[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f06jA6A6ZmxPPFK27GLpUGlBCpSXywRo4IfctmwWvKtY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3230,"Kerjäläisteinit","Mikszáth, Kálmán",1847,1910,"3230-miksz-th-k-lm-n-kerjalaisteinit","3230__Mikszáth_Kálmán__Kerjäläisteinit",null,"romaani",[],[],"fi",1885,1913,27976,175587,false,74970,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Kerjäläisteinit\" by Kálmán Mikszáth is a novel written in the early 20th century. The story revolves around two orphaned boys, Pista and László, who find themselves taken in by a kind-hearted woman named Dobos as they navigate their difficult lives as beggar boys. This tale captures their adventures and struggles, reflecting broader themes of social class, ambition, and the quest for identity in a richly detailed historical setting.  The opening of the novel introduces the lively world of Dobos’s household in Debreczen, where tein (students) live under her care. It describes the humorous dynamics between Dobos, her husband, and their boarders, particularly emphasizing Dobos’s tough yet maternal nature. The author portrays the boys' early lives, highlighting their sorrow and aspirations, particularly Pista’s yearning for nobility and status. A heartfelt encounter leads to Dobos taking the brothers in, transforming their lives as they come to terms with their pasts while dreaming of a brighter future amidst their new environment. The narrative sets the stage for their adventures and the challenges they will face in a society divided by class and wealth. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Kivekäs, Matti",211,"Historiallinen seikkailutarina seuraa kahden orvoksi jääneen teinin, Lászlón ja Istvánin, vaiheita 1600- ja 1700-lukujen taitteen Unkarissa. Teos yhdistää todellisia tapahtumia ja kansanperinnettä kuvatessaan poikien kasvua ja koettelemuksia Rákóczin vapaussodan pyörteissä.","Kálmán Mikszáthin 'Kerjäläisteinit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3230 E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERJÄLÄISTEINIT\n\nKirj.\n\nKálmán Mikszáth\n\n\nSuomentanut\n\nMatti Kivekäs\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Lukijalle.\n    I. Dobos täti ja hänen teininsä.\n   II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä.\n  III. Taistelu suuressa metsässä.\n   IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa.\n    V. Kelle jää puoti.\n   VI. Valkea ja musta koira.\n  VII. Hallitsijan iltapäivä.\n VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta.\n   IX. Aarre.\n    X. Agnes Nesselroth.\n   XI. Kadonnut onni.\n  XII. Vanki.\n XIII. Kehen ei kuula osu.\n  XIV. Mestauslava.\n       Selityksiä.\n\n\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nKálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena\nunkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen\nkirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä\naitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella\ntavattomasti huvittavat.\n\nMikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse\nrakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun\nvuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin\naiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan\npyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin\nkirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja\nikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku,\nja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti,\nettä vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä\nvälinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta\nnäinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen\nlaajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut\novat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten\nvalitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan\nuskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista\nliiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen\nkertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat\nuseimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä\nja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen\nmaaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin\njälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä.\n\nTämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista\nMikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi,\njos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina\nlopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija,\njoka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo\nainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän\nsille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin.\n\nNyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák)\non Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen\ntausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen\nmielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta,\njotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten\nseikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme,\nettä tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä\nsuomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta\nrepaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nI.\n\nDobos täti ja hänen teininsä.\n\n\nNoin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa\nkollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin.\n\nEiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään\nheidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka\nviidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä\nDebreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole\nvähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.»\n\nNiinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat\nprofessoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että\nheillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia.\n\nTäysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja\nhyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä\nnyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen\naikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän\nnimellä.\n\nDobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa,\nlähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli\nkylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan\nentinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa\ntaiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto\nja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä\nja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä\nluettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen\n»rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine»\narvonimen.\n\n»Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme,\naivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli\nyhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut\nerikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka\nmyöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi\nhänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo\nsiihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme\non tohtoreita.\n\nSitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin\nmielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti\nsen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota.\n\nHänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen\nmaksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse\nkasvatti ilmaseksi.\n\nMaksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he\nsaivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin.\n\nSe oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla\nsanottavan:\n\n»Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!»\nVälistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri,\npahanilkinen István Perecz sitä salannut.\n\n— Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa\nteineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että\nsuoriudutte heistä sillätavoin paremmin.\n\nMutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos\ntätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada\nväriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti\nhänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä\nolisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä\noikein tuntenut.\n\nJo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi\nhaukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti.\nUsein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle,\nja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken,\nnousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli\nmuristen puotiinsa.\n\n— No älähän nyt, eukkoseni... sillä olenhan minä kuitenkin sinun\nmiehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle!\n\nDobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja\nastuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti:\n»Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.»\n\nKun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan\npalvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi\nheidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki\nja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!»\n\nHänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset\nDebreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin,\ntulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha\nkallistunut).\n\nMutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen\nkaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen.\nNiin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan\nkäynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden\nkyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä\nolivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi\noppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat\nprofessorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen\narmottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi,\n»olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta\nsittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3]\n\nMutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin\nmaksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä\nhistoriaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja\nvaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan\npäästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi\nministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja\nvaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut\nmitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen\nteinin kohtaloa.\n\n\n\n\nII.\n\nMistä täti löysi kerjäläisteininsä?\n\n\nMutta ettehän te vielä tiedä edes keitä he olivatkaan — ja se minun\ntäytyy kertoa heti ensiksi.\n\nTädillä oli itsellään ollut joskus kaksi poikaa, Pista oli toinen ja\nLászló oli toisen nimi. Mutta Herramme rakasti heitä ja kutsui heidät\ntoisen toisensa jälkeen luokseen. Vaikka rakastihan heitä paljon Dobos\ntätikin, ja kun toinenkin arkku vietiin pihalta, sairastui kelpo\nemäntäkin ja ellei siellä olisi ollut saapuvilla oppinut ja taidokas\nvälskäri Gábor Sopronius, olisi hän totisesti seurannut poikaparkojaan\nsinne, mistä ei palata.\n\nMutta vielä toivuttuaankin koski hänen sydämeensä hirvittävästi\npoikia ajatellessa; ja kun hän katseli vieraita teiniparvia, valuivat\nkyyneleet runsaina hänen tuhkanharmaista silmistään: »Jumalani,\nJumalani, yksikään heistä ei ole minun omani.» Niinpaljon heitä oli ja\nkuitenkin tuntui piha tyhjältä, ja vaikka hän lisäsikin hoidokkaittensa\nlukua seitsemästä kymmeneen, oli piha sittenkin kuollut. Hänen\nsydäntään kouristi hiljaisuus ja kaikkialla puuttuivat hänen omat\npoikansa.\n\nHei, miten olikaan silloin kun »Pista» ja »László» nimet raikuivat\npihalla!...\n\nKerran sai täti hyvän ajatuksen. Entäpä jos hän löytäisi jostain pari\nniin köyhää teiniä, ettei heidän vanhempansa voisi maksaa heidän\nedestään ja hän uskoisi heistä, hiukan ottaen mielikuvitustaan avuksi,\nettä ne ovat hänen omia poikiaan, sillä »katsohan, ukkoseni — sanoi\nhän Dobos sedälle — maksu pilaa koko asian.» Ainakin se pilasi hänen\nmielikuvansa.\n\nTähän aikaan asui Nyirissä Krucsay niminen rikas ja mahtava herra,\njolla oli oikeus vahvistaa kuolemantuomioita ja joka tuli siitä\nkuuluisaksi, että hän mestautti oman puolisonsa, sillä hän oli\nsydämetön ja julma mies.\n\nDobos täti osti tavallisesti tavaransa Krucsaylta. Hänellä oli suuria\nmetsiä Ungissa ja Beregissä ja tuhansittain siellä lahdattiin sikoja.\n\nKerran, juuri kun Dobos täti oli käymässä siellä, pieksi hän\nmuonamiehensä niin armottomasti, että mies seuraavana päivänä kuoli\nvaivoihinsa.\n\nEi tämä ollut niihin aikoihin mitään tavatonta! Piirikunta ei edes\nterottanut silmiään sinne päin, eikä koskaan olisi uskaltanutkaan,\nja sanomalehdet eivät hänen hirmutyötään toitottaneet maailmalle,\nsillä niitä ei siihen aikaan ollutkaan. Turha olisikin sellaisesta\nhälinää nostaa, sillä kasvaahan talonpoikia jumalan kiitos ilmaiseksi\nMagyarien maassa niinkuin pähkinäpuitakin. — Aivan on, niinkuin\npitääkin, kun toinen hävittää toisensa: talonpoika kaataa pähkinäpuun\nja pähkinäpuukeppi kaataa talonpojan.\n\nTämäkin on mainitsemisen arvoinen ainoastaan senvuoksi, että János\nVeresillä, kuoliaaksi piestyllä muonamiehellä, oli kaksi pojannaperoa,\njotka katkerasti murehtivat vainajaa ja tulivat hautajaisten jälkeisenä\npäivänä linnaan.\n\nDobos täti hieroi siellä siankauppoja Krucsayn kanssa, kun husaari\ntuli ilmottamaan, että pari kahden- kolmentoista vuotiasta\ntalonpoikaisvekaraa tahtoi väkipakolla päästä herran puheille.\n\n— Sellaiset penikatko? Ei nyt ole joulu, eikä minulla oli aikaa kuulla\nheidän virsiään. No, olkoon menneeksi, päästä sisään.\n\nKaksi pellavanvaaleaa poikaa astui huoneeseen, toisella, vanhemmalla,\nolivat silmät punaiset itkusta, toisen silmät olivat kirkkaat ja\nrauhallisen siniset.\n\n— Ketä olette, pikkumiehet? — kysyi Krucsay.\n\n— Me olemme Veresin poikia — vastasi vanhempi.\n\n— Sen voin nähdä tukastanne. No, mitä tahdotte?\n\nSilloin astui nuorempi poika aivan hirvittävän ja julman näköisen\nKrucsayn eteen ja sanoi:\n\n— Me tulimme sinun luoksesi, mahtava herra, senvuoksi, että pieksit\nkuoliaaksi isämme.\n\n— Entä sitten? — sanoi Krucsay nauraen olkansa yli. — Tahdotteko minua\nherättämään hänet henkiin?\n\nNyt sanoi vanhempi poika:\n\n— Me tahdoimme sanoa sinulle vaan, että varo itseäsi!\n\n— Varo itseäsi!\n\nPoika kohotti sormensa ja uhkasi »Nyirsegin kuningasta.»\n\nLapsen ääni soi niinkuin kulkuset hautajaisissa ja hänen uhkaavien\nsormiensa varjo oli seinällä niinkuin miekan terä.\n\nArmoton Krucsay, joka ei pelännyt yksin olla sormikoukkusilla koko\npiirikuntaa vastaan, ja joka monasti oli katsellut kuolemaa silmästä\nsilmään (hän tunsi sen hyvin, niin hän usein itsekin uskoi) ja joka\nhallitsijalleenkin oli antanut sanan sanasta vaikka kuinka monasti,\nsama mahtava Krucsay hätkähti nähdessään lapsen uhkaavan sormen.\n\n— Hirtehisen kakarat, kirotut karhunpenikat, — huusi hän ja hänen\njäsenensä vapisivat, — vielä te uskallatte uhkeillakin. Siinä näette,\nDobos rouva, minkälaisia ovat talonpoikaistenkin taimet! Hei — Mátyás,\nMátyás, — huusi hän husaarille — aja pellolle nämä penikat täältä. Pois\nkylästä, alueiltani, koko tienoolta, hävitköön sellaiset sukupuuttoon\ntäältä. Ja nyt sanokaa, rouva, viimeinen hintanne, minkä voitte sioista\nmaksaa, sillä minä olen hyvin kiihtynyt.»\n\nDobos tätikin oli hyvin kiihtynyt, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä\nja senvuoksi ei hän kauan tinkinyt, vaan suoritti sovitun hinnan ja\nlähti vielä samana päivänä paluumatkalle debreczeniläisen kuormurin,\nDániel Bujdosón kanssa, joka tiesi kaikkien Nyíregyházán tälläpuolella\nolevien linnojen omistajien nimet, tiesi minkälaisia olivat niiden\nherrat ja herrojen puolisot. Senkin hän tiesi montako lasta kullakin\noli ja miten suuret olivat lasten perintöosuudet.\n\nMutta vaikka hän mitenkä koetti pakista matkan varrella, ei emännän\nmielestä unohtunut talonpoikaislasten kohtalo. Mikä heidät perii?\nHeidät ajettiin kolkkoon maailmaan. Nyt he kuljeskelevat itkien pitkin\nmaantietä. Kuka heille valmistaa vuoteen yöksi?\n\nMissä hän vaan ajoi kylien läpi, kohosi savu ihmisten asunnoista.\nIhmiset paistavat ja keittävät tuvissaan. Mutta keittävätköhän missään\nniille orporaukoille?\n\nJa hän kuvitteli, mitenkä he upo uupuneina, päät alakuloisesti\npainuksissa kuljeskelivat pitkin valtatietä. Silloin juuri kääntyivät\nraskaat vankkurit Hadházista maantielle ja siellä näki hän heidät\nistumassa tunkion aitavierulla.\n\nVanhempi veli piteli sylissään nuoremman vaaleata päätä ja silitteli\nsitä hellästi:\n\n— Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa.\nMuistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää\npystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole\najaja!\n\nMutta pikku poika painoi väsyneesti päänsä alas.\n\n— Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn,\nkuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa.\n\n— Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle\nsyötävää!\n\nPikku poika avasi suuriksi harmaat silmänsä.\n\n— Kaukanako asuu Jumala täältä?\n\n— Jumala asuu kaikkialla.\n\n— Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti\nruokaa?\n\n— Oi, sinä pikku hupakko... ei sillätavalla!\n\nSamassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti\nkurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset.\n\n— Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen\nlapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän\non huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun\nhänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät\nvarjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille!\n\nHän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli\nkylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa\ntäyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet\nkierrettynä toistensa kaulaan.\n\nMutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli\nmielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät\nDebreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät\nomiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja\nantanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!\n\nVanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja\nvankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan.\n\n— Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun\nnimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta.\n\n— Pali.\n\n— Tästä lähtien on nimesi László, älä unohda sitä. Entä sinun?\n\n— Minä olen Feri — vastasi vanhempi.\n\n— Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos?\nMitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan?\n\nDobos setä tassutteli vankkureille, laiskasti niinkuin karhu.\n\n— No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani?\n\n— Mitä lapsia? — änkytti hän pelokkaasti. — Ilmasia teinejäkö?\n\n— Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme\ntoista ja Pistaksi toista.\n\n— Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän\ntuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän.\nKovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee!\n\nSillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat\njälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä\nolette? László ja Pista, tulkaa tänne!»\n\nKunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin\nja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa\nparhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän\naskareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet\nvaan paremmin raikuisivat pihalla.\n\n\n\n\nIII.\n\nTaistelu suuressa metsässä.\n\n\nMolemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan.\nHe oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän\nkasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä\nsitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli\nsurullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan,\npuhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.\n\nKoulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista\nainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän\nei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli\nviimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja\nsilloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.\n\nDebreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten\nmuodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla\ntapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa.\n\nTappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä.\nOsasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa\nvoimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt\ntiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä\nolisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein\nantoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa.\n\nVieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori\nMárton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet\nkestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa\nvielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on\nsielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin\nantoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja\nkaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena\nhelluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana.\n\nTämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet\nja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta\nkaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten\npäitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne\novat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä\npäivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti\nkunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä,\novat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat.\n\nTeineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat\nkuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6]\n\nMutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat\nsamannäköisissä puvuissaan.\n\nNe ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624\nmuodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä\nkannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta\nja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi.\nMutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun\nmuodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin\nsen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka\nvaivaisesti harsii sen kokoon.\n\nNämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko\nDebreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin\noli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan.\n\nPienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on\npalkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin\nvähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä\nkudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä\nkultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on\nkuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan\ntavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini\nvoinutkaan saada osakseen.\n\nSuurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen.\nRuokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla\ntulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on\nmelu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi\nhumuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen,\nlevittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu\nmetsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki\nlähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset.\n\nRuokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa\nviiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren\nmetsän taistelua seuraa aina reima tanssi.\n\nItse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee\nkoko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on\n»magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja\nverrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He\nheittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee\nturkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen\nheitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle\ntai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin\nmiehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit\nhalutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät\n»mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin\nkuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies\nvälistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.\n\nKun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain\nantoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti\nmerkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä\nmelulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit\nojossa toistensa kimppuun.\n\nKaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen\nmies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan,\ntai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia\nkuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa\nhohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten\nseurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain\nolivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme\naikana.\n\nYlituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille:\n\n— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta\nnäyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!\n\nJos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän\nrivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi\njoukosta.\n\nTänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin.\n\nHän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi,\npaisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan\nkohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli\nniinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin\nvankka.\n\n— Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari.\n\n— Kabasta.\n\n(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin\nlie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)\n\nTämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään.\n\nSitten jatkoi ylhäinen herra ääneen:\n\n— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa\nnoin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä\nkummempiakin sitten viimevuoden?\n\n— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten\nleirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?\n\nSeurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat\ntoisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum\nparatus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.\n\n— Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti.\n\nTanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili.\n\n— Minä yritän.\n\nKuului hämmästyksen sähinä, jota seurasi pilkallinen pihinä.\n\nDomine Beke ummisti halveksivasti toisen silmänsä ja suunsa.\n\n— Hm,... minä syön sinut, linnunpoika!\n\n— Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana\nseisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta.\n\n— Kerjäläisteini!... Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No,\ntämähän on kuulumatonta!\n\n— Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi\nAndrás Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen.\n\n\n\n\nIV.\n\nEt koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa!\n\n\nBujdosón perheen jäsenet röhkäsivät kukin taholtaan ja rupesivat\nmeluamaan ja häväisemään:\n\n— Hävytön sirkka! Tunkiolle pitäisi työntää. Tuoko aikoo voittaa meidän\nteinimme?\n\nItse herra Márton Piskároski-Szilágyikin sanoi:\n\n— Katsohan todellakin »rana rupta»[10] Phaedruksen saduista!\n\nSiihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa\nja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä,\nmutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka\nvoisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» =\nkirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä».\n\nTaistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka\nylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään\nkun varpunen hyökkää haukan kimppuun?\n\n»Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja,\nmutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja\npuhalsi siihen... Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla\ntavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä\nhallitsivat unkarilaiset kuninkaat.\n\nBeke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut\nturha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä,\npuristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet\nmuitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä\ntempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen.\nTotisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota!\n\nMutta Pista poikakaan ei ollut hidas... hop, hän hyppäsi Beken kimppuun\nja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme,\npunoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen\nkaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän\nhiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät\nnurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä\nherpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta.\n\nBeke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla\nvastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan\nolisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen\npäänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja\njaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina\nalkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille.\nAivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka\njärjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela.\n\nKatsojat pidättivät hengitystään.\n\n— Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti\njännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä\nkiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan.\n\n— Iske, iske paremmin!\n\nMilloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka\nkuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi\ntorjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat\nniinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni\nkorkeudesta niinkuin ukkonen.\n\nKaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa,\nnojaten itseään ulkonevaan oksaan.\n\nBeke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta...\nja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa.\n\nSe oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi\nvastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies\nretkahtaen kaatui selälleen hiekkaan.\n\n— Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön\nkerjäläisteini!\n\nPista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja\nlikisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi\nnousemaan pystyyn.\n\nKatsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan\nulvoen taistelukentälle.\n\nDobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin\nonnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken\ntuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle:\n\n— Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei\nse ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka!\n\n— Heitä irti — korisi Beke. — Hulluko sinun kanssasi ottelee kauemmin!\n\n— Satis![13] Riittää! — sanoi sinne tullut ylituomari. — Viimevuoden\nfortissimus saa mennä hiuksia halkomaan.\n\nJälleen kajahti eläköönhuuto. Kuuluisa koulun lukkari kajahutti\n»Gerimdiumlaulun», jonka laulukerto kuului:\n\nMainiompi mies on David kuin Goliath, Vivat, vivat, vivat!\n\nYlituomari puristi juhlallisesti voittajan kättä, Dobos täti itki\nonnesta ja juoksi vuoroin pojan luo, vuoroin taasen padoissaan\nporisevaa gulyáskeittoa[14] hämmentämään.\n\nMutta paras tuli vasta tämän jälkeen. Esille astui kaunokainen\nneitonen; juhlapukuun puettuna ja silmät maahan luotuina toi hän\nvoittajalle palkinnon. Tänävuonna se oli miekankannatin, hienoa\nkäsityötä ja siihen oli kultalangalla neulottu helmistä jalopeuroja.\n\nMagda neidin kasvot muuttuivat sellaisiksi kuin vereen kastettu lilja,\nkun hän hämillään lausui sanat, jotka varmaankin hänen isänsä oli\nhänelle opettanut, sillä ne kuuluivat hyvin professorimaisilfa.\n\n— Annettakoon kunnia ruumiin voimalle, sillä voimakas sielukin etsii\nvoimakkaan ruumiin asuinsijakseen. Kunnialla riippukoon teidän\nmiekkanne aina tässä kannikkeessa. Älköön se milloinkaan aiheettomasti\nlentäkö huotrastaan, älköönkä myöskään kunniattomasti palatko siihen.\n\nPoika seisoi siinä kasvot kirkastuneina ja siltä tuntui hänestä tytön\nääni, kuin olisi hän kuullut avaruuksien yhteissoinnun: hänestä tuntui\nkansajoukon pauhu sulavan tytön äänen kanssa miellyttävästi yhteen\nja täyttävän hänen sielunsa äärettömällä onnella. Taivas, — vaikka\nsiellä kiisikin pari korkealla lentävää pilvenlonkaa, — tuntui koko\nloistossaan hymyilevän hänelle ja kaikki puiden lehvät vilkkuivat\nhänelle ystävällisesti. Kunniastakin on ensimäinen pisara kaikkein\nmakein. Kerjäläisteinin sydän paisui ääriään myöten tästä ensi\npisarasta.\n\nDobos setä oli niin iloinen, että hän heitti lakkinsa korkealle ilmaan,\nheittäytyi tuttujensa kaulaan ja vaikk'ei kukaan evännyt, vakuutteli\nhän vakuuttelemistaan:\n\n— Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto\naikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no\nminne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat?\n\nNe olivat tosiaankin luikkineet tiehensä sieltä.\n\nMutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista\nVeresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin\naikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä\nvapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta.\n\nKaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät\nMárton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär.\n\n— Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla\npäivillännekin te katselette sitä ilolla, domine.\n\n— Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra\n(vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän\nsitä koskaan saa kantaa.\n\n— Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi\nkantaa sitä?\n\n— Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei\nsiis tarvitse kannatintakaan.\n\nPista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa\npuhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli\nrakentanut.\n\nHänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli\nkatkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan.\n\nHänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä\nkatein silmin tai pilkallisesti.\n\nEihän hän ollut aatelisen poika, hän oli vaan kerjäläisteini!\n\nKaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti,\nkuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat\nosuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän\nkoskaan saisi kantaa miekankanniketta.»\n\nSoitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä\npohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät\nsen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen\nyhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin.\n\nJokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli\npistänyt häntä syvälle...\n\nHän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt\nhäntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta\noksalle, laulaen mielensä halusta.\n\nSiellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja\npeipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta\nsiltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan\nparempana.\n\n»Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä\nen ole?» kysyi hän aprikoiden.\n\nRuohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät\nselittäneet sitä hänelle.\n\n\n\n\nV.\n\nKelle jää puoti?\n\n\nPistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran\ntulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja\nviimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli\nsillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta\nkorkeammalta olennolta.\n\nJokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat\nhaaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän\ntahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut\novat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea\nvirtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta\nkuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa\nkokin toimi.\n\nMutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan\nrikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä\najatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan\nkuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat\nsiinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena\nkuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.\n\nVanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden\njanonsa.\n\n— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut\naatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan\nvaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he\novat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että\nminulle paljon tukevammat nyrkit.\n\nVoittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen\nyläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle\nnäitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään\npyörälle.\n\nKummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni.\nToiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle\nse on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä\nlohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus,\nmutta meille vaan leipäkysymys.\n\nKelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa.\n\nPojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin\npatakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat\neri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei\ntänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja\niso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».\n\nDobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja\nhän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi\nvoinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat.\nHe kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään.\n\nMutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin\npojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme\nkohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos\nsetä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan.\n\nLászló, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa,\nellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan\nleikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin\noli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui\ntuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos\nveli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan\nkilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla.\n\nVuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä\nviiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, —\nhuokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut.\n\nJa kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin\nPistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka\nDebreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi\nsiis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota\nprofessorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala,\nettä kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai\nkirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi,\njonka kollegiumi oli lähettänyt.\n\nPitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta\nsiihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin\nhyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa\nkauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen\näänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun\nkauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa\nvainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään.\n\nMutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän\nläpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin\nainakin joku hoitamassa puotia.\n\nLászló ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken\nhän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä\nmiekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä:\nennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi\nverrattomasti Brunsvik sankarin.\n\n— Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin\nelämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja\nkanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten\nhyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria!\n\nMutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa.\nHän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin\nhukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan.\n\n— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos\ntäti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta\nsydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.\n\nPista punastui ja hänen silmänsä välähtivät.\n\n— Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput.\n\nTäti löi pelästyneenä kätensä yhteen:\n\n— Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas!\n\n— No sitten minä menen kuninkaan luo.\n\n— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman\nsuuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia?\nMenetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet\nmielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa\npolkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä\nilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en\nlainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt\nhäntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen\nnimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.\n\nMutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt\nhäntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan\nhänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille.\nHelvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman\nkuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja\ntunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä\nmuureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.\n\nJokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein\nnähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan\nhänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.\n\nAina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan\nhänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he\nkuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki\nsiellä.\n\nPista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi\nmiehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille!\n\nMitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi\nkunnon ihmiset murheellisiksi?\n\nKauan ei hänen tarvinnut siitä olla epätietoisena.\n\nDobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut\nsianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi,\netteivät he enää jaksaneet sitä maksaa.\n\nEräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää\ntarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi.\n\nNyt he huolehtivat enää vaan sitä, kelle teinit jäisivät.\n\nKaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja\nkolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon\nhiiret.\n\nEivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä,\njoista nyt ei tulisi mitään.\n\nTädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa\nJános Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja\nTisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa\nDobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena\narmoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran\non niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!\n\nKyyneleet valuivat virtanaan, kun eron hetki tuli.\n\n— Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti\nmolempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten\nluo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu!\n\nVankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin\nkevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne,\nvaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä\nkerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan\nmärkä kyynelistä.\n\n— Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii\nmeidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa\nrehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon\nkollegiumista.\n\n— Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin\nettä Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella\nteitä vielä kerran.\n\nJa vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja\nkuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä:\n\n— Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän\notti minulta minun omat lapseni.\n\nPojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja\nmasentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä,\nmilloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin\nsurullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä\nkaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän\nsilmissään.\n\n\n\n\nVI.\n\nValkea ja musta koira.\n\n\nVanha, rokonarpinen pää kurottautui ovesta huoneeseen:\n\n— Lähdetään jo, rouvaseni, meillä on pitkä matka edessämme.\n\n— Heti Pizsera, aivan heti.\n\nTämä oli kuuluisa »Köyhien kyyditsijä», Pizsera appi, joka jonkun\nlupauksen tähden armeliaisuudesta kyyditsi ilmaseksi ihmisiä — silloin\nkun hänellä oli halua.\n\nHänellä oli vankkureittensa edessä kaksi vaivaista konia Betta\nja Pääsky. Runoilua harrastavat teinit tekivät näillä koneilla\ntavallisesti ensimäisen retkensä Helikoniin siten nim. että jo\nvanhoista ajoista asti oli ollut tapana runonteossa kahdella\nvaivaisella kaakilla alkaa sanaratsastus.\n\nPari sellaista värsyä on meidänkin päiviimme asti säilynyt:\n\nPizsera setä, Uljas Betty Ja verraton Pääsky, Kolmisenkymmentä Kauran\njyvää Söivät suuhunsa Yhtenä iltana.\n\nPizsera appi suuttui silmittömästi jos jotain tällaista laulua\nlaulettiin hänen talojensa edustalla »kolmessatoista kaupungissa».\n»Syököön susi teidät — huusi hän »clamantesien» jälkeen — ja purkoon\nsen yhdeksän penikkaa teiltä kurkkunne poikki.»\n\nPizsera appi kuletti Dobosit Szegediín ja oli uskottelevinaan heille,\nettä hevoset jo olivat rauhattomia ulkona. Vaikka niille kaakki\nparoille ei olisi juolahtanut mieleenkään käydä rauhattomiksi, sillä\neivätpä ne tienneet mitään sellaisesta tunteesta; iloitsivat raukat,\nkun saivat olla rauhassa. Mutta Pizsera appi näki rakastavilla\nsilmillään kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia koneissaan, joista hän oli\nvarsin ylpeä ja kerskailikin usein, että ne olivat jo ehtineet tehdä\nenemmän hyvää kuin joku piispa. Pizseran hoputtamana irtaantui Dobos\ntäti vihdoin pojistaan.\n\n— Älkää unohtako. Ajatelkaa minua — sanoi hän nyyhkien ja juoksi pihan\npoikki vankkureille.\n\nPojat juoksivat hänen kintereillään.\n\n— Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä!\n\n— No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi.\n— Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä\nmiehiä... kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten\nkirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.)\n\nVankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka\ntahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä.\n\nPereczek naapurit, Majorosit ja Birli rouva läheiseltä kadulta, suuri\njoukko teinejä, jotka joskus olivat aterioineet heillä, vieläpä\nvihollisetkin: Bujdosót tulivat ja itse Bujdosón emäntä tunnusti\nnyyhkyttäen jäähyväisiksi: »Te olitte meidän kuningattaremme, te\nhallitsitte meitä kaikkia puurokauhallanne.»\n\nMitäpä olisikaan Dobos täti aikasemmin antanut tästä ylistyksestä, —\nmutta nyt hän ei voinut vastata muuta kuin kyynelillä.\n\n— Jumalan huomaan, täti! Jumalan huomaan naapurin emäntä, —\ntervehdittiin joka taholta. Eläkää onnellisena.\n\nPizsera appikin heltyi kokonaan ja vetäen lakin silmilleen kaivoi hän\npiiskansa esille ja hoputti uljasta Bettyä ja verratonta Pääskyä,\nsaaden vaivaiset kaakkinsa tuskalla ja vaivalla liikkeelle.\n\nDobos täti heitti vielä silmäyksen ympärillä oleviin ja taloon, joka\noli ollut hänen omansa. Mulperipuun lehdet värisivät surullisesti\npihalla ja lihapuodin otsikkoon maalattu punasisuksinen sika näytti\nvuodattavan kyyneleitä puoleksi umpeen painuneista silmistään.\nIkkunoille vedetyt uutimet ja valkoinen savupiippu katolla vilahtivat\nvielä hänen silmiensä editse ja kun kaikki vihdoin kokonaan katosi,\nlankesi hän suureen itkuun purskahtaen Dobos sedän kaulaan.\n\nVasta sitten, kun he olivat jättäneet taakseen kaupungin ja kun raikas\narotuuli puhalsi heidän kasvoilleen, heitti hän vielä viimeisen katseen\nsyntymäkaupungilleen.\n\nJa samassa näki hän, että tiellä juoksi heidän jäljestään.» molemmat\npojat.\n\n— Pysäyttäkää, Pizsera, pysäyttäkää. Tuota, mitä minä puhunkaan... Voi,\njärkenihän minä menetän. Mennään, mennään, nopeammin vaan, sillä jos\nlapseni minut saavuttavat, särkyy sydämeni.\n\n— Älkää säälikö ruoskaanne, jos Jumalan tunnette — rukoili Dobos täti.\n\n— Ruoskaa? näillekö? — murahti ajaja loukkaantuneena. Ei kait kukaan\nole niin hullu, että iskisi kannuksensa lohikäärmeen kylkiin.\n\nMutta hän iski kuitenkin vaakalintujaan, niin että ne todella lähtivät\nlaukkaamaan ja tieltä kohoava pöly peitti näkyvistä pian taakse jäävät\nteinit ja teineiltäkin yhä kauemmas loittonevat vankkurit.\n\n— Palaammeko? Miksi? Mennään mieluummin sinne, minne meidät silmämme\nvie. Jokin salaperäinen tunto sanoo minulle, että me löydämme onnemme.\n\n— Sitäkö tarkotat, että me kerran vielä oikeina aatelismiehinä palaamme\nDebreczeniin?\n\n— Ei tänne, ensiksi täytyy meidän mennä Szegediin — huokasi Pista. —\nJos minusta tulisi jotain, etsisin ensiksi tädin, helpottaakseni hänen\nkohtalonsa kovuutta, sitten haastaisin Krucsayn tilille teoistaan ja\nvasta sitten palaisin tänne.\n\nMuistellessaan tätiä, kuvastui hänen kasvoillaan surumielinen hellyys,\njoka muuttui Krucsayta mainitessa silmistä säihkyväksi koston tunteeksi\nja kun hän lopulta ajatteli Debreczeniin paluuta, hehkuivat hänen\nkasvonsa punaisina.\n\nKultainen miekankannatin oli hänellä nytkin sievästi kokoon käärittynä\nmuassaan viittansa taskussa ja tulevaisuudessa hän sen vyöttäisi\nvyölleen, niin että saisi antaja nähdä, että siinä sittenkin riippui\nkunniakas miekka...\n\n— Olkoon menneeksi — vastasi nuorempi veli — lähdetään vaan onnea\netsimään.\n\nHe lähtivät umpimähkään vaeltamaan, ensimäisenä matkan määränä\nensimäinen torninhuippu. Kauan he kulkivat rinnatusten äänettöminä,\nkunnes Pista puhkesi puhumaan:\n\n— Suuri on yrityksemme, veljeni, ollakseen sulaa hullutusta.\nKaksi kerjäläistä lähtee taivaltamaan turvattomina ja kuitenkin\ntoivehikkaina. Tuskallista! sillä ainoastaan toiveita on eväsreppumme\ntäynnä.\n\n— Mutta sekin voi tyhjetä.\n\n— Minun reppuni ei, mutta minä olen huolissani sinun tähtesi. Pelkään,\nettei sinulla ole kylliksi kestävyyttä. Ja kuitenkin voi sattua, että\nsinä saavutat määränpään ennen minua. Lupaa minulle siinä tapauksessa,\nettä autat kasvatusvanhempiamme ja kostat isämme surman.\n\n— Lupaan, vastasi nuorempi teini juhlalllisesti.\n\n— Kuulkoon avoin taivas yllämme sinun lupauksesi!\n\nHämärä laskeutui juuri kasteiselle ruoholle ja taivaankannelle syttyi\nkaksi pientä tähteä.\n\nVeljekset katsoivat taivasta ja pienet tähdet tuikkivat heille\nystävällisesti, aivan kuin olisivat sanoneet: »Kuulimme kyllä, kuinka\nemme olisi kuulleet?»\n\nPuoliyön aikaan tulivat he kylään ja vain yhdessä ikkunassa näkivät he\nvalon tuikkivan. Väsyneinä he koputtivat ikkunaruutuun.\n\nPieni ikkuna aukesi ja kirjavat verhot vedettiin syrjään.\n\n— Kuka siellä? — kysyi karski ääni sisältä.\n\n— Me olemme nälkäisiä teiniparkoja. Pyytäisimme hyviltä ihmisiltä\nmakuusuojaa yöksi ja leivänkannikkaista. Näimme täältä valon ikkunasta\nja siksi rohkenimme kysyä.\n\n— Ei tämä ole kulkijoille hyvä paikka, tänne odotetaan kuolemaa\nvieraaksi — vastasi äskeinen ääni.\n\n— Niinkö? Kuolevako on talossa? Suokaa anteeksi, mutta emme me ole\nkuolema.\n\n— No silloin luikkikaa matkoihinne.\n\nHän paiskasi vihastuneena ikkunan kiinni, mutta tuskin olivat he\nehtineet kymmentä askelta edemmäksi, kun se jälleen ponnahutettiin auki.\n\n— Hei, teinit, teinit! Tulkaa takasin, osaatteko te kirjottaa?\n\n— Siksi kait me olemme teiniä, että osaamme — vastasi László.\n\n— No tulkaa sitten sisään. Satuittepa aivan parahiksi.\n\nHetken kuluttua avattiin ovihaka ja teinit päästettiin ahtaan\nkäytävän kautta huoneeseen, jossa kirjavalla vuoteella makasi kuoleva\neukkovanhus.\n\nHarmaat olivat hänen hiuksensa ja kulmakarvansa. Hänen rintansa\nkohoili tuskallisesti ja rinnalla ristissä olevissa käsissään piti\nhän vihittyä palmunlehvää. Sukulaiset seisoivat liikkumattomina\nhänen ympärillään. Anoppimuori — sanoi pitkä, solakkavartinen mies,\noikaisten kuolinliinan, joka oli päänalusella — täällä on pari teiniä,\njotka osaavat kirjottaa testamentin: sanokaa heille, mitä heidän on\nkirjotettava.\n\nVanhus yskähti tuskallisesti ja hänen ohimonsa muuttuivat sinertäviksi.\n\n— Voi, voi, oletteko te taikuriteiniä?\n\n— Emme ole taikuriteiniä. Me olemme Debreczenin kollegiumista.\n\n— Hyvä, hyvä — nyökäytti sairas ja hänen mustat, ulkonevat hampaansa\nlöivät loukkua — näyttäkää kantapäätänne, että saan nähdä. Agnes, tuo\nkynttilää lähemmäksi. No, yhden tekevää, kirjottakaa mitä sanon. Minä\nvaan luulin, että teillä oli hevosen kavio ja tahdoitte viedä minut\nhelvettiin.\n\nVanha mies, joka saattoi olla kuolevan veli, toi jonkinlaiset\nkirjotusneuvot ja kokoonkäärityn paperin, jonka toinen puoli oli\ntäyteen kirjotettu.\n\nPista tarttui kynään ja ryhtyi kirjottamaan vanhuksen sanelun mukaan:\n\n— Sieluni annan minä taivaan Jumalalle.\n\nPitkä mies nyökäytti hyväksyvästi päätään.\n\n— Kirjota edelleen, teini. Ruumiini annan minä maaemolle.\n\nTämänkin vastaanottivat läsnäolijat rauhallisesti.\n\n— Maani annan minä János Kertésille, poikani pojalle.\n\nNyt katsoivat kaikki vihasina nuorta miestä, joka jalat ristissä istui\npöydällä, vuoleskellen jotain puukollaan.\n\n— Jalallisen omaisuuteni määrään minä veljeni pojalle Istók Ráczille.\n\nPitkä mies yksin vilkutti silmiään.\n\n— Kirjota, teini, kirjota — voihki kuoleva, ponnistaen kaikki voimansa.\n\n— Talo ja kaikki mikä siinä on olkoon poikani tyttären Agnesin\nomaisuutta.\n\nSillävälin kun teini kirjotti tätä paperille, tulistuivat Agnes ja\nIstók Rácz peränurkassa kiistelemään. Istók väitti, että kaikki,\nmillä vaan oli jalat, kuului nyt hänelle, pöydät, tuolit, pata ja\npenkit, sanalla sanoen, kaikki millä vaan on jalat. Mutta Agnes väitti\nettä »jalalliseen omaisuuteen» kuuluvat ainoastaan kotieläimet: »En\nminä, Istók setä, anna täältä viedä edes ainoatakaan rikkinäistä\nkolmijalkaista pannua.»\n\nSairasta ei tämä kinailu sanottavasti häirinnyt, tuskin hän sitä\nkuulikaan ja hän jatkoi määräyksiään edelleen.\n\n— Kaiken rahani, tuhannen taalaria, annan minä nuorimmalle\nlapsenlapselleni Ferencz Mohoraille, mutta hän saakoon sen vasta\nneljänkolmatta vuotiaana.\n\nSamassa hypähti pankolta alas mainittu Ferencz Mohorai, kolmentoista\nvuotias poika.\n\n— Missä ne ovat ne tuhannen taalaria, isoäiti? Anna tänne ne pian ja\nkuole sukkelaan.\n\n— Hiljaa, sinä kotisirkka! Miten uskallat sinä puhua sellaisia\nisoäidillesi, sinä kiittämätön?\n\nKuolevan keltaisille kasvoille ilmestyi heikko hymy merkiksi siitä,\nettä rakkaus ei anna itseään voittaa ja hän tarttui hellästi pojan\nkäteen.\n\n— Ai, sinun kätesi on niin kylmä, isoäiti. Päästä irti!\n\n— Hyvä, hyvä, mene sinä vaan nukkumaan. Mutta käänny vielä kerran tänne\nvaloon päin, että näkisin minkälainen sinä olet.\n\n— Odota hiukan, minä harjaan tukkani ensin.\n\nSairaan mummon kasvot kirkastuivat kujeillessaan rakkaan lapsenlapsensa\nkanssa.\n\nTällä välin oli Agnes tuonut kannullisen piimää Laszlolle ja suuren\nleipäpalasen. Pista sanoi kärsimättömänä sairaalle:\n\n— Vieläkö on jotain kirjotettavaa?\n\n— Odotahan hiukan... maa, raha, talo ja huonekalut, jalallinen\nomaisuus... ei ole muuta! Mutta on, on sentään... molemmat rakkaat\nkoirani. No, kelle minä annan koirani?\n\nAprikoiden ummisti hän silmänsä hetkeksi, sitten sanoi hän\nvaikeroivalla äänellä:\n\n— Koirat? Niin tosiaankin koirat? Hei teinit, — huudahti hän melkein\nhilpeästi... koirat minä annan teille, teinit.\n\nHän oli kammottavan näköinen kun hän tätä sanoessaan irvisti\nhampaitaan. Valvovat sukulaiset hymyilivät, mutta Pista sanoi\nkohteliaasti:\n\n— Kiitämme nöyrimmästi teitä hyväntahtoisuudestanne, mutta mitä voimme\ntehdä koirilla kun ei meillä itsellämmekään ole suuhun pantavaa.\n\n— Mitä kerjäläismunkkia te sitten olette? Mistä te tulitte tänne ja\nminne olette matkalla?\n\n— Me olemme orpoja, eikä meillä ole mitään matkanmäärää eikä ketään,\njoka meitä auttaisi, me vaan olemme onneamme etsimässä.\n\n— Onnea? — sähisi hän ja alkoi kiihtyneenä väännellä käsiään\nkirjavavaaruisten tyynyjen lomassa. Entä jos minä olen teidän onnenne?\nKuolevan vanhan akankin hahmossa se voi näyttäytyä. Mitä te siitä\ntiedätte, naperot! No, no, viekää vaan matkassanne koirani; vielä te\nniistä kostutte, poikani. Kuka tietää, mihin ne vielä kelpaavat? Vai\nette tiedä millä niitä elättäisitte? Hei, hei! Bodri! Drava!\n\nKaksi tavallista pientä paimenkoiraa kömpi esille vuoteen alta:\npitkäkarvaisia, tuuheahäntäisiä ne olivat molemmat; toinen oli puhtaan\nvalkoinen ja toinen sysimusta.\n\n— No, eikö totta, kauniita ovat minun koirani? Tule tänne sinä musta,\nsinä Bodri, niin, niin, nuole sinä minun laihaa kättäni, miten hyvä,\nlämmin kieli sinulla onkaan... minä jätän sinulle kolme kovaa taalaria,\näläkä sano, että sinulla oli huono emäntä, ja sinulle, Drava, riittää\nhyvin yksi taalari, minä tunnen sinut ja senvuoksi jätän sinulle vaan\nyhden taalarin.\n\nHän pisti kätensä pieluksen alle, veti sieltä pienen kukkaron ja laski\nedessään olevalle pöydälle kolme taalaria toiseen nurkkaan ja toiseen\nyhden.\n\n— No, teinit, valitkaa nyt koiranne, hi, hi, hi. Sinä valitse ensiksi,\njoka kirjotit testamentin.\n\n— Minä annan veljeni valita, — sanoi Pista vastaukseksi.\n\n— Minä valitsen sen koiran, jolle on yksi taalari luvassa, tuon\nvalkoisen! — vastasi László empimättä.\n\nVanha akka irvisti niinkuin paholainen.\n\n— Kelpo poikia te olette, kelpo poikia!... Te löydätte varmasti\nonnenne. No katsohan, katsohan tuota, kun kumpikin antaisi toiselleen\nrahakkaamman koiran.\n\nSairas pudisti päätään kummastellen ja siihen päänpudistukseensa hän\nnukahti.\n\n»Ei se kuolekaan» — kuiskasivat sukulaiset — »se vaan tekee pilaa\nmeistä ja senvuoksi kutsutti luokseen.»\n\nMutta aamulla hän oli jo kuollut, kun teinit, jotka olivat nukkuneet\nyönsä heinäladossa, lähtivät koirinensa matkaan.\n\nAivankuin tietäen kuka kummankin oli isäntä, juoksenteli valkoinen\nkoira Lászlón rinnalla ja musta Pistan vieressä.\n\nTiettömiä teitä he samosivat iltaan asti, eikä loppumaton Alföldin[18]\nlakeus eivätkä kummatkaan koirat heistä jääneet taakse. Ei ollutkaan\nAlföld siihen aikaan sellainen kultainen tähkämeri kuin nykyään,\nsillä inhottavat, lietteiset suot levittivät siellä löyhkäänsä;\nsiellä saattoi äärettömällä tasangolla kohdata ylipääsemättömiä\nkaislikkoa kasvavia hetteitä ja sai usein palata puolen peninkulmaa,\nlöytääkseen kiertotien. Eikä siellä vilahdellut teiden varsilla\nvalkeita paimenmajoja, eivätkä hullun näköiset tuulimyllyt vilkutelleet\nsiivillään kulkijalle: »tänne, tänne.»\n\nVihdoin myöhään illalla ehtivät he suuren metsän laitaan.\n\nValkea koira lähti ajamaan ja toi hetken kuluttua suuren jäniksen\nhampaittensa välissä.\n\n— No sepä on kelpo koira — sanoi Pista — nyt me emme kuole nälkään.\nPaistamme vaan jäniksen ja syömme sen.\n\nHe asettuivat puun alle, tekivät tulen, veistivät paistinvartaan ja\niloisesti paistua-ratisi punainen liha tulen liepeellä.\n\nHeidän silmänsä seurasivat himokkaan odottavina paistumista ja heidän\nkätensä olivat vartaan ympärillä ristissä, ikäänkuin olisivat he\nrukoilleet: »Tulonen paista jänöpolonen!» — kun heitä takaapäin tuleva\nvoimakas miehen ääni tervehti:\n\n— Hyvää päivää, poikaset!\n\nTeinit katsoivat taakseen; hurstiin puettu komean näköinen mies seisoi\nheidän edessään.\n\n— Jumal' antakoon, — vastasi Pista suopeasti.\n\n— Mitä te täältä etsitte, pojat?\n\n— Paistamme vaan illallista.\n\n— Aha, jäniksen paistia! Mistä te sen saitte?\n\n— Koira otti kiinni.\n\n— Toivon vaan, ettette sitä aio yksin syödä kokonaan. László naurahti:\n\n— Kyllä sellainen oli meillä aikomus, sillä emme ole syöneet mitään\nkoko päivänä.\n\n— Silloin olette yhden päivän jäljessä, sillä minä en ole kahteen\nkokonaiseen päivään saanut mitään suuhuni.\n\n— Herran tähden, silloin on kolmas osa teidän.\n\n— Ei sillätavoin, poikani, ei sillätavoin! Kuinka paljon teillä on\nyhteisesti ikää?\n\n— Veljeni on minua puoltatoista vuotta vanhempi ja minä käyn\nyhdeksättätoista.\n\n— Lapsia te olette vielä! Minä olen täsmälleen kahtavertaa vanhempi ja\nminun täytyy siis saada kahtavertaa enemmän lihaa kuin teidän.\n\n— Niin kyllä, mutta täällä ovat koirat ja niidenkin täytyy saada jotain\nvatsaansa.\n\n— Koiralle kelpaa luukin, jos totuuden sanomme.\n\n— Jos totuuden sanomme — huomautti Pista — on koko jänis koiran oma,\nsillä se on sen kiinnikin ottanut.\n\n— No silloin emme jaa sitä oikeudenmukaisesti — sanoi hän ärsytellen,\n— vaan sopikaamme kaikessa ystävyydessä. Minä en pyydäkkään jäniksestä\nomaa osaani, vaan tyydyn siihen, että kumpikin teistä antaa puolet\nosuudestaan minulle.\n\nPojat suostuivat. Vieras istahti heidän kanssaan tulen lähelle ja he\njakoivat maukkaan jäniksen veljellisesti keskenään. Aterioidessa kyseli\nvieras poikien matkan määrää.\n\n— Onnea me olemme etsimässä.\n\n— No sitähän jokainen etsii, mutta harva löytää. Onni on aina\njokapaikassa, mutta pysyväisesti ei missään. Se on suuri lurjus,\npoikaseni, ei sen jäljissä kannata juosta, sillä se voi tulla\nluokse itsestäänkin, jos haluaa, ja vaikka ajaisitte sitä takaa,\nette sitä löydä, ellei se tahdo. Mutta minä huomaan, että te olette\nhyväsydämisiä, senvuoksi sallikaa minun matkata teidän kanssanne.\nMinun nimeni on János Rozsomák. Pian saatte nähdä, että voin teitä\npaljossakin auttaa.\n\n— Entä minne teillä on matka?\n\n— Wieniin.\n\n— Kumpa vaan ei kuninkaan luokse? — sanoi Pista.\n\n— Hm! Saattaapa olla niinkin.\n\n— No silloin me tulemme teidän matkassanne aivan ilolla. Sillä mekin\nolemme aikoneet Jumalan avulla pyrkiä kuninkaan läheisyyteen.\n\n— Karttakaa kuninkaita, pojat, — ja hän rypisti kulmiaan. — Mitä te\ntahdotte kuninkaalta? Kuninkaat ottavat ihmisiltä enemmän kuin antavat\nheille.\n\n— Me tahdomme tulla aatelismiehiksi ja olemme kuulleet, että siksi voi\nvaan kuningas tehdä.\n\nJános Rozsomák naurahti:\n\n— Niinkö te vaan luulette, että aateluutta niin vaan jaellaan kuin\nDebreczenissä makkaroita. Suuria tekoja täytyy siitä hyvästä tehdä.\n\n— Mutta me tahdomme tehdäkin — huudahti Pista innostuneena.\n\nMies nauraa hohotti niin että hänen täytyi vatsaansa pidellä.\n\n— Hullu sinä olet, poikaseni. Kaikki kävisikin niinkuin tanssia vaan\njos köyhä mies päästettäisiin sinne, missä suuria tekoja tehdään.\n\nNäin haastellen oikasivat he itsensä pitkäkseen puun juurelle ja\nnukkuivat aamuun asti. Hämärissä lähtivät he jälleen kolmisin jatkamaan\nmatkaansa.\n\nMatkan varrella sanoi János Rozsomák:\n\n— Annan teille hyvän neuvon. Jakakaa maailma keskenänne.\n\n— Mitä sillä tarkotatte?\n\n— Te erkanette ensi tienhaarassa kumpikin omalle tahollenne: toinen\nmenee oikealle, toinen vasemmalle. Kahdelta sänkipellolta voi noukkia\nenemmän tähkäpäitä kuin yhdeltä. Nyt te saatte jakaa keskenänne\ntähkäpäät, mutta kun kumpikin kulkee omia teitään, löytää hän myös oman\ntähkäpäänsä.\n\nHe ajattelivat tätä ja huomasivat sen oikeaksi. Viisas mies oli tämä\nRozsomák, häntä kyllä kannatti kuunnella.\n\nKun he tulivat ensimäiselle ristihaaralle, syleilivät ja suutelivat\nveljekset toisiaan ja heittivät arpaa, kumpi taivaltaisi yksin Erdélyä\nkohden. Jos ilmaan heitetyssä taalarin rahassa Marian kuva jäisi maahan\npudotessa yläpuolelle, saisi László valita, ja jos se jäisi alle, saisi\nPista tehdä päätöksensä ensin.\n\nHyvä oli Mariaan turvautua, Maria jäi päälle.\n\nLászló ajatteli hiukan, että parempi olisi kulkea hauskan Rozsomákin\nkanssa kuin yksin, mutta hänen koiransa, hänen valkea koiransa\njuoksi edellä Erdélyyn vievälle tielle, ja kun se jo oli kaukana,\nnousi se takajaloilleen istumaan ja ikäänkuin viittoili kohotetuilla\netukäpälillään isäntäänsä seuraamaan sitä tietä.\n\n— No, olkoon niin. Minä lähden koirani jäljissä. Jumala kanssasi, rakas\nveljeni.\n\n— Seuratkoon sinua hänen siunauksensa.\n\n— Ja jota Jumala ensiksi auttaa, lähteköön toista etsimään.\n\n— Ja muut päätöksemme pysyvät ikuisesti voimassa.\n\nKyynelsilmin he ottivat toisiltaan hellät jäähyväiset. Rozsomákin kävi\nheitä sääliksi ja hän itsekin kuivasi kyyneleen silmästään.\n\n— Älkää nyt viisastelko ja käykö hellämielisiksi. Lähdetään kernaammin\nsamoja teitä kaikki kolme. Entäpä jos voisin antaa teille kummallekin\nkelpo tehtäviä.\n\n— Ei, ei — päätti Pista. — Te olitte aivan oikeassa. Eri tahoilla\ntäytyy meidän saavuttaa onnemme.\n\n— Hyvä on, poikani — sanoi Rozsomák pudistaen lämpimästi Pistän\nkättä — sinulla on kelpo sydän oikealla paikallaan: sinä jaoit minun\nkanssani jäniksen ja sanoit tahtovasi tehdä suuria tekoja. Hyvin teit,\npoikani, jäädessäsi tänne, sillä jos Jumalakin tahtoo, vien minä sinut\nsellaiseen paikkaan, missä suuria tekoja tehdään.\n\nMikä se sellainen paikka oli, sen saamme pian nähdä.\n\n\n\n\nVII.\n\nHallitsijan iltapäivä.\n\n\nErdélyn valtaistuimella istui hänen korkeutensa Mihály Apaffy, joka\noli oikein kelpo hallitsija, mutta joka myöskin teki paljon pahaa,\nvarsinkin _iltapäivisin_.\n\nNäitten »iltapäivien» laadun ymmärsivät Erdélyn virkamiehetkin\nja senvuoksi he kypsyneen harkinnan jäljestä hankkivat sellaisen\nlakimääräyksen, että minkä hänen korkeutensa iltapäivällä määrää\ntai allekirjottaa, on pidettävä arvottomana. Tästä luonnollisesti\njohduttiin uusiin vaikeuksiin, sillä hänen korkeutensa pitkitti\niltapäivänsä niin myöhäisiksi (yötä hän tietysti jatkoi lisäksi), että\nhän aamupäivät säännöllisesti nukkui. Milloinka hän siis hallitsisi,\nkun iltapäivisin ei saanut eikä aamupäivisin voinut?\n\nMutta turhaan ei sittenkään valtikka joutunut herrattomana\nvetelehtimään nurkassa, sillä usein otti sen käteensä sellainen, jolla\nei ollut valtaa siihen, niinkuin esim. Mihály Teleky herra, tai hänen\nkorkeutensa, sotilaallinen Anna Bronemisza, Niin, voimmehan suorastaan\ntunnustaa, että välistä vaatimaton Nalaczi herrakin leikki hallitsijana\nolemista.\n\nItse hallitsija kulutti aikansa valtaherrojen nilpeässä ja\nkevytmielisessä seurassa. Vakavia neuvosherroja hän inhosi niinkuin\npiru pyhää suitsutusta.\n\nKaikista hovin huomatuimmista virkamiehistä oli ylimmäisellä\njuomanlaskijalla eniten työtä. Tosiaankin, ylimmäinen maljamestari oli\nkyvykäs ja innostunut toimeensa, sillä hänen korkeutensa viinikellari\nGyulafehérvárissa oli täynnä parhaita unkarilaisia ja ulkomaalaisia\nviinejä. Oikein oli ihastuttavaa katsella niitä.\n\nApaffy tähän aikaan tavallisen sotaväen tarkastuksen sijasta piti usein\nviinikellarissaan tynnyritarkastuksia ja korkeimman omakätisesti hän\nkoristi eri tynnyrit nimillä ja nerokkailla lauselmilla. Siellä oli\nkaksitoista yhtäsuuria tynnyriä, täynnä jaloa punaviiniä, jotka saivat\nkahdentoista apostolin nimet »Judas Iskariotes de Eger», Simeon Zelotes\nde Nesmely» j.n.e. Kaksi lekkeriä hienointa Tokaji ausbruchia prameili\nFilip Makedonialaisen ja Julius Caesarin nimillä.\n\nNiin osasi hänen korkeutensa yhdistää hyödyllisen opin huvittavaan\najanvietteeseen.\n\nEräänä iltapäivänä, siihen aikaan, jolloin iltapäiväpäätöksiä\nmitättömäksi tekevää lakia ei vielä ollut, olivat herrat mitä\nloistavimman mielialan vallitessa juuri ennen päivällisen päättymistä\nKristóf Apor István Boerin kanssa joutuneet ankaraan väittelyyn siitä\nminkälainen on elämä kuoleman jälkeen. Se oli siihen aikaan erikoisen\nmuodikas keskusteluaihe. Aina kun siihen iskettiin, ei väittelystä\ntahtonut loppua tullakaan.\n\nTavallista kiivaampi väittely johtui tälläkertaa siitä, että\nhallitsijattaren henkilääkäri, Márton Salitius, huomautti hänen\nkorkeudelleen, ettei hänen pitäisi enempää koskea maljaansa, sillä\njuoma vahingoitti hänen terveyttään. Viini, sanoi hän, vie monta\nihmistä toiseen maailmaan.\n\n— Ken on herra, hän on toisessakin maailmassa herra — väitti Dénes\nBánffy.\n\n— Saattaa olla niinkin, — vastasi Salitius, — kuitenkin sillä\nerotuksella että toisessa maailmassa ei ole toista Erdélyä.\n\n— En usko, tohtori, — sanoi leikkisä Moses Thoroczkay, — että viinin\njuominen edistäisi kuolevaisuutta.\n\n— Teidän korkeaoppineisuutenne sanoi aivan hiljattain, että\nkuolevaisuus on suurin päivän vanhoista neljän vuoden ikäisten lasten\nkeskuudessa, toisin sanoen niiden, jotka eivät nauti viiniä.\n\nTälle naurettiin makeasti ja kilistettiin uudestaan laseja, mutta\nkuten sanoin, Apor ja Boer herrat innostuivat väittelemään, kiistellen\ntulisesti toisen maailman salaisuuksista. Kumpikin heistä luuli\ntietävänsä tulevaisuuden paremmin kuin toinen. Toinen kielsi helvetin\ntuliset padat ja että ihmissieluja niissä keitellään, hyväksyen\nsensijaan muutamia kohtia Muhametin paratiisista, erittäinkin\ntuberuusupuiden miellyttävät varjot. Mutta oikeastaan ei ankarassa\nmelussa voinut päästä selvyyteen siitä, mitä kukin väitti.\n\nVäittely muuttui pian yleiseksi, sillä useat puuttuivat siihen,\nottipa itse hallitsijakin keskusteluun osaa, tähyilIen pelokkaasti\nympärilleen, näkyisikö siellä jossain Mihály Teleky herraa, joka\ntavallisesti joko hyväksyen tai eväten seurasi kulmiaan rypistäen hänen\npuhettaan aina kun hän vaan suunsa avasi, mikä lopulta oli sangen\nkiusallista.\n\nMutta onneksi ei Mihály Teleky herra ollut saapuvilla, niin että hänen\nkorkeutensa aivan rohkeasti uskalsi yksinkertaisen ihmisen järjellä\nlausua ajatuksensa, sillä biblianhistoriallisissa ja teologisissa\nasioissa ei hän suinkaan ollut varma.\n\nMutta kahta raivostunutta härkää on helpompi pysäyttää, kuin kahta\nintohimoista väittelijää. Apaffylla ei ollut siihen edes riittäviä\näänivarojakaan ja että hänen sanansa oli hallitsijan sana, sitä ei\ntällaisissa tilaisuuksissa otettu huomioon.\n\n— Hiljemmin herrat — sanoi hallitsija ja paukautti kämmenensä pöytään.\n— Me tahdomme tutkia, kumpi herroista on oikeassa. Juuri tänään\non minun luokseni saapunut Imre Tökölyn hahmossa kuuluisa oppinut\nEperjesistä. Hänen nimensä on István Schmidt ja hän on opiskellut\nulkomaiden yliopistoissa ja on kirjeenvaihdossa maailman suurinten\noppineitten kanssa. Ellette, herrani, tahdo kuulla minua, voimme\nsittenkin heti päästä selvyyteen, kumpi on suurempi teologi, Boer\nvaiko Apor? Lähde, poikani, Pál Korniss, kutsumaan tänne Imre Tököly\nlähettiläs.\n\nMaljoja täyttävistä pojista lähti vilkas, miellyttävän näköinen\nnuorukainen, jolla oli yllään hopeasoljella kiinnitetty sininen\nhusaaritakki, juoksujalassa täyttämään käskyä ja palasi hetken kuluttua\nilmottamaan:\n\n— Schmidt herra saapuu heti teidän korkeutenne puheille.\n\n— No nyt me vihdoin saamme kuulla, minkälaista on elämä toisessa\nmaailmassa. Sillävälin ottakaamme selko siitä, mitä väittää Apor ja\nmitä Boer. Sille, joka teistä on oikeassa, lahjotan minä kauneimman\nmiekkani, sen joka on opaaleilla koristettu. Pinotkaa siis viisautenne\nyhteen paikkaan, herrani.\n\nSamassa astui saliin István Schmidt, pitkä tuuheapartainen herra,\nyksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun puettuna, Hänen rauhallisilla,\nkalpeilla kasvoillaan kuvastui selvästi loukkaantunut ilme: miksi\ntahtoi hallitsija sekaantua valtion asioihin noin epämääräisessä\ntilassa? Sillä kaikkien kasvot kukkivat viinistä punaisina ja silmissä\noli kostea kiilto.\n\n— Me olemme kutsuneet teidät, herrani, — alkoi hallitsija suopeasti\npäätään nyökäyttäen, — ratkaisemaan väittelyä, joka on kahden\nuskottumme, Boer ja Apor herrojen välillä syntynyt toisesta maailmasta.\nOlemme kuulleet teidän harvinaisesta kirkonopin tuntemuksestanne ja me\nannamme arvoa teidän viisaille sanoillenne. Veljemme Imren kirjeestä\nolemme lukeneet paljon arvokasta teistä, herrani.\n\nSzepessiläinen kumarsi:\n\n— Olen teidän korkeutenne palveluksessa.\n\n— Teidän on määrä siis ratkaista, kumpi näistä väittelijöistä on\noikeassa. Lausukaa, herrani, mielipiteenne, mutta — lisäsi Apaffy\nnauraen — perätysten, ei yhtä aikaa.\n\nMutta tämä huomautus ei auttanut, sillä molemmat herrat toinen toisensa\nsanoihin kiivaasti takertuen huutavalla, kärsimättömällä äänellä\nesittivät kumpikin mielipiteensä. Vaikeata on sanoa, oliko heidän\nkiivauteensa syynä opaaleilla koristettu miekka, vaiko heidän palava\nuskonsa.\n\n— No, mitä sanotte tähän, herrani? — kysyi hallitsija Schmidtiltä,\nkuunneltuaan tarkkaavaisesti kiistelijöitä. — Kummalle puolelle painuu\ntotuuden vaaka?\n\n— Tosiaankin, kuulkaamme vihdoin, minkälainen on toinen maailma, —\nhuudahtivat valtaherrat.\n\nAinoastaan György Béldi hihkasi hilpeästi.\n\n— Mitäpä hyötyä siitä olisi? Emmehän me kuitenkaan koskaan kuole!\nTäyttäkää maljat viinillä, pojat!\n\n— Hiljaa! Puhukaa, herrani — viittasi Apaffy kädellään. — Poikani,\ntuohan tänne asehuoneesta palkinto, opaaleilla koristettu miekka.\n\n— Korkea herrani! — alkoi Schmidt ja salissa syntyi juhlallinen\nhiljaisuus. — Olen kuunnellut tarkkaavaisesti väittelevien\nvaltaherrojen mielipidettä toisesta maailmasta. Kumpikin heistä on\nilmaissut ajatuksensa kauniisti oman uskonsa mukaan. Minä sanon tähän\nainoastaan...\n\n— Kuulkaamme, kuulkaamme! — kaikui joka taholta.\n\n— Sanon, että Jumala on salannut meiltä ihmisiltä paljon\nijankaikkisuuden asioita.\n\n— Totta, totta!\n\n— Muut luojan luomat tietävät paljoa vähemmän kuin me, ja senvuoksi\nvoimme olla tyytyväisiä, mutta kun Jumala antoi meille yhteiseksi\ntiedoksemme ijankaikkisuuden asiat, ei hän kuitenkaan antanut meille\nkaikkia; muutamia hän pidätti itselleen.\n\n— Asiaan, oppinut herrani, asiaan — keskeytti hänet Bánffy\nkärsimättömästi.\n\n— Asiassa olemmekin, herrani. Sillä se, mistä molemmat valtaherrat\nväittelevät, kuuluu juuri niihin ijankaikkisuuden salaisuuksiin, jotka\nJumala on pitänyt ominaan. Olen puhunut.\n\nViisas oli Schmidt herran vastaus, mutta herrat olivat kaikki\ntyytymättömiä. Ainoastaan yksi ääni kuului jostakin salin etäisestä\nsopesta: »Niin on». He katsovat hämmästyneinä sinne. Siellä oli\nhovinarri.\n\nItse hallitsija sanoi harmistuneena pojille, mutta siten, että jokainen\nkuuli hänen sanansa:\n\n— Ellei oppinut voinut asiata ratkaista, niin juoskaa linnan edustalle\nja tuokaa tänne ensimäinen ohikulkija. Mitä ei oppinut ratkaissut, sen\nratkaiskoon ensimäinen oppimaton.\n\nPojat lähtivät heti täyttämään käskyä tuodakseen kadulta oppimattoman\nihmisen. No se ei totisesti ole vaikeata! Sillä sellaisia ei ole\nainoastaan Gyulafehérvárin kaduilla, vaan hallitsijan neuvostossakin.\n\nHiukan odotettuaan kuulivat he ankaraa kiistelyä esiaulasta.\n\n— Lähdehän katsomaan, Mihály Baló, mikä siellä on hätänä!\n\nHoviherra meni ja palasi pian:\n\n— Nuorta maankiertäjää kiskovat siellä sisälle, mutta hän ei millään\npelillä tahdo tulla ilman koiraansa, vaan potkii, kynsii ja kiskoo\nvastahankaa.\n\n— No tulkoon sitten koirinensa.\n\nMihály Baló palasi tekemään lopun taistelusta. Hovipojat saattoivat\ntuokion kuluttua risaisen nuoren miehen saliin. Hänellä oli yllään\nrepaleinen teiniviitta ja hänen pölyisistä kengistään pilkisti siellä\ntäällä esille paljas jalka. No tietysti, sillä eiväthän suutarit osaa\nikuisesti kestävää tehdä.\n\n— Mistä saitte miehen käsiinne? kysyi Gábor Lázár herra, punaisena\nniinkuin rapu, sillä hän oli eniten humalassa.\n\n— Hän kulki juuri portin ohi kadulle tullessamme ja käskyhän oli, että\n»ensimäinen ohikulkija tuotakoon.»\n\nApaffy nyökäytti myöntävästi yhä raskaammaksi muuttuvaa päätään ja\nvilkutteli uneliaasti silmiään.\n\n— Mikä on sinun nimesi?\n\n— László Veres.\n\n— Mikä sinä olet?\n\n— Minä olen vaeltaja.\n\n— Laiha ammatti — ivaili Béldi.\n\n— Mitä tahdotte minusta, herrat? En ole tehnyt mitään pahaa. Minä\nhaastan herrat oikeuteen. Päästäkää minut pois.\n\nJa hän kohotti nyrkkinsä, iskien hurjistuneena hovipoikia, jotka olivat\npakottaneet hänet tulemaan sinne.\n\n— Onneton — kuiskasi hänelle yksi hovipojista, pikku Pál Kornizs. —\nEtkö tiedä kenen edessä seisot?\n\n— Entä sitten, mitä minä siitä, vaikka seisoisin Pontius Pilatuksenkin\nedessä.\n\n— Jospa seisoisitkin vaan siellä, mutta tuossa on hänen korkeutensa\nMihály Apaffy, Erdélyn hallitsija.\n\nKerjäläisteini kalpeni ja hänen polvensa vavahtivat. Hallitsijan\nedessä! Hän katseli ympärilleen suurta kaarikattoista salia, hänen\nsilmänsä liitivät yli samettipukuisten hovipoikien, pysähtyen seinälle,\nminne oli maalattu pöydän ääressä istuvan laihakasvoisen miehen kuva...\nsamanlaiset olivat kasvot, kuvassa oli hänellä vaan vihreä viitta\nyllään ja kädessä jalokivinen valtikka.\n\nKerjäläisteini vaipui polvilleen.\n\n— Nouse pystyyn, poikani — sanoi hallitsija. — Älä pelkää, ei ainoakaan\nhiussuortuvasi ole vaarassa. Antakaa hänelle tilkka viiniä toipuakseen.\n\nYstävälliset sanat ja viini palauttivat hänen rohkeutensa.\n\n— Ei sinua syytetä täällä mistään — sanoi sitten Salitius tohtori. —\nPäinvastoin, hallitsija on haettanut sinut tänne tuomariksi, poikani.\nSinun on määrä ratkaista, kumpiko näistä kahdesta herrasta on oikeassa.\n\n— Minäkö? — änkytti hän hämmentyneenä. — Miten rohkenisin?\n\n— Hallitsijan käskyä täytyy totella.\n\nLászló Veres taivutti päänsä. Valkoinen koira makasi hänen jalkojensa\nedessä rauhallisena ja vilkutti hänelle rohkaisevasti kellertäviä,\nviisaita silmiään.\n\n— Esittäkää hänelle, herrat, väittelyn sisällys, — sanoi Apaffy.\n\nNyt selitti Salitius seikkaperäisesti molempien valtaherrojen kiistan.\nVälillä kuiskasi Béldi herra pilkallisesti vieressään istuvalle\nInczédille:\n\n— Totisesti, paljoa viisaamminkin voisimme kuluttaa aikamme, kuin\nmokomilla hullutuksilla.\n\n— Lyön vetoa sadasta floriinista, — vastasi Inczédi hymyillen, — että\nme emme suinkaan ole korkeammalla tasolla; sillä jos täällä aterioisi\nmeidän kanssamme ulkovaltojen lähettiläät, nauraisivat he meille vasten\nsilmiä.\n\n— Saatatte olla oikeassakin, — vastasi oppinut Bethlen, — mutta minusta\nei juttu ole lainkaan naurettava. Hänen korkeutensa osottaa pikemminkin\nhienoa älyä, kysyessään viisaan oppineen jäljestä oppimattoman\nmielipidettä. Uskokaa minua, herrani, tässä on filosofiaa ja viehätystä.\n\nBéldi veti suutaan pilkallisesti hymyyn:\n\n— Ei niinpaljon filosofiaa, kuin hulluttelua, lankoni.\n\n— Mutta minä pysyn kuitenkin yhä väitteessäni. Tunnettehan\noikeamielisen Harun al Raschidin historian ja seikkailut, niiden\njoukossa on useita tämän tapaisia ja kuitenkin oli hän suuri hallitsija.\n\n— Ne ajat ovat jo ammoin menneet, lankoni, — huomautti Béldi, — jos ne\novat edes tosiakaan.\n\n— Hiljaa, herrani, — kuului nyt Apaffyn ääni, — kuulkaamme siis nuoren\nmiehen sanoja: minkälaista on toisessa maailmassa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSanansaattaja toisesta maailmasta.\n\n\nTeini seisoi hämmentyneenä suuren ja loistavan hovin edessä.\n\n— Ehken et ole oikein ymmärtänyt? — kysyi häneltä Apaffy.\n\n— Kyllä olen ymmärtänyt, teidän korkeutenne.\n\n— No, käy sitten rohkeasti käsiksi asiaan. Kornizs, anna hänelle vielä\ntilkka rohkasuksi.\n\nSamettipukuinen pieni hovipoika täytti repaleisen kerjäläisen maljan.\nAinoastaan hetken hän oli hämmentyneenä, mutta toisena hetkenä hän\njo muisti, että olihan Dobos setä joskus satuillut hänelle toisesta\nmaailmasta. Satu, satu, anna leipää, entäpä jos se satu vielä\nmuuttuisikin leiväksi.\n\n— Teidän majesteettinne, — sanoi hän rohkaistuen ja hänen koiransa\nhuiskutti iloisesti hänelle häntäänsä, — eli kerran kahdessa\nunkarilaisessa naapurikylässä kaksi pappia. Toinen heistä oli\nkatolilainen ja toinen protestantti, mutta siitä huolimatta he olivat\nkelpo ystäviä, sillä he olivat innostuneita metsästäjiä kumpikin ja\njos heidät erotti toisistaan erilaiset opinkäsitykset, — toi heidät\nkuitenkin aina yhteen yhteinen metsästysalue.\n\nHeidän ystävyytensä ei kuitenkaan lopulta ollut muuta kuin alinomaista\nväittelyä ja heidän mieliaiheitaan oli juuri sama, josta herrat täällä\novat väitelleet. Ijänikuisesti he lakkaamatta kiistelivät siitä,\nminkälainen on toinen maailma. Kalvinilainen pappi väitti yhtä,\nkatolinen toista. Kummallakin oli suuri mielikuvitus ja oman makunsa\nmukaan he molemmat kalustivat taivaan avarat asunnot. Kalvinilainen\npappi väitti melkein samaa kuin vanhempi herroista (Boer herra oli\nvanhempi), plebaani taasen ajatteli toisen maailman asiat suunnilleen\nsillätavoin kuin nuorempi valtaherra.\n\nJoskus he aivan hurjistuivat ja molemmat pyhät miehet moukaroivat\nnyrkeillään pöytää, vakuuttaakseen ystäväänsä uskonsa totuudesta.\n\nViisitoista vuotta kului näin tulisissa ja kiivaissa sielullisten\nvoimien mittelyssä, mutta luonnollisesti ilman tulosta.\n\nKerran oli plebanuksen talossa sikapeijaiset. Vieraitten joukossa oli\nkalvinilainenkin pappi ja, kuten aina ennenkin, kiistelivät he nytkin\ntoisen maailman asioista. Mutta vieraat, jotka jo osasivat pilkusta\npisteeseen ulkoa kummankin mielipiteet ja todistelut, olivat surkeasti\nkyllästyneet koko jupakkaan, jonka talon isäntäkin oli huomannut:\n\n— Canis mater,[19] heitetään jo puoleen koko kiista, sittenhän saan\nnähdä, kun itsekin joudun sinne.\n\n— Vanno minulle, — huudahti kalvinilainen kiihtyneenä, että jos kuolet\nennen minua, tulet sanomaan, kumpi meistä oli oikeassa.\n\n— Jos sinäkin lupaat, Miska.\n\n— Vannon tulevani luoksesi kuolemani jälkeen. Vannon kautta papillisen\nuskoni.\n\n— Minäkin vannon. Tuossa käteni. Minä tulen sinun luoksesi ja sanon\ntotuuden.\n\nVieraat nauroivat väittelijöiden juhlallisille lupauksille, Hei, arvon\nherrat, kuolema on vielä kaukana, — hyötykäämme sitä ennen tämän\nmaailman hyvyydestä: maljanne, riemuitkaamme.\n\nHe nauttivat ja ilottelivat kymmeneen asti iltasella ja hilpeinä\nhe erosivat, mikä meni jalkasin, kuka ajoi reellään, kuka nousi\nsuksilleen, aina senmukaan minkälainen oli tie hänen asuntoonsa.\n\nKalvinilainen pappi nousi viimeisenä suksilleen ja huuti vielä\nveitikkamaisesti:\n\n— Pysytkö vielä lupauksessasi?\n\n— Pysyn.\n\nKun plebaani näki viimeisenkin vieraan ajavan pois, kääntyi hän\nhuoneeseensa, rukoili iltarukouksensa ja laskeutui levolle.\n\nTuskin oli hän nukkunut tuntiakaan, kun hän yht'äkkiä kavahti\nvuoteestaan siihen, että joku koputti ulkopuolista ikkunaa.\n\nKylmä väristys puistatti hänen jäseniään, vaikka hän olikin tottunut\nsiihen, että hänet öisin herätettiin.\n\nOvenpielessä riippuivat naulassa hautuumaan portinavaimet. Naula putosi\nitsestään lattialle ja mukana seurasivat avaimet, jotka kalahtaen\nvierähtivät ikkunan viereen.\n\n— Kuka siellä? — kysyi plebaani hypähtäen pystyyn ja hapuillen\ntohveleitaan.\n\n— Minä se olen, Miska — vastasi ulkoa tuttu ääni.\n\nPlebaani astui akkunan luo ja veti syrjään uudinta. Kalvinilainen pappi\nseisoi ulkona.\n\n— Minä kuolin — vastasi kalvinilainen pappi tylsällä, voihkivalla\näänellä — ja tulin sanomaan sinulle, _että toisessa maailmassa ei ole\nsellaista kuin miksi minä sen väitin olevan, eikä sellaistakaan, kuin\nmiksi sinä sitä kuvittelif. Ámen!_\n\nPlebaanin huulilla koreili jo valmiina vastaus: »Älä puhu tyhmyyksiä,\nMiska», — mutta olento katosi samassa niinkuin aave, eikä lumi\nnarskunut jalkojen alla, eikä askelten jälkiä näkynyt missään, vaikka\nkuu paistoi sinne kirkkaana.\n\nKukot kiekuivat puolenyön hetkeä.\n\nPlebaani kömpi patjojensa väliin, hänen hampaansa löivät loukkua ja\naamulla makasi hän kuumeen kourissa.\n\nMutta vielä enemmän kohosi kuume, kun hänen taloudenhoitajattarensa\nilmotti:\n\n— Kirkkoherra, suuri onnettomuus on tapahtunut.\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\n— Kalvinilaisen kirkkoherran sukset pääsivät alamäessä väärälle\nsuunnalle ja hän suistui rotkoon jonne kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minä vaan senvuoksi ajattelin, teidän majesteettinne, — päätti\nkerjäläisteini satunsa — että jos on tosi se sanoma, jonka viestintuoja\nsaattoi toisesta maailmasta, ei kumpikaan näistä valtaherroista ole\noikeassa.\n\n— Oikeassa olet — huudahti Apaffy. — Kertomuksesi on hyvin kaunis ja\nopettavainen. Minä olen siihen tyytyväinen.\n\nValtaherrojakin se miellytti.\n\n— Viisas poika — sanoi Kristóf Boer nauraen. — Voitti meidät. Minä\nantaudun.\n\n— Sanalla sanoen ei kumpikaan herroista saa miekkaa.\n\n— Tosiaankin, kuka nyt saa miekan, hallitsijamme lahjan?\n\n— Totisesti, kukapa muu kuin tämä poika — sanoi hallitsija.\n\n— Näyttää siltä, kuin ei olisi satu miellyttänyt Apaffya, — kuiskasi\nBéldi pilkallisesti, — vaan »majesteetti» arvonimi, jolla poika häntä\nmairitteli.\n\n— Mutta olihan satukin kaunis ja sattuva — vastasi hänen naapurinsa\nInczédi herra.\n\n— Niinkö, niinkö! — keskeytti hovinarri — hänhän sanoi aivan samaa kuin\noppinutkin. Oppineelle naurettiin, mutta oppimattoman sana otetaan\ntäydestä. Sellainen on maailma!\n\n— Te todistatte, herrani, — sanoi Apaffy, — että lupasín miekan sille,\njoka teistä on oikeassa. Mutta kumpikaan teistä ei ole oikeassa;\nsellaisen tuomion on tämä poika langettanut. Saakoon siis hän miekan,\nsillä hän on oikeassa. Katso tuossa, ota miekka.\n\n— Teidän majesteettinne, miten voin minä vyöttää sen kupeelleni näissä\nryysyissä? — sanoi kerjäläisteini vaatimattomasti.\n\nApaffy nauroi makeasti, todellakin oli poika surkean näköinen; hän\nviittasi heti puvuston hoitajalle.\n\n— Vie hänet puettavaksi siistiin vaatteisiin.\n\nTuskin saattoi häntä tuntea, kun hän palasi jälleen; hänellä oli\nyllään siro harmaa husaaritakki, vihreät housut, jalassa safianiset\nsaappaat ja kädessään kaksikielinen harmaa karitsannahkainen hattu.\nLinnapäällikkö oli valinnut nämä vaatteet entisten ja nykyisten\nesiratsastajien univormuista. Tosiaankin pukivat ne häntä verrattomasti.\n\n— No nyt voit jo kelvata miekalle — sanoi Komizs hovipoika.\n\n— En vieläkään voi vyöttää sitä vyölleni, teidän majesteettiinne.\n\n— Miksi et? — kysyi Apaffy melkein loukkaantuneena.\n\n— Siksi, teidän majesteettinne, että miekkaa saa ainoastaan aatelismies\nkantaa, mutta minä en ole aatelinen.\n\nSyntyi yleinen naurunrähäkkä ja itse hallitsija nauroi niin makeasti,\nettä kyyneleet valuivat hänen silmistään.\n\n— Jumalani, noin sukkelan pojan kanssa en vielä eläissäni ole ollut\ntekemisissä. Armeenialainen kait sinä olet, he, he, he? Äläkä\nsanokkaan, ettet ole armeenialainen vaikka olisitkin, sillä siinä\nuskossa tahdon kuolla. No tämäpä osaa asettaa sanansa, herrat. Missä\non Naläczi herra? Menkää kansliaan ja, olkoon menneeksi, kirjottakaa\nhänelle aateliskirja. Maalari on linnan toisessa siipirakennuksessa\nmaalaamassa hallitsijattarelle jotain lipasta. Kutsukaa hänet tänne,\nniin saa hän maalata aateliskilven.\n\nMaalari tulikin heti. Hänen nimensä oli Gábor Gacsa, hän oli pitkä ja\nhintelä nuori mies, niin salakavalan näköinen, että hänestä varmasti\nolisi tullut setelinväärentäjä, jos siihen aikaan olisi ollut seteleitä.\n\n— Teidän armonne on suvainnut kutsua minua.\n\n— Mitä sinulla on tekeillä?\n\n— Maalaan amaranthuskukkia hänen armottarelleen.\n\n— Jätä se työsi nyt...\n\n— En rohkene, teidän armonne, sillä hänen armottarensa...\n\n— Mitä naisista... Valtion asiat ovat tärkeämpiä. Maalaa nopeasti\naateliskilpi.\n\n— Mitä maalaisin siihen?\n\n— Hyvin väsyneen vaeltajan, pojan vihreätä taustaa vasten.\n\n— Teidän armonne, ei väsymystä voi maalata.\n\n— Eikö voi? Hm! Tietysti ei voi. Tietysti, tietysti — sanoi hän\nsurullisesti — ihmisen voi, mutta väsymystä ei, sehän on mahdotonta...\nNo silloin luovutaan siitä predikaatista. Mikä olikaan sinun nimesi,\npoika?\n\n— László Veres.\n\n— Olkoon siis László Fáradi[20] Veres hänen aatelisnimensä ja maalaa\nsensijaan valkoinen koira vihreälle taustalle.\n\nRunsaan tunnin kuluttua tuotiin saliin valmis aateliskirja ja vaakuna.\n\nHallitsija raaputti nimensä toiseen ja pysähtyi katselemaan toista.\n\n— Tämä koira on totisesti sen näköinen kuin olisi se kili. Tekisi aivan\nmieli lypsää sitä. Minkälaisen koiran sinä maalasitkaan tänne, hullu\nmies?... mutta yhdentekevää, kilikin on hyvä eläin. Antakaa se sille\nveijarille ja ajakaa hänet linnasta, sillä muuten pyytää hän vielä\nminun omaakin päätäni.\n\n— Ei kait hän sentään ole hullu — puhkesi György Béldi\nitsetiedottomasti.\n\n— Mitä sillä tarkotatte? — kysyi kuuluisa kavaltaja János Kendeffy\ntaakseen kääntyen.\n\n— Sitä vaan, että tuollaiselle taitamattomalle maankiertäjälle olisi\nvaikeata kulettaa sitä mukanaan — vastasi Béldi rohkeasti.\n\nSitten lisäsi hän Inczédin puoleen kumartuen:\n\n— Miksi ei, kun se koko Erdélyn maallekin on liikanaisena rasituksena.\n\n\n\n\nIX.\n\nAarre.\n\n\nNyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita\nvaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt\nGyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä\nei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo\nmennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin\nluopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä\nvaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin\noli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää.\n\nHän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti,\neikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä\nsiellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin\npalvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan.\n\nHän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä\nsisään.\n\n— Mitä tahdotte?\n\n— Tahdon päästä hallitsijan puheille.\n\n— Oletteko hullu? Miten on sellainen juolahtanut mieleenne?\n\n— Siellähän minä olin puoli tuntia sitten.\n\nViekkaan näköinen vartija sanoi pilkallisesti:\n\n— Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne\nportille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani.\nHallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan\ntoiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte.\n\nNuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä,\nkääntyi uteliaana puhujaan:\n\n— Oletteko te tosiaankin ollut Wienissä, Istók setä?\n\n— Olenpa tietysti, kun olenkin.\n\n— Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin\ntäällä.\n\n— Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja\nmuutenkin on kaikki muu siellä pienempää.\n\n— Ovatko ihmisetkin?\n\n— Ovat nekin.\n\n— Mutta ei kait varpunen liene pienempi?\n\n— On sekin.\n\n— Entä mehiläiset, Istók setä?\n\nVanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten\nvalehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena:\n\n— Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan\nsidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät\nmehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut\nportinpieleen.\n\n— Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma\ntoisella puolella Gyulafehérvária.\n\nLászló Veres seisoi yhä vielä portin luona.\n\n— Mitä te vielä odotatte?\n\n— Odotan, että te muututte hiukan suopeammaksi.\n\nNyt muuttui Istók setä sulaksi hyvänsuopeudeksi.\n\n— Mikä on toivomuksenne, rakas poikani?\n\n— Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan\npuheille.\n\n— Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä\nanomuskirjelmä Mihály Teleky herralle.\n\n— Missä Teleky herra asuu?\n\n— Hänkin asuu täällä linnassa.\n\n— No päästäkää minut sitten Teleky herran puheille.\n\n— Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan\nmahdotonta päästä.\n\nAlakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana\nkuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin\ntallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli\nverhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se\ntoi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?»\n\nTorilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä\ntordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin.\n\nNiiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen\nteki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta\nmiten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään.\n\nHän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat\nhänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari\nmustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä.\n\n— Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua,\njalosukuinen, sankarillinen herra ritari.\n\n— Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta,\nkierivät teidän päänne palloina pitkin tietä.\n\nRiennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen\nkaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut,\nsillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä,\njolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä\noli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen\nkauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja\nsulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä\nkaupunkia kohden...\n\nLaszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi,\naivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä\nmustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua\nkilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa\nkuvaansa.\n\nEi mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat\nmerkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä\nkoteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut\nkehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten,\ntuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen\npieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu\nvielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat\nkuumuudesta kutistuneet.\n\nLászló huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja\nryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä,\nsillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta\nnälkäinen vatsa ei viisastele.\n\nTällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata,\naivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi\nvingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle.\n\n— Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko?\nNo heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä\nnyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa!\n\nHän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä\nistui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli\nmaasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi\nmustasukkaisena vartioinut sitä.\n\nTuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se\nmitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti.\n\nPata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset,\nkorvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä\nsokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita\nyhdessä kasassa.\n\nHän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen,\nnäkisikö häntä joku.\n\nEi ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä\nkaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken\nsamanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla\nheijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla\ntaivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä\nkuin olisi se ollut Aladinin lamppu.\n\nLászló kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei\nvoinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut\nhänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken.\nKun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen\notsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon.\nHän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi?\nKylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei\nhän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.\n\nHän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin\nkahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää\ntänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan.\n\nJälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi\nuudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota.\nMuutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän\nsaita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon.\n\nMiten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten\nkanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman\nomaisuuden toisesta puolesta!\n\nMutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei\nolisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä\nolihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne.\n\nSaattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli\naikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi\nolla mahdollinen.\n\nLászló tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki\nLeopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa\nmaanneita!\n\nSenvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen\ntakasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja\ntasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän\nseipään, löytääkseen paikan palatessaan.\n\nKiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen\nrauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot.\nMutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti\nhänen kultakolikoillaan.\n\nKiihtymys uuvutti häntä niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi\nliikkua paikoiltaan. Hän istahti kivelle matalan talon edustalle ja\nnojasi hervahtaneen päänsä koiransa selkää vastaan.\n\n— Oma koirani, sinä teit minusta herran! Sinä olet minun hyvä kohtaloni!\n\nHän silitteli ja hyväili koiraansa, joka katseli häntä viisailla ja\nsurullisilla silmillä, aivan kuin olisi säälinyt.\n\n— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! — kajahti samalla hetkellä huuto\nhiljaiselta kadulta ja juoksevien jalkojen töminä kuului lähenevän.\n\nLászlón sydän oli pysähtyä, hän ponnahti pelästyneenä pystyyn ja\najatteli, että häntä ajettiin takaa, ja niin lähti hän suin päin\njuoksemaan kaupunkia kohden.\n\nMutta yht'äkkiä pysäytti hänet kaikkein mahtavin este: häntä vastaan\ntuntui voimakas paistin tuoksu. Hän oli joutunut kapakan edustalle,\njonka avatusta ovesta hänen sieramiinsa levisi keittiön ihanat tuoksut.\n\nLászló ryntäsi sinne henkitoreissaan.\n\nPelästyksissään ei hän edes huomannut, että kadulla hilpeä melu ja\nkaikuvat huudot etenivät toiseen suuntaan. Eivät kutkaan aikoneetkaan\nvangita ketään, ajoivat vaan muuten takaa hallitsijan ilkiteonhaluisia\nhovipoikia.\n\n»Kultaisessa karhussa», Gyulafehérvárin kuuluisassa kapakassa\nherätti suurta huomiota uusi vieras, joka syöksyi sisään aivankuin\ntakaa-ajettuna.\n\nVieraat, muutamat aatelismiehet, jotka hilpeään keskusteluun\nsyventyneenä nauttivat illastaan, jättivät puhelunsa kesken ja\nkapakoitsija Gergely Nagy painoi nopeasti päähänsä karitsannahkaisen\nlakkinsa, joka hänelle merikitsi samaa, kuin että hänkin nyt tahtoi\nkäydä herrasta.\n\n— No mikä nyt? — sanoi hän murahtaen.\n\n— Tahdon syödä — läähätti vieras.\n\n— Minä luulin, että aiotte lyödä päänne seinään. Ja sitäpaitsi,\nherraseni, on kelpo ihmisillä huoneeseen tullessaan tapana hiukan\nheilauttaa lakkiaan.\n\nPöytäseurueesta sanoi joku välinpitämättömästi:\n\n— Teidän taskunne on repeytynyt, arvon herra, sieltä näkyy putoilevan\njotain rihkamaa.\n\nLászló kumartui pelästyneenä katsomaan ja näki, miten timantit ja\nsmaragdit tippuivat pitkin lattiaa.\n\nIlmeisesti hänen taskunsa paljosta kuormituksesta pullistuneena oli\nrepeytynyt juostessa.\n\nRohkeasti hän saattoi poimia ne muuten, sillä kukaan ei kiinnittänyt\nhuomiotaan häneen, ei edes Gergely Nagykaan, jolta hän neljästi sai\naristellen kysyä, olisiko ruokaa saatavissa.\n\n— On senverran kuin toitte mukananne — vastasi isäntä härnäävän\nhidastelevasti.\n\n— Jos olisin tuonut, en pyytäisi,\n\n— Mutta tälläkertaa en minä voi antaa mitään.\n\nLászló veti taskustaan kultarahan ja pyöritteli sitä sormissaan.\n\n— Turhaan te houkuttelette tuolla keltaisella kolikolla — murahti\nGergely isäntä. Ruokaa ei tänään saisi Herkopaterkaan, sillä me\nolemme keittäneet ainoastaan herroille metsämiehille heidän omista\nsaaliistaan. Kuka te muuten olette?\n\n— Minä olen aatelismies László Fáradi Veres.\n\n— Aha! huudahti Gergely, te olette sama isänpoika, jonka hallitsija\ntänään teki kerjäläisestä aateliseksi, Näenpä, että hänen korkeutensa\non kultakolikoltakin antanut. Tietysti hänellä on niitä runsaasti,\nlisäsi hän katkeran ivallisesti, — ja jos loppuu, antaa valtakunta\nlisää.\n\nHerrat metsästäjätkin olivat jo kuulleet, mitä linnassa oli tänään\ntapahtunut; kaikenlaiset juorut kulkevat juoksujalkaa, ennen kaikkea\ntietysti myöskin hovijuorut! Äkkiä olivat he tehneet tuttavuutta ja\npaiskanneet kättä tulijalle.\n\n— Miksi et heti sanonut, kuomaseni, että aatelisverta on sinunkin\nsuonissasi? Sillä ei se mitään tee, että koirannahkasi on vielä\nhyvinkin tuore.\n\n— Ja viinille tuoksuva — pisti lomaan toinen herroista.\n\n— Se osottaa vaan sitä, että sinä olet sankari, mutta me vaan\njälkeläisiä. Senvuoksi, jos suvaitset, niin istu pöytään, kunnon\ntoverimme, ja syö ja juo meidän kanssamme.\n\nHänet istutettiin pöydän päähän ja hänen eteensä työnsivät kaikki\nkilvan ruokia ja juomia, niinkuin on tapana silloin kun jotakin\nvierasta erikoisesti tahdotaan kunnioittaa.\n\n— Minun nimeni on Farkas Naláczy, — esitteli ruskea, kähäräviiksinen\nnuori mies, — tämä on István Veér, tuo on Gábor Petky ja tuo taasen\nMiklós Kovasóczy. Nyt sinä jo tunnet meidät. Kaikki me olemme iloisia\nveitikoita. Olimme hiukan metsästelemässä ja annoimme Gergely isännän\npaistaa riistamme. Ruoka on siis ilmainen, mutta viinin maksaa se,\njolla on vähiten rahaa, sillä sellainen on meidän tapamme ollut.\nToivon, ettei sinulla ole mitään tätä vastaan.\n\nLászló pudisti hymyillen päätään ilmaisten sillä, ettei hänellä\nsuinkaan ollut mitään sellaista ehdotusta vastaan.\n\n— Hävytön vekkuli — sanoi Petky hiljaa Kovasóczylle — sillä ellei hän\nolisi sitä, ei hän olisi ehtoa hyväksynyt.\n\nSillävälin kun hän söi ja joi vatsansa täyteen, jatkoivat nuoret\nherrat keskeytynyttä pakinoimistaan; metsästysseikkailuja he kertoivat\ntoisilleen, tehden kärpäsestä härkäsen ja valehdellen vimmatusti.\nOnneksi parooni Münkhausenille, ettei häntä vielä siihen aikaan\nollut olemassa, sillä hän olisi saanut hävetä heidän rinnallaan.\nIstván Veérille oli kerran sattunut, että suunnaton haukka oli\nistahtanut hänen pyssynsä piipulle ja hänen oli täytynyt ensiksi\nhätyyttää se pois siitä, jotta olisi mukavasti voinut ampua sen. Vielä\nihmeellisempi oli Miklós Kovasóczyn elämys, sillä hänen eteensä oli\nkoira ajanut jäniksen, joka, sensijaan että olisi juossut pakoon,\nistahtikin uhkarohkeasti takajaloilleen juuri kun hän ojensi pyssynsä\ntähdätäkseen. Se oli oikaissut solakan vartensa niinkuin apina ja\nuhannut häntä oikealla etukäpälällään. Kovasóczy oli silloin heti\npelästyneenä heittänyt luotaan murha-aseen.\n\nLaszlo nauroi makeasti uhkailevan jäniksen jutulle.\n\n— Minä en salli kenenkään nauraa itselleni pilkallisesti, — huudahti\nKovasóczy vihastuen ja paiskasi voimalla edessään olevan kannun\nseinään, niin että porsliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. —\nMinä vaadin hyvitystä.\n\nToverukset hypähtivät kaikki pystyyn hiljentämään hänen kuohuntaansa.\n\n— Älä nyt, rauhotu jo! sinun niskasihan on ihan paisunut ja sinä olet\naivan punainen. Eihän toki kukaan ole loukannut sinua.\n\n— Vai ei! Näen selvästi herra Veresin kasvoista ja silmistä ettei\nhän usko mitä kerroin. Mutta joka ei sanojani usko, hänet vaadin\nmittelemään miekkoja kanssani.\n\nLászló änkytti hämmästyneenä:\n\n— Minustako on kysymys?\n\n— Niin, juuri sinusta — vastasi Naláczy — nyt sinun täytyy sanoa kautta\naateliskunniasi, uskotko jänisjuttuun vai etkö, sillä siitä puristaa\nkenkä.\n\nHän huomasi, että häntä aiottiin hypitellä ja tehdä naurunalaiseksi ja\nsentähden hän vastasi vältellen:\n\n— Jos te uskotte, miksi en minäkin silloin uskoisi?\n\n— Se on pelkurikin — kuiskasi Kovasóczy Petkylle, joka ainoastaan\nsenvuoksi oli kurillaan nostanut jupakan, että saisi uudelta kannalta\noppia tuntemaan uuden aatelismiehen.\n\n— Nähtävästi myöskin tyhmä, — huomautti Gábor Petky — Minäpä koettelen\nhäntä siltä kannalta.\n\nSitten sanoi hän ääneensä:\n\n— No sittenhän on rauha solmittu, sillä László Veres myöntää uskovansa\njänisjuttuun. Ojentakaa siis kättä toisillenne. Mutta kerro sinä nyt\njoku metsästysjuttu, uusi toverimme.\n\n— En minä ole koskaan metsästänyt.\n\n— Mitä se tekee sellaiselle miehelle kuin sinä olet. Ethän sinä\nole toisessakaan maailmassa käynyt ja kuitenkin tiesit kertoa\nhallitsijalle, mitä siellä on ja mitä ei.\n\n— Ja sitäpaitsi, ellei sinulle ole sattunut metsästysseikkailua, niin\nainakin jotain muuta. Ainahan ihmiselle jotain tapahtuu elämän varrella.\n\n— No olkoon menneeksi — sanoi László Veres — minäpä kerron siitä, miten\nkerran tapasin karhun.\n\n— Kuulkaamme, kuulkaamme, mutta ryypätään hiukan välillä!\n\nHe kilistelivät maljojaan ja László alkoi kaikkien seuratessa\ntarkkaavaisina:\n\nTullessani Kiralyhagyon yli Erdélyin, oleskelin siellä melkein\nkokonaisen vuoden miilunpolttajien parissa suurissa metsissä. Kerran\nkuljeskellessani siellä, kuulin kovaa ryskettä ja puiden tiheiden\nlehvien lomasta näin säihkyvän silmäparin tuijottavan itseäni.\nPelästyin armottomasti, sillä siellä oli karhu. Minut valtasi kuoleman\nkauhistus, sillä, puhumattakaan pyssystä, ei minulla ollut mukanani\nedes linkkuveistäkään. Seisoin ahon keskellä, ja sensijaan että se\nolisi painunut kauemmaksi viteikköön, tulikin se suoraan minua kohden.\nEnsimältään olin niin pökerryksissä, ettei mikään juolahtanutkaan\nmieleeni, vaan lähdin suin päin juoksemaan pakoon. Onneksi oli siellä\nvähän matkan päässä leveä rotko ja joskus oli myrsky kaatanut suuren\npuun, jota myöten saattoi päästä syvän kuilun yli. — Minä olen\npelastettu! — huudahdin. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin kiivetä\npuuta pitkin toiselle partaalle ja syöstä puu rotkoon, silloinhan ei\nkarhu voisikaan saavuttaa minua. Niin kävikin, otus syöksyi jälkeeni,\nmutta neuvottomana sen täytyi pysähtyä kuilun partaalle irvistämään\nhampaitaan. Kun olin päässyt rotkon yli uskoin jo pelastuneeni, mutta\nsamassa näinkin kauhukseni, että siellä oli minua vastassa toinen\nkarhu. Ajatelkaa, herrani, minkälaisessa asemassa olin.\n\n— No ja mitä sitten tapahtui? — kysyivät he ja kuuntelivat henkeään\npidättäen.\n\n— Minä uskoin sieluni Jumalan huomaan...\n\n— Mutta mitä karhut tekivät?\n\n— Mitäpä ne olisivat tehneet? Tarttuivat minuun kiinni kynsin, hampain\nja söivät suuhunsa!\n\nAh? Oh! sellaista vastausta he eivät olleet odottaneet. Gábor Petky\nhypähti ensimäisenä tuoliltaan.\n\n— Totisesti — huudahti hän heittäytyen Lászlón kaulaan — sinähän olet\nverraton poika, joka mainiosti osasit vetää meitä nenästä. Siitä\nme saimme kun pilkkasimme sinua! Sinä voitit meidät, veikko, me\ntunnustamme sen. Kovasóczy aikoi koetella rohkeuttasi ja minä älyäsi.\nNo nyt sinä olet yhdellä lyönnillä iskenyt kaksi kärpästä. Sinulla oli\nrohkeutta tehdä meidät naurettaviksi ja annoit älysikin loistaa samalla\nkertaa.\n\nHe paiskasivat vuorotellen kättä Laszlolle ja tämän jälkeen sai\nseurustelu aivan toisen äänilajin. László tunsi herättäneensä\nkunnioitusta ja että tästä suuresta ystävyydestä oli vain toinenpuoli\nenää pilantekoa.\n\nHe jatkoivat ilotteluaan sivu puoliyön, kunnes István Veér vihdoin\nsanoi:\n\n— Onpa jo aika vähitellen lähteä; maksetaan pois ja juodaan vielä\nPyhän-Jánoksen uhrimalja.\n\nKovasóczy kuiskasi juuri Petkylle, että eiköhän olisi viisainta jättää\nVeres parka jo rauhaan ja antaa hänen maksaa juomat, kun itse Veres\nehdotti:\n\n— Tosiaankin, minäkin olen jo hyvin uninen ja tuskin jaksan odottaa\nmaatapanon hetkeä. Saammepahan kuitenkin ensin nähdä kuka maksaa,\nsitten erkanemme.\n\nSaammepa nähdä kuka maksaa?... Se sana pisti Kovasóczya. Hän ei siis\nollut varma siitä, kenen oli maksettava? No, saadaanpahan nähdä!\n\n— Isäntä hoi, maksetaan! Hei, pojat, paljonko teillä on rahaa? Kellä on\nvähiten?\n\nHän veti itse taskustaan kukkaron ja helisteli sitä käsissään:\n\n— Tässä on satakaksikymmentä kultakolikkoa.\n\n— Minullakin on ainakin sata — sanoi Petky ja levitteli pöydälle\ntaskunsa sisällyksen.\n\nLászló Veres huomautti hymyillen:\n\n— No silloin minä jo huomaan, etten minä ainakaan joudu maksamaan.\n\n— Miten niin? huudahtivat toiset kummastellen. Mistä sinä sen huomaat?\n\n— Mistäkö? Siitä tietysti, että minulla on paljoa enemmän rahaa!\n\nJa hän tyhjensi takkinsa yhdestä taskusta kultarahat ja kalleudet, niin\nettä ne häikäisivät toisten tuijottavat silmät.\n\n— Siinähän on äärettömästi rahaa — kummasteli István Veér.\n\nVeikot muuttuivat aivan suolapatsaaksi, kun Farkas Naláczy lopulta\nsanoi:\n\n— Tunnusta pois, että sinä vedit nenästä tänään hallitsijaa.\n\n— Millä niin?\n\n— Sillä repaleisella puvullasi.\n\nKun he menivät ulos kapakanovesta, sanoi hän tovereilleen:\n\n— Kuka teistä antaa minulle yösijan?\n\nKaikki olivat halukkaita, ja László vastaanotti Petkyn tarjouksen.\n\n— Mihin aikaan nouset? — kysyi Petky.\n\n— Aikasin, sillä minä lähden täältä eteenpäin.\n\n— Minne menet?\n\n— Lähden etsimään veljeäni.\n\n— Missä on sinun veljesi?\n\n— En tiedä, mutta minun täytyy löytää hänet.\n\nAamulla heräsivät gyulafehérvárilaíset kummallisiin satuihin, joista\ntoiset puolet olivat tosia.\n\nSe puoli nimittäin, että ne, jotka nousivat aikasin, löysivät\nuseita kultarahoja tieltä, jota pitkin László Veres oli juossut\ntasku repeytyneenä. Lapset löysivät pieniä kiiluvia kiviä, joista\nyht'äkkiä levisi huhu, että ne olivat idän helmiä ja kalliita\nkiviä. Hallitsijattarenkin korviin ehti tämä sanoma ja hän lähetti\nuteliaana hakemaan muutamia sellaisia kadulta löydettyjä kiviä: ne\nolivat kauneimpia smaragdeja ja helmiä. Kultarahojakin tiedusteli\nhallitsijatar, mutta niistä ei löytynyt enää muuta kuin huhu, sillä ken\noli löytänyt, hän oli ne visusti kätkenyt. Gyulafehérvárin kultaseppä,\nAlbert Szana, juoksi kadulta kadulle niinkuin hullu ja kyseli kaupungin\nkaikilta lapsilta: mistä löysitte ne aarteet? Hovissa ja Mihály\nTeleky herran kotona ei koko päivänä puhuttu muusta, kuin eilisestä\nihmetapahtumasta, johon ei kukaan voinut antaa selvitystä, ennenkuin\npuolelta päivin, kun »Kultaisessa karhussa» laastiin kapakkatuvan\nlattia ja sieltä löydettiin useita oikeita helmiä. Kapakan emäntä vei\nne juoksujalkaa linnaan, saadakseen tietää senkin, kenen taskusta ne\nolivat pudonneet.\n\n— Muuan nuori mies huvitteli meillä viime yönä muutamien muitten\nherrojen kanssa, — kertoi hän. — Hänellä oli mukanaan valkoinen koira\nja hänen taskunsa oli repeytynyt ja siitä putoili tämmöisiä. Mutta\neipä se näkynyt niistä paljoa piittaavan, kokoili niitä noin vaan\nkahmalokaupalla.\n\nNo nyt jo oltiin jäljillä, mutta vielä oli saatava selville, kuka se\nnuori mies oli.\n\nNiin pienessä kaupungissa kuin Gyulafehérvárissa ei se kauan voinut\njäädä salaisuudeksi. Metsästysveikot kertoivat koko kaupungille\neilisestä tapahtumasta ja siitä miten outo mies oli nukkunut\nPetkyn luona, jolta aikasin aamulla oli ostanut ratsun ja sillä\nkiidättänyt Kolozsvária kohden. Hänellä oli äärettömiä aarteita. Hänen\ntaskussaankin oli noin vaan irtonaisena _nyrkinkokoisia_ timantteja.\nTämä tietysti ei ollut kukaan muu, kuin László Veres, vaeltava,\nlikainen teini, jonka hallitsija eilen teki aatelismieheksi.\n\nTästä ei suinkaan ollut vaikeata arvata loppua.\n\nEi hän voinut olla vaelteleva teini. Se oli sula mahdottomuus!\nMistä voisi teinillä olla niin paljon kalleuksia? Oliko hän ehken\nvarastanut ne jostain? Mutta keltapa hän olisi ne varastanut? Keltä\nsiis puuttuivat kalleudet sitten eilispäivän? Ja sitäpaitsi, olikohan\nkellään täällä niin paljon aarteita! Puolesta taskullisestaan olisi hän\nvoinut ostaa seudun kaikkein rikkaimman miehen!\n\nSanoma kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta oltiin täysin selvillä\nsiitä, että se ei mitenkään saattanut olla kukaan muu kuin valepukuun\npuettu kuninkaanpoika.\n\nMutta mitä hän silloin täältä etsi?\n\nHei, mitäpä tavallisesti valepukuiset kuninkaanpojat etsiskelevät?\n\nPuolisoa.\n\nJa jos hän siis etsi puolisoa, niin ketäpä muuta hän olisikaan voinut\ntähyillä, kuin Mihály Teleky herran kaunista naimaikäistä tytärtä?\n\nTelekyt panivat toimeen oikein perinpohjaisen tiedustelun, ja saivat\nselville, että hänen korkeutensa kuninkaanpoika oli juuri eilispäivänä\npyrkinyt heille, mutta vartijat eivät olleei päästäneet.\n\nPahasti kävi Istók sedän, hänet lyötiin rautoihin ja kaikille suunnille\nlähetettiin vakoojia ottamaan selkoa kuninkaanpojasta.\n\n\n\n\nX\n\nAgnes Nesselroth.\n\n\nLászló suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä\nlöytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni\nseurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa\nperille.\n\nHelppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin\nsai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa\neteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi.\n\nPäästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen\npitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No\nsellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema\nteki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä\nja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein\nliikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti\nolikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli.\n\nSenvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin\nodotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla\nvalmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli\npystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla\nkoristetut.\n\nSiihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki,\nollut sanottavia nähtävyyksiä.\n\nLeopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen\nkaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset,\neikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset\nrakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten\npienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat\nporoporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman\nkaikkein kaunein rakennus.\n\nUnkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki\nvalmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut\nkukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla\nmillä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen\nkaikkea hyötyäkseen menestyksestä.\n\nHän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat,\nja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi\nryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä\nyllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa\nmaksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:\n\n— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen\narmonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka\nalitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me\nvoittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi\nvarmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä\nse kalliiksikaan kävisi.\n\nKaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui\nja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi\nporvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä\nvaltaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen\nhermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin\ntoimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat\nvastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen\nvertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta\nheruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi\nmaailmassa elääkään.\n\nVarmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt\nNesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin\ntyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin\njo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin\nhartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden\nsuurimmaksi vastenmielisyydeksi.\n\nOnko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli\nkohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän\nojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi\nkoristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista\nkoristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon\nonnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se\naivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi\nhän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri\nsuosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta\nsillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli\nhalukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui\nsamalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön\nhänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.\n\nMutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin\ntapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi\ntekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on\narvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.\n\nAgnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan\nPestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä\nsilmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni\nmiellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut\nkymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan,\nellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa\nkulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta\nluhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle\nkadulle.\n\nAgneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta\nolisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi\nsäikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla\nlautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän\nkirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä\nhänelle tapahtui.\n\nHän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita\nsilmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!»\nSiellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat».\nNeljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja,\nmutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina.\n\nRitari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa\nsille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön\nkuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen\nja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä\nkanssa.\n\nJános Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi\nintohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen\nmielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi\nsepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan\nkeisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin\nihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle.\n\nHyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He\nvirvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan\ntajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä.\n\n— Missä minä olen? — kysyi hän väsyneesti.\n\n— Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka\nväsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää\npelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa.\n\n— Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen\nkatseensa kiitää yli oudon huoneen.\n\n— Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä\nja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki.\n\n— Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini\nkäynyt?\n\n— En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen,\nettä ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän\nainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla.\n\nTyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu)\npurskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka\ntäti kulta!»\n\n— Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka\noli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte.\n\nSilloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle\nlaiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi\nviehättävästi kätensä pelastajalleen.\n\n— Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini\nepävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä,\nmitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin\nisänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa\nolisitte pelastanut tätinikin samalla!\n\n— Minä näin ainoastaan teidät, neitini!\n\n— Ja kuitenkin istui hän aivan vierelläni — vastasi Agnes lapsellisesti.\n\n— Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa\nkulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään\nunohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania.\n\nVasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan\nmyöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki\nsiitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen\njotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa\nritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies\nsen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei\nsellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä!\n\nHän heitti ritariimme kylmän silmäyksen.\n\n— Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena.\n\n— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin\najatella kotiinlähtöä.\n\n— Minä saatan teitä, neiti.\n\n— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi,\nmutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle,\nherrani.\n\nHän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä\nystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa\nyhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.\n\n— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. —\nMutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole\nlainkaan rahaa, herrani!\n\n— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis\nvelkakirja siitä. Teemmekö niin?\n\n— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole\ntällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen... Odottakaahan\nhiukan!...\n\nHymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen.\n\n— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla\nsaadakseen sanoa jäähyväiset.\n\n— Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni\ntälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko\nolen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen.\nMinä pidän sitä velkakirjanani!\n\n— Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä.\nVaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni.\n\n— Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän\nnimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten\nhiukan kainosti.\n\n— Laszlo Färadi Veres.\n\nPortilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat\nsiellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László\nsekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä\nkoko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä\nhän löytäisikin hänet.\n\nOi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän\ntapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne\nasti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut\nveljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli\nhän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta,\ntoisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen\nloistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes\nLászló oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki\nhänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa;\neräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle\nmarmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres»,\ntoisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa\nDebreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään\nniin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti\ntoivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa,\naina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli.\n\nMutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa\nkengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes\nkuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän\nveljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa\nhänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon,\nettä voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan\nkiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen\npuolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa\non metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin\nmarkkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen\neteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja\nhänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme.\n\nOi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat\nsiellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti,\nverrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole\ntoinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme\nvaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme,\nsenkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori\nSzilágyi herran pihalle... jos sieltä vielä löytyy sinun kallis\naarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä\nsitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin\nmatka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan\nmuu kuin minä, minne sen teemme.\n\nJa hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut\nrahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt.\n\nHitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää\nsilmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään\nrakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista\nsatua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta.\n\nEhken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi\nemäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi.\nTietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset\nolisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä.\nNiin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi.\nKylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän\nhymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis\nAgnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään\n»tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia,\njoilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin,\nAgneksen me haemme kaikkein ensiksi!\n\nHän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan\ntullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä\nkokonaan...\n\n... Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat\nedestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään,\nloistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta,\nEszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen\nohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti\npuettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa.\n\nLászló toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun\ndebreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta,\nmutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan\ntuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän\nlaivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin\nkeskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu\nyksinkertaiseen mustaan arkipukuun.\n\nHänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään\npari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille.\n\n— Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja\nlöi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle.\n\nPuhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä\nkantapäähän:\n\n— Mitä se sellainen käytös merkitsee? Mitä tahdotte?\n\n— Ettekö tunne minua, Rozsomák herra?\n\n— Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä\nole Rozsomák!\n\n— Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta\nkuka te siis olette?\n\n— Minä olen kreivi Miklós Bercsényi.[23]\n\nEi hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä.\nPäinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn\nkylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili\nilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja.\n\nYöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä\npatjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän\noli asettunut.\n\nHän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen\nseikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen,\nmiten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja\nsen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli\nsanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli\nantanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän\noli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni\nyläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön\nmuistonaan.»\n\nMutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja\nkärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen\nvalkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle:\n\n»Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa\nLaszlo Verestä.»\n\nHän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti\nmajatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille.\n\nKiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi\npelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti\nkävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa\nhoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan\ntakaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää\nolleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta\nkohden ja kysyi hyvänsuopeasti:\n\n— Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat\nhiukan heikot.\n\n— En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi.\n\n— Miksi sanotte minua kreiviksi?\n\n— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi\nBercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.\n\n— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen\nhovin ylivalvoja, János Rozsomák.\n\n— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin\nteidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?\n\n— En herrani. Kuka te olette?\n\n— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten\nmetsästä... Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.\n\n— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta\näänessä vilpitön suoruus.\n\n— Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen.\n\n— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin\nolen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, —\nlisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä\nkreiviä.\n\n— Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja\nsanoi nimekseen János Rozsomákin.\n\n— Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja\nnimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies!\nMutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä?\n\nRatsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen\nlinnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset\najatukset.\n\n— Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on\ntämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen,\nmiksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák?\n\nTämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei\nvoinut löytää selitystä.\n\nRatsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan\npihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet.\n\nHovipalvelijat piirittivät hänet heti, tarttuen hevosta suitsista\nkiinni:\n\n— Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen\nmajesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa\nvarten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II\noli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle.\n\nJoka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha\nkeisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja\nkärsimättömästi lähettejä.\n\nTänään saapunut toi huonon sanoman. Viimeinen Rákóczy on vapaudessa.\n\nKalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat\nruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät\nmatkalaukkuja vankkureille.\n\nPorvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista\narveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen.\n\nJa tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan\nrannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta...\n\nJokainen uskoi lujasti, että se punertaisi.\n\nMutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun\nhän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin\nvastauksen.\n\nHän oli kirjottanut ainoastaan neljä sanaa, mutta ne merkitsivät paljon.\n\nHän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut\nhienoilla kirjaimilla:\n\n»_Olen nähnyt. — Pidän lupaukseni_.»\n\nHän huudahti riemusta.\n\nMitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen\nsydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki.\n\n\n\n\nXI.\n\nKadonnut onni.\n\n\nNiin kauan katselivat ihmiset punertavaa taivasta Puolan maan puolelta,\nettä se tosiaankin vihdoin punersi. Aluksi vain vaaksanvertaisena\nraitana, mutta pian loimotti jo koko taivaankansi.\n\nAivan kuin olisivat ankarat urhot, uljaat kuruczit[25] kasvaneet\nitsestään maasta.\n\nSilloin ei tarvinnut edes lähettää viestiä kiertämään, ainoastaan\nliput, joiden mykän kutsun kaikki kautta koko laajan valtakunnan\nymmärsivät. Kun Rákóczy saapui Puolasta, oli hänellä sotajoukko\nvalmiina, ja se oli kasvanut niinkuin laviini.\n\nMutta vanha kurucz-laulu kertoo sen paremmin kuin minä:\n\nRákóczy huusi Työmiesten vallihautaan. Häneen luottakoot Välkkyvin\nmiekoin; Ja näin toitottakoot Vaskiset torvet:\n\n»Rumpali, rumpali, Hovirumpalini, Nyt sanon sinulle, Niin älä iske\nkuin tähän asti: 'Jumala tiesi, miten käynee!' Vaan näin iske: hakkaa\nPäälle, päälle, päälle!\n\nNiin iske, että maa järisee, Jo taivaskin kumahtaa vastaan; Niin että\neläväiset kuulevat Ja nekin, jotka kuolleina Makaavat, huutaisivat:\nPäälle, päälle, päälle!»\n\nVallankumouksen innostus valtasi kaikkien kansankerrosten mielet ja\nRákóczyn liput etenivät voitokkaina kaikkialle.\n\nTurhaan merkitsi löcseläisen kalenterin viisas tekijä päivien viereen\nyhtä monta S. S—t, kuin C. V. kirjaintakin (kuruczit olivat siinä\nhurskaassa uskossa, että kahdella S:llä merkityt päivät olivat\nkeisarillisten aseille suosiollisia »_Superat Soldat_»,[26] jotavastoin\nkuruczit voittavat C. V. päivän merkissä, joka merkitsee, että »_Curutz\nVincit_»[27]), sillä kuruczit voittivat useimmin ja pian oli Rákóczy\nkoko Ylä-Unkarin herrana.\n\nSiellä olivat ennen pitkää kaikki uljaat nuorukaiset, joko Rákóczyn\nlipun alla, tai keisarillisten riveissä; ainoastaan meidän sankarimme\nLaszlo Veres sieltä puuttui. Sillä satakertaa miellyttävämpää kuin\nsotaleirissä olo, on kuulla armaan tytön sormeilevan vienosti helisevän\nluutun kieliä. Ja miten olisikaan László Veres tenhoutunut Rákóczyn\nvaskitorven toitotuksesta, joka kaikille ilmansuunnille törähytteli\n»hakkaa päälle, päälle, päälle» -huutoansa, kun kaunis Agnes Nesselroth\nlakkaamatta lauloi luuttuansa sormeillen: »Älä lähde, armas, tänne jää.»\n\nOlisipa se muutenkin ollut vaikeata, sillä koska hän hinnalla millä\ntahansa tahtoi voittaa Agneksen käden omakseen, ei hän tahtonut\ntehdä mitään sellaista, joka olisi saattanut hänet poikkiteloiseksi\nNesselrothin tielle.\n\nJa Nesselroth herra oli viekas mies, joka ei kuolemakseenkaan olisi\nilmaissut, kummallako puolella hän on; oikeammin sanoen ei hän\nolisi voinutkaan sanoa, sillä eipä hän ollut kummankaan puolella, —\nkukapa tietää mille puolelle onni kääntyy, ajatteli hän itsekseen,\nja selkeääpä joskus sekin päivä, jolloin hänen todellinen varma\nvakaumuksensa tunnetaan!\n\nJa ettei hänen tarvitsisi käytöksellään eikä sanoillaan paljastaa,\nlukeutuiko hän keisarillisiin vaiko Rákóczyn puolelle, tekeytyi\nhän kuuroksi ja uskoi asioiden johdon neuvotteluissa vanhimmalle\nsenaattorille. Itse hän vaan mutisi ja hieroskeli käsiään, kun häneltä\nkysyttiin jotain.\n\nMutta kysyipä sittenkin kerran László Veres, kun hänen omatuntonsa jo\nalkoi kovin häntä syyttää siitä, että hän tyhjin toimin joutelehti tänä\nsuurena työaikana: »annatteko tyttärenne vai ettekö?»\n\nVanhus keksi verukkeita siksi kunnes hänkin kysyi: »miten kävisi, ellen\nantaisi?»\n\n— Kävisi niin, — vastasi László Veres — että veisin väen väkisin.\n\n— Siinä tapauksessa annan kernaammin suosiolla — sanoi hän\npilkallisesti, — mutta hankkikaa itsellenne ensiksi tyttäreni vertainen\narvo tai vastaava omaisuus. Minulle on yhdentekevää, kunhan vaan on\njompikumpi.\n\n— Toinen minulla jo on: omaisuus. Otan siis sanasta miestä.\n\n— Omaisuus! Mitä te, nuori veljeni, sillä ymmärrätte? Sillä sata\nflorinia on köyhälle suuri omaisuus. Enkä minä ole senvuoksi koonnut\nainoalle tyttärelleni, että sitä kuka tahansa voisi hävittää.\nSopikaamme siis siitä, mikä on omaisuus!\n\n— Pian saatte nähdä — sanoi László ylimielisellä äänellä, ja koska\nhänen kalleutensa jo olivat paljon huvenneet (hän ei osannut käsitellä\nrahoja), päätti hän palata Gyulafehérváriin, tuodakseen sieltä toiset\npuolet aarteistaan. Sokaiskoot ne vanhan Nesselrothin.\n\nVaikka Nesselrothille olisi jo yllin kyllin riittänyt nekin, jotka\nLászlólla oli jäljellä.\n\nLászlóssa herätti uhmanhengen pormestarin puhetapa ja hän tahtoi iskeä\ntakasin, niin että tuntuisi. Saakoonpa vaan tuo ahne poroporvari nähdä,\nmitä László Veres kutsuu omaisuudeksi ja revähtäköön hänellä silloin\nsilmät ja suu auki kummastuksesta.\n\nHän lähti viipymättä matkalle Gyulafehérváriin, ottaen mukaansa\nuskollisen Drava koiransa, josta hän ei koskaan hetkeksikään luopunut.\nHän nukkui sen kanssa alati samassa huoneessa, ja kun kaunis Agnes\nkerran jostain syystä potkasi kelpo elukkaa, pani hän sen niin\npahakseen, että hän useana päivänä jäi tulematta armaansa luo.\n\nPaitsi koiraansa, otti hän mukaansa ainoastaan palvelijansa Márton\nBonczin, jonka hän oli pestannut Pestissä. Márton oli aika veitikka\nmiehekseen, täynnä kaikenlaisia kujeita ja hassutuksia ja loppumattoman\npuheenhaluinen. Samalla oli hän kuitenkin tyhmän näköinen niinkuin\nlammas.\n\nSaapuessaan eräänä päivänä aamupuolella Gyulafehérváriin, malttoi\nLászló tuskin odottaa hämärän tuloa, jolloin ihmiset vetäytyisivät\nhuoneisiinsa. Hän lähetti renkinsä »Kultaiseen karhuun» ja itse asteli\nhän koirinensa sykkivin sydämin kohden palanutta kaupunginosaa. Sepä\nolisi koreata, ajatteli hän itsekseen ja kylmät väreet karmivat pitkin\nhänen selkäpiitään, jos sinne jo olisi ruvettu rakentamaan uusia\nasuntoja raunioiden tilalle.\n\nSitä ei sentään oltu tehty: ei ollut aika otollinen talojen\nrakentamiselle, kun eivät ihmiset muuta tehneet, kuin alinomaa vaan\nhävittelivät rakennuksia. Keisarilliset sytyttivät niitä palamaan\nkuruczien tieltä ja kuruczit keisarillisten tieltä.\n\nSamanlainen oli musta aukea nyt kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin.\nVarmaankin on siellä vielä pystyssä merkkikin, jonka hän oli survaissut\npadan viereen. Äärimmilleen jännitettynä katseli hän ympärilleen.\nMerkkiä ei näkynyt. No, löytäisipä hän sen muutenkin. Mutta hänet\nvaltasi sittenkin epävarmuus ja aivankuin pyytääkseen neuvoa, katsahti\nhän välittömästi Drava koiraansa.\n\nUskollinen hurtta murahti hiukan, mutta ei liikahtanut Vaikka olihan se\nedellisellä kerralla juoksennellut siellä ja kaivanut kattilan esille.\n\nMutta miksi vatkailen asiaa, kun lyhyestikin voin sanoi, että László\nei löytänyt aarteen kätköpaikkaa. Vaikka olihan siellä kuivettunut\nluumupuukin ja siitä kymmenen, viidentoista askeleen päässä olisi\naarteen pitänyt olla. Mutta jos se olikin tuo toinen luumupuu tuolla?\nSanalla sanoen, hän kadotti sekä suuntansa että päänsä. Hän kaivoi\nvähän yhdestä paikasta ja hyökkäsi heti toisaalle niinkuin hullu,\nmutta kattilasta hän ei löytänyt pienintäkään jälkeä, eikä koirakaan\nhäntä auttanut, katselipa vaan hänen touhuamistaan, siitä sen enempää\nvälittämättä.\n\nNo huomenna minä kyllä löydän, mutisi hän vihdoin jo upo uupuneena, ja\nniin lähti hän nukkumaan »Kultaiseen karhuun».\n\n— Vieläkö tunnette minut? — kysyi hän juomatuvassa piippuaan\npolttelevalta Gergely Nagylta, joka oli syventynyt hartaaseen\nkeskusteluun Mártonin kanssa.\n\nTöykeä kapakoitsija tunsi äänen ja vastoin totuttuja tapojaan otti hän\nlakin päästään:\n\n— Oi teidän korkeutenne, tietysti tunnen.\n\nNo sitä ei hämmästynyt ainoastaan László Veres, vaan Mártonkin\nrävähytti silmänsä selkosen selälleen: (Mitä helkkaria, kenen renki\nminä olenkaan?)\n\n— Taisittepa olla leikillisellä tuulella — keskeytti hänet László\nhappamasti hymyillen, sillä hän ei ollut leikkiin taipuisa tällä kertaa\n— kun noin korotatte köyhän miehen.\n\nHuolimatta syvästä alamaisuudentunteestaan, joka kuvastui hänen\nkasvoiltaan, alkoi isäntä vilkutella silmiään.\n\n— Tiedämme minkä tiedämme, pyydän nöyrimmästi.\n\n— Saako täällä yöksi sijaa, Gergely isäntä; minä olen aivan\npakanallisen väsynyt.\n\n— Vaikka ei koko Erdélyn maassa olisi muuta kuin yksi sänky täällä,\nniin senkin minä säälisin teille!\n\nKun he seuraavana päivänä nousivat pystyyn, lähti László tuorein voimin\npalopaikalle aarretta etsimään.\n\nHäntä vastaan tuli ritari täplikkäällä ratsulla.\n\nLászló hätkähti, kun ritari huusi hänelle.\n\n— Sinäkö siellä olet, vanha veikko? — sanoi hän hiljentäen hevosensa\nkulkua.\n\nLászló katsoi ylös, kasvot tuntuivat tutuilta, mutta hän ei päässyt\nperille siitä, missä hän oli ne ennen nähnyt.\n\n— Etkö tunne? Minä olen Petky. Muistat kait meidän hilpeätä\nilotteluamme »Kultaisessa karhussa»? Ja sitten aamulla sinä ostit\nminulta ratsun.\n\n— Muistan.\n\n— Vieläkö sinulla on Muczi hevonen?\n\n— Missäpä se olisi siitämisin! Mistä tulet? — kysyi László.\n\n— Kaukaa. Bercsényi herralta tuon kirjettä hallitsijalle. Ai\ntosiaankin, löysitkö sinä veljesi silloin?\n\n— En löytänyt, — vastasi László häveten ja hän tunsi sydämessään piston\nsiitä, ettei ollut edes sanottavasti hakenutkaan.\n\n— No eipä paljon puuttune, etten ole häntä nähnyt, jos vaan hänen\nnimensä on Pista.\n\n— Missä hän on? — huudahti László himokkaasti. Pista on hänen nimensä.\n\n— Heti minä ajattelin sitä, sillä hän on hyvin sinun näköisesi.\n\n— Missä hän on? — kiirehti hän ääni vapisevana.\n\n— Sárospatakissa, — vastasi Petky hiukan hidastellen\n\n— Mitä hän siellä tekee?\n\n— Eipä hän totisesti paljoa tee: istuu.\n\n— Istuu? Mitä sillä tarkotat?\n\n— Lukkojen takana.\n\n— Vankilassa? Pyhä Jumalani!\n\n— Sielläpä niinkin.\n\n— Mitä hän on tehnyt?\n\n— Sitä minä en tiedä. Mutta se on varma, etten toivoisi pääni istuvan\nniin heikosti kaulassani kuin hänen. Näkemiin veikkoni, täytyy\nriennättää kiireellisiä kirjeitä hallitsijalle.\n\nHän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää\nkumarana ja ajatukset raatelevina.\n\nMitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen\najatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira\njuoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden.\n\n— Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni\nmenisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu,\nvien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin\nvaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi\naarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat\navatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin!\nVaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on\nkylliksi voimakas ja kylliksi rikas... Varsinkin jos vielä saan\nmatkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman\nasia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava!\n\nLászló kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen\nluokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta,\nmutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo\nsuuttui ja potkasi koiraansa.\n\nDrava alkoi surkeasti vinkua, riistäytyen irti, ja syöksyi kapakkaa\nkohden.\n\n— Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti\nyksin palopaikalle.\n\nHyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän\nei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä\nvähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa\nkoko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät\nalueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa\nsallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin\nolisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan.\n\nHänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen\nja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen\nGergely isännän toimeksi.\n\nHän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli\nsilavaa leipänsä särpimenä.\n\n— Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän\nvälinpitämättömästi.\n\n— Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi\ntakasin.\n\n—- Ei se ole tullut takasin, herrani.\n\nLászló kalpeni.\n\n— Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin\npoikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran.\n\n— No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin,\nei tarvitse muuta kuin viheltää.\n\n— Ole vaiti! Tätä sinä et ymmärrä. Lähde etsimään.\n\nHe etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa,\nvaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt\nsinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut.\n\nLászló kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen\nloisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui\nvapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja\nalkoi huutaa epätoivoisella äänellä:\n\n— Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna\nanteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava\nse! Drava se!\n\nMutta Drava ei vaan tahtonut tulla esille.\n\n— Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet\nsiinä Drava! Tule takasin, oma koirani.\n\nHän lähetti »Kultaisen karhun» kaikki palvelijat etsimään.\n\nNeljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran\ntakasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat\nkaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt\nedes vilaukseltakaan Drava koiraa.\n\nOmituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä.\nHeinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät\nhyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko\nmaailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin\nyksinäiseksi kuin nyt.\n\n— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin\nkuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen\ntakasin.\n\nTunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi,\nettä koska...» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa.\nRehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten\nkaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava.\nSe oli ikipäiviksi kadonnut.\n\nSillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja\nsanoi hänelle:\n\n— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki\ntonttimaat palaneessa kaupunginosassa?\n\n— Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi.\n\n— Kenen ne tontit ovat?\n\n— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat\nsielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.\n\n— No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit.\n\n— Mutta mihin teidän kork... teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää\nniitä?\n\n— Aion rakentaa sinne linnan ja puutarhan.\n\nGergely isäntä hymähti viekkaasti:\n\n— Sittenkin oli totta, hm...\n\nJa hän kieräsi vankkoja viiksiään.\n\n— Mikä?\n\n— Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen\nprinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän\nansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan.\n\n— Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä\ntytöstä te oikeastaan puhutte?\n\n— Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo\nGyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi\ntietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on\nsalaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen\nsanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö.\n\n— Minä maksan selvässä kullassa.\n\n— No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka\npuhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin\npapukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan.\n\nMinkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki\ntonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi\nomaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan\npinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä\narmenialaiset niillä olisivat tehneet.\n\nKaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut\nkuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja\nrakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa\nvoittaa hallitsijankin asunnot.\n\nMuutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko\nsiis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon\nkansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää\n— mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy\nmeidän totisesti lähteä täältä pois!\n\nToisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui\nhitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen\nluokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä\nsynkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen:\nhän on tullut hulluksi.\n\n— Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä\nteidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan.\n\nYölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista\neikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja\nitsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut\njärkensä.\n\nHe ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin,\njossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen.\n\nViikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja\nvanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään.\n\nHän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen\nmielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen\nsormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen\ntaskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin\nsilmäteräänsä.\n\nMutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus\nhupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä\nnytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui\naina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira\n-— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa.\n\nTyömiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea\niilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä\noleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres,\nmissä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta\njälleen entistä toimintaansa.\n\nEtsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan\nkuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa,\nettä »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja\nrautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli\nvierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään.\n\n— Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän\npurskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin\nlähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla\nvielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin.\n\n— Kuulkaahan Gergely isäntä.\n\n—. Mitä suvaitsitte?\n\n— Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit\nsillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa.\n\n— Mutta ettekö enää aiokkaan rakennuttaa?\n\n— En aio.\n\nGergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit\npolkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen,\nmurheellisena ja alakuloisena.\n\n— Minne menemme, herrani? — kysyi Márton Boncz.\n\n— En minä ole enää sinun herrasi, mutta jos suostut, rupean toveriksesi.\n\n— Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan\nkuninkaanpoika?\n\n— En ole kuin rutiköyhä hulivili.\n\n— Minä kun luulin, että rikas hullu.\n\n— Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron\nsinulle siitä.\n\nMárton huudahti hilpeästi:\n\n— Sitä parempi, jos niin on.\n\n— Tuletko matkassani, Márton?\n\n— Vaikka maailman loppuun.\n\n— Menemme Sárospatakíin.\n\n— No ihan mielelläni.\n\n— Veljeni on siellä vankilassa, tahdon pelastaa hänet.\n\n— Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole\nkuruezien vankina?\n\n— Sanovat että juuri niiden.\n\n— No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta\nminkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan?\n\n— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta pian saamme nähdä.\n\nNiin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta\naarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta,\nvaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta.\n\nEikä hän tietänyt mikä häntä enemmän painoi: raha, Agnes vaiko Drava?\n\n\n\n\nXII.\n\nVanki.\n\n\nLászló huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan\njälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa,\nhallitsija ei siis ollut siellä.\n\n— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko\nsiitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain\ntointa.\n\nSuurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa\ntodella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti\nheille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.\n\n— Mitä hän on tehnyt?\n\nVartijat kohauttivat olkapäitään:\n\n— Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua.\n\n— Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen?\n\n— Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti.\n\nLászlón silmistä herahtivat kyyneleet.\n\n— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku\nsukulainen?\n\n— Hän on veljeni.\n\n— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri\nmusta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.\n\n— Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä.\n\nVartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän\nvarustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen\nhampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva\nnoita-akka oli testamentannut heille.\n\n— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä.\nVaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.\n\n— Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton.\n\n— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se\nmahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.\n\nLászló kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia\npuhutella.\n\n— Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille.\n\n— Kuka on linnanherra?\n\n— Krucsay.\n\nLászló hätkähti nimen kuullessaan ja sanoi uhmaavasti:\n\n— Mistä minä saisin tietää, mitä veliparkani on rikkonut?\n\n— Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen\nmiehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä.\n\nBercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin\novelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti\nleiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä.\nNiillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos\nennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat\nmielialaa.\n\n— Mutta mitä me nyt teemme? — vaikeroi László käsiään vääntäen.\n\n— Minä tiedän keinon.\n\n— Mikähän se olisi?\n\n— Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta\nviimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata...\n\n— Se on totta, minä ilmottaudun poppamiehenä.\n\n— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita\nminulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János\nRozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.\n\n— Niinkö arvelet?\n\n— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa,\nettä hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen\nja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.\n\n— Taitaapa olla niin.\n\n— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle\nsellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.\n\nMárton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä\noli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli\najanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle\njouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä\noli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia\ntoisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.\n\nParina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen\nraamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja\nWienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä\nja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja\nuskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton\nkeisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen\npaatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka\npuolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi\nhuvittavaa ajanvietettä.\n\nViikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti,\n»profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein\nluokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan\npuolesta.\n\nEräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse:\n\n— No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk?\n\n— Teidän ylhäisyytenne, näin unta eräästä vangista.\n\n— Ja mitä uneksit hänestä, kunnon Habakuk?\n\n— Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi\nkorvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa\nnuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa\nseitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä.\n\n— Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat\nkeisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes\nvaivaiselle hiirellekään.\n\n— Onko hän jo kuollut?\n\n— Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti\nhallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa.\n\n— Niinkö? — kysyi Márton kauhistuneena. — Mitä se onneton on rikkonut?\n\n— Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes\nmainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan\npahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä\ntunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka\nei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja\nkuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani.\n\nSurullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka\njoutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta.\n\n— Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän\nsydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa.\nMinä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta\nvaras hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut?\nKauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu.\nJumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme?\n\nMárton Boncz kohautti olkapäitään:\n\n— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin\naamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.\n\n— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa\njuureen ja pyytäisin armoa?\n\n— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin\nlähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos\nsinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.\n\n— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä\nmitä teen, mutta jotain minä teen.\n\n— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut\npoppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.\n\nLászló jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä\nkohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi\nheti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja\npuhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin\nmenisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin\nihminen!\n\nAamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle.\n\nNuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan.\n\n— Mitä tahdotte? — kysyi hän.\n\n— Haluaisin puhutella arvoisaa linnaherraa, — vastasi László\npelokkaasti.\n\n— Mikä on asianne?\n\n— Tulin puhumaan tuomitun István Veresin asiasta.\n\n— Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi\nnyt.\n\nLászló risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä,\nkumarsi hän kunnioittavasti.\n\n— Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan _pyydätte_, en tiennyt, että\nvoitte _käskeäkin_.\n\nHän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi\nkynnykseltä:\n\n— Heti on linnaherra palvelukseenne valmis.\n\nLaszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin\nyht'äkkiä muutti käytöksensä?\n\nHetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen\nKrucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen\ntekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa.\n\nLászló kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri\nsellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen\nsilmissä, hänen isänsä murhaajan.\n\nVanha Krucsay kumarsi nuorelle miehelle.\n\n— Mitä käskee hallitsija? — kysyi hän juhlallisesti.\n\n— Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en\nymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä...\n\n— Minä näen »secretum sigillumin»,[28] herrani. Olen valmis tottelemaan.\n\n— Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui\nhänen kasvoillaan.\n\n— Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla\ntäällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät\nkahdenkesken, Gencsy herrani.\n\nNuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli\ntapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää\nhyväkseen.\n\n— No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle\nhallitsijamme käskyn.\n\n— Olen tullut erään István Veresin asiassa.\n\nKrucsay kumarsi.\n\n— Mitä hänelle on tehtävä?\n\n— Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki\nkasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta.\n\nMutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan\nyksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille:\n\n— Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen\nja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain\npoismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka\nhuomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte\najoissa.\n\nLászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa\nsanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa.\n\n— Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten\njälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain\nerikoisia määräyksiä?\n\n— Minä vien hänet muassani.\n\n— Kuten suvaitsette, — sanoi linnaherra kohteliaasti.\n\n— Vanginvartija, antakaa vanki tälle aatelisherralle.\n\nLászló riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay\npidätti hänet.\n\n— Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet\nminut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne\nsormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen.\n\nVasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä\nihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen,\nvaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti\nhymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman.\n\n— No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein\nsydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki\noli vaan unta.\n\nHallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen\nolla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat\nhallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt!\n\nMutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin\nporrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen\nedellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet.\n\nVihdoin tulivat he rautasilaiselle raskaalle ovelle.\n\nAvain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät\nmolemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa.\n\nMusta koira hyppeli haukahdellen heidän rinnallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä\nehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme!\n\n— Mutta miten olet sinä vapauttanut minut?\n\n— Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä.\nMenkäämme vaan.\n\n— Mutta minne menemme?\n\n— Minne hyvänsä, kunhan vaan emme jää tänne.\n\nHe lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli\ntiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas\ntaaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella.\n\n— No anna minun nyt jo kuulla, miten sinä olet vapauttanut minut?\n\n— Kerro sinä kuitenkin ensiksi, miten sinä jouduit vankilaan.\n\n— Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin\nsurullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut\nkukaan muu kuin kreivi Bercsényi.\n\n— Sitä minä jo arvelin.\n\n— Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi\ntehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti\nvallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet\nWienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä\ntulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän\nasian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa\nveimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan\nkätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään\nmuulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä\nsittenkin tapahtui!\n\n— Mikä? — kysyi László kaiuttomasti.\n\n— Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan\n_toiset puolet_ niistä. Loput oli varastettu.\n\n— Ah!\n\n-— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala\non todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi\nveljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän,\nenkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin\npakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin\naina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi\nkäsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut.\n\n— Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni\nvapisevana.\n\n— Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka\nhänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne\nme kaivoimme sen suureen vaskikattilaan.\n\n— Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja\nennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja.\n\n— Aioitko ehken sanoa jotain, rakas veljeni?\n\nLászló katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken\naivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta\nkaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan,\nkeskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä\nhyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme\njuuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän\nosakseni.»\n\nSitten sanoi hän ääneen:\n\n— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy\nrientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa,\nennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.\n\n— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin\nvapauteen.\n\n— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella\nminä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin\nolemme molemmat hukassa.\n\n— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään\nsellaista.\n\n— Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle.\n\n— Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi.\n\n— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä\nKrucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.\n\n— Mutta mitä me nyt teemme?\n\n— Astumme molemmat keisarillisten riveihin.\n\n— Siihen minä en suostu. Minä lähden ansaitsemaan kunniaani takaisin.\n\n— Se taitaa käydä kovin vaikeaksi.\n\n— Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä,\nmiten alotan.\n\nIllaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi\nvankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa.\n\n— Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen\nkaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut\npaljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan.\n\n— Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan\nminua tuntisi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKeneen ei kuula osu.\n\n\nNiitä seikkailijapäälliköitä, jotka, Rákóczyn kuljettua Puolan rajan\nyli, heti Beszkednissä yhtyivät häneen, johti suurimmaksi osaksi\nprikaatinpäällikkö László Ocskay, joka oli taisteluissa saavuttanut\nkuuluisimpien sankarien maineen. Paljon keisarillista verta valui\nhänen tiellään. Hänen sankariteoistaan kerrottiin legendoja kautta\nvaltakunnan, aivankuin myöhemmin puhuttiin Bottyán Vakista tai Imre\nBerzeredistä, johon ei miekanterä pystynyt, sillä hänellä oli omassaan\ntaikakalu; se oli litteä, pyöreähköteräinen ja molemmille lappeille oli\nkirjotettu taikavoimainen lauselma: »Sator Arepo tenet Opera Rotas.»[29]\n\nMutta kansanomaisin kaikista näistä kurucz-päälliköistä oli István\nMagday: sotamiesten suosikki, kansanlaulujen sisällys ja Bottyánin\nsotajoukon silmäinlume.\n\nIstván Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua,\neikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet\noli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn\nsisiliskon rasvalla.\n\nMistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt.\nItse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän\nErsekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi\nja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi\nhän hänelle sotajoukon johdettavaksi.\n\n»Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille,\njonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin\nlävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut\nvetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin\nsallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä\nminulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin\nhän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille\nontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin\njoutuvat suutariparat huonoon huutoon.)\n\nNe olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa\najoivat pakoon kaksi sotapäällikköä.\n\nPálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St.\nGotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin.\n\nBottyán, joka saapui ennen, majotti joukkonsa Szombathelyn ympärille.\n\n— Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? —\npuhutteli häntä Magday.\n\n— Mitä?\n\n— Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että\nme paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on\ntietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä\nturvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa\nhuvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa.\n\n— Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi!\n\nTuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja\njalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole\nolutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St.\nGotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti\nyllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä\nja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin\ntoiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan.\n\nMagday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä\nruskealla ratsullaan kaikkialle.\n\n— Pysähdy! Pysähdy!\n\nKun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä,\nkääntyi Heister taakseen.\n\n— No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä\nkimppuuni!\n\n— Minun tapparani etsii suuria puita.\n\nHe vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi\nonnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle,\nsaaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä\nputosi miekka hänen kädestään.\n\n— Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen\nsuurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi.\n\nMutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti,\nniinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille.\n\n— Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että\npistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä!\n\n— Sen olisin tehnytkin, jos olisi kysymys suoranaisesta takaa-ajosta.\nMutta älkää unohtako, herra kenraali, että itse käännyitte takasin.\nTämä on senvuoksi kaksintaistelu, enkä siis voi ahdistaa aseetonta.\n\n— Olette oikeassa, herrani. Te olette todellinen aatelismies. Tahtoisin\npuristaa kättänne, jos vaan meillä olisi aikaa sellaiseen. Mutta jo\ntulevat! Joutukaamme!\n\nTosiaankin, jo saattoi kuulla kurucz-husaarien kavioiden töminän,\nsillä paksun sumun tähden ei voinut selvästi nähdä mitään. He iskivät\nvimmatusti yhteen; molemmat miekat säkenöivät ja kalahtelivat niin että\nmetsä kaikui. Magday suuntasi Heisteriin ankaran iskun, mutta onneksi\nhän ehti ponnahtaa syrjään; no he alkoivat ottelunsa uudestaan, mutta\nnyt häiritsivät heitä kuruczit, jotka lähelle tullen näkivät István\nMagdayn hikoilevan ankarassa työssä, ja joku husaari tahtoi rientää\navuksi, iski piikkinsä Heisteriin, mutta osuikin Magdayn hevoseen, joka\nsamassa hervahti pitkäkseen.\n\n— Jääkää hyvästi! — huusi poisratsastava Heister. — Jos teiltäkin\nkerran sattuisi miekka putoamaan, luottakaa silloin minuun, minä kyllä\nnostan sen teille.\n\nMagday nousi salamannopeudella uudelle hevoselle ja ahdisti jälleen\nvihollista; missä hän saavutti, kaatoi hän niinkuin nauriinnaattia.\n\nMuutaman hän varrasti, pari panssaroitua saksalaista hän vangitsikin.\nHän antoi heidän paljastetuin miekoin kulkea vankeuteen edellään ja\nitse hän takana seuraten pisti oman miekkansa huotraan.\n\nKun he palasivat Szombathelyin, oli Pálffy haani jo itsestään paennut\nNémetujhelyin päin, löytäessään leiritulet sammuneina.\n\nKoko Tonavan länsipuoli puhdistui vihollisista. Silloin otti Magday\ntuhannen ratsumiestä mukaansa ja karahutti niiden kanssa aina Wienin\netukaupunkeihin asti aikaansaaden suurta levottomuutta valtakunnan\npääkaupungissa.\n\nKaikki nämä sankariteot, mutta varsinkin hänen Simontoronyn luona\nosottamansa urhoollisuus saapui hallitsijankin tietoon, joka Heisterin\nkanssa kestetyn kaksintaistelun jälkeen lähetti hänelle kaatuneen\nhevosen sijasta uuden omasta munkácsilaisesta tallistaan.\n\nRákóczyn lahjaa ennen tuli jo sanoma siitä perille; hallitsija, joka\noli talveksi asettunut Miszkolcziin, kertoi seurueelleen uudesta kurucz\nsankarista, Magdaysta, miten hän retkeillessään oli seitsemän miehen\nkanssa tuhonnut kolmekymmenmiehisen keisarillisen partio-osaston,\nniin ettei yksikään päässyt pakoon. — Toisen kerran puhui hän siitä,\nmiten Magday tovereineen oli ratsastanut erään laakson pohjukassa.\nVuorelta oli silloin hyökännyt kokonainen prikaati keisarillisia heidän\nkimppuunsa. Kaikki toverit olivat kaatuneet kuulatuiskussa, mutta\nMagday itse pelastui ilman pienintäkään naarmua. Sellainen harvinainen\nmies ansaitsee saada valita kauneimman ratsun hallitsijan tallista.\n\nMutta paljoa arvokkaampaa on vielä, jos hallitsija itse valitsee sen\nhänelle.\n\nKristóf Palotásy, joka toi kirjeitä Bottyánille, kertoi, että István\nMagday herra istutetaan pian sellaisen ratsun selkään, jonkalaisella\nei edes hänen isoisänsäkään vielä ollut istunut; kultaiset olisivat\nsen päitset ja satulapeite olisi päärmätty kilisevillä hopealevyillä.\nKunhan vaan siitäkin tulisi tosi. Hallitsijakin on kaukana Munkácsista\nja Munkács on kaukana Szombathelystä; kaakiksi muuttuu vielä uljas\norhi, ennenkuin se on sen matkan taivaltanut. Ja toisekseen on kaikki\nvaan ilmassa meillä. Itse korkea hallitsijakin sanoi hiljattain eräälle\nlähetystölle, joka tyhjin toimin sai palata: »Rakkaat ystävät, en voi\nluvata teille mitään, sillä voi olla mahdollista, ettei edes tämä\nylläni oleva viitta ole minun omani.» (Hänellä oli yllään silloin\nkulunut damastiviitta.)\n\nKoko sotajoukko iloitsi sanomasta, vaikka muulloin osattiin\nkadehtiakin. Mutta Magdayta jokainen suosi, sillä hän oli aina\nvaatimaton ja valmis uhrauksiin; ystäviensä hyväksi hän teki kaikkensa,\nmutta itse hän ei pyytänyt koskaan mitään. Itseään alempia kohtaan\nei hän ollut ylpeä, mutta ylempiäänkään kohtaan ei hän osottanut\nmatelevaisuutta. Jos hän teki jonkun sankarityön, vaikeni hän itse\nsiitä, mutta jos joku toinen oli osottanut urhoollisuutta, oli hän\ninnokkain antamaan sille tunnustuksensa.\n\nSenvuoksi lauloikin haltioituneena sen ajan kurucz luuttu, joka (meidän\nkesken sanoen) ei soinut paljoa paremmin kuin »libertas»-lantit:[31]\n\nOntuvalla ratsullansa ajaa Magday István, Mainehikas nimi siitä tulee\ntaivaan listaan. Missä hän vaan kulkee, siellä seuraa häntä maine,\nKuolemalle korjaa István, niinkuin hyökylaine.\n\nTästä ilmenee selvästi, että runon syntyessä kantoi Magdayta vielä\nhänen pieni ruskea hevosensa, eikä hallitsijan orhi.\n\nKunpa ei olisi koskaan kantanutkaan.\n\nKun hän eräänä päivänä palasi lyhyeltä partioretkeltä (Bottyánin\nhylkäämällä konilla), vastaanotti koko sotajoukko hänet raikuvalla\neläköönhuudolla.\n\n— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän puoleksi leikillään, puoleksi\nihmetellen. — Minulleko huudatte eläköötä vai hevoselleniko?\n\n— Molemmille, — vastasi János Bonis, — hallitsijan lahja on tullut:\njalo papurikko orhi. Bottyán on jo etsinyt teitä, hän odottaa teltassa.\n\nMagdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja\nantaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti\npäällikön telttaan.\n\nKeskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan\nleiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete\nniminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä,\nusein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen\nkuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili\nhänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan.\n\nMutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon\nkiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui\ntelttaan.\n\nBottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen\nsanoi siellä seisovalle miehelle:\n\n— Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen\nkorkeutensa hallitsijan armo...\n\nTaustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä,\npuristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että\nkreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni.\n\nBercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia,\nmiehekkäitä kasvojaan.\n\n— Ah! — huudahti hän vaistomaisesti. — Sinäkö se olet? Uskomatonta!\n\nMagday vapisi koko ruumiiltaan.\n\n— Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? —\nkysyi Bottyán hämmästyen.\n\n— Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti\nparemmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti.\n\nMagday irrotti miekkansa vyötäröltään, murtuneena ja kuolemankalpeana.\n\nBottyán Vak änkytti kuohahtaen:\n\n— Mutta mitä teettekään, herra ylikenraali?\n\n— Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja\nsanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!»\n\nTottelevaisesti, silmät maahan luotuina hän poistui teltasta.\n\nTeltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli\nheitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen,\nkunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin\npitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla\noli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla\nkirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi\nteltasta.\n\nVihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta\ntavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen\nhuulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan,\nhe näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen\nkunniastakin kalveta.\n\nMagdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä\nrikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi\nhiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän\niski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu\nedessään, sumu takanaan.\n\nKuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli,\nettä hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne\nnoloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän\noli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon\nkuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän\npaistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa.\n\n— Kyllä se pian palaa, koetteleehan vaan hiukan hevostaan! — sanoivat\nmuutamat.\n\n— Näyttää tekevän mieli; mutta eipä se ole ihmeellistä kun on sellainen\njalorotuinen eläin!\n\nKaikki uskoivat, että hän palaa pian, vaikka hän näkyi enää vaan\nmustana pisteenä taivaanrannalla. Ainoastaan yksi koko joukosta\ntiesi, ettei hän sen koommin enää palaisi ja satuloikin heti, sanoen\ntovereilleen:\n\n— No, lyödäänkö vetoa, että minä saavutan hänet.\n\nSille toiset nauroivat täyttä kurkkua:\n\n— Sinäkö saavuttaisit hallitsijan orhiin tuolla kaakilla? Abrakadabra,\nmuutu hiiden herhiläiseksi!\n\nMutta hän ei paljoa välittänyt pilkasta, nousi satulaan ja ajoi\npattijalkaisella valkealla hevosellaan jäljestä, toisten hohottaessa\nhänelle.\n\nSe oli sama mies, joka juuri oli viitannut Magdaylle, ettei hän menisi\ntelttaan.\n\nMutta siellä sisällä pudisti Bercsényi Bottyánin olkapäätä kiihtyneenä:\n\n— Tiedättekö, päällikkö, kuka tuo nuori mies on?\n\n— Kuka hän on? — kysyi puolisilmä päällikkö kärsimättömänä ja\nkuohuksissaan, samalla kun hän ummisti näkevänkin silmänsä,\najatellen, että Bercsényi oli ryhtynyt raakaan tekoonsa ainoastaan\nvastenmielisyydestä. Hänelle oli sellaista usein tapahtunut.\n\n— Se mies on István Veres niminen varas, joka on paennut vankeudesta.\n\n— Se ei voi olla mahdollista! — sähähti Bottyán ja rävähytti nopeasti\nsilmänsä auki, nähdäkseen laskiko kreivi mahdollisesti ilkeätä pilaa. —\nMinä olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa poikaani.\n\n— Hän pakeni kuolemantuomiota Sárospatakista aivan kuvailemattomalla\nviekkaudella ja sai hirteisen veljensä avulla hallitsijalta\nvarastetulla sormuksella vanhan Krucsay paran vapauttamaan itsensä. —\nMutta se on pitkä juttu.\n\nJa sitten hän kertoi alusta alkaen kaiken.\n\nBottyánilta jäi suu auki, eikä hän pitkään aikaan saanut sanotuksi\nainoatakaan sanaa.\n\n— Niin, niin, herra kenraali, se velikulta on aivan tavallinen\npahantekijä. Olipa tämä aikamoinen yllätys minulle, joka itse päätin\nhallitsijan lähetin sijasta tuoda hänelle lahjan. No kylläpä kummeksii\nhallitsija saadessaan tiedon tästä. Vielä tänään minä kirjotan hänelle.\n\n— Minun urhoollisin sotilaani, — huokasi Bottyán. — Mikä hänet perii?\n\n— Se riippuu hallitsijasta.\n\n— Minä tahdon pyytää hänelle armoa. Täällä hän on aina käyttäytynyt\nmoitteettomasti ja jalosti. Hänen koiransakin on arvokkaampi kuin joku\nkeisarillinen. Hänellä on nimittäin suuri musta koira, joka seuraa\nsotajoukkoa ja partioretkillä se hyökkää vihollisen kimppuun ja puree\nja raatelee, niinkuin raivostunut tiikeripenikka. Tosiaankin, herra\nylikenraali, pehmittäkää sydämenne.\n\nNiinkauan pyyteli Bottyán, että äkkipikainen kreivi vihdoin myöntyi.\n\n— Olkoon menneeksi, laatikaa siis armonpyyntökirjelmä lähetettäväksi\nhänen »majesteetilleen». (Tämän arvonimen sai Rákóczy Erdélyssä.) Minä\nen tahdo asettua sitä vastaan — jos hän tunnustaa aarteiden olinpaikan.\nKutsukaa hänet tänne, saadaksemme puhella hänen kanssaan.\n\nMutta teltan vieressä seisova kunniavahti sanoi, että hän oli\nratsastanut pois.\n\n— Millä hevosella?\n\n— Hallitsijan papurikolla.\n\n— Ei hän silloin enää senkoommin palaa, — sanoi Bottyán Vak\nsurullisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe olikin totta. Magday tai István Veres, sillä hän se oli, ja\nLászló Fekete, eli oikealla nimellään László Veres, ratsastivat\nratsastamistaan, eivätkä pysähtyneet ennen kuin Heisterin leirin luona.\n»Ellen minä täällä kelpaa», — ajatteli hän itsekseen, — »kelpaan minä\nkyllä tuolla toisella puolen.»\n\nHänen sydämensä oli täynnä katkeruutta. Hän tunsi viattomuutensa, hän\ntahtoi näännyttää pahan kohtalonsa nälkään ja koetti kaikin keinoin\nvapautua siitä, mutta kohtalo löysi hänet jälleen ja suuntasi uuden\niskun häntä vastaan. Mitäpä olisi hän voinut muuta tehdä, kuin paeta,\nminne vaan saattoi.\n\nOlihan Heister sanonut hänelle: »Jos teidän miekkanne kerran putoaa,\ntulkaa silloin minun luokseni, niin minä vuorostani nostan sen.»\n\nHän pysyi sanassaan ja vastaanotti nuoret kuruczit avosylin, uskoen\nheti partioivan joukko-osaston Istvánille, jotavastoin hän sioitti\nLászlón toiseen sotaväen osastoon, sillä niin paljon ei hän kuitenkaan\nvielä luottanut veljeksiin, että olisi jättänyt heidät yhdessä\ntaistelemaan.\n\nMutta luottamuskin kasvoi vähin erin.\n\nIstván Veresistä tuli vähitellen parhaita keisarillisia johtajia\nja Wieniin lähetetyissä bulletineissa hänet mainittiin usein ja\nkiittävästi.\n\nKun Bercsényi kírjotti Rákóczylle Magdaysta, miten hän oli sankarin\nnaamarin alta löytänyt varkaan ja miten mies oli nopeasti hypännyt\nlahjaorhiin selkään, polki hallitsija kiivastuneena jalkaansa:\n\n— Varas ei voi olla sankari. Ja Magday on todellinen sankari.\n\nHän antoi heti määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänelle\nannettava tieto hallitsijan armosta.\n\nMutta kun sitten kuukausien kuluttua tuli tieto, että hän palvelee\nkeisarillisia joukkoja ja on kuruczeille vaarallinen, jyrähti\nhallitsija raivostuneena:\n\n— Kunniallinen ihminen ei koskaan voi olla kavaltaja.\n\nSitten antoi hän määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänet\nsurmattava.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMestauslava.\n\n\nTämän jälkeen tuotti Magday niin paljon tuhoa Räkóczyn joukoille, että\nhänestä luvattiin neljäsataa kultarahaa sille, joka tuo hänet elävänä\ntai kuolleena.\n\nNoin puoli vuotta kului sillätavoin.\n\nIbloin kentällä iskivät kerran eräänä heinäkuun iltapäivänä ankarasti\nyhteen muuan Heisterin sissiosasto ja kuruczjoukko.\n\nKuruczeja oli tuskin kahdeksankymmentä, vanha »Jóska appi» johti heitä,\nvanhin korpraali vallankumouksellisten joukoissa, joka puhdehetkinä\nkaskuili sotamiehille iloisesti räiskyvän leiritulen liepeellä ja joka\ntaistelun tullen ratkoi vanhalla sapelillaan saksalaisia, niinkuin\nräätäli palttinaa.\n\nKeisarillisia saattoi Ibloin kentällä silloin olla satakunnan miestä.\n\n— Antakaa olla! — huusi Jóska appi niille, jotka huolestuneina\nrupesivat arvioimaan voimasuhteita. — Älkää laskeko niitä nyt!\nHelpompihan on lukea heitä sitten, kun ne eivät enää hievahda\npaikoiltaan.\n\nKuruczit rohkasivat mielensä ja tunnin kuluttua oli käynyt niinkuin\nJóska appi oli ennustanut. Muutamat kaatuivat, toiset haavottuivat,\njotkut joutuivat vangiksi ja loput lähtivät käpälämäkeen.\n\nItse otti hän osalleen johtavan upseerin ja vaikka se taistelikin\nsankarillisesti, vangitsi hän sen ja vei muiden vankien joukkoon.\nKolmisenkymmentä oli vankeja yhteensä.\n\nKeisarillinen upseeri katseli Jóska appea tarkastellen aivankuin olisi\ntuntenut hänet, mutta sanaakaan sanomatta hän painoi surullisesti\npäänsä alas.\n\nKorpraali-vanhuksestakin tuntui upseeri tutun näköiseltä, mutta hän\ntyytyi siihen, ettei siinä ollut mitään kummallista, vaikka mies\nmuistuttikin tutusti jotakuta, sillä olihan hän jo ehtinyt nähdä niin\nmonta keisarillista.\n\nVarsinkin upseerin miekankannike pisti hänen silmäänsä.\n\n— Kumma paikka, olenpa minä nähnyt tuon miekankannikkeen jossakin.\n(Vanhus pyhki otsaansa.) Missä minä sen näinkään? Kumma paikka!\n(Vihdoin hypähti hän seisomaan.) No nyt minä jo tiedän! (Hän pudisti\nvangittua upseeria olkapäästä.) Mistä on herra ostanut tuon vyön?\n\n— Mitä se teihin kuuluu? — vastasi keisarillinen upseeri uhmaavasti.\n\nSamassa tuli sinne János Hajdu, joka aikasemmin oli palvellut Bottyänin\njoukossa, ja huudahti vilkkaasti:\n\n— Tuhat tulimmaista, sehän on István Magday.\n\nVanki hätkähti ja punastui korviaan myöten. Mutta Jóska appi kysyi\nuteliaana:\n\n— Kuka István Magday?\n\n— Se, jonka kiinniottamisesta Rákóczy hallitsija on luvannut kaksisataa\nkultarahaa.\n\n— Sekö? — epäili appi. — Ei se voi olla mahdollista!\n\n— Mikä ei voi olla mahdollista?\n\n— Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa\nkultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei\nminulla, poikani, ole sellaista onnea.\n\n— Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos\nminulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne\nteille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun\nminulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia.\n\n— Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi\nsuutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni.\n\nSitten kumartui hän vangin puoleen ja kuiskasi tuttavallisesti:\n\n— Oletteko te tosiaankin se Magday?\n\nToinen kuiskasi silloin takasin:\n\n— Minä olen Pista teini, teidän vanha teininne.\n\nDobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme\npurassut häntä.\n\n— Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin\npitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet!\nTuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän\npudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua?\n\nVanhus katsoi katsomistaan, kunnes kyynel herahti hänen silmästään:\n\n— Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi\nnyt?\n\n— Hänkin on Heisterin palveluksessa.\n\n— Sekin? No, suuren ilonpa minä teistä sainkin. Kirottu penikka,\nkaksisataa kultarahaa sinä veit minun taskustani, koska se oletkin\nsinä, eikä se joksi me sinua luulimme. Onko tämä nyt laitaa?\n\n— Älkää surko, Dobos setä, sillä minä juuri olen István Magday, — sanoi\nvanki katkerasti.\n\n— Sinäkö se olet? Mitenkä se voi olla mahdollista?\n\n— Sen nimen olen ottanut omakseni.\n\n— Mitä? Sellainenko sankari on sinusta tullut, että päästäsi niin\nsuuria summia maksetaan? Poika parkani, poika parkani!\n\nHän kumartui lähemmäksi, silitti hellästi hänen päätään ja hänen\nsilmistään valuivat kyyneleet rankkanaan. Keisarillinen upseerikin\npurskahti itkuun.\n\n— Minun sydämeni pakahtuu, — nyyhki hän, — Voi, mitä sanookaan\ntätinne kuullessaan, että sinä sait surmasi minun kauttani? Sillä elä\nuskokaan, rakas poikani, että minä päästäisin sinut vapaaksi. Minä\nolen rehellinen mies ja kun kerran olen vanginnut sinut, vien minä\nsinut myöskin perille, sillä hallitsijaa minä en petä. Minä tarjoan\noman pääni hänelle sinun sijastasi, mutta sinun omaasi en minä päästä\nluiskahtamaan käsistäni.\n\nJa ettei hän joutuisi jollaintavoin kiusaukseen, meni hän etsimään\nJános Hajdua, joka puuhaili vankkurien parissa.\n\n— Kuulkaahan, sanoitte äsken, että antaisitte\nsatayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa vangistani.\n\n— Jos olisi, niin antaisin, sillä vanki on silkkaa rahaa.\n\n— No siinä tapauksessa annan hänet teille ilmaiseksi.\n\n— Oletteko tullut hulluksi?\n\n— Saattaa olla niinkin, että olen tullut hulluksi, mutta älkää te siitä\nvälittäkö. Minä en huoli vangista, sillä pelkään päästäväni hänet\nvapaaksi, enkä huoli rahoistakaan, sillä pelkään niiden syyttävän\nminua. Teidän omanne on vanki, te olette hänet vanginnut, minä en tiedä\nkoko jutusta mitään.\n\n— No silloin kiitän nöyrimmästi, Dobos setä. Kyllä vien hänet\nSárospatakiin varovasti, niinkuin olisi munaa varjeltava.\n\n— Mutta minäkin tulen mukaan — ajatteli Dobos setä itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallitsija piti juuri valtiopäiviä Sárospatakissa. Asiat sujuivat\nhuonosti, hänen tähtensä alkoi jo laskea. Itse oli hän ärtyväinen ja\nsynkänvakava.\n\nIlman mitään epäröimistä allekirjotti hän István Veresin\nkuolemantuomion. Olkoon varottavana esimerkkinä. Pyöveli katkaiskoon\nhäneltä kaulan.\n\nMestaus oli määrätty tapahtuvaksi keskiviikkona. Tiistai-iltana tuli\npyöveli Kassasta. Seurasi kaamea ukkosyö; aamun koittaessa nousi\nsellainen myrsky, että se paiskasi talojen kattotiilet maahan ja repi\npuut irti juurineen. Hallitsijan linnan Bornissa sytytti salama tuleen\nja ikivanha rakennus hohti kammottavaa valoaan yli koko Sárospatakin.\n\nHallitsija nousi aikasin mestauspäivän aamuna, hän oli viettänyt koko\nyön unettomana ja nähnyt horroksissaan maaten lapsensa katkaistuin\npäin. Se ei ollutkaan mitään mahdotonta, sillä olivathan ne Wienissä ja\nsiis tavallaan vankeudessa.\n\nKrucsay linnaherra tuli tavallisesti ensimäisenä hallitsijan puheille.\nHän kertoi hänen majesteetilleen aamusin aina yön tapahtumista (jos\nnim. oli jotain tapahtunut), hän teki selkoa anojista, jotka odottivat\npuheille pääsyä etuhuoneessa, ja selitti heidän asiansa, niin että\nhallitsija voisi jo edeltäpäin ajatella vastauksensa. Krucsay herralla\noli sitäpaitsi vielä kerrottavana kaikenlaisia hovijuoruja, jotka hän\ntarjosi hallitsijalle aamiaisen keralla.\n\n— Mitä uutisia, Krucsay herrani?\n\n— Pestin ja Debreczenin kaupunkien lähettiläät ovat täällä.\n\n— Mitä he tahtovat?\n\n— Sepä juuri on hullua, että he eivät tahdo, teidän majesteettinne.\n\n— Mitä he eivät tahdo?\n\n— Maksaa veroa.\n\n— Ovatpa ne epäisänmaallisia — jyrähti hallitsija. — Kyllä minä pian\npesen heidän päänsä. Mutta odottakoot. Ketä on vielä?\n\n— Muuan vanha kurucz sotamies.\n\n— Mikä on hänen nimensä?\n\n— »Jóska appi.» »\n\n— Mikähän mahtaa ukkoa vaivata? — kysyi hallitsija vilkkaasti. Olen\nkuullut kerrottavan hänestä. Hän on kelpo sankari.\n\n— En tiedä mitä hän tahtoo. Mutta kaikkein kärsimättömin on eräs\nviittaan puettu nuori mies, joka väen väkisin tahtoo päästä sisälle ja\nkohtelee aivan hillittömästi vartioita, jotka sulkevat häneltä tien.\n\n— Päästäkää ensimäisenä kurucz sotamies.\n\nDobos setä astui sisään.\n\n— No, mikä teillä on hätänä, veljeni? — kysyi hallitsija suopeasti.\n\n— Minulla olisi suuri pyyntö, teidän majesteettinne.\n\n— Se on kohtuullista, ukkoseni. Ken on jo niin paljon tehnyt meidän\nhyväksemme kuin te, se ei enää pyydä, hän voi jo toivoa. Mikä on siis\ntoivomuksenne?\n\nDobos setä laski toisen polvensa maahan.\n\n— Armoa, armoa, teidän majesteettinne.\n\n— Kenelle? — kysyi Rákóczy hämmästyneenä.\n\n— Sille nuorelle István Veresille, jonka minä vangitsin.\n\n— Mitenkä? Minä kait annoin ne kaksisataa kultarahaa jollekin toiselle!\n\n— Voi, kieleni pääsi liiaksi valloilleen, pyydän nöyrimmästi anteeksi,\nmutta kun kerran sanoin toisen puolen, täytyy minun ilmaista koko\ntotuus, sillä tiedän, että tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole\nlupa valehdella. — Minä vangitsin Veresin, mutta annoin hänet János\nHajdulle, sillä pelkäsin päästäväni hänet muuten vapaaksi, kun hän\non minun ottopoikani, jonka itse olen kasvattanut. Minä ajattelin,\nettä pysyköön vankina, kun on kerran vangiksi joutunut. Parempi on,\nettä itse menen pyytämään armoa hänen majesteetiltaan, vaikka onhan\nse kehnoa, ja kamala rikos on taistella saksalaisten rinnalla omia\nveriheimolaisiaan vastaan — mutta Jumala tiesi, miksi hän sen on\ntehnyt. Entä jos hän vielä korjaantuu kunnialliseksi mieheksi.\n\n— Ettekö tiedä hänen muita rikoksiaan?\n\n— En tiedä, teidän majesteettinne, — sanoi Dobos setä heltyneenä ja\nhänen kasvonsa kostuivat kyynelistä.\n\n— Ettekö tiedä, että hän on varastanut ja että hän minun omalla\nsormuksellani sai linnaherran vapauttamaan itsensä?\n\n— Varastanut? — mutisi vanhus, kuivaten kyyneleet silmistään. Oi teidän\nmajesteettinne! — huudahti hän tuskallisesti. — _Silloin en minä ole\npuhunut yhtään mitään_.\n\nHän kääntyi sotilaan tavalla ja poistui huoneesta. Nyt seurasivat\nlähetystöt. Nesselroth johti pestiläistä ja professori Szilágyi\ndebreczeniläistä. Laajassa esityksessä, pitkin ja monimutkaisin\nkääntein he ilmottivat, ettei heillä ollut rahaa, jonkavuoksi he\npyysivät lykkäystä, kunnes Rákóczy keskeytti heidät ärtyisenä:\n\n— Kysykää, herrat, sotamiesten vatsoilta, myöntävätkö ne lykkäystä?\n\nTätä huomautusta lukuunottamatta kuunteli hän mahdollisimman\nvälinpitämättömästi monisanaista esitystä, kunnes yht'äkkiä kohosi\nilmoille äänekäs melu kadulta, ja kun hän seisoi ikkunan ääressä,\nkumartui hän vaistomaisesti katsomaan, mitä siellä oli tekeillä.\n\nIstván Verestä vietiin telotuspaikalle. Suuri joukko oli häntä\nsaattamassa, naisia, lapsia ja muuta kansaa. Hänen vieressään kulki\ntulipunaisessa puvussa mestaaja.\n\nSamassa astui linnanpäällikkö jälleen sisään:\n\n— Teidän majesteettinne, armonpyytäjät anovat tuomitulle vapautusta.\n\n— Ei ole armoa, — vastasi hallitsija ankarasti, nojautuen hetkeksi\ntaaksepäin.\n\nAlhaalla huomasi tuomittu Veres hallitsijan kasvot ikkunassa ja\nkahleitaan kalistaen hän huusi hallitsijalle:\n\n— Armoa, armoa!\n\nKulkue pysähtyi akkunan alla, odottaen hallitsijan merkkiä.\n\n— Jos teidän majesteettinne armahtaa minut, näytän ennen pitkää, mihin\nnämä käsivarret pystyvät.\n\nRákóczy viittasi päättäväisesti kädellään, että he voivat rohkeasti\njatkaa kulkuaan ja sulki ikkunan.\n\nMutta samassa lennähtivät ovenpielissä seisojat sivulle ja väkipakolla\nhyökkäsi sisälle mies, saksalaisen sotilaan puvussa. Viitta, joka oli\npeittänyt hänen vaatteensa, oli valahtanut hartioilta.\n\nRákóczy astui varovaisesti taaksepäin siinä uskossa, että murhaaja oli\nuhkarohkeasti tunkeutunut sisälle.\n\n— Teidän majesteettinne! — huudahti mies sydäntäsärkevällä äänellä,\npolvistuen hallitsijan eteen — minun veljeni viedään mestauslavalle.\nMinä olen syypää siihen, minä olen rikollinen.\n\n— Mitä järjettömyyksiä sinä puhut? Hän on kavaltaja. Hän on varas,\n— sanoi hallitsija kiihtyneenä. — Varkauden minä voisin vielä antaa\nhänelle anteeksi, mutta en kavallusta, siihen täytyy olla päteviä\ntodisteita. Poistu! Vartijat!\n\n— Ette kadu, teidän majesteettinne, jos kuulette minua, sillä, kautta\nelävän Jumalan, te muuten vuodatatte viatonta verta.\n\n— Puhu, — sanoi hallitsija. Mitä on sinulla sanottavaa väitteesi tueksi?\n\n— Sitä, teidän majesteettinne, ettei hän ole varas.\n\n— Kuka on siis vienyt minun aarteeni?\n\n— Minä, — vastasi hän.\n\n— Kuuntelen sinua — sanoi Rákóczy istuutuen nojatuoliin.\n\nLászló Veres kertoi henkeään pidättäen kaikkein tärkeimmät kohdat\ntapausten menosta, jotka kuultuaan hallitsija huudahti innokkaasti:\n\n— Rientäkää nopeasti viemään valkoista lippua! Mutta pian, ettette\nmyöhästy!\n\nNopeasti sidottiin valkea liina tangon nenään ja sitä läksi\nkiidättämään huovi, joka yötä päivää oli valmiina hallitsijan ikkunan\nalla tarpeen vaatiessa viemään perille käskyjä.\n\nTotisesti laukkasi hevonen nopeasti, sillä se tunsi kannukset\nkyljissään. Hallitsija avasi ikkunan ja huusi huoville:\n\n— Kymmenen kultarahaa palkinnoksi, jos onnistut!\n\nJa hän oli niin kiihtynyt, ettei hän edes päästänyt luotaan\nlähetystöjä, vaan salli heidän pitää seuraa itselleen siksi kunnes hän\nsaisi tietää tuloksen.\n\nMutta vaikka huovi ajoi täyttä lentoa, oli László Veres perillä\nvieläkin aikasemmin, nelistäen oikotietä yli kaikkien esteitten,\nläähättäen, kieli riippuen ja sydän hurjasti pamppaillen, kohti\ntelotuspaikkaa.\n\nVasta silloin hän hiljensi hiukan juoksuaan, kun hän jo kaukaa kuuli\nraikuvan eläköön-huudon.\n\nOle siunattu taivaan Jumala! Se merkitsi varmasti sitä, että valkea\nlippu jo oli huomattu ja huomattu hyvissä ajoin.\n\nMutta vasta nyt huomasi László, joka hiukan oli toipunut\njännityksestään, ettei hän ollutkaan yksin: milloin hänen vierellään,\nmilloin edessään juoksi kilpaa hänen kanssaan valkea koira.\n\nKatsohan vaan, sehän oli hänen oma koiransa.\n\nHän huudahti riemuissaan: Drava, Drava! Sinäkö se olet? Oikeinko\ntodella sinä olet siinä! Tulit takaisin. Oi, sinä oma koirani, tulitpa\nlopulta kuitenkin. Miten minä hainkaan sinua, sinä veitikka! Käykö\nlaatuun sillä tavoin jättää isäntäänsä, joka on sinusta niin paljon\npitänyt? Olenko minä ansainnut tällaista?\n\nHän vavahti ja taikauskoinen ajatus valtasi hänet.\n\n— Olenko ansainnut? Entä jos sittenkin olen ansainnut ja kohtalo\nrankaisi minua sentähden, etten täyttänyt velvollisuuttani, ja\nvihdoin nyt, kun olen kaiken sovittanut, antoi se minulle koiranikin\ntakasin. Entä jos sittenkin se vanha eukko oli oikeassa sanoessaan\nkuolinvuoteellaan: »Mistä te sen tiedätte, osaanko minä antaa onnea»;\nveli paralleni hän antoi mustan koiran ja onnettomuuden ja minulle\njoutui valkea koira ja onni, — jota en osannut pitää arvossa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkea lippu tuli hyvissä ajoin näkyville. Pyöveli oli juuri silloin\nvetämässä mestauskaapua István Veres sankarin ylle. Turhaa on minun\ntietysti mainita, että seurasi suuri ilo, joka vielä kohosi siitä,\nettä molemmat veljekset onnellisina lankesivat toistensa kaulaan.\nSotamiehet, jotka olivat kuulleet kerrottavan Istvánin sankariteoista,\nseurasivat voitonriemuisina ja iloisin huudoin veljeksiä kaupunkiin.\nMatkalla tuli heitä vastaan lähetti, joka kutsui heitä hänen\nmajesteettinsa puheille. Kaikesta huomasi, että hallitsija oli rauhaton.\n\nRákóczy oli vielä Pestin ja Debreczenin herrojen seurassa, kun veljekset\nastuivat sisään.\n\nIstván Veres astui hänen luokseen ja sanoi polvistuen:\n\n— Minä kiitän teitä, majesteetti, pian saatte nähdä, että voin teoissa\nosottaa kiitollisuuteni.\n\n— Älä kiitä minua, vaan veljeäsi.\n\n— Miten, teidän majesteettinne?\n\n— Hän ilmaisi minulle, ettet sinä tiedä aarteista mitään senvuoksi,\nettä hän kaivoi ne esille.\n\n— Mutta se ei ole totta, teidän majesteettinne — sanoi István\nkuohahtaen.\n\n— Totta joka kirjain, veljeni, mutta minä olin niin kehno, etten\npuhunut siitä sinulle.\n\nIstván katsoi veljeään kummastellen, tietämättä, mitä hän oikein\nuskoisi todeksi.\n\nHallitsija keskeytti hänet:\n\n— Asia ei todellakaan ole vielä minullekaan kyllin selvä, sillä minulla\nei ollut aikaa kuunnella seikkaperäisemmin. Mutta nyt ehdimme. Kertokaa\nsiis minulle elämäntarinanne.\n\nLászló oli vilkkaampi ja parempi kertoja, hän kertoi koko heidän\nkohtalonsa vaiheet alkaen Krucsaysta ja siitä, miten Dobos täti otti\nheidät huostaansa, miten Pista voitti miekankannikkeensa ja rakastui\nMagda Szilágyion (Älähän! — puhkesi väliin läsnäoleva Szilágyi\nherra) ja hän kertoi senkin, miten siitä pienestä kipinästä syntyi\nvastustamaton halu tulla kerran aatelismieheksi; miten he lähtivät\nmaailmalle ja saivat mustan ja valkean koiran, joista toinen toi\nonnettomuutta ja toinen onnea, ja miten he senjälkeen olivat tavanneet\nRozsomákin ja eronneet kumpikin taholleen. Sitten kertoi kumpikin\nerikseen omat elämyksensä, joista Lászlón muodostuivat niin kirjaviksi\nsenvuoksi, että hän taskut täynnä suuria rahoja lahti veljeään\netsimään, mutta jäikin kiinni Pestiin senvuoksi, että hän rakastui\nNesselroth herran tyttäreen. (Älähän! — puhkesi Nesselrothkin.)\n\nHallitsija kuunteli mielenkiinnolla kertomusta ja sanoi sitten:\n\n— Te olette kärsineet paljon, miehekkäästi olette torjuneet päältänne\nloan, sinä tosin olet hiukan horjunut (sanoi hän Lászlón kääntyen),\nmutta tänään olet sinä sovittanut sen ja olet samalla todistanut, että\nsinulla on sydän oikealla paikallaan, ja se on pääasia. Tosiaankin\nhyvin opettavainen kertomus. Mutta yhden neuvon annan teille kuitenkin,\nvaikka en olekaan taikauskoinen. Ampukaa kuula sen mustan koiran otsaan\nja lähettäkää se valkoinen lahjaksi Bercsényille, jotta se seuraisi\nsotajoukkoa ja tuottaisi sille onnea.\n\nTämä leikillinen huomautus oli sanottu ennustuksiin ja taikavoimiin\nuskovaa Bercsényitá tarkottaen.\n\n— Koirastani en minä enää luovu, teidän majesteettinne, — sanoi László\n— mutta jos sallitte, lähden mielelläni sen mukana leiriin.\n\n— Enkä minä puolestani voi tappaa omaani, — vastasi István — sillä\nviime yönä sen päivät päättyivät. En nukkunut koko yönä, sillä minun\ntäytyi alati kuulla vankikoppini edessä sen surkeata ulinaa, ja kun\nminut aamunkoittaessa vietiin ulos, näin, että hurttaparkani oli\nkuollut.\n\n— Se oli vaarallinen lahja! — sanoi Rákóczy. — Mutta teistä, Krucsay,\nen olisi uskonut sellaista julmuutta. Kuulitteko, mitä pojat kertoivat?\n\n— Kuulin, teidän majesteettinne?\n\n— Onko se totta?\n\n— Totta on — sanoi hän surullisesti painaen päänsä alas — kerran\nolin minäkin murtumaton mies, kunnes Jumala kuritti minua raskailla\nonnettomuuksilla. Hän riisti minulta kaikki kolme poikaani. Nyt olen\njäänyt aivan yksikseni, ja uskokaa, majesteetti, että minä usein öisin\nkuulen sen kuoliaaksi piestyn vuokramiehen valituksen. Olenkin luvannut\nitselleni, että jos joskus kohtaan hänen karkotetut lapsensa, luovutan\nkaiken omaisuuteni heille.\n\n— Kas täällä he ovat — sanoi hallitsija innokkaasti.\n\n— Minä olen myös täällä. Minkä sanoin, sen sanoin.\n\n— Krucsay on mahtava mies — huudahti Rákóczy hilpeästi — nyt voimme\nsiis auttaa tapauksien menoa vielä askeleen eteenpäin.\n\nNiin sanoen kääntyi hänen majesteettinsa yhä läsnäolevan lähetystön\npuoleen:\n\n— No, herrat Nesselroth ja Szilágyi, nyt voin myöntää teille lykkäystä,\nmutta ainoastaan yhdellä ehdolla.\n\n— Odotamme nöyrimmästi teidän majesteettinne käskyä.\n\n— Sillä, että annatte naimattomat tyttärenne näille minun sotureilleni,\nsillä nyt on minulla särvintä joksikin aikaa Krucsayn maatiloista.\n\n— Teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky, kumarsi Nesselroth.\n\n— Minulla ei ole suinkaan mitään sitä vastaan! ilmotti Szilágyi.\n\nNuorten urhojen kasvot kirkastuivat onnesta.\n\n— Oi Jumalani! Emme koskaan voi palkita teidän majesteettinne hyvyyttä.\n\n— No, no — päätti hallitsija — ei kannata vielä liiaksi iloita\nedeltäpäin, sillä sitä ennen täytyy vallottaa Krucsayn maatilat\nkeisarillisilta.\n\nSitten hän armollisella kädenliikkeellä päästi kaikki läsnäolevat\npoistumaan.\n\n\n\n\nSelityksiä.\n\n\nUnkarin kielessä lausutaan merkilliset vokaalit pitkiksi, esim.:\nMikszáth, lue Miksaath; László, lue: Laasloo; laajuusmerkitön lyhyt e\non useimmiten ä, esim.: Debreczen, lue Däbrätsän; c, cz = ts, esim.\nNaláczy, lue: Nalaatsi; cs = tsh, esim.: Krucsay, lue: Krutschai;\ngy, ly, ny = dj, Ij, nj. esim.: Gyulafehérvár, lue: Djulafäheervaar,\nmagyar, lue: madjar; s = sh, esim.: István, lue: Ishtvaan; sz\n= s, esim.: Szilágyi, lue: Silaadji; zs = s, esim.: Kolozsvár,\nlue: Kolosvaar; y = i, esim.: Magday, lue: Magdai. Korko on aina\nensimäisellä tavulla, kuten suomenkin kielessä.\n\n[1] Debreczen on kaupunki Unkarin äärettömällä arolla. Se on\naina ollut maan vapauspyrintöjen keskuspaikkoja. Myöhemmin v.\n1849 julistettiin sen tuomiokirkossa Habsburgin hallitsijasuku\nUnkarin kruunun menettäneeksi. Nebulus = pilvi, oli latinakoulussa\nalaluokkalaisten nimitys. »Pöllöteinit», »philosofukset» ja »poetat»\nolivat keskiluokkalaisia, rhetor = puhuja, oli jo varttuneempi\nyläluokkalainen, jota jo sanottiin herraksi, dominus (mon. domini).\nFloriini = 2:40 Smk.\n\n[3] Erdély = Transsilvania l. Siebenbürgen.\n\n[4] Gerundium: tappelupukarien puolue kollegiumissa.\n\n[5] civis = kansalainen; tarkottaa yläluokkalaisia, konventio jäseniä.\n\n[6] absentia = poissaolo.\n\n[7] fortissimus = urhoollisin.\n\n[8] amice = ystäväni.\n\n[9] non sum paratus = en ole valmis.\n\n[10] rana rupta = sammakko.\n\n[11] cantus praeses = laulunjohtaja.\n\n[12] vivat = eläköön.\n\n[13] satis — riittää.\n\n[14]. gulyáskeitto on unkarilainen kansallisruoka. Se valmistetaan\npienistä kuutioihin leikatuista lihapaloista ja liemeen sekotetaan\nvahvasti punaista pippuria, paprikaa.\n\n[15] palatínus = palatsikreivi.\n\n[16] Cantores amant humores = kanttorit rakastavat leikkiä.\n\n[17] Szeged, Tisza- (Theiss-) joen varrella oleva kaupunki.\n\n[18] Alföld, Unkarin tasankomaa.\n\n[19] canis mater = koiran äiti.\n\n[20] Fáradi, väsymyksestä kotoisin oleva; i tai y pääte unkarissa\nvastaa saksalaista von ja ruotsalaista af.\n\n[21] nabob = intialainen ruhtinas.\n\n[22] Eszterhäzyn viitta. Tarkottaa erästä kreivi Esterházya, joka oli\nPietarissa Unkarin lähettiläänä. Hänellä oli helmillä ja jalokivillä\ntarumaisen ylellisesti koristettu viitta. Hänen tanssiessaan hovissa\nsinkoilivat hänen viittansa helmet ympäri lattiaa. Kun vallasnaiset\nkumartuivat poimimaan niitä, sanoi E. ylpeästi: »Antakaa palvelijoiden\nsiivota ne!» Sanotaan hänen sukunsa köyhtyneen siihen määrään hänen\ntuhlaavaisuutensa tähden, että nykyään pysähtyy pikajuna ainoastaan\nkolmasti hänen tiluksillaan!\n\n[23] Kreivi Miklós Bercsényi, ks. seur.\n\n[24] _Ferenci Rákóczi_ II (1676—1735) on Unkarin historian loistavimpia\nhenkilöitä. Hänessä yhtyivät sopusointuisesti harvinaiset hengen\nlahjat ja murtumattomat ruumiin voimat. Alaikäisenä ollessaan oli\nhänen holhoojanaan uskonkiihkoinen kardinaali Kollonitsch, joka,\njuurruttamalla kasvattiinsa oman jesuitamaisen maailmankatsomuksensa,\nkoetti hänestä saada aseen unkarilaisia vastaan. Kardinaali luulikin\nonnistuneensa ja R. julistettiin jo 17 vuotiaana täysi-ikäiseksi;\nmutta pian huomattiin, että entinen holhokki olikin jesuitojen oppeja\nkäyttänyt unkarilaisen kansansa hyväksi, taitavasti salaamalla omat\npyrkimyksensä. Espanjan vallanpenmyssodan aikana uskoi R. ajan\ntulleen, jolloin hän voisi vapauttaa kansansa vieraasta ikeestä ja\nhankkia sille uskonvapauden. Hänet vangittiin kuitenkin ja vietiin\nWieniin v. 1701. Tällöin riensi kreivi _Miklós Bercsényi_, joka oli\nR:n uskollinen ystävä, neuvonantaja ja oikea käsi, Puolaan, tullen R:n\npäästyä pakenemaan puolalaisen sotajoukon johtajana hänen avukseen.\nTästälähtien oli Bercsényi vapaustaisteluiden varsinainen johtaja.\nKoko Unkarin aatelisto riensi Rákóczyn lippujen alle ja jo v. 1704\nalussa olivat hänen joukkonsa Wienin edustalla. Erdélyn valtiopäivät\nvalitsivat hänet heinäkuussa samana vuonna Gyulafehérvárissa\nruhtinaaksi, Szécsényssa nimitettiin hänet hallitsevaksi ruhtinaaksi\nja Bercsényi valittiin hänen sijaisekseen. Sotaa käytiin vaihtelevalla\nonnella vuoteen 1711 asti. Kun Unkarin säädyt silloin Szatmórissa\nsuostuivat rauhantekoon itävaltalaisten kanssa, ei Rákóczy, yhtävähän\nkuin Bercsényikaan, yhtynyt siihen, eikä välittänyt armahduksesta,\njonka mukaan kansallisen armeijan päälliköt olisivat säästyneet\nkuolemantuomiosta ja kansa olisi saanut uskonvapauden ja omat\nperustuslakinsa, sillä he eivät luottaneet itävaltalaisten lupauksiin.\nRákóczy lähti nyt vapaaehtoiseen maanpakoon ja oleskeli kuolemaansa\nasti Turkin sulttaanin vieraana, jonne myöskin Bercsényi oli tullut\nepäonnistuneitten vallotusretkien jälkeen Unkariin.\n\nUnkarilaiset ovat säilyttäneet Rákóczy II:n muiston historiansa\narvokkaimpien joukossa. Hänen ajoiltaan asti on säilynyt Unkarin\nvanhimmat kansanlaulut, joiden toisin surumieliset, toisin taasen\nsotaisesti sytyttävät säveleet yhä vieläkin herättävät voimakasta\nvastakaikua.\n\n[25] kuruczit (krux — risti) olivat tämän ajan kuuluisia ja pelätyitä\nvapaudensankaria.\n\n[26] Superat sóldat — keisarilliset (palkkasoturit) voittavat.\n\n[27] curutz vincit — kurucz voittaa.\n\n[28] secretum sigillum z= salainen sinetti.\n\n[29] Sátor Arepo tenet Opera Rotas. Jos Arepo käsitetään erisnimeksi,\nmerkitsisi tämä lause ehkä: Arepo luoja pitelee voimakkaasti pyöriä.\n\n[30] sacrebleu — tuhat tulimmaista.\n\n[31] libertás lantit olivat liikkeeseen lasketulta seteleitä, joita\nvaltio ei kuitenkaan kyennyt suurten sotamenojen vuoksi lunastamaan\ntakasin.\n\n\n\n"]