[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGWXTwMFpwa0WyGLLfNJCC_MImEgjfwgue0Tzvs-KpDA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},323,"Rakkauden komedia","Ibsen, Henrik",1828,1926,"323-ibsen-henrik-rakkauden-komedia","323__Ibsen_Henrik__Rakkauden_komedia",null,"naytelma",[],[],"fi",1862,1915,17612,100954,false,20344,[23],"Norwegian drama -- Translations into Finnish",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Rakkauden komedia\" by Henrik Ibsen is a play written in 1862. Two students spend summer at a widow's country house, where they fall for her daughters. Falk, an aspiring poet, declares his radical views that marriage destroys love, sparking fierce debate with other guests. He pursues Svanhild to be his muse for as long as passion lasts. The comedy presents opposing positions on marriage through exaggerated characters, while Ibsen critiques bourgeois society's norms. The controversial work sparked outrage and was deemed \"immoral\" upon publication. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kouta, Aarni",388,"Satiirinen kolminäytöksinen komedia sijoittuu rouva Halmin maakartanoon, jossa nuori kirjailija Falk kyseenalaistaa porvarillisen avioliiton ja rakkauden välisen suhteen. Falkin radikaalit näkemykset herättävät hämmennystä kartanon asukkaiden ja vieraiden keskuudessa.","Henrik Ibsenin 'Rakkauden komedia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 323.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","RAKKAUDEN KOMEDIA\n\n3-Näytöksinen komedia\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN\n\n\nSuomentanut Aarni Kouta\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nROUVA HALM, virkamiehen leski.\nSVANHILD, |\nANNA,     | hänen tyttäriään.\nFALK, nuori kirjailija.        }\nLIND, jumaluusopin ylioppilas. } hänen asukkaitaan.\nGULDSTAD, tukkukauppias.\nSTYVER, kopisti.\nNEITI SKÄRE, hänen morsiamensa.\nSTRÅMAN, maalaispappi.\nROUVA STRÅMAN, hänen vaimonsa.\nYLIOPPILAITA, VIERAITA, PERHEITÄ ja KIHLATUITA PAREJA.\nPAPIN PERHEEN KAHDEKSAN TYTÄRTÄ.\nNELJÄ TÄTIÄ, SISÄKKÖ, PALVELIJA, PALVELIJATTARIA.\n\n(Tapahtuu rouva Halmin maakartanossa Drammensvejenin varrella.)\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nKaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine\nlaitteineen; taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus\nlasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla\netu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas\niltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat.\n\nEsiripun noustessa istuvat kuistilla ROUVA HALM ja ANNA tehden\nkäsitöitä sekä NEITI SKÄRE kirja kädessään. Huvimajassa FALK, LIND,\nGULDSTAD ja STYVER; pöydällä punssikannu ja laseja, SVANHILD istuu\nyksin taka-alalla vuonon rannalla.\n\nFALK nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:\n\nRiemun, leikin lempee paikka\npuisto tää on paahteinen;\nmitä siitä, syksy vaikka\nmurtaa toivot keväimen.\nYlläsi kuin valkosumu\nhäilyy kukat oksillaan, --\nhuomenna ne tuulen humu\nsiroitelkoon maailmaan.\n\nHERROJEN KUORO.\n\nHuomenna ne tuulen humu\nsiroitelkoon maailmaan.\n\nFALK.\n\nMiksi kesken kukoistusta\najatella hedelmää?\nMiks on mieles murheen-musta,\nhuokaat elon hyörinää?\nLinnunpelätit miks soivat\npäässä rumain riukujen?\nVeikot hilpeet, linnut voivat\nlaulaa lailla tiukujen!\n\nHERROJEN KUORO.\n\nVeikot hilpeet, linnut voivat\nlaulaa lailla tiukujen!\n\nFALK.\n\nSuojasta miks kukkatarhain\nkarkoittaisit lintusen?\nSuo sen viedä toivees parhain\npalkaks sulo-laulujen.\nHeelmä myöhäinen jos vaihtuu\nlauluun, niin sa voitat vaan:\nmuista, että hetket haihtuu;\nkohta halla hyytää maan.\n\nHERROJEN KUORO.\n\nMuista, että hetket haihtuu,\nkohta halla hyytää maan.\n\nFALK.\n\nTahdon elää, riemurinnoin\nlaulaa, kunnes kuihtuu maa, --\nheittää sitten nuoruus-innoin,\nmi ol' kerran ihanaa!\nPortti auki; laitumelle\nkäykööt laumat nälkäiset;\nkukan taitoin; sama kelle\njäävät kuolleet tähtehet!\n\nHERROJEN KUORO.\n\nKukan taitoin; sama kelle\njäävät kuolleet tähtehet!\n\nHe kilistävät ja tyhjentävät lasit.\n\nFALK\n\nnaisille.\n\nKas tässä laulu, jota pyysitte; --\nei juossut aatos, anteeks suokaa se.\n\nGULDSTAD.\n\nVähät, kun soi ei vain se sorakielin.\n\nNEITI SKÄRE\n\nympärilleen katsoen.\n\nMut läksiköhän Svanhild lentohon --?\nAlussa kuunteli hän intomielin;\n*nyt* on hän poissa.\n\nANNA\n\nosoittaa taka-alalle.\n\n                         Ei, hän *tuolla* on.\n\nROUVA HALM\n\nhuoaten.\n\nEi koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nAnteeksi, herra Falk, mun mielein avoin,\nniin -- runollinen -- laulu lopussaan\nei ollut kuin sai alku toivomaan.\n\nSTYVER.\n\nSovittaa helposti ois viimeisiin\nsäkeihin voinut vielä lisää hiukan.\n\nFALK\n\nkilistää hänen kanssaan.\n\nKuin kittiä puun syviin halkeemiin,\nse kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.\n\nSTYVER\n\nantamatta itseään häiritä.\n\nSe hyvin käy; ma kokemuksestain\nsen tiedän.\n\nGULDSTAD.\n\n           Tekin runotarten miesi?\n\nNEITI SKÄRE.\n\nArmaani? Kautta taivaan!\n\nSTYVER.\n\n                        Hiukan vain.\n\nNEITI SKÄRE\n\nnaisille.\n\nRomanttinen hän on.\n\nROUVA HALM.\n\n                   Niin huhu tiesi!\n\nSTYVER.\n\nEn enää; pitkät ajat on jo siitä.\n\nFALK.\n\nEi romantiikan kiilto kauan riitä.\nMut ennen siis --?\n\nSTYVER.\n\n                  Kun rakastunut ma\nviel' olin.\n\nFALK.\n\n        Ehtikö jo sammua\nsun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!\n\nSTYVER.\n\nOlenhan *kihloissa* nyt julkisesti;\n*se* paljon enemmän on mielestäni!\n\nFALK.\n\nOot aivan oikeassa, ystäväni!\nSuur edistys on tapahtunut varmasti,\nkun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.\n\nSTYVER\n\nmuinaisille muistoille suloisesti hymyillen.\n\nMitenkä outoa, kun muisto palaa\nmenneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?\n\nFalkin puoleen kääntyen.\n\non siitä seitsemän nyt vuotta vaan,\nkun konttorissa runoja tein salaa.\n\nFALK.\n\n*Sa?* Pulpetillas?\n\nSTYVER.\n\n                   Luona pöydän parhaan.\n\nGULDSTAD\n\nnaputtaa lasiinsa.\n\nVait, älkää johtako nyt häntä harhaan.\n\nSTYVER.\n\nVapaana varsinkin ma iltaisin\nrunoja suuret määrät kirjoitin,\nviis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!\n\nFALK.\n\nKun potkaisit vain runohepoa,\nse laukkaan läks --\n\nSTYVER.\n\n                   Ol' yhtä hyvää sille\npaperi leimaton ja leimattu.\n\nFALK.\n\nAin' yhtä hyvin sujui runoilu?\nMut kuinka löysit laulun temppelille?\n\nSTYVER.\n\nAvulla lemmen, kuinka sanoisin!\nHän mulle temppelihinpääsyn takas,\njost' tuli lemmittyni myöhemmin,\nmut silloin oli --\n\nFALK.\n\n                   Ainoastaan *rakas*.\n\nSTYVER\n\njatkaen.\n\nNiin kumma aika; unhoon joutui laki;\n*tunnelmaa* yksinomaan kynä haki\njuostessaan paperilla rapisten,\nsoi ilmassa kuin sävel vapisten; --\nja vihdoin lähetin ma kirjehen\nhänelle -- hän --\n\nFALK.\n\n                 Jonk' olet sulhanen.\n\nSTYVER.\n\nHäneltä saapui heti vastaus;\ntäys selvyys, -- hyväksytty hakemus!\n\nFALK.\n\nJa -- luona pulpettis sa kasvoit heti;\nkuivalle maalle poika lempens veti!\n\nSTYVER.\n\nTietysti.\n\nFALK.\n\n         Siihen päättyi runo-virkas?\n\nSTYVER.\n\nSen koommin tarvetta en tuntenut;\nsamassa kuivi laulun lähde kirkas;\nmyöhemmin joskus olen kokeillut,\nmut synny ei vain riviäkään enää,\nrupeevat soinnut tekemään nyt tenää,\nen ymmärtää voi, minkä takia\nei synny *runoa*, vaan *lakia*.\n\nGULDSTAD\n\nkilistäen hänen kanssaan.\n\nMies silti ootte, kautta kunniain!\n\nFalkille.\n\nTe luulette, ett' Teitä varten vain\non valmistettu onnen virran pursi;\nmut varokaa, tuo matka monen mursi.\nMa laulustanne väittää tohdi en\nse runollinen onko kaikin puolin.\nMut moraaliltaan, muusta vähät huolin,\nse tosiaan on *ala-arvoinen*.\nMillaista taloutta oisikaan,\nkun kaikki linnut vapahasti saisi\nhedelmänalut syödä oksiltaan;\nkun karja puistosta sais laidunmaan,\nkun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi?\nEns kevännä ois täällä ihanaa!\n\nFALK\n\nnousee.\n\nEns, tulevainen! Kuinka painostaa\ntuon \"tulevainen\" sanan veltto aate,\nse riemun-rikkaalle on mieron vaate!\nJos kielen valtiaana olla saisin\nhetkenkin, sielusta ja mielestä\narmotta sanan tuon ma karkoittaisin\nkuin x:än, z:an kirjakielestä.\n\nSTYVER.\n\nSanassa toiveen pahaa en ma nää.\n\nFALK.\n\nJumalan kauniin maan se pimentää.\n\"Seuraava rakkautemme\", \"emäntämme\",\n\"ens eine\", \"tulevainen elämämme\", --\nsyy on tuon aatteen, opin *varovaisen*,\n*se* riemun lapsest' tekee mierolaisen.\nElomme turmelee se kokonaan,\nse surmaa nautintomme lyhven hetken;\net rauhaan pääse jälkeen päivän retken,\nvenheesi kiitää rantaan \"seuraavaan\";\nlevähtää sittenkään ken vielä tohti?\nEi, riennä eelleen \"seuraavaa\" vain kohti.\nNäin rauhatonna halki elon jatka, --\nties päättyykö ees tuollapuolen matka.\n\nROUVA HALM.\n\nHyi, herra Falk, ei puhua saa noin!\n\nANNA\n\najatuksiinsa vaipuneena.\n\nSanansa hyvin ymmärtää ma voin;\npuheessaan paljon totuutta on varmaan.\n\nNEITI SKÄRE\n\nhuolestuneena.\n\nRakkaani moista kuuntelemaan toin,\nhän hullummaks vain käy. -- Oi, ääntä armaan\nkuuletko, Styver; joudu!\n\nSTYVER\n\npiippuaan puhdistellen.\n\n                        Paikalla.\n\nGULDSTAD\n\nFalkille.\n\nEi haittaa varovaisuus, puhetta\nkuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan;\naatelkaa vain, jos laulun loisitte\nTe tänään, tokkopahan voisitte\ntyöhönne käyttää koko varaston,\nmi Teillä runouden kultaa on,\nhuomenna typö-tyhjä oisitte,\nkun uutta *luovanne* taas soisitte; --\nkimppuunne saisitte vain arvostelun.\n\nFALK.\n\nSiit' tokkohan on nostajaksi melun;\nsovussa samaa tietä rinnakkain\nastuisin kera arvostelijain.\n\nKeskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen.\n\nMut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain\nnoin istu, ole iloinen ja vapaa;\ntutkitko rakennuksen tekotapaa?\n\nLIND\n\nhavahtuu ajatuksistaan.\n\nMiks niin?\n\nFALK.\n\n          Pois silmiäs et tuolta saa,\nne parvekkeelle yhä tuijottaa.\nKaarrokset laajat lasiseinä-kuistin\nvieneetkö sulta ovat mielen, muistin?\nUurrettu ovenlukko taitehikas,\ntalonko pääty, koristeista rikas?\nSyy niidenkö, tää sun ei ole vikas?\n\nLIND\n\nsäteilevän näköisenä.\n\nErehdyt; syleilee mua *elo* kuuma.\nEn muuta vaadi, nykyisyyden huuma\nmun mielein täyttää. On kuin helmaani\nmaailman kaikki aarteet tulvisi!\nLaulusta riemun kiitos, ystäväni;\nsen kirjoitit kuin sydänverelläni!\n\nKohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät\nhuomaa.\n\nMa tuoksuvaisen kukan maljan juon,\nhedelmät kernaasti ma muille suon!\n\nJuo pohjaan.\n\nFALK\n\nkatsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään\näänilajiin.\n\nArvoisat naiset, täähän uutta on!\nLind kääntynyt on yhteen uskohon.\nMies eilen virsikirja käissä kävi,\nnyt runorumpua hän päristävi. --\nArvellaan synnyinlahjaks laulunhenki;\nmut armotta saa arki-ihminenki,\nkuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan\nrunonkin roskaa niellä toisinaan,\nniin että, sisukset jos kaivetaan\nesille, niin ne tihkuu suurien\nsanojen ihraa, rasvaa runojen.\n\nLindille.\n\nSua kiitän muutoin, pyrintös on oivat;\nyhdessä kanteleemme vasta soivat.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nKai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ?\nMaaseudun rauha, -- siimes kukkatarhain,\nse eikö runoniekan paikka parhain -- --\n\nROUVA HALM\n\nhymyillen.\n\nMies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nEmännän saatuanne rouva Halmista,\nma luulin, että syntynyt ois valmista.\n\nOsoittaa oikealle.\n\nTuo pieni huvimaja kätkössään,\nsen sopivampaa liekkö ensinkään;\nse eikö henkeä saa heräämään -- --\n\nFALK\n\nmenee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten.\n\nSokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan,\nniin laulan valkeudesta vapaan taivaan.\nMinulle hankkikaa ees lainaks muru,\ntuimimmat tuskat, lannistava suru,\nniin riemulaulu huulillani soisi.\nMut parhainta, jos hankkia ken voisi\nminulle naisen, jota jumaloisi\nmun henkein. Rukoillut oon sitä aina,\nmut yhä viipyy taivaan kallein laina.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nTuo puhe säädytönt' on!\n\nROUVA HALM.\n\n                       Liiankin!\n\nFALK.\n\nOi älkää luulko, että kulkisin\nma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi;\nkeskellä riemun ikivarjoihin\nhän lähteä sais jumalainsa luoksi.\nHenkistä harjoitusta kaipaan ma,\nois tässä tarpeeks voimistelua.\n\nSVANHILD\n\non edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin\nvieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:\n\nMa anon, että taivas Teille antaa\ntuon osan; -- mutta olkaa silloin mies.\n\nFALK\n\non kääntynyt yllätettynä.\n\nAh, neiti Svanhild! -- Tahdon kaikki kantaa.\nMut täysin luottaa voiko, Herra ties,\nett' anomuksenne on oikein tehoova?\nVain mairitusta, nähkääs, kuulee Jehoova.\nOn Teillä luja tahto, riistää voi\nse rauhan, jonka tyyni tunto soi;\nmut tärkein usko on, mi kapinoi\nei vastaan.\n\nSVANHILD\n\npuoleksi leikillään ja totisena.\n\n        Murhettanne varrotkaa vain,\nmi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain, --\nyöt, päivät jäytää lailla sielun soiman.\nTe silloin tunnette mun uskoin voiman.\n\nLähtee naisten joukkoon.\n\nROUVA HALM\n\nhillitysti.\n\nTe ette sovuss' elä milloinkaan.\nNyt herra Falk on varmaan vihoissaan.\n\nJatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu\nkeskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä.\n\nFALK\n\nmenee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:\n\nVarmuuden minkä katseessansa näinkään.\nMut voinko luottaa hänen uskoonsa,\nett' taivas tahtoo --\n\nGULDSTAD.\n\n                     Ette sinnepäinkään!\nNiin ei lie taivas poissa suunnilta,\nse että moiset hupsut toiveet täyttäis.\nParempi ois, jos herrat nerot käyttäis\nliikettä ruumiin hiukan hyväkseen.\nTe päivät pitkät päilyntää vain veen\nkatsotte; pilkkokaa ees polttopuita,\nniin hassun-oikkujanne kirotuita\nei Teillä parin viikon päästä lie,\nsiit' olen vallan varma, hitto vie.\n\nFALK.\n\nTienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan;\nmua henki kutsuu, viittoo viehkeys lihan;\nmi viisaint' ensin valikoida ois.\n\nGULDSTAD\n\nkaataessaan laseihin.\n\nPien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.\n\nROUVA HALM\n\nkatsoo kelloaan.\n\nJo kahdeksan; on aika kohta lässä,\npian pappi perheineen voi olla tässä.\n\nNousee ja rupee järjestämään parvekkeella.\n\nFALK.\n\nTännekkö pappi?\n\nNEITI SKÄRE.\n\n               Päästä tuokion!\n\nROUVA HALM.\n\nKerroinhan, että luottaa tulohon --\n\nANNA.\n\nMut herra Falk ol' poissa silloin juuri.\n\nROUVA HALM.\n\nNiin oikein. Älkää olko onneton;\ntulonsa kaikille on riemu suuri.\n\nFALK.\n\nMut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?\n\nROUVA HALM.\n\nRovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.\n\nFALK.\n\nHereille nimi muistini nyt sai,\nsuurkäräjille valittu on kai\nhän hyödyttämään kansaa, isänmaata.\n\nSTYVER.\n\nSuur puhuja.\n\nGULDSTAD.\n\n            Mut rykimäst' ei laata\nhän voi.\n\nNEITI SKÄRE.\n\n        Hän myötään vaimon tuo --\n\nROUVA HALM.\n\n                                 Ja lapsia --\n\nFALK.\n\nArmaitaan huvittaakseen ensin hiukan, --\nmyöhemmin saa toimi-alan tiukan,\nmietinnöt, kysymykset kokoon rapsia;\nymmärrän.\n\nROUVA HALM.\n\n         Miesten mies on rovasti!\n\nGULDSTAD.\n\nVain nuoruudessaan aika vekkuli.\n\nNEITI SKÄRE\n\nloukkaantuneena.\n\nMut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti\nihmisten arvokkaiden vakavasti\npuhuvan kuullut olen rovastin\nvaiheista, tunnen miehen romaanin.\n\nGULDSTAD\n\nhymyillen.\n\nRomaanin?\n\nNEITI SKÄRE.\n\n           Romantiikaks sitä sanon,\nmi tuskin mahtuu arki-aivoihin.\n\nFALK.\n\nValtaavan herätätte tiedon janon\nminussa.\n\nNEITI SKÄRE\n\njatkaen.\n\n         Ainahan on joitakuita\nhäikäilemättömiä irvisuita!\nMuistatte kai tuon ylioppilaan,\nmi kehno uskoi julkeudessaan\nneronsa pieneen, naurettavaan voimaan,\nja ryhtyi \"Russelia\" mestaroimaan.\n\nFALK.\n\nRovasti lienee runo valtainen,\nnäytelmä hurskas tai sen kaltainen?\n\nNEITI SKÄRE\n\nhiljaisiin kyyneliin liikutettuna.\n\nEi lainkaan, -- mies on vain hän sydämen.\nMut tällainen kun seikka eloton\nnäin paljon pahaa aikaan saanut on\nja herättänyt intohimot väärät\nja syvät näin --\n\nFALK\n\nosaa-ottaen.\n\n                 Ja moiset suuret määrät --\n\nNEITI SKÄRE.\n\nNiin tarkka silmänne jo eikö nää,\nmitenkä --\n\nFALK.\n\n           Täss' ei mitään hämärää.\nMut epäselväks yhä, aioin sanoa,\nromaanin sisältö ja laatu jää.\nTyydyttää varmaan nautinnon se janoa;\nmut nopeammin loppuun tirkistää --\n\nSTYVER.\n\nTärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nEllei vain muistissasi ole vikaa;\nsuo minun --\n\nROUVA HALM.\n\n            Osaisinhan minäkin!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nEi, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin.\nHänt' ylioppilaana pidettiin\npääkaupunkimme parhaimpana päänä,\nomaksui uudet aatteet, kyvykkäänä --\n\nROUVA HALM.\n\nJa otti osaa seuranäytelmiin.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nVarrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, --\n\nROUVA HALM.\n\nJa tarinoillaan kaikki haltioitti.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nVarrotkaa hiukan; muistan tismalleen.\nMyös perehtynyt säveltaiteeseen\nhän oli -- julkaisikin nuotteineen\nteoksen \"Sonetteja sulo Marjan\".\nNiin hempeästi soitti hän tuon sarjan.\n\nROUVA HALM.\n\nHän nero oli kerta kaikkiaan!\n\nGULDSTAD\n\nhillitysti.\n\nEpäili jotkut hänen aivojaan.\n\nFALK.\n\nMies käytännön, ei kirjatoukka mikään,\nties väittää, että katsomatta ikään\nja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja\nkuin rikkaus ja laiskuus patriarkkoja.\nMut ken on Marja?\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                     Rouva Stråman, johon\nkoht' tutustutte, kuten kohtalohon\ntään parin. Yhtiön ol' tytär hän --\n\nGULDSTAD.\n\nPuunlastausliikkeen.\n\nNEITI SKÄRE\n\nlyhyesti.\n\n                    Siitä vähät huolin.\n\nGULDSTAD\n\nHollantiin vei se tuotteit' enimmän.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nTuo runotonta on nyt kaikin puolin.\n\nFALK.\n\nSiis tytär yhtiön?\n\nNEITI SKÄRE\n\njatkaen.\n\n                   Niin, suuren, rikkaan.\nArvaatte kai, ett' oli kosijoita;\nlaumoittain ympärillään kiehui noita. --\n\nROUVA HALM.\n\nKamariherran muistan mainehikkaan.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nOl' aina naisen oikeus kallis Marjalle.\nTeatterissa Stråmanin kun näki,\nhän antoi heti lähdön sulhassarjalle --\n\nFALK.\n\nSai pitkän nenän ylväs ylkäväki?\n\nROUVA HALM.\n\nHe kaksin nousi romantiikan harjalle!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nAatelkaa sitten vanhaa, julmaa isää,\nmi sydämiä särki säälimättä;\nkun tuskaan tuohon holhoojan viel' lisää,\nniin missään nää ei auttavaista kättä.\nMut kumpikaan ei ollut uskoton;\nhe majaan pyrki olki-kattohon,\nvuonasta uneksi, mi ravinnon\nvain sois --\n\nROUVA HALM.\n\n             Ol' lehmä huippu haaveilon, --\n\nNEITI SKÄRE.\n\nLyhvesti, niinkuin itse usein sanoivat,\npient' tölliä he taivaalta vain anoivat.\n\nFALK.\n\nAh niin! Ja --?\n\nNEITI SKÄRE.\n\n               Maria luopui suvustaan.\n\nFALK.\n\nLuopuiko --?\n\nROUVA HALM.\n\n            Luopui.\n\nFALK.\n\n                   Uljast' tosiaan.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nJa muutti ullakolle sulhon luoksi.\n\nFALK.\n\nHe omans' yhteen -- vihkimättä -- keräsi?!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nHyi olkoon!\n\nROUVA HALM.\n\n             Hyi! Miesvainajani juoksi\nkiireessä todistajaks --!\n\nSTYVER.\n\nneidille.\n\n                         Kiista heräsi\nnyt tosiseikkain sivuutuksen vuoksi.\nKäydessä asioita kertomaan\njärjestys aina olkoon kohdallaan.\nMut päähäni ei mahdu, millä eli\ntuo pari --\n\nFALK\n\njatkaen.\n\n            -- ajatella ei voi veli,\nett' ullakolla vuona asusteli.\n\nNEITI SKÄRE\n\nStyverille.\n\nMinusta päivän selvä on tuo peli:\nEi yhteen sovi rakkaus ja hätä,\nkaks hellää syäntä tulee toimehen.\n\nFalkille.\n\nMies kantelettaan soittaa heleätä,\nklaveeri-oppilait' ei Marja jätä --\n\nROUVA HALM.\n\nJa hiukan velkaa, ymmärrätte sen --\n\nGULDSTAD.\n\nKonkurssiin saakka Marjan liikkeiden.\n\nROUVA HALM.\n\nMies silloin paikan sai ja toimi-alan.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nNäin kirjeen, jossa Stråman vannoi valan,\nett' täyttää tehtäväns', se vaikk' ois karu.\n\nFALK\n\ntäydentäen.\n\nJa siihen päättyi miehen elontaru.\n\nROUVA HALM\n\nnousee.\n\nPuutarhaan lähtekäämme katsomaan\neivätkö vieraamme jo kohta tulle.\n\nNEITI SKÄRE\n\nkietoutuen viittaansa.\n\nOn viileätä.\n\nROUVA HALM.\n\n            Kaulavaippa mulle\ntuo, Svanhild.\n\nLIND\n\nsalavihkaa Annalle.\n\n              Eeltä käy!\n\nROUVA HALM.\n\n                        Nyt tulkaa vaan!\n\nSVANHILD menee sisälle rakennukseen; muut, paitsi FALK, lähtevät\ntaka-alalle ja katoavat vasemmalle. LIND, joka on seurannut heitä,\npysähtyy ja palaa takaisin.\n\nLIND.\n\nMun ystäväni!\n\nFALK.\n\n             Samat sanat!\n\nLIND.\n\n                        Suo\nkätesi! Riemuun kuolen, ellen suuhun\nsaa sanaa kertoaksein --\n\nFALK.\n\n                           Kiire tuo\npois heitä; ensin kuullaan, hirsipuuhun\nmies sitten pannaan. Miksi visusti\naarteensa ystävältä maahan kaivaa; --\nnäät kieltää ollenkaan ei maksa vaivaa:\nOsalles onnen arpa lankesi!\n\nLIND.\n\nSain onnen kauniin linnun paulaani!\n\nFALK.\n\nElossa, -- ansass' säästyi henkikin?\n\nLIND.\n\nMaltatko vielä uottaa sekunnin.\nKihloissa olen!\n\nFALK\n\nreippaasti.\n\n                Kihloissako!\n\nLIND.\n\n                             Niin!\nmist' uljuus, -- miestä siinä kysyttiin!\nMa lausuin, -- ah, ei sanat sitä kuvaa;\nmut ajattele naista punastuvaa,\nkaunista, nuorta, -- ollut vihoissaan\nhän ei! Tuot' tuumi, veli, uskallusta!\nkaikk' kuuli hilliten hän itkuaan;\nlie *merkit* hyvät?\n\nFALK.\n\n                        Miks'ei; jatka vaan.\n\nLIND.\n\nTuo eikö kaikki tiedä kihlausta?\n\nFALK.\n\nNiin luulis, mutta varmuus olla sietää;\nnuo seikat neiti Skäre yksin tietää.\n\nLIND.\n\nMa tiedän, tunnen ikivarmuuden!\nOn kaikki selvää, mitään pelkää en.\n\nSäteillen ja salaperäisenä.\n\nKäteeni ottaa sain tuon kätösen,\nkun pöydältä hän korjas tarjottimen!\n\nFALK\n\nkohottaa lasinsa ja tyhjentää sen.\n\nLiittoonne kukkaset siis keväimen!\n\nLIND\n\ntekee samoin.\n\nPyhästi vannon kautta luojan nimen,\nhänt' että lemmin saakka kuolohon\nkuin nytkin: -- siksi suloinen hän on.\n\nFALK.\n\nKihloissa! Siksi profeetat ja lain\nmies heitti ilman katumuksen merkkiä.\n\nLIND\n\nhymyillen.\n\nLaulustas luulit johtuvan sen vain --!\n\nFALK.\n\nNiin runoniekat uskossaan on herkkiä.\n\nLIND\n\nvakavasti.\n\nEi, Falk, ei teoloogiakaan suljeta\nonnesta tästä pelkkään huoleen, vaivaan.\nVaikk' *kirjan* avulla ei yksin kuljeta\nkuin tikapuita myöten iloon taivaan.\nNyt *elost'* etsin Luojaa mielin vakain;\nparempaa varron sydämeltäin satoa,\nrakastan kortta, pienintä maan matoa;\nsuur onni elää lahjoittaen, jakain.\n\nFALK.\n\nMut sano --\n\nLIND.\n\n               Muut' ei ole sanottavaa, --\ntoisille sydäntämme älä avaa.\n\nFALK.\n\nMut eteenpäin oot ajatellut varmaan.\n\nLIND.\n\nAatellut? Eteenpäin? Täst' alkaen\nma elän hetkessä vain keväimen.\nMa katseen käännän puoleen onnen armaan;\n*yhdessä* hallitsemme vaiheet sen.\nEi sanoa ees rouva Halmkaan vois\nraikkaalle kukkasellein: \"Kuihdu pois!\"\nOn tahtoin luja, *hänen* katseens' syvin,\nsiks kasvaa, *nousee* kukkasemme hyvin!\n\nFALK.\n\nSinulle hyvin sopii onnikin!\n\nLIND.\n\nSoi elinhaluni kuin huima huilu;\noon vahva; eessäni jos oisi kuilu,\nylitse heti kohta hyppäisin!\n\nFALK.\n\nTai käyttääksemme arkipuhetta:\nSinusta rakkaus on tehnyt peuran.\n\nLIND.\n\nJos kiitäisinkin peuran vauhdilla,\nniin tietäisin, mink' etsisin ma seuran!\n\nFALK.\n\nHuomenna lentää saat, sa ethän suotta\nvuoristoon lähde kera kvartetin.\nNyt turkit voinet jättää kotihin --\n\nLIND.\n\nKvartetti uottaa saa mua sata vuotta!\nMa täällä vuori-ilmaa hengitän;\non täällä kukat, vuonon väljä vesi,\nah, laaksoon tähän laululinnut pesi,\nja onnen keijukainen, -- tääll' on *hän*.\n\nFALK.\n\nLujasti kiinni pidä, harvinainen\non näillä mailla onnen keijukainen.\n\nKatselee rakennusta kohti.\n\nVait, -- Svanhild --\n\nLIND\n\npuristaa hänen kättään.\n\n                     Poistun, -- kertomatta heitä\nsalaisuus, joka yhdistävi meitä.\nKiitos, ett' otit lämmöllä sen vastaan!\nSen sulle antaa tahdoin ainoastaan.\n\nLähtee taka-alalle muiden luo.\n\nFALK katsoo hetken hänen jälkeensä, ja kulkee sitten pari kertaa\nedestakaisin puutarhassa, koettaen silminnähtävästi peittää mielensä\nrauhattomuutta. Hetken kuluttua tulee SVANHILD ulos rakennuksesta\nkäsivarrellaan kaulavaippa aikoen mennä taka-alalle. FALK lähestyy\nhäntä hiukan ja katselee häntä taukoamatta; SVANHILD pysähtyy.\n\nSVANHILD\n\nhetken vaiettuaan.\n\nMiks katselette --\n\nFALK\n\nkuin itsekseen.\n\n            Piirre tuo on selkein,\nse silmiensä mereen varjon heittää,\nhengellä pilkan huulensa se peittää,\nse siin' on.\n\nSVANHILD.\n\n            Mitä? Pelkään Teitä melkein.\n\nFALK.\n\nTe Svanhild ootte?\n\nSVANHILD.\n\n                  Outoako tää.\n\nFALK.\n\nMut naurettava nimi on tuon kaltainen.\nSe täksi iltaa edes hyljätkää!\n\nSVANHILD.\n\nPyyntönne liiaksi on itsevaltainen --\n\nFALK\n\nhymyilee.\n\nHm, \"Svanhild\" -- \"Svanhild\" -- --\n\nÄkkiä vakavasti.\n\n                                 Miksi saittekaan\njo lapsena tuon kuolon muistuttimen?\n\nSVANHILD.\n\nSe ruma onko?\n\nFALK.\n\n               Kaunein päällä maan,\nmut meille liikaa kaiku on tuon nimen.\nMitenkä neiti nyky-aikainen\nnoin ankaraa voi nimeä ees käyttää?\nSe pankaa joukkoon muinaismuistojen.\n\nSVANHILD.\n\nMielenne varmaan sadun Svanhild täyttää --\n\nFALK.\n\nMi kuoliaaksi syyttä tallattiin.\n\nSVANHILD.\n\nLain mukaan ei voi enää käydä niin.\nVereni aatoksissa usein kiehui,\nuneksin ratsullani ajavan\nreippaasti halki vapaan maailman,\ntuulessa harja niinkuin lippu liehui!\n\nFALK.\n\nNiin aina lienee asian tuon laita.\n\"*Aatoksiss'*\" estä meit' ei mikään aita,\nhevostaan pelvotta kaikk' kannustaahan; --\n*teossa* kiltisti me jäämme maahan;\nsill' elo lienee kallis kaikillen,\nja liian vaikea on kuolon vaali.\n\nSVANHILD\n\neloisasti.\n\nMa tohdin, mutta näyttäkää myös maali,\nmi täysin eloni on arvoinen!\nMaa uusi hiekka-aavikoiden takaa, --\nellei, niin viisain paikallaan ken makaa.\n\nFALK\n\npilkallisesti.\n\nYmmärrän Teidät; *ajan* lienee syy.\n\nSVANHILD\n\nlämpimästi.\n\nJuur ajan niin! Kun vuono tyventyy,\nei purjeet venhettänne eespäin auta.\n\nFALK\n\nivallisesti.\n\nNiin, rauhass' olkoon ruoska, kannusrauta,\nkun odota ei häntä aartehet,\nmi kotikentät jätti rauhaiset,\nmin ylväs ratsu maailmalle juoksi.\nVain aatelin on *kulku kulun vuoksi*,\nnyt turhuudeksi sitä sanotaan;\nniin tarkoititte.\n\nSVANHILD.\n\n               Niinpä melkein vaan.\nPäärynäpuuta katsokaa, kuink' on\nse tänä vuonna tyhjä, kukaton.\nMut mennä vuonna seisoi nuokkuen\nse heelmäin painosta, ah muistan sen.\n\nFALK\n\nhiukan epävarmana.\n\nMa uskon; mutta entäs oppi tuosta?\n\nSVANHILD\n\nhienosti.\n\nEtt' tuhmaa miehen nyky-aikaisen\nperässä päärynöiden ain' on juosta.\nJos liika-sadon antanut on puu,\ntuo runsaus harvoin heti uudistuu.\n\nFALK.\n\nMa tiesin, että jäljilt' ette haihtuisi,\nett' opetukseen kertomus tuo vaihtuisi.\n\nSVANHILD.\n\nAikamme hyve aivan toinen lie.\nTotuuden uhriksi ken mitään vie?\nMin arvoinen on yksilön nyt tie?\nMiss' sankari?\n\nFALK\n\nkatsoo terävästi häneen.\n\n              Valkyyria miss' on?\n\nSVANHILD\n\npuistaa päätään.\n\nOn tässä maassa väsytty Valkyyriaan!\nKun uskoamme tyrkytettiin Syyriaan,\nTe läksittekö ristin-taistohon?\nTeilt' aate puheess' sai vain työtä tarkkaa, --\nLähetys-Sanomat kai kaksi markkaa.\n\nÄänettömyys. Tuntuu siltä kuin Falk aikoisi vastata, mutta pidättäytyy\nja nousee pari askelta ylemmäksi puutarhassa.\n\nSVANHILD\n\nkatselee häntä hetken, lähestyy ja kysyy lempeästi:\n\nVihainen ootteko?\n\nFALK.\n\n                 En, mikään maista\nei mulle vaan.\n\nSVANHILD\n\najatuksiinsa vaipuen ja osaa-ottavaisesti.\n\n              Kaks Teillä vastakkaista\non luonnetta -- --\n\nFALK.\n\n                  Sen hyvin tietänen.\n\nSVANHILD\n\nkiivaasti.\n\nMut miksi?\n\nFALK\n\nkuohahtaen.\n\n           Siksi, että inhottavaa\non käydä sieluansa näytellen,\nkuin ihmiset, mi syämens' aina avaa, --\npaljastaa tunteitansa lauseparsin,\nkuin naiset, jotka paljain käsivarsin\nkaduilla käyvät! Svanhild, -- Teitä toiseksi\nma luulin -- noin en noiden muiden moiseksi --\n\nkääntyy hänen jälkeensä, tämän mennessä huvimajaa kohti ja toisaalle\nkatsellessa.\n\nTe kuuntelette --?\n\nSVANHILD.\n\n                    Ääntä, joka palaa\njok' ilta, aurinko kun kultaan valaa\nmaailman, silloin saapuu lintu tuo, --\nkas tuoss' -- sen äsken kätki lehvät nuo --\nma uskon, että joka ihminen,\nmi laulun lahjaa saanut ei maan päällä,\nsai Luojaltansa pienen lintusen --\nmi hälle yksinomaan laulaa täällä.\n\nFALK\n\nottaa maasta kiven.\n\nEi lintuaan siis laskea saa harhaan,\nse ettei eksy toisten kukkatarhaan.\n\nSVANHILD.\n\nSe totta on; mut mull' on omani.\nEi vallassani sana, laulunääni;\nmut sävelet kun soivat päällä pääni\non niinkuin sielussani syntyisi\nrunoja -- -- viivy ei ne -- karkkoovat --\n\nFALK heittää kiivaasti kiven; SVANHILD kirkaisee.\n\nse osui! Lakkas laulut ihanat!\n\nkiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin.\n\nPahasti teitte!\n\nFALK\n\nintohimoisella kiihtymyksellä.\n\n               Tein vain opin mukaan:\nsilmästä silmä, hammas hampaasta!\nYlhäältä Teille tervehdyst' ei kukaan\nnyt tuo, ei runon mailta lahjoja.\nTekonne kostin Teille täten vain!\n\nSVANHILD.\n\nMun tekoni?\n\nFALK.\n\n              Niin! Tähän saakka velloin\naaltoili soinnut syvät rinnassain.\nNe surmasitte! -- sävel kuolinkelloin\nvainaille soikoon!\n\nSVANHILD.\n\n                  Ma?\n\nFALK.\n\n                     Te teitte sen.\nTe nuoren voitonuskoin löitte maahan --\n\nhalveksivasti.\n\nkun *kihlauduitte*.\n\nSVANHILD.\n\n                   Käsitä ma en!\n\nFALK.\n\nHelposti tuohon selityksen saahan;\nmies kohta leipään pääsee, -- kuuluu vievän\nperheensä aina taakse Atlantin --\n\nSVANHILD\n\nsamassa äänilajissa.\n\nLisäksi saanee perinnön hän sievän; --\nLindistä puhunette?\n\nFALK.\n\n                   Paremmin\nTe kait --\n\nSVANHILD\n\nhillitysti hymyillen.\n\n            Ei sisareni elonvaihe\nlie outo --\n\nFALK.\n\n            Itse ette -- --!\n\nSVANHILD.\n\n                               Onnen-aihe\nminulta evättiin noin suuri, syvä!\n\nFALK\n\nmelkein lapsellisella ilolla.\n\nTe ette siis! Oi kiitos Jumalan!\nOn taivaan Isä sentään hellä, hyvä!\nTe ette ole toisen morsian; --\nTuskalle altis lienee mulla luonne -- --\n\nAikoo tarttua hänen käteensä.\n\nMua kuulkaa, Svanhild --\n\nSVANHILD\n\nosoittaa nopeasti taka-alalle.\n\n                        Katsokaahan tuonne!\n\nlähtee rakennusta kohti. Taka-alalta tulevat samassa ROUVA HALM, ANNA,\nNEITI SKÄRE, GULDSTAD, STYVER ja LIND. Edellisen kohtauksen aikana on\naurinko laskenut; maisema on peittynyt hienoon hämärään.\n\nROUVA HALM\n\nSvanhildille.\n\nRovastin perhe saapuu kohta ikään.\nSa kauan viivyit?\n\nNEITI SKÄRE\n\nkatsahdettuaan Falkiin.\n\n                 Vaivaako sua mikään?\n\nSVANHILD.\n\nPäänsärky lievä; nuha enintäin.\n\nROUVA HALM.\n\nJa kuitenkin käyt täällä avopäin?\nTee keitä; siisti sali, vaativainen\nruustinna on kuin vanhan kansan nainen.\n\nSVANHILD menee sisään rakennukseen.\n\nSTYVER\n\nFalkille.\n\nTunnetko politiikkaa rovastin?\n\nFALK.\n\nHän lisäverotust' ei taida sietää.\n\nSTYVER.\n\nMut kuinka ois, jos joskus jotakin\nhän runokokeistani saisi tietää?\n\nFALK.\n\nSe ehkä auttais.\n\nSTYVER.\n\n                Niinkö, -- usko pois,\ntää kodin kuntoonpano tekee tiukkaa.\nOn lemmenhuolet raskaat, leipä niukkaa.\n\nFALK.\n\nAlusta tuota paras karttaa ois!\n\nSTYVER.\n\nAlusko rakkaus?\n\nFALK.\n\n                  Puhuin *aviosta*,\nsen orjuudest' ei miestä mikään nosta.\n\nSTYVER\n\nnähdessään, että neiti Skäre lähestyy.\n\nOn sulle outoja ne aartehet,\njoit' täynnänsä on naisen aatokset.\n\nNEITI SKÄRE\n\nhiljaa.\n\nMahtaisko Guldstad vekselisi siirtää.\n\nSTYVER\n\nvastahakoisesti.\n\nMa kysyn tahtoisko hän nimen piirtää.\n\nEtääntyvät keskustellen.\n\nLIND\n\nlähestyy ANNAN seurassa ja sanoo hillitysti FALKILLE\n\nMua kovin painostaa tuo salaisuus,\nmun täytyy heti --\n\nFALK.\n\n                    Älä vielä haasta\nvieraille tunteestanne autuaasta,\nse Teidän on --\n\nLIND.\n\n                 Tuo käännehän on uus; --\nen sulle, Falk, mun ystäväni varmin,\nois saanut haastaa nuorest' onnestain!\nEi mikään *sumenna* mun aivojain, --\n\nFALK.\n\nItselles valmistaa kai tahdot *harmin*?\nJos *sitä*, kallis ystäväni, tarkoitat,\njulkaise liitto, rauhanne näin karkoitat!\n\nLIND.\n\nMonesta syystä arvellut oon tuota,\nkenties yks seikka niist' on painavin;\nen kaikkiin näet täällä täysin luota,\ntääll' ehkä hiipii joku toinenkin,\nmi katsoo minuun niinkuin kilpakosijaan;\nse epämiellyttävää oisi tosiaan.\n\nFALK.\n\nUnhoitin aivan, että veli on\nmäärätty *korkeampaan* arvohon.\nVain *hetken* olet lemmen pappi vapaa;\nvoit ennen pitkää uottaa ylennystä;\nmut täysin sotisi se vasten tapaa,\nett' tänään vartoisit jo nimitystä.\n\nLIND.\n\nMut Guldstad --\n\nFALK.\n\n                Mitä hän nyt aikaan sais?\n\nANNA\n\nkainosti.\n\nSe on vain Lindin mielikuvitusta.\n\nLIND.\n\nMa epäilen tuon miehen aikomusta,\nhän meidät mielellänsä erottais.\nKäy taukoomatta luonanne tuo veikka,\nhän rikas on ja vielä naimaton;\narmaani, syitä tuhansia on,\nvain pahaa meille ennustaa tää seikka.\n\nANNA\n\nhuoaten.\n\nMi vahinko, niin ihanaa ol' näin.\n\nFALK\n\nosaa-ottavasti Lindille.\n\nVuoks houreen älä onneasi heitä;\nsalaisit kauemmin mun mielestäin.\n\nANNA.\n\nVait! Neiti Skäre katselevi meitä!\n\nHän ja Lind etääntyvät eri tahoille.\n\nFALK\n\nkatselee Lindin jälkeen.\n\nHän rientää nuorta tappiotaan päin.\n\nGULDSTAD\n\njoka on seisonut portaitten luona keskustellen ROUVA HALMIN ja NEITI\nSKÄREN kanssa, lähestyy ja lyö häntä olkapäälle.\n\nTaidatte täällä mietiskellä runoa?\n\nFALK.\n\nEn, näytelmää.\n\nGULDSTAD.\n\n                No, älkää hemmetissä;\nniit' tosiaan Te viitsittekö punoa?\n\nFALK.\n\nOn tässä toinen pihdin pitimissä,\nyhteinen ystävämme, kuka ties; --\nmut kirjailemaan hän on vasta mies.\nAamusta iltaan mennessä hän sai\nidyllin valmiiks herttaisen ja hempeen.\n\nGULDSTAD\n\novelasti.\n\nOn loppu hyvä!\n\nFALK.\n\n               Tietänette kai,\nse että aina päättyy nuorten *lempeen*.\nMut osa vain on tämä kolmikosta;\nnyt alkaa runoniekan tuska, josta\npusertuu toinen jakso, kihlatuita\nkuvaava suuri, laaja ilveily,\nnäin ainekset kun vihdoin käytetty\non draamaan avion, se seuraa muita.\n\nGULDSTAD\n\nhymyillen.\n\nMa luulen, että runo-into tarttuu.\n\nFALK.\n\nMiks niin?\n\nGULDSTAD.\n\n           Näät kirjailijain joukko karttuu,\nrunolle aatellut myös olen ruveta, --\n\nsalaperäisesti.\n\nmut pelkäks haaveiluks se ei saa huveta.\n\nFALK.\n\nMut ken on sankari, jos saisin kysyä?\n\nGULDSTAD.\n\nSalassa huomiseen sen täytyy pysyä.\n\nFALK.\n\nTe itse!\n\nGULDSTAD.\n\n        Tokko kelpaisinkaan siksi?\n\nFALK.\n\nKen sitten sopivampi sankariksi.\nMut sankaritar? Hänet maalta saamme,\nhälystä kaupungin kai käymme pois?\n\nGULDSTAD\n\nsormellaan heristäen.\n\nRauhassa tuota seikkaa tuumikaamme! --\n\nÄänilajia vaihtaen.\n\nMut kelvollinen neiti Halm ehk' ois?\n\nFALK.\n\nEi tuomioon mun tietoni voi riittää;\nhänt' en voi moittia, en myöskään kiittää. --\n\nHymyillen.\n\nMut olkaa varuillanne, ettei vain\n\"runonne\" joudu käsiin pilkkaajain.\nJos väärin käyttäisin nyt luottoanne,\nkertoisin aivan toisin puheitanne.\n\nGULDSTAD\n\nhyväntahtoisesti.\n\nTyytyisin, estää en vois tekojanne.\n\nFALK.\n\nAivanko niin?\n\nGULDSTAD.\n\n             Ei tässä auta hätä;\nammattineuvoja ois typerätä\nsen hylkiä, joll' ei oo kipinätä.\n\nPoistuu taka-alalle.\n\nFALK\n\nohimennen Lindille.\n\nSa olit oikeassa, kauppamies\ntunnettas uhkaa murhamiehen tavoin.\n\nPoistuu.\n\nLIND\n\nhillitysti Annalle.\n\nNiin varmasti mun vaistoni sen ties;\nnyt asiasta tehtävä on avoin.\n\nLähestyvät ROUVA HALMIA, joka seisoo NEITI SKÄREN kanssa\nrakennuksen luona.\n\nGULDSTAD\n\nStyverin kanssa keskustellen.\n\nOn kaunis ilma nyt.\n\nSTYVER.\n\n                     Miks'ei, kun vaan\non sillä tuulell' --\n\nGULDSTAD\n\nleikillisesti.\n\n                     Onko rakkautenne\nvaarassa?\n\nSTYVER.\n\n         Se on kyllä kohdallaan --\n\nFALK\n\njoka on saapunut siihen.\n\nMut *kihlaus*?\n\nSTYVER.\n\n              Sitä uhkaa paha enne.\n\nFALK.\n\nHurraa! ma kuulen vielä kilinää\nrunonkin rovon, vaikka rikkaus meni!\n\nSTYVER\n\nloukkautuneena.\n\nEn yhteyttä voi ma ymmärtää\nvälillä runojen ja kihlaukseni.\n\nFALK.\n\nSa älä tutki lemmen olemusta,\nse herkkä on, ei siedä kosketusta.\n\nGULDSTAD\n\nStyverille.\n\nTeit' auttaa voisinko, se sanokaa,\nniin tuumimme.\n\nSTYVER.\n\n                  Tuot' olen aprikoinut,\nmut päivän pitkään päätökseen en voinut\nma päästä, esittää en asiaa.\n\nFALK.\n\nSua auttaa voin ma sanoin muutamin:\nKevyttä päivää tokko siitä asti\noot nähnyt, kihloihin kun vakavasti --\n\nSTYVER.\n\nOn joskus painostanut kovinkin.\n\nFALK\n\njatkaen.\n\nVelvollisuudet raskaat, joille palttua\nkernaasti antaisit, jos kävis vain\nse päinsä --\n\nSTYVER.\n\n           Viisainta, jos kieles talttua\nvois heti! Hoitanut oon asiain;\n\nGuldstadin puoleen kääntyen.\n\nens kuussa menot kovin lisääntyvät;\nkun menee naimisiin, niin saahan vaimon --\n\nFALK\n\niloisesti.\n\nSinertyy nuoruutesi taivaat syvät,\ntuo oli sävel laulu-aikas aimon!\nYmmärsin heti, että tarvitset\nvain sakset lujat sekä lentimet!\n\nSTYVER.\n\nSaksetko?\n\nFALK.\n\n          Tahdon-sakset, joilla niteet\nleikkaisit, katkaisisit kaikki siteet\npois lentääksesi --\n\nSTYVER\n\nraivostuneena.\n\n                   Raa'aksi nyt käyt!\nLainrikoksesta syyttävän mua näyt!\nSa miltei sanot: Styver, sinä pakenet!\nJulkista häväistystäkö sa hakenet, --\nmua sanas solvaa!\n\nFALK.\n\n                  Hupsua on tuo.\nMuidenkin tarkoitukses kuulla suo!\n\nGULDSTAD\n\nhymyillen Styverille.\n\nHämäryys sanojanne hiukan painaa!\ntahdotte ehkä?\n\nSTYVER\n\nrohkaisee mielensä.\n\n              Pientä pankkilainaa.\n\nFALK.\n\nVai lainaa!\n\nSTYVER\n\nreippaasti Guldstadille.\n\n           Siirtäjätä vekseliin,\nmi nousisi noin sataan taaleriin.\n\nNEITI SKÄRE\n\njoka on tällä aikaa seisonut rouva Halmin, Lindin ja Annan kanssa.\n\nNo mutta, onnea! Voi, kuinka somaa!\n\nGULDSTAD.\n\nMit' onkaan siellä?\n\nLähtee naisten luo.\n\nSTYVER.\n\n                   Ei ees puheen lomaa.\n\nFALK\n\nkietaisee iloisesti kätensä Styverin kaulaan.\n\nHurraa! nyt torvet meille toitottaa,\nett' Amorissa veljen Styver saa!\n\nVetää hänet mukanaan toisten luo.\n\nNEITI SKÄRE\n\nhaltioituneena herroille.\n\nTää lemmen näky eikö meitä jalosta!\nHe kihloiss' ovat!\n\nROUVA HALM\n\nliikutuksesta kyynelehtien sillä aikaa, kun paria onnitellaan.\n\n                  Kahdeksas, mi talosta\non tästä täysin turvattuna luopunut;\n\nFalkin puoleen kääntyneenä.\n\nmuut serkkuja, -- kaikk' kera asujain -- --\n\nJoutuu niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että peittää kasvonsa\nnenäliinalla.\n\nNEITI SKÄRE\n\nAnnalle.\n\nSaat onnittelijoita laumoittain!\n\nHyväilee häntä liikutettuna.\n\nLIND\n\ntarttuu Falkin käteen.\n\nOn niinkuin onnesta ma oisin juopunut.\n\nFALK.\n\nSo; -- kihlattuna liittynyt oot kait\nautuuden *kohtuusseuran* jäseneksi;\nei mässäystä! säätävät sen lait!\n\nKääntyy Guldstadin puoleen kasvoillaan pahansuopaisen osanoton ilme.\n\nNo, kauppaneuvos!\n\nGULDSTAD\n\ntyytyväisenä.\n\n                 Onnen enteheksi\nma kummallekin tätä arvelen.\n\nFALK\n\nkatsoo ällistyneenä häneen.\n\nMurheenne kantaa voitte vaieten\nkuin mies.\n\nGULDSTAD.\n\nTuo puhe selvitystä sietäisi.\n\nFALK.\n\nIkäänkuin aikeitanne en ma tietäisi.\nTeill' oli toiveet --\n\nGULDSTAD.\n\n                     Niinkö? Tosiaan?\n\nFALK.\n\nSit' ette kieltää voine kokonaan;\nTe neiti Halmista kai tarkemmin\nkysyitte --\n\nGULDSTAD\n\nhymyillen.\n\n           Heitä lienee kaksikin?\n\nFALK.\n\nTe toista -- sisartako tarkoititte?\n\nGULDSTAD.\n\n*Sisarta* juuri, häntä, -- tuota *toista*.\nHän sietäis huomiota erikoista.\nOis pakko myöntää, jos vain tuntisitte\nlähemmin hänet, että varjohon\ntääll' ansiotta joutunut hän on.\n\nFALK\n\nkylmästi.\n\nVioista kaikista hän lienee vapaa.\n\nGULDSTAD.\n\nEi suinkaan; virheetön ken meistä ois;\nhän hallitse ei seurustelutapaa --\n\nFALK.\n\nMi puute.\n\nGULDSTAD.\n\n          Perehtyä siihen vois\nhän helposti, jos joutuisi vain mukaan;\nlyön veikkaa, että --\n\nFALK.\n\n                     Kiista siitä pois.\n\nGULDSTAD\n\nhymyillen.\n\nKäsittää nuorta naista voiko kukaan!\n\nFALK\n\nhullunkurisesti.\n\nNe talvirukiin lailla orastaa,\nkun lumessa ja roudassa on maa.\n\nGULDSTAD.\n\nHe joulut juoksee tanssitilaisuuksissa --\n\nFALK.\n\nMiss' seikkailu- ja juorujutut soivat --\n\nGULDSTAD.\n\nKun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa --\n\nFALK.\n\nNiin pikku naikkosemme vihannoivat!\n\nLIND\n\ntulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen.\n\nTein viisaasti, nyt vasta syämein saa\nvarmuuden -- kaikki valoisalta näyttää!\n\nGULDSTAD.\n\nKas siinä sulho; meille kertokaa,\nmillaiset tunteet yljän mielen täyttää.\n\nLIND\n\nvastenmielisesti kosketettuna.\n\nEi tarvis niitä muille toitottaa.\n\nGULDSTAD\n\nleikkiä laskien.\n\nNoin pahan tuulen kun sais Anna tietää!\n\nLähestyy naisia.\n\nLIND\n\nkatselee hänen jälkeensä.\n\nTuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!\n\nFALK.\n\nErehdyit miehen suhteen, --\n\nLIND.\n\n                          Kuinka niin?\n\nFALK.\n\nHänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.\n\nLIND.\n\nSiis Svanhildia?\n\nFALK.\n\n                Ulkopuolla aivan\n\nleikillisesti.\n\nma olen. Uhri vieraan asian!\n\nLIND.\n\nSa tarkoitat?\n\nFALK.\n\n              En nähnyt lukevan\nsun lehteä?\n\nLIND.\n\n           Et.\n\nFALK.\n\n              Maksais ehkä vaivan;\nnäät miehestä vain siinä kerrottiin,\nmin terve hammas joutui hohtimiin,\nkun serkku poti vammaa onnetonta.\n\nNEITI SKÄRE\n\nkatselee vasemmalle.\n\nNyt saapuu pappi!\n\nROUVA HALM.\n\n                 Liekkö heitä monta?\n\nSTYVER.\n\nKahdeksan lasta --\n\nFALK.\n\n                  Tuo on melkein hurjaa!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nSäädyllisyyden kannalta jo kurjaa!\n\nTällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla.\nPappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki matkatamineissa,\nastuu sisälle yksi kerrallaan.\n\nROUVA HALM\n\nrientää tulijoita vastaan.\n\nTuhansin tervetulleet!\n\nSTRÅMAN.\n\n                      Kiitos vaan!\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nPidotko Teillä on --\n\nROUVA HALM.\n\n                     Ei laisinkaan!\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nJos häiritsemme --\n\nROUVA HALM.\n\n                   Häiritsette! Miksi?\nSaavuitte tänne aivan parahiksi;\nkihloihin taivas Annan mennä soi.\n\nSTRÅMAN\n\npuristaa Annan kättä mahtipontisesti.\n\nMun suokaa julistaa: on rakkaus paras\naarteista, sitä syö ei täällä koi,\nei ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.\n\nROUVA HALM.\n\nNiin hauskaa, että toitte kaupunkiin\npienoiset myötä.\n\nSTRÅMAN.\n\n                Vielä neljä muuta\nlapsosta meiltä kotiin jäi.\n\nROUVA HALM.\n\n                           Vai niin.\n\nSTRÅMAN.\n\nNiin hentoa on kolme pikku suuta,\nne ettei menetystä isän armaan\nviel' itke.\n\nNEITI SKÄRE\n\nrouva Halmille hyvästellessään.\n\n           Lähdön aika on jo varmaan.\n\nROUVA HALM.\n\nMyöhempään toki ennen istuttiin!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMun täytyy vielä Jensenihin ennättää;\nkiireesti heille uutinen tää lennättää;\ntädeille suurta iloa se suo.\nNyt, Anna kulta, heitä kainous tuo; --\nhuomenna tulvii onnittelijoita\nsun ympärilläs, välttää et voi noita!\n\nROUVA HALM.\n\nHyvästi sitten!\n\nToisille.\n\n                Tarjota kai saan\nteetilkan? Käydään sisään katsomaan!\n\nROUVA HALM, STRÅMAN, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä GULDSTAD, LIND\nja ANNA lähtevät sisään rakennukseen.\n\nNEITI SKÄRE\n\nkäydessään lemmittynsä käsivarteen.\n\nNyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo,\nkuu valta-istuimellaan siellä loistaa!\nMut ethän huomaakaan!\n\nSTYVER\n\ntylysti.\n\n                         Mun rauhass' suo\naatoksein vekselistä ensin poistaa.\n\nPoistuvat vasemmalle. FALK, joka edellisen kohtauksen aikana on\ntaukoamatta katsellut STRÅMANIA ja tämän vaimoa, jää yksin puutarhaan.\nIlta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä rakennuksessa.\n\nFALK.\n\nKuollutta kaikk' on, palanutta kartta --!\nKautt' elon näin he kaksin kiirehtää.\nHe ovat niinkuin kaksi mustaa vartta,\nkankaalle jotka kulon jälkeen jää; --\nvain autiutta, minne kantaa näkö, --\nken vehreyttä tuo vielä elohon!\n\nSVANHILD\n\ntulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa\nkaiteelle.\n\nVain yksi -- yks --!\n\nSVANHILD.\n\n                    Te täällä pimeessäkö?\n\nFALK.\n\nJa säikkymättä? Parhainta tääll' on.\nSisällä ettekö Te pelkää tuolla,\nluo lamput siellä valon vainajiin --\n\nSVANHILD.\n\nHyi!\n\nFALK\n\nkatsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa.\n\n      Muinoin hänkin oli uljas niin;\nhän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla;\nnous kirkon tapaa vastaan taistohon,\nhän riemulauluun puki lemmenaatteet --!\nNyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, --\nkaksjalkainen hän turman näytös on!\nJa nainen, puettuna roikkuvaan\nhameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin,\non runotar, mi kaipuun kauneimpaan\nois miehessänsä herättänyt henkihin.\nTulesta jäljellä on tuskin sauhu!\n*Sic transit gloria amoris!*\n\nSVANHILD.\n\n                                     Kauhu\nmun mielein täyttää aatellessain tätä:\nkadehdi kenenkään en elämätä.\n\nFALK\n\nreippaasti.\n\nLuonnottomuutta vastaan tästä alkain\nme kaksi vannoudumme suureen sotahan.\n\nSVANHILD\n\npäätään puistaen.\n\nJa lankeamme oman miekan otahan\nniin totta kuin lie tanner alla jalkain.\n\nFALK.\n\nOn voitto sen, ken voimiaan ei hajota.\nMe arkihengen seurakuntaan emme\nvoi enää kera lauman laakeen vajota!\nVuoks yksilöllisyyden taistelemme\nvapaina totuuttamme rakastain.\nMe emme kuulu joukkoon vaappuvain.\nHenkenne hehku liekehtien palaa,\nsananne aatoksiimme voimaa valaa.\nSuvaita pakkoa Te ette voi,\nverenne kierron täytyy olla vapaa;\nTe ette seurata voi toisten tapaa,\näänenne yhteiskuorossa ei soi.\n\nSVANHILD.\n\nSokaissut tuska on mun, uskokaa,\nmonasti rintaani se pusertaa!\nRatani itse tahdoin kerran rastia --\n\nFALK.\n\nAatoksissa?\n\nSVANHILD.\n\n             En, tosi teossa.\nTädeiltä riitti silloin neuvoja, --\nKyseessä oli heikko, hauras astia -- --\n\nLähemmin.\n\nsanotte \"aatoksissa\"; julkisesti\nma -- maalariksi aioin antautua.\n\nFALK.\n\nTulokset?\n\nSVANHILD.\n\n         Tyhjät; lahjain puute esti;\nmut vapaus vain kutsui yhä mua;\nsivellin näyttämöksi silloin vaihtui --\n\nFALK.\n\nNuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?\n\nSVANHILD.\n\nVanhimman tädin vuoksi muutin majaa;\nhän tytöst' tahtoi koti-opettajaa -- --\n\nFALK.\n\nEn kuullut ole *tätä* milloinkaan!\n\nSVANHILD.\n\nHe toki ovat olleet varuillaan.\n\nHymyillen.\n\nHe \"tulevaisuuteni\" menneeks luulis,\njos nuoret herrasmiehet tämän kuulis.\n\nFALK\n\nkatselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti.\n\nOon aavistanut kohtalonne tuoksi. --\nKun ensi kerran Teidät täällä näin,\nTe muista erositte mielestäin,\nTe ette ketään voineet päästää luoksi.\nPöydässä seura mallikelpoinen,\ntee lämmin tuoksui, -- jutut, juorut juoksi,\nmiesväki neitten punehtuvain vuoksi\nkuhersi lailla kesyin kyyhkysten.\nPulmista uskonnon ja siveyden\npuhuivat neitseet kypsät, vanhanlaiset,\nylisti taloutta naidut naiset,\nsiell' olitte kuin viluvarpunen.\nKun vihdoin noussut oli lörpöttely\nteemässäykseen, arkihummaukseen, --\nTe hohditte kuin hopeainen hely,\nmi vasken joukkoon näytti joutuneen.\nOlitte raha maasta kaukaisesta,\nmi käy ei mukaan kurssin tunnetun,\ntöin tuskin kelpas keskusteluhun\nse voista, taiteesta ja runoudesta.\nKun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs --\n\nSVANHILD\n\näänessään totisempi vivahdus.\n\nTakana Styver niinkuin hahmo sankarin,\nkädessä hattu niinkuin ase ankarin --\n\nFALK.\n\nÄitinne silloin pöydän takaa nyökkäs:\n\"Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!\"\nTe joitte teenne iljettävän, haalean,\nkuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean.\nMut Svanhild nimen jäin ma valtahan;\nVölsungatarun muistin kaamean,\nsen heimot laajat, joiden hurme kasti\ntannerta, ulottuivat meihin asti;\nnäin hahmossanne toisen Svanhildin,\ntään ajan mukainen vain oli muoto.\nVuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto,\non joukot väsyneet jo taistoihin;\nmut rikos aikamme jos pilkkaa lakia,\nkäy syytön kuoloon suvun synnin takia.\n\nSVANHILD\n\nhienolla ivalla.\n\nKuvia julmia noin vois ei luulla\nteehöyryn herättävän elohon;\nmut Teille henkein ääntä siellä kuulla\nei ihme, missä henki vaiti on.\n\nFALK\n\nliikutettuna.\n\nMiks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo\npilkkanne takaa, -- hyvin nään ma nuo.\nMaan tomuun vaipua he Teidän suo,\nsaveksi sotkee, jonka muodot muuttuu,\nnyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu,\nhe kömpelösti kaiken esiin tuo.\nMaailma jäljittelee taivaan Isää,\n*kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se;\nse muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää.\n*Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se\nriemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän!\nHän henkii rauhaa kiven viileän!\nKun lamput, kruunut luovat häneen valon,\nhän sopii koristeeksi koko talon!\n\nTarttuu intohimoisesti hänen käteensä.\n\nJos henkisesti Teidän täytyy kuolla,\nsit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan;\npian kultahäkkiin Teidät suljetaan.\nMaailmannainen viihtyy hyvin tuolla,\nmut naisellisuus, jota rakastan,\npois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan;\nmut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, --\ntääll' lehvään puhkes laulujeni puu;\nsain siivet; -- luottaa jos voin Teihin yhä,\ntääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!\n\nSVANHILD\n\nlempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä.\n\nNuo sanat miksi mulle lausuitte?\nVapaina kohdata ol' ihaninta.\nTäytyykö lupauksin onnen hinta\nvain maksaa, eikö ilman kestä se!\nMiks puhuitte? nyt kaikki ohi on.\n\nFALK.\n\nPäämäärän näytin, sitä tavoittakaa,\noi ylväs Svanhild, -- tahtonne jos vakaa\non olla uljas, vapaa, pelvoton!\n\nSVANHILD.\n\nVapaako?\n\nFALK.\n\n         Se on tosi vapautusta,\nkun tehtävänsä täysin täyttää voi;\nsuojaksi vastaan syntiinlankeemusta\nkauneuden taivas Teidät mulle soi.\nKohota haukan lailla tuulta vastaan\nmun täytyy korkeuksiin noustaksein;\nTe ilmakehä ootte siivillein;\nsaan kantovoiman Teiltä ainoastaan.\nMun olkaa, sitten oma olkaa muiden, --\nkoska putoo lehdet puiden.\nSielunne rikkauden jos henkein saa,\ntakaisin laulusta ma laulun annan;\nvalossa lampun sitten vanhetkaa\nkuin kukka kellastuvan kesärannan.\n\nSVANHILD\n\nkatkeroitumisensa peittäen.\n\nVaikeeta Teitä kiittää olla taitaa,\nvaikk' aarteet sydämenne nähdä sain.\nMua katsotte kuin lapsi rannan raitaa,\nse josta pillin taittaa päiväks vain.\n\nFALK.\n\nParempi seisoakko suossa lie,\nsyyshalla kunnes lehtivaipan vie!\n\nKiivaasti.\n\nOn Teidän *pakko*, ootte velkapää\nminulle runsaat Luojan lahjat nää.\nRunoina unelmanne soimaan jää!\nPahasti tein, kun tapoin lintunne,\nol' laulun kirjain kirja Teille se.\nNiin laulakaa, mua ette jättää voi,\nrunoni silloin Teille kiittäin soi!\n\nSVANHILD.\n\nJa kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon,\nkun viime virteni syysilman täyttää?\n\nFALK\n\nkatselee häntä.\n\nTe silloin käytte linnun kohtaloon.\n\nOsoittaa puutarhaan päin.\n\nSVANHILD\n\nhiljaa.\n\nKiveä taitavasti voitte käyttää.\n\nFALK\n\nhymyilee ivallisesti.\n\nKerskailkaa voimaa sielun vapauden,\nmi kaiken uhrais, jos vain olis maali!\n\nVoimakkaasti.\n\nSen Teille näytin, vallassanne vaali\niäinen on.\n\nSVANHILD.\n\n          Te tietänette sen:\nTeitämme yhteen ei voi mikään liittää.\n\nFALK\n\nkylmästi keskeyttäen.\n\nMaailman olkaa, puhe tää jo riittää.\n\nSVANHILD\n\non kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään\nkaidetta vasten tukien päätään käsillään.\n\nFALK\n\nastuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy\nSVANHILDIN läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:\n\nTää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä\nsain aatoksiinne, heti näin ma sen.\n\nKeskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen. SVANHILD vaikenee.\n\nTeill' on vain siskon tunteet, tyttären;\nniin ihminen voi perinpohjin erehtyä; --\ntäst' alkain suojassa ma hansikkain\nuskallan lähestyä Teitä vain. -- --\n\nOdottaa hiukan, mutta kun SVANHILD jää liikkumattomana paikoilleen,\nhän kääntyy ja lähtee oikealle.\n\nSVANHILD\n\nkohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi\nhäneen ja lähestyy.\n\nTe tarjositte pelastavaa kättä,\nkiitokseks sana vakaa peittämättä.\nKäytitte kuvaa, josta käsitin\nselvästi \"lentonne\" ma \"pilvihin\".\nSanoitte nousevanne haukan lailla\npäin tuulta, koska ylös pyrkii se;\n*ma* olin tuuli alla siipenne, --\nmua ilman olisitte voimaa vailla. --\nNiin kurjaa! Matalata suorastaan, --\nitsekkin näitte, kuinka naurettavaa!\nSe hyvään maahan sattui lankeemaan;\nnäät *toisen* näyn minulle se avaa,\nmi selvä on, ei onnu laisinkaan.\nTe ette haukan lailla kohoo suoraan,\npaperi-, runoleija ootte vain.\nSen minuutta ma aina turhaan hain,\nse supistuu näät pelkkään purjenuoraan.\nSen rinta töherretty täytehen\nol' vekseleitä laulun vastaisen;\nsen siivet kompalauluinensa hosui\nvain ilmaa, mutta harva niistä osui;\nol' pitkä pyrstö runo aikamme,\nsen piti virheillemme ruoskaa häilyttää,\nmut voimiaan ei saattanut se säilyttää,\nvain vikojamme hiljaa moitti se.\nAnoitte voimatonna multa näin:\n\"Mun suokaa nousta länteen taikka itään!\nMies runoinensa viekää ylöspäin,\nen siskoist', äidistä ma piittaa mitään!\"\n\nFALK\n\npuristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa.\n\nNimessä taivaan --!\n\nSVANHILD.\n\n                    Mua uskokaa,\nen lasten leikkiin osaa ottaa saa:\nMut Te, Te hengen töihin syntynyt --\ntyydytte runon pilviretkeen rentoon.\nOn rihman varass' elontyönne nyt,\nmin mielivalloin saatan päästää lentoon.\n\nFALK\n\näkkiä.\n\nMist' alotamme?\n\nSVANHILD\n\nlempeämmin.\n\n                 Kaunis päätös tää;\nnyt käänne tulkoon Teille tästä yöstä;\nmut omin siivin aina lentäkää,\nvaikk' kantaa vois ne Teidät taikka syöstä.\nPaperi-runot pankaa pulpettiin,\nvain elävä on omaisuutta elon;\n*se* voittaa korkeuden ja kuilun pelon;\nvalitkaa nyt, ei aikaa aatoksiin.\n\nLähestyy häntä.\n\nNyt täyttänyt ma olen pyyntönne;\nma lauloin viime virren oksaltani;\noon tyhjä nyt, ol' ainoani se;\nnyt kivi tähdätkää mun rintahani!\n\nMenee sisälle rakennukseen; FALK jää liikkumatta seisomaan ja katsoo\nhänen jälkeensä; kaukana vesillä häämöttää venhe, josta kuuluu etäisenä\nja hillittynä seuraava laulu:\n\nKUORO.\n\nPuhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen,\nma kotkana käyn yli vyöryvän veen;\nlokit jäljessä kirkuen kiitää.\nAlas aaltoihin nyt älyn arkinen työ!\nKenties karit purteni pirstaksi lyö;\nmut sorjaa *on* laineilla liitää!\n\nFALK\n\nhajamielisenä, ajatuksistaan heräten.\n\nVai laulua? Se Lindin kuoro on,\nharjoittaa huomiseen se ilohon!\n\nGULDSTADILLE, joka tulee ulos päällystakki käsivarrella.\n\nNo, kauppaneuvos, -- poisko hiivitte?\n\nGULDSTAD.\n\nMa päällysnutun ensin ylle viskaan;\nei arki-älyt viimaa sietäne,\ntää ilta-ilma koskee kovin niskaan.\nHyv' yötä!\n\nFALK.\n\n           Sana yksi ensin vain!\nTekoa *suurta* yhä turhaan hain!\nmi miestä kysyy -- --!\n\nGULDSTAD\n\npilkallisella äänenpainolla.\n\n                        Olkaa ensin miesi,\nniin miestä kyllä aina kysytään.\n\nFALK\n\nkatselee häneen mietteissään ja lausuu verkkaan:\n\nOhjelman täyden lausua hän tiesi.\n\nPuhkee vilkkaasti puhumaan.\n\nUnesta valveennuin nyt elämään,\nnyt heittänyt oon elon suuren arvan,\nnäät -- piru vie -- nyt --\n\nGULDSTAD.\n\n                         Kirota ei saa,\nse tuskin kärpästäkään pelottaa.\n\nFALK.\n\nNyt työn on aika sekä sanan harvan!\nLyön Luojan suunnitelmat kumohon; --\nei elinvoimat turhaan enää vuoda;\nmaailmanrakenteeni tyhjä on; --\nhuomenna, sunnuntaina -- tahdon luoda!\n\nGULDSTAD\n\nhymyillen.\n\nNiin, näyttäkää, ett' teette myöskin työtä;\nmut ensin nukkumaan, siis hyvää yötä!\n\nMenee ulos vasemmalle, SVANHILD näyttäytyy huoneessa kuistin\nyläpuolella, hän sulkee ikkunan ja vetää alas uutimet.\n\nFALK.\n\nToimintaan; pois on aika unen armaan.\n\nKatselee ylös SVANHILDIN ikkunaan ja puhkee puhumaan kuin voimakkaan\npäätöksen vallassa:\n\nSuloisest' uneksi! nyt hyvää yötä;\nhuomenna, Svanhild, kihlaan sinut varmaan.\n\nMenee reippaasti ulos oikealle; vesiltä kuuluu jälleen:\n\nKUORO.\n\nKenties karit purtesi pirstaksi lyö;\nmut sorjaa *on* laineilla liitää!\n\nVene liukuu hitaasti edelleen esiripun laskeutuessa.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSunnuntai-iltapäivä. Juhlapukuiset naiset ja herrat juovat kahvia\nparvekkeella. Avonaisten lasi-ovien läpi näkyvät useimmat\npuutarhamajassa olevat vieraat; sieltä kuuluu seuraava laulu:\n\nKUORO.\n\nPois käykää joukkohon kihlattujen!\nNyt on lempenne julkinen, vapaa,\nsylitysten nyt istua armastaen\nkoko päivän voitte te suudellen; --\nei urkkijat teitä nyt tapaa.\n\nNyt kaksin kauniisti haaveksikaa;\nlupa siihen on kaikkialla.\nKotipaikan rakkautenne nyt saa;\nsitä hellien voitte te kasvattaa;\norastanne ei viedä saa halla!\n\nNEITI SKÄRE\n\nsisällä majassa Lindille.\n\nTuot' etten tiennyt; Teidät suutuksiin\nois --!\n\nMUUAN NAINEN\n\nsamassa paikassa.\n\n       Ihan kaivelee se sydänalassa!\n\nTOINEN NAINEN\n\novella Annalle.\n\nHän *kirjoitti*?\n\nMUUAN TÄTI.\n\n                 Ei!\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                    *Styver* teki niin.\n\nMUUAN NAINEN\n\nparvekkeella.\n\nMitenkä kauan kihlaus oli salassa?\n\nJuoksee majaan.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nSormuksen ostanet kai huomenna.\n\nUSEAT NAISET\n\ninnokkaina.\n\nLindistä mitta!\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                Mitä hupsua;\nsen Anna tekee.\n\nROUVA STRÅMAN\n\nparvekkeella, eräälle sukkaa kutovalle naiselle.\n\n               Putos silmukka!\n\nSISÄKKÖ\n\novella, kädessään tarjotin.\n\nPien kupponen?\n\nMUUAN NAINEN.\n\n               Vain tilkka lomaan jutun.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nNiin hauskaa, että saat sa uuden nutun\nens viikoks, jolloin käytte vieraissa.\n\nVANHAHKO NAINEN\n\nmajassa ikkunan luona.\n\nMilloinka käymme talousostoksilla?\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nNyt hyvät hinnat lienee porsliinilla?\n\nMUUAN HERRA\n\nmuutamille naisille parvekkeella.\n\nLind hyväilee tuoll' Annan hansikasta.\n\nMUUTAMAT NAISET\n\näänekkäällä ilolla.\n\nHän sitä suuteli!\n\nTOISET\n\nsamoin, hypähtävät pystyyn.\n\n                  Ken uskoisi!\n\nLIND\n\nnäyttäytyy ovella, punehtuneena ja hämillään.\n\nTuo lörpötyst' on!\n\nPoistuu.\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                   Näin sen selvästi!\n\nSTYVER\n\novella toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa korppu.\n\nNyt väärän kuvan annat asiasta;\nsa todistuksessasi erehdyt.\n\nNEITI SKÄRE\n\nsisällä näkymättömänä.\n\nKäy, Anna, kuvastimen eteen nyt!\n\nMUUTAMAT NAISET\n\nhuutaen.\n\nTe myöskin, Lind!\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                 Nyt selkä selkään! Tiukemmin!\n\nNAISET PARVEKKEELLA.\n\nPituutta Annalla lie vähän niukemmin.\n\nkaikki juoksevat sisään puutarhamajaan, josta kuuluu naurua ja\näänekästä puhetta hetken ajan.\n\nFALK\n\njoka edellisen kohtauksen aikana on kävellyt ympäri puutarhassa, tulee\nnyt etu-alalle, pysähtyy ja katselee sisälle, kunnes melu on\njonkunverran asettunut.\n\nTuoll' lemmen runoutta surmataan. --\nMies kerran joutui syömään leipää, vettä,\nkun naudan teurasti hän siten, että\nse kitumaan jäi henkitoreissaan;\nmut nuo -- nuo tuolla --, käyvät valloillaan.\nOis mieli --; ei, on sana tyhjää, valan\nma vannoin, että toimia nyt alan.\n\nLIND\n\nastuu nopeasti ja varovaisesti ulos ovesta.\n\nOn vihdoin vuoro muoti-asioiden;\nnyt pääsen pakoon --\n\nFALK.\n\n                      Varma olla voit\nonnesta; taajasti kuin sääsket, koit\ntääll' lentää laumat onnittelijoiden.\n\nLIND.\n\nHe hyvää tarkoittavat varmasti,\nvaikk' kyllä vähempikin riittäisi.\nSaa osanotto moinen voimat voipumaan;\npois hetkeks pakenin ma tänne toipumaan.\n\nAikoo mennä ulos oikealle.\n\nFALK.\n\nSa minne menet?\n\nLIND.\n\n                 Kojuhumme pois.\nKoputa, lukossa jos ovi ois.\n\nFALK.\n\nMut etkö Annaa luokses tahdo hetkeksi?\n\nLIND.\n\nMa moisen katson ihan turhaks retkeksi.\nIstuimme yöllä kauan puhellen;\nsain hälle sanotuksi tähteellisimmän;\nminusta muutoin aina onnen sisimmän\nparissa oltava on säästäen.\n\nFALK.\n\nOot oikeassa; liian vapaa, avoin\nei olla saa --\n\nLIND.\n\n              Pois päästä minut nyt.\nMa piipun poltan järkimiehen tavoin;\nen viikkoon sauhuja lie vedellyt.\nTaakalle sydämen se oisi kirvoitus;\nnää päivät rukkasia uotin kauhulla --\n\nFALK.\n\nEi sulle pahaa tehne pieni virvoitus.\n\nLIND.\n\nMakunsa vanha, hyvä lienee sauhulla.\n\nMenee ulos oikealle, NEITI SKÄRE ja MUUTAMIA MUITA NAISIA tulee\npuutarhamajasta.\n\nNEITI SKÄRE\n\nFalkille.\n\nLind varmaan tästä läks?\n\nFALK.\n\n                        Hän juuri, riista.\n\nMUUTAMAT NAISET.\n\nLuotamme karata.\n\nTOISET.\n\n                Hyi häpeää!\n\nFALK.\n\nViel' arka hiukan, mutta kesyttää\npian hänet voitte; hiiteen kauna, kiista.\n\nNEITI SKÄRE\n\nkatselee ympärilleen.\n\nHän missä on?\n\nFALK.\n\n               Vain tuolla ullakolla,\npesäämme pieneen päättyi miehen pako;\n\nRukoilevasti.\n\nmut älkää häntä alas karkoittako;\nhuoahtaa hänen suokaa!\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                       Kauan olla\nhän siell' ei saa.\n\nFALK.\n\n                   Vain hetken, -- viskellä\ntaas häntä voitte niinkuin aalto kaarnaa.\nNyt tutkii hän kai brittiläistä saarnaa --\n\nNEITI SKÄRE.\n\nEnglantilaista --?\n\nNAISET.\n\n                   Tuo on leikkiä!\n\nFALK.\n\nEi, täyttä totta. Siin' on toimi-alaa,\nmies siirtolaisten papiks aikoo ryhtyä,\nja siks --\n\nNEITI SKÄRE\n\nkauhistuneena.\n\n          Hän hupsun-tuumiaan ei salaa?\n\nNaisille.\n\nNyt saavat tädit neuvotteluun yhtyä!\nHoi Anna, rouva Halm ja kaikki muut!\n\nMUUTAMAT NAISET\n\nliikutettuina.\n\nTää estettävä on!\n\nTOISET.\n\n                  Nyt käymään suut!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nHe saapuvat;\n\nANNALLE, joka saapuu puutarhasta PASTORIN, TÄMÄN VAIMON ja LAPSIEN,\nSTYVERIN, GULDSTADIN, ROUVA HALMIN ja MUIDEN VIERAIDEN kanssa.\n\n               sa tokko tiedätkään,\nmit' aatellut on sulhos mielessään?\nPapiksi merten taa --\n\nANNA.\n\n                       Ma tiedän sen.\n\nROUVA HALM.\n\nOot luvannut --!\n\nANNA\n\nhämillään.\n\n                 Ma liityn hänehen.\n\nNEITI SKÄRE\n\nkauhuissaan.\n\nMies houkuttelee sua --!\n\nNAISET\n\nlyövät vastakkain käsiään.\n\n                        Niin ovelasti!\n\nFALK.\n\nHän seuraa sisällistä kutsuaan --!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMies *vapaa* seuraa sitä kuoloon asti;\n*kihlattu* seuraa morsiantaan vaan. --\nAjoissa ajattele, kulta Anna,\npääkaupungin sa olet lapsonen --?\n\nFALK.\n\nSuloist' on kärsiä vuoks aattehen!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nVuoks sulhon aatteen mitään alttiiks panna\nen tahdo, turhaksi ma katson sen!\n\nNaisille.\n\nPois tulkaa!\n\nTarttuu Annan käsivarteen.\n\n           Sua neuvon, mieles malta; --\nhänelle näytä kellä täss' on valta.\n\nKäyvät taka-alaa kohti ja ulos oikealle innokkaasti keskustellen usean\nnaisen kanssa; muut vieraat hajaantuvat eri ryhmiin puutarhassa. FALK\npysäyttää STRÅMANIN, jonka vaimo ja lapset alati pysyttelevät hänen\nläheisyydessään, GULDSTAD kävelee edestakaisin seuraavan keskustelun\naikana.\n\nFALK.\n\nMiest' auttakaa, mi uskon vuoks saa otella,\nkapinan hengen neuvovat he Annalle.\n\nSTRÅMAN\n\nammatti-äänellä.\n\nMiestänsä vaimon täytyy aina totella; -- --\n\nAprikoiden.\n\nMut kutsun ehkä rakentaa hän sannalle,\nsen käsityksen päivällä ma sain,\nen uhriin luota, paljon ehk' on vikaa --\n\nFALK.\n\nEi pidä tuomita noin äkkipikaa.\nVakuutan Teille kautta kunniain:\nkutsunsa suunnaton on eittämättä --\n\nSTRÅMAN\n\nkatse kirkastuen.\n\nNo niin, -- jos sanoa voi peittämättä\n*niin paljon* vuodessa, -- se toista on.\n\nFALK\n\nkärsimättömästi.\n\nTeist' tärkein se, mi mulle arvoton;\nma puhun *syämen kutsusta*, -- en *tuloista*!\n\nSTRÅMAN\n\ntunteelhsesti hymyillen.\n\nNiit' ilman ei voi kukaan julistaa\nmaan päällä Herran sanomata suloista.\nNo niin, jos hän ois *vapaa*, uskokaa, --\njos hän ois *yksinäinen*, *riippumaton*, --\nse silloin kyllä kävis laatuhun;\nmut Lindin, miehen aivan kihlatun, --\nyrittää täytyy alle oman katon.\nHän vankka on, ja alkaa taistelun,\nperheensä kasvaa kait jo varsin varhain; --\nma oletan, ett' tahto häll' on parhain; --\nmut sana sanoo: \"Hiekalle ei sun\nrakentaa pidä.\" Aivan toista oisi,\njos uhri -- --\n\nFALK.\n\n              Se ei ole suinkaan niukka,\nsen tiedän.\n\nSTRÅMAN.\n\n           Niin, -- *se* miestä auttaa voisi!\nJos *uhrin* anto ei vain ole tiukka,\nvaan runsas --\n\nFALK.\n\n              Aulis, altis ain' on hän.\n\nSTRÅMAN.\n\n*Hän?* Sanojanne tokko ymmärrän!\nPapilla uhrista ei muuta huolta\nkuin *ottaa* --\n\nROUVA STRÅMAN\n\nkatsoo taka-alalle.\n\n                    Jälleen saapuvat he tuolta.\n\nFALK\n\ntuijottaa hetken hämmästyneenä häneen, ymmärtää hänet vihdoin ja\npurskahtaa nauruun.\n\nEläköön *uhri*, -- jonka pappi *saa*, --\nse, joka kukkaroa pullistaa!\n\nSTRÅMAN.\n\nKun päivät päästään valjaissa on aina,\nniin palkan jouluks saa ja helluntaina.\n\nFALK\n\nleikillisesti.\n\nTotellaan \"kutsua\" -- kun *kulta* takana\nvain viittoo, -- vaikk' ois sitten perheenisänä!\n\nSTRÅMAN.\n\nSanasta osalliseks pahin pakana\nsaa tulla, kun hän *uhraajain* on *lisänä*.\n\nHillitysti.\n\nTään asian voin kyllä järjestää.\n\nEräälle pikku tytöistä.\n\nKäy, Metta, noutamassa isän pää.\nTarkoitan piipunpäätä, ymmärrätkös sä --\n\nEtsiskelee takkinsa takataskusta.\n\nei varroppas; se täällä onkin kätkössä.\n\nLähtee ylöspäin astelemaan ja täyttää piippunsa, vaimo ja lapset\nseuraavat häntä.\n\nGULDSTAD\n\nlähestyy.\n\nMinusta tuntuu, että käärmeeksi\nruvennut ootte lemmen yrttitarhaan!\n\nFALK.\n\nEi heelmät tiedonpuun vie ketään harhaan,\nne viel' on vihreet.\n\nLindille, joka tulee oikealta.\n\n                    Jouduit nopsasti?\n\nLIND.\n\nHuoneessa siivo oli suunnaton;\nrisoiksi uutimemme revittynä,\nsiruina lamppu, kappaleina kynä,\nmusteessa vallan palkit permannon --\n\nFALK\n\nlyö häntä olalle.\n\nKevääni merkki hävitys tuo on.\nEloa katsoin uudinten vain takaa,\nvalossa lampun yksin runoilin;\nkamarilauluni nyt lopetin; --\nauringon paahteessa maa eessäin makaa; --\noon muuttunut, mua kutsuu kevään vapaus,\nsytyttää lauluun toiminta ja tapaus.\n\nLIND.\n\nMa vähät huolin, kuinka runoilet;\nmut anoppini uutimia et\ntään koommin enää kappaleiksi leikkaa.\n\nFALK.\n\nHän, joka uhraa vain, ei mitään säästäne,\nei edes tyttäriään, -- tokkopa\nhän kovin suree moista pikku seikkaa!\n\nLIND\n\nvihoissaan.\n\nTää tykkänään on sopimatonta,\nei millään häpeättä tästä päästäne!\nkuitenkin, sovi hänen kanssaan siitä;\nmut lamppu oli yksinomaan mun --\n\nFALK.\n\nVoit heittää hiiteen tyhjän arvelun;\nvaloisa kesä eikö sulle riitä, --\non lamppu turha?\n\nLIND.\n\n                  Ymmärrä en sua;\net muista, ett' on kesä lyhyt niin.\nJos jouluksi ma aion valmistua,\nen aikaa tuhlata saa turhuuksiin.\n\nFALK\n\nihmetyksissään.\n\n*Eteenpäin* aattelet?\n\nLIND.\n\n                        Kait mull' on järkeä;\ntutkinto lienee sentään varsin tärkeä --\n\nFALK.\n\nMuistappa: syleilee sua *elo* kuuma;\net muuta vaadi, nykyisyyden huuma\nsun täyttää, -- et ees *tutkintoa* kait\njouluksi; -- onnen kauniin linnun sait\npaulaasi; on kuin tulvis helmahan\nsinulle kaikki aarteet maailman!\n\nLIND.\n\nNiin, mutta ymmärrä mun puhettain,\n*cum grano salis* --\n\nFALK.\n\n                         Anna tulla vain!\n\nLIND.\n\nOnnesta nauttia voin *aamupäivät*,\nsen olen päättänyt.\n\nFALK.\n\n                   On reipast' tuo!\n\nLIND.\n\nVieraisiin täytyy suvun uuden luo\nmun mennä, se on aina hukkaa ajan,\nmut käyttämättä hetket muut jos jäivät,\nvarmasti kaikki menee hujan hajan.\n\nFALK.\n\nJa viime viikolla, se siltä näyttää,\nsa aioit laulain maailmalle pois.\n\nLIND.\n\nHavaitsin, että matka pitkä ois;\nnuo viikot voin ma paremminkin käyttää.\n\nFALK.\n\n*Toisesta* syystä jäit sa kotia;\nlaaksossa kuulit laululintuja,\nvuoristo-ilmaa hengitit sa täällä.\n\nLIND.\n\nOn ilma täällä kyllä raitista;\nmut nauttia voi siitä kesäsäällä,\nvaikk' istuisikin työssä kirjoineen.\n\nFALK.\n\nMut *kirjan* avullahan taivaaseen\nei nousta --\n\nLIND.\n\n            Itsepäisempää ei tapaa!\nNoin puhuin ollessani *jouten*, *vapaa* --\n\nFALK\n\nluo häneen katseen ja ristii hiljaisessa ihmetyksessä kätensä.\n\nSinäkin, Brutus!\n\nLIND\n\npuoliksi hämillään, puoliksi suutuksissaan.\n\n              Ajattele vaan,\nenemmän multa yhä vaaditaan.\nOn mulla morsian. Sa katso muita\nsuuresti kokeneita kihlatuita,\njoit' ihmisinä sinun täytyy kiittää, --\nhe väittävät: jos elon taisteluita\nkaks käy, niin --\n\nFALK.\n\n                 Selityksesi jo riittää.\nSen keltä sait?\n\nLIND.\n\n              Heit' älä koskaan pilkkaa.\nOn Styver mies, mi puhuu totta silkkaa,\nja neiti Skäre, kokemusten sarja\nsuur hällä --\n\nFALK.\n\n              Entäs rovasti ja Marja?\n\nLIND.\n\nOn vallan merkillinen pari tuo;\nsisäisen rauhan heille sielu suo --\nruustinnan muistot kihlauksest' on hukkuneet,\nhän tietää tuskin mitään rakkaudesta.\n\nFALK.\n\nSe johtuu siit', ett' ovat liikaa nukkuneet\nhe, -- uneen häipyy muistot muinaisesta.\n\nLaskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee pilkallisesti häntä.\n\nOl' viime yönä unesi kait makea?\n\nLIND.\n\nSit' ensin rauhatonna sain ma hakea,\nma ihan järkeäni pelkäsin;\nmut sitten puoleen päivään loikoilin.\n\nFALK.\n\nOn niinkuin jokin ois sun hetkeks tuhonnut.\n\nLIND.\n\nTaas aamust' oon kuin terveyttä uhonnut.\n\nTämän kohtauksen aikana STRÅMAN on kävellyt edestakaisin taka-alalla\nkeskustellen innokkaasti ANNAN kanssa; ROUVA STRÅMAN ja LAPSET\nkulkevat perässä. NEITI SKÄRE näyttäytyy nyt myöskin; hänen\nseurassaan on ROUVA HALM ja joukko muita naisia.\n\nNEITI SKÄRE\n\nennenkuin on astunut esille.\n\nLind!\n\nLIND\n\nFalkille.\n\n      Kintereillä ovat jällehen!\nPian pakoon.\n\nNEITI SKÄRE.\n\n             Varrotkaahan hetkinen!\nNyt erimielisyyden voimme ratkaista,\nmi välillenne syntyä on ehtinyt.\n\nLIND.\n\nMe eri mieltäkö?\n\nNEITI SKÄRE\n\nosoittaa ANNAA kohti, joka on kauempana puutarhassa.\n\n                Sen kyynelehtinyt\nkatseensa lausuu. Matka-aikeet katkaista\npitäisi Teidän.\n\nLIND.\n\n               Kautta taivasten,\nhän myöntyi --\n\nNEITI SKÄRE\n\nilkkuen.\n\n            Sen on, raukka, näköinen!\nVarmasti ette tahdo tehdä tenää,\nkun rauhass' saamme seikkaa tuumia.\n\nLIND.\n\nMut vastaisuutein parhain unelma\nol' uskontaisto tuo!\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                     Ken ajassa\nvalistuneessa uskoo uniin enää?\nKas, Styver näki unta äskettäin,\nett' tuli kirje, reunustettu näin --\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nSe tietää, että pääsee aarteen makuun.\n\nNEITI SKÄRE\n\npäätänsä nyökäyttäen.\n\nPalkkansa joutui heti uloshakuun.\n\nNAISET piirittävät LINDIN ja poistuvat hänen kanssaan keskustellen\nylemmäksi puutarhaan.\n\nSTRÅMAN\n\njatkaen ANNALLE, joka koettaa miltei pujahtaa pois tämän seurasta.\n\nNiin, rakkaat lapset, näistä syistä jo,\nsen meille sanoo pelkkä puhdas järki,\nmoraali myös ja pyhä sana Herran,\nhuomaatte, että kiistaltanne kerran\nvarmasti kokonansa katkee kärki.\n\nANNA\n\npuoleksi itkien.\n\nViel' oon niin kokematon, lapsi ihan -- --\n\nSTRÅMAN.\n\nTietysti silloin tuumii, helpostihan\npauloihin joudun viekkauden, vihan;\nmut älkää epäilykseen vaipuko, --\nmua sekä Marjaa samoin kohtasihan --\n\nROUVA STRÅMAN\n\nÄitinne kertoi tänään muinaisista\nmuistoista; olin surrut kuten Te,\nkun saimme kutsun --\n\nSTRÅMAN.\n\n                      Siitä johtui se,\nett' täytyi maalle muuttaa kaupungista;\nmut joku lantti kun jo oli säästetty,\nja reippaat ensi kaksoisemme päästetty,\nniin haihtui suru.\n\nFALK\n\nhiljaa STRÅMANILLE.\n\n                  Suuri puhuja\nTe ootte!\n\nSTRÅMAN\n\nnyökäyttää hänelle päätään ja kääntyy jälleen ANNAN puoleen.\n\nSeisokaa siis vahvana!\nMiks empiä? Falk kertoi mulle juuri,\nett' on tuo paikka päällepäätteeks suuri; --\nniin eikö ollut?\n\nFALK.\n\n                Ei --\n\nSTRÅMAN.\n\n                     Se oli niin --!\n\nAnnalle.\n\nTuloihin voitte päästä *runsaisiin*.\nMiks kieltäytyä? Miksi turhaa raatamista!\nTe esikuvan voitte ottaa Aatamista\nja Eevasta, kas arkin asukkaita --\nilmassa liljat -- linnut pitkin maita --\nnuo linnut pienet -- linnut -- kalain karjat.\n\nJatkaa hillitysti poistuessaan ANNAN kanssa.\n\nFALK\n\nNEITI SKÄREN ja TÄTIEN lähestyessä LINDIN kanssa.\n\nHurraa! Tuolt' astuu sotureiden sarjat;\nvoittoisa vanha kaarti aseissaan!\n\nNEITI SKÄRE.\n\nHyv' on, ett' Anna täältä tavataan.\n\nHillitysti.\n\n*Voitimme*, Falk! -- *luo* morsiamen vaan.\n\nLähestyy ANNAA.\n\nSTRÅMAN\n\ntehden torjuvan liikkeen.\n\nMaailman apu *tääll'* on tarpeeton;\nkun henki vaikuttaa, niin liha joutanut\npois *sieltä* on --\n\nHäveliäästi..\n\n                         mun apuni on noutanut\nvoimansa ylhäältä -- --!\n\nROUVA HALM.\n\n                        Siis sovinnon\nnopeesti teemme.\n\nTÄDIT\n\nliikutettuina.\n\n                Kaunista on tää!\n\nSTRÅMAN.\n\nSydäntä lieneekö niin penseää,\njot' ei tää kohtaus vavahuttaisi,\nvahvistais sekä havahuttaisi?\nOn ylentävää nähdä lapsosta,\nmi aulista ei kiellä uhria,\nkun kutsuu velvollisuus.\n\nROUVA HALM.\n\n                         Totta tuo,\nmut toimelias myös on ollut suku.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMa myös ja tädit, -- mekään emme nuku!\n\nLindille.\n\nAvaimet syämen Anna Teille suo;\nmut meiltä, ystävättärilt', ei huku\ntiirikka, joka voittaa avaimen; --\n\nPuristaa hänen kättään.\n\njos joskus tarvis ois, niin tulkaa luottaen\nluoksemme, -- ystävyys tää aina kestää.\n\nROUVA HALM.\n\nLuonanne oomme, sano sitä suotta en --\n\nNEITI SKÄRE.\n\nTahdomme epäsovun synnyn estää.\n\nSTRÅMAN.\n\nOo, rakkaus, ystävyys on tässä voittanut!\nnäin riemun-haikeaa ei hetkee muuta!\n\nKääntyy LINDIN puoleen.\n\nNyt, nuori mies, on aikas vihdoin koittanut!\n\nJohtaa ANNAN hänen luokseen.\n\nNeitseesi ota, -- anna hälle suuta!\n\nLIND\n\nojentaa kätensä ANNALLE.\n\nEn matkusta!\n\nANNA\n\nlausuu vuorosanansa yht'aikaa LINDIN kanssa.\n\nMa seuraan sua!\n\nANNA\n\nihmeissään.\n\n                Et matkusta?\n\nLIND\n\nmyöskin ihmeissään.\n\n                            Sa mukaan?\n\nANNA\n\nkatselee avuttomana ympärilleen.\n\nMut näinhän tiemme varmaan eroaa!\n\nLIND.\n\nMit' on tää?\n\nNAISET.\n\n            Mitä?\n\nNEITI SKÄRE\n\ninnokkaasti.\n\n                  Ymmärtääkö kukaan\ntät' erehdystä --\n\nSTRÅMAN.\n\n                 Lupas matkustaa\nhän --\n\nNEITI SKÄRE.\n\n     Lind taas lupas heittää matka-aikeet!\n\nFALK\n\nnauraen.\n\nEi hätää; kumpikin on taipunut.\n\nSTRÅMAN.\n\nNää pulmat ovat mulle liian vaikeet!\n\nKäy ylös taka-alaa kohti.\n\nTÄDIT\n\nsikin sokin puhuen.\n\nKen, Herran tähden, alkoi taistelut?\n\nROUVA HALM\n\nGULDSTADILLE ja STYVERILLE, jotka ovat kävelleet ulkopuolella\npuutarhassa ja lähestyvät nyt.\n\nKäy täällä kiista yhä tulisempi.\n\nPuhelee hiljaisesti heidän kanssaan.\n\nROUVA STRÅMAN\n\nNEITI SKÄRELLE, nähdessään, että puutarhapöytää katetaan.\n\nTee saapuu.\n\nNEITI SKÄRE\n\nlyhyesti.\n\n           Luojan kiitos.\n\nFALK.\n\n                            Eläköön\nteevesi, tädit, ystävyys ja lempi!\n\nSTYVER.\n\nNäin ollen täss' ei vaikeutta kohtaa,\nsuotuisaan loppuun asian voi johtaa.\nPykälän tähän voimme sovittaa:\nAlistuu vaimo miehen tahdon mukaan.\nOn sanat selvät, kiellä sit' ei kukaan --\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMut tasa-arvo siinä iskun saa!\n\nSTRÅMAN\n\nAnnalle.\n\nLakia taivaan kuule, siihen luota --\n\nSTYVER.\n\nMut Lind voi myöskin hiukan kiertää tuota; --\n\nLINDIN puoleen kääntyen.\n\nAlallas pysy, siirrä vielä matkaa.\n\nTÄDIT\n\niloisina.\n\nSe käy!\n\nROUVA HALM.\n\n       Niin, niin!\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                  Nyt ei voi riitaa jatkaa.\n\nSVANHILD ja tytöt ovat kattaneet tällävälin teepöydän parvekkeen\nportaiden alapuolelle, ROUVA HALMIN pyynnöstä naiset istuvat pöydän\nääreen. Muu seura asettuu osaksi parvekkeelle ja huvimajaan, osaksi\nsinne tänne puutarhaan. FALK istuu parvekkeella. Seuraavan kohtauksen\naikana juodaan teetä.\n\nROUVA HALM\n\nhymyillen.\n\nPien rajusää siis ohi meni jo.\nTuollainen suvisade mieltä virkistää;\ntaas kaksin verroin kirkkaampana tirkistää\nhajoovan pilven takaa aurinko.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nNiin, vettä vaatii rakkauden kukka,\njos vihantana mieli olla sen.\n\nFALK.\n\nSe kuolee, kuivalle jos joutuu, rukka;\nse siinä lienee kalan kaltainen --\n\nSVANHILD.\n\nEi, rakkaudelle pelkkä ilma riittää --\n\nNEITI SKÄRE.\n\nJa siinä kala kuolee --\n\nFALK.\n\n                       Aivan niin.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nNäette, että suunne tukittiin!\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nJo tuoksun vuoks voi tätä teetä kiittää.\n\nFALK.\n\nTotuutta kukkavertaus ehkä vastaisi.\nSe kukka on; jos taivas sit' ei kastaisi\nsateella, niin se kuihtuis sangen pian -- --\n\nKeskeyttää.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMut --?\n\nFALK\n\nsirosti kumartaen.\n\n       Tädit ruiskuillansa poistaa vian. --\nTuo vertaus on runoniekkojen,\nlie monet sukupolvet nielleet sen, --\nmut useimmille epäselväks jää se;\nei tietoon tuosta runsaudesta pääse.\nMi kukka oikeastaan rakkaus lie?\nTotuuteen mikä vertaus meidät vie?\n\nNEITI SKÄRE.\n\nSe *ruusu* on; sen tietää jokainen; --\nelolle suo se ruusunhohtehen.\n\nMUUAN NUORI NAINEN.\n\nSe *vuokko* on, min kasvun kattaa hanki;\nse aukee vasta, kun ei oo se vanki.\n\nMUUAN TÄTI.\n\n*Voikukka* on se, joka parhaiten\nmenestyy, mies kun runnellut on sen,\nja ehkä tallattuna kukkii enin\nkuin kertoo kaunis runo Pedersenin.\n\nLIND.\n\nSe *lumikello* on, mi mielihin\nsoi elon helluntaisin sävelin.\n\nROUVA HALM.\n\n*Muratti* on se, joka vihannoi,\nkun talvi maille jään ja lumen toi.\n\nGULDSTAD.\n\n*Islannin jäkälä* se lienee varmaan:\nse lääke neitosten on sairaan parmaan.\n\nMUUAN HERRA.\n\n*Kastanja vili* on se, -- kelpaa haloiksi,\nmut heelmistä ei ole herkkupaloiksi.\n\nSVANHILD.\n\n*Kamelia* se on; ei ruusun lemuissa\nkäy naiset enää hienommissa kemuissa.\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nEi, se on kukka, kovin ihana; --\nvarrotkaa -- harmaa -- ei, vaan -- punerva; --\nmik' on se --? Ihan kieleltä nyt luisti -- --;\non vallan kummaa, kuinka pettää muisti.\n\nSTYVER.\n\nOn joka kukkakuva ontuva.\nMut *kukkaruukku* vertaust' ei pilaa;\nyks siihen mahtuu aina *kerralla*,\nmut *jälkeenpäin* on kahdeksalle tilaa.\n\nSTRÅMAN\n\nlapsiparven keskellä seisoen.\n\n*Päärynäpuu* on rakkaus; valkoinen\nkeväällä kukkavaippa verhoo sen;\nsijassa kukoistuksen kauniin, uhkeen,\npian näämme heelmäsarjan vehreen, muhkeen,\nmi imee taaton-rungost elonnesteitä; --\nja kypsyy viimein, ellei satu esteitä.\n\nFALK.\n\nNiin monta mieltä kuin on miekkosta!\nMut kaikk' on käsittäneet sentään väärin.\nMun vertaustain voitte kuunnella; --\nsaa sitä vääntää, kääntää mielin määrin.\n\nNousee ja asettuu puhuja-asentoon.\n\nÄärillä Idän yrtti vihannoi,\nauringon serkun puistossa se itää --\n\nNAISET.\n\n*Tee* on se!\n\nFALK.\n\n             Niin.\n\nROUVA STRÅMAN.\n\n                  Ah, Falkin ääni soi\nkuin Stråmanin --\n\nSTRÅMAN.\n\n                 Nyt rauhoittua pitää.\n\nFALK.\n\nSen koti siis on tarumaissa Idän,\netäällä aavikoiden paahtehesta; Lind,\ntäytä kuppi! Teestä, rakkaudesta\nteevesipuheen Teille nyt ma pidän.\n\nVieraat vetäytyvät lähemmäksi toisiaan.\n\nTuon kasvin koti satumaassa on;\nah, *siell'* on rakkaudenkin paikka parhain.\nTuot' yrttiä vain lapset auringon\nsuojaavat siimeksessä kukkatarhain.\nNiin rakkauden laita myöskin on.\nVeressä täytyy tulta auringon\nmyös olla, jotta rakkaus siinä säilyy,\nkukoistaa, päivän seesteisenä päilyy.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMut Kiinahan on sangen vanha maa,\nteen iän siitä saattaa aavistaa --\n\nSTRÅMAN.\n\nVanhempi aivan varmaan kuin Jerusalem.\n\nFALK.\n\nSe tunnettiin, kun autuas Metusalem\nselaili aapistansa ahkerasti --\n\nNEITI SKÄRE\n\nvoiton riemulla.\n\nOlemus rakkauden nuori on!\nTää vertaus on siis aivan mahdoton.\n\nFALK.\n\nOn rakkaudella ikää valtavasti;\nvarmemmin tuskin tunnustetaan mitään,\nsen kansa kaikki tietää lännest' itään; --\nlöytyypä muutamia, jotka keksi\nsen olemuksen ihan *ikuiseksi*; --\ntuoss' on sentään liikaa hituinen, --\nmut ikä sen on vuosisatain pituinen.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nEi erilaista ole rakkautta;\nmut teetä hyvää on ja huonoa.\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nTeelajeja on sangen paljonkin.\n\nANNA.\n\nEnsiksi vehree sato keväimen --\n\nSVANHILD.\n\nSe vain on janoon päivän tytärten.\n\nMUUAN NUORI NAINEN.\n\nSe mielet huumaa lailla eetterin --\n\nTOINEN.\n\nKuin lotus tuoksuu se, on mannan-makea.\n\nGULDSTAD.\n\nKaupoista *näistä* turha *sit'* on hakea.\n\nFALK\n\njoka on tällävälin laskeutunut alas parvekkeelta.\n\nArvoisat naiset, kunkin povessa\non pieni \"taivaan valtakunta\" oma.\n*Siell'* aukee kukkasien sarja soma\nkainouden Kiinanmuurin takana.\nMut pienet Kiinannuket mielikuvituksen,\nne jotka huokaa majasissa huvituksen,\nja unelmoivat --, hunnut hienot lanteilla,\nkultaiset kukat käsissä ja ranteilla, --\n*ne* Teiltä saavat kevään ensi ummut,\nvähät, jos hyytyy syksyn heelmäkummut.\nSiks saamme tähteet korkealla hinnalla, --\nniin kehnot kuin on hamppu silkin rinnalla, --\nne puistamalla puusta putoovat --\n\nGULDSTAD.\n\nSiis musta tee.\n\nFALK\n\npäätään nyökäyttäen.\n\n               Mi täyttää markkinat.\n\nMUUAN HERRA.\n\nLie myöskin teetä nimeltä de boeuf --\n\nNEITI SKÄRE\n\nteeskennellen.\n\nTuon tietää kait vain suuret tuntijat.\n\nFALK.\n\nMyös olemass' on rakkaus de boeuf;\ntavataan sitä joskus -- romaaneissa,\nmyös silloin tällöin miesten joukossa,\nnaisvaltaan vaipuneissa sankareissa.\nOn tässä paljon yhdyskohtia.\nNiinmuodoin kertoo taru muinainen,\ntee että kärsii; tuoksua jää vaille\nsisintä, jos vain yli merien\nlaivoissa tuotetaan se näille maille.\nSe meille kuljetetaan pitkin aroja; --\nsen tulli tuottaa Venäjälle varoja;\nse *siellä* leimataan, ja oikeana\nvihdoinkin tänne saapuu tavarana.\nSamoinhan rakkauskin taivaltaa\narolla elon? Hirvittävä tapaus\nkait lempemme ois myrskyävä vapaus,\nei moista kukaan koskaan anteeks saa!\n\"Höystettä siin' ei ole moraalin!\"\n\"Pois siit' on laillisuuden tuoksukin!\"\n\nSTRÅMAN\n\nnousee.\n\nJumalan kiitos, kristityissä maissa\nnuo tavarat on kiellettyjä laissa.\n\nFALK.\n\nJos rauhassa se olla haluaa,\nsen ensin täytyy käydä kautta kaavojen\nSiperian, miss' säilyy merten aavojen\nse hengeltä; -- se sitten näyttää saa\npaperit pappein, lukkareiden, isien,\nkuomainsa, hiitten, lempoin, vihollisien,\nja muiden kunnon miesten, sitäpaitsi\nLuojansa, joka kaikki ohjas, kaitsi. --\nJa sitten viime suuri yhtymä;\nkultuuri ruvennut on itäistä\n\"taivasten valtakuntaa\" ahdistamaan;\nhirressä mandariinit, muurit hajoo,\nmaan tasalle sen vanha valta vajoo,\nja sadon raa'at kädet lyövät lamaan.\nPian \"taivaan valtakunta\" vain on taru,\nei tuohon enää kohta kukaan usko;\nmaailma tykkänään on harmaa, karu; --\nsen yllä riutuu sadun ilta-rusko\nja sammuu pois, -- mut miss' on rakkaus sitten?\nEi sekään ole mailla elävitten!\n\nKohottaa kuppinsa ilmaan.\n\nSe aikans eli, antaa mennä tuon; -- --\nteevettä Amor vainaan muistoks juon!\n\nTyhjentää kuppinsa; liikehtimistä seurassa, joka osoittaa voimakasta\npaheksumista.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nHän vasta hupsuttelee vertauksillaan!\n\nNAISET.\n\nAatelkaa, että rakkaus kuollut ois --!\n\nSTRÅMAN.\n\nIkäänkuin tässä ei jo nähdä vois\nsen teetä nauttimassa kukkeimmillaan.\nOn tässä leski surupuvussaan --\n\nNEITI SKÄRE.\n\nAviopari --\n\nSTYVER.\n\n            Joka liitostaan\non monta rakkauden heelmää niittänyt.\n\nGULDSTAD.\n\nJa sitten nuoret, jotka yhteen liittänyt\non elo, -- lemmen kevyt ratsuväki.\n\nSTRÅMAN.\n\nVanhemmat ensin, joiden liitto näki\njo tyynet sekä myrskyt --\n\nNEITI SKÄRE\n\nkeskeyttää.\n\n                           Sitten untuvan\nhentoinen nuoruus, -- eilen liittohon --\n\nSTRÅMAN.\n\nSyys, talvi, kevät, kesä tässä on;\nsen luulisi jo ihan kouraan tuntuvan,\nsen silmä näkee, korva tarkkaan kuulee --\n\nFALK.\n\nJa sitten?\n\nNEITI SKÄRE.\n\n          Rakkauden mies kuolleeks luulee!\n\nFALK.\n\nTe ootte ymmärtäneet minut väärin.\nEn väittänyt ees moista ole ma.\nMut muistakaa, ett'ei voi mielinmäärin\ntodistaa tulta aina sauhulla.\nMa hyvin tiedän, että avioita\non solmittu, ja lisättykin perhettä;\non rukkasia, kukkasia, erhettä,\nmitenkä voisin koskaan kieltää noita?\nRuusuiset kirjeliput kyllä liitelee,\nne sulkee kyyhkyspari, joka -- riitelee,\non täynnä lempiviä kadut, turut,\nsyö kihla-vieraat makoisimmat murut,\non tapa tainnut säätää eri lait,\njoihinka \"lempiväiset\" taipuu kait; -- --\nmut onhan meillä myöskin majureita,\nme omistamme suuren asevaraston,\non meillä rumpuja ja paineteita,\nmut vaieta niist' ehkä sentään parast' on!\nMeill' on siis miekkoisia miekkavöitä,\nmut onko silti urhokkaita töitä?\nVaikk' oisi leiri asestettu, ankarin, --\nniin onko silti aina mieltä sankarin?\n\nSTRÅMAN.\n\nKaikessa kohtuus; myönnän tosiaan,\nett' on kai joskus ihan liikaa luvattu,\nkun aivan ainoaksi laatuaan\non nuorten leimuava lempi kuvattu.\nRakentaa ainiaaks ei sille saata;\nei, avio voi meille vasta taata\nsen kallion, min pohja kaikki kesti,\nmin varassa se seisoo ikuisesti.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMa tästä olen aivan toista mieltä.\nTodistus parhain löytynee kai sieltä,\nmiss' ilman pakkoa voi liitto vapaa\nvuoskaudet kestää; sitä harvoin tapaa.\n\nANNA\n\nlämpimästi.\n\nEi, -- liitto, mi on raikas, nuorekas,\nse rikas on ja kaikkivaltias.\n\nLIND\n\nmiettiväisesti.\n\nKenties on siinä tuoksu aattehen,\nkuin vuokossa, vain alla hankien.\n\nFALK\n\npuhjeten äkkiä puhumaan.\n\nLangennut Adam! Kotikaipuu vakaa\nsinulle Edenin soi aidan takaa!\n\nLIND.\n\nSa hourit!\n\nROUVA HALM\n\nloukkaantuneena FALKILLE, seisomaan nousten.\n\n             Osoita ei ystävyyttä\nse, että riitaa jälleen haastatte;\nepäillä Lindin onnea miks syyttä --\n\nMUUTAMAT NAISET.\n\nSe varma on!\n\nTOISET.\n\n            Muut sit' ei epäile.\n\nROUVA HALM.\n\nEi käynyt Anna tosin keittokoulua,\nmut taidot nuo hän oppii ennen joulua.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nHameensa itse ompelee hän häihin.\n\nMUUAN TÄTI\n\ntaputtaa ANNAN päätä.\n\nJa viisastuu ja varttuu hommiin näihin.\n\nFALK\n\nnauraa ääneen.\n\nOi älyn-irvikuva, suulla haastat\nsa ystäväin, ja hullun-hypyin raastat\nhengiltä miehen! Etsikö hän järkeä?\nOliko keittotaito hälle tärkeä?\nHakemaan riemumielin saapui hän\nraikkainta ruusunkukkaa puistostanne.\nTe kasvatitte sen; -- ja hedelmän\nhän löysi --!\n\nNEITI SKÄRE\n\nloukkaantuneena.\n\n             Puhutteko pilkallanne?\n\nFALK.\n\nOn ruusun marja hyvä hedelmä\nkeitossa, -- mut ei kevätlempenä!\n\nROUVA HALM.\n\nHakea turhaan tanssikeijukaista\nsaa täältä; tääll' ei ole moista naista.\n\nFALK.\n\nKeikaillen kaikki tahtoo puhua\ntalousaatteestansa toimekkaasta;\nse versonut on siitä valheesta,\nmi köynnöskasvin lailla kohoo maasta\nKiitoksein \"tanssikeijulle\" ma lupaan,\nhän syntynyt on suloon, kauneuteen --\nah, tanssisaliin kultarihmoineen\nkäy lumo, mut ei imettäjän tupaan.\n\nROUVA HALM\n\nkatkeruutensa tukahuttaen.\n\nPuheenne ymmärrän ma tässä kohdin.\nMies kihlaantunut hylkää maailman;\n*on siinä* ydin koko asian;\nsen kokemuksestani väittää tohdin.\n\nFALK.\n\nTietysti; -- tyttäret kun siskon naittanut --\n\nROUVA HALM.\n\nJa onnekkaasti!\n\nFALK\n\nkorostaen.\n\n               Liekkö varmaa ihan?\n\nGULDSTAD.\n\nMitenkä!\n\nNEITI SKÄRE.\n\n        Falk!\n\nLIND.\n\n              Sa peitses ootko taittanut\nvuoks kiistan!\n\nFALK\n\npuhjeten puhumaan.\n\n              Kiistan, niin, ja riidan, vihan!\n\nSTYVER.\n\nSa maallikko, et tuntija ees alan!\n\nFALK.\n\nNiin olkoon; mutta vannonut oon valan\ntaistella henkeen veriin tästä alkain;\nma valheen juuret tallaan alle jalkain,\nsen valheen, jolle hoivan hellän soitte,\nmin totuutena ylvääst esiin toitte!\n\nSTYVER.\n\nVastustan, ellet todistaa sa voi,\nsiis seikkaan palatkaamme --\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                            Tuki suusi!\n\nFALK.\n\nSe siis on *lemmen* lähde raikas, uusi,\nmi lesken murheesta nyt tarinoi, --\nse, jok' ei muinen tiennyt, mitä polo\nvalitus on ja synkkä yksinolo!\nSe siis on *lemmen* virta voittoisa,\nmi vyöryy valtimoissa puolisoiden,\nse, joka voimakkaana, uljaana\ntapoja muinen uhmas, hupsuja\nviisaita pilkkas, nauroi ilkamoiden!\nSe siis on *lemmen* kauneuden-palo,\nmi kihlauksen kauan kestää suo!\nSe siis on sama runon liekki jalo,\nmi laulunhengen konttoriinkin luo!\nSe siis on *lemmen* onni, joka säikkyy\nmyrskyistä matkaa yli merien,\nmi *vaatii* uhria, vaikk' aina väikkyy\nse kauneimpana -- *itsens'* uhraten! --\nOi ei, Te valheen vaalijat ja isät,\nseikoille suokaa nimet *oikeat*;\nsanokaa, että lesket *kaipaavat*,\non liikaa väärät kaunisteet ja lisät!\n\nSTRÅMAN.\n\nTää häpeemättömyys on suunnaton!\nSanassa jokaisessa pilkkaa on!\n\nAstuu aivan FALKIN nokan eteen.\n\nVuoks isäin uskon vastaan uutta tietoa\nma tahdon syöstä, miekan vyöllein kietoa!\n\nFALK.\n\nKäyn taiston juhlaan niinkuin pitoihin.\n\nSTRÅMAN.\n\nKäyn sinne, missä sodan lieskat nuoleksi --!\n\nLähestyy yhä.\n\nAvio pyhä on kuin pappikin --\n\nSTYVER\n\nFALKIN toisella puolen.\n\nJa kihlatut --\n\nFALK.\n\n               Laill' lukkarin vain puoleksi.\n\nSTRÅMAN.\n\nKatselkaa näitä lapsia; -- ne veisaa\njo voitonvirttä mulle! Tehdä ei saa\nnoin -- kuinka on se lainkaan mahdollista -- --;\ntotuuden sana vaatii taipumista; --\nvain mielettömän korvat lie noin kovat.\nNää lapset lemmen hedelmiä ovat -- -- --!\n\nKeskeyttää hämmentyneenä.\n\nSe tahtoo sanoa -- ei, tietenkin --!\n\nNEITI SKÄRE\n\nleyhyttelee ilmaa nenäliinallaan.\n\nTuo puhe hämärä on jonkun verran.\n\nFALK.\n\nEi tuota todistaa vois selvemmin;\non hyvä, että kuulla saa tuon kerran.\nIlmeinen avio- ja lemmenlasten\non ero meillä; -- viisasta on tuo;\nnää kypsyneet on, raakoja on nuo,\nnuo villikukkia, nää vartavasten\ntarhassa nousseet. Lempemme on järkeä;\nsen intohimo ei saa mitään särkeä.\nOn lempi meillä erikoinen ala;\njäsenet lipun ääreen sitoo vala;\non sääty avio- ja sulhasmiesten se, --\nhe virkaan pyrkivät, ja suuta piesten se\nkäy; yhteishenki huolen pitää vuorosta.\nEi muusta puutetta kuin laulukuorosta --\n\nGULDSTAD.\n\nJa lehdestä!\n\nFALK.\n\n            Niin! Lehti myöskin mukaan!\nSe oli hyvä aate; lehtensähän\non saaneet metsämiehet, lapset, naiset.\nMa toivon, ettei hintaan katso kukaan.\nMe painatamme julkisesti *tähän*\njokaisen liiton, kaikki kihlajaiset;\nme kurkistamme joka kirjeeseen,\nmin Vilho kyhäs Laura kullalleen;\nsijasta muiden sanomien murhien,\nmellakkain, tulenvaurioiden turhien,\npuretut kihlaukset julkaistaan;\non *tiedot*, mistä hintaan huokeimpaan\nlunastaa vanhat sormukset voi käytäntöön;\non kaksoisista, kolmosista selko, --\njos pari vihitään, niin turha pelko\non, ettei liitto kutsua sais näytäntöön; --\nja rukkaset jos joku saa, niin se\nuutisten muiden joukkoon pannaan heti\nsuunnilleen näin: \"Taas lemmen perkele\nuhrikseen täältä nuoren sielun veti!\"\nSe lehti kannattaa; kun aika koittaa\njolloinka tilaajia täytyy voittaa,\nhyvillä syöteillä ma heitä houkutan; --\nma jonkun vanhanpojan pahoin loukutan.\nOn lehti liitolle kuin kukan terälehti;\nse sille on kuin kaalille on kerälehti --\n\nGULDSTAD.\n\nSanomain nimi?\n\nFALK.\n\n              \"Norjan Lemmen Erälehti!\"\n\nSTYVER\n\nlähestyy.\n\nEt tosissasi moista aikone?\nMaineesi täysin turmelisi se!\n\nFALK.\n\nTosissain aivan. Väitettyhän on,\nett' elättää ei lempi miestä saata;\ntuon väitteen todistan ma kumohon;\nmun muut' ei tarvitse kuin syödä, maata;\nvoin neiti Skären apuun täysin luottaa,\nhän antanee kai lehteen Stråmanin\n\"elämäntarun\", iloa se tuottaa --\n\nSTRÅMAN\n\nkauhulla.\n\nHallitkoon Herra! Tokko käsitin?\nEloni taru? Oonko tarumainen?\n\nNEITI SKÄRE.\n\nNiin sanonut en!\n\nSTYVER.\n\n                Erehdys tuon kaltainen --\n\nSTRÅMAN.\n\nMa loukannutko tapoja! On valtainen\nse valhe! Ain' oon ollut sovinnainen.\n\nFALK.\n\nNo niin.\n\nLyö STYVERIÄ olalle.\n\n        On tässä veli, jok' ei horju.\nHän runojensa painatust' ei torju.\n\nSTYVER\n\nkatsahdettuaan kauhistuneena rovastiin.\n\nSa ootko hupsu! Sano, kuka näki --!\nRunoista syytät -- --\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                     Tuo on liikaa jo --!\n\nFALK.\n\nNiin kertoo sentään virastonne väki.\n\nSTYVER\n\nsuunnattoman vihan vallassa.\n\nEi mitään kerro koskaan virasto!\n\nFALK.\n\nNiin, petä *sinäkin*; yks mulla on\ntoveri, jok' ei ole uskoton.\n\"Sydämen sadun\" Lind kai sepittää,\nmin lemmen tuhois merten myrskysää,\nmaanmiehensä hän lemmelleen on uhrannut, --\nei tunteitaan hän ole millään tuhrannut!\n\nROUVA HALM.\n\nTää, herra Falk, on kaikille jo sietämätöntä.\nMe emme saman katon alle sovi; --\nma pyydän, muuttakaa, on auki ovi --\n\nFALK\n\nkumartaen, rouva Halmin ja vieraiden mennessä sisään.\n\nVarroinkin tätä, ollut ei se tietämätöntä.\n\nSTRÅMAN.\n\nEn koskaan taukoa ma tästä taistosta;\nTe loukkasitte Marjaa, minua\nja lapsiain, Metasta Aaneen asti; -- --\naatteiden kukko, -- kiekaiskaa nyt kaikuvasti --\n\nLähtee sisälle vaimon ja lapsien kera.\n\nFALK.\n\nJa saarnatkaa Te, apostoli, raikuvasti\nlemmestä, jonka kielsitte Te vaistosta,\nennenkuin kolmasti ees kiekui kukko!\n\nNEITI SKÄRE\n\npahoinvointia tuntien.\n\nAukaise, Styver, korsettini lukko; --\nmua seuraa, -- tätä tietä -- kiiruhda!\n\nSTYVER\n\nFALKILLE, poistuessaan käsikoukussa NEITI SKÄREN kanssa.\n\nEn enää tunne sua!\n\nLIND.\n\n                   En myöskään ma.\n\nFALK\n\ntotisena.\n\nSinäkään et!\n\nLIND.\n\n            En!\n\nFALK.\n\n               Enin kaipaan sinua -- --\n\nLIND.\n\nEi auta, Anna hallitsee nyt minua.\n\nMenee sisälle; SVANHILD on jäänyt seisomaan parvekkeen portaille.\n\nFALK.\n\nKas niin; on väljää nyt, he kaikki meni, --\npuhdasta tehnyt oon!\n\nSVANHILD.\n\n                    Falk, sana vaan!\n\nFALK\n\nosoittaa kohteliaasti rakennusta kohti.\n\nÄitinne läksi juuri, seurassaan\ntädit ja tutut; -- sinne, neitiseni.\n\nSVANHILD\n\nlähestyy.\n\nMua heihin yhdistä ei ykskään sauma;\nmun kauttani ei lisäänny tuo lauma.\n\nFALK.\n\nSiis ette?\n\nSVANHILD.\n\n         Valhetta jos käytte vastaan,\noon Teidän toverinne ainoastaan.\n\nFALK.\n\nTe, Svanhild; Te --\n\nSVANHILD.\n\n                    Mi eilen vielä, no --?\nPäivässä mieskin muuttua myös taitaa?\nTeist' onneni ol' raidan kohtalo --\n\nFALK.\n\nEilistä häpeän ma rannan raitaa!\nOl' lasten leikkiä se tosiaan;\nTe herätitte minut toimintaan; --\nse on se kirkko, missä puhtahana\nsoi totuutemme voimallinen sana.\nEi *kukkuloilta* katsella nyt sovi\ntelmettä taiston alas laaksoihin; --\nei, kauneutta kantakoon nyt povi\nkuin ristin kuvaa kilpi ritarin, --\nlaajalti katsokoon mies taiston yli,\nvaikk' aukee hänelle sen suuri syli, --\nauringon nähköön usmien hän takaa,\n*tää* olkoon elontehtävänsä vakaa!\n\nSVANHILD.\n\nSen teette, kun vain ootte vapaana,\nja yksin.\n\nFALK.\n\n           Onko silloin toiminnassa,\n*mi* tärkeint' on? En enää elä ma\nyksiksein mielikuvain taivahassa.\nNyt päättyi aika tuparunojen;\nne vasta *elän* alla honkien,\nturulla elon välkytän ma peistä; --\nma taikka valhe -- toinen väistyy meistä!\n\nSVANHILD.\n\nMun siunauksein Teitä seuratkoon!\nOn Teillä syäntä; väärin tunsin Teidät;\nnyt ero ystäviksi tehköön meidät --\n\nFALK.\n\nKahdelle tilaa nyt ma tehnyt oon!\nTe rohkenetteko? nyt eroo emme!\ntäst' alkain rinnakkain me taistelemme!\n\nSVANHILD.\n\nRinnakkain?\n\nFALK.\n\n             Hyljänneet on kaikki mun,\nei ystävää, on kaikkein kanssa sota,\nvastassain vihan myrkyllisin ota; --\nmun kanssain kestättekö taistelun?\nMun tieni tallaava on tapoja,\nsiell' lamaa jalkaa jäytävimmät niteet; --\n*siell'* lippuni, kuin muut, oon nostava,\narmaani sormeen solmin kultasiteet!\n\nVetää sormuksen sormestaan, ja pitää sitä koholla ilmassa.\n\nSVANHILD\n\näärimmäisessä jännityksessä.\n\nSen tahdotteko?\n\nFALK.\n\n                Nähdä kaikki saa,\nett' ikivoiman lemmelle voi antaa,\nmi tahratonna, loistavana kantaa\nsen pitkin arkitietä avaraa.\nMa eilen näytin aatteen valkean,\nse vuorilla kuin vainon tuli paloi; --\nvärjyitte, pelkoa se Teihin valoi;\nnyt naisen oikeen maalin osoitan!\nSananne pidätte; on auki syli\npohjattomuuden, -- hypätkää nyt yli!\n\nSVANHILD\n\ntuskin kuuluvasti.\n\nJos suistumme --!\n\nFALK\n\nriemuiten.\n\n                   Nuo silmät loistollaan\njulistaa, että meidän täytyy voittaa!\n\nSVANHILD.\n\nSiis ota minut aivan kokonaan!\n*Nyt* puhkee lehdet, kevähäni koittaa!\n\nHeittäytyy reippaasti hänen syliinsä esiripun laskeutuessa.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nIlta ja kirkas kuutamo. Värillisiä lyhtyjä palaa ylt'ympäri puissa.\nTaka-alalla pöytiä, joille on katettu viinipulloja, laseja, leivoksia\ny. m. Sisältä rakennuksesta, jonka kaikki ikkunat ovat valaistut, kuuluu\nhillittyä pianonsoittoa ja laulua seuraavien kohtausten aikana.\nSVANHILD seisoo lähellä parveketta. FALK tulee oikealta kädessään\nmuutamia kirjoja sekä kainalossaan salkku. PALVELIJA seuraa häntä\nkantaen matka-arkkua ja -laukkua.\n\nFALK.\n\nSiis tässä loput?\n\nPALVELIJA.\n\n                 Pieni laukku vain\nja päällysnuttu viel' on huostassain;\nne kohta noudan.\n\nFALK.\n\n                  Hyvä; nutun viskaan\nma taipaleelle lähtiessäin niskaan.\nKas tässä salkku.\n\nPALVELIJA.\n\n                  Se on lukossa.\n\nFALK.\n\nLukossa on se.\n\nPALVELIJA.\n\n              Hyvä.\n\nFALK.\n\n                   Paikalla\nse polta.\n\nPALVELIJA.\n\n         Polta?\n\nFALK.\n\n                Liekkeihin se heitä --\n\nHymyillen.\n\nvastaisen laulun siin' on vekseleitä.\nJa kirjat, Sivert, -- lahjoitan ma sulle.\n\nPALVELIJA.\n\nEi toki; ihan liikaa on se mulle?\nMut noin jos lahjoittaa voi kirjaston,\nniin täysin oppinut kai itse on?\n\nFALK.\n\nMa kaiken tiedän, minkä kirjat tietää --\nja lisää --\n\nPALVELIJA.\n\n            Tutkistella siinä sietää.\n\nFALK.\n\nKiirehdi; kantajat jo vartoo meitä; --\nsa kuorman teossa voit auttaa heitä.\n\nPALVELIJA poistuu ulos vasemmalle.\n\nFALK\n\nlähestyy SVANHILDIA, joka käy häntä vastaan.\n\nOn meillä, Svanhild, aikaa hetkinen\nväikkeessä kesä-yön ja tähtivöiden.\nNe hohtaa lomi puiden lehvien\nkuin heelmät halki kaikkeuden öiden.\nOon katkonut ma kahleet orjuuden,\nviimeisen kerran ruoska on mua lyönyt;\nkuin heimo Jaakopin käyn korpehen,\noon uhrilampaan teurastanut, syönyt.\nSa kehno rotu, luvattua maata\net aavikoiden takaa nähdä saata,\ntään ajan ritar-orja uuttera,\nvain pyramiidihautaa rakenna, --\nkautt' arki-erämaan käyn vapauteen,\nmua kutsuu kauas meret väljät, aavat;\nmut vainoojat ja valhe siellä saavat\nhautansa synkän alla syvän veen!\n\nLyhyt äänettömyys; FALK katsoo SVANHILDIA ja tarttuu tämän käteen.\n\nOot, Svanhild, äänetön!\n\nSVANHILD.\n\n                       Ja iloinen!\nMun istua suo hiljaa unelmoiden.\nSa mulle haasta; umput aatosten\nlauluiksi puhkee lailla kukkien\nkuin veessä aukee umput ulpukoiden.\n\nFALK.\n\nAh, totisesti sano vielä kerran\nja järkkymättä, että olet mun!\nOi sano, Svanhild, oi --\n\nSVANHILD\n\nheittäytyy hänen helmaansa.\n\n                        Ma olen sun!\n\nFALK.\n\nSa laululintu, lähettämä Herran!\n\nSVANHILD.\n\nKoditon olin alla äidin katon,\nomassa sielussainkin yksinäin,\nväikkeessä ilon vieras kutsumaton, --\nah, *arvottomaks* siellä aina jäin.\nSa saavuit! Ensi kerran kuulin ma\naatokset omat toisen sanoissa;\nkokosit säikeet mielein unelmien!\nsa nuori joukoss' elon vanhuksien!\nÄlyäs terävää ma pakenin,\npuoleesi veti päivänpaistehesi\nkuin merta lehtiranta viehkehin,\nmin paasia taas pakoon vyöryy vesi.\nNyt nähnyt olen sielus syvimpään,\nnyt yksin sinun olen tykkänään;\npuu lehvä-latva yli aallon parmaan,\nen pakoon käy, vaan syöksyn syliin armaan!\n\nFALK.\n\nMa kiitän, että Herra tuskassa\nrakkautein kastoi. Mieltäin hetkin toisin\nma tuskin tunsin, liian raskasta\nolisi, jos sun menettänyt oisin.\nHänt' ylistän, mi elonkirjahain\nlemmellein murheen aateluuden antoi,\nretkelle voiton vapaakirjan sain\nhäneltä, läpi metsäin avarain\nmun runoratsuin meidät kotiin kantoi!\n\nSVANHILD\n\nosoittaa rakennusta kohti.\n\nIloitsee tuolla kaikki juhla-innoin,\n*siell'* lamput heille loistaa, naurusuin\n*siell'* laulaa, haastaa kaikki riemurinnoin.\nOhitsekulkijoista näyttää kuin\nilossa tuossa -- kasvais onnen kukka.\n\nSääliväisesti.\n\nMaailman onnenlapsi, -- siskorukka!\n\nFALK.\n\nSa sanot rukka?\n\nSVANHILD.\n\n                 Eikö aarteestansa\nhän osalliseks tehnyt sukuansa,\nsai sielun-kullan häitä kaikki kansa,\ntakaisin hän sit' ei saa kokonansa?\nEi kukaan *kaikkea* voi hälle taata,\nei kellekään hän *täysin* elää saata.\nOon rikkaampi kuin hän on milloinkaan;\nyks ainut mulla vain on päällä maan.\nKun voitonlipuin saavuit sydämeeni,\nse tyhjä oli, mutta laululla\nsen täytit, tunkeuduit aatokseeni,\ntoit kaikkialle kevään tuoksua.\nYlistys olkoon Luojan kaikkivoivan,\nett' olin yksin, kunnes löysin sun, --\nett' olin kuollut, kuulin kellon soivan,\nmi täältä valkeuteen johti mun.\n\nFALK.\n\nMe kaksi, joill' ei ole ystävätä,\nrikkaita oomme; meillä onni on,\nme, jotka katselemme juhlaa tätä\nvain ulkoa kuin orvot ilohon;\npalakoot lamput, sulosävel soikoon,\nsisällä nuori kansa karkeloikoon; --\nluo, Svanhild, silmäs, -- tähtitarhoihin; --\ntuhannet lamput loistaa *sielläkin* --\n\nSVANHILD.\n\nOi kuule, armas, -- sävel illan soi,\nlehvissä lehmusten se huminoi --\n\nFALK.\n\nAh, meille tähdet korkeuden palaa --\n\nSVANHILD.\n\nVain meille sävelin soi laakso salaa!\n\nFALK.\n\nKuin kadotettu laps oon Jumalan;\nhänestä luovuin, olin maailman.\nMua kotiin kutsui silloin Isä parhain;\nkun saavun, syttyy tulet tähtitarhain,\nhän löydetylle pidot valmistaa,\nlaps lahjat parhaimmat nyt hältä saa.\nMa vannon valan, että tästä asti\nvain valon leirin vuoksi taistelen.\nRunoilee elämämme voittoisasti\nrakkauden korkeen veisun iäisen.\n\nSVANHILD.\n\nHelposti voittaa pari sotivainen,\nkun mies on *mies* --\n\nFALK.\n\n                    Ja nainen täysin *nainen*; --\nvoi kaatua ei kaksi sellaista!\n\nSVANHILD.\n\nMurhetta vastaan tahdon taistoon päästä;\n\nNäyttää FALKIN sormusta, joka on hänen sormessaan.\n\nnyt heille suoraan kaiken kerron ma!\n\nFALK\n\nnopeasti.\n\nEi, Svanhild, nyt, se huomiseksi säästä!\nPoimimme onnen ruusuja tään yötä;\nois rikos suorittaa nyt päivätyötä.\n\nPuutarhamajan ovi avautuu.\n\nKäy piiloon! Illan tään oot minun vaan!\nTuolt' äitis saapuu, häll' on Guldstad myötä!\n\nHe poistuvat puiden lomitse puutarhamajan kohdalla. Rouva HALM ja\nGULDSTAD tulevat parvekkeelle.\n\nROUVA HALM.\n\nHän muuttaa!\n\nGULDSTAD.\n\n            Siltä näyttää tosiaan.\n\nSTYVER\n\ntulee.\n\nHän muuttaa!\n\nROUVA HALM.\n\n               Suokoon taivas armossaan\nniin ettei kävis!\n\nSTYVER.\n\n                 Ikävä tää seikka on.\nMa tiedän, kuinka hillitön tuo veikka on.\nHän miehiä ei säästä eikä naisia,\npainattaa moneen kertaan armahain\nhän joukkoon kaksoisten ja eroovain.\nKuulkaahan: hetkeksi jos suostuvaisia\noisimme rauhaan, tokko häpeätä --\n\nROUVA HALM.\n\nSiihenkö suostuis hän?\n\nSTYVER.\n\n                       Niin luulisin.\nPäätellä saattaa syystä kylläkin,\nett' ollessansa mitä suulahin\nhän liiaks nauttinut ol' väkevätä.\nOn seikka, jota vastaan ehkä eittää voi,\nmut varjon syytettyyn se sentään heittää voi;\npäivällä, jättäessään juhlapöydän,\nvarmasti asuinhuoneessaan hän näyttäytyi,\nja siellä vimman-villitysti käyttäytyi,\nlöi rikki -- --\n\nGULDSTAD\n\nnäkee vilaukselta FALKIN ja SVANHILDIN, jotka eroavat FALKIN\npoistuessa taka-alaa kohti; SVANHILD jää seisomaan kätköön huvimajan\nluo.\n\n                Hiljaa, jäljet oikeet löydän!\nVarrotkaa hetki, Falk ei muuta majaa,\nei eroo ainakaan kuin vihamies.\n\nSTYVER.\n\nUskotte siis --?\n\nROUVA HALM.\n\n                Te pyritte kenties --!\n\nGULDSTAD.\n\nEn etemmäksi sopivaisen rajaa;\njärjestän jutun kunkin parhaaksi.\nVain hetki kahdenkesken --\n\nROUVA HALM.\n\n                          Kernaasti!\n\nPoistuvat yhdessä puutarhaan; seuraavan kohtauksen aikana heidät\nnähdään innokkaasti keskustellen kävelevän edestakaisin taka-alalla.\n\nSTYVER\n\nastuu alas puutarhaan, jolloin hän huomaa FALKIN joka seisoo\ntähystäen yli vuonon veden.\n\nNuo runoniekat miehiä on vihan;\nme diplomaatteja taas oomme ihan;\nma työskentelen hyväksein --\n\nNäkee rovastin, joka tulee puutarhamajasta.\n\n                            Kas niin!\n\nSTRÅMAN\n\nparvekkeella.\n\nHän muuttaa siis!\n\nKäy Styverin luo.\n\n                 Kun yksiin satuttiin\nma pyydän, menkää, älkää vastaan panko,\npitäkää vaimoni --\n\nSTYVER.\n\n                  Ma -- ruustinnanko!\n\nSTRÅMAN.\n\nIloksi seuraa. Meihin maalaisiin\non tapa juurtunut ain' yksiss' olla --\n\nRouvan ja lasten näyttäytyessä ovella.\n\nPerässä kohta ovat kartanolla!\n\nROUVA STRÅMAN.\n\nMiss' olet, Stråman?\n\nSTRÅMAN\n\nhiljaa STYVERILLE.\n\n                     Pari lystikästä\nsutkausta pulmasta voi päästää tästä!\n\nSTYVER\n\nnousee parvekkeelle.\n\nLie Teille tuttu virastomme anonta?\nOn suoraan mestarillinen sen sanonta; --\n\nVetää esille taskustaan kirjan.\n\nsen Teille selostan nyt perinjuurin --\n\nPakottaa kohteliaasti heidän käymään sisälle saliin, ja seuraa itse\nmukana. FALK tulee puutarhaan; hän ja STRÅMAN kohtaavat toisensa; he\nkatsovat hetken toinen toistaan.\n\nSTRÅMAN.\n\nNo?\n\nFALK.\n\n   No?\n\nSTRÅMAN.\n\n      Falk!\n\nFALK.\n\n           Pastori!\n\nSTRÅMAN.\n\n                    On toivein suurin,\nnyt että myöntyvämpi ootte.\n\nFALK.\n\n                            En,\nkäyn horjumatta tietäin eellehen --\n\nSTRÅMAN.\n\nJalkainne alle toisten onnen tallaten?\n\nFALK.\n\nKäyn sotaa totuudelle alaa vallaten.\n\nHymyillen.\n\nTe muutoin lehteä vain lempiväisten\nmietitte?\n\nSTRÅMAN.\n\n          Pilaako se olikin?\n\nFALK.\n\nSe tuuma raukee; turvaa sanoihin\nen, työllä katkon kahleet valtain jäisten.\n\nSTRÅMAN.\n\nViel' yhden tiedän, vaikka Te mun säästitte,\nhänestä suoriutua mahdoton\non mun; Te kopistin mua vastaan päästitte, --\nTeilt' aseet sai hän, ja se paha on,\nmenneitä hupsuntöitä esiin toitte,\njoit' ei hän salaa, varma olla voitte\nTe siitä, jos vain tohdin kertaakaan\nvastustaa heidän vaatimuksiaan.\nMiehillä hallituksen suuri valta\non lehdissä, sen kuulin kaikkialta.\nMitätön kirjoitus voi minut kaataa,\njos painetaan se suureen lehtehen,\nSimsonin voimin sanomat nuo raataa,\npuhdasta tehden, väijyin, iskien,\nvuosneljännesten päästä ihan huolella --\n\nFALK\n\nmyönnytellen.\n\nTarunne lienee hiukan -- häpeen puolella -- --\n\nSTRÅMAN\n\nnolostuen.\n\nOn monta palstaa noilla sanomilla;\nmun *uhraavat* he koston alttarilla.\n\nFALK\n\nleikillisesti.\n\nEi, *rangaistuksen*, -- hyvin ansaitun.\nKäy halki elon vallat, jotka kostaa;\najoissa valmistaudu iskuhun, --\nei kenkään vapaaks itseään voi ostaa.\nAatetta loukannut jos lienee kukaan,\nniin saapuu sanomat, sen vartija,\nsaa silloin kukin ansionsa mukaan.\n\nSTRÅMAN.\n\nEn koskaan ole tehnyt liittoa,\nmi Teidän aatteeseenne minut nitoo.\nOon perheenisä, olen nainut mies, --\nkakstoista mull' on lasta, Herra ties; --\nalati päivätyöni mua sitoo,\non mulla kappeleita, pappila,\nlaumoittain henkisiä lampaita, --\nkeriä täytyy, vartioida noita;\npui riihtä, kynnä, pengo tunkioita; --\ntallissa, läävässä mua aina kaivataan; --\nmiks turhaan *aatteella* mua vielä vaivataan?\n\nFALK.\n\nPian matkustakaa täältä talveks kotiin;\nkylmältä turvekaton alla säilyy.\nUus päivä yli nuoren Norjan päilyy;\nsen uljaat pojat valmiina on sotiin,\ntuulessa aamun lippumme nyt häilyy.\n\nSTRÅMAN.\n\nJa, nuori mies, jos lähden kotihin\nperheeni kera, sekä niidenkin,\njotk' eilen valtakuntain muodostivat, --\nniin eikö tänään paljon toisin lie?\nMun köyhempänä kohtaa paluutie --\n\nFALKIN tahtoessa vastata.\n\nVarrotkaa, kuulkaa, säästää voitte ivat.\n\nKäy lähemmäksi.\n\nNuor' olin muinoin kerran minäkin,\nuljaana iskin ketään pelkäämättä.\nVuoskaudet leivän vuoksi taistelin;\nse henkeä ei karkaise, vaan kättä.\nHiljaisen kodin tunturin sain takaa,\nmaanpiirini ol' papintoimi vakaa. --\nKotini --! Tiedättekö mikä se on?\n\nFALK\n\nlyhyesti.\n\nEn koskaan sitä tiennyt.\n\nSTRÅMAN.\n\n                           Uskon sen.\nSe koti on, miss' sijaa viidelle on,\nvaikk' ahtaaks käy se kahden vihallen.\nOn koti siellä, missä aatoksesi\nvapaina leikkivät kuin lapsoset,\nei turhaan haasta siellä sydämesi,\nvastaasi soi kuin henkes sävelet.\nSe koti on, miss' saat sa hapset harmaat,\nmut kukaan nää ei, että vanhenet,\nah, siellä himmenevät muistot armaat\nkuin metsän taakse harjut kotoiset.\n\nFALK\n\nväkinäisellä ivalla.\n\nTe lämpenette --\n\nSTRÅMAN.\n\n                   Siitä, mikä muuttuu\npilkaksi Teille! siinä ero on.\nRunsaasti saitte, mitä multa puuttuu;\nma voitin taas, miss' saitte tappion.\nPilvistä katsottuna moni sana\ntotuuden ehkä näyttää valheelta;\nTe lennätte, ma pysyn alempana, --\non toinen kotka --\n\nFALK.\n\n                  Toinen taasen kana.\n\nSTRÅMAN.\n\nNiin olkoon, ivatkaa vain minua.\nOon kana; -- mutta poikue on mulla\nsiipeini alla, liian liki tulla\nei sitä saa! Ma rohkeasti lyön,\njos omiani uhkaa mikään vaara.\nTuhmaksi katsotte Te moisen työn,\nhullumpi viel' ehk' asian on haara,\nma ehkä mielestänne ahnas oon; --\nmut itsekukin tästä vastatkoon!\n\nTarttuu FALKIN käsivarteen ja jatkaa hillitysti, mutta yhä kasvavalla\nvoimalla.\n\nOon ahnas, tuhma, tylsä. Ahnas lienen\nvuoks niiden, jotka Herra mulle soi,\nma tuhmenin vuoks tilan ahtaan, pienen,\ntylsäksi yksinäisyys minut loi.\nKuitenkin, nuoruuteni pursi kun\nvajosi ikimainingeiden taaksi,\nniin palkaks päästä pitkän taistelun\ntoi mulle voitonviestin toinen haaksi.\nSijasta sulkain, jotka särki lento,\nsijasta unten, tiellä raukeevain,\nhelmaani saapui Herran ihme hento,\nylistäin otin, minkä Hältä sain.\nVuoks *niiden* sodin, kuljin kautta harhain,\nvuoks *niiden* pyhää sanaa julistin; --\nmun lapsilaumani, mun yrttitarhain; --\nsen myrkytitte sanoin saastaisin!\nTe todistitte taitehikkaasti,\nett' onneni ol' hourun uskoa,\nett' oli naurettavaa, mikä rikkaasti\neloni täytti; -- rauhain vaadin ma\ntakaisin kokonaan, ei murut riitä --\n\nFALK.\n\nTe onnestanne vastuuseen mua vaaditte?\n\nSTRÅMAN.\n\nEpäilyn kiven tielleni Te laaditte,\nTe yksin vain sen voitte poistaa siitä.\nVäliltä minun sekä omieni\nluomanne esteet ottakaa taas pois --\n\nFALK.\n\nIkäänkuin valheen liimaa mulla ois,\nmill' ehjäks liittää onni, joka meni?\n\nSTRÅMAN.\n\nMa uskon, että rakentamaan riittää\nsanoilla särjettyä uskoa\ntaas sanat; siteen uupuvan voi liittää\ntodistamalla toisin; -- -- totuutta\nvain haastakaa, -- voin silloin voiton niittää --\n\nFALK\n\nylväästi.\n\nEi onnen vaski kulje kultana.\n\nSTRÅMAN\n\nkatsoo kiinteästi häneen.\n\nLausunto muuan ehkä mieleen painuu,\ntotuuden-jänön jälkiä mi vainuu:\n\nSormeaan kohottaen.\n\nKäy halki elon vallat, jotka kostaa;\nei kenkään vapaaks itseään voi ostaa!\n\nMenee rakennusta kohti.\n\nSTYVER\n\ntulee ulos silmälasit nokallaan ja avoin kirja kädessään.\n\nRovasti, rientäkää kuin tuulispää!\nKäy itku --\n\nLAPSET\n\novella.\n\n           Isä!\n\nSTYVER.\n\n               Rouva odottaa!\n\nSTRÅMAN menee sisään rakennukseen.\n\nSTYVER.\n\nSyyt naista tuot' ei vakuutetuks saa.\n\nPistää kirjan ja lasit taskuunsa sekä lähestyy.\n\nFalk!\n\nFALK.\n\n     No!\n\nSTYVER.\n\n        Kait sulanut on mieles jää?\n\nFALK.\n\nMiks niin?\n\nSTYVER.\n\n          Tuot' älä enää koskaan toista;\nhuomannet, ettei puolustaa voi moista,\nkun mies ei vaieta voi salaisista\ntiedoista; -- niiss' ei mitään kertomista.\n\nFALK.\n\nEi, kuullut oon, *se* ett' on vaarallista.\n\nSTYVER.\n\nNiin on!\n\nFALK.\n\n        Mut suhteissa vain suurten miesten.\n\nSTYVER\n\ninnokkaasti.\n\nVoi kaikki vaaraan saattaa suuta piesten.\nYmmärrät, että menestystäin haittaa,\njos luulee esimies, ett' työssä on\nvierelläin runohepo, joka laittaa\nhirnahtain silloin tällöin laulelon.\nSa tiedät, että runoratsun kuosia\n\"virastot\" eivät taida oikein suosia.\nPahinta on, jos huhu siivet saa,\nens käskyä ett' en voi noudattaa,\ntärkeitä asioitt' en pitää salassa.\n\nFALK.\n\nSe rangaistaan kuin hairaus virkavalassa?\n\nSTYVER\n\nsalaperäisesti.\n\nSe miehen julkisen voi paikastaan\npakoittaa milloin hyvään luopumaan.\nMiehiltä valtion tie menee tukkoon,\nelleivät suutansa he laita lukkoon.\n\nFALK.\n\nTyranniutta kopistut' on sitoa\nsuu tukkoon, jos hän suosii -- puheenpitoa.\n\nSTYVER\n\nkohauttaa olkapäitään.\n\nOn noudatettava sit' aina lakina.\nJa sitäpaitsi nykyhetkenä,\nkun palkkain tarkistus on tekeillä,\non heitettävä koko hupsu pakina\ntyö-ajan luonnosta ja käytöstä.\nSiks sulta pyydän: sanaakaan ei niistä,\netteivät --\n\nFALK.\n\n           Salkkua he sulta riistä?\n\nSTYVER.\n\n\"Kopiokirjaa\", joka salat sitoo,\nkuin rintasolki oikeastaan nitoo\nviraston, ryntähät sen panssaroi;\npaljastus harmia vain tuottaa voi.\n\nFALK.\n\nKuitenkin toivoit, että oisin taipunut\npuhumaan pulpettisi aarteista.\n\nSTYVER.\n\nEn luullut, että rovasti ois vaipunut\nniin syvään liejuun, joka onnensa\non löytänyt, joll' lapset, vaimo on,\neloa uhmaa avull' lompakon?\nJos *hän* on käynyt moiseks porvariksi,\nniin kuink' ei *kopistitkin* muuttuis siksi,\nma, jok' en vielä noussut virassain,\nvaikk' armas on, oon kohta naima-aikeissa,\nja perhe kasvaa oloissakin vaikeissa,\nniin, ynnä muu!\n\nKiivaammin.\n\n                Jos oisin rikas vain,\nniin sotisopaan heti puettuna\njokainen hetkeni sois taisteluna.\nJa laillasi jos yksinäinen oisin,\nniin arkilumen läpi tien ma loisin\naatteiden kukkuloille, usko pois!\n\nFALK.\n\nPelasta itses!\n\nSTYVER.\n\n          Ma?\n\nFALK.\n\n              Jo aika ois!\nSa luovu huuhkain viisauden-sadosta:\nvoi vapaus perhon tehdä kaalimadosta!\n\nSTYVER\n\nperäytyy askelen.\n\nMa hänet jättäisinkö --?\n\nFALK.\n\n                          Paikalla; --\njos pois on helmi, mitä kuoresta?\n\nSTYVER.\n\nTuot' ehdottaa voit keltanokalle,\nmut lakimiehelle ei sovi se!\nEn huoli, mitä kihlauksesta määrää\nsäädökset, olkoon oikeaa tai väärää, --\nsuhdetta moista etsii niistä turhaan,\nei sisälly se \"rikoslakiin\", \"murhaan\";\njos täten seikkaa kävis pohtimaan,\nei rikos lakia se vastaan oisi --\n\nFALK.\n\nItsekkin huomaat!\n\nSTYVER\n\ntiukasti.\n\n                 Mutta kuitenkaan, --\nei moinen kysymykseen tulla voisi.\n*Hän* jakoi taakkain, kesti riemut, nuhteen;\nei suuria hän vaadi elon suhteen,\noon tyytyväinen, tunnen kuuluvani\nkotiini, ahkera oon toimessani.\nLiidelkööt toiset kera joutsenten,\nvoi vähemmätkin tulla toimehen.\nTais salaneuvos Goethe kerran sanoa\nyön Linnunradan maidon-hohteesta,\nse ettei sammuttaa voi onnen-janoa,\nett' tuoda voita sielt' on vaikea --\n\nFALK.\n\nVaikk' kirnuisitkin onnenvoita, paina\nmieleesi, että henki työssäs on; --\nmies ajan, yhteiskunnan olkohon,\nmut yhteistyön hän aateloikoon aina.\nTietysti kauneutt' on pienempää;\nmut taito vain on *nähdä*, *ymmärtää*.\nEi jokaisella ole, joka muovaa\nsavea, *silti* aina voimaa luovaa.\n\nSTYVER.\n\nRauhassa täytyy kunkin saada kulkea;\nsinulta emme tahdo tietä sulkea,\nme maassa; ilmassa sun laulus helää.\nMeidätkin kaipuu *sinne* kerran vei;\nmut työtä aika vaatii, virttä ei, --\nmi kuolee sikäli kuin miesi elää.\nSuur oikeudenkäynti nuoruus on,\nja hyödyttömin myös ja siksi jää se; --\nsovinto tee, et mistään vahingon\nsaa korvausta, et koskaan voittoon pääse.\n\nFALK\n\nreippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan.\n\nVaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, --\nnään armahduksen sentään takaa tuomion!\nMa tiedän, että kaksi elää voi\nhehkussa innon, jonka usko loi;\nsa saarnaat ajan sanomata katalaa:\nett' ihanne ois muka jotain matalaa!\n\nSTYVER.\n\n*Ens sijan* sille suon; jo ohi on\nsen kukoistus -- se kypsyy satohon.\n\nSisällä rakennuksessa soittaa ja laulaa NEITI SKÄRE: \"Ach, du lieber\nAugustin\". STYVER vaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen\nvallassa.\n\nTaas kutsuu hän mua samoin sävelin,\nne silloin soi, kun hänet kohtasin.\n\nAsettaa kätensä FALKIN käsivarteen ja katselee häntä syvästi\nsilmiin.\n\nJa joka kerran, kun tuo sävel raikuu,\nniin soittimesta armahani kaikuu\nkuin ensi lemmen soinnut riemuineen.\nJa lempemme kun vihdoin sammuu, haihtuu,\nja uskolliseen ystävyyteen vaihtuu,\nluo laulu sillan *aikaan menneeseen*.\nÄäressä pöydän vaikka selkäin köyrtyisi,\ntaistossa nälkää vastaan mielein nöyrtyisi,\nniin riemurinnoin riennän kotihin,\nsoi *siellä* menneisyys taas sävelin.\nJos *siellä* meidän on pien' iltahetki, --\nniin vahingotta päättyi multa retki!\n\nMenee sisälle rakennukseen. FALK kääntyy huvimajaa kohti. SVANHILD\nastuu esiin; hän on kalpea ja liikutuksen vallassa. He katsovat hetken\näänettöminä toisiinsa ja heittäytyvät kiihkeästi toinen toisensa\nsyliin.\n\nFALK.\n\nOi, Svanhild, uskolliset olkaamme!\nSa elon kirkkomaalla kukka raikas, --\non *muista eroova* sun kevätaikas!\nHeill' lempiväiset löyhkää ruumiille,\nkäy kalmanhaju, missä kaksi käy,\nse leyhyy suusta, joka vastaas hymyy,\nsieluissa hauta valheen, mi ei näy,\nteoissa, työssä kuolon velttous lymyy.\nSe heist' on *elämää*! Oi, taivainen,\ntää arvoistako satain menojen?\nJa moiseen lapsilaumat kasvattaa,\nheit' tuntemaan vain pyhää, oikeaa,\nrasvoittaa heitä uskoon, vakaumukseen, --\nvalmiiksi suureen sielunteurastukseen!\n\nSVANHILD.\n\nMatkustakaamme!\n\nFALK.\n\n                 Minne matkustaa?\nMaailma eikö samanlainen liene\nmuuallakin, tiet eikö samaan viene\nvalheeseen, joka toden muodot saa?\nJääkäämme, ilveilystä nauttikaamme,\nsurullis-hupsun pilan nähdä saamme, kaikk'\n*uskoo* -- mitä *valhettelee* kukin!\nLind, Styver, Stråman lemmen joulupukin\nturkeissa, usko vahva huulillansa,\nsyämessä valhe, -- sitä tarjoo maamme, --\nja kunnon mies on kukin pohjaltansa!\nItselleen, muille totta ei he haasta;\nrauhassa rehoittaa saa moinen saasta; --\nsäilyttää kukaan heist' ei tainnut nahkaa,\nmut Kroisoksia ovat sittenkin;\n*itsensä* karkoitti he Edenin\nkentiltä rikkijärveen päätä pahkaa;\nmut tiedä ei he siellä istuvansa,\nhe ovat mielestänsä Herran kansa,\nhe hymyhuulin kantaa kurjuuttaan;\nkun Belzebub käy heidän joukossaan\nmylväisten näyttäin pukinsorkan, sarven, --\nkäy silloin kuiske kautta miesten parven:\npää paljaaksi, luo silmäs Jumalaan!\n\nSVANHILD\n\nlyhyen, mietiskelevän äänettömyyden perästä.\n\nKummasti käsi hellä johti mun\nkeväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi.\nEloa, jonka mailla haaveilun\nma elin, nimitän nyt päivätyöksi.\nOi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; --\nsain *sinut* silloin, -- löysin valon parhaan!\n\nKatselee FALKIA hiljaisella, hellällä ihmetyksellä.\n\nMi voima sulla, voimallinen puu,\nmetsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa,\nsiimeessäs lepo sieluun laskeuu --?\n\nFALK.\n\nSen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.\n\nSVANHILD\n\nkatsoo arasti rakennusta kohti.\n\nHe saapuivat kuin kaksi kiusaajaa,\nedusti sukuaan he loppuun saakka.\nTuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa,\nkun sitä lamaa rikkauden taakka?\nTää kysyi: kuinka rakkaus elää voi,\nkun päivä kukin puuttehensa toi.\nHirmuista -- moista totuutena opettaa,\neik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!\n\nFALK.\n\nJos meitä koskis se?\n\nSVANHILD.\n\n                    En tajua?\nEi olosuhteet mitään vaikuta?\nOon sanonut: jos valhetta käyt vastaan,\nlyön, kaadun sinun kanssas ainoastaan.\nHelpompaa ei kuin käsky raamatun:\nei koti, vanhemmat voi pitää lastaan,\nkun armaan vuoks hän alkaa kamppailun.\n\nFALK\n\nsyleilee häntä.\n\nNiin saavu, talvisää, maa hyyrtein peitä!\n*kestämme* myrskyn; kaataa ei voi meitä!\n\nROUVA HALM ja GULDSTAD tulevat oikealta taka-alalta. FALK ja\nSVANHILD jäävät samaan asentoon huvimajan luo.\n\nGULDSTAD\n\nmatalalla äänellä.\n\nKas tuolla!\n\nROUVA HALM\n\nyllätettynä.\n\n           He!\n\nGULDSTAD.\n\n              Kait uskonette nyt?\n\nROUVA HALM.\n\nTää kummaa on!\n\nGULDSTAD.\n\n                Mun vaistoni sen tiesi,\nett' tätä aina hautonut on miesi!\n\nROUVA HALM\n\nitsekseen.\n\nNoin viekkaaks tyttöä en epäillyt!\n\nEloisasti GULDSTADILLE.\n\nEn usko sittenkään --\n\nGULDSTAD.\n\n                      Siis tutkikaamme.\n\nROUVA HALM.\n\nNyt hetikö?\n\nGULDSTAD.\n\n           Nyt paikalla ja ponnekkaasti.\n\nROUVA HALM\n\nojentaa hänelle kätensä.\n\nSiis Herran haltuun!\n\nGULDSTAD\n\nvakavasti.\n\n                     Hält' ehk' avun saamme.\n\nAstuu alas.\n\nROUVA HALM\n\nkatselee taakseen poistuessaan.\n\nMitenkä vain, kun -- eläis lapsein onnekkaasti.\n\nMenee sisään rakennukseen.\n\nGULDSTAD\n\nlähestyy FALKIA.\n\nOn kiire kait?\n\nFALK.\n\n              En puolta tuntia\nma viivy --\n\nGULDSTAD.\n\n           Sitäkään ei tarvita.\n\nSVANHILD\n\naikoo poistua.\n\nHyvästi!\n\nGULDSTAD.\n\n        Varrotkaa!\n\nSVANHILD.\n\n                  Ma?\n\nGULDSTAD.\n\n                        Vastatkaa vain\nensiksi. Toivon kaikki selväks saavain; --\nme kolme ihan suoraa kieltä käyttäkäämme.\n\nFALK\n\nyllätettynä.\n\nMe?\n\nGULDSTAD.\n\n   Mielemme nyt naamiotta näyttäkäämme.\n\nFALK\n\nhymyään hilliten.\n\nOon valmis.\n\nGULDSTAD.\n\n            Hyvä; siis mua kuulette.\nPuol' vuotta seurustelleet olemme,\nloruillen --\n\nFALK.\n\n            Niin.\n\nGULDSTAD.\n\n                  Ja usein kiistellen;\nme tuolloin tällöin kallistimme lasia;\nol' johdettavananne suuri asia,\nma olin mies vain arki-olojen.\nOn sentään niinkuin jokin säie ois\nmeit' yhdistänyt, joka tuhansia\nnuoruutein haihtuneita aattehia\nunhosta jälleen esiin tuoda vois.\nMua katsotte; mut hapset harmajat\nolivat muinoin ruskeet, tuuheat,\nol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt\non hikihelmin ryppyiseksi syönyt.\nKylliksi siitä! olen liikemies --\n\nFALK\n\nkevyesti ivaten.\n\nKäytännön terve järki, Herra ties.\n\nGULDSTAD.\n\nTe laulaja, mi toiveisiinsa luottaa.\n\nAsettuu heidän väliinsä.\n\nSe, Falk ja Svanhild, tuloni on syy.\nNyt puhukaamme; hetki lähestyy,\nmi onnea tai katumusta tuottaa.\n\nFALK\n\njännityksellä.\n\nPuhukaa!\n\nGULDSTAD\n\nhymyillen.\n\n         Eilen kerroin alkavaksi\nurani runon --\n\nFALK.\n\n              Haaveettoman.\n\nGULDSTAD\n\nnyökäyttää hitaasti päätään.\n\n                           Niin!\n\nFALK.\n\nSaanemme aiheen kuulla laulelmiin --?\n\nGULDSTAD\n\nkatselee hetkisen SVANHILDIA kääntyen jälleen FALKIN puoleen.\n\nYhteisen aiheen löysimme me kaksi.\n\nSVANHILD.\n\nNyt lähden.\n\nGULDSTAD.\n\n            Kuunnelkaa, niin teette teon,\njot' en ma pyytäis muilta ensinkään.\nKokonaan tunnen Teidät; sielunne on\nliiaksi rikas teeskentelemään.\nKasvunne näin, näin umpun aukeevan;\nrikkaampi Teit' ei ole kukaan nainen; --\nolitte mulle kauan tytär vainen,\nmut olla voitteko nyt -- morsian.\n\nSVANHILD vetäytyy arasti poispäin.\n\nFALK\n\ntarttuu GULDSTADIN käsivarteen.\n\nJo riittää!\n\nGULDSTAD.\n\n           Tyyntykää; hän haastaa.\nHän valitkoon; -- -- Te myöskin kysykää.\n\nFALK.\n\nMa -- sanotte?\n\nGULDSTAD\n\nkatselee kiinteästi häneen.\n\n              Nyt perikatoon raastaa\nsaatamme kolme ihmiselämää.\nNyt teeskentely vähän hyödyttää;\nvaikk' ylevyyttä harvoin työssäin hain ma,\nniin hiukan tarkkanäköisyyttä sain ma.\nTe häntä rakastatte. Riemuiten\nma katsoin kukkaa nuoren rakkauden;\nmut ehkä rakkaus, ylen uljas, väkevä,\njuur hänen onnettuutensa on näkevä.\n\nFALK\n\nkuohahtaen.\n\nTe rohkenette!\n\nGULDSTAD\n\nlevollisesti.\n\n               Kokenut oon mies.\nJos hänet voitatte --\n\nFALK\n\nuhmaten.\n\n                     Niin?\n\nGULDSTAD\n\nhitaasti ja sanojaan korostaen.\n\n                           Hän kenties\npohjalle tälle *kaiken* luo, mut hukkaan\ntään ainoon kortin varassa *se* vajoaa, --\nkun elon myrskyssä tuo pohja hajoaa,\nkun aika kalman leiman painaa kukkaan.\n\nFALK\n\npuhjeten puhumaan itsensä unohtaen.\n\nSe mahdotonta on!\n\nGULDSTAD\n\nkatsoo merkitsevästi häneen.\n\n                 Niin aattelin\nmyös nuorena. Ma muinoin rakastin\nerästä; eros tiemme. Sorja muistossa\nhän oli; -- muttei eilen tässä puistossa.\n\nFALK.\n\nEilenkö?\n\nGULDSTAD\n\nvakavasti hymyillen.\n\n        Eilen. Näitte papin vaimon --\n\nFALK.\n\n*Hän* --?\n\nGULDSTAD.\n\n         Juuri sytytti tuon liekin aimon.\nMa monta vuotta häntä murehdin;\nei ole sielussani unehtuva\ntuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva,\nmin kerran keväässä ma kohtasin.\nNyt käytte samaan uhkapelihin,\nTe sytytätte samat liekitkin, --\nsenvuoksi huudan: Varokaa! -- tuon kaltaiset\nraivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!\n\nFALK.\n\nTeenhörppijoille julistanut oon\nma uskoin, mi on epäilyistä vapaa --\n\nGULDSTAD\n\ntäyttää ajatuksen.\n\nSen, että rakkaus aina uhmatkoon\nmurhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa.\nSe ehkä lienee totuus totisin,\nmut katsokaamme seikkaa toisinkin.\nSelittää *rakkautta* ei kukaan saata;\nmi aiheuttaa tuon uskon iloisen,\nett' toinen *toisessa* saa *autuuden*,\ntuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata.\nKäytännön kysymys on *aviomme*,\nsamaten *kihlauskin*, ystäväin;\nhelposti toteen näyttää tilastomme,\ntuo että sopii juuri *tälle näin*.\nLempemme tekee vaalin *vaistomaisen*,\nei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*;\nhänestä ellei Teille *vaimoa*\noo luotu --?\n\nFALK\n\njännityksellä.\n\n            Niin?\n\nGULDSTAD\n\nkohauttaa olkapäitään.\n\n                  Te ootte hukassa.\nKihlauksen onneen tarvitaan kait muuta\nkuin pelkkää rakkautta, ei riitä se,\nmies mieleinen myös olkoon perheelle,\nne että on kuin samaa lihaa, luuta.\nJa avio on meri suunnaton,\nmi vaatimuksia vain täynnä on,\njotk' eivät edes rakkautta tunne.\nAin' aulis, hellä olkoon puuhailunne,\non kaikki taidot talon hyväks käytettävät,\nvelvollisuudet, käskyt kaikki täytettävät,\njoit', aatellessain neidin läsnä-oloa,\nois minun tässä luetella noloa.\n\nFALK.\n\nSiks --?\n\nGULDSTAD.\n\n         Hyvä neuvo ottakaa nyt varteen,\neloa, lempiviä katsokaa,\nhe turvautuvat korskaan puheenparteen,\nkuin omistais *he* monta miljoonaa.\nPäistikkaa vihille käy sitten tie;\nhe kodin saavat, alkaa onnen kesä;\nens ajat uskon, voiton huumaa lie;\nmut vihdoin tilille se heidät vie!\nOn vararikon tehnyt silloin pesä!\nPois ruusut vaimon poskipäiltä on,\npois kukoistus on sielun aatoksien;\npois miehen voiton huuma, hehkutan\non pätsi lieskojensa leimuvien;\npois, vararikkoon koko pesä nääntyi,\nvaikk' kauppahuoneen parhaan tavoin kääntyi\nse kaikkein nähtäväksi elohon!\n\nFALK\n\npuhjeten kiivaasti puhumaan.\n\nTuo valhett' on!\n\nGULDSTAD\n\nhorjumattomasti.\n\n               Ja totta äsken juuri.\nNiin ainakin *Te itse* väititte,\nkun taannoin tässä kävi taisto suuri\nteeseurueen ja Teidän keskenne.\nKas, vastaan väittää silloin kaikki tiesi,\nkuin Tekin nyt; ja sehän selvää on;\non puhe kuolemasta armoton,\nkun noutamaan sua saapuu Manan miesi.\nKuulitte, että säveltänyt pappi on\nkihloissa ollessansa niinkuin mies; --\nei ihme, että alkoi aika rappion,\nkun kahleisiin löi hänet kotiliesi\n*Rakastajattareksi* hälle suotu\nol' nainen tuo, mut *vaimoksi* ei luotu.\nJa kopisti, mi virret kauniit viritti?\nHän kihlautui, ja runosuoni hukkui,\nse untelosti niinkuin sirkka sintti,\nsyvimpään uneen runotarkin nukkui\nykstoikkoisessa erämaassa lain.\nNäette -- --\n\nKatselee SVANHILDIA.\n\n            Viluttaako?\n\nSVANHILD\n\nhiljaa.\n\n                       Tuskin vain.\n\nFALK\n\npakoittautuu leikilliseen äänilajiin.\n\nKun tulokset on kielteisiä aivan,\nniin kuinka mielestänne maksaa vaivan\npää-omaa uhkapeliin sijoittaa,\nmiss' ylimalkaan tappiota saa.\nOn niinkuin uskoisitte itsenne\nluoduksi juuri vararikon tekoon!\n\nGULDSTAD\n\nkatselee häntä, hymyilee ja puistaa päätään.\n\nNuor', uljas Falk, -- Te suotta ivaatte. --\n*Kaks tapaa* korret kantaa kodin kekoon\non. Perustaa sen saattaa mielikuvihin,\nikuisen huuman pitkiin vekseliin,\nnuoruuden taukoomattomahan huvihin,\nluuvalo kuin ei löisi jäseniin; --\nperustaa ruusunpunaposkiin voi sen,\nkirkkaisiin silmiin, elinvoimiin nuortuviin,\nvarmuuteen, että säilyttää voi moisen\nkauneuden turvaamatta tekosuortuviin.\nSen perustaa voi suureen mieli-alaan,\nkukkaisiin, joit' ei tahraa elämä,\nsydämiin, jotka uskoo lemmenvalaan\nhalk' elon niinkuin ensi hetkenä.\nMiks moista sanotaan? Lie nimi tuttu; --\non pelkkää *hölynpölyä* tuo juttu!\n\nFALK.\n\nTe vaarallinen viettelijä vasta, --\nmiljoonamies ja rikas pohatta,\n*mun* omaisuuteni kun paareilla\ntaas kantoi poies pari sotilasta.\n\nGULDSTAD\n\nterävästi.\n\nTe tarkoitatte?\n\nFALK.\n\n               Helppo sanoa;\nse *vankka* pohja, hyvin tiedämmehän,\nkait *raha* on, -- tuo ihmekapine,\nmi vanhanpuoleisille leskille\nsuo pyhimyksen kulta-sädekehän.\n\nGULDSTAD.\n\nSe kait on sentään paljon parempata.\nSe arvonantoa lie hiljaista,\nmi esineelleen samaa kunniata\nsuo kuin tuo riemu kuumehoureessa.\nOnnesta velvoituksen on se tunne,\nsulosta, minkä huolenpito suo,\ntahdosta toisen päästä toisen luo,\ntoivosta kantaa tieltä kivet nuo,\njoihinka jalka käy, vaikk' kulkis kunne.\nSe käsi hellä, parantava on,\nse miehen voima on, mi avun antaa voi,\nse tasapaino lienee loputon,\nse käsivarsi on, mi kaiken kantaa voi. --\nTään kaiken, Svanhild, voin *ma* onnenmaalin\nsaavuttamiseks Teille tarjota.\n\nSVANHILD tekee voimakkaan yrityksen lausuakseen jotakin; GULDSTAD\nkohottaa kätensä ja estää hänet siitä.\n\nAatelkaa tarkoin, Teill' on valta vaalin!\nAatelkaa, ettei tarvis katua.\n\nFALK.\n\nMist' tiedätte --\n\nGULDSTAD.\n\n                 Sen silmistänne tietää\nja näkee, että häntä lemmitte!\n*Hänelle* myöskin sanokaa nyt se.\n\nPuistaa hänen kättään.\n\nNyt lähden. Loppua jo leikki sietää.\nVakuuttaa voinetteko minulle,\nett' ootte hänen tukenansa horjumatta\nmatkalla elon, lohtu tuskassa,\nkuin öisin ma, --\n\nkääntyy SVANHILDIN puoleen.\n\n                 niin minun sitä torjumatta\nhyljätkää se, min tahdoin tarjota.\nSuurempaan voittoon koskaan päästä vois en;\nTe saitte onnen; parempata sois en.\n\nFALKILLE.\n\nOn totta, -- äsken puhuitte myös rahasta,\nei yksinomaan ole vain se pahasta.\nOon yksinäinen, perijää ei mulla,\nmit' omistan, se yhteiseks saa tulla.\nTe ootte poikani, hän tyttäreni,\nma muutan rautatehtaalleni rajalla;\nTe kodin perustatte sillä ajalla,\nkohtaamme taas, kun umpeen vuosi meni. --\nMun tunnette, nyt itse miettikää,\nei helposti saa ottaa elämää,\nasemaa erikoista muihin nähden; --\nja, valita Te saatte, -- Herran tähden!\n\nMenee sisälle rakennukseen. Äänettömyys. FALK ja SVANHILD katsovat\narasti toisiinsa.\n\nFALK.\n\nOot kalpea.\n\nSVANHILD.\n\n           Ja äänetön sa.\n\nFALK.\n\n                         Niin.\n\nSVANHILD.\n\nOl' pahin hän.\n\nFALK\n\nitsekseen.\n\n              Hän löi mun voivuksiin.\n\nSVANHILD.\n\nHän kovin löi.\n\nFALK.\n\n              Kaikk' iskustansa turtui.\n\nSVANHILD.\n\nYhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.\n\nLähestyy FALKIA.\n\nMitenkä rikkaita me olimmekaan,\nkun hyljännyt ol' meidät maailma,\nkun aatoksemme myrskyn voimalla\nyöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan.\nHenkemme voiton varmuudesta paloi,\nuskoimme sielun ikirakkauteen; hän\nsaapui maallisine lahjoineen,\nja riisti kaikki, -- epäilystä valoi!\n\nFALK\n\nhillittömän kiivaasti.\n\nMielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet\nvalheesta sen, mi muille totta on.\n\nSVANHILD\n\npuistaa äänettömästi päätään.\n\nSe tähkä, jonka epäilyksen rakeet\nlöi maahan, virkoa ei elohon.\n\nFALK\n\nepätoivoon puhjeten.\n\nMe kaksi, Svanhild --\n\nSVANHILD.\n\n                       Turha toivo heitä;\nvalhetta kylvät, korjaat kyyneleitä.\nSa sanot muut? Sa etkö uskone,\nett' aatelleet on muutkin niinkuin me,\n*mies* että salamoita uhmaa kyllä, --\nhänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö,\nhänt' ettei taivaanrannan longat yllä,\nne vaikka raivoais kuin raju-yö?\n\nFALK.\n\nHajoitti voimiansa kukin muu;\n*ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta.\nHe meluss' elon huutaa täyttä suuta,\nsua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.\n\nSVANHILD.\n\nJos ikivallat perikatoon ohjaa\nsun rakkautes, min varass' elo on, --\nniin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?\n\nFALK.\n\nKäy kaikki silloin perikatohon.\n\nSVANHILD.\n\nPyhästi vannotko sa minulle,\nse ettei koskaan kuihdu kukan lailla,\nei tuoksutonna nuoku elon mailla,\nvaan *iät kestää*?\n\nFALK\n\nlyhyen äänettömyyden jälkeen:\n\n                   *Kauan* kestää se.\n\nSVANHILD\n\ntuskalla.\n\nOi, \"kauan\", \"kauan\"; -- sana köyhien!\nMit' on tuo \"kauan\" sana rakkaudelle?\nSen kuolema, kuin home kukkaselle.\n\"Iäiseen eloon uskon rakkauden\" --\nsiis aika vaihtua on sanojen:\n\"Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!\"\n\nIkäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa.\n\nOnnemme päivä painu ei, kun vihme\nauringon kyynelten käy läntehen; --\nse sammukoon kuin outo taivaan ihme\nsyänpäivän suureen hehkuun hukkuen!\n\nFALK\n\nkauhistuen.\n\nMit' aiot?\n\nSVANHILD.\n\n           Lapsia me oomme kevään;\nsenjälkeen saapua ei syksy saa,\njolloinka laululintu karkkoaa,\nkotiinsa palaamatta helisevään.\n*Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen\nvaippaansa kiertää unten vainaita; --\nei rakkautemme, suuri, seppelpäinen,\nsaa riutua kuin sairas värjyväinen, --\nse kuolkoon nuorena ja rikkaana!\n\nFALK\n\nsyvässä tuskassa.\n\nEtäällä *luotas* -- mitä elo oisi!\n\nSVANHIID.\n\nSe miksi *luonain* muuttuis -- ilman lempeä?\n\nFALK.\n\nKodiksi!\n\nSVANHILD.\n\n        Onnetar miss' sortuis hempeä.\n\nVoimakkaasti.\n\nEn koskaan vaimoksesi tulla voisi,\nsen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä!\nMa lemmen ilon saatoin sulle antaa,\nkautt' elon vakavuuden en sua kantaa.\n\nLähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla.\n\nHehkuimme kevätpäivän riemuiten,\npatjoille velttouden nyt ei saa hiipiä!\nSuo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä\njoukossa jumalien nuorien!\nVaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, --\njäi lauta veteen, -- kuule neuvoain;\nsen avulla ui elon yrttitarhaan!\nVajotkoon onni helmaan ulappain;\nsaa *rakkautemme* sentään voiton parhaan,\nse pelastuu, ei kulje täällä harhaan!\n\nFALK.\n\nYmmärrän sun! Mut erotakko näin!\nKun aukee meille elo kaunis, suuri, --\nkeskellä kevätilmain siintäväin,\nkun liittomme sai kasteen pyhän juuri!\n\nSVANHILD.\n\nSenvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto,\nalentuu, mataloituu riemun saatto!\nVoi, kerran koittaa tilin hetkikin,\nkun käymme eteen suuren tuomarin,\nja kun hän vaatii, Herra vanhurskas,\naarrettaan, jonka lainas täällä meille --\nvastaamme: \"Ansaita ei armoas,\nkatosi meiltä kalleus elon teille!\"\n\nFALK\n\nvoimakkaan päätöksen vallassa.\n\nPois sormus!\n\nSVANHILD\n\ntulisesti.\n\n            Niinkö!\n\nFALK.\n\n                    Ymmärrän sun! Heitä!\nTie ainut tää, mi yhdistävi meitä!\nKuin haudan kautta tie käy elämään,\nniin vihkiytyy myös eloon rakkaus vasta,\nkun muiston-kotiansa autuasta\nlähestyy vapaana se pyyteistään!\nPois sormus viskaa!\n\nSVANHILD\n\nriemuiten.\n\n                    Tehtäväni tein!\nNyt runon valkeuteen ma sielus vein!\nPois ovat siteet, jotka sua pauloi, --\nnyt Svanhildisi joutsenlaulun lauloi!\n\nOttaa sormuksen sormestaan ja suutelee sitä.\n\nUnelmain, uppoo meren aaltoihin, --\nma uhraan sinut, ajallisen pyyteen.\n\nAstuu pari askelta taapäin, viskaa sormuksen vuonoon ja lähestyy\nFALKIA kasvoillaan kirkastettu ilme.\n\nElossa tässä sinut menetin, --\nmut voitin elämähän iäisyyteen!\n\nFALK\n\nvoimakkaasti.\n\nTyöhönsä ryhtyköön nyt jokainen!\nKäy tiemme tääll' ei enää yhtehen.\nJokainen nurkumatta taistoon myötä.\nAikamme kehnous käynyt meihin on;\npyrimme taistelutta voittohon,\nlepäämään tekemättä arkityötä,\nvaikk' *kamppaillen ois uhmattava yötä*.\n\nSVANHILD.\n\nMut sairaasti ei.\n\nFALK.\n\n                 Ei, vaan voimalla.\nVeenpaisumus meit' ei voi rangaista;\nse muisto, jonka elämäämme viemme,\nsäteilee synkeydestä taivahan\nkuin sateenkaari yli maisen tiemme, --\nliittomme merkki kera Jumalan.\nSe velvoituksen tiellä sulle hohtaa --\n\nSVANHILD.\n\nSe sinut runoilijan maaliin johtaa!\n\nFALK.\n\nOn runoilija täällä joka miesi\nkoulussa, käräjillä, kirkossa,\nmi työssään ihanteen vain nähdä tiesi\nylhäällä lie hän taikka alhaalla.\nMa *ylös* käyn; on satuloitu hepo;\non työni aateloitu, väistyy lepo!\nHyvästi!\n\nSVANHILD.\n\n        Hyvästi!\n\nFALK\n\nsyleilee häntä.\n\n                 Suo suuta!\n\nSVANHILD.\n\n                           Kerran!\n\nIrtautuu.\n\nNyt ilolla sun heitän huomaan Herran!\n\nFALK.\n\nNyt valot kaikki voivat sammua, --\nsen aatos elää; se on Jumala.\n\nSVANHILD\n\npoistuu taka-alaa kohti.\n\nHyvästi!\n\nKäy edelleen.\n\nFALK.\n\n        Hyvästi! Ma huudan vaan --\n\nHeiluttaa hattuaan.\n\neläköön kaunis rakkaus päällä maan!\n\nOvi aukeaa. FALK poistuu oikealle; nuoremmat vieraat tulevat ulos\nnauraen ja ilakoiden.\n\nNUORET TYTÖT.\n\nPuutarhaan tanssimaan!\n\nMUUAN HEISTÄ.\n\n                      Käy nuori kansa!\n\nTOINEN.\n\nKeväinen kukkaseppel kulmillansa!\n\nMUUTAMAT.\n\nEi koskaan taukoa --\n\nKAIKKI.\n\n                     He tanssistansa!\n\nSTYVER tulee käyden käsikoukussa STRÅMANIN kanssa. ROUVA STRÅMAN ja\nlapset seuraavat perässä.\n\nSTYVER.\n\nMe kaksi olemme nyt veljekset.\n\nSTRÅMAN.\n\nJa yhdessä sa kanssain taistelet.\n\nSTYVER.\n\nKun voimat valtion näin yhdistyvät --\n\nSTRÅMAN.\n\nNiin siitä koituu --\n\nSTYVER\n\nreippaasti.\n\n                     Tulokset!\n\nSTRÅMAN.\n\n                              Ja hyvät.\n\nROUVA HALM, LIND, ANNA, GULDSTAD ja NEITI SKÄRE, sekä loput vieraista\ntulevat ulos. Kaikkien katseet etsivät FALKIA ja SVANHILDIA. Yleistä\nihmetystä herättää se, että kumpikin heistä on omalla tahollaan.\n\nNEITI SKÄRE\n\ntätien joukossa, lyö yhteen kämmeniään.\n\nMa valvonko vai käynkö unissani!\n\nLIND\n\njoka ei ole huomannut mitään.\n\nTervehtää saanko uutta lankoani.\n\nHän sekä useat vieraista lähestyvät FALKIA, mutta peräytyy LIND\nehdottomasti askeleen taapäin FALKIN nähdessään sekä huudahtaa:\n\nSua mikä vaivaa? Olet niinkuin Janus\nkakskasvoinen!\n\nFALK\n\nhymyillen.\n\n              Ma huudan kuin Montanus:\nMaa litteä on; -- silmäin harhaan näki;\nnyt tyytyväinen onko herrasväki!\n\nMenee reippaasti oikealle:.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nSiis rukkaset!\n\nTÄDIT.\n\n              Vai --?\n\nROUVA HALM.\n\n                     Nostaa ei saa hälyä!\n\nMenee SVANHILDIN luo.\n\nROUVA STRÅMAN\n\nrovastille.\n\nSiis rukkaset!\n\nSTRÅMAN.\n\n              Se totta onko?\n\nNEITI SKÄRE.\n\n                            On!\n\nNAISET\n\nsupattelevat keskenään.\n\nSiis rukkaset!\n\nKokoontuvat yhteen ryhmään etemmäksi puutarhaan.\n\nSTYVER\n\nkuin jähmettyneenä.\n\n              Falk kosinut? En älyä!\n\nSTRÅMAN.\n\nHän meitä kyllä pilkkas, kunnoton --!\n\nKatsovat äänettöminä toisiaan.\n\nANNA Lindille.\n\nNiin hauskaa. Häntä ihan inhosin!\n\nLIND syleilee ja suutelee häntä.\n\nHurraa, nyt olet mun, sit' älä kiellä!\n\nKäyvät ylemmäksi puutarhaan.\n\nGULDSTAD katselee SVANHILDIA.\n\nHänessä särkynyt on jotakin;\nparantaa tahdon sen, mi elää vielä.\n\nSTRÅMAN saa jälleen puheenlahjansa ja syleilee STYVERIÄ.\n\nNyt huoletonna painu pöytäs ääreen,\nvankasti liitetty oot neiti Skäreen!\n\nSTYVER.\n\nSun riemusi on vuosi vuodelta\nkatsella sukuasi lisääntyvää.\n\nSTRÅMAN hykertelee tyytyväisenä käsiään FALKIA kohti katsellessaan.\n\nSai palkkansa tuo poika julkea; --\nse noille \"tietäjille\" tekee *hyvää*!\n\nKäyvät keskustellen ylemmäksi, ROUVA HALMIN lähestyessä SVANHILDIN\nkanssa.\n\nROUVA HALM hiljaa ja kiihkeästi.\n\nSua mikään sido ei?\n\nSVANHILD.\n\n                   Ei sido mikään.\n\nROUVA HALM.\n\nVelvollisuutes tuntenet nyt kait --\n\nSVANHILD.\n\nTeen käskys mukaan.\n\nROUVA HALM.\n\n                    Kiitos.\n\nViittaa GULDSTADIA kohti.\n\n                            Siitä sait\npohatan, vapaa oot, et katso ikään --\n\nSVANHILD.\n\nOis mulla sentään pieni vaatimus:\npois muuttaa --\n\nROUVA HALM.\n\n             Se on miehen tarkoitus.\n\nSVANHILD.\n\nJa aatosaikaa --\n\nROUVA HALM.\n\n              Onni kutsuu, muista!\n\nSVANHILD hymyilee hiljaa.\n\nEi kauan; kunnes putoo lehdet puista.\n\n    Menee parvekkeen luo; ROUVA HALM etsii GULDSTADIN käsiinsä.\n\nSTRÅMAN vieraiden keskessä.\n\nMe opetuksen saimme vakavan:\njos kovat epäilyksen ajat koittaa,\nniin totuus käärmeen suistaa surmahan,\nja rakkaus voittaa.\n\nVIERAAT.\n\n                   Niin, se aina voittaa!\n\nSyleilevät ja suutelevat parittain. Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu\nnaurua ja laulua.\n\nNEITI SKÄRE.\n\nMit' on tuo?\n\nANNA.\n\n            Ylioppilaat!\n\nLIND.\n\n                         Niin, kuoro,\nmi lähtee tuntureille; -- unhoitin\nperuuttaa --\n\nYLIOPPILAAT tulevat sisälle vasemmalle ja jäävät seisomaan\nsisäänkäytävän luo.\n\nMUUAN YLIOPPILAS\n\nLindille.\n\n            Lind, nyt lähtösi on vuoro!\n\nROUVA HALM.\n\nEtsitte Lindiä?\n\nNEITI SKÄRE.\n\n               Hän kihloihin\non mennyt --\n\nMUUAN TÄTI.\n\n               Joten ymmärrätte tuosta,\nhän ettei saata luonnon helmaan juosta.\n\nYLIOPPILAS.\n\nKihloissa!\n\nKAIKKI YLIOPPILAAT.\n\n          Onneks olkoon!\n\nLIND.\n\n                        Kiitos vaan.\n\nYLIOPPILAS tovereille.\n\nEi pääse laulunlaiva paikaltaan.\nPois meiltä tenori nyt viety on.\n\nFALK joka tulee oikealta yllään kesäpuku, päässä ylioppilaslakki,\nselässä laukku ja kädessä sauva.\n\nKäyn siksi Norjan nuorten kuorohon!\n\nYLIOPPILAAT.\n\nSa, Falk! Hurraa!\n\nFALK.\n\n                 Nyt ylä-ilmoihin\nkuin kimalaiset aina keväisin!\nKaks kaikupohjaa mull' on rinnassa\nyks harppu, jossa eri soinnut, kieli,\nsoi toinen niistä elon riemua,\ntaas toinen heläjää kuin tumma mieli.\n\nMuutamille ylioppilaille erikseen.\n\nOn sulla nuotit? -- Kirjat? -- Niinpä kesän\nkentille, kimalaiset, kukkain luo,\nkotiinsa hunajan ne kerran tuo\näidilleen, valtiattarelle pesän!\n\nSeuran puoleen kääntyen, jolla aikaa ylioppilaat lähtevät ja virittävät\nensimmäisen näytöksen kuoron hillitysti ulkopuolella.\n\nVoinemme anteeksannon kättä puistaa,\nma tahdon unohtaa;\n\nHiljaa.\n\n                  mut kaikki muistaa.\n\nSTRÅMAN hillittömällä ilolla.\n\nPyh, onnemme on jälleen ehyt näin!\nToivetta Marjan odotamme nöyrinä --\n\n    Vetää hänet kuiskaillen syrjään.\n\nHän mulle uskoi ihan äskettäin --\n\n    Osa puheesta häipyy kuulumattomiin.\n\nJos hyvin käy ... niin kolmastoista ... köyrinä!\n\nSTYVER käsikoukussa NEITI SKÄREN kanssa, kääntyy FALKIN puoleen,\nhymyilee ylimielisesti ja lausuu rovastiin päin viitaten:\n\nSaan sata taaleria, kodin saan --\n\nNEITI SKÄRE niiaa pilkallisesti.\n\nEns joulust' tulee mulle tyttöjoulun lopettaja.\n\nANNA samoin, tarttuen armaansa käsivarteen.\n\nLind jää, saa usko olla oloillaan --\n\nLIND nolostumisensa salaten.\n\nMinusta sukeutuu kait tyttökoulun opettaja.\n\nROUVA HALM.\n\nSaa Anna täällä opin ottaa toimistani --\n\nGULDSTAD vakavasti.\n\nOn työni miehen runo koruton,\nmin velvollisuus suuri, pyhä on.\n\nFALK katselee hymyillen yli väkijoukon.\n\nKäyn -- tietoisena vastaisista voimistani!\nHyvästi!\n\nHiljaa Svanhildille.\n\n         Kevähäni morsian;\nsun luokses työni aina sillat kutoo!\n\nHeiluttaa lakkiaan ja seuraa ylioppilaita.\n\nSVANHILD katsoo hetken hänen jälkeensä, ja lausuu hiljaa mutta voimakkaasti:\n\nNyt oma olla voin ma maailman;\nkevääni päättyi; -- puista lehdet putoo.\n\nSamassa aletaan pianolla soittaa tanssikappaletta, ja samppanjapullot\npaukahtelevat taka-alalla. Herrat pyörivät toistensa lomi naisensa\nkäsivarsissaan; GULDSTAD lähestyy SVANHILDIA ja kumartaa tälle; tämä\nikäänkuin luhistuu hetkeksi kokoon, mutta tointuu jälleen tajuihinsa, ja\nojentaa hänelle kätensä. ROUVA HALM ja lähin suku, joka on\njännityksellä seurannut kohtausta, rientävät saapuville ja piirittävät\nheidät äänekkäällä ilolla, minkä soitto ja kauempana puutarhassa\ntanssivien riemu vaientaa.\n\nMutta kaukaa ylämailta kaikuu halki tanssin sävelien voimakkaasti ja\nreippaasti:\n\nFALKIN JA YLIOPPILAIDEN KUORO.\n\nKarit vaikka mun purteni pirstaksi löi,\nihanaa oli laineilla liitää.\n\nUSEIMMAT NÄYTTÄMÖLLÄ.\n\nEläköön!\n\n    Tanssia ja riemua; esirippu laskee.\n\n\n\n"]