[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fj8lFKcuzBbM3RFFUh4FaVGKpzx25DZBhtuYy9nKA9XU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3225,"Svante Horn ja Linbom","Starbäck, Carl Georg",1828,1885,"3225-starback-c-georg-svante-horn-ja-linbom","3225__Starbäck_C._Georg__Svante_Horn_ja_Linbom",null,"romaani",[],[],"fi",1871,1892,8793,54450,false,74017,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Svante Horn ja Lindbom: Kertomus\" by C. Georg Starbäck is a historical novel written in the late 19th century. The narrative centers on the lives and interactions of several main characters, including the enigmatic parooni Svante Horn, the ambitious neiti Elisabet Corelia, and the innocent Märtta, as well as their intertwined fates concerning the estate of Källeryd. The story explores themes of love, loyalty, deception, and social status in a richly detailed historical setting.  The opening portion introduces us to a young girl waiting anxiously outside a cottage while intense conversations happen inside. The scene is filled with tension as the girl, Märtta, hesitates to interrupt, reflecting her troubled emotions and fears. Meanwhile, the narrative shifts between characters like the strict rouva Sidonia, who exerts control over Märtta, and the wise pastor Gabriel, hinting at the shifting dynamics among them. We also witness the ambitious plans of Elisabet to reclaim her family's lost status connected to Källeryd, particularly leading to the mysterious significance of a ring bearing Svante Horn's name, setting the stage for intrigue as motives and alliances become clearer as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Historiallinen kertomus sijoittuu Ruotsin suurvalta-aikaan ja seuraa nuoren miehen vaiheita papin perheessä sekä sotaisten tapahtumien keskellä. Tarinassa esiintyy juonittelua ja sormuksen salaperäinen voima.","C. Georg Starbäckin 'Svante Horn ja Lindbom' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3225. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SVANTE HORN JA LINDBOM\n\nKirj.\n\nC. Georg Starbäck\n\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän Kirjapaino,\n1892.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Juonittelua.\n 2. Vihollinen tulee!\n 3. Sormuksen voima.\n 4. Åsenhögaan.\n 5. Sormuksen omistaja.\n 5.\n\n\n\n\n1.\n\nJuonittelua.\n\n\nNäsin kappalaistilalla Källerydin pitäjäässä seisoi eräänä pyhäiltana\nKesäkuun alkupuolella nuori tyttö ja odotti tuvan oven edustalla.\n\nSisältä kuului keskustelua, johon otti osaa kaksi korkeaa ja käskevää\nääntä, jollaikaa tuvan vasemmalla puolella olevasta kamarista, jonka\novi oli raollaan, miehuullinen ääni hyräili virttä. Siinä oli kaksi\nvastakohtaa, jonka ilmaukset nyt ikäänkuin kohtasivat toisensa juuri\nsillä paikalla, missä nuori tyttö seisoi.\n\nTuvassa istui kappalaisen puoliso, rouva Sidonia, ja keskusteli\nedellisenä päivänä Jönköpingistä tulleen ystävänsä Elisabet Corelian\nkanssa. Ihan maallisista asioista he puhuivat, ja niin korkealla\näänellä, että jokainoa sana kuului etehiseen. Tuvasta vasempaan\nolevassa kamarissa istui vanha, hurskas kappalainen, Gabriel Hagelman.\n\nOven takana seisova tyttö oli kaunis, mutta hänen suuret silmänsä ja\nhienot kasvonsa olivat ikäänkuin verhotut surumielisyyden ja pelon\nhunnulla, ja vähä väliä tunkeusi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän\nkohotti kätensä avatakseen oven, mutta antoi sen laskeutua alas. Hän\nkulki pari askelta ovelle päin, joka vei ulos etehisestä, ikäänkuin\nolisi aikonut luopua koko aikeestaan, mutta sitten kääntyi hän\nuudelleen ja kohotti kätensä, vaikka vain antaakseen sen jälleen vaipua\nalas.\n\nSillä välin taukosi virren veisuu, mutta tyttö ei sitä huomannut,\nei myöskään että erinomaisen jalonnäköisen ukko-vanhuksen ihmeen\nystävälliset silmät häntä taukoamatta katselivat, seuraten jokainoaa\nhänen pienintäkin liikettään.\n\nVihdoin avautui tuvan ovi ja samassa katosi ukkovanhuksen pää\nnäkyvistä. Tuvan kynnykselle ilmausi rouva Sidonia. Tämä oli kookas,\ntuikeamuotoinen nainen. Hänen silmänsä olivat tuiman ankarat, hänen\nposkipäänsä luisevat, ja myssyn alta pistivät esiin hänen sysimustat\nhivuksensa, joiden mustuutta yksi ja toinen harmaa hapsi vain ikäänkuin\noli lisäämässä. Hän muistutti enemmän ulkomaalaista kuin pohjanmaan\nnaista. Hän olikin puolalaista kotoperää, erään vangiksi joutuneen\npuolalaisen tytär. Miten hän oli tullut naimisiin hurskaan papin\nkanssa, ei kukaan käsittänyt. Mutta naituna hän oli hänelle, ja siivo\nGabriel sen kyllä tiesi.\n\nKun rouva näki pelkäävän tytön, joka kalpeni ruskeiden silmien tulen\nedessä, tarttui hän kiinni hänen käsivarteensa ja huudahti:\n\n\"Sinä kuultelet, sinä ilkeä... melkeinpä arvasin että sekin avu oli\nsinun omiasi!\"\n\n\"En, äiti\", huudahti tyttö, \"en kuullellut; minä vain en tiennyt,\nuskaltaisinko keskeyttää teidän keskusteluanne.\"\n\n\"Vai niin! Vai valetta vielä lisäksi... Jumala tiesi, mitä sinusta\ntulee! Mutta kyllä minä lopulta sinusta paholaisen ajan!\"\n\nJa hän työnsi hänet ulos ovesta niin rajusti ja sydämettömästi kuin\nolisi tyttö tehnyt jonkun rikoksen. Mutta samalla huomasi hän että\npastorin kamariin vievä ovi oli ra'ollansa, ja ajatuksen nopeudella\nryntäsi hän sen luo ja paiskasi sen kiinni semmoisella kiivaudella,\nettä koko huone tärisi.\n\n\"Gabriel raukka\", sanoi hän sitten ja hänen huulensa vapisivat\nankarasta mielenliikutuksesta, \"Gabriel raukka!\n\n\"Hän kyllä tarvitsee saada rauhaa Märtan alituisilta valituksilta;\nhänellä on yltäkyllin omista lapsistaan, niin ainakin minusta näyttää.\nNo, sisar Elisabeth, jatkakaamme!\"\n\nNäin puhuen lähti hän Elisabet Corelian kanssa ulos pihalle, vaikka\nsiellä ei ollut paljon katsottavaa. Tämä kumminkaan ei ollut hänellä\npäätarkoituksena; rouva Sidonian sydämellä oli yhtä ja toista, joka\nei ollut salakuulioita varten. Kun hän viimein ilmaisi sen, teki hän\nsen niin varovaisesti, kuin olisi hän pelännyt itse tuulta. Sisar\nElisabetin oli vaikea kuulla hänen sanojaan.\n\nSisar Elisabet oli pitkä, laiha, harmaasilmäinen ja liinatukkainen\nnainen. Hän kulki jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän ollut\n\"jalosukuinen neiti.\" Se oli hänen oikeutensa, arveli hän, sillä —\nolihan onni sokea. Paljasta onneahan — eikä mitään muuta, tuli hänen\nheimolaisensa, Durellin suvun, kiittää siitä, että se oli kohounut\nmahtiin ja kunniaan. Elisabet Corelia oli lähetetty oikaisemaan\nja korvaamaan, mitä onni sokeudessaan oli rikkonut; hän tunsi sen\nitsessään, ja hän oli tehtävänsä suorittava. Sentähden oli hän\ntullut lapsuutensa ystävän, Näsin rouvan Sidonian luo neuvottelemaan\nkeinoista, jotka olivat soveliaimmat käyttää. Eihän ihminen itse ollut\nikänsä määrääjä, eikä Elisabet Corelian kuoleman jälkeen kukaan enää\najattelisi sitä vääryyttä, jota Corelin suku oli saanut kärsiä, kun sen\noli täytynyt elää kurjuudessa ja huomaamattomuudessa, Durellin suvun\nyhä vaan kohotessa loistossa ja mahtavuudessa.\n\nMutta nyt oli tämä suku sammunut. Maunu Durell ynnä hänen puolisonsa\nja heidän vävynsä, parooni Krister Horn rouvansa kanssa lepäsivät\njo kullatuissa vaskiarkuissaan sukuhaudassansa Källerydin kirkossa.\nMaunu Durellin veljet ja heidän lapsensa olivat niinikään kuolleet\nja odottivat ylösnousemistaan kalliissa arkuissaan Ludgosin kirkossa\nSödermaalannissa. Margareta Priita oli ainoa, joka vielä eli —\nhäpeällä, oli Elisabet Corelian tapana sanoa, ja sillä viittasi hän\nerääseen tapaukseen Priitan elämässä, jonka Elisabet tiesi kertoa\nasianmukaisella värityksellä, vaikkakin Priitan tyttäret ja heidän\nmiehensä, muka, koettivat puoltaa häntä ja pitää huolenaan, ettei tämä\njuttu pääsisi leviämään.\n\nMonta herran vuotta oli Elisabet miettinyt tämän maailman turhuutta\nja onnen sokeutta, kunnes hän viimeinkin oli päättänyt tehdä ankaran\nryntäyksen niitä vastaan, ja siitä syystä oli hän nyt matkustanut\nKällerydiin, jonka nykyinen omistaja parooni Svante Horn, vanha\nkaarlolainen, oli Maunu Durellin tyttären poika. Källerydissä oli\nElisabetilla nuoruuden ystävä Näsin tilalla, ja tälle ystävälleen\ntahtoi hän uskoa sydämensä huolen, sekä turvautua hänen terävään\nälyynsä, Elisabetilla kun oli mielessä uhkarohkea tuuma, joka, jos se\nonnistuisi, saisi Svante Hornin käsistä koko Källerydin säterikartanon.\n\nTästä asiasta olivat rouva Sidonia ja sisar Elisabet pitäneet neuvoa\naina viimeksimainitun tulosta, tästä olivat he nähneet unta öisin\nja keskustelleet päivin, ja tästä he nytkin puhuivat, kun kulkivat\nympäri ja katselivat \"sisar Sidonian pientä pesää\", joka kävi vielä\npienemmäksi ja vähäpätöisemmäksi, kuta korkeammalle Källeryd ja rikkaus\nkangasti heidän mielessään. Tämä kangastus edessänsä, kuiskasi rouva\nSidonia sisar Elisabetin korvaan:\n\n\"Sinä kyllä teet jotakin Emerentian hyväksi!\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Sidonia kulta; tiettyhän se, etten minä sinun\nherttaista Emerentiaasi unohda! Missä on se rakas jumalanlapsi?\"\n\nJumalanlapsi istui ja ajoi hottiinsa, mitä parasta oli rouva Sidonian\nruokakammiossa, se on: mitä täti Elisabet oli tuonut mukanansa lahjaksi\nJönköpingistä. Mutta äiti vastasi:\n\n\"Rakas lapseni istuu ja lukee Jumalan sanaa! Jos ei minulla olisi\nEmerentiaani, niin en tiedä, miten jaksaisin elää.\"\n\n\"Niin, niin, oma Sidoniani! Herra jakelee lahjojansa; sen hän tekee.\"\n\n\"Ja mekin tahdomme jakaa hyvyyksistämme; eikö niin, Elisabet?\nSuloiselta tuntuu, kun voi tehdä hyvää! Ja sentähden olen ajatellut\nettä koska sinä kaikissa tapauksissa olet ainoa jälellä oleva\nsuvustasi, niin tekisit itsellesi suuren ilon...\"\n\nEmerentia tuli samassa juosten. Hän tahtoi kätkeytyä koivupensaan\ntaakse, kun näki äitinsä ja täti Elisabetin, mutta edellisen\nviittauksesta täytyi hänen astua esiin. Hän oli punatukkainen,\nkierosilmäinen tyttö, jonka käytökset osottivat, että hän oli saanut\nvallattomuudessa kasvaa. Huulillaan oli hänellä merkkejä siitä että\nhän oli tutkinut Jumalan lahjoja, eikä Jumalan sanaa. Elisabet Corelia\nsulki hänet syliinsä, ja puristi häntä rintaansa vastaan, samalla\npainaen suudelman hänen pisamaiselle otsalleen. Tämän nähdessään hymyili\nrouva Sidonia mielihyvästä. Mutta Emerentia, joka näkyi saaneen\nkyllikseen tuollaisista rakkauden osotteista, käytti tilaisuutta\njuostakseen tiehensä niin pian kuin pääsi.\n\n\"Anna Emerentialle Källeryd\", kuiskasi rouva Sidonia, ja kyyneleet\nkiiluivat hänen äidillisissä silmissään, kun hän nyt jatkoi\nkeskeytettyä keskustelua.\n\nElisabet Corelia hypähti hämmästyksestä, kun kuuli, minkä\nodottamattoman suuren alttiuden ystävänsä häneltä vaati. Mutta hän\nälysi myös paikalla ettei hänellä ollut muuta neuvona, jos hän tahtoi\nvoittaa rouva Sidonian puolellensa. Ja sitä paitse oli hän jo mennyt\nniin pitkälle, ettei hänen enää käynyt palaaminen takaisin eikä\nvastaaminen kiellolla. Sentähden lausui hän:\n\n\"Källeryd... sinä tarkoitat että minä testamenttaisin kartanon\nEmerentialle?\"\n\nRouva Sidonia nyykähytti päätään, ja Elisabet teki samoin, ja niin\noli se asia päätetty. He jatkoivat sitten kulkuaan maantietä, joka\nvei Källerydiin. Mutta erään riippakoivun suojassa ei aivan kaukana\nkappalaispuustellista seisoi kukkulan harjulla, johon näkyi Källerydin\nkirkko ja Källerydin suuren säterikartanon huoneiden katot, Märtta\nnojautuneena nuoreen mieheen, joka piti hänen kättään kädessään.\n\n\"Ole huoleti, tyttö\", kuiskasi nuorukainen; \"sinä tosin olet samassa\ntilassa kuin tytärpuoli sadussa, ja tosin kaipaat sinä sekä isää että\näitiä, mutta pahuudella on oleva aikansa. Minäkin olen poikapuoli\nja tiedän että emintimän antama leipä on kovaa, mutta minä toivon\nkumminkin. Minulla on isäni siunaus mukanani!...\n\n\"Sinulle käy kaikki hyvin, Sven!\" sanoi Märtta, ja kyyneleet virtasivat\nhänen poskilleen.\n\nHe seisoivat vähän aikaa ääneti. Sitten loi Sven tyttöön silmäyksen,\njolla koetti herättää uskallusta ja toivoa.\n\n\"Entäs sormus, Märtta!\" sanoi hän äkkiä; \"vanha rautasormus; sinähän\nkokonaan olet sen unhottanut.\"\n\n\"En, sitä en ole unhottanut\", vastasi Märtta; \"mutta, onni, jonka se on\nantava, tulee myöhään.\"\n\n\"Mutta tulee kumminkin\", lohdutti Sven. \"Kärsivällisyyttä vaan, impeni,\nse tulee kumminkin, jollei ennen, niin silloin kun minä parin vuoden\nkuluttua palaan! Meillä tosin ei nyt ole sotaa, jossa rehellinen\nnuorukainen, sydän oikealla paikallaan, pian voisi saavuttaa onneansa;\nmutta minun uskoni on, että kuitenkin voi tulla onnelliseksi vanhassa\nkotimaassa; ja kun olen saanut maatilkan, joka antaa minulle, mitä\ntarvitsen, niin palaan minä tänne ja tuon täältä — kyllä tiedän kenen.\nSano, Märtta...\"\n\nTyttö punastui ja loi silmänsä maahan.\n\n\"Mutta\", jatkoi Sven, \"voisit kumminkin kerran näyttää minulle tuon\nsormuksen, josta niin paljon olet puhunut ja joka on tuottava sinulle\nonnea.\"\n\n\"Onnea?... Sitä en ole sanonut; mutta isäni viimeinen sana tahtoo, että\naina tallennan sormuksen luonani.\"\n\nSven uudisti pyyntönsä, jonka Märtta näkyi hyvin vastahakoisesti\ntahtovan täyttää. Kumminkin suostui hän viimein ja veti esiin povestaan\npienen, mustan nauhan, johon sormus oli kiinnitetty.\n\nSe eli hyvin mitättömän näköinen rauta-kapine, pieni, tasainen levy\nyhdellä puolella. Sven tarttui siihen varovasti, ikäänkuin olisi hän\njotakin pyhää kosketellut. Hän käänteli ja tarkasteli sitä sisältä ja\nulkoa.\n\n\"Märtta!\" huudahti hän viimein ja puristi tytön kättä; \"siinä seisoo\nSvante Hornin nimi sormuksessa!\"\n\n\"Svante Hornin... No niin, mitäpä siitä?\"\n\n\"Hän on tekevä sinut onnelliseksi!\"\n\n\"Hänkö?\" kysyi Märtta ja hymyili nuoren miehen innostukselle. \"Eikö\nmitä, Sven! Hän, tuima soturi, mitä välittäisi hän tyttöparan onnesta?\"\n\n\"Mutta mene hänen luokseen!\"\n\n\"Hänen luokseen!... Oletko ihan mieletön, Sven? Mennä hänen luokseen...\nEi, minun hameeni ei ole vihastuttava kummallista ukkoa. Sitä paitse\nvoi olla muitakin Svante Horn nimisiä.\"\n\nSven pysyi vaatimuksessaan, mutta mitään sillä voittamatta. Märtta ei\nsaanut päähänsä, että hän siltä taholta saavuttaisi onnea, olletikin\nkun kaikkialla tiedettiin, ettei vanha kaarlolainen Svante Horn\nkärsinyt edes nähdä naista Källerydin tilalla.\n\nMutta aurinko laskeusi jo, ja nuorten täytyi erota.\n\nSilloin tuli hiljaan kulkien kummun alapuolella olevaa tietä vanha\nkappalainen. Hänen silmistään loisti lempeä; hänen harmaat hapsensa\nliehuivat sinne tänne iltatuulen käsissä. Hän katseli ylös kukkulalle,\nmissä nuoret seisoivat, ja nyykähytti ystävällisesti päätään heille.\n\nKun he näkivät hänen, kiiruhtivat he hänen luokseen, ja hän avasi\nsylinsä ja sulki heidät molemmat siihen.\n\n\"Älä itke, lapsi\", sanoi hän, kun huomasi että Märtan silmät olivat\nmärät kyynelistä; \"minä näen pitemmälle kuin sinä; sinä olet vielä\ntuleva onnelliseksi, vaikka lähdetkin köyhänä vanhan kappalaisen\nkodista. Mutta mitä minulla on, sen annan minä sinulle. Minä siunaan\nsinua, teitä molempia. Jumala olkoon teidän kanssanne!\"\n\nJa hyvä ukko oli itse liikutettu, mutta hänen liikutuksensa sulausi\nhymyyn, niin rauhalliseen ja lempeään kuin illan aurinko, joka\nloisteellaan ympäröi häntä ja nuoria. Hymy lepäsi vielä hänen\nhuulillaan, kun hän kääntyi Sveniin, joka oli hänen poikansa\nedellisestä avioliitosta.\n\n\"Emme näe enää toisiamme tässä elämässä, poikani\", sanoi hän; \"mutta\njos sinä vaellat rehellisesti, Jumala mielessäsi, niin tapaamme\ntoisemme kerran tuolla ylhäällä... Hyvästi, poikani, Jumala olkoon\nkanssasi!\"\n\nJa hän jatkoi kulkuansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa pois\neronhetken vaikeudesta.\n\nSilmäys, kädenlyönti, ja sitten erosivat Märtta ja Sven. Mutta\nkukkulalla viidakon takana tuli nyt näkyviin kaksi henkilöä, jotka\nmustana varjona kuvautuivat valoisaa takalikkoa vastaan.\n\nNe olivat rouva Sidoaia ja hänen ystävänsä Elisabet Cornelia.\n\n\n\n\n2.\n\nVihollinen tulee!\n\n\nKällerydin herraskartanolla astuskeli parooni Svante Horn, aavistamatta\nmitään vaaraa, kaikkein vähinnä siltä taholta, josta se todella oli\ntuleva.\n\nHän oli vanha kaarlolainen oikeaa laatua, tyly ja tuima käytökseltään.\nTavallisesti kulki hän puettuna vanhaan, siniseen nuttuun, jossa\nvielä kiilsivät samat messinkinapit, mitkä olivat olleet mukana hänen\nretkillänsä rakastetun kuninkaan kanssa. Tämän nimeä ei hän koskaan\nkuullut mainittavan oikomatta vahvaa ruumistaan ja kohottamatta\npäätään, ikäänkuin olisi kuningas itse seisonut hänen edessänsä ja\nhuutanut: \"huomio!\"\n\nHän oli nyt noin viidenkymmenen vanha ja palveli kapteenina Jönköpingin\nrykmentissä. Mutta hän oli alkanut ratsumiehenä Smoolannin ratsuväessä.\nVuodesta 1702 Pultavan onnettomaan tappeluun saakka oli hän ollut\nmukana, ja hänen ruumiinsa oli ihan täynnä arpia, jotka osottivat,\nettei hän ollut säästänyt itseään taistelussa.\n\nFrauenstadtin tappelussa sai hän päänsä niin pahasti haavoitetuksi,\nettä siitä täytyi irroittaa koko neljätoista luusirua; mutta hän parani\nkumminkin ja hoiti palvelustaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nMiekka teki jälkiä kuin ennenkin. Seuraavana vuonna joutui hän vielä\npahempaan pulaan Schlaufan luona Litvassa.\n\nSiinä yllätti häntä ja hänen joukkoaan lukematon määrä kalmukkeja.\nKaarlolaiset tappelivat tapansa mukaan urhoollisuudella, josta\nkertomukset paremmin näkyvät kuuluvan sadun kuin todellisuuden\npiiriin; mutta ylivoima oli liian suuri. Nuijan isku kohtasi Svante\nHornin päätä; hän kaatui maahan. Kun tappelu oli loppunut, meni hänen\npalveliansa kentälle etsimään herransa ruumista ja löysi sen viimein,\nmutta melkein tuntemattomana. Rinta oli saanut keihään iskun, vatsa\noli lävistetty ja koko ruumis täynnä haavoja, jotka uljas mies oli\nsaanut, ennenkuin nuijanlyönti hänen maahan kaasi.\n\nMutta eipä uskollinen palvelia ensi kertaa etsinyt herraansa\ntappelukentältä. Jo ennenkin oli hän luullut hänet kuolleeksi, mutta\nsaanut hänet jälleen virkoamaan ja paranemaan. Sentähden kantoi hän\nruumiin erääseen lähellä olevaan mökkiin.\n\nEikä hän nytkään pettynyt. Henki ei ollut lähtenyt urhosta. Ja kun\npaikalle noudettu lääkäri oli sitonut julmat haavat, parani parooni\nvähitellen palvelian hellästä hoidosta. Mutta kuusi viikkoa makasi hän\nvuoteen omana kovissa tuskissa kuoleman ja elämän vaiheilla. Hänen\nsuunsa oli umpeen ajettunut, jotta hän saattoi nauttia ainoastaan vähän\nviiniä ja maitoa, jota palvelia olkikorren läpi sai hänelle annetuksi.\n\nSellainen rakkaus palvelian puolelta ansaitsi suurempaa palkintoa, kuin\nhänen herransa oli vallassa antaa, ja kumminkin leimusi palvelian silmä\nilosta, kun herra viimeinkin saattoi laskea kätensä hänen olalleen ja\nsanoa: \"kiitos.\"\n\nPultavan tappelun jälkeen ja sitä seuraavan vankeuden aikana\nSolikamsk'issa, sai palvelia vielä parempaa tilaisuutta osottamaan\nkuntoansa. Taitavana satulamaakarina elätti hän työllään itseänsä ja\nherraansa. Hän neuloi ja parooni möi. Itse opetteli Svante Horn vasujen\nkutomista, mutta se tuotti niin vähän, ettei hän sillä olisi voinut\nelää. Kummako jos asiain näin ollen isännän ja palvelian välillä syntyi\nystävyys, joka kesti heidän elämänsä loppuun.\n\nTämä palvelian nimi oli Taneli Lindbom.\n\nHän oli tullut paroonin palvelukseen Puolassa v. 1703. Kolmentoista\nvuoden vankeuden jälkeen ja oltuansa kaikkiansa kaksikymmentä vuotta\npoissa synnyinmaasta, pääsivät he viimein sinne takaisin palaamaan v.\n1722.\n\nParooni Svante oli koko ajan tullut itseensä, ollut jörö ja ärttyinen,\nvaikka hän kärsivällisyydellä oli kestänyt kohtaloaan. Monta sanaa ei\nhänen ja Lindbomin välillä vaihdettu koko tällä ajalla.\n\nKun he saapuivat kotiin Källerydiin, kutsui paroonl ensi iltana\nLindbomin luokseen ja sanoi:\n\n\"Nyt olemme kotona!\"\n\n\"Niin olemme!\" vastasi Lindbom.\n\n\"Ja nyt en minä enää tarvitse sinua palveluksessani'\" lisäsi parooni.\n\nLindbom veti suunsa vihuun. Hän ei voinut uskoa tuollaista puhetta.\nMutta parooni rypisti kulmiansa, jyskytti pitkää miekkaansa ja huusi:\n\n\"En, kunniasanallani; sinä et enää ole palveluksessani.\"\n\n\"Armollinen herra!\" änkytti Lindbom.\n\n\"Tule tänne likemmäksi, Lindbom!\"\n\nLindbom katsoi kahden vaiheilla herraansa. Tämä astui hänen luokseen ja\nsulki hänet syliinsä.\n\n\"Tällainen on välimme oleva, Lindbom\", sanoi Svante Horn, ja hän, tuima\nsoturi, oli vähällä purskahtaa itkuun.\n\n\"Lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää sinua hengestäni, monta kertaa...\nEnkö ole rehellinen mies?... Sinä olet paikannut minua ja tehnyt minut\neheäksi, kun olin ryysy; olet pitänyt huolta minusta ja elättänyt\nminua... Ja sinäkö olisit minun palveliani? Ei, ystäväni, olet sinä\noleva, ystäväni ja veljeni, niinkauan kuin Herra antaa meidän yhdessä\nelää.\"\n\nTätä puhetta ymmärsi Lindbom vielä vähemmän kuin edellistä. Mutta\nhän tiesi että hänen herransa tarkoitti, mitä hän sanoi; ja kun hän\najatteli sitä kunniaa, jota hänelle nyt tapahtui, tuli hän niin\nliikutetuksi ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa sanotuksi.\n\nKun hän sitten viimein levoittui, katsoi hän herraansa silmiin ja\nsanoi: \"Sananne yksin palkitsee minua yltäkyllin ja tekee minut\nonnellisimmaksi maan päällä; mutta herra parooni...\"\n\n\"Parooni!\" huudahti Svante Horn ja laski kätensä Lindbomin olkapäälle;\n\"sano sinä, Lindbom, en hellitä vähemmällä!\"\n\n\"No niin, sinä sitten\", mutisi Lindbom; \"näin meidän Herramme edessä se\nkäynee päinsä, mutta...\"\n\n\"Myöskin ihmisten edessä, Lindbom; sen sanoo Svante Horn... ja minä\ntahdon sanoa sen julkisesti kaikkialla!\"\n\n\"Ja kaikki korkeat kreivit ja herrat...?\"\n\n\"Ja kaikki korkeat herrat alongeperuukeissaan ja silkkipuvuissaan ovat\ntehneet niin paljon kuin ei mitään Svante Hornin hyväksi! Ei, Lindbom,\njos kerta olemme ystävät ja vertaiset Herramme edessä, niin olemme myös\nihmisten edessä. Minä en aio rukoilla keltään mitään. Olen Källerydin\nherra ja arvelen että kartano jaksaa elättää sinua ja minua yhtä\nhyvästi kuin sinun satulasi elätti minua ja sinua Solikamskissa.\"\n\nLindbom parka sai kyyneliltään tuskin sanaa sanotuksi. Tosin oli\nhän joskus ajatellut että tuima parooni olisi saattanut jollakulla\nystävällisellä sanalla palkita häntä hänen vaivannäöstään ja työstään,\nmutta tällaista palkintoa ei hän ollut voinut uneksiakaan. Hän seisoi\nsiinä aivan masennettuna. Svante Hornin oli itse vaikea hillitä\nliikutustaan, joka ei hänen mielestään sopinut kuningas Kaarlen\nsankarille.\n\n\"Kas nyt, Lindbom, on asiamme selvänä\", sanoi hän ja taputti ystävän\nolkapäätä.\n\nHyvän aikaa kesti, ennenkuin Lindbom sai selville tuon asian ja oppi\nkäsittämään uutta asemaansa; mutta kävihän se lopulta kumminkin,\nja parooni raivasi itse hiljaisuudessa pois tieltä niitä pikku\nmukulakivejä, jotka olisivat voineet estää Lindbomia unohtamasta, ettei\nhän nyt enää ollut palvelia.\n\nMutta kun he kahdenkeskisissä ystävällisissä keskusteluissaan muistivat\nentisiä vaaroja, kuningas-vainajaa ja hänen sankareitaan, niitä, jotka\nolivat uhranneet henkensä Puolan ja Wenäjän sotatanterilla, sekä\nniitä, jotka vielä elivät ja olivat paenneet vankeudesta, niin unohti\nSvante tykkänään, että hän oli ollut herra, ja Lindbom unohti että hän\noli ollut palvelia. Ja silloin kävi sinutteleminen hyvin päinsä, vaikka\nLindbom, kun hän puhui jonkun toisen kanssa, ei koskaan käyttänyt muuta\nnimitystä kuin \"armollinen herra\" tahi \"herra parooni.\" Parooni ei\nkumminkaan tullut toimeen, jos ei hänellä ollut Lindbom likisyydessään.\nHe asuivat samassa huoneessa, söivät samassa pöydässä, ratsastivat tahi\nkävelivät yhdessä, ja kun vieraita tuli Källerydiin, piti Lindbomin\nistua Svante Hornin vieressä.\n\nNiin oli kolme vuotta kulunut. Eräänä iltana — se oli maanantaina\njälkeen sitä päivää, jona Elisabet Corelia oli saapunut Näsin\nkappalaistaloon — istuivat Svante Horn ja Lindbom ja puhuivat menneistä\najoista. Svante tuli itse maininneeksi Aurora Königsmarkin nimen, ja\nsiitäpä aihetta pakinaan, jossa, kuten aina, kun oli kysymys Kaarle\nkuninkaasta, tätä ylistysvirrellä muistettiin.\n\n\"Olisin, totta mar, tehnyt samalla tavalla\", sanoi parooni ja hymyili;\n\"suurempaa onnettomuutta en tiedä, kuin että joku nainen saisi päähänsä\npistäytyä tänne Källerydiin.\"\n\nSamassa avattiin ovi ja Sköld, vanha, harmaapäinen ratsuri, astui\nsisään.\n\n\"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia\", sanoi hän: \"muuan, joka näyttää\nulkoapäin kuormaston ratsumieheltä, haluaa päästä teidän puheillenne.\"\n\n\"Käske hänet tänne. Mikä on miehen nimi?\"\n\n\"Elisabet Corelia\", vastasi vanhus kuivasti ja lyhyesti.\n\n\"E—Elisab... Mitä sanot, mies... Minä kysyn, mikä on kuormaratsurin\nnimi?\"\n\n\"Neiti Elisabet Corelia!\"\n\nParooni Svante loi silmänsä Lindbomiin katseella, joka ei olisi voinut\nolla toisellainen, jos paholainen itse olisi seisonut oven takana ja\npyytänyt päästä sisälle. Svante ei ensialussa hämmästykseltään oikein\nkäsittänyt, mitä kuuli, jonka tähden Lindbomin täytyi uudelleen mainita\nneidin nimi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka parooni viimein\nkatkaisi kysymyksellä:\n\n\"Olenko tehnyt mitään syntiä tänään, Lindbom?\"\n\nLindbom pudisti päätään.\n\n\"Sano, Sköld, olenko loukannut pienintäkään toukkaa?\"\n\n\"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia\", oli Sköldin kuiva vastaus.\n\n\"No siinä tapauksessa lienee piru itse lähettänyt hänet tänne... Mikä\nolikaan ihmisen nimi?... Yhdentekevä se! Valjasta vaunut, Sköld, ja aja\nhänet hiiteen, Sköld, mutta älä tärvää hevosia.\"\n\n\"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia, mutta nainen on kuolemaisillaan.\"\n\nSvante mietti vähän aikaa, sitten sanoi hän kiireisesti:\n\n\"Siinä tapauksessa ei sinun tarvitse sääliä hevosia. Aja hänet mihin\ntahansa, kuin vain matka käy pois Källerydistä.\"\n\n\"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia... Vaim'eläin on heikko astia,\nvoisi mennä kappaleiksi ... Eikä hän liene mikään kalmukkikaan, vaikka\nkulkeekin ratsurin saappaissa ja nutussa.\"\n\n\"Ratsurin saappaissa... onko ihminen viisas? Ratsurin saappaissa ja...\"\n\n\"Jalka on poikki\", lisäsi Sköld.\n\n\"Ratsurin saappaat ja jalat poikki! Tästä syntyy kaunis juttu...\nLindbom, mitä teemme? Mitä olisi kuningas-vainaja tällaisessa\ntapauksessa tehnyt?\"\n\nLindbom ei tiennyt mitään neuvoa, \"koska ihminen oli siinä tilassa,\nettei sitä voitu kuljettaa pois.\" Mutta kun hän naisiin nähden ei ollut\nyhtä ennakkoluuloinen kuin parooni Svante, niin tuli hän ajatelleeksi\nettä onneton neitiparka oli Jumalan luoma ja ihminen, ja sentähden\nsanoi hän:\n\n\"Me olemme kumminkin kaikki yhdenarvoisia Herramme edessä.\"\n\nParooni Svante otti askeleen takaperin, mutta Lindbom jatkoi puhettaan\nja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tässä oli kysymys velvollisuudesta\neikä vanhoista ennakkoluuloista.\n\nJa niin päätettiin että ihminen, joka oli ulkonäöltään ratsuri, vaikka\nhän olikin neiti Elisabet Corelia, saisi jäädä Källerydiin yöksi tahi\nsiksi, kunnes lääkäri ehtisi apuun, ja Sköld sai käskyn viedä hänet\nerääseen sivurakennuksessa olevaan kamariin.\n\nMutta Svante Horn murisi koko illan, ja hyvin vähän sai hän yöllä\nunta silmiinsä. Aikaisin aamulla ilmoitti Sköld että neiti oli\nkuolemaisillaan ja halusi tavata paroonia. Tämä huusi luoksensa\nLindbomin, joka oli toisessa huoneessa, ja kysyi hänen neuvoaan.\n\n\"Ihminen tuumaa kuolla\", sanoi parooni, \"ja tahtoo puhutella minua...\nSiitä ei tule mitään. Sköld, käske hänen säästää, mitä hänellä on\nminulle sanottavaa, kunnes kerta hänet tapaan kuningas-vainajani luona;\nja jollen häntä siellä tapaa, niin jääköön hänen asiansa sanomatta.\"\n\nSillä vastauksella sai Sköld mennä. Mutta tuskin oli hän lähtenyt,\nniin parooni tuli ajatelleeksi, että oli kumminkin armotonta kieltää\nhenkitoreissaan olevan ihmisen viimeistä rukousta, ja Lindbomille, joka\nseisoi häntä katsellen, sanoi hän:\n\n\"En todella tiedä ennen olleeni tällaisessa tuskassa. Mutta mikä\najaakin tämän ihmisen juuri tänne? Mitä hän täällä tekee?\" Ja Svante\nlöi nyrkillä otsaansa ja kulki edestakaisin huoneessa pitkillä\naskelilla. Sitten seisahtui hän äkkiä Lindbomin eteen ja huudahti:\n\n\"Mene sinä, Lindbom, hänen luokseen; kentiesi ei olekaan hänen tilansa\nniin vaarallinen kuin hän itse luulee.\"\n\nLindbom kiiruhti noudattamaan paroonin käskyä. Hän viipyi kauan poissa,\nja sillä välin kävi Svante yhä levottomammaksi. Jo päätti hän itse\nmennä sairasta katsomaan, kun Lindbom viimeinkin tuli takaisin.\n\n\"No Lindbom\", huusi hän tälle, \"miten on? Mitä sanoo hän?\"\n\nPudistaen päätään ja huolestuneen näköisenä katseli Lindbom paroonia.\n\n\"Kummallista\", sanoi hän. \"Muistatko, että joku olisi sinulle\ntehnyt jonkun palveluksen, jota et paikalla voinut palkita ja jonka\npalkitsemisen sentähden jätit tulevaisuuteen?\"\n\n\"Tuo ihminen, näemmä, voi vääntää järkevältäkin mieheltä pään\npyörälle\", sanoi parooni; \"aikooko hän kuolla? Sehän nyt kysymys.\"\n\n\"Sillä ei liene niin kiirettä, arvaan; mutta hänellä on Svante Hornilta\nmuisto, joka kyllä oikeuttaa häntä pääsemään Svante Hornin puheille.\"\n\nNyt joutui Svante aivan haltioihinsa, ja ison aikaa viipyi, ennenkuin\nLindbom pääsi kertomaan, mikä muisto neiti Elisabetilla oli: \"pieni\nrautasormus, johon Svante Hornin nimi oli piirretty selvillä\nkirjaimilla.\"\n\nKertomus sormuksesta teki parooniin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän\nseisoi kauan ja katsoa tuijotti Lindbomiin, ikäänkuin olisi tämä\npuhunut arvoituksia, ei sentähden, että hänen olisi tarvinnut etsiä\nmuististaan tuon sormuksen historiaa, vaan sentähden että sormus oli\nneiti Elisabet Corelian hoteessa.\n\n\"Minun sormukseni omistaja on — neiti\", huudahti hän vihdoin, —\n\"ratsuriksi puettu neiti, joka tulee tänne kuolemaan.\"\n\nSitten meni hän akkunan luo ja vaipui ajatuksiin, jotka varmaan olivat\nkiintyneet tuohon pieneen sormukseen. Hän seisoi kädet selän takana ja\npää kumarassa. Ja kuta selvemmin kaukainen muisto astui esiin hänen\nmieleensä, sitä ankarammin taisteli hänen rinnassaan velvollisuus,\njonka täyttämistä tämä muisto vaati, ja hänen inhoon saakka kohonnut\nvastenmielisyys naisia kohtaan.\n\nVoimakkaalla liikenteellä kääntyi hän viimein ja sanoi:\n\n\"Ei, ei ole kukaan vielä sanonut, eikä tule kukaan koskaan sanomaan\nettä Svante Horn on syönyt sanansa. Minä menen nyt tuon ihmisen luo.\"\n\n\n\n\n3.\n\nSormuksen voima.\n\n\nMutta päätös ja tahto ovat yhtä, niiden toimeenpano toista. Siinä\nkysyttiin harmaan sotilaan puolelta mitä suurinta ponnistusta hänen\nkoettaessaan voittaa sitä vastoinmielisyyttä, joka hänen nuoruudestaan\nasti oli hänessä vallinnut kaunista sukupuolta kohtaan ja joka\nsittemmin sodan aikana yhä oli kiihtynyt — kentiesi siitä korkeasta\nesimerkistä, jonka hänelle hänen jumaloitu kuninkaansa tähän nähden\noli antanut. Mutta löytyipä kummallisessa miehessä myös toisiakin\nominaisuuksia, jotka pitivät tasapainossa, ja, kuten nyt, johonkin\nmäärin korvasivat niitä puutteita, jotka olivat tuloksia hänen\nluonteensa vastamainitusta pääpiirteistä; ominaisuuksia semmoisia\nkuin vilpitön jumalanpelko, annetun lupauksen pyhänä-pitäminen,\nitsensä alttiiksiantaminen kuninkaan ja isänmaan hyväksi, sanalla\nsanoen: hänessä tavattiin kaikkia noita vakavuuden, kunnian,\nkäytöksen-rehellisyyden ja luonteen lujuuden ominaisuuksia, joista\nruotsalainen sotilas saattoi kerskata aina Kustaa Aadolfin ja Akseli\nOxenstjernan ajoilta saakka.\n\nSentähden oli hänen kulkunsa niin vitkallinen, kun hän astui alas\nrappusia ja pihan poikki, mutta myös samalla niin vakava ja varma.\nKulku oli vastenmielinen, sen näki, mutta hän ei olisi vetäynyt\ntakaisin, jos jotakin vielä pahempaa olisi häntä odottanut.\n\nKun hän viimein ehti ovelle, hengitti hän syvään, rohkaisi mieltänsä,\ntarttui avaimeen ja astui huoneeseen.\n\nSiellä makasi neiti Elisabet Corelia tuiman näköisenä, vaikka hänen\nharmaat silmänsä olivat hiukan raukeat.\n\n\"Neiti Elisabet Corelia?\" kysyi Svante Horn.\n\nElisabet teki päällään myöntävän liikenteen.\n\n\"Aiotteko kuolla?\" jatkoi Svante Horn.\n\nSamallainen vastaus.\n\n\"Tahdotte puhutella minua?\"\n\n\"Tahdon, tulkaa likemmäksi, minä tahdon puhua!\"\n\nHän osotti kädellään tuolia; mutta parooni ei näkynyt ymmärtävän\nviittausta. Hän jäi oven viereen seisomaan.\n\n\"Vasten tahtoani olen tullut teitä vaivaamaan\", lausui Elisabet;\n\"minä kyllä olen tottunut hevosta ohjaamaan, mutta tällä kertaa en\nonnistunut... Luulin että tämä yö olisi minun viimeinen, mutta minä\nhuomaan että Herra on armollinen ja suo minulle vielä aikaa...\"\n\nParooni, joka kaiketi oli odottanut jotakin aivan toista, sen\nkäsityksen mukaan, mikä hänellä oli naisista, teki Elisabetin puheen\nalussa kädellään poistavan liikenteen, mutta astui nyt pari askelta\nhäntä likemmäksi. Elisabet puhui suoraan ja rivakkaasti. Tämä oli jo\njotakin, joka miellytti paroonia, mutta siihen lisäksi tuli ääni, joka\nosotti että puhuja epäilemättä oli ollut aiottu mieheksi, vaikka hän\nluonnon oikullisuudesta oli syntynyt naiseksi, ja sitten vielä sekin,\nettä tämä nainen — oli sormuksen omistaja. Svante lähestyi sentähden,\nniinkuin jo mainittiin, pari askelta ja odotti puheen jatkoa, joka\nepäilemättä tulisi sisältämään sen ilonsanoman että Källeryd pian\npääsisi vapaaksi odottamattomasta vieraastaan. Mutta Elisabet ei\njatkanutkaan puhettaan aivan siihen suuntaan kuin parooni oli ajatellut.\n\n\"Minä tiedän, että te inhootte minun sukupuoltani\", sanoi Elisabet,\n\"ja siinä olette oikeassa. Sentähden olen harmissani siitä että minun\non täytynyt käyttää hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne; olisin\nmieluummin tahtonut vaatia teitä kaksintaisteluun, kuin...\"\n\n\"Kaksintaisteluun!\" huudahti parooni, voimatta salata ihmetystään.\n\n\"Onko se teistä niin kummaa?\" jatkoi Elisabet mitä tyyneimmällä\näänellä. \"Antakaa minulle pistooli... se on tuolla hattuni vieressä;\nno, vähän nopeammin, jos saan pyytää.\"\n\nSvante Horn ei uskonut korviansa. Koneentapaisesti otti hän pistoolin\nja antoi sen kummalliselle naiselle. Tämä tutki pistoolin latinkia\nja sankkiruutia, ikäänkuin olisi hän koko ikänsä vain harjoittanut\nsotilaan toimia.\n\n\"Tuossa on naula seinässä\", sanoi hän, \"katsokaa nyt, parooni, minä\nlennätän kuulan siihen.\"\n\nHän viritti pistoolin, laukaisi ja oli tavannut naulan pään. Kuula\nputosi litistyneenä lattialle.\n\nVälinpitämättömästi heitti hän pois pistoolin ja paroonin seisoessa suu\nammollaan, jatkoi hän: \"kentiesi ammuin nyt pään pois epäluuloltanne,\nparooni Svante... Yhdentekevä, jalkani ei ole taittunut, tunnen voivani\nparemmin... Parin päivän kuluttua jätän minä Källerydin, jos Jumala\ntahtoo. Olen kumminkin iloinen siitä, että olen saanut nähdä miehen,\njosta olen kuullut niin paljon puhuttavan.\"\n\nTämä viittaus sai paroonin tointumaan. Hän oikaisi itseään ja sanoi:\n\n\"Sormus?\"\n\n\"Vai niin, sormus\", lausui neiti Elisabet; \"arvasinhan sen... pahapa\nvain, että esine tuli näkyviin, sillä minä olen ylpeä, tietäkää\nse, parooni Svante, ainakin yhtä ylpeä kuin te; en olisi tahtonut\npakoittaa teitä luopumaan tavoistanne, kun en itse voinut tehdä\nsitä... Yhdentekevä, se on armolahja... Ja koska niin tahdotte, niin\nolkoon menneeksi, että sormus on vetänyt minut luoksenne... Mitä siitä\ntahdotte?\"\n\n\"Nähdä sen\", sanoi parooni äänellä, joka värisi liikutuksesta.\n\nNeiti Elisabet Corelia irroitti kaulastaan silkkinauhan, jossa sormus\nriippui, ja oijensi sen paroonille.\n\nKun tämä vastaanotti pienen kapineen, oli hänen kasvoissansa jotakin\nhartaudellista. Hän meni akkunan luo ja tutki siellä sormusta. Kauan\nhän siinä viipyi, ja kun hän viimein kääntyi, olivat hänen silmänsä\ntäynnä kirkkaita kyyneleitä.\n\n\"Mistä olette saaneet tämän sormuksen?\"\n\n\"Veljeltäni. Hän antoi sen minulle kuolinvuoteellaan.. Hänen viimeinen\nsanansa oli: _Svante Horn_.\"\n\n\"Mikä oli veljenne nimi?\"\n\n\"Erkki!\"\n\n\"Sanoiko hän, missä hän oli saanut tämän sormuksen?\n\n\"Sanoi!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Klissowin tappelussa!\"\n\n\"Eikö hän sanonut muuta?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Kuinka olette te tulleet säilyttäneeksi tämän mitättömän kapineen?\"\n\n\"Olen pitänyt sitä muistona veljeltäni.\"\n\nSvante Horn seisoi kauan mitään sen enempää kysymättä. Elisabetin\nharmaat silmät seurasivat tarkkaavasti ja herkenemättä vähintäkin\nväräystä vanhan kaarlolaisen arpisissa kasvoissa. Hän aavisti että\nhänen kohtalonsa riippui enemmän sormuksen voimasta kuin niistä\nmiehuullisista taitavuuksista, joiden oppimiseen hän oli uhrannut\nvuosikausia. Vielä kerran katseli Horn sormusta, punnitsi sitä\nkädellään ja loi sitten silmänsä ulos sinistä taivasta kohden,\nikäänkuin olisi sieltä kauan sitten poismenneitä olentoja hänelle\nkangastanut.\n\nSitten kääntyi hän ja sanoi:\n\n\"Tähän sormukseen liittyy lupaus.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Elisabet jörömäisesti.\n\nMutta juuri tämä jörömäisyys, jonka takana oli välinpitämättömyyttä\nja nähtävästi myös oman hyödyn pyytämättömyyttä, teki päättävän\nvaikutuksen parooni Horniin.\n\n\"Sormus puhuu minulle, ja minä teen, mitä se käskee\", sanoi hän neiti\nElisabetille.\n\n\"Ja mitä käskee sormus?\" kysyi neiti.\n\n\"Se puhuu ja käskee teidän kauttanne, neiti\", sanoi parooni vakavalla\näänellä.\n\n\"Minun kauttani?\"\n\n\"Niin teidän, sanokaa suoraan, mitä voin minä tehdä teidän hyväksenne?\"\n\n\"Ja te tekisitte, mitä minä tahdon...?\"\n\n\"Tekisin!\"\n\n\"Asiaa sietää ajatella, parooni Svante... minä saattaisin esim. tahtoa\nkoko Källerydin.\"\n\nHän nauroi, kun hän tämän sanoi, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut\nosottaa että hän laski pelkkää pilaa, mutta kun hän loi silmänsä\nparooniin, näki hän, ettei tämä sitä ensinkään pilana pitänyt, että\nparooni nähtävästi otti pahaksi ivan, jonka muodon neiti itse oli\nlauseelleen antanut.\n\n\"Källerydin?\" kertasi parooni pitkänveteisesti.\n\n\"Niin, nyt näette, parooni, että mitä metsässä huutaa, se kaikuna\ntakaisin ponnahtaa... mutta te ette tahdo ymmärtää pilaa. Voittehan\ntoki älytä että...\"\n\n\"Lupaus on pyhä\", keskeytti häntä parooni.\n\n\"Hyvä; ei minunkaan kanssani ole juuri leikkiä laskeminen\", sanoi neiti\nElisabet jyrkästi, \"ja koska tulin sanoneeksi sanan, niin pysyn minä\nsiinä. Teillä ei ole perillisiä, sen kuin minä tiedän... ainoastaan\näitinne puolelta, ja niitä minä olen yksi... Voitte sentähden määrätä\ntestamentilla Källerydin minulle kuolemanne jälkeen... Nyt puhun minä\ntäyttä totta, ja toivon että ymmärrätte minua.\"\n\nParooni nyykähytti päätään. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. Svante\nHorn kulki edestakaisin huoneessa; neiti piti häntä silmällä, ollen\nkumminkin olevinansa aivan välinpitämätön. Mutta saipa hän pian muuta\najattelemista.\n\nNeljänneksen tuntia edestakaisin astuttuaan avasi parooni Svante oven\nja meni ulos sanaa sanomatta.\n\nMitään sellaista ei neiti Elisabet ollut osannut aavistaakaan. Hän\nmakasi seuraavat tunnit oikein piinapenkillä. Hän oli niin likellä\npäämaaliansa, että hän jo oli melkein varma sen voittamisesta, ja nyt\n— juuri siinä, että koko omaisuus jonkun aavistamattoman tapauksen\nkautta saattaisi luiskahtaa hänen käsistään — siinä oli enemmänkin kuin\nsyytä levottomuuteen ja tuskaan. Ja tähän tuli lisäksi se, että hänen\ntäytyi salata tämä tuskansa, täytyi teeskennellä välinpitämättömyyttä\nja käytöksessään osoittaa omanvoiton pyytämättömyyttä. Sköld, vanha\nkorpraali, kulki ehtimiseen huoneessa ja katsoa karsasteli häntä, mutta\nei virkannut niin ainoatakaan sanaa.\n\nPäivä kului, tuli yö, mutta ei mitään kuulunut.\n\nTunnit alkoivat neiti Elisabetille käydä kärsimättömän tukaliksi. Ja\nvielä pään päätteeksi täytyi hänen kaiken mokomin estää lääkärin tuloa,\ntämä kun hyvin helposti saisi paljastetuksi hänen rohkean juonensa.\n\n\"Kuulehan Sköld\", sanoi hän sentähden aamulla korpraalille, kun tämä\nhänelle toi tarjottimella lasin maitoa ja muutamia voileipiä. \"Kuulehan\nSköld, mitä teki kuningas Kaarle?\"\n\nSköld seisahtui ja oli vähällä pudottaa tarjottimen, mutta saatuaan sen\nkumminkin varovasti asetetuksi lattialle, teki hän asento-askeleen ja\nnosti kätensä, ikäänkuin, olisi hän tahtonut ottaa lakin päästään.\n\n\"Kuningas Kaarle?\" kysyi hän, \"mitäkö hän teki?\"\n\n\"Niin, mitä teki hän, kun hän taittoi jalkansa Puolassa ja kun hän sai\nkuulan jalkaansa Pultavan luona... oliko hän siitä millänsäkään?\"\n\n\"Kuningas-vainaja\", vastasi Sköld jäykkänä ja kankeana, \"hän oli\nraudasta, hän.\"\n\n\"Hyvä\", jatkoi Elisabet, \"minä olen vähän samaa ainetta... Sinä näet\nettä olen pannut saappaat jalkaani... olenko minä sen näköinen, joka\ntuskaa tuntee?\"\n\n\"Hm! Jumala varjelkoon armollista neitiluutnanttia, tai miksi saan\nnimittää\", lausui Sköld.\n\n\"Sano sentähden herrallesi, etten minä kaipaa lääkäriä, että olen oman\nitseni lääkäri. Satuloitse sen sijaan tulisin hevonen, mikä teillä on\ntallissa; minä tahdon koettaa, mitä varhainen aamuratsastus vaikuttaa,\nennenkuin jätän vieraanvarattoman Källerydin.\"\n\n\"Hm, kyllä!... Neitosia ei täällä suvaita\", mumisi ukko; \"mutta\nneiti, joka on raudasta ja joka tahtoo ratsastaa meidän tulisimmalla\nhevosella... no, en tiedä, mutta semmoinen kai on oikeutettu istumaan\nluutnantti-pöydässä Källerydissä.\"\n\nElisabet teki viittauksen kädellään, ja ukko katosi nähtävästi\nihmeissänsä ja ihastuneena tuollaisesta neidistä.\n\n\n\n\n4.\n\nÅsenhögaan.\n\n\nHurskas kappalainen veisasi seuraavana sunnuntaina aamuvirtensä\nkamarissaan auki olevan akkunan vieressä. Hänellä oli tapana tämä, kun\nJumalan kaunis maailma ihastutti häntä ja hänen sisällinen ihmisensä\nikäänkuin vaati ääntä tunteaksensa tyydytystä.\n\nAamu olikin erinomaisen kaunis. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat\nja kentän kukkien tuoksu leimusi sisään akkunasta vanhan miehen\nkamariin, samalla kun kaukaa Åsenhögan, Källerydin emäseurakunnan\nkirkonkellot alkoivat soida. Pohjoistuuli toi niiden äänen mukanansa,\nmutta soitto kuului niin ylhäältä, kuin olisi se tullut kirkosta,\njoka ei ollut tämän maailman. Vanhan kappalaisen kasvoille, jotka\nhymyilivät niin ihmeen rauhallisesti, levisi hohde ylönluonnollista\ntyydytystä, kun hän kuuli näitä kutsuvia ääniä: näytti siltä kuin olisi\nhän käsittänyt niitä niin, että ne kutsuivat vaellukseen maailmasta\nylöspäin, korkealle korkeuteen, jossa ihmishenki lähestyy totuuden ja\nkauneuden ikuista kotia. Kasvojen lempeissä juonteissa oli jotakin\npyhää hartautta ja kunnioitusta, nöyryyttä ja luottamusta.\n\nVeisattuansa virren loppuun nousi hän, pani ristiin kätensä ja\nrukoili. Sitten otti hän Käsikirjansa, pisti siihen saarnansa ja meni\n\"suurtupaan\"; mutta siellä ei ollut ketään, eikä keittiössäkään.\n\nHän seisahtui porraskivelle etehisen edessä. Hän kuuli puhetta\nkeittiön puoliselta kulmalta. Ei tullut hänen mieleensäkään asettautua\nkuuntelemaan, mutta ääni oli niin kova että sanat sittenkin sattuivat\nhänen korviinsa, ja hän ymmärsi ne paremmin kuin kukaan olisi voinut\nuskoakaan.\n\n\"Sinä kurja, laiska lutka, vai sinä et tahdo auttaa sisartasi\",\närjäistiin siinä, ja ärjäystä seurasi korvapuustille kuuluva läimäys.\n\nSurumielinen varjo himmensi hohteen, joka äsken oli kaunistanut\nvanhuksen jaloja kasvojenjuonteita, sillä vihaa ei hurskas kappalainen\nvoinut tuntea; mutta ärjyvä ääni jatkoi yhtä vauhtia: \"Tässä näet,\nrakas Elisabet, mitä ystäväsi saa kärsiä... Sinulle kumminkin käynee\nkaikki hyvin?\"\n\n\"Hyvin... Niin, mitä arvelet itse, Sidonia kulta? Tuolla näet paroonin\nlempihevosen, joka on tuonut minut tänne; olen itse omin silmin\nlukenut testamentin, ja tästä lähtein on sinun Emerentiasi Källerydin\nhallitsia.\"\n\nSamassa astuivat keskusteliat nurkan takaa näkyviin rouva Sidonia\nylpeänä, punaposkisena, neiti Elisabet puettuna ratsurin nuttuun ja\nsaappaisiin. Edellisen vieressä kulki Emerentia, jonka punainen tukka\nnäytti hiukan kammatulta, mutta silmät olivat yhtä karsaat ja kierot,\nsuupielet yhtä röyhkeät ja ilkkuiset kuin ennenkin.\n\nKappalainen katseli esiintulevia silmillä, jommoisilla voimme ajatella\nautuaan hengen katselevan tämän maailman mammonasta taistelevia lapsia.\nVienosuruinen hymy poistui hänen huuliltansa, mutta palasi sinne\njälleen, kun hän näki Märtan, joka tulipunaisena kulki toisten takana.\n\n\"Gabriel, älä vielä lähde\", huudahti rouva Sidonia, kun näki miehensä;\n\"odota vähän, niin saat kuulla, minkä sanomattoman ilon Jumala\nylönpalttisesta armostansa on suonut meille... Emerentia, meidän rakas\ntyttäremme...\n\n\"Vaimo, vaimo! Sinun ajatuksissasi, pelkään mä, hyörii ihan vain tämän\nmaailman huolia\", sanoi kappalainen lempeällä äänellä.\n\n\"Gabriel kulta, säästä saarnasi, kunnes...\" Hän katkaisi puheensa ja\njatkoi teeskennellyn ystävällisellä äänellä: \"Ystäväni, neiti Elisabet\nCorelia tahtoo tehdä lapsemme onnelliseksi... Ajattele ja muista sitä,\nkun seisot saarnastuolissa. Sinulla on syytä sisimmästä sydämestäsi\nkiittää Jumalaa.\"\n\n\"Paras testamentti on se, jonka äiti ja isä kirjottaa lapsensa mieleen.\"\n\n\"Mutta siihen tarvitaan sydäntä, ja sitä ei ainakaan sinulla ole...\nniin, sen sanon minä: sinun ijankaikkinen hymysi voi saada lampaankin\nraivoon.\"\n\nJa sittenkin lepäsi hymy hurskaan miehen huulilla ja ystävällisyys\nloisti hänen silmästänsä. Hän oijensi kätensä Emerentialle, joka —\nijankaikkinen hymy hänenkin huulillansa, vaikka toista laatua, —\ntarttui isintimänsä käteen, mutta vain heittääkseen sen kohta, kun\nvanhus toisella kädellään viittasi Märttaa luoksensa.\n\n\"Me voimme kaikki kerran tavata toinen toisemme tuolla ylhäällä\", sanoi\nukko; \"mutta tie sinne ei ole ruusuinen, eikä silta, joka sinne vie,\nole kullasta tehty; ei lapset, ei! Oppikaa rukoilemaan ja tekemään\ntyötä ja rakastamaan Jumalan rakkaudella, niin silloin tapaamme\nkentiesi toisemme...\"\n\n\"Puhua osaat, Gabriel kulta\", katkaisi häntä Sidonia, joka oli\nharmissaan siitä ettei kappalainen lausunut ainoatakaan tyytyväisyyden\nsanaa tytärpuolensa onnen johdosta; \"puhua osaat, Gabriel! Eihän kulku\nÅsenhögaan ole mikään Roomanmatka, tiedämmä...\"\n\n\"Vaimo\", sanoi kappalainen ja hänen äänessään oli syvää, juhlallista\nvakavuutta; \"minua kutsuu toiset kellot, toiseen Åsenhögaan, ja siellä\nolen minä tänään toimittava alttaripalveluksen Jumalan tahdon mukaan.\"\n\nRouva Sidonia ja neiti Elisabet eivät ymmärtäneet sanaakaan vanhuksen\npuheesta; Emerentia oli valmis purskahtamaan nauruun. Märtta yksin\naavisti että vanhuksen sanat tarkoittivat jotakin vakavampaa, ja hän\npuristi lempeästi hänen kättänsä ja katseli häntä levottomuudella. Hän\nmuisti hänen sanoneen, että hän kuolisi matkallansa Åsenhögaan, ja hän\nkumartui ja suuteli vesissä silmin enonsa kättä.\n\nKentiesi olisi jäinen kuori, joka ympäröi Sidonian sydäntä, vanhuksen\npuheesta sittenkin sulannut, jos ei hän tätä kaikkea olisi nähnyt.\nMutta nyt suututti häntä Märtan liikutus, joka hänen mielestään oli\npaljasta teeskentelyä, ja hän töyttäsi kiivaudella syrjään tytön, \"joka\nesti isäraukan lähtemästä Åsenhögaan.\"\n\nUkko käänsi vitkallisesti kasvonsa vaimonsa puoleen, katseli häntä\nvähän aikaa ääneti ja sanoi sitten rukoillen: \"Vaimo, älä ole äitipuoli\nminun omaisilleni, minä en ole ollut isintimä sinun Emerentiallesi.\" Ja\nhän oijensi kätensä Sidonialle. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan.\nAnkara rouva kääntyi kiivaasti pois.\n\nKappalainen huokasi ja lähti kulkemaan Åsenhögaan päin; kerran hän\nvielä katsoi taaksensa ja loi silmänsä vaimoonsa, mutta jatkoi sitten\nkulkuaan ja oli pian kadonnut näkyvistä. Märtta seisoi siinä kädet\nristissä silmät maahan luotuina, kunnes rouva Sidonian ääni hänet\nherätti.\n\n\"Siinä seisot kuin patsas, joka ei tiedä oikeaa eikä vasempaa. Aiotko\nmennä Jumalan huoneeseen, vai odotatko että Jumalan huone tulee sinun\nluoksesi?... Pue itsesi ja sisaresi ja lähde... Mene nyt, Emerentia\nkulta, minulla on vähän puhuttavaa parhaimman ystäväni kanssa. Tule,\nElisabet, sinä olet tuonut siunatun sanoman; sydämeni haluaa avautua\nsinulle.\"\n\nJa rouva Sidonia otti ratsuriksi puetun neidin käsivarren, ja\nhiljaan alkoivat ystävät kulkea alas mäkeä, joll'aikaa tytöt\nvalmistivat itseään kirkkoon mennäkseen. Siinä kertoi neiti Elisabet\nseikkaperäisesti, mitä hänelle Källerydissä oli tapahtunut, ja sitä\nkuullessaan ihastui ystävä, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.\n\nHe saapuivat pian jalon hevosen luo, joka oli kantanut miehuullisen\nneitiluutnantin ja jonka karva loisti auringon paisteessa, vaahdon\nvaluessa alas sen rintaa.\n\n\"Ja nyt, Elisabet kulta\", lausui vihdoin Sidonia ja taputteli eläintä,\n\"nyt kai on aika, että toteutamme sopimuksen, jotta voin näyttää\nherralleni ja miehelleni, kun hän palaa, ettei ilmiantoni äsken ollut\ntuulesta temmattu.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, Sidonia armas\", vastasi Elisabet, \"mutta eihän sillä\nhengen hätää ole.\"\n\nSidonian silmät salamoivat, ja hän löi kädellään hevosta, jotta tämä\nhypähti.\n\n\"Eikö hengen hätää, Elisabet?\" sanoi hän. \"Tahdotko puhua arvoituksia?\nMinä saan sanoa sinulle, että sopimuksemme on tärkeämpi kuin ehkä\ntiedätkään. Minun ei tarvitse...\"\n\n\"No, no, Sidonia pieni, tule toki itseesi. Muste ei ole vielä ehtinyt\nkuivaa testamenttikirjaan, joka koskee minua... Tulevana pyhänä, niin,\ntulevana pyhänä toivon ma että olet tyydytetty.\"\n\nLevollinen ääni, jolla neiti Elisabet tämän sanoi, viihdytti rouva\nSidoniaa.\n\n\"Tulevana pyhänä siis!\"\n\nNeiti Elisabet hyppäsi hevosen selkään ja oli pian kadonnut näkyvistä.\n\nRouva Sidonia lähti tyttärensä ja Märtan kanssa kirkkoon.\n\nSiellä yllätti häntä Åsenhögasta lentolähetti, joka toi odottamattoman\nsanoman.\n\nVanha kappalainen oli tavattu kuolleena tien reunalla istumassa.\n\n\n\n\n5.\n\nSormuksen omistaja.\n\n\nNäsin kappalaispuustellin suurtuvassa istui seuraavana sunnuntaina\nrouva Sidonia ja hänen ystävänsä, ratsurin pukuun puettu neiti\nElisabet, sekä edellämainitun tytär. Keittiössä näemme Märtan, jonka\nposkia alas kuumat kyyneleet vierivät, kun hän ajatteli rakasta\nvainajaa, jonka ruumis tänään oli laskettu viimeiseen lepokammioonsa.\n\nVähän väliä käskettiin Märtta parka sisään toimittamaan milloin yhtä\nmilloin toista, sillä nöyryys ja palvelevaisuus kaunistaa nuorisoa,\nsanoi rouva Sidonia; mutta Märtalla oli ylpeä luonne, ja sentähden\ntarvitsi hän hyvissä ajoin ohjausta ja kuria; ja jos ei hän saisikaan\nsukulaisensa luona muuta oppia, niin ainakin hän harjaantuisi palvelian\ntoimiin, se oli ihan varma. Emerentia tiesi myös oivallisesti tehdä\nkatkeruuden vielä katkerammaksi, ja tämän taitonsa näytti hän etenkin\njuuri tänään. Siihen oli päteviä syitä, eikä niitä ensinkään salattu\nMärtalta.\n\nNeiti Elisabet teki testamenttinsa, jolla hän asetti Emerentian, rouva\nSidonian tyttären hänen ensimäisestä avioliitostaan, Källerydin ja\nkaikkein sen alle kuuluvien tilojen, kiinteän omaisuuden ja irtaimiston\nyksinomaiseksi perilliseksi hänen, neiti Elisabet Corelian, kuoleman\njälkeen.\n\nEmerentian tuli tottua rikkaan ja ylhäisen perillisen asemaan, ja\nsentähden tuli hänen oppia oikein käsittämään, kuka hän oli, kuka\nMärtta. Emerentia olikin hyvin oppivainen, ja Märtan, jolla ei ollut\ntukea ei turvaa maailmassa, täytyi mukautua uusiin olosuhteisiin,\nvaikka kuinkakin hänen sydäntään kirvelti — ei palveleminen, mutta\nvääryys, mielivalta ja oikullisuus. Eikä siinä kyllä että hän toimitti\npalvelian tehtäviä, häntä kohdeltiin pahemmin kuin orjaa; hän oli\nmitätön leikkikalu pilalle hellitellyn lapsen käsissä.\n\nMärtta seisoi yksin keittiössä ja kuurasi suurta pataa; toinen piika —\nMärttaa pidettiin ja kohdeltiin toisena — oli saanut luvan lähteä ulos.\nMutta keskellä työtään lensivät hänenkin ajatuksensa kirkkomaalle,\njossa nyt lepäsi ainoa, joka oli tahtonut ja voinut puoltaa häntä.\nSiinä astui Svenin kuva hänen eteensä. Kyllähän Svenkin tahtoi auttaa\nhäntä, mutta erotus oli vain se, että hänen apunsa supistui — hyvään\ntahtoon.\n\nHänen tätä ajatellessaan aukeni ovi ja Sven astui sisään, kädessänsä\npieni paperipalanen, jota hän katseli. Hän oli tullut kotiin\näkkiarvaamatta erään kirjeen johdosta, jonka isä oli hänelle\nkirjoittanut, aavistaessaan kuolemaansa.\n\n\"Märtta\", sanoi Sven ja loi silmänsä paperista tyttöön, \"missä on\nsormuksesi, — sormus, johon Svante Hornin nimi on piirretty?\"\n\n\"Sormukseni?\" kysyi Märtta ihmeissään; \"kyllä se on hyvässä tallessa.\"\n\n\"Näytä se minulle.\"\n\nMärtta veti esiin nuoran ja antoi sormuksen Svenille.\n\n\"Tämä ei ole _sinun_ sormuksesi, Märtta; tässähän ei ole mitään nimeä.\"\n\nMärtta katseli likemmin sormusta ja näki että Sven oli oikeassa.\nHämmästyneenä löi hän yhteen kätensä. Mutta sanaa sanomatta kiiruhti\nSven tiehensä. Märtta ei ehtinyt häneltä mitään kysyä.\n\nMärtta tahtoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta lähestyessään ovea,\nnäki hän hänen jo rientävän akkunan ohitse. Sven kulki pihan poikki,\nja kun hän ehti veräjän luo, kääntyi hän tielle, joka vei Källerydiin.\nMärtan ihmetys kävi yhä suuremmaksi, mutta rouva Sidonia, joka samassa\navasi suurtuvasta keittiöön vievän oven, sai hänet unohtamaan Svenin ja\nrientämään takan luo takaisin.\n\nSinne oli hän tuskin ehtinyt, kun rouva Sidonia tarttui hänen tukkaansa\nja pölyytti sitä aika lailla, ärjyen että Märtta laiskuudellaan ja\nhuolimattomuudellaan saattoi suututtaa vaikka kiviä.\n\nAikansa siinä toruttuaan tyttöparkaa meni ankara emäntä \"taivaaseensa\"\ntakaisin, \"sillä\", sanoi hän, \"on vain ohut ovi taivaan ja kadotuksen\nvälillä.\" Ja Märtta oli taasen yksin surunsa ja ajatustensa kanssa.\n\nSven kulki sill'aikaa Källerydiin. Pihalla tapasi hän Sköldin,\nkorpraalin, ja kysyi:\n\n\"Onko parooni kotona ja saisiko häntä puhutella?\"\n\nSköld pyyhki viiksiänsä ja katsoa tuijotti Sveniin.\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Eräästä hyvin tärkeästä asiasta!\"\n\nSköld meni sisään Källerydin suureen rakennukseen. Sven jäi odottamaan\nrappusille. Jonkun ajan kuluttua tuli Sköld takaisin, mutta ei sanonut\nmitään; kulkihan vain alas pihalle. Sven katseli häntä ihmetellen, kun\nsamalla käsi laskeusi hänen olkapäälleen ja ystävällinen ääni sanoi:\n\"Jumalan rauhaa, nuorukainen, mitä sinä täältä etsit?\"\n\nSven kääntyi ja näki Lindbomin, jonka hän hyvin tunsi.\n\n\"Minä tuon sanan isältäni\", vastasi nuorukainen ja seurasi sotavanhusta\nerääseen muista erillään olevaan huoneeseen, jossa saivat keskustella\nkenenkään häiritsemättä.\n\n\"Vai niin\", sanoi Lindbom ja sulki oven; \"sano nyt, mitä sinulla on\nsanottavaa, sillä minä näen että sinulla on sydämelläsi vielä jotakin\nmuuta kuin surua isäsi kuoleman johdosta. Voinko minä tahi parooni\nsinua jollakin auttaa?\"\n\n\"En oikein tiedä\", vastasi Sven, \"mutta luulen asian pikemmin olevan\npäinvastoin; luulen että minä tahi oikeammin isävainajani voimme teille\ntarjota apua.\"\n\n\"Apua! meille? Mitä tarkoitat sinä, rakas poika?\"\n\n\"Jollei isäni ole erehtynyt, jota en usko, niin on jalo parooni\nparaikaa joutumaisillaan hyvin viritettyyn ansaan; mutta minä toivon\nettä raamatunlause, johon isäni viittaa, puhuu totta.\"\n\n\"Kyllä kaiketi, poika... mitä sanoo raamatun lause?\"\n\n\"Ei väärä todistaja pidä pääsemän rankaisematta, ja joka rohkeasti\nvalehtelee, ei hänen pidä selkeemän.\"\n\n\"Kyllä se lause pitää paikkansa; mutta mitä sinä tarkoitat?\"\n\nSven kertoi nyt että hän oli saanut kirjeen isältään, joka oli\naavistanut kuolemaansa. Kirjeessä oli hän viitannut Salomonin\nSananlaskujen 19 luvun 5 värssyyn, ja Sven oli kotiintultuaan avannut\nisänsä vanhan raamatun ja lukenut vastamainitun lauseen. Mutta sen\nvieressä oli ollut paperi, johon isä vapisevalla kädellä oli piirtänyt:\n\n\"Pyhänä Källerydiin. Petos on ilmisaatettava. Minä en voi muuta; Jumala\narmahtakoon minua syntistä! Sormus on Märtan eikä hänen.\"\n\nLindbom seisoi siinä kuin olisi ukkosen salama häneen iskenyt.\n\n\"Sentähden olen minä täällä\", jatkoi Sven. \"En tiedä, mitä täällä\non tapahtunut, enkä myöskään, onko sormus paroonin tahi jonkun muun\nhuostassa, mutta Märtta, isävainajani sisaren tytär, on sormuksen oikea\nomistaja, ja mikä oikea on, se pysyy oikeana. Varmaan aikoi isäni\nÅsenhögasta lähteä tänne Källerydiin, kun kuolema tiellä yllätti häntä,\njotta hän ei ehtinyt täyttää aikomustaan.\"\n\nLindbom nyykäytti päätään ja oli vähän aikaa ääneti; sitten sanoi hän:\n\n\"Mutta miten on sormus joutunut neiti Elisabetia käsiin?\"\n\n\"Petoksella\", vastasi Sven varmasti.\n\n\"Kuinka sitä voi toteen näyttää?\"\n\nSiihen kysymykseen ei Sven voinut vastata, mutta hän oli kumminkin\nvarma asiasta.\n\nÄäneti siinä seisottiin, kunnes Lindbom taasen loi silmänsä Sveniin ja\nsanoi:\n\n\"Minä olen samaa mieltä kuin sinä, ja luulen myös että voimme löytää\njonkun keinon totuuden ilmisaattamiseen. Mutta häntä tuolla yläällä\n— minä tarkoitan paroonia — tulee meidän säästää, jos suinkin on\nmahdollista. Hänen sydämensä on saanut niin kovan täräyksen siitä, mitä\nviime viikon kuluessa on tapahtunut, että tuskinpa siihen vertoja vetää\nkalmukin nuijaa isku, joka vähällä oli musertaa hänen päänsä Schlaufan\ntappelussa. Tule, tehkäämme seuraa... Odota minua pihalla, minä olen\nkohta luonasi.\"\n\nLempeäluontoinen Lindbom kiiruhti herransa luo, jonka, hän tapasi\nraamattua lukemasta. Hän asettausi hänen viereensä seisomaan. Svante\nHorn loi Lindbomiin kysyvin silmäyksen.\n\n\"Sananlaskukirjan yhdeksännentoista luvun viides värssy\", sanoi Lindbom\nja osotti sormellaan suurta raamattua.\n\nSillaikaa kun parooni Svante alkoi selailla kirjaa, meni Lindbom\nhiljaan matkaansa.\n\nPihalla tapasi hän Svenin, ja yhdessä lähdettiin sitte Källerydistä\nkirkon ohitse Näsiin päin kulkemaan. Tiellä keskustelivat he, miten\nparhaiten petos saataisiin paljastetuksi. Sven ei keinoa tietänyt,\neikä Lindbomkaan; mutta molemmat olivat vakuutetut siitä, että Herra\nauttaisi heitä.\n\nMärtta seisoi kyökin ikkunassa, kun he avasivat veräjän ja astuivat\npihalle. Nähdessään Svenin Lindhomin seurassa, punastui tyttö;\nmutta seuraavassa tuokiossa seisoi Sven kyökin kynnyksellä ja käski\nviittauksella hänet luokseen.\n\n\"Pysy valmiina, kun huudan sinun nimesi\", sanoi hän, ja lisäsi, kun\nnäki Märtan hämmästyksen: \"ole tyyni, Märtta, se tapahtuu sinun\nhyväksesi. Ken tietää, ehkä isäni sanat, jotka hän lausui, kun toissa\npyhänä tapasi meidät, vielä toteutuvat.\"\n\nSen sanottuaan katosi hän, ja Märtta kuuli Svenin ja Lindbomin avaavan\nsuurtuvan oven ja astuvan sisään. Hänen sydämensä tykytti niin, että se\noli haleta hänen rinnassaan. Mitä tarkoitti tämä kaikki, ja mitä nyt\ntapahtuisi?\n\nMutta hämmästys ei ollut vähempi suurtuvassa, kun kookas sotilasvanhus\nastui sisään ja kohta hänen jälessään Sven. Rouva Sidonia löi yhteen\nkätensä ja itse kierosilmä Emerentiakin kumartui eteenpäin ja katsoi\nensikerran eläissään suoraan eteensä. Neiti Elisabet istui kädet\npuuskassa ja nosti nokkansa ylös ilmaan.\n\n\"Mikäs on, Lindbom, eihän parooni toki ole kuolemaisillaan?\"\n\n\"Sallikaa minun nähdä tuo sormus, joka on luonut teidän onnenne\", alkoi\nLindbom, huolimatta vastata miehekkään naisen kysymykseen.\n\n\"Sormus?\" Neiti Elisabet säpsähti. \"Mitä te siitä tahdotte? Minä\nsaan teille kerta kaikista sanoa, Lindbom, etten ensinkään suvaitse\nnäsäkkäitä palvelioita... Ymmärrättekö, ystäväni?... Kun minä saan\nKällerydin, tulee siellä tapahtumaan pieniä muutoksia yhdessä ja\ntoisessa, muistakaa se.\"\n\nJa neiti Elisabet heitti silmäyksen rouva Sidoniaan, joka\npäännyykkäyksellä ja olkaansa kohottamalla osotti että hän oli yhtä\nharmissaan Lindbomin hävittömästä pyynnöstä.\n\nMutta — kummapa kyllä — ei Lindbom ollut tästä kaikesta millänsäkään.\nHän vastasi tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi ensinkään kuullut neiti\nElisabetin nuhdesanoja. Hänen rehellisissä silmissään vilahti kumminkin\njotakin surullista, jota Sven kentiesi huomasi ja osasi selittää —\nsurua kaikesta siitä pahasta, jota ihmissydämessä voi syntyä.\n\n\"Teidän täytyy näyttää minulle sormus, neiti Elisabet; minä puhun tässä\nparoni Svante Hornin nimessä ja oikeudella.\"\n\nLienee neiti Elisabetin miehuullinen sydän tuntenut jotakin pelon\ntapaista, joka kumminkaan ei ole uskottavaa, tahi tahtoi hän\npäinvastoin näyttää, kuinka vähän häntä johti tällainen pelon tunne\n— oli miten oli, hän otti esiin pienen sormuksen ja oijensi sen\npunoksesta Lindbomille, huolimatta luoda häneen silmäystäkään.\n\nLindbom otti vastaan sormuksen ja katseli sitä tarkasti, sillä välin\nmiettien itsessään, mitenkä hänen tulisi menetellä päästäksensä\ntarkoituksensa perille. \"Tahdotteko että sanon, mitenkä olette saaneet\ntämän sormuksen?\" kysyi hän, sitä yhä katsellen.\n\n\"Miten olen saanut sormuksen? Ei, Lindbom, jopa nyt häpeä julkee oikein\nnaamansakin näyttää.\"\n\n\"Sormus on varastettu\", jatkoi Lindbom järkähtämättömän tyynesti,\nvaikka suru yhä selvemmin pisti esiin hänen silmistään.\n\nRouva Sidonia hypähti ylös ja löi yhteen kätensä, inho ja närkästys\nkuvattuna hänen ankarissa kasvoissaan. Neiti Elisabet nousi niin ikään\nja asettui kädet yhä puuskassa vanhan miehen eteen.\n\n\"Oletteko ihan mieletön, Lindbom...\" huudahti hän, mutta pitemmälle ei\nhän ehtinyt, sillä Lindbomin katseessa oli jotakin, joka osotti että\nhän kyllä tiesi, mitä puhui.\n\nLindbom loi silmänsä Elisabetiin ja sanoi:\n\n\"Huudahdukset ovat tarpeettomia... Ainoa keino, jolla voitte pelastaa\nitsenne on... suora ja rehellinen tunnustus.\"\n\n\"Tunnustus?... pelastaa itseni?... Mistä... mistä pelastaa itseni?\"\n\n\"Häpeästä!\" vastasi Lindbom tyynesti.\n\nNeiti Elisabet säpsähti, mutta rouva Sidonia kohotti kätensä, ikäänkuin\nhuutaakseen taivasta todistajaksi siihen loukkaukseen, johon toisen\npalvelia tekeytyi syypääksi hänen kodissaan.\n\n\"Mistä häpeästä?\" kysyi neiti Elisabet, kun oli ehtinyt tointua\nensimäisestä hämmästyksestään.\n\n\"Varkauden häpeästä?\" kuului ykstoikkoinen vastaus; ja kun\nneiti Elisabet näytti aikovan ryhtyä oikein korkealle lentävään\npuolustuspuheeseen, lisäsi Lindbom yhteen ääneen:\n\n\"Ei, ei... ette sillä voita mitään, ei mitään... minulla on todistukset\ntaskussani... Täällä asuu vielä toinenkin tyttö... Missä hän on?\"\n\n\"Märtta?\" huusi Sven kovalla äänellä, pitämättä lukua äitipuolestaan,\njoka koetti eellettää häntä.\n\nJa rouva Sidonian suureksi mieliharmiksi avasi Märtta samassa oven ja\nastui sisään keittiöstä suurtupaan nopeammasti kuin hänellä muulloin\noli tapana.\n\n\"Neiti Märtta\", sanoi Lindbom lempeästi hymyen, \"tunnetteko tämän\nsormuksen?\"\n\nMärtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten\nhiljaisella äänellä ja punastuen: \"tunnen.\"\n\n\"Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?\" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neiti\nElisabetiin.\n\nElisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan\nsilmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän\nvuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli\nluiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä,\njona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka\noli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti\nElisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta —\nrehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään.\n\nVaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan\nsormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja\nja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään,\nrouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa,\nsaadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut\nmuuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt\nvihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen\nmuodon.\n\nMutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt\nymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta.\n\n\"Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi\", sanoi hän.\n\"Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai\ntehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?\"\n\nElisabetin kasvot saivat takaisin lujat piirteensä, kun hän huomasi\nettei paremmalla hinnalla päässyt. Hän meni sentähden Lindbomin luo,\ntaputti häntä olkapäälle ja sanoi päättävästi:\n\n\"Sovinto, sovinto, vanha poika... sehän on päivän selvä asia! Meistä\nkyllä tulee hyviä ystäviä, kun minä kerran tulen Källerydiin, olkaa\nsiitä varma.\"\n\n\"Källerydiin ette enää tässä maailmassa tule!\" sanoi Lindbom.\n\nMutta nyt joutui neiti Elisabet raivoon. Kävihän se päinsä, niinkauan\nkuin hän luuli ettei kysymys koskenut Källerydiä, vain ainoastaan miten\nhän oli joutunut tuon kirotun sormuksen omistajaksi, jonka oikeasta\nmerkityksestä hän ei luullut Lindbomin mitään edes aavistavan, vaikka\nhän juuri sormuksen avulla oli päässyt paroonin puheille. Elisabet\noli kumminkin siksi miehekäs, ettei hänen hämmästyksensä purkautunut\nkyyneleihin ja valitushuutoihin; hän pani kädet ristiin rinnallensa\nja istuutui, tahi paremmin, vaipui istumaan tuolille, josta hän vasta\nikään oli noussut. Siinä sitten istui hän ison aikaa otsa rypistyneenä\nja silmät suljettuina. Kun hän vihdoin oli hiukan rauhoittunut, sanoi\nLindbom:\n\n\"Hyvän isäntäni tähden soisin että koko tämä ikävä asia joutuisi\nunohdukseen ja ettei siitä enää virkattaisi sanaakaan. Parooni Svante\nsurisi itsensä kuoliaaksi, jos hän tietäisi, kuinka pahasti häntä on\npetetty. Sentähden kirjoittakaa hänelle kirje ja tunnustakaa että...\nettä olette tahtoneet vain koettaa häntä, nähdä onko hän todella\nsemmoinen, jommoiseksi häntä maine sanoo: yhtä luja sanassansa,\nkuin naisten vihaaja... Jos sen kirjoitatte, niin lupaan minä olla\nvirkkaamatta mitään siitä, mitä tiedän, eikä kukaan voi syyttää teitä\nmistään kunniatanne loukkaavasta. Muussa tapauksessa...\"\n\n\"Topp!\" huudahti neiti Elisabet; \"tänne kynä ja paperia.\"\n\nSven kiiruhti hankkimaan, mitä neiti pyysi, ja Elisabet istuutui\nkirjoittamaan.\n\n\"Lukekaa\", sanoi hän sitten ja antoi paperin Lindbomille, lisäten, kun\ntämä oli ehtinyt allekirjoitukseen: \"Onko se semmoinen kuin tahdotte?\"\n\nLindbom nyykähytti myöntävästi päätään, mutta neiti meni hänen luokseen\nja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Te olette minun mieleisiä miehiä\", sanoi hän. \"Jumala armahtakoon\nniitä, jotka ovat saaneet tämän kaiken aikaan... Olin ajatellut asiaa\naivan toiselta kannalta, mutta varma on\" — lisäsi hän ja hänen harmaat\nsilmänsä säkenöivät, kun hän ne iski rouva Sidoniaan — \"että niitä\nlöytyy, jotka Källerydiin nähden pettyvät suuremmassa määrässä kuin\nminä.\"\n\nSen sanottuaan meni hän ulos ja heitti oven kiinni kolauksella.\n\nToiset seurasivat häntä.\n\nPihalla oli neiti Elisabet jo noussut hevosensa selkään; samassa\nryntäsi hän eteenpäin, mutta pysähtyi veräjän luona, kun näki edessään\nitse parooni Svanten. Vanha kaarlolainen seisoi siinä veräjän toisella\npuolella jäykkänä ja kylmänä ja loi silmänsä milloin naisratsastajaan,\nmilloin Lindbomiin, milloin toisiin, jotka esiintyivät tämän takana.\nNeiti Elisabet oijensi kätensä paroonille ja sanoi:\n\n\"Hyvästi, parooni Svante, emme enää näe toisiamme... mutta minä lainaan\nhevosenne ensimäiseen kestikievariin!\"\n\nSen sanottuaan kannusti hän hevosta, antoi sen hypätä sujauttaa veräjän\nyli ja katosi kohta näkyvistä.\n\nParooni seisoi siinä yhtä ällistyneenä kuin toiset, yhä edelleen\nkuitenkin mielessänsä raamatun lause, johon Lindbom oli viitannut. Hän\nalkoi jo puhua siitä, kun Lindbom lähestyi, mutta tämä sanoi:\n\n\"Ei, ei!... neiti on vähemmän syyllinen kuin eräs toinen. Mutta hän,\njoka oli tulemaisillaan näiden kujeiden uhriksi, hän, joka on sormuksen\noikea omistaja — hän seisoo tuossa\", ja Lindbom osoitti sormellaan\nMärttaa, samalla kun hän paroonille antoi neiti Elisabetin kirjeen.\n\nSe sisälsi että häntä, neiti Elisabetia, oli petetty, ja että hän\nsentähden oli tullut pettäneeksi parooia; että Märtta oli sormuksen\noikea omistaja.\n\n\"Hm!\" mumisi parooni; \"hänessä on kumminkin hitusen rehellisyyttä.\"\n\nParooni Svante näytti liikutetulta. Kauan seisoi hän ajatuksiinsa\nvaipuneena. Vihdoin oijensi hän itseään ja käski, viittauksella\nMärtan tulemaan hänen luoksensa. Ja ujosti lähestyi Märtta häntä niin\nlikelle, että saattoi kuulla häntä ja tulla kuulluksi, puhumatta liian\näänekkäästi. Tiedusteltuaan oliko tyttö todella sormuksen omistaja ja\ntultuaan vakuutetuksi siitä, sanoi parooni:\n\n\"Sinä tahdot siis Källerydin?\"\n\n\"En\", vastasi Märtta.\n\nSven meni hänen luokseen, auttaaksensa häntä. Parooni uudisti\nkysymyksensä, mutta sai saman vastauksen.\n\n\"Etkö huoli Källerydistä, tyttö?\"\n\nEi, Märtta ei sanonut siitä huolivansa.\n\n\"Ja mistä syystä et siitä huoli?\" kysyi parooni.\n\n\"Isäni, joka kuolinvuoteellansa antoi minulle sormuksen ja sanoi että\nonneni siitä riippui, liitti samalla siihen ehdon...\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Etten koskaan ottaisi vastaan suurempaa lahjaa kuin työlläni voisin\npalkita.\"\n\nVastaus miellytti paroonia; hän avasi veräjän, meni tytön luo ja\npuristi hänen kättään. Sitten teki hän kysymyksiä hänen isästään, ja\nkun hän hänessä selvään tunsi miehen, jolle hän oli sormuksen antanut,\nsanoi hän:\n\n\"Tiedä, tyttö, että sormukseen liittyy muisto, jota ei vanha Svante\nHorn konsanaan unohda... Sormuksen kantoi muinen nuori neiti, joka\nkerran oli minulle kallis... Jos hän olisi elänyt, niin... mutta\nhyvä on, niinkuin on. Hän antoi minulle sormuksen, kun alhaisena\nsotamiehenä antausin ratsumieheksi Smoolannin rykmenttiin. Kun sitten\nsota alkoi autuaan kuningas Kaarle-vainajan aikana\" — tässä paljasti\nparooni Svante päänsä ja Lindbom teki samoin — \"kuoli hän ja minä tein\nlupauksen pysyä hänelle uskollisena. Klissowin tappelussa pelasti isäsi\nminun henkeni; en tuntenut häntä ja annoin hänelle sormuksen, kun\nminulla ei ollut muuta antaa, ynnä lupauksen että missä ikinä hän minua\ntapaisi ja näyttäisi minulle sormuksen, minä antaisin hänelle, mitä hän\npyysi. Isäsi rinnassa, tyttö, tykytti sydän, johon ei vedä vertoja\" —\nkenenkään —. aikoi hän sanoa, mutta hän sanoi: \"muun, kuin ystäväni\nLindbomin... Sinä sentähden et saa kieltää minua antamasta sinulle\nmyötäjäislahjaa sinun hääpäivänäsi...\"\n\nTämän sanottuaan kääntyi parooni ja lähti kiireesti pois, ikäänkuin\nhämmästyneenä siitä että niin kauan oli puhunut \"hameelaisen\" kanssa. —\n\nMutta syksyllä vietettiin Svenin ja Märtan häät Tukholmassa. Rouva\nSidonia oli, näet, kohta ilmoittanut ettei niin ylhäisen neidin sopinut\nasua hänen matalan kattonsa alla. Märtan oli sentähden täytynyt muuttaa\nNäsin pappilasta, mutta Lindbomin välityksellä oli hän hänen sisarensa\nluona saanut tilapäisen kodin. Lindbom saapui itse häihin ja toi\nmukanaan parooni Svanten myötäjäislahjan, jommoisenkin rahasumman,\njolla Sven pääsi alkamaan kauppaliikettä Ruotsin pääkaupungissa.\n\n\n\n"]