Yksinäinen matkamies
Willie Angervo (1875–1938)
Henkistä etsintää kuvaava okkulttinen romaani seuraa matkamiestä tietoisuuden rajalla ja henkisissä koettelemuksissa. Teos käsittelee sielun vaellusta, elämän ja kuoleman välistä kamppailua sekä pyrkimystä kohti sisäistä valoa.
Willie Angervon 'Yksinäinen matkamies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3216. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
YKSINÄINEN MATKAMIES
Kirj.
W. Angervo
Helsingissä, Mystica, 1937.
SISÄLTÖ:
Rajan taakse. Myrskyssä. Rajavartiossa. Virran mukana. Terveyslähteillä. Majatalo. Ave, verum corpus. Ihmemies. Tuli ja veri. Päivänsäde. Itse ja ei-itse. Linnan salaisuus. Kummilahja. Kotimaahan.
I.
RAJAN TAAKSE.
Laiva oli matkalla vieraaseen maahan. Matkustajat olivat juuri lopettaneet päivällisateriansa ja vetäytyneet tilavaan seurustelusalonkiin sulattamaan laivakeittiön tarjoamia voimakkaita ja vaikeasti sulavia ruokalajeja väkevän kahvin ja liköörin avulla.
Runsaslukuinen matkustajajoukko ryhmittyi pienten pöytien ympärille, toiset nurkkauksiin sijoitettuihin leposohviin, joihin oli mukava heittäytyä leppoisaan asentoon, toiset yksinäisille tuoleille sanomalehtiä vilkaistakseen. Mieluiset tuttavuudet — äsken tehdyt tai aikaisemmat — määräsivät ryhmityksen.
Keskellä salonkia oli isohko pöytä. Sen ympärille asettui reipas joukko nuoria, parhaassa iässä olevia miehiä ja naisia, urheilijoita, joiden oli määrä rajan takana kilpailla maailmanmestaruudesta ja palata laakeroituina. Kunnianhimoinen voitonvarmuus kiilsi heidän katseistaan. Olisiko mikään mahdottomuus ylittää jollakin kymmenesosa-sekunnilla tähänastiset maailmanennätykset? — ja olisi voitto saavutettu. Näkyi, kuinka kiihkeä voitonajatus sai lihakset vaistomaisesti hetkeksi jännittymään, mutta kohta ne taas vaipuivat rentoon lepotilaansa.
Nämä urheilijat, nämä suuret lapset palvoivat ruumista, toisten ja omaansa. He ihailivat ja kadehtivat toistensa ruumiinmuotoja, pohkeiden paksuutta, rinnan pyöreyttä, ja tekivät voitavansa saadakseen omansa muita paremmiksi. Jokainen nivel oli saatava notkeaksi ja taipuisaksi, jokainen lihas terästetyksi huippuunsa, veri voimakkaaksi ja hermosto herkäksi tottelemaan pienintäkin tahdonponnistusta. Ruumis oli jumala, jonka jokaista oikkua oli noudatettava; sille oli uhrattava koko elämän pyrkimys. Heillä oli elämänohjeena "mens sana in corpore sano", terve sielu terveessä ruumiissa, sillä he pitivät "sielua" vain ruumiin erittymänä ja uskottelivat, että sitä mukaa kuin ruumiin huippusaavutukset on niitetty, sitä mukaa "sielukin" huipentuu kehityksen korkeuksiin.
Keskustelu kävi kovaääniseksi ja vilkkaaksi. Mutta tätä tärkeintä ohjelmapykälää, sen periaatteellista puolta ei kosketeltu. Siihen ei rohjettu kajota. Polttavimpana kysymyksenä oli, miten nyt olisi mukauduttava rajantakaisiin olosuhteisiin, jotta voitonmahdollisuutta ei laiminlyötäisi. Rajantakalaiset oli lyötävä hinnalla millä hyvänsä, se oli selvää.
Puhe, jokaisen esittäessä touhukkaasti kantaansa, muodostui viimein sekavaksi sorinaksi. Yksi piti yhtä menetelmää parhaana, toinen toista, ja kukin puolusti kiivaasti omaansa. Kilpailu ei enää kohdistunutkaan vain rajantakalaisiin; heidän oli voitettava myös toinen toisensa, ja kunkin heistä jäätävä voittajana areenalle.
Oven nurkkauksessa olevan leposohvan oli ottanut huostaansa keski-ikäinen aviopari ja heidän pikku tyttärensä, jota he nimittivät Päivänsäteeksi. Vastapäätä näitä, oven toisella puolen, kuherteli — niinkuin näytti — häämatkallaan oleva, vastavihitty pariskunta. Vaikka kumpikin näistä ryhmistä keskusteli hiljaa keskenään, värähteli ilma vuorokeskustelusta, ikäänkuin kumpikin ryhmä olisi puhellut toisilleen.
"Kuinka onnellisia olemmekaan", liehitteli nuori, kovin nuori mies naistaan, jonka maalatut huulet olivat suloisessa hymyssä, "päästyämme rajan taakse! Siellä saamme nauttia lemmestämme ilman ympäristön sovinnaisia pakkokahleita. Jos olisimme vihityt, niin olisimme niinkuin nuo" — hän vilkaisi vastapäätä istuvaan pariskuntaan päin, — "ja mitä on loppujen lopuksi lemmellä tekemistä avioliiton kanssa? Eikö niin, rakkaani?" — Hyväillen naisen kättä hän katsoi tätä silmiin.
"Niinkö ajattelet?" vastasi nainen. "Mutta kun lempemme sammuu — ja aavistan sen sammuvan kerran — kuinka minulle silloin käy? Ja jos minulle syntyy lapsi — niinkuin noille tuolla" — hänkin nyökkäsi melkein huomaamattomasti vastapäätä istuvaan pariskuntaan päin — "niin eikö lapseni ole lempemme tiellä?"
Mies oli vastaamaisillaan, että kyllähän siihenkin keinot keksitään, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki vastapäätä istuvan aviomiehen katseen. Se oli häneen kohdistettu, ja hän oli kuulevinaan aviomiehen kuiskaavan vaimolleen:
"Eikö olekin onnellista, kun tuo aika on meiltä jo ohi? Luulimme tuolloin omaavamme elämän hehkuvimman onnen, mutta nyt ymmärrämme, että sillä olikin vain tarkoituksena antaa sysäys Päivänsäteemme elämälle. Hänen kehityksensä on elämäntehtävämme."
Vaimo loi isään onnellisen katseen, jossa mies luki hyväksymisen lausumalleen mielipiteelle.
Päivänsäde ei kuunnellut vanhempiensa keskustelua, vaan nousi iloisena vanhempiensa viereltä matkustajien joukkoon, joiden tuttavuuteen hän oli ehtinyt päästä jo useita päiviä kestäneellä laivamatkalla. Kaikkien katseet kiintyivät hetkiseksi nuoreen tyttöön, joka ujostelematta riensi ryhmästä ryhmään. Välitön elämänilo nykyhetken onnesta loisti hänen eleistään ja tarttui hetkiseksi toisiinkin.
Rakastavaisetkin näyttivät joutuvan Päivänsäteen liikehtimisestä hämilleen. He tunsivat itsensä yhtäkkiä merkillisen köyhiksi. Palanen outoa, yllättävää ja rikasta elämää välähti heidän ohitseen. Elämän onni, jonka he olivat itselleen kuvitelleet, tuntui nyt ontolta. Lemmen huuman alta kuulsi ällöttävä kohmelo, katkerine katumuksineen.
Päivänsäde juoksi takaisin vanhempiensa luokse, kapusi isän syliin onnellinen ilme kasvoillaan ja alkoi kertoa kokemuksistaan. Hän viittasi kädellään kohti kahta vanhaa setää, joista toisella oli yllään kultakirjailtu sotilaspuku koreine nauhoineen ja toisella väljä, musta viitta, kultainen risti rinnallaan. Setä oli antanut hänen vapaasti käsitellä ristiä. Se kimalteli kauniisti ja oli niin kirkas, että Päivänsäde näki siinä kuvaisensa. Setäkin oli niin ystävällisen näköinen, että Päivänsäde oli uskaltanut pyytää ristiä omakseen. Setä oli kieltäytynyt, sanonut vaan:
"Odotahan, lapsi; kun kasvat suureksi, saat oman ristisi. Elämä sen sinulle antaa."
Niin oli setä sanonut. Mitähän se setä lienee sillä tarkoittanut? Ei isä eikä äitikään sitä selostanut.
Päivänsäteen poistuttua jatkoivat sedät keskeytynyttä puheluaan.
Monseigneur puhui papillisen tyynesti, sileillä, lauhkeilla kasvoillaan arvokas ilme:
"Onhan luonnollista, että jos maailma kerran on oleva yksi lammashuone, jolla on vain yksi paimen, niin tätä suunnitelmaa toteutetaan kaikin keinoin, aseillakin. Eihän muutoin pyhä isä, joka on erehtymätön, siunaisi aseita. Ja onhan sanottu: 'Ei esivalta turhaan miekkaa kanna.' Esivallan on tehtävä voitavansa kirkon hyväksi."
"Elämmehän nykyisin jo niin valistuneella ajankaudella, ettei yhteiskunta enää tuhlaa asevoimiaan kirkon etujen hyväksi", huomautti kenraali opettavaisesti. "Kirkot kyllä pitävät eduistaan huolen. Valtiolla ovat tärkeämmät näkökohdat valvottavinaan, ja niitä varten ovat aseet tarpeen. Valtio tarvitsee rahaa, valtaa ja taas rahaa — vakiintuneiden olomuotojemme säilyttämiseksi, vallassaolevien hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja aluepiirinsä laajentamiseksi. Kun eivät muut keinot auta, saavat aseet puhua. Valtio on kirkolle syvästi kiitollinen, kun se siunaa aseiden oikeutuksen. Onhan tällä toimenpiteellä rauhoitettu yleinen mielipide, luuloteltu yksinkertaiselle rahvaalle, että kaikki tapahtuu jumalan tahdosta, ja siten on valtiolla siveellisesti vapaat kädet menetellä niinkuin se haluaa. Kirkon on oltava valtion palvelija, eikä päinvastoin, niinkuin keskiajalla. Mikäli yhteiskunnan edut ovat aseilla taatut, sikäli putoavat aseiden hedelmät kypsinä kirkonkin helmaan. Vastapalvelus kirkon puolelta on silloin maksettu, ja kumpikin puoli voi olla tyytyväinen."
"Vaikkapa emme aivan noinkaan ajattelisi", keskeytti monseigneur, "tarvitsee kirkko valtion aseellista tukea. Niiden turvin on kirkon turvallisempi vaikuttaa ihmisten uppiniskaisuuteen ja pakottaa heitä ajattelemaan kirkon mielen mukaisesti."
"On omassa vallassanne, miten asian tulkitsette", hymähti kenraali, "kunhan muokkaatte rahvaan mielen tottelevaiseksi, pidätte alemman kansanluokan nöyränä ymmärtämään asemansa yhteiskuntamuotomme säilyttämisessä. Tässä mielessä sotalaitos tuntee itsensä onnelliseksi, tietäessään, että kirkko sitä tukee ja rukoilee temppeleissään rahvaan kuullen voittoa ja siunausta maan sotavoimille."
Viereisessä pöydässä istui rahanarvon tunteva liikemies ja pelastusarmeijan upseeri. Pelastusarmeijalainen oli lukevinaan "Sotahuutoaan", mutta kuunteli tarkkaavaisesti näiden arvonherrojen keskustelua. Mielellään olisi hän sekaantunut keskusteluun, mutta vaikka hänen pelastusarmeijalainen sotilas- ja papillinen arvonsa eivät olleet "tästä maailmasta", oli hänellä tunne, etteivät ne silti olleet yhtä arvokkaat kuin noilla keskustelijoilla. Tyytymättömän näköisenä hän vaikeni, mutta liikemies ei voinut pidättyä huudahtamasta:
"Totta tosiaankin tuo kenraali tuntee elämän reaaliarvot — muuten ei hän olisi osunut noin naulan päähän. Tämän kunniaksi kannattaa ottaa ryyppy." Hän soitti kelloa, tilasi kumartelevalta tarjoilijalta kahvia konjakin kera ja tarjosi pöytätoverilleenkin.
Pelastusarmeijalainen ymmärsi myös rahan reaaliarvon, otti kiittäen vastaan tarjotun kahvin ja käytti tilaisuutta hyväkseen alkamalla puhua pelastusarmeijan suuresta hyväntekeväisyydestä ja huomauttamalla, kuinka liikemiehet yleensä ovat suopeita ja auliita antamaan suurehkoja summia sen ihmisystävällisiin tarkoituksiin.
Salongin perällä istui kaksi vakavannäköistä herrasmiestä poltellen sikariaan ja maistellen hitaasti kahviaan. Toinen heistä oli vanhahko tuomari ja toinen lääkäri. Miten lienevät joutuneet keskustelemaan kuolemanrangaistuksesta.
Tuomari puhui kiihkein elein, aivankuin olisi ollut oikeudessa puolustamassa itseään omantuntonsa tuomarin edessä. Hän puhui kolmannessa persoonassa, mutta joka lauseen alta kuulsi: minä, minä. Hän oli tuominnut erään rikollisen, langettanut peruuttamattoman kuolemantuomion. Tämä oli syöpynyt niin hänen mieleensä, ettei se koskaan suonut hänelle tunnonrauhaa. Hän vetosi jo Mooseksen lakiinkin.
"Eikö ole sanottu: silmä silmästä ja hammas hampaasta? Eikö rikos ole sovitettava samalla mitalla? Mihin jouduttaisiin, ellei laki olisi ankara? Onhan rangaistus oikeudenmukaisuuden luonnollinen vaatimus. Ja ellei näin olisi, niin millä periaatteellisella pohjalla ehkäisisimme rikollisuutta ja säilyttäisimme yhteiskunnan? Kuolemantuomiolla peloitamme sitäpaitsi rikollismielistä rikosta tekemästä."
Lääkäri kuunteli tuomarin puhetta osaaottavaisesti, mutta sanoi hiukan ivallisella äänensävyllä:
"Mutta antoihan tuo mainitsemanne lainlaatija myös toisen — aivan vastakkaisen käskyn, jonka vielä sanotaan olleen jumalan itsensä kirjoittama kiviseen lakitauluun, ja se käsky kuuluu aivan yksinkertaisesti: älä tapa."
"Niin — siinäpä se ristiriita onkin!" huudahti tuomari katse epävarmana. "Toisaalta kielletään ja toisaalta käsketään. Mitä näistä kuulla ja totella? Käytännölliselle elämälle näyttänee kuolemantuomio edullisimmalta, mutta jälkimmäinen: älä tapa — inhimillisemmältä. Mutta on vielä toinenkin näkökohta, joka puhuu kuolemanrangaistuksen puolesta", lisäsi hän kuin olisi tehnyt suuren keksinnön. "Onhan siinä pelottava esimerkki lain ankaruudesta ja lain pyhyyden loukkaamisesta."
"Luettaneeko se mestatulle ansioksi haudan tuolla puolen — jos siellä vielä elämä jatkuu, niinkuin kirkkonne opettaa", tutkaili lääkäri.
"Puhun tosissani. En leikittele", sanoi tuomari.
"Tosissani minäkin olen", vastasi lääkäri vakavissaan. "Olisiko mitään oikeutta siinä, että toisten varoittamiseksi rikotaan 'älä tapa'-lakia? Voiko millään siveellisellä pohjalla puolustaa menetelmää, jossa rikoksella rangaistaan rikoksesta?"
Ja lääkäri alkoi laajasti selostaa, kuinka useimmissa — ellei kaikissa — rikostapauksissa on todettavissa rikoksentekijässä psyykillisiä defektejä, luonnottomuuksia, jotka voivat olla synnynnäisiä, ja joihin rikoksellinen ei niin ollen voi olla syyllinen. Rikollista olisi käytävä parantamaan yhtä tieteellisesti kuin lääkäri parantaa sairaitaan. "Kosto ja rangaistus ovat näkymättömien voimien käsissä" — lisäsi hän lopuksi.
"Sen olen minäkin aavistanut — ja siinäpä onkin rangaistusta kylliksi", puhkesi tuomarilta julki vaistomaisesti. "Voin tunnustaa suoraan, että olen tuominnut kuolemaan erään, joka myöhemmin todettiin syyttömäksi kuolemanrikokseensa. Tuomio oli jo silloin pantu täytäntöön. Alinomaa kuulen nyt hänen viattomuusvakuutuksensa, ja näen kauhun hänen katseissaan."
Lääkäri jäi sanattomaksi, mutta lausui hetken kuluttua hiljaa:
"Vielä uudempi lakipykälä kuuluukin: Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha, vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin."
Molemmat moralistit jäivät kilpaa miettimään. Sikarit olivat loppuun palaneet. Äkkiä alkoi radio soida iloisessa valssin tahdissa tuon tutun laulun "Home, sweet home" säveltä. Pelastusarmeijalainen, joka oli tottunut laulamaan hengellisiä laulujaan millä sävelmillä tahansa, ilman että se loukkasi hänen uskonnollista tunnettaan, oli yhtymäisillään lauluun, kun jotakin odottamatonta tapahtui.
Pikku Päivänsäde oli pujahtanut vanhempiensa luota, juossut pienelle aukeamalle radion eteen ja alkanut mitä sulavimmin liikkein pyörähdellä valssin rytmissä, kuin tottunut yksintanssijatar ainakin. Vihreä, suuri solmuke hänen vaaleissa kiharoissaan heilahteli niinkuin sudenkorento nuokkuvan kaislan lehvällä. Milloin hän oli varpaisillaan, milloin asteli koko jalalla, milloin harppasi, milloin pyörähteli nopeasti. "Home, sweet home" kaikui kauniina, surunvoittoisena — mutta Päivänsäde oli kuin kotonaan. Monen mieli olisi nyt tehnyt yhtyä säveleeseen ja laulaa: "koti, koti suloinen!" mutta tilanne oli liian hauras, jotta sitä olisi rohjennut karhein äänin turmella.
Kun sävel lakkasi, lopetti Päivänsäde karkelonsa. Kaikki taputtivat ihastuneina käsiään lapsi-taiteilijattarelle.
Salongin piiloisimmassa sopukassa istui Yksinäinen matkamies ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin oli lähtenyt matkalle rajan taakse. Häntä painosti tämä haihatteleva, hyötyä palvova yhteiskunta — tiivistymä hänen isänmaastaan, ja hän toivoi rajan takana löytävänsä uuden maan, ihanteellisempine olosuhteineen.
Päivänsäde oli näyttänyt tietä sinne. Hänelle muistui mieleen joskus kuulemansa sanat:
"Ellette tule lasten kaltaiseksi, ette voi astua sisälle taivasten valtakuntaan."
"Lapsissa näkyy elämä aitona, väärentämättömänä, Luojan kädestä tulleena. Heitä tarkkaamalla voi aikuinenkin jotakin oppia" — ajatteli Yksinäinen matkamies.
II.
MYRSKYSSÄ.
Tuuli oli kiihtynyt; meri muuttui myrskyiseksi.
Laiva tutisi ja tärisi koneiden lakkaamattomasta liikkeestä. Jokainen sen liitos oli koetuksella. Yksinäinen matkamies aavisti, että monet näkymättömät kädet askartelivat laivan koneiston kuumissa komeroissa ponnistaen voimansa äärimmilleen, jotta tämä kirjava, mukavuudenhaluinen yhteiskunta ei laivansa kera uppoaisi meren syvyyksiin. Hän vavahti jokaisesta laivan kylkeen osuneesta aalloniskusta, ja hänestä tuntui kuin jokainen hänen solunsa olisi kuulunut sekä laivaan että tuohon laivassa lojuvaan, ruokaansa sulattelevaan yhteiskuntaan. Jokainen sen elinilmaus värähteli myös hänessä. Jos liitokset laivassa pettäisivät, uppoaisi laiva yhteiskuntineen ja hän sen mukana.
Tokkopa se paljonkaan merkitsisi elämän suuressa kamppailussa?
Yksinäinen matkamies mietti ja ihmetteli, miksi tämän yhteiskunnan jokainen tunne ja ajatus tunkeutui hänen sieluunsa niin oudon tuhatokaisena ja pistävänä. Kuta syvemmin hän mietti, sitä varmemmin hän totesi, kuinka kaikki heidän tunteensa ja ajatuksensa olivatkin hänen omia tunteitaan ja ajatuksiaan, joita hän kerran elämässään oli lähettänyt tuntemattomaan avaruuteen. Ne eivät olleet sinne hukkuneet. Ne elivät siellä, säilyivät, ja nyt kimposivat häneen takaisin hiottuina, myrkytettyinä. Ne eivät olleet tylsistyneet avaruuden maalitaulussa. Yhä pistävämpinä iskivät ne nyt takaisin häneen. Kaikki ne keskustelut, joita hän oli äsken kuunnellut, soivat taas hänen korvissaan.
Hän katsoi urheilijain tärkeään ryhmään, joka Päivänsäteen karkelon jälkeen alkoi taas pohtia rajantakaisia voitonmahdollisuuksiaan.
Hänkin oli kerran nuoruudessaan tuntenut lihaksiensa voiman, iloinnut rintakehänsä pyöreydestä ja selkänsä suoruudesta, selän, jonka ei tarvinnut kumartua muun kuin voiman edessä. Hänkin oli tuntenut sydämensä sykkivän tervettä verta valtimoihinsa — ja hänhän se nyt noissa urheilijoissa elähdytti kunnianhimon ja ruumiin palvonnan värähtelyitä.
Hänen oma intohimonsa se kyti tuon nuoren miehen ja naisen tunne-elämässä ja nautti heidän ruumiittensa läheisestä kosketuksesta.
Hänhän se ylpeili pariskunnan onnesta ja Päivänsäteelle osoitetusta suosiosta.
Hänhän se eli itsekkään isänmaanrakkauden tunteet tuon kenraalin olemuksessa ja farisealaisesti tyynnytti monseigneurissä omantuntonsa papillisella omahyväisyydellä.
Hänhän se oli itseviisaudessaan ja omahyväisyydessään tuominnut syyttömän kuolemaan.
Kaikki nämä tunteet tulivat nyt takaisin. Ne painoivat ja ahdistivat kuin painajainen. Häntä tuskastutti. Hänen täytyi päästä vapaaksi, päästä rajan taakse, kotiin, josta Päivänsäde oli näyttänyt välähdyksen.
Hiljaa kuin varjo hiipi hän kanssamatkustajien lomitse laivan kannelle vapautuakseen painajaisestaan.
Ilta oli ennättänyt hämärtyä, ja meri aaltoili voimakkaasti. Hän kumartui laidan yli ja tuijotti aallonpohjiin.
Jos heittäytyisi tuonne, niin aallot hänet peittäisivät, ja hän pääsisi "rajan taakse", olisi vapautunut painajaisestaan. Siellä olisi jokin "home, sweet home". Mutta kuka takaa, eikö painajainen seuraisi häntä sinnekin? Sielun tuskaahan ei aika eikä paikka voinut rajoittaa, sen oli hän saanut selvästi todeta. Menneisyyksien elämän värähtelythän olivat tällä hetkellä astuneet esille elinvoimaisina, tilille vaativina...
Ei, onnela ei voinut olla kuoleman takana — sen täytyi olla nykyhetken elämässä, hänen sydämessään. — Olihan se pulpahtanut esiin niin selvästi tuon tanssivan pikkutytönkin katseesta.
Hän käveli hetkisen laivan kannella. Ilta pimeni yöksi. Myrskyn otteissa kamppaili haurasliitoksinen laiva, mukanaan liuta ihmisiä vielä hauraampine yhteiskuntapuitteineen.
"Näin kamppailevat ihmiset ja yhteiskunnat elämän ikuisesti aaltoilevalla valtamerellä", ajatteli Yksinäinen matkamies. Hän värisi vilusta ja tuskasta. Pimeys ja myrskyävä meri peloittivat häntä. Hän palasi seurustelusalonkiin.
Salonki oli nyt tyhjä. Pöydillä oli vielä tuhkakupeissa savuavia sikarinpätkiä. Tarjoilija tyhjenteli niitä uupuneen näköisenä. Hänen poistuttuaan painautui Yksinäinen matkamies piilopaikkaansa salongin nurkkaukseen ja jäi tuijottamaan lampun valoon, joka loisti häntä vastapäätä olevalla seinällä.
III.
RAJAVARTIOSSA.
Yksinäinen matkamies ei tiennyt, oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, mutta hän oli saapuvinaan rajalle ja näki rajan takaa häikäisevän valon.
Kuului outoja ääniä. Rajavartijoiden liikehtiminen kantautui hänen korviinsa. Askeleet kuuluivat selvemmin ja lähestyivät häntä.
Tämä on siis raja-asema, jossa matkustajien on alistuttava tarkastukseen, ajatteli hän.
Hän kuuli ankaran, häneen kohdistetun kysymyksen. Äänensävy oli sellainen, että kysymykseen oli tunnontarkasti vastattava. Petos tai itsepetos ei voinut tulla kysymykseen.
"Kuka olet?" kysyi vartija.
"Olen Yksinäinen matkamies. Olen vaeltanut aina, ja yhä vielä vaellan. Olen lopen väsynyt."
"Minne aiot matkustaa?"
"Pyrin rajan taakse, maahan, jota kutsutaan Onnen Valtakunnaksi ja jota eräs tyttö juuri karkeloi."
"Omaa onneasi siis etsit?"
"En tiedä, mitä onni on. Olen aina nähnyt ja kokenut vain omaa ja muiden onnettomuutta. Nyt tahdon tietää sen syyn ja vakuuttautua Onnen Valtakunnan olemassa-olosta."
"Uteliaisuus siis on ajanut sinut tälle rajavartiolle?"
"Ei kumpikaan", vastasi Yksinäinen matkamies masentuneena. "Olen jo kaiken menneisyyteni uteliaisuuttani tyydyttänyt, sammuksiin asti. Elämällä ei ole mitään tarjottavana uteliaisuuttani uudelleen elvyttääkseen. Seikkaillut olen kyllikseni, kuolemanväsyksiin saakka. Katso, kuinka otsani on jo poimuilla, ja kuinka verkkaan vereni suonissani virtailee."
"Mitä siis haluat?"
"Näin valon välkähdyksen rajan takaa, haluan valoa elämääni — valaisemaan totuuden, jonka aavistan piilevän onnettomuuden takana. Niin — totuuttahan minä oikeastaan etsinkin. Tahdon nähdä totuuden silmästä silmään, omistaa Totuuden."
"Luulenpa, että haluaisit ylvästellä sillä, niinkuin olet ylvästellyt muullakin, mitä sinulla on? Tiedoillasi esimerkiksi."
"En — en enää. Se aika on jo ohi. Olen nähnyt senkin turhuuden, ja siksi olen onneton. En voi elää, ellen näe Totuutta, jonka tiedän löytyvän Onnen Valtakunnassa. En voi elää, ellen voi todistaa kaiken tämän kurjan maailman takana olevasta totuuden ja oikeuden maasta. Siksi olen tehnyt tämän viimeisen matkan. — Avaa valtakunnan portit!"
"Mutta tiedätkö, Yksinäinen matkamies, seurauksen rajan yli astumisesta?"
"Selosta ne minulle! Olen valmis kuulemaan", sanoi Yksinäinen matkamies, kun rajavartija hetkeksi vaikeni.
Ja rajavartija puhui vakavasti:
"Tiedä ensiksikin, ettei sinulle rajan takana paljasteta koko Totuutta. Kukaan kuolevainen ei voi konsanaan katsoa silmästä silmään Elämän Totuuden Täydellisyyttä — se kuuluu Ikuiselle Itselle. Mutta kukin voi nähdä oman osuutensa Totuudesta, sillä jokainen on omalaatuisensa osa siitä.
"Tiedä myöskin, ettei kukaan kerran rajan yli astunut palaa takaisin entiseen maahansa entisen kaltaisena, eikä hänen maansakaan näytä hänelle enää konsanaan entisiä kasvojansa. Ne muuttuvat niinkuin hän itsekin. Hän ei enää tunne maatansa, eikä hänen maansa tunne häntä. Sen jälkeen on hän vieras omilla tanhuillaan. Kaikki, mikä ennen näytti tavoittelemisen arvoiselta, kadottaa kiintonsa. Et sieltä löydä mitään, jota haluaisit itsellesi pyytää tai omistaa. Kenellepä pyytäisit? — Tunnet kadottaneesi itsesi, sen, jonka hyväksi ennen askartelit, hyörit ja pyörit.
"Uskallatko vieläkin pyrkiä rajan tuolle puolen?"
Yksinäinen matkamies vaikeni, mutta hänen olemuksensa syvyyksistä kohousi ääni, joka voimakkaana julisti:
"Minulla ei ole mitään, jota haluaisin itselleni pidättää. Persoonallisuuteni, itseni, eivät nekään ole omani — tunnen nyt niiden kuuluvan Ikuisuudelle."
"Kuule siis", jatkoi rajavartija. "Minun vallassani ei ole avata valtakunnan portin salpaa, se kuuluu — Olevaiselle itselleen. Mutta sinä itse voit sen tehdä — sinulla on avain. Sen salaisuuden voin ja saan sinulle ilmaista.
"Onnen Valtakunta ei ole täällä, se ympäröi ja lävistää kaiken olevaisen. Sen rytmin tunnet omassa sielussasi. Se on sinussa. Sinun ympärilläsi ja sinussa se elää ja värähtelee. Älä tyydy vain sen katselemiseen, sen huomioimiseen, vaan värähtele itse sen pohjimmaista rytmiä! Siten opit elämään Onnen Valtakunnan elämää. Olet tähän saakka ollut kuin suljettu malja Olevaisen äärettömässä valtameressä. Riko malja, niin olet oleva Onnen Valtakunnassa. Siinä neuvo, millä tavoin portti on avattavissa."
"Tämäkö on sitä itseuhrautumista, josta olen kuullut niin usein puhuttavan, mutta jota vasta nyt alan käsittää?" huudahti Yksinäinen matkamies ilostuneena.
"Tämä — ja kun täten vapautat olemuksesi maljaan suljetun jumalallisen osasi, olet näkevä valon, ja sen hehkuvassa kirkkaudessa oman totuutesi sirpaleen. Alat itse väreillä valoa, etkä sen valossa enää katsele elämää vankilasi ahtaan aukon läpi, vaan näet sen Olevaisen katseella valtavana kirkkautena, Ikuisuuden aurinkona."
Yksinäinen matkamies nosti kätensä silmilleen ikäänkuin kaihtaakseen katsettaan kirkkaudelta, joka häikäisevänä tulvi hänen ylleen. Hän avasi silmänsä ja totesi istuvansa samassa tuolissa, johon yöllä oli istunut. Lamppu, johon hän oli tuijottanut, paloi yhä, mutta sen valo häipyi nousevan auringon kirkkauteen, joka kullanhohtoisena tulvi akkunasta sisälle...
Laivan kannelta kuului hälinää ja kolinaa sekä laivamiesten huutoa.
Matkustajat puuhailivat matkalaukkujensa kimpussa ja kiirehtivät nostosillalle päästäkseen maihin.
Yksinäinen matkamies huomasi ainoastaan Päivänsäteen, joka vanhempiensa taluttamana kiirehti sillalle. Hän vilkutti Päivänsäteelle kättänsä ja huudahti:
"Näkemiin!"
"Näkemiin!" nauroi Päivänsäde Yksinäiselle matkamiehelle, aavistamatta, kuinka pitkän ajan kuluttua ja kuinka toisenlaisissa olosuhteissa jälleennäkeminen tapahtuisi.
Viimeisenä poistui laivasta ja astui vieraan maan mantereelle myöskin Yksinäinen matkamies.
IV.
VIRRAN MUKANA.
Yksinäisen matkamiehen oleskelu vierailla mailla muodostui pitkäaikaiseksi.
Hän vaelsi valtakunnasta valtakuntaan, suurkaupungista suurkaupunkiin virran mukana. Hän sulautui, koteutui vieraan maan oloihin. Vuosikymmen vierähti, ja häneltä oli unohtumaisillaan matkallelähtönsä varsinainen tarkoitus.
Jotakin erilaista oli kumminkin elämässä. Muutos oli tapahtunut. Hän ei oikeastaan tiennyt, oliko elämä, vai hänkö itse tavalla tai toisella muuttunut.
Ennen, varhaisimman nuoruutensa päivinä, hän oli nämä samat reitit risteillyt, maistellut niiden maljat pohjaan saakka ja ollut tyytyväinen. Vaikka elämä oli ennallaan — sen vauhti ehkä entistä kiihkeämpi, — supistuivat sen antimet nyt perin vähiin. Ei mikään kiinnostanut erikoisemmin. Kaiken yltä oli karissut kiilto, mikä ennen niin vastustamattomasti veti puoleensa.
Muutos lienee tapahtunut kummassakin, niin ulkomaailmassa kuin hänessä itsessäänkin.
Maailma näytti nyt maalatulta, keinotekoisesti koristellulta. Varmasti se oli maalattu, sillä hän oli huomaavinaan, kuinka maalaus rakoili. Ja rakojen uurteista pilkisti jotakin, jota hän ei ennen ollut nähnyt, kärsimys...
Se kurkisteli loisteliaimmankin pinnan halkeamista.
"Onnen Valtakunta! Missä olet, onnen maa?" välähti hänen mielessään.
Ei sen etsintä ollut häipynyt vuosien aikana, jolloin hän vieri virran mukana, vaikka hän jo niin luulotteli. Onnen etsintäänhän hän oli lähtenyt, heittäytyessään virran mukaan löytääkseen sen elämän ryöppyävästä, monivivahteisesta muodonvaihdoksesta. Missä se nyt oli? Kaikkialta oli se kaikonnut. Katoavaisuus ja kuihtumus pilkisteli pinnan alta. Kalman mato. Sen hän tunsi kalvavan omaa olemustaankin. Se söi hänen elämänsä juuria. Onni, josta hän oli ollut nauttivinaan, muuttui kärsimykseksi. Jokainen huuma vaati kalliin hinnan, maksun, joka oli maksettava ruumiin ja sielun varastoidusta elinvoimasta, tinkimättömän tarkasti. Kuta vinhemmin virta vei, sitä kalliimpi maksu ja lyhemmät maksuehdot. Nautinnon hinta oli tiimallensa suoritettava. Varasto hupeni. Sitä täytyi lisätä. Ruumiin solustolta vaadittiin lisättyä työtä. Solut alkoivat kapinoida, lakkoilla, vaativat lisättyä elinvoimaa. Elämä oli ankara, tinkimätön. Onni turmeltui.
Olihan hänellä sielukin, ja mikäli hän sitä tunsi, ei se ollut onnellinen. Se oli jollakin merkillisellä tavalla sidottu ruumiin soluston kamppailuun, iloitsi ja kärsi sen mukana. Sitä mukaa kuin ruumis tunsi elinvoiman vähenevän, sitä mukaa sielukin pelkäsi elinmahdollisuuksiensa kuihtuvan ja kuolevan.
"Niinkö tosiaankin kävisi? Mens sana in corpore sano? Olisiko sittenkin totta, että ainoastaan terveessä ruumiissa asuu terve sielu?"
"Haihattelua. Olen yksinkertaisesti sairas, ja sairaudelle on etsittävä parannusta. Sitä taas on saatavissa. Kun terveys on palautettu, voin huoleti jatkaa onnen etsintääni. Elämästä se on löydettävä — mistäpä muualta?"
"Sairauttahan tämä on", vakuuttivat kanssamatkustajat. "Väsymistä, ylenmäärin rasittumista. On käännyttävä erikoislääkärin puoleen. Hänen erinomaisessa hoidossaan palautuu terveys, ja kaikki on taas ennallaan."
Yksinäinen matkamies turvautui tunnetun erikoislääkärin apuun.
"Sairauttahan tämä on — yleistä asteniaa" — toisti erikoislääkäri asiantuntevasti. "Ruumis hetkellisesti tylstynyt sulattamaan elämän tarjoamia nautintoja. Kaikki tulee ennalleen, kunhan sairauden syyt tieteellisesti tutkitaan ja korjataan."
Yksinäisen matkamiehen "koti" muuttui kuin miksikin taistelutantereeksi. Oteltiin elämästä ja kuolemasta. Hänen vierellään oli patteristo lääkkeitä ja seerumeja. Kuolema hyökkäili hänen ruumiinsa linnoitukseen. Se oli ehkäistävä peloittavilla myrkyillä ja seerumeilla. Ruumis oli niillä kyllästettävä, veri sullottava täyteen tautejatappavia kaasuja, joita kuolema pelkäisi ja kaikkoaisi, ja täten ruumis toipuisi entiseen pirteyteensä.
Yksinäinen matkamies alistui kaikkiin erikoislääkärin määräyksiin. Parantolatkin tarjosivat palveluksiaan nerokkailla koneillaan, mutta elämä ei piristynyt. Mielikin alkoi muuttua. Luottamus yleisen mielipiteen arvovaltaan järkkyi. Omakohtaisesti hän oli saanut todeta, ettei siihen ollut luottamista.
Elämän pintamaalaus rakoili yhä räikeämmin. Jokin salainen syöpä näkyi kalvavan onnen juuria, koiska, jolle tiede ei ollut keksinyt parannuskeinoa. "Takaisin luontoon!" kiihkoilivat muutamat virran mukana matkaajat. "Paras siirtyä luonnonlähteiden taikavoiman virkistävän ja parantavan voiman alaisuuteen."
"Vieläköhän tuonkin kokeilisin?" tuumi Yksinäinen matkamies, vaikka olikin jo päättänyt irtautua erikoislääkäristään ja matkustaa maailmankuuluun kylpyläkaupunkiin, minne virtasi ihmisiä maapallon kaikilta kolkilta.
"Terveyden ennalleen asettaminen on välttämätön ehto Onnen Valtakunnan löytämiselle", ajatteli hän.
Hän matkusti maailmankuuluille terveyslähteille.
V.
TERVEYSLÄHTEILLÄ.
Kaupunki sijaitsi kauniilla paikalla, laaksossa, vuolaan virran molemmin puolin. Lämpimät lähteet olivat sen ihme ja vetovoima. Komeat korinttilaiset pylväsrivit varjostivat kauneine kattokaarineen maasta pulppuavia lämpöisiä terveyslähteitä. Useiden metrien korkeuteen kohoutuneet tuoksahtelevat höyrypilvet kyllästivät ilman hyväilevän pehmoiseksi.
Kylpyvieraat olivat kokoontuneet iltakäynnilleen terveyslähteille. Orkesteri oli korokkeella, ja kohta alkoi kaikua "Rouvien kulkue", Wagnerin Tannhäuserin toisesta näytöksestä. Sävelten valtavat sointuyhdistelmät ja tenhoisa rytmi kajahtelivat kiehtovina. Vuolas virta pylväsrivin juurella yhtyi kuohujensa laululla orkesterin säveliin.
Vieraat olivat tänä iltana saapuneet myöhästyneinä. Pukeutumishuolet olivat vaatineet tavallisuudesta poikkeavia toimenpiteitä. Oli oltava juhla-asussa, sillä myöhemmin illalla oli mentävä oopperaan, missä eräs maailmankuulu tanssijatar antoi vierailunäytännön.
Omituinen nimi oli tanssijattarella. Hän käytti nimeä — lieneekö ollut oma vai taiteilijanimi? — Margareta Sonnenschein, ja muutoinkin hänen huomiota herättävä persoonallisuutensa oli antanut kylpyvieraille paljon puheen aihetta. Kuuluisuus pysytteli pääasiallisesti vain vanhempiensa parissa — näyttäytyi harvoin lähteilläkin, vaikka kuului kylpyvieraisiin. Tämäniltainen esiintyminenkin tapahtui "yleisön pyynnöstä".
Parantolan komea kävelyhalli kuhisi satalukuisista, juhlapukuisista vieraista, "sairaista", jotka lääkäriensä määräyksen mukaisesti nauttivat parantavaa lähdevettä. Mutta vain harvat näyttivät todella sairailta. Iloisesti keskustellen he kävelivät uusikuosisissa puvuissaan pylvästössä ja virran äyräällä. Sairaus ei suinkaan näyttänyt heitä painavan. Naisille tuntui, kuten tavallisesti, olevan tärkeintä näytellä pukujaan ja etsiä mieleisiään miestuttavuuksia. Keskusteltiin ja sovittiin seuraavan päivän huvituksista, ja arvosteltiin eilisen päivän huvitilaisuuksissa esiintyjiä.
Nuorten vanhemmat olivat tyytyväisiä ja odottivat seurustelun ratkeavan lujempiinkin tuttavuussuhteisiin.
Oli joukossa nähtävästi sairaitakin, maksavikaisia, kalpeita verisairauksia potevia ja halvautuneita, jotka noloina liikuttelivat tottelemattomia raajojaan.
Yksinäinen matkamies istui kukkaryhmän vierellä, katseli kukkia ja loisteliasta kylpyvierasjoukkoa. Hänkin ajatteli tämäniltaista esitystä oopperassa. Mahtoiko taiteilijatar olla se Päivänsäde, joka kerran oli antanut hänelle sysäyksen Onnen Valtakuntaan? Hän oli ottanut selvää ohjelmasta ja oli nähnyt erään ohjelmannumeron nimenä: "Home, sweet home".
Tanssijattaren täytyi olla sama⁻ Päivänsäde, eikä kukaan muu. Hänkin päätti mennä esitystä katsomaan.
Joukko alkoikin liikehtiä Oopperatalolle päin. Toiset nousivat odottaviin autoihinsa, toiset kävelivät jalkaisin, ja Yksinäinen matkamieskin alkoi hiljaa astella muiden mukana.
Pylväikkö tyhjeni. Lähde-tyttöset nousivat vartiopaikoiltaan kaivojensa ääreltä ja juoksivat ilakoiden kukin taholleen, kotiaan kohti.
Vasta puoliyön aikana päättyi näytäntö.
Uni oli kaikonnut Yksinäiseltä matkamieheltä, eikä häntä haluttanut mennä majapaikkaansa. Esitys oli ollut liian järkyttävä, jotta hän oli voinut saada unta.
Hän käveli öisiä katuja ja kuuli ilon ja tanssin humua loistohotellien juhlasaleista. Tämä tympäisi häntä siinä määrin, että hän sitä paetakseen vetäytyi öisen autioon kylpylän pylväikköön, päästäkseen tasapainoon näkemästään.
Tanssijatar oli todellakin hänen Päivänsäteensä. Hän karkeloi nytkin "home, sweet home'n". Mutta kuinka muuttuneet olivat kummatkin, niin Päivänsäde kuin karkelokin! Kaunis oli Päivänsäde, norja ja kevyt kuin perhonen, mutta kauneuden alta kuulsi kuihtumus ja väsymys.
Mikä sävy väreilikään nyt hänen "koti"-karkelostaan? Kaiho, sydäntäsärkevä ikävöinti — kotiin. Kun tanhu päättyi asenteeseen, joka oli merkitsevinään kuolemaa, ja yleisö osoitti hurmoissaan suosionosoituksiaan sekä taiteelle että taiteilijattarelle, pyyhkäisi Yksinäinen matkamies poskelleen valahtaneen kyyneleen ja poistui näytännöstä.
"Kauneinkin elämä on katoavaista — alituista ikävää ja kaihoa ikuiseen kauneuteen. Voiko kukaan sitä konsanaan pysyväisesti saavuttaa? Katoavaisuus kalvaa kaiken juurta. Kuolemako sittenkin on se home, sweet home, missä lopullinen lepo saavutetaan?"
Niin oli Päivänsäde, joka ennen oli karkeloinut elämän onnea, sen nyt havainnollistanut.
"Ja mitä varten olen minäkin tähän kylpylään saapunut?" kysyi Yksinäinen matkamies itseltään.
"Kuolemaa pakoon. Pitkittääkseni elämääni, ikäänkuin se tuottaisi iloa kenellekään, olisi jonkin arvoinen."
"Minuako kukaan tarvitsisi? Elämän pyörä pyörii ilman minuakin. Minä vain luulottelen itseäni tärkeäksi tekijäksi elämän monimutkaisessa koneistossa."
"Ja nämä terveyslähteetkö minulle sitten elämää jatkavat?" äännähti hän halveksuen.
"Mitä nekään oikeastaan ovat?" kysyi hän itseltään.
Liikeyrityksiä, joilla luonnon ilmaiset antimet muutetaan kullaksi. Kulta on valtaa. Mitä olisi tämä yksinäinen vuorilaakso ilman lähteitään? Hyljätty maankolkka, jonne eksyisi vain muutama tosiavun tarpeessa oleva saamaan taudilleen lievitystä. Nyt se on muuttunut markkinatoriksi, jossa myydään terveyttä — rahan edestä. Ihmiset tulvivat tänne kaupantekoon. Markkinahumuhan kuuluu nytkin tuolta virran toiselta rannalta.
Läheisimmästä loistohotellista kuului riehahteleva tanssimusiikki pylväikköön saakka.
"Sairaatkohan siellä tanssivat?" mietti hän.
"Sairaat — todetakseen terveyslähteiden parantavan vaikutuksen, tai unohtaakseen kuoleman läsnäolon. Kaikki pelkäsivät kuolemaa, sitä oli paettava, niinkuin hänkin teki."
"Tämä ei ole paikka, joka kuolemasta pelastaa eikä nämä lähteetkään tuo terveyttä takaisin. Kulta on saastuttanut niiden terveystehon. Elinvoima niiden vesistä on kaikonnut eikä se niihin palaudu ennenkuin luonto saa uudelleen jakaa antimiaan ilman liikeyrityksen kullankirousta", välähti hänen aivoissaan.
Virran solina kuului selvästi yön hiljaisuudessa. Sekin tuntui surulliselta. Sitäkin painosti kullanhimon kahleet. Uoma oli teljetty, pohja monesta kohdin paljastettu. Sieltä etsittiin uusia vesisuonia, jotka voitaisiin paljastaa ihmetehoineen, jotta kultatulva liikeyritykselle lisääntyisi.
"Valtamereen — vapauteen" tuntui virtakin ikävöivän.
"Vapauteen — valtamereen" toisti Yksinäinen matkamies. Onnen Valtakunnan ikävöinti puhkesi uudelleen esiin, tällä kertaa voimakkaampana, kuin koskaan ennen.
Yö alkoi hälvetä.
Yksinäinen matkamies nousi. Olihan jo aika mennä levolle. Hän kulki virran äyrästä pitkin ja kuunteli sen rauhoittavaa solinaa. Kaikki muut äänet häipyivät.
Virran laulu tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hänestä tuntui kuin kulkisi hän virran mukana kohden valtamerta, minne upottaisi itsensä, missä löytäisi levon ja Onnen Valtakunnan.
"Pois, pois täältä", päätti hän. "Täällä en voi löytää etsimääni Onnen Valtakuntaa. En ylipäänsä löydä sitä kulkemalla joukkohuuman vallassa vaeltavan ihmisvirran mukana. Minun on kuljettava yksinäni niinkuin tuo virta, joka tietää päämääränsä, valtameren, minkä se saavuttaa kulkemalla omaa väyläänsä pitkin. Minunkin on kuljettava omaa väylääni, siihen suljettava huoleni ja kärsimykseni ja vietävä ne mukanani ijäisyyden mereen. Sinne ne uppoutuvat, siellä ne haihtuvat, siellä ne lopullisesti häviävät."
"Pois, pois", toisti virtakin. "Täällä ei terveytesi uudistu. Näiden lähteiden parantava teho on aikoja sitten laannut. Kulta karkoitti pois niiden hengettäret. Ne eivät olleet ostettavissa, eivätkä ne viihtyneet maailman markkinahumussa. Ne kammoavat liikeyrityksiä ja kullanhimoa."
Ilo loistohotelleissa oli laannut. Joku hoiperteleva "sairas" näkyi käyskentelevän kadulla. Sähkövalot sammuivat. Päivä alkoi sarastaa.
Kun aamu koitti, palasi Yksinäinen matkamies hotelliinsa ja ilmoitti hotellin isännälle jo sinä päivänä jättävänsä kylpylän ja matkustavansa pois.
"Näin pian", ihmetteli hotellin isäntä?
"Minun sairauttani ei kulta paranna" — murahti Yksinäinen matkamies.
Hän maksoi laskunsa, ja hotellin isäntä jäi ällistyneenä katsomaan Yksinäiseen matkamieheen, joka väsyneenä nousi hissiin.
"Hullu, mielisairas tuo lieneekin", kuiskasi hotellin isäntä hovimestarilleen.
Molemmat näyttivät tyytyväisiltä, päästessään näin vähällä epäilyttävästä vieraastaan.
VI.
MAJATALO.
Yksinäinen matkamies istui junassa. Hän oli ostanut matkalipun etelään — lämpimään maahan.
Juna kiiti nopeaa vauhtia. Kyyristyneenä penkin nurkkaukseen katseli hän akkunasta ohi vilahtelevia maisemia.
Oli juuri satanut. Lakeudet kuulsivat puhdasta vehreyttä. Viljavainiot huokuivat elämäniloa ja työnsivät sylistään onnellisina niihin kylvettyä toukoa.
Siellä täällä näkyi puutarhojen varjostamia kyliä. Onnellisen näköiset ihmiset askartelivat vainioilla kuokkineen ja haroineen.
Sivuutettiin kaupunkeja, joiden vierellä tuprusivat savupilvet tehdaslaitosten korkeista piipuista. Työpukuista väkeä vilisi tehdasalueella. Työ oli parhaillaan käynnissä. Kuorma-autot kuljettivat pitkissä jonoissa raaka-aineita tehtaisiin, ja toiset valmista tavaraa maailman markkinoille lähetettäväksi. Kuumeinen kiire näkyi vallitsevan.
"Kaunis ja hyvin viljelty maa — runsaat sen antimet", ajatteli Yksinäinen matkamies.
"Myllyt pyörivät ja tehtaat tekevät voitavansa tyydyttääkseen sen asukkaiden elämänvaatimuksia. Kuinka onnellinen mahtaakaan tämä kansa olla? Täälläkin voisi olla Onnen Valtakunta."
Mutta samalla hän muisti, kuinka juuri nämä seudut olivat useasti olleet taistelutantereena. Valtavat määrät verta oli aikojen kuluessa vuotanut ihanan maan kamaraan. Monet vallanpitäjät olivat iskeneet miekkoja sen omistusoikeudesta, ja niin se oli saanut siirtyä kädestä käteen.
Veljesverikin oli sen moneen erään kostuttanut. Sen omat kansalaiset olivat keskenään olleet käsikähmässä. Tämän rikkaan maan antimet olivat tulleet niin nurinkurisesti jaetuiksi, että toiset saivat yli oman tarpeen ja toiset jäivät puutteeseen. Nälkääkärsivät kapinoivat mielessään salaisesti. Eivätkä yltäkylläisetkään olleet tyytyväisiä; he kadehtivat toinen toistaan. Salassa kytenyt riita oli puhjennut ilmiliekkiin: lakkoiltiin, käytiin käsikähmään, taisteltiin verisesti.
Nämä aivan äskeiset tapahtumat olivat Yksinäisellä matkamiehellä vielä tuoreessa muistossa. Ne verestyivät nyt ilmielävinä hänen eteensä. Onnen Valtakunta ei voinut olla tuolla. Turhaa olisi sitä sieltä etsiä, vaikka kaikki elämisen mahdollisuudet puhuivat sen puolesta.
Juna porhalsi edelleen. Maasto muuttui. Lakeudet vaihtuivat kumpuileviksi tasangoiksi, ja etäämpänä hahmoittui vuoristojonoja. Viljavainiot kutistuivat kumpujen juurelle pesiytyneiksi pikkupuutarhoiksi, joissa ihmiskäden huolto oli vielä silmiinpistävämpi kuin laajoilla viljavainioilla. Pieniä, siistejä asumuksia varjostivat rehevät viiniköynnökset, ja pihamailla leikkivät lapset upeiden moniväristen kukkaryhmien ympärillä. Nuorta ja vanhaa, vakavannäköistä vuoristolaiskansaa työskenteli uutterana viini- ja hedelmätarhoissa.
"Onnen Valtakunta! Tuollahan se voisi olla", ajatteli Yksinäinen matkamies aivankuin pakkomielteen valtaamana. "Sitähän kannattaisi käydä katsomassa."
Rata kulki leveän virran rantamaa pitkin. Virralla ui aluksia, joiden kannella matkustajat ihailivat maisemia. Ihailunarvoisia ne olivatkin. Kasvullisuus oli mitä rehevintä, talot kuin mitäkin onnen sopukoita loisteliaan vehreyden keskellä.
"Tänne jään", päätti Yksinäinen matkamies. Lähimmällä pysähdyspaikalla hän astui pois junasta.
Väsynyt hän oli, mutta täällähän väsymys kaikkoaisi — täällä Onnen Valtakunnan esikartanoissa.
Hän poikkesi valtatieltä polulle, joka näkyi johtavan houkuttelevaan onnen piilopirttiin.
Pian hän olikin perillä, avasi portin ja asteli kukkivien ruusu-ryhmien lomitse kuistille.
Ovi asuntoon oli suljettu, ja oven takaa kuului kovaäänistä keskustelua. Siksipä ei hänen tuloaan oltu huomattu. Hän jäi kuuntelemaan keskustelua.
Riideltiinkö siellä? Kuinka se voisi olla mahdollista tällaisen kauneuden keskellä?
Hän jäi kahdenvaiheelle, kolkuttaako ovelle, vai kääntyäkö takaisin yhtä huomaamattomasti kuin oli tullutkin.
Kun keskustelu huoneessa hetkeksi taukosi, kolkutti hän ovelle hiljaa.
Odotettuaan hetkisen avasi hän oven, ja vaikka ei kuullutkaan sisäänkutsua, astui huoneeseen.
Talon isäntä, nuori mies ja hänen vaimonsa olivat parhaillaan aterialla. Pieni lapsi oikoi pulleita jalkojaan kehdossa.
"Sallinette minun hieman levähtää?" kysäisi Yksinäinen matkamies.
Aviopari katsoi oudosti kysyjään, ikäänkuin he eivät olisi ymmärtäneet kysymystä.
Eivät he olleet ymmärtäneetkään. Yksinäisen matkamiehen murre oli heille outoa, ja pariskunta, varmana siitä, ettei heitäkään ymmärrettäisi, alkoi keskustella keskenään.
"Avunanoja tuo lienee", sanoi mies vaimolleen välinpitämättömästi. "Pyysi kai jotakin?"
"Niinkuin meillä olisi mitään antaa", äännähti vaimo pahantuulisena. "Tuskinpa riittää ruoka itsellemmekään. Menköön naapuriin! Nehän ovat rikkaita ja ylvästelevät anteliaisuudellaan."
"Aina sinä noita naapureita moitit. Mitä pahaa he ovat sinulle tehneet?" sanoi mies vältellen.
Yksinäinen matkamies oli ilman muuta istahtanut jakkaralle oven suuhun ja seurasi keskustelua.
Riita alkoi uudelleen.
Vedettiin esille arkiset mitättömyydet, jokapäiväisen elämän pikkuseikat. Niissä huomattiin vain ikävyyksiä, joista syytettiin toinen toistansa. Elämän vastoinkäymiset nousivat esille sovittamattomina, vuorenkorkuisina, ylipääsemättöminä. Vertailtiin naapurin olosuhteita, joissa oltiin huomaavinaan vain etuisuuksia, mitkä heiltä puuttuivat. Niitä kadehdittiin. Omassa elämässä ei ollut mitään hyvää.
Huoneen ilmapiiri värähteli rauhattomuutta. Onnen värähtelyille ei ollut tilaa.
Tämän tunsi kehdossa makaava lapsi ja alkoi äänekkäästi itkeä.
Vaimo katsahti lapseen, nosti sen syliinsä ja tarjosi sille rintaa. Lapsi tarttui rintaan ja rauhoittui.
Mies nousi pöydästä, astui Yksinäisen matkamiehen luo ja alkoi vilkkaasti viittilöiden selostella, ettei heillä ole mitään annettavaa, mutta tuolla tien mutkassa on majatalo, mistä matkustavaiset voivat saada yösijan ja ruokaa.
Hän poistui talosta tuntien syvää pettymystä. Täälläkö Onnen Valtakunta — täällä, missä vallitsi kateus ja riita? Tuo pieni lapsikin jäi imemään äitinsä rinnasta kateuden ja riidan kyllästämää ravintoa. Jo äidin maidossa sai se suoniinsa vihan myrkkyä. Kuinka voisikaan Onnen Valtakunta täällä konsanaan saada jalansijaa?
Majatalon suuri kilpi paistoi tien mutkassa houkuttelevana. Sitä kohden hän suuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi hän huomasi majatalon portin vierellä toisen valtavan portin, jonka hän arvasi johtavan hautausmaalle, koska sieltä häämöitti ristejä kypressien ja poppelien varjossa.
"Kumpaakohan majataloa tuo nuori mies lienee minulle suositellut?" hymähti Yksinäinen matkamies hieman ivallisena.
Hän meni majatalon ovelle, kysyi kumartelevalta ovenvartijalta olisiko huonetta vapaana.
Ovenvartija tarkasti vierasluetteloa ja vastasi kohteliaasti: "Valitettavasti ovat kaikki huoneet varatut."
Yksinäinen matkamies asteli edelleen ja saapui hautausmaan portille. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä Schubertin "Majatalo", laulusta:
"Sind denn in diesem Hause
die Kammern all' besetzt?
Bin matt zum Niedersinken,
bin tötlitch schwer verletzt."
[Onko tässä talossa kaikki huoneet varatut?
Olen lopen väsynyt ja kuolettavasti haavoitettu.]Poppelit ja kypressit heiluttelivat hiljaa oksiaan leudon iltatuulen puhaltaessa. Täällä vallitsi tosiaankin rauha. Yksinäinen matkamies katseli ristien rivejä. Ne seisoivat merkillisen vakavina ja totisina, ikäänkuin nekin olisivat riidelleet. Riidelleet? Niin — ne riitelivät parhaillaan, riitelivät siitä, kenen kummun alla oli arvokkain asukas. Näkihän sen jo päältäpäinkin. Makasihan marmoriristin alla kehuttu kenraali, tuon kuvannollisen ryhmän alla maailmankuulu, laakeroitu kirjailija, tuo kukkakulho todisti sulhon siellä lepäävän. Heitä arvostettiin, muistettiin, mutta kuka muisti ikäloppua, yhteiseen hautaan heitettyä raatajaa ja halveksittua maailmankulkijaa, jonka kummulla lahosi kaatumaisillaan oleva puuristi? Ei täälläkään ollut rauhaa. Sama ylvästelyn halu ja kateus, joka vallitsi "rauhan majan" aidan ulkopuolella, asusti täälläkin.
"Miksi en saa jo jäädä tänne? Olenhan niin tarpeeton ja niin kuolemanväsynyt."
"Niin miksi — miksi?" toisti hän itselleen.
"Aikasi ei ole vielä täyttynyt — et ole kypsä. Lienee sinulla tehtävääkin. Muistathan, mitä sinulle kerran sanottiin", puhui outo ääni hänen vierellään.
Hän tunsi äänen ja jäi muistelemaan erästä merkillistä tapahtumaa kotonaan, kaukana pohjolassa.
Oli tuima tammikuinen pakkasilta. Revontulet räiskyivät taivaalla hänen
istuessaan pienessä työkomerossaan. Hänellä oli edessään ikivanhat
Dzyanin-stanzat [ikivanha lähdekirja, johon pohjautuu salainen aikain
viisaus], ja hän pyrki tunkeutumaan niiden merkillisiin salaisuuksiin.
Hetkiseksi ne elävöityivät hänen tajunnalleen, ja hän oli näkevinään
maailmoiden valtavan näytelmän välähtelevän sisäisten silmiensä ohi.
Elämän suuri mysteerio oli paljastuvinaan, ja hän tajusi, kuinka
vähäisinkään elämän värähtely ei ollut tarkoitukseton — ei hänenkään
vähäpätöinen elämänsä, vaikka se siltä näytti.Ilta oli jo myöhäinen. Hän laittautui levolle, sammutti lampun. Yht'äkkiä kävi huone valoisaksi.
"Kylläpä revontulet nyt ovatkin voimakkaat", ennätti hän ajatella, kun hän huomasi vierellään henkilön, jonka olemusta ympäröi kirkas, värillinen valokehä. Ei ollut aikaa tehdä kysymyksiä, sillä tuo olento alkoi puhua rauhallisella, sointuisalla äänellä. Hän puhui tulesta — merkillisestä kaikkeudellisesta tulesta, joka läpäisee ja elähdyttää koko ilmenneen maailman. Hän puhui valtavista voimaryhmistä — enkelivalloista, jotka ovat tämän tulen erilaisten virtausten johdossa, ja selosti, millä tavoin kunkin niiden vaikutus maailmankaikkeudessa jakautuu. Vaikka kaikki, mitä tämä olento hänelle selosti, oli sangen vaikeatajuista, oli hän nyt ymmärtävinään kaiken, ja sanoinkuvaamaton sopusointu valtasi hänen olemuksensa.
Loistava vieras viittasi kädellään pöydällä olevaan Dzyanin-kirjaan ja lausui juhlallisesti:
"Niin kauan kuin sinulla on tekemistä tuon teoksen kanssa, niin kauan saat elää tässä ruumiissasi, mutta kun työsi loppuu, otetaan sinut pois."
Huone pimeni. Hän oli ennättänyt nähdä vieraan miehekkäät kasvonpiirteet, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt edes kysäistä hänen nimeään, oli loistava olento hävinnyt. Ainoastaan talvinen tähtitaivas siinti akkunoista.
Tätä tapahtumaa hän nyt jäi muistelemaan iltahämäräisellä hautausmaalla. Hänellä oli siis vielä jotakin tehtävää.
"Siksi ei tämäkään majatalo huoli minua asukkaakseen eikä vastaa kysymykseeni", lausui hän noustessaan sammalpeitteiseltä kiveltä, mihin hän oli istahtanut.
"Matkustaisin vaikka maailman ääreen, jos tietäisin kohtaavani uudelleen tuon yöllisen vieraani", ajatteli Yksinäinen matkamies. Astellessaan hautausmaan porttia kohden hän hyräili:
"O unbarmherz'ge Schenke,
doch weisest du mich ab?
Nun weiter denn, nur weiter,
mein treuer Wanderstab."
Oi armoton majatalo,
työnnätkö sinäkin minut luotusi?
Siis edelleen, eteenpäin,
sinä uskollinen matkasauvani!Oli yö, kun Yksinäinen matkamies saapui rautatieasemalle jatkaakseen matkaansa. Hän tilasi kevyen aterian junaa odotellessaan.
Yhtä pimeä kuin yö oli päämäärä, mihin hänen matkansa tähtäsi.
Kaikki oli hämärän peitossa.
VII.
AVE, VERUM CORPUS
[Terve, todellinen ruumis!]
Yksinäinen matkamies oli taasen matkalla. Minne? Sitä hän ei tiennyt, ja se olikin hänestä yhdentekevää.
Hän oli nyt yksin, ei kulkenut enää ihmisvirran mukana, kulki omaa uomaansa pitkin — valtamereen.
Päämäärään oli pitkä taival, ja tie vaivaloinen. Edessä jyrkkä vuorijono, lumipeitteinen ja poluton. Vasta sen tuolla puolen valtameren ääretön ulappa avautuisi.
Hän saapui vuorijonon juurelle. Laaksossa sijaitsi majapaikka, jonka portin edustalla odotteli joukko sisäänpyrkijöitä. Näiltä hän sai kuulla, että vuorijonoa kutsuttiin Pirun vuoristoksi ja laaksoa Kuolemaantuomituiden laaksoksi.
Tämä paikkahan sopi hänelle erinomaisesti. Hän päätti jäädä tänne.
Suljetun ristikkoportin takaa näkyi oudonnäköinen, suuri rakennusrykelmä, joka lähinnä muistutti tiibettiläistä laama-luostaria. Piha oli huolellisesti kivetty. Valtavat pronssiset kuvapatsaat koristivat rakennukseen johtavaa pääkäytävää molemmin puolin. Toinen näistä kuvasi onnetonta, kiviä vyöryttävää Sisyfosta ja toinen elämännesteuurnaa kaatavaa Dionysosta.
Yksinäinen matkamies tarttui portin kolkuttimeen ja kolkutti.
Portti aukeni.
Hän astui pihamaalle ja lähestyi pääovea, mutta jäikin katsomaan ovea vartioivia kuvapatsaita.
"Esittävätköhän nuo jotakin erikoista maailmankatsomusta, joka on omaksuttava, ennenkun voi astua ovesta sisälle?" tuumi hän.
Hän rohkaisi mielensä ja tarttui ovenripaan. Ovi aukeni äänettömästi. Hän tuli avaraan, neliskulmaisten pilarien kannattamaan huoneeseen, jonka seinämiä reunustivat sirot penkit. Rivi penkkejä oli myös keskilattialla. Suuria viikunapuita rehevine lehvineen oli siellä täällä nurkkauksissa ja istuinten lomissa. Aurinko paistoi kirkkaasti niiden lehville, antaen niille helakan, läpikuultavan vehreyden. Muuten oli huone tyhjä.
"Mahtanevatko nuokin istuimet olla varatut?" ajatteli Yksinäinen matkamies.
Kohta alkoikin huone täyttyä. Kuolemansairaita tulvi avoimista ovista. Lienevät he jo täällä kauemminkin oleskelleet, koska ilman opastusta — aivan kuin viimeisellä tuomiolla — jakautuivat pääovesta kahteen ryhmään, naiset vasemmalle ja miehet oikealle.
Tuomituita he olivatkin — kuolemaan tuomituita. He kantoivat ruumiissaan kuolemansairautta, olivat kulkeneet lääkäristä lääkäriin, parantolasta parantolaan, ja vihdoin osuneet Kuolemaantuomituiden laaksoon.
Täällä oli heidän paikkansa.
Niinkuin kuoleman majesteetin edessä ainakin, häipyivät täällä kaikki erotukset. Rikas istui köyhän vierellä, ylhäinen alhaisen. Oppinut keskusteli oppimattoman kanssa. Kaikki kantoivat samaa vaakunaa — kärsimyksen ja kuoleman aatelisvaakunaa.
Huone alkoi olla ääriään myöten täynnä. Käytävilläkin oli paarituoleilla työnnettäviä halvaantuneita. Mitä odotettiin — kuolemaako? Ei, vaan ovien avautumista sinne, missä paloi parantava tuli — pääsyä tuleen — terveyteen ja elämään.
Yksinäinen matkamies teki havainnoitaan, silmäili kirjavata siipirikkoisten joukkoa.
Painostava tunne värähteli huoneessa, vaikka kirkas aurinko lämpimästi heloitti.
Olipa joukossa tuttujakin. Yksinäinen matkamies muisti heidät tavanneensa sillä merkillisellä laivamatkalla, jolla oli kohdannut ankaran rajantakaisen vartijan. Elleivät he olleetkaan ihan samoja henkilöitä, niin ainakin samanlaisia.
Tuolla istui urheilija, joka oli voittanut monet maailmanmestaruudet. Jäntereet olivat vielä voimakkaat, rinta pullea ja asenne ryhdikäs, mutta otsalla oli syvä uurre. — Voitonseppeltenkö painama? Ja ohimoilla kiilsi harmaa hius. Jotakin oli hänessäkin epäkunnossa, jokin tuska puristi rintaa. Katse pälyili huoneen vasemmalle puolelle, missä hänen vaimonsa vilkutti hänelle kättään. Hän kohotti kätensä vastatakseen vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen, yritti hymyillä, mutta hymy oli teennäinen, katseen ylle levisi kärsimyksen häivä. Hän tunsi ennen kaikkea sielunsa sairaaksi.
"Mens sana in corpore sano", välähti kai hänen mieleensä. Hänelläkin siis oli sielu, ja se ei pysynytkään terveenä hänen huippukuntoon kehitetyssä ruumiissaan. Se oli käpristynyt, kuihtunut. Jätettynä vaalimatta ruumiin yksipuolisen huomioinnin kustannuksella se oli sairastunut. Nyt oli se kuolemaisillaan, huusi apua. Sielun kuolemansairaus tuntui ruumiissakin. Jalkoja pakotti ja repi. Aivot olivat avuttomat harkitsemaan lääkettä sisäiselle tuskalle. Muistot kuihtuneista laakereista lisäsivät tuskaa; nekin määräsivät hänet kuolemaantuomituiden joukkoon.
Hän ei voinut istua hiljaa, vaan nousi ja asettui istumaan viikunapuun varjoon.
Tuolla istui vapaan rakkauden esitaistelijana esiintynyt nuori mies ja hänen rakastajattarensa, kukin puolellaan, kalpeina ja kuihtuneina, syvät tummat juovat silmien ympärillä. Aistillisten himojen ja tunteiden palo oli polttanut heidän ruumiinsa kuolemaantuomituiksi.
Tuossa liikemies lihavana, kaksileukaisena, läähättävänä. Realiarvojen antimet olivat rasvoittaneet sydämen. Sydän lakkoili.
Tuolla tuomari ja lääkärikin — molemmilla hermot piloilla auttamattomasta unettomuudesta.
Olipa monseigneurkin, Pyhän Isän holhokki, kuolemaantuomittujen joukossa.
"Eikö Pyhä Isä, erehtymätön Pietarin sijainen, voinut auttaa uskollista palvelijaansa? Paransihan Pietari ennen monia sairauksia — mutta hänen nykyinen maallinen sijaisensa ei nähtävästi voinut", ajatteli Yksinäinen matkamies.
Oli täällä muitakin, kirjava joukko. Hiukan erillään toisista istui vanhempiensa välissä poikanen, jonka pää yhtämittaa nytkähteli niskanikamissaan kouristuksen tapaisesti. Silmissä oli tylsä ilme, huulet olivat aina naurussa. Ympäristö oli hänelle yhdentekevää; ainoastaan äidin hyväily näytti häntä hetkisesti ilahduttavan. Isä istui kiusaantuneen näköisenä ja vältteli vieraiden katseita. Näytti kuin hän häpeisi lastaan, ikäänkuin hän olisi syyllinen lapsen tautiin. Vika oli kylläkin synnynnäinen. Kukapa tiesi, vaikka hän olisikin syyllinen? Niin hän ajatteli itsetutkistelun hetkinä, silloin kun muistui mieleen nuoruuden harha-askeleet, joita hän ei halunnut maailmalle paljastaa. Mutta näitä syitä eivät muut saisi aavistaa. Siihen salaisuuteen ei vierailla ollut oikeutta tunkeutua; se oli peitettävä.
Kukapa ei vammojansa peittelisi? Tuollakin miehellä, joka vielä oli nuoruutensa parhaassa kukoistuksessa, oli vika kaulahermoissa. Pää kiertyi väkisin vasenta olkapäätä vasten. Hänkin tahtoi tautinsa kätkeä. Hän veti taskustaan sanomalehden ja otti asenteen kuin lukisi lehteä vinoasennossa. Se sopeutui hänen tautiinsa. — Voisivathan ihmiset luulla, että hän vapaaehtoisesti otti tämän asennon.
Kokonainen liuta rampoja ja sokeita istui lähinnä peräovea. Rammat ja kämpäjalat asettelivat keppejään ja kainalosauvojaan istuimien alle, etteivät olisi paarituoleilla työnnettävien halvautuneiden tiellä.
Mikähän lienee näidenkin elämänjuoksun keskeyttänyt — niinkuin näytti — ennenaikojaan? Ikälopulta ei heistä kukaan tuntunut. Elämällä olisi vielä varmasti ollut paljon näyttämistä sokeille, ja riittänyt olisi elämänraittia rammoillekin. Mutta vinhasti oli sokealta valo sammunut, ja ennenaikojaan oli rammalta ponsi jäntereistä höltynyt. Katuivat varmaan nyt elämänsä menoa, mutta jos he parantuisivat, alkaisivatkohan he uutta elämää, vai jatkaisivatko entistä menoa?
Tätä mietti Yksinäinen matkamies istuessaan kuolemaantuomituiden keskellä.
Samanlainen oli hän itsekin, heidän kaltaisensa, ruumis runneltu, sielu sekasortoinen, ajatus masentunut. Onnen Valtakunta oli löytämättä, vaikka hän usein oli nähnyt välähdyksiä sen loistavasta auringosta. Jos hän kerran pääsisi sen asukkaaksi, ojentaisi hän varmasti kätensä kuolemaantuomituiden laumalle, joka nyt ikävöi itselleen todellista ruumista, sellaista jota ei koiska koskettelisi.
Ruumistahan — tervettä ruumista — tämä joukko pohjimmaltaan ikävöi. Se oli heille ainoa väline, jolla he elämää huomioivat. Onnen Valtakunnassa oli ruumis varmastikin toisenlainen.
Mietiskely keskeytyi. Huoneen perällä olevat suuret kaksoisovet avautuivat. Joukko valkopukuisia "sisaria" astui sisälle johtamaan sairaita tuleen. Sokeat ja halvautuneet talutettiin riisuutumishuoneeseen; muut saivat suoriutua omin neuvoin.
Riisuutumishuone oli tilava ja valoisa kuten odotushuonekin. Ilmanvaihtokoneet toimivat. Akkunat olivat auki; hien ja taudin lemu virtasi pois.
Riisuutuminen alkoi. Tautien peitteleminen oli enää mahdotonta. Synnin seurausten polttomerkit paljastuivat kohtalotoverinkin nähtäville. Ja minkä hävettävän haaskan kykenivätkään sovinnaisuuden verhot peittämään? Nyt kun ne olivat poistetut, paljastui alennustila, johon ihminen oli upottanut ruumiinsa, Ikuisen Olemassaolon temppelin. Mitkään viikunanlehdet eivät olisi kyenneet peittämään lankeemuksen kuilua. Tähän saakka hän oli keinotekoisesti peittänyt tautinsa sovinnaisuuden verhoilla, pettänyt niillä muitakin, mutta nyt oli se paljastettava itselle ja muille. Kuolemaantuomituiden laaksossa oli voimassa outo laki: yhteenkuuluvaisuuden laki. Täällä lakkasivat yhteiskunnallisen elämän teennäiset rajat. Kaikkien oli pakosta asennoiduttava rehellisyyden mittapuun mukaisesti.
Lihava, ihravatsainen liikemies, joka häpesi eläimellistä ruhoaan, yritti leveällä naurulla vetää ylleen huumorin vaipan, mutta nauru oli väkinäistä, sydäntä ahdisti, sillä kuoleman puristus tuntui rinnassa.
Paralyytikkojen ja selkäydintautisten syntien arvet todistivat nuoruuden harha-askeleista.
Näkyi leikkausveitsen arpia, kun oli turvauduttu haavurin apuun, jotta olisi saatu pinnalle puhkeava tai sisällä piilevä syöpä poistetuksi.
Pigmentoidut, ikteeriset pinnat puhuivat perna- ja maksavikaisten kalvavista taudeista, luonnonvastaisten elintapojen synnyttämistä verisairauksista.
Kaikilla heillä oli kuolemantaudin poltinmerkit ruumiissaan.
Yksinäinen matkamies näki vain yhden ainoan ruumiin. Koko tämä tautisten lauma sulautui yhdeksi ainoaksi — ihmiskunnan kokonaisuuden ruumistumaksi, joka nyt paljastui hänen katseelleen kaikkine väärän elämänsuuntauksen aiheuttamine seurauksineen. Elämäntarkoitus oli ymmärretty väärin — seuraukset olivat sen mukaiset. Oli rikottu elämänlakia, joka ei anna itseään pilkata.
Avoimista akkunoista alkoi kuulua juhlallista laulua. Kaikkien katseet kääntyivät akkunoita kohden.
Siellä kulki juhlallinen saattue. Kirkosta tuli väkeä kadulle. Saattueen etunenässä kulki kultaisin ristein koristellussa messukaavussa piispa, kantaen kädessään kultakirjaillulla silkkiliinalla peitettyä hostiaa. Häntä seurasi valkopukuinen kuoripoikien ryhmä laulaen kirkkailla poikaäänillään: "Ave verum corpus, ave verum corpus, ave..."
Kaikkien katseet kääntyivät akkunoihin päin. Kuunneltiin tuttua kirkkosäveltä.
Monseigneur nosti kätensä korkeutta kohden, niinkuin oli tottunut hostiaa kohottaessaan, unohtaen, ettei hän tällä kertaa ollut juhlakulkueen johdossa. Ruumiin ikävöinti kaikui kirkostakin — sen todellisen ruumiin ikävöinti, joka kuuluu Onnen Valtakunnan asukkaille.
"Sisään!" kuului sisaren lempeä ääni, ja sairaiden katseet kääntyivät hoitohuoneen oven yläpuolelle syttyneeseen valoon, joka oli merkki siitä, että siellä oli kaikki kunnossa.
Ovi avautui ja ovella näkyi lyhyenläntä, valkopartainen, iäkäs vanhus, jolla oli harvinaisen voimakas ja lempeä katse. Ystävällisesti hän tervehti jokaista ohitseen kulkevaa sairasta ja lausui masentuneimmille jonkin rohkaisevan sanan.
Ave verum corpus! kaikui Yksinäisen matkamiehen korvissa, kun hän kuuli Ihmemiehen hänelle kohdistetun tervehdyksen:
"Grüss' Gott!" [Lyhennys lauseesta: Ich grüsse Gott = tervehdän
jumalaa.]VIII.
IHMEMIES.
Kuka hän oli, mistä kotoisin, sitä ei kukaan varmuudella tiennyt. Tiedettiin, milloin hän oli Kuolemaantuomituiden laaksoon tullut, mutta mistä hän oli saanut varoja hoitolansa pystyttämiseen, siitä — samoin kuin hänen henkilöllisyydestään — oli liikkeellä mitä erilaisimpia huhuja.
Yksi oli tietävinään yhtä, toinen toista, mutta tiedot olivat mitä ristiriitaisimpia, eikä Ihmemies ollut kenellekään elämänsä salaisuutta paljastanut.
Hänellä oli paljon puoltajia ja vastustajia — etenkin paljon vastustajia. Toiset häntä parjasivat ylenmääräisesti, toiset kehuivat liioitellen, ja molemmat iskivät yli maalin.
Kun parjaajat häntä halveksuen sanoivat peltisepän pojaksi, huomauttivat puoltajat:
"Puusepän poikahan se oli se palestiinalainenkin parantaja."
Oli nimittäin liikkeellä kaksi huhua, joista toinen oli tietävinään, että Ihmemies olisi itämainen salatieteilijä, ja toisen mukaan jonkun heikäläisen peltisepän poika.
Ne, jotka olivat tietävinään, että Ihmemies oli itämaalainen,
huolimatta siitä, että hän kantoi heikäläisille soinnahtavaa nimeä,
vakuuttivat, että hän kuului johonkin salaiseen veljeskuntaan,
jonka toimihenkilönä hän nyt esiintyi länsimailla. Salaisuuden
verhoamiseksi oli tapahtunut ei ainoastaan nimen, vaan myös henkilön
vaihdos [kerrotaan, että kehittyneet salatieteilijät voivat vaihtaa
ruumiitaan], ja se henkilö, jonka nimeä Ihmemies nyt kantoi, ei ollut
vaihdon jälkeen koskaan kotimaahansa palannut. Parhaassa miehuuden
iässä, veljeskunnan aarteet käytettävinään, olisi Ihmemies asettunut
miljoonakaupunkiin perehdyttääkseen länsimaita luonnon salaisiin
voimiin, joiden oppimiseen Ihmemiehellä oli ollut tilaisuus adeptien
keskuudessa Egyptissä, Intiassa ja Tiibetissä.Toinen tarina tiesi kertoa, että Ihmemies oli köyhän peltisepän poika — syntymäpaikasta ei oltu tarkoin selvillä — jostakin Kuolemaantuomituiden laakson läheisestä seudusta. Nuorena sai poika oppia isänsä ammattia. Hän nakutteli siroja kattiloita ja pannuja, päivä päivältä tottuneemmin. Kodista hävisi puute. Isä ja yleisö olivat tyytyväisiä nuoreen oppipoikaan.
Mutta pojan mieli oli vain osittain työssä mukana. Sitä ei tyydyttänyt kattiloiden kalkutteleminen. Se askaroitsi korkeammilla tasoilla ja kolkutteli luonnon salaisten voimien työpajan oville, aavistaen, että ne kerran hänelle avautuisivat.
Että se aika oli kerran koittava, siitä hän varmistui. Vaikka olikin hämärän peitossa, minkälainen uusi työmaa oli oleva, muuttui hänen sisäinen vakaumuksensa niin varmaksi, että hän alkoi siihen valmistautua. Työn jättämät vapaahetket hän käytti lukuihin ja tutkimuksiin kirjastoissa. Kun kotikylän kirjasto osottautui riittämättömäksi, paloi hänen mielensä avarampaan maailmaan, ja hän punoi suunnitelmia tulevaisuuden suurista tehtävistä. Milloin ne toteutuisivat, se oli yhdentekevää. Kohtalo oli ne kerran täyttävä.
Hän luotti ehdottomasti kohtaloon.
Hän näkikin sen täyttyvän nopein harppauksin. Kohtalo vei hänet pois hänen pienestä kotikylästään.
Parhaissa miehuuden voimissaan joutui hän miljoonakaupunkiin, missä hänelle avautui mahdollisuus monipuolisempaan kehitykseen.
Oli tarjolla kirjastoja ja ennen kaikkea tilaisuuksia täydentää teknillisiä taipumuksia ajanmukaisissa laboratorioissa. Lähinnä häntä kiinnostivat fysikaaliset tieteet, etenkin valon salaperäiset säteilyt. Elettiin röntgen-säteiden aikaa, ja nämä kiinnostivat häntä erikoisesti. Niihin hän kohdisti tiedonhalunsa, ponnisti kaikki voimansa. Kokeilujen kestäessä hän yhä enemmän varmentui otaksumassaan, että hän oli joutunut kosketukseen luonnon salaisten voimien kanssa, jotka vielä olivat tuntemattomia, mutta joiden perille oli päästävä. Miksi? Sitäkään hän ei vielä tiennyt, mutta tarkoitus oli paljastuva aikanaan, ajatteli kohtaloon uskoja.
Ja kerran hänelle vaikeni elämänsä merkillisin hetki. Rajantakaisen maailman suljettu portti raoittui. Hän näki, kuinka siellä välkehti ja säteili. Kimppuina tulvi sieltä valoa, oudompaa kuin mikään tähän saakka tuntemansa valo, jotakin auringon värikirjon ulkopuolella olevaa sinivihreää, violettia, jolle särmiössä ei ollut taittavaa kulmaa. Sen värähtely lävisti esineet toisella tavoin kuin röntgen-säteet, kulki ruumiin joka hermon läpi, viritti suoniston elähdyttävään toimintaan. Hän antoi sen virrata ruumiiseensa. Sen vaikutuksen alaisena oleminen muistutti virkistävää suihkukylpyä.
Tuota uutta ja ihmeellistä säteilyä hän kävi nyt lähemmin tutkimaan, ja kuta enemmän hän siihen perehtyi, sitä varmemmaksi alkoi hänelle kirkastua keksintönsä tarkoitus. Suotta ei hänen oltu sallittu pilkistää luonnon salaiseen voimavarastoon. Sieltä löydetty värähtely oli tarkoitettu ihmiskunnan käytettäväksi sen toivottomassa kamppailussa kuolemaa vastaan. Pitkät illat ja yksinäiset yöt hän istui kojeittansa ääressä ja eritteli värähtelyjä, oppiakseen tuntemaan niiden erikoisominaisuudet. Kokeiden kohteena oli hänen oma ruumiinsa. Hän kylläkin aavisti leikkivänsä kuolemalla, mutta jos oli päästävä elämän herraksi, oli taisteltava kuoleman kanssa, voitettava se. Ja mitäpä merkitsisi, jos hänen ruumiinsa runneltuisikin, kunhan kirkastuisi salaisuus, joka takaisi varmemman aseen kuolemaa vastaan, kuin mitä tähän saakka ihmiskunnalla oli käytettävissään. Hänelle oli selviönä, että rajantakaiselta vaaditaan peloton oman itsen uhraaminen ylevälle tarkoitukselle, ennenkuin voiman käytön oikeus on saatavissa.
Kun hän alkoi olla johonkin määrin perillä muutamien säteilyjen vaikutuksesta, kokeili hän niillä työtovereihinsa. Jo näiden alkeellisten kokeilujen tulos oli hämmästyttävä. Muitakin sairaita alkoi ilmaantua kokeilujen esineiksi. Monet parantuivat, ja tulokset laskettiin säteilyjen ansioksi. Tämä kiihoitti jatkuviin ponnistuksiin.
Kätevänä teknikkona hän keksi ja suunnitteli kojeita, joihin voi kytkeä valovärähtelyt siten, että niiden eristetty parantamisteho joutui yhä enemmän hänen valtaansa.
Näin hänestä kehittyi vähitellen alansa mestari.
Tässä yhtyvät molemmat tarinat. Kun palvelija oli suorittanut alkuvalmistelut, astui isäntä työtä jatkamaan.
Miljoonakaupunkiin leviää huhu ihmemiehestä, joka parantaa sairaita jollakin ennen tuntemattomalla valohoidolla, ja että semmoisetkin sairaudet, joiden suhteen lääketiede oli voimaton, tulivat täällä parannetuiksi. Tämä oli herättänyt suunnatonta huomiota. Halpasäätyisten työmiesten joukkoon ilmaantui avunetsijöitä korkeammistakin säätyluokista. Tänä aikana — niin kerrotaan — olisi Ihmemies tutustunut erääseen ylhäissukuiseen naiseen, joka koko sielullaan omistautui hänen työtoverikseen ja hänen aatteensa palvelukseen.
Sairastulva lisääntyi. Korkeampien piirien hienostokin rohkeni tulla Ihmemiehen luokse avoimesti. Menestys oli taattu, mutta Ihmemies ei ollut tyytyväinen. Raha ja maine eivät näyttäneet hänelle olevan minkään arvoisia. Lähimmille piireille hän oli tunnustanut, ettei hänen elämäntehtävänsä päätarkoitus ollut sairaiden parantaminen, vaan ihmiskunnan valmistaminen ottamaan vastaan oikealla tavalla niitä voimavärähtelyjä, jotka sille olivat juuri avautumaisillaan toista tietä. Hän oli tullut näyttämään niiden tosi-olemusta, ettei niitä suunnattaisi tuhotarkoituksiin, kuten aikaisemmin oli tehty. Sairaiden parantaminen oli vain alkuaste paljastustyössä.
Sairastulvaa ei mikään voinut estää. Oli mahdotonta tekeytyä sokeaksi ja kuuroksi ihmisten hädälle, ja hän antoi apuaan kaikille — ilmaiseksi.
Tutkimustyö suurkaupungin hälinässä osoittautui lopulta mahdottomaksi. Täytyi päästä pois, muuttaa muuanne, sillä muutoin rajantakaisen maan verho sulkeutuisi.
Tällöin hän keksi etäällä valtateistä tuhat vuotta vanhan, rappeutuneen, soisessa seudussa sijaitsevan linnan, osti sen ja korjautti sen asuttavaan kuntoon. Sinne hän sijoitti työpajansa, ja keskeytynyt tutkimustyö alkoi kaksinkertaisella vauhdilla. Yhä enemmän hän oppi erittelemään säteilyjen värähtelyryhmiä ja tuntemaan niiden ominaisuuksia. Mutta samassa määrin kuin tieto lisääntyi, oli sitä jaettava tarvitseville. Linnan ovella kuului lakkaamatta avunanojien kolkutus. Ihmemiehen piilopirtti oli keksitty, ja tiedettiin, ettei hän jättäisi ketään avuttomaksi. Linnan portit avautuivat ja huoneet täyttyivät sairaista. Linna osoittautui liian ahtaaksi. Työrauha häiriytyi.
Näin ei voinut kauemmin jatkua; täytyi ajatella muutosta. Kohta olikin uusi suunnitelma valmis. Linnan vierelle kohosi hoitola, jossa oli tilaa tuhatmääriin nousevalle avunpyytäjäjoukolle. Itse hän suunnitteli rakennuksen ja valvoi työn suoritusta yksityisseikkoja myöten. Sinne hän sijoitti hoitokojeet, paranteli niitä ja jätti ne ammattitaitoisten oppilaittensa huostaan. Hän valvoi niiden käyttöä, mutta vetäytyi itse yksinäiseen työpajaansa linnan kätketyimpään komeroon.
Uusi laitos sai valta-aseman.
Linna jäi ylhäiseen eristyneisyyteensä lammikon reunalle. Virtaavan veden täyttämät juoksuhaudat eristivät sen täydelleen muusta maailmasta. Yksinäisenä se katselee nyt kuvaistaan lammikon tyynessä kalvossa ja vertailee nykyisyyttä menneisyyteensä. Se tunsi elpyneensä uuteen vaiheeseen vuosituhantisessa elämässään. Kuinka toisenlaista olikaan elämä ennen! Vuoroin kiihkeää elämäniloa, riehahtelevaa riemua ja pelonalaista tuskaa, vuoroin karkeloa, vuoroin miekkojen mittelyä värähteli silloin sen tukevien muurien turvissa. Nyt sen hiljaisissa käytävissä kuului vain Ihmemiehen jykevien askelten kaiku, tai taltan iskujen lyönti linnan alakerran yksinäisestä työpajasta. Elämänilona sillä on nyt vain ne räiskähtelevät säteilyt, joita Ihmemies silloin tällöin loihtii avaruuden eetteristä.
Tätä vertailua kesti illasta iltaan, vuodesta vuoteen, ja kun linna, yön syvimmillään ollessa, oli vaipunut entisyyden muistojen tuudittamana hetkelliseen uneen, välähti sen akkunasta niin häikäisevä kajastus, että linna havahtui ihmettelemään, miksi sorsat lammikon laidasta paiskautuivat veteen ja herättivät karpit hetkellisestä unestaan.
Tällöin linna ymmärsi, että sen nykyisyys oli entisyyttä suurempi, mutta mistä sen suuruus riippui, sitä se ei voinut käsittää.
Linnan tornin akkunat tuijottivat veden kalvoon kajastuneeseen valoviiruun, ratkaistakseen arvoituksen salaisuuden, mutta valo vaimeni, viiru häipyi. Yö linnan ympärillä synkkeni, yhtyi Ihmemiehen toivomukseen säilyttää hänen salaisuutensa ikuisessa Pimeydessä uteliaiden katseilta.
IX.
TULI JA VERI.
Kuolemaantuomituiden jono liukui hiljalleen tulihuoneeseen.
Kun kaikki olivat sisällä, sulkeutui ovi. Huone oli pilkkoisen pimeä.
Vaistomaisesti vetäytyivät kuolemaantuomitut lähemmäksi toisiaan. Iho hipoi vierustoverin ihoa. Tartunnankin pelko oli poissa. — Olihan heissä kaikissa sama tauti — kuolemantauti, joka jollakin merkillisellä tavalla huipentui heitä kaikkia yhdistäväksi siteeksi. Oli kuin yksi ainoa suuri joukkoruumis olisi siinä värissyt kohtalon kourissa, jonka otteista se vielä viime tingassa etsi vapahdusta.
Yht'äkkiä hälveni pimeys. Huoneen takaseinä sai oudon hohteen. Seinämä oli jaettu pienillä väliseinillä useampaan komeroon, joissa näkyi mitä erilaatuisimpia valaistuskojeita: soikeita, pyöreitä ja kiemuraisia lamppuja mitä merkillisimmissä kehyksissä. Lamput syttyivät palamaan, mikä punaisin, mikä sinivihrein, mikä hehkuvan valkoisin valoin.
Huoneen äärimmäisestä nurkkauksesta alkoi kuulua ritinää ja rätinää. Tulikipinöitä leimahteli, ja niiden keskellä seisoi totisena Ihmemies, kädessään tulta säihkyvä sauva. Jostakin komerosta hän oli sen käteensä ottanut ja yhdistänyt sen voimalaitokseen paksun johtolangan avulla. Tuli säihkyi sekä johtolangasta että sauvasta violetinvihreänä, räiskähtelevänä, ja sen värähtely tuntui huoneen joka sopukassa.
Kuolemansairaiden ruumismassa puristui vaistomaisesti tiiviimmäksi. Kaikkien katseet keskittyivät Ihmemieheen. Ihmemies antoi merkin, ja jono alkoi liikehtiä tulta kohden.
Ensimmäisen epäröidessä tarttui Ihmemies tottunein ottein hänen olkapäihinsä, veti hänet edessään olevalle matolle ja laski sauvansa sairaan selkärangan yläosaan. Tuli työntyi sairaan ruumiiseen, lävisti jokaisen solun, pisteli ja poltteli, säihkyi ulos jalkoteristä, kantapäistä ja sormista. Kun suihku loppui, astui tilalle toinen ja kolmas, ja niin edelleen vuorotellen. Kukin sai osansa: halvautunut, rampa, syöpätautinen, sokea. Kuului silloin tällöin säikähtynyt huudahdus, kimeä kirkaisu. Ihmemies rohkaisi arimpia leppoisalla huumorilla, sai hermostuneen hetkellisesti nauramaan, ja antoi jollekulle ystävällisen kämmenläimähdyksen, joka myöskin poltti ja pisti.
Tulisuihkusta siirtyi jono yhtäjaksoisesti komerosta komeroon, punaisen, valkoisen ja vihreän valon väreilyihin. Ne hivelivät pintaa kuin olisi sitä pehmoisella kädellä sivelty. Komeroiden vierellä valvoivat valkopukuiset sisaret, ettei kenkään varomattomasti jäisi liian pitkäksi aikaa tulen vaaralliseen sivelyyn.
Yksinäinen matkamies oli viimeisenä jonossa. Hänkin pelkäsi. Mitä? Kuolemaako? — Sen läheisyyttä hän nyt sisimmässään vapisi, sillä hän tunsi, ettei hän ollut kypsä varisemaan maan poveen, eikä valmis astumaan rajan taakse.
Ihmemies vaistosi hänen pelkonsa.
Syntyi lyhyt, räikeä sananvaihto.
"Mikä pimeyden ruhtinas sinä olet, joka kammoat tulta?" kysyi Ihmemies leikillisen ivallisesti.
"Olen vain langennut jumala", vastasi Yksinäinen matkamies hermostuneesti naurahtaen.
"Tahtonet kai pahan poltettavaksi?"
"Tietysti", vastasi Yksinäinen matkamies.
Ihmemies syöksi samalla tultasuitsevan sauvansa hänen ruumiiseensa. Hän tunsi sen värisyttävän olemustaan sormenpäitä myöten.
Suihkun kestäessä tarttui Ihmemies hänen päähänsä, veti sen lähelle kasvojaan ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:
"Etkö ole lukenut, mitä on kirjoitettu Pyhässä kirjassa: Ketä minä rakastan, sitä minä myös kuritan?"
Ihmemiehen otteessa oli jotakin isällisen rohkaisevaa ja lempeää. Ei peloittanut astua tuleen, joka yhdisti kuolemaantuomitut toisiinsa uuden elämän värähtelyn siteillä.
Hoito ei päättynyt tähän. Jono johdettiin kiemurtelevia portaita pitkin alas kellarikerrokseen. Avarat käytävät kumahtelivat kolkosti keppien ja kainalosauvojen kolahdellessa rautaisiin käsikaiteisiin ja sementtilattiaan.
Alhaalla odotti uusi yllätys.
Oltiin jonkinmoisessa seerum-laboratoriossa. Yksitellen astuivat sairaat ammattitaitoisten lääkärien ja hoitajattarien käsiteltäviksi. Käsivarren laskimosta laskettiin verta kirkkaisiin lasiputkiin. Veri jäi Ihmemiehen kypsytettäväksi. Tämä kyllästi sen erikoisilla säteily-yhdistelmillä, puhdisti sen kasaantuneista taudiniduista ja elähdytti sen elinvoimaisilla eetterivärähtelyillä. Kun veri oli kylliksi eterisoitu ja magnetisoitu, ruiskutettiin se takaisin verisuonistoon. Kukin sai verensä takaisin uudistettuna.
Yksinäinen matkamies ihmetteli. Miksi oli kunkin saatava takaisin oma verensä? Olihan heillä kaikilla sama tauti — kuolemantauti. Olivathan he kaikki saaneet saman tulisuihkun. Olisivathan he nytkin kaikki voineet vuodattaa verensä samaan maljaan, josta kullekin olisi annettu osuutensa, yhteisen verisiteen yhdistämänä.
Mutta niin ei Ihmemies sallinut sen tapahtuvan.
"Miksi ei?" kysyi Yksinäinen matkamies.
Ihmemies vastasi:
"Etkö muista suuren runoilijan lausetta: 'Blut ist ein ganz besondrer
Saft.' [Mefiston lause Faustille: 'Veri on varsin merkillinen neste.']
Verinesteen merkillinen ominaisuus on juuri siinä, että siinä väreilee
Ikuinen elämä kullakin juuri sillä värähtelynopeudella, joka hänellä
on perintönä Ikuisesta Elämästä. Ikuisen Elämän lakia on kaikkialla
kunnioitettava — muuten taistellaan turhaan kuolemata vastaan."Yksinäinen matkamies sai miettimisen aihetta ja alistui mielellään Ihmemiehen ohjaukseen.
X.
PÄIVÄNSÄDE.
Yksinäinen matkamies oli ollut näkevinään neiti Sonnenscheininkin kuolemaantuomituiden joukossa. Lienee ollut harhanäky. Eihän voinut olla mahdollista, että Päivänsäde olisi täällä. Hänhän kierrellee parhaillaan maailmaa, niitellen laakereita taiteellaan, ajatteli hän.
Mutta kerran hän kohtasi Päivänsäteeksi luulemansa henkilön istumassa puiston penkillä, päivää paistattamassa.
Yksinäinen matkamies nosti hattuaan kohteliaasti ja hiljensi vauhtiaan seisahtuakseen.
"Saanen istahtaa — sallinette?"
"Sopiihan tähän", vastasi Päivänsäde hiljaa ja siirtyi penkin kulmaukseen.
Yksinäinen matkamies asettui siitä huolimatta melkein hänen vierelleen.
"Olettehan Päivänsäde", kysyi Yksinäinen matkamies tuttavallisesti, katsoen vierasta suoraan silmiin.
"Mistä tiedätte nimeni? Vaikka mitäpä merkillistä siinä on? Koko maailmahan minut tuntee."
"Olen nähnyt teidät vain kaksi kertaa, enkä voi teitä unhoittaa", sanoi Yksinäinen matkamies, yhä Päivänsäteen silmiin tuijottaen. "Säteilitte minulle kerran välähdyksen oudosta maailmasta, Onnen Valtakunnasta."
Nainen naurahti surullisesti.
"Ja nyt istun tässä — minä Päivänsäde — kerjäten päiviä auringolta, joka minulle niin nopeasti laskee. Odotankin iltaa — ikuista yötä."
Yksinäinen matkamies oli todennut Päivänsäteen silmien sammuvan hehkun. Mikä muutos olikaan hänessä tapahtunut niiden vuosien aikana, joina he kukin olivat kulkeneet omaa polkuaan? Eihän ollut pitkääkään aikaa kulunut siitä, kun Päivänsäde vielä oli kaikkien ihailema ja juhlima. Nyt oli hän Kuolemaantuomituiden laaksossa, ennenaikojaan vanhettuneena, kuihtuneena. Ihonkin tuoreus oli nyt nuutunut sairauden, ihomaalien ja jauheiden myrkyistä. Hilliten äänensä sävyä sanoi hän sovinnaisen kohteliaasti:
"Olettehan vielä nuori ja kaunis. Elämän keskipäivä on kirkkaana edessänne — ja te puhutte illasta."
"Älkää teeskennelkö! Noin ette juuri äsken ajatellut", sanoi Päivänsäde moittivasti. "Tiedättehän, että Päivänsäde aina tunkeutuu Yksinäisen matkamiehen arimpiin ajatuksiin, vaikka tällä kertaa anastittekin vain omat kypsiksi hautomani mielikuvat. Täällä Kuolemaantuomituiden laaksossa aineellistuvat ajatukset niin että kuka tahansa voi ne nähdä."
"Kuinka olette te, Päivänsäde; voinut joutua tähän kaameaan Kuolemaantuomituiden laaksoon?" uteli Yksinäinen matkamies.
"Syitä en tiedä, enkä tunne, mutta tapahtumien sarja on pian kerrottu", sanoi Päivänsäde ja jatkoi:
"Muistanette lapsuuteni karkelon laivankannella. Olin silloin onnellinen. Minulla oli 'home, sweet home', koti Onnen Valtakunnassa. Toivoin saavani siellä elää koko elämäni. En tietänyt, että matkustimme etelään äitini keuhkotaudin takia. Se minulta salattiin. Luulin meidän lähteneen matkalle, jotta minulle tarjoutuisi tilaisuus kehittää luontaisia rytmitaipumuksiani. Kehityin nopeasti, sain mainetta, ja maailma laakereineen oli avoinna edessäni. Karkeloin kuin kukkien yllä. Suuri maailma muuttui kodikseni. Se oli minun 'home, sweet home'ni'. Muovailin sen nimisen tanssin ja siinä karkeloin elämäni vivahdusrikkainta karkeloa — voitin maailman.
"Näin kesti muutama onnentäysi vuosi, kunnes kerran äkkiarvaamatta sain verensyöksyn.
"Lääkärit totesivat minussa lentävän keuhkotaudin ja syyttivät vanhempiani, etteivät olleet eristäneet minua äidistäni.
"Eristää minut äidistäni, jota niin äärettömästi rakastin koko sielustani! Voiko äiti tartuttaa ainoaan lapseensa kuolettavan taudin? Olin tulla hulluksi tuota ajatellessani. Se kalvoi minua kamalammin kuin ruumiissani kytevä tauti.
"Minkätähden? Miksi? kyselin itseltäni, ja kyselen sitä edelleen.
"Äitini kuoli. Tautini paheni nopeasti. Laihduin, tulin rumaksi ja sopimattomaksi ympäristölleni tartunnanvaaran takia. Minua, ennen jumaloitua, nyt kammottiin. Ainoa ystävänikin, joka oli vannoutunut omakseni ikuisiksi ajoiksi, jätti minut. Hän oli rakastanut vain minun ruumiini hetkellistä kauneutta. Nyt olen yksin.
"Isäni, ainoa ystäväni, on mukanani täällä Kuolemaantuomituiden laaksossa, murtuneena. Hänkin kuolemaantuomittuna."
Päiväsäde vaikeni. Hän värisi kuin horkkatautinen, vaikka poskille kohosi hehkuva puna.
Kumpikaan ei hetkiseksi sanonut sanaakaan.
Yksinäinen matkamies katkaisi tauon ja puheli hiljaa Päivänsäteelle:
"Muistanette toisen tapahtuman laivamatkaltamme. Olitte leikkineet matkustajien parissa ja pyytänyt arvokkaalta isältä hänen rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä, jossa näitte kuvaisenne. Hän ei sitä antanut, vaan sanoi elämän teille myöhemmin semmoisen varaavan. Nyt teillä on elämän antama risti, ja sitä kannatte parhaillaan Golgatallenne. Kun olette sen sinne pystyttänyt ja lausunut: 'Se on täytetty', häipyy varmasti häivä, joka nyt sädettänne sumentaa. Onnen Valtakunnan Päivänsäde on silloin oleva kirkas kuin konsanaan ennen, kirkkaampikin."
Päivänsäde katsoi Yksinäiseen matkamieheen suurilla, hehkuvilla silmillään. Niihin kohousi outo loisto. Katse elpyi, seestyi ja kantoi tuskan tuolle puolen — Onnen Valtakuntaan.
"Niin, tämähän on minun ristini", kuiskasi hän hiljaa. "Miksi en ole sitä ennen huomannut? Kuinka olenkaan ollut kiittämätön elämän minulle antamasta lahjasta? Olen tuskaisena kysellyt: miksi — ja nureksinut, kun en ole ymmärtänyt, että Päivänsäteen on ristinsä avulla vapauduttava täydelliseen kirkkauteensa. Minun on sulauduttava ristiini — ja ristin minuun. Nyt ymmärrän elämän päämäärän. Tahdon kantaa ristini toivehikkaana, kunnes näen siinä kuvani niin kirkkaana, että voin huudahtaa: 'Miksi olet minut näin kirkastanut?'"
"Antanette minun auttaa ristinne kantamisessa — jos uuvutte?" lausui Yksinäinen matkamies.
"Teillä on oma ristinne, näen sen selvästi" — sanoi Päivänsäde, "ja teillä on kylliksi sen kantamisessa. Jokaisella on oma ristinsä, ja kunkin on se kuljetettava Golgatalleen, vaikka sitä ei käsitetä. En minäkään sitä aikaisemmin ymmärtänyt, siksi se oli raskas kantaa. Mutta nyt on aurinko antanut uutta valoa. Nyt on Päivänsäde onnellinen ja voimakas kantamaan ristinsä ilomielellä."
Tuon uuden Päivänsäteen näki Yksinäinen matkamies.
Päivänsäde nosti kätensä ja katsoi rannekelloaan.
"Isä varmasti jo odottaa minua. Meidän oli määrä tavata toisemme odotushuoneessa."
Hän nousi kevyesti ja ojensi kätensä Yksinäiselle matkamiehelle hyvästiksi.
Yksinäinen matkamies jäi katsomaan poistuvaa Päivänsädettä.
Kuinka notkea olikaan hänen vartalonsa ja sorjat hänen ruumiinsa heilahtelut! Kauniimmin ei hän liene koskaan karkeloinut näyttämön kirkkaimman valonheittäjän hohteessa kuin nyt, auringon heloittavimmassa heijastuksessa ristiään kantaen, karkeloiden ikuista elämää.
"Home, sweet home" soi avaruuden ääristä elämän ehjimmällä rytmillä, kun Päivänsäde hävisi auringon säteenä keskipäivän hehkuvimpaan kirkkauteen.
Yksinäinen matkamies nousi penkiltä ja asteli ajatuksissaan polkua, minne Päivänsäde oli häipynyt. Hänen silmiensä edessä väikkyi Päivänsäteen katse. Siitä oli hän lukevinaan puuttuvat yksityiskohdat hänen elämänsä tarinasta. Hän luki siitä katumuksen ja kirkastumisen. Päivänsädekin oli palvonut ruumistaan; taide oli ollut vain keino sen tehostamiseksi. Liekki oli ollut niin raju, että ruumis paloi ennen aikojaan. Katse oli kirkastunut kun sille paljastui elämän päämäärä. Elämä oli käyttänyt kärsimystä keinona päämäärän paljastamiseen.
Yksinäisen matkamiehen täytti tyyni varmuus. Vaikka hänkin oli vaipunut, niin Elämä hänetkin nostaisi.
XI.
ITSE JA EI-ITSE.
Yksinäinen matkamies viipyi Kuolemaantuomituiden laaksossa. Miksi hän siellä viipyi, sitä hän ei osannut itselleen selvittää, yhtä vähän kuin sitäkään, miksi hän sinne oikeastaan oli tullut.
Tuota hän usein mietti, mietti nytkin. Teki tiliä. Hän oli lähtenyt matkalle, koska hänen entinen maailmansa oli ahdas. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi aitauksessa, jonka yli hän ei päässyt — sisäisesti. Ulkomailla olisi väljempää, aitaus ehkä poistuisi. Niin hän oli ajatellut. Mutta jo alkumatkalla oli tapahtunut jotakin, mikä muutti suunnitelmat. Päivänsäde oli aikoinaan karkeloinut hänelle aavistuksen Onnen Valtakunnasta, missä oli vapautta ja rauhaa. Missä se oli? Miten oli sinne matkustettava?
Hän oli nähnyt vuoristopuron vapautuvan valtamereen ja Päivänsäteen risteineen häipyvän aurinkoon.
Valtameri ja aurinko!
"Mitä mahtoi kätkeytyä noihin näkyihin? Saavuttamaton valtameri — avaruuden aurinko — sielläkö ikuinen Onnen Valtakunta? Voinenko koskaan niitä käsittää, ne saavuttaa?"
Tällöin hän kuuli olemuksensa syvyyksistä äänen, joka puhui kirkkaasti ja tajuttavasti:
"Olevaista voit aavistaa vain kuvan avulla. Et voi tajuta Ääretöntä, ennenkuin olet oppinut tuntemaan äärellisen, oman itsesi. Ken elämänsä hukuttaa, hän löytää sen."
"Ken itsensä hukuttaa, löytää Itsen", kertasi Yksinäinen matkamies ja jäi miettimään.
Olen Kuolemaantuomituiden laaksossa, missä taistellaan tulella kuolemaa vastaan. Minäkin ponnistelen itseni säilyttämiseksi kynsin hampain. Etsin samalla Ääretöntä, joka on löydettävissä itsen hukuttamisella. Ristin ristiriita. Kunpa voisin sen käsittää! Päivänsäde pääsi aurinkoon vain itsensä ristiinnaulittuaan. Olisiko minullakin itse, joka on ristiinnaulittava?
Taas kuuli Yksinäinen matkamies olemuksensa syvyyksistä äänen:
"Ei ole olemassa kuin Yksi Olevainen, Yksi Itse, joka sinussa elää luomisensa verhojen kietomana. Näennäisesti eristyneenä Ikuisesta Olevaisesta on se harhautunut luulemaan verhojaan itseksi, ja kulkemaan niiden vaatimusten mukaisesti. Täten polku Onnen Valtakuntaan hukkuu aineellisen elämän sakeaan viidakkoon. Katso, kuinka monta yritystä sinussa asustava Itse onkaan tehnyt herättääkseen sinut huomaamaan oman polkusi, jotta löytäisit Itsesi ja sen kautta tien Onnen Valtakuntaan, Elämään! Siksi jouduit umpikujaan, aitaukseen, huomataksesi sen, noustaksesi sen yli ja vapauttaaksesi Itsesi vankilasta — aurinkoon ja valtamereen."
Yksinäinen matkamies jäi miettimään elämäänsä niin pitkälle kuin suinkin muisti. Mitäpä siinä muuta oli ollut kuin ajallisten arvojen tavoittelua? Ruumiin tyydytys ja hyvinvointi aina etualalla. Niitä oli hän pakottanut Itsensä valvomaan ja antanut niiden kehittyä ainoiksi määrääviksi tekijöiksi elämässään. Ihmetellen hän näki, kuinka nämä vaatimukset olivat nousseet, kuta enemmän hän niitä tyydytti. Lopulta ei ruumis enää tiennyt, mitä se vaati. Hänen täytyi auttaa sitä aistikiihoitusten keksinnässä — kunnes oli saavutettu raja, jonka yli ei enää voinut päästä.
Nyt hän näki, ettei liha eikä veri koskaan voisi nousta rajan yli Onnen Valtakuntaan.
Mutta silloinhan kuolema olisi pelastus?
Ääni vastasi:
"Ruumiin voit kuolettaa ja oletkin sen tuhlaten kuolettanut monta kertaa ikuisella matkallasi, mutta Itseäsi et voi kuolettaa. Sen vain pakotat siten luomaan uusia verhoja, maksaaksesi entisiä erhetyksiäsi ja saattaaksesi ennalleen rikkomasi Elämän sopusoinnun."
"Olenko minä rikkonut elämän sopusointua?"
"Kukaan ei voi elää eristettynä kokonaisuudesta. Jokainen teko tapahtuu Olevaisessa. Ellei teko ole tehty Olevaisen värähtelyn mukaisesti, rikkoutuu sopusointu. Sen on päästävä ennalleen. Niinkuin tyyneen veden kalvoon heitetty kivi rikkoo hetkellisesti kalvon peilikirkkaan pinnan, samoin eristetyn itsen toimittama teko rikkoo elämän meren sopusointua hetkellisesti. Mutta vain hetkellisesti. Eristetyn minän täytyy kärsimyksiensä kautta oppia toimimaan Olevaisen ja oman sisäisen Itsensä värähtelylakien mukaisesti."
"Siinäkö siis on kärsimykseni syy?"
"Siinä. Elämän lait ovat loukkaamattomat, ne eivät anna itseänsä pilkata. Tietämättömyydessäsi olet eristänyt itsesi kokonaisuudesta; siinä on onnettomuuksiesi alku. Elämä on vihdoin kuljettanut sinut Kuolemaantuomituiden laaksoon toteamaan, ettei Ihmemiehen tulikaan voi sinua kuolemasta pelastaa. Korkeintaan se suo sinulle jonkin elonpäivän lisää, jotta voisit jo tässä elämässä irtautua verhoistasi ja alkaa elämän Onnen Valtakunnassa."
"Sitäkö varten minun oli pakko tänne saapua?"
"Vaikkakaan tätä näkemystä varten ei ole tarvis matkustaa paikasta toiseen — onhan Olevainen kaikkialla ja Itse on ajasta ja paikasta riippumaton, niin kohtalosi — entisten elämiesi luomat syyt ja seuraukset — toivat sinut tänne. Täällä tulet kohtaamaan auttajan, joka on tarttuva käteesi, jotta turvallisemmin voit nousta luomiesi aitausten yli. Ennen kaikkea huomaat verhojesi mitättömyyden ja tajuat elämän sopusoinnun tärkeyden. Mitä täällä kokenetkin, muista: Onnen Valtakunnan matkamiestä eivät mitkään vaikeudet saa säikyttää. Verhojen luoman itsen täytyy kuolla ristillä", puhui ääni.
"Näin Päivänsäteen häipyvän risteineen aurinkoon, mutta minä en voi", huokasi Yksinäinen matkamies.
Yksinäinen matkamies huomasi istuvansa linnan aidan takana olevalla penkillä ja tuijottavansa heijastukseen, jonka pilvien välistä esiin tulvahtanut aurinko heitti linnan edessä olevaan lammikkoon. Hän katseli Kuolemaantuomituiden laaksoa, ja näki rampojen ja sokeiden jonon astelevan Ihmemiehen tuleen. Hän ei tiennyt, mikä hetki vuorokaudesta oli, mutta hänessä tuntui sarastavan aamu, joka oli viepä hänet askeleen likemmäksi Onnen Valtakuntaa.
Hän nousi ja kiiruhti kuolemaantuomituiden jonoon, mielessään varma päätös antaa tulen polttaa olemuksestaan aitaukset, jotka estivät Itseä yhtymästä elämän aurinkoon — pisaraa hukkumasta valtamereen.
XII.
LINNAN SALAISUUS.
Koko päivän oli aurinko heloittanut täydellä terällä. Katukivityskin Kuolemaantuomituiden laaksossa hehkui kuumuutta. Kenenkään ei tehnyt mieli poistua asunnoistaan. Vasta iltamyöhällä läksi Yksinäinen matkamieskin tavanmukaiselle iltakävelylleen.
Tällöin hänen mieleensä muistui samanlainen heinäkuinen hellepäivä hänen kotimaassaan, hänen vielä ollessaan nuoruutensa parhaissa voimissa. Hän oli silloinkin pysytellyt huoneessaan ja istahtanut avoimen ikkunan ääreen katsomaan, kuinka jylhä ukkospilvi vähitellen läheni. Voimakas pyörretuuli huojutteli lähellä olevan haavan oksia. Lehvät lepattivat levottomina kuin hengenhädässä.
Tällöin hänelle oli tapahtunut jotakin merkillistä. Ympäristö, jota hän juuri oli katsellut, oli hävinnyt, ja tilalle ilmennyt outo seutu, outo rakennus, jonka avoimella kuistilla hän näki erään hänelle tutun henkilön. Koskaan ennen he eivät olleet tavanneet toisiaan; hän tunsi hänet vain omistamastaan valokuvasta ja oli kiinnostunut hänestä hänen suuren tietonsa takia.
Henkilö, jonka Yksinäinen matkamies näin kohtasi, oli jo kauan sitten kuollut, mutta pysyi hänelle aina elävänä — syvissä, salaiseen elämään kohdistuvissa teoksissaan.
Henkilö viittasi kädellään ja kehoitti häntä astumaan lähemmäksi. Tilanteessa oli jotakin niin juhlallisen vakavaa, että Yksinäinen matkamies oli tervehtinyt Opettajaansa polvistumalla hänen eteensä. Opettaja hymyili ystävällisesti, laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui painavasti:
"Kohtalosi on tuonut sinut luokseni. Otan sinut oppilaakseni."
Käden kosketuksesta virtasi magneettinen väreily, joka elvytti jokaisen hänen ruumiinsa solun. Hänestä oli tällöin tuntunut, kuin olisi hän ollut hetkisen Onnen Valtakunnassa.
Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen, sillä ukkospilvet eivät olleet ehtineet paikalle, ja haapa yhä vielä huojui tuulenpuuskassa ...
Siitä oli jo kulunut kauan aikaa, mutta tällä hetkellä oli tapahtuma ilmielävänä hänen edessään.
Kohtalo — aina vain kohtalo!
Hän istuutui linnan läheisyydessä olevalle lepotuolille ja katseli linnan kuvaa lammikon tyynessä kalvossa.
"Mitähän tuo linnakin miettinee?" ajatteli hän.
"Muistelee varmaankin menneisyyttään, niinkuin minäkin — entisten isäntiensä aikuisia muistoja. Entisten isäntien. Niin — linnalla on ollut monta isäntää, sen muurit ovat rappeutuneet, aika on sen seiniä hammastanut, mutta siinä se seisoo, vaikka sen isännät monessa sukupolvessa mullaksi maatuneina makaavat tuolla läheisessä kirkkomaassa."
"Kuinka toisin onkaan minun laitani! Monta ruumiini linnoitusta lienen ennättänyt hävittää, mutta minä itse elän ja rakentelen uusia linnoituksia — Itselleni. Tämäkin nykyiseni on monessa tulessa ollut — ja on nyt kaatumisen partaalla. Tiedän, kuinka olen tämän turmellut. Kuinka lienen entisiäni tuhonnut?"
Kävi lämmin tuulenviri ja lammikon tyyni kalvo värähteli laineille. Linnan kuva sen pinnassa särkyi, haihtui lopulta olemattomiin. Yksinäinen matkamies etsi sitä edelleen, mutta — näki jotakin ihmeellisempää. Esiin sukelsi näkyjä, jotka varmaan olivat hänen entisistä elämistään täällä maanpäällä, ties kuinka monen tuhannen vuoden takaa.
Hän oli olevinaan oudossa ympäristössä. Luonto oli outo, rakennukset oudot, jykevät, ja kansa oudonnäköistä, tummapintaista, kirjaviin, väljiin viittoihin puettua. Nähtävästi itämaalaisia.
Virran rantamalla seisoi juhlallinen, raskain pilarein koristettu temppeli, jonne kansaa virtasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mukana kansanjoukossa, ja hän tunsi, kuinka hänen sydämensä löi hätäisesti. Jotakin kaameaa oli tapahtumaisillaan. Siitä hän oli levoton. Temppelissä esiintyisi tällä kertaa hänen isänsä, mutta kansa asteli temppeliin vihamielisenä. Kansa piti hänen isäänsä kiihkoilijana, joka puhui pilventakaisista haaveista, osaamatta antaa arvoa heidän tärkeille elinkysymyksilleen. Samaa mieltä oli hänkin. Isä oli hänen mielestään utopisti, joka turhaan korosti henkisiä arvoja elämän tosiarvojen kustannuksella. Niin hän ajatteli, ja niin ajatteli kansakin. Siitä oli lopulta kehittynyt viha kansan ja hänen isänsä välille. Kerettiläiseksi syytti kansa isää, vanhan perinnäisuskon sortajaksi.
Avara, puolihämärä temppeli täyttyi ihmisistä. Kaikkien katseet olivat kohdistetut alttaria kohden. Alttaria ympäröivät valkopukuiset neitoset, käsissään kukkaseppeleet, jotka oli määrätty uhrattaviksi alttarilla palavalle ikuiselle, pyhälle tulelle. Neitosten joukossa hän tunsi oman sisarensa. Vieno, yksitoikkoinen soitto kuului kuin maan alta. Se tyynnytti kansanjoukon tunteet, ja kuolemanhiljaisuuden vallitessa astui alttarille valkohapsinen, valkopukuinen vanhus — hänen isänsä.
Hän puhui tulesta, sammumattomasta tulesta, joka on kotoisin ikuisuudesta, palaa kaikkialla, ihmisten sydämissäkin — polttaakseen sieltä itsekkyyden, yhdistääkseen ihmisten olemuksen Ikuisen Olemassaolon kaikkialliseen liekkiin. Kipenenä se kytee ihmisessä. Ihminen ei salli päästä sen loimuun, sillä joka hetki sammuttelee hän sitä pienen minuutensa loalla omilla itsekkäillä pyyteillään, joita hän puolustelee hyödyn valheellisella periaatteella.
Tulta palvotaan alttarilla, mutta ei nähdä, kuinka vaivalloisesti se kytee omassa sielussa. Yritetäänpä sammuttaakin sielun pyhä tuli.
Kansa kuunteli puhetta näennäisesti tarkkaavaisena, mutta salassa puristui käsi nyrkkiin jo temppelin sisällä. Syyttikö tuo kerettiläinen taas heitä pyhän tulen sammuttajiksi? Ja hyödyn palvojiksi? Ikäänkuin siinä olisi mitään väärää! Eikö kunkin tule lähinnä etsiä omaa etuansa? Toistenko etua olisi ensin valvottava? Hullutustahan tuo on. Kerettiläinen hän on. Vai he tulen häpäisijöitä? Palaahan jokaisen kodin liedellä pyhä tuli, on palanut polvesta polveen, ja hän puhuu sen sammuttamisesta. Hän höpisee tulesta, joka mukama palaisi meissä. Hengiltä hän on otettava enää meitä villitsemästä!
Kun temppelipalvelus oli lopussa, kokoontui kansa temppelin edustalle odottelemaan, kunnes pappikin jättäisi temppelin. Salainen sisäinen kapinointi puhkesi ilmi vihaksi, kun valkopukuinen opettaja astui temppelin portaille. Joku heristi nyrkkejään, joku viskasi jo kiven, toisen ja kolmannenkin, kunnes vanhus uupuneena vaipui kivikolle. Kiihtymys nousi huippuunsa. "Tuleen hänet viskattakoon! Saakoon tuli puhdistaa meidät tuommoisesta epäsikiöstä!" — huudettiin.
Pian oli kyhätty rovio, ja puolikuollut vanhus viskattiin tuleen.
"Uskotteko nyt, lapseni?" kuului liekkien keskeltä.
Yksinäinen matkamies tunsi olleensa rahvaan joukossa tuo nuori mies, joka ei rohjennut astua auttamaan isäänsä. Hän tunsi itsensä syypääksi isän murhaan. — Häneen olivat kohdistetut isän viimeiset tuliliekeistä sinkoamat sanat. Ne jäivät kaikumaan hänen sielussaan ikuisiksi ajoiksi. Hän oli ne kuullut myöhemmin monta kertaa — soimaavina, kehottavina. Kohtalo paljasti hänen tajunnalleen taas yhden hänen entisten elämiensä linnoituksista, ja hän käsitti, kuinka hän oli sen turmellut, antamalla liukua ohitsensa tilaisuuden, jolloin hän olisi voinut saada sen kestäväksi elämän ikuisten salaisuuksien tiedolla. Opettajaa vailla oli hän saanut vaeltaa vuosituhansia ja suoriutua matkallaan omin neuvoin.
Uusia kuvia liukui hänen sielunsilmiensä ohi. Hän näki Bysantiumin keisarillisen hovin marmorisen huonerivistön, jossa asteli nuori, vaaleakiharainen, kookas mies, jota seurasi joukko iloista hoviväkeä. Ilakoiden he riensivät avonaiselle, marmoripylväin koristetulle parvekkeelle, jonka alla kimalteli meri auringonlaskun kultaamana. Kultaa välkkyivät meri ja palatsi kuvapatsaineen. Ilta oli hurmaava, viileän etelätuulen hiljaa puhaltaessa. Seurue asettui lojumaan lepotuoleihin. Väljien viittojen alta paljastuivat hoidetut, heleänauhaisten anturakenkien suojaamat jalat ja voidellut pohkeet. Leikiteltiin sanasutkauksilla. Huoleton ilo vallitsi.
Vaaleakiharainen nuori mies istui jo elähtäneemmän naisen jalkojen juuressa ja katseli tyydytyksellä, kuinka tämä häntä kaihoisasti silmäili. Hän tunsi, kuinka nuo katseet hyväilivät hänen hiusmartoansa, käsivarsiaan ja pohkeitaan, ja tiesi, mitä ne merkitsivät. Hän tunsi, kuinka ne hekumallisesti imivät hänen miehuutensa voimaa ja saivat niistä tyydytystä. Hän ei uskaltanut niitä estää, ne saivat vapaasti hyväillä hänen ruumiinsa muotoja. — Hän vielä kiihoitti niitä, sivelemällä naisen paljasta, valkoista käsivartta. Nainen oli valtakunnan valtiatar ja hän tämän tahdoton orja. Orjan lailla hän alistui valtiattaren oikkuihin, teeskenteli syvää tunnetta, kiimaista eläimellisyyttä, jota hänen voimakas ruumiinsa uhkui. Sisimmät ajatuksensa ja tarkoituksensa hän säläsi. Epäillen niitä vakoiltavan hän sitä ilmeisemmin oli antautunut elosteluun ja aistillisiin hurjasteluihin. Toive, jota hän havitteli, oli hänen mielestään niin korkea, että sen takia kannatti teeskennellä ja myydä ruumiinsa — itsensä.
Hän uneksi kruunua ja purppuratoogaa.
Kenellekään kuolevaiselle hän ei koskaan ollut tuota unelmaansa paljastanut, eikä mikään mahti maailmassa olisi saanut pakotetuksi sitä ilmaisemaan, mutta siitä huolimatta hän aavisti, että häntä vakoiltiin ja pyrittiin elostelun alta lukemaan hänen sisin pyyteensä. Kukapa tiesi, eikö valtiatarkin vain urkkinut hänen syvintä salaisuuttaan? Heidän yhdessäolonsa hekumallisimpina hetkinä hän sitä epäili — ja se myrkytti nytkin hänen onnen hetkensä.
Yksinäinen matkamies ihmetteli, kuinka hän ajatteli tuon nuoren elostelijan aivoilla ja tunsi hänen tunteillaan, ja kuinka hän teeskentelyllään ja valehtelemisellaan koetti peittää mieletöntä hourettaan. Hän tunsi vallan- ja kunnianhimon myrkylliset virtailut suonissaan, niiden valtavan voiman, jonka vaatimukselle mikään uhraus ei ollut riittävä eikä liian suuri.
Valtiatar terästi katsettaan. Nuori mies oli hetkisen kuin untanäkeväinen. Surun häivä sumensi hänen muutoin kirkkaan katseensa.
Valtiatar oli sen huomannut, tunsi loukkautuneensa ja kysyi purevasti:
"Eikö seurani miellytä?"
Nuorukainen siveli kiihkeämmin naisen käsivartta ja vastasi huolettoman näköisenä:
"Tuolla ulapalla kaatui pursi, katsoin sitä, mutta sinua en hetkeksikään ole unohtanut."
Tämänkin hän teeskenteli ja valehteli.
Etäämpänä merellä näkyi kylläkin kaatunut pursi ja kuului hätähuutoja, mutta se ei häntä liikuttanut. Hänen silmiensä eteen oli tullut toinen näky. Salamannopeasti välähti hänen mieleensä eräs toinen ilta — yhtä ihana kuin tämä. Se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin mikään muu maailmassa, vaikka hän yritti senkin merkitystä elostelullaan tukahduttaa.
Silloinkin oli hän ollut meren rannalla, kunnianhimoisia haaveitaan hautomassa. Rantaäyräällä hän tapasi kerjäläisen istumassa. Lieneekö tuokin vakooja? välähti hänen mielessään. Ainahan on urkkijoita kintereilläni. Mutta miehen ulkomuodossa oli jotakin, joka vaimensi epäilyt. Huolimatta risaisesta vaipasta, loisti miehen olemuksesta arvokkuus.
Hämmästyneenä hän seisahtui, aivan kuin odottaisi vanhuksen häneltä jotakin kysyvän.
Vanhus kysyikin:
"Mihin olet matkalla, nuori mies?"
Nuori mies epäili urkintaa, tähyili ympärilleen ja teeskennellen huolettomuutta vastasi:
"Ilman päämäärää kuljen — päivänlaskua ihailen."
"Ilman päämäärää — niinkuin koko ihmiskunta", vastasi vanhus. "Ihmiset vaeltavat elämänsä aamusta päivänlaskuun saakka tietämättä päämäärästä, siitä valtavasta tehtävästä, joka heille kuuluu. Niin kuljet sinäkin, nuori mies."
"Mitä tarkoitat?" kysyi nuori mies ja epäili, oliko kerjäläisellä ehkä aavistus hänen salaisesta unelmastaan.
"Tarkoitan sitä, että ihmisten pyrkimys rikkauteen, maineeseen ja valtaan ei ole tavoittelun arvoinen päämäärä. Kaikki se on haihtuvaa harhaa. Sinäkin himoitset valtaa; unelmoit otsallesi diadeemia, käteesi valtikkaa, jolla voisit määrätä tuhansien kohtalosta."
Nuori mies kauhistui. Tuo oli urkkija. Vaistomaisesti hän pälyili nähdäkseen vangitsijansa. Kuinka oli tuo risainen vanhus voinut saada tiedon hänen syvimmästä salaisuudestaan?
Ja vanhus jatkoi:
"Olet tottumaton purjehtija elämän merellä. Purtesi peräsin on tehty hauraista rakennusaineista. Se murtuu, purtesi kaatuu ja sinä — hukut. Majakat, joita seuraat, vievät purtesi karille. Vaarallisin riutta on tavoittelemasi kruunun ja purppuran vierellä. Siihen on moni pursi pirstoutunut. Siihen pirstoutuu sinunkin purtesi — kunnianhimon valomerkkiä seuratessasi.
"Mutta katsohan kauemmaksi meren selälle — laskevan auringon hehkuun. Siellä vilkuttaa valomerkki Ikuisuuden ihmetulesta. Se on pettämätön majakka — eikä sammu niinkuin virvatulet sammuvat saatuaan saaliikseen onnenetsijän peräsittömine pursineen."
Vanhus nousi seisaalleen ja viittasi hehkuvaan laskeutuvaan aurinkoon, joka loi hänen ylleen purppuraisen verhon. Kuninkaallisella arvokkuudella hän lausui:
"Siinä näet heijastuksen Elämän valosta, joka loistaa majakkana yhden ikuisuuden. Kun sitä seuraat, siihen uppoudut, olet muuttuva valoksi, auringoksi, ja päätäsi on kehystävä diadeemi, jolle ei mikään kruunu kykene vertoja vetämään."
Nuori mies katsoi vanhusta häikäistyneenä. Risainen mantteli hohti kuin purppura, ja pään yllä säteili säkenöivä kruunu.
"Oletko sinä keisari?" huudahti hän.
Rauhallisena vastasi vanhus:
"Olen Onnen Valtakunnan asukas. Siellä ovat kaikki keisareita. Ajatustensa ja himojensa kuninkaita. Mutta heidän kuninkuutensa ei kuulu tähän maailmaan. Etsi sinäkin sitä valtakuntaa, kolkuta sen ovelle! Kun se sinulle avautuu, astut Onnen Valtakuntaan kuninkaana — diadeemi otsallasi."
Tämä kohtaus oli välähtänyt nuoren miehen tajunnassa hänen istuessaan valtiattarensa jalkain juuressa ja nähdessään purren kaatuvan meren mainingeilla.
"Oliko tämä enne hänen purtensa pikaisesta karille-ajosta?" ennätti hän ajatella, ja siitä hänen katseensa sumentui.
Kaikki oli käynyt salaman nopeasti. Ilo oli ennallaan. Seurue nousi parvekkeen kaiteelle katselemaan tapaturmaa. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja joku huudahti:
"Sehän on vain orjan pursi. — Varmasti joku houkkapäinen, joka on uskaltautunut merelle vapauttaan etsimään. Katsokaa — katsokaa! Nyt hän painuu veden alle. — Säästyy hän siten isäntänsä piiskaniskuilta."
"Moirain orja!" mutisi nuori mies. "Kukapa voi kohtaloaan paeta? — en minäkään."
Hän hymyili teeskenneltyä hymyä valtiattarelleen.
Yksinäinen matkamies sulautui kokonaan tuon nuoren elostelijan kohtaloon, näki suurien unelmiensa kaatuvan ja tunsi pyövelin kuristavat sormet kurkussaan, tikarin pistot rinnassaan — samalla kuin sotaväen riemuisa huuto: "ave Caesar!" oli kantautuvinaan hänen korviinsa.
Yksinäinen matkamies oli tuntevinaan risaisessa vanhuksessa papin, joka toisti hänelle uudelleen tutut sanat:
"Uskotko nyt, lapseni?"
Yksinäisen matkamiehen hengitys salpautui. Hänen ruumiinsa nytkähteli kuin painajaisen ahdistamana. Linnasta leimahti kirkas valo, ja hän havahtui.
"Kirottu linna", mumisi hän. "Sinäkö manasit nuo elämäni painajaiset taas minua ahdistamaan?"
"Minä, minä se olin, joka tahdoin näyttää sinulle linnoitustesi hataruuden", tuntui linna puhuvan. "Minä seison vielä lujana ja kätken sydämeeni suuren salaisuuden — Ihmemiehen salaisuuden, mutta sinä et tunne vielä oman Itsesi salaisuutta."
Linnan kellarikerroksesta leimahti uusi valokimppu, heijastuen monivärisenä öiseen lammen pintaan.
"Kohtaloni orja olen minäkin", ajatteli Yksinäinen matkamies, "ja merkillisellä tavalla näkyy se olevan kytketty Ihmemiehen kohtaloon."
Oli sydänyö, pilkkosen pimeä, kun Yksinäinen matkamies asteli yömajaansa. Silloin tällöin leimahteli tuli Ihmemiehen työkomerosta, muistuttaen Olemassa-Olon ikuisesta tulesta.
XIII.
KUMMILAHJA.
Yksinäinen matkamies istui hoitolan odotushuoneen penkillä ja odotti. Huone oli tyhjä, kaikki hoidettavat olivat jo poistuneet. Hän jäi sinne yksinään. Ihmemies oli niin määrännyt: hänellä oli jotakin sanottavaa.
Siinä hän istui ja ihmetteli, mitä erikoista tuo sanottava mahtoi olla, koska sitä ei voitu lausua yleisellä hoitotunnilla.
Olipa mitä tahansa, hän noudatti käskyä.
Hetken kuluttua avautui sivuovi ja siinä näkyivät Ihmemiehen huomiota herättävät kasvot — tavallista ystävällisemmän näköisinä. Hän antoi merkin. Yksinäisen matkamiehen oli häntä seurattava.
Tämä nousikin heti, ja Ihmemies kulki edellä näyttäen tietä. Minne mentiin, siitä ei Yksinäisellä matkamiehellä ollut aavistusta. Hän seurasi opastaan vaistoten, että jotakin erikoista tulisi tapahtumaan.
Laskeuduttiin tuttua kiertoportaikkoa pitkin alakertaan. Kaikki oli jo hiljaista. Joku valkopukuinen sisar näkyi vielä seerumosastolla järjestelevän viimeisiä iltatöitään, ja joku mekanikko kulki kojeineen ohi äänettömästi tervehtien. Ääneti kulki myös Ihmemies. Vaikka hänen opastettavansa yritti alkaa jokapäiväistä keskustelua laitoksesta, vastasi Ihmemies niin lyhyesti, että keskustelu lakkasi alkuunsa.
Lienee ollut tarkoitus, ettei kosketeltaisi jokapäiväisyyksiä.
Kiertoportaat päätyivät lasikattoiseen ansariin, jossa Yksinäisellä matkamiehellä oli paljon kiinnostavaa, kukkarakas kun hän oli. Rivistö troopillisia kasveja kukki parhaillaan loistavine hyvätuoksuisine kukkineen, ja niiden vierellä rönsyili monivärisiä kämmekkäitä outoine kukkamuotoineen, jotka näyttivät eläviltä olennoilta — perhosilta — säännöllisemmän muotoisten kukkien rinnalla.
Yksinäistä matkamiestä kiinnosti eräs erikoisen suuri valkoinen kämmekkä, jonka pinnalla mustat juovat olivat niin säännölliset, että luuli ristilukin siinä mehua juovan. Hän kysäisi ääneen:
"Mistä mahtanee tuo laji olla kotoisin?"
"Tiibetistä", vastasi Ihmemies lyhyesti.
"Kuinka voi olla mahdollista, että Tiibetin kylmässä ylätasankomaassa tuommoinen troopillinen kasvi voi menestyä?" epäili Yksinäinen matkamies.
"Ei sitä sielläkään kasva muualla kuin yhdessä ainoassa laaksossa. Olen sen sieltä tuonut — eikä niitä täällä päin ole kuin kolmessa paikassa. Rakastan kukkia, ja tänne vetäydyn usein työpäiväni loputtua", vastasi Ihmemies.
"Ymmärrän sen hyvin", sanoi Yksinäinen matkamies, "olethan jo iäkäs, ja mikä työtaakka onkaan harteillasi ollessasi aamusta iltaan tulessa kuolemaantuomituiden keralla! Lienet usein kuolemanväsynyt?"
"Väsynyt? Minun iälläni? Olenhan vasta kahdeksannellakymmenennellä kuudennella ikävuodellani", hymyili Ihmemies, "ja voiko koskaan väsyä, tietäessään täyttävänsä elämäntehtäväänsä? Vasta silloin ihminen väsyy, kun hän ponnistelee tietämättä tehtävänsä tarkoitusta. Kun näkee elämän päämäärän ja toimii sen kanssa sopusoinnussa, ei voi väsyä. Elämä ei koskaan väsy. Tulen kukkieni luokse eläytyäkseni heidän kerallaan elämän lakkaamattomaan hengitykseen. Katso noita kukkia — voitko ajatella, että ne väsyisivät kukkataakkansa alla? Ne varmasti iloitsevat saadessaan kantaa taakkansa."
"Jos kukat eivät väsy — niin eivätkö ne koskaan sure? Eikö tuo valkoinen kämmekkäkään, vaikka näkee mustat viirut viiltelevän valkoista hipiäänsä?" kysyi Yksinäinen matkamies.
"Tämä elämä, jossa maailma nyt elää, ei tuntisi todellisen maailman kirkkautta, ellei se saisi nähdä sitä kaksinaisuuden taitepisteessä. Emme käsittäisi auringon valkeutta, ellei olisi yön pimeyttä, emme puhtautta, ellei olisi saastaa, emme elämää, ellei olisi kuolemaa. Ei tuo kukkakaan sure tummia viirujaan — ne vain muistuttavat sitä maaperästä, josta sen valkoinen puhtaus pulppuaa."
"Sanoit, ettemme käsittäisi elämää, ellemme näkisi kuolemaa. Miksi sitten sinäkin taistelet tulinesi kuolemaa vastaan?" kysyi Yksinäinen matkamies.
"Niinhän kuolemaantuomitut luulevat, että taistelen kuolemaa vastaan — ikäänkuin kuoleman voisi poistaa kaksinaisuuden maailmasta", selitti Ihmemies. "En taistele kuolemaa vastaan. Kirkastan elämää ja paljastan elämän ehtymätöntä voimanlähdettä. Tuleni on vain välittäjä ikuisen elämän kaikkeudelliselle tulelle — osanen siitä. Se lähentää kuolemaantuomituita elämän lähdettä, elämän aurinkoa." A "Niinhän aurinkokin, elämänantajamme paistaa kaikille samalla tavoin. Mutta katso, kuinka eri tavoin kukin siitä elämänvoiman ottaa! Eri tavoin kasvikunta, eri tavoin eläinkunta. Sanottiin kerran sen paistavan yhtä hyvin vanhurskaille kuin syntisille. Samoin on tuleni laita. Se on omistettu kaikille kuolemantautia poteville, ja jokainen ottaa siitä osansa oman kykynsä mukaisesti ja paranee siinä määrin kuin hänelle on mahdollista kohtalon lakia loukkaamatta. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Syyllä on seuraukset, jotka täyttyvät ehdottoman tinkimättömästi. Muistanet, mitä sinulle kerran sanoin, kun valitit vammojasi?"
"Muistan kyllä", vastasi Yksinäinen matkamies. "Sanoit sairauteni johtuvan siitä, että olin usein poikennut tieltä — väärille poluille. Mitä oikeastaan tuolla tarkoitit?"
"Tarkoitin täsmällisesti sitä, mitä sanoin. Sinä — niinkuin ihmiset yleensä — ihmettelet tautisi syitä, etkä huomaa, kuinka itse olet sairauteesi syypää rikkomalla elämän lakia. Rikkomuksiesi syyn seuraukset on kestettävä. Kun ne on maksettu, voi olla mahdollisuuksia saada takaisin menetetty terveys ehdolla, 'ettet silleen syntiä tee', niinkuin Pyhässä kirjassa sanotaan. Vain tällä edellytyksellä vaikuttaa tulenikin välittämä elämänvärähtely. Ymmärrä kohtalon ehdoton laki ja toimi sen mukaisesti!"
Ihmemies oli siirtynyt ansarin ovelle. Se oli merkinanto sieltä poistumiselle. Kulku jatkui. Oltiin taas joillakin kiertoportailla. Laskeuduttiin maan alle.
Vihdoin päädyttiin erään suljetun oven edustalle. Ihmemies otti taskustaan avaimen, pisti sen avaimenreikään ja sanoi:
"Tässä on yksinäinen työhuoneeni, minne kenelläkään ei ole pääsyä. Siellä istun työskennellen usein illasta aamuun, syventyäkseni luonnon salaisuuksiin. Ja tyhjentymätön onkin luonnon aarrevarasto jo silläkin pienellä alalla, minne minun on sallittu pilkistäsi.."
Huone oli avara. Voimakas hehkuvalo lasiretortissa antoi sille oudon valaistuksen. Lattialla oli valtavia magneettipattereita, joista kulki lukinverkontapainen johtoyhdistelmä kaikkialle — kattoon ja seiniin. Seinät olivat oudonnäköisten karttojen peitossa. Jos karttoja tarkemmin huomioi, voi niissä nähdä osia maapallomme mantereista, mutta paljon niistä poikkeavaa.
Yksinäinen matkamies ymmärsi saapuneensa Ihmemiehen eristettyyn työkomeroon, josta hän usein oli nähnyt valon välähtelevän öisillä retkillään. Hän ei rohjennut kysellä eikä udella kojeiden merkillisyyksiä, eikä olisi tiennytkään, mitä kysyä.
Molemmat seisoivat hetken vaiti, kunnes Ihmemies alkoi puhua:
"Kartat näyttänevät sinusta oudoilta, eivätkä ne aivan tavallisia olekaan. Niissä on hahmoiteltu maita ja mantereita, jotka ammoisina aikoina peittivät maapallomme, ennenkuin se saavutti nykyiset ulkopiirteensä. Nyt lepää suurin osa noista mantereista merien pohjassa, nykyisten valtamerien peittäminä, noustakseen sieltä vielä kerran pinnalle. Nykyisin ihmiset mittelevät maittensa rantoja ja ihmettelevät huomatessaan, että niissä toisin paikoin ilmenee yhtämittaista laskua ja toisin paikoin yhtämittaista nousua. He ihmettelevät ilmastosuhteiden yhtäjaksoista vähittäistä muuttumista, ja ihmettelevät sitäkin, että nykyisten polaaristen seutujen maakerroksista kaivetaan esiin troopillisen aikakauden jätteitä. Samoja mittauksia on minunkin tehtävä — toisilla keinoin. On tehtäväni tehdä laskelmia vanhojen mannerten uudelleen pinnalle noususta — sillä ne nousevat varmasti luonnon suuren kohtalon lain pakosta. Elämän tasapaino ei muutoin palaudu eikä ole korjattavissa seurauksista, joihin ihmiskunta on luonut syyn itsekkäällä asennoitumisellaan elämän ykseyteen. Nykyisen ylvästelevän ihmiskunnan on kerran maineen ja mantereineen väistyttävä uusien ihmiskuntien ja uusien mantereiden tieltä.
"Miksi hymyilet?
"Ajattelet mielessäsi, miksi siihen tarvitaan minun mittelemisiäni? — Näet, että luen ajatuksesi.
"Niin — eipä kohtalon laki suinkaan tarvitse minun mittelemisiäni. Mutta minä itse niitä tarvitsen oppiakseni tuntemaan Elämän Suurta Suunnitelmaa, voidakseni toimia sen kanssa sopusoinnussa, enkä omien suunnitelmieni virvatulien johtamana. Mittelen niitä myös sen vuoksi, että näkisin hetken, milloin aikakautemme tuomiopäivä lähestyy, voidakseni valmistaa veljiäni siihen.
"Uuden aikakauden ajanjakso lähestyykin tavattomalla nopeudella — sen voit todeta, jos kykenet lukemaan noiden näkymättömien käsien merkintöjä kartoillani."
Yksinäinen matkamies tarkasteli lähemmin karttoja ja huomasi niissä outoja merkintöjä hänelle tuntemattomalla kirjaimistolla. Hän aavisti, että niihin kätkeytyi salaisuus, johon hänen katseensa ei ylettynyt.
Kun he olivat jo huoneen ovella, sieltä poistumassa, lausui Ihmemies:
"Voidaksesi toimia kohtalon lain mukaisesti sinun on opittava tuntemaan Suurta Suunnitelmaa — sillä Elämällä on suunnitelma."
Hän sulki avaimellaan työhuoneensa oven. Lähdettiin kulkemaan kiemuraista käytävää pitkin.
Eräässä käytävän kulmauksessa poikkesi Ihmemies holvimaiseen syvennykseen. Sen perällä oli alttarin tapainen kohoke, jonka edessä oli kookas kaiverrettu tuoli. Yksinäinen matkamies tuijotti lattiaan ja havaitsi siellä kaksi tuttua korkokuvaa: viisikannan ja kuusikannan siten asetettuina, että tuoli parhaiksi sopi kuusihaaraisen tähden keskuskuvioon. Viisikanta jäi tuolin selkänojan taakse, kärki osoittamaan suoraan tulijaan.
"Kas, viisikanta, josta aikoinani olen sommitellut kuvitelman — ja tuossa kuusikanta!" huudahti Yksinäinen matkamies. "Mutta miksi ovat nuo ylevät vertauskuvat lattialla?"
"Tiedä", vastasi Ihmemies, "paljon on tänne pyrkijöitä, mutta harvat voivat astua näiden merkkien yli pyhättöön. Kahdeksankymmentä sadasta — niin näkyväisistä kuin näkymättömistä pyrkijöistä — saa kääntyä takaisin." Samalla hän astui vakavin askelin alttarin taakse.
Nyt vasta huomasi Yksinäinen matkamies, että alttarin takana seinässä oli ovi, jonka Ihmemies äänettömästi avasi.
"Astu sisään!" lausui hän hiljaa.
Yksinäinen matkamies astui merkkien ja alttarin vieritse pyhättöä kohden.
Ovella sanoi Ihmemies:
"Tässä huoneessa asustavat aina Ne Suuret — silloin kun Heidän on tarvis tulla näille maille."
"Tulevatko He tänne fyysillisesti", kysyi Yksinäinen matkamies vielä oven ulkopuolella.
"Tulivatpa he missä muodossa tahansa, tulevat he aina omassa maailmassaan, ja tuovat tullessaan oman maailmansa", sanoi Ihmemies ja ohjasi Yksinäisen matkamiehen pyhättöön.
Huone oli puolipyöreä, akkunaton, mutta kirkkaasti valaistu. Ei näkynyt lamppuja eikä muutakaan kalustoa, lukuunottamatta takaseinällä olevia, lattialle heitettyjä, kallisarvoisia silkillä päällystettyjä pieluksia. Näytti kuin niillä olisi äsken istuttu.
Yksinäisen matkamiehen täytti juhlallinen tunne, ikäänkuin hän olisi ollut kuninkaallisessa vastaanotossa, jossa juuri odotettiin kuninkaan saapumista.
Molemmat olivat hetken hiljaa. Kumpikaan ei liikahtanut kuin askeleen verran huoneen peräseinää kohden.
Hetken kuluttua astui Ihmemies oikeanpuoliselle sivuseinälle, jota peitti kellertävä silkkiverho.
"Katso", sanoi hän ja veti verhon hiljaa syrjään.
Yksinäinen matkamies katsoi — ja katsoi, näki silmiensä edessä timantteja, rubiineja, safiireja ja ametistejä — jalokiviä, jotka säikkyivät häneen omituista tulenkaltaista säteilyä. Hänen olemuksessaan syttyi kuvaamaton kamppailu. Säteily tunkeutui hänen olemuksensa aitauksiin — epäilyksen ja arvostelun vartioimiin linnoituksiin ja poltti ne. Tuli läikehti hänen sielussaan ja ruumiissaan ja leveni hänen ruumiinsa ulkopuolelle. Hänestä tuntui kuin hän liikkuisi tulimeressä, missä ei mikään matala inhimillinen tunne voinut pysyä elossa, sulamatta säteilyn polttavaan hehkuun. Kaikki esteet, jotka ennen olivat olleet hänen sisäisen näkemyksensä tiellä, häipyivät olemattomiin. Täydessä tajussaan katsoi hän vapaasti Onnen Valtakuntaan. Hän tiesi olevansa siellä, ja tunsi, että se oli hänen kotinsa, "home, sweet home", jota hän oli etsinyt ja jonka asukkaaksi hän oli pyrkinyt. Se oli Ykseyden valtakunta, missä kaikki sulautui Ykseyteen. Ihmemieskin oli häipynyt hänen viereltään. Hän ei kuullut, mitä Ihmemies puhui, vaikka hän tiesi hänen puhuvan ja kuuli hänen äänensä kaiun ...
Ihmemies veti verhon takaisin. Jalokivet peittyivät, mutta läikkyvä värähtely jatkui.
Äänettöminä poistuivat molemmat pyhätöstä ja nousivat kiertoportaita ylös.
Oltiin ulkoilmassa, hoitolaitoksen ja linnan välisellä puutarha-alueella. Tapahtuma ei siis ollut unennäköä. Siellä olivat hoitola ja linna torneineen. Lammikko kuvasti linnan piirteitä. Karppeja hypähteli vedenpinnassa.
"Seurannet minua vielä linnaan?" kysyi Ihmemies.
"Mielelläni", vastasi Yksinäinen matkamies, ja kohta he olivatkin linnan vierellä ja nousivat ahdasta käytävää pitkin linnan tornikerrokseen.
"Tässä yksityiskirjastoni", sanoi Ihmemies, heidän astuessaan sisälle pienehköön kirjahyllyjä täynnä olevaan nurkkaushuoneeseen.
Yksinäisen matkamiehen ympärillä läikehti voimakkaana hänen äsken kokemansa tulivärähtely. Hän ei istahtanut hänelle tarjottuun tuoliin, vaan jäi seisomaan ja katsoi suureen marmoriseen kuvapatsaaseen, joka oli jalustalla akkunoiden välisessä, hyllyistä vapaassa seinäkomerossa.
"Ken on tuo?" kysäsi Yksinäinen matkamies.
"Hän on isoisäni", vastasi Ihmemies ja meni pienelle lipastolle, avasi lasiovet ja otti pari vaaleanpunertavaan kiveen muovailtua miniatyyriä.
"Ota nämä ja vertaa niitä marmorikuvaan", kehoitti Ihmemies.
Yksinäinen matkamies otti minityyrit käteensä ja katsoi vuoroin niihin, vuoroin marmorikuvaan. Piirteet olivat samat — ja miniatyyrien avulla voi hän saada täydellisen kuvan Ihmemiehen isoisästä.
Hän näytti olleen aasialais-arjalaista tyyppiä ja puvusta päättäen tiibettiläinen laama.
Ihmemies tuli hänen mielikuvitukselleen avuksi. "Alkuisin olen intialaista sukujuurta; isoisäni oli sikäläistä ruhtinassukua ja oli sinun opettajasi opettajan opettaja" sanoi hän painavasti.
"Mitä tiedät opettajastani ja hänen opettajastaan?" kysyi Yksinäinen matkamies hämmästyneenä.
Ihmemies meni toiselle lipastolle, avasi salalukot, veti esille oudonnäköisen, puutuneen palmunlehtikäärön, vanhan käsikirjoituksen, irroitti sen siteet ja näytti kirjoitusta.
Yksinäinen matkamies tunsi kirjaimet palinkielen kirjaimistoon kuuluviksi ja aavisti, mitä käärö sisälsi.
"Tässä näet otteen Dzyanin stanzoista. Ymmärtänet nyt, ketä opettajaasi
tarkoitan, ja miksi kohtalosi on sinut tänne kuljettanut?" sanoi
Ihmemies. "Jos olet itsellesi ehdottomasti rehellinen, valkenee muukin
pimeys. Olet varmasti kerran kohtaava etsimäsi — gurun [salatieteiden
opettajan].""Ymmärrän", vastasi Yksinäinen matkamies ja teki eleen poistuakseen.
"Odotahan hetkinen", esitti Ihmemies ottaessaan esille kaksi maljaa, joihin hän kaatoi öljymäistä verenpunaista nestettä.
"Juonet maljan veljeydeksemme?" lisäsi hän.
Yksinäinen matkamies otti vastaan maljan ja tyhjensi sen. Nesteen virratessa hänen suonistossaan tulisena kuin väreily hänen ympärillään hän ajatteli sooma-juomaa, joka nosti nauttijansa näkymättömien maailmoiden korkeuksiin.
"Ettet joskus hairahtuisi luulottelemaan kohtaustamme mielikuvitukselliseksi harhaksi, jätän sinulle nämä kaksi kuvaa muistoksi ja todistukseksi siitä, kenen nimessä olen toiminut. Olen vain kummisi", sanoi Ihmemies syleillessään Yksinäistä matkamiestä hyvästiksi.
Yksinäinen matkamies tunsi kuvista kunnioittamansa ja rakastamansa opettajat, suuret Mestari-Opettajat.
XIV.
KOTIMAAHAN.
Viimeisten tapahtumien jälkeen ymmärsi Yksinäinen matkamies oleskelunsa Kuolemaantuomituiden laaksossa päättyneen. Hän kaivoi esille matkalaukkunsa, asetteli siihen vähäiset matkavarustuksensa ja ilmoitti majapaikkansa isännälle lähdöstään.
Lähtöpäivänään tahtoi hän vielä luoda yleissilmäyksen paikkaan, jossa oli kokenut niin erikoisia elämyksiä. Tällä kertaa ei hän mennyt linnan alueelle, vaan nousi kummulle, jonka juurella Kuolemaantuomituiden laakso kylineen lepäsi. Kummulta näkyi kylä kokonaisuudessaan. Sen keskellä ylenivät linna ja hoitola paikan valtiaiksi.
Luonto oli kauneimmillaan, hedelmäpuut loistivat valkoisina ja siellä täällä erottui loistelias magnolia suurine vaaleanpunaisine perhoskukkineen. Kuolemaantuomituiden laakso peittyi kukkien loisteliaaseen vaippaan. Vuoriston lumipeitteiset huiput seisoivat vartiona suojelemassa, ettei mikään vaara pääsisi tuhoamaan laakson yksinäistä rauhaa.
"Vain kaksinaisuuden rajapisteessä on elämän todellisuus huomioitavissa", muistui niin elävästi Yksinäisen matkamiehen mieleen.
Täällä, jos missään, oli se selvästi havainnollistettuna. Tuolla Pirun-vuoristo kylmän juhlallisena, tuolla Kuolemaantuomituiden laakso paratiisillisessa, kukkaverhossa.
Tuolla aherteli yksinkertainen vuoristokansa elämänhaluisena pikkupuutarhassaan, tuolla kulki kuolemaantuomituiden jono tuleen etsimään hoivaa kärsimyksilleen.
Tuolta kuului miljoonakaupungin riehakoiva humu, tuolla istui tiedontietä kulkeva Ihmemies yksinäisessä kammiossaan ja teki merkintöjä maiden ja mantereiden katoavaisuudesta.
Elämä ja kuolema kaikkialla vieretysten, ja niiden rajalla kulki tie Onnen Valtakuntaan.
Kaksinaisuuden rajapisteestä häämöitti Elämän meren rannaton ulappa, ja sen yllä loisti Ikuisuuden aurinko.
Yksinäisen matkamiehen mieleen muistui uudessa valossa runoilijan sanat:
"Jos minä taivaisiin kohoaisin, niin olet Sinä siellä, ja vaikka minä vuoteeni tuonelaan tekisin, niin Sinä sielläkin olet."
Kaksi pientä vuoristolaislasta kulki ohi risukantamukset käsivarrellaan. "Grüss' Gott", sanoivat he nöyrästi ohikulkiessaan.
"Jumalaahan minä tervehdinkin", vastasi Yksinäinen matkamies lapsille.
Ja hän tunsi elävästi juuri Häntä tervehtivänsä — auringossa ja valtameressä.
Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt Olevaista, Kaikkialla Läsnäolevaa, niin elävänä kuin nyt. Se oli auringossa, maassa, ilmassa ja aaltoilevassa elämän meressä. Se eli ja väreili hänen omassa olemuksessaan. Hänen olemuksensa jumaluus tuntui yhtyvän kaikkeudelliseen ykseysväreilyyn.
Hän oli Onnen Valtakunnassa — hän oli sen vihdoinkin löytänyt, ja siellä hän tahtoi nyt elää edelleen.
Hänhän oli päättänyt matkustaa täältä pois, jättää Kuolemaantuomituiden laakson. Jäisikö Onnen Valtakuntakin tänne, minne hän edelleen ikävöisi? Alkaisiko elämä kulkea entistä hapuilevaa uraansa? Ja onni ja rauha kaikkoaisivat täyttymättömäksi toiveeksi?
Ei, — niin ei ollut käyvä. Näkemykset ja kokemukset eivät tällä erää pohjautuneet haihtuvaan tunnehäilähtelyyn, vaan johonkin tunnetta syvempään, varmempaan. Hän oli kerrankin nähnyt Itsensä, oli tajuisesti saanut voiton verhoistaan. Hänen minuutensa oli nähnyt Elämän sille asettaman päämäärän. Sen hän nyt näki — näki niin valtavana, että sille kannatti elää — iankaikkisuuksista iankaikkisuuksiin. Sille kannatti myös kuolla, kuolla monta kertaa, sillä ei elämä eikä kuolema kykenisi sen valotulta sammuttamaan. Onnen Valtakunta oli ja eli aina ja iankaikkisesti näennäisen kaksinaisuuden rajapisteessä, Ikuisessa Olevaisessa.
Mikään mahti maailmassa ei sitä totuutta enää häneltä riistäisi. Ei epäilys, ei eristetyn minuuden terävinkään älyllinen erittely. Kohtalo oli sen timantinterävällä kynällään häipymättömästi uurtanut hänen tajuntaansa. Sieltä se puhui ja hälvensi epäilyjen ja älyllisten erittelyjen vastaväitteet. Häipymättömän kokemuksen Onnen Valtakunnasta oli hän viepä täältä mukanansa.
Hän asteli alas kummulta majapaikkaansa kohden. Matkavaunu oli jo odottelemassa kuistin edustalla. Pian oli matkakapineet siihen siirretty.
Kuistille oli kerääntynyt muutamia kohtalotovereita, kuolemaantuomituita, jotka vielä jäivät Kuolemaantuomituiden laaksoon lopullista kohtaloaan odottelemaan. Hyvästeltiin — iloisin mielin.
Yksinäinen matkamies istui vaunussa, näki kuolemaantuomituiden kätten vilkutuksen ja kuuli iloisen, ystävällisen huudon:
"Näkemiin!"
"Näkemiin!" vastasi Yksinäinen matkamies.
Kukkaverhoon pukeutunut Kuolemaantuomituiden laakso jäi jälelle, mutta outo, merkillinen väreily, jonka Yksinäinen matkamies oli tuntenut pyhätössä, väreili yhä jokaisessa hänen ruumiinsa solussa.
Yksinäinen matkamies oli kotiutunut pitkältä matkaltaan, oli isänmaassaan, kotonaan.
Hän muisti rajavartijan sanat: "Rajan yli astuneelle ei hänen maansa enää näytä entisiä kasvojaan."
Isänmaan kasvot olivat tosiaankin muuttuneet. Ne olivat ystävälliset, säteilivät rakkautta. Niistä värähteli jotakin, mikä siveli hänen olemustaan suloisesti, lämmittävästi — jotakin, mikä ennen oli liukunut hänen ohitseen. Nyt se häntä kiinnosti, ja hän ihmetteli, mitä se oikeastaan mahtoi olla.
Olihan ulkonaiset olosuhteet ennallaan. Elämä kulki entisiä ratojaan. Ihmiset kyntivät sarkojansa, menivät liikkeisiinsä, virastoihinsa, kerhoihinsa, tehtaisiinsa — niinkuin ennenkin. Leipätaistelu, valtataistelu — nykyhetken saavutus oli tärkeä, kaikkialla etualalla. Kunkin oli leikattava elämästä osuutensa. Oli varastoitava itselle, mitä elämästä irti sai, korjattava elämäntyön hedelmä semmoisena, miksi se lihaksien voimalla ja älyn terästämisellä oli kypsytetty. Se oli tärkein elämänpyrkimys. Kun se oli saavutettu, oli tuloksena tyydytys. Tunnevärähtelyt oli rauhoitettu — kunnes uusi kiihoitus pakotti uusiin ponnistuksiin, uuteen älyn terästämiseen.
Kaikki oli niinkuin ollakin piti, mutta Yksinäinen matkamies tunsi elävämmin kuin koskaan ennen tämän kiihkoisan hyörinnän pohjimmaisen tarkoituksen. Hän näki sen. Hän näki siinä vaistomaisen Onnen Valtakunnan etsinnän laajan asteikon, minkä puitteissa hänen kansansa tätä elämän tarkoitusta toteutti. Kullakin oli omalaatuinen kuvansa Onnen Valtakunnasta, ja kukin tahtoi löytää sen semmoisena, minkälaiseksi hän oli sen mielikuvituksessaan luulotellut. Mutta laskelmista oli unohdettu pettymys. Ei oltu otettu huomioon, että tyydytys työn tuloksesta oli hetkellinen, lyhytaikainen, rajallinen. Ei nähty, että Elämä aina loi uusia kiihoituskohteita. Rajallisuudella oli kintereillään kadottamisen mahdollisuus. Saavutus häipyi pois, ja tilalle astui tyhjyys, ikävöinti — uusi etsintä.
Onni ja Onnettomuus, ikävöinti ja tyydytys heilahtelivat ajassa kuin heiluri — magneettineula, jota kaksinaisuuden vastakkaiset voimat vetävät puoleensa vastustamattomasti — riippuen kulloinkin siitä, mikä voima oli voimakkain. Tämän kaksinaisuuden alaisena näki hän kansansa heilahtelevan ja vaistomaisesti pyrkivän Onnen Valtakuntaan.
Yksinäinen matkamies näki tämän — ja eritteli sen valossa suhdettaan elämään. Hänkin tunsi olevansa herkkä magneettineula, johon kaksinaisuuden vastakkaiset värähtelyt kohdistuivat — voimakkaammin, terävämmin kuin koskaan ennen. Mutta hän ei heilahdellut niiden mukana. Voimavärähtelyn vastakkaisuudet pysähtyivät häneen, jäivät häneen täydessä tehossaan, vaikuttivat hänen olemuksessaan, kehittyivät huippuunsa ja — sulautuivat tasapainoisuuteen, missä vallitsi häiriytymätön rauha, tietoinen sopusointu. Siinä vallitsi ymmärtämys vastakkaisuuksien vuorovaikutuksesta — toteaminen Onnen Valtakunnan olemassaolosta kaksinaisuuden rajapisteessä. Se oli paikka, missä elämän pulpahtelut tuntuivat täydellisinä, olivat elettävissä ehjinä. Siellä oli mahdollisuus eritellä elämän värähtelyt semmoisina kuin ne sisimmässä olemuksessaan olivat. Se oli täydellistä elämää Elämän suuressa koneistossa — ja siinä hän näki elämän tarkoituksen.
Yksinäisellä matkamiehelläkin oli kerhonsa ja kotinsa. Ihmeekseen huomasi hän olevansa kiintynyt niihin lujemmin kuin koskaan ennen. Hän tunsi ne nyt peltosaroikseen, joilla hänen oli työskenneltävä, ja niille hän riensi.
Kerho oli virkeä — toiminta vilkas. Uudet aatteet ja niiden toteuttamisenmukaiset menettelytavat olivat kiihoittaneet kerhon jäseniä virkeään elämään. Niin oudoilta kuin ne alussa hänestä näyttivätkin, ymmärsi hän ne täysin oikeutetuiksi. Elämä oli muovannut kutakin omalla tavallaan, ja kunkin oli oman sisäisen voimansa pakosta pyrittävä elämän kaksinaisuuden ymmärtämykseen, voidakseen astua sen rajapisteeseen. Ihmeekseen hän totesi, kuinka jokainen oli omalaatuisensa särmiö, joka taittoi kaksinaisuuden värähtelyt sen mukaisesti. Arvovaltaisuuden tavoittelu ja toisten arvostelemishalu häipyivät tämän näkemyksen voimasta hänen tajunnastaan. Hän tajusi, kuinka jokaisella yksilöllä oli omalaatuinen osuutensa totuudesta, jonka näkemykseen jokainen pyrki omalla erikoistavallaan. Kukaan toinen ei olisi kyennyt määrittelemään toiselle tietä, millä kunkin oli löydettävä oma totuutensa. Päämäärä ja tie päämäärään oli kätketty kunkin omaan olemukseen.
Ihmeellinen oli Onnen Valtakunta. Siellä oli tilaa kaikille. Siellä sulautuivat näennäiset vastakkaisuudet yhtenäiseksi ikuiseksi voimaksi, jonka pohjasävy oli rakkaus. Se elämä — oli Ikuista Elämää.