiet vaivanneet\nyhtään. Mutta entäs nyt! Kun eilen puhuin rengille, jotta hänen pitäisi\nhakea kuorma tiiliä uutta uunia varten, niin miespoloinen sanoi minulle\nhyvin haluttomana, jotta onhan niitä autojakin... Ja meidän poika on\njo kuukauden päivät mankunut itselleen polkupyörää sen vuoksi, kun\nAholankin tytöllä on. Aivan kuin eivät ehtisi iltamiin vähemmällä\ntouhulla...»\n\n»Nykyajan ihmiset haluavat elää mukavasti ja liikkua nopeasti»,\nvirkahtaa nimismies. »Nyt tarvitaan vauhtia...»\n\n»Mutta se mukavuus ja vauhti maksaa», puolustelee Pellontaus.\n\n»Mutta aika maksaa myöskin», väittelee Tahka. »Kun nykyajan ihminen\nhuhkii työtä, tahtoo hän mukavuuksiakin. Ja kun työ on kallista, on\naikakin kallista.»\n\n»On se vain kummallista, että jostakin tulee aina pula», jatkaa\nPellontaus. »Kun nyt tulee muuta hyvää, niin sen sijaan loppuu aika. —\nMutta sanokaahan nyt yksi neuvo: meillä on esimerkiksi riihenpuinti.\nJotta kerittäisiin puida koko ahos, on meidän noustava aamulla jo\nkolmen aikaan heiluttamaan varstaa ja oltava vilkkaassa liikkeessä\nainakin kymmeneen asti illalla. Siis raskaassa työssä seitsemäntoista\ntuntia, jos lasketaan ateria-ajat pois. Sellainen tappaa miehet. Ja vie\nkaikki muut työt sekaisin. — Minkäs reseptin herrat neuvovat siihen?»\n\n»Ostakaa puimakone. Se käy Hankaan voimalla», ehdottaa Tahka.\n\n»Ei ole rahaa», tunnustaa Ahola.\n\n»Jos yhden talon ei kannata ostaa, niin ostakaa yhteisesti. Ehtiihän\nyksi kone puida monenkin talon viljat.»\n\n»Jaa», huokaa Ahola ja katsoo Pellontaukseen. »Onko tuo nyt sitä\nosuustoimintaa?»\n\n»Eikä hitossa! Se on vain käytännöllistä yhteistyötä. Ja onhan tässä\nmaassa tehty talkootyötä ennenkin ilman erikoisreklaamia.»\n\n»Jotta yhdessäkö?» ajattelee Pellontaus ääneen. »Mutta jospa siitä\ntulee riitoja: yksi tahtoo yhtä ja toinen toista.»\n\n»No mutta kuka riivattu teidän käskee kiistellä!» haukkuu Tahka yhä.\n»Jos nyt tuollaisenkin asian takia täytyy heiluttaa nyrkkiä toisilleen,\nniin silloin on parempi, että heilutatte edelleenkin varstaa ja\nkärsitte pahan sisunne takia!»\n\nUkot jäävät miettimään, istuvat katsellen lattiaan ja salavihkaa\naltakulmin toisiinsa. Heistä tuntuu oudolta, että vanhana miehenä ovat\njoutuneet istumaan kuin koulun penkillä.\n\nNäin siis ilta jatkuu. Vahisen tytär, joka saa nimen Irma Anneli ja\njoka aikansa kitistyään ja pitkän kolttunsa kasteltuaan viedään pois,\njoutuu tahtomattaan ensi-esiintymisestään lähtien vaikuttamaan Hankaan\nelämään. Joka tapauksessa Taustan isännät lähtevät kotiin pää humisevan\ntäynnä uusia ajatuksia ja matkalla kuuntelevat oman emäntänsä mutinaa,\nmiten sitä tai sitä asiaa olisi talossa kohennettava ja korjattava.\nIsännät tietysti vastustelevat, mutta saavat kipakan vastauksen:\n\n»Tuo meidän isä se yhä vain elää siinä ajassa, kun kievari oli ainoa\nkeskuspaikka ja kuppari sairaanhoitaja!»\n\nJa kun ukot sitten puolestaan kysyvät, kuka on muijien päähän ajanut\ntuollaisia juttuja, saavat he kuulla, että kaikki on Sorvasen tai\nTahkan rouvien keksintöä.\n\n»Mitäs tuollaista turhaa!» murahtavat isännät ynseänä naisten\nuudistushalulle, mutta unohtuvat sitten vatkaamaan omasta puolestaan\npuimakoneita, tienrakennuksia ja kouluja. »Vielä tässä nyt uusia liesiä\nostelemaan, kun vanha takkakin kelpaa.»\n\nJa illan isäntä Niilo Vahinen matkustaa seuraavana päivänä kaupunkiin\nja tulee vasta illalla takaisin. Sen jälkeen ilmestyy hänen kauppansa\nikkunaan uutuuttaan kiiltävä polkupyörä ja sen kupeelle paperi, jossa\nlukee suurin kirjaimin:\n\n    Älkää tuhlatko aikaanne kävelemiseen!\n    Ostakaa »Vauhti»-polkupyörä vähittäismaksulla!\n\n\n\n\nINSINÖÖRIEN VIIKONLOPPU\n\n\nHerrat insinöörit suhtautuvat tämän maailman menoon melko rauhallisina\nja luottavaisina. Heillä on oma filosofiansa, joka kaikissa työasioissa\nperustuu matematiikkaan ja yksityiselämässäkin nojautua siihen\nvahvaan uskoon, että kaksi kertaa kaksi on yhä edelleenkin neljä. Sen\nvuoksi heidän ajatuksiaan ei suista kiskoilta mikään ja sen vuoksi\nhe ajattelevat elämästäkin vain lyhyesti, että 'kaipa se pyörii\noikeinpäin, kun kerran on sillä lailla piirretty'.\n\nHe ovat kaikki vielä nuoria ja tietysti poikamiehiä. Orasto, tanakka ja\nhiljainen mies, on ehkä jo yli kolmenkymmenen. Pitkänhuiskeassa ja aina\niloisessa Vesalassa on hyvä annos vilkkuvasilmäistä leikillisyyttä, ja\npieni ja pyöreä Aisa on heistä ehkä enimmin perehtynyt varsinaisiin\nelämäniloihin eikä yleensä tunne kovin syvää katumusta sotkeutuessaan\njoskus houkutteleviin pikkusynteihin.\n\nVapaan aikansa he joutuvat viettämään suurimmaksi osaksi toistensa\nkanssa eivätkä näekään siinä moittimisen syytä. Varsinkin nyt, kun\nAisa on jo siirtynyt johtotyömaalle ja tulee tapaamaan tovereitaan\nvain sunnuntain seuduilla, joutuvat Orasto ja Vesala olemaan kahden ja\nkeksimään ne monet pienet keinot, joiden avulla vapaa aika hurahtaa ohi\nkuin Hankaan vesi.\n\nMutta lauantai-illan vakinainen kuva on tämä: he kaikki kolme ovat\nkoolla Vesalan huoneessa häiritsemättä silti toisiaan. Vesala itse on\nainaisessa puuhassaan ja kuuraa parhaillaan puhtaaksi pienoiskiväärin\npiippua, vetää ähkyen tappuratukon putken läpi, nostaa piipun sitten\nvaloa vasten kiikaroiden aikansa, pudistaa päätään, puhaltaa reikään ja\nalottaa saman tempun taas uudestaan. Ei kukaan ole koskaan nähnyt hänen\nampuvan — ei ainakaan hyvin — mutta kivääri on siitä huolimatta hänelle\nniin rakas lelu, että hänen täytyy ainakin kerran viikossa lakata sen\ntukki, jos piipussa ei riitä aina puhdistamista.\n\nOrasto istuu pöydän ääressä edessään lohiperhoslaatikko, josta hän\npitkän harkinnan jälkeen ottaa varovasti käteensä jonkin perhosen,\nkatselee sitä hetkisen haltioituneena, silittää etusormellaan höyheniä\nojennukseen, panee perhosen hellävaroen takaisin laatikkoon ja alkaa\ntaas miettiä, minkä nyt ottaisi. — Tuo Oraston hulluus on kyllä sikäli\nhyödyllistä, että usein hän häviää joukosta mitään puhumatta, samoilee\nvapoineen ja laatikkoineen rantapolkuja pitkin Longalle ja Soikoskelle\nasti, palaa sitten iltamyöhällä takaisin likomärkänä ja heiluttaa\nhymyilevänä oksasta riippuvaa lohta tai joskus kahtakin.\n\nMyöskin Aisa on mielityössään: loikoo sohvalla polvet pystyssä ja\nlukee kympin salapoliisiromaania. Kun hän saa yhden loppumaan, kaivaa\nhän takkinsa kuvetaskusta tai laukustaan toisen ja lähtee sitten\nsunnuntai-iltana tyytyväisenä takaisin työmaalleen. Myöskin Aisan\nharrastuksista on yleistä hyötyä sikäli, että luettuaan kirjat hän\nheittää ne Vesalan hyllylle siinä auliissa tarkoituksessa, että\ntoisetkin käyttäisivät niitä valistuksekseen. Ja eräs kummallinen\npiirre Aisassa vielä on: postin tullessa hän ei koskaan odota kirjeitä,\nmutta sen sijaan ei voi salata onnellista hymyään, jos saa tutulla ja\nhennolla naisen käsialalla kirjoitetun pakettikortin, jossa sisällyksen\nkohdalle on merkitty kirjoja.\n\nTuolla tavoin he äänettöminä seurustelevat tunnin, kunnes Orasto\nsiirtää laatikkonsa sivummalle luoden siihen vielä viimeisen hellän\nkatseen ja sanoo:\n\n»Aisa!»\n\nKun toinen kääntää uuden sivun kuulematta mitään, täytyy Oraston\ntoistaa:\n\n»Aisa! — Oletko kuullut, että tuo Vesala on tullut hulluksi?»\n\nAisa ei vieläkään ehdi kääntää päätään, mutta huulet jo supattavat\nääneen kirjan tekstiä: '... ja sitten Hannes kohotti pistoolinsa ja\nampui umpimähkään kaksi laukausta pimeään. Ei kuulunut muuta kuin lasin\nkilinää ja pirullinen nauru nurkasta...’ Sitten hän kysyy hajamielisenä:\n\n»Mitä se on taas tehnyt?»\n\n»On ruvennut muodostamaan perhettä.»\n\nAisan mielenkiinto herää, hän jo kohottaa päätään ja kysyy:\n\n»Perhettä? Ja kenelle?»\n\n»Itselleen. — Ennestään sillä on jo kissa, ja mirriähän se harjailee,\nsyöttää, ostaa uusia kaulanauhoja ja lullaa illalla nukkumaan. Mutta\neilen se hankki itselleen jo kahvipannun. Katsohan tuonne!»\n\nHyllyllä on upea sähkövekotin, Aisa nousee katsomaan sitä, tutkii sen\neri kerrokset ja niiden merkityksen ja hetken kuluttua alkaa purkaa\nsitä nähdäkseen sisuksenkin.\n\n»Kuule, onko siinä perää, jotta sinun pääsi on ruvennut sekoamaan?»\nkysyy hän Vesalalta itseltään. »Ja eikö Taustan rouvan kahvipannu enää\nlämpiäkään sinua varten, kun nyt on 'kukin oma keittäjänsä'?»\n\nOrasto seisoo ikkunan edessä ja selittää toverinsa puolesta:\n\n»Ei Taustassa ole enää rouvaa. Hän myi talonsa ja muutti kaupunkiin\nasumaan.» Ja Vesalaa hän lohduttaa: »Älähän silti sure... Ottaahan se\nsinut talonmieheksi, jos kauniisti pyydät.»\n\nNyt kohottaa Vesala kiväärinsä ikkunaa kohti ja sanoo:\n\n»Mene pois tykin edestä. Sattuu laukeamaan...»\n\n»Jos hankaat vielä sitä putkea, niin se on pian puhki. — Joo, niin\nikävästihän kävi, että Taustan nuori leski jätti Vesalan tänne suremaan\nja...»\n\nNyt Vesala kohottaa pöydältä tuhkakupin ja sanoo:\n\n»Pois valon tieltä taikka pamahtaa!»\n\nSamassa ovelle koputetaan ja sisään astuu Sorvanen. Hänestä tilanne\nnäyttää jonkin verran sekavalta, ja sen vuoksi hän koettaa sitä\narvioida kysymällä vain:\n\n»Noh?»\n\n»Vesalalla on surua. Sen vuoksi sen hermot pettävät», selittää Orasto\nsiirrellen Aisan romaanipinoa pois sohvalta.\n\nVesala itse panee kiväärinsä sivuun, kokoilee puhdistusvälineet\nlaatikkoon, aikoo järjestää uudella pannullaan vieraalle tarjoukset,\nmutta huomaakin rojukasan Aisan edessä:\n\n»No voi jumaliste! Nyt se särki minun kahvipannuni, kun juuri piti...\nNousepas siitä, pokkaa vieraalle ja sano kiltisti päivää.»\n\nAisa yrittää kokoilla osia paikoilleen, mutta kun se käy tuskastuttavan\nhitaasti, jättää hän irtonaiset mutterit silleen, kokoaa ne yhteen\nkuppiin ja panee sen toisen sisään ja nostaa koko laitoksen hyllylle.\nVesala on sillä välin mennyt emännöitsijän luokse puhumaan tarjoilusta\nja Orasto innostunut Sorvasen kanssa pohtimaan Hankaan viimeisestä\nsuuresta uutisesta, Taustan hovin myynnistä:\n\n»Me varoitimme Vesalan kanssa rouva Raitasta moneen kertaan ja koetimme\ntodistella, että juuri nyt alkaa kaikki nousta arvossa ja että on\nmieletöntä myydä tilaa. Mutta se oli turhaa, sillä Hitukalla oli\njoitakin lainoja pahana peukalonpuristimena ja lisäksi liukas kieli.\nRouva nojasi siihen, että kun Hiisveden holhouslautakuntakaan ei pojan\npuolesta aseta myymiselle mitään esteitä, niin antaa koko roskan mennä,\nettä hän pääsee kaupunkiin ja ilmestyy kai siellä aikanaan uusille\navioliittomarkkinoille. Ja Hitukan peijakas, joka oli koko ajan vain\nvälittävinään kauppaa, istuu nyt itse kartanossa isäntänä, harjailee\nknalliaan ja suunnittelee uusia tempauksia tyhmien kustannuksella.»\n\n»Minäkin varoitin rouva Raitasta», virkahtaa Sorvanen.\n\n»Ja Hitukka keinottelee täällä loistavasti, kun alku on jo hyvä»,\nsanoo Vesala sisään tullessaan. »Minun sormeni vain kutiavat niin\nkummallisesti... Olisi sille kaverille hauska järjestää samanlainen\nloukku itselleen, houkutella se ansaan ja nauraa railakkaasti päälle.»\n\n»Jos vain olisi pääomaa, niin Hitukkaa olisi helppo jymäyttää ja antaa\nvahingon kiertää», miettii Sorvanen. »Mutta asiasta toiseen, herrat\novat joskus valitelleet seuranpuutetta... Hiisvedelle on nyt tullut\nuusi kunnanlääkäri.»\n\n»Ohoh!»\n\n»Sen entisen ukon jälkeen oli paikka auki, hakijoita oli muutamia ja\nniistä ylivoimainen eräs naislääkäri. Ukot joutuivat pahaan pulaan, kun\npelkäsivät...»\n\n»... naisvaltaa...»\n\n»Niin juuri. Mutta kuitenkin he valitsivat naisen. Viime viikolla\nhän tuli toimeensa. Kun täältä on kirkonkylään pitkä matka, olen\nsopinut uuden tohtorin kanssa, jotta hän järjestää vastaanoton tänne\nHankaallekin sikäli kuin ehtii. Mutta vain toistaiseksi, sillä\nmyöhemmin kaikki järjestetään toisin... Mitä sanotte asiasta?»\n\n»Riippuu kokonaan siitä, minkä ikäinen se täti on», ratkaisee Vesala\nlyhyesti.\n\n»No jaa... Arvioni mukaan ei pahasti yli kolmenkymmenen» vastaa\nSorvanen.\n\n»Se sopii», lisää Vesala. »Minulla tuntuukin päässä jo huimausta...»\n\n»Sinua huimaavat vielä Taustan rouvan silmät», murahtaa Orasto.\n\n»Mutta kuka se uusi lääkäri on?»\n\n»Tohtori Marttinen. Paula Marttinen, koskapa ukot jo etukäteen surivat,\nettä parempi olisi ollut Martti Paulanen.»\n\nOrasto viheltää hiljaa ja virkahtaa vain:\n\n»Ahaa!»\n\n»Joka tapauksessa tohtori Marttinen tulee tänä iltana meille. Jos\nherroja huvittaa — varsinkin kun oma kahvipannu on jo remontissa — niin\ntulkaa luokseni seitsemän tienoissa.»\n\nHankaalla ei ole vielä koskaan nähty riuskempaa kumarrusta kuin\nkolmen nuoren miehen kiittäessä nyt. Samassa tulee emännöitsijä\nsisään kahvitarjottimineen ja aikoo julmistua asukkailleen huonosta\nsiivosta, mutta Sorvasen nähtyään valahtaa herttaiseksi ja niiaa\nhätäpäissään. Kun tämä kauhu saa viimein paikat mieleiseensä kuntoon ja\nhäviää lattioiden notkuessa alla, siirtyy keskustelu jälleen Vesalan\noireellisiin huimauksiin ja sydämentykytykseen ja Sorvanen ehdottaa:\n\n»Te voisitte kyllä yhteisvoimin pitää huolta siitä, että tohtori\nMarttinen viihtyy Hankaalla, kun tämä kerran näkyy olevan terve sydän\nHiisveden muuten veltossa ruumiissa.»\n\n»Ja sivilisaation suuri pumppu, jolla nostetaan valistusta kaikille\nisooville ja janooville.»\n\n»Ja kirjoista päättäen näkyy janoojia olevan täälläkin», toteaa\nSorvanen.\n\n»Ne ovat Aisan salainen synti», selittää Vesala. »Muuten täällä joutuu\nlukemaan kaiken, mitä vain näkee. Minä olen lukenut emännöitsijän\nhartauskirjatkin.»\n\n»Ja minä voisin pyrkiä emäntäkouluun, sillä ruokaa odotellessa luen\nnälissäni keittokirjaa», tunnustaa Orasto.\n\n»Mutta onko teistä kukaan tutustunut puunjalostusteollisuuteen?» kysyy\nSorvanen ja katsoo jokaista vuorollaan silmiin.\n\nJahah, nyt tullaan itse asiaan! ajattelee itsekseen Orasto ja\nvilkaisee syrjäsilmällä tovereihinsa. Nämäkin vainuavat jotakin\nsamaa tai ovat tienneet sen jo alusta lähtien, sillä Sorvanenhan ei\nole yleensä koskaan asiatta liikkeellä. Sen vuoksi Vesalan lusikka\nlakkaa kilisemästä kupin reunaa vasten ja Aisa rykäisee kuivasti. Muut\nvaikenevat ja pudistavat päätään, mutta Orasto virkahtaa:\n\n»Minä tunnen hyvin pintapuolisesti. Oikeastaan sain siihen jo hiukan\npohjaa isäni sahalla kouluvuosina. Huiskin siellä töitä loma-aikoina.\nMutta vähän enemmän perehdyin koko hommaan Sorsalahdella. Olinhan ennen\ntänne tuloani rakentamassa Sorsalahden sahan ja selluloosatehtaan.»\n\n»Niin, sehän on totta!» ihastuu Sorvanen ja nieleskelee aivan sen\nnäköisenä kuin aikoisi jatkaa, mutta toisten odotus menee turhaan ja\nhän vaikenee.\n\n»Kuinka niin?» täytyy Orasten uteliaana auttaa puhetta edelleen.\n\n»Muuten vain tulin ajatelleeksi», väistää Sorvanen. »Ihmettelen sitä,\nmilloin puunjalostusteollisuus keksii tämän Luostanlaakson sopivaksi\ntyyssijaksi. Onhan synti, kun vesi huhkii koskista alas koristuksena,\nvaikka voisi tehdä työtäkin. Puunjalostusteollisuudella olisi nyt hyvät\nmahdollisuudet. Sotavuosinahan tosin eivät selluloosaa ostaneet muut\nkuin ensin Venäjä ja sitten Saksa. Kun Saksa joutui maksamaan sodan\nkaikki viulut, ei sekään jaksanut ostaa enää rauhan jälkeen eivätkä\nympärysvallat taas suostuneet ostamaan meiltä, Saksan ystäviltä.\nMutta nyt näkyy myynti nousevan hyvää vauhtia. Puutavaralla on jo\nvientiä ja pääoman saanti on helpompaa. On hyvin mielenkiintoista\nnähdä, kuka uskaltaa tehdä repäiseviä otteita ja rakentaa uudet suuret\nselluloosatehtaat.»\n\n»Mikäs olisi sen otollisempi paikka kuin Luostanlaakso», todistelee\nOrasto. »Ylhäälläpäin on loppumattomat metsät. Ne tulevat tänne\nHiisveteen mukavasti kolmea väylää pitkin, joten kuljetus on helppo.\nJa täällä on huokea käyttövoima paikan päällä vaikkapa Hankaan\nvoimalaitoksesta. Ja jos joku haluaa oman voimansa, niin onhan täällä\nneljä koskea vielä jäljellä. Muuten jos tänne joskus valmistuu\nrautatie, niin silloin olisi paras perustaa ensin suuri saha. Kun\nsahan jätetavara menisi muuten hukkaan, voisi sen sitten käyttää\nsulfaattitehtaan raaka-aineena.»\n\n»Ensin saha», toistaa Sorvanen. »Se menettelee kyllä. — Ja sahan\njälkeen sulfaattitehdas. Sekin menettelee. — Ja sulfaattitehtaan\njälkeen taas sen jätteitä varten uusia tehtaita, sillä\nsulfaattiselluloosastahan saa mitä hyvänsä. Esimerkiksi...»\n\n»Esimerkiksi?» kiihdyttää Vesala.\n\n»No ovathan herrat kuulleet, että suomalainen Durchman on Amerikassa\npatentoinut menetelmän valkaistun ja natronlipeällä käsitellyn\nsulfaattiselluloosan käyttämiseksi keinosilkin valmistuksessa. Sitten\nsaadaan sellofaania, lakkoja, filmejä, räjähdysaineita ja sivutuotteina\nmetylialkoholia, tärpättiä ja mäntyöljyä. Ja minä uskallan olla sitä\nmieltä, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua puusta saadaan mitä\nvain.»\n\nSorvanen huomaa innostuneensa hiukan liikaa ja nousee lähteäkseen,\nmutta ei malta olla virkkamatta vielä Orastolle:\n\n»Tuo luettelo todistaa vain sitä, että on hyvä, jos tunnette\npuunjalostusteollisuutta. Mutta meillä Suomessa vain ollaan vielä niin\nsyntisen saamattomia, että tuotetaan ulkomailta kaikkea roskaa, vaikka\nvoitaisiin valmistaa itsekin.»\n\nHän nykäisee vielä takkinsa etumusta suoraksi ja sanoo ovella:\n\n»Niinkuin sanottu, odotamme vaimoni kanssa teitä kello seitsemältä.»\n\nSitten hän kävelee ulos, ja nuoret miehet katselevat hetkisen toisiaan,\nkunnes Vesala virkahtaa:\n\n»Annan nenäni ja neljä hammasta vetoon siitä, että Sorvanen hautoo nyt\njotakin. Tuo kaikki on sen oiretta.»\n\n»Sen pojan päätä ei palella», myöntää Orasto. »Mutta vakavasti\nsanottuna: ajatelkaahan, millaiset näköalat tällä Luostanlaaksolla on!\nTehän sattumalta tunnette Oy. Hankaan. Sen omistajat ovat: ensiksi\nvaltio, toiseksi Oy. Kairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset\nKun tänne alkaa tulla puunjalostusteollisuutta, kasvaa ja kehittyy\nse epäilemättä Kairakosken hiomon ympärille. Silloin tulevat sen\nomistajiksi: ensiksi valtio, toiseksi Oy. Hangas, toiseksi Oy.\nKairakoski ja kolmanneksi eräät yksityiset. Siis yksi ja sama firma.»\n\n»Sopii hyvin minun puolestani», innostuu Vesala. »Jos jatkat\nluetteloasi vielä sillä lailla, niin sitten tulee lopuksi valtio, ja\nsen omistajina ovat: ensiksi Oy. Hangas, toiseksi Oy. Kairakoski ja\nkolmanneksi eräät yksityiset... Mutta ei puhuta politiikkaa, sillä uusi\nlääkäri kiinnostaa minua enemmän...»\n\n»Turha vaiva», rauhoittaa Orasto.\n\n»Kyllä me nyt sentään voisimme tehdä pienen työnjaon. Sovitaan, että\njos tohtori on yli viidenkymmenen, niin silloin hänet hoitaa Aisa. Jos\nse on neljän- ja viidenkymmenen välillä, niin silloin pidät seuraa\nsinä. Mutta jos se on alle neljänkymmenen, niin voisinhan minä uhrautua\nja...»\n\n»Myöhäistä», vastaa Orasto. »Sillä minä otan hänet suojelukseeni joka\ntapauksessa. — Ja nyt minä lähden sitä varten ajamaan partani.»\n\n»Mutta vie tuo kärpäslaatikko mukanasi pois pöydältä», komentaa Vesala\nja ojentaa Oraston perhoslaatikon.\n\n»Oikeastaan teidän on sinne turha tulla laisinkaan», ehdottaa Orasto.\n»Vesala voi jäädä ruokkimaan mirriään ja kuuraamaan pyssyään ja Aisa\nlukemaan roskaa.»\n\n»Päinvastoin, insinööri», väittää Vesala. »Sillä tänä iltana\nmuodostetaan Sorvasen salissa uusi yhtiö, jonka nimi on Oy. Vesala &\nMarttinen ja jonka omistajina ovat ensiksikin...»\n\n»Ole jo vait'!» keskeyttää Orasto. »Teillä ei ole mitään tekemistä\nsen Marttiskan kanssa. — Lyödäänkö veto? Etteikö kannata? Minä\nväitän, että tunnin kuluttua siitä hetkestä lähtien, kun me tapaamme\ntohtori Marttisen, se sama tyttö taputtaa minua poskelle ja sanoo\nIlmari-kullaksi.»\n\nVaikka Orasto tahtoisi haastaa riitaa, eivät toiset vastaa siihen kuin\npilkallisina hymähtäen. Sen vuoksi hän ottaa perhoslaatikkonsa ja menee\nomalle puolelleen vihellellen hyvin tyytyväisenä partaansa ajaessaan.\n\nKun he myöhemmin astelevat rinnettä ylös toimitusjohtajan asunnolle,\non heidän vaikea sopia siitä, kuka saa astua etumaisena esiteltäväksi.\nMutta Orasto on sopuisalla tuulella ja vapaaehtoisesti suostuu jäämään\njonossa viimeiseksi. Ja portailla ehtii Aisa kuiskata:\n\n»No onko ukko Sorvanen muuttanut jo tänne vai asuuko hän rannalla yhä?»\n\n»Taatusti asuu rannalla. Mutta hän näkyy jo sietävän meitäkin, vaikka\nminä tahallani panen kallioon sellaiset latingit, että talo heiluu kuin\ntuulessa», kertoo Vesala, joka rakentaa kanavaa jo lähellä Mannen taloa.\n\n»Mutta odottakaahan, kun voimalaitos valmistuu. Kyllä ukko ottaa\nsilloin kiivaan ravin kuivemmille maisemille», uhkailee Orasto. »Kunhan\njärven vesi alkaa nousta, niin...»\n\nKun he tulevat sisälle, viedään heidät jonossa nuoren naisen eteen ja\nesitetään tälle. Ensin hän sulattaa hymyllään Vesalan, sitten Aisan,\nja kun viimeisenä astuu toisten takaa esille Orasto, tarjoaa tohtori\nMarttinen tälle molemmat kätensä ja sanoo niin sydämellisesti kuin\ntaitaa:\n\n»Voi Ilmari kulta! Tämäpä vasta yllätys!» Ja väärinkäsitysten\nvälttämiseksi hän kääntyy selittämään toimitusjohtaja Sorvaselle: »Me\nolimme insinööri Oraston kanssa luokkatovereita kautta koko koulun.»\n\n»Niin», myöntää Orastokin, »ja minä laskin sinun kotilaskusi kautta\nkoko koulun.»\n\n»Mutta saithan sitten palkaksi hopeisen monogrammin palttoosi vuoriin.»\n\n»Ei se riitä. Vanhan ystävyyden jatkoksi olet velvollinen tekemään\nvielä yhden palveluksen minulle... Tai oikeastaan näille kahdelle\ntoverilleni. He nimittäin ovat poteneet sydämentykytystä koko illan.»\n\nVesala katsoo Orastoon murhanhimoisena ja Aisa tonkii hämmentyneenä\ntaskujaan. Ja tohtori Marttinen hymyilee heille niin rauhoittavasti,\nettei Vesalakaan pidä enää kovin ratkaisevana sitä, vaikka Orastolla\nonkin jo hyvä etumatka. Ja sillä aikaa, kun toiset keskustelevat ja\nOrastokin siihen osallistuu näön vuoksi heittäen joukkoon jonkin sanan,\njoutuu hän kertaamaan ajatuksissaan — lävitse pienen ja herttaisen\ntapahtumasarjan, jonka henkilöinä silloin kauan sitten — olivat Paula\nMarttinen ja hän.\n\nOltiin aloittamassa kaupungin koulua ensimmäisellä luokalla ja\nensimmäisenä päivänä.. Koulun kaikki oppilaat olivat pihalla ja\nodottivat sisäänpääsyä, vanhemmat oppilaat tietysti liikkuivat varmoina\nkuin kotonaan, puhuivat ja peuhasivat, ja he ensiluokkalaiset seisoivat\nujoina jossakin nurkan kupeella katselemassa ja ihmettelemässä uutta\nkuhinaa, johon elämä oli heidät heittänyt. Viimein soi kello, luokat\njärjestyivät riveihinsä, ja pieni Ilmari Orastokin löysi opettajan\nviittailujen mukaan sen rivin, jossa piti olla muita ensiluokkalaisia.\nSitten alkoivat parijonot solua opettajan viittauksesta sisälle, tuli\njossakin välissä heidän pienimpienkin vuoro, ja siinä juostessa ja\ntyrkkiessä yritti poika pitää huolta, ettei eksyisi omistaan. Mutta\nsisemmän oven luona oli tungosta, takaa tuli suuria poikia ja sysi\nhäntä tieltään sivuun ja niin hän joutui kulkemaan kuin tahdottomana\nvirran mukana, niin että hän löysi itsensä pian seisomasta jostakin\nyläkerran käytävästä, ja ympärillä oli vain suuria poikia ja tyttöjä,\njoilta hän, ujo maalaispoika, ei uskaltanut edes kysyä mitään naurun\npelossa.\n\nNiin hän katseli ympärilleen, lähti varmuuden vuoksi portaita alemmaksi\netsimään oikeata paikkaa, huomasi sielläkin ventovierasta, hätääntyi,\nkulki edelleen ja kurkisteli ovista sisään luokkiin. Mutta kaikki oli\nniin toivotonta, että hän tunsi itkun olevan jo lähellä ja hetkisen\najatteli, missäpäin mahtaisi olla ulko-ovi, että hän pääsisi kadulle,\nmenisi takaisin kotiin ja koettaisi siellä selittää isälle, ettei hän\nvoi jäädä sellaiseen myllyyn, jossa on melua, juoksua ja pyörimistä\nniin, ettei löydä omaa itseään.\n\nSilloin, kun hänen ujoutensa ja pelkonsa alkoivat nousta pahimmilleen,\nilmestyi hänen eteensä vaaleatukkainen ja sinipukuinen pikkutyttö ja\nkysyi:\n\n'Mitä sinä täällä seisot? Miks'et tule sisään?’\n\n'En löydä ensimmäistä luokkaa', huokaisi hän hiljaa ja katsoi epäillen\nalta kulmainsa.\n\n'Se on täällä, tule sisään! Minä näin sinut äsken rivissä!' selitti\ntyttö luonnollisesti. Ja poikaa ihmetytti, kuinka vieras ihminen voi\npuhua tuolla tavalla.\n\nHän seurasi tyttöä, tuli luokkaan, ja siellä tyttö osoitti jotakin\npulpettia, jossa näytti olevan tilaa hänellekin. Tällä tavoin hän pääsi\nmukaan, tunsi kasvavaa luottamusta muihin lapsiin, mutta tuohon tyttöön\nerikoisesti eikä voinut tunnillakaan olla yhtenään tuijottamatta tämän\npalmikkoon ja päähän ja ajattelematta, ettei tämä kaikki sentään olisi\nniin kovin surkeaa, jos tuo tyttö olisi poika. — Niin, ja kun heidät\nsitten myöhemmin järjestettiin istumaan oikeille paikoilleen, joutui\nhän istumaan juuri tuon tytön viereen, astui uudelle paikalleen ja\nviimein uskalsi katsahtaa toveriinsa ja suojelijaansa ja hymyilläkin\nhänelle heikosti... Silloin hän jo tiesi, että tytön nimi oli Paula\nMarttinen.\n\nSeuraava kuva oli viidenneltä luokalta. Jo pitkät ajat he olivat\nolleet kapinassa venäjänkielen opettajatarta vastaan, joka erinomaisen\nankarana ja kierona oli saanut kaikkien vihan osakseen — ei yksin\noppilaiden, vaan opettajatoverienkin. Mitä moninaisimpien ilkeyksien\njoukosta muistui mieleen yksi, jonka Ilmari itse keksi ja jonka\nsuorittajaksikin hän sen vuoksi rupesi. Muija oli likinäköinen,\nja siihen perustuen hän viritti jänislangan oven poikki kulkemaan\nnäkymättömänä kynnyksen kupeella ja sitten seinäviertä omaan\npulpettiinsa. Kun opettaja astui luokkaan, ei tämä tietysti nähnyt\nmitään, nosti jo toisen jalkansa yli kynnyksen, mutta kun poika juuri\nsamalla hetkellä nykäisi jänislangasta, kiristyi se ylemmäksi ja\nopettaja lensi suoraan nenilleen lattialle. Riemu poikajoukossa oli\ntietysti suuri eikä sitä kukaan salannut, kuului kaiken uhallakin\nhihkunaa ja jonkun huuto: 'Mitäs löytyi?'\n\nMutta kun naisparka kompuroi takaisin pystyyn ja alkoi huudella\nhiljaisuutta, kirkuen itse kuin hysteerinen, ei kaikki ollutkaan\nmallillaan. Paitsi sitä, että tädin silmälasit olivat menneet\nsirpaleiksi, valitti hän rannettaan ja lähti luokasta pois. Asia,\nnimittäin se jänislanka, ei tietysti voinut tulla ilmi, sillä samalla\nhetkellä kuin opettaja lensi nurin, päästi hän irti lenkin, joka piti\nlankaa naulassa kiinni, vetäisi sen takaisin seinäviertä pitkin ja pani\ntaskuunsa. Omatunto oli täysin puhdas hänen puolestaan ja lisäksi vielä\nmieli äärettömän hyvä. — Mutta tuota hyvää vahingoniloa ei kestänyt\nkauan, kun Paula tuli hänen luokseen, katsoi häntä silmiin ja sanoi\nhiljaa:\n\n’Tuo ei ollut reilua. Hän on vain vanha nainen, mutta sinä olet sentään\nmies!'\n\nMoite jäi soimaan korvissa pitkäksi ajaksi ja varsinkin se äänensävy,\njolla se lausuttiin. Ja kaiken lisäksi heitti sattumakin osansa\nkatumukseen, sillä vähän ajan kuluttua levisi tieto, että opettajan\nvärttinäluu oli kaatuessa mennyt poikki. Ja hän itse, Ilmari Orasto,\nkoetti seuraavina päivinä olla luokassa rempseätä ja kovaäänistä\nmiestä, mutta kuitenkin varoi visusti, ettei katsonut Paulaa silmun. Ja\nvaikka olisi miettinyt kuinka, ei hän vain keksinyt sitä, mikä peijakas\ntuon tytön silmissä sai toisen tuntemaan itsensä niin syntiseksi...\n\nSeuraava kuva muistui toiselta ylioppilasvuodelta. Kun hän meni\nteekkariksi, ei hän enää joutunut tapaamaan vanhoja tovereita juuri\nmuuten kuin osakunnassa ja harvoin muualla. Mutta sitten heillä oli\neräänlainen luokkakokous — taisi olla jonkin ravintolan takahuoneessa\n— ja he pojat olivat ottaneet vauhtia jo aikaisemmin ja katselivat\nkaikkea sen mukaisesti.\n\nHeitä, kolmen neljän miehen pöytäkuntaa, raivostutti sanomattomasti se,\nkun kaikki tytöt istuivat toisessa päässä huonetta omine seuroineen\neivätkä viihtyneet heidän luonaan, vaikka he olivat niin sanomattoman\nhauskoja ja miehekkäitä. Hän muistaa vieläkin, miten häntä ärsytti\nse, kun Paula istui jonkun vätyksen kanssa koko illan ja hymyili\ntälle tarpeettoman paljon. Ja siitä syystä kai hänkin innostui\nleuhkimaan omista töistään ja isänsä varoista ja kehaisi lopuksi,\nettä jos nuo tytöt vielä vierovat heitä tippaakaan, niin hän lähtee\ntässä silmänräpäyksessä koko roskasta ja painuu suoraa päätä Saksaan\njääkäripataljoonaan.\n\nSilloin tuli — ei, vaan leijaili — hänen luokseen Paula rauhoittamaan,\nmutta hän vaati Paulaa tanssimaan kanssaan.\n\n'Minä tanssin heti sinun kanssasi, kun olet selvä.’\n\n'Sinä tanssit juuri nyt — taikka minä lähden...’\n\n'Mihinkäs sinä, poikaparka, lähdet, kun et pysy edes jaloillasi.\nTulehan tänne minun viereeni istumaan, minä lupaan kuunnella sinua — ja\nsinä saat kehua itseäsi niin paljon kuin haluat.’\n\nÄidillinen hoivaamisenhalu riisui mieheltä tilapäisen\nsankaruudenpuuskan niin perinpohjin, että hän istui nöyränä naisen\nvierellä ja sai vain pari kertaa kysytyksi myrkyllisesti:\n\n'Kuule, Paula, et kai sinä ole rakastunut minuun, kun holhoat tuolla\ntavalla?'\n\nJa vastauksena oli Paulan sydämellinen nauru:\n\n'Voi mies parka! Kuka nyt voisi olla rakastumatta tuollaiseen\nkullanmuruun, joka tarvitsee vielä tuttia, mutta aikoo sotaan.'\n\nJoka tapauksessa Paula sai hänet sinä iltana talttumaan, ja kun he\nyhdessä läksivät sitten kotiin, muistaa hän matkalla puhuneensa jotakin\nniin hempeätä, että se sai Paulan nauramaan vielä sydämellisemmin. Mitä\nse oli, sitä hän itse ei muista ollenkaan... Luultavasti sillä hetkellä\nmieleen juolahtanut rakkaudentunnustus.\n\nJa seuraava kuva muistui ajatuksiin... Mutta nyt katkeaakin tapaus\nalkuunsa, sillä Orasto kuulee äänen viereltään:\n\n»Mitä sinä haudot, mies?»\n\nHän havahtuu, huomaa toisten jo nousseen seisomaan ja siirtyvän toiseen\nhuoneeseen. Ja mennessä hän ehtii sanoa hiljaa Paulalle:\n\n»Niitä entisiä. Se vasta oli herttaista aikaa!»\n\nJa vierellään hän näkee yhä saman vaaleatukkaisen ja hieman hauraan,\nmutta kirkassilmäisen pikkutytön kuin aikoinaan koulun käytävässä,\nkatseen ja äänen ilmeet ovat samat. Mutta kuitenkin hän hauraudestaan\nhuolimatta joutuu jo työssään näkemään ja kokemaan elämän todellisimman\nja usein kurjimmankin puolen. Niin, mutta sehän ei oikeastaan estä\npysymästä samanlaisena...\n\n»Niin», vastaa tohtori Marttinen aivan kuin olisi lukenut toisen\najatukset, »te insinöörit ja me lääkärit pysymme parhaiten maanpinnan\ntasalla ja näemme asiat oikeassa valossaan.»\n\nTäysin valveille Orasto pääsee, kun kuulee Vesalan ja rouva Sorvasen\nyhdessä valittavan Hankaan harrastusten puutetta ja kun Vesala esittää\nlohduttoman loppupontensa:\n\n»Niin, liiallinen yksinäisyys ja harrastusten puute kuuluvat olevan\nnuorille miehille turmiollisia. Ja pessimistit väittävät, ettei lopuksi\nole muuta mahdollisuutta kuin ratketa juomaan tai mennä naimisiin.»\n\nOrasto aikoo sanoa jotakin myöskin kissanhoidosta, mutta Vesala ehtii\njatkaa:\n\n»Tietysti täällä täytyy keksiä itselleen jokin sopiva ja hyödyllinen\nharrastus. Tarkoitan sellaista vakavaa... Mutta sen vain sanon, etten\nikinä rupea kalastamaan. Tiedättekö, se on kamalaa hommaa! Ja jos\nolisitte tänään nähnyt kaiken sen järkyttävän, minkä minä sain kokea,\nniin sanoisitte ihan samaa.»\n\n»Noh?» kysyvät toiset huolestuneina.\n\n»Se oli todella kamala kokemus», jatkaa Vesala pienen taidepaussin\njälkeen. »Asia nimittäin aiheutui siitä, että meidän miehemme Kovasin\nja Leminen olivat olleet ongella suvannon puolella. Kuinka ollakaan,\nsattui jokin isompi elävä tarttumaan Lemisen onkeen, ja kun ukko alkoi\nhinata sitä kalliolle, oli se kummallinen pitkä ja musta käärme, joka\nriippui koukussa, potki ja kiemurteli ja Lemisen vakuutusten mukaan\nvielä irvisteli onkimiehille ja nauroi pirullisesti. Kun Leminen näki\nelävän, heitti hän vavan kalliolle ja painui suoraa päätä karkuun ylös\nrinnettä ja vasta mäen päällä kääntyi katsomaan taakseen ja huusi\nsieltä Kovasimelle:\n\n»Tule, hyvä mies, pois sieltä, ennenkuin se nielee sinut — taikka\nvetäisee koskeen!»\n\nMutta Kovasin ei ollut moksiskaan, tarttuipahan vain vapaan ja alkoi\nirroitella kiemurtelevaa pirua koukusta, vieläpä huusi Lemisellekin\njotakin, että 'tulehan takaisin, ei tämä syö’. Kun Leminen sitten\nvarovasti hivuttautui takaisin rannalle, arveli hän, ettei tuo ollut\nainakaan näkki, sillä näkillä piti kertoman mukaan olla sarvet päässä\nja kaviot jalassa ja haaraniekka häntä aivan kuin oikeallakin pirulla.\nSitä paitsi tämä oli paljon pienempi, vaikka sisukas.\n\nMutta Kovasin, joka on kierrellyt paljon maailmaa, tiesi heti arvella,\nettei se voinut olla mikään muu kuin ankerias.\n\n'Kyllähän minäkin olen ankeriaisista kuullut, mutta ei kai se nyt\ntuommoinen mato ole', kiisti Leminen.\n\n»Joka tapauksessa he pohtivat tilannetta aikansa ja päättivät hakea\nminut apuun ratkaisemaan arvoituksen. Niin he sitten tulla väänsivätkin\nmäkeä ylös asunnolleni, Kovasin edellä totisena ja Leminen perässä\nriiputtaen paholaista vavan nenässä. Noh, minä satuin olemaan pihassa\nja ratkaisin asian helposti, sillä ankeriashan se oli — ja miten\nkummalla lie noussut näihin vesiin — sellainen toistametrinen liero...»\n\n»No tuossako kaikki järkyttävyys oli?» kysyy Sorvanen.\n\n»Eheii!» jatkaa Vesala. »Tämä oli alkulause, ja nyt vasta tulee se\nkamala jatkoi — Ruvettiin sitten yhdessä neuvottelemaan, mitä sille\nelävälle tehtäisiin. Kun se ei ottanut pysyäkseen missään, ehdotin\nminä, että viedään se alas kellariin ja jätetään sinne, sillä eihän se\nkai lukittujen ovien läpi karkaa. Niin mentiinkin miehissä kellariin,\nKovasin edellä, sitten Leminen ja vieläpä mukana Tahkan poikakin.\nKovasin rohkeana miehenä irroitti kalan koukusta ja pisti lattialle,\nmutta ei kulunut kuin vilaus, kun se oli emännöitsijän kaalinkerien\nvälissä. Meitä hirvitti jättää sitä sinne, sillä jos emännöitsijä\nsattuisi tulemaan kellariin ja tapaisi elukan irvistelemässä ja\nnauramassa samalla tavalla kuin Lemiselle koukussa, tulisi muija\nhulluksi. Sen vuoksi meidän piti purkaa koko pino, ja kun viimein\nsaatiin kaikki katsotuksi, oli elävä sillä välin jo luikerrellut\ntoiseen paikkaan. Tuli jumalaton suursiivous koko kellarissa! Ja\nviimein, kun Kovasin näki elukan ja tavoitti sitä hännästä kiinni,\nsuhahti se vilauksena emännöitsijän hillopurkkiin. Mutta siitä se\nei kai tykännyt, koskapa luikerteli takaisin lattialle ja jätti\npuolukoista jälkeensä punaisen verijuovan... Ja verenvärinen se oli\nitsekin.\n\n»Silloin Leminen ehdotti, että tapettaisiin koko peto. Minä satuin\nhuomaamaan vasaran siinä pöydällä ja ojensin sen Tahkan pojalle, jotta\nlyöpäs, Erkki, tuolla vasaralla sitä päähän, niin kai se rauhoittuu!»\n\n»Mutta siitä se vasta offensiivi alkoi! Kovasin ja Leminen kiersivät\npitkin seinävieriä ja ajelivat ankeriasta keskilattialle päin, että\nTahkan poika saisi tilaisuuden naksauttaa vasaralla. Ja joka kerran,\nkun elukka sujahti heidän jalkojensa välistä, tanssivat he pelosta\ntasakäpälää tai hyppäsivät laatikoiden päälle. Viimein sai Lemmen sen\nahdistetuksi nurkkaan niin hyvin, että huusi Tahkan pojalle.\n\n»'Nyt se on tuossa! Lyö!'\n\n»'Missä?'\n\n»'No tuossa jalan ja laatikon välissä! Lyö lujasti!'\n\n»Tahkan poika kohotti vasaran ja luki kai hengessään ankeriaan viimeisen\ntuomion, ja juuri samassa hetkessä, kun vasara oli jo ylhäällä, vilahti\nankerias Lemisen jalkain välitse karkuun, Tahkan poika näki vain\nvilauksen ja humautti vasaralla sen kuin jaksoi.»\n\n»No miten sitten kävi?» kysyvät toiset jännittyneinä.\n\n»No miten...? Surkeasti tietysti! Eihän tämä muuten olisikaan\ntraagillinen juttu... Kun Tahkan poika löi, kajahti kellarissa\njumalaton kirous 'voe helevetin perhana', Leminen tanssi yhdellä\njalalla ja pui nyrkkiään. Tahkan poika nimittäin löi vahingossa Lemistä\nvarpaille... Ja nyt siellä kellarissa vasta peli alkoi: Leminen seisoi\nyhdellä jalalla kuin haikara, noitui pojan ja ankeriaan ja vasaran,\nKovasin juoksi nurkasta toiseen elukan jäljestä ja poika hakkasi\nvasaralla kellarin lattiaa kuin konevasara tavoittamatta kertaakaan\nedes häntää. Ja melu oli hirveä.\n\n»Ties' kuinka kauan peli olisi jatkunut, jos emännöitsijä ei\npahimmoilleen olisi sattunut pihalle. Hän alkoi huutaa meille\nkellarinsa puolesta ja mitään kysymättä komensi jokaisen meistä\ntiehemme ja huusi minullekin, jotta 'insinöörikin, iso mies, viitsii\ntuolla tavalla ilveillä'. — No, mitäs me, hiljakseen siinä sitten\nsovittiin, että jos elävää ei saa rauhassa tappaa, niin pysyköön\nhengissä ja jääköön sinne emännöitsijän tietämättä. Niin me suljimme\noven ja läksimme pois. Mutta kun emännöitsijä ensi kerran menee\nkellariin ja näkee sen ankeriaan, niin minä en tahtoisi olla lähellä...»\n\nVesala pysähtyy hiukan hengittämään kertomuksensa lomassa, ja silloin\nvirkahtaa Orasto:\n\n»Mutta kuulehan. Tässä sinun kuvauksessasi on eräs heikko kohta... Et\nmaininnut sanaakaan, mitä sinä itse teit koko toimituksen ajan!»\n\n»Jaa minäkö...? Minä seisoin ovella ja nauroin!»\n\n\n\n\nLÄHELLÄ TOTEUTUMISTAAN\n\n\nUusi ja suuri maantie Kairakoskelta Hankaalle alkaa olla jo valmis,\nkulkee pitkiä matkoja viivasuorana, sivuaa Taustan kylän rannan\npuolelta ja Luostanjärven lounaiskulmassa kaartaa juhlallisesti\nlähellä hovia. Se ei kulje aivan hovin ikkunan alitse niin kuin ennen,\nvaan kaartaa lähempää rantaa ja jatkuu sitten suorana kohti koskea.\nMetsäinen kataja-aho hovin ja Hankaan väliltä on kadonnut, ja nyt\nseisoo vasemmalla puolella Vahisen uusi liiketalo ja oikeallakin\non jo pari pienempää asumusta. Tähän on pakostakin muodostumassa\neräänlainen keskus, sillä jo yksistään kauppa ja ravintola kokoavat\nihmisiä ympärilleen. Ja ylempänä mäellä on toimitusjohtaja Sorvasen\nkaksikerroksinen talo hiukan tiestä syrjässä ja vanhojen puiden\nympäröimänä, ja sen takaa näkyy samoin kaksikerroksinen konttori- ja\ninsinöörirakennus aivan kanavan vierellä.\n\nMäen vanha ja korkea metsä on koetettu säästää turhalta kaadannalta,\nja sen vuoksi työmaan ympäristö on pysynyt vielä kauniina. Sorvasen\nuuden talon kohdalta katsoessa Turusen entisen torpan suuntaan näkyvät\npuiden lomitse nousevan voimalaitoksen pitkät seinät, mutta nyt ne\novat vielä piilossa rakennustelineiden ja peitteiden takana. Ja itse\nvoimalaitoksen kupeella nousevat parhaillaan kytkinlaitoksen rakennus\nja ulkokytkinlaitoksen pylväistö. Ja suoraan edessä, missä lavea tie\nkatkeaa rinteen alla, on yli puolen sadan metrin levyinen kanava, johon\nHankaan vesi tullaan aikanaan ohjaamaan.\n\nKanava on jo täysin valmis voimalaitoksen alapuolella noin\nkolmenkymmenen metrin levyisenä ja luiskan reunalta katsottuna huikean\nsyvänä, ja yläpuolella sitä on louhittu ja kaivettu jo lähelle\nLuostanjärveä, niin että vain Manne Sorvasen talon lähellä oleva\nkallioinen mäki estää Luostanjärven veden jo nyt karkaamasta kanavaa\npitkin ja pyyhkäisemästä voimalaitoksen rakennustelineet mennessään.\nJuuri tämä seikka jännittää paikkakuntalaisia, ja he lausuilevatkin\nmäellä seisoessaan monia arvelultaan siitä, että sinä päivänä, kun\nvesi pääsee pyyhkimään täydellä voimallaan karkuun, menevät kaikki\ntähänastiset työt hukkaan ja hyvä on, jos eivät ihmisetkin mene saman\ntien. Mutta he eivät muista sitä, ettei vesi nouse eikä myöskään karkaa\nyhtäkkiä kanavaan, vaan kiltisti sitä mukaa kuin sallitaan, sillä\nsitä vartenhan ihmiselle on lahjoitettu ensiksikin jo syntymässä oma\näly, toiseksi hankittu tieto ja vielä kolmanneksi ahkerat kädet, että\nhän osaisi taitavasti ja viisaasti taltuttaa luonnon palvelijakseen,\nhelpottaakseen ja kehittääkseen siten omaa työtään.\n\nVilkas ja ketterä Leminen on työssä siinä monikymmenmiehisessä\njoukossa, joka parhaillaan leikkaa poikki Sorvasen rinnettä. Nyt ei\nauta enää säästää talon viereistä kaunista metsääkään, vaan etumainen\nryhmä kaataa siihen noin kahdeksankymmenen metrin levyisen suoran\naukon aivan kuin valtakunnanrajan, rinteen toisella puolella ujuvat\njo kapearaiteiset kiskot kappaleen matkaa kerrallaan eteenpäin\nja hullu-jussi kuokkii ahkerana soraa pieniin vaunuihin pois\nkuljetettavaksi. Ja missä hullu-jussin lapio kouraisee maan alta\nkalliota, sinne ilmestyvät heti poramiehet, kuuluu kova ja hampaita\nrepivä sirinä, tummia reikiä syntyy kallion sisuksiin asti, laturit\nsullovat niihin taitavin sormin räjähdysaineensa ja siirtyvät pois, ja\nsitten vapisee maa, kuuluu ukkonen ja vesi Luostanjärvessä nostattaa\nviriä kallioiden halkeillessa. Pois tieltä joutaa kaikki turha, pois\nsiirtyvät kalliotkin, ja sitä varten kuokkii hullu-jussi ja vaunut\nkolisevat kiskoillaan lakkaamatta.\n\nLeminen, joka on sopuisa ja ihmisten kanssa toimeen tuleva mies, joutuu\nusein jo työmaalla, mutta myöskin vapaa-aikoinaan pitkiin juttuihin\nhiljaisemman Manne Sorvasen kanssa, ja silloinkos Leminen levittelee\nMannen mielikuvituksen eteen kuin kartalla kaikki ne ihanuudet, jotka\ntulevat ihmisen osaksi sitten, kun luonnon koko rikkaus on saatu\navittamaan ihmisten raskasta ja hikistä hommaa. Manne kuuntelee\nja myöntelee eikä sano koskaan lujasti vastaankaan vaikka Leminen\nleväyttää molemmat kämmenensä ja kertoilee, että kyllä se on sitä\ntavallista runollista valhetta, kun sanotaan, jotta tämä Suomenmaa on\nmuka köyhä ja niin saakelin surkea!\n\n»Katsohan, Manne, katsohan näitä kahta likaista kämmentä! Niillä on\nhuhkittu töitä pienestä pojanräähkästä asti, on kynnetty ja kylvetty,\nne ovat sepän hommissa korventuneet paksunahkaisiksi ja mustiksi kuin\nrosvosian sorkat, ja nyt niillä on jo kaksi vuotta vuoltu tätä Hankaan\nnurmea ja avattu tietä ihmeelle. — Sinä tietysti sanot, jotta ihminen\nei tämän jälkeen tule sen rikkaammaksi eikä paremmaksi, vaikka keksisi\nkaikki keinot työnsä helpottamiseksi — kun muka minäkään en ole tämän\nvauraampi, vaikka olen ikäni töitä tehnytkin... Niin, katsos, vikahan\nonkin siinä, ettei luonto olekaan tähän asti tehnyt mitään meidän\npuolestamme! Nyt se vasta pannaan ahkeroimaan — sekin. Emmehän me,\nkaksi vanhaa ukkoa, ehdi enää nähdä sitä parempaa ja rikkaampaa ja\nhelpompaa maailmaa, joka on vielä tuleva, mutta näkeväthän meidän\nmuksut. Sillä jonkunhan täytyy tehdä tämä suuri työ, jonkunhan täytyy\nnostaa ja rakentaa kaikki tuo, minkä näet. Ja vain minä sanon sinulle,\njotta me olemme kunnon ukkoja, kun niitä tulevia polvia varten\nolemme ryhtyneet tällaisiin hommiin! — Niin jotta mitä sinä meinasit\nmutista...?»\n\n»Enhän minä muuta, mutta pitääkö kaikki tehdä niin rutosti, jotta koko\nmaailma on sen takia sekaisin?»\n\n»Kuulehan, kun minä sanon! — Antaa maailman olla vähän aikaa sekaisin,\nniin sitä pikemminhän saadaan järjestykseen. Sinähän tiemmä olet meidän\njohtajan isä ja sinultahan johtaja on tietysti kaiken viisautensa\nperinyt — se on viisas mies, sanon minä! Pitäisihän sinunkin siis\noikeastaan ymmärtää nämä seikat yhtä hyvin kuin minunkin. Ja taidat\nymmärtääkin, vaikka et puhu. — No niin, poltetaanko välillä tupakka?»\n\nNäin jauhavat ukot päivästä päivään ja viikosta viikkoon teollistamisen\npuolesta ja sitä vastaan. Yhdessä he kulkevat kalastamassa —\nKovasin tavallisesti kolmantena — ja toiset auttelevat Mannea\nmaanviljelyksessäkin vähän niinkuin talkoomiehinä, kuten Leminen\nsanoo. Ja tällä tavoin joutuu vanha Manne kuulemaan ja uskomaan paljon\nsellaista, mitä hän ei uskoisi oman poikansakaan puheina, ja sen\nvuoksi huomaamattaan kulkee jo ajan tasolla, vaikka itse kuvitteleekin\njarruttavansa kaikkea vastaan.\n\nMutta majaa hän ei suostu muuttamaan vieläkään.\n\n»Mitä sinä oikein tunaat tässä mökissä? Onhan tuolla mäen päällä komea\ntalo ja siellä kuuluu olevan tilat sinullekin — hienot ja avarat kuin\nhotellissa!»\n\nManne ei vastaa suoraan, vaan verukkeilee:\n\n»Kun ovat nuo viljelyksetkin tässä ympärillä, niin...»\n\n»Mutta minä sanon, jotta housusi tässä kastuvat hyvin pian, jos\nviivyttelet.»\n\nManne on muuttunut jo niin paljon, että lähtee toisten mukana usein\nkatsomaan töidenkin valmistumista. Patorakenne vanhan uoman niskalla\non jo niin valmis, että muutaman kuukauden kuluttua päästään itse\nsulkulaitteiden sijoittamiseen.\n\nLuostanjärven rannalla lahden pohjukassa hihkuu pieni veturi kuin\niloissaan ja kuljettaa maata ja kiviä pitkälle rantavallille. Sen\nyhteenlaskettu pituus tulee olemaan yli kaksi kilometriä, vaikka\npieneltä osalta se tuleekin olemaan matala. Siellä, missä paine tulee\nolemaan suuri, on sen sisään rakennettu betonimuuri, etupinta on\nmaatiivistettä, jota raskas moottorijyrä painaa tiiviiksi ja kestäväksi\nja joka sitten jäiden varalta päällystetään kivellä. Maan puoli,\njonka tehtävänä on vain vallin varsinainen tukeminen, on kokonaan\nkivitäytteinen ja silmänruoaksi päällystetty ohuella maakerroksella,\njotta ruoho pääsisi siinä kasvamaan. Kaikkein korkeimmaksi on valli\ntietysti rakennettava siellä, missä maa on alavinta, siis Taustan kylän\nkohdalla. Osa kylän pelloista onkin niin matalaa, että ne ovat alempana\nkuin tuleva vedenpinta.\n\nVaikka uusi maantie onkin jo kohtalaisen ajokelpoinen, ovat kuljetukset\nkuitenkin suuri pulma ja kiusa. Hinaajat tuovat kesäisin edelleen\nsuurimman osan tavarasta Kairakoskelle, ja nyt, kun varsinaisia\nvoimalaitoksen koneita jo siirretään Hankaalle, täytyy ne loppumatka\nkuljettaa siten, että on tehty suuri lautta, joka moottoriveneen\nhinaamana kannattaa ja tuo sellaiset raskaat lastit kuin turbiinien\nja generaattorien osat kosken niskalle. Yleensä on yhtiön johto\nkaikkia aineksia hankkiessaan pyrkinyt siihen, että mahdollisimman\nsuuri osa niihin käytetystä pääomasta jäisi kotimaahan Niinpä onkin\nrakennustarvikkeista paljon kotimaista tuotetta, ja suurimmat\nulkomailta tilatut laitteet ovat generaattorit.\n\nVoimalaitoksen teho tullaan jakamaan useampiin eri suuntiin mutta\nvain kaksi pääjohtoa lähtee Etelä-Suomeen ja sitten lähiympäristöön\npienemmät haarautumat. Siihen johtoon, joka lähtee Hankaalta\nlounaaseen, tulee kaikkiaan neljä kupariköysi-johdinta, ja tällä\nlinjalla tulee olemaan yhteensä neljä muuntoasemaa, etelään\nlähtevällä linjalla tulee olemaan kaksi. Näiden johtotöiden sekä\nmyöskin parhaillaan lähiympäristön kirkonkyliin ja pienempiin\nteollisuuslaitoksiin vedettävien johtojen varsinaisena rakennuttajana\non insinööri Aisa, jonka pääasiallisimpana tehtävänä taitaa olla torjua\nmaaseudun väestön harhaluuloja johtojen vahingollisuudesta ja jopa\nturmiollisuudestakin. Sillä tavallisin väite, jonka kuulee Taustan\nkylässä ja muilla lukemattomilla paikoilla, on se, että 'kun niissä\njohdoissa kuuluu kerran olevan sellaisia oikosulkuja, niin johan on\nihme, jos ne eivät sytytä metsäpaloja'.\n\nMutta kaikesta huolimatta johdotkin valmistuvat suunnitelmien ja\nlaskelmien mukaisesti, osa voimalaitoksen koneistosta on jo paikan\npäällä, patolaitteita hinataan parhaillaan pitkin Luostanjärveä, vallin\nloppupäästä puretaan jo tarpeettomaksi käyneitä raiteita, rakennusten\nseiniä jo maalataan valkoisiksi ja insinööri Vesala on ruvennut\nsiivouttamaan rantoja sikäli, että kaikki turha ja tarpeeton tavara ja\nroska ja kivet siirretään pois. Alkuvalmistelut ovat niin pitkällä,\nettä siihen oikeaan tehtävään, voiman jakamiseen työn nostattamiseksi,\npäästään pian käsiksi.\n\nMutta kaikkien näiden laitteiden toimittaminen valmiiksi samaan\naikaan ei suinkaan ole helppoa, sillä vaikka turbiinien asentajat\novat aloittamassa omaa työtään, silloin saattaa vaikkapa Hiisveden\nhinaajilla olla pannunpuhdistus, niin että viimeisten osien kuljetus\nviivästyy. Kun patorakenne alkaa jo olla valmis, niin hullu-jussi\nkuokkii vielä kiskoillaan kanavan pohjalla Sorvasen navetan kohdalla\neikä pääse eteenpäin, kun rantavalli on vielä kesken eikä kaikkia\nkiskoja voi purkaa pois.\n\nJa konttorissa on tuhoton kiire, piirustuksia tarkistetaan ja\npuhelinlangat ovat kuumina. Insinööri Orasto katselee niiden miesten\nluetteloa, jotka voidaan jo kuukauden kuluttua vapauttaa töistä\nsen vuoksi, kun itse työt jo loppuvat, raapii hetkisen päätään ja\nkirjoittaa oman nimensä listaan ensimmäiseksi ennenkuin vie sen\ntoimitusjohtajalle nähtäväksi. Kun Sorvanen hetkistä myöhemmin\nsilmäilee luetteloa, rypistyy hänen otsansa ja hän kysyy:\n\n»Mitä insinööri leikittelee tämän paperin kanssa? Vai onko teillä jo\nkiire täältä pois?»\n\n»Ei, mutta varsinaiset rakennustyöthän ovat lopussa eikä minulla ole\nenää mitään tehtävää. On jäljellä vain itse voimalaitos, kytkinlaitos\nja linjat. Minä en tie- ja vesirakentajana ymmärrä niistä mitään,\nkun sen sijaan ammattimiehenä on insinööri Vesala, joka... Niin, ja\nminullahan ei ole mitään varsinaista vakanssia...»\n\n»Luuletteko maailman loppuvan siihen, kun Hankaan voimalaitos\nvalmistuu? Ja työtä täällä on liikaakin, jos teillä riittää sisua. Te\nja Tahka pysytte vielä voimalaitoksen valmistuttuakin täällä. Sanokaa\nse Tahkalle itselleen, ettei hän havittele majanmuuttoa... Ja sitten,\nkun teille tulee työpula, voitte piirtää Hankaan uudet sillat vanhan\nja uuden uoman yli. Kai niitäkin joskus tarvitaan. Ja muistakaa, että\nteidän kanssanne tänne jää vielä viisikymmentä parhainta miestä, sillä\nniitä tarvitaan. Nythän työt vasta alkavat. Oliko muuta?»\n\n»Ei.»\n\n»Niin, ja sitten te voitte suunnitella uuden sairaalarakennuksen. Se\ntulee Vilhonhoviin, lähelle koulua. Kysykää ensin Tahkalta, mihin hän\naikoo sijoittaa koulun, ja suunnitelkaa sen mukaan.»\n\n»Kyllä. Mutta siinä tarvitaan apuna asiantuntemusta, siis lääkäriä.»\n\n»Aivan. Mikäli minä muistelen, ette te ole tohtori Marttisen kanssa\naivan tuntemattomia toisillenne...»\n\nOrasto hymyilee heikosti. Sorvanen on nyt tarmokkaalla tuulella ja sen\nvuoksi riuska sanoistaan. Orasto lähtee ja aprikoi yhä omaa työtään ja\ntoimitusjohtajan arvoituksellista puhetta hänen jäämisestään. Mutta kun\nasiassa tuntuu olevan joitakin sellaisia piirustuksia tulevaisuuden\nvaralle, joita hänelle ei näytetä, luottaa hän noihin piirustuksiin\neikä huolehdi sen enempää. Niin, itse asiassahan olisi ikävä lähteä\ntäältä, kun kaikki on tullut niin tutuksi ja kotoiseksi, työmaat\ntarjoavat nuorelle miehelle terveellistä ja kehittävää päänvaivaa ja\nkoko ympäristökin kaikkine ihmisineen on kuin kotikylää konsanaan. On\nniin kiitollista olla täällä, jossa mahdollisuuksia on kaikkeen...\nNiin, ja on niin turvallista myöskin, kun tuolla kahden seinän takana\nistuu kulmat kurtussa mies, joka ei epäile iskeä kiinni vaikka\nkaikkiinkin mahdollisuuksiin, kun vain ensimmäinen tilaisuus tulee!\n\nOn se vain siunattu asia tuo työ! Sen ääressä ihminen tuntee olevansa\npieni luoja ja omalta kohdaltaan auttaa sitä suurempaa, jonka nimi\nkirjoitetaan suurella kirjaimella!\n\nInsinööri Orasto soittaa Vesalalle ja sanoo lyhyesti:\n\n»Et sinä pääse vielä minusta eroon. Minä jään tänne.»\n\n»Sitähän minä pelkäsinkin... Sittenhän voit mennä kanavan rannalle\nihailemaan luontoa ja katselemaan, kun ensimmäinen peijakkaan pikkuinen\nvesipuro lirisee uutta uomaa pitkin. Historiallinen hetki näes...»\n\n»Älä hiidessä!»\n\nSe on totta. Kun viimeisen kallionkielekkeen päältä on vuoltu maa pois,\nlirisee kallion yli pieni puro Luostanjoen vettä voimalaitosta kohti.\nSuojaksi veden puolelle on rakennettu väliaikainen pato, jotta itse\nkalliokin voitaisiin leikata pois veden silti karkaamatta. Rannalla\nseisoo tietysti Leminenkin, mukanaan vanha Manne, ja Leminen heittäytyy\noikein runolliseksi katsellessaan tätä työn ihmettä:\n\n»Niin se näkyy olevan pientä ja heikkoa kuin ihmisenkin elämän alku —\nja yhtä märkää myös. Mutta siitähän sekin aikanaan kasvaa ja varttuu.»\n\nOrasto lähtee uoman pohjaa pitkin astelemaan voimalaitokselle päin,\nviheltelee ja heittelee kiviä kuin pieni poika. Tuo muutama vesitippa\nei jaksa vielä kulkea uutta tietään päästä päähän, vaan väsyy matkalla\nja jää jälkeen. Voimalaitoksen luona hän nousee penkerelle, — missä\nentinen romuinen ja kivinen ranta on peitetty kuohkealla ruokamullalla,\ntasoitettu hienoksi haravalla, kylvetty siihen heinänsiemen ja nyt\nparhaillaan kaksi miestä kuljettaa edestakaisin pientä jyrää tiivistäen\nkylvöksensä, jotta vihreä ruohontaimi nousisi entiselle kalliolle. Kun\nOrasto katsoo tielle päin, hymyilee hän. Sillä suurelta maantieltä\ntänne voimalaitokselle kääntyvä oma tie on jo valmis ja sen istutukset\npaikoillaan. Kun jokin aika sitten satuttiin kysymään Sorvaselta,\ntahtooko hän tuohon kanavan varteen mieluummin hopeapajuja vai\nlehmuksia, käski Sorvanen miesten kiipeillä lähiympäristössä kaikkein\nkallioisimpain vaarain lakia ja keräillä sieltä ne kiemuraisimmat ja\ntaiteellisimmat männyt, mitä vain kasvaa. Leminen ja joku muu kulkivat,\netsivät ja löysivätkin viimein Telavaaran kallioiden jäkäliköiltä\njuuri sellaisia kuin toimitusjohtaja toivoi ja hinasivat niitä pari\nlautallista näytteeksi tänne. — Nyt ne seisovat kahdessa rivissä tien\nkupeella kotoisina ja koristeellisina.\n\nOrasto kiipeää ylemmäksi rinteelle, missä uusi ruohokenttä loppuu ja\nvarsinainen metsä alkaa. Sielläkin ovat jo kulkeneet lapiot ja haravat\nsiivoamassa kaiken. Tuossa oli aikoinaan Turusen torppa, kun he tulivat\ntänne. Ja tässä on vielä muistoa pienestä perunatilkusta... Aivan\noikein, kun Orasto potkaisee, niin ruohottuneesta maasta nousee esille\njokin rautainen kapistus. Hän nostaa sen käteensä ja kopistelee pois\nmultakokkareet. Se näkyy olevan vanhan kuokan terä — varmaankin Vilhon\nasumisen ja uurastamisen muistoja... Tähän asti siitä ei olisi kukaan\nvälittänyt, mutta nyt on silläkin jo oma merkityksensä ja arvonsa.\n\nHän aikoo jättää kuokan kivelle ajatellen, että jotakin sydämetöntä on\nsiinä, kun vankan miehen pitää työn puutteessa tai vain tilapäistöiden\nnojassa elää turhan takia varjon puolella, vaikka aurinkoakin\nriittäisi, kuokkia toiminnanhaluaan tyydyttääkseen tuollaista lattian\nkokoista perunamaata kuusihenkisen perheensä leivänjatkoksi, kun aivan\nkäden ulottuvilla joka tunti vaahtoavat hukkaan suunnattomat pääomat\nja kun tuo kaikki voisi tarjota työtä tuhansille ihmisille. Jos kaikki\ntuo hukkaan laskettu työmäärä osataan organisoida tuottavaksi, niin\nsiitähän on suuria taloudellisia seurauksia hyvinkin laajalla alueella\neikä vain tällä kulmakunnalla. Oikeastaan käy kateeksi Sorvasta, jolle\non annettu tilaisuus tuo on kaikkeen, tilaisuus yrittää ja luoda.\n\nInsinööri Orasto on jo menossa, kun kääntyy nopeasti takaisin palaa\nkiven luokse ja ottaa kuokan mukaansa. Hän, nuori ja ymmärtämätön mies,\ntuli tänne vain ammattimiehenä pariksi vuodeksi ansaitakseen ja sitten\nmuka siirtyäkseen pois jonnekin muualle yhtä hyvään paikkaan. Mutta nyt\nhän yht'äkkiä huomaakin saaneensa elämäntehtävän, paljon suuremman ja\nkohottavamman työn kuin on kuvitellutkaan! Kun hänen paikkansa on joka\ntapauksessa Sorvasen lähellä, tulee hänelläkin olemaan edessään paljon\nluovaa ja rakentavaa toimintaa — mitä se sitten lieneekin!\n\nOrasto todellakin näkee nyt edessään kokonaisen elämäntehtävän entisen\npalkkatyön asemesta. Hän katselee nyt koko paikkaa, oikealla olevaa\nvalmistuvaa työmaata ja vasemmalta näkyviä taloja vanhan Mannen\nrakennusta myöten aivan kuin ensimmäistä kertaa. Ja tuon selventyneen\nnäön mukana hän saa myöskin uutta toiminnanhalua, lähtee heti tapaamaan\nrakennusmestari Tahkaa, ilmoittaa tälle Sorvasen terveiset Hankaalle\njäämisestä ja samalla kyselee, mikä on Vilhonhovi, minkä ihmeen\nkoulun sinne pitäisi tulla ja mitä kaikkea täällä on vielä kesken. Ja\ntuon kuultuaan hän nousee moottoripyörän selkään ja ajaa Hiisveden\nkirkonkylään tapaamaan lääkäriä. Nyt eivät asiat viivy ainakaan hänen\ntakiaan.\n\nSamaan aikaan jatkuu voimalaitoksen generaattorisalissa raskas päivä.\nToinen generaattori pitäisi juuri saataman valmiiksi, ja Vesala on\nyhdessä miesten kanssa aamuvarhaisesta ollut puuhassa. Olisi ollut niin\nhauska soittaa toimitusjohtajalle ja sanoa, että sekin on nyt selvä.\nMutta kuitenkin...\n\n»Kuulkaahan, miehet, eiköhän huhkita yhteen menoon niin kauan, että tuo\nhyrrä saa meidän puolesta pyöriä milloin tahansa?»\n\nMiehet suostuvat, sillä nyt on kunnia kysymyksessä, ja Vesala\nlähettää jonkun hakemaan koko joukolle voileipiä, sillä heillä ei\nole nyt aikaa itsensä juosta mihinkään. Niitä odotellessaan hän käy\nvälillä viereisessä ohjaamossa, jossa myöskin parhaillaan asennetaan\ntauluryhmiä pöytineen ja vedetään ohjaus- ja mittausjohtimia kaikista\nlaitoksen kojeista. Keskellä salia olevaan tauluryhmään on varattu\nkuusi kenttää generaattoreita ja tahdistamislaitteita varten, ja salin\nympäri kiertää harmaasta marmorista tehty taulurivi, jossa on monia\nkymmeniä mittareita merkinantolamppuineen. Jos generaattorisali on\nlaitoksen sydän, niin tämä taas on sen aivot, täällä tunnetaan hermoja\npitkin saapuvat tiedot ruumiin toiminnasta ja ohjataan sen käyttövoima\nkulloinkin tarvittavaan työhön. Ja tuo työ on mitä moninaisinta ja eri\npuolilla maata suurten tehdaslaitosten koneistoihin ja yksityisten\nkotien silitysrautoihin saakka.\n\nMutta nyt seisovat vielä kaikkien mittarien osoittimet liikkumatta\nja värisemättä, mutta niilläkin näyttää jo olevan tieto tulevasta\ntarkasta tehtävästään. Insinööri Vesala kulkee pitkin tauluriviä ja\nkuin hyväillen aikoo sivellä marmoria, mutta huomaa kätensä likaisen\nmustaksi ja lähtee takaisin työhönsä.\n\nJa samaan aikaan, kun osoittimet näyttävät vielä nukkuvan eivätkä\nkytkinlaitoksen kaapelit uhku voimaa, jatkuu ympäristönkin elämä\nvanhaan tapaansa. — Niinpä Sorvasen Kaisa seisoo hämärässä pirtissä\nlietensä ääressä iltakahvia heitellen, ottaa pitkän puutikun ja\nsytyttää sen toisen pään kurkistaakseen tulen valossa pannuun ja\nkatsoakseen sen kiehumista. — Taustan hovissa palvelijatar kulkee\nvaromattomasti pimeillä navetan ylisillä, luiskahtaa avonaiseen\nporrasaukkoon ja laskee mäkeä istuallaan saaden mustelmia takamuksiinsa\nja nyrjäyttäen nilkkansa, kiroten samalla kipeitä kohtiaan ja\ntoisaalta siunaten, kun ei tuon pahemmin käynyt. Aholan talon emäntä\non hakemassa pirtin lattian alta kellarista sianlihaa paistaakseen\nkunnollisen sirvelin, kun kirkkoherra on tullut käymään, mutta haparoi\nniin varomattomasti, että pudottaa viimeisen hillopurkkinsa palasiksi\nperunalaatikkoon. Tuuhkan vanha isäntä miettii itsekseen, että kai se\nolisi partakin ajettava, jos aikoo aamulla mennä verotuslautakunnan\nkokoukseen, mutta kun ei näy olevan kuumaa vettä eikä tulta liedessä,\nniin olkoon koko homma...\n\nMutta kosken lähettyvillä on kuitenkin jo uuden aavistelua ja tietoa\nsiitä, ettei harmaa elämä voi jatkua entisenlaisena enää kauan.\n\n\n\n\nJUHLAPÄIVÄ\n\n\nJo kauan aikaa on uuteen uomaan nostettu vettä ja käytetty koneita,\nmutta varsinainen vihkiäisjuhla on vasta nyt.\n\nMoni mies on viime aikoina viettänyt unettomia öitä joko valvoen työnsä\nääressä tai heräillen työn takia kesken uniensa. Sillä kaikki se, mitä\npäivällä sattuu unohtumaan, tulee yöllä nykäisemään kyynärpäästä,\nhuolettamaan ja valvottamaan.\n\nMutta viime yö on ollut kaikille pahin. Jo eilen iltapäivällä\nkuljeskelivat insinöörit totisina ja ärtyisinä ja kohentelivat asioita\nkaikkialla. Sorvanen kierteli voimalaitoksella generaattoreita, pujahti\nportaita alas turbiinikammioihin kuin muurahainen kekonsa käytäviin,\nkyseli ja tiukkaili kaikkialla, mutta ei ehtinyt itse koskaan vastata\ntoisille, meni padolle ja piti siellä Orastoa puoli tuntia tiukalla\nvirkahtaen lopuksi:\n\n»Eräs maallikko — hän on muuten isäni — väitti kerran, ettei\nsyöksypohja kestä, vaan muutamissa vuosissa vesi kuluttaa betonin alle\nkolon kuin hampaaseen.»\n\n»Se on ollut aivan oikea arvelu, sillä niin kävi aikoinaan Sormun\nvoimalaitoksella. Tässä se otettiin huomioon, ja nyt se kestää.»\n\nJa kun sitten kaikki oli siivottu viimeisistä rakennusroskista,\nkun sekavat hirsi- ja lankkupinot kuljetettiin pois, kun kiskot,\nrullavaunut ja veturi saatiin piiloon, kun tiet hiekoitettiin,\nlakaistiin ja haravoitiin hauskoille viiruille ja kun monet sadat muut\nsuursiivoukseen kuuluvat tehtävät suoritettiin, oli jo myöhäinen ilta\nkäsillä ja jokainen oli valmiiksi niin hermostunut, että pihahti heti,\njos osoitti sormella sinnepäinkään. Ja sitten tuli levoton yö kaikille.\nSorvanen heräili joka kahden tunnin kuluttua, nousi tarkistamaan\npapereitaan, hipsutteli sen jälkeen vuoteeseensa ja nousi taas parin\ntunnin kuluttua.\n\n— Viereisessä rakennuksessa ei Orasto illalla ehtinyt hyväillen\nkatsella perhoslaatikkoaan ja sen vuoksi näki pahoja unia lohista,\njotka syöksyivät padon yli, tulivat hänen kimppuunsa, ripustivat hänet\nkoukkuun ja ilkkuivat kuin kuorossa. — Vesalan mirri alkoi kesken yön\nraapia ovea ja naukua ulos, isäntä nousi vimmastuneena, heitti katin\nniskasta ulos eikä laskenut takaisin sisälle, vaikka elukkaraukka\nnaukui orpona aamuun asti. — Ja rakennusmestari Tahka näki unta siitä,\nmiten hän oli laihtunut ohueksi kuin naru ja miten Hiisveden kunnan\nverotuslautakunta seisoi hänen ympärillään ja vaati, että hänen täytyy\nmennä koetteeksi neulansilmän läpi.\n\nNiin vaikenee uusi päivä, jonka pitäisi olla — korusanoja käyttäen —\nkäänteen tekevä ja historiallinen koko maan teollisuudessa. Monikaan ei\nnäe tuota käännettä vielä erikoisemmin, nouseepahan vain aikaisemmin\nja tavallista vihaisempana pystyyn ja suuttuu lisää siitä, kun turhaan\nhätäillessään vetää partaansa ajaessaan viillon leukaansa. Joku\ntoinen on jo silloin hermostuneena kävelemässä kanavan reunamilla,\nkuuntelee lintujen aamu-ilakointia metsässä ja itsekseen ihmettelee,\nonko nyt tuollaiseenkin liverrykseen ja hälinään mitään asiallista\nsyytä... Insinöörit ilmestyvät voimalaitokselle paljon aikaisemmin kuin\ntavallista, ja tällä kertaa heillä on yllään likaisten ja rasvaisten\nsuojapukujen asemesta shaketit, jonka liepeitä he kurkistelevat vähän\npäästä, näpsäyttävät rintamuksesta pois olemattoman pölyhiukkasen\netusormensa kynnellä ja hienokseen epäilevät näyttävänsä marakateilta\ntällaisissa tamineissa. Mestarit astelevat tummapukuisina ja totisina\nja väliin vilkaisevat tielle, jonka päähän, suuren maantien lähelle, on\nrakennettu suuri hiekoitettu aukio autojen seisottamista varten.\n\nTuon aukion toisessa reunassa, voimalaitoksen puoleisella sivulla, on\nrivissä neljä korkeata lippusalkoa, joihin Tahka parhaillaan vetää\nlippuja väliin puhisten ja väliin hyräillen. Myöskin voimalaitoksen\npitkällä sivulla on samoin neljä salkoa lippuineen, ja samoin hulmuavat\njo liput kaikissa yhtiön rakennuksissa mäen päällä.\n\nMäärä on, että yhtiön koko hallintoneuvosto saapuu tänne kello\nkaksitoista ja pitää silloin juhlakokouksensa. Kello kahden\naikaan tulevat vihkiäisjuhlan kutsuvieraat, mm. kauppa- ja\nteollisuusministeri, puolustus- ja kulkulaitosministeri, sotaväen\nja yleisesikunnan päälliköt, maaherra ja niin edelleen. Varsinainen\njuhlatilaisuus alkaa heti heidän saavuttuaan, mutta kello kolmelta\nseuraa se vakava ja jännittävä hetki, jolloin koko juhlavierasjoukon\nläsnä ollessa pato suljetaan, vanha uoma kuivuu, Luostanjoen vesi\nkäännetään kanavaan ja koneet käyvät.\n\nVoimalaitoksella on jäljellä enää vain vakinainen henkilökunta sillä\nrakennusmiehet ovat jo suurimmaksi osaksi muuttaneet pois, paitsi se\npieni joukko, jota Sorvanen pitää tulevia ja kenenkään tietämättömiä\ntarkoituksia varten. Laitoksen ensimmäinen työvuoro on paikoillaan jo\nnyt, mutta kaksi muuta vuoroa ei osaa olla kotonaan, vaan kävelee ja\nkatselee. Ja heidän lisäkseen on tielle kokoontunut joukko paikkakunnan\nisäntämiehiä, jotka vierastellen ja ujoina eivät tule voimalaitoksen\nlähelle, vaan seisovat ryhminä joko mäellä tai sitten hiljalleen\nhivuttautuvat metsään Vilhon entisen torpan, yläpuolelle katsellakseen\nsieltä.\n\nAukiolle tien päähän tulee jo muutama auto ja parikin, ja niistä\nnousee äänekkäitä miehiä, joiden olkapäältä riippuu viilekkeessään\nnahkalaukku kupeella ja kainalossa on hoikkajalkaiset telineet. He\novat sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia ja liikkuvat täällä tuttuina\nkuin olisivat käyneet paikalla jo sata kertaa ennenkin, kyllästyvät\nsitten turhaan odottamiseen, tavoittavat vaistomaisesti takataskuaan ja\nkysyvät seisoskelevilta poikasilta, missä täällä on lähin ravintola...\nSitten he lähtevät parittain kiipeämään mäkeä ylös Vahiselle päin, ja\nautojen kiiltävät kupeet hehkuvat lämpöä auringonpaisteessa.\n\nVahisen kaupan ja ravintolan tienoilla on vilkasta liikennettä ja\ntouhua jo aamuvarhaisesta lähtien, sillä apulaiset juoksevat yhtenään\nkaupan ja varaston väliä kantaen sisään uutta tavaraa, automiehet\ntuskailevat lakkoilevan koneensa ääressä kiireisinä, sillä »lentävä\nVahinen» saa tänään tehdä ainakin kymmenen matkaa Kairakoskelle ja\nkirkonkylään ja samaten on linja-auton ehdittävä ajaa pari vuoroa\nkaupungissa asti. Uteliaita ihmisiä seisoskelee heidän tiellään ja\nlausuilee omia arvelultaan siitä, miksi kone ei sytytä, auttaa sentään\nautolle hiukan alkuvauhtia mäkeä alas, ja niin »lentävä Vahinen»\nhurahtaa liikkeelle hakeakseen kirkonkylästä kutsuvieraina ainakin\nnimismiehen, naistohtorin ja monta muuta. Ja jo tulee samaan aikaan\ntietä pitkin Kairakosken johtaja Vannila lihavana ja tyytyväisyyttä\nuhoavana autonsa ohjaksissa. Itse auto, joka on hyvin vanha ja korkea\nja kulkee huojuen ja rytisten kuin aallokossa, sopii hyvin samaan\ntyyliin ajajansa kanssa.\n\nKun Vahisen pihassa ei ole enää mitään erikoista nähtävää, siirtyvät\nisännät kauppaan sisälle, istuvat siellä kuka nuorakimpun, kuka\nryynilaatikon tai suolasäkin päällä tai molemmin kyynärpäin nojaillen\nsuurella lasilevyllä peitettyyn pöytään, jonka sisällä näkyy\nlukemattomia houkuttelevia tavaroita paidannapista ja uistimesta\nnaisten solkeen ja uuteen piippuun saakka. Ja savun täyttämässä\nilmassa risteilevät monet arvioinnit tilanteesta, päivän merkityksestä\nja tulevistakin asioista. Kun jokin kysymys jää huomisen varalta\nratkaisematta ja päättämättä, siirrytään yhtäkaikkisen huokauksen\njälkeen toiseen, ja jokaiselta uudelta mieheltä, joka ujona astuu\novesta sisään, kysytään noin niinkuin kaikkien asioiden yläpuolelle\nasettuen:\n\n»Joko se pyörii?»\n\n»Jaa mikä...?»\n\n»Valotehdasta meinaan...»\n\n»Ei vielä, mutta kolmelta alkaa pyöriä.»\n\nTuo on kuultu jo moneen kertaan, mutta siihen ei kyllästytä, sillä\naikaahan on sanomattomasti, mutta uutisia sen sijaan harvoin. Ja\njoku, joka juuri uutisten vuoksi on lähtenyt liikkeellekin, ehdottaa\nVahiselle, päästäkseen sopivamman rupattelun alkuun:\n\n»Parhainta on, kun sinäkin panet ovesi lukkoon ja alat kantaa liikoja\ntavaroitasi tuonne ylemmäksi mäelle. Kolmelta alkaa vedenpaisumus.»\n\n»Mikä vedenpaisumus?» kysyy Vahinen ja samalla hiukan auttaa toisella\npeukalollaan vaakaa pysymään paremmassa tasapainossa punnitessaan ukon\nrautanauloja.\n\nNyt ilahtuu puhumaan Salotorpan Mikko, joka on levottomana odotellut\njuttua juuri tästä:\n\n»No eikös tuo Vahisen saakuri vielä sitä tiedä! Kaikkihan ovat jo\nkuulleet siitä, jotta rantavallit repeävät ja koko Luostanjärven vesi\nporhaltaa pitkin maisemia ja vie kylän ja talot mukanaan! Ja kun ensin\non Luostanjärvi tyhjä, niin sitten purkautuu koko Hiisvesi ja sen\nmukana menevät loputkin, mitä tästä kulmakunnasta on jäljellä.»\n\n»Älä sinä loruile joutavia», rauhoittaa Vahinen. »Mikon jutut kyllä\ntunnetaan.»\n\n»No usko tai älä, mutta niin sanovat monet viisaat. Ja jos et usko niin\nkolmeltahan sen näet.»\n\n»Joopa joo, kyllä se on niin, jotta kolmen aikaan hukuttaa Sorvasen\npoika nämä tienoot. Tulee tuhotulva kuin Raamatussa ennen muinoin...!»\nvalittaa Taustan kylän räätäli.\n\n»... ja arkkikin on vielä pahimmoilleen rakentamatta», lisää joku\nrauhallisempi ukko.\n\n»Ja kun räätälillä on kaksi eukkoa eikä tiedä, kummanko niistä ottaisi\nmukaansa arkkiin», vihlaisee joku nuorempi mies.\n\nMutta joku epäilevä lisää taas:\n\n»Niin ne puhuvat kylillä, jotta vallit eivät kestä, ja koko kylä on\njärven pohjassa.»\n\n»Ja Sorvasen pojan oma valotehdas seilaa vedenpinnalla kuin parempikin\narkki! Siellähän olisi tilaa meillekin!»\n\n»Ja Taustan kylän ihmisiä kuulemma menee joukoittain pakoon», tietää\nSalotorpan Mikko kertoa. »Monet ottavat talteen tavaransa ja ajavat\nelukat korkeille mäille.»\n\n»Vai niin. En minä ole kuullut mitään siitä, vaikka juuri tulen\nTaustasta», inisee räätäli.\n\n»No ala sitten ravata takaisin katsomaan, niin näet!» kiirehtii\nMikko ja saakin räätälin siunaillen painumaan ovesta ulos. »On se\nvain yhtä helvettiä tämä ihmisen elämä! Nyt alkaa olla jokaisella\nedessään metsäläisen osa. Ja kun valtiokin vielä suojelee niitä, jotka\ntuollaisen tuhon tekevät! Tuleepa itsekin vielä herroilleen juhlimaan\nkuin parempaakin hyvätekoa... Kuivaksi se käy metsässäkin oleminen.\nOsta pois, Antti, vielä toinen toppa sokeria! Tänä iltana saatkin onkia\nahvenoita omalta pihaltasi.»\n\nMikolla tuntuu sisu kiehuvan nykyistä komentoa ja koko maailmaa\nvastaan, ja vaikka hän toisaalta valitteleekin tuhotulvaa, tuntuu siinä\nolevan hitunen vahingoniloakin, että jopa saakuri soikoon on sillä\nedessään sama tie kuin hänelläkin: talosta lähtö ja majanmuutto metsään\njonkun naapurin torppariksi! Sittenhän ollaan tasa-arvoisia eikä\nisäntäin tarvitse pullistella ryntäitään mökkiläisten rinnalla!\n\nSamassa astuu sisään Sorvasen Kaisa päässään parhain liinansa ja yllään\nmusta puku juhlan kunniaksi. Mikko käyttää tilaisuutta kuiskatakseen\ntarpeettoman kovasti:\n\n»Surevan näkyy tuokin — jo etukäteen.»\n\nMutta Kaisa ei kuule, vaan suorittaa ostoksensa ja kysyy Vahiselta:\n\n»Onko meidän Mannea näkynyt täällä?»\n\n»Kävi tänä aamuna ja oli pahalla tuulella, kun piipusta katkesi varsi.»\n\n»Vai pahalla... Taitaa olla Manne-rievulla muita syitä vihoitella...»\n\nKaisa saa pussinsa ja lähtee kotiinsa. Kaupassa istuvat ukotkin\npujahtavat yksitellen ulos, kuka juhlaan kutsuttuna voimalaitokselle\npäin ja toiset taas pientä kateuden ytyä tuntien kävellä tepsutellen\nkylää kohti. Mutta kaukana heidän edellään viuhtoo Taustaa kohti omaa\nvauhtiaan Salotorpan Mikko ja esittää jokaiselle vastaan tulijalle\njuuri kuulleensa viimeisimmät tiedot, että parasta on lähteä liikkeelle\nnyt heti, sillä monista taloista eivät veden alta jää näkyviin muuta\nkuin ullakon ikkuna ja katto, ja monet ihmiset ovatkin jo painuneet\nkorkeille paikoille...\n\n»Eikä kattoakaan näy!» tietää eräs muija väittää vastaan.\n\n»Hyvä on, jos tuuliviiri ja kaivonvinttikään näkyy!» huutaa joukkoon\nKorvatun Kaisa, Taustan tunnetuin joka asian tietäjä.\n\n»Ja minä en jää tänne odottamaan sitä surkeutta, vaan lähden heti!»\nuhkaa kolmas.\n\n»Niin minäkin! Tavarani käyn kokoilemassa talteen», touhuaa Korvatun\nKaisa ja kääntyy kotiinsa päin.\n\n»Liikkukaa vilkkaasti, jos aiotte keritä! Kello on jo paljon!» huutaa\nMikko jälkeen ja irvistää tyytyväisenä.\n\n»Tule, hyvä mies, auttamaan!» pyytää Kaisa. »Milläs minä vanha ihminen\nyksin kerkiän...»\n\nNiin pääsee Salotorpan Mikko esittämään auttajan ja hyväntekijän osaa,\nhoputtelee hienoksittain ja antaa heidän itsensä sitten kiirehtiä\ntoisiaan. Ja Mikko eläytyy keksimäänsä valheeseen niin, että alkaa\njo hiljakseen uskoa itsekin, nauraa hikertelee muijain selän takana\nja lisää pakokauhua parhaan taitonsa makaan. Onneksi ovat melkein\nkaikista taloista isännät ja miehet poissa, niin että hän voi nyt\njuoksuttaa akkoja huvikseen, ja missä jokunen mies sattuu olemaan\npaikalla, alkaa pieni epäilyksen hitunen tarttua heihinkin. Niin,\nja ovathan he itse kaupalla kuulleet samasta asiasta, niin että kai\nsiinä on hiukan totta... Ja jos ei totta olisikaan, niin saahan\ntuota nyt lähteä ottamaan varmuuden vuoksi selvää... Ja kun ukot\nilmestyvät tielle, kuulevat he jokaisen hokevan samaa, näkevät autojen\najavan kuin maailmanlopun vauhtia Hankaalle, ja niissä on tietysti\nsanomalehtimiehiä, joiden virkana kuuluu olevan ilmestyä paikalle aina\nsilloin, kun jossakin tapahtuu onnettomuus...\n\nNäin alkaa Taustan kylä tyhjentyä nopeasti, ukot ovat ottamassa asiasta\nselvää, ja akat, joille kaikki on jo selvänä, kokoilevat tavaransa,\nkomentelevat muksujaan ja kantavat kaiken irtaimen omaisuutensa tien\nvarteen lähtöä varten. Ja niin alkaa itse tielläkin olla elämää kuin\nparemmassakin majanmuutossa, ja ensimmäisinä ovat tietysti ne, joilla\non vähimmän mukaan otettavaa. Pari muijaa hipsuttelee jo hyvää vauhtia\ntietä pitkin Vilhonhoville päin kantaen vasujaan ja nyyttejään ja\nkiirehtien penskojaan. Pian tulee joukkoon pari muuta lisää, ja silloin\naletaan joukolla selvitellä, mihin tässä ollaan oikeastaan matkalla...\nHe huomaavat vaeltavansa Hangasta kohti, joka on kaiken pahan alku ja\njuuri ja josta onnettomuus on tulossa. — Silloin eräs heistä muistaa,\nettä aivan sillä kohtaa tien toisella puolen on korkea mäki Aholan\nmetsässä, ja kun ohi ajava auto sokaisee pölyllään heidän silmänsä,\nsiirtyvät he vaistomaisesti tien sivuun ja alkavat nousta kalliolle.\n\nValittelu ja ärhentely kuuluu kaikkialta, torpan pihassa yrittävät\npojantenavat ottaa kiinni pakoilevaa kanaparvea ja kerrankin\nmieleiseensä puuhaan päästyään ajavat kanoja kuin huvikseen, nämä\nkaakattavat ja pyyhkivät pitkin pihamaata kaivolta navettaan, sieltä\nylisille ja ylisiltä taas tunkion kautta pihamaalle. Kiehuntaa kestää\nkotvan, mutta sitten yksi pojista luiskahtaa ja laskee istuallaan\nalas ylisten portaat, alkaa nyt ulvoa tosissaan ja nilkuttaa sisään\nkertomaan, että hänen takapuolensa on täynnä tikkuja... Kanat\nrauhoittuvat heti, mutta katselevat vielä epäluuloisina toisia poikia\nja piiloutuvat peltoon. Pojat eivät viitsi enää lähteä sinne, vaan\nneuvottelevat ja tyytyvät sitten heittämään muutaman kiven kanojen\njälkeen ja siirtyvät istumaan portaille ja raapimaan kipeitä variksen\nvarpaitaan ja korjaamaan rytäkässä katkennutta housunviilekettään.\n\nTiellä kulkee pari eukkoa ja pajattaa omaa surkeuttaan. Toiselta on\nvasusta karannut kissa, ja yhteisvoimin he koettavat suostutella\nsitä kiinni. He ojentelevat sormiaan ja mairein äänin mirrittelevät\nojassa kurkistelevalle elukalle, mutta heti, kun jompikumpi on\ntavoittamaisillaan leikkisän pennun kiinni, hypähtää se iloisena ja\npujahtaa pajupensaaseen. Kun eukot pääsevät viimein yli aidan ja\ntutkivat pensaan kokonaan, on kissa jo aikoja vilahtanut heinikkoon ja\nsieltä jännittyneenä tähyilee hauskan leikin kehittymistä...\n\nNiin kasautuu veräjien kohdalle maantien varteen pinoittain\nvaatenyyttejä, kahvipannuja, kukkaruukkuja ja astioita, ja näkyypä\njo olevan liikkeellä joku muijien taluteltava mieskin, se taitaakin\nolla kylän räätäli... Ja räätälin jälkeen ilmestyy jokunen torpan ukko\ntuoden omalle veräjälleen kirveensä ja lapionsa ja kääntyen vielä\ntakaisin nyhtäisemään pikkulan takaa pellosta nipun kessuja pahojen\npäivien varalle. Samassa ajaa ohitse taas auto ja siinä istuu Hiisveden\nnimismies ja katselee kummeksuen tavarapinoja, mutta arvelee juhlien\naiheuttaneen koko tämän suursiivouksen ja ajaa tyytyväisenä edelleen.\n\nJonkinlaista miehistä arvonantoa ja luottamusta nauttivana auttelee ja\nkiirehtii kaikkia Salotorpan Mikko, apunaan suutari ja räätäli. Kuin\nhyvä paimen ohjailee Mikko kovaäänisenä akkaparvea Aholan taakse mäelle\nja kantaa auliisti niin monet tavarat kuin kerkiää. Matkalla tavataan\npari ukkoa lisää ja kehoitetaan heitä liittymään tähän pelastettujen\nharvaan joukkoon, ja hetken toisiaan silmäiltyään ukot murahtavat\njotakin, että »turhaahan tuollainen kiire on, mutta mennään nyt mekin\nsinne mäelle katsomaan veden nousua, kun sieltä näkeekin paljon\nparemmin». He seuraavat toisia vastahakoisen näköisinä, mutta seuraavat\nkuitenkin ja asettuvat hiukan toisista erilleen. Siinä joku heistä\nvirkahtaa silti omaa pelkoaan osoittamatta:\n\n»Niin noh, onhan se varovaisuus hyvä aikanaan...»\n\nVielä heidän jäljestäänkin tulee parvi eukkoja, ja niiden joukossa on\nKorvatun Kaisa.\n\n»Voi jestas sentään!» muistaa Kaisa rinnettä noustessaan. »Nyt unohdin\nsianporsaan karsinaan enkä kerkiä enää takaisin nököä pelastamaan!»\n\n»Kerkiät vielä, kun vilkkaasti liikut!» neuvoo Salotorpan Mikko\navitellen nyyttejä kalliolle.\n\n»En ehdi enkä jaksakaan enää!» valittaa Korvatun Kaisa. »Ja nyt pitää\nviattoman luontokappaleen hukkua!»\n\nNiin he kompuroivat edelleen ja pysähtyvät välillä levähtämään,\nhuokaisemaan tätä vihonviimeisen päivän pahaa ja vielä kerran\nsilmäämään taakseen Taustan kylää. Silloin joku huomaa kylässä vielä\nelämää ja virkahtaa:\n\n»Mikä, tuolla Roivaan katolla on?»\n\nKaikki tuijottavat silmänsä vetisiksi Roivaan torppaa kohti ja viimein\njoku selvittää:\n\n»No voi sun...! Sehän on itse Roivaan Aliina...!»\n\n»Mitäs Aliina katolta hakee?»\n\nPuhutaan, pohditaan ja katsellaan. Ja vaikka kuinka katsottaisiin, niin\ntotta se vain on, että Roivaan katonharjalla istuu eukko kahdareisin\nja pitää molemmin käsin kiinni tuuliviirin varresta aivan kuin päätä\nhuimaisi.\n\n»Tule alas, Aliina! Tule tänne mäelle!» huutaa Korvatun Kaisa selkiällä\näänellään.\n\nHe ovat näkevinään, miten eukko heiluttaa heille kättään kuin\nhyvästiksi, pudistaa päätään ihan selvästi, vilkuttaa vielä, mutta\ntarttuu sitten taas lujin kourin viirisalkoon, ettei putoaisi. —\nSilloin tulee mäeltä joku ystävä ja tietää kertoa näille toisille:\n\n»Turha on Aliinaa houkutella... Minäkin jo äsken kävin sille puhumassa.\nMutta Aliina on niin kotirakas, ettei se jätä mökkiään...»\n\n»Saa nähdä, jos se pysyy kuivana katolla», huokaa Korvatun Kaisa ja\nlähtee taas nousemaan rinnettä.\n\n»Ehkä se pysyy kuivana, mutta milläs se sieltä sitten liikkeelle\nlähtee, kun ei ole venettä», arvelee Mikko hyvin asiallisesti ja saa\ntoiset vielä kerran huokaamaan osanotosta.\n\nSillä aikaa kuin muu kylä varustautuu Hankaan suureen tuhotulvaan,\nei kahdessa talossa tiedetä koko kiireestä mitään. Ne ovat Ahola\nja Pellontaus. Mutta molemmissa sattuvatkin vielä olemaan isännät\nkotosalla, ja Ahola katselee parhaillaan pirtin ikkunasta maantielle,\nmutta ei vanhoilla silmillään jaksa oikein nähdä sinne asti. Sen vuoksi\nhän virkahtaa emännälle:\n\n»Tulehan, Eveliina, katsomaan, minne nuo muijat oikein vaeltavat.»\n\nEmäntäkin katselee aikansa:\n\n»Hankaalle päin ne kulkevat virtanaan. Menevät kai kurkistamaan juhlia,\nuteliaat...» Sitten hän hetkisen kuluttua huokaa: »Olisithan tuonne\nsaattanut lähteä sinäkin — kun kerran kutsuttiin...»\n\n»Mitäs turhia...! Ei tässä nyt niin ministerien ja muiden kipeitä\nolla. Heti, kun juhlijat lähtevät pois, mennään mekin katsomaan\nvoimalaitosta. Ja kyllähän Sorvasen Lauri näyttää sen meille»,\nlohduttelee isäntä. »Niin että pistä illalla harvinaiset yllesi. Minä\nkäyn ensin metsässä hakemassa ne tynnyrin vanteet...»\n\nEmäntä siirtyy omiin toimiinsa laittelemaan syyskesän ensimmäistä\nsahtia omista jyvistä, mutta ei malta olla huokaisematta ajatellessaan\nhukkaan mennyttä juhlatilaisuutta:\n\n»On vain Sorvasillekin juhlapäivä tämä! Varsinkin Kaisalle. Ajatella:\nLauri on ainoa poika, ja noin hyvin on menestynyt! Vaikka Manne\ntuskaileekin turhia vielä...»\n\nNäin pysyy Aholan talo koko päivän omissa arkisissa töissään ja sivulla\nvarsinaisesta juhlahumusta. Sillä onhan talo omalla arvokkaalla\npaikallaan tiestä syrjässä, eikä sen tapoihin kuulu muutenkaan\nsotkeutua maantien tapahtumiin...\n\nMutta sitä suurempi on kuhina kilometrin päässä Aholan talosta sillä\nkorkealla mäellä, jonka Taustan akat ja akkamaiset miehet ovat\nvalinneet omaksi Araratikseen. Suut käyvät ja kielet laulavat ja vielä\nviimeisen kerran selvitellään kylän asiat kuin perunkirjoitusta varten.\nKorvatun eukko johtaa juttua, ja toiset myöntelevät ja nyökyttelevät\npäätään hyväksyen ja lisäillenkin omasta puolestaan totuuden kuvaa.\nHieroja, joka ei koskaan unohda näitä maallisia asioita, on päättänyt\nansaita hyvin vielä viimeisenä elinpäivänään ja tarjoutuu vanhana ja\nviisaana tieto-ihmisenä povailemaan toisille kämmenestä. Mutta vaikka\ntulevaisuus onkin hämärän takana, ei kellään ole nyt aikaa povauttaa,\nsillä jokainen tahtoo puhua itse. Vain kiiltäväkupeiset autot, jotka\nporhaltavat mäen alitse Hangasta kohti, saavat hetkiseksi huomion\nkiintymään toisaalle. Mutta heti, kun auto on hävinnyt mutkan taakse\nja jäljellä on vain harmaa pölypilvi, alkaa pesänselvitys uudestaan ja\npuntariin otetaan ihmiset niinkuin asiatkin. Ja täältähän on niin hyvä\nnäköalakin, kaikki on kuin silmien edessä, mitä sitten saattaa näkyviin\nilmestyäkin tiellä tai Luostanjärvellä. Vain hovin ja Hankaan puoli on\nosaksi metsän peitossa, mutta Hankaaltakin sentään näkyvät rakennusten\nkatot ja savupiiput.\n\nVähitellen alkaa kaikki tuntua painostavalta, jännitys kohoaa ja\nihmiset kurkottelevat kaulojaan tähyillessään alas kovan onnen maahan,\njoka ei tiettävästi ole tehnyt mitään pahaa, mutta kuitenkin saa\nrangaistuksensa toisten syntien takia.\n\n»Mitä kello on?» kysyy joku.\n\n»Salotorpan Mikolla on kello... Mihin Mikko on mennyt?» Mikkoa ei näy\neikä kuulu, mutta räätälillä on kello, ja se näyttää nyt olevan vähän\nvaille kaksi.\n\n»Voi voi sentään, nytkö se pian alkaa...!»\n\n»Kyllä se alkaa nyt... Ja vieläköhän Roivaan Aliina istuu siellä\nkatolla...?»\n\n»Siellä se istuu. Ja liekö Mikko mennyt hakemaan ja pelastamaan\nAliinaa, kun ei näy... On se toki hyvä, kun tuo Mikko sattui tänne\navuksi. Minnekähän olisi muuten selvittykään. Ja Mikolla kun on sentään\nniin avulias luonto, vaikka haukkuvatkin miestä huonoksi.»\n\nJälleen hurisee rivi autoja Hangasta kohti. Järvelle, tuolle, vanhalle\nja rakkaaksi käyneelle Luostanjärvelle ilmestyy soutelemaan parvi\nveneitä. Siellä ovat kylän kaikki nuoret, jotka ovat aamupäivän\nkierrelleet Hankaalla ja sitten keksineet lähteä veneisiin saadakseen\nveden noustua lopulliseen korkeuteensa soudella omalla niityllään,\nmissä he vielä äskettäin heiluttivat viikatetta ja haravaa. Kun muijat\nkatselevat veneitä, keksii joku kysyä:\n\n»Miks'ei me kaikki menty veneisiin?»\n\n»Jaa, sitäkin olisi voinut ajatella... Olisi pysynyt pinnalla...»\n\n»No hätäkös teillä täällä mäellä on? — Ja tännehän mahtuvat tavaratkin\nmukaan.»\n\nNyt on kello jo neljänneksen yli kahden. Alkaa tuntua pelottavalta,\npuhe vähitellen vaimenee, nyt enää vain odotetaan, ja joku jo\nvalittelee sydäntään vihlovan niin pahasti...\n\n»Veisataan virsi», ehdottaa joku.\n\nKorvatun muija kiekaisee virren alulle, mutta silloin kavahtavat kaikki\näkkiä seisoalleen ja hillitsevät:\n\n»Sshhtl — Hiljaa! — Mitä tuo on?»\n\nKuunnellaan... Jostakin hyvin kaukaa kuuluu ihmeellinen soitto.\nVäliin se kuuluu aivan selvänä, mutta sitten taas tuuli ja puiden\nsuhina sotkee kaiken. Se on paljon kantavampaa kuin urkujen ääni.\nArvaillaan, mutta ei kukaan tule sanoneeksi, että se kuuluu Hankaalta,\nkun torvisoittokunta puhaltaa alkumarssia. Kaikki on nyt niin\nepätodellista, että kuullaan äänen tulevan kuin toisesta maailmasta\neikä uskalleta kuiskatakaan. Mutta kesken kaiken tätä lumouksellista\nääntä kuullessa rikkoutuu tunnelma, kun joku muijista parkaisee kiroten:\n\n»Voi juutas, kun ryynipussini repesi!»\n\nMutta silloin vaimentavat toiset puhujan:\n\n»Ettes häpeä...! Vakavalla hetkellä...!»\n\n»Niin juuri, vakavalla hetkellä! — Ties vaikka jo pian astuttaisiin\nikuisuuteen...»\n\n»Ja tuolla ihmisellä on ajatukset ryyneissä...»\n\nMutta Korvatun muijaa harmittaa hukkaan mennyt ohjelmannumero ja sen\nvuoksi hän kysäisee:\n\n»Pitikös meidän veisata?»\n\n»Ole hiljaa taas! — Se kuuluu uudestaan.»\n\nTosiaan kuuluu soitto. Eukot seisovat kädet ristissä mahan päällä\nja miehet istuvat kivillä hiukan syrjemmällä ja imevät piippujaan.\nAurinko paistaa helottaa kaikella lämmöllään niinkuin sillä ei olisi\nminkäänlaista tietoa maailman pahuuksista ja onnettomuuksista, jotkut\nalkavat jo etsiä koivujen katveita ja siirtelevät tavaroitaankin\npiilompaan, etteivät sulaisi.\n\nJälleen tulee kiista ajasta. Jonkun toisen kello näyttää jo\nneljänneksen yli kolme, mutta räätälin kello on juuri pysähtynyt kolmen\nkohdalle ja räätäli itse väittää, että se on enne...\n\n»Eihän tuolla järvellä mitään näy», toteaa joku toivorikkaana.\n\nNyt siirrytään joukolla kallionreunalle, josta näkyy paremmin järvi ja\nsiellä soutelevat veneet. Joku poikanen kiipeää puuhun ja huutaa sieltä:\n\n»Vesi nousee jo! Katsokaa nyt: Pellontauksen rantaniitty on jo vedessä!»\n\nSe on totta. Nyt jo toisetkin huomaavat veden nousseen niin paljon,\nettä vanhan rantasaunan viereinen lepikkokin on vedessä. Mutta tämä\nonkin monelle jo ensimmäinen pettymys, sillä he ovat odottaneet\nvedennousua hirmuisella voimalla ja kovalla aallokolla aivan kuin\nvanhan testamentin kuvissa. Mutta toiset jo tavoittaa väristys:\n\n»Sus siunakkoon! Nytkö se alkaa...?»\n\nNiin, nyt se alkaa. Mutta ei suinkaan tulvana, vaan jos tuijottaa\nsilmänsä kipeiksi yhteen paikkaan vedenrajaan, niin silloin saattaa sen\nhuomata hiljalleen liikkuvan kohti rantavallia. Hitaasti kapenee vallin\ntakainen niitty, ja kun vielä tuijotetaan puolituntinen ja sen aikana\npyyhitään vettä silmistä monet kerrat, niin viimein nähdään jonkin\nveneen laskevan aivan vallin kupeeseen kiinni ja soutajain nousevan\nkävelemään vallille. Mutta nyt alkaakin se jännittävin vaihe: kun vesi\nnousee yhä, niin sillä hetkellä valli murtuu ja nuo uskalikot joutuvat\nensimmäisinä tulvan vietäviksi.\n\nMutta se ei murru, vaikka kuinka odottaisi. Naisväen joukosta kuuluu jo\npari pettymyksen huokausta ja joku muija alkaa hiljakseen muistella,\nettä kukas se oikein olikaan, joka aloitti puhua vedenpaisumuksesta ja\npaosta...? Ketähän tästä turhasta majanmuutosta oikein pitäisi syyttää?\n\nOdotetaan vielä puoli tuntia, ja täältäkin asti saattaa nähdä selvästi,\nmiten vesi on noussut vielä vallin suojassakin yhä korkeammalle. Eukot\novat jo neuvottomia, mutta eivät näytä sitä toisilleen. Mutta viimein\nlaukaisee täyden pettymyksen valloilleen joku miehistä, joka on vetänyt\npiippunsa tyhjäksi, kopauttaa tuhkat sen kopasta kiven kulmaan ja\nnousee:\n\n»Alkakaahan — ämmät — keräillä pois tavaroitanne! Pitäisi joutua kotiin\n— kun tulee jo ruoka-aikakin.»\n\n»Ja Korvatun Kaisan porsaskin kiljuu nälkäänsä siellä karsinassaan»,\nlisää toinen.\n\nAkat suuttuvat ja alkavat puhua yhteen ääneen. Toiset haukkuvat miehiä\nsiitä, etteivät nämä ole yhtään sen parempia, ja toiset syyttävät koko\nvaivasta lähimmäistään, muutamat eivät löydä nyyttiään siitä oksasta,\njohon he jättivät sen riippumaan, ja mekastus on samantapainen kuin\npoikain vainoamassa kanaparvessa ennen pakomatkaa.\n\nJuuri kun keskustelu alkaa olla vilkkaimmillaan, sattuu pahaksi\nonneksi metsään vielä Aholan isäntä, joka on hakemassa sopivia katajia\nsahtitynnyrin vanteiksi ja siinä puuhassaan joutunut mäen taakse.\nKun hän kuulee koko jumalattoman menon ja metelin, päättää hän ottaa\nasiasta selvää, nousee mäelle hikisenä ja huohottaen toisessa kädessään\nkirves ja toisessa nippu katajia:\n\n»Mitkä helvetin markkinat minun metsässäni on?»\n\nJoku mies astuu Aholan luokse ja alkaa selittää suu naurunvirneessä:\n\n»Älähän kiroile, hyvä mies! Kylän naiset tulivat tänne vettä ja\nkuolemaa pakoon. Vakava asia, näes...»\n\n»Se on sitten sinipunainen vale!» pyörähtää Korvatun Kaisa pienenä,\npulleana ja ketteränä Aholan isännän eteen ja kieppuu siinä kiukkuisena\nkuin ampiainen. »Minä en tullut ketään pakoon. Tulin täältä ylhäältä\nkatselemaan juhlia. — Ja saa kai köyhäkin juhlia — häh?»\n\n»Saa toki! Saa tietenkin», sanoo Ahola myöntyvänä. »Mutta mitä sinä\ntuolla rukilla teet?»\n\n»Ja mitäs pirskattia se sinuun kuuluu!» sylkäisee muori ja lähtee rukki\nkainalossa painelemaan mäkeä alas.\n\nAholan isäntää naurattaa, kun hän katselee kaikkea sitä tavaramäärää,\njonka eukot ovat ottaneet mukaansa juhlamatkalle. He kokoilevat niitä,\nmutta kiireissään ja häpeissään jättävät suuren osan riippumaan puiden\noksille, josta ne kai joku vilkasjärkisempi joskus keräilee omaan\ntalteensa. Ukot eivät enää alennu lähtemään naisväen seurassa — ei edes\nräätälikään, jonka kello näkyy olevan huono enteilijä — vaan he istuvat\nisännän kanssa mäellä ja kertoilevat omia arvelukaan kaikesta siitä,\nmiten suuri ja siunattu asia sentään on teollisuus nykyajan ihmiselle.\nHe ovat Aholan kanssa aivan samaa mieltä siinä, että kummia ovat nuo\nnykyajan miehet aivoiltaan ja tajunnaltaan, kun panevat Hankaallekin\nkuolaimet suuhun ja muutenkin tekevät tämän maailman ihmeiden kanssa\nihan niinkuin haluavat. — Niin että kun tuollaista taitoa ajattelee\nihan näin arkijärjen kannalta, niin ei ihmeitä taida olla oikeastaan\nolemassakaan...\n\nMutta naisten osalta eivät ihmeet ole lopussa vielä tältäkään päivältä.\nKun he palaavat koteihinsa ja selvittelevät niiden sekasortoa — on\nniin onnellista olla jälleen kotosalla — eivät he löydäkään kaikkia\ntavaroitaan. Jossakin on jäänyt vartaaseen täysi määrä leipiä,\njoita emäntä ei tietysti ole jaksanut kantaa mukana, mutta nyt ovat\nleivät huvenneet itsestään. Toisaalta on mennyt täysi jauhosäkki ja\nkolmannesta paikasta vaatteita. Mutta kaikkein onnettomin on sentään\nKorvatun Kaisa, joka ei löydä enää karsinasta kaivattua porsastaan.\nNiinpä Kaisan täytyykin jonkun nuoremman ihmisen avulla naulata\npuhelinpylvääseen ilmoitus, jossa lukee seuraavasti:\n\n Pois juossut.\n\n Hankaan vihkiäisjuhlan takia karkasi allekirjoittaneen karsinasta\n kahden kuukauden vanha porsas, jolla on iso luoma oikean silmän alla,\n musta täplä saparon juurella ja tuntee nimen Jussi. Pyydetään pahempia\n seurauksia välttääkseen tuomaan heti takaisin.\n\n                                        Kaisa Korvattu\n                                             leski.\n\nKun illan tullen alkavat miehetkin palata Hankaalta koteihinsa ja\nkertoilevat omat uutisensa ministereistä maaherroihin asti, tapaavat he\nkaikkialla vaiteliaita ja itkettyneitä naisihmisiä, jotka eivät suostu\nsanomaan murheensa syytä. Samaten ovat hiljaisia niidenkin miesten\nmuijat, jotka itse ovat olleet töissä koko päivän Kairakoskella tai\nomalla ulkopalstalla kaukana Vanakorvessa. Vasta seuraavina päivinä\nhe saavat kuulla Aholan isännältä ja muutamilta muilta, miksi naiset\nolivat niin allapäin silloin, kun toisaalla vietettiin seutukunnan\nsuurta juhlaa.\n\nSitten asia unohtuukin vähäksi aikaa, mutta palaa vielä tuoreena esille\nSalotorpan Mikon ansiosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVANHA MANNE lähtee juhlapäivän aamuna jo varhain, sillä häntä\nsuututtaa koko homma. Hän keksii hyvän tekosyyn ja menee Taustan sepän\nluo ostamaan hevosenkenkiä, sillä hän ei viitsi jäädä katselemaan\nkaikkia vieraita ihmisiä eikä myöskään oman poikansa heppuilemista\nsaparoniekassa nutussa ja pytty päässä. Niinpä hän Vahisen kaupalla\nkäytyään oikaiseekin maantieltä metsään, katselee siellä kotvasen omaa\nvanhaa tervahautaansa, joka on nyt uuden tien ja lahden pohjukassa\nolevan rantavallin välissä, ja samalla miettii, että ensi keväänä hän\nvoisi polttaa tervaa vieläkin, jos tulisi ajoissa kerätyksi kantoja\npoltettavaksi.\n\nMutta käynti sepän luona ei ota riittääkseen asiaksi asti, sillä vaikka\nhän on jo toimittanut kauppansa valmiiksi ja sen jälkeen vielä jutellut\naikaa kuluttaakseen, on päivä vasta puolessa. Ja muutenkaan ei Mannea\nhuvita viipyä pajassa, kun seppä alkaa palkeen varressa riippuessaan\npuhua siihen suuntaan, että insinöörien laitokset eivät kuulemma\nkestäkään, vaan virta vie ne mennessään niin tarkkaan, ettei jää muuta\nkuin hiukan törkyä rannalle.\n\n»Kyllä se vain kestää, kun on sitä varten tehty!» pitää Manne\nrakentajien puolta ja katselee loukkautuneena seppään.\n\n»Etkä sinä niitä asioita ymmärrä, kun et ole ammattimies», kinastelee\nseppä. »Minä sanon sulle suoraan, jotta ne eivät kestä! Raudasta\nniiden vallien pitäisi olla! Ymmärtäähän sen nyt vähemmälläkin, ettei\nsiinä kelpaa huonompi aine... Turhahan on tuollaisia lapsellisuuksia\nkokeillakaan!»\n\nKun Manne kysyy, luuleeko seppä sitten itse olevansa ammattimies,\nselittää tämä taas:\n\n»Olen! Minä olen rauta-alan ammattimies ja ymmärrän niin paljon, jotta\ntuollaisen vallin koko sisus ja runko pitäisi olla terästä. Jos sen\nsitten upottaa tarpeeksi lujasti kalliopohjaan asti, niin...»\n\n»Painu sinä suohon ja upota itsesi sinne, mokomakin tietoniekka! Minä\nsanon sinulle, jotta ne kestävät ja — hyvästi sitten...»\n\nMannen mielestä eivät sentään insinööritkään niin huonoa väkeä ole,\nettä Taustan juopon sepän kannattaisi ruveta heitä taluttamaan opin\ntielle. Ja nyt, Mannen astellessa edelleen sisu kuohuu jo kahdesta\nsyystä: ensin hän on vihainen pojalleen, joka menee ja rakentelee\nkaikenlaisia, ja sitten sepälle, joka uskaltaa tulla haukkumaan hänen\npoikansa rakennelmia...\n\nMutta kun kello on vielä vähän, ei Manne arvaa lähteä suoraan\nkotiinsa, vaan istahtaa ensin tiepuoleen. Kun siinäkin näkyy olevan\nainainen kulku sinne ja tänne, lähtee hän Taustan kylän ja hovin\npuolimaissa metsään ja nousee korkealle koivikkomäelle. Siellä onkin\nhiljaista, tuntuu kuin koko maailma olisi jäänyt kauemmaksi taakse.\nEi näy muuta kuin koivujen valkeat varret, niiden yläpuolella vihreä\nlehvistö ja vielä niidenkin yllä sininen taivas. Eikä kuulu muuta kuin\nlehtien suhinaa ja jossakin ylempänä herkkätuntoinen haapa ilmoittaa\nkahinallaan jo aikoja ennen, milloin tuulenpuuska pyyhkii rinnettä.\nTässä hiljaisuudessa on vielä jotakin samanlaista kuin ennen vanhaan,\nkun sai istua ja olla ihan rauhassa eikä tarvinnut kuulla kaiken\nmaailman kolinaa eikä katsella uusimuotisia ihmisiä ja kärsiä heidän\npuheitaan.\n\nManne nousee korkeimmalle kalliolle ja kummastelee itsekseen, osaako\nihminen tosiaan vielä olla näin yksin. Autiota taitaa olla mutta eipäs\nsentään! Kun hän kääntää selkänsä metsälle, niin jopas kurkistelee\nsivistys vastaan: vasemmalta järven takaa kohoaa savupiippu ja tunkee\nreiän täydeltä sakeata ja nokista savua Luojan sinistä ja puhdasta\ntaivasta kohti. Se on Kairakosken tehtaan piippu. Luostanjärven rannat\non kahdessa kohdassa pilattu yli kilometrin pituisella vallilla. Nyt\nei siellä ole sorsilla enää kunnollista pesäpaikkaa eivätkä hauit voi\nviettää enää nautinnollista ruokalepoaan auringonpaisteisen ruohikon\nreunassa. — Ja maantietä pitkin tulee Kairakoskelta päin kaksi\nkiiltävänmustaa pistettä, aivan kuin kovakuoriaisia, ja niiden jäljessä\nhulmahtelee pitkä, pölyinen pyrstö. Ja molempien autojen nokassa\nlepattaa pieni sinivalkea lippu.\n\nManne kääntää selkänsä autoille ja aikoo lähteä edelleen, mutta\npysähtyy äkkiä kuuntelemaan. Jostakin rinteen takaa kuuluu ensin syvää\nmurinaa ja sitten vihainen karjaisu.\n\nMitä se on?\n\nUkko panee kätensä korvalle ja kuuntelee: aivan kuin riideltäisiin\njostakin ja valmisteltaisiin tappelua... Viimein kuuluu tömähdyksiä,\nraskaita askelia, juoksun rytinää risukossa ja viimein kova karjaisu:\n\n»Pois pensaikosta — taikka minä heilautan kirveellä!»\n\nJälleen askelia. Manne jo luulee huutojen tarkoittavan häntä itseään,\nmutta silloin kahisevat koivujen oksat aivan lähellä ja ahon reunaan\nilmestyy Vilho Turunen synkkänä kuin ukkospilvi, tukka sekaisin\ntuulessa ja kirves kädessä heiluen. Tummia kasvoja pitkin valuu hiki,\nja paita on likomärkä.\n\nSilloin Vilho seisahtaessaan ja kuunnellessaan huomaa Mannen, panee\näkkiä sormen suulleen vaitiolon merkiksi, kuuntelee vielä kotvasen ja\nvalahtaa viimein hymyksi koko synkkä mies ja tulee Mannen luokse:\n\n»Kah, sinäkö? Ei ole tavattukaan pitkään aikaan.»\n\n»Minähän tässä, vanha naapuri. Ja vielähän sinä tunnet?»\n\nVilho ei pidä kysymystä edes vastauksen arvoisena, vaan alkaa selitellä\nomia asioitaan:\n\n»Ajelin juuttaita tiehensä. Ne tunkevat joka paikkaan ja ilkkuvat\nympärillä heti, kun vain rupeaa työhön...»\n\n»Ketkä?»\n\n»Semmoiset tuntemattomat», selittää hullu. »Tietävät, jotta minä\nrakennan hovia — ovat sen takia kateellisia eivätkä anna siunaaman\nrauhaa.»\n\n»Tosiaankin», on Manne ilahtuvinaan Vilhon mieliksi. »Olen kuullut\nsinun rakentelevan ahkerasti, mutta en ole vielä nähnyt. Nythän sinä\nnäytätkin mulle kaiken...?»\n\n»Kuulehan nyt, kun minä kerron», aloittaa hullu tärkeänä ja puhkii\nhihallaan otsansa kuivaksi. »Tahka lupasi minulle jo kaksi vuotta\nsitten, jotta minä saan tähän rinteeseen rakentaa hovin — yhtä suuren\nkuin Tausta. Ja niin teenkin. Mutta sen, mitä minä päivällä rakennan,\npurkavat nuo kateelliset pirulaiset yöllä.»\n\nManne kuuntelee osaa ottavana, haastattelee miestä ja luullen Vilhon\ntarkoittavan pikku-ukkoja näyttää tälle avonaista vaaksaansa:\n\n»Ovatko ne kateelliset tuollaisia pieniä? Vaaksan mittaisia...?»\n\n»Eikä, kun ihan isoja ihmisiä. Tuolla niitä juoksee pensaat täynnä, jos\nvain katsot.»\n\n»Mahtavatkohan olla paikkakuntalaisia?»\n\n»Eikä... Valtion herroja... Ovat saaneet päähänsä ajaa minut pois joka\npaikasta.»\n\nManneen sattuu hiukan, mutta hän ei näytä sitä, vaan jatkaa keskustelua:\n\n»Puustako sinä rakennat?»\n\n»Eikä... Vaan marmorista. Ja peililasista. Ja katolla liehuu\npurppuralippu. — Uskotko...?»\n\n»Uskonhan minä», myöntää Manne ja hymyilee. »Pystyvä mieshän sinä olet\naina ollut. — Taitaa tulla suurikin talo?»\n\nTätä kysymystä on Vilho odottanut, sillä nyt hän naurahtaa onnellisena\nja alkaa selitellä innokkaasti:\n\n»Suuri tulee! Pirtti tulee yhtä suureksi kuin Hiisveden kirkko. Ja\nlisäksi tulee pirttikamari ja maitohuone. Järven puolelle tulee sali ja\nveranta. Ja verannan seinät ovat lasia. — Tulehan katsomaan, niin minä\nnäytän...»\n\nVilho pujottaa kirveen vyönsä alle, auttaa Mannea kyynärpäästä\nnousemaan ylös, lähtee edellä vesaikon halki ja pysähtyy viimein\nahon reunaan, jossa ei ole muuta kuin pari kaadettua ja oksittua\nkoivunrunkoa:\n\n»Tässä se on! Eikös tulekin komea...?»\n\n»No onpas kerran...! Ja yksinkö sinä olet tämän kaiken...?»\n\n»Ihan yksin», hymyilee Vilho omaan itseensä tyytyväisenä aivan kuin\nhovi seisoisi jo valmiina edessä. »Tulehan tänne, niin katsotaan. —\nEnsiksikin tähän tulevat portaat, ja portaiden edestä lähtee leveä\nhiekkatie ryytimaahan. Ryytimaa tulee tuonne auringon puolelle, minä\nistutan sinne omenapensaita ja karviaispuita. Puiden lomissa on\nvalkeita pöytiä ja leveät ehtonepenkit. Keskellä on suihkukaivo aivan\nkuin kaupungin puistossa.»\n\n»Komea on.»\n\n»On se», myöntää Vilho itsekin. »Saa loikoa penkillä ja katsella,\nkun lapset leikkivät vesisuihkun kanssa. — Katsohan, Manne, minä kun\nolen aina ollut sitä mieltä, jotta köyhän ihmisen täytyy pitää omista\nlapsistaan paljon, kun niillä ei ole muitakaan iloja... Ja sen vuoksi\nminä nuo suihkut ja muut...»\n\nManne muistaa, miten Vilho on aina pitänyt lapsistaan ja huolehtinut\nheistä. Kerrankin oli Vilho parka mennä sekaisin, kun hänen\nAarne-poikansa oli pieni ja sai kovan kuumeen, niin että oli kuolla\nsiihen paikkaan... Mutta Mannen ajatukset keskeyttää Vilho selittäen:\n\n»Ja Liisa — minun muijani — kulkee sisällä huoneesta toiseen punainen\nviitta yllään. Kädessään Liisalla on hopeakannu, kun se kiertää\nikkunasta ikkunaan ja kastelee kaikki palsamit. — Tuosta ryytimaan\nohitse lähtee käytävä portille ja maantielle. Portti on komea ja sen\nvahtina on kaksi kivistä karhunkuvaa. Ja portin yläpuolelle maalataan\ntaulu, jossa lukee: Vilhonhovi.»\n\n»Sillä on jo nimikin?»\n\n»On se.»\n\nVilho herkistyy kuvaillessaan niin, että huokaa hyvästä mielestä elämän\nhelpoille ja kauniille puolille. Mutta Mannekin huokaa ajatellessaan,\nettä ollapa kaikilla ihmisillä yhtä kirkas mieli kuin tuolla hullulla!\nJa hän ei malta olla miettimättä itsekseen. »Meitä taitaa nyt olla\nyhdessä kaksi hullua, joita maailma siirtelee sivuun mielensä mukaan,\nmutta jotka siitä huolimatta vielä kuvitellaan omia linnoja...»\n\nHän nousee lähteäkseen ja kysyy asiallisesti:\n\n»Milloin aiot saada kaiken valmiiksi?»\n\n»Talveen mennessä. Nyt asun Kerppolan saunakamarissa. Siellä on niin\nahdasta ja pimeää. Ja kun talonväki lauantaina kylpee, saavat lapset\nolla sen ajan ulkona. On päästävä omiin suojiin.»\n\n»Niinpä tietenkin.» Kun Vilho saattelee häntä maantielle asti kysyy\nhän: »Saako sinua tulla katsomaan sitten, kun talo on valmis?»\n\n»Sinä saat. Ja muijasi myös. Hovin herrakin lupasi tulla Vihurilla ja\nnelipyörävaunuilla.»\n\nManne ei henno sanoa edes sitä, että hovi on jo myyty ja siellä asuvat\njo vieraat ihmiset. Hän katsoo Vilhoa ja vasta nyt huomaa tämän\nhiustupsusta tippuvan verta:\n\n»Hyvä mies! Mikä sinun päässäsi on?»\n\nVilho sipaisee kämmenselällä tukkaansa ja virkahtaa:\n\n»Ei se mitään. Ajoin äsken kateellisia takaa ja juoksin oksaan.»\n\n»Eikö sinulla ole hattua?»\n\n»Oli kerran. Mutta sitten se hävisi enkä ole tuhlannut rahoja uuteen.»\n\n»Lähde nyt kotiisi, hyvä mies. Taikka tule meille, niin Kaisa käärii\nhaavasi ja minä annan sinulle toisen hatun.»\n\n»En lähde. Minun pitää olla täällä. Mutta kun tulet uudemman kerran,\nniin tuo hattu tullessasi.»\n\nJa Vilho kertoo kuin sivuseikkana, miten hän viime yönkin nukkui kuusen\njuurella havuilla ja sammalilla eikä lähtenyt pois, vaikka muija tuli\nhakemaan.\n\n»Ei se käy laatuun», sanoo Manne. »Sinähän sairastut, kun yöt ovat jo\nkylmiä. Ja millä sinä elät?»\n\n»Liisa tuo minulle ruokaa. Ja muutkin ovat houkutelleet pois, mutta ei\nminulla ole aikaa.»\n\nPitkän suostuttelun jälkeen Vilho lupaa Mannelle mennä ensi yöksi\nKerppolan saunakamariin perheensä luokse, sitten Manne ojentaa kätensä\nhyvästiksi, ja Vilho rutistaa sitä iloisena. Tuo musta, kookas ja\npeloittavan näköinen mies katselee häntä silmät kirkkaina ja luottavina\nkuin pieni poika. Kun Manne lähtee maantielle, kumisevat myöskin\nVilhon raskaat askelet rinnekalliota ylös, hän tavoittelee jo kirvestä\nirti vyöstään, heiluttelee hetkisen tuuhealatvaista mäntyä ja mutisee\nitsekseen:\n\n»Tuokin kasvaa tiellä!»\n\nKuuluu pari kolme vahvaa kirveeniskua ja sitten kaatuvan puun rusahdus.\nVilho jää raivaamaan tietä hovin herran nelipyörävaunuille...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKUN MANNE saapuu tervahautansa kautta takaisin kotiinsa, on se tyhjänä,\nsillä Kaisakin on mennyt katsomaan juhlia. Sen vuoksi ei hänkään\nviihdy oudon hiljaisessa pirtissä, vaan astelee hitaasti aholle,\nseisahtelee ja katselee siellä aikansa ja istahtaa sammalmattoiselle\nluonnonkivelle, joka on kuin varta vasten tuulen suojaan asetettu\npenkki. Siinä on niin mukava ajatella ja katsella oman talon ikkunoita\nja ihastella auringonpaistetta jäkälöityneille kattopäreille.\n\nMutta juuri, kun Mannen katse siirtyy talosta järvelle, jonne on\nilmestynyt useita venekuntia soutelemaan, helähtää jossakin soimaan\nniin kovasti, että hätkäyttää.\n\nMikä soi? — Kuuluu ihan siltä kuin kalliot ja metsä olisivat\npuhaltaneet kaikin voiminsa omaa voitonriemuaan. Mutta sen täytyy tulla\nharjun ylitse voimalaitokselta, jossa juhlat alkavat parhaillaan. Jos\nsoitto ei olisi niin sytyttävää ja mahtavaa kuin on, huutaisi Manne\nkoko musiikin helvettiin, mutta nyt hän ei voi mitään sille, että\nhuomaamattaan hiipii metsää pitkin poikansa asunnon ohi kanavalle\npäin, pysähtyy välillä, mutta kuitenkin jatkaa matkaansa päästäkseen\nlähemmäksi. Kun harjun laella on muita ihmisiä, kiertää hän ja tulee\nVilhon entisen torpan ohitse suvannon puolelle. Silloin soittokin jo\nloppuu ja tulee lyhyt hiljaisuus.\n\nNyt siellä puhutaan! Joka sana vastaa kaikuna rinteestä ja rakennuksen\nvalkoisesta seinästä. Sehän on Laurin ääni...\n\nManne nousee jälleen, astelee hitaasti metsän suojassa lähemmäksi ja\nkuulee poikansa sanat:\n\n»Sanotaan, että me uuden ajan ihmiset olemme kiertäneet kaikkialla\nparsimassa ja turmelemassa niitä töitä, jotka Luoja on aikoinaan\ntehnyt lopullisina ja ihmisille kelvollisina. Meistä sanotaan täällä\nHankaallakin, että olemme tunkeutuneet tänne kunnioittamatta edes\njumalia, olemme karkottaneet kosken vanhan ja harmaatukkaisen Ahdin\njonnekin muille rannoille, ja kansanmiehet katsovat karsaasti meihin\nsen vuoksi, kun olemme kytkeneet palvelijaksi sen, mikä täällä on tähän\npäivään asti pidetty pyhänä. Ja ainakin yhtä monien sivistyneiden\nihmisten olen kuullut valittavan sitä, että me olemme työllä\nkarkottaneet pois kaiken runouden.\n\n»Mutta eikö sitten ole olemassa mitään työn runoutta? — Minä väitän,\nettä on! Onhan ollut oma runoutensa silläkin ensimmäisellä kirveellä,\njoka aikoinaan on tullut tänne Luostanjoen varrelle ja alkanut kaataa\nmetsää pientä peltotilkkuaan varten. Ja sitä on ollut myöskin siinä\nensimmäisessä kuokassa, joka on alkanut kääntää kaskiahoa viljaa\nvarten. Sitä on ollut yhtä paljon myöskin niissä kaikissa muissa\nkirveissä ja auroissa, jotka näihin asti ovat tehneet tämän joen varren\nkelvolliseksi ihmisen asumista varten. Minkä vuoksi siis kone samaa\ntyötä suorittaessaan — siis ihmistä ja elämää ja työtä palvellessaan —\nolisi runottomampi kuin kirves tai aura?\n\n»Omasta lapsuudestani lähtien muistan tuolta lahden pohjukasta\ntervahaudan, jota kevätöinä poltti eräs Hankaan suurimpia palvojia.\nSilloin sain aina katsella tumman tervassavun leijailua järven ja\nkosken yllä ja ehkä jo noina öinä ensimmäiset kerrat olin kuulevinani\nHankaan valtimon sykkeessä koneiden äänen. Ja tuo sykintä ei ollut enää\nHankaan sydämen, vaan koko maan sydämen, kuulin siinä koko kansan työn\näänen.\n\n»Meille monille on tuttua tuo muutos silloisesta tervahaudasta Hankaan\nnykyiseen työhön. Ja ainakin minä puolestani tahtoisin sanoa, että\nHankaan generaattorien surina tulee työn äänenä olemaan aivan yhtä\nkaunis — ja kuvana yhtä runollinen — kuin aikoinaan tervahaudan tulen\nritinä vanhoissa kannoissa. Sen vuoksi on turhaa paeta ja pelätä uuden\nHankaan työtä, ja sen vuoksi minä tahtoisin vakuuttaa herra Ahdillekin,\nettemme me ole tarkoittaneet kaikella tällä hänen karkottamistaan pois\nkotoisilta ja tutuilta rannoilta. Ja kaikille niille, jotka suhtautuvat\nmeihin epäluuloisina ja toivovat vielä vanhan hyvän ajan ja rauhan\npalaavan tännekin, tahtoisin vakuuttaa rehellisesti, ettei meidän\ntarkoituksemme ole suinkaan pilkata eikä väheksyä kaikkea sitä työtä,\nmitä täällä on tehty ennen meitä ‒ ei, emmehän ole tulleet halveksimaan\ntoisten saavutuksia, vaan jatkamaan niitä. Nimenomaan jatkamaan, sillä\nemmehän voi pysähtyä siihen, mihin isämme tai esi-isämme ovat jääneet.»\n\nVanha Manne nousee hitaasti ja tuntee jotakin vapisevan itsessään — se\non jotakin sisäistä. Hän aikoo lähteä ääntä kohden, mutta ei uskalla.\nKun oma poika puhuu juuri hänelle nuo sanat, niin tuntuu siltä kuin\nse riipaisisi voimat irti vanhasta miehestä... Hän istahtaa takaisin\nkalliolle ja huokaa itsekseen:\n\n»Uskonhan minä sen! Mutta...»\n\nJa kaukaa kuuluvat pojan sanat:\n\n»ja minä väitän vielä, että jollei meillä nykyajan ihmisillä olisi jo\nperintönä saatu vakava usko työhön ja yhtä varma tieto kehityksestä,\nniin myöskin meidän saavutuksemme olisivat paljon pienemmät. Liittyyhän\ntähän kaikkeen — siihen ensimmäiseen kirveeseen tai auraan, siihen\nhiljaiseen ja yksinäiseen tervahautaan ja aivan samalla tavoin myöskin\ntähän uuteen rakennukseen, joka tänään aloittaa toimintansa — vahva\nusko ja luottamus vanhaan, suomalaiseen tervaksiseen voimaan ja\nahkeraan tulevaisuuteen. Ja niin kauan on hyvä, kun tuo usko on meillä\nkaikilla olemassa, sillä niin kauan me myöskin jaksamme yrittää.»\n\nTuuli hajoittaa äänen eikä Manne kuule jatkoa. Niin, ja hän on jo\nkuullutkin tarpeeksi ja myöntää, ettei hänellä, vanhalla ja omaa\nhautaansa kohti ontuvalla ukkopahasella ole oikeutta moittia nuoremman\npolven töitä. Kyllähän on oikein sekin, että kehitytään ja jatketaan,\nsillä muutoinhan Laurikin saisi koko ikänsä kyntää isänsä vanhaa ahoa\neikä voisi muuhun pyrkiäkään... Ja näkyyhän Lauri joka tapauksessa\ntietävän, mitä tahtoo ja tekee.\n\nManne heltyy poikansa puolesta, niin että hieraisee kädenselällä\nsilmiään kuiviksi. Hän yrittää vielä kuunnella, mutta ääni ei\noikein kuulu, ja nyt onkin Lauri jo alkanut tehdä selkoa itse\nvoimalaitoksesta. Ja samaan aikaan, kun pojan puhe loppuu, isä istuu\njo omalla pihallaan, katselee silmät kirkkaina peltojaan ja taloaan ja\najattelee pojastaan:\n\n»Ja minun syytänihän se on, jos sinä oletkin vieraantunut kaikesta\ntästä... Minähän sinut opintielle laitoin.»\n\nVoimalaitoksen kutsuvieraat ovat kokoontuneet kanavan ja vanhan uoman\nväliselle harjanteelle. Heitä varten on vanhaan uomaan laskettu vielä\nvesi, ja syvällä heidän alapuolellaan kohisee ja vaahtoaa vanha ja\nhyvä Hangas heitellen valkoisesta usvastaan ilmaan kirkkaita helmiä,\njotka satavat takaisin vaahtoon. Kohina huumaa korvia, niin ettei kuule\nmitään muuta, ja valkoinen kuohu jotenkin sitoo katseen, niin että\nmitään ajattelematta voisi tuijottaa veteen vaikka kuinka kauan.\n\nViimein joku osoittaa kalliota, jonka huipun tasalla vaahto pyyhki\nvielä äsken. Näyttää siltä kuin kallio olisi tällä välin noussut\nylemmäksi, sillä osa sen sivusta on nyt jo näkyvillä ja kiiltää\nkosteana auringonpaisteessa. Jossakin voimalaitoksen kupeella puhaltaa\nsoittokunta voitonmarssiaan, mutta sen ääni ei jaksa kuulua tänne.\nPian tulee esille toinen samanlainen, sileäksi hioutunut kalliopinta,\nvesi alenee hitaasti ja näyttää rauhoittuvan ja katselijat menevät jo\nlähemmäksi reunaa eivätkä pelkää enää pisaroiden kastelevan heitä.\n\nHangas alkaa talttua!\n\nNe, jotka seisovat lähellä patoa, katselevat kauas järvelle ja\nosoittavat saarta, josta puut on jo aiemmin hakattu pois:\n\n»Katsokaa! Saari vajoaa hiljalleen veteen!»\n\nSe on totta. Saaresta ei näy enää muuta kuin pieni palanen keskellä,\njossa kasvaa vielä muutama pensas ja näyttää sekin jo vaipuvan veden\nalle. Jo kauempana luoteessa on Taustan kylän korkean rannan kohdalta\nerottumassa manteresta aivan uusi saari, kun vesi kiertää mäen.\n\nVoimalaitoksella seisoo hymyilevänä insinööri Vesala ja virkahtaa\nOrastolle:\n\n»Tulehan tänne, niin näet kerrankin ihmeen!»\n\nKun Orasto saapuu luokse, viittaa Vesala toimitusjohtaja Sorvaseen\npäin, joka kulkee yksinään välppäsiltaa pitkin kulmat rypyssä ja\nhypistelee kädessään jotakin.\n\n»Nyt näet Sorvasen ensimmäisen kerran elämässään hermostuneena»,\nkuiskaa Vesala.\n\nJostakin kummallisesta syystä onkin Sorvanen viime hetkellä tuntenut\noutoa epävarmuutta ja tullut ajatelleeksi, että mitähän seuraisikaan,\njos laskelmat ja piirustukset pettäisivät. Sen vuoksi hän toistelee\nmielessään lujuuksia sillä aikaa, kun nuoret miehet seisovat ovella ja\nhymyilevät. Näky on erikoislaatuinen, ja kun Sorvanen näkee Oraston,\nviittaa hän tämän luokseen:\n\n»Kuulkaa vielä viimeinen kysymys: oletteko varma, että vehkeet pitävät?»\n\n»Kyllä ne kestävät.»\n\n»Mutta vesihän nousee liian nopeasti. Laskin, että sen pitäisi olla\nvasta kymmenen minuutin kuluttua niin korkealla kuin nyt.»\n\n»Kyllä ne kestävät. Ja voin kertoa toimitusjohtajalle pienen\nsalaisuuden: jo viime yönä suoritimme Vesalan kanssa voimalaitoksen\ntäyden koeajon.»\n\n»Koe...? Kuka jumalaton teille antoi siihen luvan?» tiukkaa Sorvanen\nja pistää jotakin shakettinsa taskuun. Orasto ehtii huomata sen\nlaskutikuksi.\n\n»Tahdoimme vain varmistua kaikesta... Tähän astihan ei vettä\nole nostettu kuin osaksi. Sen vuoksi arvelimme, että... Ja niin\nnostettiinkin sitten. Se näkyy kyllä järven rantalietteestä...»\n\n»Miten korkealle nostitte?»\n\n»Vesalan kanssa filosofoitiin, että kun vesi nousee nyt puoleentoista\nmetriin, niin kokeillaan aluksi metrillä ja kolmellakymmenellä.»\n\n»No jo minä tänä aamuna katselin, kun kanavan luiskat olivat kosteat,\nvaikka yöllä ei satanut! Mutta siitä kokeilusta olisi voinut olla\nhuonot seuraukset. Paikkakunnan asukkaitahan käskettiin tyhjentää\nvallien sisäpuoli vasta viime yöhön kahteentoista mennessä.»\n\n»Senpä vuoksi pato suljettiin kokonaan vasta kello kolme, kun ihmisiä\nei ohut liikkeellä. — Eikä siinä muita onnettomuuksia tullut kuin\nmuutama ajelehtiva vene ja Taustan muijien pyykkilaituri tuli likaisine\npaitapyykkeineen padolle.»\n\n»Helvetin kylmäpäisiä herroja!» murahtaa Sorvanen kääntyessään, mutta\nlähtee ilmeisen tyytyväisenä.\n\nTällä välin on vesi kanavan tulopuolella noussut huomattavasti,\nkatselijat siirtyvät vanhan uoman rannalta tänne ja seisoskelevat\nmelkein pystysuorain kallioluiskain reunoilla. Vastapäiselle mäelle\non nyt kerääntynyt entistä enemmän paikkakuntalaisia seuraamaan sitä\nHankaan historiallista tapahtumaa, kun vesi säyseänä alkaa kääntyä\nuuteen uomaan. Vesi nousee lakkaamatta, luiskat madaltuvat ja hienoinen\nvirta käy voimalaitoksen kupeessa ammottavia turbiiniaukkoja kohti.\n\n»Katsokaa!» huutaa joku kauempana ja osoittaa vanhalle uomalle päin.\n\nKutsuvieraat siirtyvät sinne ja huomaavat Hankaan vanhan kosken\nkuivuvan kokoon. Kallio-onkalon pohjalla kulkee enää metrin levyinen\npuro, loristen hilpeänä, mutta voimattomana ja niihin syvänteihin,\njoita uoman pohjalla on ollut, on pysähtynyt vettä pieniksi lammikoiksi\naivan kuin ihmettelemään muutosta, joka nyt on tapahtunut. Kalliot,\njotka ovat olleet vuosituhansia veden alla ja huuhdeltavina, katselevat\nnyt kuin hämillään kirkasta auringonvaloa ja kiireetöntä hiljaisuutta.\nJa pienuuttaan ja voimattomuuttaan ihmettelevä purokin kutistuu\nentisestään, ja pari pientä poikaa kiirehtii ensimmäisinä juoksemaan\nHankaan poikki. Heidän esimerkkinsä tarttuu kaikkiin muihin, jopa\nkutsuvieraisiinkin, sillä jokainen tahtoo sanoa kulkeneensa Hankaan\npoikki...\n\nHangas on nyt kytketty. Kaikki on hiljaista.\n\nMutta kanavassa on vettä sitä runsaammin, ja verkkaisena se soluu\nvoimalaitosta kohti, muodostelee pyörteitään turbiiniaukkojen edessä ja\nnäyttää sitten putoavan kuin maan sisään. Jos kurkistaa voimalaitoksen\ntaakse, niin siellä sen näkee jälleen jatkavan matkaansa hitaana ja\nrauhallisena. Mutta jos avaa voimalaitoksen oven, niin sisältä kuuluu\ngeneraattorien tasainen humina ja vilpoinen tuuli. Vain siellä täällä\nseisoo joku ihminen mittaripylvään ääressä tai käsi säätöventtiilillä.\nOhjaamossa toimivat mittarit kuin työnteon halusta kiihkeinä ja\ninsinööri Vesala siirtyy totisena kentän edestä toisen luokse, tarkaten\nmilloin veden korkeutta, milloin virtaa. Ja Vesala kääntyy tyytyväisenä\nja virkahtaa Orastolle, joka seisoo kunnioittavan kaukana laitteista:\n\n»Ei maailma ole silti suurestikaan muuttunut entisestään, vaikka\nse onkin kehitellyt keinojaan. Kun muinaissuomalaiset — ja setä\nVäinämöinen — säännöstelivät veden laulamalla ja olisivat kai\npysäyttäneet Hankaankin loitsuilla, niin me sen sijaan olemme kytkeneet\nsen — laskutikulla.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVIIMEISEN vieraan lähdettyä ja auton hurahdettua pois toimitusjohtaja\nSorvanen innostuu vielä kiertelemään voimalaitoksen sisällä\ntyytyväisenä, juttelee ulkona rannalla miesten kanssa ja viimein\nkiipeää mäkeä ylös kotiinsa. Koko talo näyttää tyhjältä, ja kun hän ei\nlöydä muita ihmisiä, menee hän makuuhuoneeseen, jossa juuri heräävä\nperheen puolivuotias kuopus ojentelee käsiään. Hän koettaa jutella\npojalle ja saadakseen karistetuksi pois juhlahumun viimeisetkin rippeet\nsaa juuri laitetuksi kuivia vaatteita pöydälle ja on nostamassa poikaa\nvuoteestaan, kun Pirkko-rouva tulee kynnykselle:\n\n»Eikö sinulla ole enää muuta tehtävää kuin olla lapsentyttönä?»\n\n»Ei tältä päivältä. Ja onhan sekin jotakin, kun Sorvasen suvun kantaisä\nmuuttaa tulevien sukupolvien Sorvasille kuivat housut jalkaan.»\n\n»No menikö voimalaitoksella kaikki hyvin? Ja se nyt käy?»\n\n»Se käy nyt», vastaa hän.\n\n»Ja sinä pääset nyt viimeinkin lepäämään kaksi vuotta kestäneen\ntuijottelun, miettimisen, valvomisen ja unissakävelyn jälkeen! Onpa\nihanaa, että saadaan vihdoinkin olla rauhassa!» huokaa rouva Sorvanen\ntyytyväisenä.\n\n»Miten niin rauhassa?» kysyy aviomies.\n\n»Sen vuoksi, kun ei ole tuota ainaista rakentamista.»\n\n»Liian aikainen ilo...! Minulla on jo yksi kokonainen laatikollinen\nuusia töitä, vaikka en ole niistä puhunut.»\n\n»Mitä? Ovatko nekin jotakin rakent...?»\n\n»Ovat. Ja nythän työ vasta alkaakin. Enkös ole sitä vielä sanonut?»\n\n»Mikä ihmeen työ?»\n\nHän kurkottaa lähelle rouvansa korvaa ja kuiskaa:\n\n»Se on — salaisuus!»\n\n»Voi taivas sentään!» huokaa rouva. »Kaksi vuotta olen odottanut\nrauhallista aikaa eikä sitä loppujen lopuksi tulekaan. Ja jos minäkin\nolisin tiennyt, mitä on mennä naimisiin tuollaisen piirustelevan\nrobotin kanssa, niin...»\n\n»... niin olisit etsinyt vaikkapa lehtorin tai papin? Olisihan se\nsopinut, sillä niillähän on lomaa aina ja ne pysyvät päivällisen\naikaan kotona. — Ei, kuules, mutta olihan sinulla kerran sellainen\nhaaleasilmäinen unilukkari ihailijana...! Miks'et ottanut sitä?»\n\n»Älä höpise! Enhän minä nyt lapsenpiiaksi...»\n\n»No ole sitten tyytyväinen omaasi.»\n\nPirkko-rouva nostaa pojan syliinsä ja sanoo:\n\n»Niin olenkin. Ja jos totuuden sanon, niin tästäkin pojasta tulee\ninsinööri!»\n\nSamalla hetkellä, kun äiti menee nuorimman poikansa kanssa\nkylpyhuoneeseen, ilmestyy vanhin ovelle ja sanoo:\n\n»Isä! Ukki on täällä.»\n\nLauri Sorvanen kiepahtaa pystyyn ja vetää arkitakin ylleen. Mitähän\nnyt on tapahtunut, kun Manne tulee ensimmäisen kerran poikansa kotiin?\n— Hän menee eteiseen, ja siellä on tosiaankin isä Manne ei tarjoa\nkättä eikä sano päivääkään, vaan virkahtaa alakuloisena ja alistuneena\npojalleen:\n\n»Pilasit kaiken...»\n\nMutta poika ottaa isänsä hatun, panee sen naulakolle ja ohjaa hänet\nsisään ennen kuin kysyy:\n\n»Mikä nyt on hullusti?»\n\n»No se saakelin vesi...! Nyt se tulvii joka paikkaan... Siellä\nkotonakin. Sitä on mennyt jo pirtin lattian alle, samaten sitä on\nsaunassa lattian päälläkin. Ja perunakuoppa on vettä puolillaan. Äiti\njo kantoi pirtistä liikoja tavaroita ulos, kun pelkäsi hukkuvansa. —\nNiin vain on, että meidän on mahdoton asua siinä...»\n\n»No mutta sitähän minä sanoin jo ensimmäisenä päivänä», vastaa poika\nrauhallisena.\n\n»Pitääkö meidän sitten muuttaa metsään asumaan?»\n\n»Ei. Jo tätä rakennusta suunniteltaessa minä otin huomioon isän ja\näidin asunnon ja olenhan pyytänyt teitä muuttamaan tänne. Teitä varten\non yläkerrassa keittiö ja kaksi kamaria. Niissä ovat jo kalustotkin\nvalmiina.»\n\nManne ei pysy istuallaan, vaan nousee seisomaan poikansa edessä ja\nkysyy:\n\n»Tarkoitatko sinä, jotta...?»\n\n»Tarkoitan. Ja minä tarkoitan myöskin sitä, että me kaksi aikamiestä\nvoimme jo vähitellen lopettaa turhan vihoittelun yhden kosken takia ja\nsopia vanhat asiat.»\n\nManne tulee hiukan neuvottomaksi, sillä poika on saanut hänestä\nyliotteen. Kenkiinsä katsellen hän selittää:\n\n»Enhän minä vihalla... Sovitaan pois vain...»\n\nMutta hän ei tarjoa kättään eikä edes hymyile, sillä se olisi turhan\nhempeätä näin miesväen kesken. Jotakin tehdäkseen ja neuvottomuuttaan\npeitelläkseen hän kopeloi laskujaan kuin etsien tupakkavehkeitään.\nMutta poika avaa pöydällä olevan rasian:\n\n»Tuossa kupissa on sikareja. Otahan siitä. En ole maistanut, mutta\nvieraat väittävät hyviksi. — Milloin te voisitte äidin kanssa muuttaa?»\n\nManne puraisee poikki sikarinpään ennen kuin vastaa:\n\n»Niin, vaikeahan siinä on olla — veden varassa. Mutta eikö se kävisi\nvielä laatuun, jos siirrettäisiin vanha rakennus ylemmäksi mäelle?»\n\n»Se on turha vaiva», sanoo poika vastaan. »Oikeastaan pitäisi silloin\nrakentaa kaikki uudelleen, sillä talohan on jo niin vanha ja laho. Ja\nsamaten navetta ja talli. Ja kuoppaakin on vähän vaikea siirtää...\nMennään nyt kuitenkin ensin katsomaan niitä yläkerran huoneita.»\n\nHän nousee ja isäkin näyttää olevan valmis. Mutta ennen kuin he\nlähtevät, sanoo Lauri Martti-pojalleen:\n\n»Juoksepas viemään sana mummille, jotta hän tulisi heti tänne. Sano,\nettä ukki odottaa jo!»\n\nPortaat tömisevät, kun perheen vanhin vesa juoksee ulos ja kipaisee\nrantaa kohti. Eikä kesiäkään kauan, kun mummi kiipeää hämärtyvää mäkeä\nylös Martin mukana. Lauri selittää hänelle heti asian, ja niin he\nkaikki kolme kiipeävät rakennuksen järvenpuoleisesta päästä yläkertaan.\nSiellä Lauri vääntää tulta ja alkaa selittää:\n\n»Kun ajattelin, että te haluatte asua rauhassa omine puuhinenne,\nniin sen vuoksi annoin eristää tämän osan muusta, niin että tänne\non omat portaatkin. Tässä on ensiksikin jonkinlainen ruokasali tai\nmiksi tätä nyt sanoisi...? Ja toinen on tarkoitettu makuuhuoneeksi.\nSitä varten siellä on syvennykset ja kaapit seinissä. Ja tämä kolmas\non jonkinlainen olohuone, sillä keittiön puoli siitä vie vain pienen\nkaapin tilan.»\n\n»Ja sähkövalo... Niin kirkasta!» ihmettelee ja ihastelee äiti.\n\n»Niin, se on nyt Hankaan valoa», sanoo Lauri ja katsoo hymyillen\nisäänsä.\n\nSitten hän menee lieden luokse ja vääntää nappulaa:\n\n»Tämä kuumenee oman laitoksen sähköllä.»\n\nHän sulkee jälleen virran, menee ikkunan luo ja avaa siellä lämpöjohdon:\n\n»Ja huoneet lämmitetään Hankaan sähköllä.»\n\nHän siirtyy pesupöydän luokse ja antaa veden tuhista kuin koskesta:\n\n»Ja veden tänne nostaa Hankaan sähkö.»\n\nJa ettei ihmeistä jäisi mitään näyttämättä, osoittaa hän kahvipannua ja\nsilitysrautaa:\n\n»Nuokin kuumennetaan Hankaan sähköllä.»\n\nKaisa on haltioissaan eikä osaa sanoa mitään, mutta Manne naurahtaa ja\nymmärtää poikansa esitelmän Hankaan sähköstä. Hänestäkin on kaikki niin\nmukavaa, ettei ole mitään halua harata vastaan.\n\nJa asia näyttää olevan päätetty. Kun toiset viimein lähtevät alas,\njättäytyy Manne tahallaan viimeiseksi, menee vielä ikkunan luokse\nja katselee ulos. On tullut jo pimeä, mutta puiden takaa näkyy\nvalaistu tie. Ja kauempana harjun juurella ovat pitkässä valkoisessa\nrakennuksessa kaikki ikkunarivit valaistuja ja itse rakennuksen\nkulmissa on suuret lamput, jotka valaisevat koko ulkoseinän ja tekevät\nsen niin juhlallisen näköiseksi.\n\nMutta kun Manne kuuntelee, on kaikki hiljaista.\n\nHankaan kohinaa ei kuulu, sillä Hangasta ei ole enää.\n\nOn vain voimalaitos.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nTYÖ ON VAIN OSA ELÄMÄÄ\n\n\n\n\nOY. KAIRAKOSKI\n\n\nEi ole pelkkä, sattuma, että samaan aikaan, kun työt Hankaalla\nkehittyvät viimeiseen vaiheeseensa ja itse voimalaitos on jo melkein\nvalmiina telineittensä piilossa, huomataan selvästi toiminnanhalua\nja havahtumista muuallakin Luostanjoen laaksossa. Ja ennen kaikkea\nteollisuudella jo vanhojen perinteittensä nojalla on tietysti omat\nmahdollisuutensa kehittyä.\n\nJa nuo perinteet ovatkin tavallaan hyvät. Olihan joen niskalla,\nKairakoskella, jo vuodesta 1860 lähtien pieni rautaruukki omalta\nkohdaltaan edustamassa maan teollisuutta. Raaka-aineeksi kerättiin\nruukkiin kaikki malmi Hiisveden rannoilta ja ylempien väylien varsilta\nja valmistettiin takkiraudaksi. Mutta jostakin syystä ruukki kitui koko\najan ja sillä oli voitettavanaan kaikenlaisia hankaluuksia. Niinpä\nyksistään kuljetukset olivat vaikeat, sillä olihan matkaa kaupunkiin\n— ja siis myöhemmin rautatielle — kaikkiaan 35 kilometriä, ja koko\ntuotanto piti kuljettaa sinne. Kesäisin se kävi päinsä jokseenkin\nhelposti hinaajilla pitkin Hiisvettä, vaikka se lisäsikin kustannuksia.\nMutta talvella sen sijaan oli kaikki rahdattava hevospelillä maantietä\npitkin. Vaikka ruukki olisi raaka-aineiden puolesta pystynyt vielä\nlisäämäänkin tuotantoansa, ei se jaksanut tehdä sitä muista syistä, ja\nniin jäivät tietysti kaikki suuremmat tilaukset saamatta. Ruukin omaksi\nsalaisuudeksi sitten jäikin, miksi tuotanto alkoi vähitellen laskea,\nvaikka sen olisi pitänyt tasaisesti kohota — miksi vielä viime hetkessä\nyritettiin uusia johtoa, vaikka se olisi pitänyt tehdä jo varhemmin —\nja miksi se viimein lopetti toimintansa kokonaan ja jätti rakennukset\nseisomaan tyhjilleen, vaikka olisi pitänyt etsiä uusia keinoja ja uutta\nuskoa toiminnan jatkamiseksi.\n\nLuultavasti ainoa iloinen yllätys tämän ruukin koko toiminnassa\nolikin se, kun viimein saatiin ruukkirakennus ja samoin rappeutuvat\ntyöväen asunnot myydyksi eräälle uudelle yhtiölle, jonka nimi oli\nOy. Kairakoski ja jonka tarkoituksena oli perustaa samalle paikalle\npuuhiomo.\n\nKairakosken hiomo perustettiin vuonna 1892, ja näytti siltä kuin se\ntoisi tullessaan uuden ajanjakson koko laaksolle ja sen asujaimille\nTosin se ei tietenkään ollut mikään edelläkävijä, sillä painettiinhan\nensimmäinen sanomalehtikin hiokepaperille jo kaksikymmentäkuusi\nvuotta aikaisemmin. Mutta täällä oli kaikki kuitenkin suurta ja\nhiomon rakennuksella ja muissakin töissä sai uurastaa mukana myöskin\npaikkakunnan koko miehinen työvoima. Rakennustöissäkään ei näytetty\nsellaisia ihmeitä kuin kosken patoamista, sillä vesi johdettiin\nkourua pitkin pieneen turbiiniin, josta saatiin voima. Tällä tavoin\nhiomon tarpeeksi käytettiin vain pieni osa kosken voimasta, ja suurin\nosa siitä meni edelleen hukkaan seutukunnan kauneusarvojen hyväksi.\nMutta olihan komeata keskustella ja kuulla toisten kertovan, että\nitse hiomo toimi turbiinivoimalla ja hiomakoneet kytkettiin suoraan\nturbiiniakseleihin.\n\nVuosien mukana tuo lähes miljoonan markan pääomalla perustettu hiomo\nkasvoi ja laajensi toimintaansa. Sen yhteyteen perustettiin pieni\nsahakin, joka kuitenkin toimi oikeastaan vain kotitarvesahana ja\nsiinä sivussa tyydytti lähimmän ympäristön sahatavaran tarvetta\nkaupunkia myöten. — Niin, ja tietysti myöhemmässä vaiheessa oli\nhiomolla oma pieni voimalaitoskin valaistusta ja sensellaista\nvarten. Talvi-iltoina, kun lähiseudun asukkaat silmäilivät pimeälle\ntaivaalle ja näkivät siellä hiomon valojen kajastuksen, katselivat\nhe sitä hartaampina kuin parhaimpia revontulia, sillä revontulethan\nsaattoi jokainen jotenkuten ymmärtää, mutta sähkövalo oli sentään\njo ihmeellistä. Ja lähestulkoon ihmeellistä se oli tehtaan omankin\nväen mielestä. Tosinhan sattui voimalaitoksella sellaisia ihmisälyn\nrajoittuneisuutta kuvaavia tapauksia kuin hihnan luiskahduksia, mutta\npienet vahingot ja kärsivällisyys kuuluivat välttämättömänä osana\ntekniikan ihmeisiin. Sillä jos nyt sattui tuollainen mitätön juttu kuin\nhihnan luiskahdus, niin koko hiomo sai olla milloin viisi, milloin\nkymmenen tai kaksikinkymmentä minuuttia pilkkosen pimeässä, kunnes\nkoneenhoitaja otsa hiessä sai maailman jälleen valkenemaan. Vaikka\ntuollaiset luiskahdukset sattuivat useita kertoja viikossa, ei se\nsilti ollut mikään tapa eikä myöskään häirinnyt ketään. Sillä pimeänä\naikana odotteli itse hiomon tirehtöörikin valon koittamista jälleen\nja piteli jo valmiiksi kastettua kynää kädessään jatkaakseen sitten\ntaas kirjoittamista. Samaten kirjanpitäjä asetti heti, kun huone alkoi\npimetä, etusormensa oikean numerosarakkeen kohdalle ja piti sitä siinä\nuskollisesti koko ajan, ettei tarvitsisi laskea uudelleen alusta\nalkaen. Työläiset taas samaan aikaan huokaisivat helpotuksesta ja\nlähtivät ulkoilmaan tupakalle toivoen itsekseen, ettei koneenhoitaja\nsaisi sitä siunattua remmiä paikoilleen ennen kuin tämä piipullinen on\npoltettu...\n\nKun hiomo toimi kymmenen vuotta, kuoli sen ensimmäinen\nruotsalaissyntyinen tirehtööri ja tilalle tuli lähikaupungin mies,\njoka tunsi Kairakosken ympäristöineen ja ihmisineen jo vanhastaan.\nHänen nimensä oli aluksi Randén, mutta heti Kairakoskelle tultuaan hän\nmuutti nimensä Raitaseksi ja osoittautui muutenkin kunnon mieheksi.\nHuomasi kaikesta, että hän tahtoi olla esimerkkinä koko seutukunnalle\nja pyrki kehittämään sitä kaikin voiminsa. Niinpä hän innostui\nmaanviljelykseenkin, osti itselleen Taustan hovin ja alkoi panna sitä\nkuntoon, huolehti työväen oloista, perusti soitto- ja palokunnan\nja rakennutti pienen seuraintalon. Ja tuossa uudistustyössä häntä\ninnokkaasti avusti oma poikansa — ylioppilas Jaakko Raitanen — joka oli\nniin innokas puuhaaja, että yritettyään hiukan lueskella Helsingissä\nunohtui siellä kuoroihin ja muihin harrastuksiin niin perusteellisesti,\nettei luvuista tullut koskaan valmista. Sen vuoksi ylioppilas Raitanen\nmeni ensin hiomon palvelukseen, mutta, sitten myöhemmin elämäntoverin\nlöydettyään siirtyi isännäksi Taustan hoviin.\n\nIsä Raitasen aikana muuttui hiomo toisenlaiseksi, työt luistivat ja\ntavatkin olivat toiset. Ja muutos oli niin perusteellinen, ettei\nhäntä itseäänkään enää sanottu tirehtööriksi — niinkuin edeltäjää ja\nmuita kunnianarvoisia miehiä — vaan ihan tavalliseksi johtajaksi. Ja\njohdon puolella oli uutta sekin, ettei johtajan asunnossa enää pidetty\nkoko maakunnan hienoston keskeisiä konjakkijuhlia ilotulituksineen\neikä johtajan rouva enää saanut sotkeutua itse hiomon eikä edes\nkonttorinkaan töihin eikä henkilökunnan asioihin.\n\nKairakosken hiomo nosti parin vuoden aikana tuotantoansa lujasti\nlisäämättä silti kustannuksia pennilläkään. Niinpä vuoden 1905\npaikkeilla olikin hiomolla pieni loistokautensa ja sen palveluksessa\noli kaikkiaan — yhdessä sahan kanssa — satakunta henkeä. Niihin\naikoihin se sai uuden kartonkikoneensa ja valmisti vuosittain lähes\nkolmetuhatta tonnia valkoista puupahvia. Mutta siihen aikaan olivatkin\nkaikki vilkkaasti liikkeellä. Kesäisin huohottivat hinaajat Hiisvettä\nedestakaisin perässään pitkät proomurivit, ja talvisin arvelivat\nseutukunnan pientilalliset tulevansa upporikkaiksi rahdinajossa.\nTuotanto kun piti yhä ajaa kaupunkiin. Kairakosken ja Taustan kylien\nhevosparat hikoilivat ja luultavasti manasivat omaa hevosen-kohtaloansa\njouduttuaan palvelemaan uuden maailman ikuista kiirettä ja työntouhua.\nJa vielä seuraavana kesänäkin laitumella lihoessaan ne muistelivat\nviimetalvisia pistokkaan sivalluksia selässään ja levottomina\nodottelivat seuraavaa talveaan tekniikan palveluksessa...\n\nMutta seuraavana talvena ei hevosilla enää ollutkaan kiirettä, sillä jo\nsyksyllä johtaja Raitanen kuoli sydänhalvaukseen ja siten jätti hiomon\ntoisiin käsiin ja Taustan hovin kiinnityksineen päivineen ainoalle\npojalleen. Näin alkoi yhden ainoan miehen mentyä jälleen hiljaisempi\naika, ja silloisen johtokunnan ja tilikirjojen salaisuudeksi jäi, miksi\nitse hiomo alkoi jälleen entisen rautaruukin perinteitä noudatellen\nlisätä kustannuksiaan ja samalla tasaisesti vähentää tuotantoaan.\nSehän oli tietysti nurinkurista, mutta asiaa ei voinut auttaa enempää\nitse johtokunta, ei edistyvä puutavarateollisuus eikä lisääntyvä\nkysyntäkään. Se oli tosiasia, ja niin tyytyi hiomo vuosi vuodelta yhä\nsitkeämmin noudattelemaan vain eräänlaista vaatimattomuuden periaatetta.\n\nNämä Luostanjoen teollisuuden historian alkulehdet olivat siis\nvaatimattomat, mutta silti omalla tavallaan kauniit. Ja yksi hyvä\npuoli niillä oli: ne eivät voineet tulla enää vaatimattomammiksi,\nmutta sen sijaan kyllä kauniimmiksi. Ja tuon tyylisinä kaikki jatkui\ntasaisena vuosi vuodelta yhtiön vuosikertomuksissa, kunnes niitä\nkarttui johtokunnan kaappiin kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä.\nMaailma alkoi kaikkialla ympärillä kohista uusia tapahtumia ja\nvirtauksia, mutta Luostanjoen rantoja nuo kaikki eivät paljonkaan\nhäirinneet. Ja vaikka Kairakosken hiomolla henkilökunta vaihtuikin\njohtajasta ajomiehiin asti, ei siellä ollut sen suurempaa hälinää\nenää koskaan. Viimeisenä johtajana tuli sinne jostakin kaukaa\npulleavatsainen H.I. Vannila, joka kiireistä puheen ollen tavallisesti\nfilosofoi rauhalliseen tapaansa, että parempi on juoda vaikka yhtä\ntotia vähemmän, kunhan vain saa juoda sen rauhassa. Ja tuohan sopi\nniin äärettömän hyvin yhteen koko paikkakunnan yleisen hengen kanssa,\nettä parempi on syödä köyhää ja kuivaa leipääkin, kunhan saa syödä sen\nrauhassa — kuin vetäistä vieras ja valkoinen nisupala iankaikkisen\nkiireen vuoksi henkeensä ja tukehtua siihen...\n\nTuollainen on Kairakosken pieni historia ja tuollaiset ovat ajatukset,\nkunnes siellä eräänä aamuna herätään ankaraan nykyisyyteen ja huomataan\nuuden ajan tulla humahtavan koko Luostanlaaksoon. Oikeastaan kaikki\nheräävät siihen, kun erään varhemmin puhutun vieraan ostajan edustajana\nhiomolle ilmestyy viimein joku pojanjolppi, sanoo nimekseen insinööri\nVesala ja alkaa ilman aprikoimista vedellä voimajohtoja Hankaalle. Ja\nsitten alkaa itse Hankaalla sellainen pauke ja tärske, että ikkunat\nhelisevät täällä asti ja jokaisen ihmisen rauha ja onni ovat mennä\nsekaisin eto hulinassa. Huomataan, että nyt onkin jo tullut vielä\nuudempi aika, työn vauhti ihan puistattaa ja mieli tekee pysytellä\nkiltisti sivussa koko menosta. Niin jäädään omassa passiivisuudessa\nkaikesta jälkeen eikä huomata edes sitä, että kotoinen jumalan korvike\non kadonnut eikä uutta ole tiedossakaan. Ja kaikki ihmiset alkavat\npuhua vain Hankaasta, olipa se sitten hyvää taikka pahaa.\n\nJa tuo puhuminen leviää vähitellen muuallekin. Onhan nyt tietysti\njo aikaisemminkin joskus kuvailtu sanomalehdissä Luostanjokea\nmatkailunähtävyytenä, mutta nyt siitä puhutaan jo teollisuuden\nyhteydessä. Johan on pitkät ajat ollut kaupungista rakenteilla\nrautatie Kairakoskelle — ja myöskin yhtä pitkät ajat pysäyksissä.\nMutta jo samoihin aikoihin, kun voimalaitos alkaa valmistua, aletaan\njälleen puhua rautatiestä ja sen rakentamiselle pistetään vauhtia.\nVaikka näihin asti onkin sanottu, että rata on tulossa »_vasta_\nkahdenkymmenen kilometrin päässä», kerrotaan nyt innokkaammin, että\nse on tulossa »_jo_ kahdenkymmenen kilometrin päässä». Ja nyt ei\ntyydytä enää rakentamaan vain yhdestä päästä, vaan toinen roikka lähtee\nKairakoskelta päin tulijoita vastaan. — Mutta mistä tuo kumma kiire,\noikeastaan johtua, siihen ei osaa kukaan vastata.\n\nMutta jossakin sentään tiedetään oikea syy, vaikka se onkin monen\nmutkan takana. Kairakosken puuhiomon kaikki osakkeethan omistaa\nvaltio. Hiomon hallintoneuvostoon kuuluu joukko sellaisia julkisen\nelämän eturivin miehiä, jotka nauttivat ehdotonta arvovaltaa kuka\ntiedemiehenä, kuka ansioituneena puoluejohtajana ja kuka kaukonäköisenä\nkansantalousmiehenä. Kuuluvatpa heistä monet samanaikaisesti\nuseammankin teollisuuslaitoksen hallintoneuvostoon, joten Kairakosken\nhiomolla on kyllä takanaan pätevä asiantuntemus.\n\nMutta kuinka ollakaan, niin joka tapauksessa Hankaan voimalaitoksesta\nja koko Luostanjoen teollistamisesta puhuttaessa aletaan Helsingissä\nolla vähitellen sitä mieltä, ettei Kairakosken toiminta tuollaisenaan\nenää jatkuvasti lyö leiville, että se on saatava kokonaan nykyhetken\nvaatimuksia vastaavaksi, että sitä on laajennettava ja tehostettava\nja että siihen on saatava kerta kaikkiaan uutta voimaa ja henkeä.\nJa laajentamisesta puhuttaessa tullaan siihen tulokseen, että olisi\nedullisempaa luovuttaa yhtiön osakkeita myöskin yksityisten haltuun,\nsillä puhtaasti valtion laitoksena Kairakoski tulee aina pysymään\nenemmän tai vähemmän museo-yhtiönä. Tehdäänkin siis siten, että valtio\npitää hallussaan osan osakkeista, mutta myy niitä toisen osan eräille\ntunnetuille yksityisille teollisuusmiehille ja osan niille samoille\narvovaltaisille eturivin miehille, jotka ovat tähänkin saakka kuuluneet\nyhtiön hallintoneuvostoon. Näin ollen muuttuu itse hallintoneuvoston\nkokoonpanokin, sillä eiväthän sen entiset jäsenet voi enää edustaa\nsamanaikaisesti itseään ja valtiota, vaan valtio asettaa omiksi\nedustajikseen kokeneita teollisuusmiehiä On kummallista havaita, miten\nyhtiön asiat yht'äkkiä aivan kuin nytkähtävät liikkeelle. Nekin miehet,\njotka ovat tähän asti valtion edustajina toimineet parhaimpansa mukaan,\nsaavat uutta intoa ja toiminnanhalua ja myöskin uusia ajatuksia, kun\nheidän omat rahansa ovat liossa. Pienen Kairakosken asiat, joita tähän\nasti ei ole julkisuudessa edes mainittu eikä aina muistettukaan,\njoutuvat nyt ainutlaatuisen huomion kohteeksi ja Kairakoskesta\npuhutaan jo niin paljon, että Hangaskin jää sen rinnalla varjoon. Ei\nmene yhtään päivää, etteivät johtavat sanomalehdetkin kirjoittaisi\nKairakosken suuresta tulevaisuudesta ja merkityksestä teollisuuden\npalveluksessa. Monet muut suuremmat teollisuuslaitokset tietysti\nihmettelevät tuollaisen hälinän syytä, sillä jokainenhan tuntee hyvin\nKairakosken tuotannon ja myynnin. Mutta joka tapauksessa Kairakosken\nnimi mainitaan jo useampaan kertaan eduskunnan istuntosalissakin,\nja pian siellä tehdään aloite määrärahan pikaisesta myöntämisestä\nrautatien rakentamiseksi valmiiksi Kairakoskelle asti. Puhutaan siitä,\nettä liikenne voitaisiin avata sinne jo seuraavana syksynä, muuten\nolisi viivästyminen häpeäksi koko maalle. Ja niin sitten asian tullessa\nesille eduskunnassa määräraha myönnetäänkin 125 äänellä 50 vastaan\nkahdenkymmenenviiden edustajan ollessa poissa istunnosta. Avoimessa\näänestyksessä ovat numerot hiukan toiset, nimittäin myöntämisen\npuolesta 126 ja sitä vastaan 49. Tarina nimittäin kertoo, että eräs\nLuostanjoen laaksosta kotoisin oleva edustaja — hän on Hiisveden\nnaapurikunnasta Kolkinmaalta — ei soisi rautatietä Hiisvedellekään\nkunnan halki sen vuoksi, kun se ei kerran leikkaa Kolkinmaata eikä\nhyödytä sitä millään tavalla. Lippuäänestyksessä hän siis pelkästä\nkateudesta naapuripitäjää kohtaan on asiaa vastaan, mutta kun hänen\nvalitsijoitaan on myöskin Hiisvedeltä, ei hän julkisesti voi tehdä\nasiasta numeroa. — Muuten on lisättävä vielä, että tuo rautatielle\nniin myönteinen päätös johtuu siitä, että melkein kaikkien puolueiden\njohtajat ovat osakkaina uudelleen muodostetussa Kairakoski-yhtiössä.\n\nUusi ja ripeä henki on vallalla Kairakosken uudessa\nhallintoneuvostossa, ja sen puheenjohtajaksi tulee sama vuorineuvos,\njoka jo ennestään on Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana.\nOllaan sitä mieltä, että juuri nyt on päästävä toimimaan kunnollisesti\nja sen vuoksi tehtävä tarkat suunnitelmat kosken vastaisesta käytöstä.\nAjatellaan hiomon laajentamista ja puhutaan myynnistä. Mutta ei,\nsanovat siihen teollisuusmiehet. Entisellä hiomolla ei tehdä yhtään\nmitään! Eikä entisellä sahalla senkään vertaa! — Kun selluloosan\nkysyntä on nyt kasvanut suuresti ja tulee yhä kasvamaan, on sinne\nrakennettava kunnollinen sulfaattiselluloosatehdas. Mutta oikeastaan\nvoitaisiin jo sitä ennen rakentaa uusi ja suuri saha, sillä osa sahan\njätteistähän voidaan käyttää sulfaattitehtaan raaka-aineena, hyvät\nherrat...\n\nJa kun vielä selvin numeroin osoitetaan sulfaattiselluloosan ja sahatun\npuutavaran kysynnän lisääntyminen, ei toimintahaluinen hallintoneuvosto\nvoi muuta kuin tehdä asiassa nopean päätöksen. Mutta pian kokoonnutaan\nuudelleen päättämään pääomasta, sulfaattitehtaan ja sahan paikasta, ja\nkun jälleen parin viikon kuluttua on uusi kokous, on siinä jo esillä\njohtajakysymyskin. — Mistä saadaan sulfaattitehtaalle ja sahalle\nyhteinen johtaja? Mistä saadaan sellainen mies, joka oivallisena\nsuunnittelijana, kylmäpäisenä ja rautaisena organisaattorina ja lisäksi\nvielä hyvänä liikemiehenä pystyy panemaan molempien tehtaiden pyörät\nkäyntiin ja lisäksi valvoo senkin, että ne pyörivät samaan tahtiin?\nNiin, ja pystyykö hän vielä myymään sen, minkä koneet ehtivät valmistaa?\n\nSilloin vuorineuvos — joka siis on puheenjohtajana — vetää liivinsä\ntaskusta esiin linkkuveitsen, avaa sen, pyöräyttää sen terällä hitaasti\nja huolellisesti poikki sikarin pään ja sanoo sitten:\n\n»Minä tiedän miehen, joka täyttää ainakin ensimmäiset ehdot. Hänen\nliikemiestaipumuksistaan en tiedä mitään, sillä hän ei ole koskaan\njoutunut tekemisiin myynnin kanssa.»\n\n»Jaa jaa! Mutta myynti on yhtä tärkeä juttu kuin kaikki muukin»,\nsanoo professori, joka hiljakseen aikoo järjestää oman vävypoikansa\ntehtaitten johtajaksi.\n\n»Niin noh! Tietystihän se on tärkeä, mutta tuollainen laitos ei pyöri\nlaisinkaan, ellei johtajalla ole kunnollista järjestelytaitoa»,\nvastaa siihen eversti evp., joka sotilaana tietää hyvin organisoinnin\nmerkityksen suurliikkeessä. Hän on vapaussodassa ylennyt huoltopuolella\nentisestä kapteenista everstiksi, mennyt naimisiin erään varakkaan\npuutavaramiehen tyttären kanssa, joutunut siten muuttamaan alaa ja\nnyt toivoo hiljakseen paikan vaihtoa Kairakoskelle, pitää sen vuoksi\nitseään ensiluokkaisena organisaattorina ja puhuu sen puolesta: »Sitä\npaitsi myyntiä tulee suuresti helpottamaan se, että ennen pitkää\nkysyntä on yhtä suuri kuin tuotantokin — niin että kaikki menee\nkaupaksi itsestään. Mutta tehtaan nykyinen tila on hyvänä varoituksena\nsiitä, ettei pitäisi unohtaa muitakaan ominaisuuksia.»\n\n»Kuka se sinun ehdottamasi mies on?» kysyy ministeri vuorineuvokselta,\njoka on saanut sikarinsa jo syttymään.\n\n»Hyvä mies joka tapauksessa», vastaa vuorineuvos. »Paha vain, että hän\non jo erään toisen yhtiön johdossa.»\n\nNyt eversti evp. luulee vuorineuvoksen tarkoittavan todellakin häntä ja\nkiirehtii sen vuoksi sanomaan:\n\n»Se nyt ei ole mikään este! Maksetaan miehelle hyvin, niin kyllä hän\nsiirtyy heti meille.»\n\n»Hänen nimensä?» kysyy professori peläten pahinta vävynsä puolesta.\n\nVuorineuvos puhaltaa ensin paksun savupilven lamppua kohti ja sanoo\nsitten:\n\n»Hankaan voimalaitoksen toimitusjohtaja, insinööri Sorvanen.»\n\nJoku herroista viheltää lyhyesti ja merkittävästi, toinen sanoo\nmietteliään »tsjaan», eversti istuu kulmat rypyssä ja professori\nremputtaa hermostuneena auki ja kiinni salkkunsa lukkoa. Mutta sitten\nkeskustelu jatkuu. Huomataan sama seikka, minkä insinöörit Orasto\nja Vesala keksivät jo aikaisemmin, että Hankaan voimalaitoksella ja\nuudella Kairakoski-yhtiöllä on oikeastaan samat omistajat, nimittäin\nosakkaista on valtio yhteinen, ja yksityisistäkin on suurin osa aivan\nsamoja nimiä. Sitä paitsi Hangas-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja\non myöskin tämän hallintoneuvoston puheenjohtaja ja jäsenistäkin on\nkaksi miestä molemmissa yhteisiä. Niin että mehän olemme oikeastaan\nsama yhtymä, eikö niin, hyvät herrat?\n\n»Tilaa heti puhelu Sorvaselle ja pyydä häntä tulemaan tänne Helsinkiin\nneuvottelemaan!» innostuu ministeri puhumaan vuorineuvokselle. »Kysy\nhäneltä suoraan, haluaako hän muuttaa meille.»\n\n»Ei hätäillä», ehdottaa professori voittaakseen aikaa. »Minä olen\nsitä mieltä, että ensin neuvoteltaisiin Hangas-yhtiön kanssa siitä,\nvoitaisiinko molemmat yhtiöt yhdistää saman johdon alaisiksi. Jos\nvoimalaitos suostuu siihen, niin silloinhan voitaisiin kyllä puhua\nasiasta Sorvaselle.»\n\nHän toivoo hiljakseen, ettei Hangas-yhtiö suostuisi, joten asia saisi\nsikäli uuden käänteen. Mutta kun hänen ehdotuksensa tuntuu melko\nasialliselta, on vuorineuvoskin samaa mieltä ja sanoo:\n\n»Tehdään niin. — Mutta luuletteko, että Sorvanen jaksaa hoitaa molemmat\nyhtiöt samalla kertaa?»\n\n»Käyttäköön apulaisia!» virkahtaa ministeri huolettomana.\n\nSiihen kokous päättyykin tällä kerralla, mutta jo viikon lopulla\nkokoontuvat melkein samat miehet neuvottelemaan itsensä kanssa\nyhteistoiminnasta. Helsingin suurimman ravintolan kokoushuoneessa\nleijailevat suuret ajatukset ja sikarinsavu. Ja viimein, kun kaikki\nnäyttää olevan periaatteessa selvää ja paria poikkeusta lukuunottamatta\nmolempien yhtiöiden miesten mielipiteet samat, tilaa vuorineuvos\npuhelun Hankaalle ja saa langanpäähän toimitusjohtaja Sorvasen. Tämä\ntaas luulee asian koskevan voimalaitosta ja kiirehtii jo heti autoonsa\nja on vielä samana iltana Helsingissä. Sorvanen hieman hämmästyy\nkuullessaan molempien hallintoneuvostojen päättäneen hänen asiastaan\nja sopineen hänen tulevaisuudestaan periaatteessa, ja kun hän ei keksi\nparempaa veruketta, virkahtaa hän:\n\n»Ei minulla ole aikaa tonkia Kairakosken tunkioita! Vuorineuvoshan itse\ntietää hyvin, että neljännes Hankaan voimasta on vielä myymättä. Sille\ntäytyy saada ostajat, sillä ei ole varaa seisottaa yhtä turbiinia ja\nantaa veden vuotaa hukkaan.» >\n\n»Käyttäkää apulaisia! Jättäkää voimalaitoksen hoitaminen\ntoiselle miehelle. Samaten voi joku ammattimies vastata sahan ja\nsulfaattitehtaan työstä. Siis kullakin tehtaalla on oma johtajansa,\nmutta te valvotte vain sitä, että koko konserni soittaa samaa teemaa. —\nTiedättekö itsellenne sopivia apulaisia?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Ketä?» kysyy vuorineuvos ja avaa sikarikotelonsa.\n\n»Kiitos, minä en polta. — Eräs hyvä mies on insinööri Orasto\nvoimalaitoksella. Olen pitänyt häntä juuri tällaisten tapausten\nvaralle, sillä olen aavistanut tämän tulevaksi. Ainoa vika insinööri\nOrastossa on se, että hän on nuori.»\n\n»Ja minä kun olen koko ajan ollut huomaavinani, että te pidätte\nnuoruutta vain ansiona», virkahtaa vuorineuvos. »Mutta älkäämme nyt\ntakertuko nimiin. Te itse voitte valita apulaisenne ja tehdä heistä\nehdotuksen hallintoneuvostolle. — Onko asia nyt selvä? Ja suostutteko\ntällaiseen järjestelyyn?»\n\nVuorineuvos katsoo tiukasti Sorvaseen, mutta tämän ilme ei muutu\nhiluistakaan hänen vastatessaan:\n\n»Suostun.»\n\n»Siispä kättä päälle!»\n\n»Tässä on, vuorineuvos», virkahtaa Sorvanen melkein pitkästyneenä koko\nkeskusteluun ja ojentaa kätensä.\n\nVielä samana iltana toimitusjohtaja Sorvasta evästellään eräissä\nasioissa ja samalla tiedustellaan, milloin hän voisi tuoda ensimmäiset\nsuunnitelmansa nähtäviksi. Tämä taas ei lupaa mitään varmaa, mutta\nmuistaa kuin ohi mennen, että Hankaan myymättömästä voimasta tulee\ntietysti osa saamaan kauppansa uusiin tehtaisiin. Niin että sekin huoli\non nyt pienempi.\n\nSitten Sorvanen katsoo vaistomaisesti kelloaan, ja siitä huomaavat\ntoiset kysyä kohteliaasti, onko hänellä kiire. — Niin on, mutta sitä\nei Sorvanenkaan sano, ettei hänellä ole oikeastaan mitään muuta\ntehtävää kuin ennen lähtöään ostaa kaupoista ne viemiset, jotka hän on\nluvannut kolmelle pojalleen: vanhimmalle ensimmäisen ja oikean puukon\nkalamatkoja varten, keskimmäiselle rakennuspalikat ja nuorimmalle\nhelistimen.\n\nMutta itse asialla hän ei vaivaa päätään enää laisinkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKOTIIN TULTUAAN hän ei tietystikään kerro koko asiasta kenellekään, kun\nse kerran on toistaiseksi salainen, mutta hautoopahan eräitä seikkoja\npari kolme päivää ja soittaa sitten eräänä iltapäivänä insinööri\nOrastolle muina miehinä asialliseen tapaansa:\n\n»Mitä tekemistä teillä on nyt?»\n\nOrasto on kiitollinen sattumalle, kun voi luetella pitkän rivin\nkiireitä ja töitä, jotka hänen pitäisi suorittaa heti. Mutta\ntoimitusjohtaja tuntuu olevan kuitenkin toista mieltä ahkeruusluettelon\ntarpeellisuudesta, koskapa huomauttaa rauhallisesti:\n\n»Noh, ei siis mitään tärkeätä... Mutta kuulkaahan nyt! lapasin\näskettäin muutaman miehen, joka kertoi minulle, että Hiisvedessä on\nLukinsalmen tienoilla suuria kuhia. Me lähdemme nyt uistelemaan sinne.\nTulkaa asuntooni puolen tunnin kuluttua. Ja laittakaa uistimeenne hyvin\nraskaat painot, jotta se kyntää järven pohjaa myöten. — Sopiiko?»\n\n»Kyllä sopii», myöntää Orasto ja hymyilee itsekseen, sillä jo\nvanhastaan hän tietää, ettei esteitä yleensä saa olla olemassakaan,\nettä tällaiset yksityisiltäkin näyttävät harrastukset kuuluvat\nsuorastaan palvelukseen ja — mikä hauskinta — nämä Sorvasen\nvarsin viattomiltakin näyttävät hankkeet saattavat olla joidenkin\nsuurempien tapahtumien enteinä. Ja juuri tällaiset soitot merkitsevät\ntavallisesti sitä, että jotakin on tekeillä, ja sen vuoksi Orasto\nkoettaa toimintahaluisena hauislihastaan ja hymyilee ylhäisesti ja\narvoituksellisesti toverilleen Vesalalle:\n\n»Ilmapuntari heiluu taas!»\n\n»Anna heilua! Elämä onkin ollut jo pitkän aikaa niin kuivaa», huokaa\nVesala.\n\nOrasto menee toimitusjohtajan luokse, kantaa kalastusvehkeet haavia\nmyöten autoon, ja niin he lähtevät ajamaan. Portista kääntyessä he\nnäkevät viimeisenä vilauksena Pirkko-rouvan nousemassa portaita\nyllään värikäs puku ja kädessään kukkakimppu ja vanhan Mannen\nleikkivän pihassa kolmen pojanpoikansa kanssa. Niin jää taakse Vahisen\nliikepalatsi, jonka pihassa on ainainen meno ja melske, jää Taustan\nhovi, jonka entinen valkea maali on jo harmaantunut ja orapihlaja-aita\nvilliytynyt ja jonka nurmettunutta käytävää pitkin kuljeskelee\njoutilaana asioitsija Hitukka kädessään kävelykeppi ja päässään uusia\najatuksia punoen, miten ihminen voisi rikastua vähimmällä vaivalla. Ja\nkuin ikuisen rakentamisen ja koskaan loppumattoman työn vertauskuvana\njää vasemmalle Vilhonhovi koivikkoineen, Taustan kylässä on tien\nvarrella kyyhöttäviin torppiin ilmestynyt rikkinäisten veräjäin tilalle\noikeat portit, seinustalle entisen kessupenkin paikalle helottavan\npunaiset unikkoryhmät ja ikkunoihin kukkivat palsamit ja palttinaiset\npuoliverhot. Kauempana peltojensa keskellä olevat isommat talot ovat\nrakentaneet täältä suurelta tieltä omat lyhyet, talon pihaan johtavat\ntieosuutensa aivan kuin odottelemaan sitä toivottua tapausta, että\npihaan ajaa ensimmäisen kerran hauskasti huriseva ja kiiltäväpintainen\nauto. Pellontaus on maalannut vuoraamattoman talonsa punaiseksi ja\nnurkkaukset valkoisiksi, mutta Ahola, jonka talossa on vuoraus jo\nvanhastaan, on maalauttanut kaiken puhtaan valkoiseksi ja hankkinutpa\nvielä jostakin rivin hopeapajujakin tiensä varteen.\n\nJa sitten jo alkaakin se metsäinen taival, jonka takana on Kairakosken\nhiomo kaikkine perinnäistapoineen ja sen mukaisine oloineen. Ja siihen\nmaailmaan kuuluvat toisaalta välttämättömänä osana nelipyöräiset\nvaunut, joilla istuen, haulikko polviensa välissä, hiomon johtaja H.I.\nVannila ajelee lähemmäksi Vanakorven metsästysmaita. Ja auton ajaessa\nohi hän tahtoisi katsoa vielä sen jälkeenkin uteliaana Hankaan herrain\nhankkeista, mutta ei viitsi kääntää paksua niskaansa niin paljoa, vaan\nsen sijaan kysyy ajajalta:\n\n»Mihinkä ne nyt...?»\n\n»En tiedä», vastaa toinen, ja niinpä ei Vannilakaan tiedä, että\ntämä Sorvasen matka hipoo hyvin läheltä häntä itseäänkin eikä vain\nKairakosken hiomoa.\n\nNiin, ja toisaalta tuohon tiekuvaan liittyy yhtä tärkeänä osana\nlapikasjalkainen ja riippuvahousuinen vanhahko työmies, joka asuu\njossakin kauempana ja nyt uuden työvuoron alkaessa kiirehtii\nKairakoskelle selässään tukkilaisen avara ja nahkainen eväslaukku, joka\nrepsahtelee leppoisasti takapuolen päällä samassa tahdissa kuin mies\nhiljakseen hyräillen astuskelee pihkantuoksuista tietään.\n\nParin minuutin kuluttua he ovat sivuuttaneet Kairakosken tiehaaran,\nkääntyneet kaupunkiin menevälle tielle ja muistaneet kumpainenkin pari\nkouluvuosien aikaista kalajuttua, kun Sorvanen pysäyttää Lukinkankaan\nkohdalla auton ja käskee kuljettajan tulla hakemaan heidät samasta\npaikasta tasan kolmen tunnin kuluttua.\n\nOrasto, joka on jo hiljakseen epäillyt, ettei ehkä olekaan mitään\nerikoista tulossa, miettii nyt itsekseen:\n\n»Ahaa! Kyllä se sittenkin touhuaa jotakin. Ja aivojakin tarvitaan\nvarmasti, sillä ei suinkaan se aio soudattaa minulla kolmea tuntia\nyhteen menoon.»\n\nHän raapii vaistomaisesti tukkaansa hatun alta ja kääntyy Sorvasen\njälkeen metsäpolulle, joka kuulemma vie Lukinsalmelle. Kuivan\nkangasmaiseman halki pujotellaan puita ja kiviä kierrellen neljännes\ntunnin verran ja viimein saavutaan mökille, joka on rinteellä lähellä\nHiisveden rantaa. Ja koko matkalla ei kumpikaan sano muuta ennen kuin\nvasta mökin luona kiivetessään riukua pitkin aidan yli virkahtaa\nSorvanen:\n\n»Loistava tien pohja — tuo, jota pitkin tultiin. Ei tarvitse muuta kuin\nkaataa metsä nurin, niin tie on valmis. Samaten rautatiekin... Mutta\npoiketaanpa tuonne mökkiin kysymään venettä lainaksi...»\n\nNiin poiketaankin. Pirtissä on nainen parin lapsensa kanssa, ja\nSorvanen vilkastuu puhuttelemaan lapsia ja siinä lomassa äitiäkin.\nOrasto ihmettelee viipymistä, mutta polttelee silti rauhassa\ntupakkaansa ja kuuntelee toisten keskustelua.\n\nNainen, jolla on suuret ja kosteat silmät ja punoittavat poskipäät ja\njoka silloin tällöin keskustelun lomassa yskähtää kuivasti, vastailee\nSorvasen kysymyksiin:\n\n»Vastahan tämä poika on kahdeksan kuukauden ikäinen. — Jo kolme viikkoa\nse on ryöminyt ja osaa jo sanoa 'äitä'.»\n\nHän näyttää olevan tyytyväinen poikaansa, vaikka tällä onkin selvästi\nriisitaudin oireina väärät sääret.\n\n»Onko tämä maa teidän omanne?» kysyy Sorvanen.\n\n»Eihän tämä oma ole, vaan Kairakosken. Tehtaalla ei riitä työväelle\nasuntoja, ja sen vuoksi pitää olla näin kaukana.»\n\n»Teidän miehellänne on pitkä matka työhön.»\n\n»Pitkähän se on. Ja talvisin tämä pirtti on kylmä. Lapset pyrkivät\nsaamaan kaikenlaisia tauteja. Viime talvena tuo kahdeksanvuotias\ntyttökin sai ensin anginan ja sitten nivelreumatismin, niin että\npolvet turposivat 34 senttiä paksuiksi. Lääkärinhoito on kallista\npienipalkkaiselle. — Vaikka se hyvä puoli tässä mökissä on, että vuokra\non halpa, ja lisäksi saa viljellä perunaa tuossa aholla.»\n\n»Mutta sehän on kuivaa hiekkaa! Eihän siinä mitään kasva. Oletteko itse\nollut työssä hiomolla?» sanoo vieras.\n\n»Hiekkaahan se on, mutta kun lujasti työtä tekee, niin kasvaahan se\nhiukan. — Olin minä itsekin hiomolla työssä, mutta kun tämä lapsi tuli,\nniin en nyt pääse mihinkään kotoa. Eihän tätä voi yksin jättää.»\n\n»Eipä tietenkään. — Miten — onko teillä venettä? Meidän piti tämän\ntoverini kanssa hiukan kalastella ja olisi lainattu pariksi tunniksi.»\n\n»Ei meillä ole. Mutta jos menette tuonne toiseen torppaan — tuosta\nnavetan kulmalta lähtee polku — niin siellä kyllä on.»\n\nMiehet lähtevät. Kun Sorvanen pistää tytön käteen kymmenmarkkasen\nnamusrahaksi, karahtaa tämä punaiseksi ja katsoo ujona maahan ja äiti\nhymyilee kiitollisena ystävällisille herroille ja kehoittaa tytärtään:\n\n»Niiaa nyt — noh, paremmin, Kaija! Mitä sinä tuolla tavalla...»\n\nKun he pääsevät polun alkuun, virkkaa Sorvanen:\n\n»Kairakosken tehdas hoitaa huonosti asiansa. Itse tehdas on kuin\nromuvarasto. Ja vaikka on maata ja puita, niin eivät viitsi järjestää\nparemmin asuntokysymystä... Ei, mutta tästähän minä keksinkin!\nMennäänpäs jonakin iltana joukolla Kairakoskelle opintomatkalle —\nnimittäin katsomaan ja oppimaan, miten ei saa asioitaan hoitaa...\nVoitte puhua siitä myöskin Vesalalle.»\n\nPuolen kilometrin päässä on järven rannalla toinen samanlainen torppa.\nJo pihalle kuuluu kahden lapsen itku, joita kolmas yrittää hillitä\nmilloin uhkaillen, milloin lepytellen. Miehet seisovat hetken portailla\nkatsellen järvelle ja astuvat sitten sisään kysyen isää taikka äitiä.\n\nTäällä on vielä totisempaa kuin edellisessä paikassa. Isä ja äitikin\nkulkevat työssä Kairakoskella ja vanhin lapsi hoitelee sillä aikaa\nkahta nuorempaansa. Pirtti on liian pieni viiden hengen asunnoksi ja\nmyöskin niin likainen ja sekainen kuin lasten hoitamana voi olla.\nToinen nuoremmista on juuri polttanut sormensa ja toinen parkuu\njanoaan, kun kaivon kippo on pudonnut pohjaan ja vettä ei ole lähempänä\nkuin järvessä. Vanhin ottaa rikkinäisen kannun ja kipaisee rantalepikon\nhalki hakemassa vettä sieltä. Vieraat yrittävät puhutella häntä ja\nsaavat selville sen verran, että tämäkin pirtti on tehtaan maalla, että\nisä kasvattaa hiukan perunaa — samaten äiti pienessä penkissä valmuja —\nettä vene kyllä joutaa lainaksi, vaikka se vuotaa kovasti...\n\nJa soutaessaan he huomaavat, että vitsahankainen vene, joka on\nilmeisesti viime hetkessä saatu pelastetuksi jostakin juhannuskokosta,\nvuotaa tosiaankin. Mutta Oraston soutaessa Sorvanen laskee toisella\nkädellään siimaa ja toisella heiluttaa äyskäriä. Tällä lavoin he\nkiertävät saaren taakse, hankaimet natisevat ja Sorvanen tuijottaa\njärvelle. Kun he tulevat takaisin salmen keskelle, kysyy Sorvanen äkkiä:\n\n»Seis! Paljonko tässä on vettä?»\n\nOraston mieltä kirkastaa salainen hymy ja hän ajattelee itsekseen.\n'Arvasinhan minä! Eipäs tänne kalastelemaan tultukaan!' — Hän seuraa\ntarkasti, kun Sorvanen lappaa ensin siiman veneeseen ja laskee sen\nsitten lyijyineen luotisuorana pohjaan. Salmi on syvä, he mittailevat\nsen useammasta paikasta, ja viimein näyttää toimitusjohtaja olevan\ntyytyväinen kaikkeen virkahtaessaan:\n\n»Nyt soudetaan tuonne rantaan ja katsotaan, onko siellä suuria kiviä.»\n\n'Ei suinkaan se uimalaitosta rakenna', ajattelee Orasto soutaessaan\nrantaviivan suunnassa niin hitaasti, että uistin laahaa pohjaa pitkin.\n'Ei, vaan se ostaa kutterin ja alkaa harrastaa purjehtimista.'\n\n»Soudetaan takaisin tuonne selälle», sanoo Sorvanen ja näyttää\nkiusaantuneelta, kun saa välillä nostaa veneeseen hauen.\n\nUistin soluu takaisin veteen, hän katselee joka puolelle ympärilleen\nja Orasto odottelee itse asiaa katsellen, miten hauki räiskyttää vettä\nveneen pohjalla. Sitten pienen kierroksen jälkeen toimitusjohtaja\nkelaa uistinta pois järvestä — asia on siis toimitettu — heittää sen\nkolahtaen veneen pohjalle ja sanoo uteliaana odottelevalle Orastolle:\n\n»Tähän se sopii! Lähdetään nyt takaisin rantaan ja kotiin.»\n\nJa saaren ohi soudettaessa hän tiputtaa uutistaan ärsyttävän hitaasti\naivan kuin saituudesta: »Voi käydä niin, että tähän paikkaan\nrakennetaan tulevaisuudessa saha. Vaikka siitä asiasta on parhainta\nvaieta toistaiseksi. — Katsokaa nyt tarkkaan paikka, jotta voimme\nsitten aikanaan mittauttaa sen ja laatia suunnitelmat. — Tehän sanoitte\ntuntevanne puutavara-alaa?»\n\nOrasto käyttää heti tilaisuutta hyväkseen vastatakseen.\n\n»Tunnen sitä vain vähän. Mutta jos pitäisi tuntea enemmän, niin olisi\nhyvä päästä ensin katselemaan eri laitoksia.»\n\n»Paljonko tarvitsette aikaa?»\n\n»Riippuu ihan siitä, mitä minun pitää tietää.»\n\nSorvanen naurahtaa:\n\n»Teillä näkyy olevan hyvä taito saada toinen puhumaan salaisetkin\nasiat. Noh, sen verran voin teille sanoa, että katselkaa kaikki\nmahdolliset sahat — mutta ei pieniä — ja sen jälkeen tutustukaa\nlähemmin myöskin sulfaattiselluloosatehtaisiin. — Kuinka kauan\npintapuolinen katselu vie aikaa — perusteellisemmin voitte tutustua\nalaan sitten myöhemmin.»\n\n»Kaksi viikkoa aluksi.»\n\n»Hyvä on. Voitte matkustaa vaikka heti.»\n\nHe nousevat rantaan ja katselevat siellä seutua. Itse salmi on\nsyvä ja kivetönkin. Saari on kuin hyvänä tuulensuojana. Saaren\nkupeelle saisi ehkä hyvän tukkivaraston. Rannan maapohja on kuivaa\nja tarpeeksi tasaista ja osittain matalaakin. Itse saha tulisi\njokseenkin tuonne lähemmän torpan paikkeille, tuonne taakse muuntaja-\nja kattilahuoneet, hakesäiliö olisi saatava lähelle rantaa, josta\nhakkeen voisi tarpeen tullen siirtää vaikka lotjillakin Kairakoskelle\n— ellei käyttäisi vaunuja. Tuolla kauempana olisi lajittelu- ja\ntasauslaitos, kuivaamo, höyläämö ja varastosuojat. Ja oikealla olisi\nsopiva paikka lautatarhalle. Sinne pitäisi saada uudelta rautatieltä\n— kunhan se joskus valmistuu — oma sivuraide. Niin, ja sitten täytyy\nrakennussuunnitelmassa jättää tila tulevia sivuosastoja varten,\nsellaisia kuin laatikkotehdas ja niin edelleen.\n\nKun he innostuvat suunnittelemaan, huomaa Sorvanen, että Orasto\ntunteekin puunjalostusta paljon paremmin kuin on vaatimattomuudessaan\ntullut sanoneeksi. Mutta kuitenkin hän evästää Orastoa:\n\n»Kun nyt lähdette tutustumaan sahoihin, niin katsokaa tarkkaan niiden\neri osastojen sijoitukset. Minä teen täällä samaan aikaan oman\nyleissuunnitelmani. Kun te sitten tulette takaisin, niin voimme siirtyä\nyksityiskohtiin. Minulla on muuten tästä paikasta hyvä karttakin, jos\ntarvitsette sellaista. — Käykää nyt mökissä kiittämässä ja maksamassa\nveneen lainasta. Ja antakaa tämä kala kaupan päällisiksi.»\n\nOrasto riiputtaa kitkasta käsivarren mittaista haukea torppaan, palaa\nsieltä hetken kuluttua, ja he lähtevät kankaan poikki maantielle.\nAlkaa jo hämärtää ja sataa, mutta se ei vaivaa heitä, sillä nyt on\ntärkeämpääkin ajateltavaa. Orasto huomaa sittenkin tarvitsevansa\nenemmän aivojaan kuin hauislihaksiaan.\n\nKun he eroavat Sorvasen portaiden edessä, ojentaa tämä kätensä ja sanoo:\n\n»Huomenna menemme Vannilan luokse — jos sopii. Ja kun te sitten\nlähdette matkalle, niin pitäkää kaikkialla silmänne auki. Minne aiotte\nmennä ensiksi?»\n\n»Sorsalahdelle. Pääsen sinne kyselemättä milloin tahansa.»\n\n»Ja sittenhän meillä ovat vielä opittavina Reposaaret, Kotkat ja\nVarkaudet. Tutustukaa kaikkeen henkilökunnan huoltoa myöten. Onnea\nmatkalle!»\n\n\n\n\nERÄS VIERAILU\n\n\nVaikka käsite perhe-onni onkin Sorvasen kodissa kukkaiskieletöntä ja\nvarsin asiallista laatua, huomaa rouva Sorvanen kuitenkin miehensä\ntyöpöydällä kasvavista paperipinkoista, kartoista ja ajoittaisista\naviopuolison vaiteliaista hetkistä, että kotoista rauhaa uhkaa jokin\nuusi huoli. Naisenahan hänkin yhdistää ajatuksissaan huomisen ja työn\nsamanlaiseksi surunomaiseksi huoleksi, joka enteilee pahaa aivan kuin\nkotiin tuleva sähkösanoma. Ja kun rouva Sorvanen tarkkailee miehensä\npuuhia mustasukkaisena tämän salaisille työ-ajatuksille, huomaa hän\nusein, miten tämä saattaa kesken temmellystään poikainsa kanssa nousta\nyht'äkkiä pystyyn, oikaista itseänsä suoraksi, astella ikkunan luokse\nja katsella äänetönnä jonnekin tyhjään.\n\nMutta viimeisen Helsingin-matkansa jälkeen on toimitusjohtaja Sorvanen\nmuutamia päiviä oikein hyvällä tuulella ja miettimiset ovat lyhyempiä,\nkunnes hän eräänä päivänä lähtee taas kuin suuttuneena puhelimeen ja\nsoittaa Orastolle, että niinkuin eilen oli puhe, lähtevät he tänäiltana\nvierailulle johtaja Vannilan luokse.\n\n»Jahah, vai on Aisakin täällä... No tulkoon sitten mukaan...» Puhelun\nloputtua tuntee rouva Sorvanen itsensä syrjäytetyksi ja huomauttaa\nkautta rantain ensivierailusta, mutta aviopuoliso vastaa lyhyesti:\n\n»Ei sinne ole pyydetty meitäkään. Eikä tämä taida ollakaan\nensivierailu, vaan jäähyväisateria.»\n\nJa muuta hän ei kerrokaan. Sitten aikanaan illalla tulee auto portaiden\neteen, siihen nousevat Sorvanen itse, Orasto, Vesala ja Aisa, ja\nportailla seisova Pirkko-rouva jää katselemaan auton pölypilven suuntaa\nTaustan ohi Kairakoskelle päin. Hänen mielestään heidän asettumisensa\nHankaalle ja olo täällä voisi olla jo niin pysyväistä, ettei Laurin\nkannattaisi vaihtaa sitä mihinkään uuteen salamyhkäisine hankkeineen.\n\nVieraat ovat Kairakoskelle hyvin tervetulleita johtaja Vannilan\nkädenpuristuksista päätellen. Hän tulee heitä vastaan ulos käytävän\npäähän ja saattelee heitä johtajan-asuntoaan kohden selitellen\nSorvaselle olemistaan ja elämistään. Orasto katselee häntä sivusta,\nkun hän pulleana ja hyväntuulisena seisoo portailla kädessään\nhopeakahvainen keppi ja suussaan holkkisavuke. Kasvot kiiltävät\ntyytyväisyyttä ja maha on kuin mandoliini. Hän on kaikesta päättäen\nsellainen kiltti luonne, joka ensi sijassa vaatii elämältä mukavuutta\nja tasaista, häiriintymätöntä tahtia, mutta saattaa hermostua hyvinkin\nriitaiseksi, jos tahti liiallisen hätäilyn vuoksi sotkeutuu. Hän\nnäyttää kerta kaikkiaan kuuluvan siihen ihmisryhmään, joka ei koskaan —\nvarsavuosinaankaan — pillastu potkimaan poikki aisojaan, mutta sitten\nvanhemmiten joskus luimistelee ja huiskauttaa häntäänsä vihaisena, jos\nvaaditaan ravaamaan nopeammin kuin on tottunut. — Aivan kuin veli Aisa!\najattelee Orasto ja katselee heitä kahta rinnakkain samalla portaalla.\n\n»Pienihän tämä tehdas on eikä tässä ole mitään nähtävääkään»,\npuolustelee johtaja Vannila omaa laitostaan. »Mutta hyvin ja sovussa\ntäällä on tultu toimeen. Ja eivätpähän nyörit sotkeudu käsissä, kun\nniitä ei ole liian paljon, hehheh!»\n\n»Minusta tämä kaikki on hyvinkin mielenkiintoista», vakuuttaa Orasto\nheidän kierrellessään hiomolla ja sahalla. »Isällänikin on aivan\npieni saha, ja minä sain huiskia siellä töitä jo kouluvuosinani. Ja\nhauskaahan se olikin. Päivät kuluivat pihkanhajussa, koko yläruumis\npaljaana ja mustana auringonpaisteesta ja korvissa soivat sirkkelit\nlakkaamatta. Se oli runollista puuhaa, se!»\n\n»So so, nuori mies! Taidattepa olla ensimmäinen, joka kehuu kovaa ja\nhikistä työtä tuolla tavalla», hillitsee Vannila.\n\n»No totta se on! — Ja entäs sitten, kun päiväin vastapainoasi sai\niltaisin — tosiaan hikisenä ja väsyneenä — sukeltaa tukkilautan\nponttuulta tai puomipuulta järveen ja sitten nauttia pihkantuoksusta\nilmassa ja omissa käsissä.»\n\n»Hyi saamari! Minusta tuo haju on vihonviimeistä, millä ihmistä\nrangaistaan», manailee isäntä ja kohottaa nenänsä ilmaan. »Haistakaa\nnyt tätä,-hyvät herrat! Kun minä olen vetänyt sitä nokkaani jo\nkolmekymmentä vuotta, hengittäisin välillä vaikka kukkain tuoksua.»\n\n»Tämä on hieno tuoksu», väittää Orasto yhä. »Niin, ja puutavara-ala...\nEn ymmärrä, mikä minusta teki rakentajan, kun olisi pitänyt perehtyä\npuunjalostukseen.»\n\nHe astelevat edellä pienen padontapaisen ja kourun luokse, jota\npitkin vesi juoksee yhtenä viivana. Mutta hänen rakentajanvaistonsa\nherää myöskin samassa niin, että hän alkaa arvioida katsein putouksen\nkorkeutta ja hevosvoimia. — Paljonkohan tuohon puroon pitäisi upottaa\nkiveä, ennen kuin se tukkeutuisi...? Aisa seisoo yksinään hiljaisena,\nmutta Sorvanen ja Vesala katselevat Hiisvedelle päin, Sorvanen\ntietenkin tutkien Lukinsalmen seutuja ja Vesala taas kurkotellen\nkaulaansa kuultuaan jostakin sorsan äänen. Sorvanen näkyy parhaillaan\nvetävän keuhkonsa täyteen ilmaa, ottaa sitten liivinsä taskusta pienen\nmuistivihon ja kynän ja tekee merkinnän muistiin. Silloin Orasto\nkääntyy jälleen Vannilan puoleen:\n\n»Kuulkaahan, johtaja Vannila! Haluaisin todellakin perehtyä vielä tähän\npihkanhajuun. Ottakaa minut joksikin ajaksi harjoittelemaan tänne! Ei\nteidän tarvitse maksaa minulle palkkaakaan, mutta työtä saatte kyllä\nteettää.»\n\n»No millä hiton ajalla te ehditte tänne omasta työstänne?»\n\n»Minä yritän puhua toimitusjohtajalle, jotta hän päästäisi minut\niltapäivisin tänne. Sopiiko?»\n\n»Totta hiivatissa, jos vain haluatte!»\n\n»Milloin saan aloittaa?»\n\n»Minun puolestani vaikka heti! Mutta sen sanon jo etukäteen, jotta\nviikon kuluttua te kyllästytte koko hommaan. Ja kun kyllästytte, niin\npoiketkaahan taloon kahville, jotta saadaan jutella. Täällä onkin niin\nyksinäistä, että on hauska saada oikea puhekumppani.»\n\n»Minä lähden ensin pienelle matkalle, mutta heti sieltä palattuani\nvoisin aloittaa», sanoo Orasto ja ihmettelee itsekin, mitä hänellä\non oikeastaan täällä oppimista. Mutta kuitenkin hänelle tarjoutuu\ntyön varjolla hyvä tilaisuus tutustua itse paikkaan ja tehdä eräitä\nsuunnitelmia, joita Sorvanen näkyy kuitenkin ennen pitkää tarvitsevan.\n\nHän osuu oikeaan ja menee jo Sorvasen edellekin sikäli, ettei odota\ntämän kehoitusta tulla tänne — kun tilanne näkyy joka tapauksessa\nvievän siihen Sorvasen ilmeestä ja pienestä muistikirjasta päätellen\n»Muuten pelaatteko skruuvia?» kysyy johtaja Vannila Orastolta.\n\n»En.»\n\n»No entä shakkia?»\n\n»En sitäkään.»\n\n»Mutta mitä hittoa te sitten pelaatte? Ja millä me kulutamme aikaamme?»\nkysyy johtaja Vannila ihmeissään.\n\nOrasto naurahtaa:\n\n»Taisi tulla pieni väärinkäsitys...! Minä tosiaankin tarkoitin, että\ntekisin täällä työtä. Ja jos tekee työtä, niin silloin ei jää aikaa\nopetella pelaamista.»\n\n»Hassu mies! Hauskempihan meidän olisi istua lämpimässä huoneessa\nshakkilaudan ääressä ja ottaa joskus pieni tuutinki... Mutta tehkää\nniin kuin haluatte.»\n\nVannila näyttää ilmeisen pettyneeltä, sillä hän on jo ehtinyt\nkuvitella saavansa juttutoverin. Ja hän ei näytä ymmärtävän tuollaista\nturhaa työnintoa — aivan kuin maailma sellaisesta valmistuisi...\nLohduttaakseen häntä Orasto naurahtaa:\n\n»No eipä silti... Jos aikaa jää, niin voidaanhan joskus ottaa pieni\npelierä. Paha vain, etten osaa pelata muuta kuin krokettia.»\n\n»Krokettia! Pikku tyttöjen peliä!» hehettää Vannila vatsansa pohjasta,\nniin että housut hytkyvät ja henkselit natisevat.\n\nNyt siirtyvät toisetkin samaan joukkoon ja Sorvanen virkahtaa\nnaureskelevalle Vannilalle aivan kuin kohteliaisuudesta:\n\n»Aika kaunis paikka — tämä Hiisvesi. Ja myöskin Lukinsaari. Mutta\npääsevätkö teidän hinaajanne ajamaan hyvin tuosta salmesta?»\n\n»Tjaah», virkahtaa Vannila tullen samalla mietteliään näköiseksi.\n»Enpäs tosiaankaan ole tullut kysyneeksi! Mutta kyllä kai ne jostakin\nsieltäpäin ajelevat...»\n\nSitten hän äkkiä muistaa jotakin ja lisää terhakasti:\n\n»Juu juu! Kyllä ne pääsevät siitä lävitse, koskapa 'Kaira' usein\nankkuroi salmeen tuulensuojaan. Tiedän sen siitä, kun 'Kairan' kippari\ntavallisesti ammuskelee sorsia hyttinsä ikkunasta ja antaa sitten pojan\nhakea ammutut linnut laivaan.»\n\nJa sorsien ampumisesta Vannila innostuukin kertoilemaan monia\nmetsästysjuttuja, jotka kiinnostavat häntä enemmän kuin turhat\ntyöasiat. Viime pyhän hienoillakin heillä oli ollut täällä eri\nkalsarit ja juhlat, kun kaupungista asti oli tullut metsästelemään\nmetsänhoitaja, poliisimestari ja se urheilija...\n\n»Mikä urheilija?» kysyy Vesala.\n\n»Mikäs sen nimi nyt olikaan? No se, jolla on niitä kilpa-ajohevosia...\nJa me pidettiin ensin lystit kestit täällä kotona ja sitten jatkettiin\nvielä metsässä ja kylvettiin muutamassa torpassa.»\n\n»Tuliko riistaa?» kysyy Sorvanen.\n\n»Noh, mikäs ettei... Metsänhoitaja sai jäniksen, poliisimestari osti\nrouvalleen puolukoita ja se hevos-urheilija sai pohmelon!»\n\nLuultavasti urheilijan pohmelosta Vannila muistaakin, että heitä\nodottaa sisällä katettu teepöytä, ja tahtoo sen vuoksi lopettaa\nkiertelyn heti ja palata takaisin. Mutta vieraat ovat sen verran\nhitaita, että pysähtelevät katselemaan ja kyselemään milloin mitäkin\nsellaista, jota ei näin äkkiä muistakaan. Mutta kun isäntä itse\nkoettaa joutua edellä, seuraavat hekin vähitellen mukana, tulevat\nviimein sisään ja vajoavat herrainhuoneessa syviin nahkatuoleihin.\nMatalalla pöydällä tuolien keskessä on tarjotin hopeakannuineen ja\nvoileipineen. Rouva Vannilaa ei enää näy, sillä hän on tottunut siihen,\nettei herravierailujen aikana naisia tarvita näkyvillä muulloin kuin\nensimmäisen puolituntisen aikana kahvipöydässä ja viimeisen minuutin\naikana hyvästellessä — jos se tapahtuu ennen puoltayötä.\n\n»Hillitse himosi!» kuiskaa Vesala Aisalle, joka tuijottaa voileipiin.\n\nVannila on ollut toisessa huoneessa järjestämässä jotakin ja tulee nyt\nvieraiden luokse vetäen housunsa taskusta esille ketjua, jonka päässä\nriippuu nippu kiliseviä avaimia:\n\n»Kuinkasta se on — saanko tarjota herroille hiukan konjakkia? Sattuu\nolemaan vielä jäljellä meidän mamman mahalääkettä...»\n\n»Kiitos», huokaisee Aisa innostuneena, mutta hämmentyy sitten itsekin\nahnauttaan, kun Sorvanen sattuu rykäisemään kuivasti ja virkahtaa\nomasta puolestaan:\n\n»Kiitos, mutta minulle vain tippa. Näiden toisten herrojen määriä en\ntunne.»\n\nVannila aukaisee kirjahyllyssään olevan kaapin, ja näyttää siltä\nkuin mamman mahatauti olisi lääkkeistä päätellen varsin vakavaa ja\nkroonillista laatua. Mutta Vannila on mielissään saadessaan esiintyä\nvirkaveljille vieraanvaraisena isäntänä, sillä kenelläkään ei pitäisi\noleman syytä moitteeseen, etteikö Kairakoskella osattaisi elää\nmukavasti, vaikka ollaankin näin salolla. Ja ääneen hän sanoo julki\nilonsa siitä, että saa viimeinkin nähdä yhdellä kertaa kaikki Hankaan\nherrat — toimitusjohtaja Sorvasen esikuntineen, hehheh. Ja juuri tätä\ntilaisuutta hän on odottanut jo kauan, kun kerran yksissä on jouduttu\nedustamaan tämän kulmakunnan sivistystä, hehheh...\n\nSitten Vannila pitää mielestään onnistuneen puheen mamman maharohdoista\nnäin kieltolain aikaan, mutta toisista tuntuu siltä kuin esitys olisi\nhiukan kulunut ahkerasta käytöstä. Sorvanen istuu kuivan ilmeettömänä\nja ilmeisesti jo miettii, millaista on Kairakoskella vuoden kuluttua.\n— Vesala tuijottaa seinällä riippuviin isännän haulikkoihin ja\npatruunavöihin ja ajattelee itsekseen, miks'ei ilmatorjuntatykkiin\nvoitaisi soveltaa haulikon periaatetta, sillä silloinhan olisi\nosumisvarmuuskin suurempi aivan kuin verratessa toisiinsa linnun\nammunnassakin luodikkoa ja haulikkoa... Aisa on kääntänyt katseensa\nvoileivistä kirjahyllyyn koettaen teosten selän väristä arvioida,\nmontako salapoliisiromaania Vannilalla kaikkiaan on, ja pohtii\nitsekseen, että jos Sorvanen ottaa toisen lasin, niin silloin he\nmuutkin voisivat ottaa. Muuten ei...\n\nVannila huomaa Aisan katseen ja ajatukset ja alkaa esitellä kirjojaan.\nItse hän ei ole lukenut paljoa, paitsi sotakirjallisuutta ja ’Setä\nBräsigiä', mutta hänen rouvansa kuulemma harrastaa enemmän semmoista\n'Kappaletta kahden matkaa'. Vaikka Vannila ei ymmärrä, miksi sellaista\nlukea, kun se ei ole oikea matkakirja, vaikka nimi onkin tuollainen...\n\nMutta kun Vannila ja Aisa kuljettelevat aikansa sormiaan kirjain selkiä\npitkin, on pöydän kulmalla parin vaaksan korkuinen pino kotimaisia ja\nruotsalaisia jännitysromaaneja, jotka Aisan pitäisi ottaa mukaansa. Kun\nheidän siinä katsellessaan ja keskustellessaan Sorvanen istuu koko ajan\nselin hyllyyn ja kun Orasto ja Vesalakin ovat innostuneet juttelemaan,\nsaattaa Vannila kirjoja näyttäessään vielä hyvin kehaista parin muunkin\nlääkkeen tehoa, ottaa kaapista pikarin ja lorauttaa kumpaisestakin\npullosta Aisan ollessa asiantuntijana. Vesala sattuu vilkaisemaan\nheihin ja kun luulee heidän supisevan yhä kirjojen takia päät yhdessä,\nvaroittaa hän sen vuoksi Aisaa kasaamasta liikoja lukemisia:\n\n»Älä, hyvä mies, enää ota! Jos jatkat, niin auton resoorit eivät kestä\ntuota lastia.»\n\n»Eivät ne niin vähästä katkeile», virkkaa Aisa rauhallisena ja ojentaa\ntyhjän pikarin isännälle ties' kuinka monennen kerran.\n\nVannila palaa pöydän luokse ja tyrkyttää toisillekin herroille\nuutta lasia, mutta Sorvanen kieltäytyy nuorten miesten hienoiseksi\nmielipahaksi. Isännän mielestä tuollainen kieltely on vain turhaa\nkainostelua ja aikoo väkisin kaataa Sorvasen lasiin, mutta tämä siirtää\nlasin sivuun närkästyneenä siitä, että hänen omaa päätöstään ja\nharkintakykyhän yritetään horjuttaa näinkin pienessä asiassa, ja sen\nvuoksi sanoo jurosti:\n\n»Enkä ota!»\n\nEi ole siis muuta keinoa kuin käydä käsiksi voileipiin. Vannilaa\nharmittaa vieraiden pidättyväisyys ja turha kitsastelu miesten\nasioissa, sillä hän on aikonut toisen lasin aikana esittää\nammattitovereille ammattiveljeyttäkin ja myöskin veljeyttä ammatin\nulkopuolella. Mutta nyt sekin raukeaa sikseen, ikävä kyllä...\n\nVoileipien jälkeen ei puheliaalla Vannilalla riitä enää sanomista.\n\n'Mitäs virkat, kun tuo Sorvanen on totinen ja asiallinen kuin\nkilometripylväs', ajattelee ja huokaa hän itsekseen. Sen vuoksi melkein\nhätkähdyttää, kun Sorvanen äkkiä avaa suunsa, katsoo Vannilaan ja lukee\nkiitoksensa kuin ulkoa:\n\n»Olipa somaa tutustua teidän laitoksenne! Ja nähdä teidät itsen nekin\npitkästä aikaa. Kun me ja te — voimalaitos ja tämä hiomo — olemme\ntäällä ainoat teollisuuslaitokset, täytyy meidän toimia yhdessä\nyhteisten etujenkin puolesta. Etteivät muut tanssita meitä narusta. —\nJa hyvästi sitten! Kiitoksia paljon.»\n\nHän ojentaa kätensä Vannilalle ja myöskin toiset nousevat. Niin he\nlähtevät, Sorvanen ja Vannila kulkevat edellä rinnakkain käytävää\npitkin autolle, heitä seuraavat Orasto ja Vesala vaiteliaina ja\nviimeisenä Aisa sivu vääränä kirjojen painosta. Ja Vannila innostuu\nhyvästelemään:\n\n»Yhdessä täytyy toimia, sillä paljon on yhteisiä asioita niinkuin\nrautatie ja muut. Ja onhan tässä jo tavallaan oltukin yhteistyössä\nMielellänihän minä olen auttanut teitä hankaluuksissa ja sen\nsellaisissa.»\n\n'Tarkoittaakohan tuo mies kehua itseään sillä, että on kalliista\nhinnasta vuokrannut laituriaan ja hinaajiaan?' ajattelee Sorvanen\nitsekseen.\n\n»Ja hauskaahan onkin olla yhteistyössä, kun saan teistä hyviä\ntovereita», vakuuttaa Vannila lisäksi ja miettii hetken, voisikohan\ntällaisessa tilaisuudessa ehdottaa sinunmaljoja. Mutta hän tulee\nsiihen tulokseen, ettei se ole sopivaa, sillä hän ei tosiaankaan\nmuista tulleensa kenenkään kanssa sinuiksi ilman kilausta. Ja Sorvanen\npuolestaan miettii samaan aikaan:\n\n'Ei tässä ole nyt kysymys pelkästä kaveruudesta, vaan isommista\nasioista.'\n\nJa ääneen Vannila sanoo:\n\n»Nämä nuoret miehetkin ovat niin reippaita ja hauskoja poikia, että\nihan käy kateeksi. Minulla itselläni kun ei ole yhtään poikaa — kaksi\ntytärtä vain. Tämä insinööri Aisakin on niin mukava mies, että voisi\nruveta vaikka minun ottopojakseni, hehheh...!» Ja hetken kuluttua hän\nehdottaakin Aisalle: »Tulisitte tekin harjoittelemaan tänne... Kun tämä\ntoverinnekin tulee...»\n\nAisalle se ei kai olisi kovinkaan epämieluista, mutta valitettavasti\nhänen täytyy lähteä taas huomenna linjamieheksi. Niin asia saa\nsellaisen päätöksen, että Aisa pistäytyy vain lauantai-iltaisin\nsaunassa. Auto hurahtaa liikkeelle, ja portilla keppiinsä nojaileva\nVannila tuntee todellakin pientä kateutta nuoruutta kohtaan. Sillä\nhän tulee ajatelleeksi, että jos maailma pysyy aina samanlaisena\nkuin tähän asti, niin hänellä ei totisesti ole syytä valitella omaa\nosuuttaan. Mutta jos jokin muoti sattuu tekemään pahan kuperkeikan,\nniin olisi täysi syy olla yhtä nuori kuin kaikki nuo neljä. Sillä juuri\ntuollaisethan ovatkin tavallisesti ensimmäisiä kääntämässä vanhat asiat\npäälaelleen...\n\nSamaan aikaan kuin Vannila huokaisee omalle vanhuudelleen, aivastaa\nkirotulle pihkantuoksulle ja lähtee hopeanuppinen keppi kädessään\nsisälle valitellen hauskan illan loppumista kesken, kysyy autossa\nSorvanen Orastolta:\n\n»Mitä te tarkoititte pyrkiessänne ukon töihin?»\n\n»Aion oppia sen, millä tavoin nykyaikainen tehdas ei saa käydä!»\n\n»No sen te opittekin täällä pian. Kehnosti hoidettu laitos.»\n\n»Ja joka paikassa on niin lahoa, ettei uskalla polkaista pelossa, että\nputoaa johonkin», jatkaa Orasto.\n\n»Ja likaista!»\n\n»Se niiden sahakin käy vain yhdessä vuorossa. Ja kuitenkin täytyy\nmeidän ostaa kaikki lautatavara kaupungista asti, kun nämä täällä eivät\nehdi muka sahata.»\n\n'Tuopas on hyvä huomio', ajattelee taas itsekseen Sorvanen. 'Tuolla\npojalla on silmää. Parempi itselleen, kun tuli sanoneeksi tuon juuri\ntänä iltana. Kaikki eivät näy kulkevankaan sokkona...'\n\nHe ajavat Kairakosken harmaan kylän lävitse, ja auto keinuu ja tärisee\nmutkaisella ja kuoppaisella tiellä. Sorvanen ja Orasto ajattelevat yhä\nhiomoa ja sahaa, Aisa katselee ilmeettömänä ulos ikkunasta ja Vesala\nmiettii jotakin hyvin tärkeätä kulmat rypyssä; on omituista nähdä hänet\nnoin vakavana. Viimein Vesala näyttää kehitelleen ajatuksensa niin\npitkälle, että voi puhua siitä ääneen.\n\n»Mitä toimitusjohtaja ajattelee siitä, jos minä rupeaisin meidän\nkorjauspajassamme kokeilemaan sotateknillisellä keksinnöllä?»\n\n»Keksinnöllä?» huudahtaa Sorvanen. »Saanko olla utelias?»\n\n»Niin, tulin vain siellä äijän luona saaneeksi pienen ajatuksen,\nkun katselin seinällä olevia tussareita. Ja nyt tahtoisin värkätä\njonkinlaisen koepyssyn, jos saan käyttää pajaa sellaisiin\ntarkoituksiin.»\n\n»No totta hiivatissa! Takokaa minun puolestani vaikka sata pyssyä!\nMutta onko teissä sepän vikaa?»\n\n»Ei itsessäni kovinkaan paljoa. Mutta rakennusmestari Tahka on kätevä\nmies, ja hän voi auttaa minua.»\n\n»Se on hyvä. Ja pääasia on tietysti, että pyssy kestää eikä vie\nmennessään teitä ja korjauspajaa. — Onnea vain yritykselle!\nHarrastetaanhan sitä huonompaakin...»\n\n'Tuolla se tarkoittaa minua', ajattelee Aisa itsekseen, tuntee\nomantunnon ja konjakin jyskytystä kulmissaan ja huokaisten kohentaa\nkirjapinoaan kaatumasta.\n\n»Eivät Vesalan pyssyt laukea», lohduttaa ääneen Orasto. »On sillä\nnytkin sellainen rottapyssy, mutta patruunat se pitää ullakolla asti,\nkun pelkää...»\n\n»Rottia vai patruunoita?»\n\n»Molempia. Ja pyssyn laukeamista.»\n\nAjetaan edelleen ja tullaan jo Taustan kylän ohi. Silloin puhkeaa\nSorvanen puhumaan harvinaisen opettavasti ja pitkästi yhdellä kertaa:\n\n»On tosiaan hyvä, että harrastetaan jotakin. Ennen kaikkea omaa alaa.\nJa nykyaikanahan on niin kova kiire, ettei työssä ehdi perehtyä\nkaikkeen siihen, mihin pitäisi. Sen vuoksi on pakko käyttää lisäksi\nomaakin aikaa, jos aikoo pärjätä eikä jää tanssimaan paikalleen. Ja\ntekniikka on siitä siunattu ala, että siinä on miettimistä vaikka\nmaailman loppuun asti. Jos nimittäin itsellä on harrastusta ja jos älyä\nriittää.»\n\n»Se on totta», myöntää Orasto. »Ja insinööritkin ovat nykyisin\ntoisenlaisia kuin ennen. Nyt on tosiaan pakko tehdä jotakin ja pyrkiä\njohonkin, sillä kilpailu on kova.»\n\n»Ja kiihtyy yhä», täydentää Vesala. »Ja muutaman parinkymmenen vuoden\nkuluttua ei tähän maailmaan enää mahdukaan leipäinsinöörejä.»\n\n»Aivan!» jatkaa Orasto. »Kun se vanha insinööripolvi, se ikäluokka,\njoka alkaa nyt olla setien kirjoissa, pääsi aikoinaan pois\npolyteekista, huokaisivat he tärkeinä ja itseensä tyytyväisinä:\n\n»'Jopa _tuli oppia liikaa!_’\n\n»Kun nykyinen keskipolvi lopetti lukunsa, sanoivat juuri valmistuneet\nherrat insinöörit:\n\n»'Paljon on oppia tullut, mutta paljon sitä tarvitaankin!'\n\n»Mutta kun nykyisen nuoren polven miehet valmistuvat, huokaavat he\nsilloin:\n\n»'Minä en tiedä vielä mitään!'\n\n»Sen vuoksi onkin nuorten miesten nykyään aloitettava sisukas työnteko\nja perehdyttävä joka asiaan. Muuten he saavat katua.»\n\n»Ennen olikin nuorilla insinööreillä tie avoinna, jos he osasivat puhua\nruotsia ja pelata skruuvia», sanoo Vesala. »Mutta nyt ei silläkään\npääse enää muualle kuin Kairakosken puuhiomoon.»\n\n»Eikä sinnekään enää kauan», lisää Sorvanen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSORVASEN tekemällä soutumatkalla ja tällä vierailulla on niin\nomituinen vaikutus nuorten miesten työnhaluun ja yritteliäisyyteen,\nettei Orasto osaa puhuakaan muusta kuin matkastaan ja harmitella\nsitä, kun se joittenkin työasioiden vuoksi viivästyy. Mutta hänen\nsilmänsä säihkyvät joka kerran kirkkaina, kun hän mainitseekin sanan\n'puunjalostusteollisuus'. Tai ainakin Vesala on näkevinään niissä\njonkinlaisen lapsellisen kiillon ja ylimaallisen loisteen, kun hän itse\nmielellään piirtelisi tykkiään, mutta ei saa toverinsa esitelmiltä\nhetken rauhaa.\n\nNiinpä Vesala huomaa viisaimmaksi lähteä ulos kävelemään pohtiakseen\nmaantiellä yksin asioitaan, sillä yksinäisyydessähän ovat kuulemma\nkaikki suuret ajatukset itäneet. Sen vuoksi hän ei Vahisen palatsin\nkohdalta jatkakaan matkaansa uutta tietä myöten, vaan kääntyy sille\nvanhalle riihitielle, josta päästään suoraan Taustan hoviin. Siellä hän\nkuljeskelee aikansa edestakaisin, polttaa savukkeen toisensa jälkeen\nja kepin tyngällä ripsuu poikki lähileppien oksia. Mutta ajatukset\nvain eivät ota syntyäkseen, ja sen vuoksi hän kyllästyy miettimään ja\nalkaa kaivata vaikkapa puhetoveria, kunhan vain tuo toinen ei puhuisi\npuunjalostuksesta.\n\nJonkinlaisen otollisen sattuman heittämänä on myöskin asioitsija\nHitukka kävelymatkalla ja samoin vaivaamassa päätään pienellä\nkeksinnöllä, nimittäin sillä ikuisella teemallaan, miten ihminen voisi\nrikastua helpoimmin ja nopeimmin. Kun hänenkään keksintönsä ei näytä\nvalmistuvan, heiluttelee hän hermostuneena hopeanuppista keppihän ja\naikoo juuri kääntyä takaisin valtakuntaansa, kun huoma Vesalan istuvan\ntiepuolessa käsi poskella ja murheellisena.\n\nSiihen oikulliseen ensivaikutelmaan perustuen, jolloin Hitukka yritti\nsaada Vesalan puhdistamaan polkupyöränsä, ei heidän tuttavuutensa\nole koko aikana ollut varsin välitöntä, mutta kun tapaa yksinäisessä\nmetsässä toisen ihmisen, täytyy tälle virkahtaa jotakin sovinnaista\nvaikk'ei siihen maantiellä olisikaan mitään syytä. Niin tekee\nHitukkakin ja tekeekin hyvin tyhmästi, sillä antautuessaan juttusille\ninsinööri Vesalan kanssa hän viimeinkin tapaa parempansa. Vesala, joka\non ärtynyt omaan tyhmyyteensä, sietää vaihteen vuoksi tällä kertaa\nmuita typeryyksiä ja sen vuoksi ajattelee nyt hyvin sovinnollisesti,\nettä voihan ihminen hetkisen keskustella vaikka talohuijarin kanssa,\njos vain suinkin pystyy vaikuttamaan toiseen parantavasti...\n\nKun keskustelu siirtyy ilmoista kiinteistöjen hintoihin, kehaisee\nVesala Hitukan hyvää liikemiesvaistoa Taustan hovin ostossa ja tällä\ntavoin saa toisen pysymään hyvillä mielin ja koko ajan äänessä,\npäästäkseen itse puhumisen vaivasta. Sitten hän varmuuden vuoksi vielä\nsanoo asioitsija Hitukkaa tuomariksi samalla kuitenkin vaistomaisesti\nvilkaisten sivulleen, ettei vain ketään oikeata tuomaria ole\nkuulemassa ja pahastumassa. Tämä aiheuttaa sen, että Hitukka tarkistaa\nmielipidettään Vesalasta, alkaakin pitää tätä kaikin puolin älykkäänä\nja sivistyneenä miehenä, ja niin heidän molempien luottamus ja\narvonanto alkaakin olla jokseenkin niin täydellistä kuin tällaisessa\ntilanteessa yleensä voi olla.\n\nJa tuosta uudesta luottamuksesta johtuu, ettei Hitukka malta olla\nitsekin kehaisematta otteitaan:\n\n»Niin, katsokaas, insinööri», huitoo hän kepillään innostuneesti,\n»minun laskelmani pitävät täydellisesti kutinsa! Kun nyt myyn hovin\nmetsät, saan yksistään niillä tasan yhtä paljon kuin maksoin koko\nhovista. Ja sen, mitä saan sitten tilan pohjalla, jää kokonaan\nvoitokseni. Ja jotta pohjalla saisin tavallista enemmän, aion myydä\nmahdollisimman suuren osan palstoina.»\n\nVesala siirtyy varovaisesti sivummalle suojellakseen nenäänsä\nHitukan käden ja kepin tekemältä upealta kaarelta ja hymyilee niin\nystävällisesti kuin osaa:\n\n»Epäilemättä oikein ajateltu!»\n\n»Niin, sitä mieltä olen itsekin. Kun nyt vain osaisin palstoittaa\npellot oikealla tavalla ja olla tarpeeksi varovainen, sillä nehän ovat\ntietysti sitä arvokkaampia, mitä kauemmin odotan.»\n\nMutta nyt luiskahtaa Vesala aivan tietoisesti sivuun totuuden tieltä\nsanomalla jälleen Hitukkaa tuomariksi ja valehtelemalla muutakin pahaa:\n\n»Eijei, hyvä tuomari! Juuri nythän ovat palstat parhaimmissa\nhinnoissaan. Ja on ihan varma, että ne jo lähimmässä tulevaisuudessa\nrupeavat laskemaan.»\n\n»Kuinka niin? Eihän toki!»\n\n»Katsokaas, ihmiset pyrkivät asumaan Hankaan lähistölle niin\ninnokkaasti juuri nyt, kun luulevat Hankaasta tulevan jonkinlaisen\nkeskuspaikan. Ja sen vuoksi he maksavat hyviä hintojakin.»\n\n»Mutta tästähän tuleekin vielä joskus suuri asutuskeskus. Uusi rautatie\nja...» yrittää Hitukka väliin.\n\n»Jaa, rautatie...! Juuri siinähän mutka onkin! Kaikki ovat siinä\npyhässä uskossa, että rautatie tulee kulkemaan Hankaan ohi etelää\nkohti. Mutta se on turha huhu, sillä Hangas on ja tulee aina olemaan\nsivussa! Mitä tällainen pieni kylä ja yksinäinen voimalaitos tekisivät\nrautatiellä? Eihän se tarvitse edes kuljetuksia, niinkuin tavalliset\ntehtaat. — Noh, totuus on joka tapauksessa se, että heti, kun rautatie\ntulee valmiiksi Kairakoskelle asti, sitä jatketaan sieltä joen yli\njossakin Telakosken paikkeilla ja suunnataan suoraan Hiisveden\nkirkonkylään. Se kääntyy siis suoraan itään eikä etelään! Hangas ei\ntule ikinä olemaan sen lähempänä rataa kuin nytkään.»\n\nVesala koettaa sovittaa nuo sanansa kauniisti ja uskottavasti ja\nhymyilee koko puheensa ajan Hitukalle lempeästi kuin pieniä syntejä\noikova pappi. Hitukka puolestaan katselee häntä haikeana ja yrittää\nkaikin keinoin elää vielä hetken runsaan rikastumisen toivossa.\n\n»Mutta onhan siitä ollut niin paljon puhetta, että rata kääntyy etelään\nja yhtyy päärataan...»\n\n»Niin on, mutta kuitenkin se kääntyy itään ja yhtyy poikkirataan!»\nvakuuttaa Vesala.\n\n»Mutta onhan jo radan suuntakin tutkittu. Kairakoskelta se tulee joen\nitärantaa Hankaan ohi. Siellähän ovat jo merkkipaalutkin.\n\n»Mitkä paalut?» kysyy Vesala ja katsoo viattomana silmiin. »Jaa ne! —\nEiväthän ne ole rataa varten, vaan uuden voimajohdon paaluja. Ne ovat\ninsinööri Aisan laittamat!»\n\n»Niinkö?»\n\n»Juuri niin! Hän aikoo rakentaa korkeajännitysjohdon joen itäpuolitse\nKairakoskelle ja kirkonkylään. Toinen tulee kulkemaan länttä kohti\naivan tästä, juuri näiden peltojen yli — melkein hovin rakennusten\nkohdalta. Insinööri Aisan on pitänyt tulla teidän luoksenne jo monesti\npuhumaan hovin peltojen ostamisesta linjaa varten mutta kun hän on\nmelkein aina matkoilla...»\n\n»Minun peltojeni yli!» siunailee Hitukka.\n\n»Niin juuri! Juuri tästä samalta kohdalta, mistä te olette aikonut\nmyydä palstoja.»\n\n»Mutta koko peltohan menee pilalle eikä kukaan rupea rakentamaan\ntaloaan pylvään juurelle eikä johtimien alle...»\n\n»Eikä saakaan rakentaa», selittää Vesala edelleen ja katsoo samalla\nsäälien, kun hän vanhaa valhetta käyttäen murskaa Hitukan suunnitelmat.\n\n»Ja maa menettää arvonsa. Se on kallista lystiä voimajohdoille! Hyvin\nkallista», huokaa Hitukka.\n\n»Niinpä tietenkin, mutta sillehän ei voi mitään.»\n\nNäyttää siltä kuin Hitukkaa alkaisi hiottaa, ja hän ottaa nenäliinansa\nja kuivaa huolellisesti kosteaksi käyneen nenänsä alustan.\n\n»Vai niin ikävästi», huokaa hän. »Oli hyvä, että puhuitte siitä\najoissa. Kun asiat ovat niin vinossa, ovat tontit tosiaan nyt parhaassa\narvossaan. Minun pitää myydä ne pois heti! Ja kun sitten aikanaan\nruvetaan vetämään johtimia, eihän se kuulu minuun enää silloin — eikä\nsekään, minkä korvauksen muut sitten saavat maastaan.»\n\nKulkiessaan tietä pitkin he kääntelevät tonttiasiaa milloin millekin\nkupeelleen ja päätyvät aina samaan tulokseen. Mutta lohduttautuakseen\nei Hitukka malta olla vieläkin käyttämättä hyväkseen Vesalan ilmaista\nasiantuntemusta:\n\n»Ja mäntymetsää hovissa on aika runsaasti. Jotkut ovat kuiskailleet,\nettä tulevaisuudessa ehkä rakennetaan selluloosatehdas jonnekin\nLuostanlaaksoon. Jos sellainen tulee, niin minä saan petäjistäni hyvät\nhinnat. Onhan lyhyt matka ja...»\n\n»Selluloosatehdasko...? Ei, vaan faneeritehdas», keskeyttää Vesala ja\nvetää ilmaa keuhkoihinsa. »Faneeritehdas tulee kyllä, mutta sehän ei\nosta havupuuta, vaan etupäässä koivuja.»\n\n»Vai niin. Kyllä ne sitten tietävät aina etukäteen leuhkia! Mutta\nmihinkäs minä sitten mäntyni myyn?» huokaa Hitukka.\n\n»Sitä paitsi täytyy ottaa huomioon, että tulipa tänne mitä\nteollisuuslaitoksia tahansa, niin ne eivät osta puutavaraa muualta kuin\npohjoisten väylien varsilta valtion mailta. Siitä, mitä ne ostavat\nyksityisiltä, maksavat ne tietysti huonosti, kun omaa raaka-ainetta\non loppumattomasti ja se on ensin käytettävä. Uusi yhtiö on nimittäin\ntehnyt sopimuksen valtion kanssa ostoista.»\n\nVesala vaikenee, antaa Hitukan hikoilla ja ajattelee:\n\n'Kärsiköön nyt, mokoma! Tuo mies ei ole elämässään tehnyt kunnon\ntyötä, vaan on rikastunut toisten puijaamisella. Valehteli itse juuri\nsamalla tavalla Raitasen rouvalle ja kääräisi pienen pojan omaisuuden\nkainaloonsa. Mutta annetaanpa vahingon kiertää! Jos tänne joskus\ntuleekin selluloosa- ja muita sellaisia tehtaita, niin minä sanon,\njotta tarkoitus oli kyllä rakentaa ihan muuta, mutta toiset ovat\nasian sotkeneet. Niin että kyllä siitä sitten selvitään jos tuo mies\nylimalkaan viihtyy niin kauan Hankaalla.'\n\nJa samaan aikaan miettii Hitukka:\n\n'On se vain hyvä, kun on tuttavia voimalaitoksella. Ne tietävät asiat\naikaisemmin kuin muut, ja silloin voin minäkin pitää varani. Nyt myyn\ntontit pois heti, ja niiden jälkeen yritän kaupata metsän. Ja lopuksi\nsaan sittenkin hyvän voiton pohjasta.’\n\nVesalan täytyy lähteä, hän katselee kelloa ja hyvästelee. Hitukka ei\nvaikuta enää yhtä reippaalta kuin tavatessa eikä huidokaan aivan niin\nlaajasti. Mutta Vesalan mieli tekee huitoa sitäkin enemmän, vaikka hän\npäättääkin kieroilla loppuun asti:\n\n»Tuomaria näkee kovin harvoin. Tervetuloa käymään voimalaitoksella.»\n\nJa itsekseen hän lisää:\n\n'Tulehan, juutas, voimalaitokselle, niin sinut pestään lopullisesti\nyhdessä Oraston kanssa! — Aika tohlo miehekseen! Jos ottaa kartan\nesille ja katsoo, niin joka toinen hölmökin huomaa, että radan on pakko\nkulkea Hankaan ohi eikä se kiipeile vaarojen poikki ja järvien yli.\nMutta sitäkös se huomaa...!'\n\nJa kaikista valheistaankin huolimatta Vesala tuntee omantuntonsa\npuhtaaksi kuin äsken pestyksi eikä enää vaivaa koko asialla päätään.\nHän viheltää hujauttaa vuoroin pienen valssinpätkän ja vuoroin taas\nkulmat rypyssä aprikoi, miten voisi sitä tykkiään varren poistaa\nsellaisen turhan kiusan kuin ilmanvastuksen. — Mutta kun vastus ei ota\nhävitäkseen, parantaa hän vauhtiaan ja ajattelee huolettomana:\n\n'Milläs minä sen poistan! Kun ovat sellaisenkin keksineet, niin olkoon.\n— Onhan meitä — keksijöitä — niin monenlaisia!'\n\n\n\n\nJA MUITA HARRASTUKSIA...\n\n\nOrasto kirjoittaa kymmenkunta kirjettä tuttavilleen vihreän kullan\nkaivajille ja lähtee sitten etsimään Vesalaa, jonka hän viimein\nlöytääkin korjauspajasta. Vesala on viime aikansa kuluttanut kokonaan\nilmatorjuntatykkinä ääressä, on sen vuoksi nokinen, totinen ja tärkeä\nkuin ikiliikkujan keksijä. Oraston tuloa hän ei ole kuulevinaankaan\nennen kuin toinen sanoo:\n\n»Älä vaivaa päätäsi turhaan. Se sinun haulikkosi on jo keksitty. Kun\nsitä vain hiukan kehittää ilmatorjuntaa varten, niin... Tarkoitan\nshrapnellia.»\n\n»Shrapnelli? Tehotonta roskaa! Eiväthän shrapnellit saa aikaan muuta\nkuin metsän ropisemaan ihan kuin paremmalla sateella. Sopivat variksen\nammuntaan. — Mitä sinä itse kuvittelet nykyään harrastavasi, kun olet\nnoin joutilaan näköinen?»\n\n»Tästä hetkestä lähtien harrastan vain puutavara-alaa ja lähden\nmatkalle huomenna.»\n\n»Noh, ei nyt silti tarvitse kehua harrastavansa puutavara-alaa, vaikka\nonkin pölkkypää! — Mutta toista on tämä!»\n\nHän kumartuu silittelemään laitostaan. Jostakin hän on löytänyt vanhan\nluodikon piipun, sorvannut sen väljemmäksi ja katkaissut suusta.\nLukkolaitteet eivät ole vielä valmiit, mutta viereisellä pöydällä on\nkasa romua, josta senkin pitäisi aikanaan syntymän. Hän on ilmeisesti\njuuri koettanut sovitella eri kappaleita paikoilleen, mutta runsas\nkolmannes on jäänyt jäljelle.\n\n»Saa nähdä, milloin tämäkin valmistuu», huokaa hän. »Muuten voin kertoa\nsinulle, että tästä tulee paljon yksinkertaisempi kuin tavallisesta\nilmatorjuntatykistä. Tämä voidaan asemanvaihtoa varten purkaa koko\nroska muutamassa silmänräpäyksessä ja kantaa vaikka kainalossa.\nKatsohan nyt, kun minä otan piipun pois!»\n\nHän vääntelee ruuveja ja yrittää peukalonsa päällä painaa pultteja pois\npaikoiltaan, mutta kaikki onkin niin lujassa että hetken ähkimisen\njälkeen täytyy ottaa avuksi jakoavain ja hohtimet.\n\n»Mikä peijakas sen niittasi noin lujaan!» manailee hän ja vasta pitkän\najan kuluttua saa putken irti. Mutta kuitenkin hän näyttää sitä\nOrastolle ylpeänä ja kysyy:\n\n»Eikös ole hieno juttu?»\n\n»Ei. Kyllähän tuollaisen rautatangon saa kuka hyvänsä pysymään kiinni\nvaikka pakettinarulla. Ja ehkä saa irtikin. — Mutta entäs suuren tykin\nputken?»\n\n»Aivan samalla tavalla. Tässähän on koko roska pienoiskoossa. Kun ensin\nsaan tämän toimimaan, niin sitten rakennan kaiken oikeaan kokoonsa.»\n\n»Minä kyllä pysyttelen matkojen päässä silloin, kun alat sillä\nammuskella. — Muuten tekisit viisaammin, jos rakentaisit sen heti\noikeaan kokoonsa. Täytyyhän sinun ottaa huomioon nestejarrut ja\nsensellaiset... Ota kerta kaikkiaan turbiiniakseli ja sorvaa se\ntykinpiipuksi. Onhan tässä maassa vedetty ennenkin yhtäläisyysmerkki\nturbiiniakselin ja tykinpiipun väliin!»\n\n»Eikä, vaan ensin teen tämän. Ja sen suuremman vienkin sitten\npuolustusministeriöön ja nostan suuret rahat. — Eikä yksin rahoja,\nvaan muutakin kunniaa. Ajatteles, nyt minä olen vain vaivainen\nreservivänrikki, mutta...»\n\n»Mutta jos olisit suurempi juoppo kuin olet, niin Venäjän armeijassa\nolisit jo kapteeni. Ja jos keräät yllesi tupsuja ja liityt\nvapaamuurareihin, pääset Ruotsin armeijassa everstiksi. Mutta jos olet\nSuomessa reservivänrikki, niin saat olla kiitollinen siitäkin. Ja nyt\nminä lähden ja jätän sinut rauhaan kahdeksi viikoksi.»\n\nHän nousee ja aikoo todellakin lähteä...\n\n»Tarkoitatko, että minun on se aika yksin pyöritettävä turbiineja?»\nkysyy Vesala.\n\n»En. Vaan vesi pyörittää turbiinit. Sinun tulee vain valvoa, että vesi\nhoitaa tehtävänsä hyvin. — Ja jos tulee ikävä, niin voithan kuluttaa\naikaasi pasianssilla.»\n\n»Mitähän muuta minun pitäisi tehdä?» kysyy Vesala viilatessaan.\n\n»Voisit oppia muistamaan erään kultaisen neuvon. Se kuuluu kaikille\nsellaisille nuorille miehille, jotka tahtovat päästä oikeiksi\njohtajiksi: 'Älä tee mitään sellaista, jonka voit huomenna teettää\ntoisilla!'»\n\nKun Orasto tarjoaa kättään toverilleen, virkahtaa Vesala:\n\n»Muuten muista viedä se kärpäslaatikkosi piiloon. Minun kissani jo\nlöysi sen ja...»\n\n»Jumaliste! Se kissa vielä hirtetään!»\n\n»Ei viitsitä. — Muuten kun tulet takaisin, niin saat nähdä sellaisen\nihmeen, että tällä tykillä ammutaan.»\n\n»Varisraukat...!»\n\nKun Orasto painaa oven kiinni takanaan, jää Vesala hetkeksi odottamaan\nja askelten häivyttyä vetäisee kaapin oven auki, ottaa sieltä suuremman\nja raskaamman putken, sovittaa sen puristimeen ja alkaa viilailla\ninnokkaasti. Sitten hän avaa pöytälaatikon, ottaa sieltä jonkin\nlukonosan, koettaa sitä paikoilleen ja viilaa taas. Lattialla oleva\nlaitos onkin vain sivullisia varten ja oikeata säilytetään piilossa\nlukkojen takana. — Mutta pian kolkuttaa joku ovelle jälleen.\n\n»Kuka kelju siellä taas?» kysyy Vesala aikoen piilottaa kapineitaan.\n\n»Tahka täällä vain. Nyt on jalusta valmis.»\n\nVesala aukaisee oven. Rakennusmestari Tahka on Vesalan piirustusten\nmukaan rakentanut jonkin kummallisen vehkeen, joka saattaa aivan yhtä\nhyvin kuulua separaattoriin kuin hammaslääkärin tuoliinkin.\n\n»Tämähän on liiankin hieno!» katselee Vesala ihastuneena.\n\n»Joko työ rupeaa valmistumaan?»\n\n»En tiedä. Täällä kävi juuri Orasto ja pilkkasi tätä varispyssyksi.\nPoikarukka ei aavistanut, että juuri varisparvia aion ampua kokeeksi\nlentokoneiden puutteessa. Saa nähdä, laukeaako tämä...»\n\n»Ettei käy niinkuin sille Pertunmaan miehelle, joka teki ikiliikkujan»,\nsanoo Tahka istuutuessaan. »Hän rakenteli aikansa ja saikin\njonkinlaisen rukin valmiiksi. Kun hän yritti sitä myydä Helsingissä, ei\nsitä tietysti kukaan huolinut, kun se ei käynyt. Mutta ukko lohdutteli\nherroja sillä, että mitäs tuosta, jos se ei käykään. Pieni temppuhan on\nsaada se käymään, kun itse kone on jo valmis!»\n\nTahka tupakoi ja juttelee laatikolla istuen ja Vesala nojailee\npöytäänsä harppi kädessä ja mittailee piirustuksista eri osien\npituuksia ja paksuuksia. Oraston ehdotuksesta, että pitäisi\nvain kehitellä shrapnellia ilmatorjuntaan sopivammaksi, muistaa\nTahka kertoilla vapaussodan aikaisia tarinoitaan, ja niitä onkin\nloputtomasti, sillä Tahka, joka on oikeastaan ollut patterin\nvääpelinä, on jossakin lomassa saanut hoitaa muitakin vakansseja\npatterinpäälliköstä pyykkäriin asti ja on vielä samaan aikaan ollut\nasemakomendanttinakin. Aikansa juteltuhan hän unohtuu pää kallellaan\nja sammunut savuke suupielessä katselemaan Vesalan puuhia, kunnes\nhuokaisee viimein:\n\n»Jaa-ah! Hauskahan teidän on suunnitella ja rakennella, kun olette\nnuori mies. Joskus minustakin tuntuu siltä, että jotakin pitäisi vielä\ntehdä. Mutta mihinkäs tässä käy käsiksi? Maailma on jo niin valmis,\nettei minulle ole jäänyt mitään harrastuksia.»\n\n»No kai teillä jokin mielihomma on?»\n\n»Eipä taida... Ainoa, johon aikoinaan innostuin, olivat vanhat esineet,\nromut ja sen sellaiset. — Mutta eipä silti, kyllä puutarhanhoitokin\non hauskaa. Jos olisi maata, niin minä kyllä kykkisin marjapensaissa\nvaikka päiväkaudet ja tinkimättä kantaisin vettä sipulin taimille.\n— Vaimonikin siunailee joskus samaa asiaa ja kiukuttelee\ntoimettomuuttaan.»\n\n»No ostakaa pelto ja alkakaa tonkia!» kehoittaa Vesala.\n\n»Niin pitäisi», myöntää Tahka. »Muuten tässä tulee niin vanhaksi\nja laiskaksi, ettei viitsi mitään. Insinööri on kai kuullut siitä\nporvoolaisesta tehtaantyömiehestä, johon kuuluu pistäneen kasvitieteen\nkärpänen. Hän on omalle tontilleen kerännyt kolmattatuhatta harvinaista\nkasvilajia, ja joukossa on paljon sellaisia yksilöitä, joita ei ole\nKasvitieteellisessä puutarhassakaan.»\n\n»Eipä hullumpi harrastus», myöntää Vesala. »Mutta minä onneton en keksi\nparempaa kuin viilailla näitä muttereita.»\n\n»Insinööri käski minua ostamaan peltoa ja tonkimaan. Mutta kun minä\nolen ikäni peltoja katsellut enkä ole vielä omaani löytänyt.»\n\nVesalan viila pysähtyy, hän katsoo Tahkaan ja sanoo:\n\n»Mutta minäpä sen löysin! Ja taisin jo puhuakin alustavasti!»\n\nHän kertoo Tahkalle tavanneensa Hitukan ja jutelleensa tälle kiusallaan\nlevottomia. Siinähän olisi nyt hyvä ajatus jatkaa alettua urakkaa ja...\n\nHe innostuvat Tahkan kanssa suunnittelemaan uutta kierrosta, niin\nettä Tahka polttaa savukkeen toisensa jälkeen innoissaan ja Vesalan\nviila on toimettomana pöydällä. Viimein Tahka nousee ja lähtee. Mutta\nesimerkin voima on niin suuri, että nähtyään Vesalan uurastuksen hän ei\nmenekään suoraan kotiin, vaan tallustelee pitkin tietä, katselee hovin\npeltoja itse rakennusten ympärillä ja hautoo ajatusta edelleen. Kun hän\nkävellessään tulee jo kolmannen kerran hovin kohdalle, pysähtyy hän,\nottaa liivinsä taskusta kellon, seisoo se kädessään kotvan mietteissään\nja päättää viimein:\n\n'Eihän nyt olekaan vielä myöhä. Mitäpä siitä huomiseenkaan jättää!'\n\nKun samalla Hitukka näyttäytyy pihassa, menee Tahka muina miehinä\njuttusille onkiakseen selville, aikooko Hitukka tosiaan myydä\npeltojaan. Ja ettei Vesalan aloittama kylvö menisi hukkaan, vakuuttaa\nhän totisena miehenä, että maanviljelys on kaikin puolin ikävää\nhommaa sellaiselle järkimiehelle kuin Hitukalle, mutta teollisuus\non ihan toista. Kaikkien ihmisten pitäisi sijoittaa rahansa\nteollisuuslaitoksiin ja valita itselleen helpoin rikastumisen tie...\n\nHe istuvat portailla, mutta Hitukan mielestä alkaa juttu hipoa, niin\nläheltä hänen salaisinta ajatustaan, että olisi synti katkaista sitä\nkesken illan. Sen vuoksi hän pyytää Tahkaa sisälle maistamaan teetä ja\nvoileipiä ja...\n\nHän kuiskaa Tahkalle jotakin, ja tämä hymyilee.\n\nMitä kaikkea he keskenään juttelevat, siitä ei ole tietoa, mutta\nseuraukset alkavat kuitenkin näkyä muutaman päivän kuluttua. Hitukka\nkuljeskelee hyvillä mielin, lyö väliin näppiä ja viheltää jonkin\nkevytmielisen laulunpätkän. Ja illat hän seisoo salin ikkunan ääressä\nkatsellen, mitä maantiellä tapahtuu, ja päättelee tähän tapaan.\n\n'Hauska poika, se Tahka. Ja älyäkin sillä on. Mutta sainpas vain\nhuiputetuksi, vaikka olikin suuren työn takana! Jos nyt tulee kaupasta\ntosi, niin saavat tehdä tämän maailman kanssa mitä tahansa, mutta minun\nasemaani se ei horjuta.’\n\nHän tuntee Tahkan siekailemattomien sanojen tarttuneen itseensä.\nMitäpä tässä turhia laskelmoimaan ja puntaroimaan. Nykyaikana ei\narka liikemies menesty, vaan täytyy toimia kuin metsämies: laukaista\narvelematta silloin, kun saalis on jyvän kohdalla. Muuten jää laukku\ntyhjäksi.\n\nIkkunasta katsellessaan Hitukka huomaa Aholan vanhan isännän\nkulkevan tiellä Hankaalle päin ja päättää toimintatarmoisen miehen\ntavoin ottaa tuonkin ukon yksin tein jyvälle. Niinpä hän keräilee\neteisestä knallinsa ja keppinsä ja ilmestyy tielle sen näköisenä\nkuin olisi siellä noin vain ehtookävelyllä. He tapaavat tietysti\ntoisensa, joutuvat juttusille, eikä Hitukka nyt viivyttele suotta\nennen kuin alkaa moitiskella näitä Luostanjoen varsien asukkaita\naloitekyvyttömiksi ja tyhmänsekaisiksi. Tuo saamattomuus näyttää olevan\nperinnäistä...\n\n»Miten niin?» kysyy Ahola ja katsoo alta kulmain.\n\nSilloin innostuu Hitukka selittämään, miten heikolla kannalla täällä\nyleensä on suurtenkin talojen maanviljelys. Ukot eivät yritä mitään\nuutta eivätkä edes raivaa lisää peltoja, vaan nuhjavat ikuisesti\nsamalla saralla eivätkä kartuta sitä isäin perintöä, joka...\n\nMutta nyt keskeyttää hänet Ahola:\n\n»Nyt minä en ole ällänpäällää, mitä te oikein tarkoitatte. Kyllähän\ntäällä on töitä tehty.»\n\nHän kertoo juurta jaksaen, miten paljon hän on tehnyt uutta peltoa ja\nmiten sitä on käytetty. Mutta nyt on tilanne se, ettei Aholan maista\nenää isosti peltoja lisää saakaan. Pitäisi ensin saada maita enemmän.\nMutta mistäs niitä ottaa, kun naapurit ovat joka puolella ympärillä, ja\nheillä on sama juttu?\n\nSilloin Hitukka mainitsee kuin itsekseen, että kyllähän hänkin myy\nsieltä Vanakorven kupeelta, jos hinnoista sovitaan. Ja tämä vaikuttaa\nAholaan niin ankarasti, että hän pysähtyy ja katsoo kuin kummissaan\nHitukkaan. Tuo on se salainen ajatus, jota hän on elätellyt jo kauan,\nmutta ei ole uskaltanut puhua, kun tietää hyvin, miten valmis tuo kelmi\non kiskomaan hirmuhintoja joutomaastakin.\n\nMutta asia kehittyy niin pitkälle, että Hitukka pyytää Aholaakin\nsisälle ja kuiskaa tällekin jotakin. Ahola katsoo toista silmiin ja\nsano kiitokseksi:\n\n»Kyllähän minä sisälle voin poiketa, mutta en minä sentään pontikkaa\njuo!»\n\nJa sisälle he menevätkin. Ahola koettaa koko ajan miettiä, mistä\nkummasta johtuu, kun Hitukka itse tulee tarjoamaan hänelle juuri niitä\nmaitaan, joita hän on joskus salaisimpina hetkinään toivonut itselleen.\nMutta vastaus jää saamatta, sillä senhän tietävät vain Vesala ja Tahka.\nHitukka kertoilee hiukan omistakin aikeistaan, ja Ahola sanoo väliin\noman yhtäkaikkisen ja vaarattoman 'joopa joon'. Hän laskee hyvin\nlyhyesti yhteen, että kun Hitukka ensin myy parhaat peltonsa ja sitten\nmetsänsä, niin silloin Aholan talo pääsee ilman isompia ponnisteluita\nkoko seutukunnan suurimmaksi ja parhaimmaksi tilaksi. Aholan talo\nastuu kunniaan kynityn hovin tilalle. — Ja kun niin käy, silloin Ahola\nitse aikoo Hitukalle näyttää, että rehellinen ja ahkera suomalainen\nmaanviljelijä on sentään toista ja seisoo aina tanakammin kuin kaiken\nmaailman talohuijarit!\n\nTällä tavoin siis Sorvasen jo soutumatkallaan aloittama hyvä esimerkki\non joutunut kiertämään talosta taloon ja tarttumaan miehiin. — Sen\nseurauksena jo Orasto istuu junassa matkalla Sorsalahteen ja sieltä\nedelleen. — Vesala valvoo piirustustansa ääressä myöhään yöhön ja\nseuraavana päivänä taas viilailee ja raapii korvallistaan tykinputken\nääressä. — Hitukka on saanut päähänsä sen, että paljon turvallisempaa\non omistaa selvät setelit kuin epävarmat maat ja metsät. — Ja kun\nAholankin kohdalta on asia jo etukäteen ajateltu valmiiksi, lähtee\nhän hovista Vahisen kaupalle kyselemään autojen kulkuvuoroja, sillä\nhänen täytyy päästä huomenna kaupunkiin ja pankkiin järjestelemään\nraha-asioita siltä varalta, jos kaupasta tulisi tosi.\n\nMutta myöskin Tahka toimii nopeasti. Juuri samaan aikaan, kun Aholan\nisäntä on ehtinyt kotiinsa ja irvistelee kasvot saippuassa peilin\nedessä ajaen partaansa kaupunkimatkaa varten, tulee Tahka Vahisen\nkotiin, he keskustelevat kotvan, kävelevät lattialla edestakaisin\nvuorotellen ja joskus samaankin aikaan, ja Tahka selittää yhä uudestaan\nVahiselle:\n\n»Kauppa on saatava päätökseen heti, muuten se kettu livahtaa. Tontithan\nnousevat hyvää vauhtia. Jos emme jaksa pitää koko roskaa, niin\nmyydään palasina pois. Ja rakennuksille kylä keksitään sopiva käyttö.\nPerustetaan siihen hotelli, lepokoti taikka mikä tahansa.»\n\n»Miten suuri osa maista ostetaan?» kysyy Vahinen. »Ei tietysti muuta\nkuin pellot juuri tästä rakennusten ympäriltä. Emmehän me muulla mitään\nteekään. — Tuletko hommaan toiseksi? Yksin minä en pysty ostamaan.»\n\nVahinen, joka ei koskaan kursaile, tietää hyvin, mitä hänen pitäisi\ntehdä. Ja hän tietää senkin, että tämä leikkaus on suuri ja oivallinen\nSenpä vuoksi hän miettii tovin, nousee sitten ja sanoo yhtiötoverilleen\nTahkalle:\n\n»Selvä on! Otetaan kiinnityslaina ja nostetaan rahat pankista heti.\nJa Hitukka varmasti pudottaa hintaa, kun näkee setelien kulmat meidän\nliiviemme taskuista!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nVANHAT TOVERUKSET Kovasin ja Leminen, jotka voimalaitoksen patoa\nrakennettaessa antoivat huikean todisteen siitä, että ihminen voi\nkyllä varsin mukavasti laskea alas Hankaastakin — vaikkakin hiukan\nmukiloituna ja märkänä — ovat kosken laskunsa jälkeen yleensä pitäneet\nkovasti julkisuudesta ja sen vuoksi kantaneet saamansa kunnian\narvokkaasti.\n\nMutta heilläkin on joskus omat hetkensä, jolloin he karttavat\njulkisuutta ja näyttävät etsivän rauhaa viihtyäkseen kahdenkesken.\nTuollaisia yksinäisyydenpuuskia heillä on ehkä kerran, joskus kahdesti\nkuukaudessa eikä kukaan silloin tiedä heidän harrastuksistaan. Niinpä\njonkinlainen kaukokaipuu on saanut heidät nyt sunnuntaiaamunakin\nliikkeelle, ja päämääränä on Telakosken itäpuolella oleva Telavaara.\nHe ovat saaneet päähänsä, että heidän täytyy nähdä kauas ja avarasti,\nja juuri Telavaaraltahan näkeekin hyvin Hankaan voimalaitokselle ja\nLongan koskelle asti. Sitä paitsi jossakin Telavaaran kupeilla pitäisi\ntutuille miehille olla muutakin nähtävää, jo on tavallisilta silmiltä\nkätkettyä.\n\nKun matka on pitkä ja metsä ryteikköinen, lainaavat he jo aamulla\nvarhain veneen Manne Sorvaselta, soutavat laajentunutta Luostanjärveä\nTelakoskelle asti, nousevat siellä kalliolle, piilottavat airot metsään\nja lähtevät metsän poikki vaaraa kohti. Kirkas, kaunis sunnuntainen\naamupäivä menee mukavasti, he kiertelevät aikansa, muistavat\nvarsinaisen asiansa ja suuntaavat matkansa eräälle tutulle rotkolle,\njoka on vaaran itäpuolella lammen lähettyvillä. Mitä siellä on, sen\ntietävät vain he, sillä kukaan asiaankuulumaton ei eksy näin kauas\nkorpeen eikä se heikko savupilvi, joka rotkon vaiheilla hajoaa tuulen\nmukana kuusien latvoihin, juoruile enempää itse paikan antimista kuin\nnäiden kahden luonnontutkijan seikkailuistakaan. Sillä hehän käyvät\nvain kauan sitten sovitulla asialla, saavat housuntaskuun putelin\nharmaanvivahteista vettä, maksavat siitä ilosta ja lähtevät taas. Nyt\nheillä kummallakin on oma pullonsa, vaikka Kovasin antaakin ensin\nomansa yhteiseen kulutukseen, ja jo ennen puoltapäivää he kiertävät\ntakaisin vaaran etelänpuoleiselle kalliorinteelle, nousevat sille,\nriisuvat takkinsa pään alle ja asettuvat jäkälille niin mukavasti\nkuin osaavat, silmät raollaan auringonpaisteessa katselevat kiloa\nLuostanjärven vesillä, yksimielisinä ihailevat voimalaitoksen suoraa\nseinäviivaa ja mietiskelevät tämän ajallisen maailman leppoisaa ja\nmukavaa oloa. Ja leppoisalta se tuntuu heistä varsinkin nyt, kun heidän\nulottuvillaan omalla jäkälävuoteellaan lojuu se äsken ostettu puteli.\n\nJa Leminen on niin puhetuulella, että hokee vanhoja ja liiankin tuttuja\nasioita:\n\n»Muistatkos, Kovasin, kun sinä sukelsit pää edellä Hankaaseen ja\npuhaltelit ja pärskit kuin hylje!»\n\n»Kah, muistanhan tuon. Ja sen sanon, ettei siitä olisi kukaan muu ukko\nselvinnyt elävänä maalle. Mutta minäpä selvisin!»\n\nTuntuu niin mukavalta muistella tuota korkeinta huippukohtaa koko\nelämänkaaren kaikista tapahtumista.\n\n»Niin, sinä... Selvisithän sinä elävänä, kun minä hinasin rantaan!\nKuulehan, kun minä sanon sinulle yhden asian: jos minua ei olisi\nollut veneessä, niin pianpa olisi soiteltu sinun sielukellojasi. Se\nolisi ollut tietysti ikävää, sillä hauska kamuhan sinä olet... Mutta\nmuistatkos, miten taitavasti minä heitin touvin, miten sitten nykäisin\nsinut maihin kuin ahvenen!»\n\n»Nykäisit minkä nykäisit», vähäksyy Kovasin pelastajansa osuutta sen\nvuoksi, kun on saanut tunnustaa sen täyteen arvoonsa ja kymmenet\nkerrat. »Nykäisithän sinä, mutta olisin minä uinut rantaan ilman\nnykimistäkin.»\n\n»Äläkä vouhki! Miesparka olit niin riepuna, jotta autolla piti poiskin\nviedä! Koskihan huljutteli sinua veden alla kuin luuturiepua.»\n\n»Jos kiistät, niin minä teen saman tempun uudestaan!» innostuu\nkunniastaan arka Kovasin. »Älä pemales vieköön härnää nyt mua! Lasken\nkosken ilman sinua ja itse vielä kävelen rannasta kotiin. Lyödäänkö\nveto?»\n\n»Eikä lyödä. Eihän ole enää Hangastakaan.»\n\nKovasin toteaa, että niin on tosiaan käynyt, mutta muistaa vanhan asian:\n\n»Vaikka sitä minä en anna anteeksi itselleni enkä sulle, kun\nisävainaani tuppiroska jäi sinne...»\n\nSiihen katkeaa tarina toviksi, he kurkottavat vuoroin kumpainenkin\nkättään sivulle ja haparoivat jäkälikköä hetken, sitten kuuluu lorke,\npitkä ja tyytyväinen huokaus päälle ja lopuksi pieni ja kireä vinkaisu.\nAika kuluu, hajanaiset jutunpätkät vilahtelevat ohi, katkeilevat,\nja pian taas siepataan ilmasta uuden sanomisen aihe. Näin kuluu\npäivä hiljalleen ja aurinko näkyy omia aikojaan siirtyvän enemmän\nTaustan kylän puolelle. Sen kun pitää hoitaa virkansa näin muiden\nlepäillessäkin...\n\nSiinä lomassa voimalaitoksen rakennusta katsellessaan virkahtaa Leminen:\n\n»Mutta niin se vain Mannen poika pani tuolle Hankaalle pannan kaulaan\nja pilttuuseen vei!»\n\n»Älä puhu pahaa Sorvasesta taikka minä suutun!»\n\n»Enhän minä pahaa... Hyvä mieshän se on.»\n\n»Hyvä on. — Mutta mitäs minun pitikään sanoa, jotta lyötkö vetoa vai\net?»\n\n»Mistä vetoa?»\n\n»Siitä, jotta minä lasken alas Longasta.»\n\n»Mitäs sinä lasket. Olet vain hutikassa ja touhuat liikaa. Älä loiskuta\nviinaa maahan», hillitsee Leminen toveriaan.\n\nMutta Kovasinkin on puhetuulella eikä siedä keskeyttämisiä:\n\n»Minäkö hutikassa? Se on sitten ilmetty vale. Eihän siitä nyt hutikkaan\ntule, vaikka ottaakin auringonkylpyjä — tällaista valohoitoa, hahhah!\nJa jos puteli kaatuu, niin kävellään tuonne notkoon. Sillähän siitä\npääsee.» Kovasin unohtuu tuijottamaan kallioon ja miettii, mistä\ntärkeästä puhuttiin äsken, kun Leminen keskeytti. Viimein hän\nmuistaakin, kääntyy Lemiseen päin ja kysyy: »Sinäkös se olit — vai kuka\nse haukkui Sorvasta?»\n\n»Enkä. Minähän sanoin, jotta Sorvanen on miesten mies.»\n\n»Niin taisit sanoa. Se on parempi mies kuin moni muu. — Kuulehan!\nSaa pistää tuhat tavallista ihmistä yhteen nippuun ja ottaa tusinan\nsellaisia nippuja, niin koko kasassa ei ole yhtään Sorvasen veroista\nmiestä.»\n\n»Ei. Ihan varmasti ei», myöntää Leminen ja tuntee, että näin\nyksimielinen keskustelu on kuivaa. Hän väittelisi mielellään Kovasimen\nkanssa, mutta ei keksi minkäänlaista aihetta. Sen vuoksi hänen täytyy\nsanoa muun puutteessa: »Vaikka hyvä mieshän se on Orastokin.»\n\n»On.»\n\n»Ja Vesala.»\n\n»On.»\n\n»Ja Tahka.»\n\n»On.»\n\nLeminen katsoo toveriinsa pitkään aivan kuin tämä ei olisi tolallaan\nvastatessaan noin myöntelevästi, mutta huomaakin sopuisuuden johtuvan\nsiitä, että Kovasin on juuri nukahtamaisillaan. Se on jo liikaa, ja nyt\nhänet on saatava hereille, muuten koko päivä menee pilalle. Sen vuoksi\nhän sanoo:\n\n»Mitä? Mitä sinä jankutat? — Eikö sinulla ole mitään muuta sanomista\nkuin on ja on?»\n\n»Älä törise. Ja mitä sinä siitä pullosta vartioit. Sehän on yhteinen.»\n\n»Sinä olet humalassa. — Kuulehan, jos olisin niin vanha kuin sinä, niin\nrupeaisin raittiiksi. Sinun olisi jo aika. Ja kuoltuasi saat sitten\nhaudallesi raittiusseuran seppeleen. Ja runonvärssyn seppelenauhassa.»\n\nNyt kohottautuu Kovasin jo ryntäilleen ja sanoo vakavana:\n\n»Kuulehan, jos minä nyt joskus hiukan otan, niin ei sitä tarvitse\npilkata. Minä olen poikamies ja saan ottaa suruuni. Mutta sinulla on\nmuija ja mukulat. Ja on sopimatonta, kun mies tuolla tavalla juo!»\n\nKovasimen saarnasta saakin Leminen jo etsimänsä riidanaiheen:\n\n»Kuulehan! Minäpä teenkin työtä lujasti muijani ja lasteni vuoksi.\nJa eukkokin sanoo, jotta minä olen hyvä mies. Ja lapset ovat hyvin\nkasvatettuja, ja niistä tulee kunnon ihmisiä. — Niin jotta saan kai\nminä siitä ilosta joskus maistaa — hyvän vaimon ja kunnon lasten\nkunniaksi — häh?»\n\nHe ovat hetken vaiti, molemmat istuallaan, ja tuntevat auringonlämmön\nherttaisen sivelyn poskillaan ja koko maailman muutenkin siedettäväksi.\nOlo on nuhteeton ja kumpaisenkin omatunto kirkas kuin Luostanjärvi.\nMutta vähitellen alkaa nukuttaa. Kovasin heittäytyy jo selälleen\njäkälille ja vetäisee hattunsa silmilleen suojaamaan auringonkilolta,\nmutta Leminen istuu pullo maassa polvien välissä ja yrittää uutta\nkeskustelua toverin virkistämiseksi:\n\n»Eikös Aisa olekaan hyvä mies?»\n\n»Mikä on mitä?» kysyy uninen Kovasin.\n\n»Sinä myönsit äsken, että muut ovat hyviä miehiä, mutta et puhunut\nAisasta sanaakaan. Onko sinulla jotakin Aisaa vastaan? Vai mitä?»\n\nÄänensävy on niin vetoava, että Kovasimen täytyy nousta vielä\nistualleen:\n\n»On. Se on juoppo. Ja sinuakin vastaan on, kun pöriset kuin mehiläinen.\nKaikkia se rietas rieppoottaakin kuin sinunlaisiasi. Eihän nyt kukaan\nihminen tuolla tavalla jaksa...»\n\nMutta Leminen heittäytyykin nyt sovinnolliseksi ja aikoo luovuttaa\naarteen Kovasimen haltuun sillä ehdolla, jos tämä lupaa olla nukkumatta\nkeskellä päivää. Tulee jälleen pieni sovinto ja Kovasin alkaa\nkertoilla, että hän on kuullut Vesalan rakentavan sellaista tykkiä,\njolla kivenkokoinen kuula uhmahtaa pilvien läpi taivaaseen asti, niin\nettä...\n\n»Kuule, ei kukaan taivaaseen asti tähtääkään. Etkä sinä ole elämässäsi\ntykkiä nähnytkään.»\n\n»No sehän on sitten sinipunainen vale, etten minä ole tykkiä nähnyt!\nMilläs me Vilppulassa ammuttiin — kuulitko? Ja suuren tykin piippuun\nmahtuu hyvinkin kymmenen tällaista nyrkin kokoista kiveä.» Kovasin\nkurkottaa käteensä kalliolta irtonaisen kivenlohkareen ja kehaisee:\n»Ajatteles, jos olisikin sellainen tykki kuin Vilppulassa...! Kun\ntämmöinenkin mukura paukahtaisi otsaasi, niin nirri olisi poissa.» ‒\n\n»Niinpä sinäkin kuolisit. Ja jälkeesi sanottaisiin, jotta poikamiehenä\nse Kovasinkin lähti eikä ehtinyt saada eukkoa, vaikka oli jo\nkahdeksanviidettä vanha...»\n\nKovasin suoristautuu ja sanoo:\n\n»Nyt sinä loukkaat minun tunteitani...! Ei sinun kannata yhtään leuhkia,\nvaikka onkin muija ja muksut.»\n\nJa Leminen tiukkaa:\n\n»Et suinkaan sinä uhkaa minua sillä kivellä...?»\n\nKovasin pyörittelee kiveä kädessään ja vastaa:\n\n»Enhän minä ketään uhkaa! Sanoin vain, että jos tykillä ammuttaisiin\ntällainen mukura otsaasi, niin...»\n\n»Ei minua kukaan ammu.»\n\n»Ka eipä ei! Enhän minä sitä väitäkään.»\n\n»Niin noh, mitäs sitten jankutat..!»\n\nTaas tulee hiljaisuus toverillisen keskustelun jälkeen. Kovasin\npyörittelee kiveä yhä kädessään ja katselee sitä. Nukuttaa niin\npahuksesti, että silmät painuvat väkisten umpeen. — Jäisiköhän\ntähän kalliolle loikomaan vai lähtisikö kotiin...? Vai että kivellä\notsaan...? Kuka järki-ihminen nyt tuollaista ajattelee, jotta omaa ja\nmonivuotista kamua otsaan kumahuttaisi...? Verihän siitä tulisi ja ties\nvaikka toinen henkensä heittäisi. Ja kivikin olisi ihan verinen — ja\nkädet...!\n\nKovasin raottaa silmiään ja katsoo kiveen. Ja kuta kauemmin hän siihen\ntuijottaa, sitä enemmän silmät aukeavat.\n\n'Mitä ihmettä!' ajattelee hän. 'Tämä kivihän on jo nyt verinen.'\n\nSe on totta. Kiven toinen reuna on ruosteenpunainen. Kovasin virkistyy,\nkohottautuu istualleen ja toteaa jälleen.\n\n'Eivät suinkaan minun silmäni valehtele? Mikähän verityö täällä on\ntehty?'\n\nHän kääntyy viimein Lemiseen päin, joka istuu polvet pystyssä ja\nnojaa päätään polvien varaan, kädet yhteen liitettyinä ja sammunut\nholkkitupakka suupielessä: —\n\n»Kuulehan—heräähän nyt.»\n\n»Anna minun olla!»\n\n»Älähän nuku — minulla on asiaa.»\n\n»Minä nukun nyt vaikka tuomiopäivään asti.»\n\n»Etkä nuku! Katsohan sinä, kun minun silmäni ovat niin huonot.\nNäetkö sinä mitään tässä?» kysyy Kovasin vakavana käsi ojolla.\n\n»Ka näenhän minä. Kivihän tuossa...»\n\n»Näetkös mitään kivessä?»\n\n»En.»\n\n»Katsohan tarkemmin. Kun minä olen siinä näkevinäni, mutta en ole\nvarma», selittää Kovasin yhä.\n\nLemisen on pakko havahtua kokonaan, hän kohottaa päätään ja avaa\nsilmänsä harilleen, vaikka niissä pyrkiikin näkymään kaksi kättä ja\nkaksi kiveä. Sitten hän ottaa toisesta kädestä toisen kiven itselleen,\nkääntelee sitä aikansa ja kysyy vuorostaan Kovasimelta:\n\n»Mitä tuo punainen on?»\n\n»Sitähän minäkin kysyn... Olisikohan verta...?»\n\n»Ee-eei», arvelee Leminen hitaasti ja laiskasti, lyö sitten kiven\nkulmaa kallioon ja huomaa, että halkeaman kohdalta se on punainen\nsisempääkin. »Ei se verta ole. Mistäs veri olisi tuonne rakoon mennyt?\n— Mutta jos se olisi ruostetta?»\n\n»Milloin sinä olet nähnyt kivien ruostuvan?» kysyy Kovasin\npilkallisesti. »Olet vain niin humalassa. Anna jo pois se pullo.»\n\n»No olkoonpa tuo sitten mitä tahansa!» pahastuu Leminen, heittää kiven\nkalliolle ja ojentaa pullon Kovasimelle. Hän vuorostaan heittäytyy\npitkälleen, panee takkinsa pään alle, hattunsa toiselle poskelle ja\nhuokaa:\n\n»Nyt on herra Leminen sunnuntailevolla... Kanat, sanoi porvoolainen.»\n\n»Mitkä munat?»\n\n»Minähän sanoin, jotta kunat. Se on sitä toista kotimaista ja\nmerkitsee, jotta hyv'yötä, Kovasin!»\n\nMutta on niin siivottoman lämmin, ettei uni vain tule. Jäkälä kutittaa\nniin mukavasti niskaa ja edessä on se punainen kivi, näkyypähän hatun\nreunan alta parahiksi, kun silmiään raottaa. — Etteikö kivi voi koskaan\nruostua...? No mikäs sitten ruostuu, jos ei kivi?\n\nRauta tietysti ruostuu, tietäähän sen jokainen. Mutta voiko kivi\nruostua, vaikka siinä ei olekaan rautaa? — Eipä tietenkään. Mutta entäs\nsitten, jos kivessä on rautaa, ruostuuko se silloin? — Ja kaikkea\nroskaa: eihän ole olemassakaan rautaisia kiviä. Eiväthän ne kiviä\nsilloin olisikaan...\n\nTällä tavoin päättelee Leminen puoliunessa ja hengittää syvään. Silmät\nraukeavat umpeen, avautuvat vielä pari kertaa hyvin laiskasti ja\nsulkeutuvat taas. Mutta yht'äkkiä Leminen repäisee hatun kasvoiltaan\nkuin mehiläisen pistämänä, ponnahtaa jaloilleen ja tavoittaa kiven\nkäteensä huutaen Kovasimelle:\n\n»Jumaliste! Tämähän on rautaa!»\n\nKovasinkin on jo niin lähellä unta, että unohtaa äskeisen keskustelun\nja myöntää muuten vain:\n\n»Jos lie sitten...»\n\nMutta Lemiselle tuo välinpitämättömyys antaa vain uutta intoa:\n\n»Etkö sinä tajua: rautaa! — Rautaa!»\n\n»Ka niinpä niin... Kuulinhan minä», urahtaa Kovasin ja kääntää kylkeä.\n\nMutta nyt Leminen karkaa kiinni unisen toverinsa rintapieleen, asettaa\nkämmenellään olevan kivenmukuran toisen nenän alle ja huutaa:\n\n»Heräähän nyt, hyvä toveri...! Etkö sinä ymmärrä: me olemme löytäneet\nrautaa!»\n\n»Löytäneet mitä ja mistä?»\n\n»Tämä kallio on rautaa! Nyt pystyyn ja äkkiä!»\n\nHän kiskaisee Kovasimen jaloilleen ja saa tämän käsittämään, että asia\non tärkeä. Kovasinkin virkistyy pian, kun pääsee kiinni ajatuksen\nreunasta. He etsivät paikan, josta on lohjennut muitakin palasia,\nja kaikkien kappaleiden lohkeamispinta on selvästi punainen. He\ninnostuvat yhä, lohkovat kalliota ja huomaavat tuoreen halkeaman aivan\ntavalliseksi, mutta sammalten alla on taas punaista. Humala alkaa\nkadota, pullo unohtuu lämpenemään jäkälikölle auringonpaisteeseen ja he\nitse riisuvat takkinsa puun oksalle touhutessaan. Viimein he uskovat\nvuorenlujasti löytäneensä rautaa. Ja Leminen ei tietenkään malta olla\nkehaisematta:\n\n»Minä se taas nostin sinut tolpillesi...! Ensimmäisellä kerralla ongin\nsinut elävien kirjoihin Hankaasta ja nyt...»\n\n»Kuulehan — älä sinä leuhki, muuten...»\n\n»... ja nyt panin sinut etsimään rautaa!»\n\n»Älä sinä — taikka...!»\n\nSitten he istahtavat ja alkavat yhdessä neuvotella, mitä oikeastaan\npitäisi tehdä. Sitten he nousevat taas, etsivät irtonaisia palasia eri\npuolilta kalliota, sullovat kaikki taskunsa niitä täyteen ja lähtevät\nmenemään. Onpa Leminen ottanut vielä hattunsakin kukkuroilleen, mutta\nmatkalla hatusta putoaa pohja, ja Lemisen täytyy tehdä tuohinen,\njolla hän kantaa loput kivet. Kovasin ei malta olla nauramatta toisen\nvahingolle, mutta Leminen komentaa:\n\n»Älä hirnu siinä! Matkalle ja joutuin!»\n\n»Jaa, mihinkäs meillä tämmöinen hoppu sitten on?» tiedustelee Kovasin\nmatkan päämäärää.\n\n»Minne...? Sorvasen puheille tietysti!»\n\n»Sorvasen?» katsoo Kovasin ymmällä ja oikein pysähtyy. »Et suinkaan\nsinä Sorvasen luokse...? Nyt sinä munaat itsesi.»\n\n»Tule perästä vain äläkä jankuta. Kyllä minä sen asian hoidan», käskee\nLeminen ja painelee itse jo kaukana edellä.\n\nVälillä ehtii Kovasin henkäistä jotakin, että:\n\n»Jospa Sorvanen ei pidä siitä, kun mennään pyhäpäivänä kivien kanssa?»\n\n»Pitäköön tai ei, mutta nyt mentiin!» uhkaa Leminen ja parantaa\nvauhtia. Viimein he pääsevät Telakoskelle, löytävät veneen toisesta\nja airot toisesta pensaikosta ja lähtevät soutamaan selän yli\nHangasta kohti. Pato ja voimalaitoksen pitkä seinä ovat heille hyvänä\ntienviittana, ja ne lähenevät jokaisella aironvedolla.\n\n»Kisko sinäkin välillä», huokaa Leminen ja päästää Kovasimen airoihin.\n\nKovasin vetelee hartaasti, katselee taakse jäävää Telavaaraa ja\nhymyilee onnellisena. Mutta äkkiä hän synkistyy, airot pysähtyvät,\nniin että kirkkaat vesipisarat tippuvat niiden lavoista, ja Kovasin\nvirkahtaa pettyneesti.\n\n»Kuulehan... Nyt se viinapottu jäi sinne kalliolle...!»\n\n»Jääköön», lohduttaa Leminen. »Ja eihän me pullo taskussa Sorvasen\nluokse... Muuten meillä Karjalassa ei viinaa pidetä potussa, vaan\npullossa.»\n\n»Pitäkää mihnä tahansa, mutta nyt olisi pitänyt ottaa pienet\nharjakaisryypyt sitten kotona. Sinne taisi jäädä vielä pari\nkahvikupillista.»\n\n»Mutta sinähän juotkin vain suruusi. Ja nyt on ilonpäivä, kun\nlöydettiin rautaa. Niin että ethän tarvitse enää mitään.» Leminen\nvaikenee hetkeksi ja seuraa airojen liikettä, mutta puhkeaa viimein\njatkamaan: »Mitä sinä arvelet...? Ajattelin tuossa itsekseni, jotta\nkun Sorvanen ei juo, niin eihän se kai ole niin tuiki tarpeellista\nmeidänkään. Ymmärrätkö? — Mitähän, jos ruvettaisiin raittiiksi!»\n\n»Kuule, älä sinä viettele...!»\n\n»Ruvetaan pois! Koetetaan pahuuttaan, meneekö tuosta terveys ja mitä\nmuuta pahaa tulee.»\n\n»Enkä!» kieltää Kovasin ja pudistaa päätään totisena.\n\nLeminen on kyllä ovela viettelijä, sen hän tietää vanhastaan, mutta nyt\nhän aikoo pysyä miehenä ja pitää oman päätöksensä.\n\n»Mutta ajattelehan nyt», vetoaa Leminen yhä. »Jos sinä olisit ollut\nhutikassa silloin Hankaaseen sukeltaessasi, niin et olisi enää ikinä\nselvinnyt siitä. Ja jos nyt olisi oltu vielä hiukan enemmän päissään,\nniin ei olisi tehty tätäkään löytöä. Sinä et olisi löytänyt kiveä enkä\nminä olisi huomannut, jotta sehän on selvää rautaa.»\n\n»Jaah», sanoo Kovasin yhtäkaikkisesti lupaamatta mitään. Lemisen sanat\ntuntuvat jo vaikuttavan, mutta sitten hän huomaakin vastaväitteen ja\nkoettaa pitää vanhoista iloista kiinni: »Niin, mutta jos ei olisi\nliikuttu niillä asioilla, niin ei olisi menty Telavaaralle, ei olisi\nistuttu kalliolla eikä olisi kiistelty. Jotta kyllä tämä löytö on vähän\nniiden virvokkeiden ansiota.» Mutta molempien on kuitenkin hyvä olla.\nSen vuoksi ei Kovasinkaan henno pahemmin vastustella toveriaan, vaan\nviimein sanoo kuin tehdäkseen ystävälleen hyvän palveluksen:\n\n»Jos tuosta ei seuraisi mitään pahaa, niin voisihan koettaa.» ja ettei\nlupaus näin ennakolta sitoisi liiaksi, hän lisää varmuuden vuoksi:\n»Vähäksi aikaa.»\n\nSitten hän unohtuu miettimään, mitä pitäisi ensihätään sanoa Sorvaselle\nsisään astuessa, kun tämä on kaikin puolin uskallettu yritys. Mutta\nehkäpä Leminen hoitaa sen asian, kun se osaa olla niin suulas. — Ja\nLeminen puolestaan haaveilee, että jos tällä löydöllä olisi jotakin\nmerkitystä, niin olisipa hauska kävellä kotiin eukon ja lasten luokse,\nkertoa koko löytö alusta loppuun — vaikka sitä nyt ei tietenkään\ntarvitsisi mainita, että niitä pulloja oli aluksi kaksi — selostaa\nasian tärkeys ja mainita kuin ohi mennen, että tuli tässä kotimatkalla\npoiketuksi hiukan Sorvasenkin luona...\n\nKun he viimein saapuvat hikisinä vanhan Mannen rantaan, vetäisevät\nveneen teloilleen, piilottavat airot tyhjille tallin ylisille ja\nlähtevät nousemaan rinnettä toimitusjohtajan asunnolle, näkevät\nhe insinööri Vesalan ja asioitsija Hitukan tulevan insinöörien\nrakennuksesta ja asettuvan istumaan puistikon penkille. Penkin ohi\nkulkiessaan he kuulevat Vesalan kirkkaan äänen selittävän jotakin:\n\n»Koko menestymisen salaisuushan on yksinkertaisesti siinä, että osaa\ntehdä oikeat kaupat oikealla hetkellä. Tuomarin päätös hovin myymisestä\ntuntuu minusta hyvin viisaalta.»\n\nÄäni häipyy miesten etääntyessä. Mutta Vesala on huomannut jotakin ja\nhuutaa jälkeen:\n\n»Hei, Lemmen! Onko teillä munia vai marjoja?»\n\n»Eikä kuin kiviä!» vastaa Leminen ja koettaa piilottaa tuohista\nkainaloonsa. Ja molempien miesten taskut riippuvat kivien painosta.\n\nTällä tavoin he saapuvat Sorvasen portille, hidastavat käytävällä\naskeliaan vaistomaisesti, pysähtyvät portaille neuvottelemaan ja\nkeksivät, että parempi on yrittää sisään Mannen avustamana. Sen vuoksi\nhe kiertävät kulman ympäri ja nousevat yläkertaan. Ja Manne hoitelee\nheidät jälleen alakertaan ja eteiseen, jossa rouva Sorvanen odottaa\nheitä:\n\n»Kyllä mieheni on kotona. Mutta hänellä kai on niin kiire, etten tiedä,\nottaako hän vastaan.»\n\nLemisen kasvoilla vilahtaa raskas pettymys, ja hän vilkaisee\nKovasimeen. Rouva Sorvanen kysyy katsellen heidän kantamuksiaan:\n\n»Mitä asiaa teillä on?»\n\nNyt Leminen vilkastuu ja kohottaa päätään vannana:\n\n»Toimitusjohtaja käski meidän tuota nämä sepelinäytteet, ja sen vuoksi\nolemme nyt tässä!»\n\n»Jahah, no odottakaa hiukan», virkahtaa rouva Sorvanen, menee ja\nhetkisen kuluttua palaa sanomaan: »Tulkaahan tänne!»\n\nHe astuvat rohkeina esiin kiviläjät taskussaan ja seisovat\ntoimitusjohtajan edessä. Kovasin ei pysty sanomaan yhtään mitään,\nasettaapahan vain oman täysinäisen hattunsa Sorvasen pöydälle,\ntyhjentää siihen vielä taskunsakin ja antaa sitten tilaa Lemiselle,\njotta tämäkin pääsisi purkamaan tuohisensa ja myöskin selittämään\nsanansa. Kun viimein molempien taskut ovat tyhjät ja Leminen on\nkaunopuheisesti kertonut koko asian, sanoo toimitusjohtaja:\n\n»Kauniita ovat kivet. Ja hyvä oli, kun huomasitte tuoda näytteet.\nMinä lähetän ne Helsinkiin tutkittaviksi.» Ja naputeltuaan hetkisen\nkynällään pöytää hän lisää: »Niin, tehän olette molemmat oman talon\nvanhaa väkeä... Jos näistä kivistä on jotakin hyötyä, niin teille\nkumpaisellekin maksetaan tietysti palkkio löydöstä.»\n\n»No eihän niitä nyt sen vuoksi tuotu!» ehättää Leminen pyytelemään kuin\nanteeksi, mutta Kovasin hillitsee häntä katseellaan.\n\nSorvanen nousee kävelemään, kulkee pari kertaa lattian yli ja sanoo\ntaas:\n\n»Katsokaas, miehet... Juttu on sellainen, että tällaisissa tapauksissa\n— jos löydöllä on tosiaan merkitystä — valtaaja saa puolet ja maan\nomistaja toiset puolet. Kun te nyt tarjoatte näitä yhtiölle, on\nvaltaaja teidän ansiostanne Hangas-yhtiö. Telavaara kuuluu kokonaan\nTaustan hovin ulkopalstalle, niin että maan omistaja on Hitukka. —\nSaakeli sentään!»\n\nKirous tulee niin näppärästi, että Leminen vilkaisee totisempaan\ntoveriinsa, hivuttautuu lähemmäksi ja kyhnyttää hiukan kyynärpäällään.\nMutta Kovasimen ilme ei vain muutu. Hän on kuin kirkossa.\n\n»Voi saakeli sentään!» navauttaa Sorvanen toisen kerran ja parantaa\nvauhtiaan lattialla.\n\n»Onko tässä jotakin vikaa — vai...?» kiirehtii Leminen kysymään.\n\n»On!» pysähtyy Sorvanen ja katsoo silmiin. »Maan omistajana olisi hyvin\nvoinut olla toinen mies.»\n\nHän kävelee jälleen äänettömänä odottelevien miesten editse ja\nvirkahtaa sitten:\n\n»Ei, mutta minä annan teille hyvän neuvon, jos osaatte pitää suunne\nkiinni! Kuunnelkaahan nyt. — Siltä varalta, että Telavaarassa olisi\nrautaa niin paljon, että kannattaisi kaivaa, olisi maalle saatava\ntoinen omistaja... Ymmärrättehän, että teidän toimintanne ansiosta\nHitukka hyötyisi aivan aiheettomasti. Tietysti yhtiökin voisi salateitä\nmyöten ostaa vaaran itselleen, mutta se olisi epärehellisesti menetelty\njuuri teitä kahta kohtaan, jotka olette kunnon miehiä molemmat.\nMuistakaa pitää suunne kiinni siitä, mitä nyt neuvon: menkää heti\nHitukan luokse ja kyselkää varovasti ostaaksenne Telavaaran vaikkapa\nmökin paikaksi. Ja taitaahan siellä nytkin olla jonkinlainen torppa\n— kuuluvat keittävän viinaakin. No niin, heti, kun näissä kivissä\nhuomataan olevan rautaa niin paljon, että sitä kannattaa kaivaa, lyötte\nkaupan lukkoon. Mutta jos löytö on merkityksetön, niin silloinhan ei\nkauppaa kannata tehdäkään. Ymmärrättekö?»\n\n»En minä oikein tajua», virkahtaa Kovasin pyöritellen hattua kädessään.\n\n»Hangas-yhtiö saa tietysti kaivoksen valtaajana puolet ja te maan\nomistajina toiset puolet. Tehän ansaitsette sen paremmin kuin Hitukka.»\n\n»Kuinka vain toimitusjohtaja näkee hyväksi...» tuumailee Leminen.\n»Eihän me näitä tänne raahattukaan rikastuaksemme. Mutta jos niin on\nkuin toimitusjohtaja sanoo, niin kyllähän me sellaisen kaupan teemme.»\n\n»Kyllä te hyvin voitte sen tehdä. — No niin, onnea vain matkalle!»\nMiehet lähtevät ja Kovasin murahtaa jotakin ennen kuultua, että onnea\nvain itselle, mutta Sorvanen ottaa pari pienempää kiveä pöydältä ja\nalkaa heitellä niillä noppaa kävellessään. Sitten hän ryhtyy jälleen\ntyöhönsä, kantaa pöydältään koko raunion hyllyynsä ja jättää vain\nmuutaman nokareen paikalleen paperien painoksi.\n\nHän katselee töitään ja toteaa, että paljon on rautoja tuleen\npantaviksi. Kun tietäisi, mihin järjestykseen olisi paras ne asetella.\n\nPaitsi Sorvasella, on useita rautoja tulessa muillakin. Niinpä\nkaikkien, eri puolilla laadittujen suunnitelmien ja keskustelujen\nseurauksena on, että asioitsija Hitukka kaikesta varovaisuudestaan\nhuolimatta astuu toisten virittämään lankaan ja alkaa silputa hovin\nmaita ja myydä pois. Vielä samalla viikolla tehdään kauppakirja, jolla\nTahka ja Vahinen ostavat Taustan päärakennuksen ja sen ympäriltä\nmaantien varrelta kymmenen hehtaaria peltoa ja kolme tai neljä\nhehtaaria metsämaata. Samoin hän lupaa myydä työmies Otto Lemiselle\nTelavaaran kupeella olevan torpan sekä lisäksi laidunmaaksi metsää itse\nTelavaarasta. Tällä tavoin Hitukka pääsee eroon koko ulkopalstasta ja\non hyvin tyytyväinen. — Kun Pellontaus kuulee Aholan ostaneen itselleen\nuutta maata, menee hänkin hieromaan kauppaa ostaakseen Vanakorven\npuolelta mutasuon savisten peltojensa voimistuttamiseksi. Ja kun koko\nsuoalue on hyvin laaja, suunnittelee hän nostaa siitä turvepehkua ja\nmyydä sitä suurempia määriä muillekin, kun vain saa työvoimaa.\n\nJa sitten, kun Hangas-yhtiö on jo välikäsien avulla kaapannut itselleen\nVilhonhovin lähiympäristöineen koulua ja muita sellaisia varten, ei\nhovin maita olekaan enää maantien varrella. Se on nyt Hitukan ansiosta\nmuuttumassa kylän keskeisestä viljelystilasta yhä pieneneväksi\nmetsäpalstaksi, jolla ei ole jäljellä enää muita omia rakennuksiakaan\nkuin Salotorpan Mikon vuokraama mökkipahainen Vanakorven liepeillä.\n\n\n\n\nVAUHTI KIIHTYY\n\n\nSorvasella on edessään Kairakosken ja Lukinsalmen seutujen kartta\nja valmiiksi tehtyjä suunnitelmia uuden sahan ja selluloosatehtaan\njärjestelystä. Pahimman päänvaivan näyttävät nyt aiheuttavan\nkuljetukset.\n\n'Ensiksi on saatava Lukinsalmelle oikea rata, niin että sahattu tavara\nvoidaan lastata suoraan vaunuihin. Jos Lukinsalmen asema tulee tuohon,\non kangasta pitkin helppo rakentaa sivuraide rantaan — Mutta entä\nsahan jätteiden siirtäminen sulfaattitehtaalle? Proomut ovat aikaa ja\nvoimaa vievää hommaa. Ensin täytyy jätteet ajaa proomuihin, sitten\nhinata proomut Kairakoskelle ja siellä purkaa taas... Ja sitten...\nJa sitten... Ei tuollaisesta tule mitään! Jätteet on sahalla saatava\nhihnoille tai mille vehkeille tahansa, niiltä suoraan kapearaiteisen\nvaunuihin ja vaunut ajetaan sulfaattitehtaalle. Sillä tavoin päästään\nturhasta täyttämisen ja tyhjentämisen leikkipelistä.\n\nJa sen onnettoman ukko Vannilan saavat toimittaa ajoissa pois.\nSellainen vanhan ja kultaisen ajan hehettävä patruuna pyörii\nvain suunnitelmien tiellä. Hän on metsästysmatkoineen ja pihkan\npelkoineen jo jäänyt omasta ajastaan niin jälkeen, ettei kelpaa\nenää tuotantopäälliköksi, hänellä ei ole mielikuvitusta eikä\nyritteliäisyyttä sen vertaa, että pystyisi hoitamaan myyntiä, hän\non hoitanut oman tehtaansa olot niin laiskasti ja huolimattomasti,\nettei kelpaa huoltopäälliköksi eikä edes isännöitsijäksi. Niin, ja\nminkähän porun hän päästääkään kaiken vanhan ja kauniin puolesta,\nkun Kairakosken talorotteloita aletaan hajoittaa polttopuuksi ja\nroskatunkioita upottaa suohon!'\n\nSorvanen on hyvällä työtuulella ja sen vuoksi tavanomaisen pureva.\nJuuri, kun hän turhaan etsii sopivaa käyttöä ukko Vannilalle, tulee\ninsinööri Orasto, joka on jo palannut matkoiltaan ja sen jälkeen\ntehnyt omia suunnitelmiaan sahan ja sulfaattitehtaan rakentamisesta.\nNoita Oraston suunnitelmia Sorvanen ryhtyy nyt tarkastamaan ja samalla\nvertailemaan omiin ylimalkaisiin muistiinpanoihinsa. Niin istuvat\nmiehet pari tuntia yhteen menoon piirustusten ja numeroiden keskellä,\npääsevät vaiheen kerrallaan eteenpäin, ja Orastosta alkaa näyttää\nsiltä, että Sorvanen on suurin piirtein tyytyväinen. Mutta lopuksi\nSorvanen laskee kätensä koko paperipinkalle ja sanoo:\n\n»Laskekaa siis tarkoin, etteivät numerot pääse pettämään. Puoli\nmiljoonaa on saatava patoamaan keinolla millä tahansa. Jos suunnitelma\nmenee lävitse puolta miljoonaa huokeammalla — mutta silti yhtä hyvänä —\nniin asia on selvä. Silloin saatte hoitaa koko työn.»\n\nTuo mies osaa sitten pusertaa aivoista viimeisenkin kipinän! Orastoa\nsuututtaa ja naurattaa tuo kylmäverisyys, jolla Sorvanen osaa käsitellä\naikamiehiäkin. Toisin sanoen: 'Jos kustannuksista voidaan tinkiä puoli\nmiljoonaa markkaa pois, niin saatte tehdä työn — muussa tapauksessa\nteen sen itse!'\n\nKatsellessaan Oraston rypistyneitä silmäkulmia ja sormen hermostunutta\nnaputusta salkun reunaan tulee Sorvanen itsekseen ajatelleeksi, että\npitääköhän Orasto häntä pikkumaisen ankarana ja saitana. Onkohan tuo\npuoli miljoonaa markkaa suurten tehtaitten kustannuksissa Oraston\nmielestä turhaa muikun ruotimista? — Ettei Orasto pääsisi oven\nulkopuolelle tultuaan naureskelemaan hänen tinkimiselleen, selittää hän\nvielä:\n\n»Näin suurissa yrityksissä on puoli miljoonaa teidän mielestänne ehkä\nmitätön sivuseikka. Mutta tuo summa on yksinkertaisesti otettava pois\nsen vaoksi, kun se kerran saadaan pois. Huomasin jo laskelmistanne,\nettä se saadaan, jos halutaan. Tarkistakaahan niitä vielä.»\n\nOrasto vetää salkustaan jälleen papereita hiukan tutkiakseen, missä\nSorvanen on näkevinään liikoja kustannuksia. Hän kysäisee:\n\n»Työpalkoista voisi ehkä vähentää hiukan. Jos maksamme sadalle miehelle\nesimerkiksi kaksikymmentäviisi penniä vähemmän tunnilta, tekisi se\nsäästöä 25 markkaa tunnilta, siis 200 markkaa päivässä noin 5.000\nkuussa.»\n\nSorvanen naurahtaa:\n\n»Vain 5 000 markkaa kuussa! Siis puolen vuoden aikana yhteensä\n30000 markkaa. Älkää leikitelkö, insinööri! Sillä kai te sen verran\nymmärrätte, että jokainen työmies tarvitsee palkkansa elääkseen,\nmutta meille tuo summa on vaivainen. Antakaa palkkojen olla rauhassa,\nsillä niissä ette säästä paljoakaan. Me emme aio noudatella Vannilan\nperiaatteita, että tinkimisellä säästämme muutamia pennejä, mutta\nlaiskuudella tuhlaamme tuhansia. — Ei, vika on töiden yleisessä\norganisoinnissa. Jos löydätte tuon puoli miljoonaa, niin te olette\nsahan toimitusjohtaja siitä hetkestä lähtien, kun numerot ovat minulla.»\n\nOrasto tuntee hikoilevansa. Juuri tuontyylinen puhe on hänestä kaikkein\nkauneinta — monta vertaa kauniimpaa kuin suljettujen ovien takaiset\njuonittelut — mutta sittenkin se saa hiukan sapettamaan ja vie unen\nmoniksi öiksi. Yleinen organisaatio, perhana! Millä ihmeellä hän enää\nyksinkertaistaa sitä, kun on jo suunnitellut kaiken niin tarkoin kuin\nikinä osaa! Häntä pökerryttää samalla tavalla kuin koulupoikaa liian\nvaikean laskun ääressä. Viimein sanoo Sorvanen selvästi ärtyneenä:\n\n»Katsokaahan nyt! Tässä teillä on ensimmäisen kuukauden aikana\nsuunniteltu tehtäväksi leikkaus, joka vaatii kahdeltakymmeneltä\nmieheltä kymmenen työpäivää. Siis yhteensä 200 työpäivää. Sehän on\ntuossa... Mutta tuolla viidennen kuukauden kohdalla on täytettävä\nvesiperäinen rotko, joka taas vaatii kymmeneltä mieheltä kaksikymmentä\ntyöpäivää. Siis yhteensä 200 työpäivää. — Miksi helkkarissa te ette\nvoi siirtää leikkauksesta otettavaa maata sinne rotkoon? — Joko järki\nleikkaa?»\n\n»Jo hiukan», myöntää Orasto ja ihmettelee itsekin, miten tuollainen\nvirhe on päässyt papereihin.\n\n»Ja tämä on vain yksi esimerkki, mutta niitä on varmasti enemmän,\njos katsotte tarkkaan. Tutkitaan nämä paperit taas muutamien päivien\nkuluttua.»\n\nSorvanen tarjoaa kätensä Orastolle, ja samaan aikaan, kun Orasto\nkeräilee loppuja papereita salkkuunsa, kilahtaa puhelin ja Sorvanen\nnostaa kuulotorven:\n\n»Sorvanen. — Hyvää päivää. — Ei kuulu, puhukaa lujemmin! — Kyllähän\nasia tietysti voitaisiin muuten järjestää, mutta meillä ei ole valmiita\njohtoja Kuusivaaraa kauemmaksi. — Jos teidän kulutuksenne on tarpeeksi\nsuuri, niin kyllähän johdot voitaisiin saada ehkä parin viikon\nkuluttua. — Tulkaa nyt tänne kaikkien arvioiden kanssa, niin katsotaan\nsitten, tuleeko voimaa.»\n\nMuuta ei Orasto ehdi kuulla, sillä hän painaa oven kiinni ja päättää\najaa vielä kerran Lukinsalmelle ja Kairakoskelle katselemaan kaikkea\npaikan päälle.\n\nTällä tavoin Sorvasen pusertamana Orasto saa valmiiksi piirustukset\nja työsuunnitelmat, jotka he sitten yhdessä vievät Helsinkiin\ntarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Syntyy pieni ja jännittävä kokous,\njonka alussa vuorineuvos pyytää kaikkia herroja ensin syventymään\nasiaan mahdollisimman tarkoin, ennen kuin ryhdytään tilailemaan\ngrogeja. Kokouksen kuluessa syntyy tiukanlaista keskustelua, vaikka\nprofessori jo alussa luopuukin kaikesta toivosta vävypoikansa hyväksi,\nsillä kysymys ei olekaan enää yksistään Lukinsalmen sahasta, vaan\nmyöskin suuresta sulfaattitehtaasta, jota vävy ei kuitenkaan pystyisi\nhoitamaan. Mutta sen sijaan eversti, joka on tehnyt rouvalleen kai\nerinäisiä lupauksia — ehkäpä juuri rouvan painostamana — takertuu\nOraston laatimien suunnitelmien yksityisseikkoihin ja haukkuu ne\nmelko perusteellisesti. Hän muun muassa väittää, että kustannukset on\narvioitu aivan liian suuriksi ja niitä voidaan vähentää tuntuvasti.\nSilloin sanoo Sorvanen kuin ensimmäiseksi varoitukseksi:\n\n»Kustannusten vähentäminen saattaa ei-ammattimiehestä tuntua hyvinkin\nhelpolta —ja varsinkin näin hotellissa ja paperilla. Mutta käytännössä\nse on mahdotonta, sillä olemme insinööri Oraston kanssa laskeneet\nkaiken niin tarkkaan kuin mahdollista.»\n\nMutta eversti väittää:\n\n»Sitä paitsi insinööri Orasto on kiinnittänyt heti alusta lähtien liian\npaljon työvoimaa ja maksaa liiaksi palkkaakin. Minusta on turhaa panna\njohonkin työhön 50 miestä silloin kun viisi miestä voi sen tehdä.»\n\n»Aivan niin, mutta viisi miestä ei tee sitä samassa ajassa. Minusta ei\nole ollenkaan sama, tekeekö 50 miestä jonkin työn valmiiksi kuukaudessa\nvai viisi miestä kymmenessä kuukaudessa. Ja jos sahaa ja tehdasta\nrakentamassa ei olekaan muuta kuin yksi mies, niin se tosin ei maksa\npaljoa, mutta työkään ei tule valmiiksi koskaan!»\n\n»Tuohon ei tarvita paljoakaan laskutaitoa», myöntää jo vuorineuvoskin\njarrutuksesta kiukustuneena ja kiirehtii seuraavaan asiaan.\n\nSilloin eversti lähtee puhelimeen ja viipyy siellä toista tuntia, niin\nettä asiat voidaankin sillä aikaa lyödä nopeammin lukkoon. Ja joku\npäättelee, että eversti meni ilmoittamaan rouvalleen, ettei tarvitse\njatkaa pakkaamista, kun Kairakoskelle muutosta ei sittenkään taida\ntulla mitään...\n\nJa sitten lopuksi tulee sellainen päätös, että Sorvanen ottaa\nvoimalaitoksen ohessa valvoakseen myöskin sahan ja sulfaattitehtaan\ntyöt, mutta itse paikan päällä toimii niin sahan kuin\nsulfaattitehtaankin toimeenpanevana johtajana insinööri Orasto.\nTällä tavoin siis Orasto siirtyy voimalaitoksen palveluksesta\nOy. Kairakosken johtajaksi. Samalla johtaja Vannila siirretään\nKairakoskelta Helsinkiin, mutta se onkin oikeastaan jo vanha asia,\nsillä hallintoneuvosto on jo ennakolta ilmoittanut asiasta Vannilalle\nitselleen.\n\nKaiken tämän jälkeen seuraa tietysti niiden virallisten ja\nyksityistenkin maljojen juominen, joilla tavanmukaisesti ryhdytään\nkarhua nylkemään ennen sen kaatamista — siis juhlitaan Oy. Kairakosken\nloistavaa tulevaisuutta. Niiden kuluessa virkahtaa Sorvanen vieressään\nistuvalle Orastolle:\n\n»Te kai piditte minua jokseenkin pikkumaisena miehenä, kun yritin\ntinkiä joka asiassa kuin mustalainen. Mutta nyt näette, mitä hyötyä\nsiitä oli. Minähän tiesin asian jo etukäteen. — Mutta sovitaan pois ne\nvanhat vihat», sanoo hän kätensä ojentaen. »Minun nimeni on Lauri.»\n\n»Ja minun Ilmari. — Enhän minä siitä pahastunut. Mutta oma typeryyteni\nminua raivostutti. — Ja ihan toisesta asiasta puhua mitä aiot muuten\ntehdä tänä iltana?»\n\n»Menen nukkumaan tietysti.»\n\n»Jos sinulla ei ole muuta», ehdottaa Orasto kainosti, »niin siinä\ntapauksessa pyydän sinua pieneen perhejuhlaan.»\n\n»Minun tietääkseni sinulla ei ole vielä perhettä.»\n\n»Ei vielä, mutta heti on. Ja myöskin tohtori Marttisella. Me nimittäin\naiomme tänä iltana mennä kihloihin.»\n\n»Ohoo!» huudahtaa Sorvanen. »Tohtori Marttinen siis muuttaa\nneitsytkammionsa lastenkamariksi! Muuten huomaan, että sinusta on\ntullut hyvin asiallinen herra, kun osaat tuonkin ilmoittaa noin\nkuivasti. Kiitos kutsusta! Se sopii minulle erinomaisesti, sillä\nminulla onkin morsiamellesi asiaa. Aion nimittäin ehdottaa, että hän\njättää kokonaan Hiisveden kunnanlääkärin viran ja siirtyy Hangas - ja\nKairakoski-yhtiöiden lääkäriksi. — Mitäs siihen sanot?»\n\n»Mitäs minulla on sanomista...?»\n\n»Tarkoitatko, että puhevaltasi on lakannut jo nyt? — Jaa, se on totta!\nSinähän muuten olet kai jo havitellut majanmuuttoa Kairakoskelle. Mutta\nsiitä ei tule mitään, sillä lääkärin vastaanotto ja sairastupakin\nrakennetaan Hankaalle. Siis te joudutte Hankaalla asumaankin.»\n\n»Minkä vuoksi? Miks'ei Kairakoskella?»\n\n»Siksi, että toimintamme tulee epäilemättä laajenemaan tulevaisuudessa\nLonkaa ja Soikoskea kohti. Ja lääkärin täytyy asua keskellä — siis\nHankaalla. Mutta älä sure, voitte itse valita asuinpaikat, sillä\nsinähän tietysti jätät nyt sen poikamiesasuntosi.»\n\n»Niinpä tietenkin. — Mitähän Vesala siihen sanoo», arvelee Orasto\nlopuksi.\n\nMutta ei ole vaikea arvata, mitä Vesala sanoo toverinsa kihlauksesta.\nNiinpä Orasto koettaakin jo etukäteen miettiä ja valikoida sellaiset\nsanat, joiden luulee vähänkin lieventävän itse tapahtumaa Vesalan\nsilmissä. Ja tuoksi lieventäväksi asianhaaraksi hän valitsee sen,\nettei asia ole sentään enää aivan uusi ja tuore, vaan että Orasto itse\non haaveillut jotakin sensuuntaista jo kouluvuosista lähtien. Niin\nhän uskaltaakin sitten Hankaalle palattuaan mennä Vesalan luokse ja\nlöytää tämän voimalaitoksen ohjaamosta jotakin tekemästä ajankulukseen,\nvaikka Vesala ei yleensä käytäkään älykoneistoaan turhaan työhön. Ja\nsopivien taukojen ja takertumisten jälkeen saakin Orasto sitten kaiken\nselitetyksi niin kauniisti kuin ikinä osaa.\n\nVesala nousee pöydän äärestä ja alkaa kiertää sitä kuin leijona\nhäkissään, ensin muutaman kerran myötäpäivään ja sitten vastapäivään.\nViimein hän pysähtyy pöydän toiselle puolelle, tuijottaa Orastoa\nsilmiin ja sanoo:\n\n»No on mulla siinä mies — totisesti!»\n\nHän kiertää pöytää jälleen, mutta nyt ei enää pysähdy sanoakseen:\n\n»Mennä nyt kihloihin! — Täällä saa ensin yksin istua sillä aikaa\nkun herra on mukamas opintomatkoilla — mutta todellisuudessa vain\npelehtimässä naisten kanssa. Ja sitten ilkiää vielä tulla näyttäytymään\ntänne ja kertomaan kuin paremmankin vitsin!»\n\nOrasto istuu ja hymyilee Vesalan kauhulle. Viimein tämä talttuu niin\npaljon, että malttaa istuutua, pyyhkäisee pöydälle levittelemänsä\npaperit kasaan ja sulloo pöytälaatikkoon, tuhauttaa nenäänsä ja kysyy:\n\n»Aiotko mennä oikein naimisiinkin ja tuoda muijan Hankaalle?»\n\n»No totta hiivatissa! Sitä vartenhan minä kihloihin meninkin!»\n\n»Kummallista!» huokaa Vesala, mutta sitten näyttää muistavan jonkin\nasiaan vaikuttavan seikan ja kysyy kuin ohi mennen:\n\n»Kuka se nainen muuten on?»\n\nOrasto koettaa olla niin totinen kuin ikinä voi tunnustaessaan syntinsä:\n\n»Kyllä sinä hänet tunnet: tohtori Marttinen.»\n\nVesala hypähtää seisoalleen kuin saisi voltteja takamustaansa, ja hymy\nvalahtaa hänen kasvoilleen:\n\n»Sekö sama herran enkeli, joka...?»\n\n»No sama enkeli.»\n\n»Voi juutas...! No nai sitten ja ole tyytyväinen. Mutta kun ristiäisten\naika tulee, niin hanki kummit muualta. — Jaa-ah, vai tällaiset\nseuraukset niillä opintomatkoilla on, kun sotketaan ammatit ja\nrakkaudet...! Muuten sinulla ei ole ollut aikaa kertoa, mitä sillä\nmatkallasi opit.»\n\n»Tarkoitatko ammattia vai rakkautta?»\n\n»Tarkoitan.»\n\n»No joka tapauksessa sen seurausta on sekin, että Lukinsalmen sahaa\naletaan rakentaa.»\n\n»Milloin?»\n\n»Huomenna. Ja sitten myöhemmin sulfaattitehdasta. Mutta työvoimaa\non vaikea saada, kun ratatyöt ovat lähellä. Ja alussa täytyy vielä\nosa työvoimasta käyttää teiden ja linjojen rakentamiseen. Mistä saan\ntyömiehiä?»\n\n»Se ei sureta minua.»\n\n»Luuletko, että olisi apua sanomalehti-ilmoituksesta: sata kirvesmiestä\nsaa heti paikan?»\n\n»Sillä tavalla et saa kokoon muita kuin korttihuijareita, jotka eivät\nole koskaan kirvestä nähneetkään ja pyörtyvät heti, kun joutuvat\ntyömaalle.»\n\n»No mitenkäs sitten?»\n\n»Haali kirkonkylästä. Samallahan saat hyvän tekosyyn poiketa lääkäriin\n— päätäsi parantamaan.»\n\n»Taikka muita polttoja... Mutta ei kirkonkylästä heltiä sataa miestä.»\n\n»Kyllä minä tiedän, mikä sinua polttelee. — Lähetä kaikkiin\nlähipitäjiin ilmoitukset ja tiedot uudesta työmaasta. Halukkaat tulkoot\nhenkilökohtaisesti tarjolle. Mene sinne, ota Tahka mukaasi ja valitkaa\nsitten yhdessä kaikki kunnolliset työhönne, mutta ajakaa halunkit\nhornan tuuttiin.»\n\n»Se vetää! Peijakas, me panemme oikeat kutsunnat joka kirkonkylään!\nKatsotaan, miten paljon tarjokkaita on. — Sinä muuten näyt olevan\nälykäs mies.»\n\n»Nytkö sen vasta huomaat!» Vesala tarkastaa generaattorikenttiä ja\nsiirtyy edelleen pitkin mittariseinää todeten kuin itsekseen: »Ja\nmahtava mies... Mitäs arvelet, annetaanko helsinkiläisille lisää\nvaloa...? Jos minä pahuuttani käännän tästä katkaisijasta, niin vasta\nsilloin ihmiset huomaavat minunkin olemassaoloni: koko Helsinki on\npimeänä, ei yksikään sähkökattila porise, ei yksikään raitiovaunu eikä\nhissi kulje eikä tehdas käy. Ajatteles, millainen tilanne: ravintolain\nväki saa rauhassa hamuilla pulloja pöydän alta ja vieras setä puristaa\npimeässä merkittävästi vieraan tädin kättä, tanssijat polkevat\ntoisiansa varpaille ja monessa kodissa tulee perhekohtauksia, kun mamma\nkiljuu pappaa laittamaan uudet proput... Ja kaikki riippuu tuosta\nyhdestä ainoasta katkaisijasta! Sano, onko tässä maassa ketään toista\nmiestä, joka saa yhtä paljon hämminkiä aikaan sekunnissa?»\n\n»Siihen pystyy jokainen teknikko Helsingin sähkölaitoksella», virkahtaa\nOrasto asiallisesti Vesalan itse-ylistykselle.\n\n»Mutta jospa minä en anna teknikolle virtaa, niin se saa väännellä omia\nnappuloitaan turhaan.»\n\n»Sitten se ottaa sitä Inkeroisista.»\n\n»Runoton sielu, vaikka oletkin kihloissa!» tuhahtaa Vesala ja hekumoi\nedelleen koulupoikamaisine kolttos-ajatuksineen. »Jos minä väännän\ntaas tästä, niin koko Vuoman tehdasseutu on pimeänä ja kaksituhatta\nihmistä manailee ja alkaa joutessaan tupakoida. Jos taas väännän tästä,\nniin sinun kunnanlääkärisi Hiisveden kirkonkylässä ei näe puhkaista\npaisetta ruustinnan takapuolesta ja Kairakoskella herra johtaja\nVannila läksiäishipassaan kaataa lorauttaa kurkkuunsa liiaksi mamman\nmahalääkettä. Ja jos väännän tuosta, niin... Joko myönnät, että minulla\non valta ja varsinkin voima käsissäni?»\n\n»Minä myönnän, että jos joku hullu pääsisi täällä kiertelemään kaksi\nminuuttia ja hypistelemään paikkoja, niin hän saisi aikaan mitä pahaa\ntahansa. — Miten se sinun tykkisi toimii?»\n\n»Hienosti! Laukeaa jonkin ajan kuluttua ensimmäisen kerran. Silloin\npanemmekin toimeen oikein juhlalliset alkupaukauttajaiset. Kyllä se\nkannattaa juhlia. — Haluatko muuten nähdä sen? Kiva kapine...»\n\n»En, sillä morsiameni on parhaillaan Hankaalla. Myöskin kiva kapine! —\nHaluatkos sinä nähdä hänet?»\n\n»Noh, miks'ei. Nykyäänhän täytyy hoidella suhteita, ja ties' vaikka\ntykkini ei ottaisi lauetakseen ilman konjakkireseptiä. Odotahan, niin\nminä juoksen ensin tuolla...!»\n\nKun Vesala menee käymään generaattorisalissa ja avaa oven, tulvahtaa\nsieltä vastaan virkeä tuuli ja kaunis, rauhallinen hurina. Koko\nvoimalaitos on kuin jättiläiskissa, joka kehrää ihmisten käytettäväksi\nvoimaa ja työtä.\n\nJa hänellä itsellään alkaa omassa työssään huomenna suuri ja ratkaiseva\nvaihe.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVIELÄ ennen maailmansotaa oli kaikkialla se yleinen luulo, että\nsahateollisuus on niin yksinkertainen suunniteltava, hoidettava\nja johdettava, että siihen pystyy kuka hyvänsä sellainenkin\nei-ammattimies, jolla vain on sopivaa pääomaa kiinnitettävänä ja\nkasvatettavana. Mutta kun sotaa seurasi nopea puutavaran kysynnän\nnousu ja toisaalta myöskin kova kilpailu, pyrittiin kaikkialla\nkohottamaan tuotantoa teknillisten toimenpiteiden avulla, ja niin\nSuomen sahateollisuudessa alkoi huomata hyvin pian kehityksen\nvaativan puhdasta ammattitaitoa sielläkin, missä ennen oli selvitty\neräänlaisella harrastelija-teollisuudella. Sahalaitosten työ pyrittiin\nratsionalisoimaan, eri työmenetelmät koneellistettiin, raaka-ainetta\nalettiin käyttää säästeliäästi ja sahausjätteitä käyttää samaten\nsuunnitelmallisesti jopa muun teollisuuden raaka-aineenakin. Ja tämän\nkaiken seurauksena tietysti oli, että koko sahateollisuuden taso\nkohosi teknillisesti hyvin huomattavasti, ja varsinkin kaikki uudet\nsahalaitokset tarjosivat nähtäväksi pohjoismaiden parhainta.\n\nInsinööri Orasto suunnitteli Lukinsalmen sahan kaikkien\nuudenaikaisimpien ratsionalisoimispyrkimysten mukaiseksi tietenkin\njo siitä syystä, että sahasta pitäisi tulla kohtalaisen suuri eikä\nsitten myöhemmin ole aikaa parannella alkuaikojen virheitä. Ja kun\nsahan pitäisi toisaalta olla huomattavana raaka-ainelähteenä suurelle,\nsulfaattitehtaalle, ei se pienenä ja vaatimattomana täyttäisi\nomaa tehtäväänsä. Juuri siitä syystä voikin nyt Lukinsalmi ennen\nniin syrjäisenä paikkana yht'äkkiä edustaa Suomen teollisuudessa\nuusinta suuntaa ja kehitystä. Se joutuu heti valmistuttuaan osaltaan\nvaikuttamaan siihen, että Suomi on v. 1927 sahatavarassa Euroopan\nsuurin vientimaa.\n\nOrasto miettii, valvoo ja suunnittelee, mutta samoin tekee myöskin\nrakennusmestari Tahka. Sillä kaikki ei suinkaan ole valmista vielä\nsilloin, kun itse saharakennus saadaan nousemaan, vaan oman erikoisen\nhuolensa antavat sen erikoislaitteet altaista ratoihin asti. Sitten\ntulevat toimisto- ja konttorihuoneistot, johtajain, virkailijain ja\ntyöväen asunnot, jotka kaikki ovat juuri Tahkan huolena — tätä kaikkea\nviivyttää ja vaikeuttaa vielä sopivan työvoiman saanti Ja jos joku\nutelias vieras ilmestyy työmaalle ja alkaa Tahkalta kysellä, mitä\nkaikkea nykyaikainen tehdas- tai liikerakennus vaatii, ei Tahkalla ole\nkoskaan niin kiirettä, ettei innostuisi selittämään:\n\n»Mitäkö vaatii...? Mikään nykyaikainen liikerakennus ei ole niin pieni\nja yksinkertainen kuin tavallinen sokkona kulkeva ja ympäristöstään\nvälittämätön ihminen luulee. Minä vain tahtoisin kysyä, kuinka moni\nhelsinkiläisneiti osaa antaa arvoa kaikelle sille uurastukselle, mitä\non kestetty ja suoritettu, että on saatu hänen asuntoonsa neljä seinää\nja katto.»\n\n»Selittäkäähän», pyytää utelias Tahkalta.\n\n»No katsokaas nyt! Jos otetaan esimerkiksi vain pelkkä sementtityö,\nniin jo yksistään siinä on sellaisia seikkoja kuin sora, sepeli ja\nkivet, vesi, rauta, sitten muotti- ja raudoitustyö ja lopuksi betonityö!\n— Mutta luuletteko, että tuon kaiken jälkeen talo on vielä läheskään\nvalmis! Ehei!» Ja niin selittää Tahka edelleen: »Silloin on valmiina\nvasta ulkokuori. Sen lisäksi tarvitaan vielä johtotöitäkin yhdeksän eri\nlajia.» Hän ottaa sormensa avuksi ja alkaa luetella: »Ensiksikin vesi-,\nlämpö- ja viemärijohdot. Sitten valaistus-, voima-, puhelin-, soitto-\nja radiojohdot. Ja sitten ilmanvaihtojohdot. Siis yhdeksän. Mutta eihän\ntalo ole vielä silloinkaan valmis. Vielä tarvitaan rappaus-, permanto-,\nkattamis- ja puutyöt. Tuosta näette, miten talo syntyy, kun otatte vielä\nhuomioon, että joka eri työhön tarvitaan alan ammattimiehet. — Eiköhän\nse silti surettaisi yhtään, jos meille rakentajille vain annettaisiin\nedes tuhannesosa siitä mainostuksesta, mikä uhrataan jonkun filmitähden\nkasvojen retushoimiselle.»\n\nTahka katselee tyytyväisenä rantaan päin, hän yleensä näkee yhdellä\nsilmäyksellä kaiken. Mutta juuri, kun hän on miettimässä uteliaalle\nuutta selostusta, huomaa hän korkealla telineellä jotakin asiaan\nkuulumatonta ja huutaa:\n\n»Hei, pojat, mitäs te siellä teette?»\n\nTelineiden tasanteelle on ilmestynyt pari kolme pientä pistettä, jotka\nnäin maasta katsoen eivät kuulu tavanomaiseen työkuvaan. Nuo pisteet\nhäiritsevät Tahkaa ja hän tiukkaa edelleen:\n\n»Kenen poikia te olette?»\n\n»Minä olen rakennusmestari Tahkan poika!» kuuluu ylhäältä kimeä, mutta\npoikamaisen kirkas ääni.\n\n»Jaa... Että minun poikaniko?» kysyy Tahka ja siristää silmiään. »Onko\nse Erkki? Ja mitä siellä teet? — Hyvin nopeasti alas! Mutta kuka tuo\ntoinen on, joka juuri kiipeää kaiteelle?»\n\n»Minä olen Martti Sorvanen. Me rakennamme tänne tornia. Näköala on jo\nvalmis.»\n\n»Ja millä vehkeellä te olette tulleet tänne?» kysyy Tahka.\n\n»Me tultiin ilmaiseksi Vahisen autossa. Setä lupasi, kun pyydettiin!»\nselittää Tahkan oma poika.\n\n»Nyt alas ja tällä punaisella minuutilla!» komentaa Tahka molempia.\n»Taikka minä tulen ja annan patukkaa!» Hän saa pojat hivuttautumaan\nportaita alas ja käskee: »Tuossa on kuorma-auto juuri lähtemässä\nHankaalle. Hypätkää sen lavoille ja hävitkää kotiin, muuten...»\n\nHän auttaa Sorvasen esikoisen ja oman poikansa takapuolesta autoon muun\nkuorman päälle ja selittää sitten:\n\n»Tuolla tavalla karkailevat ja putoavat vielä jostakin päälleen.\nTuskinpa Sorvanen silmäisi, jos tietäisi oman tenavansa retket\nrakennuspaikoilla. Jo kaksi kertaa minä olen pelastanut senkin\nkeskimmäisen putoamasta päälleen välpän eteen. Ja pieninkin on ollut jo\nmukana.»\n\nTahka touhuaa edelleen. Ja samaan aikaan, kun konttorirakennus kohoaa\nrinteellään, hakataan toisaalla metsää teitä varten, tasoitellaan sahan\naluetta ja rakennetaan suorastaan katuja. Se onkin tavallaan helppoa,\nkun ei ole mitään vanhaa purettavana pois tieltä. Työväen asunnot,\njoihin toimitusjohtaja Sorvanen kohdistaa paljon huomiotaan ja joiden\nvalmistumista hän käy vähän väliä tarkastamassa, tulevat varsinaisen\nsaha-alueen länsipuolelle, kuivalle kankaalle lähelle rantaa.\nAsunto-alueelle vievä tie ja sen sisäiset kadut suunnitellaan tarkkaan,\nja hauskat kahden perheen asunnot alkavat kohota tilavien tonttiensa\nkeskelle.\n\n»Älkää ahtako niitä yhteen kasaan!» varoittaa Sorvanen Tahkaa.\n»Lukinsalmella on kyllä tarpeeksi tilaa. Muistakaa jättää ilmaa ja\nmetsää väliin, sillä kun Lukinsalmi kymmenien vuosien aikana kasvaa,\nei siellä saa olla ahdasta sittenkään. Minä en ota niskoilleni sitä\nhäpeää, että jo seuraava polvi haukkuu meitä vanhanaikaisiksi ja repii\nalas koko hökötyksen. — Katsokaas, rakennusmestari Tahka, meillähän on\njo tarpeeksi paljon esimerkkejä sekavista ja rumista tehdasrykelmistä,\nniin että Lukinsalmi ei kuulu niihin.»\n\nTässä suorasukaisessa ja kursailemattomassa hengessä ja hyvää vauhtia\nedistyvät työt itse sahalla ja ympäristössäkin. Ja vauhti on todellakin\nsellainen kuin maailmasta olisi aika loppumassa ja se kaikki johtuu\nsiitä, että Sorvanen selittää Orastolle:\n\n»Niin kauan kuin sahaa rakennetaan, se vain kuluttaa. Pidä huoli siitä,\nettä se pääsee pian tuottamaankin.»\n\nItse saha välttämättömille, työhön kuuluvine osineen valmistuu\nensimmäisenä, ja muukin osa alkaa olla jo niin pitkällä, että puhutaan\ntöiden aloittamisesta. Maisema on muuttunut aivan toiseksi. Kairakosken\nja kaupungin väliselle, ennen niin hiljaiselle maantielle on tullut\nvilkas liikenne. Ja Lukinsalmelle, jossa ennen oli vain kaksi torppaa,\non syntynyt pieni kaupunki, oma pieni yhdyskuntansa, joka töineen ja\nhuolineen liittyy siihen suurempaan, joka on hoivaileva ja huolehtiva\nkoko Luostanlaakson jokapäiväisestä leivästä.\n\nJa jo hyvään aikaan kevätkesällä heti vesien auettua alkavat\nkeltakylkiset ja pihkantuoksuiset tukit solua kolmelta eri suunnalta\nHiisvettä kohti. — Koilliselta väylältä ne uivat pieniä jokia myöten\nahtautuen koskipaikoissa tiukoiksi ruuhkiksi. Pohjoisella väylällä ne\ntulevat tuulisia ja avaria selkiä myöten suurina lauttoina hinaajani\nvetäminä. Luoteesta ne pujottelevat kapeita, saaririkkaita vesiä pitkin\nja pysähtelevät ruohoisten lahtien pohjukoissa odottelemaan alapuolen\nuittojokien avautumista yhä suuremmille lautoille. Ja sitten, kun kesä\nnäyttää juuri parhaintaan, tapaavat nuo kaikki kolmen eri väylän lautat\ntoisensa Hiisveden pohjoiskolkassa soluakseen sitten kukin vuorollaan\nhinaajan perässä Lukinsalmeen. Ja siellä ne yksityisinä puina nousevat\nheiluvain keksien ohjaamina altaasta sillalle, tulevat sahasta ulos\nvalmiina lautatavarana ja muodostavat kuivavia, kullankeltaisia\ntaapeleita helottavassa auringonpaisteessa.\n\nJa ruskeat yläruumiit paljaina, keksit kädessä ja koneita hoitaen\nahertavat ihmiset lakkaamattomassa sirinässä, Hiisveden laineiden\nvilvoitellessa sitä kuumuutta, joka syntyy auringon liiaksi\nkuumentamalla hiekkakankaalla.\n\nMutta sitä mukaa kuin saha valmistuu ja työvoimaa liikenee toisaalle,\nsiirretään se suoraa päätä Kairakoskelle. Hiomon toiminta pysähtyy,\nsillä ensin suoritetaan välttämättömimmät purkamiset uuden tieltä.\nNiinpä osa hiomoa häviää jo ensimmäisessä vaiheessa ja samoin kaatuu\nkuin vanhan ja hyvän ajan muistona savupiippu, joka jo vuosikymmenet on\nseisonut paikallaan ja tupruttanut haikunsa siniselle taivaalle.\n\nKairakosken sulfaattitehtaan alku ei työvoiman puutteen vuoksi näytä\nerikoisen joutuisalta, mutta vasta sitten, kun saha on kokonaan\nvalmis, tulee sinnekin toinen vauhti. Tosin jo siihen mennessä on\nsuoritettu kaikki kaivaus- ja räjäytystyöt perustaa varten, tuotu\nmonet betoninsekoittajat pyörimään ja tyhjentämään sisällyksensä\nodottaviin kärryihin, on valettu jo ensimmäinen maanpäällinen kerros\nja muurattu sen seinät, ja betonihissit jo nousevat laajan työmaan\neri kulmilla antaakseen kolinallaan oman lisävivahduksensa ennen niin\nhiljaiselle seudulle. Ja ne ihmiset, joilla ei tähän asti ole ollut\nmitään muuta kuin aikaa, ihmettelevät kaiken kiirettä, ihmettelevät\nmyöskin tehdasrakennuksen nopeata nousua ja arvioivat keskenään sitä,\nminkälainen helvetillinen melu tänne mahtaneekaan tulla sitten,\nkun itse tehdas alkaa käydä, kun jo nyt on meteli ja kolina niin\nloppumatonta ja hermoille käyvää, ettei sitä vanha ihminen kestä\nmillään...\n\nMutta sitä mukaa kuin rakennus valmistuu, vaimenee myöskin kolina.\nTosin aika tuo mukanaan uusia katseltavaa: valtavia koneen osia,\njoita puretaan hinaajain vetämistä lotjista laiturille ja siirretään\nrakennuksen avariin saleihin — toiseksi uusi tie, joka avataan\nrakennuksia, kallioita ja metsiä kiertelemättä tehtaalta kaupungin\nsuurelle maantielle ja päällystetään asfaltilla — ja lopuksi\nse kursailematon tapa, jolla käydään käsiksi vanhoihin työväen\nasuntorakennuksiin ja muutamassa tunnissa puretaan maan tasalle pois\ntieltä. Niin, ja sitten ihmetellään yhtä paljon, kun luoteiselle\nrannalle, tehtaan eteläpuolelle ja suuren tien varteen alkaa nousta\nuusia, valoisia ja tilavia asuntoja ensin pari, sitten jo kymmenen ja\nyhä vain lisää. Ja silloin taas keskenään arvioidaan, että meneeköhän\nvuokraan koko kuukauden palkka, jos työväen on pakko asua noissa\nuusissa hotelleissa, joissa on oikein puutarhat ja vesijohdot, kun\ntähänastiset murjutkin jo ovat olleet suhteettoman kalliita asuttaviksi.\n\nMutta kun tehdas valmistuu, niin ennakkohuoletkin ovat samalla\nkadonneet: ihmetellään taas sitä hiljaisuutta, kun suunnattoman suuri\nlaitos ei käydessään kolise eikä tärise perustuksillaan tuon enempää\n— uusiin asuntoihin jo totutaan ja pidetään kuin itsestään selvänä\ntontin hoitamista ja kaunistamista niiden ohjeiden mukaan joita yhtiön\npuutarhuri antaa, ja hienoksittain epäillään yhtiön ennen pitkää\ntekevän vararikon pelkän huokean vuokratilanteen takia. Mutta tuokin\nepäily häviää vähitellen, kun nähdään insinööri Oraston varma hymy,\nsillä nuo nuoret miehet taitavat sittenkin osata laskea oikein.\n\nJa työt alkavat käydä yhä nopeammin. Niinpä saattaa muutamana aamuna\nNiilo Vahinen soittaa Lukinsalmen sahalle ja manailla:\n\n»Missä ihmeessä ne minun tilaamani lankut viipyvät? Ajatelkaa nyt:\nratatyöt ovat jo aivan lähellä, olen luvannut Taustan hovista asunnot\nkaikille insinööreille ja työnjohtajille, nyt pitäisi sen saleista\ntehdä pieniä huoneita — mutta ne teidän lankkunne viipyvät yhä!»\n\n»No hakekaa sitten huomenna!» luvataan hänelle.\n\nVahinen sulkee puhelimen tyytyväisenä, touhuaa kuorma-auton ajamaan\nlankkuja ja lautoja, revityttää Taustan hovista pois tarpeettomia\nseiniä ja suunnittelee uusia, tilailee ovet ja ikkunankehykset ja\nihmettelee itsekin, miten hänkin, joka aluksi laittoi vain pienen\nkahvikioskin, on nyt saanut hoitaakseen jo näin monimutkaisen\nyrityksen. Mutta hän tuntee myöskin rahankierron, ja sitä varten saa\nnyt Taustan hovikin muuttaa muotoaan: halki koko rakennuksen tulee\npitkä käytävä ja sen viereen ovi toisensa viereen, kaikkialla sahataan,\nnaulataan ja maalataan. Tällä tavoin muuttuu vanha rakennus sisältä\nuudenaikaiseksi hotelliksi.\n\nJa ratatyöt todellakin kehittyvät niin pitkälle, että veturi jo\non ensimmäisen kerran tuonut vaunuja Lukinsalmen asemalle asti,\nparhaillaan aletaan perustella siltaa joen yli saaren kohdalta ‒\nsiitä Telakoskelle tulee kaksi pitkää siltaa — ja metsää jo avataan\nTelakoskelta suoraan etelään Hangasta kohti. Nyt aavistetaan kaikessa\nuutta vaihetta, sillä koko seutuhan tulee läpikulkupaikaksi ja tehtaat\nhoukuttelevat uusia asukkaitakin loputtomasti.\n\nTelakosken sillat valmistuvat hitaasti, mutta kun viimein ensimmäinen\nveturi menee siltain ylitse ja alkaa vihellellä Telavaaran\netelänpuoleisessa korvessa, eivät siellä asuvat ketut ja jänikset keksi\nitselleen parempaa asuinsijaa kuin siirtyä hiljakseen itää kohti.\n\nJa entäs sitten, kun rata alkaa olla valmis Hankaalle asti ja ihmiset\nkäyttävät kulkutienään joen ylitse voimalaitosta ja patoa ja kun\ninsinööri Vesala alkaa huomautella uteliaille, ettei tämä nyt sentään\nole mikään markkinapaikka, niin silloin täytyy Sorvasen tilata puhelu\nHelsinkiin vuorineuvokselle:\n\n»Emmehän voi sallia, että voimalaitosta ja patoa käytetään vakinaisina\nylikulkupaikkoina. Valtion asia on hoitaa yleiset tiet ja niiden\nsillatkin. Eikö vuorineuvos voisi vaikuttaa, että valtio panisi\nsiltatyöt käyntiin heti. Muuten minä annan rakentaa rantaan aidan jo\nhuomispäivänä.»\n\nJa niin käy, että kun työveturi puhkuttaa joen toisella puolella\nvoimalaitoksen kohdalla, tulee Hankaalle työroikka toisensa perästä\nrakentamaan uutta maantietä ja siltoja Hankaan vanhan ja uuden uoman\nylitse.\n\nJa työ tuntuu saavan vain yhä paremman vauhdin. Sorvanen hoitaa\nkaikkiaan kolmen eri tehtaan ohjakset: voimalaitoksen, Kairakosken ja\nLukinsalmen, mutta kahdessa viimeksimainitussa johtaa paikan päällä\ntyöt insinööri Orasto. Vesala on voimalaitoksen käyttöinsinöörinä.\nTahka laihtuu paljosta touhusta ja suunnittelee jo asettua\nliikemieheksi Taustaan. Vahisella on jo kaikkiaan kolme linja-autoa,\njoista kaksi ajaa päivittäin kaupunkiin asti ja kolmas hurisee Hankaan\nja Lukinsalmen väliä, ja samaten kaksi kuorma-autoa, jotka ajavat\nyksistään kauppatavaraa, sekä lisäksi kauppa, hotelli ja bensiiniasema.\n— Tohtori Marttinen tai nykyään rouva Orasto — ottaa aamupäivisin\nvastaan Hankaalla ja iltapäivisin Kairakoskella, mutta asuu itse\nVilhonhovissa. Kun hän joutuu hoitamaan kaiken yksin hampaidenotosta\ntapaturmiin asti ja vielä välillä juoksemaan sairaskäynneillä\nkodeissakin, kehoittaa hän erästä tuttavaansa hammaslääkäriä muuttamaan\nHankaalle ja avaamaan yksityisvastaanoton. Tämä tuleekin ja saa sopivat\nhuoneet Taustan hotellista. Ja kun Vilhonhoviin valmistuu ennen pitkää\nsairastupa, hankkii hän taas oman sisarensa sinne hoitajattareksi,\nhoitajatar hankkii palveluskuntaa ja nämä taas vuorostaan tuttaviaan.\nTällä tavoin laakson asutus laajenee ja suurenee, ihmiset menevät\nnaimisiin, tarvitsevat asuntoja, työtä, ruokaa, vaatteita, valoa,\nlääkäriä ja paljon muutakin. Jokainen etsii ja tarvitsee jotakin,\nahertaa ja alkaa vakiintua tänne.\n\nTällä tavoin siis muutaman vuoden kuluessa koko seudulla, jolla\nennen voimalaitoksen rakentamista oli tuskin sata henkeä, nousee\nasukasluku jo pariintuhanteen. Nyt aletaan ensimmäisen kerran huomata\nluostanlaaksolaisissa jonkinlaista omanarvontuntoa, sillä rohkea\nmielikuvitus ja kylmä todellisuus alkavat sulaa yhdeksi ja silloin\nvaistotaan eräänlaista työn ja käytännöllisen elämän runoutta.\n\n\n\n\nVANAKORPI EI OLE ENÄÄ KORPEA\n\n\nVilho Turunen on onnettomien sattumien vainoama sikäli, että vaikka hän\nei vaadikaan itselleen kovin laajoja aloja ollakseen ja elääkseen ja\nvaikka hänellä ei ole omaa paikkaa eikä työtäkään, joutuu hän kuitenkin\nkaikkein pahimmin olemaan kehityksen tiellä. Talvisin saunakamarissa\nvasuja ja kirvesvarsia tehden ja kesäisin harhaillen vuorokausimääriä\nyhteen menoon metsässä on hänkin saanut kohdaltaan kulumaan nämä\nvaiherikkaat vuodet, vaikka ei itse ole osannut laskeakaan niiden\nkulumista. Hän elää yhä oman hovinsa rakennuspuuhissa ja on siten\nantanut Taustan kauneimmalle mäelle nimensä menotessaan metsässä\nolemattomille ihmisille, kaataessaan luvattomasti vierasta koivikkoa ja\neläessään joka suhteessa kuin villi.\n\nMutta vaikka hän kuinka intohimoisesti etsisi mielikuvitusmaailmansa\nrauhaa, hipovat ulkoisen maailman pyrkimykset ja päätökset kaikesta\nhuolimatta häntäkin hyvin läheltä. Niinpä viimein, kun Sorvasen\ntoimesta saadaan Vilhonhovissa alulle uuden kansakoulun rakennustyöt,\non Vilho taas kerran toimitettava sivummalle kehittyvän maailman tieltä.\n\nMukanaan kaksi poliisia ja muuan kivimies lähtee yhtiön metsänvartija\najamaan Vilhon pois mäeltään. He tietävät kyllä, ettei tehtävä ole\nihan vaaraton, mutta sitä ei voi kuitenkaan siirtää tuonnemmaksikaan.\nTosin he etsivät mukaansa rakennusmestari Tahkaa, jolla kuulemma on\nniin suuri vaikutus Vilhoon, mutta kun tämä on ilmoittanut menevänsä\nampumaradalle eikä löydetä mistään, saavat he selvitä omin keinoin ja\najavat autolla mäen kupeelle, jossa ennen oli niin tuuhea ja kaunis\nkoivikko, mutta joka nyt näkyy harvenneen ja tulleen kuin tuulisemmaksi.\n\nKun maantieltä, kävellään koivikkoon, jättäytyy metsänvartija\nmielellään poliisien jälkeen ja puhelee vain äänessä ollakseen:\n\n»Ei taida miesparka ollakaan täällä. Mutta kyllä ne väittivät vielä\ntänä aamuna nähneensä...»\n\nHän osoittelee tuoreita kantoja kuin puolustellen matkansa syytä:\ntuosta on kaadettu koivu ihan äskettäin — ja tuosta. He kiertävät\nautiota rinnettä, mutta eivät löydä mitään. Viimein poliisi huutaa\nVilhoa nimeltä, ja silloin kuuluu murinaa mäeltä ja hetken kuluttua\nilmestyy Vilho näkyviin. Silloin metsänvartija rykii ja seisoo totisena\nvielä totisemman Vilhon edessä:\n\n»Kuulkaas nyt, Turunen! Te olette yhä kaatanut yhtiön puita ettekä\nole uskonut varoituksia. Sen vuoksi meidän on nyt sanottava teille\nviimeinen kerta, että teidän on lähdettävä täältä ja jätettävä metsä\nrauhaan. Jos ette nyt usko, niin meidän on pakko toimittaa teidät\nhullujenhuoneeseen...!»\n\nMutta Vilho ei ole kuulevinaankaan koko saarnaa, vaan tuijoteltuaan\naikansa poliisin hattua sanoo hänelle:\n\n»Kuvernöörikin on lähtenyt katsomaan Vilhonhovia!»\n\n»Ei nyt ole leikinteon aika!» sanoo loukkaantunut konstaapeli.\n\n»On jo aika viisastua ja lähteä, muuten...»\n\n»Ja tekö sitten luulette olevanne viisaita?» kysyy Vilho välillä ja\nnaurahtaa ivallisesti.\n\n»No, turhahan meidän on siitä kiistellä», yrittää konstaapeli puhua\nsopuisammin muistaessaan, ettei sovi kiivailla mielipuolen edessä.\n»Jos me nyt lähdetään yhdessä... Pankaas nyt se kirveenne pois taikka\nantakaa se minulle.»\n\nVilho näyttää synkistyvän. Hän haroo kulmakarvojaan, hypistelee ja\nsivelee kirveenvartta kainalossaan ja jurahtaa viimein:\n\n»Minä en lähde mihinkään muuten kuin Taustan herran mukana!»\n\nJa malttamaton metsänvartija alkaa päivitellä:\n\n»Voi, hyvä mies! Ettekö tiedä, että Taustan herra on kuollut jo\nkymmenen vuotta sitten. Hän ei tule hakemaan teitä eikä ketään\nmuutakaan. Nyt on Taustassa uudet herrat: Tahka ja Vahinen.»\n\n»No hakekaa Tahka sitten», virkkaa Vilho lyhyesti.\n\nMetsänvartija alkaa taas ihmetellä, mutta konstaapelin tuima silmäys\nsaa hänet vaikenemaan:\n\n»Asia taitaa olla sillä tavalla, jotta Tahka ja Taustan herrakin\nodottelevat teitä. Niin että eiköhän lähdetä yksissä? — Antakaas,\nTurunen, nyt se kirves pois, niin mennään.»\n\nHän luulee, että Vilho on niin helposti puijattavissa, mutta melkein\nsäikähtää, kun mielipuoli äkkiä heilauttaakin kirveen kainalosta\nolalleen, astuu askelen kohti ja kiljahtaa:\n\n»Te valehtelette!»\n\nHän katsoo julmannäköisenä miehiin ja huomaa näiden pelkäävän. Se kai\nimartelee hiukan häntä, koskapa hän kääntyy sitten hyvillä mielin\nhymyillen toisen konstaapelin puoleen, joka on koko ajan ollut vaiti:\n\n»Taitavat luulla minua hullummaksi kuin olenkaan.»\n\nTämä juttelee Vilholle rauhallisesti ja vakuuttaa, ettei kukaan pidä\nhäntä hulluna, vaan päinvastoin ahkerana ja kunnon miehenä. Mutta kun\nhänkin lopuksi pyytää Vilhoa luovuttamaan kirveen itselleen ja astuu\npäättävästi kohti käsi ojolla, raivostuu Vilho uudestaan. Näyttää\nhetken epävarmalta, heilauttaako Vilho kirveellä miehen päätä kohti\nvai luovuttaako hyvällä. Poliisi ei hievahdakaan paikoiltaan, vaan\nuudestaan ojentaa kätensä ja sanoo:\n\n»Antakaas tänne, jotta päästään lähtemään!»\n\nHe kaksi tuijottavat toisiansa silmiin ja hetken vilahtaa mielipuolen\nkatseessa verenhimoisesti, mutta kun toinenkaan ei väisty, kääntyy\nVilho nopeasti, astuu miehen korkuisen kiven luokse ja naurahtaa\nkolkosti:\n\n»Tätä ette ota!»\n\nSitten hän pyöräyttää kirvestään ilmassa ja paukaisee sillä kalliota.\nKipunat sinkoilevat miehen kasvoille, terästä irtoaa suuri lohkare ja\nvarsi menee pirstoiksi. Vain ponsi jää jäljelle Vilhon käteen, hän\nkohottaa sitä ilmassa ja näyttää toisille:\n\n»Tuossa on loput!»\n\nSitä hän ojentaa poliisia kohti, mutta kun tämä ei ota sitä, vaan\nseisoo ja katsoo vain, niin Vilho heittää sen kiroten menemään.\nSilloin hän itsekin sulaa hervottomaksi ja tahdottomaksi, pää painuu\nkumaraan ja kädet soluvat verkalleen alas. Kuuluu vain hammastenpurenta\naivan kuin viimeisenä voimanponnistuksena, leukapielet vääntyvät ja\nkirahtelevat. Se on haavoittuneen kontion viimeinen koetus, vieläkö\ntahto ja voimat kestävät vai joko täytyy antautua toisten armoille. Ja\nkotvan hammasta purtuaan hän kohottaa jälleen päänsä, ja nyt on mustan\nja villin tukan reunustama otsa aivan kalpea, ja hän virkahtaa hiljaa\nja lauhkeasti:\n\n»Lähdetään sitten.»\n\nJa hitaasti, kumarana ja murtuneena miehenä hän astelee muiden edellä\nrinnettä alas maantielle toisten seuratessa oudostellen ja epävarmoina\njäljessä. Ennen tietä hän vielä pysähtyy; katsoo mäen laelle, koivun\nlatvoihin ja taivaalle ja puhuu kuin itselleen:\n\n»Siihen meni sekin! Pois ajavat kaikkialta. Ensin ajoivat minut metsään\nja nyt ajavat pois sieltäkin.»\n\nSitten hän kääntyy kylään päin, harppaa ojan yli tielle, katselee siinä\nhetkisen haikeana — ei, vaan hyvin surullisena — hoviin päin, mutta\nkääntyy ja lähtee astelemaan kylää kohti.\n\nHän astuu niin nopeasti, että toisten on vaikea pysytellä jäljessä.\nKun kaikki on käynyt näin helposti, tuntuu se heistä hyvältä, ja\nsen vuoksi he naureskellen ja rohkaistuneina alkavat kertoilla\ntoisilleen moninaisia tarinoita, mitä hirveitä veritöitä ja muuta pahaa\nmielipuolet ovat saaneet aikaan maailmassa. Ja kuka ties' olisi tehnyt\ntämäkin, elleivät he olisi taltuttaneet jo näin pian...\n\nMutta olkootpa viat ja ansiot kenen tahansa, joka tapauksessa Vilho\nmenee sovinnollisesti perheensä luokse Kerppolan saunakamariin\nja näyttää surevan sortunutta suurta haavettaan. Tahka käy häntä\ntapaamassa ja lohduttamassa ja lupailee Vilholle kirvesmiehen töitä\nuuden kansakoulun rakennuksellakin, mutta päätään pudistaen ja\ntoisaalle katsoen Vilho kieltäytyy. Niin hän viimein sanattomana luopuu\nsuuresta hovistaan ja taitaa unohtaa sen vähitellen itsekin, kunnes\nalkaa lapsenomaisesti etsiä itselleen uusia leikkejä.\n\nMutta rakennusmestari Tahka pysyy lujasti kiinni Sorvaselle antamassaan\nlupauksessa almanakan tarkkuudella, niin että syyskesällä, ennen\nkoulujen alkua, Vilhonhovin kansakoulukin valmistuu upeana omalle\nmäelleen ja sunnuntaiksi voidaan järjestää juhlalliset vihkiäiset.\nSiellä ovat tietysti mukana kaikki paikkakunnan johtavimmat henkilöt\nAholasta Vahiseen asti ja yhtiöiden puolesta Sorvaset, Orastot,\nVesala ja Tahka näkemässä ja kuulemassa, kuinka Hiisveden seurakunnan\nkirkkoherra — ilman omia erikoisia ansioita — kehuu uutta laitosta ja\nmelkeinpä liikuttuneena kuvailee pitkässä esityksessään, miten kauan\nkaivattu tiedon valo on syttynyt jo Hankaallakin. — 'Nytköhän se vasta\nsyttyi?' ajattelee itsekseen Vesala ja katsoo hermostuneena kelloaan. —\nSitten rovasti kiittää yhtiötä aikaansaannoksesta ja alkaa puhua niin\nvaikuttavasti hengen taistelusta materialismia vastaan, että Taustan\nukot jo laskevat yhteen viime vuosina maksamiaan kirkollisveroja.\n\nMutta runsasohjelmainen tilaisuus on kohottava ja epäilemättä hyvinkin\nmerkittävä Hankaan historiassa, ja lopuksi vieraat yhdessä katselevat\nja ylistelevät koulutalon uudenaikaisuutta ja avaruutta, vaikka\nrakennusmestari Tahka ammattimiehenä moitiskeleekin sellaisia kiireestä\njohtuvia pieniä virheitä kuin kattolistan väriä ja ulkoportaiden huonoa\nja huolimatonta sementtityötä.\n\nMutta nuo seikat ovat pieniä, ja pääasia on, että jo seuraavan\nviikon puolivälissä lapset kokoontuvat ensimmäisen kerran uutuuttaan\nkiiltävään ja maalille tuoksuvaan koulutaloon ja uurastelevat aapisensa\nääressä. Mutta kun heti sen jälkeen Vilhonhoviin alkaa nousta uusia\ntaloja — lääkärin vastaanotto ja laajentuva sairastupa — tuntuu koulu\njo silloin vanhalta ja vanhentuneelta, sillä Taustan kylä ja hovi\nalkavat kasvaa vähitellen yhteen.\n\nInsinööri Vesala, joka kansakoulun vihkiäisjuhlassa katselee vähän\npäästä kelloaan ja vilkuilee Orastoon, Tahkaan ja Vahiseen, on omat\nsyynsä hermostumiseen, sillä kansakoulu ei suinkaan ole tämän päivän\nainoa ihme Hankaalla. Kun sitten virallinen ohjelma on ohi, ei hän\nmalta enää olla paikoillaan, vaan menee toveriensa luokse ja sanoo\nvetoavasti:\n\n»Nyt mentiin!»\n\nAsiat ovat nyt kerta kaikkiaan kehittyneet siihen vaiheeseen, että\nVesalan jättiläishaulikko on valmis kokeiltavaksi. Vesala sai\nupotetuksi sisäkkäin kolme putkea. Ensin valmistui suurin, jonka sisään\nsorvattiin hyvin tarkasti ja tiiviisti toinen pienempi ja vieläkin\ntämän sisään yksi. Ja Vesala näkyi kyllä tietävän vanhain pyssyseppien\ntemputkin: hän jäähdytti pienemmän putken, ja kun se oli suppeimmillaan\nniin hän sai sen juuri ja juuri mahtumaan suuremman sisälle. Kun se\nsitten lämmössä paisui, juuttui se suuremman sisälle yhtä tiiviisti\nkuin olisi ollut samaa kappaletta — mutta vähän lujempi vain.\n\nTämä on siis tykinrakennuksen yleisin puoli, jonka tuntee jokainen\nfysiikkaa lukenut koulupoikakin. Mutta mitä erikoista siinä on se\nkaikki jää Vesalan omaksi salaisuudeksi. Ja melkein yhtä salaista on\nlähtö kokeilemaankin, sillä mahdollisimman huomaamatta he siirtävät\ntykin Vahisen kuorma-auton lavalle, peittävät sen ja ajavat hovin\nniittyjen takaiselle Vanakorven metsäiselle aholle, jossa ei liiku\nsivullisia.\n\nMetsän, reunassa on todellakin hiljaista, ja he saavat puuhailla\nrauhassa. Vihittävä ja juhlittava kapistus saadaan telojen avulla\nhinatuksi alas autosta, ja vielä kerran silmäillään sen ulkomuotoa:\nputki on pari metriä pitkä, itse reikä on harvinaisen suuri, niinkuin\nhaulikossa pitääkin, lähes neljäkymmentä senttiä. Orasto on koko\nläsnäololleen pannut ehdoksi sen, että tykki on laukaistava sähköllä.\n'Sillä minä toivon itselleni ja muille pitkää ikää', perustelee hän\nvaatimustaan jo lähtiessä.\n\nVesala on koko ajan ajatellut variksia maalina, mutta kun niitä ei\ntietenkään ole tilauksesta saatavana parvikaupalla, on sen vuoksi\nvalmistettu seinän korkuinen, ohuista laudoista kyhätty maalitaulu,\njoka viedään hiekkaharjun kupeelle ja johon Vesala aikoo jysäyttää\nsuorasuuntauksella. Itse haulikko saadaan suuren työn ja hikoilun\njälkeen alemmaksi niitylle noin neljänsadan metrin päähän maalista Kun\nsitten kaikki alkaa viimein olla kunnossa, ollaan tyytyväiset, mutta\nVesala näyttää myöskin juhlalliselta ja varmalta — vaikka toisten\nmielestä koko toimituksessa ei vielä olekaan mitään muuta varmaa kuin\nse korkea hiekkaharju, joka suojelee sivullisia ihmisiä. Vain se antaa\npienen turvallisuudentunteen.\n\nVesala vetää toistasataa metriä pitkän johdon itse tykistä niityn\nkeskellä olevan kummun taakse. Ja samalla Vahinen kurkistelee, mahtaako\nhänen autonsa olla metsässä turvassa ikäviltä yllätyksiltä Orasto\npolttelee innottoman näköisenä ja katselee väliin aikansa kuluksi\nkiikarilla maaliin ja metsään kuin parempikin tulenjohtaja. Niin, ja\nVesala itse touhuaa, unohtaa jotakin, juoksee välillä tykkinsä luokse\nja taas takaisin, kunnes viimein menee autolle hakemaan ensimmäistä\nniistä neljästä ammuksesta, jotka hän on ladannut tätä toimitusta\nvarten.\n\n»Mistähän se onneton on saanut nuo ammukset?» kysyy Orasto toisilta.\n\n»Hänellä on tuttavia tykistössä», selittää Tahka. »Heiltä hän on saanut\nyhtä ja toista, mutta on sorvannut ja ladannut sitten itse. — Ja\ntiedättekö, mitä noiden hylsyjen sisällä on? Tohkaa jumalattomasti ja\nkasa kananmunan kokoisia hauleja!»\n\n»Mistä aineesta ne munat ovat?» kysyy Orasto.\n\n»Ensin ne tehtiin lyijystä, mutta kun huomattiin, ettei niillä ole\nmitään virkaa, ne kun menevät ammuttaessa yhdeksi mukuraksi, valettiin\nniiden päälle nikkelivaippa. Nyt ne kestävät!» selittää Tahka yhä.\n\n»Näinköhän?» naurahtaa Orasto epäilevä vivahdus äänessään. Kun hän\nnäkee Vesalan kantaa retuuttavan ammusta, lisää hän: »Tuon jos se nyt\npudottaa, niin saamme kerätä hänet imupaperilla pois. Kaikkiin hullujen\nyrityksiin mekin rupeamme!»\n\nMutta Vesala ei pudota, vaan vie ammuksensa tykin luokse, työntää\nsen putkeen ja sulkee lukon. Viimein hän näyttää olevan tyytyväinen\nkaikkeen, tarkistaa vielä suuntauksen ja lähtee kävelemään toisten\nluokse kummun taakse mietteissään ja otsaansa pyyhkien.\n\n»Patteri on valmiina! Joko annetaan paukkua?» yrittää hän laskea\nleikkiäkin.\n\n»Katso nyt sentään, ettei siellä ole viattomia ihmisiä», kehoittaa\nOrasto.\n\nJälleen otetaan esille kiikari, todetaan metsä ja harju tyhjäksi ja\nollaan valmiit antamaan tulta. Jokaista alkaa jo jännittää, sillä onhan\ntilaisuus epäilemättä tärkeä.\n\nKun hetkinen on silmäilty toisiaan kysyvästi, virkahtaa Vesala lopulta:\n\n»Joko laukaisen?»\n\nVastausta ei tule, mutta kaikista alkaa tuntua samalta kuin poikana\nensimmäistä ruutitussaria kokeillessa, että kestäisikö tämä — ammu sinä\nensin...! Ja kun nytkin jännitys on korkeita millään, sanoo Orasto:\n\n»Anna jysähtää!»\n\nVaikka matka tykkiin onkin pitkä, näyttää siltä kuin Vesalan käsi\nhiukan vavahtaisi hänen tarttuessaan vehkeisiinsä. Sitten hän luo\njokaiseen erikseen merkittävän katseen ja...\n\nKuuluu tuhoton paukaus. Jokainen kyyristyy vaistomaisesti kummun taakse\naivan kuin peläten tulta ja tulikiveä satavan niskaansa. Ja kuuluukin\ntosiaan rapinaa ympärillä. Odotetaan pari silmänräpäystä, ja sitten\nVesala kohottautuu kiven suojasta esille ja varjostaa kädellä silmiään.\nToiset näkevät hänen tuijottavan otsa kurtussa, ja viimein purkautuu\nhänen suustaan voimakkaana ja ihmettelevänä:\n\n»No voi sun saatana...!»\n\nToiset kysyvät, mitä on tapahtunut, mutta kun Vesala vain toistaa\ntuhmat sanansa, kohottautuvat hekin esille, katselevat totisina ja\nviimein kysyvät toisiltaan:\n\n»Mihin se tykki katosi?»\n\n»Kas tosiaan! Mihin se tykki joutui?» kysyy Tahkakin.\n\n»En minä vain näe», toteaa Vahinen.\n\nJoukolla lähdetään harppimaan tykkiä kohti, ja jos jokainen oli\njännittynyt jo ennen laukeamista, niin ainakin yhtä jännittävää on\nlaukauksen jälkeenkin.\n\n»Ei mennä lähelle», varoittaa Vahinen. »Jos se mokoma vielä räjähtää...»\n\n»Kuinkas tyhjä räjähtää?» kysyy Orasto.\n\n»Eikä yksi ammus kahta kertaa laukea», arvelee Tahka.\n\nMutta Vesala on ainoa, joka ei puhu mitään. Ja jos hän puhuisikin, ei\nkuuluisi kuitenkaan muuta kuin noitumista. Sillä kun tullaan lähemmäksi\ntykin äskeistä paikkaa, Vesala edellä, Tahka toisena ja Orasto ja\nVahinen jäljessä, niin viimein Tahka pysähtyy ja kiljuu kuin iloissaan:\n\n»Tuolla se on!»\n\nToisetkin pysähtyvät ja katsovat Tahkan etusormen suuntaan. Ja siellä\nse todella onkin: putki on pitkin pituuttaan ojassa, ja matkallaan\nsinne se on kyntänyt niittyyn parinkymmenen sylen mittaisen vaon kuin\nparhaalla oja-auralla. Osa lavettia on paikoillaan päreinä, mutta\nsuurin osa on hävinnyt taivaan tuuliin. Ja Tahka, joka sentään on\nodotellut parempia tuloksia, ihastuu nyt tähän vähäänkin ja sanoo\nkirkkaalla äänellä:\n\n»Laukesipas, mokoma!»\n\n»Kas, kun arvasit», toteaa Vahinen.\n\nVihdoin huomataan lähteä tarkastamaan itse maaliakin. Lähes puolen\nkilometrin kävelyn jälkeen tullaan metsän reunaan ja noustaan harjun\nkuvetta. Mutta he eivät ehdi vielä maalitaululle asti, kun metsästä\nheitä vastaan nousee hirmuinen rähäkkä ja meteli, kun valtava parvi\nharakoita nousee ilmaan, lentelee edestakaisin heidän ympärillään,\ntoiset käkättäen vahingoniloisina ja toiset aivan kuin valitellen ja\nvatsaansa pidellen, että voi voi, älkää nyt enää naurako!\n\nJa tilanne tuntuu niin vakavalta, ettei Orasto malta olla sanomatta:\n\n»No kaikkea se pirukin orjillansa teettää! Nyt sinä sait nuo\nluontokappaleet kodittomiksi...»\n\nHarakat kieppuvat metsän yläpuolella, nauravat aikansa ja sitten\nasettuvat oksille pitämään neuvoa kaikesta tapahtuneesta. Miehet\ntulevat peräkkäin maalitaululle ja jokainen erikseen toteaa kuivasti,\nettä taulu on aivan ehjä. — Mihin ne munat ovat joutuneet...?\n\n»Hyvin ammuttu», toteaakin Orasto. »Ainoa vika vain on siinä, että itse\ntykki osui maaliinsa.»\n\nTahka ehdottaa, että kun niitä nikkelimunia tehtäessä oli paljon työtä,\nniin lähdettäisiin joukolla etsimään niitä metsästä. Mutta Orasto on\nhaluton ja uhkailee mieluummin kerätä sieniä hattuunsa. Hän istuutuukin\nkivelle ja noukkii sen ympäriltä suuhunsa mustikoita. Vesalaa\nsuututtaa, ja hän potkaisee maalitaulun mäkeä alas.\n\n»Mitähän, jos ammuttaisiin uudestaan?» ehdottaa Tahka\n\n»Tuolta ojastako?» kysyy Vesala happamesti.\n\n»Jaa — niin... Ei tosiaankaan ole tykkiä...»\n\nNyt ei auta muu kuin tyytyä yhteen koelaukaukseen. He lähtevät takaisin\nniitylle ja alkavat hinata tykinputkea takaisin autoon, ammuslaatikko\nasetetaan sen viereen, mutta lavetin kappaleet saavat olla missä\ntahansa. Auto lähtee huonoa tietä hiljaa ja varovasti kotiin päin, ja\nOraston tekisi mieli sanoa jotakin tilanteeseen sopivaa, mutta hän\nei uskalla, kun Vesala on totinen tämän tulitaistelun jälkeen. Mutta\nvielä pitkän matkaa heidän ajettuaan kuuluu takaa metsästä harakoiden\nilakointi.\n\nKukaan ei puhu mitään, mutta sitten, kun ollaan juuri pääsemässä\nVilhonhovin luona suurelle maantielle, virkahtaa Vesala Orastolle ja\nnaurahtaa itsekin:\n\n»Osta tykki! — Saat halvalla!»\n\n»Enkä osta», estelee Orasto. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ehdottaa\ntoverilleen taas: »Mutta jos sinä koettaisit vaihteeksi keksiä\nmuuta...?»\n\n»Mitä muuta?»;\n\n»Nyt olet keksinyt lentävän tykin. Jos seuraavalla kerralla yrittäisit\ntulenkestävää maalitaulua.» Ja taas hetken kuluttua hän lisää: »Vaikka\neipä silti: johan sinä keksit senkin. — Sen, jonka potkaisit mäkeen.»\n\nKun tykki on ajettu suojaansa, miehet hajaantuneet ja Vesala saattaa\nvielä pienen matkaa Orastoa, huokaa Vesala lopuksi toivottomana:\n\n»Ei keksiminen näy kannattavan. Pitäisiköhän minunkin muuttaa alaa?\nJospa menenkin naimisiin...?»\n\nJa tämän päivän jälkeen ei Vesala salli kenenkään puhua\nilmatorjuntahaulikosta. Mutta eräät sivulliset aavistelevat, ettei\nhänen intonsa ole sammunut vieläkään, sillä yhä hän viilailee jotakin\nkorjauspajassa. Tosin sitä ensimmäistä jättiläishaulikkoa ei kukaan näe\nmissään, ja Orasto arvelee, että Vesala on salaa upottanut sen koskeen.\n\nMutta vähitellen Vesala jättää korjauspajan rauhaan ja sen sijaan alkaa\naina tilaisuuden tullen käydä iltaisin kaupungissa asti. Hän on kai\nsittenkin päättänyt vaihtaa harrastuksia...\n\nJoka tapauksessa Vesalan rauhattomasta mielentilasta on se hyöty, että\nsen avulla nimismies lopultakin ratkaisee ne monta pientä mystillistä\njuttua, jotka ovat kaiken muun lomassa kuohutelleet ihmisiä. Sattuu\nnimittäin niin sopivasti, että eräänä pimeänä iltana, kun Vesala\nkiertelee ensin voimalaitoksen puolella ja sitten jatkaa matkaa\nvanhan Mannen talon ohi polkua pitkin Vataselle päin, hän saa juuri\noikealla hetkellä jonkinlaisen tunteellisuudenpuuskan, istahtaa kivelle\nkatselemaan kuuta tai mitä hyvänsä ja kuluttaa siinä aikaansa. Silloin\nhän tupakoidessaan näkee, miten Vatasen varaston nurkalla liikkuu\njoku mies, seisahtuu hetkiseksi kuuntelemaan ja hiipii siitä toiselle\nkulmalle lampun valoa kartellen. Ja Vesala, joka katselee sivusta\ntuota hiiviskelemistä, päättelee tietysti suoraa päätä, että miekkonen\nvierailee Vatasen varastolla omin lupinsa, ja aikoo seurata miehen\npuuhia ja ottaa tietysti kiinni.\n\nJa Vesala toimii yleensä aina nopeasti. Juuri kun mies yrittää livahtaa\ntoisesta kulmasta varjoon, ei Vesalan tarvitse notkeilla säärillään\nottaa montakaan harppausta, kun hän on miehen niskassa ja tarttuu\nkiinni kaulukseen. Mutta naapurikin on sen verran taitava, että yrittää\nkäyttää nyrkkiään, saa riuhtaistuksi itsensä irti, heittää kainalostaan\njotakin painolastia nurkkaan ja lähtee pakoon pitkin niittyä lepikkoa\nkohti. Mutta Vesala on nopeampi, painaa perästä kuin ajatus, tavoittaa\nmiehen aidan luona — ja kun rehellinen ihminen ei turhaan ravaile\nkarkuun, niin sen nojalla hän kumauttaa miestä hiukan lujemmin, jotta\ntämä talttuisi. Niin mies hoipertuukin heinikkoon, Vesala istuu hänen\nvatsansa päällä kahdareisin, livahuttaa vielä muutaman kerran korvalle\nja tiukkaa miehen nimeä.\n\nMutta tämä ei puhu muuta kuin kiroilee ja uhkailee. Silloin Vesala\nkyllästyy houkuttelemaan, nostaa heppulin jaloilleen, vääntää hänet\nranteesta liikkeelle ja vie suoraa päätä Vataseen sisälle, jotta\nlampun valossa voitaisiin tarkastella karkuri läpikotaisin. Hän näkyy\nolevan Salotorpan Mikon poika — sama, joka aikoinaan potkittiin pois\nvoimalaitoksen töistä ja joka nyt selittelee jotakin epämääräistä\nolleensa etsimässä erästä piikatyttöä...\n\nMutta Vesala muistaa tämän heittäneen jotakin varaston nurkalle, löytää\nsieltä sanomalehteen käärityn kookkaan paketin, tulee piha lampun alle,\navaa paketin siinä ja ensin kiroaa, mutta sitten alkaa miettiä ja\nviheltää ilahtuneena. Hän juosta kipaisee sisälle ja näyttää Vahiselle\npakettia, jossa on sisällä aivan tavallinen kissan raato.\n\n»Kuule, muistatkos, kenen kaivoon aikoinaan oli heitetty mädännyt\nmirri...? Siitähän syytettiin voimalaitoksen miehiä...»\n\n»Varrohan nyt hiukan — kuule, sehän oli Ahola, joka siitä meni\nmurisemaan Sorvaselle ja sai pitkän nokan!»\n\n»No totisesti! Aholan kaivoon siis heitti tämä kaveri sen tiedon,\nvaikka oli itse syyttämässä ja todistamassa toisten niskoille! Nyt\ntaitaakin selvitä moni särjetty ikkuna ja muu pahus, — ja katteles\nmokomaa: tänä iltana se aikoi heittää tuon kissan sinun kaivoosi?»\n\n»Se ei ole mikään ihme. Minä olen viime aikoina pitänyt Mikkoa hiukan\ntiukalla, ja nyt se panee poikansa asialle», selittää Vahinen.\n\nJa Vesala hypistelee Mikon pojan kurkkusuonia ja sanoo lyhyen totuuden:\n\n»Arvaatkos nyt, äijänkuva, kuinka sun käy? — Jahah, vai et arvaa...! No\nsaatanhan minä tuon sanoakin, jotta täällä on poliisi kohta.»\n\nVesalan lohdutus toteutuu, sillä Mikon poika annetaan poliisin\nhuostaan, ja tämä selvittää varsin pian, että monet ilkeydet niin\nkylässä kuin voimalaitoksellakin ovat Mikon ja tämän samaisen\naikamiespojan aivoissa syntyneitä. Ja kun Mikon osuutta pöyhitään\nhiukan enemmän, kasvaa hänen ansioluettelonsa melko pitkäksi ja\npoliisin on mentävä ajassa kauas taaksepäin. Mutta kuitenkin kaikkein\nsuurin asia on se Hankaan tuhotulva, joka aikoinaan hyppyytti Taustan\nakkoja hukkumisen pelossa mäen harjalle asti.\n\nKun nimismies pääsee langan päästä kiinni, panee hän Taustan mummot\nselittämään tuon vanhan tapauksen moneen kertaan alusta loppuun ja\nleuat jauhamaan kerran oikeatakin asiaa. — Ensimmäisenä on vuorossa\nKorvatun Kaisa, jonka porsas-parka sai tuhotulvassa siivet selkäänsä ja\nlensi pois karsinastaan. Tätä ihmettä — joka ei kuulemma ennusta hyvää\n— yrittää Kaisa yhä selitellä nimismiehelle, mutta tämä vain tokaisee\nvihaisena:\n\n»Älkää jaaritelko roskaa, vaan vastatkaa kysymykseeni: kuka teille\nsanoi ensimmäisenä, että vallit murtuvat ja kyläläisten on lähdettävä\npakoon?»\n\n»Eihän siitä minulle kukaan sanonut! Itse arvelin, jotta...»\n\n»Kyllä siitä joku huhusi! Koettakaahan muistella tarkkaan.»\n\n»No kaikkihan siitä puhuivat.»\n\n»Eivät kaikki puhuneet samaan ääneen. Joku sen tiesi ensimmäisenä.\nAlkakaahan nyt muistaa, minulla on kiire», hoputtaa nimismies.\n\n»No oiskohan sitten ollut hieroja...? Taikka Salotorpan Mikko...»\nSeuraavana vuorossa on hieroja. Pitkän kiertelyn jälkeen päästään niin\npitkälle, että hieroja muistelee kuulleensa asiasta Korvatun Kaisalta,\nräätäliltä taikka Mikolta. Ja puheen alkuun päästyään hieroja muistaa\npaljon olemattomiakin, ja nimismiehellä on täysi työ pidellä hierojan\njuttua oikealla tiellä aivan kuin lammaskatrasta suorassa rivissä.\n\n»Korvatun Kaisa kertoi kuulleensa kaiken teiltä», oikaisee nimismies.\n»Kumpi teistä nyt valehtelee?»\n\nJa nimismies hämmästyy, kun hieroja säikähdyksissään tulee myöntäneeksi:\n\n»No ehkä oli niinpäin. Minä täisinkin kertoa hänelle. Ja minä\nkuulin sen Mikolta. — Mutta herra nimismies, ei kai siitä nyt joudu\nedesvastuuseen, vaikka varoittaakin lähimmäistä vaarasta? — Onhan\ntarkoitus hyvä ja sanotaanhan Raamatussakin, jotta meidän pitää...»\n\n»Olkaas taas välillä hiljaa!» komentaa nimismies. »Ei kai siitä ihan\nlinnaan asti joudu... Mutta hävisikö teiltä tavaroita sillä aikaa, kun\nolitte pakojaisissa mäellä?»\n\n»No voi sentään!» puhkeaa sanatulva taas vuotamaan. »Hävisi toki\npaljonkin! Minulla oli kuopassa kilo voita, jonka aioin viedä\nrovastille lahjaksi siitä hyvästä, kun se päästi meidän pojan läpi\nrippikoulusta, vaikka Eevertti onkin niin huono lukumies... Se\nvoipaketti hävisi samana päivänä ja minä sanoinkin kaikille, jotta se\nei kylläkään kadonnut rehellisellä tavalla. Ja sitten vielä hävisi\npojan kello. Kun minä läksin siinä kiireessä mäelle, en minä millään\nmuistanut, jotta pojan rautakuorinen kello on aitassa... Se kun pitää\nsitä naulassa sängyn kupeella eikä ota liivintaskuun työhön lähtiessä,\nkun pelkää sen putoavan.»\n\nHierojan puhetta kestää vielä kauan, mutta seuraavana on vuorossa\nräätäli, joka miehisenä miehenä häpeilee koko asiaa ja kuvailee sen\nakkain aiheuttamaksi. Mutta kun hän itse on uskovainen mies ja tietää\ntuhotulvia olleen ennenkin, niin... Ja kun nimismies tekee tavanomaisen\nkysymyksensä, muistaa räätäli kertoa vaikka kaksi sormea Raamatulla,\njotta ensimmäinen kertoja oli Mikko. Muita tavaroita ei räätäli muista\nkadonneen, mutta pyhäpatiinit olivat poissa ja porstuan hyllyltä kolme\nmetriä sarkaa, josta piti laittaa Aholan isännälle puku. Rässirautaa\ntosin etsittiin kauan, mutta se olikin pudonnut kärryiltä tuonne\nviholaispehkoon navetan kulmalle, kun käsikärryt kaatuivat..\n\nVielä viidessä tai kuudessa paikassa käy nimismies, ja koko kyläkunta\nalkaa kulkea hänen mukanaan muistutellen, selvitellen, syytellen ja\nkeskenään suuttuen. Jos joku alkaa muistaa tarinansa hiukan vinoon,\nniin silloin on koko muijaparvi kertojan kimpussa ja alkaa huutaa\nyhteen ääneen:\n\n»Älä sinä valehtele...! Eihän se niin ollut...! Tuolta ihmiseltä ei ole\nvielä tässä elämässä kuultu totuuden sanaa...!»\n\nNimismies lyö välillä nyrkkinsä pöytään saadakseen oman äänensä\nkuuluville, mutta toisaalta on muijaparvelle kiitollinen, että näin\ntalkoilla puserretaan totuutta esille. Ja viimein nimismies lähteekin\n— tämä tutkintokin on ollut eräänlaista juhlaa Taustan kylässä — mutta\nmuijat katsovat ihmeissään, kun esivalta ei käännykään maantielle ja\nKairakoskelle päin, vaan ensin Aholaan ja siitä sitten päivällisen\njälkeen metsätietä myöten Vanakorpeen. Silloin eukot jo kuiskivat,\njotta kumma on miehekseen tuo nimismies. Sillä on nenässään semmoinen\nkumma vainu kuin lintukoiralla, missäpäin saalis on!\n\nNimismiehen ja poliisien saapuessa Salotorppaan on kotosalla vain eukko\nja pienempi poika. Mikko on kuulemma sen aikamiespojan kanssa metsässä\nhalonhakkuissa. Eukko säikähtää silminnähtävästi vieraita, änkyttää ja\nalkaa hokea pojalle:\n\n»Menepäs nyt nopeasti metsään ja sano isälle taikka Vantelle — kumman\nniistä nyt ensin löydät — jotta täällä on herroja! On nimismies ja\npoliisit. Ja pitää tulla heti kotiin!»\n\n»Eijei!» ehättää nimismies väliin. »Pysypäs, poika, vain kiltisti\nkotona! Kyllä me isän ja Vanten sieltä aikanaan löydämme eikä tarvitse\nvaroitella etukäteen.»\n\nEukko hätääntyy yhä enemmän ja kaakattaa kuin säikähtynyt kana, kun\nnimismies ja poliisit alkavat katsella pirttiä. Onhan siellä tavaraa,\nmutta paljonhan sitä tarvitaankin... Mutta kun eteiskomeron naulasta\nlöytyy sellainen rautakuorinen kello, jossa on hiuksista punotut\nperät aivan kuin hierojan pojan kellossakin, suutahtaa muija herrojen\nutelemista ja vastaa kipakasti:\n\n»Saa kai köyhäkin ajasta jotakin tietää...! Vai pitääkö joka kerran\nlähteä kaupungin torille kelloa katsomaan!»\n\nToinen konstaapeli vääntää puukollaan kellon kuoren auki, ja kuorten\nvälistä löytyy hierojan ja tämän miehen valokuva, joka on kerran otettu\npikavalokuvaajalla kaupungissa ja jota poika on säilytellyt muistonaan.\n\n»Jahah, emäntä!» sanoo nimismies. »Kun alku on näin helppoa, niin nyt\nkatsotaan muutkin paikat.»\n\nMutta esivallan on mahdoton päätellä perunoista ja voista ja\nsellaisesta, mihin ne ovat alkuaan kuuluneet. Mutta toinen konstaapeli\non tunnontarkka mies ja aikansa pihassa kierreltyään tulee takaisin\npirttiin tyytyväisenä hymyillen:\n\n»Jos nimismies lähtisi tuonne karsinaan katsomaan... - Siellä on sika,\nja sillä on samanlainen musta luoma selässä saparon juuressa kuin\nKorvatun ämmän elukallakin.»\n\nMennään joukolla, navettaan, ja sen perusteella, mitä porsastaan sureva\nKaisa on lemmikistään kertonut, päätellään kaivatun elukan löytyneen\njälleen. Mutta Mikon muija ei tunnusta mitään, vaan ryhtyy kiistelemään:\n\n»Se on sitten vale! Kaisan porsashan oli ihan pieni, mutta tämä on jo\niso sika.»\n\n»No onhan tässä ollut jo aikaa kasvaakin», virkahtaa konstaapeli.\n\n»Ja entäs tuo luoma selässä? Tunteehan sen siitäkin.»\n\n»Saa kai köyhänkin siassa täpliä olla!» kivahtaa eukko.\n\n»No niin, nyt lähdetään hakemaan itseään Mikkoa halonhakkuusta», sanoo\nnimismies. »Emäntä näyttää meille polun, mutta kulkeekin oikeata tietä\neikä yritä eksytellä. Ja tämä poika lähtee mukaan.»\n\n»Poika jää kotiin. Minä menen yksin», oikaisee emäntä.\n\n»Eipäs jääkään, vaan lähtee mukaan. Muuten te itse eksytätte meidät\nmetsään ja poika sillä aikaa kiertää toista tietä varoittamaan Mikkoa.\nJa jos te nyt yritätte juonitella, niin pidätän koko porukan: Mikon\nmurrosta ja varkaudesta, teidät poliisin harhaanjohtamisesta ja sen\nSvanien muusta ilkeydestä. No niin, aletaanpas lähteä!»\n\nNimismiehen uhkaus vaikuttaa. He saavat kävellä kotvan kun tulevat suon\nreunaan lammen rannalle ja löytävät sieltä Mikon pojan keittämässä\nviinaa. Mutta Mikko ei hämmästy vieraita, vaan selittää omaan\nvilkkaaseen tapaansa käsiänsä levitellen:\n\n»Saa kai köyhäkin tienata? Häh? — Ja älkää toki, hyvät miehet, särkekö\nhyvää pannua!»\n\nMutta kukaan ei tunne armoa. Kirveen hamaralla poliisi humauttaa\npannun alareunaan valtavan reiän, yhdessä he sitten vääntelevät torvet\nsolmuille, niin ettei niistä ole enää viinatorviksi, puuastioista\nkatkaisevat kirveellä vanteet poikki ja heittävät laudat nuotioon.\nPitkän kyselyn ja etsinnän jälkeen löytyy metsästä kuusen alta Mikon\nvarasto. Siellä on suuri maitosaavi, jonka kupeessa on erään Taustan\nisännän nimi — siis varastettu astia — ja se on täynnä valmista\npontikkaa. Se kaadetaan lampeen ahventen iloksi.\n\nJa Mikko itse pälpättää koko ajan. Varastetusta tavarasta hän sanoo\nvain:\n\n»Varastanut...? Minäkö...? Ehei, herra nimismies, enhän minä mikään\nrosvo ole! Minähän vain korjasin talteen huolimattomain tavaran. — Vai\nolisiko ollut parempi, jotta tulva olisi ne vienyt? — Saa kai köyhäkin\nauttaa lähimmäistään, kun Raamatussakin sanotaan, jotta...»\n\n»Te toimititte ensin kylän tyhjäksi ihmisistä, jotta saisitte sen\ntyhjentää tavarastakin!» murahtaa nimismies. »Ja nyt lähtee Salotorppa\nitse ja tämä Svante poliisien mukaan.»\n\nNiin saa Mikko Vanten kanssa seurata poliiseja kirkonkylään.\nSeuraavilla välikäräjillä saa Mikko tuomionsa ja viedään kärsimään\nvankeusrangaistustaan. Mutta joitakin kummallisia teitä myöten\nsaa myöhemmin toinen poliisi, jota Mikko ei ole koskaan kärsinyt,\nseuraavanlaisen kirjeen:\n\n Se on sitten hemmetin vale! Mikko ei keitä viinaa eikä juo!\n Vallesmanni vain kenkkuili ja tuomio oli puolueellinen. Mutta sen minä\n vain sanon että Mikko ei sure eikä surraa. He souteli Kakolan sellissä\n tammikuulla Toivoo Mikko Salotorppa Liikemiäs\n\nSalotorpan Mikon juttu on sikäli merkillinen, että se tavallaan päättää\nLuostanlaaksossa vanhan ajanjakson ja aloittaa uuden. Sillä Kairakosken\nmökkikylässä ja Vanakorven liepeillä on koko ajan ollut huijareita,\njotka ovat viinapulloineen ja korttipakkoineen kierrelleet työmaita ja\nhoukutelleet Etelä-Suomesta lisääkin saman ammatin väkeä kerätäkseen\nrahat taskuihinsa. Mutta Salotorpan tapauksesta aiheutuu puhdistustyö,\njoka ajaa pakosalle vanhat huijarit ja panee uudet häviämään\npaikkakunnalta poliisien pelossa. Ja vähitellen ei Vanakorvestakaan\nvoi enää puhua korpena sillä Ahola ja Pellontaus ostavat Hitukalta sen\nparhaat palat itselleen ja alkavat valloittaa sitä viljelykselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nINSINÖÖRI VESALA, joka viattomine iltakävelyineen aiheutti noinkin\nlaajan hälinän, jatkaa myöhemmin salaperäisiä vaelluksiaan ja\nulottaa ne — kuten sanottu — kaupunkiin asti. Kukaan ei tiedä hänen\nharrastuksistaan, ei edes Tahka, mutta nekin selviävät aikanaan Vesalan\nitsensä kertomana.\n\nHän nimittäin menee eräänä pohjoistuulisena iltana vierailulle\nOrastojen luokse Vilhonhoviin ja heti aluksi moitiskelee toveriaan\nsiitä, että Kairakosken tehtaat pilaavat koko laakson ilman\nselluloosanhajulla, ja kaikelle muulle hän asettaa hyviksi esimerkeiksi\nvoimalaitokset, joista ei koskaan kuulu mitään melua, ei tule roskia,\ntunkioita eikä hajua. — Mutta hänelle vastaa Orasto:\n\n»Kuulehan, olipa hyvä, että otit tuon hajun puheeksi! Kerrotaan, että\nsulfaattitehtaan haisusta voisi tehdä räjähdysaineita — jos osaisi\ntehdä. Kun sinulla jo on kokemuksia sotateknillisistä keksinnöistä,\nniin voisit valmistaa meidän hajustamme rotulia. Pioneerimme olisivat\niloisia... Muuten oliko tällä vierailullasi muukin tarkoitus kuin kehua\nvoimalaitosta?»\n\n»Oli. Hyvin vakava asia», sanoo Vesala huolestuneen näköisenä.\n\n»Annahan kuulua! — Riittääkö aluksi tuhat markkaa?» kysyy Orasto ja\ntyöntää kätensä povitaskuun.\n\n»Ei, vaan pahempaa. — Aioin kysyä, etkö voisi ensi lauantai-iltana\nlähteä viemään minua autollasi kaupunkiin? Ottaisit Paulankin mukaasi —\nsillä ethän sinä yksin sinne pääsekään...»\n\n»Mitä varten juuri minun autollani? Mene Vahisen lentävällä.»\n\n»Ei se nyt auta! Tarvitsen ymmärtäväisen ystävän apua ja tukea.»\n\n»Joko asiat ovat niin hullusti?» kysyy Orasto odottaen, minkälainen\ntunnustus toisella on tehtävänä.\n\n»Jo ovat!» sanookin Vesala kuivasti. »Minun täytyy lauantaina päästä\nsinne. — Katsos, aion nimittäin mennä kihloihin, ja sinä voisit olla\nmukana...»\n\n»Noh, olkoon menneeksi», virkahtaa Orasto melkein armollisesti. »Minä\ntulen mukaasi ja voihan kai Paulakin lähteä, jos tarvitaan lääkäriä...\nNoin käy aina, kun aloittaa keksijänä...»\n\n»Rappiolle siinä joutuu», myöntää Vesala itsekin. »Muuten sinä olet jo\nkaksi kertaa tänä iltana viitannut siihen tykkiin. — Älä hämää minua,\nmuuten vimmastun ja väittelen tohtoriksi!»\n\nOrasto katsoo häneen pitkään, sillä nyt ei hänkään voi enää sanoa,\npuhuuko Vesala totta vai leikkiä. Sen vuoksi hän kysäisee:\n\n»Sinä väittelet tohtoriksi...? Sillä tykilläkö?»\n\n»En, vaan sähköllä. Mutta puhutaan siitä joskus toiste, kun ensin\nsaadaan tämä kihlajaisjuttu selväksi.»\n\nHän muuttaa puheenaihetta, sillä sisään astuu perheen emäntä, tohtori\nOrasto. Eikä koko iltana puhuta Vesalan aikeista enää mitään, ennen\nkuin hän lähtiessään kääntyy vielä taakseen ja huutaa niin, että koko\ntienoo kaikuu:\n\n»Ette kumpainenkaan kysynyt, kuka minun morsiameni on...!»\n\n»Arvelin, että jos se lauantaihin mennessä vielä vaihtuu», puolustelee\nOrasto.\n\n»Ei vaihdu! — Hän on yksi tohtori Varmasen kolmesta tyttärestä. Se\nparas niistä!»\n\n\n\n\nSORVASEN PERHE\n\n\nVaikka onkin sunnuntaipäivä, istuu Lauri Sorvanen kotosalla työpöytänsä\nääressä papereitaan tutkien ja puheluita odotellen. Väliin hän tapansa\nmukaan nousee, tekee muutaman kierroksen lattialla ja pysähtyy ikkunan\nääreen, joka on avoinna puistikon puolelle. Ulkoa kuuluvat kaikki kesän\näänet veden kohinasta tuuleen ja nuoren naisen lyhyeen nauruun asti,\nsillä ihmisetkin ovat liikkeellä ja etsivät toisiaan.\n\nJa ikkunan alla puistikon penkillä istuvat hänen vanhempansa oltuaan\naikansa sisällä ja kuunneltuaan radiossa kirkonmenonsa. Kun on pyhä ja\nkirkon aika, ovat molemmat sen vuoksi pukeutuneet pyhävaatteisiinsa,\nvaikka pysyvätkin kotosalla. Mutta pukimissa huomaa nyt eräitä\npieniä, uusia piirteitä, jotka osaltaan kuvaavat maailman ja heidän\nitsensäkin viime aikoina muuttuneen ja yhä edelleen muuttuvan. Äidin\nharteilla on nyt — kun satutaan tällä tavoin istumaan ulkosalla —\nentisen mustan silkkihuivin asemesta värillinen ja kirkas hartialiina,\njonka luultavasti Pirkko on ostanut anopilleen ja jota tämä kantaa\nvarsin tottuneesti. Mutta sen sijaan isä näyttää olevan neuvoton ja\nkiusaantunut housujensa lahkeisiin silitettyjen terävien saumojen\nvuoksi, katselee niitä ja kohottelee polvien kohdalta väljemmälle,\nettei niihin tulisi pussit.\n\nJa molemmilla tuntuu olevan vakavaa keskusteltavaa, sillä isä sanoo\nmelkeinpä ankarasti:\n\n»Miksikä se siitä paranee? Eikä Lauri siitä kuitenkaan välitä ‒ eikä\nkai ole aikaakaan.»\n\nKuultuaan oman nimensä hän teroittaa kuuloaan, sillä isän sanoista\npäättäen tämä on tyytymätön.\n\n»Mutta näethän, miten Juhani rasittuu pitkän matkan takia. Minusta\nolisi paljon parempi hankkia kotiopettaja...»\n\nHe siis pohtivat poikain koulunkäyntiä ja ovat sitä mieltä, että\nJuhanin pitäisi muka rasittua matkasta enemmän kuin muiden ihmisten\nlasten... Ja luulevatko vanhukset, että pojille ruvetaan hankkimaan\nkotiopettajaksi joku vatsahappojaan ja kompleksejaan hoiteleva\nvanhapiika? — Ei, vaan he saavat kestää saman rasituksen kuin muutkin!\nJa keskustelu johtuukin kai siitä, että Kaisan mielestä näkyvät\nSorvasen pojat olevan jonkinlaisten etuoikeutettujen kirjoissa.\n\nKaisa kuuluukin selittävän:\n\n»Pikku Juhani on ollut tyytymätön, mutta ei uskalla sanoa sitä\nisälleen. — Hän kaipaa jotakin muuta.»\n\n»No johan tähän kyllästyy kuka tahansa!» kivahtaa Manne ja vetää suunsa\nhappamaan kureeseen, työntää etu- ja keskisormen kovan kauluksen ja\nhiostuneen niskan väliin ja yrittää irroittaa niitä toisistaan. Ja\nvähän ajan kuluttua Manne lisää: »Elämä ei ole ollut koskaan niin\njoutilasta kuin nyt. Minä en rupea enää solmeilemaan nauhoja kaulaani\nja peilailemaan kuin neidit, vaan alan polttaa tervaa taikka lähden\nsavottaan. — Tuli se hevosen pahuskin myydyksi...»\n\nIsä ei ole siis vieläkään tyytyväinen, ja se kai johtuu siitä, että\nhän on joutunut olemaan äidin liiallisen huolenpidon ja hoivailun\nkohteena. Ja sitä Manne ei kärsi. — Ukolle olisi saatava jotakin\nsopivaa puuhaa — mutta mitä? Voisihan ajatella, että hän alkaisi tuolla\nvanhalla pellollaan ahertaa vaikka puutarhaa, ja jos voimia riittää,\nniin laajentaa sen vaikka kauppapuutarhaksi. Mutta kuitenkin pitäisi\nhänen suostumuksellaan palkata joku vieras ihminen tekemään raskaimmat\ntyöt. Ensin täytyy asiasta puhua Pirkon ja äidin kanssa ja saada heidät\nsuostumaan...\n\nNäin ajattelee Lauri, seisoo yhä ikkunassa ja kuulee taas isänsä\nsanovan:\n\n»Ja minä annan palttua tuommoiselle uudenaikaisuudelle, joka tekee\nvanhan miehen työttömäksi eläkevaariksi, niin ettei tässä ole muuta\nvirkaa kuin silitellä pöksyjä ja paimentaa pieniä poikaraukkoja, joita\nei ole opetettu edes kunnollisesti nauramaan. Johan nuo tällaisessa\nkomennossa harmaantuvat ennen kuin ehtivät rippikouluunkaan.»\n\nTuntua siltä kuin häntä — Lauria — syytettäisiin liiasta ankaruudesta\nja ehkä oman perheen laiminlyömisestä. Onkohan tuossa perää?\nPitävätköhän Pirkko ja pojatkin häntä äreänä työhulluna, joka ajattelee\nitseään ja työtään kaiken olevaisen napana ja akselina?\n\nPianhan se nähdään! päättää Lauri Sorvanen, siirtyy työpöytänsä ääreen,\nkasaa siellä joukon papereita ja piirustuksia ja pistää ne laatikkoon.\nHän tahtoo nyt kerta kaikkiaan ottaa selvän, mitä tässä talossa kukin\najattelee.\n\nPirkko-rouvan hän tapaa ruokasalista edessään värillinen esiliina ja\nkädessään jokin vati. Aviomies kävelee ensin pari kertaa lattian yli\nmutta kun ei jaksa sillä tavoin herättää toisen huomiota, kysyy hän:\n\n»Mitä sinä keskellä sunnuntaipäivää aherrat?»\n\n»Minäkö? Enhän minä aherra mitään. — Kuinka niin?»\n\nPirkko-rouva katsoo mieheensä ihmetellen, sillä tuollainen kysymys\nheitetään hänen eteensä varmasti ensimmäisen kerran.\n\n»Näytät vain niin väsyneeltä. Ja taidat olla tyytymätönkin», virkahtaa\nmies jotakin sanoakseen ja tulee itsekin hämilleen.\n\n»Mitä sinä puhut?»\n\n»No sitten sinä ainakin olet ikävystynyt.»\n\n»Kehen ja mihin?» kysyy Pirkko yhä enemmän ihmeissään.\n\n»No vaikka tähän Hankaan kuivuuteen, vaihtelun puutteeseen ja meihin\nkaikkiin ja...»\n\n»Teihin kaikkiin! Jos minä ikävystyn teihin, niin lähden Orastoille\ntaikka ajan kaupunkiin. Sillä asialla en vaivaa päätäni hetkeäkään.»\n\n»Niin, meihin kaikkiin», jatkaa mies. »Aviopuolisoosi ja lapsiisi\n\n»Ette te nyt mitään loistokappaleita ole, mutta mistäpä tässä\nparempiakaan ottaa», naurahtaa rouva ja heittäytyy nojatuoliin. »Mutta\nmistä johtuu tämä poliisitutkinto?»\n\n»Haluan vain tietää, oletko tyytyväinen elämääsi.»\n\n»Vai nii-in! Jos siitä on kysymys, niin voin sanoa suoraan, etten ole\nläheskään tyytyväinen. Sehän jo olisikin kaiken poroporvarillisen\nomahyväisyyden huippu! — Ja sitähän minä en totisesti tahdo!» Hän\nvaikenee, katselee tutkivasti miestään tämän outojen kysymysten vuoksi\nja jatkaa sitten: »Jos tahdot tietää totuuden tyytyväisyydestä,\nniin sanon suoraan: minä olen tyytymätön ulkopolitiikkaan ja\nkoululaitoksen pölyttyneisyyteen — kirkko on liian materialistinen ja\nkulttuuripolitiikka on jäänyt kokonaan hoitamatta maalaisvoittoisen\nsiansiitos-suuntauksen kustannuksella. Ja lisäksi julkinen sana on\nmätä, sillä lehdistö ja radio eivät saa kulkea yleisen mielipiteen ja\nmuotiajattelun apinoina, vaan kaiken kehittäjinä ja edelläkävijöinä.\nSitä paitsi...»\n\n»Seis! Riittää jo — ei mitään vallankumousta. Minä tarkoitankin, että\nmitä valittamista sinulla on omalta kohdaltasi.»\n\n»Paljonkin, ystäväiseni, ja jos minulla on ollut valittamista, niin\nolen sanonut sen kaikille asianomaisille ääneen: Vahista haukuin siitä,\nkun hän ei hanki kunnollista lihakauppaa, vaan kaikki täytyy tuoda\nkaupungista asti. Ja sinua aion juuri nyt haukkua siitä, kun maantien\npuolelle ei ymmärretä laittaa kunnollista pensas-aitaa, vaan annetaan\nautojen tupruttaa kaiken pölyn sisään, niin että hiekka narskuu\nhampaiden välissä.»\n\n»Sinäpä sen sanoit!» hypähtää Lauri seisoalleen ja lähtee. »Siinähän\nonkin puuhaa!»\n\nNuori rouva jää katselemaan hänen jälkeensä, pudistaa sitten päätään,\nmiettii, mikä puuha häneltä äsken jäikään kesken, näkee vadin pöydällä\nja lähtee askareihinsa.\n\nKiertomatka poikien luokse opettaa isälle jotakin. Marttihan on jo\nkaupungissa asti koulussa, mutta Juhani ja Esko ovat pihassa omine\nharrastuksineen. Juhani istuu rakennuksen nurkalla kädessään vanha\nkauha, jolla hän ammentaa vettä vesikourun alla olevasta sammiosta,\nsekoittaa veteen hiekkaa ja katselee värin vaihtelua ja veden\nliikkeitä. Kun kuopus yrittää ottaa käteensä seinustalla olevasta\nkasasta jonkin kivenpalasen, komentaa Juhani tiukasti.\n\n»Älä koske Martin tehtaaseen! Jos särjet sen, niin Martti antaa sinulle\nselkään, kun tulee kotona käymään!»\n\nLauri Sorvanen huomaa nyt, ettei hänellä ole ollut koskaan aikaa\npuuhailla poikain kanssa yhdessä, niin että ukin puheessa taitaa\nsittenkin olla hitunen perää... Ja kumman aikaisilta poikain touhut\nvaikuttavatkin, niissä on selvää logiikkaa ja hyvinkin syvää harkintaa.\nJa kuitenkin hän on pitänyt heitä kaikkia vielä lapsina.\n\nHän seisoo sivulla, katselee yhä poikain puuhia ja mieltyy sen vuoksi,\nkun on näkevinään niissä johdonmukaista työtä. Juhani näyttää olevan\nselvillä myöskin vanhemman veljeni tarkoituksesta, koskapa järjestää\nPojun hajoittamat kivet ja sitten siirtyy omaan työhönsä. Hän kurkottaa\nkäteensä vanhan peltipurkit, kaatelee vettä purkkiin, puhaltelee sen\npinnan väreisiin ja tarkastelee sitä koko ajan. Sitten poika kouraisee\nviereltään hiekkaa tiputtaa sitä veteen varovaisesti, sekoittaa\npuutikulla ja näyttää olevan tyytyväinen.\n\n»Tuosta tulee varmasti kemisti», ajattelee isä, päättää ostaa pojalle\nlahjaksi joitakin purkkeja ja putkia, mutta kuitenkin unohtaa sen\nsamassa hetkessä.\n\nViimein hän astuu poikain luokse ja virkahtaa ehkä liian vakavana:\n»Noh, pojat! Joko kaikki on valmista?»\n\nÄäni on virallisempi ja asiallisempi kuin hän on tarkoittanut. Juhani\nkohottaa päätään, näkee toimitusjohtajan ja kavahtaa seisoalleen,\ntavoitellen jonkinlaista asentoa, niin että purkki putoaa kädestä\nmaahan. Mutta katse on juuri sen verran kiusaantuneen näköinen kuin\nhäneltä olisi katkaistu jokin tärkeä ajatus. Nuorempi veli sen sijaan\nvilkaisee isäänsä vain syrjäsilmällä ja jatkaa askarteluaan, kunnes\nvanhempi komentaa:\n\n»Älä kyyki siinä! Toimitusjohtaja tulee!»\n\nLauri Sorvanen on niin kiintynyt ajattelemaan poikain puuhia, ettei\nhuomaa edes sanojen erikoisuutta, ja kysyy nyt hieman lauhkeammin:\n\n»Mitä te oikein leikitte?»\n\n»Ei tämä ole mitään leikkiä. Minä vain muuten laitoin.»\n\nJuhani on pahastunut siitä, että hänen vakavaa työtään sanotaan\nleikiksi, vetäytyy sen vuoksi enemmän kuoreensa ja vastailee vain\nlyhyesti. Kun isä yrittää olla leikkisä ja tarttuu peltipurkkiin aikoen\nsekoittaa lisää vettä, katsoo poika ensin kuin kauhistuneena ja sitten\nvaroittaa:\n\n»Älä sotke niitä! Minulta meni kokonainen tunti niiden laittamiseen.»\n\nNyt Lauri Sorvanen huomaa, etteivät pojat luota häneen toverina niin\npaljon, että selostaisivat aikeitaan ja ottaisivat hänet puuhaan\nmukaan. Hän on joutunut poikien piirin ulkopuolelle. Sen vuoksi\nhän nousee neuvottomana kuin isompi pojanjolppi, jota pienemmät\novat sivaltaneet sormille, ja kysyy sitten liian virallisella\npääkatselmus-äänellä, ovatko pojat yleensä tyytyväisiä leikkeihinsä ja\nonko heillä mahdollisesti joitakin toivomuksia.\n\nVanhempi veli miettii kauan ja isän kysyessä uudestaan vastaa viimein:\n\n»Polkupyörä ei haittaisi. Ja Marttikin voisi käyttää sitä, kun käy\nkaupungista lupapäivinä kotona. — Ja sitten minä tarvitsen repun.»\n\nIsä hymyilee pojan haaveille ja tämä taas katselee häntä epäillen ja\narvaillen, mahtaako toimitusjohtaja pilkata hänen toivomuksiaan, kun\nnoin naurattaa. Mutta isän yhä kysellessä muistaa hän vielä jotakin,\njosta hänen piti puhua vielä tänä iltana:\n\n»Jos minä joskus saisin mennä ukin kanssa retkelle?»\n\nSen isä lupaa ja utelee toisen pikku miehen vaatimuksia. Tenava, joka\non vasta kolmevuotias, tyytyy paljon vähempään ja ehdottaa ostettavaksi\nsellaisen puuhevosen, joka osaa hirnua. Mutta hänenkin kanssaan isä saa\naikaan sopimuksen jostakin helpommin hankittavasta ja lähtee sitten\npuistikon puolelle jutellakseen vanhan Mannen kanssa.\n\nManne näyttää innostuvan poikansa ehdotuksesta, että maantien puolelle\npitäisi laittaa pensas-aita, ja alkaa ehdotella, että kesällä tietysti\nolisivat lehtipuut hauskempia, mutta talvella niiden paljaat ruodot\novat ikäviä, niin että parhain kai sittenkin on tavallinen kuusiaita.\nEikä Manne huomaa edes sitä, että puutarhurihan kaikki tuollaiset asiat\non hoitanut tähänkin asti. Ja Laurin ehdotukseen avusta hän vastaa:\n\n»Apulaistako? En minä sellaisia tarvitse. Paremmin osaan sen tehdä\nyksin.»\n\nToimitusjohtaja palaa jälleen työpöytänsä ääreen ja syventyy\npapereihinsa, niin ettei näe eikä kuule mitään. Ja jo seuraavana\niltana Manne työpuvussaan astelee metsää kohti, olallaan lapio ja\ntoisessa kädessään suuri vasu. Ja Mannen jäljessä kulkevat samoihin\naskeliin polkien Juhani ja Poju totisina ja tärkeinä. Ja jonkin aikaa\ntyöskenneltyään huomaa toimitusjohtaja olevansa liian hajamielinen\nleppoisan illan takia ja päättää lähteä etsimään toisia ja puhumaan\nheidän kanssaan. Mutta kun ketään ei näy missään, ei hän viitsi\nistuskella auringonpaisteessa, vaan astelee metsään ja viipyy siellä\nosaamatta kuitenkaan täysin irroittautua työstään.\n\nSamaan aikaan ovat ukki ja pojat kävelleet yhä kauemmaksi, tulleet\nvanhan tervahaudan luokse ja pysähtyneet sinne. Silloin tulee\nmaantieltä samalle metsäpolulle Tuuhkan isäntä, Mannen vanhoja\ntuttavia, ja sanoa laukaisee ensinäkemältä:\n\n»Kas, johan sinäkin olet riisunut patiinisi ja kovat kaulastasi ja\nuskaltanut ottaa lapion käteesi!»\n\nManne ymmärtää tämän pilkaksi siitä, kun hänen on olosuhteiden pakosta\npitänyt kulkea toisten mukana, ja vastaa sen vuoksi kuivasti:\n\n»Minä en ole pelännyt lapiota milloinkaan.»\n\n»Eipä tietenkään», koettaa isäntä lieventää sanojaan. »Ajattelin vain,\nkun sinä kuulut jo hylänneen maasi ja elävän nykyään koroillasi...»\n\n»Se nyt on taas sitä vanhaa valetta!» kivahtaa Manne, vaikka hänen\nmieltään toisaalta kaivaa se, että tuttava puhuu juuri sitä, mitä\nhän itsekin on koko ajan hävennyt ja pelännyt. Nyt ollaan siis\njo niin pitkällä, että naapuritkin pilkkaavat hänen pukimiaan ja\njoutilaisuuttaan. Mutta sitäkös Manne sivullisille näyttäisi: »Kyllä\nminä vielä työhön pystyn! Turha sitä on etukäteen ilotella...»\n\nVälttääkseen turhaa hammastelua Manne poikkeaa poikain kanssa\nmetsään ja antaa isännän kävellä omia teitään. He kiertelevät ja\nkaivelevat siellä aikansa, saavat korinsa täyteen ja lähtevät takaisin\nkotiin. Silloin Lauri Sorvanen, joka kuulee poikain kirkkaat äänet\ntervahaudalta päin, lähtee heitä vastaan ja huomaa ukin ja Juhanin\nkantavan vasua ja pienimmän hoipertelevan jäljessä raskas lapio\nkainalossaan. He ovat kuusentaimistaan niin innostuneet, etteivät\nhuomaa häntä ennen kuin edessään, ja silloin vilahtaa ukin kasvoilla\nsamanlainen pettynyt ja kiusaantunut katse kuin Juhanilla eilen hänen\nkeskeyttäessään heidän touhunsa ja sanoessaan heidän työtään leikiksi.\n\n»Miksette sanoneet lähdöstänne, niin olisin minäkin tullut mukaan»,\nvirkkaa Lauri isälleen.\n\n»Niinkö?» sanoo Manne ja katsoo häneen ihmetellen. »Eikös sinulla\nole tärkeämpää työtä, kun sekoittelet Luostan vesiä oikeaan\njärjestykseensä?»\n\nÄäni ei ole vihainen eikä Lauri tiedä, mitä ukki oikeastaan tarkoittaa.\nMutta kun hän tahtoo kantaa raskasta vasua Juhanin puolesta ja tarttuu\nsen sankaan, ei poika siirrykään sivuun, vaan virkahtaa varmana:\n\n»Minä kannan ukin kanssa.»\n\nNyt isäkin jo huomaa, että ukilla ja pojilla on jonkinlainen\nliitto, jonka jäseneksi häntä ei huolita. Se loukkaa häntä, mutta\ntavoitellakseen toverillista ja luottamuksellista suhdetta hän on\ninnostuvinaan yhdessä ukin kanssa linjoittamaan uuden aidan paikkaa.\nMutta vaikka hän ahertaa siinä toisten mukana ja yrittää laskea välillä\nleikkiäkin, huomaa hän poikainsa katseessa jotakin yhtäläisesti\nkummeksuvaa kuin niiden vieraiden ihmistenkin silmäyksissä, jotka\nmaantietä kulkiessaan oudoksuvat nähdessään hänet lapio kädessä.\n\nSilloin toimitusjohtaja Sorvanen on huomaavinaan, mistä kaikki johtuu:\nihmiset pitävät häntä narrina, joka huvittelee lapiolla, jolla toiset\nihmiset ansaitsevat leipänsä. Kaikkien mielestä hän on jo kauan sitten\nvieraantunut ympäristöstään ja on vain yksi ainoa — ja kylläkin\ntärkeä — osa suurliikkeessä ja koristaa paljon paremmin ympäristöään\nkonttorituolissa kuin lapion varressa.\n\nTuo raivostuttaa häntä ja saa jättämään koko työn. Ilo ja pieni huvi\non mennyt, ja kuin häpeillen omaa lapsellisuuttaan hän katoaa jälleen\nhuoneeseensa ja paiskaa eteensä paksun pinkan papereita kuin sanoakseen\nitselleen: »Tuossa on! Selvitä nuo äläkä tee itseäsi naurettavaksi!»\n\nJa eräs asia näkyy olevan selvä: jos hän yrittää hiukankin polkaista\nnykyiseltä tieltään sivuun ja vaihtaa arkisen työ-ilmeensä lievemmäksi,\nniin kaikki katsovat kummeksuen häneen. Ja jos hän kotonaankin,\nlastensa luonakin, pitää tuon ilmeen, niin silloin hän on vain\ntoimitusjohtaja, jonka edessä oma poika tavoittelee asentoa sen vuoksi,\nettä on huomannut jotakin sellaista tapahtuvan konttorissakin.\n\nMikä on siis hänen suhteensa poikiin? — Hän on vain välipolvi oman\nisänsä ja poikainsa keskessä! Ja kun kaikki nämä kolme polvea taitavat\nolla pohjimmaltaan sanomattoman samanlaiset, niin kaikesta päättäen on\nnyt käymässä tiedottomasti kilpailu siitä, minkä polven periaatteet ja\nsuunnitelmat loppujen lopuksi voittavat. Ja — kumma kyllä — hän taitaa\nsittenkin olla vain tasaväkinen kilpailija vanhan Mannen ja omain\npoikain rinnalla.\n\nMutta hän kuitenkin unohtaa jälleen tuon kaiken, sillä nyt ovat\nedessä suuremmat asiat ja hänen täytyy työskennellä. On nimittäin\nosoittautunut, että suurena pidetty Hankaan voimalaitos alkaa olla\nnykyisille vaatimuksille liian pieni, ja sen vuoksi aiotaan saada\nkaksi viimeistä turbiinia käyntiin ja voimalaitoksen teho nostetaan\näärimmilleen. Silloin siitä tuleekin pohjoismaiden suurimpia. Mutta\nvoimantarve on myöskin kasvanut niin, että on kytkettävä vielä uusia\nkoskia.\n\nMutta näidenkin suunnitelmien takaa Lauri Sorvanen muistaa taas parin\npäivän kuluttua poikansa. Juhania kysyessään hän kuulee tämän lähteneen\nukin kanssa jollekin kummalliselle retkelle. Ja Pirkko-rouva väittää,\nettä isä itse on Juhanille sen luvannut.\n\nHän menee ulos ajatellen, että ukissa alkaa jo selvästi näkyä\nvanhuudenhöperön piirteitä, ja nyt täytyy vielä Juhanikin vetää\noikkuihin mukaan. Kun heitä kumpaistakaan ei ole nähty Vahisen\npuolella, päättelee hän, että karkulaiset ovat kenties olleet illalla\nonkimassa. Ja onkimisesta hän muistaa jotakin ja päättää mennä\nisänsä vanhalle rakennukselle. Siellähän ukki ja pojat säilyttävät\nkalavehkeitään ja venettään.\n\nAlkaa olla jo pimeä, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä vanhan,\npenkinmuotoisen luonnonkiven luona. Voimalaitokselta päin kuuluu aivan\nhiljaista huminaa, padon luona suihkuaa liika vesi harsona alas, ja\nmuutama auto ajaa kirkkain valoin hovista asemalle päin. Pohjoisessa\nkuumottavat sulfaattitehtaan valot kuin revontulen alku — niin,\ntäytyypä muistaa sanoa Orastolle, että sulfaattitehdas saa padota\nKairan ja Telakosken ja ottaa sieltä oman voimansa — pimeältä järveltä\nkuuluu airojen tasainen kolke hankaimissa ja juna viheltää jossakin\nTelakosken puolella. Muuten tuntuu niin rauhalliselta, että voisi\nvaikka istuutua ja ajatella...\n\nMuuten ajattelemisesta muistankin: en ymmärrä, mitä ne\nhallintoneuvoston ukot yrittävät hinata sen uuden sulfiittitehtaan\nHiisveden kirkolle — vaikka sinne ei ole edes rautatietä. Sen on\ntultava Lonkaan, ja sillä hyvä...'\n\nTällaisten väliajatusten lomassa hän ehtii nauttia hiljaisuudesta,\nmutta kun penkki on kylmä ja kostea, lähtee hän mäkeä alas, kompastelee\npimeällä polulla kiviin, mutta jo pellolle päästyä kostea tie kiiltää\nselvempänä nurmikosta. Onkin jo kauan siitä, kun hän viimeksi kulki\ntästä ja kävi isän talolla — ja totisesti on vielä kauemmin siitä, kun\nhän ylioppilasvuosinaan kulki samalla tavoin iltapimeällä kotiin päin\nmilloin kalamatkoilta tai muuten vain Hankaan rannalta istumasta ja\najattelemasta. Silloin paistoikin kamarin ikkunasta aina valo — mutta\nnyt se on pimeänä.\n\nPolun varrella on tukeva kivipylväs, jonka Manne on joskus ylpeänä\nhetkenään upottanut maahan rajapaaluksi ja jonakin toisena\njoutilaampana hetkenä hakannut siihen nupukiven kulmalla puumerkkinsä.\nSorvanen ei aavista, että tuo pylväs kohosi siihen samana iltana Mannen\noman valtakunnan koskemattomuuden vertauskuvaksi, kun hän saapui\ntänne Hangasta taltuttamaan. Ja pylvään toisella puolella on Mannen\nvaltakunta nyt hiljaisena ja villiytyneenä.\n\nVanha pihaportti on lahonnut ja pudonnut toisilta saranoiltaan\nlengottaen puoleksi raollaan. Hän siirtää sen varovasti auki, astuu\npihaan ja huomaa, että pihapihlajakin on kuivettunut ja ränsistynyt —\nliiasta kosteudesta kai. Kun hänen kenkänsä kolahtaa kiveen, vilahtaa\npuun juurelta ohitse jotakin tummaa ja kevyet askelet sihahtavat\nnurmikolla: se on orava, joka on asuskellut jossakin eteisen lattian\nalla tai ullakolla ja loikkii nyt pakoon, niin että häntä tupruaa\nperässä. Hetkisen kuluttua kuuluu aitan luota rapinaa, kun se kiipeää\nylös luhtiin ja kai katselee sen kaiteelta, mitä kummaa tuo ihminen\ntekee pimeällä autiossa talossa...\n\nHän astelee pihan poikki, jossa aikoinaan olivat äidin lupiini- ja\nasteripenkit, ja kiipeää ylisille katsomaan, ovatko siellä veneen\nairot ja kalavehkeet aloillaan. Mutta yliset ovat niin pimeät, että\ntuntuu oudolta hamuta niiden nurkassa, kun jossakin toisessa nurkassa\nsamalla kuuluu vierasta rapinaa ja aivan kuin askelia pehkuuntuneilla\nheinänjätteillä... Mutta viimein hän tavoittaa käteensä airon, huomaa\nsiis ukin ja pojan olevan jossakin lähellä ja lähtee portaita alas,\nsuljettuaan kaksoisovet linkulla aivan kuin estääkseen sen näkymättömän\nhipsehtijän seuraamasta itseään.\n\nHän seisoo pihassa ja kuuntelee hetkisen. Räystäslauta on irronnut,\nroikkuu vielä toisesta päästään kiinni naulassa ja heiluu hiljaa\ntuulessa edestakaisin naristen ja valitellen. Tuokin on jo\nrappeutumisen alkua. Eteisen ikkunankin on joku pojanjolppi heittänyt\nkivellä rikki. — Mitähän isä sanoisi, jos tämän kaiken purkaisi pois?\n\nKun hän on kerran aloittanut tarkastusmatkansa, aikoo hän katsoa\nrakennuksen sisäänkin. Mutta kamarin ikkunassa on puoliverhot, niin\nettei niiden ylitse pääse kurkistamaan, ja tuvan ikkuna onkin rannan\npuolella. Päästäkseen näkemään tupaan hän kiertää rakennuksen päitse,\nmutta siellähän on kosteaa, sillä vesi on tavallisesti vain parin\nmetrin päässä seinästä. Mutta hän harppii kostealla ruohikolla, johon\nlaineet ovat ajaneet irtonaista rantaroskaa, tulee rannan puolelle ja\nkatselee rakennuksen seinää.\n\nPirtin ikkunasta paistaa valo! — Sorvanen pysähtyy, mutta vain\nhetkeksi, ja veden turskahtaessa kantapään alla hiipii sitten varovasti\nlähemmäksi ikkunaa ja kurkistaa siitä sisään.\n\nPöydällä palaa öljylamppu ja valaisee vain varsinaisen ikkunapuolen,\nniin että muu osa pirttiä on hämäränä. Lampun vierellä pöydän ääressä\nistuu vanha Manne ja paikkailee verkkoaan, jonka hän on ripustanut\nnaulakkoon ikkunanpieleen. Silloin tällöin hän virkahtaa jotakin\nja katsoo peremmälle. — Kun Sorvanen kurkistaa sinne, huomaa hän\nkeskimmäisen poikansa Juhanin istuvan lattialla puuhailemassa jotakin\nja vastailevan ukille — ja sitten molemmat naurahtavat, niin että pojan\nkirkas ääni kuuluu ulos ja ukin leuassa tärisee piippu.\n\nSiinä kotvasen seisoessaan ja katsellessaan Sorvanen tuntee eräänlaista\nkateutta, sillä ukki ei puhu koskaan hänelle niin leppoisasti kuin\npojalle nyt, ja Juhani naurahtelee tuolla tavalla vain silloin, kun\nhän ei satu olemaan paikalla. Niin, ja entäs koko matka tänne vanhaan\npirttiin... Onhan nyt hänelläkin jotakin sanomista tähän ja olisivathan\nnuo voineet virkkaa jotakin...\n\nSorvanen hivuttautuu sivuun, kiertää nurkan ympäri takaisin pihaan,\nkimmastuu polkaistessaan selvään veteen ja pysähtyy miettimään, mennäkö\nkotiin vai... Mutta sitten hän jostakin mielijohteesta kolkuttaa ovelle\nja odottaa. Viimein — ehkäpä pitkän neuvottelun jälkeen — tulvahtaa\npirtin ovesta valojuova eteiseen, ukki tulee avaamaan ja hämmästyy\nnähdessään pimeässä toimitusjohtajan:\n\n»Kah, sinäkö siellä?»\n\nSorvanen astuu ukin ohi tupaan, Juhani kavahtaa pystyyn ja katsoo\nisäänsä totisena tämän sanoessa:\n\n»Mitä sinä täällä teet? Joko olet tehnyt koulutyösi?»\n\nHän huomaa sanojensa viileän sävyn ja kuulee poikansa vain mutisevan\nvastaukseksi. Se kaikki suututtaa häntä yhä enemmän, ja sen vuoksi hän\nlisääkin:\n\n»Mene edellä kotiin, niin minä tulen jäljestä.»\n\nPoika vilkaisee isäänsä vihaisena, alkaa sitten pyyhkiä lastuja\nvaatteistaan, huokaisee mitään sanomatta ja hankkiutuu lähtemään, etsii\nlakkiansa, heittää naulasta repun selkäänsä ja tarttuu ovenripaan.\nSilloin virkahtaa toimitusjohtaja lieventääkseen äskeisiä sanojaan:\n\n»Martin koulu on loppunut ja hänen pitäisi tulla ilta-autossa kotiin.\nMenepäs häntä vastaan ja kysy, onko hän päässyt luokaltaan...» Ja\nhuomatessaan pojan selässä uuden repun hän kysäisee: »Mitä sinulla on\nrepussasi?»\n\n»Evästä.»\n\n»Mitä ihmeen evästä?»\n\nMutta Juhani ei vastaa, vaan työntää oven auki ja huulet vavahdellen\nkatoaa pimeään. Hetkisen kuuluvat hänen askelensa eteisessä ja ulko-ovi\nkumahtaa kiinni liian lujasti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen virkahtaa\nukki vakavana:\n\n»Itse lupasit pojan retkelle. Ja hänestä tämä oli hauskaa.»\n\nVaikka Manne ei sanokaan enempää, on Lauri Sorvanen kuulevinaan vielä\nisänsä moitteen: 'Mutta sinä tulit ja pilasit kaiken!’\n\nHän kysyykin sen vuoksi Mannelta:\n\n»Mihin teidän piti mennä retkelle?»\n\n»Tähän näin. Me olemme retkellä juuri tässä.»\n\nMutta toisen täytyy sanoa jotakin ja virkahtaa vain:\n\n»Tänne yöksi paleltumaan...»\n\nTulee jälleen hiljaisuus, jonka aikana Sorvanen katselee lattialla\nolevaa lastukasaa. Siinä on puolen metrin pituinen hirrenpätkä jolle\nukki on ensin veistänyt veneenhahmoa ja poika sitten täydennellyt\nmoottoriveneen muotoiseksi. Ja siinä katsellessaan hän huomaakin\nkaiken tarkoituksen: nuo kaksi ovat yhteisestä sopimuksesta lähteneet\nvaihteeksi omiin oloihinsa ja ovat varustaneet eväätkin mukaansa\npäästäkseen täällä vanhassa pirtissä oikeaan seikkailutunnelmaan\nja suunnitellakseen ja jutellakseen hauskoja. Tätäkö varten poika\nkysyikin lupaa ja pyysi ostamaan repun...? Niin, ja sitten, kun toiset\ntodellakin pääsevät tänne, tulee hän ja...\n\n»Montakos kertaa sinun itsesi on tarvinnut paleltua tässä torpassa?»\nkysyy Manne vakavasti. »Ja kun minä otan Juhanin mukaani, osaan\nlämmittää vielä hänetkin, kun on pystytty hoitamaan paremmatkin.»\n\nKun toimitusjohtaja ei osaa vastata mitään, tekee Manne vielä solmun\nlankaansa, panee kävyn pöydälle ja katsoo poikaansa silmiin:\n\n»Joka tapauksessa annoit pojalle luvan. Ja nyt sinä itse ajoit hänet\nulos. Voitko siis arvata, mitä hän sinusta ajattelee nyt?»\n\nSorvanen ehkä myöntää Mannen sanat tosiksi, mutta ei tietenkään halua\nsitä tunnustaa:\n\n»No jaa... Tuo nyt on pieni asia...»\n\n»Niinkö luulet?» kysyy Manne tiukasti.\n\n»Niin. Ja hän tottelee, kun sanotaan.»\n\n»Elämässä on muitakin suhteita kuin käskyvaltasuhteet. Sinä liikut joka\npaikassa vain toimitusjohtajana — etkä sinä osaa muuta ollakaan. Mutta\njos luulet, jotta tuollaisen pojan sisuskalut ovat vain koneen osia,\njousia ja hammasrattaita, niin siinä sinä erehdyt!»\n\n»Minä en ole ollut pojille koskaan liian ankara», puolustelee toinen\nitseään.\n\n»Et. Mutta jos sinä kohtelet toista vain jonkinlaisena mekaanisena\nkapistuksena, niin teet väärin ja epäoikeudenmukaisesti itse ihmistä\nkohtaan.»\n\nMitäpäs tuohon nyt sitten sanoisi...? Paremman puutteessa hän tokaisee\nisälleen:\n\n»On turha väitellä. Ja kun minä kerran olen jotakin pojalle sanonut,\nniin siitä on turha enää tinkiä — kurinkaan vuoksi.»\n\n»Aivan niin. Siis turhaa äykkäpäistä jankutusta.. Mutta muistahan yksi\nasia: vaikka sinä olet jonkinlainen pulttien ja mutterien valtias\ntehtaillasi ja jonkinlainen toimitusjohtaja kotonasikin, niin paina\nmieleesi se, että tämä talo on vielä minun. Ja täällä ei käytetä samoja\ntapoja kuin tuolla mäen takana konttorissa. Mene ja komentele siellä,\njos voimantuntosi niin vaatii. Mutta katsos, jolppi...» Manne korostaa\nmahdollisimman nasevasti sanaa 'jolppi'. »Asia on sillä tavalla, jotta\ntämän seinän sisällä et sinäkään ole mitään muuta kuin aivan tavallisen\nMannen poika. Ja täällä Manne sanoo pojalleen, jotta...»\n\n»Äläkä viitsi turhia...!»\n\n»... jotta nuo iankaikkiset kierrosluvut, hevosvoimat, kaavat ja\nprosentit ovat sinusta itsestäsi tehneet jonkinlaisen kontrollikellon\n— juuri kontrollikellon — joka on tullut suuruudenhulluksi ja luulee\nolevansa ihmisten pikkujumala sen vuoksi, että ihmiset pelkäävät.—\nJa tiedätkö mitä? Tuollaista pikkujumalaa tekisi mieleni livahuttaa\nkorvalle, jotta mekanismi tärähtää sekaisin!»\n\nUkko on suuttunut. Hän kohottautuu suoraksi, menee keskilattialle ja\nkumartuu kokoilemaan Juhanin hajalleen jättämiä kapistuksia, pistää\npuukon tuppeensa ja kerää vasaran nauloineen ja viimein itse veneenkin\nkaikkine osineen tarkoin hyllylle.\n\nLauri Sorvanenkin nousee ja sanoo:\n\n»En tiedä, mikä minä lienen, mutta ainakin te kaikki muut näytte olevan\ntuollaisia yliherkkiä tunteilijoita. Teille ei voi sanoa mitään, ettei\nteidän nokkanne tuhise kuin vanha palje.»\n\nManne kiepahtaa ympäri ja käskee:\n\n»Pidä sinä suusi kiinni, poika! Muistatkos muuatta iltaa kolmekymmentä\nvuotta sitten, kun lupasit vartioida minun tervahautaan, mutta\nhävisit omine lupinesi kylän poikain ja tyttöjen perään ja tuli\npääsi karkaamaan ja pilaamaan haudan ja poltti tervan ja osan\nmetsääkin? Muistatkos, jotta silloin hakkasin ison miehen takapuolet\nsinipunaisiksi, niin että puolen viikkoa istuit vain toisella\npakarallasi? — Jos vielä jatkat tähän tapaan, niin minä en aio sinua\nyhtään kumarrella, vaan käsken suoraan, jotta riisupas, penska, housusi\nalas ja ota kuritus vastaan isäsi kädestä!»\n\nMannen silmät palavat totisina ja ääni on varma. Lauri aikoo juuri\nsanoa jotakin vanhuudenhöperyydestä ja sitten lähteä, mutta samassa\nkolistelee eteisestä pirttiin Pirkko-rouva siristäen häikäistyneitä\nsilmiään:\n\n»Onpas täällä lämmintä! Ja onko Laurikin lähtenyt ukin kanssa retkelle?\nPianhan täällä on koko perhe... Ja mitä ukki noista pulikoista\nrakentaa?»\n\n»Tein niistä Juhanille venettä.»\n\n»Ja Juhani parka tuli niin hiljaisena kotiin. — Väsynyt kai raukka oli,\nkun meni suoraan vuoteeseen eikä suostunut valvomaan niin kauan, kun\nMartti ehtii kotiin.»\n\nManne tarjoaa miniälleen rahia:\n\n»Ole hyvä ja istu.»\n\nSitten hän pienentää lampun savuavaa liekkiä ja siirtää oman reppunsa\npöydältä naulaan. Ja repun nähtyään Pirkko muistaa:\n\n»Ajatelkaas, miten liikuttavaa: Juhani oli laittanut reppuunsa\nvoileipiä, maitopullon, mukin ja kirjan. — Täällähän hänellä onkin\nturvallisempi leikkiä kuin karkailla maantielle ja seisoskella Vahisen\nkulmassa.»\n\nPirkko katsoo miehiin ja vasta nyt huomaa jotakin pingoittuneisuutta,\nsillä Lauri seisoo sanattomana ovensuussa ja ukki on ilmeettömänä,\nmutta näyttää odottavan jotakin. Kun hän ei keksi mitään muuta vinoon\nkallistuneiden asioiden ratkaisemiseksi, virkahtaa hän miehelleen:\n\n»Joko lähdetään? Tulinkin vain pikapäin hakemaan sinua autoa\nodotellessani. — Mennäänpäs taas! Ja eikö ukki tulekaan mukaan.»\n\n»En minä taida», virkahtaa Manne lauhkeasti. »Kun pääsin retkeilyn\nalkuun, niin viivyn vielä kauan.»\n\nPirkko-rouva katsoo ja huokaa:\n\n»Vai niin. No hyvää yötä sitten! Meidän täytyy joutua, sillä Lauri —\ntämä meidän talon herätyskello — on taas aamulla aikaisin valveilla.»\n\nUkki naurahtaa, sillä vertaus sopii mieheen paremmin kuin Pirkko\ntarkoittaakaan. Ja kun toiset lähtevät, käy ukki sulkemassa eteisen\noven, tuijottaa kotvan öljylampun värisevään liekkiin, huokaisee\nsitten, heittää lattialle huovan vuoteeksi ja toisen peitteeksi,\nistuutuu sille ja alkaa yksin syödä retki-evästään reppu vierellään.\nOn hiljaista. Sitten kuuluu kaukaisena ja heikkona Kairakoskelta\nsulfaattitehtaan sireenin ääni työvuoron vaihtuessa. Aseman puolella\nviheltää juna ja puuskuttaa pohjoiseen päin. Sitten hurisee maantiellä\nlinja-auto, sen ääni kiristyy mäkeä noustessa ja sammuu sitten\nkokonaan. Auto kai pysähtyy portin kohdalla, kun Martti astuu siitä\nulos.\n\nSitten ei kotvaan kuulukaan enää muuta kuin laineiden ääni ikkunan alta\nseinän takaa. Manne sammuttaa lampun, asettautuu vuoteelle, huokaisee\npitkään kuin päästäkseen siten unen alkuun ja päättää, että hän jääkin\ntänne asumaan kokonaan.\n\nKun Manne herää seuraavana aamuna, on hänen ensimmäinen ajatuksensa\ntyö, sillä nyt on loppunut se toimettomuus, johon hänet tuomittiin\ntuolla valkeassa rakennuksessa mäen laella. Hän kulkee muutaman kerran\nedestakaisin vanhan ahonsa kuvetta, poikkeaa tervahaudalle, istuu sen\nkupeella, katselee aikaisemmin kerättyjä kantoja, miettii taas peltoaan\nja tekee päätöksensä. Niinpä hän oikaisee kulkunsa metsän poikki\nmaantielle, menee Aholaan, neuvottelee siellä aikansa isännän kanssa,\nnousee sitten Aholan pihassa työrattaille ja ajaa lainahevosella\nkotiinsa, mukanaan kolme pulleata säkkiä rattaiden lavalla. Ja ne pari\nnuorta miestä, jotka tulevat tiellä vastaan ja tuntevat Mannen ja\nmyöskin Aholan hevosen, eivät tietenkään malta olla arvailematta, että\nonkohan 'vanha johtaja' ruvennut Aholan rengiksi.\n\nMutta kun Manne ajaa oikotietä myöten talolleen, kantaa hän perunasäkit\npirttiin ja panee sen lämpiämään vain merkiksi siitä, että täälläkin\nasutaan. Hevonen seisoskelee niin kauan tallin seinustalla ja\npureskelee niitä ensimmäisiä ruohoja, joita sulaneen lumen alta on\nehtinyt nousta pintaan. Mutta pian Manne menee sen luokse, riisuu sen\nja taluttaa liiterin luokse vanhan ja tutun auran eteen ja saatuaan\nuudestaan valjaisiin sylkäisee kouraansa, tarttuu kiinni molemmin\nkourin ja lähtee auraa kannatellen pientaren poikki rinnepellolle.\nPäästyään sen reunimmaisen saran päähän hänen täytyy oikein pysähtyä\nhuokaisemaan, sillä hetki tuntuu juhlalliselta. Vaivihkaa hän silmää\nvalkealle talolle, jonka ikkunat näkyvät kahdessa kerroksessa metsikön\nlävitse. — Ei, ketään ei ole ulkona näkemässä häntä...\n\nSitten hän katselee peltoaan, joka on viime kesinä päässyt\nruohottumaan, ripustaa ohjasten pohjukan niskaansa, tarttuu auran\nkurkeen ja nykäisee hevosta. Hevonen vetää ja terä viiltää nurmeen\navoimen haavan, josta paljastuu kuohkea ja hedelmällinen multa. Niin\naukeaa ensimmäinen vako, aura kääntää viilloksen reunan nurin ja sen\npohja kiiltää kosteuttaan rikkaruohoisen nurmen kääntyessä alimmaksi\ntukehtumaan mullan sisään. Saran päässä hän kääntyy katsomaan taakseen,\nhymyilee viilloksen suoruutta ja kauneutta, kääntää hevosen ja\nlähtee tulemaan takaisin saran toista reunaa toisen jalan polkiessa\ntanakoin kyntäjän-askelin nurmettuneelle pellolle ja toisen taas\nviillon sileälle pohjalle. Ja kädet, jotka jo vuosikausia ovat olleet\ntyöttöminä, vapisevat oudoksestaan raskasta auraa ohjatessa. Mutta\ntöistähän tämä kaikki on kuin seisoskella toimettomana johtajan talon\nportilla ja kuluttaa aikaansa katsomalla ohi ajavia autoja. Ja kun\nkaikilla ihmisillä on omat kiireensä, ei kellään ole aikaa seisoskella\njoutilaan apulaisena, niin että yksinhän siinä joutuu olemaan... Kas\nniin, heppa, vedähän vielä kerran saran päähän, niin sitten levätään!\n\nManne huomaa kyntömiehen toverien — varisten — huomanneen jo työn ja\nyksitellen ja parvittain lentävän tuoreelle kynnökselle noukkimaan\nja herkuttelemaan. Ensin ilmestyy saran päähän pieni parvi, mutta\nniilläkin on tieto ja vaisto, ja vähitellen niiden joukko karttuu.\nSitä mukaa kuin uusi viillos aukeaa, taapertavat varikset jäljestä\nja noukkivat nopeasti, ennen kuin aavistamattaan auringonpaisteeseen\nkierähtäneet lihavat madot ennättävät sukeltautua takaisin pehmoiseen\npiiloonsa. Joka kerran, kun Manne pääsee saran päähän, lehahtavat\nlinnut ilmaan ja siirtyvät toiseen, ja niin vaihdetaan paikkaa\nvuorotellen ja ollaan sovussa.\n\nMutta kun varistenkin joukko kasvaa, tulevat ne riitaisiksi ja alkavat\nrähähdellä toisilleen einepalasista aivan kuin ihmiset, vaikka niitä\nonkin joka vako täynnä. Silloin jo Mannekin suuttuu, valitsee maasta\nraskaan multakokkareen ja heittää sillä. Linnut nousevat ilmaan,\nmotkottavat vielä hetkisen syytellen toisiaan ja Mannea ja katoavat\nkylläisinä metsään.\n\nNiin jatkuu päivä ja työ. Mullantuoksuinen pelto kääntyy, hevonen\nhiestyy, aurinko paistaa ja koivikosta kuuluu lakkaamaton lintujen\nliverrys. Kaviot tömähtelevät peltoon ja lihakset kireällä vetää\nhevonen yhä edelleen, ja ukon kehoitukset kajahtelevat aholla.\nSilloin hevonen painautuu liki vakoa, mutta alkaa yhä useammin haria\nhampaisiinsa ruohonkorsia ja janoissaan ja liikkuvin sieraimin\nkohotella päätään järvelle päin, josta tuuli tuo veden tuoksua.\n\nVasta kun hevonen pysähtelee ja herhettää korvat pystyssä, huomaa\nMannekin olevansa jo väsynyt ja päivän kuluneen lopuilleen uudessa\ntyössä. Hän riisuu ajokkinsa, vie sen talliin, ruokkii ja taputtelee\ntyytyväisenä ja aikansa vielä pihassa seisoskeltuaan menee pirttiin.\nSen entiset, tutut piirteet alkavat löytyä taas yksi kerrallaan,\ntuossahan ovat vielä vanhat työrukkasetkin ovensuunaulassa ja uunin\npankolle on jäänyt keskentekoinen kirveenvarsi viimeistelyä vaille.\nLiedessä vielä risahtelee aamullisen tulen jäljeltä jokunen hiili ja\nuunin pinta uhoaa turvallista lämmintä. Ja ikkunalla on purkissaan\nkuihtunut ja kuivanut Kaisan vanha palsami, jota tämä ei ole pitänyt\ntarpeeksi arvokkaana uuteen asuntoon vietäväksi. Ja naulassaan\nikkunan pienassa on entisellä paikallaan almanakka ihan kuin äsken\nripustettuna. Manne ottaa sen käteensä ja katselee... Ei sentään äsken,\nsillä sehän on jo seitsemän vuotta vanha! Onko siitä jo niin kauan...?\n\nManne avaa ikkunan. Kesän ensimmäinen mehiläinen surisee, kurkistaa\nsisään, mutta kääntyy ja lentää sitten pois. Luostanjärvellä on muutama\npieni jääteli ja näyttää sulavan aivan silmissä. Rantavallin kupeella\naskartelee joku kylän mies asetellen rysiään veteen.\n\nSiitä Mannekin muistaa uusien tehtävien odottavan häntäkin ja\ntepastelee tyytyväisenä, kun on saanut itselleen jälleen työtä.\n\nJa edessä on vielä kokonainen ja ehjä kesä.\n\n\n\n\nPERHEEN NUORIN\n\n\nSorvasen vanhin poika Martti käy jo kaupungissa koulua ja on iältäänkin\nmutta myöskin oinasta mielestään niin paljon miehevämpi muita\nveljiään, ettei enää alennu leikkimään näiden kanssa hiekkakasalla\neikä kuvittelemaan puupalikoita autoiksi ja päreitä lentokoneiksi. Sen\noman nurkkauksensa, joka hänellä vielä viime kesänä oli pihamaalla ja\njossa olivat hänen kapistuksensa hyvässä järjestyksessä, hän on nyt\nhajoittanut, sillä hän ei halua työskennellä yhdessä nuorempien poikien\nkanssa, vaan istuskelee mäellä ukin talon lähettyvillä ja on koonnut\nsinne kalliopenkin viereen kasan kiviä mieleiseensä järjestykseen,\nottaa välillä suurennuslasin taskustaan ja tutkii sillä kivenpalasten\nkidemuotoja ja kiillettä. Ja nämä hänen harrastuksensa ovat sikäli\nhauskoja, ettei kukaan muu kuin ukki tiedä niistä mitään.\n\nKeskimmäinen poika Juhani käy jo kansakoulua Vilhonhovissa, mutta on\nvielä niin lapsi, ettei häpeile leikkiä yhdessä nuorimman veljensä\nkanssa ja joukkoon kolmanneksi etsii Vahisen tyttären Irma Annelin ja\nvaatii, että toisten on tyydyttävä juuri siihen leikkiin, joka hänestä\nitsestään on hauskinta, nimittäin kantelenaan vettä sammiosta milloin\nmissäkin tarkoituksessa. Väliin tuo vesi on limonaadia, jota Irman\npitää myydä heille isänsä kaupasta, toisena hetkenä se on bensiiniä ja\nhän itse aseman hoitaja ja Pojun pitää silloin surista kuin auto. Jos\nse sattuu olemaan hajuvettä, pitää Vahisen Irman liottaa siinä koko\nnenäliinansa ja pyyhkiä sitten kasvoihinsa, mutta jos se on etikkaa,\ntiputetaan sitä piharatamon lehdille ja syötetään Pojulle salaattina.\n\nJa Poju, jonka nimi on oikeastaan Esko, täyttää kaikki vanhemman\nveljensä toivomukset tottelevaisena ja on aina valmis käytettäväksi\ntoisten kokeiluissa. Mutta jos sattuu jokin epäonnistuminen, ettei\nhiekka maistu niin hyvältä kuin pitäisi tai jos vaatteet sattuvat\njotenkin likaantumaan, ei hänen auta itkien anella apua vanhemmalta\nveljeltään, sillä sitä tämä ei sulata, vaan hän saa juosta Irma Vahisen\nturviin, ennen kuin häntä lähdetään käsipuolesta viemään äitinsä luokse.\n\nTällä tavoin kuluvat kesäiset päivät. Nyt, kun ukki taas asuu alhaalla\nrannassa ja kun äitikin sattuu olemaan jossakin ulkosalla, saavat\npojat tyytyä palvelustytön puolinaiseen silmälläpitoon ja pääsevät\nsen vuoksi karkailemaan varsinkin Vahisen kulmalle, jossa heidän on\nniin jännittävä seisoskella ja katsella autoja ja saada aiheita ja\nvaikutteita uusiin leikkeihinsä. Mutta silloin tavallisesti keskeyttää\nkaiken Vahisen täti, joka käskee Irman ottaa Pojua käsipuolesta ja\nviedä omaan pihaan, ettei tämä jäisi auton alle.\n\nNiinpä naapurin neiti holhoaakin nuoret miekkoset omalle portille,\nkomentaa heidät sisälle ja kääntyy sitten juoksemaan mäkeä alas\nomaan kotiinsa siinä hyvässä uskossa, että pojat ovat kuuliaisina\ntotelleet. Mutta ei mene kuin hetkinen, kun nämä jo uudestaan seisovat\nalhaalla teiden risteyksessä ja yrittelevät lukea ohi ajavien autojen\nrekisterinumerolta kilpaillen, kuka pääsee korkeammalle. Kun sitten\ntulee itse Vahisen täti saattamaan uudestaan heitä Sorvasen portille,\nmerkitsee se sitä, ettei ole hyvä ainakaan kokonaiseen tuntiin mennä\ntienristeykseen.\n\nMutta kun Vahisen täti kääntyy vuorostaan ja jättää heidät rauhaan,\nantavat he palttua naisväen uhkauksille, pujahtavat jälleen\nhoukuttelevalle maantielle ja lähtevät tällä kertaa laskeutumaan\nmäkeä alas voimalaitokselle päin. Jos ketään tuttavia ei satu olemaan\nlähettyvillä, saa sielläkin etsiä sopivaa vaihtelua: heitellä sillalta\nlastuja veteen tai pujahtaa salaa itse voimalaitokselle ja katsella\nvesipyörteiden peliä turbiiniaukon suulla tai tuijotella padon ylitse\nsihisevään valkeaan vaahtoon ja kuvitella siinä näkevänsä milloin\nkaloja, milloin hopeanauhaa tai jalokiviä. Kun tuo alkaa vaikuttaa\nikävältä ja liian tutulta, muistaa Juhani jotakin ja ehdottaa.\n\n»Mennään kalaportaalle! Nyt siellä varmasti ui kaloja ylös.»\n\n»Niin», virkahtaa nuorempi veli, sillä hänen tapansa on melkein aina\ntoistaa Juhanin ehdotuksiin vain tämä kuuliainen sana.\n\nHe tulevat voimalaitoksen lähelle, seisoskelevat ensin rannalla\nkatselemassa, onko laitoksella ketään sellaisia, jotka ajavat heidät\npois. Näistä ovat pahimmat Vesalan ja Tahkan sedät, jotka ottavat heitä\nkäsipuolesta ja sanovat, että »nyt pojat mentiin kotiin taas välillä»\nVesalan setä sentään antaa melkein aina karamellin, mutta Tahkan\nsedällä niitä ei tietenkään ole sen vuoksi, kun omat pojat syövät\nkaiken.\n\nKun ketään ei näy liikkeellä, lähtevät pojat viilettämään\nvoimalaitoksen kuvetta toista rantaa kohti, sillä siellä ovat\nkalaportaat ja -hissi. Juhani tietysti nopeampana ja rohkeampana kulkee\nedellä ja Poju taapertaa avarassa suojuspuvussaan hitaammin jäljessä\nkatsellen monia ihmeellisyyksiä.\n\nTuossa on välpän edessä houkutteleva puunkappale, joka virran mukana\non päässyt tänne, mutta ei pääsekään enää turbiiniaukkoon, vaan pyörii\nveden pinnalla tehden isoja kierroksia, väliin katoaa hetkiseksi\npyörteeseen, mutta ilmestyy sitten uudelleen pinnalle jostakin toisesta\npaikasta aivan kuin sukeltava lintu. Pojat unohtuvat katselemaan sen\nleikkiä arvaillen, millä kohdalla se taas nousee pintaan. Nyt se onkin\naivan lähellä välppää. Poju tavoittaa sitä pitkällä oksalla, joka on jo\nvarattuna hänen kädessään, mutta ei saa lastua kiinni, vaan jää taas\nodottamaan sen lähestymistä.\n\n»Uskotko, että vesi menee tässä kokonaan maan sisään?» kysyy Juhani.\n»Näethän, ettei se tule takaisin ylös.»\n\n»Niin menee», vahvistaa Poju. »Tässä se menee maan sisään ja tulee ulos\nvasta Vahisen kaivosta.»\n\n»Ei tämä kaikki Vahisen kaivosta tule», oikaisee Juhani. »Ei tämä\nmahtuisikaan Vahisen kaivoon.»\n\n»Niin. Ei mahtuisi. Mutta muillakin on kaivoja. On ukillakin rannassa.\nJa vesi tulee sieltäkin.»\n\nPoikien teknilliset selittelyt jatkuvat, kunnes lastu tulee taas kohti.\nPoju kurkottaa keppinsä valmiiksi ja hivuttaa sillä lastua itseänsä\nkohti. Mutta juuri sillä hetkellä avautuu kauempana voimalaitoksen ovi,\nja insinööri Vesala ilmestyy siitä huutaen:\n\n»Pojat! Joko te taas olette siellä?»\n\n»Onpa hyvä, että tulija on Vesalan setä. Sillä on taas se karamelli»\najattelee itsekseen vanhempi veli ja siirtyy hitaasti poispäin.\nNuorempi ei vielä kiirehdi, sillä lastu on tulemassa viereen. Hän\ntavoittaa sitä kepillä, mutta silloin jalka luiskahtaa, hän kaatuu\nreunalle ja putoaa samassa veteen. Kuuluu molskahdus, Poju katoaa ja\nsamalla Juhanikin kirkaisee.\n\n»Herra isä! Poika on koskessa!» huutaa insinööri Vesala, juoksee ovelle\nja huutaa jonnekin sisälle: »Turbiinit pysäytettävä! Poika putosi!»\n\nHän paukauttaa oven kiinni, juoksee samassa onnettomuuspaikalle\nitkevää Juhania kohti ja riisuu juostessaan takkiaan, potkaisee\nkengät jalastaan ja turbiinien pysähdyttyä ja virran paineen lakattua\nheittäytyy päälleen veteen Pojun jälkeen. Mutta ennen kuin Vesala ehtii\nvielä pinnalle, juoksee jo parvi miehiä rantaa kohti. Muuan heistä\nseuraa Vesalan esimerkkiä, vaikka hyppääminen veteen tässä tuntuukin\npeloittavalta, sillä tavallisestihan vedenpaine välppää vasten on niin\nsuuri, ettei sieltä pääse takaisin pinnalle.\n\nVesala tulee näkyville läähättäen, mutta poikaa hän ei ole vielä\nlöytänyt.\n\n»Joka iikka veteen! Poika on varmasti välpässä kiinni! Heti etsimään!»\nhuutaa hän katkonaisesti vettä välillä yskien.\n\nHeitä on nyt vedessä jo kolme miestä ja jokainen tulee vuorollaan\npintaan ilman poikaa. Sillä aikaa on kauhistunut Juhani kyyristynyt\nkasaan seinustalle ja itkee tuskallisesti. Vedessä olevat miehet\nsukeltavat uudestaan, mutta palaavat jälleen pintaan ilman tulosta.\nVesala huutaa toisille:\n\n»Etsitään järjestyksessä joka metri ja tutkitaan koko välppä! Pojan\ntäytyy olla siinä. Aloitetaan toisesta reunasta. — Soittakaa lääkäri\nheti tänne!»\n\nNyt he alkavat etsiä hukkunutta järjestelmällisesti, aloittavat\nreunasta ja siirtyvät keskustaa kohti, sillä järki sanoo, että paine\non työntänyt poikaa välppää vasten. Virta ja paine on siksi kova,\nettei hukkunut voi olla ulompana, mutta korkeintaan on pyörre voinut\nsiirtää hänet sivummalle itse putoamispaikasta. Joku mies ottaa\nitselleen vaivalloisen tehtävän ja sukeltelee kauempana. Kaikki ovat\njännittyneitä, katselijain parvi rannalla kasvaa ja itse voimalaitoksen\nkoneet seisovat kuin odottaen.\n\nKun Vesala on jo siirtynyt kymmenkunta metriä rannasta ja käynyt\nainakin yhtä monta kertaa veden alla, ilmestyy hän jälleen pintaan\nvettä sylkien eikä saa ääntään kuuluville, mutta heilauttaa kättään\nja koettaa kähistä. Hänellä on kainalossaan jotakin, jota hän pitää\nlujasti kiinni samalla kuin toisella kädellään puristaa tankoa — Nyt\non hukkunut löytynyt! Toiset juoksevat luokse, ottavat pojan hänen\nkainalostaan ja asettavat sillalle, vetävät tukehtumaisillaan olevan\nVesalan ylös ja antavat hukkuneelle tekohengitystä.\n\nVaikka lapsi ehti olla vedessä vasta kymmenisen minuuttia, ei hänessä\nnäy mitään virkoamisen merkkejä. Kestää neljännestunnin, jonka aikana\nVesala on jo ryhtynyt virvoittamaan poikaa, mutta tämän ruumis on yhä\neloton. Vieläkin kuluu kymmenen minuuttia, kun mäkeä alas ajaa huimaa\nvauhtia auto, kääntyy nopeasti sillankorvasta ja pysähtyy. Autosta\nhypähtävät rouva Sorvanen ja tohtori Orasto tullen puolijuoksua heitä\nkohti. Ja jo kaukaa rouva Sorvanen huutaa Vesalalle:\n\n»Voih, älkää sanoko...! Älkää sanoko, että se on Juhani...!»\n\nHän suorastaan kirkuu, juoksee yhä ja näkee Juhanin sinisen puvun\nilmestyvän seinänvierustalle, josta poika nousee, juoksee äitiään\nvastaan ja katkerana itkien heittäytyy tämän syliin. Mutta rouva\nSorvanen hänet nähtyään tuijottaa yhä miesryhmään, siirtää Juhanin\nsivuun, näyttää jäykistyvän ja huutaa:\n\n»Onko se Poju?»\n\nInsinööri Vesala menee hänen luokseen ja puristaa hänen kättään.\n\n»Valitan, rouva Sorvanen. Se on Poju, mutta älkää silti olko\nepätoivoinen. Kaikki ei vielä ole hukassa. Poika saatiin ylös melko\npian. Näin hänen putoavan ja olimme heti pelastamassa, mutta virta...»\n\nÄiti juoksee miesryhmän keskeen ja heittäytyy hukkuneen lapsen kaulaan.\nLääkäri vetää hänet hellävaroen sivuun ja sanoo miehille:\n\n»Kannetaan poika sisälle lämpimään.»\n\nVesala ottaa pojan syliinsä ja kantaa hänet sisään, jossa levitetään\nsuuri pahvilevy lattialle ja asetetaan sille. Toiset seuraavat mukana,\nja lääkäri kiskoo hänen yläruumiistaan pois viimeisetkin vaatteet\nryhtyen jatkamaan tekohengitystä. On tuskallista nähdä, miten sen\nkestäessä ja elonmerkkien viipyessä äiti tuijottaa lapseensa kuin\nrukoillen tätä uudestaan henkiin, välillä ratkeaa itkuun ja menee\npoikansa luokse. Mutta Vesala taluttaa hänet jälleen sivummalle:\n\n»Ettekö voi tulla tänne istumaan, rouva Sorvanen?»\n\nMutta hän ei voi siirtyä pois pojan luota, sillä koko ajan tuntuu\nsiltä, että Poju virkoaa, jos hän seisoo tässä ja ajattelee heräämistä.\n\n»En voi», huokaa äiti viimein. »Menkää soittamaan mieheni tänne.\nHän on kai Kairakoskella.»\n\nVesala juoksee puhelimeen ja palaa hetken kuluttua ilmoittaen, että\ntoimitusjohtaja on jo matkalla tänne.\n\nTekohengitystä jatketaan, mutta ajan kuluessa rouva Orasto muuttuu yhä\nhuolestuneemmaksi.\n\n»Kuinka kauan Poju oli vedessä?» kysyy hän Vesalalta.\n\n»Ehkä kahdeksan, korkeintaan kymmenen minuuttia.»\n\n»Kuinka kauan on nyt annettu tekohengitystä?»\n\n»Kaikkiaan jo yli puoli tuntia.»\n\n»No jatketaan sitten vielä!» sanoo lääkäri, etsii pojan valtimoa, mutta\nei sitä tunne, yrittää stetoskoopilla kuunnella sydäntä, mutta ei kuule\nsitäkään, ja niin jälleen jatketaan. Ja myöskin tuska jatkuu, sillä\nvieläkään ei näy mitään merkkejä siitä, että pojan verenkierto alkaisi\ntoimia. Peilikin hänen suunsa edessä pysyy kirkkaana.\n\nSitten ajaa Sorvanen kovaa vauhtia rantaan, tulee sisään ja nähdessään\npoikansa ottaa vaistomaisesti hatun päästään ja kysyy lääkäriltä:\n\n»Onko kaikki — jo ohi?»\n\nJa rouva Orasto pudistaa päätään:\n\n»Ei vielä näy mitään. Mutta me jatkamme.»\n\nSilloin Sorvanen pyytää itse päästä lääkärin tilalle. Hän tuijottaa\nvakavana poikansa silmiin odottaen niihin eloa, jatkaa tekohengitystä\nja koettaa välillä valtimoa turhaan, muuttuu vähitellen synkemmäksi,\nnousee viimein ja katsoo hajamielisenä lääkäriin:\n\n»Sano totuus. — Onko toivoa?»\n\n»Joka tapauksessa me jatkamme vielä», vastaa tohtori Orasto. »Nythän\non kulunut vasta kolme neljännestä. Meidän on jatkettava ainakin kaksi\ntuntia ja niin kauan on tietysti toivoakin — Mutta en tiedä, miten\nvarmaa...»\n\nSorvanen ei anna kenenkään tulla tilalleen, vaan jatkaa virvoittamista\nitse edelleen. Kun aika kuluu, hokee hän pari kertaa hiljaa kuin\nitsekseen:\n\n»Hänen täytyy virota! — Täytyy virota!»\n\nHän koettaa hillitä ja pitää kurissa kasvojensa ilmeitä, ettei\nnäyttäisi toisille pelkoaan ja epäuskoaan lapsen virkoamisesta,\nmutta vähitellen hänkään ei enää jaksa, sillä ilme vaihtuu hitaasti\nyhä tuskallisemmaksi ja katse kohoaa välillä kuolleesta lattiaan ja\nihmisten ohi seinään. Sitten hän kysyy:\n\n»Miten tämä kävi?»\n\nVesala selittää kaiken, ja siitä toimitusjohtaja huomaa jokaisen\ntehneen parhaimpansa.\n\n»Missä Juhani on?» kysyy hän sitten.\n\n»Tuolla sisällä. Vein hänet sinne — näkemästä», selittää Vesala.\n\nTulee taas hiljainen tuokio, jonka aikana ei kuulu muuta kuin äidin\nnyyhkytys ja jonka Sorvanen viimein katkaisee huomauttamalla jälleen\nVesalalle aivan kuin omantuntonsa helpottamiseksi:\n\n»Vielä tänä iltana on sinne tehtävä kaide. — Pankaa miehet työhön\nheti.» Hän jatkaa tehtäväänsä, kohottaa sitten katseensa lääkäriin\nsilmät harmaina ja kasvot hikeä valuvina:\n\n»Paljonko on nyt kulunut?»\n\n»Tunti ja neljännes. — Joko minä tulen vuorostani?»\n\n»Et. Minä jatkan loppuun asti», sanoo Sorvanen tylysti, mutta hänen\näänensä särähtää jo merkkinä siitä, ettei hänkään enää usko pojan\nheräävän elämään.\n\nNäin kuluu jälleen puolituntinen ja sen jälkeen vielä toinen. Sitten\nSorvanen nousee hitaasti, aivan kuin viivytellen pojan viimeistä\nhenkäystä, siirtyy sivummalle katsomatta ketään silmiin tuijottaa\nyhteen paikkaan sanattomana. Kukaan muukaan ei puhu, ja lääkäri\nitsekseen päättelee pojan saaneen sydänhalvauksen, muutoin olisi\nvirkoaminen mahdollista, kun hän oli vedessäkin niin vähän aikaa. —\nPirkko-rouva istuu tuolilla, jonka luokse Vesala on hänet saattanut,\nja hänen nyyhkytyksensä, jotka välillä vaimenivat, alkavat nyt kylmän\ntotuuden edessä uudestaan. Mies astuu hänen luokseen ja laskee kätensä\nkumarille ja väriseville hartioille.\n\nTohtori Orasto on sitä mieltä, että nyt on jo tehty niin paljon\nkuin tulosten odottamiseksi on tarpeellista, astuu sitten molempien\nvanhempien luokse ja puristaa sanattomana näiden yhdessä olevia käsiä.\nKotvaan ei puhuta mitään. Kaikki seisovat ja kuuntelevat, kuinka\nseinän takana kuusi suurta generaattoria soittaa kuolleelle pikku\npojalle tasaista, kaunista kuolinvirttään. Niiden ääni kuuluu niin\nsurulliselta...\n\nViimein lääkäri-ystävä kääntyy ja melkein kuiskaten kehoittaa\nvanhempia lähtemään pois. Pirkko-rouva nousee ja nojaa tohtori Oraston\nkäsivarteen. Insinööri Vesala menee lapsen luokse ja nostaa tämän\npöydälle, peittäen pienet, kuolleet kasvot ja sanoen sitten Sorvaselle:\n\n»Jos toimitusjohtaja menee kotiin — niin me — Pojun kanssa — tulemme\nautolla...»\n\nIsä nostaa peitteen kuolleen kasvoilta ja sivelee tukkaa sileäksi\nniinkuin joskus varhemmin, kun poika oli pienempi, seisoo siinä vielä\nhetken ja sanoo sitten Vesalalle:\n\n»Ei tarvitse...»\n\nHän saa ajatuksen, että kun hän ei ole tähän asti voinut uhrata\ntarpeeksi paljon aikaa pojalleen, täytyy hänen nyt olla yhdessä niin\nkauan kuin on vielä mahdollista, kumartuu ja ottaa Pojun ruumiin\nkäsivarsilleen lähtien hitain askelin ulos. Toiset seuraavat, Vesala\ntarttuu rouva Sorvasen toiseen käsipuoleen tohtori Oraston tukiessa\ntoisesta.\n\nIlmeettömänä eteensä tuijottaen astelee Sorvanen rantaan, ei huomaa\nedes autoaan, kulkee maantien poikki sillan kupeella ja nousee\npuistikon hiljaista ja katveista polkua pitkin kotiinsa. Siellä hän\nsanaakaan virkkamatta astelee suoraan sisälle ja asettaa pojan omaan\nvuoteeseensa ja samalla näkee ikkunasta, miten äiti ja Juhani tulevat\njuuri portaita ylös toisten saattamina.\n\nSorvasen kodissa on nyt hiljaista ja surullista. Moneen päivään\nsiellä ei puhuta muuten kuin kuiskaamalla. Ja ensimmäisen ja pahimman\njärkytyksen mentyä ohitse Pirkko-rouva alkaa kaikesta syytellä\nitseään ja kysellä, miksi hänen pitikään juuri tuona hetkenä mennä\nystävättärensä luokse. Mutta myöskin toimitusjohtaja on järkyttynyt\neikä suinkaan vapaa itsesyytöksistä, sillä nyt hän muistaa tarkoin\nrantatalossa ukin luona tapahtuneen keskustelun Sen vuoksi eivät äiti\nja isä osaa millään tavalla lohduttaa toisiaan, vaan etsivät oman\nsoppensa voimatta olla ajattelematta. Ensimmäisenä yönä Pirkko itkee\nvuoteessaan ja Sorvanen kävelee työhuoneessaan. Hän pistäytyy pari\nkertaa vaimonsa luona yrittäen sanoa jotakin, mutta tuntee itsensä\nniin köyhäksi kaikista hyvistä sanoista, että neuvottomana lähtee\njälleen omalle puolelleen. Kun hän aamuyöllä kurkistaa kolmannen kerran\novenraosta, näyttää Pirkko nukkuvan. Silloin ei mies mene enää sisään\npeläten vaimonsa heräävän, vaan hiipii jälleen huoneeseensa, asettuu\nnojatuoliin ja nukkuu siinä vaatteet yllä aamuun asti. Seuraavana\npäivänä hän pitää ilmeensä niin kurissa, ettei paljasta kenellekään\nsivulliselle mitään ja tyytyy puhumaankin vain työasioista. Näyttääkin\nsiltä kuin hän yrittäisi hukuttaa ajatuksensa työhuolten alle. Mutta\nhienoksittain häntä huolettaa myöskin ukin tapaaminen, sillä hän\ntietää, että heitä kahta odottaa taas keskustelu, jota ei voida välttää\nmillään.\n\nMutta kun ukkia ei näy, menee hän itse illan tullen alas rantatalolle,\ntavoittaa ukin pihassa ja poikkeuksellisesti kättä tarjoten virkahtaa\nMannelle silmiin katsoen:\n\n»Minulta kuoli poika...»\n\nUkki tietää kaiken ja sanoo surullisena:\n\n»Tuntuu niin pahalta. Olen aina pitänyt niin paljon pojistasi —\nkaikista kolmesta...»\n\nHe keskustelevat välillä hautajaisista ja sen sellaisista käytännöllisistä\nseikoista, mutta pitkän vaitiolon jälkeen Manne virkahtaa aivan\nkuin toisen ajatuksia lukien:\n\n»Vaikka silloin muutamana iltana kiisteltiinkin ja vaikka minä syytin\nsinua, niin ymmärräthän, ettei tämä kuulu siihen. Ethän sinäkään\nvoi mitään onnettomuudelle ja kohtalolle. — Sanon tämän vain sen\nvuoksi, kun näyt pelkäävän, jotta minä alkaisin ilkkua näin vakavalla\nasialla... Ei, poika, emme me voi mitään tällaisissa asioissa — niin\nettä turha sinun on syytellä itseäsi.»\n\nUkin sanat tuntuvatkin olevan ainoa, joka osaa tällä hetkellä\nlohduttaa. Sen vuoksi toimitusjohtaja istuu ja kuuntelee ja ehkäpä\nalkaa ymmärtää ukkiakin entistä enemmän. Viimein ukki sanoo:\n\n»Vaikka kyllä kai on sellaisia sivullisia, jotka pitävät tätäkin\nsinun aiheuttamanasi. He kai selittävät sen niin, että kaikki on vain\nSallimuksen rangaistusta siitä, kun sinä niin ylpeänä ja tietoviisaana\nrakentelit tokeitasi koskeen ja luulit pystyväsi siihen, mihin eivät\npysty paremmatkaan jumalat.»\n\n»Siis kostoa siitä, että minä tukkesin tuon puron?» kivahtaa Sorvanen\ntuommoiselle taikauskolle.\n\n»Ehkäpä joku selittää sen niinkin», myöntää Manne. »Mutta puhutaan\nnäistä sitten joskus toiste.»\n\nSe tuntuu parhaimmalta Lauri Sorvasestakin, hän jää istumaan vielä\nhetkeksi pihakivelle sanattomana ja katselemaan, miten Martti kuokkii\npellon kulmalla ja Juhani nyhtää heinää ja tarjoaa sitä hevoselle\nsuuhun. Hän ei ole nähnyt kumpaistakaan poikaa muulloin kuin joskus\nruoka-aikoina kotona. Hekin ovat siis muuttaneet tänne rantataloon —\ntulleet pakoon surullista ja hiljaista kotia. Ja parempi onkin niin,\nsillä täällähän heille on sopivaa puuhaa, joka saa heidät unohtamaan.\nJa unohtaminen kai on varsinkin Juhanille vaikeata, sillä hänhän oli\nnäkemässä kaiken ja koki pahimmin järkytyksen. — Jospa hän itsekin\nvoisi jättää kaiken muun ja tulla viikoksi tänne...! Kun turha\nvihoitteleminen kaiken tämän jälkeen tuntuu rikokselta, täytyy hänen\nsovitella Mannen kanssa vanhoja asioita ja sanoa sen vuoksi lopuksi:\n\n»Vieläkö isä aikoo asua täällä alhaalla?»\n\n»Kyllä. Parhaillaan on peltotyöt ja pian alkaa heinänteko...»\n\n»Niin. On hyvä, kun isä pitää huolta pojistakin. Olkoot vain täällä\ntyössä. Mutta minä ajattelin, että on oikeastaan turha pitemmän\npäälle... Minun mielestäni isä voi muuttaa asumaan takaisin sinne\nylös...»\n\n»Katsotaanhan sitten syksymmällä», virkahtaa Manne ja lähtee taas\ntyöhönsä.\n\nLauri Sorvanen nousee mäkeä omalle puolelleen ja miettii, että tämä\nkaikki on pahinta Pirkon vuoksi, joka ei varmaankaan selviä vähällä\nkaikesta. — Hän itse puolestaan välittää vähät siitä, jos joku\ntaikauskoinen muija selittääkin kaiken olevan vain vesien kostoa\nhänelle, että koski vaati velkansa takaisin... Saadakseen veden pois\nmielestään hän on valmis taltuttamaan sen lopullisestikin.\n\nMutta totta on, että tapahtuma vaikuttaa Pirkko-rouvan hermoihin hyvin\npahasti ja tämä ennen niin vilkas ja avokatseinen nainen muuttuu\nsulkeutuneeksi ja yksinäisyyttä tavoittelevaksi. Jos hän sattuukin\njoskus naurahtamaan vanhaan tapaansa, katkeaa nauru kesken kuin\nleikattuna ja hän unohtuu tuijottamaan johonkin näkymättömään. Rouva\nOrasto kyllä huomaa tämän ja tekee lääkärinä ja ystävänä parhaimpansa\nauttaakseen huomaamatta. Mutta edistyminen on hidasta, hyvin hidasta,\nja jos asiasta yritetään joskus varovasti keskustella, päättyy se aina\nPirkon kyyneliin.\n\nTällä tavoin kuluu kesä loppuunsa, tulee talvi ja seuraava kevätkin.\nKerran menee Pirkko-rouva ystävänsä tohtori-tädin luokse, mutta kun\ntämä on juuri sairaskäynnillä, jää hän odottamaan ja sillä aikaa\nhoivailee Orastojen esikoista, joka on juuri oppinut kävelemään ja\njuttelee jo ensimmäisiä sanojaan. Kun Paula-rouva vihdoin tulee\nkotiinsa, on toinen siellä pojan kimpussa vilkkaampana ja leikkeihin\nvalmiimpana kuin tavallisesti. Eikä kestäkään kauan, kun Pirkko alkaa\npoikaan ihastuneena selittää omaa yksinäisyyttään: miehellä on työnsä\n— hän on tärkeysjärjestyksessä vasta toisella sijalla työn jälkeen —\nja molemmat pojat ovat poissa Juhaninkin lähdettyä kaupunkiin isoon\nkouluun.\n\n»Ei minulla ole kotona enää mitään, minkä vuoksi olisi pakko pysyä\nsiellä. Palvelijatar hoitaa talouden ja mummi valvoo hänen askareitaan.\nKun kukaan ei minua koskaan tarvitse, ei minua sen vuoksi kysytäkään.\nPitääkö minun heittäytyä yhdistysnaiseksi, jotta tuntisin itseni\ntärkeäksi?»\n\n»Mutta onhan Lauri kotona», selittää rouva Orasto.\n\n»On joskus. Mutta on niin ihmeellistä, ettei hän tarvitse koskaan edes\nnappia takkiinsa, ei tarvitse parsia sukkia, kun ne tulevat valmiina\neteen, puvut silittää räätäli ja...»\n\n»Ja pojatkin käyvät usein kotona», huomauttaa toinen.\n\n»Niin käyvät, mutta yhtä pian häviävät omille teilleen. ‒ Ja tiedätkö\nmitä? Niin paljon kuin pojista pidänkin, en minä tunne heitä enää\nomikseni. On kummallista, että pidän lapsista niin kauan kuin he\novat pieniä ja tarvitsevat minua. Mutta heti, kun he alkavat kasvaa\nsuuremmiksi ja tulla ominkin voimin toimeen, alkaa tuntua siltä,\nettä he ovat minun pienempiä velipekkojani eivätkä omia poikia. En\nmillään voi enää ajatella Marttiakaan omana poikanani, vaan nuorempana\nveljenäni. Tuntuu siltä kuin hän olisi aina ollut suuri — ellei\nkatselisi valokuvaa ja siitä huomaisi hänen olleen joskus lapsikin. —\nJa ihan sama on Juhanin laita.»\n\nPienen tauon jälkeen jatkaa tohtori-täti:\n\n»Siispä sinulla onkin yksi ja hyvä mahdollisuus pelastua pulasta: hanki\nitsellesi lapsi!»\n\nPirkko-rouva katsoo kauan johonkin pisteeseen ja pudistaa sitten\npäätään vakavana:\n\n»Ei. Ei se käy laatuun, sillä olen jo niin vanha...»\n\n»Sinä! — Ethän ole vielä neljääkymm...»\n\n»... en minä sitä tarkoita! — Vaan sitä, että olen myöhässä toisiin\npoikiin verrattuna. Ajatteles, Martti on heti täysi mies ja voisi\njo muutamien vuosien kuluttua olla itsekin isä. Miltähän hänestäkin\ntuntuisi, jos minä — jota hänkin kai pitää vain isona siskona —\nhankkisin taloon sylilapsen ja vakuuttaisin hänelle, että se on hänen\nveljensä. Enkä ennen lapsen syntymistä voisi edes näyttäytyä pojille,\njotka ymmärtävät jo kaiken.»\n\n»Tuo on kaikki turhaa luulottelua. Päinvastoin minä lääkärinä annan\nsinulle tuon neuvon. Olenhan itsekin melkein yhtä vanha ja kuitenkin\ntämä on nyt vasta alkua!»\n\nHe juttelevat ja naureskelevat välillä muuta, mutta Pirkko-rouva palaa\nvielä uudestaan äskeiseen asiaan:\n\n»Niin, kyllä on kamalaa tuntea ympärillään koko tyhjyys ja oma\ntarpeettomuutensa. En tosiaankaan ole kotona välttämätön muulloin kuin\nsilloin, kun talossa on kutsut. Ja silloinkin joudun enemmän edustamaan\nyhtiötä kuin omaa kotiani.»\n\n»Minä kyllä myönnän, ettei mies kai koskaan joudu vastaavanlaiseen\nkuolleeseen pisteeseen, vaan heillä on aina omat helpot\nmahdollisuutensa selvitä paremmin.»\n\n»Niin, jos minä olisin mies, niin osaisin kyllä tehdä itseni\nhyödylliseksi tai ainakin tärkeäksi. Matkustaisin mukamas suurissa\nasioissa, vaikka ne eivät ulkoapäin katsoen olisikaan niin koko\nmaailman tärkeitä, alkaisin skruuvata ja tietäisin aina olevani\nvälttämätön silloin, kun kolme muuta yhtä joutilasta kaipaa\nneljättä. Siltä varalta, että kaikesta huolimatta joskus joutuisin\nyksin, rakentaisin itselleni kalamajan mainostaakseni sillä tavoin\nvapaa-aikojeni pituutta.»\n\nRouva Orasto kuuntelee ystävättärensä sisun purkausta ja kysyy.\n\n»Mutta kun et ole mies...?»\n\n»... niin en voi tehdä noin.»\n\n»Päinvastoin! Minä tekisin sinuna juuri noin — tietysti hiukan\nnaisellisempia harrastuksia etsien — ja alkaisin elää! Kuulehan, Pirkko\nMeidän molempien miehet ovat joutuneet keittämään samaa soppaa ja\nluultavasti muistuttavat toisiaan aika paljon sen vuoksi, kun molemmat\novat miehiä. Älä siis laisinkaan sure omaa kohtaloasi yksin, sillä\nonhan hyvin todennäköistä, että minulla on edessäni aivan sama. Mutta\nsaat uskoa, että vaikka Ilmari pitäisi minut arvojärjestyksessä vasta\nseitsemännellä sijalla työn jälkeen, niin minä kyllä jollakin tavoin\npotkisin kaikkien muiden harrastusten edelle. — Niinpä nytkin, Pirkko\nhyvä, meidän on vain keksittävä keino, millä tavoin sinäkin voit tuntea\nitsesi tärkeäksi tässä maailmassa.»\n\nHe keskustelevat vielä kauan, ja kun Pirkko-rouva lähtee vihdoinkin\nkotiinsa, on hän todellakin virkistynyt ja tuntee heikkoa aavistusta,\nettä hänen täytyy löytää itselleen ja elämälleen jokin käänne ja\nettä tuo käänne on jo tulossa. Hänellä täytyy olla jotakin muutakin\ntehtävää kuin täyttää vain toimitusjohtajan rouvan velvollisuudet.\nTuota käännettään hän odottaa, ja pelkkä odotus antaa jo viihdytystä ja\nosaltaan jännitystäkin. Veri alkaa hiljalleen kiertää ja hän osaa jo\nhyräillä.\n\nKun yksin kotona oleminen tuntuu kuolettavalta, hän istuutuu usein\nmiehensä autoon, kun tämä ajaa milloin Helsinkiin, milloin ainakin\nKairakoskelle asti. Mutta vaikka hän saakin Laurin hetkelliseksi\nreippaammaksi ja iloisemmaksi, näyttää tällä kuitenkin olevan työnsä\nraskas taakka selässään. Samaan aikaan, kun Pirkko luulee jo pääsevänsä\nensimmäiselle tilalle tärkeysjärjestyksessä, tulevat väliin Longan\nsulfiittitehdas ja Soikosken voimalaitos, jotka siirtävät hänet jälleen\noikealle paikalleen suurliikkeen toimitusjohtajan vaimona.\n\nPirkko Sorvanen on lyhyessä ajassa muuttunut jo niin paljon, että työn\njyrinän ohessa kuulee elämän sinisen linnun siipien havinan. Mutta\ntoimitusjohtaja tajuaa vain tuon jyrinän ja kuuntelee sitä omalla\ntavallaan ihastuneena.\n\nHeidän pieni virheensä kun kaiken kaikkiaan onkin vain siinä, että he\nerottavat toisistaan elämän ja työn. Toinen näkee toisen ja toinen taas\ntoisen, mutta kumpainenkaan ei molempia samanaikaisesti.\n\n\n\n\nJOSSAKIN ON VIKA\n\n\n»Sinun pitää ruveta vähentämään työntekoasi ja varaamaan enemmän aikaa\nitseäsi varten. — Kuuletko, Lauri. — Eihän käy laatuun, että mies on jo\nlähes kymmenen vuotta uurastanut samaa vauhtia öin ja päivin ja aikoo\nvielä jatkaa. Nyt meidän on ajateltava hiukan itseämmekin.»\n\nLauri Sorvanen ei vastaa.\n\n»Kuulitko, Lauri?»\n\n»Kuulin.»\n\n»No miks'et sitten vastaa?»\n\nMies vähentää kaarteessa auton vauhtia, pääsee seuraavalle suoralle,\nsilmää vierellään istuvaa Pirkko-rouvaa ja vastaa sitten:\n\n»Työ on vielä kesken.»\n\n»No ei kai se lopu koskaan — jos sitä aiot odottaa.»\n\n»Niin, mutta minulla onkin oma päämääräni», sanoo Sorvanen. »Ja minä en\nosaa olla laiskana ennen kuin sinne asti on päästy.»\n\n»Ja saanko olla utelias, mikä on tuo päämäärä? Minne asti on mentävä\nennen kuin mekin voimme olla ihmisiä emmekä vain koneiston osia?»\n\n»Mutta hyvä Pirkko! Eihän sinun elämälläsi ole mitään aitoja. Voit\ntehdä mitä tahansa eikä kukaan sinua estä.»\n\n»Vai ei estä...! Kun talossa on yksikin tuollainen juhta, niin se sitoo\nkoko talon elämän. Mitähän sanoisit, jos meillä ei jokainen esine olisi\nomalla paikallaan, jos talous alkaisi myöhästellä ja niin edelleen. Ja\nsinulla on otsaa väittää, etten muka minä ja koko talo joudu pyörimään\nsinun mystillisten päämääriesi mukaan.»\n\n»En ole huomannut sitä.»\n\n»Sinä et ylimalkaan näe etkä huomaa mitään, mikä vain ei ole sähköä\neikä puunjalostusta.»\n\n»Minusta kuulostaa siltä kuin olisit tyytymätön. Joskus aikaisemmin\nsinä kuitenkin olit vielä hyvin tyytyväinen kaikkeen. Kukahan on\nmahtanut sinua kiihottaa? — Niin, minähän sanoin jo, etten ehdi\nhuvitella sen vuoksi, kun työ ei anna rauhaa.»\n\n»Niin sanoit», virkahtaa Pirkko-rouva. »Mutta et vastannut, kuinka\nkauan meidän on vielä odotettava ennenkuin pääsemme katselemaan\nelämääkin koneiden sijasta.»\n\n»Minä teen työtä ja myöskin jokainen minun alaiseni saa tehdä työtä\nniin kauan kuin Luostanjoessa vuotaa hukkaan yksikin vesitippa. Katsos,\nkerran minäkin olin jo hellittämäisilläni. Minusta alkoivat muut\nharrastukset ja puuhat näyttää niin hauskoilta, että ajattelin vähentää\ntyötä. Mutta sitten sattui Pojun onnettomuus... Kun itse kannoin hänet\nkotiin, niin silloin — Poju sylissäni — päätin hänen puolestaan kostaa\ntälle joelle. Silloin päätin, että jokainen vesitippa on alistettava\norjaksi. Se on vain rangaistus siitä, että Pojun elämä hukkui veteen.»\n\nPirkko-rouva on hetken vaiti ja sanoo sitten:\n\n»Niin, kyllähän minä tuon ymmärrän. Emme voi enää auttaa, jos yksi\nelämä on mennyt. Mutta minusta on turhaa, että toinenkin menee vielä\nsaman tien.»\n\n»Mikä toinen?» kysyy Sorvanen nopeasti.\n\n»Sinä itse. — Mutta kuinka kauan kestää ennen kuin Luostanjoen vesi on\nherran ja jumalan — nimittäin Teollisuuden —nöyrä palvelija?»\n\n»Kuulostaa siltä, että harrastat purevaa kieltä... Kysyn vieläkin,\nkuka on sinulle sitä opettanut? — Kuinkako kauan kestää? Minä selitän,\njos jaksat kuunnella kaiken. Luostanjoessa on viisi koskea. Niistä\njo Hangas ja Telakoski palvelevat voimalaitosta aivan kokonaan.\nKairakoskella johtaa Orasto parhaillaan patoamistöitä, sillä tehdas\naikoo laittaa oman voimalaitoksen ja ottaa voimansa siitä. Noin vajaan\nvuoden kuluttua ei Kairakoskea ole enää olemassa. Siis se on kolmas.\n— Hallintoneuvosto koetti kaikin tavoin saada uuden sulfiittitehtaan\nHiisveden kirkonkylään, mutta sehän oli mahdoton paikka sen vuoksi,\nettei sinne ole rataa. Kun aikamme kiisteltiin tuli lopulta\npäätökseksi, että se rakennetaan Lonkaan. Rakennustyöt ovat parhaillaan\nkäynnissä, ja myöskin Lonka tullaan kytkemään. Kahden vuoden kuluttua\nei sitäkään ole enää. Siis neljäs. Ja parhaillaan käydään neuvotteluja\nsiitä, että Hankaan voimalaitoksen osoittauduttua aivan liian pieneksi\nvoisi yhtiö voimantarpeen lisääntymisen vuoksi rakentaa uuden suuren\nlaitoksen Soikoskeen. Mutta se tulee vielä viemään paljon aikaa, sillä\npäätös on vielä lopullisesti tekemättä eikä sitä varten ole tiedossa\nvarojakaan. Siis tuo viides koski viivyttää meitä...»\n\n»Kuinka kauan?»\n\n»Tjaah. Kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua ei ole enää\nSoikoskeakaan.»\n\n»Se on aivan liian kauan. Minä en odota sitä.»\n\n»Mihin sinulle on tullut sellainen kiire?» kysyy toimitusjohtaja\nnaurahtaen.\n\n»Me olemme tulemassa vanhoiksi», huokaa Pirkko-rouva vakavana.\n\n»Vanhoiksi?» kysyy mies kuin kummastuneena, katsoo vaimoonsa ja melkein\npysäyttää auton kuullessaan näin uutta ja outoa.\n\n»Juuri niin! Sinä et kai ole sitä huomannut, kun se ei kuulu yhtiön\nasioihin. Mutta tutkihan itseäsi paremmin, niin huomaat kyllä. — Mitä\nminun pitikään sanomani...? Sitä, että kun sinä sitten viidentoista\nvuoden kuluttua olet päässyt tahtosi perille, niin olet jo niin\npuutunut, ettet enää osaakaan elää.»\n\n»Nyt sinä liioittelet.»\n\n»Enkä! Katsotaanhan sitten, niin uskot itsekin! Sinun mielestäsi ei\nsilloin saa enää olla muita kuin jonkinlaisia standardi-ihmisiä,\njotka seisovat koko ikänsä koneen ääressä ja imevät ne Luostanjoen\nviimeisetkin vihatut vesitipat. He ajattelevat standardi-ajatuksia,\npukeutuvat standardi-pukuihin, syövät jonkinlaista standardi-ruokaa\nkeskuskeittiöstä tai säilykepurkeista, asuvat standardi-taloissa,\njotka on tietysti sisustettu standardi-kalustoin, menevät toisten\nsamanlaisten standardi-olentojen kanssa naimisiin ja saavat lapsikseen\nsamanlaisia standardisoituja puunukkeja kuin itsekin ovat.»\n\nToimitusjohtaja Sorvanen naurahtaa taas:\n\n»Sinusta pilkistää taas esiin entinen kapinallinen!»\n\n»Ei, vaan kylmä järki. Katsos, Lauri, olen keskustellut Paulan kanssa\nja...»\n\n»Ahaa! Sieltäkös tuo kaikki onkin kotoisin. Siis Paula on kiihottanut\nsinua!»\n\nJa Pirkko-rouva myöntää puoleksi:\n\n»Paulalla on itsellään sama uhka. Orastohan on sinun mallisi mukaan\nkehittymässä täydelliseksi masinaksi. Onneksi Paula on lääkäri ja osaa\nleikata muuallakin kuin sairaalassa.»\n\nHe ovat tulleet jo lähelle Kairakoskea ja Sorvanen muistaa nyt, että\nhänellä on asiaa sinne:\n\n»Kuules, Pirkko, me voisimme tehdä pienen kohteliaisuuskäynnin. Eräs\nlataaja sai räjähdysonnettomuudessa vaikean vamman ja kuoli. Hänen\nleskensä anoi apua, ja nyt onkin myönnetty perheelle pieni eläke.\nMitähän, jos poikettaisiin siitä ilmoittamaan?»\n\nPirkko-rouva myöntyy, ja suureen tiehaaraan tullessaan he ajavat\nedelleen Kairakoskelle. Siellä on uusi omakotialue noussut entisen\nmetsän keskelle, he ajavat sen halki, kyselevät lesken asuntoa\nja saavat kuulla, että sen pitäisi olla jossakin vanhan laiturin\npaikkeilla. Miehensä kuoleman jälkeen leski on kuulemma saanut muuttaa\npienempään asuntoon, erääseen niistä vanhoista, jotka ovat jääneet\nvanhasta Kairakoskesta jäljelle.\n\nViimein Sorvanen löytääkin talon ja jättää Pirkko-rouvan autoon,\njonka kone vielä käy. Hän koputtaa ovelle, mutta sitä ei aukaista.\nSisältä kuuluu lapsen itku, joka kiihtyy jokaisesta hänen uudesta\nkoputuksestaan. Hän on kääntymässä pois arvellen, että ehtiihän tuon\nilmoittaa virallista tietä tehtaan johdolle ja edelleen leskelle,\nkun Pirkko-rouva ilmestyykin seisomaan hänen vierelleen portaille.\nTämäkin kuulee pienen lapsen itkun ja katsoo kuin ihmetellen mieheensä,\nsilmissä omituinen kiilto.\n\nOhi sattuu kulkemaan joku eukko, joka selittää, että leski on tietysti\ntyössä tehtaalla, on jättänyt pienen lapsensa isompien hoitoon, mutta\nnämä ovat kai livistäneet ja panneet oven lukkoon.\n\n»Miten ne voivat jättää...? Sattuisi vaikka mitä...!» huomauttaa\nPirkko-rouva ja muistaa oman Pojun tapauksen..\n\n»Voi hyvänen aika», vastaa eukko. »Ne ovat siihen jo tottuneet! Ja\neihän työläisleskellä ole varaa palkata kaiken maailman lastenhoitajia.\n— Nykyään saarnataan joka puolella, jotta lapsia pitäisi hankkia lisää,\nmutta ei muisteta sitä, että ne lapset tarvitsevat myöskin ruokaa ja\nhoitoa. — Hankkihan tämä Sormukin lapsia ja viisi kappaletta, mutta\nkun itse kuoli, niin tässä on seuraukset. Yhden naisen elätettävänä on\nkuusihenkinen perhe... Tulisivat ne lapsenlisääjät tänne oppiin vähäksi\najaksi!»\n\nEukon vihaisen vuodatuksen jälkeen Pirkko-rouva katsahtaa mieheensä.\nTämä ei näy kaikkea kuulleenkaan, sillä hajamielisen näköisenä hän\nlaskeutuu portaita alas, pysähtyy ja lähtee autolleen.\n\n»Mitäs asiaa herrasväellä on Sormiin leskelle?» kysyy eukko.\n\nJa nyt Pirkko-rouva saa äkkiä päähänpiston ja virkahtaa:\n\n»Sanokaa hänelle terveisiä, että täällä käin rouva Sorvanen ja...»\n»Jaa, kuka?»\n\n»... että täällä kävi rouva Sorvanen. Minä tulen uudestaan toisen\nkerran, kun hän on kotona.»\n\nHänkin on jo menossa, kun kääntyy vielä ja kysyy eukolta:\n\n»Onko tämä Sormun emäntä jo vanha ihminen?»\n\n»E-heii!» naurahtaa eukko. »Eihän se ole vielä kuin hiukan yli\nkolmenkymmenen.»\n\nPirkko-rouva ajattelee, että leski on nuorempi kuin hän, että tällä on\njo viisi lasta ja että tällä olisi toisenlaisissa olosuhteissa vielä\nkoko elämä edessään, jos...\n\nJa ääneen hän sanoo miehelleen:\n\n»Muistaakseni sinä aikoinaan pilkkasit näitä Kairakosken mökkejä\nja olit niin valmis parantamaan oloja. Noh, ovathan ne tietysti\nmuuttuneetkin... Mutta kai sinä myönnät, että työ on jäänyt kesken.»\n\n»Ei ole aikaa takertua jokaiseen yksityiskohtaan.»\n\n»Nyt et puhu totta! Sen sinä tiedät itsekin. Vika on siinä, että itse\nole muuttunut. Olet vain saanut uusia ajateltavia ja kuljet sokkona...»\n\nMies näyttää suuttuvan, sillä kun hän kääntää auton suuressa\ntienhaarassa Hankaalle päin, ajaa hän kovasti, kulmat rypyssä ja\nnähtävästi valmiina sanomaan jotakin. Keskustelussa on tultu jo niin\npitkälle, ettei hän ota enää neuvoja vastaan. Mutta Pirkko-rouva\nuskaltaa neuvoa sittenkin:\n\n»Ennen sinä ajattelit, että työ palvelee ihmistä, teollisuus työtä ja\ntämä koko joki teollisuutta...»\n\n»No milläs tavalla nyt?» kysyy mies ivallisena hymyillen.\n\n»Että kaikki tämä laakso, työ ja ihminen palvelevat teollisuutta.\nSinä olet valmis myymään meidät kaikki muutamasta mutterista jos se\nvain hyödyttää sinun omia päähänpistojasi.»\n\n»Va-ii niin!» puhaltaa Sorvanen hampaittensa välistä. »Enpä ole\nodottanut tämänlaatuisia sikamaisuuksia omalta perheeltä...»\n\nMutta hänet keskeyttää jälleen Pirkko-rouva:\n\n»Kenessä lie sitten vika...!»\n\nKeskustelu alkaa olla jo niin lähellä riitaa, että se katkeaa\nparhaimmalla hetkellä. Auto kiitää hyvää vauhtia Taustan kylän ohi,\njonka kohdalla on jo muutama iltaansa viettävä pari kulkemassa ja\nsulkemassa tien itsepäisesti. Vasta sitten, kun he huomaavat harmaan\nauton, väistyvät he nopeasti sivuun ja jotkut tavoittelevat nostaa\nhattuakin, mutta selän taakse jäätyään noituvat häiritsemistä.\n\nSorvanen ehtii juuri ajatella, että onko isä jo saanut puoluelaisiakin,\nkun auto tulee Vilhonhovin kohdalle. Sivutieltä saapuu juuri maantielle\njoukko poikia reput selässään, kellä kirves, kellä onki tai jokin muu\nkapistus kädessään. Kun suuri harmaa kummitus vilahtaa heidän ohitseen,\nnostavat he yhtä paljon lakkia itse autolle kuin siinä oleville\nihmisille. Ja sivulle vilkaisten Sorvanen ehtii huomata, että myöskin\nJuhani on poikain joukossa yhtäläisesti hattua nostamassa.\n\nHän jarruttaa autoa ja odottaa niin kauan, että etumaiset pojat, Tahkan\nesikoinen ja Juhani, ehtivät luokse.\n\n»Nouse autoon, niin pääset nopeammin kotiin», käskee hän Juhania.\n\nTämä hämmentyy eikä taaskaan näe edessään isäänsä, vaan\ntoimitusjohtajan, ja sanoo melkein punastellen:\n\n»Minä mieluummin kävelen Erkin kanssa.»\n\n»No Erkki tulee sitten mukaan», huomauttaa Sorvanen ja näkee, miten\nTahkan poika kyydistä hyvillään on jo nousemaisillaan autoon. Mutta.\nJuhani vastaa lyhyesti:\n\n»Eivätpä kaikki mahdu kuitenkaan.»\n\nNiin poika jatkaa matkaansa ja isä ihmettelee, ettei edes kiiltävä,\nauto jaksa houkutella niin paljoa, että poika unohtaisi tavallisen\nvarovaisuutensa.\n\n»No kävele sitten!» sanoo hän lyhyesti ja ajaa edelleen yhä\npahantuulisempana.\n\nKotiin päästyään hän menee omaan työhuoneeseensa, astelee sen\nlattialla pitkät ajat ja tilaa viimein puhelun vuorineuvokselle\nHelsinkiin samalla ihmetellen itseään, mitä hän oikein ajattelee.\nJa vuorineuvoksen kanssa neuvoteltuaan hän voi illalla myöhään\nsoittaa Orastolle ja käskeä, että tämän pitäisi aivan heti ryhtyä\nrakennuttamaan lastenkotia Kairakoskelle. Puhelimessakin hän on\nnäkevinään Oraston ihmettelevän katseen.\n\n»Onko sillä niin tuhoton kiire?» kysyy Orasto äänessään epäilevä sävy.\n\n»Tietysti on!» vastaa Sorvanen tiukasti. »Mihin ihmeeseen työläisäidit\npanevat lapsensa siksi ajaksi, kun itse ovat tehtaalla? Ja tiedät\nkai, mitä siitä tulee, kun penskat saavat asua maantiellä ja oppia\nsen tapoja.» Ja sitten hän omastakin mielestään hiukan liioittelee:\n»Nykyiset olot eivät ole hyvät — eivät juuri paremmat kuin Vannaankaan\naikaan. Niin, ja sinun velvollisuutesi on tarkastaa myöskin tällaiset\nasiat, sillä en minä ehdi joka paikkaan.» Hän on nyt varma, että Orasto\ntoisessa päässä suuttuu, mutta tuo tieto tekee vain hyvää hänen omalle\nvoimattomalle kiukulleen. Sen vuoksi hän jatkaa: »Anna Tahkan laatia\npiirustukset: ensiksi iso tupa, sitten keittiö, pari pienempää huonetta\nja tietysti pari huonetta hoitajattaren asunnoksi. Ja ulos tietysti\nkunnollinen leikkikenttä...»\n\n»Mutta mistä...?»\n\n»Älä yhtään hymyile, ei se nyt auta!»\n\n»Mutta mistä minä saan työvoiman, kun kaikki liikenevä on kiinni\nuudessa rakennustyössä ja...»\n\n»No sehän on taas sinun asiasi! Käske Tahkan hankkia.»\n\n»Entäs sille kodille hoitajatar?»\n\n»Pane ilmoitukset lehtiin, jotta saat ammatti-ihmisen. Ja jos olet itse\njossakin asiassa neuvoton, niin kysy Paulalta — hän lääkärinä osaa\nsanoa jotakin.»\n\nSorvanen on tyytyväinen keksittyään tuon, sillä nyt on ainakin\nlääkärin neulasta jo pahin kärki poikki eikä rouva Orasto pääse enää\nosoittelemaan häntä Pirkolle.\n\n»Milloin työt on aloitettava?» kysyy Orasto.\n\n»Vaikka huomenna. Kuule, onko sinulla siellä sopivaa ihmistä joka\njuoksisi metsään katsomaan, mikä savu sieltä nousee... Kun minä seison\ntässä puhelimessani, näen savua maantien läheltä lahden pohjukasta.\nEttei vain metsäpalo...»\n\nKun Orastokin katselee Vilhonhovista päin lahden pohjukkaan, nousee\nsieltä verrattain sankka savu ja painuu järvelle tuulen mukana. Hän\njättää kuulotorven ja lähettää jonkun katsomaan, tulee takaisin\npöytänsä ääreen ja kysyy Sorvaselta:\n\n»Mihinkäs me jäimmekään...?»\n\n»Ja sitten vielä: tämä Kairakosken lastenkoti ei yksin riitä. Eihän\nvoida vaatia, että Lukinsalmen sahan naiset lähtisivät kuljettamaan\nlapsiaan kolme tai neljä kilometriä Kairakoskelle asti. Siis\nLukinsalmelle on rakennettava pienempi hoitola: tupa, keittiö ja\nkamari. Se alistetaan isomman lastenkodin valvontaan eikä se kai\ntarvitse ammatti-ihmistä hoitajakseen. — Onko selvä?»\n\n»Kyllä pääpiirteissään», vastaa Orasto ja sulkee puhelimen\ntyytymättömänä, sillä tämä on selvä oikku, joka vain häiritsee muita\ntöitä. Mutta onhan Sorvasen itsepäisyys jo tunnettua, niin että kai se\non tehtävä...\n\nJa Sorvanen ihmettelee vieläkin, mitä hän oikeastaan kaikella tällä\ntarkoittaa. Onko hän hermostunut? — Vai vieläkö pahempaakin: onko hän\njo vanhentumassa, niinkuin Pirkko päivällä väitti?\n\nKun hän ajattelee Pirkon sanoja, täytyy myöntää se, että hän on\nkaikesta päättäen muuttumassa. Eihän häntä ennen heiluttanut mikään\nmihinkään. Hänen ja Pirkon välinen suhde on muuttumassa hitaasti\nja varmasti, ja ennen niin tyytyväinen Pirkko huomauttelee hänelle\nyhtenään ja näyttää jo sotkeutuvan hänen tehtäviinsäkin. Ja entäs\npojat...? Martti on jo useamman kerran huudahtanut hänelle vasten\nkasvoja: 'Haa! Isä on vanhanaikainen ja ajattelee vielä samalla tavoin\nkuin kaksikymmentä vuotta sitten! Ja Juhanikin osoittaa selvästi omia\njukuripäisyyden merkkejään — mistä syystä ne sitten lienevätkin...?\n\nLauri Sorvasesta, joka ennen tiesi oman tahtonsa ja tarkoituksensa\nalkaa nyt tuntua siltä kuin toiset olisivat tietävinään vielä enemmän\nja sen vuoksi vilkuilevat häneen karsaasti.\n\n»Mutta tuon vilkuilemisen minä kyllä lopetan!» päättää hän ja istuutuu\npöytänsä ääreen.\n\nSilloin soi puhelin. Orasto ilmoittaa, ettei lahden pohjukassa ole\nmetsäpalo, vaan savu nousee Mannen maalta, kun tämä on sytyttänyt\nvanhan miilunsa ja ruvennut uudelleen keittämään tervaa...\n\nSorvanen menee hämilleen ja kiukustuu, mutta puhelimeen hän ei\nkuitenkaan sano mitään muuta kuin sovinnaisen »ahaa, minä unohdin koko\nasian».\n\nMutta kun hän on taas yksinään, pitää hän isänsä uutta otetta\nsuorastaan sopimattomana, sillä eihän isä mikään köyhä ole, että hänen\nkannattaisi ruveta tuolla tavoin herättämään muiden huomiota.\n\n»Tuo on aivan tarpeetonta! Kuka on häntä käskenyt työhön, kun tässä on\nvalmis hotelli asumista varten!»\n\nToimitusjohtaja Sorvasen mielestä alkavat ihmisten ajatukset ja\notteet näyttää siltä kuin kaikki olisivat lopuilleen hermostuneita ja\netsisivät mitä tahansa sellaista, johon voisivat purkaa kiukkuaan.\n\nJa hänessä vahvistuu päätös, että perheestä on pudisteltava tuo turha\nheikkohermoisuus ulos hyvän sään aikana...\n\nTuon päätöksen jälkeen hän tuntee oman hyväntuulensa hitaasti palaavan\nja siirtää pöytänsä kulmalta eteensä paperipinkan, joka sattuu olemaan\nylimpänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMUTTA hyvistä ja lohduttavista päätöksistään huolimatta ei Sorvanen\nsaa perheestään minkäänlaista otetta, ei hyvällä eikä pahalla,\nKun hän jonkin aikaa myöhemmin joutuu lähtemään pitkänpuoleiselle\nkiertomatkalle työasioissa ja päättää Pirkkoa virkistääkseen pyytää\ntätä mukaan, onkin tämä jo sillä aikaa keksinyt itselleen uusia\nharrastuksia, koskapa kiireisenä eteisessä takkia ylleen vetäen vastaa\nhänen ehdotukseensa:\n\n»Voi, hyvä mies! Minä en ehdi millään. Olisit lähtenyt kuukautta\naikaisemmin.»\n\nSiihen jää sekin, sillä nyt Sorvanen huomaa vaimonsa todellakin olevan\nhyvin paljon kotoa poissa. Hän ei viitsi udella Pirkolta itseltään ja\nvielä vähemmän muilta, mutta kuitenkin tuntee outoa ja hermostuttavaa\nmielenkiintoa Pirkon uuteen ajanvietteeseen.\n\nMyöskin poikien kanssa hän yrittää keskustella päästäkseen hiukkasen\nselville näiden aikeista ja puuhista, ja sen vuoksi tulevatkin\nateria-ajat — sillä muulloin heitä on vaikea tavata — eräällä tavalla\njännittäviksi keskustelutilaisuuksiksi. Ja ettei löisi laimin poikainsa\nkehitystä ja ohjausta, unohtuu hän usein esitelmöimään tulevaisuuden\nerilaisista mahdollisuuksista, elämänurasta ja niin edelleen ja sen\njälkeen aina tuntee omantuntonsa kuin puhtaaksi pestyksi.\n\nVarsinkin Martille, joka alkaa kehittyä täydeksi mieheksi ja joutuu\npian tekemään ratkaisunsa tulevasta työmaastaan, hän usein kohdistaa\nvakavat sanansa tähän tapaan:\n\n»Jos minä olisin sinun tilallasi, niin aivan epäröimättä valitsisin\npuunjalostusalan. Koetahan nyt ajatella, mitä mahdollisuuksia sillä\non! Ja se ei suinkaan ole kuiva ja yksitoikkoinen, sillä sehän tarjoaa\nkymmenet eri vaiheet. Ajattele nyt edes puun jalostesarjaa, niin\njokainen erikseen niistä tarjoaa kokonaisen elämäntyön: puuhioke —\npuoliselluloosa — teknillinen selluloosa — a-selluloosa keinosilkki.\nJa jos miehellä on vielä lahjoja kehittää tätä teollisuutta ja tehdä\nvaikkapa pieni keksintökin, niin...»\n\nHän silmää välillä Marttiin nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanat\ntekevät, mutta tämä istuu ilmeettömänä, nähtävästi ihan omiin\najatuksiinsa syventyneenä eikä edes kuuntele. Mutta poika on saatava\nkuuntelemaan, ja sen vuoksi hän jatkaa:\n\n»Sinä ehkä luulet olevasi viisaampi ja tietäväsi, mitä on tehtävä.\nMutta minä rohkenen epäillä taitoasi. Niin, sano nyt mikä muu ala\ntahansa, joka tarjoaa ihmiselle niin moninaisia eri mahdollisuuksia\npaitsi itse puutuotteet, myöskin sulfaattiselluloosasta keinosilkkiä,\nhaisevasta raakatärpätistä tärpättiä, sitten sulfaattisuopaa\nsaippuateollisuuteen, metylialkoholia ja sivutuotteiden sivutuotteista\naina edelleen kaikkea painoväreistä asfalttiin asti. Ja yhdelle\nihmiselle olisi ihanteellinen työ keksiä käyttö sulfaattiteollisuuden\nhajulle Metylimerkaptani voitaisiin jo ottaa talteen, kun sille\nkeksittäisiin sopiva käyttö, ja metylisulfiideista voitaisiin ehkä\nvalmistaa taistelukaasua. — Oletko sinä muuten yhtään kiinnostunut\nkemiasta?»\n\n»En pahasti», vastaa Martti jurosti. »Mutta puhu siitä tuolle\nJuhanille. Hänhän liottaa kaikenlaisia vesiä purkeissa.»\n\n»Jahah. — Niin, ja kun Bergiuksen, Hägglundin ja muiden keksinnöt vielä\nkehittyvät, niin puusta saadaan sokeriakin, ainakin rypälesokerin\nveroista... Ja ajatellaanpa myöskin sulfiittiteollisuutta! Meillä\nSuomessa ei vielä ymmärretä ottaa talteen sen sivutuotteita, mutta\nkehitys kyllä vie siihen. Muutamassa paikassa kyllä valmistetaan\njäteliuoksen sokerista alkoholia ja hiivaa. Siinä sivussa voitaisiin\nvalmistaa myös etikkaa ja eetteriä ja symolista ja tärpätistä\nräjähdysaineita ja ties' mitä.»\n\nMutta vaikka hän tällä tavoin yrittääkin taluttaa vanhinta poikaansa\nkuin tienhaaraan valitsemaan itselleen joko tiede- tai teollisuusmiehen\navaria työmaita, joilla uurastusta riittää enemmän kuin on tekijöitä,\nei Martti kuitenkaan innostu, vaan kuuntelee sen verran kuin kunnioitus\nja kohteliaisuus isää kohtaan vaatii ja lähtee sitten huomaamatta omaan\nhuoneeseensa. Isän epäluuloinen ja kiukustunut katse seuraa häntä\nja isä miettii syytä pojan vaikenemiseen. Mutta hän ei huomaa sitä,\nettä vika on vain yksinkertaisesti siinä, että poika on täydellisesti\noman isänsä kaltainen ja hänelle on turha tyrkyttää mitään ajatuksia\nsivusta. Aivan kuin karhu johdattelee pentunsa turvallisemmille\npaikoille silloin, kun huomaa jotakin vierasta lähestyvän, aivan\nsamoin on omat ajatuksetkin kaivettava ensin piiloon ja vasta sitten\nryhdyttävä keskusteluihin vieraan kanssa.\n\nTällä tavoin kuluu aika ilman suurempia ristiriitoja, mutta ilman\nerikoisempia ilonkaan aiheita. Sorvanen itse on tyytyväinen, että\nsaa Longan sulfiittiselluloosatehtaan käyntiin ja tehtaan ympärille\nkaikki uudet asumukset henkilökuntaa varten. Mutta hän ei aio pysähtyä\ntähän, vaan todella heti ensimmäisen vaiheen jälkeen kehittää itse\ntehdasta, rakentaa valkaisulaitoksen ja mahdollisesti vielä kemiallista\nteollisuutta varten omat tehtaansa.\n\nSillä — hän päättelee — Luostanjoella on tarjottavanaan aivan yhtä\nhyvät mahdollisuudet kuin Vuoksellakin. Ja koska siellä ymmärretään\nkäyttää kaikki hyväksi, niin täällä se tehdään ainakin yhtä hyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVIIMEIN SATTUU jotakin, josta hän osaa hiukan arvailla, mikä oikeastaan\non vinossa hänen perheensä keskuudessa. Lieköhän vielä sama kesä vai\njoko seuraava, kun he eräänä iltana päättävät Martin kanssa pistäytyä\nSoikoskella. Isällä on siellä katseltavaa työasioissa, mutta he ottavat\nmukaansa uistimet ja aikovat tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla.\nAutolla ajetaan ensin Longalle, siitä kävellään muutama kilometri ja\nloppumatka soudetaan lainaveneellä kosken yläpuolelle ja noustaan\nmaihin. Sen ajan, minkä isä kiertelee katselemassa kosken rantoja ja\nlähiseudun korkeussuhteita, odottelee Martti rannalla ja viimein isän\ntultua työntää veneen vesille.\n\nIsä asettuu ensin airoihin antaakseen siten pojalle tilaisuuden saada\nensimmäisen lohen. Ja tavallisestihan ilman erikoisempia sopimuksia\nvaihdetaan soutajaa jokaisen kalan jälkeen. Suurta saalista he eivät\nodotakaan, sillä sen verran isäkin jo myöntää, että Luostanjoelle\ntullut sivilisaatio on täältä karkottanut sen erämaan hengen ja\nelämän, johon liittyä niin eriskummallisia tarinoita metsien ja joen\nrikkaudesta. Ja nytkin Martti pitää miltei satuina kaikkia niitä isänsä\njuttuja, joita tämä kertoilee poikavuosiensa tapahtumista.\n\nSoikoski on siis viimeinen Luostanjoessa, jota ihminen ei vielä ole\npäässyt tukkeumaan patoineen ja valsseineen. Itse koski on kahden\nverrattain korkean kallioseinän välissä ja sen ympärillä oleva\nmaastokin on yleensä korkeata. Koski alkaa ensin hyvin rauhallisen\nnäköisinä pyörteinä, joissa kiemurrellen vesi soluu alaspäin\nkalliouomaan. Sen vuoksi se näyttääkin säyseältä entiseen Hankaaseen\nverrattuna. Mutta kalliorotkon alapuolella on korkea putous, niin että\njos vene pahaa aavistamatta lähestyy kallioporttia, ottaa virta sen\narmotta haltuunsa, vie mukanaan ja paiskaa viimein putouksesta alas. Ja\nheti putouksen alla on pari sellaista kallionkielekettä, jotka pitävät\nhuolen kaikesta lopusta.\n\nNiin he soutelevat soluen virran mukana vuoroin toiselle ja taas\ntoiselle puolen jokea.\n\n»Lasketaan hiukan alemmaksi, niin lähempää kosken niskaa tarttuu\nparemmin», ehdottaa Martti.\n\nIsä ei virka mitään, mutta vetäisee pari kertaa airoilla heikommin niin\nettä vene alkaa solua kosken niskaa kohti. Soutaminen on raskasta,\nmutta veneessä istuessa ja katsoessa veden menoa laitojen ohi vahvoina\npyörteinä ja viiruina tuntuu koko ajan siltä kuin mentäisiin hyvää\nvauhtia eteenpäin, vaikka todellisuudessa ollaankin paikoillaan. Vielä\nantaa isä veneen laskeutua alemmaksi, niin että kosken ääni kuuluu\njo selvänä ja soi omituisesti korvissa, on nyt paljon villimpää ja\nmahtavampaa kuin se tasainen ja ohut suhina, jonka kuulee tämänpäivän\nHankaasta veden syöksyessä padon yli.\n\nIsälle tulee kuuma, hän päättää sen vuoksi pyrkiä rannemmaksi ja siellä\npienemmässä virrassa kiskoa takaisin ylävirtaan. Mutta ennen rantaa\nonkin virtaisempi kohta ja kun hän ei pidä varaansa, alkaa vene painua\nkoskea kohti.\n\n»Souda!» huutaa Martti samassa ja tuijottaa häneen. »Virta painaa\nmeitä!»\n\nIsäkin tuntee sen jo airoissa. Hän tietää myöskin, että jos vene pääsee\npainumaan vielä kymmenen syltä alemmaksi, niin hän ei jaksa enää\nsoutaa, vaan virta ottaa koko veneen haltuunsa ja paiskaa putouksesta\nalas soutajineen kaikkineen. Ja silloin he molemmat ovat mennyttä\nmiestä.\n\nHän vilkaisee sivulleen ja ehdottaa huohottaen ja kiskoen:\n\n»Ylös emme enää pääse! Mutta sivulle päästään. Painakoon virta meitä\nsen verran, että jaksetaan ohjata kalliolle kosken niskalle!»\n\nMartti katsoo putoukseen ja huomaa heti, että tuo on viimeinen\nhätäinen neuvo, sillä on sattumanvaraista, pääsevätkö he kalliolle.\nSalamannopeasti hän tajuaa, että isä tuskin saa venettä sinnekään,\nvaan...\n\n»Souda! Etkö sinä jaksa?» huutaa hän tiukasti.\n\nIsä kiskoo, silmää taas sivulleen ja ehtii itsekin vaistota, että\nkallio on turha toivo. Siis nytkö mennään? — Tähänkö päättyvät kaikki\nsuunnitelmat? Tämäkö on Luostanjoen viimeinen koski — ja tämäkö ottaa\nnyt luonnon heiltä?\n\nHän kiskoo yhä, mutta vene laskeutuu huomattavasti.\n\nSilloin Martti heittää siiman veneen pohjalle, syöksyy teljoa kohti ja\nsanoo tiukasti:\n\n»Anna airot tänne!»\n\nMutta kun isä ei tottele ja kun poika näkee juuri nyt olevan viimeisen\nmahdollisuuden ennen kallioporttia, kiljaisee hän lujasti:\n\n»Pois siitä! Minä soudan!»\n\nIsä nousee totellen, poika heittäytyy hänen tilalleen teljolle,\ntavoittaa airot ja alkaa soutaa vuorostaan. Väsyneenä ja\nsäikähtyneenäkin isä kulkee kuurussa perään, katsoo uhkaavaan\nputoukseen, sitten rannalle ja omaan poikaansa ja huomaa veneen\nnousevan vastavirtaan hitaasti mutta varmasti. Hän hillitsee itsensä\nja koettaa kylmästi ajatellen sammuttaa jännityksen, mutta tunnustaa\nkuitenkin, että jos airo sattuisi katkeamaan, niin he hukkuisivat...\nSiis kuitenkin sattuman varassa. Eikä hän malta olla sanomatta:\n\n»Jokohan paha sattuma tavoitti...?»\n\nMutta hän ei pääse lausettaan loppuun, kun Martti sihauttaa kiukkuisena\nhampaittensa välistä:\n\n»Sattumalla tässä ei ole mitään tekemistä!»\n\nPojan paljaat käsivarret kiskovat jännittyneinä, niin että lihakset\nkuumottavat aivan kuin nahan alle olisi pingotettu paksuja narunpätkiä,\nleuka työntyy sisukkaasti ulos ja hampaat purevat yhteen kuin hohtimet.\nHän ei yritäkään soutaa enää kohtisuoraan ylös, sillä se olisi\nhyvin raskasta ja näin tiukassa paikassa vaarallista, kun jokainen\nvoimantippa tarvitaan, vaan antaa veneen hitaasti ja metrin kerrallaan\npainua oikeata rantaa kohti, jossa virta on heikompi.\n\n»Jaksatko?» kysyy isä huolestuneena ja valmiina siirtymään jälleen\nairoihin pojan väsyessä. Mutta poika vetää airoilla ensin viisi,\nkymmenen kertaa, silmää rantaan kuin todeten matkan pituuden ja omat\nvoimansa ja vastaa sitten varmana:\n\n»No totta helvetissä minä jaksan!»\n\nSanat vavahduttavat isää omituisesti. Vaikka ne lohduttavatkin ja\nsiirtävät itse vaaran olemattomiin, hänestä kuitenkin tuntuu siltä,\nettei tuolla ole oma poika, vaan vieras mies. Sitten hän ymmärtää,\ntähän asti hän on pitänyt Marttia lapsena, mutta nyt huomaakin tästä\ntulleen jo aikamiehen.\n\nMutta helpolla ei pääse Marttikaan. Vielä hetken isä epäilee tämän\nvoimia ja kysyy jälleen:\n\n»Tulenko minä soutamaan?»\n\nJa jälleen vastaa teljolta vieras mies:\n\n»Etkä tule! Nyt soudan minä!»\n\nTuntuu siltä kuin poika tarkoittaisi: 'Sinä et jaksa enää kun olet\nhuono. Minä jaksan paremmin.'\n\nIsä tuntee loukkautuvansa, kun hänen voimiaan epäillään mutta ei\njännitykseltään jaksa ajatella enempää. Hän vain toteaa, että vene\nsiirtyy rannemmaksi, alkaa jo hitaasti nousta jälleen virtaa ylös\nvavahtaa jokaisella vedolla ja tottelee soutajaa eikä virtaa. Vielä\nkymmenkunta vetoa, niin he pääsevät pahimmasta nielusta, tulevat jo\nrannemmaksi — ja kun Martti soutaa vielä hetken, niin veneen kokka\nkarahtaa rantakiviin.\n\nPoika nykäisee airot veneeseen, istuu hetken huohottaen ja veneen\npohjaan katsoen, mutta kun saa hengityksensä tasaantumaan, katsoo\njo putoukselle, hymyilee ja sitten sylkäisee halveksivasti veneen\nlaidan yli koskeen. Tuossa kaikessa on isän mielestä niin herkullisen\nmiehekästä, että hänen tekisi mielensä nousta ja mennä katsomaan, eikö\ntuossa teljolla istukin hän itse kolmekymmentä vuotta sitten.\n\nMartti nousee, hyppää rantakivelle, vetää veneen lujemmin maihin,\nkatsoo isäänsä silmiin ja alkaa hymyillä tyytyväisenä, ei ylimielisenä.\nTämäkin nousee, astuu maihin eikä jostakin syystä osaa sanoa mitään\neikä katsoa poikaan muuten kuin sivusta.\n\nIsä istahtaa kalliolle ja hänen kätensä vapisevat yhäkin äskeisestä\nsoudusta ja ohimoilla kuuluu valtimon kiivas tahti. Martti näkyy\nriisuvan märäksi hiestyneen paitansa, mutisee jotakin, että »lämpimän\nmokoma teki», heittää maahan loputkin vaatteensa ja menee rantaan\nhuuhtelemaan ruumistaan. Onhan isä ennenkin nähnyt hänet, mutta\nkuitenkin vasta nyt huomaa hänessä miehen. Vartalo on pitkähkö, hänen\nmittaisensa, ruskean selän lihakset ovat kehittyneet ja kauniit.\nTuollainen kai hän itsekin oli aikoinaan eläessään villinä täällä\nkorvessa. Ja yhteistä on vielä sekin, että jos hän ei ollut mielestään\nheikko eikä huono, niin eihän nykyinenkään nuoriso millään tavalla\naliarvioi itseään...\n\nIsä katselee, miten poika pyyhkii vesipisarat jäsenistään, astuu\ntakaisin kalliolle, pukeutuu hitaasti, sukaisee vielä tukkaansa ja\nistahtaa lopuksi kannonpäähän lähelle isäänsä. Kumpainenkaan ei virka\nmitään, ja vasta pitkän tovin kuluttua poika huokaisee leikillisesti:\n\n»Mitäs ei ihminen tekisi henkensä pitimiksi? Vaikka työtäkin, jos on\npakko...!»\n\nTaas he istuvat vaiti, sillä nyt isä pelkää saavansa kuulla arvostelua,\njos aloittaa selitellä ja vakuutella jotakin turhaa. Aikansa vaiettuaan\npoika jatkaakin:\n\n»Kalat vain jäivät koskeen.»\n\nIsä ehdottaa, että lähdettäisiin jo kotimatkalle, mutta silloin\nhymyilee Martti:\n\n»No eihän nyt vielä hellitetä, kun on tänne asti tultu! Eikähän ilman\nkaloja voi kotiinkaan mennä...»\n\n»Eihän tässä kaloilla niin suurta väliäkään ole... Muissa asioissahan\ntänne oikeastaan tultiinkin.»\n\nNyt Martti katsoo isäänsä kuin ilkamoivasti ja sanoo suoraan, mitä\nnäkyy ajattelevankin:\n\n»Kuulehan, pappa! Sinua taitaa peloittaa...?» Ja jälleen kuin\nlohduttaen: »Kyllähän minä soudan!»\n\nKaikki tuntuu olevan niin selvää ja varmaa, ettei isä voi muuta kuin\nmyöntyä oudostellen omaa taipuvaisuuttaan. Hän menee perään ja ottaa\nsiiman, Martti istuutuu teljolle ja antaa veneen jälleen laskeutua\nvirtaan laisinkaan tuntematta vavistusta sen vuoksi, että juuri äsken\npäästiin nipin napin hengissä maihin. Pian tulee kala ja heti sen\njälkeen toinenkin, niin että he voivat omatunto täysin puhtaana lähteä\nkotimatkalle, vievät veneen paikoilleen ja polun alkuun päästyään\nkääntyvät vaaran laella katsomaan taakseen. Siellä on kirkkaansininen\nvyö melkein koskemattomien metsien ja korkeiden kalliojyrkänteiden\nvälissä. Ja kapeassa kohdassa näkyy valkoinen vaahto, joka ei saanut\nheitä nielaistuksi. Mutta isälläkin on vielä oma tahtonsa ja voimansa\nja hän päättää itsekseen, että Soikoski on saava rangaistuksensa\nsiitä, kun on uhannut heitä ja on pakottanut hänet ensimmäisen kerran\ntuntemaan heikkoutta.\n\nJa yht'äkkiä Martti kysyy aivan kuin lukien isänsä ajatukset: »Sinun\nsormesi taitavat syhyä tuon kosken kimppuun...?»\n\nIsä naurahtaa, mutta ei osaa vastata samalla tavalla, vaan alkaa\nselostaa kuin sanomalehden taloudellista pääkirjoitusta:\n\n»Kun ottaa huomioon, mitkä taloudelliset arvot siinä menevät hukkaan\nja...»\n\n»Mitkä taloudelliset...?» keskeyttää poika. »Peloittaa vain, että joku\ntoinen ehtii keinotella sen itselleen ja vie koko suupalani — Mutta jos\nsinä tuota havittelet, niin mitäs siitä mietit! Sen kuin alat rakentaa.»\n\nSuorasukaista puhetta, joka omalla tavallaan tekee isän\nhyväntuuliseksi. Mutta sitten hän vakavoituu, kulkee kotvan hiljaisena\nja virkahtaa aivan kuin omien totisten ajatustensa loppupisteeksi:\n\n»Teistä nuorista näyttää kaikki niin helpolta, ettei tarvitse tehdä\nmuuta kuin hyvä päätös ja toteuttaa se. Mutta siinä on valitettavasti\npaljon muutakin.»\n\nMartti vilkaisee isäänsä aivan kuin odottaen jotakin uutta ja\nkäsittämätöntä ja aivan kuin epäillen isän logiikassa jotakin vikaa:\n\n»Noh?» Ja kun isä ei vastaa, kysyy hän tarkemmin: »Mitäs muuta siinä\nsitten tarvitaan? — Sen kuin hankkii piirustukset, lähettää miehet\nrakentamaan, ostaa aikanaan koneet ja pyöräyttää ne sitten käyntiin.»\n\nIsä hymyilee alakuloisena ja vastaa melkein väsyneesti:\n\n»Siinä on yhtä ja toista sellaista, jota et taida vielä ymmärtää.\nKun näitä ensimmäisiä laitoksia rakennettiin, oli meillä useampaan\notteeseen kiusana muun muassa lakon uhka, joka olisi helposti\nkeskeyttänyt kaiken. Ajattele, mitä kaikkea olisi mennyt hukkaan,\njos puolivalmiit rakennukset olisivat joutuneet seisomaan pitkiä\naikoja sellaisinaan: siihenastinen työ ei olisi tuottanut mitään,\neikä olisi ollut aavistustakaan, milloin tosiaan voisi pyöräyttää\nkoneet käyntiin. Mutta tuo kaikki vältettiin hyvällä onnella. Nyt sen\nsijaan, kun kaikki koneet on kunnollisesti saatu käyntiin, on meillä\nedessä entistä pahempi huoli: pula. Voin salaisuutena kertoa sinulle,\njotta tilaukset parhaillaan vähenevät lujaa vauhtia. Jo nyt jää osa\nselluloosatehtaitten tuotannosta varastoon, kun kaikki ei mene enää\nkaupaksi. Luuletko, että tuntuu hauskalta, jos meidän pitää pysäyttää\njuuri ne samat koneet, jotka on suuren työn jälkeen saatu käyntiin,\nja jos pitää sanoa ammattityöväkeä irti ja lähettää maantielle? Ja\neiväthän he saa työtä muualta sen paremmin, kun joka paikassa on sama\nkirous.»\n\nMartti virkahtaa isäänsä katsomatta:\n\n»Et ole puhunut tästä mitään. — No kuinka paljon teidän pitää lähettää\ntyöväkeä kerjuulle — tarkoitan pois?»\n\nIsä huokaa ja vastaa:\n\n»Riippuu ihan siitä, kuinka paljon voimme keksiä ja järjestää liialle\ntyövoimalle muuta tehtävää omien yhtiöiden puitteissa siksi ajaksi,\nkunnes kaikki on ohi. Onneksi meillä on tarpeeksi kekseliäitä ja\njärjestelykykyisiä aivoja käytettävissä.» Ja pitkän tauon jälkeen\nhän jatkaa: »Jos kaiken saisi tehdä vain omien suunnitelmien mukaan,\nniin eipä tosiaan tulisi laskuvirheitä kovinkaan paljon. Mutta\nulkomaailma ja elämä näkyvät pitävän huolen siitä, että tulee myöskin\nvastoinkäymisiä. — Muuten kai tässä tuliaisiinkin liian ylpeiksi ja\nitsevarmoiksi», hymähtää isä lopuksi.\n\nMartti näkyy ymmärtävän ja parhaillaan jo hienoksittain arvioi, kuinka\npaljon isän täytyy istua öisin ylimääräisiä tunteja pöytänsä ääressä,\njotta saisi pysymään päivät tasapainossa.\n\nPolku kapenee, Martti siirtyy isän rinnalta taakse, nykäisee\nkalakonttia selässään ylemmäksi ja ajattelee, ettei isä taida loppujen\nlopuksi ollakaan niin kylmä kuin luullaan. Ja isä taas edellä huomaa,\nettä vaikka poika olikin jollakin tavalla voitolla äsken, niin näkyy\nnuorissa sentään vielä olevan avuttomuuttakin kaikeksi onneksi, sillä\nmuutoinhan ei vanhoja tarvittaisikaan. Ja nyt muistaa isä jotakin ja\nkysäisee jo kirkkaammalla äänellä:\n\n»Oletko oikeastaan ajatellut, mitä sinä rupeat lukemaan.»\n\n»Onkohan tuossa niin suurta puntaroimista?»\n\n»On tietysti. Onhan se ratkaiseva askel.»\n\n»Joko tuo pyhäkoulutyyli alkaa taas...?» Mutta Martti huomaa sanoneensa\nisälle liian töykeästi ja sen vuoksi tahtoo lieventää sitä. »Tarkoitan,\nettä tuntuu niin hassulta, kun sinä yrität käyttää esitelmätyyliäsi.»\n\n»Niin, ja minä tarkoitan, että ratkaisustasi riippuu paljon ja minä\nolen edelleen sitä mieltä, että voisit riittää puunjalostusalalle.»\n\n»Eihän sekään ole hullumpi ala, vaikka juuri pääsitkin valittamasta\nsen vaikeuksia», myöntää poika ja jatkaa sitten pienen vaitiolon\njälkeen: »Sinun silmilläsi katsottuna se voi olla oikeinkin hyvä, mutta\nminun kohdaltani se on jo vanhentunut.»\n\n»Miten niin?» kysyy isä kummissaan. »Ja mitä taas vaikeuksiin tulee,\nniin niitä on yhtäläisesti kaikkialla.»\n\n»Tietysti. Puunjalostus on tällä hetkellä huikeassa nousussaan ja on\nmuotiasia. Jokainen pyrkii herkuttelemaan sen turvissa. Mutta kun minä\njoskus viiden tai kuuden vuoden kuluttua pystyn työhön on Suomessa\nsillä alalla toinen toistaan viisaampia miehiä jonottamassa paikkaa,\ntarjontaa on paljon enemmän kuin kysyntää ja herkutteleminen jää\nsikseen.»\n\nSitten Martti alkaa puhua jostakin muusta aivan kuin unohtaen itse\npääasian, niin että isä ei lopultakaan tiedä, mikä on sitten se\ntulevaisuuden ala, joka ei pojan kohdalta ole vanhentunut.\n\nHe saapuvat mäelle lähelle Lonkaa ja näkevät edessään kaiken sen uuden,\njoka on noussut kosken molemmin puolin parin viime vuoden aikana.\n»Itse joki on Longan kytkemisen jälkeen Hankaalle asti levinnyt parin\nkilometrin levyiseksi ja ehkä neljä kilometriä pitkäksi järveksi.\nRautatieasema näkyy joen oikealla puolella ja samaten on itärannalla\nitse tehdas. Vaikka Longan lähettyvillä ei ollut ennen minkäänlaista\nasutusta, on nyt joen toisella puolella sulfaattitehtaan lähellä suuri\nkylä maalattuine uusine taloriveineen ja joen tällä puolella ovat\nrakennukset kahdessa eri ryhmässä rantaa ja tietä seuraillen. Ja kun\nvielä kolmisen vuotta sitten kuljettiin Hankaalta tänne kiemurtelevaa\npolkua pitkin, joka tuli rantaviivaa ja poimutteli jokaisen lahdekkeen\ntai kallion kohdalla, niin nyt päästään jo leveätä ja suoraa\nviertotietä, joka alkaa Hankaalta Vahisen ja hovin välistä ja päättyy\ntäällä rantaan vastapäätä sulfiittitehdasta. Ja joskus kai tie tulee\njatkumaan tästä Soikoskelle asti, jos...»\n\nMutta tänään tuo 'jos’ tuntuu hiukan epävarmalta, vaikka\ntoimitusjohtaja Sorvanen onkin päättänyt kaikin keinoin hoputtaa\nSoikosken kytkemistä. Se alkaa olla hänelle kunniakysymys eikä hän saa\nrauhaansa niin kauan kuin se vielä on irtaallaan.\n\nNyt hän seisoo mäen laella ja katselee Lonkaa huulillaan hiukan haikea\nhymy. Tuossa on yksi hänen monista työmaistaan, jossa pitäisi koneet\nsaada käymään tasaisesti ja pysähtelemättä ja jauhamaan uutta työtä\nkaikille niille ihmisille, joiden jokapäiväisen leivän on ottanut\nvastatakseen. — Mutta vielä ei ole asiat huonosti. Vielä pyörivät\nkoneet — ja aivan kuin sen vertauskuvana savuaa valtavan korkea\ntehtaanpiippu lakkaamatonta suitsuaan.\n\nHän huokaisee ja laskeutuu mäkeä alas maantielle ja autolle. Poika\nseuraa sanattomana, välillä pysähtyen ja katsellen kaukaa näkyvää\nHankaan voimalaitoksen seinää tai vielä kauempaa Kairakosken ja\nLukinsalmen piippuja. Eipä silti, kyllähän isän kannattaa ylpeilläkin\nnoilla! ajattelee hän.\n\nKun he saapuvat kotiin, menee Sorvanen omalle puolelleen, kurkistaa,\nmitä papereita hänen pöydälleen on sillä aikaa tullut, mutta sitten\nkulkee hermostuneena ja viimein etsii käteensä peilin. Nyt, kaiken\ntämäniltaisen jälkeen, hän ensimmäisen kerran osaa katsella itseään\noikealla tavalla ja sen vuoksi huomaa, että tukka on korvallisilta\naivan harmaa. Hän ottaa nyt hiuksen toisensa jälkeen sormiensa väliin,\nvetää suoraksi ja silittää taas paikoilleen. Niin, onhan aikaa tosiaan\nkulunut, mutta vuodetkin ovat hänen papereissaan merkinneet vain\ntuotantonumeroiden nousua, myynnin lisääntymistä, osinkoja, tantiemia\nja niin edelleen loppumattomiin. Mutta tänään hänen oma poikansa on\nhänelle opettanut, että myöskin ihmiset ja heidän ajatuksensa ovat sinä\naikana muuttuneet, kun hän on uurastanut työnsä ääressä.\n\nNyt, peijakas vieköön, hänen kai täytyy kävellä suoraa päätä\ntunnustamaan Pirkolle, että tämä on ollut oikeassa. Hän itse on\nelämällään palvellut työtä, kun muut ihmiset tekevät päinvastoin!\n\nNäin paljon myöntää tänä iltana toimitusjohtaja Sorvanen harmaita\nhiuksiaan katsellessaan. Nyt hän on jo Pirkon kanssa melkein samaa\nmieltä, niin että sekin on nyt selvä... Mutta he kumpikin ovat vieläkin\neräällä lailla väärässä: eihän työ lopultakaan ole muuta kuin osa\nelämää...\n\nMutta hän ei sittenkään mene liian aikaisin tunnustamaan, vaan etsii\npienet pihdit ja alkaa nyppiä irti harmaita haiveniaan. Kun hän\nmyöhemmin ilmestyy toisten luokse hymyillen ja iloisen näköisenä, on\nhänellä tarjottavana Pirkko-rouvalle pieni ja mieluinen yllätys. Hän\nonkin ylpeä sanoessaan:\n\n»Kuulehan nyt, Pirkko! Kun minun pitäisi lähiaikoina matkustaa taas\nHelsinkiin, niin tehdäänpä seuraavalla tavalla: emiksikään minä en mene\njunassa, vaan autolla — toiseksi sinä tulet mukaan — ja kolmanneksi\nminä otan loman ja Helsingistä me jatkamme matkaa jonnekin vapaaseen\nmaailmaan, vaikkapa Petsamoon asti. Ohjelman saat laatia sinä.»\n\n»Milloin ajattelet tuota matkaa?»\n\n»Tämän kuun lopulla, sillä ensi kuun alussa minun on taas oltava täällä\nhuolehtimassa parista suuresta ratkaisusta.»\n\n»Tämän kuun lopulla! — Hyvä mies, etkö sinä ole katsonut almanakkaa?»\n\n»En. Eikä nyt välitetä almanakasta, vaan ollaan vielä kerran nuoria,\nniinkuin sinä sanoit!»\n\nSorvanen on nyt viimeinkin valmis siihen, että ajatukset saisivat\nhetkeksi herpautua työstä — voidakseen sitten vahvemmin ponnistella\nuusissa tehtävissä. Mutta tämän hänen leponsa ja vapautensa katkaisee\nPirkko-rouva huomauttamalla:\n\n»No mutta isä! — Etkö muista edes sitä, että sinähän täytät kuun\nlopulla viisikymmentä vuotta ja sinun on silloin oltava täällä!»\n\nSorvanen katsoo rouvaansa kuin hölmistyneenä ja kysyy vihdoin.\n\n»Olenko minä jo niin vanha?»\n\nHänen on taas vaikea tottua ajatukseen, että sellainen satunnainen\neste kuin syntymäpäivä voi peruuttaa jonkin päätöksen. Ja mitä sitten\non tuollainen juhla: eihän hän ole täällä ollut tekemisissä juuri\nkenenkään kanssa, niin että tuskinpa silloin tulee muita kuin Orastot\nja Vesalat iltakahville... Ja voisihan heille tarjota ne kaikki\nmuulloinkin ja sanoa, että...\n\nMutta Pirkko-rouva on nyt taipumaton.\n\nSorvanen menee omaan huoneeseensa pahoillaan. Jos hän yleensä antaisi\nvaltaa tunteillensa, niin nyt voisi melkein sanoa, että hän on\nmasentunut. Mutta tuo kaikki ei suinkaan johdu ulkoisista syistä, vaan\nsiitä suuresta tosiasiasta, että hän huomaa tulleensa vanhaksi.\n\nPitääkö hänen aloittaa kesken kaiken kilpajuoksu vielä ajankin kanssa,\njotta työ ehtii valmiiksi?\n\n\n\n\nOLI VÄHÄLLÄ UNOHTUA...\n\n\nTuntuu siltä, että insinööri Vesala on jonkinlaisena ylimpänä\nseremoniamestarina ollut järjestämässä Sorvasen puolivuosisataisjuhlien\nalkupuolen ohjelmaa ja kujeissaan pitänyt huolen siitä, ettei hänen\nesimiehensä saisi nukkua hituistakaan koko yönä. Jo illalla Sorvanen\njoutuu valvomaan hiukan myöhään ja ensin aikoo ajaa vielä partansakin\nvalmiiksi seuraavaa aamua varten, sillä hänen on jo varhain lähdettävä\nkäymään Longan sulfiittitehtaalla, kun eräs uusi kone pitäisi säätämän\nkäyntiin. Mutta väsyneenä hän jättää senkin suorittamatta ja ehtii\njuuri vuoteeseen, kun kellon lyötyä kaksitoista ikkunan alla kajahtaa\nlaulu. Niin saa uninen mies vetää ylleen vaatteita mistä löytää ja\nmennä kiittämään ja hymyilemään ihastuneena sen kuin taitaa. Ulkona on\nKairakosken tehtaitten mieskuoro Vesalan itsensä johtamana ja laulaa,\nkun toimitusjohtaja vilusta värisevänä seisoo terassilla kuuntelemassa.\n\nMutta tämä on vasta alkua. Sorvanen ei ehdi uudestaan unen alkuun, kun\nulkona on entistä valtavampi melu, sillä palokunnan torvisoittokunta\npuhaltaa uusista ja äskettäin lahjaksi saamistaan torvista niin\nkiitollisia ja voimakkaita säveliä, että torvet melkein oikenevat.\nJa nyt toistuu taas sama: kaikesta huolimatta on hamuiltava jotakin\nylleen, mentävä jälleen hymyilemään ja kiittämään ja viluissaan\ntultava houkuttelemaan unen alkua. Mutta nyt alkaa päivä jo sarastaa,\nlinnut aloittavat puistikossa oman aamukonserttinsa äskeisestä\npuhalluksesta virkistyneinä, harakatkin mekastavat omia asioitaan\nrannempana vanhan Mannen aholla ja lokit alottavat uuden päivätyön\nlentelemällä ja kirkumalla nykyisin huonontunutta kalatilannetta ja\nomaa toimeentulomahdollisuuttaan.\n\nNäiden ajatusten kesken toimitusjohtaja on juuri torkahtamaisillaan,\nkun ulkona on taas toisenlainen meno. Tällä kertaa siellä laulaa\nTaustan kylän nuorisoseuran kuoro ja tekee voitavansa juhlittavan\nvalvottamiseksi. Tämän kiitos onkin jo lyhyempi ja hymy vaivalloisempi,\nentistä nopeammin hän pujahtaa takaisin vuoteeseen, kuuntelee jälleen\nvälillä lintujen konserttia ja väsyäkseen uneen alkaa tahallaan\nlaskea, paljonko tulisi maksamaan, jos Kairakosken vanhan hiomon\nkoneet laittaisi uudestaan kuntoon ja sen lisäksi ostaisi uuden\npaperi- taikka kartonkikoneen. Mutta juuri kun hänen yhteenlaskunsa\non päättymäisillään unen ja valveen sekaiseen horrokseen, kuuluu\nulkoa Hankaan kansakoululasten laulamana kirkasääninen hengellinen\nylistyslaulu.\n\nNyt on jo niin täysi päivä, että on turhaa yrittääkään nukkumista. Ja\ntarpeetonta se olisi muutenkin, sillä pian alkaa vierastulva suuntautua\ntaloon. Tuskin toimitusjohtaja saa hiukan pahantuulisena ajetuksi\npartansa suunniteltua Longan-matkaa varten, kun eteisessä jo odottaa\nvoimalaitoksen henkilökunnan lähetystö onnitellakseen ja ojentaakseen\nsamalla suurikokoisen maalauksen, joka esittää vanhaa ja kytkemätöntä\nHangasta täydessä voimassaan. Ja tämä onkin kai merkki siitä, ettei\nLongan-matkaa kannata enää ajatella, sillä nyt alkaa vieraiden tulo\nja lähetystöt pakottavat hänet seisomaan sanattomana paikallaan ja\nkuuntelemaan oman sanottavansa kerrankin loppuun asti:\n\nHiisveden kunnanvaltuuston puolesta tuo kolme valtuusmiestä julki\nonnittelunsa ja kiitoksensa siitä erinomaisesta yhteistyöstä, joka\non aina vallinnut kunnan viranomaisten ja toisaalta yhtiöitten ja\netenkin toimitusjohtajan välillä. Kun puhetta pitävä isäntä änkyttää\ntuota kiitostaan, menee Sorvasen otsa hetkiseksi kurttuihin, sillä hän\nmuistaa vielä hyvin ne riidat ja vaikeudet, jotka olivat lähtöisin\nyksinomaan itsepäisen valtuuston taholta. Sen vuoksi hän ei osaa ottaa\ntätäkään oikein toden kannalta. Mutta sekin hänen on vielä tehtävä,\nsillä nyt juuri tullaan puheessa siihen kohtaan, jossa kehutaan,\nmiten toimitusjohtaja Sorvanen on tehnyt kaikkensa avustaakseen\nkunnanvaltuustoa niin hankaloissa asioissa kuin uuden tien ja koulujen\nrakentamisessa ja miten kunta ei ilman tuota apua olisi saanut niitä\ntoimeksi niin pian kuin nyt...!\n\nInsinööri Vesala, joka hymyillen katselee ja kuuntelee sivusta,\nodottaa jännittyneenä, milloin toimitusjohtaja sieppaa pitkän paperin\nänkyttävän äijän kädestä ja lukee sen itse loppuun jouduttaakseen\ntoimitusta. Mutta kuitenkin Sorvanen seisoo kärsivällisenä, lopuksi\nkumartaa ja kädestä puristaen kiittää ystävällisistä sanoista, joita\nhän ei oikeastaan ole ansainnut... Ja Vesalan mielestä tämä toimitus\nonkin parhaita Sorvasen luonteen kasvattamistilaisuuksia, sillä nyt hän\nvarmasti lauhtuu ja pysyy konttorissakin huomenna entistään säyseämpänä.\n\nSen jälkeen käy kaupungin varuskunnan aliupseerikerho onnittelemassa ja\nsamalla kiittämässä kerhon huoneiston sisustukseen lahjaksi saamistaan\npahveista ja puutavarasta, Kairakosken työväenyhdistys tulee hiukan\nnyrein mielin, mutta kuitenkin onnittelee vilpittömästi, sillä yhtiö\non sille lahjoittanut suuren kirjaston. Jo tulevat muutamat koulujen\njohtokunnat ja opettajat pitkine puheineen, Kairakosken urheiluseura\nsen vuoksi, kun se jo on saanut urheilukentän ja huomattavan määrän\nurheiluvälineitä, ja sitten Taustan kylän maatalousseura.\n\nTällä välin — kun monia yksityisiäkin on käynyt lomassa — päästäänkin\njo puoleen päivään, jolloin Hangas-yhtiön hallintoneuvoston\npuolesta tulee vuorineuvos, puhuu vain kymmenen selvästi lausuttua\nsanaa, naurahtaa lopuksi, istahtaa, esittää päivän sankarin kanssa\nsinun-maljat ja tyytyväisenä istuu nurkkapöydän ääreen edessään\ngrogilasi. Oy. Kairakosken hallintoneuvoston puolesta onnittelevat\nkauppa- ja teollisuusministeri ja toisena professori, jotka eivät\ntoiminnastaan huolimatta ole vielä koskaan käyneet koko tässä maan\nkolkassa ja sen vuoksi saavat nyt oivallisen tilaisuuden tutustua\ninsinöörien Oraston ja Vesalan opastamina Longan, Hankaan, Kairakosken\nja Lukinsalmen teollisuuslaitoksiin. — Ja samalla toimitusjohtaja\nSorvanen saa kuulla, että niiden suurten ansioitten perusteella, jotka\nhänellä on hoidettuaan puolitoista vuosikymmentä samanaikaisesti\nkahta suur-yhtiötä niiden toimitusjohtajana ja myöskin vaikutettuaan\nhyvin huomattavasti koko maan teollisuuden hyväksi ja ulkomaisen\nviennin kohottamiseksi, hänelle on merkkipäivän johdosta myönnetty\nvuorineuvoksen arvonimi.\n\nVaikka Sorvanen olikin vielä aamulla kiusaantuneen ja ärsyyntyneen\nnäköinen hyvän ja kiireellisen työpäivän häiritsemisestä, näyttää hän\niltapäivällä jo väsyvän ja sen vuoksi talttuvan. Mutta Vesala huomaa\nerehtyneensä, kun on kuvitellut konttorin saavan olla rauhassa, sillä\nkun Sorvanen nyt koko päivän kuuntelee toisten juttuja voimatta itse\nväittää sanaakaan joukkoon, niin sitä enemmän hän sanoo totuuksia\nhuomenna. Ja kotinsa poikkeuksellinen epäjärjestyskin häntä näkyy\nkiusaavan, sillä tavaraa on kerääntynyt joka huoneeseen nojatuolista ja\ntauluista kirjoihin ja kultaiseen täytekynään asti. Mutta Pirkko-rouva\nnäyttää olevan tyytyväinen, ja vaikka hän aikaisemmin valittelikin\nsitä, että joutuu kotonaankin edustamaan vain tehtaita, niin nyt hän\nkerrankin saa edustaa omaa kotiaan perheen emäntänä.\n\nMutta sen verran on välillä rauhaa ja hiljaista, että perhe huomaa\nolevansa aivan tavallisena ja omana arkisena joukkonaan — paitsi että\nukki ja Juhani ovat jossakin poissa. Silloin virkahtaa Martti äidilleen\nkuin ohi mennen:\n\n»Huomenna ei tarvitse odottaa minua aamiaiselle. Eikä\npäivällisellekään. Eikä tarvitse odottaa myöhemminkään...»\n\n»Mihin sinä matkustat?» kysyy äiti kummastuneena.\n\nPoika viivyttelee vastausta ja virkahtaa viimein: »Työhön.»\n\n»Työhön?» kysyy äiti.\n\n»Mihin työhön?» utelee isä.\n\n»Sulfaattitehtaalle. — Tuli sovituksi Oraston sedän kanssa, että minä\npääsen harjoittelemaan. Lähden aamulla.»\n\n»Vai niin! Mikä sinulle tuon ajatuksen antoi?» kysyy isä ja nousi\noikein seisomaan hyvillä mielin, sillä viimeinkin hän luulee saavansa\nkuulla poikansa aikeista.\n\n»Täytyyhän minullakin olla jokin työmaa», vastaa poika. »Ja lisäksi\npäätin hiukan ansaita. — Enkä minä rupea tässä alati olemaan\nvain toimitusjohtajan poikana, kuljeskelemaan tuolla puistikossa\ntennishousut jalassa ja istumaan seuran vuoksi isäni autossa.»\n\n»No sinä olet siis lopultakin valinnut puunjalostusalan!» virkahtaa isä\nreippaasti ja on jo vähällä lyödä poikaansa olalle tunnustukseksi.\n\n»En ole», kuuluu lyhyt vastaus, keskustelu katkeaa eivätkä turhat\nutelut vie mihinkään tulokseen, sillä poika on ja pysyy vaiti omista\naikeistaan.\n\nKun Martti menee tehtaaseen harjoittelemaan, päättelee isä hänen\naikovan joka tapauksessa insinööriksi. Mutta miksi? Siinä kysymys,\njonka hän heittää viimein toiselle pojalle tavatessaan tämän. Mutta\nJuhani joko ei tiedä mitään vanhemman veljensä aikeista tai ei uskalla\nniitä paljastaa selkäsaunan pelossa, vaan vastaa isälleen hyvin\nosuvasti:\n\n»En minä vain osaa sanoa... Mutta jospa isä menee ja kysyy Martilta\nitseltään.»\n\nPerheen nuorinten kanssa ei keskustellen pääse mihinkään tuloksiin.\nJa vaikka hän itse aikoinaan järjesteli kaikessa hiljaisuudessa\npieniä yllätyksiä itselleen ja toisille, ei hän ole nyt mielissään\nsiitä, kun pojat näyttävät seuraavan esimerkkiä ja vaiteliaina\nkeräävän kaikenlaista yllätysaineistoa hänen varalleen. Siksipä hänen\notsansa taas kurtistuu ja hän tuhahtaa Juhanille jotakin »turhasta ja\nsalaperäisestä viisastelusta», kimpaantuu yhä enemmän ja lähtee omalle\npuolelleen jatkamaan juhlapäivää, mutta salissa hänet pidättääkin\nsuojeluskunnan lähetystö johtajanaan Ahola, joka ensin onnittelee\ntukijaansa ja auttajaansa ja lopuksi kursailemattomasti esittää sen\ntoivomuksen, että »tarttis meirän saara se oma suojeluskunnan talo — ja\nkomia sittenkin — ja pian sittenkin»!\n\nJa Ahola uhoaa tarmoa ja hyväntahtoisuutta niin, että uusi vuorineuvos\ntulee myötätuuliseksi ja lupaa omalta kohdaltaan tehdä parhaimpansa.\n\n»No arvasinhan sen...!» ihastuu Ahola ja sulloo pitämänsä puheen\npaperit taskuunsa. »Sää olet niin ripiä mies, ettei sun käsissäs asiat\nvanahene. — Jotta tattis vaan paljon siitä talosta...»\n\nSuojeluskunta ja Ahola ei kuitenkaan ole ainoa, jolla on omat pienet\nsivutarkoituksensa onnitteluilla, mutta on kuitenkin ainoa, joka\nesittää ne lyhyesti. Myöhemmin saapuu Hiisveden kirkkoherra pyhäkoulun\npuolesta ja monin kääntein ja huokauksin yrittää selitellä, miten\ntärkeätä olisi saada oma seurakuntakoti elvyttämiseksi. Kirkkoherra\nei kuitenkaan ehdi saada täysin vastausta, kun vuorineuvos Sorvanen\nsiirtyy toisaalle ja joutuu keskustelemaan erään kansanedustajan\nkanssa, joka näyttää pitävän kuin itsestään selvänä, että vuorineuvos\ntekisi viisaasti ryhtyessään ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin.\nHänkään ei ehdi saada vastausta, kun Sorvanen siirtyy jo kolmanteen\nnurkkaan ja kuulee siellä pohdittavan, miten välttämätön urheilulaji\non keilailu ikämiehille ja miten häpeällistä on, kun Hankaalla ei ole\nvielä keilarataa eikä edes tenniskenttää...\n\nTällä tavoin kuluu tämä pahoin häiritty työpäivä iltaansa kohti ja\nvieraat alkavat vähetä. Kun vielä tulevat muutamat myöhästyneet\npitkämatkalaiset ystävät ja teollisuusyhdistykset, pääsee Sorvanen\nviimein omaan rauhaansa ja muistaa ukin. Vanhaa Mannea ei tosiaankaan\nole näkynyt koko päivänä lähettyvillä, mutta kuitenkin hän tahtoisi\njuuri tänään jutella isänsä kanssa.\n\nSen vuoksi toimitusjohtaja jo jättää sähkösanomien kuittailun ja\nlähtee etsimään isäänsä rantatalosta. Siellä on kuitenkin ovi lukossa,\nmutta työvälineet ja jäljet pihassa osoittavat, ettei asukas voi olla\nkaukana. Hän kiertää koko talon, kulkee yliset ja tallin ja aitan,\nmutta kun Mannea ei näy missään, lähtee hän takaisin kotiinsa.\n\nKyllästyneenä ja väsyneenä hän menee työhuoneeseensa, jossa kuitenkin\non turha yrittää tehdä mitään, kun pöytä ja hyllyt ovat uuden ja\nvieraan kaman peitossa. Sen vuoksi hän tyytyy seisomaan ikkunan\nääressä ja katselemaan ulos, kun huomaa lahden pohjukasta, Mannen\nvanhan tervahaudan kohdalta nousevan taas ohutta sinistä savua ja\nhajoavan metsään. Silloin hän sieppaa hatun päähänsä ja lähtee ulos\ntavoittaakseen isän vanhan työn äärestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMANNE puhdisti jo päiviä aikaisemmin tervahautansa suppilomaisen pohjan\nja kourun, latoi yhdessä Martin ja Juhanin kanssa ensin pohjalle\ntuohia ja runkopuut säteittäin haudan keskustasta ulospäin ja halkoi\ntervaskantoja päällimmäiseksi. Ja kun koko työ oli valmis, peittivät he\nkaiken märillä sammalilla ja turpeilla ja heikoimman näköisiin kohtiin\nkantoivat vahvistukseksi hiekkaa, ettei tuli pääsisi riistäytymään irti.\n\nMuutamaan paikkaan jätettiin sytytysaukko, josta Manne nyt illan tullen\nsytyttää ties' kuinka monennen hautansa. Pojat ovat mukana ja Juhani\non saanut Mannelta sellaisen lupauksen, että hän saa vuorollaan valvoa\nosan yötä, kun ukki on nukkumassa.\n\nKun puut saadaan sopivasti palamaan, kun savu alkaa pienistä rekistään\nkohoilla tarpeitten lävitse koko haudan ylle ja läheisten puiden\noksien lomitse ylös taivaalle, alkaa Manne elää entisten vuosien\naikaisissa asioissa, kuuntelee jälleen tuttua risahtelua turvepeitteen\nalta, hengittää tervettä pihkan savua ja ajattelee. Väliin hän nousee\nja kiertää koko haudan, ja kun peitteeseen ilmestyy rako, josta\ntulenkieleke pyrkii esille, luo hän siihen uutta maata ja tukahduttaa\nkarkulaisen. Olo täällä hiljaisessa ja rauhallisessa metsässä tuntuu\nnyt hyvältä ja riidattomalta, kun paha maailma omine aikeineen saa\nluvan pysytellä ulompana ja kun vahva tervassavu pitää hyttysetkin\npoissa.\n\nTulee sellainen herttainen kesäyön tunnelma, jonka tavoittaa vain\nharvoin. Ukki ja Martti istuvat vielä kivellä jutellen harvakseen,\nmutta Juhani, jonka vartiovuoron pitäisi alkaa vasta puolenyön jälkeen,\non nukahtanut puun juurelle sadetakki vedettynä pään ylitse ja reppu\npieluksena. Pojille tämä on uutta, mutta Manne on kokenut kaiken jo\nkymmenet kerrat senkin jälkeen, kun Lauri poikasena ollessaan piti\nhänelle seuraa samalla tavoin kuin pojanpojat nyt ja sitten aikansa\nunisia ja savuisia silmiään hieroskeltuaan torkahti tuon saman puun\njuurelle.\n\nUkin ja Martin välinen keskustelu on hetkeksi katkennut, ukki latailee\npiippuaan ja Martti vuoleksii puupalikkaa, kun metsästä talon\npuolelta kuuluu askelia. Ääni lakkaa kuulumasta ja Manne on juuri\nhuutamaisillaan ja kysymäisillään, kuka hänen pientarillaan yöllä\nhiiviskelee, kun läheinen lepikko alkaa jälleen kahahdella ja Lauri\nSorvanen ilmestyy haudan vierelle. Hän seisoo siinä hetken ja katsoo.\nUkki istuu kivellään, ja Martti nousee odottaen jotakin uutta tämän\nharvinaisen vierailun vuoksi. Mutta isä hänen ihmeekseen hymyilee ja\nvirkahtaa:\n\n»Kah, sinäkin täällä!»\n\nKun ukki mitään sanomatta viittaa puun alla nukkuvaan pienempään\npoikaan, hiipii Lauri tämän luokse, kuuntelee alas kumartuen tämän\nhengitystä ja vetäisee sadetakkia paremmin suojaksi.\n\n»Sinä olet taas ruvennut polttamaan tervaasi?» täytyy hänen sanoa\nisälleen jollakin tavalla aloittajaisiksi.\n\n»No niin. Pitäähän minullakin jokin työmaa olla», toistaa ukki ne samat\nsanat, jotka Lauri on tänään kuullut jo toisenkin sanovan. »En minä\nosaa enää tällä iällä olla joutilaana ja vetelehtiä pitkin teitä.»\n\n»Olisihan ehkä keksitty helpompaakin...»\n\n»No eihän tämäkään rasita — kun on noita apulaisiakin! ‒ Olihan minulla\nsiellä ylhäällä huolta niin kauan, kun nämä pojat olivat pieniä, mutta\nkun nämä siirtyivät metsän puolelle, tulin minä jäljestä», naurahtaa\nukki.\n\nLauri Sorvanen miettii, miten voisi sanoa turhaksi ja tarpeettomaksi\nnäitä ukin puuhia, mutta ei keksi sopivaa. Silloin ukki aloittaa aivan\nkuin aavistellen poikansa mietteet:\n\n»Sinä ehkä pidät itseäsi jonkinlaisena uranuurtajana ja alkuun\npanijana täällä Luostanjoen teollisuudessa. Mutta kyllähän se olen\nminä! Jos tarkkaan ajatellaan, niin minähän täällä olen ensimmäinen\nteollisuusmies ja kaikki Hankaat ja Longat ja muut ovat vain tuon\nseurausta.»\n\nHän viittaa hautaansa ja hymyilee. Eikä Laurikaan vastustele, sillä\ntänä yönä hän on tullut juttelemaan isänsä kanssa sovinnossa. — Martti\nsaa toisten jutellessa pilkotuksi palikkansa lastuiksi, nousee ja sanoo\naamulla lähtevänsä varhain työhön ja sen vuoksi menee kotiin. He jäävät\nnyt kolmisin jäljelle, molemmat miehet ja puun juurella nukkuva poika.\n\n»On oma viehätyksensä tällaisella tervahaudalla», toteaa Lauri. »Hyvin\novat jääneet mieleen täällä valvotut yöt.»\n\n»Minulla on vähän ikävä tätä savua ollutkin», myöntää Manne. »Ja\nratoksihan tämä sytytettiinkin. Oikeastaan poikain iloksi.»\n\nHe vaikenevat, kunnes Manne jatkaa arvellen.\n\n»Ei niinkään paljon rahan vuoksi kuin...\n\n»Niin, mihinkäs sinä aiot myydä tuon tervan?» kysyy Lauri.\n\n»No osan ainakin Vahiselle ja osan kaupunkiin. Ja sysiä ostelee Taustan\nseppä. — Tehän taidatte takoakin kivihiilen voimalla.»\n\n»Niin, mutta kai sysiäkin tarvitaan. Voidaanhan kysyä Orastolta...»\n\n»En minä sen vuoksi», keskeyttää Manne. »Ainahan ne kaupaksi saa. —\nOlisin aikoinaan tehnyt viisaasti, jos minäkin olisin silloin — sinun\npoikasena ollessasi — hylännyt tämän haudan ja rakentanut tilalle\nRaskin uunin. Sen avulla olisi saanut tervaa jokaista kuutiota kohti\nviitisen litraa enemmän ja lisäksi raakatärpättiä lähes kymmenen\nlitraa. Nyt tärpätti menee hukkaan.»\n\n»Minä myönnän, että tässä on hyvä alku Luostanjoen kemialliselle\nteollisuudelle. Minäkin olen jo pitkän aikaa ajatellut tärpättijuttua\nKairakoskelle ja...»\n\n»Olisihan vielä se Talvitien ja Oksalan hiiltolaitos... Jos olisin\nnuori mies, niin rakentaisin. Mutta nythän se on turha, kun en tarvitse\nsellaisia enkä vaunumenetelmiä. Riittää jo vähempikin.»\n\nHuomaa kaikesta, että ukki on hyvin perehtynyt alaansa ja myöskin\nkaikessa hiljaisuudessa seurannut sen kehitystä. Ja hengessään Lauri\nSorvanen antaakin isälleen täyden tunnustuksen.\n\nUkki huokaa jälleen:\n\n»Sanoinhan, jotta poikien iloksi tämä oikeastaan on...»\n\nNyt Lauri pääsee jälleen mieleiseensä aiheeseen:\n\n»On hyvä, kun pojat harrastavat jotakin. — Olen koettanut Martilta\nkysellä, mitä hän oikein suunnittelee, mutta hän ei ole kertonut\nmitään.»\n\n»Sillä pojalla on kyllä tarkat suunnitelmansa!» kehaisee ukki.\n\n»Millaiset?»\n\n»Jaa — sinä et näy tietävänkään... Onkohan minun lupa puhua niistä?»\n\n»Mitäs siinä sitten olisi? Minusta Martti voisi hyvin kertoa ja\nselittää...»\n\nLauri on jälleen loukkautunut poikansa umpimielisyydestä ja toivoo ukin\npaljastavan poikain hankkeet. Mutta taaskin hän pettyy, sillä ukki\nvirkahtaa vain:\n\n»Puhuitkos itse aikoinaan!»\n\nNoh, siinä ollaan jälleen. Ja hänen on turha vihoitella siitä kun pojat\ntoimivat selvän mallin mukaan. Näkyy kaikesta, että hänen on turha\ntavoitella käsiinsä niitä naruja, joista hoidellaan hänen perheensä\najatuksia ja puuhia. Ne ovat lujasti toisissa käsissä — mutta kenen?\nEhkä Sallimuksen, Kohtalon taikka Sattuman tai mikä lieneekin sen\nnäkymättömän nimi. Mutta hänelle tuntuu jo riittävän, kun pitää lujasti\nkäsissään nekin narut, joilla ohjaillaan tämän kulmakunnan työtä.\n\nHänen ajatuksensa keskeyttää ukki sanomalla:\n\n»Sinähän täytit tänään vuosiakin. Olisin tullut toki onnittelemaan,\nmutta kun siellä oli semmoiset markkinat, läksin takaisin ja arvelin,\njotta kyllähän tässä tavataan.» Hän ojentaa kätensä pojalleen: »Onneksi\nolkoon sinulle! Ja kuulemma olet tullut neuvokseksi. — Niin noh, ethän\nsinä vielä mikään vanha ole...»\n\nLauri kiittää ja sanoo:\n\n»Juhlapäivän kunniaksi ajattelin tässä ehdottaa, että isä voisi muuttaa\ntakaisin sinne ylös asumaan. Vai tahdotko, että rakennetaan vielä\nsuurempi talo?»\n\n»Voisihan sinne muuttaakin... Mutta kun täällä omalla puolella ovat\nkaikki työt. Siellä ylhäällä ei ole mitään tekemistä eikä siellä voi\ntyövaatteissa kuljeskellakaan.»\n\n»Anna vuokralle koko tämä tila», ehdottaa Lauri.\n\n»Olenhan sitä ajatellutkin. — Mutta mitäs minä sitten teen? Millä minä\naikani kulutan?»\n\n»Nooh, sinähän olet jo niin vanha mies, että voit levätäkin!» virkahtaa\nLauri hymyillen.\n\nMutta Manne kiepahtaa pystyyn, lyö lapion lappeella tiukasti\ntulenkielekettä, joka yrittää karata haudasta, aivan kuin läimähyttäisi\nlaiskuutta korvalle, polkee vielä turpeen tiukalle ja virkkaa sitten\npojalleen:\n\n»Sehän nyt on perhana, jotta minä vanha...!»\n\nJa kun Lauri hymyilee yhä, pitää Mannen taas oikaista poikaansa.\n\n»Vastahan minä keväällä käännyin seitsemälle kahdeksatta. Ja sitä sinä\npidät vanhana, poika!»\n\nLauri yrittää lohdutella loukkautunutta ukkoa ja sanoo:\n\n»Mutta minä täytän tänään viisikymmentä ja huomaan vanhenevani koko\najan.»\n\n»Jaa sinä! Se onkin eri asia. Minä olen kahdeksankymmenen vanhana\nnuorempi kuin sinä kuudenkymmenen, meillä onkin pieni ero. Ja täytyyhän\ntäällä maailmassa sentään olla luokkarajat miehen ja miehen välillä.»\n\nManne on sillä tuulella taas, että on turha ärsytellä enempää. Sen\nvuoksi Lauri kääntyykin kysymään uudestaan:\n\n»Mitäs sinä ajattelet siitä muutosta?»\n\nUkki ottaa piipun käteensä, kopistaa sen tuhkat kenkänsä kantapäähän,\ntunkee piipun taskuunsa, kohottaa sitten toisella kädellään hattunsa\nreunaa ja raapii etusormella harmaata korvallistaan ennen kuin vastaa:\n\n»Voisihan sitä ajatella...»\n\nJa pitkän tovin kuluttua jälleen:\n\n»Mutta vain sillä ehdolla, jotta minun ei tarvitse siellä olla\njoutilaana pihamiehenä. Eikä saa sitten säikkyä, jos minä kävelen\nnäissä tervahynttyissä vuorineuvoksen terassilla. Sillä pelleilemään\nminä en rupea...»\n\nPoika vakuuttaa, ettei vuorineuvoksen terassi ole koskaan säikkynyt\ntyötä eikä työvaatteita, keskustelee vielä pitkään isänsä kanssa ja\nlähtee viimein. Kääntyessään lepikkoon hän kysyy ukilta:\n\n»Olisikohan parasta herättää Juhani ja viedä kotiin nukkumaan?»\n\n»Anna olla», vastaa ukki. »Poika suuttuu sinulle, jos menet\nherättelemään.»\n\nTuollaista se on! ajattelee Lauri Sorvanen. Häntä peloitellaan jo\nsillä, että pojat suuttuvat, jos sotkeudutaan heidän asioihinsa. Sen\nvuoksi kai täytyy opetella taipumaan — jos ei muuten, niin huumorin\ntajusta — nähdäkseen ja kokeakseen ne kaikki muutkin asiat, joiden\nvuoksi perhe uhkaa suuttua.\n\nMutta hän on hyväntuulinen lähtiessään kotiin. Tuntuu siltä, että hän\non viimeinkin saamassa aikaan kunnollisen sovun ukin kanssa. Ja kaikki\nmuu taitaa johtuakin oikeastaan juuri siitä. Siispä hän aikoo sietää\npaljon ja ehkä juuri sen vuoksi kärsii senkin tavarain sekamelskan ja\nkukkain tuoksun kuin yrttitarhassa, kun menee omaan huoneeseensa ja\nkurkistaa huomisen päivän työlistaa.\n\nMutta työlista on kadonnut johonkin, sillä täällä on koko päivän\noltu kuin majatalossa. Hän ärtyy jälleen ja hänen on kerta kaikkiaan\nmahdoton mennä nukkumaankaan, ennen kuin tietää, mitä asioita ja missä\njärjestyksessä huomenna on hoidettava. Mutta paperiaan etsiessään hän\nlöytää viimeisimpien sähkösanomien päältä kirjekuoren, jonka Orasto\non siihen jättänyt ja jonka kulmaan on punaisella merkitty »Erittäin\nkiire!» Sorvanen ottaa veitsen ja viiltää kuoren auki.\n\nJahah, se onkin sama luettelo, jota he ovat odottaneet ja pelänneet jo\nkauan. Orasto on siinä verrannut toisiinsa laskevaa myyntiä, tuotantoa\nja liikaa henkilökuntaa — eli toisin sanoen on tehnyt luettelon siitä,\nkuinka paljon eri tehtaitten pitäisi lähettää henkilökuntaa pois työstä\nleivättömäksi, jotta pysyttäisiin tasapainossa.\n\nVuorineuvos Sorvasen otsa synkistyy ja hän ajattelee happamesti,\nettä tämä on nyt juhlien katkerampaa puolta koko päivän kestäneen\nteeskentelyn ja valehtelun jälkeen! Hän on jo tarttumaisillaan\npuhelimeen ja soittamaisillaan Orastolle, mutta huomaakin sitten, että\non jo aamuyö. Hän heittelee pöydältä joutavaa tavaraa pois, löytää\npaperia ja etsii kynäänsä päästäkseen viimeinkin työn alkuun. Mutta\nkynäkin on joutunut omille teilleen. Ei siis ole muuta mahdollisuutta\nkuin ottaa kotelostaan päivällä saatu kultakynä ja kirjoittaa numeroita\nmuistiin sikäli kuin niitä löytää:\n\n Ei-ammattimiehiä siirretään talveksi pohjoisten väylien\n tukkityömaille (hakatkoot vaikka halkoja).........50 kpl.\n\n Samaten ei-ammattimiehiä tilapäisesti Kairakosken pato\n rakennukselle..........................................15 kpl.\n\nMutta tämähän on aivan liian pientä ja surkeata, kun on taattava\nainakin kolmensadan ihmisen toimeentulo! — Ja sitä paitsi tuo uusi kynä\non aivan liian terävä ja roiskii mustetta ympäri. Niin, ja lisäksi\non jotakin pirua siinäkin, että hänen pitää kultakynällä kirjoittaa\nleivättömien luetteloa...!\n\nVuorineuvos Sorvanen on suuttuvinaan liian terävään kynään, panee sen\nkoteloonsa, kolauttaa pöytälaatikkoon ja aloittaa jälleen alusta.\nJo löytyy paperien joukosta oikeakin kynä, ja miettiessään hän\nmuistaa Soikosken ja samalla myöskin Martin sanat, että 'mitäs siitä\nmietit — sen kuin alat rakentaa!' — Helppo sanoa, kun ei ole pääomaa\nparempaankaan...\n\nMutta silloin hän muistaa erään asian: ennen kuin Soikoskea voidaan\nrakentaa, täytyy sinne aivan ensihätään saada Longalta asti neljä\nkilometriä pitkä kunnollinen autotie, jotta edes rakennustarvikkeet\nsaataisiin paikalle. — No siinähän se nyt on! Jokaikinen mies, jolla\npysyy kädessään kirves, lapio taikka pora, siirretään tietöihin. Tosin\nei tiekään sinänsä tuota mitään, vaan kuluttaa vain — mutta joskushan\nse on rakennettava kuitenkin ennen kuin mitään muuta voidaan tehdä.\nRatkaisu on löytynyt...\n\nHän innostuu laskemaan ja tyytyväisenä saamistaan suurista numeroista\njatkaa muistilistaansa pienemmillä tilapäistöillä. Mutta kun\nvastapainoksi täytyy laskea selluloosan myyntinumeroita, tulee\npahantuulen aalto uudestaan, ja niin alkavat häntä kiusata pöydillä\nkaapilla ja ikkunalla olevat kukat lemullaan ja tekevät pään kipeäksi.\nHän laskee edelleen, mutta keskeyttää sen toivottomana, syyttää\nkaikesta noita 'haisevia rehuja' ja avaa viimein ikkunan. Istuutuessaan\njälleen paikoilleen hän ajattelee:\n\n'Tulevat tänne ilvehtimään kukkapuskineen ja luulevat, etten minä enää\nmuista entisiä... Kunnan ukotkin — olisivat vieneet kukkansa vaikka\nsairaalaan, niin se olisi ollut rehellisempää ja olisivat saaneet\njonkun ihmisen tosiaan iloiseksi. — Mutta tervahaudalla käyminen äsken\nvirkisti. Sieltä näkyy nousevan savu vieläkin. Ja nyt onkin Juhani\nvartiossa tähän aikaan... Onkohan ukki uskaltanut jättää pojan yksin\nvai valvooko hänkin mukana? Kunpa saisikin jättää tämän kaiken joskus\nja levätä vähän aikaa...! Ei, peijakas, nyt minä en enää jaksa nuuskia\ntätä puutarhaa, vaan lähden takaisin rannalle! On niin mukava kuunnella\ntulen ritinää ja katsella savukiehkuroita. — Minäpä menen Juhanin\nseuraksi!’\n\nHän nousee ja sulkee parhaillaan ikkunaa lähteäkseen tervahaudalle\nja omaan pieneen vapauteen, kun ovelle ilmestyy unisen näköisenä ja\nkirkasvärisessä aamutakissaan vuorineuvoksetar, ihmettelee, että 'yhäkö\nsinä ihailet noita lahjojasi' ja vaatii miestään nukkumaan, sillä kello\non jo kaksi.\n\nVuorineuvos silmää taivaalle ja huomaa, että päivä alkaa tosiaan jo\nkajastaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJOSKUS paria kuukautta myöhemmin Martti Sorvanen katsoo asialliseksi\nilmoittaa aikeistaan isälleen, menee konttorille tämän huoneeseen,\nseisoo kirjoituspöydän ääressä ja sanoo:\n\n»Nyt alkavat asiat olla siinä jamassa, jotta minä tarvitsen rahaa\nopiskelua varten.»\n\nIsä kirjoittaa tahallisen hitaasti jonkin paperin alle, soittaa\nsihteerinsä hakemaan kirjelmän pois, kiertää täytekynän kiinni ja\nviimein kohottaa katseensa:\n\n»Joko minä lopultakin saan tietää, mitä aikomuksia sinulla on?»\n\n»No jo. Minä matkustan Saksaan.»\n\n»Saksaan?» katsoo isä yllätettynä. »Ja mitä sinä aiot opiskella?»\n\n»Vuori-insinööriksi.»\n\n»Vuori...?»\n\n»Niin. Vai epäiletkö sitä?»\n\n»Ee-hen!» naurahtaa isä lyhyesti. »Meidän perheessä ei näy olevan\nlupa epäillä mitään. — Mutta en vain tullut ajatelleeksi tällaista\nmahdollisuutta.»\n\n»Niin, katsos», alkaa poika esitelmöidä. »Sinähän olet mulle\ntyrkyttänyt sitä puunjalostusta. Ja minä olen kerta kaikkiaan sanonut,\nettä niihin aikoihin, kun minä pääsen valmiiksi, se alkaa olla jo\nvanhentuvaa muotia. Mutta vuoriteollisuushan meillä Suomessa on\nmelkein olematonta, jos nyt ei ota huomioon niitä harvoja paikkoja,\njoissa ne ovat hiukan tonkineet. Ja lisäksi vielä iljetään väittää,\nettei se muka kannata... En vielä nyt tunne tosiasioita tarkoin,\nmutta kuitenkin uskallan väittää, että tuo iankaikkinen laulu Suomen\nmaaperän köyhyydestä on saanut alkunsa vain runebergiläisestä\nköyhyydenpalvonnasta. Eikä kukaan ole uskaltanut eikä viitsinyt\nruveta todistamaan, että vuoriteollisuus-asiantuntija Runeberg oli\nvalehtelija. — Ajattelehan, mitä kaikkea tälläkin hetkellä kaivetaan\nlännessä Ruotsissa ja mitä ryssätkin ovat vahingossa saaneet esille\nitäpuolella! Kuinka me suomalaiset tässä suurten kaivosten keskellä\nvoisimme olla niin sinisen köyhiä? — Ei, se on vain yritteliäisyyden\npuutetta...»\n\n»Ja pääoman...» keskeyttää isä.\n\n»Mitä hiton tekemistä pääomalla on sen kanssa!» virkahtaa Martti. »Joka\ntapauksessa meillä ehkä piankin syntyy uutta työtä vuoriteollisuudessa.»\n\n»Mutta jospa ei sittenkään synny?» väittää isä.\n\n»Ajattelitko sinä tuolla tavoin silloin, kun tulit tänne Hankaalle\nlaskutikkuinesi ja porinesi?»\n\n»En», vastaa isä. »Laskelmat eivät voineet pettää.»\n\n»Niinpä ne eivät petä nytkään. — Katsos, en minä viitsi ruveta\nmihinkään sellaiseen työhön, jossa pitää kopioida ja noudatella\nkaikkien edeltäjiensä kaavoja ja tapoja ja kokemuksia ja kiistellä\nloppumattomasti niin sanotuista 'koetelluista menetelmistä'.\nKaikki meidän nykyiset alamme ovat juuri sellaisia ja niinpä\npuunjalostusalallakin on paljon nykyisiä ja uusia Orastoja, jotka kyllä\nsaavat rouhituiksi ne pölkyt, joita tämä 'köyhä' maa kasvattaa. Ei,\nminä tahdon sellaiseen työhön, ettei tarvitse apinoida ketään. Ja sen\nvuoksi menenkin maan alle.»\n\nJa lyhyen tauon jälkeen hän kysyy:\n\n»Niin, kuinkasta se on niiden rahojen laita...?»\n\nIsä nousee:\n\n»Hyvä on! Sinä tunnut olevan selvillä omasta työmaastasi. En nyt\ntahtonutkaan kiistellä vastaan, vaan ainoastaan tutkia vaikuttimiasi ja\npäätöstäsi. — Ne tuntuvat hyviltä ja varmoilta, niin että kyllä sinä\nselviät. — Ja rahat tietenkin hankin sinulle mielihyvin.»\n\nHetkistä myöhemmin isä ja poika lähtevät konttorista puistikon halki\nkotiansa kohti ja molemmat puhuvat innokkaasti.\n\nJa ihmiset, jotka tästä päivästä lähtien näkevät heidät kaksi entistä\nuseammin yhdessä, sanovat, että vuorineuvos muuttuu joka päivä yhä\npoikamaisemmaksi:\n\n»Katsokaa nyt! Ihanhan hän on kuin oman poikansa vanhempi veli!»\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nKEHITYKSESSÄ EI OLE SAUMOJA\n\n\n\n\nIHMISET VAIHTUVAT\n\n\nInsinööri Orastolla on edessään kartta, jonka hän eilen illalla\nsattumalta löysi Hankaan konttorista ja ystävänsä Vesalan\nvastaväitteistä huolimatta pisti salkkuunsa ja toi kotiinsa. Tuo\nkartta on oikeastaan liikuttava, sillä se esittää Luostanjoen\nyläjuoksua ennen kuin sivilisaatio tunkeutui tänne ja pilasi vanhojen\nihmisten mielipahaksi Jumalan luomat hyvät maisemat sellaisiksi kuin\nne nyt ovat. Kartan on vapaussodan jälkeen nuoren itsenäisyysajan\nensimmäisessä voimantunnossa piirtänyt silloin vielä tuntematon mies,\ndipl.ins. Lauri Sorvanen, jolla ei vielä siihen aikaan ollut juuri\nmuuta tietoa tästä laajasta työmaasta kuin omat ennakkoluulottomat\nkäsitykset niin sanotusta vanhan ja uuden välisestä sekasotkusta, hyvä\nsisu ja verraton työtarmo.\n\nOrasto ihastuu Sorvasen piirtämään karttaan, päättää kehystää sen ja\nasettaa oman konttorinsa seinälle. Mutta sitä ennen hän kuitenkin\nottaa kopiopaperin ja piirtää kartan kontuurit laittaakseen myöhemmin\nitselleen toisen kartan, joka kuvailee Luostanjoen teollisuusseutua\nnykyhetkellä. Tuo uusi karttahan ei — herra paratkoon — tule koskaan\nniin valmiiksi, että sen voisi asettaa lasin alle kehyksiinsä. Sillä\nmelkein joka päivähän siihen pitää merkitä jotakin uutta — ellei\nsuurempaa, niin ainakin jokin talo tai tieosuus.\n\nMutta joka tapauksessa tämän vanhan kartan pohjalle hän alkaa piirrellä\nmuuttuneen Luostanlaakson kuvaa voidakseen sitten huvikseen vertailla,\nmitä on ehditty saada aikaan ripeällä työllä seitsemässätoista\nvuodessa. Hiisvesi tulee kartan yläosaan sellaisena kuin se oli\nennen ja on vielä tänäänkin, mutta hänen täytyy tehdä melkoinen työ\nhahmotellessaan joen muuttuneita rantaviivoja. Tällä tavoin oman\niltateensä jälkeen tyytyväisenä piirrellessään, tupakoidessaan ja\nvihellellessään — kun molemmat tenavat ovat viimeisen vastustamisen\njälkeen jo lähteneet nukkumaan ja kun rouva-tohtori istuu viereisessä\nnojatuolissa sylissään uusin ulkolainen lääkäriromaani — hän joutuu\ntahtomattaan kajoamaan tämän kasvavan tehdasyhdyskunnan julkiseen\nja yksityiseenkin elämään. Hän asettaa kynänsä kärjen mäelle\nvoimalaitoksen luoteispuolelle, jossa ovat Sorvasen yksityisasunto,\nHankaan konttori ja niin sanottu 'insinöörihotelli'. Ja oman itsensä\nkanssa hän keskustelee seuraavaan tapaan:\n\n'Kairakoskella ja Longallakin on asukkaita enemmän kuin muualla,\nmutta Hangas jää varmasti keskuspaikaksi, ja on vain ajan kysymys,\nmilloin Hangas ja Taustan kylä kasvavat yhteen. Eikähän täällä enää\nasuta Luojan selän takana missään, kun jo kuudessa tunnissa päästään\npikajunassa Helsinkiin. Muuten tässä Luostanjoen radassa toistuu sama\nkuin aikoinaan Suojärven radassakin: ensin sitä ei saada valmiiksi\nmillään, mutta kun ilmeinen pakko antaa sitten asialle vauhtia,\ntuleekin uudesta radasta kaikkien rautatieherrain yllätykseksi\nmitä kannattavin yritys! Sehän osaltaan todistaa vain sitä, ettei\nrautatielaitoksen käytettävänä ole tarpeellista liikemiesvaistoa...’\n\n’Ja hyvin on menty eteenpäin, ei sovi moittia. Hiisveden kunta on\nhyötynyt tehtaista ansiottomasti, kun on saanut itselleen näin paljon\nuusia veronmaksajia, mutta ei ole tarvinnut niiden vuoksi lisätä\nköyhäinhoitoaan niin kuin joka vuosi ennen tehtaita. Minusta on turhaa,\nettä tuemme ukkojen puuhia liian kauan. On päästävä itsenäisiksi niin\npian kuin mahdollista, vaikkapa kauppalaksi — ja siihen kai Sorvanen\nkaikesta päättäen pyrkiikin, vaikka ei puhukaan.’\n\n’Ja paikkakunnan isännät ovat menestyneet. Sen jälkeen, kun\nsulfaattitehdas valmistui ja saha alkoi pyöriä, ovat he myyneet\nvanhenevat ja sinistymistä uhkaavat metsänsä ja ajaneet ne joko\nLukinsalmelle, Kairakoskelle tai Longalle. Puut ovat olleet hyvissä,\nhinnoissa ja saamillaan rahoilla ovat ukkelit maksaneet kaikki vanhat\nvelkansa, maalanneet talonsa, ojitelleet soitaan, rakentaneet uusia\nkivinavetoita, ostaneet maanviljelyskoneita ja saaneet sellaisen\nitse luottamuksen ja edistyshalun, että jo siistivät partansakin ja\nliittyvät tarkastusyhdistykseen.’\n\n’Ja entäs renkimiehet, jotka vielä toistakymmentä vuotta sitten\nniistivät nokkansa etusormen ja peukalon välissä ja pyyhkäisivät\nne puhtaiksi lapikkaan varteen! Heidän palkkansa ovat nousseet,\nsillä työtä on tarjolla muuallakin kuin tunkiolla. Nyt eivät\nkotikutoiset vaatteet enää kelpaa, vaan niiden tilalle on jo hankittu\ntehdasvalmisteiset puvut, jalkaan patiinit ja kaiken ylle sadetakki,\njonka kaulus on niskasta pystyssä niinkuin filmisankarien kuvilla.\nJa lauantai-iltaisin miehet seisovat maantien varrella odotellen\nlinja-autoja, nousevat niihin ja ajavat kaupunkiin elokuviin ja\nniiden jälkeen vielä poikkeavat tyttölapsen kanssa ravintolaan ennen\nkotimatkaa.’\n\n’Mutta eipä silti, kyllähän tänne saattaa kaupungista jo tullakin! Kun\niltapimeällä ajaa tännepäin, niin jo kaukaa näkyvät pitkät valorivit ja\noman valokehänsä keskellä kohoaa Kairakosken piippu. — Minäpä annankin\nlaittaa valonheittimet valaisemaan pimeän aikaan tehtaan seiniä ja\npiippua. Siitähän tulee kuin työn ja kaiken pyrkimyksen vertauskuva.’\n\n'Muuten kun puhutaan näistä Luostanjoen nähtävyyksistä, niin uskallanpa\npistää vetoon kolme konjakkipulloa limonaadilasia vastaan, että\nSorvanen hautoo itsekseen jo faneeritehdastakin. Eilen se ukko puhui\nminulle niin enteellisesti niistä uusista kokeista, joita on tehty\nlehtipuun käytöstä selluloosan raaka-aineena — ja samaten eräistä\nuusista kokeista puusokerin valmistamiseksi. Minä en yhtään epäile,\netteikö Sorvanen anna noille keksinnöille niiden oikeata merkitystä ja\njoskus tulevaisuudessa hän varmasti esittää pitkät laskelmansa ja sanoo\nomalle hallintoneuvostolle: 'Nyt, hyvät herrat, on tullut taas aika,\nettä me rakennamme sokeritehtaan ja pidämme huolen siitä, että Suomen\nmummoilla on tästä lähtien hillopurkeissaan halpaa makeutta!'’\n\n’Ja toinen yhtä kursailematon tyyppi on Vahinen. Nyt sillä on jo lähes\nkymmenkunta autoa kuluttamassa maantietä Longan ja kaupungin välillä\nja parhaillaan miettii, uskaltaisiko avata niin pitkän linjan kuin\ntäältä Helsinkiin. Ja Vahisen lapset ovat pirteitä eläviä, niin että\nisä jää pian jälkeen. Ja Irma on kaunis nainen, tyylikäs tyttölapsi,\njoka vanhoissa oloissa olisi saanut jäädä ruohottumaan käyttämättömänä\nvoimana ja olisi päässyt vain jonkun pienviljelijän muijaksi. Mutta\nnyt...’\n\nPäästyään mietelmissään tähän asti insinööri Orasto kohottaa päätään ja\nvirkahtaa rouvalleen:\n\n»Tahka kävi päivällä luonani. Kun hän on ollut jo kolme vuotta\nlepäämässä liikemiehenä Taustassa, oli siitä seurauksena, että hän\njuuri ylittänyt painossaan sata kiloa. Sen vuoksi hän pyrki takaisin\nyhtiön töihin ja sanoi, jotta lepääminen saa jo loppua, muuten tulee\nsydänhalvaus. Minä takasin hänelle kiireitä niin paljon, jotta tästä\nlähtien hän laihtuu kilon viikossa.»\n\n»Mies parka. Sen jälkeen kuin Tahka erosi työstä, on hänessä ollut\nsenkin seitsemänkymmentä eri luulotautia syövästä mahahaavaan asti —\nvaikka mies vain paisuu! Mutta kai hän nyt sitten tervehtyy. Oletko\nmuuten kuullut, että Irma Vahinen on jo tullut kotiin Helsingistä?»\n\n»Juuri ajattelin häntä.»\n\n»Sinäkin...! Tiedätkö tuoreimman uutisen? Noh, Sorvanen oli jokin aika\nsitten lehdissä ilmoittanut paikkaa omalle sihteerilleen. Hakijoita oli\npaljon, ne oli siilattu ja parhaat pyydetty tänne suorittamaan koetta.\nNiiden joukossa oli myöskin Irma. Hän tuli Sorvasen ovelle, niiasi\nnätisti ja sanoi tulleensa sedälle pikakirjuriksi. Sorvanen taputteli\nkummityttöään toisella kädellään poskelle ja toisella viittasi\neteiseen, jossa ne parhaat odottelivat, että paikka on jo täytetty...\nIrma on lahjakas tyttö.»\n\nOrasto siirtyy kartallaan ylöspäin ja ulkomuistista merkitsee kaikki\nKairakoskella viime aikoina tapahtuneet muutokset. Pari kertaa hän avaa\nsuunsa sanoakseen jotakin ja hillitsee itsensä, mutta lopulta ei malta\nolla virkkamatta:\n\n»Jos jaksat olla vaiti, niin minäkin kerron uutisen.»\n\n»Koskeeko se Vahisen Irmaa ja...?» kysyy rouva Orasto äskeisen\najatuksensa jatkoksi.\n\n»Ei, vaan meitäkin. — Yhtiöissä tulee pieniä uudestijärjestelyjä\n— tai oikeammin vain nimityksiä. Sorvanen kuiskasi minulle tänään\netukäteen kaiken. Nimittäin: Sorvanen itse tulee tästä lähtien\ntoimimaan eräänlaisena ylijohtajana ja valvomaan edelleen molemmat\nyhtiöt. Hangas-yhtiön toimitusjohtajaksi nimitetään Vesala, ja hänen\ntyömaanaan ovat Hankaan ja Soikosken voimalaitokset. Kairakoski-yhtiön\ntoimitusjohtajaksi tulen minä ja hoidan Lukinsalmen, Kairakosken ja\nLongan tehtaat — ja tietysti nekin uudet, joita lähiaikoina alkaa\nkasvaa.»\n\n»No niinhän on kaikki ollut käytännössä jo tähänkin asti.»\n\n»Ei aivan, sillä mehän olemme Vesalan kanssa olleet vain jonkinlaisia\nteknillisiä johtajia.»\n\nPuhelin soi, ja Orasto vastaa siihen. Langan toisessa päässä on Aholan\nisäntä, joka omalla erikoisella tavallaan puhuu rehevästi:\n\n»Vielähän teitillä valvotaan, vaikka luulin sinun jo menneen pehkuihin.\nEi suinkaan sun rouvasi ole enää jalkeilla?»\n\n»Onhan toki! Tahtooko setä puhelimeen?»\n\n»No kuulehan nyt, kun tuo minun sydämeni on ryppyillyt jo eilisillasta\nlähtien ja päivällä se pani minut jo kemmertelemään kuin koiranpenikan,\nhuiputti päästä ja teki niin ilkeää, että arvelin hengen lähtevän. Mun\nemantoni oli jo soittamassa sinun rouvallesi, mutta minä sanoin, että\nannahan olla. Minulla on ollut aina niin huono usko tauteihin. Mutta\nnyt se taas iltarupeamalla heitti minut hervottomaksi ja vaivaa yhä...»\n\n»Jos setä odottaa hiukan, niin minä käsken Paulan puhelimeen»,\nvirkahtaa väliin Orasto ja päästää rouvansa istumaan.\n\nAhola tuntuu selittävän tohtorille saman alusta lähtien ja paljon\nlisääkin ja kysyy lopuksi:\n\n»Että sen vuoksihan minä vain soitinkin, kun emantoni käski ja uhkaili,\nniettä minkäslajisia rohtoja tässä oikein uskaltaa nieleksiä. Nuo\nnaiset kun tyrkyttävät minulle kaiken maailman tipat mikstuurasta\nyskänrohtoon asti, mutta minä olen sanonut, etten huoli ennen kuin\nsoitan tohtorille.»\n\n»Kyllä taitaa olla parasta, kun minä tulen sinne paikan päälle\nkatsomaan», arvelee rouva Orasto.\n\n»No eihän nyt toki yöllä. — Taikka jos minä pistän oriin aisoihin ja\najan itte sinne Vilhonhoviin?»\n\n»Ei tule kysymykseenkään, että te lähdette sairaana! Mieheni tuo minut\nautolla sinne.»\n\nRouva Orasto lähtee sairaskäynnille Aholan isännän luokse ja Orastokin\non mukana. Perillä tulee ilmi, ettei tapaus olekaan aivan viaton,\nsillä Aholan emäntä kertoo isännän olleen kaksi kertaa tajuttomuuden\npartaalla, niin että tyttären koetellessa sydäntä valtimo oli heikko.\nMutta saatuaan kamferia isäntä virkistyi jälleen ja kiven kovaan kielsi\nsoittamasta lääkäriä sanoen pelkäävänsä tohtoreita ja tauteja:\n\n»Kipiäksihän tässä vanha mies tulee vähemmälläkin!»\n\nMutta nyt, kun uusi kohtaus oli taas lähellä, aikoi tytär soittaa,\nmutta Ahola ottikin torven tytön kädestä ja selitti itse asiansa.\n\nRouva Orasto ei näytä olevan tyytyväinen Aholan sydämeen, antaa sen\nvuoksi pistoksen ja määrää muut lääkkeet ja hoidon. Mutta apteekkeja ei\nole lähempänä kuin kaupungissa taikka Hiisveden kirkolla.\n\n»Kaiken muun te olette muistaneet, pojat», sanoo Ahola. »Mutta apteekki\non vielä jäänyt saamatta. Ei sen puolesta, jotta olisin sitä tarvinnut\ntähänkään asti, mutta kun tuo minun emantoni tykkää niin turkasesti\nolla kipiä ja nieleskellä tippoja sokerin kanssa. Niettä jos Sorvanen\nja sinä ja Vesala muistaisitte sen apteekinkin ihan vain paikkakunnan\nkunnian puolesta...»\n\n»Nyt on parempi, että isäntä makaa hiljaa, ei nouse ylös eikä puhu\nmitään. Minä hankin ne lääkkeet heti ja...»\n\n»Ei suinkaan rouva tarkoita, jotta tämä on kuolemaksi? Minä kun olen\naina ollut sitä mieltä, jotta näin vanhassa ihmisessä tauti tulee ja\nmeneekin saman tien kuin vaivaisen onni. Vaikka ilkeätä tämä tekee. —\nMihin se Ilmari meni? Minulla olisi niin paljon puhumista...»\n\n»Mutta nyt ei saa puhua», toistaa tohtori Orasto.\n\n»Jahah, no sitten minun laitani on jo huonosti», arvaa Ahola. »Ja jos\nhuonosti on, niin silloinhan minun onkin puhuttava asiani selviksi\nennen lähtöä.» Kun insinööri Orasto ilmestyy kynnykselle, jatkaa hän\ntaas tälle: »Nuo naiset taitavat pelätä minun puolestani. Istuhan\ntuohon, niin minä sanon sulle jotakin.»\n\nHän on vähän aikaa vaiti ja hengittää rauhattomasti, mutta aloit taa\ntaas:\n\n»Vaikka maatuuhan se tervaskantokin joskus... Enkä minäkään ole pitänyt\nitseäni kuolemattomana. Siltä varalta, etten sitten aikanaan kuoleman\ntullessa ehtisi jutella sinulle, pitää se kai tehdä hyvissä ajoin.»\n\n»Taikka jos setä kuuntelee ja minä juttelen?» ehdottaa Orasto\npitääkseen hänet vaiti.\n\n»Eipäs, kun toisinpäin. Katsos, Ilmari, minua on aina kiusannut\nmuuan asia. Ja nyt minä sen sanon. — Kun te tulitte tänne Hankaalle\nseitsemäntoista vuotta sitten, saitte te pojat — Sorvasen Lauri,\nsinä ja Vesala — luultavasti sen käsityksen, että tuo Ahola on yhtä\nhomeinen mies kuin muutkin tässä pitäjässä. Ja kerran olinkin jo niin\nkärmeentynyt, jotta läksin valittelumatkalle Sorvasen luokse. Mutta\nsilloin minä huomasin, jotta ehei, pojat, tässähän onkin nyt kysymys\nkoko Luostanlaakson tulevaisuudesta ja leivästä ja nuo poikaset\novat ottaneet urkokseen viedä tämän kulmakunnan eteenpäin vaikka\nkäsipuolesta riiputtamalla. Sillä hetkellä minä selvitin itselleni,\nettä meidän täytyy toimia yksissä voimin, ja siitä lähtien on niin\ntehtykin. Jos nuo toiset ukot — homehtuneet ja takkuiset kantturat\n— ovat tehneet kiusaa jos jonkinlaista, niin ne ovat sen tehneet\ntyperyyttään ja niille pitää antaa anteeksi.»\n\nAhola on vaiti niin kauan kuin tohtori Orasto istuu jälleen vieressä,\nkoettaa valtimoa, katsoo kelloa ja totisena pudistaa ukolle päätään,\nkun ei saa tätä tottelemaan. Mutta sitten Ahola jatkaa taas:\n\n»Tällä Luostanlaaksolla on nyt edessään laaja työ ja varma ja selvä\njokapäiväinen leipä. Ja on varma, jotta siitä tulee vielä yksi tämän\nmaan varakkaimpia ja ahkerimpia seutuja. — Ja ketä siitä kaikesta pitää\nkiittää: muutamia harvoja miehiä, jotka ovat sisukkaasti suorittaneet\nsuuren raivaustyön ja jo nyt näkevät tulokset. Ja tuo raivaustyö on\nollut laajaa, kun on pitänyt siivota ihmisten ajatuksiakin. Ja hyvä\ntästä kaikesta tulee, kunhan jatketaan loppuun asti.\n\n»Minä en tarkoita, että kaikki pitäisi saada niin helpoksi ja mukavaksi,\njotta puupuukolla vuoltaisiin kultaa ja elettäisiin silkissä ja\npurppurassa. Ei, vaan kaikki on hyvin silloin, kun on riittävästi\ntyötä. Työn mukana tulee kaikki muukin. Ja jos työtä taas ei ole —\nniinkuin usein aikaisemmin — niin silloin tulevat köyhyys ja huonot\ntavat ja kaikki pahat.»\n\nAhola yrittää saada kiinni kadonnutta ajatuksenpätkää ja jatkaa sitten:\n\n»Ja teille taas ei ole ollut sen kiitollisempaa sarkaa kuin tämän joen\nvarsi. Täällä näkyvät uurastuksen jäljet niin helposti. En tiedä, onko\nvielä kukaan muistanut sanoa kiittävää sanaa tästä kaikesta, mutta\nAholan isanto sanoo sen nyt sinulle ja sanoo myöskin Sorvaselle ja\nVesalalle ja Tahkalle, kun ensi kerran tapaa. Ja meidän kylän omista\nmiehistä on paljon tehnyt Vahinen, mutta muut ovat pysyneetkin vain\nlautamiehinä sivusta katselemassa.\n\n»Niin jotta kun jatkatte vain tähän tapaan, niin vanhana miehenä\nhuomaatte, mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Ja kun olette juurtuneet\ntänne, niin pysykää täällä älkääkä jättäkö mitään vieraisiin käsiin.\nEivät ne tätä ymmärrä, kun eivät ole olleet alusta lähtien mukana.\nMutta sitten jo Luostanlaakso kelpaakin malliksi muille, ja jos joku\nitkee tätä Suomenmaan pienuutta ja surkeutta ja kaiken vaikeutta, niin\nsilloin on helppo osoittaa kartalla tätä kultaista maankolkkaa ja\nsanoa: 'Älkää te naukuko omaa surkeuttanne! Tuon suuren joen partahalla\non kahdessa vuosikymmenessä näytetty se ihme, että köyhä ja syrjäinen\nkorpimaa muuttuu uurastuksen avulla parhaimmaksi ja vauraimmaksi työn\nkeskukseksi!' Siinä on testamentti jokaiselle, joka ei enää usko\nitseensäkään, vaan alkaa itkeä omaa surkeuttaan.»\n\nAhola innostuu itsekin, alkaa hengästyä ja puristaa sydänalaansa. Mutta\nlääkäri tulee ja rauhoittaa häntä, asettaa kädet kiltisti peitteelle,\nistahtaa vuoteen jalkopäähän ja vilkaisee mieheensä. Ilmari Orasto\nlähtee toiseen huoneeseen ja jättää rouvansa sairaan luokse. Mutta\nAhola on jo huomannut kaiken tarkoituksen ja sanoo:\n\n»Älkää väheksykö vanhan miehen sanoja, rouva. — Ei, älkäähän\nkeskeyttäkö, vaan antakaa ukon puhua! Jos minä osaisin selittää kaiken\nsillä tavalla kuin ajattelen, niin se ihan panisi itkemään, sillä se on\nsuurta. — Ajatelkaahan itse, millaista täällä oli ennen, niin sinisen\nköyhää, että aina tunsi itsensä pieneksi ja vihaiseksi. Ja mitäs on\nnyt, sen te tiedätte itsekin.»\n\nRouva Orasto taivuttaa päätään myöntymykseksi, mutta ei vastaa.\n\n»Mihin Ilmari meni? — Kuulehan vielä yksi asia: minulla on kolme lasta,\njoista vanhin rupiaa pitämään tätä taloutta pystyssä minun jälkeeni,\ntoinen poika on mestarina sinun tehtaallasi ja tyttö — tuo jonka äsken\nnäit — on sinun konttorissasi. Vanhin poika kyllä pitää talon pystyssä\nvanhan mallin mukaan. Mutta jos nuo toiset kaksi, jotka ovat tästä\nlähteneet omalle tielleen, alkavat näyttää meltoutumisen merkkejä\ntaikka jos niihin tarttuu nykyajan huonoja ajatuksia, niin lyö niitä\nkorvalle! — Sano suoraan, että Aholan isanto lupasi ennen kuolemaansa,\njotta korvalle saa livahuttaa, jos eivät kestä. — Lupaatko sen?»\n\n»Varmasti lupaan», myöntää Orasto ja hymyilee sisäisesti isällisten\nsanojen liikuttavuudesta huolimatta.\n\n»Hyvä on, minä uskon sinuun!» virkahtaa Ahola ja vaikenee.\n\nHän näyttää nukahtavan, Orasto ja tohtori siirtyvät toiseen huoneeseen,\nemäntä pyyhkii kosteita silmäkulmiaan ja virkahtaa hiljakseen\nvieraille, että taitaa jo tulla isännän lähtö, kun se tuommoisia\njuttelee. Aholan tytär, joka on konekirjurina Kairakosken konttorissa\nja viimeisten sanojen aikana seisonut ovella ja kuullut kaiken,\npunastuu ja katsoo epävarmana Orastoon ja lähtee sanattomana pois.\n\nViimein hurisee pihassa auto, jolla Orasto on lähettänyt oman\nkuljettajansa hakemaan apteekista lääkkeet. Nyt molemmat Orastot\nnousevat siihen ja lähtevät kotiin. Keskustelu ei luista, sillä Aholan\najatukset ovat tehneet heidät jollakin tavalla hartaiksi, ja Orasto on\nvielä pitkän aikaa kuulevinaan korvissaan viimeiset sanat. ’Minä uskon\nsinuun!'\n\nVielä seuraavana päivänä käy tohtori Orasto sairaan luona ja määrää\ntämän pysyttelemään edelleen levossa, vaikka kohtaukset eivät olekaan\nenää uusiutuneet. Mutta kahden päivän kuluttua saapuu tieto, että\nAholan isäntä on yrittänyt nousta työhönsä, on ottanut hevosvaljaat ja\nlähtenyt valjastamaan orittaan ajaakseen kuntakokoukseen, mutta levoton\nhevonen on temmeltänyt sen verran, että sairas mies on siinä rasittunut\nja saanut uuden kohtauksen.\n\nTuntia myöhemmin hän kuolee vuoteessaan, ja vierellä olevat kuulevat\nhänen viimeisinä sanoinaan:\n\n»Maatuuhan tervaskantokin kerran...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nAHOLAN KUOLTUA toimii Pellontaus kaikkialla siellä, missä tarvitaan\nvanhempaa ja vakavampaa miestä. Mutta siellä taas, missä kysytään\nnuorekkuutta ja ripeyttä niin kuin suojeluskunnassa ja urheiluseurassa,\njoutuu entistä enemmän olemaan mukana Vahinen. Hän olisi hyvinkin\nhalusta vaikka kaikkialla, mutta hänellä on yksi paha vika: on niin\nsanomattoman vähän aikaa yhteisiin harrastuksiin.\n\nJuuri ajan niukkuutta Vahinen ajatteli kaikkein enimmän jo silloin,\nkun haaveili tytärtään eräänlaiseksi liikkeittensä kirjanpitäjäksi,\nniin että hän itse vapautuisi varsinaisesta numeropuolesta. Irma\nVahinen, josta on vuosien kuluessa ja yhtä rinnan Sorvasen poikien\nkanssa kasvaessaan tullut kaunis ja älykäs nuori nainen, meni isänsä\nevästämänä ja hyvästä halusta Helsinkiin ja palasi sieltä aikanaan\ntakaisin. Ja isä otti hänet vastaan kuin kaikkein hartaimmin toivomansa\nihmisen ja vain itsekseen manaili sitä, ettei hänen vanhin lapsensa\nollut poika, joten hän olisi saanut työlleen kunnollisen jatkajan.\nNythän molemmat pojat ovat vielä siksi nuoria, etteivät siihen pysty ja\novat parhaillaan vasta koulussa. Ja kun Irma taas on nainen, ei koskaan\nvoi aavistaa, kuinka kauan hän pysyy kotipuolella ennen kuin joku vie\nhänet.\n\nMutta Vahiselle tuleekin paha pettymys heti alkuunsa, sillä\nkotiin tultuaan Irma Vahinen kuulee vuorineuvoksen tarvitsevan\nyksityissihteeriä, menee heti seuraavana aamuna varhain kummisetänsä\nluokse ja saa paikan, sillä Sorvanenhan tuntee Irman varsin hyvin ja\non kaikin puolin tyytyväinen ratkaisuun. Näin siis Vahinen jää ilman\ntoivomaansa kirjanpitäjää ja kassaneitiä ja saa hoitaa liikkeensä\nedelleenkin yksin.\n\nIrma ei puhu asiasta kotonaan mitään, mutta kun Vahinen kuulee tyttären\nuusista hankkeista, syntyy heidän välillään pieni ja riitaa hipova\nkeskustelu, jossa tytär eräällä tavalla perii isästään voiton niinkuin\nviime aikoina näyttää tulleen Hankaalla tavalla isien ja lasten\nvälisessä periaatteiden selvittelyssä.\n\n»Olisit sinä sen verran voinut puhua asiasta minulle», virkahtaa\nVahinen hyväntahtoisesti moitiskellen, »olisit voinut sanoa sen verran,\netten olisi turhaan luottanut apuusi. Nyt, kun et kerran itse pysy\nminun liikkeessäni, saat hankkia sijaisen tänne. Minulla ei ole aikaa\netsiä niitä.»\n\n»Hyvä on!» ihastuu tytär ja menee hieromaan olkapäätänsä isän olkapäätä\nvasten aivan kuin kehräilevä kissa. »Minä hankin tänne erään hyvän\nsielun, joka tulee varmasti, jos maksat siedettävän palkan.»\n\n»Onko hän mies?»\n\n»On.»\n\n»Ahaa!» viheltää Vahinen. »Luuletko, etten minä tiedä sinun aikeitasi!\nTarkoituksesi on saada tänne joku kullannuppu, joka sitten aikanaan\nkorjaa sinut taikka sinä hänet. — Ei vedä kiinni! Minä en ota miehiä,\nsillä sinulla ei ole mitään kiirettä naimisiin. Ja kun omat pojat\nkasvavat, niin minun pitää kumminkin ajaa vieraat miehet hiivattiin\nja järjestää paikat kotiväelle. — Voisit muuten kertoa minulle, minkä\nvuoksi teit tämän tempauksen ja menit Sorvasen luokse.»\n\n»Kuulehan, isä Vahinen», vastaa tyttö vakavana. »Minunkin tarkoitukseni\non päästä maailmassa eteenpäin. Olenpa kuullut, että sinäkin aikoinasi\nkäytit kaikki tilaisuudet hyväksesi. — Miksi en minä saisi pyrkiä\nvieraan palvelukseen, jos siellä on paremmat mahdollisuudet kehittyä?»\n\n»Tietysti saat mennä, enhän sitä kielläkään. Mutta minua vain\nsuututtaa, kun en saa mistään ketään...»\n\n»Noo, koetetaan miettiä yhdessä!» houkuttelee tytär isäänsä paremmalle\ntuulelle. Ja hetkisen kuluttua hän jo ehdottaakin: »Mutta jospa Tahkan\nErkki tulisi!»\n\nTahkan poikakin on juuri päässyt kauppakorkeakoulusta ja Vahinen tuntee\nhänet tietysti hyvin. Vaikka Vahinen ei ensin tahdokaan miesväkeä,\nmiettii hän asiaa ja tekee sopimuksen nuoren Tahkan kanssa. Tällä\ntavoin jatkuu Vahisen ja Tahkan perheen yhteinen liiketoiminta, vaikka\nisä Tahka juuri äskettäin menikin takaisin entiseen ammattiinsa\nrakennusmestarina. Ja tällä tavoin Irma Vahinen jää vuorineuvos\nSorvasen sihteeriksi, vaikka esimiehen ja sihteerin suhde onkin aivan\npoikkeuksellinen sikäli, ettei Sorvanen sano häntä koskaan muuksi kuin\nIrmaksi ja sihteeri taas vuorineuvosta vain sedäksi.\n\nMutta huomaamatta tapahtuu eräs toinenkin muutos: sitä mukaa kuin\nvanhempi polvi alkaa muuttua iäkkäitten ihmisten kirjoihin, nousee\nyhä enemmän esille myöskin nuorempi, joka onneksi ei ole vieras\nLuostalle. Tästä on seurauksena, että se työ, joka heidän on aikanaan\notettava hoitoonsa kokonaan, on heille läheisempi ja kohottavampi kuin\nventovieraalle, sillä he ovat nähneet ja tunteneet sen jo lapsesta\nsaakka.\n\n\n\n\nNUORET\n\n\nJonkinlaisesta sanattomasta sopimuksesta odottaa se nuorten keskeisin\npiiri, johon kuuluvat Irma Vahinen, Tahkan Erkki ja Sorvasen\ntoinen poika Juhani, itseoikeutetuksi henkiseksi johtajakseen\nMartti Sorvasta, että tämä heti valmistuttuaan saapuisi Hankaalle\nja antaisi oman lisänsä kaikkiin niihin harrastuksiin, jotka ovat\nsuojeluskuntatyön, urheilukilpailujen, retkien ja tilapäisten\ntanssihippojen välillä. Ja työn, yleisen yritteliäisyyden ja\nyksityisenkin toiminnan- ja vaihtelunhalun aiheuttamat seuraukset ovat\nniin suuret, etteivät monet vanhemmat ihmiset voi välttää salaista\nja tyytyväistä hymyhän huomatessaan sen päivänselvän eron, joka on\nkahden vuosikymmenen takaisella ja nykyisellä hengellä. Entinen\n'mitästuollaista-joutavaa'-ajattelu on muuttunut yleiseksi pohdinnaksi:\n'mitäs-vielä-keksittäisiin'.\n\nJa varmaa on, että jos vanhemmat ihmiset huolehtivat ja pitävät\ntasapainossaan ja omassa vauhdissaan jokapäiväisen työn, niin nuoret\ntaas omassa piirissään suunnittelevat ja ohjailevat kaiken sen muun,\nmikä on jokapäiväisen leivän ulkopuolella. Ja Martti Sorvanen, joka\nsitten aikanaan ilmestyykin takaisin kotiinsa, näyttää kuin vahingossa\njoutuvan yhdistämään noita molempia, vaikka hänellä onkin alussa vain\npassiivisen sivusta katsojan virka niin työssä kuin leikissäkin.\n\nSorvasen perheessä on kieltämättä suuri tapaus se, kun Martti ilmestyy\neräänä päivänä ensin kotiin ja sitten astelee suoraryhtisenä ja\nvarmakatseisena konttorille ja ilmoittautuu isälleen asiallisesti kuin\nkomennukselta, mutta heittäytyy sitten nojatuoliin ja vastailee sieltä\nhyvillään olevan isän kysymyksiin omat käsityksensä kaikesta nykyisestä\nja tulevastakin. Mutta hänen siirtyessään taas itse asiaan ja\nkysyessään vuorineuvokselta omaa tulevaa vakanssiaan Luostan konsernin\ntyömailla ei tämä osaa vastata pojan mielestä tarpeeksi suoraan, vaan\nselittelee jotakin epämääräistä, miten kaikki uusia suunnitelmia ja\ntöitä toistaiseksi jarruttaa pula, joka ei missään paikassa salli\ntyölle sen täyttä vauhtia.\n\n»Mutta kunhan tästä tilanteesta selvitään — ja siihen kai ei mene enää\nkauan — on meidän ensimmäinen työmme rakentaa Soikoski ja suunnitella\nlisäteollisuutta, etupäässä kemiallista, ja sen vuoksi...»\n\n»Sen suunnittelu kai kuuluu Juhanille, jos hänestä kerran paisuu\nkemisti?»\n\nJa isä jatkaa:\n\n»Vaikka ei päästäkään rakentamaan itse laitoksia, on hyvä jo etukäteen\nsuunnitella niiden paikat. Jos ottaisit hiukan tarkastellaksesi ja...»\n\nMutta pojalla on vastaus valmiina:\n\n»Tokkopa tuossa on niin suurta päänvaivaa. Myönnäthän, että ukki on\nLuostan ensimmäisiä teollisuusmiehiä ja tavallaan myöskin kemisti.\nVoithan siis kemialliset laitoksesi rakentaa muistomerkiksi ukin vanhan\ntervahaudan paikalle. — Mitä naurat? Mitä ihmeellistä siinä nyt on?»\n\nJa vuorineuvos selittää hyväntuulisena:\n\n»Enhän minä naura. Minua vain hymyilyttää, kun sinusta tuntuu kaikki\nniin selvältä.»\n\n»No eikö sitten saisi olla?» kysyy poika nyrpeän ja loukkautuneen\nnäköisenä.\n\nKun hän hetken kuluttua taas lähtee, tulee ovessa vastaan Irma Vahinen\nkädessään nippu papereita vuorineuvokselle, ilmeisesti hämmästyy\nentisen leikkitoverinsa tuloa ja katsoo niin pitkään, ettei toinenkaan\nosaa muuta kuin kumartaa ja katsoa samalla tavalla eikä tässä\ntilapäisessä ujoudessaan muista ojentaa edes kättään. Niinpä he pitkän\nja tunnustelevan katseen jälkeen astuvat vuorineuvoksen kynnyksen yli,\ntoinen ulos ja toinen sisään.\n\nMartti joutuu mukaan jonkinlaiseen työn tapaiseen, mutta kun on vailla\nomaa tiettyä tehtäväänsä, tuntee hän kaikesta huolimatta olevansa\njoutilaana ja irtaallaan aivan kuin omasta aitauksestaan karannut.\nNiinpä hän ei keksi juuri muuta kuin odottaa, istuu sen vuoksi osan\npäivää Hankaan konttorissa ja kyllästyttyään väittelemään nuorten\nneitosten kanssa lähtee Kairakosken konttoriin setä Oraston luokse tai\nkatselemaan tehtaita. Ja kun tuo kierros on tehty, suostuu hän lopuksi\nvaikkapa oman äitinsä ajomieheksi tämän liikkuessa milloin missäkin\nLukinsalmen ja Soikosken välillä. Mutta koko ajan hän tietää olevansa\nkuin varsa, joka ensi kerran valjastettuna tahtoisi oikaista heti\nsuoraan portista ulos maantielle eikä suostu seisomaan hiljaa aisojensa\nvälissä niin kauan kuin ajaja ohjaksia pidellen aprikoi, mihin suuntaan\nolisi lähdettävä.\n\nIrman kanssa he kaksi joutuvat tapaamaan toisensa usein konttorissa\nvuorineuvoksen lähettyvillä, mutta näennäisesti kartellessaan toisaalta\ntaas vaivihkaa seuraavat toisiaan. Ja jos katseet sattuvat sitten\nkohtaamaan, hymyilevät he aivan kuin liiankin selvästi lukisivat\ntoistensa ajatukset ja nopeasti keksivät muuta puuhaa tai sanottavaa\nsivulle päin. Sitten eräänä päivänä, kun aulan suuri seinäkello lyö\naamiaisajan alkaneen, tapaavat he vaatenaulakon luona, hymyilevät\njälleen eivätkä keksi mitään niin arkista sanottavaa kuin tahtoisivat.\nMutta heidän on nyt pakko tulla toimeen kahden, ja sen vuoksi sanoo\nportaita laskeutuessa Irma Vahinen:\n\n»Muistatko niitä kivinäytteitäsi, sitä suurta rauniota, jonka lapsena\nkeräsit rantatalon lähelle kalliopenkin viereen? Pikkupojat olisivat\nheitelleet kivesi kanavaan, mutta minä olen niitä varjellut ja...»\n\n»Niinkö?» naurahtaa toinen. »Pitääkö minun ne heitellä nyt sinne. Vai\ntuletko auttamaan?»\n\n»Kun oltiin pieniä, et sinä laskenut meitä tyttöjä, koko mäelle, vaan\najoit pois rauniosi luota.»\n\nHe alkavat muistella entisiä tappeluitaan ja eroavat sitten Vahisen\nkulmalla ja Martti kääntyy takaisin kotiinsa. Mutta illalla, kun he\nnäennäisesti harhailevat omilla teillään, tapaavat he sattumalta\nkivipenkin lähellä, istuvat toinen sen toisella, toinen toisella\nreunalla ja vähitellen voittavat oudon vieroksumisensa.\n\n»Minusta näyttää siltä, ettet sinä viihdy Hankaalla?» kysyy Irma\nepäsuorasti.\n\n»Mistä sellaista päättelet?»\n\n»Noh, kun näytät kerta kaikkiaan niin tyytymättömältä etkä ole koskaan\ntoisten — tarkoitan entisten tappelutoverien kanssa...»\n\nMartti naurahtaa, sillä oikeastaan hän on hyvinkin tyytyväinen, mutta\nvirkahtaa kuin näyttääkseen suunnittelevan jotakin tärkeätä:\n\n»Tuskinpa minä täällä kovin kauan viivyn. Ja sitä paitsi on hauskempi\nliikkua yksin — vaikkapa täällä.»\n\n»Jos siis joku tahtoo sinut nähdä, niin pitää tulla etsimään metsästä?»\n\n»Tule pois vain!» sanoo Martti iloisempana.\n\n»Enhän minä nyt itseäni tarkoita», oikaisee tyttö.\n\n»Mutta minäpä tarkoitan!»\n\nNyt heidän katseensa hipaisevat toistensa ohi kuin etsien vastausta\njohonkin. Sitten Irma pyyhkii havunneulasia pois penkin jäkäliltä ja\nMartti sotkee kepillään puolukanvarsia.\n\nIrma nojaa taaksepäin kallioselustaa vasten ja katsoo silmät kapeina\nja sinisinä rakosina järvelle, jossa käy samanlaiset virit kuin\nhänen katseessaankin. Sitten katse siirtyy rannemmaksi, jossa Mannen\nentisen venevalkaman kohdalla on tasainen kivireunus pensaineen ja\npuistikkokäytävineen. Ja vanha rantatalo on purettu, niin että vain\nsen kiviportaat ovat jäljellä keskellä ruohokenttää kuin jonkinlaisena\nmuistomerkkinä entisestä talosta.\n\n»Muistatko vielä isoisäsi talon?» kysyy Irma.\n\n»Johan nyt toki! Sehän oli jäljellä vielä silloin, kun pääsin\nylioppilaaksi. — Omenapuut näyttävät jääneen villeiksi.»\n\n»Mutta ukkisi hoitaa niitä kuitenkin.»\n\nIrman tekisi mieli jatkaa vielä jotakin vanhan katoavaisuudesta, mutta\nhuomaa sen tuiki sovinnaiseksi. Samassa hän näkee edessään maassa\njotakin ja huudahtaa:\n\n»Katso! Kuollut lintu!»\n\nMartti nousee, katsoo ja virkkaa:\n\n»Tosiaan. Se on kai lentänyt hämärässä johdinta vasten ja taittanut\nniskansa.»\n\nHe katsovat ylös: heidän päittensä yläpuolella kulkee kaksi—neljä—kuusi\npaksua ja tummaa voimavaltimoa jonnekin kauas ja aivan takana on\nrautapylväs.\n\n»Mihin se haudataan?» kysyy Irma.\n\n»Tuonne!» osoittaa toinen ruohikolla seisovaa nelikulmaista\nkivipylvästä, jonka yhdellä sivulla ovat sammaloituneet kirjaimet MS.\n\nHe siirtyvät alemmaksi ja mitään sanomatta ottaa Martti kaksi\npuunpalasta, kaivaa niillä nurmikkoon kuopan, asettaa kuolleen linnun\nsiihen, peittää hiekalla ja selkäänsä oikaistessaan huokaisee:\n\n»Kas niin!»\n\nJa nuori nainen taittaa ojan pengermältä angervon ja asettaa sen\npystyyn haudalle. Sitten he siirtyvät takaisin paadelle, tyttö antaa\nkätensä sivellä pitkin penkkiä, niin että jäkälät kutittavat pehmeätä\nkämmenpohjaa, ja sanoo siirtääkseen ajatukset pois linnun peijaisista:\n\n»Muistatkos, kun tässä leikittiin ja pidettiin kiveä pöytänä? Juhani\nsekoitteli ainaisia vesiään ja sinä — niin, tuolla ovatkin sinun\nkivesi!» Nuori mies vilkaisee sinnepäin ja naurahtaa, mutta ei nouse\nedes tarkastamaan entisiä harrastuksiaan, vaan katsoo sitten viereensä\njäkälille unohtunutta kättä ja kuulee Irman sanovan:\n\n»Ja miten moni onkaan istunut tässä ennen meitä ja...?»\n\nJokin varoittaa Irmaa katkaisemaan lauseen ja odottamaan toisen\njatkavan ainakin ajatuksissaan. Tuntuu siltä kuin kivi käden alla olisi\nvielä lämmin jonkun toisen nuoren käden kosketuksesta. — Niin, aivan\nsamoin istui tässä parikymmentä vuotta sitten kaksi nuorta ihmistä\netsimässä tulevalle elämälleen jonkinlaista yhteistä suuntaa, juuri\nsamalla paikalla piti kättään yhtäläisesti elämää odottava, kaunis\nja hiljaisesti hymyilevä nuori nainen aavistellen jotakin käännettä\nomalle kohdalleen. Ja juuri sinä hämäränä iltana tuo ratkaiseva tuli ja\ntavoitti, ja siitä illasta ja naisen käden pehmoisesta kosketuksesta\nlähtien voisi Irma, juuri hänen oma tyttärensä, laskea oman\nkehityksensä alkaneen.\n\nTuntuu melkein kuin aika pysähtyisi, sillä nytkin astelee\nharmaatukkainen vanhus järveä ja taivasta katsellen alas rinnettä\nmetsän kupeella, niin että kanervikko kahisee jalkain alla ja saa\nnuoret siirtymään pois ja etsimään rauhallisempaa paikkaa. Mutta jos\näidit ja isät siirtyivät omaan rauhaansa Hankaan rannalle, saavat\nheidän lapsensa yhtä sukupolvea myöhemmin kulkea sieltä poispäin\nvoidakseen olla kahden. Samalla kuin Manne ja Kaisa kävelevät ja\nsiirtelevät pois tieltään polun ylle kasvaneita pihlajain oksia,\novat nuoret ja metsässä matkalla kohti lahden pohjukkaa ja vanhaa\ntervahautaa.\n\nSaadakseen pitkän vaitiolon päättymään virkahtaa Martti auttaessaan\nIrmaa ojan yli:\n\n»Muistatkos, kun muutamana syksynä oltiin täällä sieniä keräämässä?\nSinä olit silloin vielä pieni tyttö, mutta me Juhanin kanssa isoja\npojanjolppeja. Minä taisin olla jo kansakoulussa... Sinä et jaksanut\nhypätä tämän saman ojan poikki, vaan putosit sen keskelle istuallesi\nja itkit, kun siniset pöksysi kastuivat. Kiljuit vietävästi meitä\nriisumaan ne ja pistämään oksalle kuivamaan.»\n\n»Riisuitkos?» kysyy Irma hymyillen.\n\n»Miten voit kuvitella, että minä isona koulupoikana alentuisin\nkuivaamaan tyttöjen housuja! Juhani olisi kertonut sen toisille pojille\nja minulle olisi tullut loputon häpeä.»\n\nNyt he ovat tavoittamassa entiset yhteiset muistonsa ja Irma on juuri\nsanomaisillaan, että 'muistatkos, miten itsellesi kävi uimarannassa'\n— kun läheltä kuuluu jälleen askeleita, jotka saavat Irman muuttamaan\najatuksensa: »Eih! Meidän pitääkin esiintyä arvokkaasti!»\n\nHe kulkevat hetken sanattomina, kun Martti äkkiä pysähtyy ja sanoo:\n\n»Täällä on niin tylsää! — Lähdetkö mukaan?»\n\n»Minne?»\n\n»Minne vain.»\n\nMutta katsahtaessaan pojan silmiin pudistaa Irma päätään hitaasti:\n\n»Ei nyt — mutta joskus toiste.»\n\n»Milloin?»\n\nHe sopivat sunnuntaista, mutta Irma lupaa puhua tarkemmin sitä ennen.\nMutta ettei näyttäisi liian innokkaalta ei Irma ole muistavinaan koko\nasiaa, vaikka tapaakin kuitenkin sunnuntaina jo aamupäivällä Martin\nlähellä kalliopenkkiä.\n\n»Mihin meidän piti mennä?» kysyy Martti heti valmiina seikkailuun ja\nmiettii itsekseen, että se kai olisi tarpeeksi miehekästä jos saisi\nluvan ottaa isänsä auton ja veisi Irman ajelulle johonkin. Mutta Irma\nkatsoo järvelle ja sanoo aivan kuin itsekseen:\n\n»Tuolla on vene...»\n\nMartti katsoo myöskin ja näkee rannassa ukin veneen:\n\n»Mennään veneellä! — Mutta sinun tassusi voivat kastua. — Odotahan\ntässä, niin minä juoksen kotona!»\n\nJa kun hän lähtee mäkeä ylös, huutaa Irma hänen jälkeensä:\n\n»Niin minäkin juoksen! — Mutta varaa nyt aikaa!»\n\nIrmakin lähtee juoksujalkaa rinteen poikki kotiinsa valmistautuakseen\noikealle retkelle ja Martti kiipeää ullakkokamariinsa vaihtamaan\ntoisen puvun, sieppaa Juhanin repun ja sulloo sinne kaikenlaista\ntavaraa tulitikuista eväisiin asti, penkoo vielä hetkisen komerossa\nja lähtee takaisin rantaan. Kun he tapaavat siellä toisensa, ovat\nhe tyytyväisen näköisiä, sillä nyt on taas luvassa jotakin yhtä\njännittävää kuin joskus lapsivuosina. Niin he lähtevät matkalle,\nsoutavat ensin yli Luostanjärven sen itärannalle, nousevat maihin ja\nsamoavat metsää etsien jotakin korkeata ja kaunista paikkaa. Viimein he\npääsevät rinteelle, jossa on petäjikön lomassa siellä täällä kirkkaana\nvärilaikkuna kellastunut koivu. Martti sytyttää kallionhalkeamaan\nnuotion, jonka ääressä he istuvat ja katselevat auringon kirkasta\njuovaa Luostanjärvellä ja kolmea tai neljää tukkilauttaa, jotka on\nkiinnitetty saarten rantaan Hiisvedellä ja näkyvät suoraan Kairakosken\nsavupiipun kohdalta. Linja-autot vilahtelevat maantiellä Taustan\nkylän kohdalla ja rantavallin kupeeseen pysähtyy pieni ja turiseva\nmoottorivene.\n\nHe istuvat vierekkäin nuotion kupeella, mutta eivät muista pitkiin\naikoihin virkkaa mitään toisilleen. Irma on ottanut käteensä pitkän\nkanervanvarvun ja punoo siitä itselleen rannerengasta. Martti katkoo\nhitaasti koivun oksaa heitellen palasia tuleen ja painellen kenkänsä\nkärjellä sammalta, joka yrittää kyteä nuotion vieressä. On sanomattoman\nyhdentekevää, missä ovat aika ja ihmiset ja kaikki muukin. Irma nojaa\ntaaksepäin kallioon, panee kätensä niskan taakse ja katselee suoraan\nyläpuolella kulkevia valkoisia pilviä, joiden reunat koko ajan kuin\nsulavat ilmaan sitä mukaa kuin tuuli niitä kuljettaa. Martti kääntyy\nnojaamaan kyynärpäillään sammaliin ja pienellä tikulla tikulla tekee\nkiusaa kovakuoriaiselle, joka kiipeää ruohoa pitkin. Joka kerran, kun\nse hyvillä mielin pääsee jo puoliväliin ja pysähtyi lehdon kantaan,\ntipauttaa Martti sen maahan ja itsekseen nauraa eläimen hölmistykselle\nja sisukkaalle uudelle yritykselle.\n\n»Kerro minulle jotakin», pyytää Irma melkein kuiskaten ja sulkee\nsilmänsä odottaen.\n\n»Oli kerran pikku tyttö», vastaa Martti laiskasti aikomattakaan jatkaa\ntuon enempää.\n\nKuluu pitkä tuokio, kun Irma jälleen avaa silmänsä ja näkee pilvet\n\n»Siihenkö se kaikki loppui?»\n\n»Ehei, lapsukaiseni. Siitä se vasta alkaa: Ja hänellä oli vaalea tukka\nja siniset silmät ja...»\n\n»Mistä sen tiedät?»\n\n»Olen tuntenut hänet penskasta pitäen.»\n\n»Jaa-ah», huokaa Irma. »Jospa oltaisiinkin penskoja! Olisi niin hauska\nleikkiä vielä.»\n\n»Mikäs meitä estää?» kysyy Martti.\n\n»Kyllä sinä sen tiedät! — Vaikka eipä silti, ei se niin hauskaa aina\nollut, kun minä, tyttöriepu, sain leikkiä vain sellaisten isojen\npoikain kuin sinun, Juhanin ja Tahkan Erkin kanssa. Te varmasti\nhäpesitte laahatessanne jäljessänne pikku tyttöä ja aina tarpeen tullen\neksytitte minut ja...»\n\n»... ja jätettiin huutamaan. Kerran sinut houkuteltiin eteisen katolle\nja sitten otettiin tikapuut pois, ettet päässyt meidän jäljestämme.\nKukahan lie lopuksi pelastanut.»\n\n»Ilmankos äiti aina valitteli, etten minä osannut sellaisia tyttöjen\nharrastuksia kuin nuket ja muut, vaan unissanikin surisin ja tuuttasin\nkuin auto.»\n\n»Olihan se aikaa», huokaa Martti. »Kunpa silloin olisin ymmärtänyt\nkaiken sen, minkä nyt. En olisi unohtanut ottaa sinua kaulasta kiinni\nja — no niin...»\n\n»Miks'et ottanut! Nyt se on myöhäistä.»\n\n»Sitähän minä juuri kiroilen.»\n\nHe vaikenevat ja Irma sulkee silmänsä nähden vieläkin heijastuksen\nkirkkaasta taivaasta suljettujen luomiensa lävitse. Martin nuotio on\nsammumaisillaan, mutta hän ei viitsi nousta hakemaan uusia oksia, vaan\nsammuttaa entisetkin, niin että harmaassa tuhassa risahtelee jokin\nsammuva risu ja savu haihtuu kokonaan. Vaikka on syksy jo pitkällä,\nlämmittää aurinko herttaisesti ja panee ajattelemaan unta.\n\n»Martti, jos sinä valvot, niin minä uskallan nukkua hetken.»\n\nMartti siirtää reppunsa Irman pään alle ja istuu itse sammuneen nuotion\näärellä ajatellen, piirrellen aikansa kuluksi oksalla viiruja tuhkaan\nja katsoen välillä tyttöön. Tuuli suhisee niin rauhoittavasti, ettei\ntarvitsisi pitkääkään houkutusta, ennen kuin hänkin voisi nukkua.\nMutta hän lupasi valvoa ja... Niin, tuossa on Irma aivan lähellä,\njalat hiukan koukistuneina, niin että polventaive näkyy hameenhelman\nalta, povi kohoilee ja silmäluomet värähtelevät merkkinä siitä, ettei\nhän ole vielä unessa. — Mennäkö ja suudella noita hiukan avonaisia\nhuulia, suudella hänet voimattomaksi ja löytää hänestä nainen? — Ei,\nsillä se rikkoisi heiltä kaiken vanhan ja vielä pahemmin sen tulevan ja\nvastaisen, jota he kumpikin odottavat!\n\n»Ei vielä», ajattelee Martti tuhkaan tuijotellen ja todeten oman\nasiallisuutensa. »Tämä ei ole sitä varten. Mutta joskus, kun Irman\nkatseesta näkyy, että hän on valmis...»\n\nViimein Irman luomet asettuvat hiljaa, niin että hän näkyy todellakin\nnukahtaneen. Hengitys on tasaista ja koko tytöstä huokuu kuin\nluottamusta omaan itseen ja kaikkeen muuhunkin. Voidakseen olla\najattelematta häntä naisena Martti nousee, hiipii puun juurelta\nhakemaan kiväärinsä ja lähtee rinnettä ylös. Hän menee vaaran toiselle\nkupeelle ja etsii Irmalle yllätyksen päivälliseksi.\n\nMutta kun hän pääsee korkeimmalle kohdalle, aukeaa siitä niin huikean\navara näköala, että hänkin unohtaa pääasian ja istahtaa jäkälikölle.\nTäältä näkyy suoraan etelään, jossa Lonka kaikkine rakennuksineen\non kuin tarjottimella edessä ja sen itäpuolella on keskellä metsää\npieni lampi aivan kuin sininen silmä. Ja sen takanakin on metsää\nloputtomasti, niin että sitä vain paikoin halkoo Luostanjoen leveä,\nrauhallinen ja mutkitteleva uoma.\n\nHän ei tiedä itsekään, miten kauan aikaa kuluu kun kuulee takaansa\njäkäliköllä pehmeätä sipsutusta ja arvaa Irman tulevan. Sen vuoksi hän\nei käännä päätänsäkään, kun Irma joutuu hänen lähelleen, istuu hänen\nviereensä ja asettaa kätensä hänen polvelleen.\n\n»Lupasit vartioida, mutta jätit minut yksin.»\n\nMartti katsoo häntä silmiin ja hymyilee:\n\n»Läksin pakoon, etten tuntisi niin suurta kiusausta suudella sinua\nnukkuessasi.»\n\n»Poika kulta! Eihän meillä mitään kiusausta olekaan», sanoo Irma\näidillisesti ja antaa koko kätensä.\n\n»Mistä sinä sen tiedät?»\n\nMutta tyttö ei vastaa, vaan hymyilee vain. Näin kuluu taas kauan kun he\nistuvat äänettöminä ja ajatuksettominakin ja korkeintaan vain kuulevat\npuiden suhinan tuulessa. Vihdoin Martin silmä metsää katsellessa\npysähtyy, tarkistuu ja käsi jo tavoittelee kuvetta, jonne kivääri jäi.\nHän saa sen käteensä ja tukee kyynärpäätään polveensa:\n\n»Älä säikähdä, minä ammun.»\n\nMutta juuri kun hän saa piipun kohoamaan ja näkee puun latvassa istuvan\ntumman linnun jyvän kohdalla, laskee Irma kätensä hänen kädelleen ja\nsanoo hiljaa:\n\n»Anna olla, kun kaikki muukin on niin hyvää.»\n\nMartti ei tunne mielipahaa laskiessaan kiväärin hitaasti alas ja\nsiirtäessään sen kauemmaksi kalliolle. Olkoon rauhassa, kun Irmakin\nniin tahtoo. Hän katselee puun latvaan kauan ja molemmatkin katselevat,\nja vihdoin nousee kookas lintu ilmaan ja lentää latvojen tasalla\njonnekin kauemmaksi korpeen.\n\nSitä mukaa kuin aurinko siirtyy luodetta kohti, jäävät he rinteen\nvarjoon ja tuntevat jo illan viileyden. Ei auta muu kuin nousta,\nkulkea vaaran laen poikki ja asettua jälleen sen toiselle puolelle.\nÄskeisen nuotionsa ohi he menevät pysähtymättä ja jatkavat matkaansa\nlähelle rantaa, mutta siellä huomaavat, että on turhan aikasta mennä\nkotiinkaan, sillä eihän heitä kukaan etsi eikä kaipaa oikeastaan ennen\nkuin huomisaamuna, kun arkinen kiire ja melu alkaa konttorin suuren\nseinäkellon lyödessä.\n\n»Jäädään tänne yöksi?» ehdottaa Martti.\n\nMutta Irma pudistaa päätään:\n\n»Mutta lapsi kulta, mehän vilustumme täällä, kun ei ole minkäänlaista\nsuojaa. Tullaan toinen kerta pitemmälle matkalle johonkin vanhaan\nkalasaunaan tai sellaiseen.»\n\n»Ensi lauantainako?»\n\n»Niin.»\n\nHämärän tullen Martti työntää veneen vesille, purkaa reppunsa\nsivuremmeistä irti huovan ja käärii Irman takatuhdolle kuin kapaloon.\nLaineet yrittävät pärskiä vettä veneeseen, mutta hän kääntää sen\ntoiseen suuntaan välttääkseen pahimman aallokon, sillä heillähän ei\nole kiirettä. Irma katselee soutajaa ja ajattelee itsekseen, miten\nMartti, joka itse asiassa on hänelle niin kaukainen, on kuitenkin\ntoisaalta niin läheinen — ja on ollut jo kauan. Tuossa hän on — ei\nenää poika, vaan mies. He ovat tienneet toisistaan kaiken jo kauan\nsitten, ovat vaistonneet sen sanoitta ja katseitta. Tämä hetki ja\ntulevaisuuskin on ollut heille kuin itsestään selvä. Ja sen vuoksi\nkoko tämä päiväkin, heidän yhdessä olonsa, on ollut niin kiihkotonta,\nhyvää ja luottavaista. Ja minkä vuoksi se on ollut sellaista? — Kai\nsiksi, että he ovat odottaneet toisiaan jo liian kauan voidakseen\nliialla kiirehtimisellä pilata ensimmäisen päivän tunnelman. Onkohan\nMartti pettynyt, että päivä on ollut juuri tällainen? Ja Irma ajattelee\nedelleen:\n\n»Ei hän voi olla! — Niin, ja kaiken senkin vuoro tulee aikanaan,\nkunhan...»\n\nJa Irman on niin hyvä olla sen vuoksi, kun heillä kahdella on edessään\nvielä niin paljon.\n\nKun he viimein ehtivät vanhan Mannen rantaan, on jo pilkkosen pimeä ja\nniin myöhä, että vuorineuvoksen perhe vanhan tavan mukaan kokoontuu\njo tähän aikaan iltateelle. Ranta on kostea, ja sen vuoksi Martti\nnostaa tytön syliinsä, kantaa hänet maihin ja laskee istumaan Mannen\nyksinäiselle porraskivelle. Ja kumpaiseltakaan ei jää huomaamatta tuon\nkaiken vertauskuvallisuus ja Irma luuleekin Martin harkiten tuoneen\nhänet siihen. Kun vene on maissa ja airot piilossa, tulee Martti ja\nkysyy:\n\n»Kannanko minä sinut kotiisi asti?»\n\nIrma purkaa huovan ympäriltään ja nousee.\n\n»Nytkö sinä jo alat hemmotella! Mutta saattaa kyllä voit.» Ja lyhyen ja\nepäröivän äänettömyyden jälkeen hän jatkaa: »Ja meillä on ollut niin\nherttainen päivä, kun olemme olleet kilttejä.»\n\nJa kaiken kiitokseksi hän levittää kätensä, avaa sylinsä ja katsoo\nniin avoimesti, että he vaistoavat kaiken, ymmärtävät kaiken ja jäävät\nodottamaan sitä kaikkea, joka kuuluu heille.\n\nSitten he lähtevät rinnakkain astelemaan ahon poikki Irman kotia kohti.\n\nJa samaan aikaan, kun he saapuvat metsään ja kompastelevat pimeässä\noksiin, istuutuu vuorineuvoksen perhe turhaan viimeistä jäsentään\nodoteltuaan pöytään ja vuorineuvos itse kysäisee:\n\n»Missä Martti oikeastaan on? En ole nähnyt häntä kuin eilen illalla.»\n\n»Martilla on jo omat seuransa!» virkahtaa vanha Kaisa, joka yhdessä\nMannen kanssa on tullut omalta puoleltaan viettämään sunnuntai-iltaa.\n\n»Miten niin?» kysyy vuorineuvoksetar.\n\n»En tiedä, onko se seura aivan Martin vertaista», sanoo Kaisa\nhalukkaana ja katsettaan kohottamatta kiertää lusikkaansa kupissa.\n»Tänä aamuna hän oli liikkeellä yhdessä Vahisen Irman kanssa, ja he\ntaisivat mennä veneellä — ties vaikka pitkällekin.»\n\n»Mikäs ihme tuo nyt on?» kysyy Pirkko-rouva yhtäkaikkisesti.\n\nMutta nyt innostuu Kaisa pitämään pojanpoikansa puolta niin, että hänen\nja Pirkon välille syntyy hienoinen väittely jonkinlaisesta uudesta\nsukuylpeydestä. Vuorineuvos ja Manne, jotka keskenään jutellen eivät\nole sitä kuunnelleet, vaikenevat ja seuraavat Kaisan halua nähdä\nomissa lapsenlapsissaan jonkinlaista paremmuutta. Silloin vuorineuvos\nsiemaisee teekuppinsa tyhjäksi ja sanoo.\n\n»Minä en siinä näe suuriakaan säätyeroja, sillä Martin isä\non pientilallisen poika aivan kuin Irmankin isä. Ja varokaa\nhuomauttelemasta tällaisista asioista Martille itselleen, muuten hän\nnauraa teille. Ja jos hänelle tällaisista puhutaankin, niin sen teen\nminä.»\n\nSamassa astuu sisään Martti valoon tottumattomia silmiään siristellen.\nÄiti järjestää hänelle tilaa ja virkahtaa.\n\n»Sinä näyt olleen pitkällä matkalla?»\n\n»No matkalla kuitenkin, vaikka en pitkällä.»\n\n»Olitko yksin?»\n\n»En. Olipahan eräs tyttölapsi mukana», vastaa poika rehellisesti ja\nkysyy sitten vuorostaan: »Miksi perhe on niin juhlallisen näköinen?\nJokainen tuijottaa pöytään. Mitäs teillä on vinossa?»\n\n»Ei mitään, hyvä mies», vakuuttaa äiti.\n\nMutta isän nykäisystä hän kuitenkin epäilee, että jostakin on kiistelty.\n\n»Tässä vain pengottiin Hankaan dynastian sukujuuria», leuhkaisee Juhani.\n\nIsän sanomalehti kahahtaa ja hän katsoo tuimasti Juhaniin:\n\n»Sinä olet viisastelematta!» Ja Martille hän virkahtaa aivan kuin ei\nolisi äsken kuullut mitään: »Niin, jaa... Sinä taisit tosiaan olla\nretkellä?»\n\nJa Pirkko-rouva katsoo poikaansa hyväksyen ja melkeinpä hellästi,\nsillä äitinä hän vaistoaa jotakin ajatonta ja ikuista siinä, jos nuo\nkäsivarret ovat tänään pitäneet naista. Hän on perheen yläpuolella\nnäkevinhän taas vuosien takaa elämän sinisen linnun ja hänelle kuuluu\njälleen sen siipien hienoinen havina.\n\n\n\n\n'ON MAAMME KÖYHÄ...'\n\n\nIsä työskentelee kotona omassa huoneessaan, kun Martti astuu sisään ja\nkuulee isänsä lyhyen 'tjaan' merkkinä siitä, että tämä on huomannut\npoikansa tulon. Martti istuutuu ja odottaa, kunnes isä kohottaa päätään\npapereista.\n\n»Jos sinulla on aikaa, niin minä puhuisin kanssasi omasta työstäni»,\nsanoo poika.\n\n»Puhu pois vain.»\n\nIsä siirtää osan papereistaan pöydän reunalle, josta ne sitten\nhuomenaamulla pistetään salkkuun. Ja niin alkaa Martti selittää kuin\nulkomuistista:\n\n»Minusta tuntuu siltä, ettei oleskeluni täällä oikein vastaa\ntarkoitustaan. Ihmisillä on varmasti se käsitys, että kun olen sinun\npoikasi, ei minun tarvitse tehdä mitään muuta kuin kulkea kädet selän\ntakana työmaalta toiselle ja vakoilla herrojen insinöörien ylösnousun\naikoja, konttoristien yksityisharrastuksia ja työväen tupakkataukoja.\nJa tuollainen kunnia ei minusta ole erikoisemman hauskaa.»\n\n»Tahdotko siis pois?» jouduttaa isä asiaa.\n\n»Niin, koko se aika, minkä kuljeskelen täällä, menee aivan hukkaan.\nJa monet ammattiveljeni ajavat ohitseni sillä aikaa, kun minä\nlaiskottelen.»\n\nIsä näyttää tyytymättömältä ja puhaltaa paperinpölyä pois pöytälevyltä:\n\n»Sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet täällä kuin muuallakin. Ja juuri\nparhaillaan tarvitsen apua, kun on suunniteltava uutta sivutuotantoa.\nJos tämä onneton pula-aika menee joskus ohi alamme heti rakentaa ja\npanna käyntiin puunjalostukseen liittyvää kemiallista teollisuutta.»\n\n»Mutta sehän ei ole minun alaani.»\n\n»Minusta tuollainen töiden luokitteleminen ja jaotteleminen on turhaa.\nMinäkin olen alkuani sähkömies, mutta sitten jouduin tällaiseksi\nsekatyöläiseksi. Orasto on rakentaja ja joutui puunjalostajaksi. Ja\nvaikka sinä oletkin vuorimies, voit siitä huolimatta ruveta...»\n\n»... hämmentämään suopaa ja pikeä! Ei kiitos. Mutta Juhanista tulee\nkemisti ja hän saa keittää tärpätit ja hajut.»\n\nIsä on loukkautumaisillaan poikansa sanoista ja tekisikin sen varmasti,\nellei tuntisi tämän sanavalmiutta. Niinpä hän sanoo:\n\n»Minusta on pääasia se, mihin mies pystyy. Ja eri asia on sitten, onko\nhän juuri sillä alalla, jolle hän itse on pikku poikana havitellut.»\n\n»Tuo on diletantismin suosimista. Yhtä hyvin voi jatsiorkesterin\nsaksofoni leikkiä veturia, kun osaa sekin vinkua!»\n\nIsä naurahtaa, mutta kysyy sitten ynseänä:\n\n»No mihin sitten aiot lähteä?»\n\n»En tiedä vielä. Päätin ensin kysyä sinun mielipidettäsi. Kai minä\nensin matkustan etelään ja koetan päästä heilumaan kuokan varressa\njossakin kaivoksessa.»\n\n»Tee niinkuin haluat», sanoo isä ilmeisesti pettyneenä. »Minä vain\ntoivoin, että voisimme tehdä työtä kaikki yhdessä: minä, sinä ja\nJuhani. Ja sen kyllä sanon, ettet sinä vieraista eloista löydä\nsellaista vapautta kuin täältä.»\n\n»Vapautta en etsikään, sillä aion ammattimieheksi. Ja tiedemieheksi\nenkä liikemieheksi», julistaa Martti varmana.\n\n»Siinä tapauksessa en sinua vastusta. Ja tiedänhän hyvin, että osaat\nharkita ja ajatella vakavasti.»\n\n»Se näkyy olevan sukuvika, että ollaan liian totisia», virkahtaa Martti\nja saa isänsä jälleen naurahtamaan.\n\nMutta sitten isä alkaa naputella kynällä pöytään ja otsa menee\nhienoihin kurttuihin.\n\n'Nyt on jokin ratkaisu edessä', ajattelee Martti ja hymyilee. 'Jos asia\non suuri, niin hän nousee pian harppimaan lattialla edes takaisin.’\n\nAikansa naputeltuaan ja sopivat sanat keksittyään hän nouseekin ja\nastuu pari kertaa pöydän ja kirjahyllyn väliä ennen kuin virkkaa hiukan\nneuvottomana:\n\n»Tuosta vakavasti ajattelemisesta muistankin erään toisen asian Isohan\nse ei ole, mutta tulkoon nyt sanotuksi sekin. — Olen nimittäin kuullut,\nettä sinä teet pitkiä kahdenkeskisiä retkiä Irman kanssa. Sanotaan,\nettei kunnon tyttö lähde tuolla tavoin, ellei...»\n\n»... ja tahdotko sinä väittää, ettei Irma ole kunnon tyttö! Miten hän\nsitten on sinun kummilapsesi ja sihteerisi?»\n\n»Eijei! Älä nyt sotke! En minä sitä sanokaan. — Ylimalkaan puhun tästä\nasiasta vain sen vuoksi, kun kylän juorut alkavat pitää huolta...»\n\nNyt Martti kavahtaa pystyyn ja alkaa itsekin kävellä, pysähtyy isänsä\nkirjoituspöydän ääreen ja naputtaa rystysillään pöydän kanteen:\n\n»Ja sano sinä Taustan akoille, että pitävät huolen omista asioistaan!\nMinä taas pidän huolen omistani. Ja Irma Vahinen myöskin omistaan.»\n\nIsä on tulistumaisillaan, mutta hillitsee nopeasti itsensä sen vuoksi,\nettä Martti voi nyt minä hetkenä tahansa kysyä: mistä ajasta lähtien on\nvuorineuvos Sorvanen ruvennut laukkaamaan Taustan akkojen asioilla? Sen\nvuoksi hän tuntee jonkinlaista noloutta ja koettaa miedontaa äskeisiä\nsanojaan:\n\n»Ja viis' koko jutusta! Sitä paitsi Irma on pystyvä ja älykäs nainen ja\nminun oma mielipiteeni on se, että...»\n\nSamassa soi puhelin. Lause katkeaa kesken hänen nostaessaan kuulotorven\nja asettuessaan tuolissaan selkäkenoon. Martti on pysähtynyt nojaamaan\nhyllyyn, jossa isä säilyttää piirustuksia ja tärkeimpiä näytteitä. Hän\nkatselee eräitä esineitä, ottaa sitten paperipinkan painona olevan\nkivenmukuran, kääntelee sitä ja yht’äkkiä suoristautuu ja siirtyy\nvalon puolelle katsellen sitä kiinnostuneena. Hän ottaa vyöltään\npuukon, raapii sen kärjellä kiven pintaa, lyö hamaralla irti sirun\nsen kulmasta, kaivelee sitten liivinsä taskusta suurennuslasin ja\nkatselee lohkeamaa. Isän puhelu on jo päättynyt, kun Martti astuu tämän\nkirjoituspöydän ääreen ja pitää kiveä kämmenellään:\n\n»Kuule! Mikä tämä on?»\n\nSorvanen yrittää muistella, mutta pudistaa sitten päätään »Se on ollut\njo kauan. Mistä lie joutunut tänne.»\n\n»Onko tämä jostakin läheltä?»\n\n»Kyllä kai. Ehkä olen ottanut sen mukaani rakennustyömaalta.»\n\n»Tämähän on selvästi ruosteinen. Ja katsos nyt tuota pintaa, kun\nraapaisen sitä.»\n\nIsä katsoo paljain silmin ja suurennuslasin lävitse ja toteaa lopuksi:\n\n»Kiveä se näkyy olevan. Muuta en ymmärräkään.»\n\n»Niinpä on. Kiveähän tämä on. Ja sähkön sinä tunnet myöskin ja propsit.\n— Mutta tässä onkin rautaa! Sanopa nyt, mistä olet tämän saanut!»\n\n»Odotahan hiukan.»\n\nIsä menee kaapille ja tuo sieltä toisen samanlaisen, mutta hiukan\nsuuremman kiven. Sitäkin Martti katselee ihastuneena kuin pikku lapsi\nkirkasta lasipalloa, raaputtaa yhtäläisesti, hakkaa hamaralla ja lyö\nmolempia kiviä vastakkain saadakseen ne halkeamaan. Ja samaan aikaan\nisä koettaa ajatella, mistä nuo ovat joutuneet hänen kaappiinsa.\nViimein hänen muistiinsa tulee kaukainen kesäpäivä: hän itse istuu\ntyössään — sisään tulee kaksi kiireistä miestä heillä on taskut täynnä\nkiviä — he selittävät löytäneensä ne hän lähettää myöhemmin jonkun\nihmisen mukana näytteet Helsinkiin, mutta koskaan ei tule vastausta.\nKun asiaan ei enää palattu, unohti hän sen vuoksi kaiken.\n\nMutta keitä ne kaksi miestä olivat? Isä nousee seisoalleen\nvirkistääkseen muistiaan:\n\n»Jos muistaisin itse miehet, niin silloin muistaisin loputkin. — Mutta\nliekö tuo nyt niin tärkeätä?»\n\n»On se! Kuka ne toi?»\n\n»Älähän nyt hätäile!»\n\nSe kai tapahtui joskus voimalaitoksen rakentamisen alkuvaiheissa.\nMiehiä oli varmasti kaksi. Hän neuvoi heitä ostamaan paikan itselleen.\nJa maa kuului varmasti Hitukalle, siis Taustan hoville. Nuo miehet\nolivat...\n\nMutta siihen muisti katkeaakin taas. Martti hoputtaa häntä\nkalkuttelemalla kiviä vastakkain, kurkistaa välillä kaappiin\ntodetakseen, onko sinne unohdettu enemmänkin tällaisia aarteita, ja kun\nisä ei vain näytä pääsevän mukaan kärryille, lähtee Martti välillä pois\nja juoksee omaan asuntoonsa. Kun hän viimein palaa sieltä, sanoo hän\ninnostuneena:\n\n»Näin pintapuolisestikin katsoen nämä eivät ole arvottomia. Mutta nyt\non löydettävä näiden alkuperäinen paikka ja saatava toiset näytteet.»\n\nNyt isä muistaa jo niin paljon, että tuntee miehet, mutta ei muista\nheidän nimiään. Ainakin toinen heistä on tällä hetkellä Lukinsalmen\npalopäällikkönä.\n\nMuuta ei tarvitakaan. Martti sujauttaa kivet taskuunsa ja on jo ovella\nmenossa, kun kuulee vielä isänsä sanat:\n\n»Soita Orastolle ja kysy häneltä.»\n\n»Ei ole aikaa! — Saanko autosi?»\n\nMutta hän ei odota vastaustakaan, vaan kumauttaa oven kiinni. Isä\nnäkee ikkunasta, miten hän juoksee pihan poikki autotallille ja hetken\nkuluttua ajaa portista maantielle.\n\nKivet taskussaan Martti ajaa hyvää vauhtia Lukinsalmelle ja etsii\nsieltä käsiinsä palopäällikköä aivan kuin parempikin lieska olisi\nirti. Kyselemällä hän joutuu viimein Kovasimen luokse ja tunteekin\nmiehen vanhastaan. Tämähän on toinen niistä kahdesta hauskasta sedästä,\njotka aikoinaan vuoleskelivat hänelle ja Juhanille kaarnalaivoja ja\njousipyssyjä iltaisin ukin portailla istuessaan. Mutta kun Martti\nei aluksi keksi muuta kuin näyttää kädessään kahta kivenpalasta,\npudistelee Kovasin päätään eikä ymmärrä mitään. Mutta viimein Martti jo\nselittääkin:\n\n»Minä löysin nämä isäni hyllystä, ja ukko sanoi, että te ja joku\ntoinen mies veitte ne hänelle. Sanokaapas nyt sassiin, mistä nämä ovat\nkotoisin!»\n\nKovasin raapii korvallistaan ja alkaa muistella:\n\n»Jaa, jotta minäkö...? No siitähän on jo niin tuhottoman kauan, jotta\nmikäs niitä kaikkia muistaa. Ainakin parikymmentä vuotta. Mutta se on\nkyllä ihan varmaa, jotta silloin oltiin yhdessä Lemisen kanssa ja vähän\nriideltiin ja taisi olla muutakin hauskaa... Ja silloin minä sanoin\nLemiselle, jotta mitähän, jos...»\n\n»No mistä te nämä löysitte?»\n\n»Telavaarasta. Siellähän me juuri olimme, kun...»\n\n»Missäs Leminen nyt on?»\n\n»No sehän asuu vieläkin Telavaarassa, kun neuvos sanoi silloin, että\nolisi paras kysellä sitä maata omaksi. Ja Leminen ajatteli, jotta\nmiksikäs se kyselemisestä paranee, vaan siinä on tehtävä oikein\nkaupatkin. Ja niin se tekikin ja minä olin toisena osamiehenä, vaikka\nLeminen nyt asuu siellä, kun...»\n\n»Tiedättekö Lemisen asunnon?»\n\n»No ihan tarkkaan!»\n\n»Joutukaapas nopeasti autoon, niin lähdetään tapaamaan Lemistä.\nPuhutaan loput matkalla.»\n\nKovasimen on vaikea näin rutosti ymmärtää automatkan tarkoitusta, mutta\npaljoa hänen ei tarvitsekaan tietää, sillä nuori Sorvanen työntää hänet\nautoon taakse, istahtaa itse eteen eikä puhu mitään ennen kuin auto\nkääntyy Kairakosken leveälle asfalttitielle:\n\n»Kertokaahan nyt lisää!»\n\n»Sehän oli sillä tavalla, jotta neuvos käski meidän ostella sitä mäkeä\nHitukalta. Hitukasta kun ei kukaan tykännyt. Me teimmekin valmiiksi\nkoko kaupan tasan puoleksi kummankin kanssa. Leminen siellä nyt asuu,\nkun hän on työssä Kairakoskella. Minulle sieltä olisi liian pitkä\nmatka. Ja siksi toisekseen: mitäs minä omalla talolla teen, poikamies.»\n\n»Ja talo on siis teidän molempien?»\n\n»Ei talo, vaan maa. Kunnon taloa siellä ei ollutkaan, mutta sitten\nLeminen rakennutti tämän oman talonsa sille yhteiselle maalle.\nMaksaisihan Leminen siitä talostaan vuokraa minulle, mutta minä sanoin,\njotta mitäs saakurin vuokria siitä nyt kamujen kesken...»\n\nNyt Martti Sorvanen selittää edelleen:\n\n»Minä näin kivet ensimmäisen kerran vasta äsken. Asia on sillä tavalla,\nettä niissä on aika paljon rautaa. En voi sanoa, onko niin paljon,\nettä kannattaa ruveta kaivamaan. Mutta juuri sitä varten mennäänkin\nnyt Telavaaraan, otetaan uudet näytteet ja minä vien ne Helsinkiin.\nTullaan tänne toinen kerta oikein porien kanssa. — Mutta toistaiseksi\non parasta olla koko asiasta vaiti. Ei puhuta kenellekään.»\n\n»Ei Lemisellekään?»\n\n»Tietysti hänelle. Otetaan hänet mukaan.»\n\n»No milloinka sitten insinöörille sopisi uudestaan? Niiden porien\nkanssa?»\n\n»Aivan lähipäivinä.»\n\n»Ajattelin vain, jotta kun huomenna on sunnuntai, niin olisi sopivaa\naikaakin», ehdottaa Kovasin omia töitään järjestellen.\n\n»Kyllä siihen saadaan aikaa arkenakin. Jätetään muut työt sivuun»,\nlohduttaa nuori Sorvanen.\n\nKovasin tuntee vaihtelun iloa. Mikäs tässä on ajellessa neuvoksen\nautossa, kun ajajana on nuori insinööri, ja hätäkö on kävellä\nTelavaaran kallioita vaikka keskellä kirkasta jumalan päivää, jos\nkaikki otetaan työn kannalta!\n\nJätettyään auton Kairakoskelle he kulkevat lopun matkaa jalkaisin\nja tulevat Lemisen pienelle talolle. Kovasin ottaa sieltä olalleen\nlapion ja Leminen lekan, joka on kuljeskellut nurkkapielissä siitä\nlähtien, kun talon kivijalkaa lohkottiin. Lemisen tekisi mieli kysellä\ntarkemmin, mutta hän ei rohkene tehdä sitä uteliaasti. Ja vasta\nrinnettä noustessa saa Kovasin kuiskatuksi, että nyt mennään suoraa\npäätä kultaa kaivamaan.\n\nMutta sikäli kuin lähestytään Telavaaran kupeita, alkaa kumppanusten\nkeskustelu vilkastua, ja Leminenkin jo rohkenee lausuilla\nolettamuksiaan:\n\n»Se saattaa olla sillä lailla, jotta ei niissä kivissä mitään ole. Minä\nmuistan vielä hyvin sen päivän — niinkuin eilisen — ja tuo Kovasin oli\naika lailla hiprakassa. Ilmankos sille kaikki kimalteli kultana.»\n\n»Ole vait! Sinä se niin sekaisin olit, jotta putelikin jäi kalliolle.\nSe onkin minua harmittanut tähän päivään asti.»\n\nKun Martti katsahtaa miehiin kysyvänä seuratessaan heidän kinasteluaan,\nyrittää Leminen selittää:\n\n»Tuo Kovasin oli nuorempana hiukan väkeviin menevä. Nyt se taitaa\nvanhuuttaan jo viisastua.»\n\nKun he tulevat lähelle vaaran lakea, pysähtyy Sorvanen ja sanoo\nmiehille:\n\n»Me otamme nyt vain alustavat näytteet, sillä mitään kojeitahan minulla\nei ole.» Hän avaa jonkin laatikon ja ottaa sieltä esille silinterin,\njossa on lasikansi ja osoitin. »Tämäkin on vanhanaikainen koje, mutta\nkoetellaanhan sitäkin.»\n\nSitten Martti lähtee edellä vaaran lakea pitkin, ja koje riippuu\nkädessä naruista. Leminen muistaa vanhasta Kuva-Raamatusta nähneensä\nsamantapaisen kapistuksen, kun Sakarias temppelissä toimitteli\nasioitaan ennen mykäksi tulemistaan. Riiputtaen silinteriä Martti\nväliin pysähtyy ja pudistaa päätään tyytymättömänä. Viimein hän\nkysäisee:\n\n»Eikö etelän pitäisi olla tuolla?»\n\n»No se on jokseenkin suoraan Hankaan aseman kohdalla!» osoittaa\nLeminen. »Katsokaahan nyt, asemalla seisoo varmasti juna, kun savukin\nnousee.»\n\nLemisen täytyy olla oikeassa. Ja aseman paikka on helppo määrätä, sillä\nvoimalaitoksen seinä näkyy kilometrien välimatkasta huolimatta selvästi\nja siitä vasemmalla nousee valkea savupatsas.\n\nMartti pysähtyy jälleen eikä ole laisinkaan tyytyväinen kojeeseensa,\nsanoopahan vain lomassa, miten »tuo kapistus on ihan tylsä». Miehet\neivät ymmärrä mitään eivätkä kysykään, mutta seuraavat kuitenkin\njännittyneinä, sillä ovathan hekin nyt asianosaisia. Kulkiessaan\ninsinööri katselee irtokiviä ja kopauttelee niitä lekalla halkikin.\nLeminen, joka ei tiedä senkään vertaa kuin Kovasin, viittaa Martin\nselän takana otsaansa ja koputtaa sitä etusormellaan silmää iskien.\nMutta Kovasin pahastuu, kun toinen tekee pilkkaa vakavasta asiasta,\nsysää Lemistä kylkeen ja taputtaa tyytyväisenä povitaskunsa kohtaa.\nViimein Martti pysähtyy ja mutisee itsekseen:\n\n»Rautaa tässä on, se on kyllä varma. Mutta magnetiittia tämä ei ole,\nsillä kompassi on jokseenkin rauhallinen. Permeabiliteetti on niin\npieni, että löydön täytyy olla heikkomagneettinen. Ja koska tämä ei ole\nrautakarbonaattia eikä kuparikiisuakaan, ei jää jäljelle muita kuin\nhematiitti.»\n\nMiehet kuuntelevat sivussa, mutta kun eivät tajua tuon taivaallista, ei\nLeminen malta olla kysäisemättä:\n\n»Jotta onkos tämä mäki sitten raudasta, vai...?»\n\n»Minä tässä juuri päättelen, että tässä kyllä on rautahohdetta. Mutta\nmiten paljon, sitä en osaa sanoa. Otetaankin tästä ensimmäinen näyte.»\n\nHe alkavat luoda peitemaata ohuesta paikasta, sillä näin vähin voimin\non vältettävä liikoja tonkimisia. Kovasin kaivaa kallion kohdalle\njonkinlaisen ojan poikkisuuntaan, ja sitä mukaa kuin kallio paljastuu,\nheiluttelee Leminen lekaa ja lohkoo kalliosta irti palasia ja rouhetta.\nMartti kiertää sillä aikaa kauempana, mutta palaa takaisin ja alkaa\nhuolellisesti koota talteen kaiken Lemisen lohkoman kiven tomunkin.\n\n»Rautahohde on niin heikkomagneettinen malmi, ettei kompassi sitä juuri\nnäytä. Sen vuoksi meidän täytyy ottaa useammasta paikasta näytteet\nkemiallista analyysiä varten.»\n\n»No otetaan pois, mikähän siinä!» vakuuttelee Leminen ja heiluttaa\nlekaa, niin että vesi tippuu nenän päästä.\n\n»Meidän jälkeemme tulevat tänne toiset miehet ja mittailevat kaiken\nsähkökojeilla. — No niin, siirrytäänpä nyt jo toiseen paikkaan!»\n\nHe kulkevat jonkin matkaa eteenpäin ja toistavat saman tempun. Nyt\nvuorostaan Leminen kaivaa ja Kovasin takoo piippu hampaissa kallion\npintaa aivan kuin aikoisi maan keskipisteeseen.\n\n»Jos joku vieras näkisi nämä meidän hankkeet, niin hupsuiksi luulisi»,\narvelee Leminen.\n\n»Kukas sinua on viisaana pitänyt?» kysyy Kovasin.\n\n»Kaiken pahinta on, että metsään tulee niin ruma jälki», arvelee\ninsinööri.\n\n»No sitä taas ei kannata surra. Meidän hovin maitahan tämä on!»\nrehentelee Leminen ja yrittää näyttää varakkaalta.\n\nHe siirtyvät edelleen. Vaaran pohjoispäässä insinöörin kompassi\nrauhoittuu jo kokonaan, he kääntyvät takaisin toista pitkin ja menevät\nLemisen talolle. Näytteiden vieminen koskelle, vaikka Leminen onkin\nkolmantena auttamassa, ei ole helppoa. On jo myöhä, kun Martti viimein\nehtii Hankaalle, tutkii vielä kotvan ja menee isänsä luokse, kun tämä\non jo nukkumaan menossa.\n\n»Tämä on hematiittia!» kertoo hän. »Mutta itse esiintymä täytyy\ntietysti ensin tutkia tarkoin ja...»\n\n»Selitähän minulle ensin, mitä sellainen aine on», hymyilee isä toisen\ninnolle.\n\n»No sanotaan nyt vaikka näin: hematiitti, Fe₂O₃, on oksideihin kuuluva\nrautamalmi. Suomalaiselta nimeltään se on rautahohde. Sen väri on\nusein punainen, joten sitä sanotaan punaiseksi rautamalmiksikin. Tämä\nlöytö on nyt sikäli harvinainen, että tähän mennessä meillä Suomessa\non hematiittia tavattu vain vähän, nimittäin Salmissa ja Suojärven\nKokoinpesässä.»\n\n»Ja tarkoitatko, että Telavaara on nyt kolmas paikka?» kysyy isä\nhymyillen.\n\n»Tarkoitan, sillä kaikesta päättäen sitä on Telavaarassa runsaasti.\n— Hematiitin tavallisin tuntomerkki on se, että kun piirrät sillä\nkovalle ja himmeälle posliinilaatalle, jää siihen verenpunainen viiru —\nkatsohan nyt!»\n\nIsä katsoo ja toteaa, että todellakin on niin. Mutta hän kuitenkin\nvielä epäilee:\n\n»Sinusta tuo kaikki näyttää niin yksinkertaiselta. Mutta miten on\nmahdollista, että tuollainen löytö tapahtuu näin sattumalta? Minulla\nkun yleensä on niin huono usko muuhun kuin sellaiseen sattumaan, jonka\nihminen itse etukäteen järjestää.»\n\n»Kuulehan! Melkein kaikki mineraalilöydöt ovat sattumia. Niinhän\nkävi Outokummunkin. Kun kolmisenkymmentä vuotta sitten syvennettiin\nJoensuun ja Savonlinnan välistä laivaväylää, suoritti eräs insinööri\nruoppausta Kivisalmessa Rääkkylän pitäjässä. Silloin hän löysi\nnoin kolmen metrin syvyydestä maan alta ruosteisen lohkareen, jota\nensin luultiin meteoriitiksi, mutta tutkimuksissa se todettiinkin\nrikkaaksi kuparimalmiksi. Nyt tuli kiire etsiä, mistä tuo lohkare\noli kulkeutunut Kivisalmeen. Alkoi siis tiedemiesten suuri työ. Kun\ntiedettiin, mistä mannerjää oli kulkenut jääkaudella, lähdettiin siis\nvastavirtaan sen tulosuuntaa kohti. Ja parin vuoden etsinnän jälkeen\nlöytyi Outokummusta, siis kokonaista viisi penikulmaa Kivisalmesta,\nsamanlaisia malmilohkareita. Nyt oli siis tultu oikeaan paikkaan! — No\nniin, ja sinähän tiedät mitä Outokumpu meille nyt merkitsee... Ja minä\nväitän, että pelkkä saamattomuus ja huolimattomuus on meillä tehnyt\ntyhjäksi monta rikasta löytöä. Jos et usko sitä, niin yhden esimerkin\nsaan hyvin pian Telavaarasta!»\n\n»No mitä käytännöllistä merkitystä uskot tällä löydöllä olevan?» kysyy\nisä, joka antaa enemmän arvoa taloudellisuudelle kuin innostukselle.\n\n»Sitä en uskalla vielä sanoa. Mutta jos lasket minut näiden kivien\nkanssa ensin Helsinkiin, niin menen keskustelemaan tutkimuksista.\nOmilla vehkeilläni en tietenkään pysty toteamaan mitään, mutta\nsitä varten pitää toimittaa porauksia ja mittauksia. Jos ne ovat\ntuloksellisia ja jos hematiittia on niin runsaasti, että sitä kannattaa\nruveta louhimaan, niin...»\n\n»Sinä siis ymmärtääkseni tarkoitat sitä, että Telavaarassa on rautaa?»\nkysyy isäkin jo innostuneempana.\n\n»Minä tarkoitan, että siellä on rautamalmia, josta saadaan rautaa.»\n\n»Miten runsaasti tuota malmia pitää olla, ennenkuin kaivaminen\nkannattaa?»\n\n»Ensin on otettava huomioon kaikki alkukustannukset teiden\nrakentamista, kiskotuksia ja työväen asuntoja myöten. Sitten itse\nlouhiminen, kuljetus tehtaaseen ja valmistus. Ja tärkein tietysti\non itse tehdas. Pienissä puitteissa se ei tietenkään kannata. Mutta\nhematiitissa on rautaa yleensä seitsemänkymmentä prosenttia, niin että\njos sitä on paljon ja saadaan aikaan suurtuotanto, niin mikäs estää\nkaivamasta!»\n\n»Kuinka pitkäksi ajaksi kalliota täytyy vähintään riittää?» kysyy isä\njälleen.\n\n»En osaa sanoa tarkalleen. Mutta umpimähkään sanottuna vähintään\nkymmeneksi vuodeksi.»\n\n»Olisihan se aika paukku, jos se vain...!» huokaisee isä itsekseen.\n\n»No milloin saat tarkoin selville, kuinka paljon siellä on — mitä\ntiittiä se nyt oli?»\n\n»Heti, kun vain saan tuoda tänne miehet kojeineen. Itse tutkiminen vie\ntietysti jonkin aikaa. — Niin että annatko minulle valtuudet hankkia ne\nja...»\n\n»Ota, hyvä mies! — Mutta ymmärräthän itsekin, että niin kauan kuin tätä\nköyhää aikaa riittää, ei voida mennä tutkimuksia pitemmälle. Mutta jos\ntulokset ovat hyvät ja jos aika joskus paranee, niin...»\n\n»Sehän on selvä. Enkä minä toistaiseksi muuta pyydäkään», vastaa Martti\nilahtuneena.\n\nHe innostuvat tekemään eräitä suunnitelmia ja menevät nukkumaan vasta\npuolenyön jälkeen omatunto puhtaana siitä, että taaskin on avattu\neräs uusi mahdollisuus kehitykselle, jos vain ulkonaiset olosuhteet\nsallivat sen murtautua esiin. Samalla he sopivat siitä, että kun isän\non lähdettävä Helsinkiin jo huomisaamuna varhain, tulee Martti samaan\nautoon kivilaukkuineen ja toimittaa asiansa selväksi.\n\nJa tehtävää, juuri oman alansa työtä, Martti Sorvanen saa ennen pitkää\nniin runsaasti, ettei hän enää muista puhuakaan muutostaan Hankaalta\npois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTELAVAARAN MALMIESIINTYMIÄ koskevat tutkimukset aloitetaan niin pian\nkuin mahdollista, ja niihin ottaa yhden geologin ja vuori-insinöörin\nohessa osaa myöskin insinööri Martti Sorvanen valtaajan puolesta. Ja\ntutkimukset osoittautuvatkin sikäli positiivisiksi, että malmiesiintymä\non kaikkiaan lähes kahden kilometrin pituinen vyö, joka ulottuu melkein\nTelavaaran eteläpäästä vaaran pituussuuntaan. Varsinkin eteläpuolena\nse on leveä, vaikkakaan ei kovin syvä, mutta vaaran pohjoispuolena se\nkallistuu melko syvälle maan sisään kapeana nauhana.\n\nKustannusarvion laatimisessa, joka viivästyy pitkälle talveen\nasti, on suurena miinuspuolena se, että massatuotantoa ajatellen\nTelavaaran malmi kuluu pian loppuun, joten kaikki alkukustannukset\nteitä, tehdasta ja asuntoja myöten on kuoletettava lyhyessä ajassa\n— vaikka juuri massatuotanto onkin toisaalta noiden kuoletusten\nvarmimpana takeena. Mutta melkoisena hyvänä puolena taas voidaan pitää\ntuotantokustannuksia, sillä itse paikkahan on aivan rautatien äärellä\nja yhteydet sinne harvinaisen hyvät. — Tässä nuori Sorvanen muistuttaa,\nettä Kiirunavaara, joka on malmintuottajana maailman ensimmäisiä\nkaivoksia, oli arvoton niin kauan kuin sinne ei ollut rautatietä. — Ja\nsamoin tuotantokustannuksia helpottaa Telavaarassa vielä sekin, että\nmalmiesiintymä vaaran eteläpäässä on niin pinnalla, ettei tarvitse\npitkään aikaan ajatella kaivamista maan sisältä, vaan työt voidaan\nsuorittaa avolouhoksessa. Onneksi on aika paranemaan päin. Ja mitä\ntaas metallien hintoihin tulee, niin nehän ovat suuresti riippuvaisia\nmyöskin yleisestä poliittisesta tilanteesta. Ja sehän on Telavaaran\nlöydön aikaan metalliteollisuuden kannalta mitä otollisin, sillä\njuuri parhaillaan kasaantuvat koko maailman poliittiselle taivaalle\nne pilvet, jotka lupaavat varman myrskyn tuloa. — Tässä kohden nuori\nSorvanen viittaa jälleen maamme asemaan ja siihen todennäköiseen\nseikkaan, ettei maamme voi myrskyn puhjetessa mitenkään jäädä niin\nsivuun, etteivät pahatkin vihurit puhaltaisi sen ylitse. — Ja\npääomakustannuksethan, jotka tietysti ovat yrityksessä loppujen lopuksi\nniin ratkaisevana tekijänä, alkavatkin näyttää jo paremmilta, kuta\npitemmälle aika kuluu.\n\nAsia edistyy hitaasti neuvottelusta toiseen, mutta vuorineuvos\nSorvasen hoputtamana se sentään saa vauhtia ja näyttää valmistuvan.\nSilloin tulee sodan uhka yhä suuremmaksi, ja näin ryhdytään\nyleisesti ajattelemaan vuori- ja metalliteollisuuden merkitystä\nmaan itsenäisyydelle. Yleisen poliittisen päättäväisyyden ohessa\non jo havaittavissa hyvin huomattavaa isänmaallista innostusta, ja\nsen seurauksena pidetään taloudellisissa piireissä välttämättömänä\nkaivostyön aloittamista myöskin Telavaarassa. Suomi aikoo taistellen\nnäyttää, ettei se ole heikko, ja työllään se aikoo osoittaa, ettei\nse ole myöskään pieni eikä vaivainen. Näin syntyy uusi yhtiö, jonka\nnimeksi tulee Luostan Rauta Oy. ja joka aloittaa työnsä heti, kun vain\nosakepääoma merkitään täyteen.\n\nInsinööri Martti Sorvanen toimii vielä Hangas Oy:n palveluksessa.\nmutta siinä sivussa hän tekee kaikkensa jouduttaakseen Luostan Raudan\nosakkeiden merkitsemistä ja myymistä. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa\nkiertämiseen, puhumiseen ja kauppoihin, ja juuri hänen ansiotaan onkin,\nettä itse laitoksia päästään rakentamaan mahdollisimman pian ja työtkin\nsaadaan käyntiin juuri parhaimpaan aikaan suuren myrskyn lähestyessä.\n\nLuostan ensimmäinen ihmisvirta suuntautui kaksikymmentä vuotta\nsitten Hankaalle kytkemään voimaa ihmisen palvelukseen, viisitoista\nvuotta sitten se ohjautui Kairakoskelle uuden iskusanan 'vihreän\nkullan' merkeissä, samaten vielä viisi ja kuusi vuotta sitten Lonkaan\nvahvistaakseen teollisuuden osuutta työn palveluksessa ja muutama\nvuosi sitten hankkimaan Soikoskelta lisää voimaa ihmisen avuksi. Mutta\nnyt ohjautuu uusi ihmisvirta Telakoskelle ja Telavaaraan aloittamaan\naivan uutta ja tähän asti melkein olematonta vuoriteollisuutta ja\npitämään huolta siitä, että maalla on rautaa myöskin kädessä eikä vain\nluonteessa.\n\nEnsimmäinen työ on kunnollisten teiden rakentaminen Kairakoskelta ja\nHankaan asemalta Telavaaraan, sitten asuntojen pystyttäminen louhoksen\nympäristöön ja myöskin Telakoskelle, jonne varsinainen rikastuslaitos\ntulee. Samaan aikaan rikastuslaitoksen kanssa ryhdytään rakentamaan\nmyöskin rautatietä Telakoskelta aseman ohitse Telavaaraan malmin\nkuljetusta varten. Näin syntyykin uutta asutusta aivan keskelle\nmetsää vaaran luoteis- ja lounaispuolelle molempien teiden varteen.\nJa Telakoski, joka tähän asti on ollut vain hiljainen ja jonne eivät\nihmiset eksy juuri muuten kuin kalastusmatkoillaan, alkaa kohota\nsamaan kunniaan ja kukoistukseen kuin Luostan muidenkin koskien\nrannat. Itse rikastuslaitos, jota ylpeästi sanotaan rautatehtaaksi, on\naivan joen partaalla sen itärannalla, ja henkilökunnan asunnot taas\nnousevat sen länsirannalle Luostanjärven pohjoispäähän. Tästä johtuu,\nettä se asumaton metsätaival, joka on tähän asti ollut Taustan kylän\nja Kairakosken välillä, alkaa kokonaan kadota, ja Taustan kylä ja\nsulfaattitehtaan seutu kasvavat nyt yhteen.\n\nSikäli kuin insinööri Sorvanen nuorempi saa kaikki nämä alkutyöt\nluistamaan nuoren miehen koko tarmolla loppuvaiheeseen, voidaan samaan\naikaan aloittaa valmisteleva töitä jo itse louhoksellakin poistamalla\nmaapeitettä. Varsinainen louhinta taas avolouhoksessa on paljon\nhelpompaa kuin kaivoksessa ja ainakin terveellisempää louhijoille,\nsillä nyt vältetään kokonaan työskentelemään maan alla. Työ on\nkuitenkin toistaiseksi vielä melko vähäistä mutta insinööri Sorvanen\nlaskee ennen pitkää päästävän vuosittain viiteenkymmeneentuhanteen\nmalmitonniin. Niin kauan kuin tuo tavoite on kesken, hän itse\nkohdistaa kaiken voimansa kaivamiseen, mutta sen jälkeen hän kaikessa\nhiljaisuudessa aikoo asettaa itselleen uusia päämääriä, ja niihin\nkuuluu keksiä eräs uusi menetelmä, jonka avulla voidaan valmistaa\nmeltorautaa suoraan malmista. Tuollainen menetelmähän on tosin jo\nkäytännössä muun muassa Ruotsissa ja muuallakin, mutta hänen mielestään\nsillä on vielä hyvät kehittymisen mahdollisuudet. Ja toisena vakavana\najatuksena hänellä on oman terästeollisuuden luominen siinä tapauksessa\nettä rautateollisuus laajenee entisestään. — Mutta nuo ovat kuitenkin\nvielä ajatuksia, joista hän ei puhu isälleenkään.\n\nJos Telakoski on muuttanut pienessä ajassa muotonsa aivan toiseksi,\nniin samoin on tehnyt itse vaarakin. Kaikki se irtomaa, joka\nlouhokselta on kuljetettava pois tieltä, viedään tilapäistä raidetta\npitkin siihen suohon ja lampeen, joka on lähellä Lemisen taloa. Itse\nlouhos vaaran keskellä on kattilan muotoinen syvennys, ja sen yhteen\nseinään on avattu vaakasuora käytävä siten, että se aukeaa tunnelina\nlouhoksen ulkopuolella. Tämän tunnelin kautta kuljetetaan malmi\nlouhoksesta Telakoskea kohti.\n\nJa myöskin työn äänet ovat uudet ja ajavat näiltä seuduilta pois\nkaiken sen viimeisenkin riistan, joka täällä on piileskellyt\nrautatien rakentamisesta lähtien. Konelapio kuokkii pengertä, veturit\nviheltelevät, vaunut kolisevat ja lakkaamaton jyrinä kuuluu. Silloin\ntällöin vavahduttavat ennen niin hiljaisen vaaran kupeita räjähdykset,\nkun pengermää hajoitetaan kappaleiksi. Ja kaikista ihmisistä on\nkummallisinta se, että tällä tavoin luodaan kivistä uutta leipää —\njuuri kivistä, joita Raamatun sanojen mukaan on tähän asti pidetty\nleivän kaikkein halvimpana vastineena.\n\nMutta vaikka tämän uuden työn jokainen eri aste onkin kaikille\njännittävä katsella, ovat louhimon kunnioitetuimmat miehet kuitenkin\nporaajat, jotka siirtelevät kaksisarvista poraansa pitkin pengermää,\npainavat sen terän kallioon ja antavat säristä niin että terä lyö\nkallioon kaksituhatta kertaa minuutissa ja avaa reiän toisensa viereen.\nJa naiden poramiesten jälkeen tulee lataaja, joka sulloo reikiin\nräjähdysaineita ja silloin tällöin järjestää louhimolle omat äänensä.\nHän on vanha pioneeri, ei viitsi joka räjähdyksen jälkeen vetää ja\nkokoilla sähköjohtimiaan lohkareiden ja kivien alta, vaan kytkee reiät\ntoisiinsa pikalangalla ja sytyttää sitten viimeisen aikatulilangalla.\nJa aina silloin, kun lataaja kytkee aika-tulilankaansa reunimmaiseen\npanokseen, tyhjenee koko ympäristö, punaiset varoitusliput nousevat\npystyyn ja huudot kuuluvat: »Palaa jo!»\n\nSitä mukaa kuin malmia alkaa Telavaarasta lohkeilla, kuormataan se\nomiin vaunuihin ja kuljetetaan Telakoskelle. Siellä se ensimmäisenä\njoutuu rouhittavaksi, kaatuu murskaajain kitaan ja niiden leukojen\nvälistä tulee ulos karkeana rouheena mennäkseen uudestaan\nkartiomurskaajiin. Nyt se joutuukin veden kanssa kosketuksiin ja\nhienorouheena viedään jauhettavaksi putkimyllyissä. Malmijauhe\nseulotaan tärypöydillä, joiden värähdysluku on kaksituhatta kertaa\nminuutissa, annetaan sitten lietteenä kulkea vesirikastuksen\nlävitse, johdetaan kuivaamoon ja sieltä edelleen hihnalle, josta se\nputoaa suoraan rautatievaunuun vietäväksi vieraaseen metallurgiseen\nlaitokseen, jossa se valmistuu raudaksi.\n\nJäte, joka rikastuksen yhteydessä eroaa rautamalmista, johdetaan\nvesikourua pitkin Luostanjärveen, jonka koilliskulmaa se alkaa\nmadalluttua ja muodostaa kokonaan uudeksi. Rikastuslaitoksessa\ntähän jätteeseen jää raudanvalmistukselle haitallista fosforia ja\nrikkiä, ja Martti Sorvanen parhaillaan suunnittelee laitteita,\njoilla rikki voitaisiin erottaa siitä kokonaan pois ja käyttää\nselluloosateollisuudessa. Tässä työssä häntä auttaa suuressa määrin\ntoimitusjohtaja Orasto, joka kaikin mokomin haluaa päästä rikissä\neräällä tavalla omavaraiseksi.\n\nSamaan tapaan kuin aikoinaan puhuttiin paljon Hankaasta ja myöhemmin\nKairakoskesta uusina laitoksina, alkaa nyt muotisanana olla Telavaara.\nMutta vain aniharvat tietävät niin paljon, että Telavaarankin\nsuuruudella on oma satunnainen alkutarinansa ja että kaikki johtuu\nvain siitä, että toverukset Kovasin ja Leminen olivat hiukan väkeviin\nmeneviä eivätkä pysyneet toveruksina, jos eivät saaneet kiistellä\ntarpeekseen. Se mieletön ajatus, että toinen heistä kumauttaisi toista\nkivellä kulmaan, antoi käteen verenpunaisen kivenmukuran ja oli saada\njärjen sekaisin. Mutta nopea käsityskyky ja hyvä tahto saivat aikaan,\nettä tästä viattomasta kinastelusta tuli hyvin suuri ja ratkaiseva\ntapaus koko seudulle yleensä ja toveruksille erikoisesti.\n\nHeille itselleen on kaikesta ollut seurausta sikäli, että Lemisen talo\non yhtiön kustannuksella purettu pois tieltä ja siirretty Hankaalle\nasti teiden risteykseen vastapäätä entistä hovia. Leminen on muuttanut\nalaa, käyttää kovia kauluksia ja esiintyy täysin herrasmiehenä,\ntapailee silloin tällöin vanhaa Mannea ja onpa kerran saanut tämän\nhoukutelluksi automatkalle kaupunkiin asti. Yksi Lemisen lapsista\non kansakoulunopettaja ja kaksi muuta työnjohtajina Kairakoskella.\nMutta Kovasin ei ole jättänyt vanhaa työtään, vaan asuu edelleenkin\nLukinsalmella — nyt kylläkin omassa talossaan — on ajattanut pois\nviiksensä, polttaa väkevän holkkitupakan sijasta nyt paperi-imukkeista\neikä vastustele laisinkaan, kun muut sanovat häntä juhlallisesti\npalomestariksi. Ne naisihmiset, jotka tietävät tuolla vanhallapojalla\nolevan hyvin tukevan pankkitilin, eivät jätä häntä rauhaan,\nmutta Kovasin on vankka periaatteiden mies eikä sen vuoksi astu\ntaitavastikaan viritettyyn lankaan.\n\nToverukset tietysti tapaavat toisensa entistä useammin, sillä nythän on\nentistä enemmän puhuttavaakin. Eikä Leminen malta olla aina uudestaan\nhuomauttamatta, katsellessaan Kovasimen muuttunutta olemusta:\n\n»Kyllä se nyt herrastelee kuin kauppaneuvos, kun on pankkikirjat ja\neläkepaperit piirongin laatikossa. Mutta eksä totisesti muista, miten\nkurjannäköinen olento olit silloin, kun minä ongin sinut kuiville\nHankaasta?»\n\nKovasin ei hämmästy, vaan vastaa puolestaan:\n\n»Sinä olet tehnyt elämässäsi vain yhden uroteon, ja sillä sinä aina\nleuhkit. Ymmärtäisit olla kiitollinen minulle, kun herätin sinut\nkekkulistasi ja tein sinusta varakkaan.»\n\n»No kuule!» sanoo Leminen. »Ei se varakkuus niin ihmeellistä ole,\nvaikka saakin torppaansa narusta nykäistävät vesisemmoiset ja\nkävelykepin eteisen naulaan! Heti, kun minua tuuras, tulivat jäljestä\nvarakkaan ihmisen vitsauksetkin. — Uskotko, jotta minä olen saanut\nkaiken maailman kivut ja viat?»\n\nKovasin tietää, että Leminen on vanhoilla päivillään ja oudossa\njoutilaisuudessaan tullut luulosairaaksi, kun ei ole muutakaan\nhuolehtimista. Sen vuoksi hän hymyilee vain, kun Leminen selittää\nhuolestuneena:\n\n»Ensiksikin on semmoinen vika, että...» Leminen kuiskaa hiljaa\ntoverinsa korvaan, mutta jatkaa sitten ääneen: »vähän päästä pitää\njuosta nurkan takana. Ja sitten kojottaa tuosta kupeesta aivan kuin\npuukolla pistäisi.»\n\n»Syö hiukan vähemmän ja liiku enemmän, niin ruoansulatuksesi toimii\nparemmin», lohduttaa Kovasin kylmästi.\n\n»No jaa jaa! Mutta kun kaiken lisäksi vielä sydänkin reistailee. —\nVaikka eipä silti — ei se niin vaarallista kai ole, kun tohtorikin\nlupasi, jotta saa sentään joskus ottaa konjakkiakin... Kun ei\nälyttömästi käytä...»\n\nKovasin ymmärtää vihjeen, mutta ei virka mitään. Leminen jatkaa\nedelleen:\n\n»Niin että eivät nämä varakkaan miehen päivät ole niin hauskoja,\nkun kaiken muun mukana tulevat ne rikkaiden tauditkin.» Ja hetken\nkuluttua hän lisää: »Ja itseään täytyy lääkitä... Jaa, nytpä muistankin\nrohdoista, että mullahan taitaa vielä olla hiukan tuolla pullon\npohjalla...»\n\nMutta Kovasin tarttuu lujasti kiinni asiaan ja sanoo:\n\n»Ei sitten tippaakaan! Pois se meistä! — Ajattelehan, jos Telavaaralla\nolisi maisteltu vielä pisarakin enemmän, niin meiltä olisi ollut äly\nojassa ja kaikki tämä hyvyys olisi jäänyt saamatta. — Enkä ota, vie\npois putelisi!»\n\n»Ja jos Telavaaralla ei olisi otettu tippaakaan, niin ei media olisi\nohut asiaakaan Telavaaralle. Ja niin olisivat kivet jääneet löytämättä\nja kaikki tämä hyvyys saamatta! — Noh, mitäs siihen sanot?»\n\nKovasin taistelee hetken itsensä kanssa, katsoo sitten Lemiseen ja\nhymyilee:\n\n»No kaada sitten hiukan.»\n\nLeminen kaataa ja puolen tunnin kuluttua he ovat täydessä riidassa\n\n\n\n\nSUURUUS NÄKYY LOPUSSA\n\n\nSitä polkua pitkin, joka vie Vilhonhovista suoraan Vanakorpeen\nastelevat nuori mies ja pieni poikanen. Matkalla on mäkiä ja suota ja\nvaikka isä välillä kantaa poikasta selässään, väsyvät molemmat niin,\nettä vaaran kuvetta noustessaan heidän täytyy istahtaa lepäämään.\n\n»Isä, mihin me olemme matkalla?»\n\nMies silmää vaaran lakea kohti kuin arvioiden, kannattaako jatkaa\nmatkaa vai onko parempi kääntyä takaisin:\n\n»Isä menee tapaamaan vanhoja tuttavia.»\n\n»Keitä ne ovat?»\n\n»Kun isä oli pieni poikanen — aivan kuin sinä nyt — oli isällä muutamia\nleikkitovereita. Mutta nyt he ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi. Isä vain\nmenee katsomaan, vieläkö he tuntevat.»\n\n»Leikkivätkö he vielä?»\n\n»Tuskin», naurahtaa mies. »Jatketaanpa matkaa taas, niin päästään\nperille», sanoo hän ojentaen kätensä pojalle.\n\nHe lähtevät edelleen, isä katsellen edessä olevaa rinnettä ja poika\nkääntyen vähän päästä silmäämään taakseen, jonne olisi paljon helpompi\nkulkea. Vieläkin on levättävä kerran, ja lähtiessään uudestaan\nliikkeelle he näkevät jo kaukaa jonkun tulevan vastaan kivikkopolkua\npitkin. Tulija näkyy olevan mies, joka harppailee pitkin askelin mäkeä\nalas, niin että jalat tömähtelevät kalliopohjoisella rinteellä ja\npaksu keppi kumahtelee kuin nuija maahan tai väliin kolahtaa miehen\nhuitaistessa polun vierellä kasvavien petäjien kupeeseen. Vartalo on\nkookas, hartiat leveät, tukka pitkä ja sysimusta.\n\nKun hän näkee alempana tulevan isän ja pojan, pysähtyy hän kalliolle,\nodottelee heitä lähemmäksi, sulkee tien ja huutaa:\n\n»Onko sinulla asiaa?»\n\n»On!» vastaa tulija pitäen yhä kädestä poikaa, joka mustan miehen\nnähtyään painautuu vaistomaisesti isänsä suojaan.\n\n»Kuka sinä olet?» kysyy musta mies taas ylhäältä.\n\nToiset astuvat lähemmäksi, ja silloin vieras jo tunteekin:\n\n»Kah, Vilho! Juuri sinuahan minä läksin tapaamaan. Ja nyt sinä tulet\nvastaan.»\n\n»En minä tunne sinua», sanoo heikkomielinen jättiläinen ja nähtävästi\nkoettaa ajatella ja muistella. »En ole ennen nähnyt.»\n\nMutta vieras tulee suoraan hänen luokseen ja ojentaa kätensä, johon\nVilho sentään tarttuu epäluuloisen näköisenä kuin miettien, antaako\nmennä ohitseen vai jäädäkö juttusille heidän kanssaan. Viimein hän\nsanoo:\n\n»Enpäs tosiaankaan tunne. Mutta kyllä minä tiedän: sinä olet niitä joen\nporkkaajia ja vesien sotkijoita. Koetat vain uskotella ja tulit ajamaan\nminut pois.»\n\nMutta vieraskaan ei hämmästy, vaan kysyy vuorostaan:\n\n»En minä valehtele. — Tunnetko sinä hovin Taunon?»\n\nVilho rypistää kulmiaan, valahtaa sitten hymyksi ja sanoo varmana:\n\n»Taunon? Hovin herran pojan? — Tunnenhan toki! Se on tuollainen vilkas\nvekara, opettelee parhaillaan puustaveita ja kirhaa minua tekemään\nuuden pajupillin!»\n\nPahin epäily näyttää olevan ohi, ja sen vuoksi on jo toiveita päästä\nkeskustelun alkuun, vaikka Vilho kuulemma karttaa vieraita ihmisiä ja\nlähtee metsiin heitä nähdessään.\n\n»Näyt sinä Taunon tuntevan», myöntää vieras katsellen Vilhoa silmiin.\n»Mutta minua sinä et tunne?»\n\nVieras antaa Vilholle aikaa järjestellä ajatukset kuntoon, ennenkuin\nvirkahtaa tälle:\n\n»Minä olen juuri sama Tauno.»\n\n»Sinä?» kysyy Vilho, jonka silmissä jälleen vilahtaa entinen epäily\nvieraita ja kieroja ihmisiä kohtaan.\n\n»Niin. Usko taikka älä, mutta minä olen Tauno Raitanen, Taustan hovin\npoika.»\n\nVilhosta näin ilmeinen valehtelu on huvittavaa ja hän on mielissään,\nkun on vähällä vaivalla keksinyt ja huomannut taaskin yhden joka ensin\nmuina miehinä tunkeutuu hänen asumatiloilleen ja sitten tuttavaksi\npäästyään alkaa häätää häntä pois tieltään. Hän naurahtaa ääneen\nvoitonriemuisena.\n\n»Äläkä sinä...! Ei minua tuollaisilla jutuilla petetä! — Kuulehan,\nkun minä sanon: Tauno on pieni poika, ymmärrätkö, ihan pieni poika!\nVähän isompi kuin tuo, joka on mukanasi. Se on vielä niin pieni,\njotta ratsastaa mielellään olkapäillä ja kotonaan kiipeilee isänsä\nnaperikaapille. — Mutta sinä olet jo setämies ja kelpaat vaikka\nkummiksi.» Ja varmalle voitolleen yhä nauraa hikertäen hän lisää: »Nuo\njutut eivät kelpaa! Parasta on, jotta käännyt tästä kotiisi. Tie kulkee\nsamasta paikasta kuin tulitkin.»\n\nMutta vieraskaan ei hellitä vielä:\n\n»Sinähän muistat, että hovin Tauno on jokseenkin saman ikäinen kuin\nsinun poikasi Aarne. Siitä kaikesta on kulunut paljon aikaa ja Aarnekin\non jo kasvanut isoksi mieheksi. Kun kerran Aarne on kasvanut, niin\ntäytyyhän Taunonkin olla aikamies. Eikö niin?»\n\nTuo tuntuu järkevältä puheelta ja Vilho alkaa ajatella asiaa. Mutta\nkuitenkin kaikki on niin outoa, ettei hän ota enää uskoakseen maailman\njuttuja — se kun on niin ovela — vaan pudistaa päätään surullisena ja\nsanoo harvakseen:\n\n»Ei siitä kannata enää puhua. — Olet vain liitossa toisten kanssa. Ja\nheti, kun tulit tänne metsään, alkoi väki kurkistella sinua.»\n\n»Mikä väki?»\n\n»Nuo kaikki, jotka ilkkuvat minulle... Katsohan, kun minä säikäytän\nniitä!» Hän imee keuhkonsa täyteen ilmaa, kääntyy metsään päin ja\nhuutaa niin, että kaiku kiirii kauan aikaa vaaran kupeita.\n\n»Hiiop! Tiehenne — oliot!»\n\nHuuto on niin kamala, että poikanen pelästyy ja vetäytyy\nisänsä kainaloon. Tämä koettaa Vilhon huomaamatta taputella\nrauhoittaakseen poikaa, ettei Vilho mitään pahaa tee, vaikka onkin\nnoin kamalan näköinen. Vilho hihkaisee vielä toisen kerran, nauraa\nvahingoniloisena ja osoittelee puiden lomiin:\n\n»Katso nyt! Tuolla niitä luikkii kuin jäniksiä! Ja tuollakin menee!\nJa tuolla on kokonainen parvi — hahhah!» Ja sitten hän muuttuu äkkiä\ntotiseksi, kääntyy vieraaseen päin ja sanoo: »En välittäisi niistä,\nmutta kun ne eivät anna rauhaa.»\n\n»Ikäviä ne varmasti ovat — tuollaiset», myöntää Raitanen. »Mutta\nmuistatko sinä vielä isäni, hovin herran?»\n\n»Muistan ja tunnen. Ja hovissa hän on vieläkin, vaikka pahansuovat\nihmiset pitävät piilossa eivätkä näytä. Mutta toissa viikolla herra\npääsi salaa tänne metsään, tuli tapaamaan ja otti vaunuihinsa. Yhdessä\nsitten ajeltiin.»\n\nRaitanen arvelee, että Vilho on varmasti nähnyt unta ja muistelee\nnyt untaan totena. Näkyy olevan kerta kaikkiaan sillä tavalla, ettei\ntäällä maailmassa lopultakaan ole niin suurta eroa hullun ja viisaan\nvälillä eikä usein unen ja todellisuudenkaan. Nyt vain pitäisi saada\nVilho takaisin vanhoihin asioihin. Ne ehkä herättäisivät hänen tajunsa\nliikkumaan ja hän alkaisi huomata jotakin eroa unen ja todellisuuden\nvälillä. Ja ohjatakseen Vilhon suoraan rajatapaukseen nuori Raitanen\nvirkahtaa:\n\n»Muistatkos vielä sen, että minun isälläni oli huono sydän? Sen\ntakiahan hänelle kävi ikävästi.»\n\nVilho katselee kysyvänä, mutta ei sano mitään. Sen vuoksi vieras jatkaa:\n\n»Ja muistatko sen, kun muutamana lauantai-aamuna kauan sitten sinä\nlämmitit saunan ja Liisan piti hieroa isääni? Sinä asuit silloin\nensimmäisessä paikassasi Hankaan rannalla — siinä aivan kosken\nkupeella, niin että ikkunastasi näki veden ja kosken kohina soi\nkorvissa aina, olipa sitten yö taikka päivä. Ja sauna oli vielä\nrannempana. Isäni tuli teille, te ensin juttelitte portailla ja menitte\nyhdessä saunaan. Siellä sinä aloit järjestellä vesiä, ja isäni riisui\ntakkinsa ja istui penkillä paitahihasillaan. — Muistatko, mitä hovin\nherra sanoi sinulle silloin?»\n\nVilho koettaa ponnistaa ja rasittaa muistiaan, istuu kivellä kulmat\nrypyssä, painaa kasvonsa kämmeniinsä ja huoahtelee kuin kivuissa.\nSitten hän mutisee syvältä rinnastaan:\n\n»Kyllä herra tuli meille... Kyllä tuli..»\n\nVilho muistaa siis alkua noin paljon, mutta nyt on päästä pitemmälle:\n\n»Etkö muista, mitä hyvää hän lupasi sinulle?»\n\n»Ee-hen. Lupasiko hän hyvää? — Hovin herra on hyvä mies»\n\n»Hän sanoi sinulle jotakin siitä kosken-rannan mökistäsi. Etkö muista,\nettä hän lupasi sinun muuttaa asumaan hovin tuparakennukseen? Hän\nlupasi sinulle suuremman palkan ja etumiehen paikan.»\n\n»Taisi luvata», arvelee mielisairas. »Lupasi tulla vaunuilla hakemaan\nhoviin — minut ja Liisan ja muksut.»\n\n»Vaunuista ei sillä kerralla ollut puhetta. Mutta kai hän olisi\nhakenutkin, jos se olisi ollut hänen omassa vallassaan. — Mutta etkös\nmuista, mitä sitten tapahtui?»\n\n»En oikein...»\n\n»Isäni otti takkinsa taskusta tupakkalaatikon ja tarjosi sinulle. Kun\nsinä otit tupakan, horjahti isä, laatikko putosi lattialle ja isä\nkaatui sinun syliisi. Joko nyt muistat?»\n\nVilho istuu ja tuijottaa, välillä hän katsahtaa Raitasta silmiin aivan\nkuin odottaen tämän jatkavan, mutta Raitanen vuorostaan odottaa Vilhon\nmuistin heräämistä. Vilho istuukin kotvan kuin poissa olevana ja\nviimein jupisee itsekseen:\n\n»Jo minä muistan.»\n\n»Mitä muistat?»\n\n»Muistan, miten hovin herra tuli sairaaksi. Liisakin tuli siihen\navuksi. Herra vietiin pois enkä ole sen jälkeen nähnyt...»\n\nTuntuu siltä kuin Vilhon aivot sittenkin hiukan toimisivat, sillä nyt\nhän nimenomaan sanoo, ettei ole hovin herraa sen jälkeen nähnyt, vaikka\nvasta äsken kertoi olleensa ajelulla. Onko minkäänlaista mahdollisuutta\nsaada mielikuvat ja todellisuus oikeaan järjestykseen. Ja vain yhäkin\nvirkistääkseen Vilhon muistia Raitanen jatkaa:\n\n»Isäni kuoli silloin. Sinulle häntä ei ole näytetty sen vuoksi kun hän\non ollut haudassa jo kaksikymmentä vuotta. Ja sen takia hän ei voinut\npitää lupaustakaan, jotta sinä pääset muuttamaan hoviin. Kun yhtiö\nlunasti kosken rannat, jouduit sinä lähtemään mökistäsi. Sitten äitini\nmyi hovin ja me kaikki muutimme pois.»\n\n»Niin taisi olla...»\n\n»Ja isän kuoleman vuoksihan sinäkin, Vilho, olet ollut hiukan sairas.\nOvat kertoneet, että tapaus vaikutti sinuun liian paljon.»\n\n»Onko hovin herra tosiaan kuollut?» kysyy Turunen kuin uutta asiaa.\n\n»Kyllä hän on kuollut.»\n\n»No totta se sitten on, kun ihmiset ovat kuiskineet. En vain uskonut\nsitä.»\n\n»Tottahan se on. Ja isäni kuolemasta seurasi meille kummallekin paljon\npahaa. Sinulle sairautta ja minulle köyhyyttä. Ajattelehan, millaista\nkaikki olisi, jos sinä olisit vielä terve ja minä hiukan rikkaampi. Me\nasuisimme yhdessä hovissa ja tekisimme lujasti työtä ja...»\n\n»Niin», huokaa Vilhokin kuin pettyneenä.\n\n»Hovihan myytiin pois pilkkahintaan ja pahimmalla hetkellä. Sen vuoksi\nminä olen nyt saanutkin olla ikäni kovassa työssä. Mutta sattuma heitti\nminut takaisin tänne entisille kotipaikoille.»\n\nVilho nousee ja aikoo sanoa jotakin, mutta unohtuukin miettimään\nhetken, tulee sitten lähemmäksi, katsoo Raitasta silmiin aivan\ntoisennäköisenä ja sanoo hiljaa:\n\n»Ota hattu päästäsi!»\n\nRaitanen ei ymmärrä tarkoitusta ja Vilho toistaa käskynsä. Silloin\nRaitanenkin nousee, ottaa hattunsa ja odottaa, mikä mielijohde Vilholla\non taas tulossa. Mutta nyt tämä jo virkahtaa:\n\n»Nyt minä tunnen! Kyllä sinä olet hovin Tauno. Otsa on sama kuin\nisälläsi.» Ja hetken kuluttua hän lisää: »Tulitko sinä minua tapaamaan?»\n\n»Tulin. Kaikki muut ihmiset olen jo unohtanut enkä muista enää heidän\npiirteitään. Mutta sinut tunsin heti. — Niin, ja Aarneakin tulin\ntapaamaan.»\n\n»Aarne on muualla töissä, mutta on nyt sattumalta kotona. Aarnesta\ntulee huono mies.»\n\n»No entäs Vieno? Hän on melkein saman ikäinen kuin minäkin.»\n\n»Vieno on sellainen», vastaa Vilho.\n\n»Millainen?»\n\n»Sellainen.»\n\nVilho puhuu rauhallisesti, mutta Raitanen ei ymmärrä hänen lyhyitä\nsanojaan eikä tahdo hermostuttaa liialla utelemisella. He seisovat\nhetken vaiti, ja sitten Vilho kysyy vuorostaan:\n\n»Kenen poika sinulla on mukanasi?»\n\n»Tämä on oma poikani.»\n\n»Sinulla on sitten jo emäntäkin?»\n\n»On. Jäi nyt kotiin, mutta tulee seuraavalla kerralla mukaan»\n\n»No aiotko sinä asettua uudestaan asumaan Taustaan?» kysyy Vilho hyvin\nasiallisesti ja Raitanen jo itsekseen ihmettelee ajatusten nopeata\nselkenemistä. Tuo mieshän jo ajattelee ihan loogillisesti vaikka\nhänelle on kerrottu hirmujuttuja niistä raivokohtauksista, joita Vilho\nkuulemma joskus saa. Vain Manne Sorvanen eilen illalla kertoili, ettei\nVilhoa oikeastaan vaivaa isosti mikään, jos häntä ei aiheettomasti\närsytä. Ja kun hän kysyi ukko Sorvaselta, voiko hän ottaa poikansa\nmukaan, vastasi Manne, että kaikki riippuu siitä, osaako Vilhon kanssa\nkäyttäytyä ihmisiksi vai ei. Ja pari kertaa Vilho on kuulemma käynyt\nMannen luonakin ja selvästi ihmetellyt Hankaan kylän muuttumista,\nvaikka ei ole ollut tietävinään mitään. Ja kun Manne kerran oli\nkysynyt, haluaako Vilho nähdä voimalaitoksen, oli tämä vastannut\nhiljakseen: 'Enpä välitä, kun sen vuoksi hajoittivat torppanikin.'\n\nNäissä ajatuksissaan Raitanen ei kuule Vilhon kysymystä, vaan havahtuu\nvasta nyt:\n\n»Mitä sinä sanoit?»\n\n»Sitä, jotta aiotko vielä asettua hoviin?»\n\n»En. Minä en pääse sinne enää takaisin. Siellä on jo uudet omistajat\neikä minulla ole niin paljon varoja, jotta voisin lunastaa sen\nitselleni. Mieleni tekisi saada siitä joskus pieni kulma talon\npaikalla, jos jään vakinaisesti tänne. — En minä hoviin asetu. Mutta\njoen toiselta puolelta, Telavaarasta, ruvetaan louhimaan rautamalmia ja\nkuljetetaan tehtaaseen. Muistathan ukko Sorvasen? — No ukon pojanpoika\non meillä rautatehtaan johtajana. Ja onhan siellä minullakin hiukan\nsanomista. Kun sinä olet noin vahva mies, Vilho, niin sinähän olisit\noikein sopiva vääntämään kalliota auki. Mitähän, jos tulisit sinne\ntöihin...?»\n\nVilho katsoo kummissaan:\n\n»Minäkö töihin...? Minuthan on ajettu pois joka paikasta. Sanovat,\njotta minä olen mynnähtänyt. Toiset minulle naureskelevat ja toiset\npelkäävät.»\n\nVilho naurahtaa kolkosti, mutta Raitanen lohduttaa häntä:\n\n»Vai muka mynnähtänyt...! Nuo tuommoiset ovat niitä ihmisten tavallisia\njuttuja. Ja toiset naureskelevat sen vuoksi, kun luulottelevat olevansa\nitse sen kummempia... Ja jos jotkut pelkäävät, niin niillä kai on paha\nomatunto.»\n\n»Etkös sinä pelkää?»\n\n»Mitä minä sinusta pelkäisin? Olenhan istunut niin monet kerrat\npolvellasi keikkumassa, teit tosiaan monet pajupillit, ja muistanpa\nvielä senkin, kun sinä tervasit minun ensimmäiset sukseni. — Niin,\nkyllähän minä sinut tiedän. Ensiksikin sinä olet kova työmies. Ja\ntoiseksi kunnon mies. Ja senpä vuoksi ehdotankin, jotta tulisit\nTelavaaraan. Saisit siitä hyvät palkat eikä tarvitsisi asuskella\nihmisten armoilla. Ja Liisankin huolet vähenisivät, kun olisi tiedossa\npaksumpi einepalanen eikä olisi niitä elatuksen murheita. Ja asunnonkin\nsaisit hyvän.»\n\n»Niinkö sinä arvelet?» kysyy Vilho kuin ihmeissään.\n\n»Niin. Ja siitähän minä läksinkin sinulle puhumaan. — Mutta etkö näytä\nminulle mökkiäsi?»\n\nVilho nousee taas ja innostuu:\n\n»Tule! Tuossa se onkin lähellä.»\n\nHän ottaa raskaan keppinsä kiven nojasta ja lähtee edellä rinnettä\nylös. Raitanen kävelee väsyneen poikansa kanssa jäljestä, mutta ei\nehdi vielä kovinkaan pitkälle, kun Vilho kääntyy odottamaan heitä ja\nehdottaa:\n\n»Nosta poika minun selkääni, niin minä kannan.»\n\nNuori Raitanen nostaa vastustelevan poikansa kuin repuksi Vilhon\ntukevaan selkään, he lähtevät edelleen ja Vilho juttelee pojalle\nhevosesta ja ratsastamisesta, näyttelee väliin pahkakeppiään ja\npysähtelee kalliolla osoitellen kaukana näkyvää maisemaa, metsän takaa\nkohoavaa Kairakosken savupiippua ja järven pilkottavaa pintaa. Sitten\nhe kuuntelevat hetkisen ja Vilho selittää, että ennen muinoin tänne\nasti kuului Hankaan kohina ihan hyvin, mutta nyt tuo suhina tulee vain\nmetsästä, sillä Hangasta ei ole enää olemassakaan. Ja tällä tavoin\npojun kanssa keskustellessaan Vilho ilahtuu itsekin ja hänen synkät ja\nmustanpuhuvat kasvonsa muuttuvat yhä hymyilevämmiksi. Hetken kuluttua\nhän sanoo Raitaselle:\n\n»Taustan hovin Tauno aina ratsasti minun olkapäilläni. Nostapas tämä\npoika ylemmäksi, jotta hänkin oppii ratsastamaan!»\n\nRaitanen nostaa tenavan ylemmäksi Vilhon niskaan, tämä ottaa pojan\nkädet turvallisesti, pitää niistä kiinni ja pitkin harppauksin menee\nkiveltä toiselle. Pojastakin alkaa leikki tuntua niin hauskalta, että\nuskaltaa jo naurahdella. Lapsen kirkkaan äänen kuuleminen sykähdyttää\nratsua niin, että tasaisemmalle kohdalle tultaessa hän jo hypähtelee ja\nhirnahtaa kuin hevonen.\n\nRaitanenkin hymyilee tullessaan jäljestä eikä häntä enää laisinkaan\nepäilytä Vilhon mielijohteet. Vasta torpan veräjällä Vilho kääntyy ja\njää odottamaan vierastaan:\n\n»Aina, kun minun mökissäni on käynyt vieras ihminen, on sitten perästä\ntullut joku toinen ja ajanut minut pois. Hankaalta ajoivat yhtiön\nmiehet, ja minä muutin metsään. Mutta sinne tulivat poliisit, ja minun\noli lähdettävä tänne korpeen. Ja nyt...»\n\n»Ei, älä pelkää», keskeyttää Raitanen. »Minä tulin sinun luoksesi\nvanhana ystävänä.»\n\n»Hyvä on», sanoo Vilho ja avaa veräjän.\n\nNiin he astuvat pienen pihamaan yli portaille. Ja Vilhon niskassa istuu\nyhä poika pitäen kiinni mustasta tukasta.\n\nRaitasen ovat saaneet tälle matkalle muutamat valoisat, kahden\nvuosikymmenen takaiset lapsuudenmuistot, joiden hän nyt pitkän\nja harmaamman ajan jälkeen kuvittelee toistuvan tässä pienessä\nasumuksessa. Mutta joko nuo muistot ovat vuosien voimalla kasvaneet\npienistä suuriksi tai maailma on muuttunut sillä aikaa huonommaksi,\nsillä jonkinlainen pettymyksen tunne tavoittaa hänet heti sisälle\nastuttua.\n\nHänkin on pahojen sattumain johdosta joutunut kokemaan vahinkoja ja\nmenettänyt elämässään tietyn ponnahduslautansa. Sen vuoksi hän tahtoo\nsitä innokkaammin olla auttamassa muita vahingon kokeneita, mutta\nhuomaakin, ettei hyväntyön ilo olekaan niin herkässä kuin hän on jo\nkauan aikaa kuvitellut.\n\nPirtti on pieni ja sekaisin. Liisa, joka nyt on kutistunut ja ryppyinen\nvanha eukko, ei tunne häntä laisinkaan eikä riennä hymyilevänä\ntoivottelemaan tervetulleeksi vanhoille kotikulmille, vaan vieraan\nnimen kuultuaan virkahtaa jotakin yhtäkaikkisesti, että »vai niin,\nvai on herra tullut katsomaan meitä». Ja Raitasen kohteliaaseen\nkysymykseen, kuinka perhe on jaksanut, vastaa eukko:\n\n»Niinkuin näkyy.»\n\nMutta pahimman pettymyksen hän kuitenkin kokee tavatessaan vanhat\nleikkitoverinsa, joille hän on luullut tuottavansa ilon pelkällä\nilmestymisellään. Aarne, joka on ollut töissä jossakin kaupungin\npuolessa, on kyllä sattumoisin kotona, mutta ei ollenkaan vastaa\nkuvitteluja. Hänestä Raitanen on luullut kehittyneen voimakkaan ja aina\nahertelevan työmiehen, mutta nyt hänen nimissään istuukin ikkunapöydän\nvierellä heiveröinen kaupunkilaisheppuli, jonka pukimet yrittävät\nolla herraskaisia, vaikkeivät ne kantajansa yllä olekaan pelkästä\ntottumuksesta. Välillä hän kumartuu pyyhkäisemään kenkiänsä, jotka\nsavisella polulla ovat ryvettyneet, taikka sipaisee tukkaansa suoraksi\nja vaivautuupa ottamaan liivinsä taskusta peilinkin ja katselemaan\nsolmiotaan nipistäen samalla poskestaan rikki punoittavan näppylän,\nirvistäen ja kiroten, kun se ei puhkea ensimmäisellä puristuksella.\n\nKeskustelu luistaa hitaasti, ja saadakseen Liisankin paremmalle\ntuulelle Raitanen mainitsee ehdottaneensa Vilholle vakavaa työmaata.\nLiisan kasvoilla kyllä kulkee valoisampi ilme, mutta kun Raitanen\nehdottelee — jotakin vain sanoakseen — myöskin Aarnelle siirtymistä\nTelavaaran töihin, ei tämä katso edes sinuun kysyessään jurosti.\n\n»Jaa... Minkäslaisia tuntipalkkoja herra siellä maksaa?»\n\nTuo 'herra' vie Raitaselta pois viimeisenkin innostuksen eikä hän enää\npuhukaan työstä muiden kuin Vilhon itsensä kanssa. He tekevätkin jo\nselvät kaupat sikäli, että joskus lähipäivinä Vilho tulee kysymään\nhäntä louhimon konttorista. Ja vasta nyt alkaa Liisakin puhua\nensimmäisen kerran omasta halustaan.\n\n»Onhan hyvä, jos tuo ukkokin viimein pystyisi työhön! Raskaaksi minulle\nonkin käynyt elättää koko perhettä. Kumma vain, kun olen hengissä\npysynyt nämä vuodet.»\n\nRaitasesta tuntuu siltä, että jos hän pääsisi rauhallisesti ja kahden\nkesken puhumaan Liisan kanssa, tässä ehkä heräisi vielä vanha virkeyttä\nja elämänhalua, mutta nyt ei siihen ole tilaisuutta, sillä kotiin tulee\njo Vienokin, Vilhon tytär, joka on nuorempi kuin Raitanen, mutta oli jo\naikoinaan leikeissä mukana.\n\nVieno Turusella on yllään kirkasvärinen puku ja siinä mauton\nrusetti. Tukka on kummallisena sikkarana pisamaisten, mutta selvästi\nmaalattujen kasvojen ympärillä, ja koko olemuksesta alkaa ensimmäisellä\nsilmäyksellä epäillä, että tuo nuori nainen on jo yritellyt kurkotella\nkäteensä jotakin hyvän ja pahan tiedon puun oksilta. Mutta kuullessaan\npuhuttavan työstä hän on kiinnostuvinaan ja samoin herratellen kysyy,\nmahtaisiko hänkin saada paikkaa, ja kysymyksensä lisäksi yrittää\nlevitellä kasvoilleen maireata hymyä.\n\nRaitanen viipyy sen ajan kuin jonkinlainen kohteliaisuus vaatii ja\nhänen poikansa ehtii istuessa levähtää, mutta sitten hän painaakin\ntorpan oven huokaisten kiinni, tarttuu poikaansa käteen ja lähtee\nhitain askelin veräjästä metsäpolulle. Hän ajattelee, että Vilhon\nperhe olisi ehkä toisissa oloissa kaikista vaikeuksistakin huolimatta\nollut kulkemassa vain noususuuntaan, mutta nyt täytyy olla vika lasten\nluonteissakin, kun heistä on tulemassa tuollaisia hienostelevia\nelättivariksia sairaan isän ja oman taakkansa alle väsyneen äidin\ntorpan nurkassa. Sen tähden — tehdäkseen jotakin ja näyttääkseen heille\nparempaa esimerkkiä — hän päättää vielä yrittää olla hyväntekijänä ja\nohjailla entisiä leikkitovereitaan lujan ja kunnollisen työn avulla\neteenpäin.\n\nTuo päätös saa hänet paremmalle tuulelle, kun hän mäen laella pysähtyy\nnostamaan poikansa selkäänsä.\n\nHän on kuitenkin myöhemmin hylkäämäisillään turhan avuliaisuutensa ja\nluottamaisillaan oman voiman ja yrityksen tehoon, kun hänen ihmeekseen\nmuutamia päiviä myöhemmin Vilho tosiaan tulee louhokselle kysymään\ntyötä ja saakin paikan siinä toivossa, että selvien ajatusten hetket\nkestäisivät mahdollisimman kauan ja sallisivat miehen todellakin\nyrittää. Ja Raitanen ajattelee, että jos hän tällä tavoin saa Vilhon\njollakin laiha tuntemaan oman tärkeytensä ja siten ajattelemaan yhä\nterveemmin, niin silloin hän tekee kaksinkertaisen hyvätyön: toisen\nVilholle itselleen ja toisen kotiseudulleen saadessaan yhden ihmisen\nlisää tuottavaan työhön entisen kulutuksen asemesta. Niin Vilho joutuu\nlastaajaksi louhokselle, suorittaa tuon raskaan urakan jättiläismäisin\nvoimin ja niin uutterana kuin toivoa saattaa.\n\nVilhon jälkeen ilmestyy paikalle myöskin Aarne uusissa kengissään,\nhyvin silitetyssä puvussaan ja tällä kerralla hyvinkin hiljaisena\nkarttaen pienintäkin vetoamista lapsuudenaikaiseen tuttavuuteen. Hän ei\nnäytä työn tekijältä, mutta Raitanen ei sentään aja häntä heti pois,\nvaan sanoo:\n\n»Minä olen kuullut teidän sotkeutuneen viinakauppoihin ja muuhun\nsellaiseen. Onko siinä perää?»\n\n»Ei, en minä ole mitään sellaista!» ihmettelee toinen ja väittää tuon\nkaiken ihmisten jutuiksi.\n\n»Ei se kai ole ihan juttua. Mutta jos teillä on halua raskaan työn\navulla pyrkiä toiseen suuntaan, niin minä annan nyt tilaisuuden. Ja\nsamalla sanon, että jos pieninkin rike tapahtuu, niin te lähdette\nmaantielle ilman varoituksia. — Onko selvä?»\n\n»Saahan tuota koettaa», arvelee mies silmissään hiukan epävarma katse\nja lähtee sitten.\n\nJa Vienokin ilmestyy paikalle aikanaan kuin selvänä todistuksena\nsiitä, mitä köyhyys ja heikko luonne toisaalta ja vaurastuva ja\nkasvava yhdyskunta, toisaalta voivat tehdä kurittomasta tytöstä.\nLikaisine, mutta räikeine pukuineen ja lakattuine kynsineen ja\nkeimailevana Raitasen eteen ilmestyessään hän on saamaisillaan vielä\nnopeammat lähtöpassit, mutta saa kuitenkin jäädä nyyhkytellesään\napua ja oikeudenmukaisuutta hänelle kovaosaiselle, joka joutui\nedellisestä paikastaan lähtemään toisten ihmisten syntien tähden.\nRaitanen ei kuitenkaan helly muuten, mutta Vilhon itsensä takia\nsuostuu taas saarnan pidettyään ottamaan tytön kokeeksi toivoen\nraskaan työn tässäkin tapauksessa vielä korvaavan aikaisemmin\npuuttuneet selkäsaunat. Niin saavat Aarne ja Vieno mennä molemmat\nrouhintalaitteelle ja näyttävätkin pysyvän siellä ainakin toistaiseksi.\n\nMutta hyvistäkin lupauksista huolimatta kyllästyy uuden elämän\nalkuun ensimmäisenä Aarne, joka muutamana iltana joutuu hankkeineen\nKairakosken poliisin haltuun ja sitä tietä pahnoille. Seuraavana\naamuna, ennenkuin tämä itsekään ehtii vielä tulla irtisanomisille,\nkäskee Raitanen tuoda hänet luokseen ja haukkuu.\n\n»Oletteko tosiaan niin ryhditön ja matomainen, ettette jaksa pitää\ntahtoanne tuon vertaa kurissa? Luuletteko tuolla tavoin selviävänne\nkaikesta?»\n\nMutta Aarne onkin tällä kerralla jo hiukan varmempi:\n\n»Sattuuhan kaikille ihmisille pieniä vahinkoja eikä herran tarvitse\nsen tähden huutaa. — Ja jos minä olen täällä liikaa, niin saahan tästä\nlähteäkin.»\n\n»Niin lähdettekin! Mutta kun te menette jonnekin muualle, niin olette\nsamanlaisena kiusana ja loisena sielläkin. — Jo pitää olla peijakasta,\nettei tuollaisia pistetä ilman muuta jonnekin erikoislaitoksiin edes\nrikollisuuden ehkäisemiseksi, vaan annetaan kulkea irtaallaan ja\npennusta pitäen opiskella ammattiaan!»\n\n»Herran ei pidä solvata tuolla lailla...»\n\nMutta hänet keskeyttää Raitanen:\n\n»Pitäkää suunne kiinni taikka minä vedän teitä korvalle isänne\npuolesta!»\n\n»Tuolla tavallahan on köyhiä ennenkin uhkailtu...»\n\n»Ja tässä ei ole mitään tekemistä köyhyydellä ja rikkaudella, vaan\nkysymys on siitä, onko teissä hituistakaan miestä vai ei! Ja nyt minä\nuskon, ettei ole! Sen vuoksi laputtakaa ulos ajoissa, ennenkuin...»\n\nJa Aarne lähteekin hyvin nopeasti, sillä lapsuudentoveri tulee yhä\nlähemmäksi häntä. Ja Raitasen mieltä jää kaivelemaan edelleenkin\najatus, mille paikkakunnalle tuo hyvää vauhtia edistyvä luihu siirtyy\nedustamaan muka jonkinlaista nykyajan henkeä.\n\nJa olkoon! ajattelee hän itsekseen ja jättää hervottomien tukipuuna\nolemisen sikseen. Niin kuluu aika, ja viimein tulee eteen sekin päivä,\njolloin on Vienon vuoro osoittaa oma heikkoutensa ja samalla myöskin\nRaitasen kasvatustavoitteiden menneen täydellisesti myttyyn.\n\nSattuu nimittäin jotakin, joka suistaa Vilhonkin raiteiltaan ja\nsamalla oikeastaan koko Turusen perheen. Aiheen tähän antoi muuan\naivan sivullinen tapaus sikäli, että erään Vilhon työtoverin jalka jäi\npahasti vaunun pyörän alle ja Vilho joutui sen vuoksi työskentelemään\njonkin aikaa yksin pahasti järkyttyneenä itse onnettomuudesta. Mutta\nhänen työstään ei tahtonut tulla mitään, sillä Vilho voivotteli ja\nvalitteli aivan kuin olisi itse ollut onnettomuuden uhri.\n\nNiinpä viimein tuleekin Raitanen Vilhon luokse ja päättää auttaa tätä\nsikäli, että hankkii sairaan tilalle toisen miehen Vilhon avuksi.\nHän lähettää Vilhon itsensä hakemaan jonkun toisen työvuoron miehen\nparakeilta, jotka ovat jonkin matkan päässä asemalla päin.\n\nVilho juoksee sinne ja valittelee melkein suunniltaan, löytää\nkyselemällä oikean parakin ja kolistelee sisään. Hänelle osoitetaan\nkäytävässä jotakin ovea, ja kiireisenä hän menee sinne.\n\nKun Vilho avaa oven, tulvahtaa sieltä käytävään puheen sorinaa,\nsekaisin hoilausta, naurua ja naisten kikatusta. Vilho seisoo\nkynnyksellä otsa kurtuissa ja katselee hetken menoa. Joku mies kuuluu\nhänelle huutavan:\n\n»Noh, mitäs äijä hakee?»\n\nSamalla kuuluu huoneesta naisen pelästynyt voihkaisu 'Isä! ja Vilhon\neteen ilmestyy Vieno kuin lepyttelemään, tukka sekaisin, silmät\nharmaina ja puseron kaula-aukko avoimena. Vilho katselee muita ja\nhäntä, kohottaa nyrkkinsä ja karjaisee.\n\n»Helvettiin koko lauma!»...\n\nPuseroansa napitellen Vieno yrittää houkutella isäänsä pois ja sanoo\nkiihkeästi:\n\n»Mitä sinä täällä teet? Mene kotiin!»\n\nMutta Vilho ei vihansa sumun lävitse näe häntä enää tyttärekseen tai\nei välitä nähdä, vaan kohottaa valtavan nyrkkinsä toisen kerran, lyö\nnaista vasten kasvoja ja kiljahtaa:\n\n»Senkin luuturiepu. Minä vien teidät helvettiin koko joukon!»\n\nTytär kaatuu lattialle ja samalla kuuluu muiden naisten kirkaisuja\njoku mies yrittää tulla Vilhon lähelle, mutta tämä sivaltaa humalaisen\nkeränä nurkkaan, katsoo kuin verenhimoinen huoneeseen, mutta sitten\nhänen kohotettu nyrkkinsä äkkiä vaipuukin alas ja hän pyörähtää ympäri\nlähtien harppimaan ulos.\n\nTielle päästyään hän juoksee louhokselle päin ja hokee ääneen:\n\n»Sakkaa! Joutavaa sakkaa me olemme kaikki! Roskia, jotka lakaistaan\ntieltä pois.»\n\nVälillä hän pysähtyy, näyttää katselevan Hankaalle päin ja mutisee:\n\n»Se suuri luuta tuli ja vei taloni ja kaikki! Suuri luuta pyyhkäisi\nlapseni roskakasaan ja heistäkin tuli roskia. Ja rikkaruohoja minä\nkylvin ja kasvatin!»\n\nSitten hän taas juoksee louhosta kohti ja hokee vielä 'rikkaruohoja\nkasvatin, mutta nyt ne lakaistaan', tukka on hajallaan ja silmät\nloimuavat nuotiona. Hän menee tunnelin suuta kohti ja näkee siellä\nseisovan miehen, joka heiluttaa punaista lippua ja huutaa: »Palaa jo!»\nMutta punainen väri vain ärsyttää häntä kuin vihaista, aitojaan vasten\npuhaltelevaa sonnia. Hän pysähtyy, hohottaa pirullisesti ja tempaa\nlipun mieheltä lähtien sitä toisessa kädessään heiluttaen juoksemaan\npitkin tunnelia ja kohti sitä valoisaa pistettä, joka näkyy kaukana\nedessä. Siellä kuultaa valo toisesta aukosta.\n\nMiehet juoksevat hänen jäljestään ja huutavat yhä: »Palaa jo!» Mutta\nVilho ei ole sitä kuulevinaan, pääsee viimein tunnelin halki ja juoksee\nsuoraan louhoksen toista reunaa kohti.\n\n»Älä sytytä!» huudetaan laturille joka puolelta. »Mies on lähellä!»\n\nMutta vastauksena kuuluu laturin epätoivoinen ääni:\n\n»Voi helvetti! Siellä palaa tulilanka!»\n\nNe, jotka uskaltavat nostaa päätään kivikon takaa ja parkaista\nVilholle varoituksen, ehtivät vielä nähdä, miten Vilho juuri kiipeili\npanostetulle pengermälle, pääsee sen tasanteelle, heiluttaa lippuaan ja\nhuutaa niin sydäntä särkevästi, että se vihloo jokaisen selkärankaa ja\nsieluakin:\n\n»Voi voi, miten kurjia meistä tuli...! Mutta nyt hävitetään viimeinen\nsaasta! Tuho tulee ja polttaa kaikki!»\n\nVielä kuluu vaikea sekunti taikka pari, ja uudelleen kuuluu Vilhon\nkarjaisu:\n\n»Nyt meidät polttaa helvetin tuli! — Iankaikkisesti amen!»\n\nSilloin kuuluu valtava jyrähdys ja koko vaara tuntuu huojuvan\nliitoksistaan. Kiviä ja kivenpalasia vonkuu ilmassa ja ropisee maahan,\npöly ja savu peittävät louhoksen. Viimein, kun kivisade lakkaa\nja kaikki on hiljaista, hypähtävät miehet esille loukoistaan ja\ntunnelista. Mutta se on kuitenkin turhaa, sillä Vilhoahan ei kukaan voi\nenää pelastaa.\n\nTapausta ei voida estää, sillä Vilhon jo tullessa lanka on sytytetty\neikä kukaan uskalla lähteä kiskaisemaan viimeisillään palavaa langan\npätkää irti nallista. Tällä tavoin Vilho Turunen, joka aina joutui\nhuonon onnensa vuoksi elämään varjon puolella, pääsee nyt salaman\njyräyksessä niille uusille työmaille ja laveammille asuinsijoille,\njoilla hän — henkisesti sairaana mutta mieleltään rehellisenä — ei\njoudu olemaan kehittyvän maailman tiepuolessa ja oman aikansa jaloissa.\n\nPian leviää tieto, että Vilho on viimeisen pettymyksensä nujertamana\ntappanut itsensä todettuaan lastensa tavat ja vaistot niiden lastensa,\njoita hän itse vielä sairaanakin yritti suojella ja hoivailla maailmaa\nvastaan liikuttavan hyvin. Mutta eihän silti ole Vilhon syy, vaikka\nhänen perheensä joutuikin uuden ajan rattaiden rusennettavaksi, mutta\nVilhon oli tietenkin vaikea eritellä syitä ja seurauksia, kun siihen\neivät kuulu pystyvän kaikki nekään, joille paistaa sielun täysi valo.\n\n\n\n\nKIROUKSET\n\n\nJos haluaa nähdä niitä haittoja, joita sivilisaatio on aiheuttaa\nennen niin hiljaiselle ja omassa rauhassaan elävälle Luostan rantojen\nasutukselle, niin se on hyvin helppoa, jos nousee vaikka linja-autoon,\ntuohon luokkarajattomaan ja kansanomaiseen ajoneuvoon, ja ajaa halki\nuuden teollisuuskeskuksen.\n\nJo kaupungin torilla on pientä kilvoittelua paikoista, sillä\nmatkustajia on paljon ja jokaisella kuuluu olevan kaikkein kovin\nkiire. Muuan oluessaan oleva nuori mies, joka on istuutunut auton\netuosaan toisen tilaamalle paikalle, saa hiljakseen kiroillen\nsiirtyä takakoppiin ja tyytyä osaansa. Ja kun kaikki näyttää olevan\njoltisessakin kunnossa ja matkustajien kesken on tullut tyytyväisyyttä\nja omahyväisyyttä uhoava rauha, kumahuttaa kuljettaja päättävästi oven\nkiinni, ja auto lähtee liikkeelle kääntyen ensin parissa kadunkulmassa\nja päästen sitten Luostaan vievälle maantielle. Tuttavia näkyy olevan\nmukana useampiakin, mutta melkein etupenkissä istuu asioitsija\nHitukka katsahtaen välillä karsaasti vierustoveriinsa, jolle hänen\ntäytyy luovuttaa puolet penkistä, tai sitten välillä puolisalaa\nkurkistaen viereisen penkin alle, jonne hän on ennen lähtöä sujauttanut\nmatkalaukkunsa. Hänellä on kävelykeppi polvien välissä, salkku visusti\nkainalossa ja päässä tuttu ja hiukan tomuinen knalli.\n\nTakaosan erottava lasiseinä on auki ja sieltä tulee eteen vetoa ja\ntupakansavua ja alkaa kuulua äskeisen olutpöhnäisen nuoren miehen\nhyräilyä. Kaikkiaan siellä on säkkien, matkalaukkujen ja laatikoiden\nlomissa kahdeksan henkeä, ja nuori mies haastattelee vieressään istuvaa\ntuntematonta naista:\n\n»Mihinkäs neiti matkustaa?»\n\nKun neitonen ei kuitenkaan vastaa, istuu mies hetken vaiti, mutta kysyy\nkuitenkin uudestaan:\n\n»Eiks mennä tän ehtoona elokuviin?»\n\nKun vastausta ei kuulu vieläkään, virkahtaa mies jotakin itsekseen,\nettä 'no ei sitten' ja alkaa hieroa tuttavuutta nurkkaan puristautuneen\nvanhahkon työmiehen kanssa:\n\n»Taidatte olla Luostasta?»\n\nKun mies myöntää ja kertoo olevansa työssä kartonkikoneessa, alkaa\ntoinenkin loruilla kaikkien viime viikkojensa ansiot, kuvailee\neilisillan hipat talolla, jossa kahteen pekkaan pistettiin menemään\nkolme putelia, sitten saatettiin likat kotiin ja lopuksi pantiin\nkahta ulkoseurakuntalaista juippia pahasti turpiin. Ja saatuaan nyt\nkuuntelijan hän vetää housunsa taskusta puolillaan olevan pullon,\ntarjoaa sitä miehelle ja pyytää muilta matkustajilta noin niinkuin\nanteeksi, että tarjoaa kaverille pienet huikat.\n\nMutta vanha työmies ei otakaan mitään, pudistaa vain sanattomana\npäätään ja katsoo kylmästi toiseen. Tämä tarjoaa pulloa Aarne\nTuruselle, joka istuu toisessa nurkassa, ottaa tarjouksen käteensä,\npyyhkäisee hihallaan pullon suuta ja maistaa. Tyytyväinen tarjooja\nottaa itsekin ja siirtyy sitten hieromaan äskeisen työmiehen kanssa\nkauppoja:\n\n»Ostaks kellon? Se on uusi ja siinä on oikeat tupleeperät.\nViissatasella saat, vaikka minä itte maksoin siitä seittemän.»\n\nMies pudistaa taaskin päätään, toinen saa pujottaa kellon takaisin\nliivintaskuunsa ja tyytyä siihen. Mutta ukon vaiteliaisuus näyttää\nhäntä kiukuttavan ja sen vuoksi hän kokeilee ruveta mahtavaksi:\n\n»Jaa, sinä oot kartonkikoneesta... No eksä jumalaut saa ittestäs\nhenkeä muuten pois kuin työllä? Omalla hielläs hankit tuhansia\nneuvosten povitaskuun. — Kuulehan, kun minä sanon yhden asian: pane\nsinä jakoavain valssien väliin ja puhu herroille päin naamaa paskaa ja\nperkeleitä.»\n\nAuto jatkaa matkaansa, pysähtelee kylien kohdalla, ja jo puolen\ntunnin ajon jälkeen tulvahtaa sisälle lemu, jonka itätuuli ajaa\nsulfaattitehtaalta tänne asti. Tullaan vähitellen jo Lukinsalmen\nläheiselle kankaalle, ja sieltä täältä vasemmalta pilkahtelee Hiisveden\nselkä, jonka saarten kupeilla lojuu tukkilauttoja sulkien kapeita\nsalmia kokonaan. Muuan hinaaja kiskoo kupeet auringonpaisteesta kuumina\nkahta suurta lotjaa pohjoiseen päin ja toinen huutaa parhaillaan\nKairakosken laituriin.\n\nJo tullaan tienristeykseen Lukinsalmen aseman lähelle ja ohitse ajaa\nasemalle päin kuorma-autoja täynnä tavaraa, ja kuormalla istuu joukko\nmiehiä hikiset yläruumiit paljaina. Auton pöly kantautuu läheisiin\npihoihin, joilla leikkii joukko lapsia. Linja-auto lähtee jälleen\nliikkeelle, kulkee leikkauksen kohdalle rakennettua siltaa rautatien\nylitse, ja ihmiset kurkistelevat alas, jossa juna vetää pitkää\nvaunujonoa kohti asemaa. Ja auton takaosassa istuva nuori hutikkainen\nkysyy kovalla äänellä Aarne Turuselta, onko täällä päin maailmaa\nmissään reiluja likkoja, joista saa itselleen kivan kaverin illaksi.\n\nKairakosken suuressa tienhaarassa auto pysähtyy jälleen pitemmäksi\ntoviksi, sillä on purettavana paljon ihmisiä ja tavaraa. Hitukka juoksee\nkysymään Aarne Turuselta, minne tämä aikoo jäädä. Kun Turunen kuiskaa\nmenevänsä Hangalle asti, neuvoo häntä Hitukka:\n\n»Minä kävin siellä jo toissapäivänä. Eiköhän ole parasta, että viette\ntämän kapsäkin Kairakoskelle.»\n\nSilloin Turunen nyökkää ja sanoo 'no joo', hamuilee esille raskaan\nmatkalaukun, lähtee autosta pois ja kiertää sen taitse talon\nnurkkaukselle piiloon maksamatta matkastaan mitään. Puolet muistakin\ntavaroista jää tienhaaraan, jossa seisoo odottelijoita. Pakettinsa\nsaatuaan he lähtevät kantamaan niitä kotiin, ja kaupan asiapoika\ntyöntää kahta laatikkoa käsirattailla. Autoja kulkee koko ajan ohitse,\ntoiset kääntyen vasempaan Kairakoskelle, jonka piippu näkyy suoraan\nedessä, toiset tullen etelästä kaupunkiin päin. Läheisen talon pihassa\nasettaa kaksi naista parhaillaan pyykkiä kuivamaan narulle, ja toinen\nheistä noituu äänekkäästi, että tuulen pitää juuri pyykkipäivänä sattua\nolemaan idästä, niin että tehtaitten noki pilaa ihmisten vaatteet...\n\nAuto lähtee, ylittää taas rautatien siltaa pitkin, mutta ei menekään\nsuoraan Taustaan, vaan tekee pienen kierroksen rautatehtaalaisten\nasuntokylän halki. Sillä aikaa kuin seisahdutaan lähellä rantaa, kuuluu\nkaukaa joen toiselta puolelta lakkaamaton kolke ja hampaita repivä\nkirahtelu itse tehtaalta. Nyt on selluloosan haju jo kadonnut, mutta\ntilalle on tullut musta ja sakea kivihiilen katku.\n\nAuton kulkiessa edelleen rallattelee takaosan humalainen viimeisintä\namerikkalaista muotirenkutusta, jonka kertosäkeenä on jotakin rintaa\nvasten painamisesta. Viimein hän kyllästyy itse hottiin, toistaa vain\npelkkää kertosäettä ja kysyy vieressään istuvalta neitoselta:\n\n»Eiks juu? — Rintaa vasten painettiin — eiks juu?»\n\nKuljettaja kurkistaa peilistään laulajaa, ja kun tämä jatkaa yhä,\npysähdyttää hän auton ja sanoo miehelle päättävästi:\n\n»Menkää ulos! Nopeasti! Ja maksu on viisitoista markkaa!»\n\nMies ei ole milläänkään, nousee laiskasti ja sanoo vain, että 'johan\nminä meinasin Kairakoskelle jäädä, mutta tulinpahan tänne asti'... Niin\njatketaan matkaa ja ajetaan edelleen.\n\nJos Hiisvedellä oli tukkeja paljon, niin Luostanjärvi on niitä täynnä.\nLongan sulfiittitehdas kuluttaa puuta vuosittain suuret määrät,\nja kesän aikana on varastoitava kaikki se raaka-aine, jota tehdas\ntarvitsee talvella. Hankaan tukkikouru ei ehdi kerralla nielaista koko\nsitä määrää, joka parhaillaan karttuu Luostanjärvelle odottelemaan\npääsyään eteenpäin. Sen vuoksi järvi onkin niin täynnä, ettei sen yli\npääsisi kunnollisesti veneelläkään. Ja kuhat, jotka ennen piileskelivät\nsyvänteissään, ovat nyt kadonneet muualle etsimään parempaa rauhaa ja\npuhtaampaa vettä tai ovat sitten nousseet lukemattomien siimojen ja\nuistinten mukana veneisiin potkien tuskasta, kun kirkas auringonvalo\nsattuu niiden pimeään tottuneisiin kaihi-silmiin. Ja lohia ei\nLuostanjärvessä ole nähty enää moniin vuosiin, sillä vanhemmat niistä\novat jo kadonneet jonnekin yläpuolella oleviin vesiin ja uudet eivät\nnäy tulevan läpi Soikosken ja Hankaan kalahissien. Mutta pahansuovat\nihmiset tietävät toimitusjohtaja Vesalan kiukkuisen palvelijattaren\nkertovan pitkin kyliä, että toimitusjohtajan pöydässä on keitettyä\nlohta ainakin kolmesti viikossa ja että ainakin kerran viikossa hänen\ntäytyy viedä raskas paketti vuorineuvoksettarelle. — Mutta nuo nyt ovat\nihmisten puheita, huokaisee jokainen kertoja lopuksi...\n\nVilhonhovin kohdalla tulee linja-autoa vastaan kuorma-auto ja kääntyy\nsairaalan pihaan. Sen lavalla on kaksi miestä, ja toinen makaa rentona\nja valittelee yhtenään, sillä hänen kätensä on kokonaan kääreissä\njäätyään hetkinen sitten olkapäätään myöten koneeseen. Ja Hitukka,\njoka istuu linja-auton ikkunan ääressä, katselee tunteettomana Taustan\nentistä hovia, josta nyt on kadonnut vanhan herraskartanon tunnelma sen\ntilapäisasukkaiden tuoman hälinän tieltä, joka on jokaisen hotellin\neteisessä.\n\nJa linja-auto pääseekin jo Vahisen kulmalle ja pysähtyy siinä.\nMatkustajat tyrkkivät toisensa ovesta ulos, jonka edessä on jo valmiina\npieni tyttö kädessään mansikkatuohinen. Hänen on saatava se myydyksi\npäästäkseen illalla elokuviin, sillä äiti ei anna totisella työllä\nansaittuja rahoja viedä sinne. — Ja tässä nousee autosta pois jo\nHitukkakin ja lähtee raskas kantamus mukanaan astelemaan edelleen,\nmuljauttaen vihaisen silmäyksen Vahisen liiketaloon, josta lähtöisin\non hänen suuret tappionsa ja varma laskusuuntansa rehellisestä\ntalohuijarista kahta pykälää alemmaksi. Sen vuoksi ei Hitukka jaksa\nsulattaa sitä, että Vahisen talo on viime vuonna jälleen kasvanut\nja ehostunut, kun hän sen sijaan saa nyt kuljeskella talottomana ja\nkanniskella tiettyihin nurkkiin matkalaukkuja, joita ei ole hyvä\nnäyttää poliiseille.\n\nHitukka kääntyy tienristeyksessä, kun häntä vastaan tulee\nräikeäpukuinen nuori nainen ja sanoo liiankin tuttavallisen\nhyvänpäivän. Hitukka ei halua näyttää omaa alennustilaansa ja sen\nvuoksi mitään vastaamatta menee ohi. Mutta nainen ei hämmästy, vaan\nkääntyy katsomaan taakseen ja huutaa Hitukalle:\n\n»Eikös herra enää tunne minua? Minähän olen Turusen Vieno!» Hitukka\nmuljauttaa silmiään ja huomaa naisen kasvojen toisen puolen olevan\nmustana. Mutta hän ei vastaa mitään ja ajatteleepahan vain, että tyttö\non kai viime yönä ruvennut kiistelemään rahasta ja saanut joltakulta\ntuollaisen tällin. Niin jatkaa Vienokin matkaansa edelleen Vilhonhovia\nja Taustaa kohti ja siinä samalla päättelee itsekseen, että 'piruks\ntäällä viitsii olla, kun ei tienaa ees suolaa leipänsä päälle'. Mutta\nVilhonhovin kohdalla häntä vastaan tulee autosta pudotettu humalainen\nnuori mies, joka alkaa kysellä maisemia ja taloja ja joutuu pitkään\nneuvotteluun Vienon kanssa.\n\nSamoihin aikoihin ajaa Kairakosken suureen tiehaaraan moottoripyörällä\nkaksi poliisia, sillä äsken soitettiin kaupungista ja kerrottiin, että\nse sama mies, joka teki eilen paremmanpuoleisen murron kellokauppaan,\non luultavasti matkalla Luostaan päin. Poliisien pyörä on varjossa\naidan kupeella tien sivussa, he itse kävelevät tiellä, keskustelevat\naikansa kuluksi, pysäyttelevät linja-autoja ja katselevat ohikulkijoita\njoihin kehenkään eivät sovi kaupungin poliisilaitoksen antamat\ntuntomerkit. Viimein toinen sytyttää savukkeen ja pysähtyy katselemaan\nilmoituspylvästä, jossa vielä riippuu vanhojen plakaattien riekaleita\nnaulojen päätteissä ja samoin on jo uusiakin kirkumassa ihmisille\nomaa asiaansa. Näyttää siltä kuin maailma panisi kaiken voimansa\nsaalistaakseen tehdasyhdyskunnan työntekijäin sielut omaan verkkoonsa\naivan kuin sielunvihollinen ja vastalahjaksi lupaisi kaiken hyvyyden:\n\nEnsi lauantaina näkyy olevan muuan hartaustilaisuus, jossa vieras\npuhuja lupaa uudella tavalla valaista ihmisen suhdetta Jumalaan ja\nlähimmäiseen ja samalla tekee selkoa siitä uudesta joukkokasteesta,\njoka tekee sodat mahdottomiksi kansainvälisen veljesrakkauden\navulla! — Elokuvissa näytetään tällä viikolla 'Ensimmäistä hekumaa',\njossa esiintyvät kuuluisat amerikkalaiset steppaustaiteilijat\nloistonumeroineen ja joka kokonaisuudessaan on kaikkein korkeinta\nkansainvälistä luokkaa. — Talolla on lauantaina tavanomaiset iltamat,\njoiden ohjelmana on sihteeri Linkun puhe pääoman kokoontumisesta ja\nihmisen joutumisesta koneen orjaksi. Ja iltaman lopuksi on huvipostia,\nja kaupunkilainen jatsiorkesteri Blue Boys soittaa tunnetulla\ntaidollaan... Ja tuossa on edelleen plakaatti, jossa Uusi Tivoli lupaa\nensi viikosta lähtien näyttää kaikkia vetonumeroitaan.\n\nIlmoituksia lukeva poliisi alkaa haukotella ja päättelee itsekseen,\nettä kylläpä kaikki nämä ihmiset ajatuksineen ja harrastuksineen\novat mielenkiintoisia ja tavoiteltavia, kun heidän takiaan täytyy\nnähdä kaikki tuo vaiva ja rasitus. Mutta nämä henkien voimanmittelyt\neivät ole Luostanlaakson omaa, vaan ulkomaailmasta tullutta roskaa\ntehdasyhdyskunnan nurkissa, jota alati lakaistaan tarpeettomana pois,\nmutta jota ilmestyy aina toiseen nurkkaan kun toisella tuuletetaan.\nSillä onhan jokaisella asialla — ja jokaisella kukkasellakin — omat\nloishyönteisensä ja kärpäsensä, joidenkin hävittäminen vie muutamilta\nihmisiltä kaiken ajan. Kuitenkin sellaiset mitättömät tapahtumat kuin\nprostituoitua naurattelevan kellovarkaan pidättäminen tai tehtaan\npiipun nokeaman paidan peseminen ovat vain mitättömän pieniä ja\nvähäpätöisiä seikkoja se puhdistustyön ohessa, joka on suoritettava\nihmisessä itsessään. Se kiventomu, joka sivilisaation mukana tunkeutuu\nihmisen sieluun, tarttuu paljon sitkeämmin ja syövyttää vaarallisemmin\nkuin pienten loiseläjien puremat. Ja kuitenkin tuo henki tulvehtii\nLuostaankin muun maailman terveisten mukana alati ja sen toistuvana\npontena on: Epäile lähimmäistäsi, sillä hän on sinun pahin vihollisesi!\n— Kiroa työtäsi, sillä se on sinun orjuuttajasi!\n\nTaloudellisen ja yhteiskunnallisen valistuksen nimessä noista sanoista\ntehdään opinkappaleita ja muunnellaan kunkin maun mukaan jotta\nsaataisiin ne paremmin uppoamaan ihmisten mieleen ‒ missä vain niitä\nasuu. Ja kun Luostankin seuduilla on tänään ihmisiä sata kertaa enemmän\nkuin ennen, niin sen vuoksi on kiire julistaa tuota kaikkea ja sen\nvuoksi on keksittävä yhä uusia muunnelmia jokaisen kuulijan mieliksi.\n\nPlakaatteja lukeva poliisi heittää sammuneen savukkeenpätkän tiepuoleen\nja kääntyy jälleen kävelemään. Kun aika näkyy käyvän pitkäksi ja kun\nodoteltu miekkonen ei tule suoraan heidän luokseen, ehdottaa hän\ntoverilleen, että he nousisivat pyörän selkään ja ajaisivat pitkin\nteitä edestakaisin niin kauan, kunnes se pieni rosvohyönteinen osuu\nheidän kohdalleen. Niin hurahtaakin moottoripyörä hetken kuluttua\nkäyntiin ja lähtee liukumaan kuumennutta tien asfalttia pitkin\nHankaalle päin.\n\nJa koko tämä ahertava, kiirehtivä, tuskaileva ja huolehtiva seutu\ntöineen ja ihmisineen on kuin suuri kaleidoskooppi, pienikin vavahdus\nmuuttaa sen värikkäät palaset uudella tavalla ja uusi kuva vaihtuu\nentisen tilalle:\n\n       *       *       *       *       *\n\nKAUKANA Vanakorven liepeillä olevan Turusen torpan veräjästä astuu\npihaan Vieno. Hän näyttää tulevan tänne kuin pakosta, kuin muualta\npois ajettuna ja sen vuoksi haikeana ja kääntyy pihassa vielä kerran\nkatsomaan taakseen alas laaksoon. Sen reunamia peittävät metsät, niiden\ntakaa alkavat viljellyt aukeat, suuremmat ja pienemmät taloryhmät ja\ntehtaanpiiput ja kaiken keskellä on rikas ja houkutteleva sininen\njuova, itse joki, joka antaa työtä ja leipää. Hän huokaisee, astuu\npari porrasta arvellen aivan kuin ne olisivat liian raskaat nousta ja\navaa sitten varovasti tutun, mutta köyhän oven. Sisällä ovat äiti ja\nnuorin sisko, sillä nythän isä on jo poissa ja Aarne kuulemma poliisien\nhallussa. Kynnyksen luona hän seisahtuu ja katsoo sanattomana, sillä\nkoko pirtti on sekaisin, kaikki irtonainen tavara, vaatteet, astiat ja\nsen sellaiset on kasattu vasuihin ja nyytteihin keskelle lattiaa aivan\nkuin majanmuuttoa ja lähtöä varten. Joukossa näkyy olevan hänenkin\npieniä kapistuksiaan, hän katsoo ensin niitä ja sitten äitiään.\n\n»Mistäs sinä tulet?» kysyy äiti kesken työnsä ja katsoo Vienoa silmiin.\n\nTämän katse laskeutuu lattialle, kulkee sen rakoa pitkin edelleen,\nnousee jälleen ikkunan kohdalla ylös, ja hän kallistaa päätään oveen ja\nlaaksoon päin:\n\n»Tuoltahan minä... Tehtailta...»\n\n»Minä tiedän sen», vastaa äiti kylmästi. »Ja tiedän myöskin, mikä\ntappoi isän!». Hänen äänensä muuttuu kovaksi ja katkeraksi: »Ja tiedän\nsenkin, mikä sinä olet!» Hänen täytyy nieleskellä itkunsa alas, että\nkestäisi nyt lujana, ja jatkaa taas tyttärelleen: »Ehkä oli parempi,\nkun sairasmielinen isäsi pääsi täältä pois kärsimästä pahaa maailmaa.\nMutta siitä huolimatta sinä olet ja pysyt murhaajana!» Äiti melkein\nhuutaa viimeiset sanat, osoittaa sitten tyttönsä käsiä ja jatkaa:\n»Katso nyt sormiasi! Nehän ovat isäsi veressä!»\n\nVieno hämmentyy, kohottaa kämmeniään, katsoo niitä ja tuijottaa sitten\näitiinsä. Tämä kääntyy jälleen poispäin, huokaisee ja jatkaa työtään.\nKun tyttö yhä seisoo ovensuussa liikkumatta, kun sisarkaan ei katso\nhäntä enää, pitää äidin vielä jatkaa:\n\n»Sinulla on kai nälkä? Mutta minä sanon sinulle, jotta tuollaisille ei\ntässä talossa ole ruokaa.»\n\n»Pitää kai lähteä sitten», sanoo Vieno hiljaa ja liikahtaa nurkkaa\nkohti aikoen kokoilla pois omia tavaroitaan. Hän löytää vanhan kirjavan\nliinansa, keräilee siihen yhtä ja toista, sitoo kulmat nyytiksi ja\nastelee epävarmana ovea kohti odottaen äidin vielä viime hetkellä\nvirkkavan jotakin sovittavaa ja anteeksiantavaa.\n\n»Minne sinä aiot?» kysyy äiti viimein.\n\nVastauksena on vain huokaus, ja nuorempi sisar alkaa itkeä hokien\nhiljaa itsekseen: »Voi voi noita ihmisiä!»\n\nÄiti katselee tyttärensä lähtövalmisteluja ja sanoo sitten kuin toivoen\ntässä vielä heräävän jonkinlaisia hyviä ajatuksia:\n\n»Taloihin sinun on turha pyrkiä palvelukseen. Eivät ne enää ota — kun\nolet jo melkein kaikissa ollutkin. Ja isän kuoleman takia sinun on\nturha yrittää tehtaillekaan.»\n\n»En minä sinne», kuuluu Vienon ääni aivan kuin hänkin olisi juuri\npurskahtamaisillaan itkuun.\n\n»Ainoa paikka sinulla on saha. Jos sinne ottavat, niin sinusta voisi\nvielä tulla ihminen. Mutta jos eivät huoli sinnekään, niin mennyttä\nkalua olet, tyttöparka. — Koettaisit mennä Tahkan luokse. Puhu hänelle\nkuin ihminen, lupaa koettaa parhaasi ja tee parannus. Minä uskon, jotta\nTahka antaa vielä viimeisen tilaisuuden — kuulitko?»\n\nVieno on viivytellessään saanut muutaman kirjavan leningin ja kengät\nnyyttiinsä, pujottaa käsivartensa sen solmun alle ja ovella sanoo\nhiljaa, aivan kuin itsekseen:\n\n»Pitää koettaa...»\n\nKäsi viivähtää ovenrivassa ja katse vilkahtaa kuin hätäisenä pitkin\ntuvan seiniä ja äiti ehtii tällä välin toivoa ääneen:\n\n»Kunpa sinä ymmärtäisit...!»\n\nVienon käsi työntää matalan oven auki ja hän astuu yli kynnyksen\nhuulien tuskin liikkuessa:\n\n»Pitää koettaa...»\n\nHän menee portaille, lähtee veräjää kohti, mutta muistaakin jotakin,\nkääntyy aittaan päin ja katoaa sen ovesta sisään. Kun hän kumartuu\novessa, vavahtelevat hänen hartiansa itkusta. Pirtin ikkunan edessä\nseisova äiti näkee sen ja ajattelee itsekseen: 'Ei se taida vielä ihan\npaatunut olla, kun osaa itkeäkin.'\n\nHetkisen kuluttua Vieno tulee jälleen ulos ja sivulleen vilkaisematta\nastuu suorana ja kasvoillaan luja ilme veräjälle ja avaa sen. Kun\nveräjä on takana jälleen kiinni, tekee mieli vielä katsoa taakseen\npihaan, jonka nurmikolla on koettu kodin monet pienet ilot ja surut.\n\nMutta hänen pitää purra hammasta ollakseen katsomatta, sillä nyt hän\npäättää katsoa vain eteenpäin, alas laaksoon, sillä tällä hetkellä se\non ainoa paikka, johon hän voi mennä. Ja hänen on nyt puolestaan oltava\nluja, ettei se heittäisi häntä syrjään, vaan ottaisi hoivaansa.\n\nSitten hän lähtee astelemaan pää pystyssä rinnettä alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVANHA MANNE oli jo viisitoista vuotta sitten aivan oikeassa kun\nhän eräänä iltana vanhan pirttinsä tuijulampun ääressä verkkoa\npaikkaillessaan varoitti omaa poikaansa tekniikan tarjoamista\nkirouksista ja sanoi, että jos liiallinen koneiden palvonta tekee\nihmisen sisäkaluista vain koneen osia, niin silloin on paras täräyttää\nsellaista ihmistä korvalle, niin että mekanismi menee sekaisin. Vanha\nManne on kaikessa hiljaisuudessa suuri filosofi ja myöskin tietää,\nettä ihmisen on pystyttävä hallitsemaan omat keksimänsä koneet, muuten\nollaan henkisesti kehittymässä — tai oikeammin sanoen taantumassa\n— täydellisen standardi-ihmisen tasolle, jolloin kaikenlainen\nkeskinkertaisuus pääsee kukoistukseensa.\n\nUusi aika on jo monta kertaa yrittänyt houkutella Mannea\ntemppelinharjalle näyttääkseen, että jos sinä, ukkoparka, hylkäät\nkaikki vanhat periaatteesi ja itsesikin, niin sinulle näytetään kaikki\nse ihanuus, joka tekee elämisen helpoksi ja vaivattomaksi. Mutta Manne\nei edes kuuntele, sillä kohtalo taikka sattuma on tehnyt hänestä sen\nvanhan patriarkan, jonka ei sovi ruveta hieromaan kauppaa omasta\nsielustaan. Nyt, kun Luostan vanhat ihmiset alkavat olla jo kaikki\npoissa, täytyy hänen vielä yksin pystyssä seisovana edustaa muutaman\nvuosikymmenen takaista kulttuuria. Sillä vasta nyt Manne huomaa\ntodellisen yksinäisyytensä ja alkaa mielessään luetella kaikkia niitä\nmennehiä, jotka ovat kadonneet iäisyyteen: siellä on jo Taustan seppä,\njoka tahtoi rakentaa vallit raudasta ikuisesti kestäviksi ‒ jo vuosia\nsitten on kuollut Korvatun Kaisa ja kadonnut maantieltä nyytteineen\nja porsaineen — samaten eukkojen ainaisesti taluttama räätäli, joka\nomissa harhakuvitelmissaan luuli johdattelevansa muita. Samaten kaatui\nhenkisesti tukeva ja laajakäytöksinen Aholan isäntä, jonka veroisia\nihmistyyppejä nykyinen keskinkertaisuutta suosiva standardikasvatus ei\npysty enää luomaan.\n\nSisäisesti jyrkkänä ja tinkimättömänä, mutta ulkonaisesti sentään\nmelko joustavana Manne mukautuu muuttuneisiin olosuhteisiin ja liikkuu\npahemmin kapinoimatta poikansa suuren asunnon huoneissa ja puiston\nkäytävillä kuin konsanaan kotonaan. Mutta on turha kuvitella, että hän\nolisi tyytyväinen ja ilman muuta piirtäisi hyväksyvän puumerkkinsä\nkaiken sen alle, mitä hänen tarkka silmänsä huomaa ympäristön\njokapäiväisessä elämässä. Mutta Mannehan ei ole koskaan ollutkaan\ntaisteleva luonne, vaan hiljainen ja äänetön uurastaja, joka saattaa\nsisäisesti kärsiä paljonkin huolimatta siitä ettei kuitenkaan valita\neikä anna edes kasvojensa värähdellä.\n\nNiinpä hän on sen pienen viljelyhomman ohessa, jota hän vielä yrittelee\naikansa kuluksi omalla ahollaan, ottanut itselleen myöskin eräänlaisen\nisännöitsijän tai talonmiehen puuhan poikansa kasvavassa talossa. Hän\nvalvoo ja katsoo kaiken puutarhan käytävien haravoimisesta portin\nsaranain rasvaamiseen asti, käännyttelee jo tarpeettomia pihaan\npyrkijöitäkin oikeaan suuntaan ja kävelee pari kertaa päivässä postissa\nja tulee sieltä takaisin kotiin hitaasti ja arvokkain askelin keppiinsä\nnojaillen ja sanomalehtikäärö toisessa kainalossa. Suora ryhti ja\nvalkea tukka antavat hänelle eräänlaiset 'vanhan johtajan' valtuudet,\nja tuon arvonsa mukaisesti hän kääntyykin portilta vuorineuvoksen\npihaan, istahtaa tottuneesti terassilla olevalle penkille ja avaa\nsanomalehden hymyillen itsekseen kaikelle sille sekasotkulle ja\nkaikille niille tuhansille pikkupyyteille, joista kaikin voimin\nkoetetaan tehdä koko maailman käänteen tekeviä milloin uskonnon,\ntalouselämän, kulttuurin taikka politiikan nimissä. Ja kuitenkin\ntuosta kaikesta kuultaa lävitse aivan lapsellinen pikkupiirteisyys,\npinnallisuus ja eräänlainen päämäärättömyys. Täytyy vain olla\ntarjottavana kaikkea kaikille niinkuin rihkamakaupassa, olkoonpa tuo\nkauppatavara sitten henkistä tai aineellista laatua.\n\nMutta sitten Mannen säälivä hymy taas kuolee, hän huokaa ja kaiteen yli\nnojaillen katselee kanavalle tai Luostanjärvelle. Katseeseen ilmestyy\njotakin kaukaisuutta, taivaan läpinäkyvää kuulautta, ja silloin on\nvaikea arvata hänen mielialojaan. Ehkä hän vielä hengessään kuvittelee\ntuonne alhaalle mäen alle tiheän ja tuuhean hongikon, kahden kallion\nväliseen valtavaan onkaloon sellaisen kohisevan ja valkoisena kuohuvan\nnoidankattilan, jossa näyttää olevan maailman kaikki voima, mahti ja\nkauneus. Ja tuolla kauempana on melkein koskemattoman metsänsä keskellä\npieni järvi, jonka pinnalla kimaltelee auringon heijastus ja jonka\nruohikoissa on rikas ja näkymätön elämä. Ja jossakin kosken ja järven\nvaiheilla, omassa salaperäisessä ja ihmisten tietämättömässä piilossaan\nelää vedenjumala viisaana ja arvokkaana ja säätelee vesien rikkaan\nelämän antaen siitä pienen osansa ihmisellekin.\n\nMutta nyt on Ahti poissa, ties' kuinka kauas näistä vesistä\nmuuttaneena, ja ehkä hänkin hienoksittain valittelee sitä huonoa\nvastapalvelusta, jonka ihminen on saamastaan hyvästä tehnyt, kun on\nkiittämättömänä ajanut vanhan jumalan etsimään uusia asuinsijoja.\n\nMannen katseeseen ilmestyy surullinen pilkahdus, ja silloin alkaa\nkatselija jo epäillä, että Mannessa itsessään on hitunen Ahdin\nkohtaloa, joka on tullut kipeänä, mutta joka sentään kestetään\narvokkaasti.\n\nMannen katse värähtää ja ulkomaailma herättää hänet ajatuksista jälleen\nnykyhetkeen. Sanomalehti on itsestään luisunut käsistä lattialle,\nhän ottaa sen ylös, avaa uuden sivun ja katsoo puistikon käytävälle,\njosta kuuluu askelia. Sieltä tulee vanha, melkein yhtä vanha mies\nkuin Manne itse, vaatteet ovat varattoman työmiehen, keppi kädessä ja\nnahkalaukku selässä. Tuo toinen vanhus huomaa Mannen, tervehtii ja\nkysyy kohteliaasti:\n\n»Voiko herra neuvoa minulle, mistä täältä saa työtä?»\n\nVäärään asemaan sijoittaminen tuntuu Mannesta kuin piiskan sivallus\nkorville, mutta hän on tottunut jo niin moneen asiaan, että nytkin\nkysyy vuorostaan voidakseen neuvoa miehen edelleen oikeaan paikkaan:\n\n»Minkälaatuista työtä olette ennen tehnyt?»\n\nAlhaalla käytävällä seisova vanha mies ottaa oikein hatun päästään\nja seisoo keppiinsä nojaten kunnioittavana Mannen edessä, katsoo\nrehellisesti tätä silmiin ja sanoo:\n\n»Minä olen kirkonkukkojen kultaaja. Mutta nyt ovat ajat niin huonot,\nettei tahdo työtä riittää.»\n\nManne ei edes hymyile, kun kuulee miehen sanoissa melkeinpä koko\nihmissielua uhkaavan vaaran, vaan myöntää rauhallisena lausahtaen:\n\n»Huonot ajat taitavat olla silläkin alalla nykyään. Ja työtä vähän.»\n\nUkko kertoo, että hänen on pitänyt jo varsinaisen ammattinsa ohessa\nvuosikausia harrastaa muutakin, ja niinpä hän korjailee taulujen\nkehyksiä, teroittelee veitsiä ja keritsimiä — niin, ja tekee mitä\ntahansa:\n\n»Vaikka mieluimmin minä sentään pysyisin siinä kirkonvirassa» huokaa\nhän lopuksi. »Siinä kun tuntee olevansa kaikkien muiden yläpuolella\neikä tarvitse niellä pölyä.»\n\nManne arvelee, että juuri tuo toisten yläpuolelle asettuminen onkin\nhänet ehkä pudottanut välillä alas, naurahtaa ja neuvoo miehen edelleen\noikeaan paikkaan. Tämä kiittää, kohauttaa selässään olevaa nahkalaukkua\nylemmäksi ja lähtee kävellä repsuttelemaan mäkeä alas siltoja kohti.\n\nJa Manne istuu edelleen katsellen järvelle ja ajatellen, miten\ntuossakin jälleen vilahti ohi muuan ajan ilmiö, sillä ukkopahassahan\noli vertauskuvallisuutta kerrakseen. Paha vain, että hän on eksynyt\njuuri tänne, jossa mistään vanhasta ei näy juuri jälkeä ja joka\nnäyttäytyy omillekin asukkaille joka päivä yhä uudempana, joka ei\ntunne eikä tunnusta mitään muuta kuin työn ja voiman ja jossa elämää\nohjaillaan enimmäkseen vain laskutikun mukaan.\n\nTällainen uusi, kova ja asiallinen maailma helposti murtaa sellaisen,\njoka ei ole siihen tottunut. Parhaita todistuksia siitä ovat elämän\nkovuutta säikähtänyt, räjähtävän kallion kielekkeellä punaista lippua\nheiluttava mielisairas mies taikka voimajohdinta vasten lentäneen ja\nkuolleen pikkulinnun hauta kivipylvään juurella.\n\n\n\n\nSIUNAUKSET\n\n\nVielä muutama vuosikymmen sitten oli sivuseudun tavallisen torpan\npojan elämänkulku kuin ennakolta kaavailtu sillä tavoin, että hän\nkiertokoulun käytyään pyrki rengiksi isäntätaloonsa, opetteli siinä\nvaljastelemaan ja ajamaan hevosta, hiukan myöhemmin käymään jo heinässä\nja hakuajossa ja sitten totuttautui yhä raskaampiin maataloustöihin.\nHänen asuntonaan oli pirtin ovensuupuolen penkinpää, jossa hän nukkui\nehtonetuntinsa ja yönsä ja vain iltapuhdetöissä tai muussa sellaisessa\nsiirtyi pöydänvierusrahille nähdäkseen paremmin vuoleskella tai\nkorjailla hevosvaljaita katosta riippuvan ja köyhästi valaisevan\nöljylampun valossa. Jos hän oli pystyvä ja ahkera renki, saattoi hän\nsaada isänsä kuoltua vanhan torpan taikka sitten parhaassa tapauksessa\nrakentaa naimisiin mennessään itselleen uuden mäenrinteeseen lammen\nkupeelle. Mutta jos hänellä oli elämän varalle niin rohkeita\nkaavailuja, ettei aikansa penkin päässä asuttuaan enää havitellutkaan\nasettua torppariksi ja jos hän tunsi itsessään poikkeuksellista voimaa,\nlähti hän Amerikkaan tavoittelemaan onnea vauraamman elämän muodossa,\nkirjoitteli sieltä vielä muutaman kerran vanhemmilleen voivansa hyvin,\nmutta viimein katosi kokonaan.\n\nTämä oli tavallisin nuoren miehen ja miks'ei naisenkin tie. Mutta jos\nihminen oli jo vanha uutta työmaata etsiessään eikä sairaalloisuudesta\npystynyt raskaampaan työhön, oli hänellä taloissa mahdollisuus tehdä\nhenkensä pitimiksi pärevasuja, paikkailla verkkoja ja nuottaa,\nvuoleskella emännälle kapustoja ja talon lapsille puuhevosia ja\nkertoilla kaikille ihmisille mukavia. Mutta jos hän oli jo pahemmin\nsairaalloinen eikä pystynyt liikkumaan, oli hänellä edessään kaikista\nkäsiensä ahkeruudesta huolimatta vain yksi mahdollisuus, vaivaistalo.\nSiellä hän eleli muutaman vuoden henkisesti kärsien ja häveten\nkuin pahantekijä, kunnes ihmiset kylällä kertoivat hänen kuolleen\nja saaneen viimeisen leposijansa tavallisen hautausmaan liepeellä\nyhteishaudan pitkässä rivissä. Eikä hänen kuivalla hiekkakasallaan\ntavallisesti ollut edes noella mustattua puuristiä, mutta usein\nsaattoi hautajaispäivänä ilmestyä entisen naapurin eukon laittama\nkanervakiehkura.\n\nSuomen kansa eli niukasti, mutta se tuhlasi mielettömästi. Sillä\noli kaikesta puutteestaankin huolimatta tuhlattavana parhaintaan\nja kalleintaan: työvoimaa. Sillä oli varaa päästää kaikkein\ntyötahtoisin aines maailman heiteltäväksi ja pudottaa se lopuksi\nalas jostakin amerikkalaisesta kaivos-aukosta, vaikka omat pellot\nkasvoivatkin lepänvesaa ja putkea. Se kehui käsityötaidollaan ja\nkotiteollisuudellaan, mutta kuljetti siihen pystyvän vanhuksen\nvaivaistaloon. Ja vaikka olikin olemassa yli puolisataa\nmaataloudellista järjestöä ja yhdistystä, jotka yrittivät jakaa\nvalistusta, miten makkilanta on hoidettava, pehkut levitettävä sikojen\nalle ja navetat rakennettava ilmaviksi ja valoisiksi, ei yhdenkään\nkonsulentin päähän pälkähtänyt, että myöskin ovensuu-penkin päässä\nasuva renkimies tai homeisessa uunin karsinassa oleileva piikatyttö\ntarvitsisivat elämäänsä parannusta, jotta heidän työtehonsa säilyisi\nmahdollisimman hyvänä ja kauan. Ja vaikka sioille vaadittiinkin\nuusimuotista elintilaa, olisi sitä miestä pidetty hulluna, joka olisi\nensimmäisenä uskaltanut vaatia maataloustyöväelle omaa huonetta tai\nkomeroa asuttavaksi.\n\nJuuri tuolla tavoin tuhlasi parhainta työtään myöskin Luostan seutu,\nse puri mieli katkerana niukkaa leipäänsä, mutta tuhlasi sitä ainoaa\nrikkauttaan, joka sillä oli: työvoimaansa ja -mahdollisuuksiaan.\nEllei ollut poikkeuksellisen tarmokas ja valistunut mies niinkuin\nAhola taikka vanha Manne, niin koko elämä oli tasaista laskua alusta\nloppuaan kohden. Se oli kuin lapsuudenaikaista mäenlaskua vesikelkalla\nperunakuopan mäeltä: lähdettiin hyvää vauhtia mäkeä alas, niin että\ntuuli silmiä vesisti ja vauhti ailautti mieltä — mutta kun vähitellen\nhuomattiin oltavan mäen alla, oli vesikelkka niin raskas, ettei sitä\nomin lapsenvoimin jaksanut vetää enää takaisin ylös. Ja kun ihmisellä\nsitten kasvettua ei ollutkaan kiskottavana vesikelkka, vaan se niin\nsanottu elämän taakka, oli mieli mäen alla sitäkin kirvelevämpi.\n\nKun Luostan suuri hetki koitti ja kun yksi ainoa itsepintainen ja\nkylmästi ajatteleva mies apunaan neljäsataa muuta ihmistä tuli\nkonsulenttien jälkeen näyttämään työntahtia, herätti se uutuudellaan\nvihaa sen vuoksi, ettei enää nojauduttu vanhoihin ja koettuihin\nperiaatteisiin, vaan tehtiin niin kuin hyvä tuli. Vanhat ihmiset\npudistivat päätään ja syyttivät noita tulokkaita milloin luonnon\nraiskaamisesta, Jumalan pilkasta tai nuorison turmelemisesta. Mutta\nyhdenkään höperön päähän ei pälkähtänyt, että käyttämällä väärin ja\nhuolimattomasti hyväkseen luonnon tarjoamia rikkauksia juuri hän\nitse oli pahin luonnon käskyjen rikkoja — ei täyttänyt ensimmäistä\nkehoitusta maan alaisekseen tekemisestä, vaan puutteessaan nurisi\nLuojaansa vastaan. Ja nuoriso oli muka kelvollista vain silloin, kun se\nseurasi juuri vanhempiensa tapoja ja keinoja ja koetti välttää liikaa\nkehitystä.\n\nTällä tavalla tarvittiin vähintään Vahisen kaltaista miestä tarttumaan\noikealla hetkellä kiinni ensimmäiseen työmahdollisuuteen ja avaamaan\nsiitä itselleen oman ja lavean työmaan, ja samaten tarvittiin\nLuostan rannoille kokonaan uusi vaihe, joka toi mukanaan tarpeeksi\nennakkoluulottomia miehiä, kuten Sorvasen, Oraston ja Vesalan. Ja\njos metsiinsä turvautuvalla hovilla ei ollut mahdollisuuksia antaa\ntorpparilleen rakennushirsiä parempaa asuntoa varten eikä viljelystänsä\npuutteellisuudesta huolimatta myöskään työtä muuten kuin tilapäisesti,\nkaivattiin melkoinen määrä kursailemattomuutta, jotta tuollainen\nasumus potkittiin koskeen puhdistumaan. Ja samaten kaivattiin siksi\npaljon suuripiirteisyyttä suunnitelmissa, ettei Kairakosken vanhoja\nrottelokyliä edes yritetty paikkailla kuntoon, vaan purettiin kokonaan\nuuden tieltä.\n\nTällä tavoin, kun yhdellä hetkellä luovuttiin ratkaisemasta\nasuntokysymystä vanhan ja koetun penkinpää-menetelmän avulla oli\nkaikkialla muuallakin pakko siirtyä uuteen sillä nähtyään uutta ja\nparempaa eivät ihmiset enää tyytyneetkään vanhaan, vaan läksivät\netsimään monipuolisempia työmahdollisuuksia ja saivatkin niitä\nloputtomasti. Monet Taustan kylän nuoret miehet, joilla muuten ei olisi\nollut mahdollisuuksia, ovat nyt ahkerina ja eteenpäin pyrkivinä miehinä\nmenestyneet Kairakoskella ja Longalla. Ja vaikka juuri he aikoinaan\nolivatkin sitä nuorisoa, jonka turmelemisesta kehitystä syytettiin,\ntulevat he varmasti pysymään tiellä aivan yhtä vakavasti kuin heidän\nisänsäkin omallaan. Ja kun lopuksi vertaa vanhaa ja nykyistä Luostaa\ntoisiinsa taloudellisessa mielessä ja myöskin arvioi niiden työn\nmerkitystä itse paikkakunnalle ja maalle, niin tänään jo jokainen\nTaustan kylän mummokin myöntää huikean eron ja huokaa kädet ristissä,\nettä 'jaa jaa, niin se maailma muuttuu'.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJA UUTENA KUVANA näkyy jälleen hämärtyvä ilta.\n\nMies seisoo lankulla uittoaltaan reunalla, hänen keksinsä haravoi ja\naivan kuin valikoi tummasta vedestä tukkeja, auttaa niitä siirtymään\neteenpäin ja näkee niiden sitten soluvan yksitellen ja katkeamattomassa\nrivissään siltaa kohti ja nousevan ylös. Silta on kirkkaasti valaistu,\nsamoin saha sisältä, ja lamppujen valo heijastuu tänne juuri sen\nverran, että vesi näyttää entistään tummemmalta.\n\nMies kurkottaa kauempana olevia puita, astuu lankun kostealle reunalle\nja luiskahtaa veteen. Kuuluu vain lyhyt ja hätäinen huuto, kun hän\nkatoaa sinne hatun jäädessä uiskentelemaan tummalle pinnalle. Mutta\nsamassa, ennenkuin aallot ehtivät edes asettua, kurkottuu häntä kohti\ntuntematon käsi, tavoittaa kiinni vaatteesta ja kohottaa miestä\npinnalle. Tämä ei ehdi vielä tajuta mitään, kun kuulee ylhäältä\nrauhallisen äänen sanovan:\n\n»Kas niin, taisitpa vähän kastua!»\n\nVettä tippuva mies hivuttautuu auttavan käden pitelemänä takaisin\nlankulle, istuu siinä ja ensimmäisen säikähdyksen jälkeen virkahtaa:\n\n»Olisin mennyt, jos...» Silloin hän katsoo ylös ja tuntee vierellään\nseisovan tumman varjon: »Tekö siinä! Te olette paikalla aina, kun\njotakin tapahtuu. Miten te tiedätte...?»\n\nVanha ja harmaatukkainen mies hymyilee hänelle hiljaisesti.\n\n»Ei siitä kannata numeroa tehdä. Minä olen itse ollut kerran vielä\npahemmassa ja tiedän... Sen vuoksi osaan aina tulla ajoissa. Menkäähän\nnyt muuttamaan kuivaa, niin minä hankin toisen miehen tilalle.»\n\nHän lähtee, lankulla istuva nuori mies nousee, katsoo vielä jalkainsa\njuuressa olevaa tummaa vettä, samoin poistuvaa harmaatukkaista\nvanhusta ja miettii itsekseen, että tuossa kummallisessa palo-ukossa\non jotakin salaperäistä, joka tuo hänet aina pahaan paikkaan ihmisen\npelastukseksi...\n\nJa nyt syttyvät valot kaikkialla, uittoallas kimaltelee suurten\nlamppujen alla aivan kuin vedessä olisi pieniä lieskoja, tien varteen\nsyttyy pitkä rivi lamppuja, valo leviää joka soppeen varastoa myöten.\nJa tätä kirkasta kujaa pitkin kulkee vanha mies nyt edelleen,\npysähtelee ja joutuu viimein seisomaan raiteiden äärellä, missä\njoukko lastaajia parhaillaan siirtää lankkuja puoleksi lastattuun\nrautatievaunuun. Hän katsoo työtä, kun häntä lähinnä on nuori nainen,\njonka kasvoilta näkyy vuoroin kuin tuskaa, toisen kerran taas niin\nvarmaa päättäväisyyttä, että hän melkein hymyilee hyvästä mielestä. Ja\nheitettyään taas raskaan lankun vaunuun hän katsoo kämmeniään, yrittää\ntaivuttaa sormensa nyrkkiin ja sulkee silmänsä aivan kuin mielettömästä\nkivusta.\n\n»Onko työ raskasta? Ettekö jaksa?» kysyy vanhus äkkiä hänen vieressään.\n\nNuori nainen kääntyy, huomaa tuon kummallisen, vanhan ukon ja sanoo:\n\n»Ei ole! Ja jos olisikin, niin pitää koettaa...» Sitten hän ojentaa\nmolemmat kätensä miestä kohden ja avaa ne nähtäviksi: »Luuletteko —\nettä minä — kestän?»\n\nMolemmat kämmenet ovat verillä, niissä on haava toisensa vieressä\naivan kuin järjettömästi viileskeltynä ja toisesta kädestä tippuu veri\nranteelle kapeana juovana. Vanha mies katsoo Vienoa käsistä silmiin ja\nsanoo:\n\n»Parasta on kestää vielä vähän aikaa ja antaa kaiken mennä ohi. Loppu\nonkin sitten jo helppoa.»\n\nHän kääntyy lähtemään ja kuulee tytön takanaan huokaisevan:\n\n»Pitää koettaa...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNÄIN JATKUU TYÖ raskaana kaikille niille, joiden on otettava se\nrangaistuksena rikkomuksistaan omaa itseään tai lähimmäisiään kohtaan,\nmutta velvoittavana ja vetoavana kaikille muille. Niinpä saattaa\ntapahtua, että kun uuden aherruksen makuun päässyt rakennusmestari\nTahka aikoo vielä vanhain ja laiskain välivuosiensa muistoksi ja\nsataa kiloaan palvoakseen nukkua sunnuntaiaamuna liian pitkään ja\nnousta vasta valmiiseen kahvipöytään, saa hän muiden vaatimuksesta\nkaivaa kaapistaan esille sotisopansa ja hiihtää sopivassa pakkasessa\nampumaradalle harjoituksiin ja paukuttaa siellä ruostetta tavoittelevan\nkiväärinsä puhtaaksi. Ja jo samaan aikaan, kun sunnuntaisin kirkossa\nvielä luetaan viimeisiä kuulutuksia ja sitä luetteloa, jonka\nmukaan eräät seurakunnan vanhat jäsenet ovat siirtyneet ajasta\nikuisuuteen, alkaa nuorempaa väkeä kokoontua kesäisin urheilukentälle\npiirikunnallisia kilpailuja varten ja talvisin luistinradalle katsomaan\nKairakosken ja Longan työväen välisiä jääpallo-otteluja.\n\nNe vanhat ihmiset, jotka eivät näe tuossa kaikessa mitään muuta\nkuin itse ajanhengen aiheuttaman hermostuneisuuden ja loputtoman\nvaihtelunkaipuun, eivät muista, että myöskin tavat ovat nyt toiset.\nNiinpä kun siihen entiseen hyvään aikaan esimerkiksi Kairakosken vanhan\nhiomon johtaja Vannila saapui maanantaiaamuisin konttoriinsa myöhään\nja pahantuulisena sen vuoksi, kun hänellä oli eilen illalla ollut\nmetsästysseuran johtokunnan kokous, tulee sinne nykyään toimitusjohtaja\nOrasto jo paria tuntia aikaisemmin, antaa ensin kokonaisen salkullisen\nsuunnitelmiaan piirtäjälle, pitkän luettelon kemistille ja kuuntelee\nneiti Aholan kirjoituskoneen rapinaa allekirjoittaakseen muutamia\nkirjeitä ennen lähtöään sahalle. Ja jo samaan aikaan, kun pari\nvuosikymmentä sitten Taustan kylän nuoret miehet haukottelivat\naamu-unisina ja tunsivat päässään viime yön muistona pontikkaputelin ja\ntyttöjen aidanluhdeissa vietetyt pimeät tunnit, lyö Hankaan konttorin\nsuuri seinäkello työn alkavan ja parhaillaan Sorvanen jo sanelee\nneiti Vahiselle pitkää luetteloa niistä kustannuksista, joita uusi\nkemiallinen teollisuus vaatii.\n\nTällä tavoin aamuvarhaisesta iltamyöhään luovat kymmenet aivot\nuusia suunnitelmia, toteuttavat niitä ja valvovat työtä. Sadat ja\ntuhannetkin kädet uurastavat eri puolilla ja tekevät valmista. Ja\nvaikka sanat 'otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän' ovatkin\nvertauskuvallisesti oikeat, on se jokaisessa nykyaikaisessa ja hyvin\nhoidetussa tehdaslaitoksessa jo vanhentunut sanonta. Niissä on olemassa\njo elin, jonka tehtävänä on valvoa, ettei työ ole rangaistus eikä saa\nolla painajainen, joka kuivettaa sielun ja vetää hartiat kumaroiksi,\nvaan että sen tulee tosiaan olla osa elämää ja kaiken lisäksi vielä sen\nparhain osa.\n\nTällä tavoin vaihtuvat työviikot ja -päivät, ja kun viimein alkaa tulla\nilta ja pimeä, ilmestyvät valorivit toisensa jälkeen kuin pienten\ntulipisteiden muodostamat nauhat molemmin puolin Luostanjokea Yksi\ntulinauha syttyy parhaillaan Kairakoskelta Taustaa kohti ja etenee\nkuin pitkä mato Vilhonhoviin ja Hankaalle asti, kulkee siltojen yli\nja pysähtyy asemalle. Toinen samanlainen valorivi syttyy Hiisveden\nrannalla Kairakosken takana, valaisee koko asuntoalueen, ojentautuu\nsitten joen vartta etelään rautatehtaan luokse, tekee siinä suuren\nmutkan ja kääntyy Telavaaraa kohti. Sinne se taas pysähtyy, mutta\nuusi kiiltomato lähtee kulkemaan maantietä pitkin Hangasta kohti\ntavoittaakseen sen toisen, joka sinne meni jo Taustan kautta. Ja\njälleen syttyy! Hankaan tienristeyksestä avautuu kuin suuresta solmusta\nuusi tulinauha joen vartta etelään Lonkaa kohti, kiemurtelee siellä\ntehtaan ja asuntoalueen ympärillä ja uuden tien pään löytäen katoaa\nmetsään lähelle Soikoskea.\n\nKaikki on kuin ilotulituksessa. Ja sen suuren valokehän keskellä,\njoka näkyy kaupunkiin asti ja merkitsee Luostassa päivän ja työn yhä\njatkuvan, kohoaa omien valonheittimiensä keskeltä Kairakosken valkea\npiippu ja näyttäisi jatkuvan suoraan taivaaseen, ellei tummasta\nhuipusta pursuaisi esille valkoinen savu. Sen viimeiset kiemurat\nkatoavat pimeyteen. Ja kauempana etelässä on toinen samanlainen\ntaivaaseen ulottuva patsas aivan kuin jättiläisakselina, jonka\nympärillä työ käy omassa vakaassa tahdissaan. Se on Longan piippu,\njonka huipussa palaa Luostanlaakson työn vertauskuva: vihreällä\nkilvellä keltainen salama. Ne ovat metsien vihreys ja voiman kuva\nyhdistyneinä palvelemaan samaa tarkoitusta.\n\nKaikkien näiden satojen valojen lisäksi kulkee joka puolella pieniä\ntulipisteitä, kun kymmenet autot ajavat edestakaisin ja junan suuret\nsilmät heijastavat oman liekkinsä radan varren metsään. Silloin vaihtuu\ntehtailla myöskin vuoro: ensin aloittaa sointinsa Lukinsalmen sireeni,\nsiihen yhtyvät kuin kolmisoinnuksi Kairakoski ja Telakoski Jo vastaa\nkaukaa etelästä Lonka omalla äänellään ja sen kuultuaan Lukinsalmi\nvaikenee ja jatkaa omaa työtään.\n\nVaikka on vain tavallinen arki-ilta, samanlainen kuin sadat muutkin,\nnäyttää pimeään yöhön vajoava Luostanjoen laakso kuin juhlivan omaa\ntyötään. Mutta tuon juhlan takia ei pysähdy yksikään kone, vaan\npäinvastoin vauhti näyttää kiihtyvän, sadat mittarit värisevät eri\npuolilla ja vauhtipyörien äänestä kuulee aivan kuin kierrosluku yhä\nvain nousisi. Sillä tavoin tahdotaan kaikkialla osoittaa, kuinka parin\nvuosikymmenen kuluessa tavallinen suomalainen maisema voi muuttua\nsuureksi työn ja taloudellisen elämän keskukseksi.\n\nJa kuin suurena valtimona ja uuden voiman antajana soluu Luostanjoen\nvesi näennäisesti rauhallisena omaa väyläänsä, muodostelee voimakkaita\npyörteitä ja valmistautuu suihkuamaan kauniina valkoisena kaarena alas\npadosta taikka vierii hiljalleen kohti voimalaitosta ja tunkeutuu kuin\nraivostuneena alas sen turbiiniaukkoihin.\n\nMutta sitäkin odottaa oma suvantonsa aivan kuin ihmisen pyrkimystäkin.\nSekin näyttää tietävän, ettei täydellistä siunausta eikä kiitosta voi\nodottaa ennen kuin tuo suvanto on saavutettu.\n\n\n\n\nSUVANTO\n\n\nOn keskikesän sunnuntaiaamun rauha. Auringon paisteessa lepää myöskin\nHiisvesi, jossa kolmen ilmansuunnan vedet pysähtyvät kuin huokaamaan\nennen matkansa viimeistä vaihetta, ja saarten lomissa seisovat\npihkantuoksuiset lautat, hinaajat liikkuvat ankkuriketjuissaan\nhiljaisessa tuulenvirissä ja rantojen monien asumusten ikkunat\nkiiltävät sinisinä. Kirkaskukkaisista pihoista kantautuu jokin\nyksinäinen sana ja hiekkarannasta lähtee soutamaan kaukaisempia saaria\nkohti valkoreunainen vene. Ei tuule, mutta joskus näyttää kuulumaton\nhenkäys saavan veden pinnalle sinistä viriä, joka katoaa ja näkyy\njälleen aivan uudessa paikassaan.\n\nTehtaissa on aivan hiljaista, niiden seinät hehkuvat omaa kuumuuttaan\nja siltojen kaiteisiin nojailee ihmisiä katsellen kuin ajan unohtaneina\nrauhallisiin pyörteisiin. Rannan tyynten lahdekkeiden luona kuuluu\nlasten ääntä ja jokin pieni käsi kurkottaa siinä vierellä juuri\navautuvaa ulpukkaa taittaakseen sen pitkästä varresta helminauhan, jota\nkaunistaa suuri ja keltainen kukka. Luostanjärveä pitkin soutaa vene,\njonka kokassa on pystyssä kesän merkkinä koivun lehtevä oksa, airoissa\non nuori mies ja perässä kättään vedessä soudattaen vaaleatukkainen\nnainen.\n\nTaustan kylän talot näyttävät kirkkaassa valossa kuin kohoavan\ntavallista korkeammalle, näkemättäkin voi kuvitella niiden pihanurmikon\nvihreän pehmeyden ja pääskysen innostuneet kertoilemiset räystään\nreunalla. Ja pirtin lattialle paistaa aurinko keltaisena laikkuna,\nkaappikello naksuttaa harvaa tahtiaan peräseinällä, penkillä nuokkuu\npuoliuntaan harmaa kissa ja pöydällä on avoinna kirja ja sen vierellä\nunohtuneet silmälasit.\n\nAurinko on vielä Hankaan puolella, paistaa korkeiden puiden\nlomitse pitkin valkean talon puistokäytävää ja sivelee vanhan ja\nharmaatukkaisen miehen kasvoja, joka istuu kukkapaljouden lähellä\npenkillä ja näyttää nukkuvan. Ja viereinen maantie on hiljainen, sillan\nkaiteen yli onkii kaksi poikaa ja lähtee viimein kävelemään rantaa\npitkin padolle päin. Voimalaitokselta kuuluu hiljainen humina kuin\ntuulen sointi, vesi sen takana soluu sinisenä nauhana, jota koristavat\nvalkoiset pehmoiset pallot, katoaa Longan ohi etelään, kuohuu vielä\nhetken Soikosken onkaloissa ja saavuttaa sitten oman suvantonsa.\n\nJa kaukaa, hyvin kaukaa Hiisveden kirkonkylän puolelta alkaa kantautua\nkellojen ääni yli järven. Tuntuu kuin se kaikuisi ylhäältäpäin suuren\npoutapilven valkoisista kallioista. Ne ovat kirkonkellot. Ja hetkisen\nkuluttua niiden ääneen yhtyy kaukaisena hurinana lentokone, joka on\nniin korkealla, ettei silmä tavoita sitä edes pienenä pisteenä.\n\nOn sunnuntaiaamun rauha. Luosta lepää työstään ja valvoo omaa työtään.\n\n\n\n"]