[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6NOOpKO6l8lffzqjW_CbryLaODKpJC4H-WL7dFceg08":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3222,"Katupeilin kuvia","Larin-Kyösti",1873,1948,"3222-larin-kyosti-katupeilin-kuvia","3222__Larin-Kyösti__Katupeilin_kuvia","Kertomuksia ja kuvauksia","novelli",[],[],"fi",1910,null,21112,137831,false,74483,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[],"\"Katupeilin kuvia: Kertomuksia ja kuvauksia\" by Larin-Kyösti is a collection of narratives and descriptions written in the early 20th century. This work seems to explore various aspects of rural Finnish life and human experiences, featuring a range of characters that encapsulate the struggles and joys of everyday existence. The themes are likely reflective of the social dynamics, traditions, and folk culture of the time.  The opening of the book introduces us to a runolaulaja, a traditional singer of Finnish folk poetry, who lives a solitary life in a dilapidated cabin. The scene is set during Midsummer, evoking a vivid image of youth celebrating summer by swimming in nearby lakes. As young men and women visit the poet, we witness a poignant moment where the poet, despite his frail elderly form, is coaxed into singing. His voice, tinged with nostalgia, conjures images of Finnish heroes and ancient legends, bridging the past with the present in a magical way. This initial encounter sets the tone for the exploration of themes such as memory, the passage of time, and the fragility of life, suggesting that the collection will delve into rich and evocative stories steeped in cultural heritage. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Kokoelma kertomuksia ja kuvauksia, joissa tarkastellaan suomalaista kansanelämää ja erilaisia ihmiskohtaloita. Tarinat liikkuvat salomökkien runolaulajista kaupunkimiljöön hahmoihin, kuvaten arkea ja menneen ajan tunnelmia.","Larin-Kyöstin 'Katupeilin kuvia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3222.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KATUPEILIN KUVIA\n\nKertomuksia ja kuvauksia\n\n\nKirj.\n\nLARIN-KYÖSTI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nRunolaulaja.\nSillanlakaisijat.\nSyytinkivaarin joulusahti.\nÄiti ja poika.\nIloisia opinnoita.\nKirjailija.\nTurhaa peliä.\nSortunut ääni.\nViinuri.\nKaksi hautajaista.\nRappiolla.\nKatupeilin kuvia.\n\n\n\n\nRUNOLAULAJA.\n\n\nTölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa\nkäymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen\naika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja\nneitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä,\nniin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme\nalastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki,\nse töllin poika: \"Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä\nsitä on äijä runoloita.\" Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin.\nTuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun\nluoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien.\nLeppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi\npieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään\neli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta\novesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa,\nseinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin,\nsängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi\nkerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se\nnäyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä\nsalon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla\nmakaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se\noli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli\nkuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies,\nmutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli\nmustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi\npelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin\nvanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas\nrahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet\nolivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti\nheikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti\ntiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri\noli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä\nkiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa\nelämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka\nkuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta\ntuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja\nhänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen\nkannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä\npiimäkuppi.\n\n\"Hän nukkuu.\"\n\n\"Sairas on, ei nuku, ehkä jaksaa.\"\n\n\"Poavo, Poavo, kuulehan Poavo.\"\n\nUkko käänteli hiukan kylkeään.\n\n\"Vieras on sinua tullut katsomaan. Koitahan laulaa vähäsen!\"\n\nNyt hän aukaisi välinpitämättömänä silmiänsä ja huokaili.\n\n\"Vanha olet, vanha olet, kuinka vanha lienetkään?\"\n\n\"Yhtä jo käyn sataa!\", kuului korahtelevasta rinnasta.\n\n\"Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt,\nlauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!\"\n\n\"Yhtä jo käyn sataa!\" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa,\nja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin.\n\nJo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai\nvaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja\npuhui rykien:\n\n\"Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia\nantaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen,\nvanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin...\"\n\n\"Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista,\nääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!\"\n\n\"Sanele, sanele, vieras uottaa, katsjo, katsjo, grivnan sait!\"\n\nUkko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja\nsanoi vapisevalla äänellä:\n\n\"En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en\ntiiä!\"\n\nVanhalla kalevalan nuotilla alkoi hän nyt laulaa:\n\n    \"Niin on pitkät miun pihani\n    kuin on pitkät pilven rannat,\n    niin on kolkko miun kotini\n    kuin on kolkko korven ranta,\n    korvess' on miun kotini,\n    kalliolla kartanoni,\n    aholla asuntosijani.\"\n\nEi hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia\nlukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. —\nKummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa\nvanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä\nuusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta.\nSelvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten\nsanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi\nnurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä\nlauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan\nsankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui\nminulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle\nunenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja\nkaikua sielussani.\n\nJerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut\nalas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli\nsellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun\najoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli\nvitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä\nlyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli\naika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen\noli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu\noli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se\nhonka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa,\nkunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu\nja elää.\n\nAhtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton\nmelu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli\nelävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä\nkuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa\ntiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä\noli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä.\n\nJätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se\nliikahtanut eikä se puhunut mitään.\n\nEn ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut\nmitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin\nhyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka\nsilmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella\nkäännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä\nummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka\nkiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta\npaistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta\nleppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin\nedessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.\n\n\n\n\nSILLANLAKAISIJAT.\n\n\nToisen nimi oli Malakias ja toisen nimi Mariaana.\n\nMalakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista puolta. Vuoroin\nkäyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät\ntyössään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.\n\nIkäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai\nlumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taijan\nkautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö\nsalaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta,\nvaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei\nkiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin\nitseensä.\n\nMalakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä\nse näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen\nvalkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättävästi pistivät esille\nhänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti\nDanten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja\npuhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.\n\nMariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti\nniin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat\nhiukset kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan\nharmaannu. — Enköhän vain ole nähnyt Mariaanan kuvaa jossakin\nhistoriallisessa kuvagalleriassa ulkomailla? — Siksikö he näyttivät\nniin siveellisesti puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman\nvanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään?\nSe oli heidän salaisuutensa.\n\nEivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko\nsyy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän\ntieltään?\n\nUsein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin:\n\n_Mariaana:_ Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan, mitäs sinä\nkräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi\naina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...?\nKatsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen...\nja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajalla, joka\noli niin alhainen ja armollinen. — Mutta kovin se näyttää jo vanhalta\nja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta\nputosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs\nminä tässä turhia tohisen — silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas\nsiitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin...\n\n_Malakias:_ Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän\nse vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa...\nvaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs\nsille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen\nkiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo\nnäyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä...\nKestääköhän tuo vielä kauvan, se on sellainen ähky yskäinen, yskiiköhän\nkuolemakseen. — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa.\nSiltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme\nmäärinkin... no tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin...\npistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.\n\nJa sitte kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.\n\n_Malakias_: Sanoitko sinä mitään?\n\n_Martaana_: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas...\nMennään kotiin!\n\n_Malakias_: Niin, taitaa jo olla aika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitte mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla,\ntoisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kukin omalle taholle\ntavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla,\ntoisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan tutisevan\nsillan. —\n\nEräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan\nkuulunut... ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa?\nJa Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio alkoi vavista hänen\nvanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän\nolisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän,\nseisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauvan. — Kummallista! Tuntui\nikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa\npuoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se\ntoinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella...\nmutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa\nja luutansa sattuivat yhteen... ja vastapäiset kasvot olivat nyt\npoissa, hän näki ne hengessä... tämähän oli hullua... kukas sitä olisi\nuskonut... hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen\npaksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen\nviisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän\nollut ennen tullut sitä ajatelleeksi...? Jotain oli nyt nurinkurista.\nTuntui niin tyhjältä ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta\nrinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin\nhaudan salaperäinen kita... Jesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne\nRapamäkeen, niin, niin, sinne niin —. Ja kun hän alkoi lapioida sillan\ntoista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen\nluodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä\npitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet\njalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei\nkuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän,\nnosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen\nraskasta ristiä.\n\nKotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut\nvuoteeltaan... olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo\ntuli sanomaan, että se Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei\nhän sanonut muuta kuin: \"sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille\nmahtaa!...\"\n\nViikon kuluttua Malakiaskin kuoli.\n\nJos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta\nmantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille\nporteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla\nseisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa\nvanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille\nuseat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja\nMariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari\nselkoseljälleen jalokivikimmeltävän oven ja sanoo: Täällä ei ole likaa\neikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat kädet ja te olette\npuhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden kunniallisten ihmisten\nkulkea sisälle!\n\n\n\n\nSYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI.\n\n\nOikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen\nkorvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen\nkun muu talonväki oli kylpenyt.\n\nHänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan.\nSattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan.\nIstui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi\nvihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut\nkuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne\nkerran olivat olleet hänen omiansa.\n\nHän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät,\ntuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi\nhän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä.\nToisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin\nmaitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle\nperäkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta\näkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka\nolivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät\nsilmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen\nrapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko\nvaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi\nhän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli\nhiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan,\ntupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa\ntaakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle,\nsivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin\npistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen\nvahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden.\n\nHän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin\nkylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa\npyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän\nvarannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen\nkosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen\nviinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi\njoskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen,\nohraisen oluen häyryissä.\n\nPieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä,\nei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja\ntähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan\nkaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta\nettä sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä\npäivältä rakkaammaksi.\n\nSarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse\nsiemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi,\nhymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä\nautereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja\npeloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli\ntähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui\nitsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi,\nisännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi\nsirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen\ntuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi\nsieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi\nodotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä\najoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli\nsyysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja\npuheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit\nvietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän\nrannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte\nnosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi\nvuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä,\njotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun\ntäysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä\nkuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui\nhän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi\nmallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin\nhän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti\nsäkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin\njo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen\nsalakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin\nhän leksotteli:\n\n\"Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee!\"\n\nVaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:\n\n\"Monta on kutsuttu mutta harvat ovat valitut.\"\n\n\"Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?\"\n\n\"Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi\njoulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!\", ja vaari sylkäsi\ntuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.\n\n\"Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin\npäähän menisi.\"\n\n\"Ime sinä Syyrakin...\"\n\n\"Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!\"\n\n\"Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin\nkakkua!\", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.\n\nNyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön,\nhyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein\npitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät\nviikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui\nsyytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän\nsalaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen\niltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja\npirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: \"kas kohtahan se jo tulee\njoulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!\"\n\nNurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma,\nja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana\npienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret\nmiehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat\ntalonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille\njoulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske,\nsiellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso\npata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi\nsitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta.\nJonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää\nnestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa\nlävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen\nkatajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein\nsaavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän\npienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai\nkotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan\nmallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja\nrikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku\ntalonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii\npermantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla,\nkuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis!\nHemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään,\nhän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti\nhuulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli\nsuutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo\nmetisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen\nnousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja\nmaisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut\nvielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin\npäivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi\nlisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti\nrunnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte\nkantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se\nseistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän\npienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa\njoulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi\ntavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän\nkannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran,\nettä tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen\njoulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä\nlupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että\nhänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit\nsilloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin,\nmutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden\nnaamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan\nyksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet,\nkävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi\nkulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan\nkuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti\nhän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen\nrohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli\nviereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo\ntiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä\nmyöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi,\nriidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja.\nHän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli\nnyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki\noli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat\nparkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään\nnousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi\naina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet.\nHe tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut\nedes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli\nhän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi\nkehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan,\nvoimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia\nsahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi\nheille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun\nrähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka.\nVakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset\nsynnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun\nsaadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille,\ntoisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen\nvoimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa.\n\n\"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan\nkoko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista\nsahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti\npiloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti\npihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis\nkukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa,\nniin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio\nvainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi\ntuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös\nantoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'\"\n\nNiin kehasi vaari.\n\n\"Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin\", veistelivät miehet.\n\nSillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina\npitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun\ntytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun\nrehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen\npilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät\nvirnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta\nmiehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän\nei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja\nkiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui\nistumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa\nhänelle \"laula lappua\" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin\nalkoi hän rukoilla: \"hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo\nkukkua!\" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: \"juokaa pojat, meillä\non ja meillä annetaan!\" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä\nrekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi\nkyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat\nhäntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut\nliperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla\nhän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin\niloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas\nkamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin\nnukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen\nsuussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien\nja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa\noli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia\npilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin\npolvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan.\nPimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta:\n\"Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!\" Sitte\nkömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla\nja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen\nkalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset\nja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja\nkolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut\nmiehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes\nhienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta\nsahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä\nväkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen\nympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi\njouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja\nkatkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut\nkuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta\nvaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa\nyli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja\nalkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon\nja katosi.\n\n\n\n\nÄITI JA POIKA\n\n\nKuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista.\nParanohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä\nmaksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä\nmatkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti\nvinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa,\nja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa\nmatkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.\n\nParanohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot\nhäämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset\nposetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut\nlierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä\nlaudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin\nkadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset\nuneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset\nporvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat,\nkutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä\nne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle,\nkadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.\n\nSinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi\nvetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa\nja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili,\nlaski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn\npainautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen\nläkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen,\nriisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi\nnauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin\nsilmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka\nsitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan\nolisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä\nvastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen\ntempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle,\ntoisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä\nne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan,\nseisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla\npyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko\nse äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen,\nveti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista\npihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan,\nsaattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat\ntaatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot.\nJa olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä\nhän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin\nitsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei\nsitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin\npuolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei,\nei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän\nsietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä,\npojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen\nhienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit?\nNauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari.\nMutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin\nyksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi?\nKankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin\njuoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka\nsiinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä\näiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen\nsukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut\ntasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan,\njoka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään\nollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri\ntulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon\nvaltaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin\nkaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin\nhuutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä\nuneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen\nympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin,\njonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä\npaperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten\nnaisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.\n\nPuodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän\nkaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin\nkello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä\nääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi\näidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan\nrääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen\nkadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.\n\nHän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta\nsittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:\n\n\"Päivää!\" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. \"Päivää\nTallinska!\"\n\n\"Täällä te vaan puolipimeässä paikkaatte nuoren herran sukkia.\"\n\n\"Hys!\"\n\n\"Onko se kotona?\"\n\n\"Se lukee.\"\n\n\"Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala\nparatkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona\ntuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun.\nEnhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja\nvikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu\nreklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee\nisoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten\nvanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan,\nasettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin\nistu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!\"\n\n\"Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja\npänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä\nse on niin hermostunut, sanoo.\"\n\n\"Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa\neikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla,\nvaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä.\"\n\n\"Hys, puhukaa hiljemmin!\"\n\n\"Herrajesta, kun en muistanutkaan!\" huudahti Tallinska ja painautui\ntiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas\nkadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä\nläkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi,\nIsakohvi, Kostus, pom, pom, pom!\n\nJa siihen säesti ovikello hurjasti: kili-kalikuiva-kala,\nkili-kali-kuiva-kala! Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja\nhellän pehmeä:\n\n\"Tule jo syömään!\"\n\nKiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istui\nruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle,\nkaivoi ruokaliinan leukansa alle, hän ei sitä unohtanut köyhissä,\nkotoisissa oloissaankaan. Sitte alkoi hän kahvelillaan rummutella\nkärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän\nvihertäviin akkunoihin, missä kimelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti\nkatsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui\nsitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja\nriensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään.\nAhneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena\nniinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava\nposkensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti\nhääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla.\nVasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän\nlaidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi\ntahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin\navuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi ja hän katseli\npoikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista,\nliikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä\nkädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja\nkomea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa,\nhienot siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla ja\nkuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän\nkaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin\nennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se\ntuntuisi niin hyvältä ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se\nsykähtäisi ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja\npakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus\nolisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri,\nhiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä, niinhän olikin hyvä,\nhän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta\nsittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämmetöntä, se\npainautui rintaan ja kouristi, se painoi, painoi niin raskaana harmaan\npään ympärillä niin, että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin\nnaurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika sitä huomannut, kuinka hänen\nkätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta\nitsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista\nkäsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt\nhänen poikansa oli niin suuri, olihan se vanha tarina, että lapset\nvanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi,\nnuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän\nsentään hiukan niinkuin leikillä...\n\nÄiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä, hän kurotti juomalasiansa,\nmutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta\nvasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä\nkatseli poika hetken maitolasia, hän jäi siihen tuijottamaan ja\nhuomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli\ntaas yli kadun läkkisepän ikkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas\näidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja\nilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää\nja harrasta noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten\nkärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun kannen ympärille, niissä\noli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista,\nitsensä unohdusta, jotain pyhää niissä oli niin lapselliselta kuin tämä\nhänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... kovin oli\nvanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset\nolivat käyneet melkein liituvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen\nhäpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys\nsiitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen\nrinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa\nikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen\nnosti hän taas lasinsa ja sanoi:\n\n— \"Kaadappas lasiini maitoa, kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat,\nvanhan kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein\nnaurattaa...\"\n\nJa poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin\nse olikin, yhdisti taas heidät, pieni huomaamaton kosketus. Eihän hän\nsentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä\nkiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti\nraukka!\n\nJa äiti sanoi melkein kuiskaten:\n\n— \"Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen.\"\n\n— \"Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen\nTallinskan kanssa niin paljon... jaarritella... ja torilla voisitte\nolla minusta puhumatta... ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää.\"\n— Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja\nsanoi kuin ohimennen: \"Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä\npumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti.\" Sitte meni hän keikahtaen\nomaan kamariinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla\nhänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat\nkolisten hänen akkunansa ali. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse,\ntuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitte\ntuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen\nkaton, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli\nraastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä,\nhopeoituja saappaita, isoja sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine\nkruunuineen ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun niin, että se\nvoihkasi:\n\nViuuh-kiri-ii-ilkiää — — Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja\nitsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa, hän tunsi, kuinka\nhänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna\nolisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi\nsen kohtauksen siellä pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut\nkaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan\nvanhaa huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän\näitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli\ntoveriliuta vastaan: \"Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään\nkapakkaan, viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät\nkuin tyhjä puteli, mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden\n'uhrin'! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken\nvastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä... ihana sireeni sinulla on,\nikävä vaan, että on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet\nniin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää,\nminne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu,\nruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihenhän uppoo ja hukkuu\nherkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?\"\n\nSamaan leikkiin yhtyen oli hän heittäynyt keveään katukeskusteluun,\noli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän\nkehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän\neronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt\nkatuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä,\nkahleena hänen vapausjanolleen. Vaijeten kulkivat he taas asemalle,\ntutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut\nvaipua maahan, maan alle. Kummallinen, hirvittävä äänettömyys,\nkuolemanenteinen hiljaisuus; ja vasta hyvästeltäessä se äiti oli\nsanonut rikkinäisellä äänellä:\n\n\"Eihän se mitään toiveita antanut, taitaa olla viimeisiä matkojani,\nen minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan\nhautausmaahan isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä, hyvästi\npoikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!\" Ja sitte juna\nvihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta,\nsalaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.\n\nKun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli\nhänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän\niloinen monivärisyys. Kadulla oli hän tavannut Nannin, hänen verensä\noli kuohahtanut ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja\nsyvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen\nsydämessään asui itse elämä! Ja sitte oli hän ajanut Nannin kanssa\njotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois\nikävästä — ja kuolemasta.\n\nHän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä\nja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen\ndekadenttiluonne ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan\nkummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin\nsitkeys, vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.\n\nVihdoin hän nukahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri\npyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja\npaperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja alkoi hitaasti\npukeutua. Kiiltävä tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa\nniinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen\ntuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden\ntuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat\nsilmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi\nhienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko\nhuomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen,\nettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää, kaikki muu oli unta,\nsavua, ilmaa, hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen\nsuorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt\nolisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen\nitsesuitsutuksessaan — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä\npuuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi\nhiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista\nalkuperäänsä, siksi hän tekokeinoilla koetti näyttää ylhäisen\nkalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin\nkenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen\npäänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan.\nSitte vahasi hän viiksiään, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan\nmuotoisiksi, sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti\nposkilihaksiaan veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä\nhohti pitempi erityisesti hoidettu kynsi. Sitte alkoi hän tulitikulla\nhieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti\nhän hienon venäläisen sigaretin, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin\npienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.\n\nSilloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto, hän kuuli\nsadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla\nliikkuvia olentoja, hän siirsi ikkunalta sermin, hän sätkähti,\nja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua paksuna, kömpelönä\nmöhkäleenä makasi äiti kärryjensä alla, paksut huopasaappaat olivat\ntakertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja\nnahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli\nluiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen\npäälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää ja hohotti, ja läkkisepän\nlapset kirkuivat ilosta hyppien.\n\nHäntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas\nhäpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin\ntahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa\nmuka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään\nniin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin\nvihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi\ntapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi\nnuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he\nniin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi\nvalmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän\nnäin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden\nkulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin\nanteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että\näiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo\noli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?... Niin ehkä se siitä\npääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin\npaksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä\näitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin\nhartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa\nauttaa vanhaa äitiänsä.\n\nSynti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän\nhäveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö\nkaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä\näiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!\n\nHän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi\nläkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos,\nkamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien\nmelun ja astui puotiin.\n\nÄiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi\nverta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin\nusvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen,\njoka etsi hänen katsettansa: \"Jumalani sentään, en minä enää kestä,\ntaitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä\nihan tunnen, kuinka se vetää — —\" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti:\n\"No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä\ntoivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!\"\n\nLäkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan\nja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei\nhän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli\nvain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään\nmilloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon\nsisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän:\n\n— \"Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan\nsellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka\nnäkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!\" Ja vaimo löi\nkätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.\n\nPitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello,\nhohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä\nportilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja\nhuusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom!\n\n\n\n\nILOISIA OPINNOITA.\n\n\nAntti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen\nrustitilanomistajan ainoa poika.\n\nHän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa\nisältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki\noikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen\nukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli\ntylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan\nnosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen\nsekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. \"Hän on järjen mies!\",\nsanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään.\nPerheiltamissa hän johti tansseja. \"Hän tanssii hurmaavasti\", sanoivat\nperheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden \"toiveita\"\nvaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta\nvuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. \"Hänellä on\nperiaatteita!\", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä\njoskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä\nlauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki\nviikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin,\nettä se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen\nsisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia.\nSinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies,\ntulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi\nhän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: \"anteeksi isä, mutta\nminun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!\" Ja isä hymähti siihen\nleveätä, hämäläistä hymyään: \"Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan,\ntyö ennen kaikkea!\" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan\nsetelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen.\nSinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa,\njoka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia\nominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa \"Palestiinaan\" tai\njohonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla\n'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden\nlopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut \"pikku teoloogin\", ja\nluentokirjoihin oli piirretty: \"ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti\". — Ja\npitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: \"sinusta tulee mies,\nsellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon\npoikia! Luonteita me tarvitsemme.\"\n\nHän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti\nraitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen\nkotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät,\nvaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään\nruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä\noli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui\ntarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua,\nmissä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja\nyliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden.\n\nRouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä\noli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia\nnaimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä\nviihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa.\nAntti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he\npimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun,\nja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin.\nJa he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja\nkirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin\navomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa,\nkertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja\nAntti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja\nkurinpitolautakunnasta... Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan\nyhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen\nja sanoi: \"minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra\nKlemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin\neikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A\npropos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin\npikkukaupungissa!\" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti\nAnttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi\nsuloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen\nomistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti\nluokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he\nistuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä\nlaskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen\nseinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat\nhänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan\nsyliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui\nmolemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti\nhänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle.\n\nSen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa\nvieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä.\nMutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa\nvaikka rouva häntä varoitteli: \"pysy paikallasi, ei siitä ole mitään\nvaaraa!\" Mutta Antti kuiskasi: \"ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa\nvielä epäillä!\" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli\nrouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa\nalle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita\nrouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut\npiirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän\nja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren\ntuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki\npunareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa \"Palestiinaan\",\nvoiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli\nerityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia,\nja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa.\nAsuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä.\nHän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän\navasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita\nylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan\nja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen.\nRuokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis\nhereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja\npelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja\nseikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa.\n\nHän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen\nröijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän\nviereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan\nkeskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran,\nhänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin\nsurkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön\nruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän\npainoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt\nhuomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja\nveti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys.\nAntin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen\nnaurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista.\nLamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän\nkoputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! \"Antti avaa! Minä tiedän,\nettä sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!\" —\n\"Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla\", vastasi Antti pidellen\ntytön kättä kädessään. \"Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole\nsinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti,\nsinun täytyy, sinun täytyy!\" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi\nhän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta\nrouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä\nasetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä\nolkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen,\njonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva\nleukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä\nsuupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi\nnauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen\nkorvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään,\nhän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta\nrustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi\nnyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys,\nsamassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet\nriippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan\ntukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset\nriippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön\nkäsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle\nkäyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä\nerottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset\nkädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi\nläähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin\nkamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja,\njoka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi\nsäppiin.\n\nHämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. \"Oi, Antti, tätä minä en\nolisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!\" — \"Älähän nyt, en itsekään ymmärrä,\nmiten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi... en koskaan enään...\nymmärräthän... kaikki miehet hairahtuvat joskus... kysy mieheltäsi...\nhän tietää!\" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti\nitkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti\nhuoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin\npimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten...\nmitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa...\n\nUlkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas\nkiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas.\nKadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa\nalusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä\njärjestyksenvalvojan seurassa...\n\nAntti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai\nvarotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti,\nkun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas\npala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen:\n\"mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa\nniin karvastelee...\"\n\nUudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen...\n\"Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä\nei ollut olo rauhallista... en voinut siellä lukea, rouvakin oli\nhiukan ikävä... minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä\nkurinpitolautakunnan kokoukseen...\"\n\nAntti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon\nharjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät\nkaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin,\nAntti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi\npiirrellä sinisiä viivoja kirjaansa.\n\n\n\n\nKIRJAILIJA.\n\n\nHän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi\nhän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli\nkasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä\noman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa.\n\nHän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa.\nJoku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle\nkioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa\nsoodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän\nihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon\nsieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä,\nmuuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet,\nnykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki\nHelsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät\njuomassa soodaa sen kioskineidin luona.\n\nSiitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina\npuhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt\nkirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä\nvaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla\nenglantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut\nkoskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine.\n\nHän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt\nitse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia\nSeurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään\ntohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin\ntieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori\narvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut\ntohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että\ntohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. —\nMiekkinen se oli kirjailijan nimi.\n\nEspiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui\npuodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin\nmukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa\nkasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin,\nkylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin\nteeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna\nnerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä\noli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta\nvanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä\nvalitustansa: \"voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!\"\n\nRavintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski\nleikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa\nkoko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli\nseurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen\npäähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut\nkoskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä\nollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään,\nmutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui\nhän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä\nsalaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan\ntähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski\njuuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen.\n\nHänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän\nei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa\npyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän\nnuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä\nonni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään,\npeloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa,\nminkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta\nteosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei\nitsemurhastakaan tullut mitään.\n\nMutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen\nyläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän\nvalitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän\nhuolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään\nkuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta.\nArvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin\nlauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun\nloppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä\nkokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan\nreklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle\nystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi.\nSalaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen\nhedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla\ntulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan\nestetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro\ngradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan\nkirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän\nkulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä\ntaulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli\nkautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki\ntaiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä\npainettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin\nnaamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan\nkasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka.\nJa kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla\nja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija\nparast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan\nikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän\nhengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman\npäivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa\nluo ja valitti: \"kuules, en ymmärrä... K. ei voi enään maalata minun\nkuvaani... rahan puute?... en ymmärrä.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Sanoi, että hänen värinsä ovat kuivuneet.\"\n\n\"Kuivuneet???\"\n\n\"Niin\", puhui Miekkinen happamen näköisenä.\n\n\"Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä.\"\n\n\"Mitääh!\"\n\n\"Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta\npilkkaa!\", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti.\n\nKirjailija lähti, jätti ylpeästi ainoan ystävänsä.\n\nEräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa.\nHän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen\nperikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi\nnotkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen\nhuulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut\npois puhaltaa.\n\nSitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää\npuhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan\npaikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin.\nHänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa\non saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu\nhän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta\nvekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään\npikkukaupungin neitiin.\n\nHänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun\nyläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse\nhienosti hymyilevänä sivu katsoen.\n\nHän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus,\nalentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei\nlue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain\njoulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa.\n\nHän on valmistanut itselleen pienen pyhäkön, jonne hän palaa\narkihuolista kellittelemään sohvallaan, muistelemaan satunnaista,\nsatumaista onnensa juoksua. Hän on muodostanut makuuhuoneensa\nnaisbudoaariksi, pöydällä on tunnettujen henkilöiden muotokuvia ja\nseinällä taiteilijaystävien lahjoittamia taideteoksia.\n\nAinoa perinpohjainen muutos hänen luonteessaan on vain se, että hän ei\nenään nuku myöhään aamusilla.\n\n\n\n\nTURHAA PELIÄ.\n\n\nMaaseututeatteri oli saapunut kaupunkiin. Miesnäyttelijöiden\npukuhuoneessa kulki Viljami Ventola levottomana edestakaisin lattialla.\nEi häntä tänään kiusannut ramppikuume kuten tavallisesti, muista syistä\noli hän kiihottunut... Hän järjesteli pukuaan, katsoi kuvastimeen ja\nmutisi itseksensä: \"tänä iltana sen täytyy tapahtua!\" — Huoneessa\noli kaikki sikin sokin, tuoleilla ja sohvilla oli pukuja, tekotukkia\nja kenkiä, isolla pöydällä oli monta pöytäkuvastinta ja niiden\nedessä paloivat tyhjien puoliolutpullojen suihin pistetyt kynttilät,\nsiinä oli vaseliinirasioita, ihomaalipönttöjä, puuterihuiskuja ja\nkiviliimapulloja sekaisin tyhjennettyjen tuutinkilasien joukossa.\nMuut näyttelijät kulkivat pitkin matkustajahuoneiden käytävää\n— teatteritalossa oli nimittäin hotellikin — tai istuskelivat\netuhuoneessa pakkalaatikoilla sukkeluuksia lasketellen tai tuijottivat\neteensä. Nuoremmat näyttelijät seisoivat näyttämöllä tirkistellen\nesiripun reijistä katsomosaliin, missä jo istui ihmisiä.\n\nViereisestä huoneesta kuului näyttelijättärien äänekäs puhe, ja\nylinnä kilahti nuoren Helvin nauru helisten kuin tiuku viileässä\nilmassa jossain kaukana maalla joulu-aamuna kirkkorinteellä. —\nNiin, olihan Helvi papin tytär. Puoleksi karaten oli hän lähtenyt\nkotoaan antautuakseen näyttelijäuralle. Noin oli Helvi nauranut\npäivälläkin, kun hän Viljamin kanssa oli ollut ajelulla kaupungin\nulkopuistikossa. He olivat nousseet puiston tekoraunion, vanhan,\nluostaria muistuttavan kiviröykkiön harjalle ja olivat uudestaan\nnäytelleet sen ihanan kohtauksen. Ja tänä iltana tulisivat he taas\nnäyttämöllä vastatusten, saisivat uudestaan haltioitua, he eivät\nenään näyttelisi, he unohtaisivat ajan, paikan, kulissit, yleisön.\n— Niin, Viljami unohtaisi koko kurjan elämänsä, koko sen onnettoman\nsattuman, sen kiusottavan erehdyksen, joka sitoi häntä, uhkasi koko\nhänen näyttelijätulevaisuuttansa. Ah, olisipa hän nähnyt Helvin jo pari\nvuotta sitten! Ne kaksi vuotta olivat Viljamille koettelemuksen vuosia.\nEi hän koskaan voisi saavuttaa sitä onnea, jota he, hän ja Helvi\nvoisivat yhdessä nauttia kannustaen toisiansa ihaniin taideluomiin.\nNyt kannusti häntä vain epätoivo ja itsesoima. Helvin kirkkaan kuvan,\nsinisten mustikkasilmien, keltakutrisen pään vieressä hän näki\nhengessään toisen kuvan, tumman ja uhkaavan, näki kaksi ruskeata,\nmoittivaa silmää, teirenpisamoiset kasvot, salaväijyvän, salakiihkeän,\nsairaalloisen katseen, joka veti kuin virran mutainen pohjavesi alas\njonnekin, jotain epämääräistä kohden.\n\nViljami Ventolan kasvot synkistyivät. Hän seisahtui pöydän ääreen,\nlipsutteli revolverin hanaa ja laski sen taas pöydälle roolikirjansa\nviereen, ettei hän sitä unohtaisi viimeisessä näytöksessä, jossa hän\nsitä tarvitsi. Samassa kuului ovella tuttu naputus, kolme hiljaista\nnaputusta, ja hänen sydämmensä vavahti ikäänkuin sydänalaan olisi\npistetty neulalla. Hän tunsi niin hyvin sen naputuksen. Vain Roosa,\npuvustonhoitajatar naputti sillä tavalla. Silmänräpäyksessä muisti\nhän useat unettomat yönsä, jolloin hän ikäänkuin kuumeessa selällään\nmaaten vuoteessaan oli tuijotellut oveen. Hän oli kamppaillut kauvan\nsitä naputuksen kiusausta vastaan, hän oli ravistellut raivoissaan\nkiharoitaan kuten hän näyttämölläkin teki tärkeissä kohtauksissa, se\nkiharoiden ravistaminen oli aina vaikuttanut erittäinkin naisiin,\nsamoin hänen komea, jalopeuramainen äänensä, joka kaikui katsomon\njoka sopukkaan. Mutta hän oli turhaan taistellut kevytmielistä\nluontoaan vastaan, hänen taiteilija-itserakkauttaan kutkutti Roosankin\nnöyrä, altis antautuminen. Hän muisti, kuinka Roosa oli palvellut\nhäntä kuin orjatar itämaalaista ruhtinasta, neulonut ja paikkaillut\nhänen teatteripukujaan vaikka kuuluihan se Roosan tehtäviin, sillä\nRoosa, entinen neulojatar, oli teatterin puvustonhoitajatar. Viljami\nmuisti, kuinka Roosa aina oli häntä salaa katsellut aina siitä\nhetkestä asti kun Roosa oli tullut teatteriin. Ja Viljami oli heti\nantautunut hänen seuraansa, opastanut häntä muka harjoituksissa\nkahden kesken, mutta Viljamilla oli ollut omat sivutarkotuksensa. Kun\nRoosa koenäytännön jälkeen vihdoin sai suuremman osan, oli heidän\nonnensa ollut ylimmillään, ja Viljami sai nuoren tulokkaan kokonaan\nvaltoihinsa. Mutta Roosa epäonnistui täydellisesti osassaan, sai\nsenjälkeen näytellä vain palvelijattarien osia, kunnes johtaja sanoi,\nettei hänellä ole ollenkaan lahjoja. Mutta Roosa ei tahtonut jättää\nteatteria, hän tyytyi puvustonhoitajattaren halveksittuun toimeen\nvoidakseen olla Viljamin lähellä. Mutta itserakas murhenäyttelijä\nalkoi kyllästyä hänen ihailuunsa, hänestä tuntui, että Roosa vain\noli hänen tiellänsä. Liian silmiinpistävästi hiipi Roosa alituiseen\nkulissien välissä ja häiritsi katseellaan Viljamia, kun hän esiintyi\nnäyttämöllä. Mutta kun näyttelijät näytännön jälkeen siirtyivät\nravintolan puolelle, unohti Viljami hänet kokonaan, suljetussa seurassa\npianohuoneissa mekastettuaan pikkukaupunkilaisten kanssa tapasi hän\nusein yöllä käytävässä Roosan. — Seuraavana päivänä karttoi hän Roosaa.\nNäyttelijätoveritkin alkoivat salaa pistellä hänestä ja Roosasta,\nja heidän suhteensa tulos tuli pian tiettäväksi itse johtajallekin.\nPikkunäyttelijöille ominainen panettelu ja ammattikateus oli sen\nilmituonut, ja juuri eilen oli Viljami sen johdosta kutsuttu kiivaan\njohtajan puheille, joka oli asettanut Viljamille ankarat ehdot. —\nJa kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, kun Viljami mielestään\ntodella oli kiintynyt Helviin. Hän ei koskaan ollut tavannut niin\ntunneherkkää, täysveristä samalla kainoa ja kiehuvaa naista. Helvi oli\nhänen mielestään Ofelia ja Julia samalla kertaa. Ja Helvi oli häntä\nvastustellut heti teatteriin tultuaan, se oli Viljamin turhamielistä\nsydäntä kiihoittanut. Sittemmin oli Helvi vallattomalla naurulla\naina karkoittanut luotaan Viljamin lähentelemiset. Mutta tänä iltana\npurkaisi Viljami tunteensa niin tulisesti, että koko katsomo värisisi\nhänen sanoistansa, hän ei enään näyttelisi, kulissit katoisivat heidän\nsilmistään, hän kohoisi yhteisnäyttelyn huippukohdassa sellaiseen\nmielenliikutuksen myrskyyn, että Helvin täytyisi huomata se. Ja Viljami\nvetäisi hänet vastustamattomasti luokseen. Ja nyt oli hän pudonnut kuin\nkorkeudesta ja seisoi siinä lipsutellen revolverin hanaa. Aina se Roosa\nveti häntä alas jokapäiväiseen, arkioloiseen, mitättömään ja rumaankin.\n— Tätä kaikkea ajatteli Viljami Ventola, kun Roosa naputti pukuhuoneen\novelle.\n\n\"Sisään!\", huusi Viljami jyrisevällä äänellä.\n\n— \"Tarvitsetko sinä mitään?\", sanoi Roosa hiljaisella äänellä.\n\n\"Minä en tarvitse sinua!\"\n\n\"Mutta ainahan sinä ennen... Enkö saa hiukan kähertää tukkaasi?\"\n\n\"Niin, ennen... ei nyt enään... Kuule, etkö sinä ymmärrä...\"\n\n\"Minä ymmärrän, johtaja on sinulle puhunut...\"\n\n\"Niin, hän antoi minun valita: joko mennä naimisiin sinun kanssasi\ntai teatterista pois! Teatterin mainetta ei saa pilata, sanoi hän,\nymmärräthän nyt?\"\n\n\"Mutta etkö sinä voi pyrkiä isompaan teatteriin?\"\n\n\"Isompaan teatteriin! Maleksiakseni vuosikausia näytellen rengin osia,\nehei, mieluummin minä olen täällä ensimäisenä!\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, miksi sinä tahdot jäädä.\"\n\n\"En sinun tähtesi, sillä koko tämä kolaus on sinun syysi. Jollei sinua\nolisi ollut, niin minun elämäni voisi kirkastua.\"\n\n\"Minunko syyni?\"\n\n\"Niin, juuri sinun. Etkö sinä muista, kuinka sinä silloin ensi\nkerralla... juotit minun niin, että menetin järkeni, tahtoni ja kaiken\nvoimani. Ja tätä helvettiä on kestänyt tähän päivään saakka.\"\n\n\"Minä rakastin sinua ja rakastan sinua vieläkin, sentähden minä tein\nsen.\"\n\n\"Mutta tästä on nyt tehtävä loppu!\"\n\n\"Näytteletkö sinä nytkin? Sinä kadut kuitenkin sanojasi ja pakenet\nminun luokseni, kun tunnet itsesi yksinäiseksi.\"\n\n\"Minä en näyttele. Vapauta minut, lähde jonnekin maalle... ymmärräthän,\nminä koetan elättää lapsemme, mutta yhdessä-olo miehenä ja vaimona, se\non sula mahdottomuus, se turmelisi koko taiteellisen tulevaisuuteni,\nmistä minä silloin saisin tuulta siipieni alle! Ei, ei! Ennen ajan minä\ntällä revolverilla kuulan otsaani!\"\n\n\"Kuule, Viljami, ole nyt rehellinen itsellesi, sinä et tahdo tätä\ntaiteesi tähden vaan...\"\n\n\"Vaan...?\"\n\nVierushuoneesta kuului Helvin kirkas ääni. Hetken tuijottivat Viljami\nja Roosa toinen toisensa silmiin.\n\n\"Vaan hänen tähtensä!\", jatkoi Roosa ja osoitti sormellaan seinään.\n\n\"Sinä olet kateellinen kuten naiset tavallisesti, sinä et soisi sitä\niloa, että saisin edes hetken seurustella jonkun toisen kanssa.\nTiedätkö, että Helvistä voi tulla suuri taiteilijatar. Minä tahdon\nohjata häntä, minä tahdon viedä hänen lahjansa oikeaan suuntaan, muuten\nne kuihtuvat tässä viheliäisessä pesässä!\"\n\n\"Sinun kauttasi?\", huudahti Roosa. \"Kyllä minä sinut tunnen,\nopetusmestari. Sinä olet suurempi taiteilija elämässä kuin näyttämöllä,\nsinulla on valheelliset tunteet kuten näyttelijöillä yleensä, mutta\nminä tahdon vapauttaa sinut niistä, silloin vasta sinusta voi tulla\nsuuri taiteilija. Ja minä, minä yksin sinua rakastan, rakastan vaikka\nsinä polkisit minut maan tasalle, ehkä sinä kerran ymmärrät minun\nrakkauteni suuruuden ja opit rakastamaan minua.\"\n\n\"Sinä olet viisas, mutta et ole nyt oikein laskenut... Etkö sinä\nymmärrä, että minä olen lopen väsynyt sinuun, sinä olet minun\ntielläni. —\"\n\n\"Niin, minä olen katkeruudesta kypsynyt viisaaksi naiseksi, enkä tahdo\ntielleni tyhjää, tyhmää maalaistyttöä, jolla ei ole aavistustakaan\ntehtävistään, mutta minä tiedän kuinka pitäisi näytellä, vaikka en itse\nosaakaan näytellä... en elämässäkään.\"\n\n\"Sinä vihaat Helviä siksi, että hän on nuori, vapaa ja vallaton mutta\nkuitenkin suloinen ja siveä, hänessä on jotakin maidon tuoksua, jota\nsinulla ei ole koskaan ollut.\"\n\n\"Helvi sopisi paremmin jonkun kappalaisen rouvaksi maalla... niin,\nmaitoa lypsämään, silloin hän olisi omalla alallaan, näyttämöllä hän\nkulkee kuin hanhi.\"\n\n\"Sinä olet ilkeä, juuri sinun ilkeytesi on kuiluna välillämme.\"\n\n\"Minä olen suora! Siveä sanoit? Mikä on ollessa siveänä, kun mammat\nja mosterit ovat enkeleinä liehuneet hänen ympärillänsä kehdosta\nsaakka, hänellä ei ole ollut tilaisuutta joutua vietellyksi, eikä\nmikään romaanisankari ole astunut hänen tiellensä. Ehkä sinä nyt tahdot\nnäytellä tuollaista sankarin osaa!\"\n\n\"Entä sinä, hahhaa!\"\n\n\"Niin, naura sinä vaan. Minä olen ollut siveämpi, sillä vaikka minä en\nkoskaan ole tietänyt isäni nimestä, vaikka olen kasvanut puutteessa ja\nköyhyydessä, olen kuitenkin säilynyt, minä olisin voinut langeta mutta\nminä en tahtonut. Vasta sinulle antauduin minä kokonaan omasta tahdosta\nenkä senjälkeen kenellekään muulle.\"\n\n\"Oh, sitä minä en usko!\"\n\n\"Älä usko! Sinä katsot omilla silmilläsi, sillä sinä et ollut puhdas\nmies siihen asti kuin tapasit minut. Te miehet katselette asiaa aina\nsiten.\"\n\n\"Sinähän aivan saarnaat, sinun olisi pitänyt ruveta laupeudensiskoksi.\"\n\n\"Minä tahdon olla vain sinun laupeuden siskosi, sillä minä rakastan\nsinua huolimatta sinun pilkkaavasta äänestäsi.\"\n\n\"Oletko sinä varma?\"\n\n\"Olen. Onko sinulla varaa heittää minut yksinäisyyteen ja yöhön oman\nlapsesi kanssa?\"\n\n\"Niin, senkin onnettomuuden piti vielä tulla lisäksi. Meidän täytyy\nerota!\"\n\n\"Minä en eroa tyhjän oikkusi vuoksi. Minä tiedän, että kun sinä taas\ntunnet itsesi yksinäiseksi, niin sinä palaat jälleen minun luokseni\njollet muuten, niin...\"\n\n\"Humaltuneena!? En ikinä! Yksinäinenkö minä? Minä en ole yksin.\"\n\n\"Luuletko sinä, että sinä olet Helville mieleinen?\"\n\n\"Luulen.\"\n\n\"Oletko sinä niin varma?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Luuletko, että Helvi suostuu sinuun, etkö sinä ole huomannut, että\njohtaja jo liehakoi häntä, Helvi on niin yksinkertainen, että luulee\nsaaneensa hyvän roolin omasta ansiostaan. Tai ei Helvi olekaan niin\nyksinkertainen kuin luulemme, ehkä hän veikeilee johtajalle kuten\nsinullekin saadakseen vain hyviä osia, mene ja ota selvä niistä\ntaivaansinisilmäisistä maalaisenkeleistä. Hän ei koskaan voi rakastaa\nsinua niinkuin minä, minä aavistan sen ja minä tunnen sen povessani,\njossa lapsesi lepää.\"\n\n— \"Johan minä sanoin sinulle, matkusta maalle!\"\n\n— \"Minä en matkusta, minä en luovu sinusta. Ole viisas ja järkevä,\nViljami, sinä voit olla niin hyvä, kun sinä vain tahdot, pidä lapsi ja\nminut omanasi ja kasvata hänestä suuri taiteilija, eikö siinä olisi\nsuuri elämän tehtävä. Viljami rakas, anna minulle anteeksi äskeiset\nkovat sanani, ymmärräthän, ettei kukaan muu rakasta sinua niinkuin minä\nja me voimme vielä tulla onnellisiksi...\"\n\nSamassa katkesi Roosalta sana kurkkuun, sillä viereisestä huoneesta\nkuului Helvin vallaton huuto:\n\n\"Herra sankari, ettekö jo tule skoolaamaan.\"\n\n\"Minä tulen\", huusi Viljami kääntyen seinään päin, sitte jatkoi hän\npuhuen Roosalle.\n\n\"Kuuletko sinä?\"\n\n\"Kuulen. Luuletko, että hän sinua rakastaa?\"\n\n\"Kuulithan itse hänen lämpöisen äänensä.\"\n\n\"Pane hänet koetukselle!\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Selitä rehellisesti meidän suhteemme hänelle, sano, että minä\nkohdakkoin olen äiti.\"\n\nViljami kouristi Roosan kättä ja katseli häntä jäykästi silmiin.\n\n\"Sinä naispiru! Sinä uskallat!\"\n\n\"Minä uskallan kaikki.\"\n\n\"Ja minä myöskin, saa nähdä, kuka meistä on voimakkaampi!\"\n\n\"Minä uskallan, jollet sinä...\"\n\n\"Ja minä näytän sinulle tänä-iltana itse näyttämöllä, mitä minä\nuskallan\", sanoi Viljami kähisevällä äänellä ja lisäsi: \"mene!\"\n\nViereisestä huoneesta kuului taas: \"ettekö te jo tule!\"\n\nViljami vimmastui, hän tarttui Roosaa kädestä kiinni, aukaisi oven ja\npyöräytti hänet etuhuoneeseen.\n\nHäveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään\nnurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo\nkolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle\ntai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä\nkerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus,\nilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja\nkatsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja\nnaiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas,\nyllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä\nsointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain\nherpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he\nolivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen\nhuutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten\nistunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin\nvesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa\ntai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia,\njotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla\nelivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista\nkättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan,\nmutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien,\nhurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin.\n\nHelvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen\nripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin\nkahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui\nvoitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa\nhuomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja\nHelvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja\nhillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi\nsupina salissa ja se tarttui näyttelijöihin.\n\nVäliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli\nerityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa\nkurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus\nhuusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten\nhuoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa\nhiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana\nkeskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden\nloistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui\nikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä\nverinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan\nitkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi,\nettä Helvi huudahti:\n\n\"Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä\ntuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa,\nhyi, kuinka sinä olet ilkeä!\" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan,\nvaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää\nHelvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen\nnäytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna\nhänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan\ntutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi\nleveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan\nkeskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki\nnäyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään\nsuistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran\nlähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut,\nhän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa\nkuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan\nkäännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka\nliiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen\nrohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa\nselitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat\nolivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami\nsanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut\nniihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta\nehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista\njalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli\nhuonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami\nistui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän\nnousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin\npään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut\nsuutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja\npainoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan\nkatse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä,\nväijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi\nsuuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja\nnäyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui\nrevolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi\ntahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä\nhetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos\nrevolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt\nsen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui.\nKättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli\njoka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia\nalas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle.\n\nNäytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa.\nHän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui\nyhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona.\nJohtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua,\nsellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että\nteatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos.\nSelvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei\nViljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista.\nViljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä,\nRoosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua\nmaalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä,\nhiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja\ntaputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami\nasteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli\nseisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta\nsäteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli\nomituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan\najatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta\nkuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli\nsaanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen\nnäyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen,\nraukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko\nympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi\nnyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan\nhaassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois\nkaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa.\n\nViljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään\nsivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen\nseuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria\nmutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia\nsukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa\nirvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento:\n\n\"Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari!\nSinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme\nkaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä\nkirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan\nosaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla\nnäyttämöllä.\"\n\n— \"Kuolla, niin!\", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä!\nEikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö\nhän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän\naina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta\nsaattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen\njälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi\nhän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin\nhänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään\nhänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen\nperintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei\nhän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki\nkävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka\ntuntui hänestä nyt turhalta peliltä.\n\n\"Viljami\", sammalteli kuiskaaja, \"ei tämä elämä lyö leiville, koko\nkuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla\nnyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami,\nperustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä\nsävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain\njääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä,\nniinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin\nkaruselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa.\nEhei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä\nme olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!\"\n\nViljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä\npöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin,\npisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin\nulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä\nistui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin\nmonena yksinäisenä: yönä.\n\nPimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki,\nkirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti\nvanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli\nyöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko\npienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt\nitseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta\nkaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin\nmonasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli\nheti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut\nkuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut\nraukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi:\nkuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän\neilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana\nmakaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen\nkuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa\nmutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja\nelämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja\nromanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi\nhänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen\nhaudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja\njoisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa,\njonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi\nvälinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi\njälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan,\ntoinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen\nerikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen.\nJa niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut\nnäyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä\njatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja\nantautuisivat uusiin mielialoihin.\n\nViljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain\nmustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu\nolisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella\noli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä\nikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan\ntakin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin\nhän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät\nalkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä\nhän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo\nlopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva,\nhetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä\nmissään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään\ntukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä!\n\nViljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään!\nEhkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa\npitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan\nsilmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat\nvetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin\njotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen\nkuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa\nmaailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa\nkantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran\npäivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä\näidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi\näkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja\nsitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin\nsalainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan\nkasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia\nkasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän\nhalkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän\ntemmelsi ja tanssi vedessä.\n\nHän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja\nitseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen\ntahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin\nitsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi _ihmiseksi._ Hän tunsi\nensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut\nsääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka\nlahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon.\nKuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja\nkauniimmalta.\n\nNopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän\ntunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi\nhänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti\nkuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa\nvauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan\npihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten\nvieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän\nlasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja\nkäytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä.\n\n\n\n\nSORTUNUT ÄÄNI.\n\n\nHän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään\nja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka,\njalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli\ntorin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa\noli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot\ntulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän\nja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan\näänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat,\npaloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut,\njonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei\nraitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka\nääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista\neikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja\ntässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi\nkylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli\nkaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn\nhajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut.\nMutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia\nlapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä,\nvaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein\nsilmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen\nsähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia,\nhumisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli\npäätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä,\ntiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä.\n\nHän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle,\nhän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen\nkuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia\nvertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta\nristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen\nsydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän\noli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä,\nisänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma\nkohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat\naatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa\nuutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä.\nNiin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.\n\nJa viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot,\nsekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja\nitse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä\nuuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan\nedessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa\nihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä\noli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen.\nJa hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä.\nMutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden,\nyhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan\nkuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa\nitsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin.\nHän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen,\njollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja\njärjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa\nkanssa.\n\nHänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät\nparransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet\nneulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka,\njonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri\nrauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui,\nselkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria,\njonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää\ntämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja\nhuvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se\ntyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen\nluoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata\nmuuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi\nuudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa,\nhumalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä\nvoimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa\nkäänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka\nvapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan,\nhiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta,\nrauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin!\nIlman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät\nhänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan.\nTulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan\njoukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka\nsen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin,\nyli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä\nsana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä\nitseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin\nkun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin\n— ihmisyyden nimessä.\n\nJa salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva\nkoulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa\nhämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday,\njoka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää\nsen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan,\nvoimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta\nmuuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat\nkoulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan\nsukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen\nkasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua.\nHänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt\ntäytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on\nterävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee\nnaamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa.\n— — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt\nrinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen\nhänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä,\njoka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut\nsanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on\nnäyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti\nmustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän\nitse oli niinkuin sortunut.\n\nHän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa.\nHän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli\nkatkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan\nosaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä\nkulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta\nehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän\nhän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän\nkuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku\ntässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä\nnostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi\nsen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.\n\n\n\n\nVIINURI.\n\n\nMuistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin\nkotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui\nverannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla\nilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori\nlautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin\nsäestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet,\nhänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla\nkorvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin\nleiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta\nsamppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän\nluokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien,\nkantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla\nikään.\n\nHelsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään\nhännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki\nhän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät\nkruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn\npaitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen\nsilmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma\nväike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä,\nolin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän\nnotkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia,\njoita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten\nnojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin\nsen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat\najat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä\nsieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun\nkuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli\nsamoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät\nmeidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni.\nJäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin,\nhänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en\nvoinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän\ntarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen\nkonjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.\n\nVuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään\nollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja\nhänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen\nsilmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat\nhäntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella,\nsillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai\nnuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita.\n\nMinä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin,\nsyrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä\nmyöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä\nkulkiessa minä tällaisia havaintoja tein.\n\nKerran sanoi hän minulle kadulla: \"eihän se sovi, että minä tunnen\nteidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain\ntällainen... Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa\nlainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas\nkeskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole\nsiistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa... Naisethan ne vetävät\nalaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin.\"\n\nEn koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten\nlyhtyjen alle himmeään hämärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä\nkuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli\nääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot\nparransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot,\npalavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui\nyleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera\nkatse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet\nhänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä.\nSitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille\neleillensä.\n\n\"Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra vapaaherra\n— vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi\nminulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa\nulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla\nistuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen\nlasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias,\nhieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa\nhännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni,\nja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta\nsataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii\nsellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli\nvapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja\npoltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni\nensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin.\nNiin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi —\nja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on\nnumero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä\nomistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput,\nsilkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja\nviina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja\nnaiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista,\npohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä...\"\n\n\"Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät,\nniin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti\nsäteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille\nhopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit.\nKuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti\nteuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä\nratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le.\"\n\nHän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena\nsiitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon\nhurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin\ntuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti\nvaloa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.\n\nHän nousi, nosti lakkia kohteliaasti pojille ja sanoi: \"ehkä herroilla\nsattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä\nmaksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!\"\n\nKäsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen\nvastaan.\n\n\"Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne\nverannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!\"\n\nKäsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan\nsormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa\nja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä ja ennenkuin\npojat ehtivät tointua hämmästyksestään, tarttui palvelija hänen\ntakinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen\nkasvonsa vetäytyivät naurunryppyihin ikäänkuin hän olisi taistellut\nitkuaan vastaan, hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta,\nsitten teki hän koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan,\nhämärään olutkulluun.\n\n\n\n\nKAKSI HAUTAJAISTA.\n\n\nI.\n\nSauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin.\nMutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja\njoutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja\nhänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista\nja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja ja piilossa\nnurkassa seisoi viinapullo, Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot\npunottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiirehtivät he pihalle.\nPortin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka\nTureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili\npastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä\nlöyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään.\nYhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden\npuheen porina lakkasi.\n\nPastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen\nrakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen\ntautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä\nkerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia\nkylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin\nrattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.\n\nMutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska\nlaski hevosten lukua ja puhui:\n\n\"Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia\ntuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät.\nSaunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan\nkuin omalle tädilleen ikään... Niin se Ulla sai ne puhumaan mutta\njuomarahoikseen se Ulla vain...\"\n\nSiihen Linkreenska: \"Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi,\nmitä irti sai, kyllä sitä Tureenin ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa\nvainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska\nsaunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan... Ulla muka oli luvannut\ntistamentissaan, mene tiedä...\"\n\nSiihen Tirhoska: \"Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet, synti ja\nhäpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis.\"\n\nLinkreenska: \"Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun\nhautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu\nviinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo\nmyytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!\"\n\nTirhoska huudahti äkkiä: \"Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään,\nTureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa\npäätään! Mitähän se pastori... mutta eihän se mitään huomaa...\"\n\nLinkreenska: \"Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen\nkerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina.. Mutta näillä Tureenin\nherrasväillä on aina sana suussa mutta kavaluus sydämmessä. — Mutta oli\nsyytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin\npois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa\nkasarmissa.\"\n\nTirhoska ehätti: \"Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa\ntoissa viikolla, ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut\noli kivilattialle ja siihen nukkunut... Siitä se sitte oli saanut\naivokuumeen, kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan... leirillä niin...\ntietäähän sen... nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla\nminulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista\nelämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin\nvääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!\"\n\nLinkreenska vastasi siihen: \"Mutta kyllä se Ulla aina katui\njälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitte se\ntaas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt\nsieluansa puolianturoimassa!\"\n\nTirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: \"Kirkossa! Tureeninhan ne sen\nsinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas\nporuuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän\nminä tuomita tahdo mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen\nmuka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja\nolipa sitte mikä raato hyvänsä, niin...\"\n\nLinkreenska keskeytti: \"Niin, missä raato, siinä korpit... Mutta\nkyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi\nTureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti\njefreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne\npääkaupunkiin, niin, että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja\nkaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin!\nTokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä\nUllakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa\npalveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin.\"\n\nTirhoska teki lähtöä ja sanoi: \"Kuka sen Ullan kaikista kolttosista\ntietää... miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta\nolkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!\"\n\n\"Niin ja minunkin puolestani\", sanoi Linkreenska.\n\nJa niin he erosivat.\n\nPastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja\nvaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehelle ei sopinut hymyily\nnäin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki\nhän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen\nvallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle mutta ohikuljettua jähmettyi\nhymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla\noli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä\nNikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen\nkoesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista\nnaamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut\nkaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän\nsäästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana,\nkristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja\nrahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin\naikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan\nkurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana,\nsamoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan\npuhetta huoneesta ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai\naviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa\nvallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.\n\nRuumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.\n\nPastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan\nkamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen\npäässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen\nitseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen\npaimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä\nrakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha\nkirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne\neivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo,\nhiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja\nlapsia.\n\nNiin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona, sairalloinenhan se raukka\noli, ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista\nniinkuin olisi tahtonut mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja,\nvoisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen mutta sillä välin voisi\nhänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin,\njollei se olisi niin kallista.. Ja Ulla... Niin, mutta Ulla ei enään\nkylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun\npastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen,\nehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei\nsuinkaan pastori; kristillinen rakkaus ja lähimäisien palveleminen\nse oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan\nkurttuisia kasvoja ja käsiä ja hänen oli käynyt niin sääli, niin\nsääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämmensä yltäkylläisyydestä.\nUlla oli löytänyt lopulta sen oikean tien... oli joskus käynyt\niltakokouksissa... oli kolkuttanut ja pastori oli avannut... ja Ulla\noli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut...\n\nNiin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen.\n\nHaudalla seisoi pastori lakki kädessä vilkaisten milloin taivaaseen\nmilloin kirjaansa ja lausui lopuksi:\n\n\"Tässä tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme\nkuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä\nvaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta\nkanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein\nilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa\najallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka\non taivaallisessa kodissa!\"\n\nPastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti,\nsillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän\njoka suunnalle ja nosteli lakkiaan.\n\nTureeni oli melkein torkkunut pää kallella haudalla hiukan\nharmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken\npeijaiskemut, samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta\nTureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla,\nsuu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja\ntiuskasi:\n\n\"Topi, heitä sinäkin multaa!\"\n\nMutta Topi ärhenteli: \"perhanaakos sinä... en minä viitsi... kyllä se\njo riittää!\" Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja\nretkahti ajurin rattaille.\n\n\"Anna huhkia!\", huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta.\n\n\nII.\n\nParturimestari Frits Istrael Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi\ntuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa\ntaitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa\nei olisi nähnyt hänen puoti-ovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä\nsaippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine\nnaamioineen, irtopartoineen ja posliinisine isoine neekeripoikineen,\njoka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja\nkukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä, jokainen sekä parrallinen\nettä parraton kaupunkilainen tunsi hänen pallean ruumiinsa, hänen\npulleat, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa,\njotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä ja saksia, kun hän\nystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen\nolallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka\nsaksanvoittoisella murteella kirkui: aber vascha guud... putzen,\npolieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi,\njuu, juu! Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvalehteen,\nmyhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen:\n\"Vagabund, nicht pappa beissen!\"\n\nNiin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän\nmennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja\nja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle eikä kerjäläinen koskaan\nturhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti\nparranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko\nmaailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin\nniin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat\nsuuta aivan vieraiden nähden vaikka he toisinaan riitelivätkin.\nSäkenöivät sanat, ilve sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina\nparturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.\n\nMutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauvantaina ei pastori\nlöytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan,\npuristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä\nsekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin\ntuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut\ntentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan\nilmassa. Lopuksi huusi Dora: paha pappi, paha pappi! Silloin pastori\nkiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon\nyöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian\n\"pyöreän pöydän ritarit\" olivat laskeneet hänet ämpärissä alas\nkaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran tähtikirkkaana yönä,\noli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet\nhänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui:\n\"aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta kun mine\npastorin kirkkiportti kolkutta!\" Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle\nja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi\nkeppisuoraksi, sitte aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: aber vascha\nguud!\n\nSeuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista ja kaikki\nymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari\nFritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten tavallista yli kadun\nViktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän\npöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania oli koossa. Ja ukko laski\nsukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä\nja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki \"ukkojaan\", kujeili\nvatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko\nja lauloi kauniilla tenori-äänellään niin kauniisti, että kaikki\nravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. Lopulta hän\nnukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: \"tyst\nFiia, tyst Fiia\" ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.\n\nMutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat\nolla samassa järjestyksessä kuin ne Fiia oli jättänyt. Fiian vuode oli\nhienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy ja tohvelit olivat\nsängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko\nsurussaan pistäytyä arkenakin Viktoriaan ja sieltä palattua yöllä oli\nhän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä:\n\"kara Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta, auta, minä kuolen!\"\nSilloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana\npäivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen\noli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille\nvaimovainajastaan.\n\nYhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään\nsaaneet häntä iloisiin ilveilyihin. \"Aber, mine olla rukoillu\",\nvakuutti hän salaa oopperalaulajalle, \"aber, putzen, polieren, kunna\nikke vissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä\nkeeli!\"\n\nJa eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin\npullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle,\nnukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: \"ukko\nFrits kuollut!\" Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori\noli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle\nkunniallista kuolinkellojen soittoa, ukko oli muka tarkoituksella\nitse nukahtanut ijäiseen uneen. — Miten nyt olikaan, toinen pappi\noli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä\nkutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena kuiva hymy\nhuulilla istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti.\nKadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa\nseisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien\nkasvoilla, he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan\nmerkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan!\nOliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko\nparturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut\nyöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi\njatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa,\nsillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten\ntoimellisen ja taitavan parturimestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä\nisä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa vaikkei hän pastorin\nmielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.\n\nNiin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen\nmuistonsa tahratuksi ikipäiviksi, tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi\nyli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida,\njos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja\ntoiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui\nissikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat\npyöreän pöydän ritarit hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin\nja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun ja\nsurullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmäreijistään\nja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot\nkolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin\nvalittavasti ikäänkuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä.\nKävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen\nraastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan\nkummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot, ehkä\nne kellot sentähden niin valittivat!\n\nPiiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle, ja niin pitkä oli jono,\nettä se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan\nportille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui\npalokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia\nvihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.\n\nHaudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta,\npaatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja\nsumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa\nkadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä\nkyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut\nsellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata\nmitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä\nHerra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen\nleimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus\nsaattojoukossa, kaikki painoivat päänsä alaspäin ikäänkuin he olisivat\nhävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen\nniin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille\noopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:\n\n\"Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Istrael, iloisista iloisin,\nherttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän\nolisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle\ninnolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet\nsattuma ja nälkä pakotti, nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena\nmuuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka\nmuuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme\ntäällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämmensä hyvyyden ja\nviisauden kautta ja hän oli tyytyväinen, hän osasi singauttaa oikean\nsanan oikeaan aikaan ja osasi vaijeta silloin kuin piti vaijeta.\"\nOopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: \"Ja vaikka ei\nhän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut\nmitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää\nhänen kieltänsä ja sanon ilman 'muttaa' tai 'aberia' että korkeampi\nmaailmanjärjestys, Ikuinen tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa\nhäntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!\"\n\nPuheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:\n\n    \"Hvem är, som ej vär broder mins,\n    Fastän hans skugga mer ej fins?\"\n\nToimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi\nalentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: \"tunsitteko oikein hyvin\nvainajan?\"\n\nPalokunnan soittokunta soitti \"Integer vitae.\"\n\nSitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin\nulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin\njotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: \"ehketten sentään\noikein hyvin tuntenut vainajata.\"\n\nOopperalaulaja sanoi hänelle: \"Johan minä olen vakuuttanut... ja\nanteeksi, herra pastori... ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään\nolette esiintyneet haudanhäväisijänä!\" Ja oopperalaulaja käänsi\npastorille selkänsä.\n\nIllalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian\npuhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet\nnousivat heidän silmiinsä. He itkivät, ajatelkaas, isot miehet, totiset\ntotisankarit itkivät. Sitte istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen\ntuoliin, joka oli tyhjänä.\n\n\n\n\nRAPPIOLLA.\n\n\nHän käy toisinaan luonani, Eklundin Kalle. Hän on lapsuuden\ntoveri. Toisinaan seisoo hän aamupäivällä kadunkulmassa odotellen\nminua. Hän katselee kärsivästä silmiini, puhuu kansankeittiöstä,\nmetallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän\npyytää rahaa; minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä\ntiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä palaa hän\ntoisinaan humalaisena. Silloin istuu hän muittamutkitta korituoliin, on\nhäikäilemätön ja röyhkeä, hänen kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä\npitkin huonetta.\n\nEklundin Kalle naputtaa aamulla ovelle ja huoneeseen astuu kookas mies\nvielä vuosiensa paraimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä,\nkatse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa\npeittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunakat, ruskettuneet, ja ääni\nvärähtelee:\n\n\"Kuules, rakas veli, saanko tulla?\"\n\n\"Miten on laitasi?\"\n\n\"Hullusti, rakas ystävä —. Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?\"\n\nMinä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron\nepämääräinen, viheriän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan\nsiniset.\n\n\"Hyvä, kun saan edes jossakin olla.\"\n\n\"Etkö ole siltatöissä?\"\n\n\"Olin.\"\n\n\"Mikset ole enään?\"\n\n\"Minä en viitsi olla heidän kanssansa.\"\n\n\"Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies.\"\n\n\"Niin, koitas näitä käsivarsia!\"\n\n\"Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?\"\n\n\"Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herrasmiehen kakara ja sitä\nminä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta.\"\n\nMinä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan.\nToivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko\nhuoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:\n\n\"Eikö tuo ole Venedig, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni\nkuvakirjoissa!\"\n\nMinä ymmärrän hänen kauttarantaisen tarkoituksensa, hän tietää, että\nminä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin\nhänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.\n\n\"Saanko minä ottaa pari paperossia?\"\n\n\"Ota, ota!\"\n\n\"Saanko minä istua korituoliin?\"\n\n\"Istu, istu!\"\n\n\"Muistatko\", sanoo hän, \"siitä on jo monta, monta vuotta, sinä olit\nsilloin lyseolainen, minusta ei ollut lukumieheksi, opettajat —\nymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme kerran\nyhdessä vanhassa kievarissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä\nkerskata — oli 40 markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa —\nmuistatko?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Minulla oli viulu mukanani.\"\n\n\"Muistan senkin.\"\n\n\"Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin\nja lopulta potkivat toiset minutkin alas, minä huusin viuluani,\ntarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitte menin kotiin.\"\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Kotona asetin viulun pianotuolille, turhaan hain kaapista juotavaa,\nhoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin...\"\n\n\"Silloin?\"\n\n\"Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin\nminussa itsessäni olisi mennyt jotain rikki. Minä aloin rikkoa\nhuonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen. — Katsos, isä oli antanut\nminulle viulun päästessäni neljännelle luokalle mutta seuraavana\nlukukautena sain minä potkun koulusta.\"\n\n\"Niin, isäni tuli huoneeseen. Katsos, minun isäni oli sellainen\nvanhan ajan kunnon porvari... osti katovuosina muka polkuhinnasta\nkultarenkaita, sormuksia mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai... mutta sitä\nminä en usko.\"\n\n\"Isä antoi minulle olutta ja niin nukuin minä sohvalle. Tulipa isä\nvielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta\nja kaatoi minulle ryypyn ja sanoi: juo poikani! Minä sanoin: juo\nitsekin! Aamulla lähdimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun isäni oli\nkunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen\nsain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä\nkunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha rähisevä herra.\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?\"\n\n\"Ei ole!\"\n\n\"Herra jessus, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen\nalkoholisti.\"\n\n\"Koitahan hillitä itseäsi, sinulla on koko elämä vielä edessäsi, roteva\nolet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan.\"\n\n\"Minun tahdonvoimani on mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos\ntätä nuttua, kehtaanko minä näillä kenkäruojuilla liikkua kadulla!\"\n\nHänen äänessään oli taas itkua.\n\n\"Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta\naamulla punaportin majapaikassa herättyäni huomasin, että minun takkini\noli viety. Eikö sinulla ole edes jotain vanhaa ehjää takkia, sinähän\nlupasit... katsos näitä kenkiä.\"\n\nHän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.\n\n\"Katsos housujen perustaa!\"\n\nHän kumartui aivan mauttomaan asentoon.\n\n\"Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomenahan on\njuhannusaatto... jukukliut!\"\n\nNousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.\n\n\"Sopiiko se takaa?\"\n\n\"Sopii aivan erinomaisesti.\"\n\n\"Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty.\"\n\n\"Hiat ovat liian lyhyet.\"\n\nMinä ojensin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.\n\nHän tarttui kuin leikillä käsivarteeni.\n\n\"Katsos, onhan sinullakin jänteitä.\"\n\n\"Hiukan vain kotitarpeiksi.\"\n\n\"Hä, kotitarpeiksi? Aijotko sinä käskeä minut ulos!\"\n\n\"Enhän minä, ole kuin kotonasi.\"\n\nMinä nojauduin kakluunia vasten.\n\n\"Ei minua enään voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Katsos, älä luule, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko\nsinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä\nrosvoamaan.\"\n\n\"Sinä lasket leikkiä!\"\n\n\"Ah!\"\n\nVähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä\nen katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä\najelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä,\nsumentavaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen\nelämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden\nalkusiemenet.\n\nMinä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni\nkävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua\nhänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä, vetosin hänen\nnuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen,\njoka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan,\nkoetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan\nkamppailevalle hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle,\nihmiselle, jonka avuton kurjuus minua melkein itketti.\n\n\"Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa... Minä\nolen roisto! — — Voitko sinä antaa minulle 50 penniä, että minä pääsen\nkansankeittiöön!\"\n\nMinä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui\ntaas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.\n\nSitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja\nväsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.\n\n\"Kuule, Kalle\", sanoin \"mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitte kokonainen\nvuorokausi!\"\n\n\"Minä menen\", sanoi hän, \"minä menen.\"\n\nJa Eklundin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja\nhuokasi. Minä vältin hänen katsettansa.\n\n\"Terve!\"\n\n\"Terve!\"\n\nKorituoli narisi kauvan sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt.\nKorituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä istuisi vielä joku\nepämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä.\nIllan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin\nminä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin\nihmiselämän suurta surkeutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.\n\n\n\n\nKATUPEILIN KUVIA.\n\n\n1.\n\nIkkunaani vastapäätä on \"plankku\", sen takana postitalon puutarha.\nNoita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle\ntulee omituinen sääli... miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset\nakkunani alla — mennä sinne minne tahtoo?\n\nKevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu\nikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan\npäivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun plankunpuoleiseen\nsantaan ovat pojat kaivaneet nappikuoppia. Kolme, neljä herrasmiehen\npoikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä\nnuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät\njoutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät\nnäppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-\"plöröjään\" ja vaihtavat\nnappia, jotka lie ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa\non myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan risainen takki\nja rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti\ntoisella sivulla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta,\nmutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa\ntakissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan\nsaappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen\nsilmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä\nsaappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä,\nlyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia\nja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:\n\n\"Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!\"\n\nPienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa\nkummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin\nkenkiinsä.\n\nPitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housun taskuissa.\n\nOlen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti\npapoiltaan, että ne antaisivat heille isot saappaat.\n\n\n2.\n\nHymni huoneelleni.\n\nTässä kamarissa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä\npitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni,\nettei minun tarvitse melkein muuta kuin ojentaa kättäni niin minä ne\nsaavutan. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa\nsynkkänä seisonut oven pielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt\nihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa\nylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä\nja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, taiteilijain hirveä\nitserakkaus minut tympäsi, se ajoi minut taas kadulle.\n\nKerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilalla: \"minun\nhuoneeseeni täytyy tulla kumartaen.\" Huoneeni ovi on näet matala.\n\"Minä en kumarra ketään!\", huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi,\najattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun katuja kuljin ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä\nelämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä\nsaatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi\njunalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia\nkoivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei\nole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään\nei niin viihdy kuin pienessä pesutuvantakaisessa kamarissani, jossa\najatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. —\nVanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen unohtanut\nviime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran.\nHarvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.\n\nSinä kitara, ylistetty ole, sinä lepoa annoit kun yksin olin ja\nepätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt te suuret\nhenget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä\nvanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka\nhiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!\n\nSinä vaatimaton, siveellinen kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat\nsyntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän\nsärkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri,\njoka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse\nvuoteelle vaipuessani, menit kun en enään syönyt huoneessani —. Kiitos,\nsinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja\nsurullisesti visertäen lähdit kumppanillesi kuiskaamaan: \"hänellä ei\nole toveria!\"\n\n\n3.\n\nKadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies,\nvanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden\najoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on\nsellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa\nDanten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän\npyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä\nitse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän\nkatoaa silmistäni. Katson kukkarooni... en mene auttamaan... minä\ntiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään\nihmisten kiitollisuutta.\n\n\n4.\n\nNe katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan\nvaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät\ntunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin,\nväsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta,\nkoskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet\njuorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja\nja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen\nrakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena\nsyyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin\nelottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää\nheidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on\nJuorupeili.\n\n\n5.\n\nKoulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi\nakkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä\nhuoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun\nhuoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi\nusein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni\nikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja\nkatseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja\nodotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä\nkäsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset\nmeitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi... Ilma\noli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista\nsoittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan\nvihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun\nsydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome,\ntuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni,\nsinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit\npois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa\nalastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä\nsinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta\nminä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta\nkuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me\nihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme... itsessämme\non oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä\nnyt vaellat... yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin\nminäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi\nkuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana,\njoka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston,\nrosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä\nviiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön\ntuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun\nviekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi\nsuuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla,\navoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet\nkipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät...\n\nJa kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin\nsinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden\nhuoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut\nmilloinkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori\nalastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat\nsulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi\nhaihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka\najatus... jonnekin kauvas katujen hämärään...\n\n\n6.\n\nAkkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin\nhärkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja\npienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset\nkiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. —\nUlkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa.\nPostipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina.\nIhmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni,\nvanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii\nahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. —\nIhmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat\nminua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni,\njoka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen\nkupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen.\nMinäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni\npalavasta takkavalkeasta.\n\n\n7.\n\nKevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon\nlentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky,\njoka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset\nkynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento\nnaaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää\näkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät\nhieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo\nnuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän\nsieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana,\npitkän heinänkorren.\n\nNäin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään,\nhänellä on luultavasti hyvä hevonen, _hyvä vaimo_ ja hyviä lapsia,\nitsekin hän näyttää hyvältä.\n\nIloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä\nen enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen,\nnuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.\n\n\n8.\n\nEn saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä\npyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa\nseisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat\nkevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään.\nJostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka\nkuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta\nvastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on\nhäiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin\nyksinäisyydessä.\n\nJoku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon\nkellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme\nvanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat\niskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee\npois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin\nkerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja\nsanoin heitä \"pyhäksi kolmiyhteydeksi\". Ajattelematon, vallaton sana!\nSeuraavana päivänä yövartijat tulivat \"kantelemaan\". Mutta poissa\nolivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön\nrunous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat\nperin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle\nkolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai\nkoreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen\nkaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä,\nen tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: \"mene\nensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti\npitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut.\nNaapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen\nrakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun\ntulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan\ntyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven.\nMutta hän ei tee sitä... hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa.\n— Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon.\nKiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole\nenään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa\nsiität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella\nlevollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo.\nVedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.\n\n\n\n\n9.\n\n\n_\"Sokea ikkuna\"._\n\n\nSinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet\nmaalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi,\npimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä,\nettä olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan\nrakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat\nniin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat\nomaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi\nmaailmassa.\n\nVai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen\npienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia\ntähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla\nkuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti\nakkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. —\nKoskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta\nhänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta\npaksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei\nedes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. —\nEi kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan\nsinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun\nsilmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.\n\nKukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen\nalitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri\nsalainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista\nsilmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei\nsinun silmänreikääsi sentään ole asetettu \"juorupeiliä\". Joka sen\ntekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.\n\nSinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin\ntulee minun sinua sääli...\n\n\n\n\n10.\n\n\nYöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on\nkesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko.\nKeskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat\nihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin\nsaaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin,\njotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat\njulkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista\nkotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä\nelintarpeita ja ovat iloisia.\n\nPöydälläni on voitaleipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.\n\nNyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan.\nPäivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen\nkoululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet\nsotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja\nitsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen,\nmikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on\nhänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa\nkouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.\n\nAjattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni\naamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen _hänen_ kulkevan kylätiellä vailla\nelämän suurta, kaikkitäyttävää iloa.\n\n\n\n\n11.\n\n\nAkkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön\npöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut\niloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun.\nPimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä,\nihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat,\nhomekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat\nkeltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli\ntuntureilta Lapin?\n\nHuoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira,\nhaukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee\nminua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken\nnäki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista,\njoiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen,\nhyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää.\n\nKilli nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira,\narka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan\ntai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä\nHämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on\nniellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on\nvaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka\nsen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät\nsen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret\nkaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen\nkodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet\nsuurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä\ntalvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien\ntaivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien\nmetsien etelä-Hämeen viljaville vainioille.\n\nHerään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan.\nHiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös\npoissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira\nherää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta,\nkatselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen\nsiskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona\nriippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta.\nKoira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo\niloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua\nsitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani,\naukaisen oven ja päästän sen vapauteen.\n\nMutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKatselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan\nviheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen\nepäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas\nottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se\nuneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi\nvallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut\nsänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä\nhaaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru\nsuli ihanassa yksinäisyydessä.\n\nTuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan.\nSe näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää\nohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun\nalipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet\nkajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista.\nPesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan,\nlintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien\ntakia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja\ntäynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi\nviety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin.\nVieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi\nepäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen\nsekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä\nvapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi\npainaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi\nkiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä\nelämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen,\njääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii\nkatukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani\nulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen\nsiihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville\ntalitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne!\nVisertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen\nja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne!\n\nKuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta\non kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan\nkimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.\n\n\n\n\n13.\n\n\nMinä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen\nhuoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani\nkulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja\nsokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle\nvanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen\nkuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni\nhautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja\nkääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien.\nTulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen\nvanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni\nvalkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla\nja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja\ntallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan\naitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset\nmiehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin\nkulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen\nretkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi\nmankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen\nkuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan\nohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein\nautio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan\nhuoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen\nystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut\njälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on\nlohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen\nsynnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni\nääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja\npihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset\npunatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa\ntalvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä\ntyhjä viinipullo.\n\nMinä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison\nkatukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin\ntapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen:\n\nToivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten\ntyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen\nrauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat\ntunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi\nyhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin.\n\nMutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin.\n\n\n\n"]