[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCnv4Pg_xF9bNOjley8p2Q86Dxh78qRMMLAv78YvcTkI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3221,"Ulos ikkunasta","Scribe, Augustin Eugène",1791,1861,"3221-scribe-augustin-eugene-ulos-ikkunasta","3221__Scribe_Augustin_Eugène__Ulos_ikkunasta","Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1846,1878,7425,45669,false,74464,[23],"French drama -- Translations into Finnish",[],"\"Ulos ikkunasta: Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä\" by Augustin Scribe is a theatrical play likely written in the late 19th century. This drama focuses on complex relationships intertwined with themes of love, misunderstandings, and the dynamics of marriage, primarily centering on the characters Raoul, his wife Gabrielle, and their family members.   At the start of the play, we are introduced to the character d'Havrecourt, who is engaged in a conversation that hints at the troubles surrounding his nephew Raoul's marriage to Gabrielle. The atmosphere reveals tension and the aftermath of a recent conflict, with Raoul indicating profound unhappiness in his domestic life. The opening also presents Jeanne, a character who seems to navigate the social dynamics of the household, and touches on themes of communication as she delivers a letter, indicating underlying issues in Raoul's relationship with Gabrielle. As the characters intertwine, the audience is drawn into the unfolding drama, foreshadowing the complexity of emotions and societal expectations that will be explored throughout the play. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Törmänen, C. Edv.",310,"Ranskalainen yksinäytöksinen huvinäytelmä seuraa tehtaanomistaja d'Havrecourtin saapumista sukulaistensa luokse Lesparren linnaan. Väärinkäsityksiä ja säätyläiselämän odotuksia sisältävä tarina käsittelee nuorenparin avioliittoa ja taloudellisia haasteita 1800-luvun maaseutuympäristössä.","Augustin Scriben 'Ulos ikkunasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 32221\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ULOS IKKUNASTA\n\nHuvinäytelmä 1:ssä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nAUGUSTIN SCRIBE\n\n\nTanskalaisesta käännöksestä suomentanut\n\nEdvard Törmänen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nA. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella,\n1878.\n\n\n\n\n\n\nJäsenet:\n\n_d'Havrecourt_, tehtaan-omistaja.\n_Raoul_, hänen sisarensa-poika.\n_Gabrielle_, Raoul'in vaimo.\n_Markiisitar de Lesparre_, Gabrielien äiti.\n_Jeanne Shoppen_, arentimiehen vaimo.\n\n\n\nVasemmalla, aivan etu-alalla, muhkea huvihuone ovineen ja balkonkineen,\njota kannattaa kaksi pylvästä. Taaempana huvihuoneesta puutarhan muuri.\nOikealla ajoportti vuokra-tilan pihaan. Perällä maantie. Kaukaa näkyypi\nkylä. Oikealla vuokra-tilan pihan lähellä turvepenkki. Puutarhan\nmuurista ajo-porttiin aita, jonka veräjä on auki.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    d'Havrecourt.\n\n_d'Havrecourt_ (tulee maantieltä päin oikealta, puhuu kulissiin).\nÄä, sinä hölmö! Ajat nurin pari askelta linnasta, ja tiellä, joka\non tasainen, kuin laattia. (Kuultelee) Siinä oli kuoppa, sanot.\nNo, vaikkapa niinkin, mutta sinun olisi pitänyt katsoa eteesi eikä\ntöllistellä pilviin. (Tulee esiin). Ei, nyky-ajan kyyditsiät eivät\nole muinoisten vertaiset, rautatiet ovat ne tykkänään pilanneet. Ne\neivät enää tutkistele ammattiaan. (Katsellen kulissiin). Mitähän\ntuo nyt jälleen tuumaillee? Hän aikoo, tottavie, yksinään nostaa\nvaunut maantienojasta. (Viittaa vuokra-taloon). No, menehän toki\ntuonne Shoppen'iile pyytämään apua. — Saatanhan minä jalkaisinkin\nlinnaan mennä. Ellen liiaksi erehdy, on tämä huvihuone linnan puiston\nperällä, ja kun muuria seuraten astuskelen, on linnaan ainoastaan\nneljännestunnin matka. (Huvihuoneen ovi aukenee). Tai jos menisin\npuiston läpitse, joka olisi suorin tie. Ovi aukeaa, näen mä. Sepä\nerinomaisen kohteliasta.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Jeanne Shoppen (tulee huvihuoneesta kirje kädessä). d'Havrecourt.\n\n_Jeanne_ (puhuen kulissiin'). Olkaa aivan huoletta vain. Kirje tulee\nperille, niinkuin sanottu oli, eikä ainoankaan ihmissielun pidä\naavistaman, kenen kädestä se on lähtenyt. Jeanne Shoppen ei ole mikään\nHölö-Maija, hän.\n\n_d'Havrecourt_. Saanko kysyä, neitsyt Shoppen — — —?\n\n_Jeanne_ (Its.). Mikähän mokoma tuokin lienee?\n\n_d'Havrecourt_. Eikö tämä ole Lesparre'n linna, jonka omistaja\nhra Raoul d'Havrecourt on?\n\n_Jeanne_. Onpa kyllä, mutta Raoul-herra ei asukkaan linnassa.\n\n_d'Havrecourt_. Mitä se merkitsee?\n\n_Jeanne_. Se merkitsee, ett'ei hän asu siellä enää.\n\n_d'Havrecourt_. Koska hän sieltä muutti?\n\n_Jeanne_. Noin kuukausi sitten.\n\n_d'Havrecourt_. No, missä hän nyt asuu?\n\n_Jeanne_. Tuossa huvihuoneessa.\n\n_d'Havrecourt_. Mitä sanot?\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Entiset. Raoul (tulee huvihuoneesta).\n\n_Raoul_. Mutta herran-päivät, Jeanne, mitä sinä nyt jälleen\nlörpöttelet? (Ilo-huudahduksella d'Havrecourt'in syliin).\nEno! Armas eno.\n\n_Jeanne_. Vai on tuo hänen enonsa.\n\n_Raoul_. Minä olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät jälleen,\narmas eno! (Jeannelle). Viehän nyt tuo kirje perille vihdoin!\n\n_Jeanne_. Kyllä, minä menen, (itä.) Vaikkapa oikein erinomaisen hauskaa\nolisi nyt jäädä tänne uutisia kuulemaan.\n\n_Raoul_ (kärsimätönnä). No, mutta menehän toki, Jeanne! Johan minä olen\nkaukana täältä (Kiitää perältä vasemmalle).\n\n\nNeljäs kohtani.\n\n    Raoul. d'Havrecourt.\n\n_Raoul_. Voi, ettepä saata aavistaa, kuinka minä olen kaivannut teitä\nnäinä kolmena kuukautena, kun en ole teitä nähnyt.\n\n_d'Havrecourt_. Todellakin? Kiitos siitä. Oikeastaan olisi sulla jo\nsyytä suuttua minuun.\n\n_Raoul_. Suuttua?\n\n_d'Havrecourt_. Niin, luonnollisuuden mukaan olisi minun pitänyt olla\nsinun häissäsi; vaan — minä olen tosin eno, mutta minä olen myöskin\ntehtaanomistaja; ja juuri silloin oli minun tuiki mahdoton jättää\ntyömiehiäni, jotka nostivat metelin, melkeinpä olivat tehdä strike'n,\n— ei senvuoksi, että niillä olisi ollut mitään minua vastaan, vaan ne\ntekivät sen i pahojen ihmisten viettelyksestä.\n\n_Raoul_. Ja eno oli pakoitettu myöntymään?\n\n_d'Havrecourt_. Minäkö? En koskaan! Sinä ajattelet, kuulen ma, aivan\nkuin moni muukin? Sin et tunne minua. — Minua on yhä luultu pöyhkeäksi\nsynnystäni, suvustani ja kreivin-arvonimestäni, ja kuitenkin olen\nminä huoletonna luopunut kaikista noista herttaisuuksista, ruvetakseni\ntehtaan-omistajaksi. Perheessänikin pidetään minua — ellei juuri\nLepu-Lassena, niin toki hurskaan kilttinä olentona, jolla ei ole omaa\ntahtoa ja jota helposti voipi vetää — —\n\n_Raoul_ (tekee liikkeen).\n\n_d'Havrecourt_. Kyllä sen voipi helposti tehdäkkin, mutta ainoastaan\nsilloin, kuin minä sallin, ja niinkauvan, kuin minä sallin. Sen näytin\ntyöväellenikin. Minä olisin antanut vaikka kaikkien tehtaitteni seisoa\ntoimettomina, ennenkuin olisin myöntynyt. Mutta kun ne palasivat,\nkatuivat käytöstään ja tyytyivät entisiin ehtoihinsa, annoin minä\nheille anteeksi — ja olin sama, kuin ennenkin.\n\n_Raoul_ (vilkkaasti). Niin, sen mä tiesin.\n\n_d'Havrecourt_. Ja nyt nautin vapauttani, käyn tervehtimässä nuorta\nGabrielle'äni. Hän kuuluu olevan oikein suloisen herttainen.\n\n_Raoul_ (hämillään). Erinomaisen — — —\n\n_d'Havrecourt_. Niin, se on suvun-ansio. Hänen äitinsä, markiisitar\nde Lesparre, oli aikoinaan Flanderimme kaunotar. Jalot kasvot, samoin\nluonne.\n\n_Raoul_. Vai niin, — te tunnette siis rouva de Lesparre'n?\n\n_d'Havrecourt_. No, en enempää, kuin että kerran olin täpärällä mennä\nhänen kanssaan naimisiin; mutta hänen erinomainen taipumuksensa\nvallitsemaan ja komentamaan — — —\n\n_Raoul_. Niin, se on varma tosi, se.\n\n_d'Havrecourt_. No, mutta ethän sinä häntä ole nainutkaan, ja hänen\ntyttärensä kuuluu, kaikkien kertomuksien mukaan, olevan itse lempeys ja\nviehättäväisyys.\n\n_Raoul_ (hämillään). Niin, enokulta, minä rakastan, minä jumaloitsen\nhäntä.\n\n_d'Havrecourt_. Niin, sitä sinun ei tarvitse noin vakuuttaa. Sainhan\nminä joka päivä sinulta kirjeen, jossa neljä täpösen täyttä sivua\nsisälsi pelkkää lempeä ja herttaisuutta. Minun ei pitäisi sanoa sitä,\nmutta minä toden totia pelkäsin niitä.\n\n_Raoul_. Minkätähden?\n\n_d'Havrecourt_. Sentähden että minä aina pelkään ylellisyyttä.\n\n_Raoul_. Saattaakohan vaimoansa liiaksi rakastaa?\n\n_d'Havrecourt_. Luonnollistahan se. Taloudessa pitää säästää kaikkea,\nvieläpä rakkauttakin. Muuten tulee loppu kouraan — ajan pitkään.\n\n_Raoul_. Niin, te puhutte aina vanhan-pojan kieltä, enokulta.\n\n_d'Havrecourt_. En millään muotoa. Minä puhun varovaisen miehen\nkieltä, miehen, joka ajattelee tulevaisuuttaan. Aivan kuherruskauden\nensipäivästä saakka pitää osoittaa vakavuutta, ja jos vain olet liian\nlempeä, liian myöntyväinen, liian tottelevainen — niin voi sinua!\nSe otetaan ad notam, sitä pidetään varsin välttämättömänä, ja jos\njoskus sattuisit olemaan vähän veltto, tai (salaisesti) pikkuruikkusen\nhuolimaton, huudetaan heti paikalla (naisen äänellä): \"Sin'et enää ole\nsama, kuin ennen, sin'et rakasta minua enää!\"\n\n_Raoul_. Luuletteko todellakin?\n\n_d'Havrecourt_. Se on aivan kuin kädessä. Vaan jos kokemus on sinun\nkäytöstapasi onnella kruunannut, niin älkäämme siitä sen enempää\nhaastelko. Minä toivotan vain onnea ja pyydän sinun esittelemään minut\nvaimollesi. (Pari askelta paviljonkiin päin). Luulempa todella pyyntöni\nsaattavan sinut hämille. Enkö saa vaimoasi nähdä? Ehkä on rajaton\nrakkautesi saanut sinut mustasukkaiseksi, — mustasukkaiseksi minua\nkohtaan?\n\n_Raoul_ (hämillään). Ei, ei millään muotoa, enokulta, — Mutta min'en\noikein tiedä, mitenkä sanani sovittaisin. Kuulkaahan, — min'en asu enää\nlinnassamme. Minä asun tätä nykyä tuossa huvihuoneessa — aivan yksinäni.\n\n_d'Havrecourt_ (kummastellen). Yksinäni? Niin, tietysti päivittäin. Se\nlienee työhuoneesi?\n\n_Raoul_. Ei, kyllä minä asun siellä öisin myöskin.\n\n_d'Havrecourt_. Mitä sanot?\n\n_Raoul_ (äkkiä). Hyödytöntähän on salata teiltä onnettomuuttani? —\nNiin, enokulta! Minua on pidetty onnellisen aviomiehen esikuvana, —\nmutta minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minun avioelämäni on\nmanalan mallin mukaista; voi, minä olen sanomattoman onneton!\n\n_d'Havrecourt_. Mutta kerrohan toki, usko minulle elämäsi salaiset\nvaiheet, usko ne tälle vanhalle—pojalle. Vaikka itse olen onnellisesti\nsäästynyt avio-elämän myrskyistä ja vaarallisista kareista, niin\n(syleillen Raoulia) säälin toki haaksirikkoon joutunutta ja tarjoan\nsille kernaasti pelastavan käteni. (Istuu ruohopenkille). Tuleppas\nnyt, poikaseni, istu tänne viereeni, ja kerro minulle koko hirmuinen\nhistoriasi.\n\n_Raoul_ (istuu). Tiedättehän, enokulta, että minä miellyttelin\nGabrielle'ä vuoden aikaa ennen naimistamme. Hän oli epäjumalani, ja\nsiksipä olinkin sanomattoman onnellinen saadessani omata hänet ja\nkutsua häntä vaimokseni, niin onnellinen, ett'en luullut millään\nuhraavaisuudella voivani maksaa moista autuutta.\n\n_d'Havrecourt_ (kylmästi nuuskaten). Ensimmäinen tuhmuus!\n\n_Raoul_. Ei, ei suinkaan. Kaikki hänen oikkunsakin olivat minusta\nniin viehättävät, aivan umpimähkään seurasin hänen tahtoaan, hänen\nvallitsemisessaan oli omituinen, käsittämätön tenho-voima, joka minut\ntykkänään lumosi, minä olin onnellinen, saadessani tottelevaisesti\ntäyttää hänen toivojansa, saadessani olla hänen orjansa, saadessani\nviettää elämäni hänen jalkojensa juuressa.\n\n_d'Havrecourt_. Toinen tuhmuus!\n\n_Raoul_. Mahdollista kyllä, mutta Gabrielle oli niin kaunis, niin\nhurmaava, hänen kiekailunsa niin suloiset, hänen pienet itsepäisyytensä\nniin lumoavat, että — — — oi, te ette tiedä, enokulta, miltä tuntuu,\nkun nuori, suloinen vaimo nojautuu rintaa vastaan, lausuen —\npuoleksi hymyillen, puoleksi rukoillen: (naisen äänellä) \"Jos minua\nlemmit — — —\"\n\n_d'Havrecourt_ (samoin naisen äänellä). Niin olet narri, tyhmikkö.\n(Omalla äänellään) — Kolmas tuhmuus!\n\n_Raoul_. Tarpeetonta on sitä kertoakaan, enokulta; siitä tulisi liian\npitkä kertoelma. Jo toisen kuukauden kuluessa huomasin Gabrielle'ssä,\njota siihen saakka olin pitänyt täydellisyyden esikuvana, kuitenkin\nlöytyvän (etsien sanaa) joitakuita vähäpätöisiä — — — heikkouksia.\n\n_d'Havrecourt_. Aivan oikein, kaikki ne heikkoudet, jotka\nkiihko-rakkaudellasi olit häneen kasvattanut.\n\n_Raoul_. Ja ensi päivänä, kun uskalsin antaa tahtoni erota hänen\ntahdostaan, kuulin äsken lausumanne sanat, jotka saivat jäseneni\njähmettymään, nuo kauheat sanat: \"Voi, Raoul! Sin'et rakasta minua\nenää! — Minäkö, huudahdin, minäkö en rakasta sinua? — Tee sitte mitä\nikinä tahdot, sano, käske — — —\"\n\n_d'Havrecourt_. Niin, siis on kaikki mennyttä, täydellinen anarkia,\nlaittomuus voimassaan, hallitus ei pääse jaloilleen enää milloinkaan.\n\n_Raoul_. Anoppini, joka yhä kallisti vääryyden minun puolelleni, saapui\njuuri silloin taloomme, vieraillakseen meillä moniaita päiviä.\n\n_d'Havrecourt_ (pelästyen). Anoppisi?!\n\n    (Nousevat).\n\n_Raoul_. Sitä oli mahdoton estää, vaimoni tahtoi välttämättömästi\näitiänsä onnellisuutemme todistajaksi. Mutta juuri siitä hetkestä\nsaakka on rauha paennut perheestämme; ja häveten heikkouttani, päätin\nkäyttää hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta, näyttääkseni mieleni\nvakavuutta, ja jälleen perustaakseni kadotetun valtani.\n\n_d'Havrecourt_. Sepä viisaasti!\n\n_Raoul_. Eipähän; kovin tyhmästi, enokulta. Me olimme kutsutut pitoihin\nnaapurimme luoksi, jonne tuli eräs rouva Nanteuil, kaunis nainen,\njota kohtaan vaimoni, kiitos anopilleni, oli mustasukkainen; sillä\nminä puolestani en ollut häntä edes nähnytkään. Gabrielle kielsi\nkutsumukseen ja kielsi myöskin minua menemästä sinne.\n\n_d'Havrecourt_. Aivan asianmukaisesti.\n\n_Raoul_. Mutta minä olin jäykkä.\n\n_d'Havrecourt_ (elävästi). Bravo!\n\n_Raoul_ (samoin). Minä sanoin, että näyttäisi liian epäkohteliaalta, jos\nme kumpikin jäisimme pois pidoista, että vaimoni kernaasti saisi jäädä,\njos se häntä niin erinomaisesti huvittaisi, vaan minä puolestani sanoin\nsuoraan, mistään huolimatta, lähteväni sinne, vaikkapa aivan yksinäni.\n\n_d'Havrecourt_ (myöntävällä liikkeellä), Yhä paremmin!\n\n_Raoul_. Markiisitar huusi hurjana, väittäin minua hirmuvaltiaaksi,\njoka syöksi hänen tyttärensä maan mustaan multaan.\n\n_d'Havrecourt_. Noo! Tavallisia vaimon-veisuja vain!\n\n_Raoul_ (kiihoissaan). Minä käskin markiisittaren, siivosti sanoen,\nmenemään hiiden pisaan.\n\n_d'Havrecourt_. Aivan niin olisin minäkin tehnyt.\n\n_Raoul_. Ja illan tultua (painolla) minä pukeuduin —\n\n_d'Havrecourt_. Hyvä!'\n\n_Raoul_. Gabrielle ei sanonut sanaakaan enää, ja ehdotta, tahdottani\nvallan kävin minä pikkuisen rauhattomaksi mokomasta vait'\nolevaisuudesta.\n\n_d'Havrecourt_ (kääntyy häneen selin). No, jopa heti horjahduit.\n\n_Raoul_ (innolla). En millään muotoa; huomaattehan sen siitä, että\nminä aivan täsmälleen kahdeksan lyömällä valmistauduin sanomaan\njäähyväiseni. Samassa syöksyi Gabrielle ikkunan ääreen, aukasl sen\nselki selälleen, vakuutti hartaasti, että samassa kuin minä ottaisin\nainoankaan askeleen — —\n\n_d'Havrecourt_ (hymyillen). Hyppäisi hän ulos ikkunasta.\n\n_Raoul_. Niin, enokulta, siten juuri; ennenkuin minä sain hänestä kiini\n(d'Havrecourt tekee liikkeen) syöksyi hän ikkunasta ulos — ja ellei\nsattumalta, taivahan tahdon sallimasta, olisi ollut heinähäkki, joka\naiottiin ajaa latoon, ellei se olisi ollut aivan tuon ikkunan alla\n(osoittaen balkonkiin). — —\n\n_d'Havrecourt_ (hymyilee pilkallisesti). Heinähäkki? Wai — niin, vai\noli siinä heinähäkki, — johon hän putosi — —\n\n_Raoul_. Niin, taivaalle kiitos, ja vähintäkään satuttamatta itseään.\n\n_d'Havrecourt_. Niin, se on ero asiassa, sepä suuresti suhteet muuttaa.\n\n_Raoul_. Ei suinkaan, ei ollenkaan — eihän se vähintäkään asiaan kuulu.\n\n_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä. Minulle vain pisti päähäni sellainen\naatos.\n\n_Raoul_. Millainen aatos?\n\n_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä, että olen erehtynyt; eiköhän siitä\npuhettakaan. Pää-asia on vain mitä sinä teit.\n\n_Raoul_. Markiisitar oli vienyt tyttärensä linnaan, minä riensin\nsinne, mutta turhaan. Anoppini julisti minulle juhlallisemmin ja\nylpeämmin kuin milloinkaan ennen, että hän, varjellen perheen kunniaa,\nmuka salaisi tapahtuneet seikat maailmalta; mutta lisäsi, että minun\nyksi ainoa silmäykseni saattaisi murhata vaimoni, ja hän, siihen\nkatsoen, kielsi minun pienimmälläkään keinolla koettamasta saada nähdä\nGabrielien, ellen (painolla) kahdenkertaisesti tahtoisi olla hänen\nmurhaajansa.\n\n_d'Havrecourt_ (kylmästi). Ja sitten?\n\n_Raoul_. Niin, sitten, enokulta, siitä päivästä saakka, s.o., melkein\nkoko kuukauteen — (huokaa) en ole nähnyt vaimoani.\n\n_d'Havrecourt_. Eihän se mitään kauhistavaa liene — vai?\n\n_Raoul_. Onpahan toki, sillä minä kuolen kaipauksesta saada nähdä hänet\njälleen.\n\n_d'Havrecourt_ (kuin ed.). Noo!\n\n_Raoul_. Ja langeta polvilleni hänen eteensä, rukoilemaan anteeksi\nvääryyttäni.\n\n_d'Havrecourt_ (elävästi). Seis, poikaseni! Siihen pistän minäkin\nsanasen sekaan. Koko vääryys on vaimosi puolella. Jos hän todellakin\naikoi ryhtyä itsemurhaan, jos hän turhanpäiväisen kemu-kutsumuksen\nlähden tahtoi hyljätä miehensä, joka häntä jumaloitsee, aikoi heittää\nhänet epätoivon ja ikuisen tuskan valtaan, — siinä katsannossa hän\nei ansaitse anteeksiantamista; mutta jos tämä, kuten toivon, on vain\npelkkää ilveilyä — — —\n\n_Raoul_. Mitä, voitteko hetkeäkään epäillä — — —?\n\n_d'Havrecourt_. Minun i'ässäni epäillään kaikkea, ystäväiseni, niinkuin\nsinun i'ässäsi ollaan kaikesta varmat.\n\n\nWiides kohtaus.\n\n    Jeanne. Raoul. d'Havrecourt.\n\n_Raoul_ (hämillään. Its.). Kas niin, tuoss'on jälleen Jeanne.\n\n_Jeanne_. Uuh, kuinka kauheasti minä olen lentänyt, mutta minua\nviivytettiin tiellä, sillä minä lapasin, sanonkohan ma Teille — —?\n\n_Raoul_ (viittaa häntä vaikenemaan). Niin, niin — hyvä, hyvä, sano\njoskus toisten.\n\n_d'Havrecourt_. Mun aamuinen sulo flamlannittareni, — neitsyt Jeanne,\neikö niin?\n\n_Jeanne_ (iloisesti). Neitsyt, — hui hai! Ee-e', — matami, jos\nsuvaitsette, matami Shoppen. Juuri tänään on täsmälleen vuosi\nsiitä, kuin menin naimisiin. Siitäpä syystä juuri aioimmekin\npitää pikku kekkerit, ja olimme jo kutsuneetkin kaikki tuttavamme\nlähitienoilta — —\n\n_d'Havrecourt_. Teniers'in taulu! Bravo! Minä pidän\npaljon siitä, että ihmiset huvitteleivat.\n\n_Jeanne_. Niin, mutta semmoinen ei, totfamari, ole suinkaan\nsisarennepoika. Kun hän itse on synkkämielinen ja karttaa seuroja, emme\nmuka mekään saa juoda, tanssia, emmekä mitään. Kaikki ne pullakkaat\nsuorsat, jotka juhla-atriaksi valmistin, ne elukkaparat saavat vartoa —\nHerra tiesi kuinka kauvan!\n\n_d'Havrecourt_. Mitä tämä? Kiellätkö sinä näitä kelpo ihmisiä, omaa\nvuokraväkeäsi, huvitteleimasta, — mitä?\n\n_Raoul_. En, en suinkaan, eno! Mutta niiden tanssi ja hälinä kiusoittaa\nminua, — se kuuluu aivan selvästi tänne. Ja paitsi sitä on Jeanne\naina miehensä ympärillä, hän suutelee ja taputtelee häntä ihan päivät\npääksytysten — —\n\n_Jeanne_. No, sepä jotakin! Onhan hän minun mieheni. Pappi on antanut\nminulle täydellisen luvan, tiedän mä.\n\n_d'Havrecourt_ (Raoulille). Vaimo on oikeassa, ja ellet sinä itse\nkykene huvitteleimaan, älä toki häiritse muiden iloa. Minä vastaan\nkaikesta, matami Shoppen, ja kutsun itseni sekä juhla-atrialle että\ntanssiin.\n\n_Jeanne_ (hyppii ilosta). Ei mutta tuopas nyt reima ukko! Kas, nytpä\nvasta lystiä saadaan. Seura on jo matkalla; ne oli juuri ne, jotka minä\ntapasin, viedessäni kirjeen kartanoon.\n\n_Raoul_ (kärsimätönnä). Sanoinhan jo kerran: Ole vaiti!\n\n_d'Havrecourt_ (ryppyjä otsaan). Kirjeen — sisarenipojalta?\n\n_Jeanne_ (Raoulille). Noo, älkää ollenkaan tehkö krimaasseja, eihän\nsiinä mitään pahaa — päin vastoin; (d'Havrecourl'ille) eihän se ollut\nmuuta kuin kirje rouvalle, mun hyvälle rouvalleni.\n\n_d'Havrecourt_ (läheten Raoulia). Vai niin, sinä olet kirjoittanut\nvaimollesi?\n\n_Raoul_ (luoden silmänsä maahan). Olen.\n\n_d'Havrecourt_ (kiivaasti). Ja pyytänyt häneltä anteeksi, tietysti.\n\n_Raoul_ (vakaalla äänellä). Niin, teidän, eno, teidän on helppo puhua\nnoin, mutta minä, minä rakastan vaimoani, hän on nuori, suloinen,\nhurmaava — niin, kysykääpä Jeanne'lta, ja siitä päivästä kuin olemme\nolleet epä-sovussa, siitä kuin olen ollut hänestä erilläni, siitä\nsaakka olen tuntenut rakastavani häntä kahdenkertaisella innolla. Niin,\ntämä kuukausi on ollut minulle vuosisadan pituinen, ja senvuoksi toivon\nrauhaa, rauhaa ehdolla, millä hyvänsä. Toki, tätä te ette koskaan älyä.\n\n_d'Havrecourt_. Ehk'en. Minä en ymmärrä paljon rakkautta, sen myönnän,\nmutta sitä tarkemmin tunnen minä torat ja selkkaukset; muistathan mitä\ntaannoin kerroin sinulle työväestäni?\n\n_Raoul_. Mutta sehän on vallan toista, se.\n\n_d'Havrecourt_. Eikä, vaan aivan samaa. Minä en pitänyt sodasta,\nminäkään, sillä pelkäsin sen hävittävän minut, mutta jos vain olisin\nantanut myöten, olisi sama sota syttynyt seuraavana päivänä uudestaan;\njos minä olisin rukoillut rauhaa, olisi nyt jokainen isäntänä\nvaaprikassani — paitsi minä itse, (kylmästi) niinkuin täällä nyt on\nlaita. (Jeannelle) No, ja mitä vastasi rouva?\n\n_Jeanne_. Ei mitään, hän ei ollut yksinään, hänen äitinsä oli myöskin\nlässä ja rouva markiisitar nappasi heti kirjeen kädestäni.\n\n_Raoul_. Hävytön!\n\n_d'Havrecourt_. Mitä mä sanoin?\n\n_Jeanne_. Erehdys, rouvaseni, sanoin minä; se on herralta, herralta\nitse, ja kirje on hänen vaimolleen, eikä kellekkään toisille.\n\n_d'Havrecourt_. Oikein, matami Shoppen.\n\n_Jeanne_. Mutta vastauksen sijaan, heitti hän minuun tuommoisen\nsilmäyksen, tuommoisen, noin puolenseitsemättä jalan korkuisen, avasi\nilman metkuitta kirjeen, nosteli olkapäitään — näin — ja virnuili,\n(hiljemmin) niin, jos minä vain rohkeudessani virnuilisin siten\nShoppen'ille, niin pelkään pahoin, että kauvan aikaa saisin muistella\nsitä, sillä Shoppen on vahva, sanomattoman vahva.\n\n_Raoul_. Sitten, sitten.\n\n_Jeanne_. Sitten asettihe anoppi istumaan kirjoitus-pöydän ääreen ja\ntokeloi jotakin paperilapulle, jonka hän suurimman majesteetillisunden\nylevyydellä antoi minulle, näin sanoen: \"Tuossa, siinä on minun\nmullinautani\". Niin hän sanoi, totta tosiaan sanoikin: Mullinautani.\nSe lie varmaankin jotain pirullista, se. Minä pistin sen poveeni, ja\ntässä se on (Antaa sen Raoulille).\n\n_d'Havrecourt_. No, otahan se toki vastaan. Vai pelkäätkö hänen\nkäsialaansakin?\n\n_Raoul_. En, vaan minusta tuntuu aivan kuin sisältäisi tuo kirje minun\nkuolematuomioni.\n\n_d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen). Minua suuresti miellyttäisi — anteeksi\n— tulla tuntemaan rouva markiisittaren käsi-alan ja sen, mitä matami\nShoppen nimittää hänen mullinaudakseen.\n\n_Jeanne_. Tuo ukko ei suinkaan ole mieltä vailla, hän!\n\n_d'Havrecourt_ (lukee). \"Tämä on viimeinen sanani minun _ultimatumini_.\nTyttäreni suostuu sovintoon sillä ehdolla, että Te tulette linnaan\nja (painolla) minun läsnä-ollessani pyydätte vaimollanne rikostanne\nanteeksi.\"\n\n_Raoul_. Anteeksi — —\n\n_Jeanne_. Vaimoltaan?\n\n_d'Havrecourt_ (lystimäisesti). \"Sillä ehdolla me ehkä suomme Teille\narmoa. — Markiisitar Athenais de Lesparre\".\n\n_Raoul_. En, tuota en voi uskoa, (ottaa kirjeen).\n\n_Jeanne_ (vihoissaan). Hävytöntä!\n\n_d'Havrecourt_ (Raoulille, joka tuijottaa kirjeesen). Näetkös nyt, mitä\nliikanainen myöntyväisyys vaikuttaa, — nöyryytyksen, josta saat kiittää\nkirjettäsi.\n\n_Jeanne_. Totta!\n\n_d'Havrecourt_. Mitä myöntyväisempi olet, sitä enemmän sulta vaaditaan.\n\n_Jeanne_. Aivan totta!\n\n_d'Havrecourt_. Tästä huomannet nyt, että miehen tulee olla herra\ntalossaan.\n\n_Jeanne_, Se on selvää!\n\n_d'Havrecourt_. Ja toisien tulee totella.\n\n_Jeanne_ (yhä kovemmin). Luonnollisesti! (d'Haorecourt'ille). Anteeksi!\n\n_Raoul_ (istuu ruoho-istuimelle).\n\n_d'Havrecourt_ (hymyillen). Vai tekin olette samaa ajatusta, matami\nShoppen.\n\n_Jeanne_. Niin kaiketi. Nähkääs, ensi aikoina, kun olin naimisissa, en\nollenkaan ajatellut muuta, kuin lystäillä ja pyntätä itseäni koreaksi,\njotta pian oli kaikki \"mennyt kuin Mänttälän kaivoon\", sillä Shoppen\noli, kehumatta itseäni, niin syvälle iskenyt silmänsä minuun, ett'en\nkuuna kulloin valkeana luullut hänen hennovan kieltää minulta mitään.\nVaan vielä mitä, — tiedättekö mitä hän sanoi? \"Jeanne\", sanoi hän, \"sen\nsanon sinulle\", sanoi hän, \"koko talon väen pitää totella sinua, sillä\nsinä olet minun vaimoni, mutta sinun pitää totella minua, sillä minä\nolen sinun miehesi.\" Ja mies on aina vahvempi; Shoppen, hän onkin\nnyt niin tavattoman vahva. Silloin otin minä lusikan lilli-käteen\nja sanoin: Olkoon menneeks'! (Hilpeästi). Ja siitä hetkestä olemme\nkumpikin hoitaneet omia asioitamme, eikä poikkipuoliaista sanaa ole\nvälillämme ollut.\n\n_Raoul_ (huomio kiintyy Jeanne'en).\n\n_Jeanne_. Shoppen onkin nyt niin mainio mies, alati iloinen ja alati\ntyössään, hänen mielessään on ainoastaan hänen tilansa ja vaimonsa,\nja hän rakastaa maailmassa ainoastaan minua ja — hyvää kaljaa; mutta\ntoisaalta, kun hän on jotain sanonut, niin se on sanottu — siin'ei ole\nväitös-valtaa vähääkään, siksipä kaikki häntä kunnioittavatkin, ja\nminä itse, minä rakastan häntä paljon hellemminkin kuin ennen, sillä\njos mies aina hyppii meidän pillimme mukaan, niin me käytämme sitä\nhyväksemme tietysti ja lisäksi pidämme häntä pikkuisen narrinakin.\n\n_Raoul_. Kiusa ja kadotus!\n\n_d'Havrecourt_. Bravo! Matami Shoppen, teillä on mainio moraali ja\nerinomainen äly. Sallikaa minun syleillä teitä.\n\n_Jeanne_ (estää häntä). Mutta mitäs Shoppen siitä sanoo?\n\n_d'Havrecourt_. Ensiksikin: Hän ei ole sitä näkemässä ja toiseksi:\nMinun kauttani hän ei mitään vahinkoa kärsi (suutelee häntä otsalle).\n\n_Jeanne_ (pyyhkien otsaansa). Minä pidän tuosta äijästä.\n\n_d'Havrecourt_ (läheten Raoulia). Ja jos sinä vain vähäksi aikaa\nsiirrät minulle oikeutesi, jota et itse käytä hyväksesi, annat minun\ntoimia, ja joka tapauksessa seuraat minun neuvojani, vakuutan minä\nolosi ja talosi vähän ajan kuluttua olevan aivan samalla pohjalla kuin\nShoppen'inkin.\n\n_Jeanne_ (niiaa).\n\n_Raoul_. Tehkää mitä tahdotte, kun vain saan Gabrielle'ni jälleen.\n\n_d'Havrecourt_. Sinä saat hänet jälleen, lempeänä, viehättävänä, niin\n— ja mikä tärkeämpää — kuuliaisena. Sinä, Jeanne — —\n\n_Jeanne_ (äkkiä). Mitä minun pitää — — —?\n\n_d'Havrecourt_ (samoin). Mennä suorsia paistamaan.\n\n_Jeanne_. Niinkuin tuulessa!\n\n_d'Havrecourt_. Laita sinä ruo'at reilaan ja kemut toimeen, minä maksan\nkoko riemun.\n\n_Jeanne_. Sepä sana kuin kelpo miehen suusta! Minä pistäyn vain\npikkuisen tupaan katsomaan lapsiani.\n\n_d'Havrecourt_ (hymyillen). Lapsiasi? Ja olet ollut ainoastaan vuoden\naikaa naimisissa?\n\n_Jeanne_. Niin, mutta — kaksoiset.\n\n_d'Havrecourt_ (tulisesti). Kaksoiset? Pahaksi onneksi en tunne\narvoisata miestäsi, mutta ole sinä hyvä sano hälle terveiseni, että\nminä häntä suuresti kunnioitan...\n\n_Jeanne_ (niiaa). Suurkiitos.\n\n    (Kiiruusti ulos).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Raoul. d'Havrecourt.\n\n_d'Havrecourt_. Ja nyt tahdon pakinoita sinun kanssasi vähän.\nSanoppahan, mitä sinä oikeastaan olet toimittanut tämän kuukauden\nkuluessa.\n\n_Raoul_. Minä olen tuskitellut itsekseni, en ole käynyt kenenkään\nluona, ja viimeksi tänään jäin pois metsästys-seurasta.\n\n_d'Havrecourt_. Ja mintähden?\n\n_Raoul_. Sentähden, että se on rouva de Nanteuil'in toimittama.\n\n_d'Havrecourt_. Entäs sitten? Sinun pitää mennä mukaan.\n\n_Raoul_. Niin, mutta siellä on niin ikävä.\n\n_d'Havrecourt_. Vaikka vain. Ja ennenkuin menet metsästämään, pistäyt\nvähäks' aikaa Shoppen'ille.\n\n_Raoul_. Mutta siellähän on pidot, tanssijaiset.\n\n_d'Havrecourt_. Niin juuri.\n\n_Raoul_. Paljon nuoria neitosia.\n\n_d'Havrecourt_. Sitä parempi.\n\n_Raoul_. Mutta kun Gabrielle saapi sen tietää\n\n_d'Havrecourt_. Sehän kaikkein paras.\n\n_Raoul_. Mutta minun anoppini!\n\n_d'Havrecourt_. No, luotahan toki sanoihini, minä vastaan kaikesta.\n\n_Raoul_. Todentotta, eno, sinun rohkeamielisyytesi alkaa jo tarttua\nminuunkin.\n\n_d'Havrecourt_ (katsoen vuokratalon pihaan). Vihdoinkin. Soittajat\nasettuvat jo paikoilleen.\n\n_Raoul_. Te olette oikeassa, min'en koko elinkauttani kidu anoppini\ntalutus-nuorassa, minä tahdon ystävieni seuraan, minä tahdon\nhuvittaida; tuossa käteni: Minä seuraan neuvojanne.\n\n_d'Havrecourt_. Sitä et koskaan kadukkaan.\n\n_Raoul_. Ja minä huvitteluin, hulluttelun, ja metsästys-retkellämme\njuon champanjaa, niin että — jos vain saatan.\n\n_d'Havrecourt_. Noo — cbampanja kyllä luistaa entistä tietään, ole\nhuoletta vain.\n\n    (Lykkää hänet vuokra-tilan pihaan).\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    d'Havrecourt, sitten Markiisitar ja Gabrielle.\n\n_d'Havrecourt_. Vihdoinkin sain hänet liikkeelle, vaikka kovalle koski;\nja nyt linnaan, armollisen rouva markiisittaren luoksi; todellinen\nnautintoni on voittaa vastustajaltareni, joka on minun arvoiseni. Voi\nkauhun kuvaa, tuoltapa hän jo tuleekin! Vihollinen astuu vastaani. (Yhä\nkatsoen vasemmalle). Niin, ihan varmaan hän, vähän rumempi, vaan aivan\nyhtä ylevän uljas, kuin ennenkin. Nuori nainen, joka seuraa häntä,\non epäilemättä Gabrielle; se on hyvin kaunis. Nyt käsitän Raoul'in\nepätoivon tuskat. Poika parka! Sakkosi on ollut liian ankara. (Menee\nheitä vastaan ).\n\n    (Markiisitar tulee perällä, vasemmalta, Gabrielle;\n    palvelia seuraa heitä, kantaen kirjaa).\n\n_d'Havrecourt_. Rouva markiisitar!\n\n_Markiisitar_ (teeskennellen lempeyttä). Hra markiisi d'Havrecourt.\n\n_d'Havrecourt_ (tervehtii). Mikä onnen sattuma!\n\n_Markiisitar_ (astuen esiin). Me ai'emme juuri mennä kirkkoon.\n(Viittaa, palvelia oikealla). Saanko esitellä tyttäreni Gabriellen.\nSaammehan kunnian nähdä teidät luonamme? Olettehan hyvä, jäätte meille\npariksi päivää?\n\n_d'Havrecourt_ (huokaa). Nöyrimmästi kiitän, vaan se on tuiki\nmahdotonta. Ei pidä ystäväänsä hädässä heittämän, minun täytyy kantaa\npuolet veljenipojan kohtalosta.\n\n_Gabrielle_. Vai — te olette nähnyt hänet?!\n\n_Markiisitar_ (ylevyydellä). Ja hän on sanonut teille — —\n\n_d'Havrecourt_. Hän kertoi minulle kaikki, armollinen rouvani! Hän\nilmoitti minulle Teidän _ultimatum'innekin_.\n\n_Markiisitar_ (ylpeästi). Hän on suuresti väärässä.\n\n_Gabrielle_ (painolla). Niin, erinomaisen suuresti.\n\n_d'Havrecourt_. Oi, sanomattoman suuresti.\n\n_Markiisitar_. Vaan _enfin_, kun hän pyytää anteeksi —\n\n_d'Havrecourt_. Hän ei ansaitse anteeksi-saamista; ei, hän ei\nansaitse sitä; hän huomaa itsekin olevansa kelvoton nauttimaan Teidän\njalomielistä armoittelemistanne, ja siksipä hän luopuukin siitä.\n\n_Gabrielle_. Mitä?\n\n_d'Havrecourt_.. Hän luopuu siitä.\n\n_Markiisitar_. Mutta kun me, äsken mainituilla ehdoilla, annamme armon\ntulla oikeuden sijaan?\n\n_Gabrielle_. Niin, kun me annamme armon tulla oikeuden sijaan?\n\n_d'Havrecourt_ (ulkokullatusti). Ei, rouva markiisitar, ei! '_te_ olette\nliian hyvä, liian lempeä. Se tulee siitä, että olette nainen, mutta me\nolemme kauheasti syntiä tehneet, meidän pitää kärsiä rangaistuksemmekin.\n\n_Gabrielle_. Mutta onhan hän kärsinyt jo kokonaisen kuukauden.\n\n_d'Havrecourt_. Mitä on yksi kuukaus?\n\n_Gabrielle_ (kärsimätönnä). Se on hyvin pitkä aika.\n\n_Markiisitar_ (hiljaa). Vait!\n\n_d'Havrecourt_. Mutta ei kuitenkaan kylliksi pitkä. Koko elinaika on\nliian lyhyt katumukseen semmoisesta rikoksesta.\n\n_Gabrielle_. Koko elinaika? (Metsästystorvi). Mitä se?\n\n_d'Havrecourt_. Ei mitään! Ainoastaan merkki Raoulille, että häntä\nodotetaan metsästysretkelle, — jonka, mitä minä tiedän, rouva de\nNanteuil on toimeen pannut.\n\n_Gabrielle_. Minä toivon toki hänen ei ottavan osaa siihen.\n\n_d'Havrecourt_. Hän on jo satuloittanut hevosensa ja, kun kaikki\ntarkoin punnitaan, yhdentekevähän on, missä hän rangaistustaan kärsii.\n\n    (Soitantoa vuokra-tilan pihasta).\n\n_Jeanne_ (ulkona). Kaikki paikoilleen!\n\n_Raoul_ (samoin). Herrat figureeraa!\n\n_d'Havrecourt_. Niin, tiedättehän, että tänään on Shoppen'in häiden\nvuosi-päivä. Raoul ei tietysti muuta saattanut, kuin aloittaa\ntanssijaiset juhlan kuningattaren kanssa.\n\n_Gabrielle_. Hän saattaa siis todellakin tanssia?\n\n_d'Havrecourt_. Niin, lieventääkseen suruansa.\n\n_Markiisitar_. Ja lisäksi talonpoikien seurassa. Se on liian siivotonta.\n\n_Raoul_ (ulkona). Minä juon Shoppen'in perheen maljan.\n\n_d'Havrecourt_ (viitaten oikeanpuoliseen kulissiin). Se oli hän, — Raoul!\n\n_Raoul_ (ulkona). Kaikkien onnellisten avioliittojen malja!\n\n    (Talonpojat huutavat: \"Kauvan eläköön Raoul herra, eläköön!\")\n\n_d'Havrecourt_. Kas, tuolla hän seisoo ihan noiden kunnon ihmisten\nkeskellä.\n\n_Markiisitar_. Hän kilistää lasia Shoppen'in kanssa!\n\n_Gabrielle_. Ja suutelee Jeanne'a.\n\n    (Askel vuokratilan pihaan päin).\n\n_Markiisitar_ (estää häntä). Gabrielle, mitä ai'ot? Minä olen\nvihasta menehtymäisilläni, aivan kuin sinäkin, vaan sitä ei\nkukaan aavistakkaan. (Ään.). Tule lapseni! Miehesi on tänään\nkruunannut häpeällisen käytöksensä, mutta turvaudu sinä vain äitiisi,\njoka häntä kyllä tarpeeksi rankaisee, kostaa sinun puolestasi.\n\n    (Menee Gabrielien kanssa perältä oikealle).\n\n_d'Havrecourt_ (tervehtii, seuraa heitä vähän matkaa; aituuksen viereen\nhän seisahtaa ja tervehtii vähän ajan kuluttua vieläkin kerran,\nkääntyy takaisin).\n\n\nKahdeksaa kohtaus.\n\n    d'Havrecourt (yksin).\n\n_d'Havrecourt_. Mitä kummia hän nyt aikonee? Sit'en ymmärrä, mutta\njotain ylimääräisen erinomaista se lienee, sillä tuo eukko ei\nhelpolla anna myöten. Onneksemme on Gabrielle yhä vielä rakastunut,\nhänen äitinsä haluaa ainoastaan sotaa. Hyvä! Hänen tahtonsa\ntäyttyköön, ja koska hän on lähettänyt meille _ultmaatum'insa_,\non aivan kohtuullista, että mekin lähetämme hänelle meidän\n_ultimatum'imme_. Ja minä takaan, että se joka katsannossa vetää\nvertoja hänen laatimallensa.\n\n    (Istuu ruoho-istuimelle, repäisee lehden muistikirjastaan,\n    kirjoittaa lyijykynällä).\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Raoul (tulee vuokra-tilan pihasta). d'Havrecourt.\n\n_Raoul_ (hyvin iloisena). Mainiota! Taivaallista huvia! Pierre on\njo satuloinnut hevoseni ja hetken päästä lähden metsästys-retkelle;\nmutta minun piti toki ensin sanoa teille, enokulta: Te olitte aivan\noikeassa. Minä vallan hurmaannuin noiden kunnon ihmisten iloisuuteen.\nNe joivat minun maljani semmoisella innostuksella, ja semmoisella\noluella (sylkäsee), pirullisella oluella, mutta — sen sijaan kiehui se\naivan kuin champanja, ja — kiehuupa jo pikkuisen päässänikin. Ja sitten\nmatami Shoppen ja ne toiset suloiset nais-nypäkät, jotka juoksivat ja\ntanssivat ja hymyilivät kaiken aikaa, — se oli vallan mainiota! — Minä\ntanssitin niitä jok'ainoaa, ja — yksi seikka minua vain kiusoittaa:\nHiis', kun ei anoppini nähnyt äskeistä elämääni tuolla!\n\n_d'Havrecourt_ (on lopettanut kirjoituksensa). Toivoitko sitä?\n\n_Raoul_ (naurahtaa). Minä antaisin 1,000 Louisdoria, jos hän olisi\nollut täällä.\n\n_d'Havrecourt_ (hymyilee). Sinä pääset halvemmalla.\n\n_Raoul_ (keskeyttää pelästyen). Mitä?\n\n_d'Havrecourt_. Hän oli täällä ilmaiseksi.\n\n_Raoul_. Minun anoppini!\n\n_d'Havrecourt_. Ja vaimosi.\n\n_Raoul_. Sitten olen minä hukassa.\n\n_d'Havrecourt_. Päinvastoin; — ne lähtivät täältä julmistuneina, se on\nhyvä merkki, ja päättääkseni, minkä sinä niin hyvin olet aloittanut,\nolen tähän suunnitellut — —\n\n_Raoul_. Minkä?\n\n_d'Havrecourt_ (kuivasti). Meidän _ultimatnm'imme!_ Kohtuullista on,\nettä täällä jokaisella on omansa. Minä olen tähän piirtänyt moniaita\npikkuaatoksia, joita et sinä luultavasti ole joutunut ajattelemaan.\nSinä saatat kirjoittaa tämän puhtaaksi ja pistää nimesi alle.\n\n    (Nousee, antaa paperin Raoulille, joka kiireesti lukee sen).\n\n_Raoul_. En koskaan!\n\n_d'Havrecourt_. Sinun pitää!\n\n_Raoul_. En koskaan, sanon minä. Aiotteko kaikin voimin pakoittaa häntä\nvihaamaan minua, aiotteko iäksi eroittaa meidät?\n\n_d'Havrecourt_ (on katsellut vuokra-tilan pihaan). Tuolta tulee\nvaimosi. Pian paviljonkiin!\n\n_Raoul_. Niin, mutta — — —\n\n_d'Havrecourt_. Pian, sanon ma, muuten matkustan minä paikalla pois\n(painolla) ja jätän sinut anoppisi valtaan.\n\n_Raoul_. Taivas varjelkoon! Minä menen. Anopillani voitte ajaa minut\nvaikka neulan-silmän läpitse.\n\n_d'Havrecourt_ (lykkää hänet ulos vasemmalle). Kunhan nyt vain ensin\nsaisin sinut tuon oven läpitse.\n\n_Raoul_. Minä menen. Mutta (pitäen paperia ilmassa) min'en kirjoita\nalle.\n\n_d'Havrecourt_. Siitä puhumme sittemmin. No, mene nyt vain! (Gabrielle\ntulee). Kylläpä olikin jo aika.\n\n    (Menee Raoulin kanssa).\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Gabrielle, Jeanne, sitten d'Havrecourt.\n\n_Gabrielle_. Minkätähden tanssit sinä hänen kanssaan, jos saan kysyä?\n\n_Jeanne_. Minä kielsinkin ensin, mutta Shoppen sanoi: Tanssi!\n\n_Gabrielle_. Mutta minkätähden annoit sinä suudella itseäsi?\n\n_Jeanne_. Sentähden, että Shoppen sanoi — —\n\n_Gabrielle_ (keskeyttää). No Shoppen, Shoppen! Olisithan saattanut\nsanoa: Min'en tahdo, — sehän olisi ollut suoraa puhetta, se.\n\n_Jeanne_. Hohoo! Ei, tietäkääs, meillä ei menetelläkkään sillä kurin;\nsittehän Shoppen olisi tullut hurjapäiseksi — — —\n\n_Gabrielle_. Sepä suuri onnettomuus!\n\n_Jeanne_. Niin, 'avita, olisikin. Sillä kun hän tulee hurjapäiseksi,\nniin — —\n\n_Gabrielle_. Mitä sitten?\n\n_Jeanne_. Minun aina pitää rukouskirjaan tarttua, ja se nyt on ilkeätä,\nse semmoinen.\n\n_Gabrielle_. Mutta ellet sitä tekisi?\n\n_Jeanne_. Niin olisi kaikki mennyttä.\n\n_Gabrielle_. Kaikki mennyltä?\n\n_Jeanne_. Niin, minä sanoin: Niin olisi kaikki mennyttä. Ja se on minun\nmielestäni jotenkin paljon, se.\n\n_Gabrielle_. Luuletko —?\n\n_Jeanne_. Ettekös te luule?\n\n_Gabrielle_. No, minä — — —\n\n    (d'Havrecourt tulee).\n\n_Gabrielle_. Taivas! Tuoss' on eno!\n\n_d'Havrecourt_. Suloinen niece'ni! Te täällä? Ja teidän äiti-rouvanne?\n\n    (Jeanne vuokratilan pihaan).\n\n_Gabrielle_. Hän matkusti kaupunkiin, kysymään neuvoa eräältä\nlakimieheltä; siellä ei minua tarvittu.\n\n_d'Havrecourt_. Vai niin!\n\n_Gabrielle_ (katselee ympärilleen, kuni etsisi hän jotakuta). Ja minä\nmenen kotiin vuokra-tilan pihan poikki.\n\n_d'Havrecourt_. Te yhä päilyilette ympärillenne. Saanko kysyä,\netsittekö te ketään?\n\n_Gabrielle_. En, minä vain pelkään tavata miestäni.\n\n_d'Havrecourt_. Siinä tapauksessa saatte olla aivan huolelta. Miehenne\nlähti pois.\n\n_Gabrielle_. Lähti pois? No, sitte jään minä teidän luoksenne, enokulta!\n— Hän lähti luultavasti metsästys-retkelle?\n\n_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä.\n\n_Gabrielle_. Luultavasti tapaamaan rouva de Nanteuil'iä.\n\n_d'Havrecourt_. Luultavasti.\n\n_Gabrielle_. Niin, se on ihan varma. Pitihän tuon näppärän rouva\nNanteuil'in matkustaman Italiaan, — miksikäs hän nyt ei matkustakkaan, —\nsanokaapa?\n\n_d'Havrecourt_ (ylen kohteliaasti). Sitä en parhaalla tahdolla saata\nsanoa.\n\n_Gabrielle_. Muutoin on tämä kaikki luonnollisesti yhdentekevä.\nSilloin, kun olin niin hupsu, että rakastin miestäni, olisi ehkä —\n— mutta päättäin siitä mitä tänään olen nähnyt, hänen sanomattoman\nhuolimattomuutensa, — en sanokkaan minua kohti — vaan hänen\najattelemattomuutensa sopivaisuudesta — — —\n\n_d'Havrecourt_. Niin, min'en uskalla vastustella teitä — —\n\n_Gabrielle_. Mutta kirje, jonka hän aamulla lähetti minulle, on\ntoki — —\n\n_d'Havrecourt_. Aivan mitätön. Minä sanelin hänelle kirjeen sanat.\n\n_Gabrielle_. Tekö, enokulta?\n\n_d'Havrecourt_. Hän katui sitä aivan samassa, kuin oli sen lähettänyt,\nja äitinne vastaus on, hänen ajatuksensa mukaan, vapauttanut hänet\nkaikista velvollisuuksista.\n\n_Gabrielle_ (pelästyen). Voi, taivas! (Mielistellen). Mutta, Herralle\nkiitos, te olette toki vielä täällä, enokulta! Ja te olette niin hyvä,\nte pidätte minusta, siitä olen varma; sillä minä — minä pidän myöskin\nniin erinomaisen paljon teistä — —\n\n_d'Havrecourt_ (sivulle). Lapsi-rukka!\n\n_Gabrielle_. Annattehan te minulle mieheni takaisin. Neuvottehan te\nhäntä, niinkuin aamullakin, — myöntymään.\n\n_d'Havrecourt_. Myöntymään — — —\n\n_Gabrielle_. Niin, minä tarkoitan, ainoastaan alkamaan, tekemään\njonkinlaisen anteeksi-pyynnön (äkkiä) niin pienen, kuin hän itse\ntahtoo, kun vain näyttää siltä, että hän ottaa ensimmäisen askeleen\nsovintoon, — siinä kaikki, mitä me pyydämme, emme mitään muuta.\n\n_d'Havrecourt_ (ivaten). Ettekö muuta?\n\n_Gabrielle_. Emme, jotta asia vihdoinkin päättyisi. — Vaan ettehän te\nvastaa mitään, enokulta!\n\n_d'Havrecourt_. Niin, kun en tiedä, mitä mun oikeastaan pitäisi\nvastata. Minun on vaikea sanoa, vaan te ette tunne miestänne.\n\n_Gabrielle_. Raoul'ia! Oi, hän on sanomattoman hyvä, armas,\nmyöntyväinen — — —\n\n_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, ennen muinoin oli hän ehkä. Mutta\nte ette voi aavistaa, kuinka yksinäisyys saattaa ihmisluonnon muuttaa.\nTuokin asia, tuo (osoittaen balkonkiin) — oli kova pisto hänen\nsydämeensä — — —\n\n_Gabrielle_. Kuinka — minähän sieltä — —\n\n_d'Havrecourt_. Ei, älkää väärin käsittäkö; minä tarkoitan, se on\nvaikuttanut hänen luonteesensa, ja tätä nykyä on hänellä kummallinen\nhalu itsehaltiaksi — hän tahtoo olla herra talossaan — ja aluksi —\ntahtoo hän — vaatii hän — —\n\n_Gabrielle_ (pelästyy). Mitä?\n\n_d'Havrecourt_. Teidän kirjoittamaan hänelle lempi-kirjeen — — —\n\n_Gabrielle_ (iloissaan). Lempi-kirjeen? Sen kyllä luulen tohtivani, —\nniin, sen tohdin ihan varmaan.\n\n_d'Havrecourt_ (ottaa häntä kädestä). Jossa valitatte, minä tarkoitan,\npyydätte anteeksi — —\n\n_Gabrielle_ (muuttaa äkkiä äänensä). Minäkö?\n\n_d'Havrecourt_. Sitä, mikä tapahtunut on.\n\n_Gabrielle_. Minä? Pyytäisin anteeksi, myöntäisin olleeni väärässä? En\nkoskaan! Äitini on tuhannesti vakuuttanut, että mokoma alennus olisi\nminun arvoani loukkaava, ja kun vain kerran myöntyy, on ikipäiviksi\nkadottanut valtansa.\n\nd'Havrecourt. Entäs tottelevaisuus miestänsä kohtaan?\n\n_Gabrielle_. Tottelevaisuus? Sitä sanaa min'en tunne. (Malttaa). Ei, ei,\nenokulta! Minä en tahdo olla epä-sovussa teidän kanssanne, ja teidän\ntähtenne minä — myönnyn — —\n\n_d'Havrecourt_. Mihin?\n\n_Gabrielle_. Kaikkeen, mitä mieheni pyytää — paitsi ottamaan ensi\naskelta — kuinka, te menette pois?\n\n    (Jeanne tulee vuokratilan pihasta, jääpi, kunnes\n    d'Havrecourt poistuu).\n\n_d'Havrecourt_ (tervehtii). Kuni lähettiläs, joka on saanut passinsa,\nsillä minä olen varma siitä, ett'ei Raoul suostu teidän ehdoituksiinne.\n\n_Gabrielle_. Mutta, enokulta!\n\n_d'Havrecourt_ (Menee paviijonkiin). Hän peräytyy, hän pakenee!\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Gabrielle. Jeanne.\n\n_Gabrielle_ (vihoissaan). Niin, koettakoon vain, jos uskaltaa.\n\n_Jeanne_. Mitä nyt, rouvakulta?\n\n_Gabrielle_. Onko koskaan kuultu mokomata itsenäisyyttä? Mutta se näkyy\nolevan suku-virhe, eno on sisarenpojan ja sisarenpoika on enon lainen.\nMinä olen ainoa älykäs, sillä minä myönnän toki jotakin.\n\n_Jeanne_. Mutta kuinka te saatatte noin kovin suuttua, mokomastakin\nseikasta?\n\n_Gabrielle_. Kun minua pidetään pikku-lapsena, vaaditaan myöntymään, —\ntottelemaan — —\n\n_Jeanne_, (tutusti). Miestänne! Mitä pahaa siinä on? Ei, se ei\ntodentotta ole ollenkaan häpeällistä, päinvastoin erinomaisen kaunista,\nminun mielestäni; se on, kun te rakastatte miestänne.\n\n_Gabrielle_. Oi, enemmän kuin milloinkaan ennen, luulen ma. Sepä juuri\nsaapikin minut toivottomaksi.\n\n_Jeanne_. Mikäs sitten enää esteenä on?\n\n_Gabrielle_. Minä en ota ensimmäistä askelta sovintoon, minä en\nnöyryytä itseäni.\n\n_Jeanne_. Nöyryytä itseänne? Minun täytyy suoraan sanoa, te\nkummittelette mieleenne niin hirmuisen kuvan vaimon nöyryydestä; se ei\nmerkitse mitään.\n\n_Gabrielle_. Eikö? Vai ei sinun mielestäsi vankeus merkitse mitään?\n\n_Jeanne_. No, nyt tulimme siihen. Shoppen'illa ei ole pienintäkään\ntoivoa, jota en minä silmänräpäyksessä täytä. Mutta hän ei voi\nvähintäkään aavistaa, että hänen toivonsa aina ovat minun toivoni.\n\n_Gabrielle_ (tarkkaa). Selitäppäs tuo vähän tarkemmin.\n\n_Jeanne_ (katsottuaan varovasti ympärilleen). Ensiksikin, näettekös,\nminä en koskaan sano: Minä tahdon! Vaan minä noin vain kierittelen,\nkaarittelen, jotta hän aina käskee, mitä minä toivon, ja (sukkelaan)\nsitte tottelen minä häntä sukkeluudella, joka miellyttää sekä häntä\nettä minua, ja siitä on seuraus se: Että me molemmat olemme tyytyväiset.\n\n_Gabrielle_. Mutta sehän on toki, minun mielestäni, tavallansa petosta.\n\n_Jeanne_. Siinä, Herran tieten, ei ole mitään pahaa, että miestä, jota\nrakastetaan, välin vedetään varjoon pikkusen — ainoastaan hänen oman\nonnellisuutensa tähden.\n\n_Gabrielle_. Vait! Tuoss' on äitini!\n\n    (Jeanne vuokra-tilan pihaan).\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    Gabrielle. Markiisitar (tulee perältä). Sitten Raoul.\n\n_Markiisitar_. Minä tulen nyt kaupungista, suoraan prokuraattorin\nluota. Minä selitin hänelle koko asian, ja hän vakuuttaa meidän ihan\nvarmaan voittavan. Meidän pitää vain käyttää — — —\n\n_Gabrielle_. Prokuraattoria, niin, sen kyllä uskon, mutta luultavasti\nemme ollenkaan tarvitsekkaan prokuraattoria. Teidän poissa-ollessanne\npuhuttelin minä hra d'Havrecourt'ia, joka sisarensa-pojan nimessä\nehdoitteli — — — —\n\n_Markiisitar_ (voitonriemulla). Näetkös, mitä mä sanoin: Aikaa ja\njäykkyyttä vain! — Ne vihdoin tulevat itsestään.\n\n_Raoul_ (tulee paviljongista). Sanokaa, eno, mitä tahdotte, vaan minä en\nkirjoita alle. Vaimoni! (tulee Gabriellea kohti). Ja hänen äitinsä! Oi!\n\n    (Peräytyy sukkelaan, piileikse balkongia kannattavan\n    pylvään taakse).\n\n_Gabrielle_. Niin, äitikulta! Hän neuvoi minua kirjoittamaan\nmiehelleni, — ainoastaan pienen pikkuruisen — lempi-kirjeen —\n\n_Markiisitar_. Mahdotonta!\n\n_Gabrielle_. Sitähän minäkin sanoin — jossa — ainoastaan näön vuoksi —\nolisi — pari sanaa siitä, että — että minä valittaisin — noin jollain\ntavoin pyytäisin anteeksi — — —\n\n_Markiisitar_. Anteeksi! Ja sitä sinä kuultelit! Sinä sallit hänen\nlausua mokomia sanoja — —\n\n_Gabrielle_ (sukkelaan). En, en, minä kielsin, minä kielsin sen.\nheti paikalla.\n\n_Markiisitar_ (syleilee häntä, ratkeaa puhumaan juhlallisesti).\nMun rakas, armas lapseni! Pidä alati äidin rakkaus ja kunnioitus\nparahimpana palkintonasi.\n\n_Raoul_. Sepä suloinen aate!\n\n_Markiisitar_. Mutta kuinka on mahdollista, että hän luulee meitä niin\nheikoiksi, kun koko vääryys on miehesi puolella.\n\n_Gabrielle_. Niin, niin on.\n\n_Markiisitar_. Hänhän oli vähällä syöstä sinut kuolemaan.\n\n_Gabrielle_. Niin, mitä siihen tulee, äitikulta, — täytyy minun sanoa —\nminun henkeni ei koskaan ole vaarassa ollut.\n\n_Raoul_. Mitä kummia!\n\n_Markiisitar_. Eikö vaarassa? Ellei tuo heinähäkki sattumalla olisi\nollut ikkunan alla, olisithan sinä pudonnut kuoliaaksi, lapsi-parka! —\n\n_Gabrielle_. Niin — mutta — minä tiesin sen olevan siinä, kun ikkunasta\nhyppäsin.\n\n_Raoul_. Mitä kuulen?\n\n_Markiisitar_ (katselee tytärtään ihmetellen). Vai tiesit sinä? Oi, nyt\ntunnen ylpeydellä, että sinä olet minun tyttäreni. (Puristaa häntä\nrintaansa).\n\n_Raoul_. Hän tiesi! Ja kokonaisen kuukauden on hän saattanut antaa\nminun — hän ei rakasta minua, nyt kirjoitan minä vaikka minkä alle,\n\n    (Kiireesti paviljonkiin).\n\n\nKolmastoista kohtaus.\n\n    Gabrielle. Markiisitar.\n\n_Gabrielle_. Kiitoksia, äitikulta! Kiitoksia tyytyväisyydestänne; mutta\nhuomaattehan toki, ettei hän olekkaan syypää juuri mihinkään.\n\n_Markiisitar_. Mutta hän luulee olevansa, ja se on pää-asia! Ja meidän\nvelvollisuutemme on käyttää hyväksemme tuota luuloa, ikipäiviksi\nperustaaksemme sinun valtasi. Kuten aina olen sanonut: Miehet ovat\njoko tyranneja tahi orjia; ja sentähden pitää niiden — (liike, joka\nmerkitsee: polvistua).\n\n_Gabrielle_. Niin, hyvä kyllä, mutta kun Raoul ei tahdo. Eno\nd'Havrecourt sanoi — — —\n\n_Markiisitar_. Niin, hänen kanssaan pitää minun myöskin pakinoida.\nMinä vain epäilen, että juuri hän on saanut sisarensapojan siihen\npäähän.\n\n_Gabrielle_. Hänkö? Ei, ei koskaan!\n\n_Markiisitar_ (saarnaten). Ja se, lapseni, joka sekaantuu avioparin\nkeskinäisiin asioihin, antaen pahoja neuvoja, se on henkilö,\njoka — — — vait, tuoltapa hän tuleekin.\n\n    (Menee Gabrielle'n kanssa peremmälle).\n\n\nNeljästoista kohtaus.\n\n    Entiset. d'Havrecourt (paviljongista). Sitten Jeanne.\n\n_d'Havrecourt_ (kääntyen paviljonkiin päin, kovalla äänellä). Ole sinä\naivan huoletta vain. Illaksi on jo kaikki kunnossa, tai viimeistään\nhuomis-aamuksi. Vaunujen parantaminen ei vie pitkiä aikoja, ja\nnyt menen minä itse sitä kiiruhtamaan. (Huomaa Jeanne'in tulevan\nvuokratilan pihasta). Ahaa! Kuulkaapa, matami Shoppen, joko minun\nmatkavaununi on valmiit?\n\n_Jeanne_. Aikoja sitte. Shoppen kävi itse työhön käsin, ja hänellä on\nterveet voimat — — — —\n\n_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, minä tiedän, minä tiedän.\n\n_Jeanne_. Eihän niissä ollut mitään poikki.\n\n_d'Havrecourt_. Sepä hyvä! Siis saatamme matkustaa milloin tahansa.\n\n_Jeanne_. Ai'otteko matkustaa?\n\n_d'Havrecourt_. Ai'on. Minä, ja sisarenipoika.\n\n_Markiisitar_ ja _Gabrielle_. Kuinka? Teidän sisarennepoika?!\n\n_d'Havrecourt_. Anteeksi, hyvät naiset, minä en huomannut Teitä.\n\n_Gabrielle_. Te ai'olte matkustaa, sanoitte?\n\n_d'Havrecourt_. Niin, niin! Se on ainoa keino huvittaakseni\nRaoul-parkaa. Me aiomme tehdä pienen huvimatkan moniaiden hänen hyvien\nystäviensä kanssa — hra Nanteuil — —\n\n_Gabrielle_ (äkkiä). Ja hänen vaimonsa?\n\n_d'Havrecourt_ (kylmästi). Luonnollisesti. Me matkustamme ensin\nItaliaan ja sitten Konstantinopoliin.\n\n_Gabrielle_. Konstantinopoliin? Maahan, jossa mieheltä saapi olla monta\nvaimoa!\n\n_Markiisitar_ (liike).\n\n_Gabrielle_. Ja sen te olette sallinut! Te ette ole estänyt häntä siitä\nmatkasta?\n\n_d'Havrecourt_. Mitä minä voin? Te olisitte ennemmin saattanut sen\ntehdä, vaan silloin te ette tahtonut, ja nyt — hänellä on, kuten jo\naavistinkin, vaatimuksia, niin liikamaisia, — ehtoja, niin järjettömiä\n— —\n\n_Markiisitar_ (askel häntä kohti). Ehtoja! Minulle, markiisitar de\nLesparre'lle.\n\n_d'Havrecourt_. Luonnottomia, mahdottomia ehtoja, sen myönnän minäkin.\nHän pyysi minun ilmoittamaan nuo ehdot, mutta minä sanoin, ett'en\nmillään muotoa tohdi sitä.\n\n_Markiisitar_. Siinä teitte aivan oikein.\n\n_Gabrielle_. Mutta eihän toki olisi vahingoksi kuulla mitä hän pyytää.\n\n_d'Havrecourt_. Ei, rouvaseni, — suoraan sanoen — minä neuvon teitä\nolemaan niitä kuulematta.\n\n_Gabrielle_. Ja minkätähden?\n\n_d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen taskustaan, pitää sen niin, ett'ei\nGabrielle ylety sitä tavoittamaan). Rouva Markiisittaren ultimatum\noli ainoastaan ankara, mutta tämä, teidän miehenne antama, on niin\nsuunnaton, että sitä tuskin voipi ajatellakkaan.\n\n_Gabrielle_ (tavoittaa vihdoin kirjeen). Yhdentekevä, minä luen sen\nkuitenkin.\n\n_Markiisitar_ (ottaa sen häneltä). Et. sinä — vaan minä — — —\n\n_Gabrielle_ (hiljaa d'Havrecourt'ille). Vai on se niin kauhea? Mitä?\n\n_d'Havrecourt_. On. Ja paitsi sitä ainoa tie sovintoon.\n\n_Gabrielle_ (lempeästi). Siis hän toki ajattelee sovintoa vielä.\n\n_Markiisitar_ (huudahtaa). Ei, — minä voin pahoin!\n\n_Jeanne_. No, mikäs tuota vaivaa!\n\n_Gabrielle_. Mikä teidän on, äitikulta?\n\n_Markiisitar_ (istuttuaan istuimelle). Mahdotonta — pelkkää hulluutta!\n\n_d'Havrecourt_. Enkös minä sanonut.\n\n_Markiisitar_ (lukee kirjeen ylenkatseella). \"Onneni palajaisi\njälleen, jos sinut näkisin, jos saisin puristaa sinun sydäntäni\nvastaan.\"\n\n_Gabrielle_ (liikutettuna). Siitä kyllä olisimme yksimieliset.\n\n_Markiisitar_. \"Minä otan sinut vastaan tässä huoneessa, jossa ennen\nyhdessä asuimme\".\n\n_Gabrielle_. Oi!\n\n_Markiisitar_. \"Ja jossa nyt niin pitkän ajan olen asunut yksin.\"\n\n_Gabrielle_. Raoul-parka!\n\n_Markiisitar_. \"Mutta kun jätit minut, te kuljitte ikkunan kautta.\"\n\n_Gabrielle_ (kärsimätönnä). Mitä nyt?\n\n_Markiisitar_ (puoleksi tukahdutetulla äänellä). \"Kohtuullista on,\nettä palajattekin\" — —\n\n_d'Havrecourt_ (nuuskaten). Samaa tietä.\n\n_Gabrielle_. Taivas!\n\n_Jeanne_ (nauraa). Mitä hän tahtoo? Tahtooko hän rouvan menemään\nikkunasta huoneesensa? Sepä naurattava aatos. Vai kuinka, rouva\nmarkiisitar?\n\n_Markiisitar_ (ylpeästi kohottaen päätään), Quoi?\n\n_Jeanne_ (peräytyy kiireesti kaikkein suurimmalla kunnioituksella).\n\n_Markiisitar_ (nousee). Hävytöntä, — ja te voitte uskoa?\n\n_d'Havrecourt_. En silmänräpäystäkään. Mutta kun olen varma siitä,\nett'ei sisarenipoika muuta pilkkuakaan ultimatum'istaan, ja toisaalta\nkatsoen, olin yhtä varma siitä, että te ja niéce'ni hylkäätte sen,\nolen kaikin voimin kiiruhtanut matkaamme, ja sanon nyt jäähyväiseni,\nmennäkseni laittamaan kapineitamme kuntoon.\n\n_Markiisitar_. Kaikki hyvin, minä äänestän myöskin eroa.\n\n_Gabrielle_. Mutta, äitikulta!\n\n_Markiisitar_. Minä ymmärrän ajatuksesi, lapseni. Minä kyllä päätän\nasian hra d'Havrecourt'in kanssa. Mene sinä sill'aikaa kotiin. Nyt et\nenää saata epäillä, kuinka sinun pitää tuomita miehesi aviorakkautta.\n\n_Gabrielle_. En, selvän selväähän on, hän ei rakasta minua enää, koska\nhän vaatii sellaista, joka (katsellen balkonkiin) on sula mahdottomuus.\n\n_Markiisitar_ ja _d'Havrecourt_. Vallan totta.\n\n_Jeanne_ (seisoo puun vieressä, hiljaa Gabrielle'lle, joka seisoo\ntoisella puolla). Mahdottomuus, — miksi niin?\n\n_Gabrielle_ (samoin). Mitä tarkoitat?\n\n_Jeanne_ (vetää hänet muassaan). Tulkaa, tulkaa vain minun kanssani ja\nolkaa hiljaa.\n\n    (Menevät vuokra-tilan pihaan, alkaa pimetä).\n\n\nWiidestoista kohtaus.\n\n    d'Havrecourt. Markiisitar.\n\n_Markiisitar_ (on hiljaa puhellut d'Havrecourt'in kanssa). Ei, herrani!\nTe ette voi peittää minun silmiäni. Te olette ihan varmaan näiden\npommien valaja.\n\n    (Näyttää kirjettä).\n\n_d'Havrecourt_. Minäkö? luuletteko minun todellakin voivan — —\n\n_Markiisitar_. Kaikki.\n\n_d'Havrecourt_. Oo, rouva markiisitar, Te mairittelette minua.\n\n_Markiisitar_. No, minä tiedän vallan hyvin! Te ette ole voinut unohtaa\nsitä, että minä kerran katsoin markiisi de Lesparre'n paremmaksi teitä.\n\n_d'Havrecourt_. Väärä luulo, rouvani. Herra Lesparre oli todella tuo\nonnellinen, mutta hän oli myöskin niin onnellinen, ett'ei kukaan\nsaattanut kadehtia sitä.\n\n_Markiisitar_. Mitä sillä tarkoitatte?\n\n_d'Havrecourt_. Minä tarkoitan: Minä matkustan sisarenipojan kanssa.\n\n_Markiisitar_. Niinkuin tahdotte, vaan ette ennen, kuin ero on\njulaistu.\n\n_d'Havrecourt_. Mitä se hyödyttää? Hän matkustaa, onhan siinä jo eroa\nkylliksi.\n\n_Markiisitar_. Mutta eron pitää olla laillinen.\n\n_d'Havrecourt_. Mutta kuinka ai'otte saada kelvollisia syitä lailliseen\nnaima-eroon?\n\n_Markiisitar_. Aivan helposti. Minulla on jo prokuraattori.\n\n_d'Havrecourt_. Minulla on kaksi.\n\n_Markiisitar_. On tapahtunut häväistys, meitä on pahoin menetelty.\n(Painolla) Te olette heittänyt meidät ulos ikkunasta.\n\n_d'Havrecourt_. Kielletään. Te itse hyppäsitte.\n\n_Markiisitar_. Me olisimme voineet pudota kuoliaaksi.\n\n_d'Havrecourt_. Älkää unohtako heinähäkkiä.\n\n_Markiisitar_. Lyhyesti lausuen, Te ette matkusta, (Muuttaa äkkiä\näänensä). Kunnioituksella sulkeudun Teidän suosioonne.\n\n    (Menee perälle).\n\n_d'Havrecourt_. Nöyrin palvelianne!\n\n\nKuudestoista kohtaus.\n\n    Raoul (tulee paviljongista). d'Havrecourt.\n\n_d'Havrecourt_ (nauraa täyttä kurkkua). Hahaha!!\n\n_Raoul_. Taivahan ihme, enokulta, mitä täällä tapahtuu?\n\n_d'Havrecourt_. Ei mitään. Minä täällä vain suurimmassa ystävyydessä\npakisin anoppisi kanssa — _mater dolorosa'n_ — hän on raivosa.\n\n_Raoul_. Sen teki minun _ultimatum'ini_ tai oikeammin teidän.\n\n_d'Havrecourt_. Se on tehnyt täydellisen mullistuksen, aivan minun\ntoivoni mukaan.\n\n_Raoul_. Me olemme Varmaankin joutuneet liian loitos, enokulta. Herra\ntietää, miten tämä päättynee.\n\n_d'Havrecourt_. Päättynee? (Katsoo vuokra-tilan pihaan). Näetkö kuka\ntuolla tulee?\n\n_Raoul_. Jeanne — ja vaimoni!\n\n_d'Havrecourt_. Hiljaa!\n\n    (Peräytyvät. On jo aivan pimeä).\n\n\nSeitsemästoista kohtaus.\n\n    Entiset. Jeanne ja Gabrielle.\n    (Tulevat vuokra-tilan pihasta kantaen pitkiä tikapuita).\n\n_Jeanne_ (pälyilee ympärilleen). Olkaa huoletta aivan, tääll' ei ole\nkristin sielua.\n\n_Gabrielle_ (heittää tikapuut maahan). Ohho, kuinka ne on raskaat!\n\n_Jeanne_ (laskee kantamansa puolen myöskin maahan). No, levätkäämme\nsitte hieman.\n\n_Gabrielle_ (hieroen käsivarttaan). Olisithan sinä saattanut ottaa\npienemmätkin.\n\n_Jeanne_. Nää on meidän palo-tikkaat. Ne toiset oli liian lyhyet\nkaikkityyni. Miks'ette antanut minun kuiskata Shoppen'ille, hän olisi\ntuonut nämät niinkuin ilman mitään.\n\n_Gabrielle_. Etpä usko, kuinka minä olen peloissani.\n\n_Jeanne_. Miksi niin? Teidän miehennehän tuolla on. Oma asianne,\nmenettekö ovesta vai ikkunasta. Niin jos jotakuta toisia tätä tietä\nkävisitte tervehtimässä.\n\n    (Viepi tikkaat balkonkia kohti).\n\n_Gabrielle_. Autanko mä sua?\n\n_Jeanne_. Ei tarvita, kyllä minä sen paikoilleen asetan.\n\n_Gabrielle_. Ole varoillasi.\n\n_Jeanne_. Olkaa aivan huoletta, kyllä minä laivani tyyrään.\n\n_Gabrielle_. Mutta puhu toki hiljemmin.\n\n_Jeanne_ (hiljaa). Kyllä minä laivani tyyrään.\n\n_Gabriielle_ (osoittaen ikkunaan). Siell' on valkea. — Raoul on kotona,\nhän saattaa pian kuulla.\n\n_Jeanne_. Kas niin, nyt on kaikki hyvin, nyt huikeasti!\n\n_Gabrielle_ (koettelee tikkaita). En, — min'en uskalla — ne huiskuvat!\n\n_Jeanne_. Kyllä minä pidän kiini.\n\n_Gabrielle_ (astuu muutaman askeleen). Pidätkö sinä kiini?\n\n_Jeanne_. Tottakai minä pidän.\n\n    (Raoul ja d'Havrecourt esiin).\n\n_Gabrielle_. Voi voi!\n\n_Jeanne_. Mikä nyt?\n\n_Gabrielle_. Minä tallaan hameeni helmuksille.\n\n_Jeanne_. Nostakaa ne ylös.\n\n_Raoul_ (hiljaa). Mutta hän putoaa, eno!\n\n_d'Havrecourt_ (samoin). Eikö mitä! lempivien retkiä tarkkaapi Jumalan\nsilmä.\n\n_Gabrielle_. Oi, taivas!\n\n_Jeanne_. Mitä nyt taas?\n\n_Gabrielle_. Minun sääreni näkyvät varmaankin.\n\n_Jeanne_. No kaikkia nyt vielä.\n\n_Gabrielle_. Näkyvätpä!\n\n_Jeanne_. Onhan täällä pilkkosen pimeä, jott'ei näe kättään nenänsä\nedessä, ja olkoonpa nyt, että ne näkyvätkin — noita sääriä ei tarvitse\nhävetä, kyllä niitä kernaasti katseleekin. — Kas niin, nyt olette jo\npuoli-tiessä.\n\n_Gabrielle_. Huu! (kapuaa kiireesti peloissaan alas). En, min'en tohdi,\nvaikka mikä olkoon.\n\n_Jeanne_. Voivoi, kuinka nuo fiinit rouvat ovat kömpelöitä.\n\n    (Viepi tikkaat toisaalle).\n\n_Gabrielle_. Mitä ai'ol?\n\n_Jeanne_. Minä muutan ne tälle puolelle, jotta voitto pitää muurista\nkiini.\n\n_Gabrielle_. Nyt on parempi.\n\n_Jeanne_. Kas niin, onko nyt hyvin?\n\n_Raoul_ (hiljaa). Nyt en näe häntä enää!\n\n_d'Havrecourt_. Ole vaiti\n\n_Gabrielle_. Minä kuulin jonkun puhuvan.\n\n_Jeanne_. Eikö vähät, tarhapöllöt ovat vain tuulettelemassa.\n\n_d'Havrecourt_. Erinomaisen mairittelevaa. Kiitos kunniasta!\n\n_Gabrielle_. Jeanne! Nyt olen täällä ylhäällä.\n\n    (d'Havreccourt on lähestynyt, rykii).\n\n_Gabrielle_. Herrainen aika, tuoll'on joku!\n\n_d'Havrecourt_ (ottaa Jeanne'a kädestä). Minä.\n\n_Jeanne_. Tuo vanha äijä.\n\n_d'Havrecourt_ (yhä hiljaa ja hyvin reippaasti). Tuossa! (Antaa\nkukkaron). Tuo on sinun, kun vain kiireesti juokset linnaan sanomaan\nrouva markiisittarelle, että juuri tällä hetkellä eräs nuori nainen on\nsisarenipojan makuukamarissa.\n\n_Jeanne_. Tää ei ole hullumpaa!\n\n    (Säntää ulos).\n\n_d'Havrecourt_. Varmuuden vuoksi tukkikaamme paluutie.\n\n    (Muuttaa pois tikkaat).\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    Gabrielle. d'Havrecourt (hiipii salaa) Raoul'in luo.\n\n_Gabrielle_. Minusta on aivan, kuin olisin kuullut jonkun äänen. Se oli\ntoki varmaankin luulottelua. Jeanne! Jeanne! Kas niin! Nyt hänkin on\njuossut tiehensä; mitäs nyt on tehtävä?\n\n_d'Havrecourt_ (estää Raoul'ia). Olehan toki aloillasi. Ei olo aika\nvielä.\n\n_Gabrielle_ (koputtaa ikkunaan). Minä täällä olen — Gabrielle.\n\n_Raoul_. Päästäkäähän minut toki.\n\n_d'Havrecourt_. Tahdotko anastaa itsellesi onnen, nähdä kuinka syvästi\nhän sua rakastaa.\n\n_Gabrielle_ (koputtaa jälleen). Minä olen tahtosi täyttänyt, sanomalla\nmitään äidilleni. Täällä minä olen — olethan hyvä, laske minut sisään!\n\n_Raoul_. Gabrielle!\n\n_d'Havrecourt_. Vaiti!\n\n_Gabrielle_. Sin'  et vastaa. Raoul, oletko minulle suutuksissa vielä?\n\n_d'Havrecourt_. Ei vielä, sanon minä.\n\n_Raoul_. Nyt hän on jo odottanut koko neljännestunnin.\n\n_d'Havrecourt_. Hän antoi sinun odottaa kokonaisen kuukauden.\n\n_Gabrielle_. Raoul! Minun on vilu — minä vilustun. (Polkee jalkaansa).\nMutta aukaisehan toki, minä jo pian tuskastun.\n\n_d'Havrecourt_. Näetkös!\n\n_Gabrielle_. En, en, en minä tuskastu.\n\n_Raoul_. Näettekös!\n\n_Gabrielle_. Me emme koskaan enään ole epäsopuisat, se on saattanut\nminut niin onnettomaksi. Ystäväni, puolisoni, armahani! Minä kadun\nvikojani ja pyydän sinulta anteeksi. Voitko vaatia enempää?\n\n_Raoul_ (irroittaa itsensä, huutaa). Gabrielle!\n\n_Gabrielle_. Taivas! Raoul! Kuinka sinä olet sinne tulin!?\n\n_Raoul_. Entäs sinä, sulo-Gahrielle'ni! Kuinka sinä olet sinne tullut?\n\n_Gabrielle_. Sit'en tiedä, minä tulin nousseeksi tänne. (Äkkiä). En,\nen, miksi teeskentelen? (Nöyrästi). Sinä pyysit sitä, ja minä\ntottelin — se oli velvollisuuteni.\n\n_Raoul_ (syöksyy paviljonkiin).\n\n\nYhdeksästoista kohtaus.\n\n    Entiset. Markiisitar. Jeanne.\n\n_Markiisitar_. Siellä on nuori nainen, sanoit sinä, vävyni luona —\ntähän aikaan vuorokautta — —\n\n_Gabrielle_. Taivas, äitini!\n\n_Jeanne_. Niin, Teidän armonne.\n\n_Markiisitar_ (katsoo balkongille). Niinpä, todentotta, sinä\nolet, oikeassa. (Ikkuna aukeaa, Gabrielle astuu sisään). Ahaa, hra\nd'Havrecourt! Te sanoitte minulta puuttuvan todistuksia, nyt minulla\nniitä on, nyt puuttuu ainoastaan — —\n\nd'Havreoourt. Todistajia.\n\n_Markiisitar_. Niitäkin minulla on.\n\n_d'Havrecourt_ (Jeannelle). Mitä hän sillä tarkoittaa?\n\n_Jeanne_. Tuossa tuokiossa tulee pari palveliata soihtuineen.\n\n_d'Havrecourt_ (Hieroo käsiään). Mainiota! Verratonta!\n\n    (Palveliat soihtuineen; näyttämö valoisa).\n\n_Markiisitar_ (Menee paviljongin luo, aukasee oven). Tulkaahan vain\nulos, rouva Nanteuil, tai ken te lienettekään; kylläpä kohta saamme\ntietää, ken te olette. (Raoul, pitäen Gabriellea kädestä). Taivas, mitä\nnäen? Tyttäreni?\n\n_d'Havrecourt_. Ja hänen miehensä, joka ei koskaan ajatellutkaan eroa.\n\n_Markiisitar_. Tyttäreni? Ja kuinka sinä pääsit tuonne ylös?\n\n_Jeanne_ (on ottanut tikkaat, kurkistelee puolien valitse). Tikapuita\nmyöten.\n\n_Markiisitar_ (ylpeästi). Ja sinun arvosi?\n\n_Jeanne_ (markiisittaren äänellä). Kapusi aivan samaa tietä.\n\n_d'Havrecourt_ (markiisittarelle). Antaa noiden olla olollaan,\narmollinen rouva! Ja me, älkäämme enää milloinkaan sekaantuko heidän\nasioihinsa. Uskokaa minua, joka talossa, joka on niinkuin sen oleman\npitää, on mies isäntänä.\n\n_Jeanne_ (hiljaa Gabriellelle). Ja vaimo miehenä, — vaan sit' ei saa\nkukaan huomata!\n\n\n\n"]